E-text prepared by Tapio Riikonen

KILJUSEN HERRASVÄKI SATUMAASSA

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan
Sadun marjamaassa
Sadun lorumaassa
Sadun kasvistomaassa
Sadun lentomaassa
Sadun hiljaisuuden maassa
Jälleen kotona

Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan

Oli kerran köyhä kalastaja, joka asui yksinäisessä mökissään järven rannalla. Mikä hänen nimensä oli, sitä ei kukaan tiennyt, tai ehkä ei enää muistanut, vaan kaikki kutsuivat häntä ukkeliksi. Hän oli jo hyvin vanha, hänen valkoinen partansa ulottui pitkälle alas rinnalle ja hänen tukkansa oli myös aivan valkoinen.

Vaikka ukkeli olikin hyvä ja herttainen mies, niin kyläläiset tekivät hänestä pilkkaa hänen kuuroutensa vuoksi. Ukkeli nimittäin ei kuullut heidän puhettaan. Mutta aivan kuuro hän ei sentään ollut, sillä lasten puhetta hän kuuli aina. Sitäpaitsi ukkeli väitti kuulevansa kaiken, mitä satumaassa puhuttiin. Tänne hän sanoi usein menevänsä ja sanoi olevansakin siellä oikein huomattu ihminen.

Kyllähän kyläläiset olivat joskus kuulleet satumaasta puhuttavan, mutta kukaan ei uskonut sen todellisuudessa olevankaan, siksi he ukkelin puheille nauroivat ja pilkkasivat häntä. Mutta kun ukkeli ei heidän puhettaan kuullut, niin ei hän välittänyt vähääkään siitä, mitä aikuiset hänelle sanoivat. Mutta kaikki lapsetkaan eivät uskoneet satumaan olevan olemassa ja se kovasti ukkelia suretti.

Olipa ukkelilla kuitenkin muuan pikkuinen ystävä, joka varmasti luotti siihen, että satumaa on olemassa ja että sinne ukkeli usein meni. Tämä oli pikkuinen tyttö, jonka nimi oli Hanna.

Ukkelin kanssa Hanna usein keskusteli satumaasta ja viimein pyysi hartaasti, että hänkin sinne saisi lähteä.

— Ihmisen täytyy olla oikein hyvä ja kiltti, ennenkuin hän satumaassa tulee toimeen, sanoi siihen ukkeli.

— Minä lupaan olla kiltti, lausui Hanna.

— Lupaus ei riitä, vastasi ukkeli. — Sinun täytyy todistaakin se.

— Millä minä sen todistan, kysyi Hanna.

— Sillä, että kaksi viikkoa olet niin hyvä, ettei äidilläsi ole moitteen sanaa sinusta sanottavana. Jos niin käy, niin vien sinut satumaahan, vieläpä lupaan, että saat ottaa mukaasi kaikki ne ystäväsi, jotka vain tahdot.

Tästä Hanna kovasti riemastui. Hän oli aivan varma siitä, että oikein ponnistamalla voimiaan hän kyllä voi olla sellainen, ettei äidillä ole moitteen sanaa hänestä sanottavana.

Ja Hanna yritti parastaan. Hän teki kaiken, minkä hänen äitinsä käski, jopa usein sellaistakin, mitä äiti ei suorastaan vaatinut, mutta minkä Hanna tiesi hänelle olevan mieluista. Ja toinen päivä kului toisensa jälkeen ja joka ilta ennen levolle menoa sanoi äiti:

— Tänään sinä taas olet ollut niin kiltti, ettei toista niin kilttiä tyttöä olekaan koko maailmassa.

Ja kun Hanna sen kuuli, niin hän yhä enemmän ponnisti voimiaan, täyttääkseen kaikessa äitinsä tahdon ja toivomukset.

Kun kaksi viikkoa alkoi kulua umpeen ja äiti jälleen oli vakuuttanut, että Hanna oli maailman parhain tyttö, alkoi Hanna valmistautua matkalle.

Hän oli saanut luvan ottaa ystäviä mukaansa. Koko kylässä ei ollut ketään sellaista, jonka Hanna mielellään olisi seurakseen valinnut, sillä toiset lapset olivat pahoja eikä kukaan heistä uskonut satumaata olevankaan.

Mutta Hanna oli kuullut puhuttavan eräistä ihmisistä, joiden hän uskoi mielellään tulevan satumaahan. Heitä oli neljä, isä, äiti ja kaksi poikaa. Ja heitä kutsuttiin Kiljusen herrasväeksi.

Eräänä päivänä, kun kaksi viikkoa oli kulunut umpeen siitä, jona ukkeli oli lupauksensa antanut, kirjoitti Hanna kirjeen Kiljusen herrasväelle ja pyysi heitä tulemaan seurakseen satumaahan. Eihän Hanna heidän osoitettaan tiennyt, mutta hän luotti siihen, että postilaitos kyllä ottaa siitä selon.

