Kiljusen herrasväki

KILJUSEN HERRASVÄKI

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

SISÄLLYS:

Kiljusen herrasväen Helsingin-matka Kiljusen herrasväen kalastusmatka Saunamatka Mökön ja Lurun syntymäpäivä Aarteen kaivaminen Kun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä Kiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka Kiljusen herrasväen markkinamatka

Kiljusen herrasväen Helsingin-matka

Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhat.

Mökö oli aivan isänsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hän silloin juuri kaunis ollut. Kaljua päätä ei hänellä tosin ollut, mutta muuten hän oli aivan isänsä kuva. Luru taas oli äitinsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hänkään juuri kaunis ollut. Mökön nimi oli oikeastaan Mikael ja Lurun nimi Lennart. Mutta sitä ei enää kukaan muistanut, vaan kaikki sanoivat heitä Mököksi ja Luruksi.

Eikä heidän sukunimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander. He olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että aina pitivät niin suurta ääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat. Ja he huusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat saaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta itsekin jo siihen niin tottuneet, että nimittivät itseään Kiljusiksi.

He olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat siellä kyllä usein käyneet, mutta pojat eivät koskaan. Ja kun Mökö ja Luru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun syksyllä, niin isä ja äiti päättivät ensin näyttää heille kaupunkia, jotta he eivät syksyllä eksyisi siellä.

Oli kesäkuun 30. päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan.

Olipa siinä hälinää ja huutoa, ennenkuin kaikki tavarat olivat kunnossa! Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien vaatteita.

Pojat olivat tahtoneet, että heidän koiransakin pääsisi Helsinkiä katsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira, ja sen nimi oli Pulla.

Nyt oli Pulla ensin saatava kiinni, että sille pantaisiin kaulaan ketjut, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut käsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se juoksi pitkin pihamaata, ja Mökö ja Luru sen jäljestä. Ja koira haukkui ja pojat huusivat ja isä ja äiti toruivat. Oli siinä ääntä. Ja ihmiset kaukana kylällä sanoivat: Mitä se Kiljusen herrasväki taas kiljuu?

Vihdoin saatiin Pulla kiinni. Se oli juossut lehtimajaan eikä päässyt sieltä enää karkaamaan.

Sillä aikaa kun isä ja äiti antoivat palvelijoille määräyksiä talon hoidosta heidän poissa ollessaan, olivat Mökö ja Luru kuurupiilosilla. Ensin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas tullessaan pudotti kaksi suurta hatturasiaa. Sitten meni Luru piiloon, ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen kiinni. Ja kansi meni lukkoon!!

Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä piti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla kirstussa eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua löydäkään!

Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin koko talon väki etsi häntä joka paikasta huutaen: Luru! Luru! Luru!

Sillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma alkoi loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan hän Kiljusen Luru. Renki, joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi, ja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu ja sen sisässä Luru maantienojassa. Renki koetti saada kirstua auki, mutta sehän oli mennyt lukkoon.

Hän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen:

— Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisällä!

Isä ja äiti parkaisivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen herrasväki huusi. Kiireimmän kautta he ajoivat toisella hevosella sinne, missä Luru oli maantienojassa nurin menneen kirstun sisällä. Kirstu käännettiin oikeinpäin, ja Luru tuli ulos. Kummallista kyllä hän ei edes huutanutkaan niin tukehduksissa hän oli.

Kirstu nostettiin rattaille, ja Kiljusen herrasväki nousi toisille rattaille ja he ajoivat asemalle päin, isä ja äiti istuen edessä ja Mökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkin matkaa, kun molemmat pojat huusivat aivan yht'aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti pelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon tottuneita.

— Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.

— Pulla! Pulla jäi kotiin! huusivat molemmat pojat.

Hevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille.

Asemalle ajettaessa pojat pitivät sitä sylissään. Se oli levoton ja koetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö koko ajan sitä nipisteli.

Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaitten jäljestä ja laskivat sen maantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi minkä jaksoi.

Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä. Hän alkoi ajaa kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä. Ja tomu pölysi korkealle ilmaan.

Taas pojat huusivat.

Isän täytyi seisauttaa hevonen siksi, kunnes Pulla oli nostettu rattaille.

Ai, ai, kuinka harmaa se oli, ja niin likainen, niin likainen. Arvaahan sen, kun oli saanut kieriä pitkin tomuista maantietä.

Jo oltiin lähellä asemaa.

Samassa tuli juna asemalle.

Ja silloin kaikki: isä, äiti, Mökö ja Luru huusivat:

— Ei saa jättää!

Koko junaväki aivan säikähtyi tätä melua, ja koneenkäyttäjä unohti panna veturin liikkeelle, hän katseli vain tuota joukkoa, joka tuli täyttä laukkaa ajaen maantietä pitkin ja huusi ja huitoi käsillään.

Olipa asemalla hälinää, kun Kiljusen herrasväki sinne pääsi! Sellainen hälinä, että luuli jo suuren tappelun tulleen. Mutta eihän siellä mitään tappelua ollut, Kiljusen herrasväki vain matkusti Helsinkiin.

Matkakirstu vietiin tavaravaunuun, samoin Pulla, sillä koiria ei saa kuljettaa matkustajavaunuissa, ja Kiljusen herrasväki lykättiin matkustajavaunuun.

Juna läksi liikkeelle.

Viisi minuuttia olivat Kiljuset aivan vaiti paikoillaan, ja se oli merkillistä, sillä tavallisesti he puhuivat ja huusivat aina. Mutta matka asemalle oli ollut niin seikkailurikas, että he itsekin olivat hämmästyneitä siitä, että nyt kuitenkin istuivat junassa.

Mutta kun viisi minuuttia oli kulunut, pujahtivat Mökö ja Luru vaununsillalle. Siellä alkoi Mökö ajatella, mitenkähän Pulla voi. Hän tiesi, että Pulla oli junan viimeisessä vaunussa, joka oli tavaravaunu.

— Mennään katsomaan Pullaa, sanoi Mökö Lurulle.

Juna kulki silloin ylämäkeä ja siis tavallista hiljempaa. Mökö hyppäsi junasta pois. Luru olisi seurannut, ellei olisi nähnyt, miten Mökö kaatui ja kieri pitkän matkaa radan sivua myöten. Hän jätti sen siis tekemättä. Samassa tuli junailija ja ajoi Lurun vaunuun sisälle.

Kun Luru tuli sinne yksinään, kysyi äiti heti:

— Missä Mökö on?

— Mökö hyppäsi junasta, vastasi Luru.

— Hyppäsi junasta! huusivat isä ja äiti yht'aikaa.

— Hän meni katsomaan Pullaa. En tiedä, pääsikö hän, sillä hän kieri pitkin radan sivua. Meni aivan ympäri, noin, noin, niinkuin kerä tai niinkuin Pulla siellä maantiellä, selitti Luru.

Olipa se hälinää ja huutoa, joka syntyi!

Vaunun seinässä oli hätäjarru, sitä vedettiin, ja juna pysähtyi. Ja kaikki huusivat, tietysti Kiljuset itse eniten. Ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos, ja kun kuulivat, että eräs poika oli pudonnut junasta, niin kaikki alkoivat huutaa.

Ihmisiä tuli vaunuista ja astui radalle, ja suuri lauma, Kiljuset etunenässä, läksi juoksemaan sinne, mistä juna oli tullut. Muutamat kompastuivat ratapölkkyihin, mutta nousivat taas ja jatkoivat juoksua.

Löytyihän Mökö. Hän poimi mansikoita radan reunalla. Likainen hän oli, hyvin likainen, mutta aivan terve. Kun hän oli niin lihava, ei hän ollut loukannutkaan itseään junasta hypätessään. Hän oli vain kierinyt ja töyssyellyt kuin pallo.

Kiljuset huusivat ilosta nähdessään toisensa. Ja aivan vieraatkin ihmiset syleilivät Mököä. Sitten kaikki palasivat takaisin junaan.

Nyt pantiin Mökö ja Luru istumaan vaunun penkille vastapäätä vanhempiaan ja ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin heitä liikkumasta paikoiltaan.

Parin tunnin päästä tultiin Helsinkiin. Ei junamatka sen pitempi ollut. Asemalla isä piteli Mököstä ja äiti Lurusta kiinni, jott'eivät he katoaisi väentungoksessa. Suuren huudon jälkeen he saivat kantajan käsiinsä ja antoivat tämän toimeksi hankkia Pullan ja matkakirstun tavaravaunusta esiin. Pulla otettiin samaan matkaan heidän kanssaan, mutta matkakirstu lähetettiin hevosella hotelliin, jonne Kiljuset olivat päättäneet asettua asumaan pariksi päiväksi. He päättivät astua jalkaisin hotelliin, näyttääkseen samalla kaupunkia pojille.

Rautatientorilla kulki raitiotievaunu, ja Mökö ja Luru tahtoivat päästä sillä ajamaan. Isä ja äiti suostuivat siihen. Kun vaunu oli jo liikkeellä juoksivat he sen jäljestä huutaen ja huitoen käsillään. Vaunu pysähtyi, ja Kiljusen herrasväki, kaikki viisi, sillä olihan Pullakin matkassa, kiipesi vaunuun. He olivat töin tuskin ennättäneet istua, kun isä Kiljunen huusi:

— Hyväinen aika! Me ajamme aivan väärään suuntaan! Seis! Seis!

Suurella hälinällä he kiipesivät taas pois vaunusta, joka oli jo päässyt Villenkadun kulmaan, ja alkoivat juosta takaisin asemalle päin, Pulla edellä, pojat jäljestä ja viimeisinä isä ja äiti.

Tultuaan jälleen aseman luo mietti isä Kiljunen. Lopulta hän sanoi:

— Se vaunu, joka vie hotelliin päin, kulkeekin Aleksanterinkatua pitkin.

Rautatientorilta johtaa lyhyt Keskuskatu Aleksanterinkadulle. Sitä pitkin he nyt alkoivat juosta. Tietysti keskellä katua, sillä katukäytävällä he olisivat kaataneet kumoon kaikki ihmiset.

Siellä jo kulki raitiotievaunu Aleksanterinkatua pitkin. Isä Kiljunen huusi: — Seis! ja heilutti lakkiaan.

Äiti Kiljunen huusi:

— Seis! ja heilutti nenäliinaansa.

Mökö ja Luru kiljuivat:

— Seis! ja heiluttivat käsiään.

Ja Pulla haukkui ja heilutti häntäänsä.

Kaikki ihmiset pysähtyivät ihmettelemään tätä mellakkaa. Vaunu oli pysähtynyt, ja Kiljuset kiipesivät läähättäen sisään.

He olivat niin hengästyneitä juoksemisesta ja huutamisesta, etteivät ennättäneet sanoa eikä tehdä mitään, ennenkuin jo olivat hotellinsa edessä.

Sinne oli jo tuotu heidän matkakirstunsakin. He saivat huoneen ja menivät sinne puhdistamaan itseään, sillä olivathan he kovasti tomuisia.

Hotellin palvelijatar, joka näki, millaisessa tilassa he olivat, sanoi:

— Täällä on aivan lähellä kaksi kylpyhuonetta, jos herrasväki tahtoo niitä käyttää.

Mökö ja Luru seurasivat palvelijatarta katsomaan, millaisia ne olivat, sillä kun he eivät koskaan ennen olleet käyneet kaupungissa, eivät he tienneet niistä mitään. Pulla seurasi heitä.

Palvelijattaren mentyä he jäivät kumpikin eri kylpyhuoneeseen ja avasivat kaikki hanat. Sitten Mökö pani Pullan uimaan ammeeseen, ja sitten Luru teki samoin omassa kylpyhuoneessaan. Kun hanat olivat auki, tulivat ammeet pian niin täyteen vettä, että se meni yli reunojen. Pojat eivät osanneetkaan hanoja sulkea, vaan jättivät ne auki ja menivät siihen huoneeseen, jossa isä ja äiti olivat. Siellä heidän kasvonsa pestiin, tukka kammattiin ja vaatteet harjattiin.

Mutta hotellissa alkoi kuulua kovaa huutoa.

Kiljuset läksivät katsomaan, mitä se oli. Kylpyhuoneista tuli käytävään vettä aivan virtanaan. Sitä lainehti kaikkialla. Mökö ja Luru huusivat riemusta ja astelivat vedessä lyöden jalkojaan siihen niin, että vesi roiskui korkealle.

Olipa siinä työtä ja vaivaa, ennenkuin hanat olivat suljetut ja kaikki taas käytävissä kuivattu. Hotellin isäntä torui Kiljusia, isä ja äiti huusivat pojilleen, ja Mökö ja Luru nauroivat tälle vedenpaisumukselle.

Nyt läksivät isä ja äiti näyttämään pojille kaupunkia. Suurtori oli aivan lähellä, ja sen keskellä Aleksanterin patsas. Pulla alkoi tietysti heti haukkua pronssileijonaa, joka oli patsaan juurella. Mökö ja Luru tahtoivat koettaa, voiko sen selässä ratsastaa, ja samassa he olivatkin jo kiivenneet sen selkään.

Mutta torin varrella on poliisikamari, eivätkä poliisit salli kiipeilemistä leijonan selkään. Sieltä huudettiin:

— Pois, pojat, sieltä!

Mökö ja Luru pelästyivät, tulivat alas ja läksivät juoksemaan pakoon. Poliisikamarista ryntäsi kymmenen poliisia heidän peräänsä. Pojat edellä, isä ja äiti heidän jäljestään ja nuo kymmenen poliisia ja Pulla viimeisenä juoksivat Suurkirkon korkeita portaita ylös. Päästyään kirkon luo näkivät pojat sen seinällä rautaiset tikapuut ja alkoivat kavuta niitä ylös. Isä ja äiti, jotka tahtoivat pidättää heitä, kiipesivät heidän jäljestään. Ja poliisit, jotka tahtoivat ottaa heidät kiinni, tulivat kaikki kymmenen heidän perässään. Katolle päästyään alkoivat pojat juosta kirkon kupukaton ympäri, ja vanhemmat sekä poliisit heidän jäljessään.

Pulla oli jäänyt alas ja haukkua räkytti siellä vimmatusti. Kierrettyään kupukaton tulivat pojat jälleen tikapuiden luo ja alkoivat kiivetä alas, isä ja äiti jäljessä ja poliisit viimeiseksi. Alhaalla otti Pulla heidät suurella ilohaukunnalla vastaan.

Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jäljessään. He juoksivat yli Suurtorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He juoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin satamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.

Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan molskahtivat veteen. Isä ja äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät heidän hukkuvan ja seurasivat perässä.

Olipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat ja Pulla ui heidän jäljessään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.

Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki katsomaan tätä hälinää. Väkeä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin täynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan liikenne oli pysäytettävä.

Pulla pääsi eräästä kohdasta rannalle, ja Luru seurasi sitä ottaakseen sen kiinni. Tätä eivät toiset uidessaan huomanneet.

Vihdoin saatiin Kiljusen herrasväki rannalle, ja kaikki kymmenen poliisia nousivat vedestä ylös. Silloin huomasivat Kiljuset, että Luru oli poissa.

— Hän on hukkunut! huusivat he, ja isä, äiti sekä Mökö hyppäsivät jälleen veteen etsiäkseen häntä.

Poliisit, joiden tehtävänä on etsiä hukkuneita, hyppäsivät tietysti myöskin. Ja siellä nyt koko joukko oli uudelleen meressä!