Ja postilaitos otti siitä selon. Eräänä päivänä saapui Hannalle kirje, missä itse isä Kiljunen kiitti omasta ja perheensä puolesta ja vakuutti, että he suurella ilolla lähtevät katsomaan satumaata, koska eivät vielä koskaan sitä ennen olleet sitä nähneet. He lupasivat heti paikalla lähteä matkalle Hannan luo.

Kiireimmän kautta Hanna silloin meni ukkelia tapaamaan. Hän saapui tämän mökille ja kolkutti ovelle, mutta mitään vastausta ei kuulunutkaan. Hanna huusi, mutta sittenkään ei näkynyt mitään ukkelia.

Hannan tässä odotellessa tuli mökille muuan Esko niminen poikaviikari. Kyllähän Hanna Eskon tunsi, tunsi vallan hyvin, sillä tämä oli hänelle usein tehnyt kiusaa. Esko kalasteli aikansa kuluksi ja oli tullut ukkelilta ostamaan ongenkoukkuja. Kuullessaan Hannan huutelevan ukkelia, sanoi hän:

— Älä suotta huuda, eihän kuuro ihminen sitä kuule.

— Ei ukkeli ole kuuro, sanoi Hanna, — sillä hän kuulee aina kaiken, mitä minä sanon.

— Loruja, vastasi siihen Esko.

— Ukkeli kuulee oikein hyvin, vakuutti Hanna, — hän ei vain tahdo kuulla kaikenlaisten pahojen ihmisten puheita. Hän kuulee lasten puheet ja kuulee kaiken satumaassa.

— Vai satumaassa? lausui Esko. — Eihän satumaata olekaan olemassa.

— Onpas, vakuutti Hanna. — Satumaa on olemassa ja minä lähden sinne tänään ukkelin ja Kiljusen herrasväen seurassa.

— Nyt sinä taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Esko nauraen. — Eihän
Kiljusen herrasväkeäkään ole olemassa.

— Etteikö heitä olisi olemassa? huudahti Hanna. — Kyllä minä tiedän, että isä ja äiti Kiljunen sekä Mökö ja Luru ovat olemassa ja heillä on vielä pikkuinen pyöreä villakoirakin, jonka nimi on Pulla.

— Se on paljasta juttua, sanoi Esko.

— Saat nähdä, onko juttua, vakuutti Hanna. — He ovat kirjoittaneetkin minulle ja ovat luvanneet tänä iltana tulla tänne.

Esko ei sittenkään uskonut Hannan puheita.

Hannalla oli jo kiire päästä satumaahan ja hän kaipasi kovasti ukkelia. Miettiessään, millä keinolla hän tämän tapaisi, muisti Hanna ukkelin kertoneen, että jos lyö yhteen kahta kiveä, jotka ovat hänen mökkinsä oven edessä, niin jokainen hyvä ihminen kuulee kolmannella kerralla ilmassa kirkkaan soinnun, sellaisen, joka kutsuu ukkelin saapuville, on hän vaikka kuinka kaukana tahansa. Mutta ellei ollut hyvä, niin voi kivien yhteen lyömisestä olla vaaraa. Missään tapauksessa ei niitä saisi lyödä kolmea kertaa enempää yhteen. Tätä ennen Hanna ei ollut uskaltanut niihin kajota, sillä hän ei koskaan vielä ollut mielestään ollut oikein hyvä, mutta nyt hän siitä oli varma, siksi hän uskalsi koettaa tätä keinoa, kutsuakseen ukkelin saapuville.

Kyllä Esko nauroi, kun Hanna tämän hänelle kertoi, sillä tuo paha poikaviikari ei koskaan uskonut mitään, joka erosi tavallisuudesta.

Hanna löi kiviä yhteen, ja aivan oikein, kolmannella kerralla hän kuuli ilmassa kirkkaan säveleen, ja siitä Hanna kovasti riemastui, sillä nyt hän tiesi olleensa todella hyvä ja pääsevänsä satumaahan.

— Minä kuulin, minä kuulin soinnun! sanoi hän hypellen iloissaan.

Esko, joka oli paha poika, ei tietysti ollut kuullut mitään. Hänessä heräsi kuitenkin uteliaisuus ja hänkin tahtoi koiruuksissaan lyödä kiviä yhteen.

Hän teki sen.

— Ei kuulu mitään, sanoi hän.

Hän löi toisen kerran.

— Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.

Hän löi kolmannen kerran.

— Ei kuulu mitään, lausui hän jälleen.

Hän löi neljännen kerran, vaikka Hanna kovasti siitä varoitti.

— Ei kuulu mitään, sanoi hän.

Samassa Hanna purskahti helakasti nauramaan.

— Ei kuulukaan, mutta näkyy, sanoi hän.

Hän nauroi aivan katketakseen, sillä Eskon selkään oli äkkiä kasvanut ketunhäntä. Esko ei tätä itse huomannut ja löi viidennen kerran kiviä yhteen.

— Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.

— Mutta näkyy yhä enemmän, lausui Hanna nauraen niin että oli läkähtyä.

Eskon päähän ilmestyi nimittäin jäniksen korvat. Esko ei tätäkään huomannut, vaan löi kuudennen kerran. Ja silloin hän löi kivellä pahasti sormilleen. Ja siitäpä hän alkoi hirveästi huutaa.

— Eikö nyt kuulu? sanoi Hanna. — Sinähän huudat aivan yhtä kovaa kuin
Kiljuset.

Mutta huomasipa Esko jo, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän säikähtyi aivan pahanpäiväisesti ja koetti nyhtäistä häntää irti, mutta se istuikin aivan kovassa, samoin korvat. Ja silloin hän alkoi parkua oikein täyttä kurkkua.

Samassa tuli ukkeli mökilleen, ja hänet nähdessään Esko säikähtyi niin, että läksi juoksemaan täyttä laukkaa kylään.

Vaikka Hanna olikin nauranut nähdessään, mitä Eskolle oli tapahtunut, niin hänessä heräsi sääli hänen ajatellessaan, että Esko tällaisena hännällisenä ja pitkäkorvallisena olentona voi tulla kaikkien pilkan esineeksi. Sen vuoksi hän kysyi ukkelilta:

— Jääkö Esko ainiaaksi sellaiseksi kuin hän nyt on, ketunhännälliseksi ja jäniksenkorvalliseksi?

Ukkeli hymyili ja vastasi:

— Kyllä ne merkit katoavat hänestä heti, kun hän tulee toisten ihmisten seuraan. Täällä satumaan portilla ainoastaan ilmaantuu sellaisia merkkejä, jotka osoittavat, millainen kunkin luonne on. Jokaisessa ihmisessä on eläinten ominaisuuksia, ja täällä tulevat tunnusmerkit aivan selvästi näkyviin.

Hanna oli rauhallinen kuullessaan, että Esko toisten seurassa olisi jälleen ihmisen näköinen.

Nyt Hanna ja ukkeli alkoivat puhella satumaahan lähdöstä. Olihan ukkeli kyllä kuullut puhuttavan Kiljusista, mutta ei hän ollut aivan selvillä siitä, millaisia nämä olivat. Mutta kun Hanna vakuutti niiden kyllä sopivan satumaahan, niin ukkeli luotti siihen.

Heidän keskustellessaan saapui koko kylän väki Eskon yllyttämänä sinne.
Esko oli aivan vimmoissaan ja huusi:

— Ukkeli on loihtija ja hänet on sen vuoksi tapettava! Hän on loihtija, sillä hän on loihtinut minutkin.

— Millä tavalla hän sinut on loihtinut? kysyivät kyläläiset.

— Hän on loihtinut minulle ketun hännän ja jäniksen korvat, sanoi
Esko.

Kyläläiset alkoivat nauraa.

— Emme me sinulla sellaisia näe, sanoivat he.

— No, eikö se sitten ole loihtua, ettei minulla niitä olekaan, vaikka minulla pitäisi olla, sanoi Esko.

Taas kyläläiset nauroivat.

— Kyllä me tiedämme, että sinä olet viekas kuin kettu ja pelkuri kuin jänis, vaikka sinulla ei olekaan ketun häntää eikä jäniksen korvia, sanoivat kyläläiset.

Mutta niin vimmoissaan Esko oli tästä kuitenkin, että hän varmasti olisi tehnyt ukkelille jotain pahaa, ellei samassa olisi kuulunut kaukaa tavattoman suurta huutoa.

Kiljusethan siellä olivat tulossa ja hurrasivat jo matkalla!

Kylläpä Eskon silmät lensivät selkoselälleen nähdessään Kiljuset. Hän ei ollut koskaan uskonut niiden olevan olemassakaan, ja nyt hän näki heidät juuri sellaisina, kuin oli kuullut puhuttavan. Juoksujalkaa he tulivat, lyhyt, kaljupäinen ja mulkosilmäinen isä, pitkä, laiha, terävänenäinen ja tihrusilmäinen äiti, sekä isänsä näköinen Mökö ja äitinsä näköinen Luru. Ainoa, joka puuttui, oli Pulla, sillä sitä eivät Kiljuset olleet uskaltaneet ottaa satumaahan, siellä kun epäilemättä oli paljon merkillistä nähtävää ja Pullalla oli, niinkuin muillakin koirilla, tapana haukkua kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista.

Kiljusilla oli aina kiire ja kiire oli heillä nytkin päästä heti paikalla satumaahan. He eivät vähääkään epäilleet sitä, että se oli olemassa ja että ukkeli voisi viedä heidät sinne.

Olihan ukkeli valmis heti paikalla lähtemään. Hän käski Kiljusia ja
Hannaa tarttumaan hänen vyötäröihinsä, jotta eivät eksyisi matkalla.
Nämä tietysti tekivät ukkelin määräyksen mukaan.