Poliisit sukelsivat, ja Mökö ja äiti sukelsivat. Isä oli niin lihava, ettei hän mitenkään päässyt veden alle. Olipa se sukeltamista! Vesi aivan kuohui. Ja ihmiset rannalla huusivat kauhusta, kun luulivat pienen pojan sinne hukkuneen. Jota enemmän he huusivat, sitä enemmän kokoontui kansaa torille. Olipa siinä tungosta!

Torilla oli Luru viimein saanut Pullan kiinni ja tuli katsomaan, miksi kaikki niin kovasti huusivat. Kun hän näki vanhempansa, veljensä ja poliisit yhä sukeltamassa, huusi hän:

— Mitä te sieltä etsitte?

Isä näki Lurun ja huusi ilosta, ja äiti huusi, ja Mökö huusi, ja koko kansa torilla huusi ilosta. Olipa siinä ilohuutoa yhdeksi kertaa!

Kaikki nousivat vedestä pois, ja märkiä he olivat, aivan läpimärkiä. Kiljuset menivät hotelliin muuttamaan toiset vaatteet ylleen ja poliisit läksivät poliisikamariin kuivaamaan univormujaan. Ja kansa hurrasi heidän kulkiessaan. Se oli suuri juhlapäivä Helsingissä.

Nyt saivat Kiljuset riisua aivan kaikki vaatteensa ja muuttaa kuivat ylleen. Ensin otettiin alusvaatteet esiin.

Mököllä oli vasta paita yllään, kun hän toisten huomaamatta pujahti ovesta ulos ja läksi juoksemaan hotellin portaita alas. Alhaalla koetti ovenvartija häntä pidättää, mutta Mökö livahti hänen käsistään ja pääsi Kauppatorille.

Isä ja äiti huomasivat Mökön kadonneen ja unohtaen, ettei heilläkään ollut muuta kuin alusvaatteet päällään, läksivät etsimään häntä. Kuultuaan, että Mökö oli juossut torille, juoksivat hekin sinne.

Olipa se merkillinen näky! Edellä juoksi Mökö paitasillaan, ja häntä ajoi takaa muu Kiljusen perhe. Lurulla oli hänelläkin ainoastaan paita, isällä oli alushousut jo jalassaan ja äidilläkin alushame päällään.

Kaikki ihmiset huusivat hämmästyksestä heidät nähdessään, sillä eihän kukaan Helsingissä kulje kadulla alusvaatteisillaan. Mutta Kiljuset eivät sitä muistaneet. He näkivät Mökön juoksevan laivarantaan ja riensivät jäljestä sinne.

Rannassa oli höyrylaiva, joka oli juuri lähtemässä Suomenlinnaan. Mökö tahtoi matkustaa laivassa ja hyppäsi siihen juuri silloin, kun se erkani rannasta.

Isä, äiti, Luru ja Pulla tulivat huutaen rantaan. Pulla ei huutanut, se haukkui, mutta muut Kiljuset huusivat.

Eihän höyrylaiva silloin enää kääntynyt, vaan mennä huristi eteenpäin. Kiljuset aivan kauhistuivat luullen, että nyt Mökö meni ainiaaksi pois.

Rannassa oli toinen höyrylaiva. Kiljuset menivät siihen ja luvaten suuren summan rahaa saivat koneenkäyttäjän lähtemään ajamaan takaa toista laivaa. Isä Kiljunen huusi edellistä pysähtymään, ja kun hänen äänensä ei kuulunut, niin hän pani laivan pillin soimaan. Ja se vihelsi ja vonkui niin, että koko kaupunki kaikui.

Tämän kuuli Mökö ja pani oman laivansa pillin myöskin soimaan, sillä hän oli nähnyt perämiehen vieressä nuoran, josta vetämällä sai pillin soimaan.

Kun satamassa olevissa laivoissa kuultiin tällaista viheltämistä, niin ne kaikki läksivät jäljestä, sillä kaikki luulivat, että jokin suuri vaara oli lähellä. Meri oli aivan mustanaan laivoja, sillä Helsingin satamassa oli niitä kesällä aina hyvin paljon. Siellä oli suuria ulkomaan laivoja ja pieniä saaristolaivoja ja moottoriveneitä. Ja kun ne olivat aina ajamaisillaan toistensa päälle, täytyi niiden panna vihellyspillit soimaan. Oli siinä jos jonkinlaista ääntä. Suuret laivat pörisivät, pienemmät pärisivät ja pienet pirisivät. Ja melu oli niin kauhea, että kaupungin kaikki asukkaat riensivät suurin joukoin rantaan katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun Suomenlinnasta nähtiin että kaikki Helsingin laivat tulivat hirveällä hälinällä ja pärinällä Suomenlinnaa kohden, niin luultiin koko kaupungin tulleen hulluksi ja hyökkäävän linnoitusta vastaan. Kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, ja koko sotaväki oli aseissa.

Se laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Suomenlinnan rantaan. Pian tuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä suomenlinnalaiset hämmästyneinä katselivat tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään muuta kuin alusvaatteet.

Ilosta huutaen syleilivät Kiljuset toisiaan. Pian saatiin suomenlinnalaisille asia selvitetyksi, ja silloin kaikki nauroivat oikein makeasti.

Kun Kiljusilla oli niin vähän vaatteita yllään, niin annettiin heille lainaksi sotilaitten univormuja. Kylläpä he olivat hullunkurisen näköisiä niissä pukimissaan, varsinkin pojat, joilla takki laahasi maata ja jotka tavantakaa kompastuivat siihen.

Kiljuset palasivat laivalla takaisin Helsinkiin. Olipa se komeata tuloa, sillä kaikki muut laivat seurasivat heitä.

Satama oli aivan tungokseen asti täynnä kansaa, kun he astuivat maihin. Pian selvisi kaikille, mikä oli ollut tämän aiheena. Ja silloinpa naurettiin ja hurraahuudoilla otettiin Kiljusen perhe vastaan rantaan tullessaan. Ja kannattikin hurrata, sillä he olivat niin perin merkillisen näköisiä sotilaitten takeissa.

Kiljuset olivat aivan liikutettuja tästä vastaanotosta. He eivät koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että pääkaupunki ottaisi heidät vastaan sellaisilla suosionosoituksilla.

Päästyään hotelliin, jossa kaikki palvelijat, ovenvartijasta kyökkipiikoihin ja kengänkiilloittajiin asti, olivat heitä vastaanottamassa, menivät he huoneeseensa jälleen pukeutumaan omiin vaatteisiinsa. Sen tehtyään he tilasivat itselleen ruokaa ja söivät suurella ruokahalulla, sillä olivathan he sinä päivänä olleet kovasti liikkeessä.

Koko päivällisen ajan seisoi kaksi palvelijaa heidän pöytänsä ääressä ja kolmas kuljetteli heille ruokia. Kiljuset luulivat tätä palvelijoiden suurta määrää kohteliaisuudeksi, mutta se olikin hotellin isännän keksimä varokeino. Hän pani Kiljusille vartijat, jotta he eivät voisi saada mitään odottamatonta jälleen aikaan.

Syötyään päättivät isä ja äiti mennä Korkeasaareen näyttämään Mökölle ja Lurulle siellä olevaa eläinkokoelmaa. Heidän tultuaan kadulle oli Helsingin poliisimestari viiden poliisin kanssa heitä odottamassa. Tämäkin oli varovaisuustoimenpide poliisilaitoksen puolelta, jotta Kiljuset eivät saisi mitään odottamatonta aikaan.

Poliisit saattoivat Kiljusen herrasväen laivarantaan, ja Kiljuset luulivat, että tämäkin oli kohteliaisuutta.

Kun herrasväki ilman mitään häiriöitä oli päässyt Korkeasaareen menevään laivaan ja se oli lähtenyt liikkeelle, sanoi poliisimestari poliiseille:

— Nyt saa Helsingin kaupunki kai vähän aikaa olla rauhassa.

Hän jäi kuitenkin rantaan katsomaan, pääsikö laiva onnellisesti Korkeasaareen.

Eihän se päässyt!

Aivan puolitiessä se pysähtyi, ja sieltä kuului niin kamalaa huutoa, että kylmät väreet kävivät poliisimestarin ruumiin läpi.

Mitä oli laivalla tapahtunut?

Mökö ja Luru olivat alussa katselleet koneiden käyntiä ja sitten menneet laivan perään. Täältä he kenenkään huomaamatta kiipesivät laivan katolle. Isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan ja kun ei niitä mistään löydetty, niin he alkoivat huutaa.

— Ne ovat hukkuneet! huusivat he.

Kaikki laivassaolijat kauhistuivat ja alkoivat hekin huutaa. Kone pysäytettiin, ja kaikki katselivat ympärilleen, eikö veden pinnalla näkyisi lapsia.

Tällä välin olivat poliisit tulleet toisella laivalla apuun. Kuultuaan, mitä etsittiin, sanoivat he:

— Tuollahan pojat ovat laivan katolla!

Laiva pääsi jatkamaan matkaansa Korkeasaareen, ja pojat otettiin katolta alas. Poliisimestari ensin aikoi tulla miehineen vartioimaan, mutta palasikin kaupunkiin.

Korkeasaaressa pojat juoksivat erilleen vanhemmistaan. Kun he näkivät kaikki eläimet häkeissään, tuli heidän niitä sääli ja he päättivät päästää ne vapaiksi. He olivat tottuneet käyristetyllä naulalla avaamaan lukkoja; nyt he etsivät nauloja, löysivätkin, ja tekivät niistä lukkojen avaajia.

Syntyipä saarella hälinää, kun kaikki pedot vähitellen tulivat häkeistään maalle. Ensin ne ajoivat ainoastaan toisiaan takaa, mutta lopulta ihmisiäkin, jotka peloissaan eivät tienneet, mihin olisivat paenneet.

Ihmisiä juoksi pitkin saarta, ja karhut, pukit, hirvet, sudet, ketut ja kaikki muut eläimet niiden jäljestä. Ihmiset parkuivat ja eläimet karjuivat.

Olipa se elämää!

Kun ei muita pakopaikkoja ollut, ja saarella oli paljon väkeä, niin ihmiset kiipesivät puihin. Ja pian näki kaikkialla puiden oksilla istuvia, itkeviä ja huutavia olentoja. Ja eläimet pitivät alhaalla hauskaa ja tanssivat saadessaan taas olla vapaudessaan.

Kiljusen isä ja äiti huusivat poikiaan, ja kuuluihan heidän huutonsa yli muiden huudon. Mökö ja Luru juoksivat ravintolan luo, jonka katolla isä ja äiti monen muun kanssa istuivat.

Pian levisi sana Helsinkiin tästä kauhistuksesta. Kaikki riensivät apuun, ja meri oli mustanaan laivoja ja veneitä, mutta kukaan ei uskaltanut nousta maihin. Lopulta tuli palokunta ja toi suuren höyryruiskunsa. Ruiskuttamalla vettä petojen päälle saatiin ne menemään takaisin häkkeihinsä. Ihmiset uskalsivat tulla puista alas ja juoksivat rantaan, jotta pääsivät laivoihin.

Vihdoin olivat kaikki muut eläimet häkeissään paitsi karhut, jotka eivät uskaltaneet mennä häkkiinsä. Siellä oli Pulla. Se oli sinne paennut petoja ja haukkua rähisi nyt siellä vimmatusti, niin että karhutkin pelkäsivät. Mökö ja Luru saivat sen sieltä pois, ja silloin saatiin karhutkin häkkiinsä, ja Korkeasaaressa oli taas rauhallista.

Kaikki ihmiset palasivat kaupunkiin, Kiljusen herrasväki myöskin. Päivä oli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle. Heidän mielestään Helsinki oli hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin ystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin oli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta he eivät pääsisi yöllä saamaan mitään odottamatonta aikaan.

Kiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät olisi jaksaneetkaan mitään erikoista hommata. Mutta tuli aamu!

Kiljuset olivat levänneet, olivat sen vuoksi hyvällä tuulella, ja silloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuisi taas jotain odottamatonta.

Ja tietysti tapahtui heti, kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös!

He karkasivat käytävään. Poliisit olivat poissa. Nyt he arvelivat tuottavansa koko hotellille suuren ilon. Kylläpä olikin heidän tuottamansa ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia ja huutaa:

— Tuli on irti! Tuli on irti!

Hotellissa oli hyvin paljon matkustajahuoneita, ja kaikista niistä juoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua! Ja mitenkä nuo kaikki ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suoraan sängyistään ja juoksivat portaita alas! Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta ja kauhusta.

Mutta kun he huomasivat, että kaikki olikin ollut ainoastaan turhaa hälytystä, niin silloinpa vasta he oikein huusivatkin. Mutta nyt kiukusta. Kyllä oli hotellissa melua ja hälinää.

Hotellin isäntä käski Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois, sillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.

Koko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille, tietysti poliisin vartioimana. He alkoivat etsiä itselleen asuntoa kaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen mielestä olivat muut saaneet rauhattomuutta aikaan, eivätkä he.

Kauppatorilla he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee Kaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muuta kuin he.

Isä ja äiti menivät Pullan kanssa sisään. Mökö ja Luru vaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni siirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteelle, sillä Kauppatorilta haarautuu raiteita moneen suuntaan.

Kun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi läksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö yhdistetään vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön koneeseen! Ja kyllä se tuntuikin heti! Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne jäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja. Jo alkoivat Kiljusetkin huutaa, niin huimaavaa vauhtia mentiin rataa myöten eteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla. Ja siitä Tehtaankatua eteenpäin.

Kiljusen vaunu sai pian kiinni edellä kulkevan vaunun, jonka täytyi, jotta ei tulisi yhteentörmäystä, vuorostaan lähteä samanlaista kyytiä eteenpäin.

Nyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten.

Olipa se menoa! Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja Isoa-Roopertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä samaa kyytiä kulkemaan.

Se oli komeata menoa!

Erottajantorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo neljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, jotenka niitä nyt oli yhteensä kuusi.

Ja voi sitä menoa pitkin Aleksanterinkatua!

Kaikissa niissä viidessä vaunussa, jotka huhkivat Kiljusten vaunun edellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtä päätä, ja vaunuissa olevat ihmiset huusivat ja parkuivat, ja kadulla huudettiin, ja koko kaupunki oli aivan mullinmallin kauhusta.

Ja niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan eivätkä edes huutaneet.

Kaikki kuusi vaunua tulivat Rautatientorille.

Ja koko tämä vaunurivi kiiti nyt eteenpäin ja ajaen yhä uusia vaunuja edellään, niin että niitä oli jo kahdeksan.

Kun tämä hurja, kaikkia kauhistuttava jono tuli Unioninkadulle ja Pitkänsillan yli meni Sörnäisiin päin, niin oli vaunuja jo kymmenen.

Sörnäisten puolella on tehdas, josta johdetaan sähköä raitioteille. Siellä huomattiin ja kuultiin tämän joukon tulo, sillä kuulihan sen, kun kaikkien vaunujen kelloja soitettiin ja kaikki ihmiset huusivat. Tehtaassa seisautettiin heti sähkökoneet, ja silloin täytyi vaunujen itsestään pysähtyä.

Kaikki vaunuissa olleet ihmiset vapisivat vielä sittenkin, kun pääsivät ulos vaunuista ja kalpeita olivat Kiljusetkin.

He ajoivat ajurilla hotelliin, jossa ei enää tahdottu uskaltaa ottaa heitä vastaan. Pääsivät he sentään lepäämään tämän hurjan matkansa vaivoista.

Heidän levätessään oli suuri kansalaiskokous Suurtorilla, jossa keskusteltiin, miten Helsinki voisi vapautua Kiljusista, sillä kaikki aivan pelkäsivät, mitä he voivatkaan keksiä, jos saavat jäädä. Kun he eivät olleet tehneet mitään suorastaan lakia rikkovaa, niin ei heitä voitu rangaistakaan. Aiottiin antaa heille kaupungin puolesta vapaa asunto ja ruoka hotellissa, jos he suostuisivat aina pysymään siellä. Mutta kun hotellin isäntä ei mistään hinnasta tahtonut pitää Kiljusen perhettä luonaan, niin päätettiin pyytää heitä lähtemään pois Helsingistä.

Pyyntöä tekemään läksi poliisimestari, pormestari ja valtioneuvoston puheenjohtaja. Kiljusille luvattiin ylimääräinen juna kotiin.

Isä ja äiti Kiljunen olivat aivan liikutettuja tästä kunnianosoituksesta. He pakkasivat tavaransa matkakirstuun ja läksivät rautatieasemalle.

Kukaan ajuri ei uskaltanut lähteä heitä viemään asemalle, kun pelättiin heidän saavan jotain odottamatonta aikaan. Kiljuset siis kävelivät hotellista asemalle.

Kaikki liikkeet olivat suljetut koko kaupungissa, ja kadut olivat täynnä kansaa, sillä kaikki tahtoivat nähdä heidät.

Ja Kiljuset astuivat pitkin Esplanaadinkatua. Edellä kulki Pulla, sitten Mökö ja Luru, sitten isä ja äiti ja heidän takanaan neljä poliisia kantamassa matkakirstua. Kaikkien hurratessa he astuivat eteenpäin, kääntyivät Mikonkadulle ja sieltä Rautatientorille ja sitten asemalle, jossa ylimääräinen juna heitä odotti.

Olipa se juhlallinen lähtö!

Ja kun juna läksi liikkeelle, hurrasivat kaikki. Ja sitten koko kaupunki hengähti helpotuksesta, kun Kiljusista oli päästy.

He pääsivät jokseenkin onnellisesti kotiin. Asemalta he saivat hevosen ajaakseen omaan taloonsa. Kotiportilla pojat kajahuttivat hurraahuudon kotiväelle; silloin hevonen pelästyi ja kaasi koko Kiljusen herrasväen suureen rapakkoon, joka oli syntynyt yön aikana sateesta.

Kiljuset nousivat kuraisina ylös ja menivät taloon.

Niin päättyi heidän ensimmäinen Helsingin-matkansa.

Kiljusen herrasväen kalastusmatka

Eihän ole mitään merkillistä maalla, että lähdetään kalastamaan, mutta kun Kiljuset läksivät sille retkelle, niin oli koko kylä jännityksessä, sillä kun Kiljusille aina tapahtui jotain odottamatonta, tiedettiin heidän tältäkin matkalta palaavan monenmoisten seikkailujen jälkeen.

Ja olikin se kalastusmatka merkillinen, niin ihmeellinen, että vain Kiljusen herrasväelle saattoi sellaista tapahtua.

Koko kylä oli katsomassa heidän lähtöään. Veneeseen oli viety ruokakori ja kahvikojeet, sillä Kiljuset aikoivat koko päivän, ehkä vielä seuraavankin viipyä retkellään. Niin sitä mentiin veneeseen, ja kyläläiset lykkäsivät sen vesille.

Isä Kiljunen piti perää, äiti istui Pullan kera kokassa, ja pojat soutivat. Olipa se merkillistä soutamista. Mökö huopasi ja Luru souti, ja seurauksena siitä oli, että vene pyöri yhdessä paikassa ympäri.

Nyt tuli isä soutamaan ja pojat pantiin perää pitämään, josta oli seurauksena se, että vene vähän ajan kuluttua tulikin kyläläisten riemuksi rantaan.

Moni jo ajatteli, pääseekö Kiljusen herrasväki laisinkaan sen pitemmälle.

Juuri kun taas piti lähdettämän rannasta, huomasi isä Kiljunen, että heillä ei ollutkaan riippakiviä veneessään, sillä he aikoivat onkia erään saaren lähellä. Kyläläiset kantoivat kaksi hyvin suurta kiveä veneeseen, ja sitten sitä taas lähdettiin. Pojilta otettiin perämela pois, ja isä Kiljunen alkoi yksinään soutaa. Siten päästiin yhä etäämmälle rannasta.

Kun oli tultu saaren lähelle, alkoivat Kiljuset valmistautua onkimaan.

Olipa siinä huutoa ja melua, kun kukin etsi onkivehkeitään. Ja kun kalat pelkäävät ääntä, niin eivät Kiljuset varmaankaan olisi saaneet siellä ainoatakaan kalaa.

Mutta eivät he päässeet edes onkimisen alkuunkaan, kun heille tuli este. Ja syy oli seuraava. Sillä aikaa kun isä Kiljunen sitoi toisen suuren kiven nuoraan kiinni ja laski sen veteen riipaksi, jotta vene pysyisi heidän onkiessaan samalla paikalla, arvelivat Mökö ja Luru, että veneeseen oli saatava vettä, jotta ne kalat, jotka he aikoivat saada, pysyisivät kauemmin elossa.

Isän ja äidin huomaamatta he ottivat veneen tapin pois, ja Luru pisti sen huomaamattaan taskuunsa. Pojat katselivat iloissaan, miten vesi pulppusi avoimesta tapinreiästä sisään. Äiti huomasi ensin, että vettä oli veneessä, ja kiljaisi:

— Tappi on auki!

Silloin isä huusi:

— Pankaa, pojat, tappi kiinni!

Pojat huomasivat, että vesi alkoi jo nousta liian korkealle, ja olisivat mielellään panneet tapin kiinni, mutta eihän tappia mistään löytynyt. Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta ei löydetty, sillä Luru ei muistanut, että se oli hänen taskussaan.

Ja vesi nousi veneessä yhä korkeammalle. Kohta sitä alkoi jo tulla laitojenkin yli, sillä vene painui hyvin nopeasti, kun siinä vielä oli toinen raskas riippakivi ja niin monta ihmistä.

Kylläpä Kiljuset kiljuivat!

Jo oli vene aivan veden alla, ja koko herrasväki sai lähteä uimaan. Siinä he sitten räpisköivät, isä, äiti, Mökö, Luru ja Pulla.

Saari oli niin lähellä, että he pääsivät sinne uimalla. Siellä he sitten seisoivat, märkinä rannalla ja koettivat nähdä, missä heidän veneensä oli.

Se oli painunut pohjaan! Kun siinä oli suuri kivi, niin eihän se pysynyt veden pinnalla.

Olipa se suuri surkeus!

Kesken heidän suurta suruaan sattui Luru pistämään kätensä taskuunsa ja löysi sieltä tapin. Se oli tallessa, mutta eihän siitä nyt enää ollut mitään apua.

He olisivat tahtoneet sytyttää tulen kuivatakseen vaatteitaan, mutta tulitikut, jotka isä löysi taskustaan, olivat märkiä. Ne pantiin kivelle auringonpaisteeseen, ja siinä ne pian kuivuivat niin paljon, että saatiin raapaistuksi tulta. Pojat kokosivat risuja, ja pian oli oikea kokkovalkea palamassa. Nyt kaikki riisuivat vaatteensa ja panivat ne tulen lähelle kuivumaan. Isä ja äiti menivät saaren toiseen päähän ottamaan aurinkokylpyjä ja lepäsivät lämpöisellä kalliolla. Sillä välin kokosivat pojat yhä enemmän kuivia puita tuleen, joka tuli yhä suuremmaksi ja korkeammaksi.

Oli ollut kauan aikaa poutaa, ja metsä oli sen vuoksi hyvin kuiva. Eipä aikaakaan, niin tuli levisi, se levisi aivan huimaavaa vauhtia, ja kohta oli metsä ilmiliekeissä.

Pojat riensivät huutaen saaren toiseen päähän, Pulla heidän kintereillään, isän ja äidin luo. Ja tuli riensi heidän jäljestään. Koko saari paloi!

Kiljusilla ei ollut mitään muuta keinoa kuin mennä järveen pakoon, ja siellä nyt he katselivat, kaulaa myöten vedessä, miten saari paloi ja saarella kaikki heidän vaatteensa.

Ja sellainen metsä palaa kauan, ja Kiljuset saivat kauan olla vedessä. He jo luulivat tulevansa kokonaan vesieläimiksi, paitsi pikku Pulla, joka istui isä Kiljusen päälaella.

Kun tuli väheni, koettivat he nousta maihin, mutta hehkuvat hiilet polttivat heidän jalkojaan. Rannan kivillä he vain saattoivat istua ja odottaa. He eivät tietäneet, miten tästä pääsisivät.

Eivätkä he itse olisikaan päässeet, ellei tuli olisi näkynyt kylään asti. Siellä heti arvattiin, että Kiljusille oli tapahtunut jotain. Soudettiin veneillä saaren luo ja noudettiin Kiljusen herrasväki ilko-alastomina kotiin.

Siten heidän kalastusmatkansa päättyi.

Saunamatka

Kyllähän Kiljusen pojat saunassa usein kävivät ja mielellään kävivätkin, mutta eräs heidän saunamatkansa päättyi tavalla, joka saattoi Mökön ja Lurun vähäksi aikaa kammoamaan saunaa.

Merkillisellä kalastusretkellään pojat vilustuivat. Vaikka olikin kesäpäivä ja vaikka he suurimman ajan olivatkin olleet vedessä aivan palavan saaren vieressä, niin kotimatkalla istuessaan alasti veneessä he kuitenkin vilustuivat siksi paljon, että saivat kovan yskän.

Yskä on siksi tavallinen tauti pikkupojissa, ettei sille panna suurtakaan painoa. Eivät isä ja äiti Kiljunenkaan välittäneet siitä vähääkään.

Mutta toisin oli poikien laita. He olisivat mielellään päässeet tästä ainaisesta röhimisestä. Naapuritalossa oli renki, pitkä ja laiha ruipelo, jonka nimi oli Esko. Tämä kuullessaan poikien yskivän kysyi heiltä:

— Mikä teitä vaivaa?

— Yskä meitä vaivaa, sanoivat pojat.

— Onko se teistä hauskaa?

— Mitä hauskaa se on, sanoi Mökö.

— Miksi ette siis aja sitä pois?

— Millä me sen ajamme?

Ja nyt Esko neuvoi. Jos saunassa tervaa koko ruumiinsa venetervalla ja ottaa sitten oikein kovan löylyn, niin kyllä jokainen tauti poistuu. Hän kertoi sillä keinolla pääsevänsä vaikka millaisesta taudista tahansa.

Pojat kuuntelivat hartaina tätä selitystä ja päättivät heti samana iltana, joka sattui olemaan lauantai, koettaa tätä keinoa.

Tavallisesti he saivat kahden olla saunassa, sillä he pitivät siellä sellaista mekastusta, ettei kukaan mielellään mennyt heidän kanssaan. Ei siis nytkään ollut ketään näkemässä heitä, kun he tervatynnyristä laskivat vatiin tervaa ja sitten alkoivat sitä sivellä ruumiiseensa.

Ai ai, minkä näköisiksi he tulivat! He olivat mustia kuin poltetut kahvinpavut, eikä heitä enää olisi voinut mitenkään kuvitella Suomen kansalaisiksi, ellei puheesta olisi saanut siitä selvää.

Saunan eteisessä oli muuripata, jossa aivan äskettäin oli keitetty höyheniä. Niitähän kuumennetaan, jotta niistä katoaa kaikki mädännys, ennenkuin ne sitten puhdistetaan ja pannaan tyynyjen sisään. Näitä höyheniä oli eräässä suuressa puulaatikossa, jonka reunalle Luru istui, voidakseen siinä asennossa paremmin hieroa tervaa jalkoihinsa.

Kuinka olikaan, niin hän sattui tekemään varomattoman liikkeen ja putosi laatikkoon istualleen. Mökö auttoi hänet sieltä ylös.

Mutta minkä näköinen olikaan Luru päästyään jälleen jaloilleen! Mökö nauroi ja kiljui häntä katsellessaan. Kun Lurun ruumiissa oli tervaa, niin olivat höyhenet tarttuneet koko hänen takaruumiiseensa. Ja siinä hän nyt seisoi hyvin merkillisen näköisenä. Koko ruumis mustana ja takana aivan kuin ihmeellinen pyrstön typykkä!

Mutta Luru ei mielellään kuunnellut Mökön naurua, vaan suuttui ja lykkäsi veljensä suoraa päätä laatikkoon. Ja kun Mökö sieltä nousi, oli hän vielä merkillisemmän näköinen kuin Luru. Hänellä oli höyheniä aivan pitkin ruumista.

Nyt suuttui Mökö ja lykkäsi Lurun vuorostaan laatikkoon, ja pian oli tämäkin samanlainen kuin veljensä.

Kun he nyt katselivat toisiaan, niin he molemmat alkoivat nauraa eivätkä enää voineet olla toisilleen vihaisia.

Mutta Pulla oli kuullut poikien naurun ja tuli katsomaan, mitä heille oli tapahtunut. Kylläpä Pulla suuttui nähdessään kaksi tällaista mustaa olentoa, joista se ei tiennyt, olivatko ne eläimiä vai lintuja. Koiria ne eivät olleet, sen Pulla ymmärsi, kun niillä oli höyhenet ja ne kävelivät kahdella jalalla; hevosia ne eivät myöskään olleet, eivätkä lampaita. Mutta ei Pulla sellaisia lintujakaan ollut nähnyt. Joka tapauksessa ne olivat Pullan mielestä olentoja, joita kannatti haukkua. Ja kylläpä se rähisi. Se oli niin vihainen, että äänikin tuli oikein kimeäksi, ja se yritti purra näitä ihmeolentoja.

Mutta pojat eivät välittäneet Pullan haukkumisesta, sillä eivät he sitä pelänneet, vaan yrittivät ottaa sitä kiinni. Pulla koetti väistyä pakoon, mutta pojat saivat aina silloin tällöin siitä kiinni. Ja aina, kun he koskettivat koiraa käsillään, tarttui heistä tervaisia höyheniä Pullan villaiseen turkkiin. Ja kun pojat viimein olivat pidelleet vastaanpyristelevää koiraansa sylissään, niin oli tämä aivan yhtä merkillisen näköinen kuin pojatkin.

Nyt oli Kiljusen saunan eteisessä kolme sellaista olentoa, jommoisia ei koskaan ennen oltu nähty siinä kylässä.

Kun Kiljusen palvelijatar tuli saunaa kohden ja näki, kuinka sieltä astui ulos sellaisia hirviöitä, säikähtyi hän niin kovasti, että lensi äkkiä selälleen sellaista vauhtia, että heitti siinä mennessään kuperkeikan. Sitten hän lähti ravaamaan taloa kohden huutaen koko matkan:

— Saunassa on kummituksia! Saunassa on kummituksia!