Mutta kun Esko oli nähnyt, että Kiljuset olivat todellakin olemassa ja kun hänelle itselleenkin oli tapahtunut kaikenlaista sellaista, mikä ei tapahdu tavallisessa elämässä, niin hän alkoi uskoa, että satumaakin mahdollisesti on olemassa, ja hänen teki kovasti mielensä päästä sitä katsomaan.

Hän tarttui toisten keralla ukkelin vyötäröihin kiinni. Mutta Hanna ei mitenkään olisi huolinut Eskoa matkalle ja sanoi sen vuoksi:

— Sinä olet paha poika, et sinä pääse.

Isä Kiljunen potki Eskoa pois.

Samassa ukkeli teki kummallisen liikkeen ja hän alkoi vaipua maan sisään.

Esko tarrasi samassa isä Kiljusen takinliepeeseen ja piti siitä oikein lujasti kiinni. Pian olivat ukkeli, Kiljuset, Hanna ja Esko kadonneet maan sisään. Kyläläiset töllistelivät vain sille kohtaa, minne he olivat kadonneet, tutkivat maata nähdäkseen, oliko siinä jokin ovi. Mutta eihän siinä ollut mitään ovea, vaan maa oli mennyt jälleen aivan umpeen.

Ja silloin moni alkoi uskoa, että ukkelin puheissa sittenkin oli jotain järkeä, että satumaa oli olemassa ja että ukkeli oli sinne mennyt toisten seurassa.

Sadun marjamaassa

Ukkeli saapui seuralaisineen sadun marjamaahan. Se on ihmeellisen kaunis puutarha, jossa on kaikkialla hedelmäpuita ja hedelmäpensaita. Kaikkialla on tavattoman paljon ihmeen ihania ja loistavia hedelmiä, kaikenkokoisia ja kaikenvärisiä. Ja siellä on marjoja niin paljon, että niitä on kaikkialla maassakin. Siellä ei koskaan ole yötä, vaan ainainen rusohohteinen päivä.

Kylläpä ukkeli oli vihainen, kun näki Eskonkin tulleen heidän seurassaan, sillä luvatta ei kukaan saa tulla satumaahan. Mutta Esko pyyteli niin kauniisti saada jäädä satumaata katsomaan, että Hannan mieli heltyi. Ja kun Esko vielä oli luvannut, että hän kaikessa noudattaa määräyksiä ja on siivolla, niin ukkeli suostui Hannan pyynnöstä viimein siihen, että Esko saisi tulla heidän kerallaan.

Kiljuset olivat aina tottuneet tekemään sen, mitä halusivat, ja aikoivat nytkin rynnätä maistamaan puiston kauniita hedelmiä. Mutta ukkeli sanoi aivan jyrkästi, että niitä ei saa syödä, koska siitä voi seurata kaikenlaista pahaa.

Kiljuset tyytyivät sen vuoksi ainoastaan katselemaan ympärilleen. Ja kyllä olikin siellä katseltavaa. Niin kaunista puistoa he eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kovasti he ihmettelivät nähdessään parven loistavia, hyvin pitkäpyrstöisiä lintuja lentävän.

— Mitä kanoja nuo ovat? kysyi isä Kiljunen.

— Ne ovat paratiisinlintuja, vastasi ukkeli.

Ja silloin Kiljuset hurrasivat niin kovaa kuin ainoastaan Kiljuset voivat huutaa.

Kylläpä he ällistyivät katsellessaan ympärilleen. Kaikki ne marjat, jotka olivat maassa, alkoivatkin liikkua. Eivät ne olleetkaan mitään marjoja, vaan aivan pieniä lapsia, jotka olivat nurmella nukkuneet.

— Mitä penskoja nuo ovat? kysyi äiti Kiljunen.

— Ne ovat niitä marjoja, jotka ovat pudonneet puista, selitti ukkeli. — Täällä on suuri joukko erilaisia puita ja pensaita, joilla on erilainen voima ja vaikutus. Nämä ovat niiden puiden hedelmiä, joista lapset tulevat. Täältä ne sitten tulevat maailmaan.

— Olenko minäkin siis kerran ollut täällä? kysyi Hanna.

— Olet varmasti, vastasi ukkeli. — Olet sinäkin ollut tuollainen pikkuinen marjalapsi, vaikka elämään tultuasi et sitä sitten enää muistakaan.

Mutta kun marjalapset ukkelin näkivät, niin he riemastuivat aivan tavattomasti. Kävihän ukkeli usein satumaassa ja kaikki lapset tunsivat hänet. He hyppivät ja tanssivat hänen ympärillään. Kun he näkivät Hannan, heissä syntyi oikein suuri ilo, sillä nythän he saivat uuden leikkitoverin. Hanna otti niitä oikein monta syliinsä ja puheli niiden kanssa. Näin kauniita nukkeja hän ei koskaan ollut ennen nähnyt, ja nämä sitäpaitsi vielä liikkuivat ja puhuivatkin.