Tämäpä oli pojista hauskaa, ja he läksivät nämä huudot kuullessaan juoksemaan pihamaalle. Illan hämärässä ei isä Kiljunen laisinkaan tuntenut poikiaan, vaan pelästyi hänkin ja luuli niitä joksikin metsänpedoiksi, sieppasi ensimmäisen aseen, minkä sattui saamaan käsiinsä, ja ryntäsi niitä kohden. Tämä ase oli äiti Kiljusen päivänvarjo.

Äiti Kiljunen löi ensin kauhusta kätensä päänsä yli yhteen ja kiljaisi niin kovaa kuin ainoastaan Kiljunen voi kiljaista ja sieppasi aseekseen isä Kiljusen kävelykepin.

Pojat pelkäsivät saavansa selkäänsä ja läksivät pakoon pitkin maantietä.

Ensimmäiseksi tuli vastaan eräs isäntä ajaen hevosella. Hevonen hyppäsi heti takajaloilleen pystyyn nähdessään nämä juoksevat hirviöt ja läksi sitten laukkaamaan tiensyrjään kaataen aidan mennessään.

Seuraava vastaantulija oli eräs lihava emäntä. Ei hän, paksu kun oli, pakoon jaksanut juosta, vaan kääntyi tiepuoleen ja pisti päänsä erääseen pensaaseen luullen siinä olevansa turvassa. Ja hän huusi, ai, kuinka hän huusi!

Mutta jo oli koko kylä liikkeellä. Kaikki tarttuivat mikä mihinkin aseeseen ajaakseen kummitukset pois kylästä. Millä oli harava, millä talikko, mikä heilutti suurta seivästä, mikä luutaa.

Pojat jo oikein säikähtyivät tästä takaa-ajosta ja menivät viimein erään aitan alle piiloon. Siellä he olivat ainakin toistaiseksi turvassa.

Kun kylän väki yhdessä Kiljusen isän ja äidin kanssa keskusteli, millä keinoilla nämä kamalat hirviöt saataisiin aitan alta pois, pistivät pojat päänsä esiin ja sanoivat:

— Tui, tui!

Ja silloin isä ja äiti tunsivat heidät. Ja tuntiessaan poikansa he huusivat ilosta. Ja se huuto, se oli oikea Kiljusten riemuhuuto.

Nyt kiskottiin pojat esille ja heitä lähdettiin kuljettamaan kotia kohden.

Tänä aikana oli Pulla joutunut kylän koirien ahdistettavaksi. Se pakeni minkä juosta jaksoi pienillä korvillaan. Mutta viimein saivat toiset koirat sen eräällä niityllä kiinni. Pulla luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, niin vihaisia olivat toiset koirat. Sen vuoksi se heittäytyi selälleen.

Mutta eihän Pullalla mitään hätää ollut. Kun koirat alkoivat purra sitä, niin saivatkin höyheniä suuhunsa ja alkoivat sylkeä niitä pois. Ja kun ei kukaan enää sitä uhannut purra, niin Pulla selitti omalla kielellään toisille, mikä ja kuka hän oli. Ja sitten se läksi juosta lönkyttämään kotiaan kohden.

Samaan aikaan kun toiselta taholta Kiljuset tulivat Mökön ja Lurun kanssa, tuli Pulla vastaiselta puolelta. Jos olivat pojat merkillisen näköisiä, niin oli Pulla tullut vielä kummallisemmaksi. Pakomatkalla oli sen tervaiseen ruumiiseen tarttunut kaikenlaista roskaa ja tomua, sen toisella puolella harasi maata risu, joka oli sen kylkeen käynyt kiinni, ja hännän päässä oli sanomalehden kappale, jota se nyt iloissaan heilutti aivan kuin lippua.

Sisään tultuaan ottivat Kiljusen vanhemmat ylleen huonot vaatteet, ja sitten isä Kiljunen otti Mökön ja äiti Kiljunen Lurun jalkojensa väliin ja alkoivat nyppiä pojistaan pois höyheniä, aivan samoin kuin linnuista kynitään niitä. Olipa se vaivalloista työtä, kun oikealla kädellä kiskaisi höyhenen irti, niin se tarttui sormiin, ja kun koetti sitten vasemmalla kädellä kiskaista sen oikeasta kädestä, niin se tarttui vasempaan käteen, ja siitä sitten oikeaan käteen jälleen.

Lopulta höyhenet kuitenkin saatiin kynityiksi pois ja poikia alettiin hangata puhtaiksi harjoilla ja hiekalla.

Kylläpä oli vaivaa ja vastusta, ennenkuin pojat olivat jälleen ihmisten näköisiä. Seuraus tästä kuitenkin oli, että yskä katosi. Mutta Mökö ja Luru päättivät sittenkin, että mieluummin he pitävät yskän kuin ovat lintuina ja antavat itseään kyniä.

Pulla kerittiin aivan kokonaan, ja silloin se tuli taas koiran näköiseksi.

Mökön ja Lurun syntymäpäivä

Mökön ja Lurun syntymäpäivä oli elokuussa Susannan päivänä. Jos jompikumpi heistä olisi ollut tyttö, niin olisi hänestä varmaankin tehty Susanna, mutta kun he olivat poikia, niin he saivat toiset nimet. Heidän syntymäpäivänsä oli siis samana päivänä, koska he olivat molemmat syntyneet samana päivänä.

Isä ja äiti Kiljusilla oli tapana kysyä pojiltaan, mitä nämä tahtoivat saada lahjaksi syntymäpäivänään. Niin he kysyivät nytkin. Pojat miettivät ja tulivat siihen johtopäätökseen, että he tahtoivat saada kissan, koska heillä jo oli koira.

Vanhemmilla ei ollut mitään tätä heidän pyyntöään vastaan, vaikeus oli ainoastaan siinä, mistä kissa saataisiin. Kylässä, jonka lähellä he asuivat, oli kyllä kissoja, mutta näistä pojat eivät huolineet, sillä he pelkäsivät sellaisen kissan helposti karkaavan kotiinsa takaisin. Ja siinä he olivatkin oikeassa, sillä kissa ei tahdo viihtyä vieraassa paikassa.

Isä Kiljunen ehdotti silloin, että pantaisiin kaikkiin pääkaupungin lehtiin ilmoitus, jossa kymmenen markan hinnasta luvattiin ostaa kissa, jos se jälkivaatimuksella lähetetään heidän kotinsa lähellä olevalle asemalle.

Isä Kiljunen kirjoitti jo ilmoituksen valmiiksikin, ja pojat riemastuivat niin tavattomasti, että läksivät heti etsimään Pullaa, ilmoittaakseen sille tämän iloisen uutisen.

Kun he olivat koiransa löytäneet, ryntäsivät he sen kimppuun sellaisella vauhdilla, että Pulla jo pelkäsi henkeään ja päästi kovan haukunnan. Mutta pojat pakottivat sen istumaan ja selittivät sitten sille, että taloon tuodaan kissa. Pulla, joka aina haukkui, kun sille jotain puhuttiin, haukkui nytkin. Kyllähän Pulla kissan tunsi, kun sen näki, mutta näin puheesta ja selittelyistä se ei oikein älynnyt, mistä oli kysymys. Kohteliaisuudesta se kuitenkin haukkui ja heilutti häntäänsä, aivan kuin olisi ymmärtänyt.

Pari päivää myöhemmin pojat kuulivat, miten isä sanoi äidille:

— Parasta taitaa olla, ettei lähetetä ilmoitusta lehtiin, sillä kai jollain muullakin tavalla voi kissan saada ostetuksi.

Tästä pojat kovasti pahastuivat. Eivät he sanoneet vanhemmilleen mitään, mutta menivät sen sijaan isän huoneeseen, etsivät ilmoituksen ja lähettivät sen erääseen Helsingin lehteen pyytäen, että se toimitettaisiin kaikkiin pääkaupungin lehtiin.

Kyllähän sanomalehtien toimituksissa Kiljusen herrasväki tunnettiin ja sen vuoksi oikein kovalla kiireellä ilmoitus lähetettiinkin toisiin lehtiin ja painettiin suurilla kirjaimilla aivan ilmaiseksi.

Koitti viimein Kiljusen poikien syntymäpäivä. Suuri rinkilä oli leivottu, ja isä ja äiti herättivät poikansa sillä, että kaasivat kumpikin täyden ämpärillisen kylmää vettä heidän vuoteeseensa.

Mökö ja Luru kiljaisivat herätessään, ja isä ja äiti nauroivat niin, että olivat pakahtua. Ja sitten pojat läksivät paitasillaan juoksemaan pitkin pihamaata, ja Pulla hyppeli jäljestä ja koetti saada heidän paidanliepeitään suuhunsa.

Kun pojat viimein olivat pukeutuneet ja aamiainen oli syöty, niin alkoivat Mökö ja Luru odotella, tuleeko heille kissaa vai eikö.

Kello oli juuri täsmälleen yksi päivällä, kun maantieltä, joka vei asemalle, alkoi kuulua kummallista ääntä. Alussa ei voinut varmasti sanoa, mitä se oli. Olisi voinut luulla, että suuri joukko pikkuisia lapsia huusi ja parkui. Mutta kun sitten tarkemmin kuunteli, ei se ollutkaan pikkulasten porua, vaan jotain aivan toista.

Luru ensimmäisenä arvasi oikein. Hän huusi:

— Se on meidän kissamme, jota siellä tuodaan!

Ja sitten Mökö ja Luru hurrasivat minkä jaksoivat. Ja kyllä he aina hurrata jaksoivat, sillä heidän tapansahan oli huutaa aina, kun jotain erikoista tapahtui.

Ensin alussa näkyi kuorma, rattaat, joilla oli monta suurta pakkilaatikkoa.

— Siellä se tulee! sanoi Luru.

— Siellä ne tulevat! sanoi siihen Mökö, sillä hänessä heräsi aavistus siitä, että kissoja onkin ehkä useampia.

Pian tuli näkyviin toinenkin kuorma, jossa oli vielä enemmän laatikoita. Ja sitten tuli kolmas kuorma ja sen jälkeen neljäs kuorma, joka oli kaikista korkein.

Ja kaikista näistä kuului kissojen naukunaa.

— Hurraa, sanoi Luru, — nyt me saamme oikein monta kissaa!

— Hurraa! huusi Mökö niin paljon kuin suinkin jaksoi.

Ja kun Pulla kuuli poikien innostuvan, niin innostui sekin ja haukkua raksutti oikein täyttä voimaa.

Pojat olivat varmat siitä, että saavat monta kissaa, mutta eivät he tienneet, että niitä oli kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!

Niin, niitä oli todellakin kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!

Jo edellisenä iltana oli joka junalla alkanut niitä saapua asemalle, ja sitten tuli yöllä ja loput aamulla. Niitä tuli etelästä ja pohjoisesta, idästä ja lännestä. Näet, kun ilmoitus oli ollut kaikissa pääkaupungin sanomalehdissä, joita yhteensä painetaan yli satatuhatta, niin oliko ihme ja kumma, että kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa oli lähetetty.

Asemapäällikkö oli aivan hukkua näihin kissoihin, joita tuli laatikoissa ja koreissa. Päästäkseen niistä hän pani ne suuriin tyhjiin laatikkoihin, nostatti ne rattaille, ja niitä nyt tuotiin Kiljusen taloa kohden.

Kun kuormain ajajat olivat tulleet pihalle, kysyi isä Kiljunen, joka oli äidin seurassa tullut portaille:

— Mitä te nyt tuotte, kun se niin kovasti narisee ja pirisee, naukuu ja maukuu?

— Täällä on kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa! sanoivat miehet.

Ja sitten he alkoivat kaataa laatikoita nurin. Ja niistäpä hyppeli kissoja esiin. Kun miehet olivat kaataneet pihalle kaikki kissat, käänsivät he hevosensa ja ajoivat pois.

Olipa siinä jos jonkinlaisia kissoja, oli suuria ja pieniä, harmaita ja kirjavia, oli valkoisia ja mustia ja monta ruskeatakin, oli hännällisiä ja hännättömiä. Ja kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa seisoivat nyt Kiljusen pihalla, eivätkä tienneet, minne olisivat vieraassa paikassa menneet.

Oli tämä näky Kiljusistakin niin merkillinen, että he vaikenivat pitkäksi aikaa. Ja se oli jo ihmeellistä, että vaikenivat, sillä sitä ei heille usein tapahtunut. Mutta eihän joka päivä saakaan nähdä kahdeksaasataaseitsemääkymmentäkuutta kissaa yht'aikaa. Tuskin sitä kukaan muu onkaan nähnyt kuin juuri Kiljuset Mökön ja Lurun syntymäpäivänä.

Pulla ensimmäisenä lausui kissat tervetulleiksi. Se oli mennyt poikien taakse piiloon ja astui nyt Lurun laihojen säärien välistä esiin ja päästi iloisen haukunnan.

Mutta kissat eivät ollenkaan ihastuneet Pullan tervehdyshaukunnasta! Kaikki kääntyivät nyt Pullaan päin, nostivat selkänsä korkealle, häntänsä pystyyn, paitsi tietysti ne kissat, joilla ei häntää ollutkaan, ja alkoivat sylkeä.

Ai, ai, kuinka ne sylkivät! Olipa se juhlallista, kun kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa ihan yht'aikaa hännät pystyssä ja selät köyryssä sylki ja puhisi. Se oli niin juhlallista, että Pulla unohti vähäksi aikaa haukkumisen ja asettui istumaan, lepsuttaen etukäpäliään.

Mutta sitä ei Pullan olisi pitänyt tehdä, sillä kissat pitivät sitä loukkauksena ja alkoivat puhista entistään enemmän. Olisi luullut myrskyn käyvän, niin kova ääni siitä syntyi, kun kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa puhisi.

Vaikka Pulla olikin pieni, oli se kovasti rohkea. Se hyökkäsi kissoja kohden, varsinkin erään hyvin suuren harmaan kissan kimppuun. Tämä kääntyi heti ympäri, ja silloin kaikki toiset kissat, jotka pitivät tätä suurta kissaa aivan kuin kenraalina, kääntyivät myöskin ja läksivät täyttä laukkaa juoksemaan. Ne ihan vilisten menivät eteenpäin ja kaikilla häntä pystyssä, paitsi tietysti niillä kissoilla, joilla ei ollut häntää.

Ja nyt kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa juoksivat talon ympäri, ja Pulla niiden jäljestä. Se oli sellaista kiirettä, että sitä katsellessa oikein teki silmille pahaa.

Ja sitten sitä mentiin moneen kertaan talon ympäri. Talon takana olivat kukkapenkereet ja keittiöpuutarha. Kun tämä kissalauma sen yli ravasi, niin ei kohta näkynyt enää mitään viheriäistä, ei muuta kuin musta multa; sinne olivat kadonneet sekä kukkaset että keittiökasvit.

Mutta eiväthän kissat jaksaneet tällä tavoin iankaikkisesti juosta. Niiden teki jo mieli päästä jonnekin turvaan.

Keskellä pihamaata oli suuri koivu. Tuo suuri harmaa kissa, joka oli toisten johtaja, ryntäsi sitä kohden ja kiipesi siihen. Pian olivat toisetkin kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa kiivenneet sen oksille.

Kylläpä oli koivu merkillisen näköinen, kun siinä oli kissoja niin paljon, että oksat oikein notkuivat. Ei sellaista koivua joka päivä saakaan nähdä!

Pulla tuli puun alle ja alkoi haukkua. Mutta silloin kaikki kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa päästivät aivan yht'aikaa naukunan, ja oikein vihaisen naukunan. Se oli sellainen ääni, että se kuului monen kilometrin päähän.

Kaikki oli tähän asti tapahtunut sellaisella kiireellä, että Kiljuset eivät vielä ehtineet tehdä tai sanoa mitään; he vain seisoivat ja päivittelivät kissojen juoksua ja Pullan takaa-ajoa. Mutta kun koivu alkoi tulla aivan täyteen näitä elukoita ja näytti aivan kuin joltakin merkilliseltä hedelmäpuulta, silloin koko perhe aivan kuin heräsi toimimaan. Ja kun Kiljuset ryhtyivät toimimaan, niin syntyihän siitä jotain.

Koko perhe ryntäsi nyt koivun alle ja alkoi sitä ravistaa, aivan samoin kuin pahankuriset pojat ravistavat omenapuita.

Ja silloin niitä alkoi tippua, kissoja nimittäin, tippua aivan kuin suuria omenia. Isä Kiljunen sai ensimmäiseksi suuren, lihavan kissarontin päähänsä. Äiti Kiljunen katsoi ylöspäin ravistaessaan puuta ja huusi. Hänen suunsa päälle putosi kissa, eikä silloin kuulunut muuta kuin: plum, plum, kun äiti Kiljunen sylki karvoja suustaan.

Ja kissoja putoili yhä enemmän ja enemmän, niitä oikein sateli lopulta, sillä toinen kissa veti toisen mukanaan. Ja kun niitä tulla jumppasi oikein kosolta, menivät kaikki Kiljuset kumoon maahan. Ja silloin sateli kissoja heidän päälleen. Ja olipa siinä eri ääni, kun lihava kissa putosi Mökön päälle, tai kun laiha kissanraato retkahti laihan Lurun luiselle ruumiille.

Kun kissat olivat puusta putoilleet, läksivät ne pakenemaan maantietä pitkin. Ja tomu pöllysi korkealle ilmaan, kun tämä kissa-armeija ravasi eteenpäin.

Vähän ajan päästä ei Kiljusen pihalla ollut jäljellä muuta kuin yksi ainoa pikkuinen kissanpoika, joka peloissaan hiljaa ja surkeasti naukui portin pielessä.

Tämän pojat ottivat itselleen, ja siitä tuli heti hyvä ystävä Pullan kanssa. Ja kun kissanpoika oli tullut taloon juuri Susannan päivänä, niin pojat antoivat sille nimeksi Susanna.

Tällainen oli Kiljusen poikien syntymäpäivä.

Aarteen kaivaminen

Kun kaikki nuo kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa olivat lähteneet karkuun Kiljusen pihamaalta ja Susanna yksinään oli jäänyt sinne, niin isä Kiljusessa heräsi paha aavistus, että tämä hauskuus tulee hänelle vielä hyvin kalliiksi. Ja kalliiksi se tulikin, sillä asemapäällikkö vaati jokaisesta kissasta kymmenen markkaa ja sen lisäksi vielä rahtikulut. Keskimäärin oli isä Kiljusen suoritettava viisitoista markkaa kissasta. Ja kun kertoo tämän luvun kissojen lukumäärällä, niin tuleehan siitä sellainen summa, että se voisi hirvittää ketä tahansa.

Saatuaan tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin ajaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja sanoi perheelleen:

— Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu kuin myydä talo tai ruveta aarretta etsimään.

Eiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu kuin ruveta aarteen etsimiseen.

Kyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista tapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin arvelivat Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.

Heidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin he uskoivatkin aivan varmasti.

Kiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia aseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä, eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.

Pian tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa, äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä, mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan arveli heidän etsivän peltomyyriä.

Pojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun kaikki Kiljuset maassa myllersivät.

Kun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he päättivät mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen etsimistä.

Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi hänen seurakseen.

Juuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen, mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin ihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.

Jonkin aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän koetti houkutella Pullan mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti lapion kuoppaan ja meni yksinään.

Kun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua, sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä.

Kiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä kuin Lurun lapio.

Hyväinen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki lapion.

— Luru on pudonnut kuoppaan ja hautautunut hiekan sisään! sanoi hän.

Tämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jotain kamalaa. He huusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin karkasivat tiehensä.

Eihän siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta ylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa sen reunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, että Pulla katsoi viisaimmaksi paeta jonkin matkan päähän turvaan.

Kuoppa tuli yhä leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vain näkynyt. Kiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä vaan. Kohta he olivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli hiekkaa ilmaan. Maa lohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään ja oli monasti peittää heidät kokonaan. Ja kuoppa leveni tämän johdosta tavattomasti.

Kylässäkin alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut, ja riennettiin mäelle katsomaan. Ai, ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun kuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät kotiinsa etsimään lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan kaivamisessa.

Kun kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat kaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä enemmän ja enemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki, mutta Lurua ei vaan näkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt, kun hän oli mennyt uimaan, sitten huomannut rannalla veneen, jossa oli ongenvapoja ja tuohisessa matoja ja lähtenyt kalastamaan erään saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä, niin hän meni erääseen latoon maata.

Mutta eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki luulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.

Ja kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää maata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin hiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan ilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta rakkautta!

Lopulta oli koko mäki kaivettu kokonaan pois ja kallio tuli vastaan. Nyt ei auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin työaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia ja sitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä sinkoili kaikkialle! Kun ne oli korjattu pois, niin porattiin taas uusia reikiä ja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas paukautettiin. Luru kuuli tämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei uskaltanut lähteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven toiselle puolelle apua hakemaan.

Täälläkin oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehoittamaan heitä lähtemään auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä he ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli hävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä ilmaan. Aivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori. Eihän se mikään tulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.

Kun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan.

Kiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja paukautettiin.

Muuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä johtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä insinööri on aina insinööri.

Kun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että täällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut, ei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.

Oli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata ylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen ponnisti oikein voimainsa takaa.

Mutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja läksi soutamaan kotiaan kohden.

Tällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua, poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.

Ai, ai, kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän asukkaat suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että kaikki huusivat yht'aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä, etteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän poikansa oli kadonnut.

Juuri tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli teikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi isältään nähtyään hänet:

— Onko aarre tullut näkyviin?

Hänen ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä tavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta itkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset. Tällä tavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä ja ponnistelemaan yötä päivää! Se oli heidän mielestään hävytöntä. Ja kun se oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan suoraan. Kyllä siinä suut kävivät niin kovasti, ettei toinen kuullut toisen sanoja.

Ja lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin ja sanoivat: Hyi! — Ja kun ajattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.

Kun kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja Kiljuset yksin olivat jäljellä ja tuo vieras insinööri heidän seurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä.

Insinööri tarkasteli kalliosta lohkaistuja kiviä ja huudahti äkkiä. Olipa kummallista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti kuin Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli nimittäin huomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia. Ja kun tietää, että malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa hyvin paljon rahoja, siitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää ihmettele insinöörin huutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan pyörtynyt.

Ja lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä Kiljuselta ja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että kissojen hinta ja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin, hyvin paljon tähteeksikin.

Kiljuset olivat sittenkin löytäneet aarteen.

Kun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä

Kiljusen pojat, lihava Mökö ja laiha Luru, olivat kuulleet hirvien metsästämisestä. Tekihän heidänkin mielensä mennä sellaisia elukoita pyytämään. Kun he tämän asian mainitsivat kotonaan, niin isä Kiljunen sanoi, tai oikeastaan huusi, sillä eihän hän koskaan puhunut tavallisella äänellä:

— Oletteko te ihan patahassuja! Ei niitä saa jokainen pyytää! Ensin on haettava lupa maaherralta.

Kun pojat sen kuulivat, niin he menivät yhdessä kirjoittamaan kirjettä Hämeen läänin maaherralle. Kun he kolme tuntia olivat miettineet, millä tavoin tämä kirje oli kirjoitettava, niin he saivat seuraavan valmiiksi:

"Hämeen läänin herra maaherra. Mekin tahtoisimme mennä pyytämään hirviä. Saammeko mennä? Kyllä me osaamme sen tehdä, me osaamme vaikka mitä, ja me olemme rohkeita poikia. Mökö ja Luru Kiljunen."

Kun maaherra aina on kohtelias herra, niin tuli pian vastaus pojille, ja siinä sanottiin, että heillä on lupa tappaa viisi hirveä.

Kun pojat saivat tämän kirjeen, huusivat he niin kovaa hurraata, että äiti Kiljunen, joka kuitenkin oli tottunut jo yhteen ja toiseen huutoon, painoi kätensä korvilleen ja huusi:

— Olkaa hiljaa, pojat!

Pojat eivät ilmoittaneet hankettaan isälleen eikä äidilleen, sillä he olivat päättäneet ilahuttaa kotiväkeä tuomalla hirvenpaistia taloon.

Seuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli vahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä ammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen vuoksi ottanut nuoran mukaansa.

Eivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä käydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat astelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat muuallakin.

Kylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty kaksi hirveä.

— Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.

Siellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen, että silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta huusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi aikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli punainen, kalpeni kerrassaan. Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen kalpeammaksi, huusi:

— Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!

Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön herneistä? Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se suututti Mököä, ja hän huusi:

— Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi tässä on!

Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan. Ei hirvi nytkään liikahtanut.

— Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. — Ei se kuole sinun pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.

Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi korkealle. Sitten se lähti täyttä laukkaa juoksemaan. Luru ei päästänyt nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jäljestä.

Mökö huusi:

— Minne sinä menet, Luru?

— Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven vetäessä häntä pitkin metsää. — Minä menen kotiin, tule sinä jäljestä, jos pääset!

Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni. Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven selkään.

Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.

Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan häntä pitkin metsää, niin hän huusi:

— Kiipeä selkään, Luru!

Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauankaan, kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru, hänen oma, laiha veljensä.

Ja nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.

Tuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat, ja arvaahan sen, minkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He olivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati sitten muut.

Kun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen, tulivat ne lopulta sille kylätielle, jonka varrella Kiljuset asuivat. Ja nyt mentiin sileätä maantietä pitkin, niin että paikat paukkuivat.

Pojat huusivat ilosta, huusivat niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä oli hätänä. Kun ihmiset näkivät kaksi hirveä, jotka kiitivät kylään päin ja niiden selässä kaksi kummallista olentoa, niin kaikki pelästyivät kovasti, sillä he luulivat, että nyt olivat kummitukset tai muut pahat kylään tulleet.

Ja koko kylä parkaisi kauhusta! Oli siinä taas ääntä yhdeksi kertaa! Ja kaikki menivät pakoon. Muutamat kiipesivät puihin, toiset piiloutuivat perunakuoppiin. Ja kaikki olivat varmoja siitä, että nyt oli maailmanloppu tullut.

Ja eläimet, ne vasta kovasti säikähtivät, sillä eihän niillä ollut ollenkaan järkeä. Kaikki hevoset juoksivat maantielle ja kiiruhtivat alta pois. Ja lehmät sitten! Nekin juoksivat niin että keikkuivat. Ja siat, nekin panivat parastaan, jota pitemmälle tultiin. Kissat juoksivat häntä pystyssä, kanat koettivat päästä alta pois ja menivät niin hyvää kyytiä, että olivat melkein irti maasta. Olipa siinä kiirettä, ai, ai, kuinka kovaa siinä mentiin! Mutta oli siinä ääntäkin, sillä tietysti kaikki eläimet huusivat hädissään.

Pulla oli poikien mentyä metsälle hakenut heitä joka paikasta. Kun ei ollut löytänyt, niin se oli lähtenyt kylään tuttaviaan tervehtimään. Kun Pulla näki hirvien tulevan, niin se meni ensin häntä koipien välissä pakoon ja haukkui minkä suinkin jaksoi aidan takaa kaikkia niitä elukoita, jotka juoksivat hirvien edellä maantietä pitkin. Mutta kun hirvet olivat päässeet ohitse, silloin Pulla päästi sellaisen komentavan kiljahduksen, että kaikki kylän koirat ymmärsivät, mistä oli kysymys.

Ja nyt kiiruhtivat kaikki koirat hirvien jäljestä; mitkä hyppelivät hirvien kuonon edessä haukkuen vimmatusti, mitkä juoksivat rinnalla ja siinä pitivät pahaa ääntä, mitkä kippasivat jäljestä ja koettivat saada hirvien hännästä kiinni, ja kun se oli hyvin lyhykäinen ja kovin korkealla, niin olipa siinä hyppimistä. Ja viimeisenä tuli Pulla, joka ei mitenkään pienillä jaloillaan jaksanut pysyä toisten rinnalla. Kyllähän se juoksi niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä, mutta ei sekään oikein auttanut.

Ja koko joukko juoksi pitäen hirveätä melua ja rähinää maantietä pitkin, niin että tomu oli aivan yhtenä pilvenä.

Kun kaikki ihmiset näkivät, että heidän kotieläimensä ja karjansa olivat karkaamaisillaan pois kylästä, niin he läksivät koirien jäljestä juoksemaan. Pojannaskalit pääsivät ensimmäisiksi, ne ravasivat niin, ettei tahtonut jalkoja erottaa. Sitten tulivat aikamiehet, jotka juoksivat ja harppasivat niin, että luuli jalkojen irtaantuvan. Heidän jäljestään tulivat naiset, kohottivat hameitaan, jotta liepeet eivät olisi tiellä, ja mennä huristivat. Ja sitten tulivat pikkutytöt. Ja vihdoin viimein ne lapset, jotka vasta konttasivat. Kaikki, mitä kylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.

Oli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.

Kiljusen talon kohdalla maantie kääntyi. Eihän tällaista kiirettä pidettäessä, ja kiirettä siinä todellakin pidettiin, jouduttu käännöksiä tekemään. Ja sillä tapaa tulivat kaikki Kiljusen pihalle. Kun rakennuksia oli pihan ympärillä, niin kaikki jäivät sinne yhteen kasaan. Kanat hyppäsivät koettaessaan oikein lentää, kuistin katolle, kissat kiipesivät rakennuksen katolle. Lehmät menivät pihan oikealle puolelle ja hevoset vasemmalle, siat jäivät portin pieleen, koirat juoksentelivat joka paikassa. Hirvet jäivät keskelle pihaa ja ihmiset maantielle portin ulkopuolelle. Kaikista huonoimmin konttaava lapsi ei vielä ollut päässyt puolitiehenkään, vaan istui keskelle maantietä ja huusi. Mutta kuka sellaisessa mellakassa sen ääntä olisi kuullut?

Isä ja äiti Kiljunen tulivat katsomaan, mikä hirveä joukko heidän taloonsa tuli. Kun he näkivät hirvet ja niiden selässä kaksi mustanruskeata olentoa, niin he molemmat parkaisivat ihan yht'aikaa. Ja vaikka kaikki pitivät sellaista ääntä, ettei olisi luullut enää maailmaan sen enemmän ääntä mahtuvankaan, niin kyllä se kumminkin kuului, kun isä ja äiti Kiljunen huusivat voimainsa takaa. Se oli sellainen huuto, että kaikki hämmästyksestä vaikenivat, kaikki muut paitsi Pulla, joka haukkumisesta jo aivan käheänä koetti herättää toisten huomiota.

— Päivää! huusivat pojat. — Tässä on taloon kaksi hirveä. Me olemme tuoneet ne metsästä.