Marjalapset tahtoivat näyttää uutta leikkitoveriaan toisille marjalapsille ja veivät Hannan mukanaan syvemmälle puistoon. Ukkeli läksi heidän seurassaan. Mutta ennen lähtöään hän hyvin ankarasti varoitti Kiljusia maistelemasta hedelmiä.

— Emme me niitä syö, vakuutti isä Kiljunen. — Eihän tässä tiedä, milloin söisi lapsia. Emmekä me toki lapsia syö!

He jäivät Eskon seurassa sinne, missä olivat, sillä kun noita pieniä lapsia oikein vilisi maassa, pelkäsivät he tallaavansa muutamia, kun eivät koskaan olleet tottuneet hiljalleen ja varovasti astumaan. Esko ei rakastanut pikkulapsia, sen vuoksi ei häntä haluttanut vähääkään lähteä syvemmälle puistoon.

Jäätyään Eskon seuraan alkoivat Kiljuset ihailla jälleen puiston kauneutta. Äkkiä he näkivät kuinka Esko tarttui erääseen pensaaseen ja aikoi poimia siitä marjoja.

— Mitä sinä, hullu nulikka, teet? huusi isä Kiljunen. — Ei saa marjoihin koskea!

— Teitä kiellettiin, mutta ei minua, vastasi Esko.

Nyt Kiljuset suuttuivat.

— Mene pois meidän seurastamme, sanoi isä Kiljunen. — Me emme tahdo enää olla sinun kanssasi vähääkään, sillä sinä voit tuottaa meille ikävyyksiä.

Ja he ajoivat Eskon luotaan pois. Tämä meni syvemmälle puistoon ja katosi piankin tuuheitten pensaitten suojaan.

Eiväthän Kiljusen Mökö ja Luru olleet mitään arkoja poikia, sillä he olivat uskaltaneet mennä minne tahansa ja nähdä mitä tahansa, mutta kyllä he pahasti parkaisivat nähdessään pensaitten välistä tulevan hirveän pitkän vaaleanpunaisen käärmeen. Nytkähdellen se luikerteli eteenpäin. Isä Kiljunen ei kadottanut mielenmalttiaan.

— Me poljemme sen murskaksi! sanoi hän.

Hän komensi koko perheensä riviin, käski kaikkia nostamaan oikean jalkansa ylös ja yhtaikaa polkaisemaan käärmettä. Juuri kun he aikoivat tämän tehdä, kuului pensaikosta surkea ääni:

— Ei saa, ei saa, se on minun nenäni!

Se oli Eskon ääni.

Mentyään pensaikkoon ei Esko ollut voinutkaan hillitä itseään, vaan oli maistanut siitä pensaasta, josta nenä kasvaa. Hän oli syönyt marjoja niin runsaasti, että oli saanut viisi metriä pitkän nenän! Ja tätä hän nyt koetti edessään kuljettaa, aivastellen aina tuon tuostakin, sillä nenää syyhytti kovasti, kun se raapi maata.

Kun Kiljuset näkivät Eskon hemputtavan nenäänsä, tahtoivat he häntä jollain tavalla auttaa sitä kuljettamaan.

— Koetahan panna se kainaloosi, neuvoi isä Kiljunen.

Esko pani nenän kainaloonsa, mutta eihän siitä ollut suurtakaan apua, sillä se roikkui hirveän pitkällä.

— Koetahan keriä sitä, neuvoi äiti Kiljunen.

Esko koetti keriä nenäänsä, mutta sitä varten se oli aivan liian paksu.

Kun Eskon nenä jälleen roikkui maassa pitkänä, niin sattui isä Kiljunen kompastumaan siihen. Ja silloin hän, joka muuten oli hyvin lempeä ihminen, suuttui ja huusi:

— Mitä sinä nenääsi joka paikkaan tuppaat!

Hän aikoi antaa Eskolle selkään, mutta aina kun tämä väisti, niin nenä heilahti pahasti ja löi Kiljusia. Oli keksittävä jokin keino, jotta Eskon nenä pysyisi alallaan siksi, kunnes ukkeli tulisi ja jollain tavalla auttaisi poikaa tästä pulasta. Isä Kiljunen tämän keinon keksi.

Hän asetti Eskon istumaan eräälle kivipenkille, pisti nenänpään pieneen kuoppaan, joka oli penkin edessä, jotta nenä ei pääsisi hemppumaan sinne ja tänne. Ja Esko istui ja itki surkeasti, jolloin kyyneleet valuivat pitkin hänen pitkää nenäänsä.

Äkkiä hän alkoi nauraa.

— Mitä sinä nyt virskut? kysyivät Kiljuset.

— Kun kuopassa on aivan kuin joku, joka kutittaa.

— Mitä kutittaa?

— Nenänpäätä, sanoi Esko.

Mutta pian hänen naurunsa lakkasi ja hän alkoi kauhusta parkua, sillä hänen nenänsä alkoi mennä maan sisään aivan kuin suuri liero.

Kiljuset tarrasivat nenään kiinni, Esko kiljui, niin kipeää se teki, mutta nenä painui vain yhä syvemmälle. Hätääntyneinä tarttuivat Kiljuset silloin Eskon harteisiin kiinni. Nenä painui yhä syvemmälle ja kohta oli Eskon naama aivan maata vastaan.

— Se menee kokonaan maan sisään! huusivat Kiljuset.

He tarttuivat kaikki neljä yhdessä Eskon kinttuihin kiinni ja kiskaisivat oikein rajusti. Kuului Eskon suusta hirveä parahdus. Hän pääsi irti, mutta nenä oli myös revennyt ja vienyt vielä osan Eskon entisestäkin nenästä.

Kyllä Esko nyt vakuutti, ettei hän marjamaassa enää syö ainoatakaan hedelmää.

Nähtyään, miten Eskolle oli käynyt, alkoi Kiljusia jo peloittaa marjamaassa olonsa. He päättivät odottaa siksi, kunnes ukkeli tulee. Isä ja äiti Kiljunen menivät istumaan kivipenkille. Mökön ja Lurun he asettivat viereensä ja Eskon eteensä istumaan.

Penkin takana kasvoi pensas, jossa oli hyvin ihania, hohtavia hedelmiä.
Äiti näitä ensiksi alkoi ihailla.

— Aijai, kuinka on kauniita marjoja, sanoi hän.

Hän käski isä Kiljustakin katsomaan. Ja tämä katsoi.

Sitten äiti haistoi marjoja ja huomasi niiden hajun hyvin suloiseksi.
Hän käski isääkin haistamaan ja tämä haistoi.

Sitten äiti nuolaisi marjoja, ja kun niiden maku tuntui hyvältä, kehoitti hän isääkin nuolaisemaan. Ja isä nuolaisi.

Nyt ei äiti enää malttanutkaan hillitä itseään, vaan puraisi marjasta. Ja kun se maistui kovasti makealta, käski hän isääkin puraisemaan. Ja tämä puraisi.

Sekä isä että äiti Kiljunen tunsivat nyt, kuinka he alkoivat kohota ilmaan. Ja tämä tunne oli niin suloinen, että he oikein ahneesti söivät lisää marjoja.

Pojat ensiksi huomasivat, mitä heidän vanhemmilleen oli tapahtunut, ja kiljaisivat kauhusta. Isä ja äiti Kiljunen olivat todellakin alkaneet kohota ilmaan, mutta sillä tavalla, että heidän jalkansa olivat kasvaneet oikein peloittavassa määrässä. Vartalo oli pienenä nuppina ilmassa ja siitä läksi sitten jalat, hirveän pitkät jalat.

Isä ja äiti kuulivat poikien huudon ja huomasivat miten heille oli käynyt. Heidän kauhuaan ei voi sanoin kuvata.

— Hyvänen aika, huusi äiti Kiljunen. — Mikä minusta on tullut? Olenko minä hämähäkki vai haikara?

— Minä en enää tiedä, mitä minä olen, sanoi isä, — mutta kinttuja ja koipia on minulla niin pitkältä, että näillä ei uskalla edes liikkua.

Eivätkä he todellakaan uskaltaneet liikkua, vaan seisoivat aivan avuttomina siinä ja leksuttivat pitkiä koipiaan. Ja he huusivat apua! He huusivat niin, että koko puisto kaikui.

Hanna kuuli sen ja saapui erään marjatytön seurassa. Kun tämä näki, millaisiksi isä ja äiti Kiljunen olivat venyneet, niin hän sanoi:

— He ovat syöneet siitä pensaasta, josta kasvaa.

— Eikö ole sellaista pensasta, jonka marjoista pienenee? kysyi Hanna.

— On kyllä, vastasi marjatyttö.

Hän osoitti erästä aivan lähellä olevaa pensasta.

— Tuokaa meille pian niitä marjoja, huusivat isä ja äiti Kiljunen korkealta ilmasta.

Hanna poimi marjoja. Mutta nyt oli suuri kysymys, millä ne saataisiin ojennetuiksi isälle ja äidille, kun he olivat niin korkealla. Esko ehdotti, että pojat kiipeisivät vanhempiensa kinttuja pitkin. Mutta siihen eivät isä ja äiti millään tavalla suostuneet, sillä he pelkäsivät kaatuvansa, kun muutenkin heidän jo oli vaikea pysyä hoikilla säärillään pystyssä.

Esko löysi erään pitkän kepin, sen nenään pantiin marjat ja ojennettiin isä ja äiti Kiljuselle. Nämä söivät marjoja oikein ahneesti. Pian he alkoivat pienetä ja lyhetä yhä enemmän ja enemmän. He näyttivät aivan harmoninoilta jotka menevät kokoon. Ja he yhä pienenivät ja lyhenivät.