Silloin isä ja äiti Kiljunen taas huusivat, mutta nyt ilosta. Pojat otettiin alas hirvien selästä, pestiin ja vaatetettiin. Kylän asukkaat keräsivät kotieläimensä ja veivät ne pois.

Hirvet jäivät Kiljusen taloon, ja Pulla pantiin niitä paimentamaan. Ja jos Pulla vain olisi niitä hyvin paimentanut eikä päästänyt niitä karkaamaan, niin kai ne vieläkin olisivat siellä.

Kiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka

Jonkin aikaa Kiljusen herrasväki pysytteli maalla aivan rauhassa, ja Helsinki oli jo ennättänyt unohtaa heidän vierailunsa. Heidän sielläolostaan ei ollut jäänyt jäljelle mitään muuta kuin lause, jota helsinkiläiset usein käyttivät. Tämä lause oli: "Kiire kuin Kiljusilla!"

Mutta kun pimeät elokuun illat tulivat ja elämä alkoi käydä yksitoikkoiseksi, sillä se saattoi Kiljusillekin tulla yksitoikkoiseksi, alkoivat he puhella Helsingistä. Pian oli heissä herännyt ajatus, että sinne olisi hauska jälleen päästä. He olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä, että kaikki tulevat hyvin iloisiksi, kun he vain ilmestyvät kaupunkiin.

Äkkiä he päättivät lähteä Helsinkiin.

Ja kun Kiljusille aina tapahtuu kovin merkillistä matkoillaan, niin oli tämäkin matka sellainen, että se olisi oikeastaan historiaan kirjoitettava.

Tehtyään tämän päätöksensä riemuitsivat he itse siitä niin kovasti, että huusivat kaikki yht'aikaa. Ja kun he olivat toisilleen tällä tavoin ilonsa ilmaisseet, menivät Mökö ja Luru etsimään Pullaa ilmoittaakseen tälle, mikä sitä odotti. He tarttuivat molemmat Pullan etukäpäliin ja pakottivat sen kulkemaan takajaloillaan heidän välissään pitkin pihaa ja huusivat sille:

— Me menemme Helsinkiin!

Ja Pulla taisi tämän ymmärtää, sillä se haukkui minkä suinkin jaksoi. Ja kun se oli Kiljusen koira, niin se haukkui tavallista kovempaa, sillä sen oli aina ollut pakko ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänensä kuuluviin.

Kun edellisellä matkalla asunto hotellissa oli tullut hiukan levottomaksi, niin oli äiti Kiljunen tällä kertaa sitä mieltä, etteivät he menekään asumaan minnekään hotelliin, hakevat ainoastaan jostain rauhallisen huoneen ja vievät kotoa ruokaa mukanaan.

Tätä varten tuotiin suuri puulaatikko ja siihen ahdettiin kaikenlaista sellaista, mitä suinkin voitiin syödä. Siinä oli voita ja leipää, oli maitoa ja juustoa, oli palvattua lihaa ja nauriita, kylmiä perunoita ja silakoita, siinä oli purkeissa puuroa ja puolahilloa, ja siinä oli kahvipannukin ja kaikki, mitä tarvittiin kahvin valmistamiseen. Tämän laatikon kuljettamiseksi otettiin matkaan poikien itse valmistamat matalat kärryt, joissa oli neljä pyörää.

Jotta junassa ei laatikkoa käännettäisi nurin, jolloin tavarat menisivät sekaisin, oli isä Kiljunen laittanut pahvista suuren lapun, jossa oli kirjoitus: "Tämä puoli ylöspäin!" Ja tämä lappu aiottiin naulata laatikon kanteen. Lapun isä antoi Mökölle, jotta hän sen naulaisi, mutta Mökö pistikin sen taskuunsa ja sinne se jäi toistaiseksi.

Puulaatikko oli suuri. Kun Pulla näki sinne ajettavan kaikenlaista hyvää, teki sen mieli tarkastaa sitä. Juuri kun Kiljuset pukivat ylleen päällysvaatteita, hyppäsi Pulla laatikon vieressä olevalle tuolille, kohotti kuonollaan laatikon kantta, pisti päänsä yhä syvemmälle ulottuakseen ottamaan jotain hyvää. Mutta silloin se kurottautuikin liian syvälle; se retkahti laatikkoon, ja kansi putosi kiinni.

Jo oli kiire asemalle, ja isä Kiljunen pani nopeasti laatikon lukkoon. Se nostettiin rattaille, ja herrasväki läksi ajamaan tulista vauhtia asemalle.

Se oli taas sellaista menoa, että kyllä kylässä tiedettiin Kiljusten olevan jonnekin matkalla.

Mennessään eivät Kiljuset muistaneetkaan, että Pullaa ei näkynyt missään, niin paljon he ajattelivat sitä suurta iloa, mikä heille tulee Helsinkiin päästyä.

He olivat tulleet asemalle, kun Luru sanoi:

— Missä Pulla on?

— Missä Pulla on? huusivat silloin kaikki Kiljuset yht'aikaa.

Silloin kuului laatikosta Pullan haukuntaa. Ja sen kuultuaan Kiljuset taas huusivat, mutta tällä kertaa ilosta.

Laatikko avattiin, ja Pulla nosti kuononsa ylös ja haukahti iloisesti.

Mutta millaisessa tilassa se olikaan!

Pulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin merkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen hillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli painunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaa, ja sitä se räpytteli tervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli tullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se heilutti.

Niin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa, etteivät he joutaneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli käynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään, ensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli puurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas koira ja tiesi hyvin, missä järjestyksessä ruoat syödään.

Kiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti valmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä. Sitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että kaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin se Mökön taskusta.

Kun ei ollutkaan vasaraa eikä nauloja, joilla se olisi kiinnitetty, niin äiti Kiljunen otti sen huostaansa ja pisti sen omaan taskuunsa.

Kyllähän Kiljuset tiesivät, että juna sille asemalle pysähtyy, mutta se ei estänyt heitä kaikkia huutamasta ja huitomasta käsillään, kun juna ajoi asemalle.

Kun Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, "Pääskynen", joka on tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia, niin olihan junassa monta, jotka heti melusta saattoivat arvata, että tämä oli nyt se kuuluisa Kiljusen herrasväki, joka pyrki junaan.

Ja mikä oli seurauksena! Ei suinkaan se, että kaikki olisivat tahtoneet olla heidän lähellään, niinkuin kuuluisille henkilöille yleensä tapahtuu, vaan kaikki pakenivat siitä vaunusta, jonne Kiljusen joukko oli mennyt, sillä he pelkäsivät joutuvansa johonkin selkkaukseen. Kiljusen herrasväki oli siinä suhteessa omituinen, että sille tapahtui merkillisiä asioita aina, kun se joutui muiden kanssa tekemisiin, mutta harvoin mitään erikoista silloin, kun he olivat yksinään omissa hoteissaan. Seurauksena tästä oli, että he pääsivät Helsinkiin asti saamatta mitään merkillistä aikaan.

Mutta heti asemalla he herättivät suurta huomiota. Äiti Kiljunen oli, niinkuin muistetaan, pistänyt tuon pahvipalan, jossa oli "Tämä puoli ylöspäin", taskuunsa. Hänen ottaessaan nenäliinaansa tuli pahvipala sen mukana ja jäi roikkumaan hameen päälle.

Ai, kuinka ihmiset nauroivat sen nähdessään. Muutamat oikein hirnuivat ilosta, pikkupojat hyppelivät ja huusivat, asemalla olevat sanomalehtimyyjät huusivat paljoa kovempaa kuin lehtiä kaupatessaan: "Tämä puoli ylöspäin!" Ei asemalla ollut ainoatakaan, joka ei olisi nauranut.

Ja hullunkuristahan se olikin, kun äiti Kiljusen hameessa oli sellainen kyltti, että hamepuoli oli pidettävä ylöspäin. Kaikkihan silloin kuvittelivat, miltä laiha äiti Kiljunen näyttäisi, jos hänet pantaisiin käsillään seisomaan.

Kiljuset eivät ymmärtäneet tätä ihmisten iloisuutta millään muulla tavalla, kuin että kaikki riemuitsivat heidän tulostaan Helsinkiin. Sen vuoksi he nyökkäsivät kaikille ystävällisesti aivan kuin vanhoille tutuilleen.

Äiti Kiljunen ensimmäisenä huomasi, että hänelle naurettiin, ja katsoessaan sivulle hän näki tuon lapun. Ja silloin hän parkaisi niin kovasti, että kyllä hän silloin olisi saanut Kiljusen nimen, ellei hänellä jo ennestään sitä olisi ollut. Ja ihmiset nauroivat vieläkin makeammin hänen huudolleen.

Kun herrasväki oli saanut tavaransa, niin he panivat laatikkonsa poikien rattaille ja läksivät kaikkien ihmetellen heitä katsellessa Rautatientorille.

Sen laidassa on Kansallisteatteri, jossa juuri sinä iltana oli näytäntö. Sinne päätti isä Kiljunen viedä koko perheensä. Ja nyt sitä marssittiin teatteria kohden. Isä veti rattaita, pojat astelivat rinnalla, äiti kulki jäljestä, ja viimeisenä tuli Pulla, joka iloisesti hyppeli ja haukkui jokaista autoa, minkä sattui näkemään.

Teatterin eteiseen päästyä syntyi siellä olevan vartijan kanssa kova riita, sillä hän ei millään muotoa sallinut, että Kiljuset veisivät laatikkonsa teatteriin sisään. Eikä hän Pullaakaan tahtonut millään muotoa päästää sinne.

Kun siinä oli väitelty, suostui vartija ottamaan huostaansa laatikon ja Pullan. Isä Kiljunen osti pääsyliput, ja nyt meni herrasväki teatteriin.

— Näytäntö on jo alkanut, pitäkää kiirettä, sanoi ovenvartija.

Se oli varomaton sana sellaiselle joukolle, kuin Kiljusen herrasväki oli. Vai vielä piti pitää kiirettäkin!

He ryntäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että ovissa olevat lasit helisivät ja katsomossa olevat ihmiset luulivat, että eteisessä tapahtui jotain kamalaa. Näyttelijätkin vähäksi aikaa taukosivat lavalla puhumasta. Pian kaikki kuitenkin rauhoittuivat nähdessään, että saliin oli tulossa ihmisiä ja että melu oli saanut alkunsa siitä.

— Missä meidän paikkamme on? huusi isä Kiljunen heti ovella, astuttuaan sisään pimeään saliin.

— Missä meidän paikkamme on? huusivat pojatkin.

Yleisö alkoi huutaa: sh, sh! Kiljuset luulivat, että se kuului asiaan, ja huusivat hekin: sh, sh! Siitä syntyi sellainen suhina, ettei laisinkaan kuullut, mitä näyttämöllä sanottiin. Ei se ollut välttämätöntäkään, sillä kaikkien huomio oli kääntynyt sisääntulevaan herrasväkeen.

— Keitä he ovat? kysyi eräs nainen vieressään olevalta naiselta.

Isä Kiljunen kuuli tämän ja vastasi heti täydellä äänellä:

— Me olemme Kiljusen herrasväki!

Siitäpä ilo syntyi salissa, sillä tunsivathan kaikki Kiljuset. Ja nyt jokainen tahtoi saada heitä istumaan lähelleen. Olipa siinä metakkaa! Huudettiin joka puolelta heille, että siellä ja siellä oli vapaita paikkoja. Monet nousivat paikoiltaan ja viittoilivat käsillään.

Kun tätä melua oli jonkin aikaa kestänyt, tuli isä Kiljunen katsoneeksi lippuihinsa ja näki niissä numerot. Tästäkös syntyi taas uusi kysely, joka piankin loppui, kun saatiin selville, missä herrasväen paikat olivat.

Nyt alkoivat kaikki kuunnella, mitä näyttämöllä sanottiin. Oikeastaan on väärin sanoa, että ihmiset kuuntelivat, mitä näyttelijät puhuivat. Kiljuset kyllä kuuntelivat, mutta kaikki muut kuuntelivat heitä. He nimittäin tekivät koko ajan ääneen huomautuksiaan. Ja kun heidän älynsä ei ollut erikoisen loistava, niin tuli siitä sellaisia huomautuksia, että niille sai nauraa enemmän kuin itse näytelmälle.

Kun tätä iloa oli jonkin aikaa jatkunut, niin tapahtui näyttämöllä jotain sellaista, joka käänsi kaikkien huomion sinne.

Tämän sai Pulla aikaan.

Herrasväen mentyä sisälle oli Pulla jäänyt ulkoeteiseen ovenvartijan hoidettavaksi. Kun pojat eivät olleet sitä millään tavalla yllyttämässä, niin se istui vartijan vieressä aivan rauhallisesti, heilutti vain toisinaan häntäänsä ja haukahti iloisesti.

Ovenvartija luuli Pullan pysyttelevän siinä rauhallisesti paikoillaan ja läksi jonnekin muuanne omille asioilleen. Mutta kun Pulla oli jäänyt yksin, niin sen tuli kovasti ikävä poikia ja se läksi heitä etsimään.

Se pääsi ensiksi käytävään ja sieltä eräästä raollaan olevasta ovesta näyttämön puolelle.

Täällä oli kaikki Pullan mielestä erittäin hauskaa, ja se päätti ottaa kaikesta tarkan selon. Ennenkuin kukaan huomasikaan, oli se jo keskellä näyttämöä ja päästi oikean ilohaukahduksen nähdessään niin paljon outoa ja ihmeellistä.

Mutta kun Mökö ja Luru näkivät Pullan lavalla, niin hepä ilahtuivat. He huusivat niin, että koko teatteri kaikui:

— Pulla! Pulla!

Tämä nimi ja tämä huuto vaikutti koko yleisöön niin innostuttavasti, että sekin alkoi huutaa:

— Pulla! Pulla!

Ja kun Pulla huomasi näyttämöllä tulleensa yleisen huomion esineeksi, niin se heilutti harvakarvaista häntäänsä, teki muutaman iloisen hyppäyksen ja sitten päästi oikein riemuhaukunnan. Sen teki kovasti mieli mennä sinne, missä pojat olivat.

Juuri kun Pulla oli menossa etsimään tietä suoraa päätä yleisön puolelle, niin se huomasi kuiskaajan, jonka pää näkyi permannosta ja pään vieressä käsi, joka vihaisesti huitoi. Nähdessään olennon, jolla ei ollut alaruumista ollenkaan, Pulla kummastui ja sanoi tietysti mielipiteensä haukkumalla oikein vihaisesti. Ja nytpä syntyi oikein kiivas rähinä.

Kuiskaaja, joka näki edessään haukkuvan koiran ja kuuli, miten yleisö oikein kiljui ilosta nähdessään tämän metakan, ojensi käsivartensa tarttuakseen Pullan niskaan. Mutta siitä Pulla ei pitänyt laisinkaan, vaan yltyi haukkumaan yhä kiivaammin.

Yleisön puolella Kiljuset huomasivat, että Pullalle aiotaan tehdä pahaa, ja päättivät heti mennä auttamaan. He ryntäsivät siis eteenpäin. Mutta nyt tulikin este. Yleisön ja näyttämön välillä on syvä aukko, jossa orkesteri soittaa. Kiljuset olivat urhoollisia, eivät he pelänneet, vaan hyppäsivät sinne. Siellä oli soittokoneita ja niiden päälle he tulla muksahtivat.