Jo he olivat entisen kokoisia, mutta he pienenivät vielä siitäkin. Vähän ajan päästä oli heidän sijassaan kaksi aivan pikkuruikkuista olentoa, joita ei olisi mitenkään tuntenut isä ja äiti Kiljuseksi, ellei isällä olisi ollut kaljua päätään ja äidillä terävää nenäänsä ja elleivät heidän vaatteensa olisi ilmaisseet heitä, sillä ne eivät marjojen vaikutuksesta olleet pienentyneet, vaan leksottivat heidän ympärillään.

Säikähtyisihän jokainen lapsi, jos äkkiä näkisi vanhempansa aivan pikkuruikkuisina. Ja kyllä Mökö ja Lurukin säikähtyivät. He läksivät juoksemaan pakoon. Ja pikku isä Kiljunen ja pikku äiti Kiljunen juoksivat heidän jäljestään, kompastuivat väljiin vaatteisiinsa ja huusivat piipittävällä äänellä:

— Älkää jättäkö, rakkaat lapset, älkää jättäkö!

Mutta ukkelikin oli kuullut Kiljusten hätähuudon ja riensi katsomaan. Hanna selitti hänelle pian, mitä oli tapahtunut. Hän oli aivan onneton siitä, että Kiljuset tällä tavalla ainaiseksi tulisivat kadottamaan entisen muotonsa. Mutta ukkeli lohdutti häntä. Hän katseli, minnepäin Kiljuset olivat menneet ja lausui:

— Kyllä he pian tulevat entiselleen. He juoksevat iankaikkisuuden puun ympäri. Ja jokainen kierros, minkä he tekevät päivän nousun suuntaan, merkitsee yhtä vuotta lisää.

— Sepä on hauskaa, sanoi Hanna, — että he pääsevät jälleen entiselleen.

Mutta samassa hän huudahti kauhusta, sillä hän näki, miten isä ja äiti Kiljusen tullessa suuremmiksi, Mökö ja Luru myös tulivat suuremmiksi. Ja jos Kiljuset äskeisessä muodossaan olivat merkillisiä, niin olivat pojat tässä vielä merkillisempiä, oikein peloittavia. Mökö ja Luru olivat nimittäin kasvaneet samalla kuin isänsäkin ja äitinsä ja tulivat pian aikamiehiksi. Heidän täytyi viimein tauota juoksemasta, sillä vaatteet eivät tietystikään kasvaneet ja heidän pikkupoikain-vaatteensa olivat joka paikasta niin piukat ja kireät, että pelkäsi niiden milloin tahansa repeävän.

Kiljuset olivat aivan sekaisin säikähdyksestä, nähdessään, miten heidän oli käynyt, kun Mökö ja Luru olivat vanhempiaan vanhemmat. Ukkeli rauhoitti heitä kuitenkin ja lähetti pojat juoksemaan iankaikkisuuden puun ympäri auringon laskun suuntaan, jolloin he joka kierroksella tulivat vuotta nuoremmiksi. Ja näin he pääsivät entiselleen taas.

Mutta nyt pelkäsivät Kiljuset jo marjamaassa oloaan. He rukoilemalla pyysivät, että ukkeli veisi heidät jonnekin muualle.

Ukkeli viittasi silloin, ja ilmasta tuli suuri kirkonkello, laskeutui heiluen ilman halki ja pysähtyi heidän päänsä kohdalle.

— Tarttukaa kellon kieleen, sanoi ukkeli, niin menemme toiseen maahan. Eskosta emme enää huoli, koska hän on matkalle tullut kutsumatta. Hän saa jäädä tänne.

Mutta Esko ei mistään hinnasta tahtonut jäädä marjamaahan, sillä häntä alkoi peloittaa. Hän koetti päästä kellon kielestä riippumaan, mutta toiset tyrkkivät häntä pois.

Hädissään hän tarrasi silloin isä Kiljusen jalkoihin kiinni.

— Mikä krapu siellä on? huusi isä Kiljunen.

— Esko se on, eikä mikään krapu, vastasi Esko.

Samassa antoi ukkeli merkin. Kello nousi ilmaan, heilui oikealle ja vasemmalle ja kohosi korkeuksiin.

Sadun lorumaassa

Kello heilui ilmassa ja lähestyi sadun lorumaata. Tämä on suuri palatsi keskellä aivan kallioista seutua. Tänne joutuu paljon sellaisia ihmisiä, jotka liikaa loruavat ja lavertelevat. Sinne tulevat ne, jotka puhuvat liian paljon hyvää itsestään ja liian paljon pahaa toisista. Siellä on suuri joukko kaikenlaisia tätejä ja mustereita. Siellä on kokonaisia kahviseuroja, sillä niissä puhutaan usein pahaa toisista. Onpa siellä paljon taiteilijoitakin, sillä ne eivät tahdo puhua muusta kuin itsestään. Ja melkein kaikki sanomalehtimiehet tulevat sinne, koska he aivan aina kirjoittavat toisten ihmisten asioista ja kirjoittavat usein aivan perättömiä.