Pojat näkivät kaksi rumpua ja luulivat, että ne kyllä kestävät heidän hypätä päälle. Mikä suuri erehdys! Kun Mökö koko lihavuudessaan putosi rummulle, niin kuului sellainen paukahdus, kuin kanuunalla olisi ammuttu, sillä rummun kalvo meni rikki. Luru oli laihempi, ja kun hän putosi rummulle, niin hän ensin pomppoili pari kertaa ilmaan ja sitten puhkaisi korollaan senkin rummun kalvon, jolloin kuului uusi paukahdus.

Isä Kiljunen luuli suurta bassoviulua kestäväksi ja loikkasi sen päälle. Kuului vain rämähdys, kun se halkesi, ja isä Kiljunen joutui johonkin pahaan rakoon. Äiti Kiljunen joutui keskelle torvikasaa, ja ne sotkeutuivat hänen jalkoihinsa.

Koko yleisö ryntäsi katsomaan, miten Kiljusten oli käynyt, näyttelijät tekivät samoin näyttämön puolella, ja niiden joukossa Pulla etumaisena katsoi alas orkesteriin ja ulvoi sydäntävihlovasti nähdessään rakkaan isäntäväkensä tällaisessa kurjassa tilassa.

Mutta eivät Kiljuset hätääntyneet. Pian he olivat taas jaloillaan ja alkoivat pyrkiä näyttämölle. Sieltä ojennettiin heille käsiä ja kiskottiin ylöspäin. Kun he sitten olivat tulleet näyttämölle, niin Pulla haukkui ilosta ja yleisö taputti käsiään.

Kiljusten osaksi tuli sellaisia suosionosoituksia, että he saivat tulla monta kertaa kiittämään yleisöä. Rivissä he seisoivat pituuden mukaan. Ensin äiti, sitten isä, sitten Luru ja Mökö ja viimeiseksi Pulla, joka herrasväkensä kumartaessa yleisölle aina nousi takajaloilleen istumaan ja räpytteli etukäpäliään.

Kun kaikki kerran kuitenkin loppuu, niin loppui kättenkin taputus. Kiljuset pantiin erikoiseen aitioon, josta he eivät päässeet minnekään liikkumaan. Ja kummallista kyllä eivät he saaneetkaan enää mitään muuta häiriötä aikaan sinä iltana.

Mutta kun yleisö poistui teatterista, niin kaikki sanoivat, ettei heillä Kansallisteatterissa ole koskaan ollut niin huvittavaa iltaa.

Viimeksi lähtivät Kiljuset. Kun he olivat ottaneet jälleen huostaansa rattaat, joiden päällä oli ruokalaatikko, niin he alkoivat ajatella, minne menisivät yöksi, sillä olihan jo myöhä ja heidän oli uni. Hotelliin he eivät tahtoneet, senhän he olivat päättäneet jo kotoa lähtiessään.

Vastapäätä teatteria on Ateneum. Heidän tultuaan sen eteen otti äiti Kiljunen taskustaan avainkimpun, joka sinne oli jäänyt, ja ajattelematta laisinkaan, oliko se sopivaa vai ei, avasi Ateneumin oven. He menivät aivan rauhallisesti sisään ja ottivat ruokalaatikon kärryineen mukaansa.

Ateneumin porraskäytävässä on suuri joukko kuvapatsaita. Niitäkös Pulla alkoi haukkua, sillä eihän se sellaisia ennen ollut nähnyt, sillä totisesti Kiljusen talossa ei mikään kuvapatsas olisikaan pysynyt ehjänä. Pulla luuli niitä jonkinlaisiksi valkoisiksi kummituksiksi ja rähisi niille oikein voimiensa takaa.

Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi juoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että herrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä.

Tämä tällainen melu kuului jo kauas torillekin, ja poliiseissa heräsi epäilys että sinne oli mennyt varkaita, ja he toimittivat kiireimmän kautta sanan poliisikamariin. Sieltä tultiin heti poliisilaitoksen autolla hakemaan varkaita.

Mutta eihän siellä mitään varkaita ollut, ei muuta kuin Kiljusen herrasväki. Ja nyt heidät otettiin kiinni, pantiin autoon ja vietiin poliisikamariin. Siellä heidät pantiin putkaan yöksi.

Kun he siellä istuivat olkivuoteillaan, sanoi isä Kiljunen aivan säteilevänä:

— Meidän kävi sittenkin paremmin kuin hyvin. Mehän saimme yösijan aivan ilmaiseksi. Tosin tämä on hiukan epämukava, mutta kyllä täällä toimeen tulee.

Aamulla heidät päästettiin ulos ja vietiin tutkittaviksi. Kun he olivat perin rauhallisen näköisiä, niin eihän heitä kovasti vartioitu. Sen vuoksi ei kukaan huomannutkaan, kun he jo olivat pihalla, ja kun siellä oli juuri parhaillaan poliisilaitoksen auto lähtöön valmiina, niin Kiljusen herrasväki nousi siihen.

Isä Kiljunen koetteli siinä kaikenlaisia kädensijoja ja vipuja. Ja äkkiä auto hurahti menemään! Hui, kuinka se meni! Isä Kiljusella oli kuitenkin siksi paljon mielenmalttia, että hän osasi tarttua ohjauspyörään. Ja sitten sitä mentiin pitkin Aleksanterinkatua.

Olipa se kummallista menoa. Vuoroin oli auto vasemmanpuolisella katukäytävällä, vuoroin oikeanpuolisella. Kadulla olevat ihmiset, jotka näkivät tämän kummallisen auton tulevan, säikähtyivät ja pakenivat minkä ennättivät. Muutamat juoksivat kadun varrella oleviin kauppoihin, toiset karkasivat sivukaduille, toiset taas etsivät turvaa kadun varrella olevissa raitiotien sähköpylväissä. Kylläpä ne heiluivat, kun oikein lihavat eukot niihin kapusivat.

Mutta olipa poliisikamarissakin huomattu, että Kiljuset olivat lähteneet poliisilaitoksen autolla, ja nytpä lähdettiin juoksemaan jäljestä, ottamaan heitä kiinni nimittäin. Katu oikein vilisi poliiseja, jotka harppasivat täyttä kyytiä eteenpäin.

Kun yleisö tämän näki ja tunsi poliisilaitoksen auton, niin kaikki luulivat, että poliiseille pidettiin juoksuharjoituksia, sillä miksi ne muuten olisivat sillä lailla ravanneet pitkin katuja.

Siksi mutkikasta oli Kiljusten ajo, etteivät he päässeet aivan kovaa kyytiä eteenpäin, mutta aina kuitenkin siksi suurella vauhdilla, etteivät poliisit saaneet heitä kiinni.

Ja tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes tultiin Eläintarhaan. Sinne isä Kiljunen käänsi auton. Ja siellä tapahtui suuri onnettomuus, hyvin suuri onnettomuus!

Ohjauslaite meni jollain tavoin epäkuntoon, ja koko reteli ja siinä Kiljusen herrasväki meni aika kyytiä Töölön lahteen, niin että vesi vain mulisi.

Täältä heidät nyt kalastettiin maalle ja vietiin märkinä jälleen poliisikamariin. Ja kun pelättiin, ettei moniin satoihin nouseva poliisikunta voisi pitää aisoissa tätä perhettä, kutsuttiin sotaväkeä avuksi ja miehiä sijoitettiin tiheään ketjuun koko sen kaupunginkorttelin ympäri, missä poliisikamari oli.

Juuri kun aiottiin ryhtyä tutkimaan Kiljusia ja päätettiin vaatia heiltä edesvastuuta niistä häiriöistä, jotka he saivat aikaan, syttyi Sörnäisten puolella suuri tulipalo. Palokunnat ajoivat vinhaa vauhtia eteenpäin, kirkonkellot soivat, ihmisiä oli aivan mustanaan kadut täynnä, kaikki menossa katsomaan tulipaloa.

Tässä hädässä unohdettiin Kiljusen herrasväki, sillä poliisien täytyi mennä valvomaan järjestystä paikalla.

Silloin Kiljuset aivan rauhallisesti läksivät pois poliisikamarista. Eivätkä sotilaat heitä estäneet, sillä kuka olisi luullut, että tuo lihava herra, laiha rouva, paksu poika ja ruipelo poika sekä villakoira olisivat mitään pahantekijöitä.

Ja kun Kiljusille tuli kiire mennä tulipaloa katsomaan, niin tuli siinä muillekin kiire. Kaikki juoksivat, aivan kaikki!

Tulipalossa on aina kiire. Sen vuoksi olivatkin Kiljuset juuri siellä paikallaan. Kun he saapuivat palavan rakennuksen luo, niin isä Kiljunen heti ryntäsi etumaisten joukkoon ja alkoi komentaa palokuntalaisia. Ja jotta sivulliset eivät tulisi liian lähelle, otti hän ruiskun ja suuntasi ensin oikein paksun suihkun vasten niiden naamaa. Kyllä ne silloin loittonivat.

Ja niin se vain oli, että Kiljusia helsinkiläiset saivat kiittää siitä, ettei sinä päivänä koko Sörnäinen ollut tuhkana. He panivat sellaisen vauhdin kaikkiin, että lyhyessä ajassa tuli oli sammutettu.

Kun poliisit huomasivat, ettei millään keinolla tätä herrasväkeä saanut pysymään aloillaan, ettei sotaväkikään pystynyt heitä pidättämään, niin päätettiin toimittaa Kiljusen herrasväki kaupungista pois.

Pelosta olivat kaikki vapisseet sinä kertana, kun he ensimmäisen käyntinsä jälkeen läksivät, mutta nyt ei ollut enää pelkoa, vaan ihailua, sillä tämä herrasväki oli kiireellään ja huutamisellaan sekä komentamisellaan pelastanut suuren osan kaupunkia.

Asemalla oli ääretön joukko ihmisiä katsomassa heidän lähtöään. Sinne oli rakennettu lava ja siinä puhuttiin yleisölle, torvisoittokunnat soittivat ja yleisö lauloi. Ja kun Kiljusen herrasväki astui asemaa kohden, silloin kaikki heiluttivat hattujaan ja hurrasivat. Asemalla oli punainen matto, jota myöten Kiljuset astuivat vaunuun, joka heitä varten oli varattu.

Sinne tultuaan he kaipasivat kyllä ruokalaatikkoaan, sillä tässä mellakassa oli heidän jo tullut nälkä. Mutta tämänkin oli Helsingin kaupunki ottanut varteen, ja junassa tarjottiin heille oikein hienot päivälliset. Pullakin söi silloin niin paljon, että töin tuskin pääsi enää kulkemaan.

Kotona odotti heitä Susanna, tuo poikien kissa. Tälle kerrottiin koko matka aivan alusta alkaen. Ja kyllä Susanna silloin pääsi selville siitä, että sen herrasväki oli tavallista erikoisempaa joukkoa.

Kaikissa sanomalehdissä oli ylistyskirjoituksia Kiljusista. Samalla kuitenkin toivottiin, ettei tämä herrasväki enää suurella joukolla tulisi Helsinkiin, koska huomio, minkä he herättivät, on liian suuri.

— Sellaista se on, kun on kuuluisa, sanoi isä Kiljunen tämän luettuaan. — He tahtovat, että me kävisimme siellä useammin, ja toivovat sen vuoksi, että aina joku meistä olisi siellä.

Näin he ymmärsivät oman arvonsa. Ja hyvähän on, kun jokainen on itseensä tyytyväinen.

Kiljusen herrasväen markkinamatka

Kiljusen herrasväen teki mieli lähteä läheiseen kaupunkiin syysmarkkinoille. Eihän sellainen matka mitään erikoista ollut, sillä ainahan maalaiset käyvät markkinoilla, mutta Kiljusen pojat eivät koskaan ennen olleet nähneet tätä hauskuutta.

Markkinoille ihmiset lähtevät sekä myymään että ostamaan. Kyllähän Kiljuset tiesivät, että he aina siellä voivat jotain ostaa, sillä tarvitaanhan taloudessa kaikenlaista, mutta siitä syntyi suuri kysymys, mitä he voisivat myydä. Kauan tuumailtuaan sanoi Mökö:

— Isähän on sanonut, että salin huonekalut pitäisi myydä ja ostaa uudet sijaan. Viedään ne.

Ei isä Kiljunen koskaan ennen ollut kuullut, että joku lähtisi markkinoille myymään vanhoja huonekaluja. Mutta mikä ennen ei ollut tapahtunut, sehän saattoi tapahtua nyt.

Kiljusen vajassa oli vanhat nelipyöräiset vankkurit, sellaiset, joita kaupungissa käytetään huonekaluja muutettaessa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Miten ne olivat taloon joutuneet, sitä ei kukaan muistanut. Samahan se oli, millä tavoin ne olivat tulleet, pääasia oli, että ne nyt olivat aivan tarpeeseen.

Näille vankkureille ladottiin nyt Kiljusen salin huonekalut, he olivat nimittäin päättäneet mennä hevosella ajaen markkinakaupunkiin asti, jotta ei tarvitsisi rautatiellä maksaa kallista rahtia.

Ja kun sitten herrasväki oli valmis lähtemään, niin olipa se näky, jota kannatti katsella. Aivan vankkureiden etuosassa oli isä Kiljunen ajamassa istuen sohvalla. Keskellä kuormaa oli kiikkutuoli, joka oli asetettu suuren laatikon päälle ja lujasti köytetty kiinni, jotta se ei pääsisi heilumaan minnekään. Tällä tuolilla istui äiti Kiljunen. Hänen takanaan oli salin korkea seinäpeili, muodostaen äiti Kiljusen kiikkutuolille komean taustan, jotta näytti aivan siltä, kuin hän olisi istunut valtaistuimella. Peilin takana oli rottinkireunainen pyöreä kukkapöytä, jonka keskellä Pulla komeili. Kuorman sivuilla olivat salin tuolit, ja niillä pojat istuivat. Susanna oli myöskin otettu matkaan ja se makasi vuoroin äiti Kiljusen sylissä, vuoroin sohvalla isä Kiljusen vieressä. Äiti Kiljusen edessä ja siis sohvan takana oli salin pöytä ja sillä priimuskeittiö. Tämän oli äiti Kiljunen tahtonut ottaa mukaansa, keittääkseen matkan varrella perheelleen kahvia.

Kyllähän kylän väki oli nähnyt Kiljusen herrasväen jos jossakin muodossa ja jos jonkinlaisilla ajoneuvoilla matkustavan, mutta tämä oli kuitenkin jotain aivan erikoista. Sen vuoksi olikin koko kylä kokoontunut katsomaan heidän lähtöään.

Isä Kiljunen oli tottunut kaikenlaisiin yleisön suosionosoituksiin, sen vuoksi hän aivan tyynenä istui paikallaan ja maiskuttaen suutaan hoputti hevosta menemään. Äiti Kiljunen, aina ahkera nainen, oli ottanut sukankutimen mukaansa ja istui nyt kuorman päällä valtaistuimellaan, hattu päässään hiukan viistossa, hymyilevänä nyökäten kaikille kyläläisille. Pojat hurrasivat, ja Pulla haukkui jäähyväisiksi kylän koirille kukkapöydältään.

Ja niin sitä mentiin hiljalleen eteenpäin. Matkalla he herättivät siksi suurta huomiota, että kaikki liittyivät heidän jälkeensä. Kun viimein tultiin markkinakaupunkiin ja ajettiin torille, luulivat jo ihmiset nähdessään korkean kuorman ja sen päällä aivan kuin valtaistuimella naisen sekä kuorman jäljestä tavattoman pitkän jonon kansaa hevosilla ajaen, että nyt tuli jokin suuri herra kaupunkiin.

Mutta eihän se ollut mitään muuta kuin Kiljusen herrasväki, joka tuli markkinoille.

Torille tultuaan Kiljuset laskeutuivat alas, riisuivat hevosen valjaista ja nostivat huonekalut maahan. Äiti Kiljunen, joka aina oli huolellinen, järjesti huonekalut torille aivan samoin, kuin ne olivat olleet heidän salissaan. Ja tämä näyttikin huoneelta kaikin puolin muuten, paitsi että puuttui katto, seinät ja puulattia. Pöydällä kiehua porisi priimuskeittiöllä kahvipannu ja äiti Kiljunen istui kiikkutuolissaan pöydän vieressä kutoen sukkaa. Isä Kiljunen istui tavallisella paikallaan sohvassa tupakoiden, ja Susanna oli hänen sylissään, Pulla käveli edestakaisin tarkastellen väkijoukkoa. Pojat, jotka muuten eivät kotonaan koskaan kauaakaan istuneet yhdessä paikassa, istuivat nyt nojatuoleissa. Ainoa, mikä ei muistuttanut Kiljusen salia, oli hevonen, joka oli sidottu sohvaan kiinni ja jonka eteen oli pantu heiniä kukkaspöydälle.

Arvaahan sen, että koko markkinaväki riensi tätä katsomaan. Ei kukaan tiennyt, mitä tällä hommalla tarkoitettiin. Muutamat luulivat sitä huonekalunäyttelyksi, toiset teatteriksi, jotkut pitivät heitä hyvin ylhäisinä henkilöinä, jotka ainoastaan omia huonekalujaan käyttäen saattoivat tulla markkinoille. Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että Kiljuset olivat tulleet tänne myymään huonekalujaan.

Kun ei kukaan mitään sanonut eikä kysellyt heiltä, niin isä Kiljunen alkoi viimein tarjoilla huonekalujaan kaupaksi. Eihän niitä kukaan huolinut, ja jotkut jo arvelivat, että tuo herrasväki oli hiukan hassu.

Kun ei kaupoista mitään tahtonut tulla, niin herrasväki läksi, jättäen tavaransa siihen, katselemaan markkinoita ja mitä muilla oli kaupattavana.

Kuljeskellessaan he näkivät karusellin. Tämä oli Kiljusen pojille jotain aivan uutta, ja heidän täytyi tietysti päästä heti sitä koettamaan. Ja pääsiväthän he. Isä Kiljunen ja äiti Kiljunen nousivat myöskin hevosen selkään, ja nyt alkoi karuselli pyöriä. Pojat huusivat innostuksesta. Pulla koetti juosta rinnalla, ravasi vähän matkaa. Kun se huomasi jäävänsä jälkeen, seisahtui se ja odotti, kunnes pojat taas olivat tulleet hänen kohdalleen, haukahti ilosta ja juoksi taas vähän matkaa.

Kiljusen pojat olivat niin innoissaan ja iloissaan, että se tarttui muihinkin, tietysti ensin heidän ikäisiinsä poikiin, joita oli runsaasti karusellin ympärillä.

Mökö ojensi yhdelle kätensä, tämä tarttui siihen ja alkoi juosta karusellin rinnalla. Toinen poika tarttui tämän käteen ja hänen käteensä kolmas poika. Tällä tavoin muodostui yhä pitempi ja pitempi jono poikia, jotka juoksivat yhtenä ketjuna karusellin rinnalla.

Mutta pian tarttui aikaihmisiäkin tähän leikkiin, ensin nuoria miehiä, sitten naisia, viimein paksuja talonemäntiä ja -isäntiä. Syntyi tavattoman suuri piiri, joka karusellin pyöriessä yhä enemmän ja enemmän kiristyi yhteen. Lopulta oli karusellin ympärillä aivan paksu ihmisistä tehty vyyhti, joka huusi, parkui, nauroi, kiljui, rähisi, puhisi. Ja karuselli yhä vain pyöri.

Lopulta ei enää kukaan päässyt liikkumaan, niin kireälle olivat kaikki tulleet toistensa lähelle, ja silloin täytyi karusellinkin pysähtyä.

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin ihmiset olivat jälleen niin paljon kunnossa, että osasivat hengittää ja kävellä, sillä he olivat tuossa tungoksessa aivan litistyneet ja hengästyneet.

Mutta Kiljuset olivat innoissaan, sillä he olivat aivan varmoja siitä, että tämä heidän keksintönsä oli kaikkia kovasti huvittanut.

Kun he jälleen palasivat torille ja asettuivat istumaan ulkoilma-saliinsa, ajatteli isä Kiljunen, millä tavoin hän voisi markkinaväelle vielä tuottaa iloa. Samalla hän ajatteli keinoa, millä voisi ansaita rahaa, sillä huonekalujen myymisestä ei näyttänyt tulevan mitään.

Äkkiä hän ponnahti sohvasta ylös ja huusi. Ja hän huusi niin huikeasti, että äiti Kiljunenkin hiukan sävähti.

Ja silloin isä Kiljunen kertoi, mitä oli keksinyt. Hän kutsui koko perheensä ympärilleen ja kuiskasi heille, tietysti sen vuoksi, ettei kukaan muu sitä torilla kuulisi:

— Me perustamme tänne sirkuksen!

Kaikki riemastuivat niin suuresti tästä, että heillä oli täysi työ hillitä itseään huutamasta ja hurraamasta. Lopun päivästä he sitten viettivät tuumailemalla, miten he tämän aikeensa toteuttaisivat.

Ilta tuli, ja ihmiset alkoivat lähteä torilta etsimään yösijaa. Mutta Kiljuset eivät sellaista ajatelleetkaan. Mitä he suotta olisivat muualle menneet, kun kerran heillä oli mukana huonekalunsa ja ilma oli kaunis ja lämpöinen.

He valmistivat siis itselleen yösijan keskelle toria. Äiti meni maata sohvalle, isä valitsi keinutuolin. Pojat panivat kaksi nojatuolia vastatusten ja menivät siihen koloon. Pulla meni sohvan alle, ja Susanna asettui eräälle tuolille.

Ja siinä he sitten makasivat aivan kaikessa rauhassa välittämättä vähääkään siitä, että ihmisiä kävi pitkin yötä töllistelemässä heitä.

Aamulla he nousivat jokseenkin varhain ja siistivät pukunsa korkean seinäpeilin edessä. He eivät pesseet itseään laisinkaan, sillä heillä oli sellainen kiire panemaan sirkustaan kuntoon.

Kylläpä oli Kiljusten sirkus sellainen, ettei mokomaa ennen ollut ainakaan siinä kaupungissa nähty. Isä Kiljunen oli saanut luvan laittaa sirkuksensa erään talon pihalle.

Portilla oli suuri kyltti paperista, ja siihen oli kirjoitettu "Kiljusen kotimainen sirkus" oikein suurilla kirjaimilla.

Äiti Kiljunen istui portin pielessä pöydän ääressä pääsylippuja myymässä. Ja ellei väkeä tullut ostamaan niin hän meni portille ja löi kauhalla lainaamaansa kuparikattilaan oikein voimainsa takaa. Hän tiesi, että hänellä oikeastaan olisi pitänyt olla rumpu, mutta kun sellaista ei ennättänyt mistään hankkia, niin hän oli ottanut kattilan.

Ja väkeä tuli, tuli oikein tulvimalla, sillä ainahan kaikki tahtovat sirkuksessa käydä. Lopulta oli pihamaa aivan täynnä kansaa, ja kun ei enää ketään näkynyt tulevan, vaikka äiti Kiljunen oli viisi minuuttia oikein olan takaa hakannut kattilaa, niin että siihen tuli suuria kuhmuja, pani hän portin kiinni. Ja nyt alkoi näytäntö.

Jostain ihmeellisestä paikasta oli isä Kiljunen hankkinut pihalle suuren määrän penkkejä, joilla yleisö sai istua. Hienoimpaa herrasväkeä varten oli varattu kalliimpia paikkoja asettamalla Kiljusen herrasväen kaupunkiin tuomat salin huonekalut yhteen riviin. Kiikkutuoli oli varattu kaupungin pormestaria varten, ja hän istuikin siinä lihavana ja mahtavana.

Näytäntö alkoi.

Ensiksi esiintyi isä Kiljunen näyttäen harjoitettua hevostaan. Tämä oli se sama hevonen, joka oli vetänyt kuorman kaupunkiin. Isä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata piiska kädessään, ja hevonen juoksi kehässä pitkin pihaa aivan samoin kuin hevoset sirkuksessa juoksevat. Ja osasihan hevonen tehdä kaikenlaisia temppuja, sillä eihän se suotta ollut Kiljusten hevonen. Se oli jo ennättänyt heidän talossaan olla jos jonkinmoisessa metakassa, niin että se oli oppinut seisomaan takajaloillaan ja pyörimään paikallaan ympäri.

Musiikista pitivät äiti Kiljunen ja pojat huolta. Äidillä oli kattilansa, ja pojat lauloivat suuriin ratteihin Porilaisten marssia.

Kun yleisö oli taputtanut käsiään tälle numerolle, esiintyivät Mökö ja Luru klovneina tehden kaikenlaisia kuperkeikkoja. Kuperkeikat olivatkin juuri heidän erikoistemppujaan, sillä olihan heidän täytynyt sellaisiin tottua, kun olivat eläissään kieriskelleet jos jossain paikassa. Luru, joka oli laihempi, hyppäsi kepeämmin ilmaan, mutta Mökö sen sijaan osasi maassa heittää mukkelia paljon paremmin. Kun hän vain pääsi alkuun, niin hän meni yhtenä keränä ympäri niin vinhaa vauhtia, ettei oikein selvästi erottanut, olivatko kädet jalkoja vai jalat käsiä. Yleisö oli heihin kovasti ihastunut, vaikkakin Mökö mukkelehtiessaan oli pari kertaa kierinyt aivan ihmisten päälle ja kaatanut pari penkillistä aivan kumoon, jotta ihmisten jalat vain ilmassa haroilivat.

Ja nyt tuli esiin Pulla! Sen kaulaan oli sidottu punainen nauha ja häntään sininen. Mökö ja Luru sitä ohjasivat. Ja Pulla tekikin sellaisia temppuja, että harvoin oikein sirkuskoira sen parempiin pystyy. Sitä olivat pojat niin usein pakottaneet kävelemään takajaloillaan, että se nytkin juoksi pihan toisesta päästä toiseen kahdella jalalla. Sen jälkeen se hyppeli poikien yli ja teki tämän tempun niin erinomaisesti, että koko yleisö taputti sille käsiään.

Ohjelmassa oli tämän jälkeen kreikkalainen tanssi. Kaikissa suurissa juhlissa aina on kreikkalainen tanssi, sen tiesi äiti Kiljunen ja oli sen vuoksi järjestänyt tämän numeron. Keskelle pihaa tuotiin ensin Kiljusten salin pöytä, se oli olevinaan alttari. Sen viereen pantiin jostain lainattu fiikus ja palmu. Tätä alttaria kohden nyt tuli äiti Kiljunen. Pukunsa päälle hän oli kietonut lakanan, jotta se näyttäisi kreikkalaiselta. Kädessään oli hänellä priimuskeittiö, jonka hän oli sytyttänyt palamaan, ja se pihisi ja kohisi oikein vimmatusti. Tämä oli kuvaavinaan kreikkalaista uhritulta. Laskettuaan keittiön alttarille hän kääntyi sinne päin, josta oli tullut, ja viittoi käsillään.

Ja mitä tuli sieltä näkyviin? Mökö ja Luru aivan juhlallisen näköisinä. Kun heidän piti kuvata kreikkalaisia nuorukaisia, muistivat he kuvissa nähneensä, ettei niillä ollut muuta kuin lyhyt kolttu. Tämän vuoksi he olivat riisuneet yltään kaikki muut vaatteet paitsi paitansa. Olihan se hyvin hullunkurisen näköistä, mutta kukaan ei nauranut, kun Kiljuset itse olivat aivan vakavia.

Ja poikien jäljestä astui isä Kiljunen hartioillaan suuri hevosloimi, joka oli esittävinään kreikkalaista manttelia. Ja kädessään oli hänellä vanha sitra, jota hän rämpytti.

Ja nyt alkoi äiti Kiljunen tanssia. Kyllä oli siinä katsomista, kun niin pitkä nainen kuin hän hyppeli ja loikki pöydän ympärillä. Vuoroin hän kyyristyi maahan, aivan kuin olisi halunnut poimia pieniä kiviä, vuoroin ponnahti pystyyn ja harppasi oikein pitkin askelin pihalla.

Mökö ja Luru hyppelivät hänen ympärillään, niin että paidat hulmusivat.

Viimein äiti Kiljunen väsyi. Hän teki vielä pari oikein korkeaa loikkausta ja juoksi sitten pois poikien seuratessa häntä.

Tämän jälkeen olisi Susannan pitänyt esiintyä. Pojat olivat koettaneet opettaa sitä tekemään joitakin temppuja, mutta kun se oli vasta niin lyhyen ajan ollut Kiljusen perheessä, niin eihän se raukka osannut. Ja nyt, kun sen piti tulla esiin ja se näki sellaisen suuren ihmisjoukon, se ryntäsi pakoon.

Ensin se juoksi pormestarin tuolin alle. Kun se oli kiikkutuoli, meni pormestari siinä säikähdyksissään kumoon. Siitä Susanna hyppäsi läheisen penkin alle. Ihmiset koettivat ottaa sitä kiinni ja töykkivät toisiaan. Ja nytpä syntyi oikea ajometsästys. Kun oli rakennuksia aivan koko pihamaan ympärillä, niin ei Susanna päässyt pujahtamaan minnekään. Kaikki koettivat tavoittaa sitä, mutta aina se jollain tavoin livahti pakoon ja pääsi viimein portin alitse menemään.

Kun Kiljuset sen huomasivat, niin he läksivät ajamaan sitä takaa, sillä eiväthän he millään muotoa voineet sallia, että Susanna yksinään menisi kaupungille. Eksyisi siellä vielä vieraissa paikoissa.

Kun kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin menneet pois, niin mitä yleisökään enää pihalla teki. Ohjelmassa olikin enää jäljellä ainoastaan torvisoittoa, ja kyllähän kaikki tiesivät, millaista se oli. Rattiin puhaltamista ja kattilan myökyttämistä.

Kauniisti huutelemalla saivat Kiljuset viimein Susannan kiinni ja toivat sen takaisin. Sillä välin oli jo kuitenkin yleisö ennättänyt poistua, jotenka heidän ei tarvinnut jatkaa näytäntöään.

Rahat laskettiin, ja niitä oli niin paljon, että he itsekin ihmettelivät.

Vielä samana päivänä he läksivät ajamaan kotiaan kohden. Huonekalut nostettiin jälleen vankkureihin, sillä kukaan ei halunnut niitä ostaa. Koko kaupungin markkinaväki oli hurraamassa heidän lähtiessään.

Kotiinsa he pääsivät ilman mitään seikkailuja. He olivat kai niin väsyneitä sirkuksessa esiintymisestään, etteivät joutaneet saamaan mitään erikoista aikaan.