Palatsin ympärillä ei kasva puuta, ei pensasta, ei kukkaa, ei ruohonkorttakaan, vaan kaikki on aivan alastonta. Tämä johtuu siitä, että lorumaan asukkaat eivät aina jaksaneet kuulla toistensa puhuvan, vaan menivät silloin puhelemaan puille ja kukkasille. Nämä eivät sitä kestäneet, vaan kuolivat kaikki tyyni. Luonto ei nimittäin pidä siitä, että sen kanssa hupsitaan. Luontoa täytyy rakastaa.

Palatsin keskellä on suuri sali, jonka katto on aivan täynnä eri kokoisia kelloja. Niiden kielistä riippuu nauhoja niin matalalla, että niihin helposti voi tarttua ja soittaa kelloja. Näitä kelloja kutsutaan juorukelloiksi.

Tässä salissa on myös aivan uudenaikainen puhelin ja lennätin, sillä tässä maassa on kaikki toisenlaista kuin maan päällä. Puhelin on koneellinen rakkikoira, joka istuu pylvään päässä. Kun tapahtuu jotain merkillistä, niin se nostaa ensin häntänsä pystyyn ja sitten se alkaa haukkua. Lennätin on pylvään päässä oleva koneellinen kissa, joka, tahtoessaan ilmoittaa jotain erikoista tapahtuvan, nostaa sekin ensin häntänsä pystyyn ja sitten naukuu. Salissa istuu aina joku lorumaalainen vahtivuorossa, ilmoittaakseen toisille, että nyt tulee jotain sellaista, josta taas saa puheenaihetta.

Tässä salissa oli täti Hölppähuuli paraillaan vahtivuorossaan ja ihmetteli kovasti, miksei maailmassa tapahdu mitään sellaista, josta voisi loruta, sillä hän oli jo puhunut kaikki asiat viiteenkymmeneen kuuteen kertaan. Täti Liirunlaaru oli äskettäin käynyt hänelle välittamassa, että siinä kahviseurassa, jonka hän oli tuonut lorumaahan, ei enää osattu puhua mistään. Mestari Tuuliviiri, entinen sanomalehtimies, oli äskettäin joutunut aivan epätoivoon, kun ei enää ollut mitään sellaista asiaa, jonka hän ensimmäisenä olisi tietänyt. Ja valtakunnan ministeri Prutahemppeli ihmetteli yhtä päätä, mitä nykyajan ministerit tekevät, kun eivät osaa hankkia sellaista, josta voisi puhua ja antaa sitten kaikkien ihmisten sekoittaa asiat.

Kylläpä syntyi kova kiire, kun koirapuhelin ja kissalennätin ilmoittivat, että jotain odottamatonta oli tulossa. Täti Hölppähuuli alkoi silloin kiireimmän kautta soittaa katosta riippuvia juorukelloja, jotta lorumaan asukkaat tietäisivät tulla koolle.

Ja kylläpä niitä tulikin oikein runsaasti koolle. He kokoontuivat kaikki salin vieressä olevalle parvekkeelle nähdäkseen, mitä tapahtui.

Ja silloin tuo suuri kello, jonka kielestä ukkeli seuralaisineen roikkui, alkoi lähetä heiluen korkealla ilmassa.

Esko, joka piteli kiinni isä Kiljusen koivista, ei jaksanutkaan enää sitä tehdä, sillä hänen voimansa alkoivat väsyä. Hänen kätensä kirposivat ja hän putosi ilman halki. Kaikeksi onneksi olivat lorumaan asukkaat aivan alla ja ottivat hänet vastaan.

Ja nyt alkoivat kaikki puhua aivan yhtäaikaa ja tiedustella Eskolta, kuka ja mikä hän oli. Esko oli ihan ymmällä, sillä hän ei saanut mistään selkoa, kun kaikki löpisivät ja lärpättivät. Viimein sai ministeri Prutahemppeli toiset sen verran vaikenemaan, että hän yksin saattoi kysellä.

— Kuka sinä olet?

— Esko.

— Mistä sinä tulet?

— Kellosta.

— Yksinkö sinä siellä olit?

— Siellä on myös ukkeli, Hanna ja Kiljusen herrasväki.

Lorumaan asukkaitten riemu oli aivan rajaton. Kiljusen herrasväki oli tulossa! Sehän oli aivan ihmeellistä! Kyllähän he olivat kuulleet Kiljusista ja heidän seikkailuistaan ja arvasivat, että tämä herrasväki voi lorumaassa panna toimeen vaikka millaisen mylläkän, josta taas riittäisi puhumista pitkäksi aikaa.

Ja kun niin kuuluisa herrasväki tuli vieraaksi, niin he tahtoivat ottaa heidät oikein juhlallisesti vastaan. Kaikki hankkivat itselleen paperikukkasia, sillä eihän heillä oikeita ollut, ja he muistivat, että maan päälläkin kaikki hupsut ihmiset koristelevat juhlissa kaiken paperikukkasilla.

Kun kello laskeutui alas, touhusi ja rehki koko lorumaan kansa niin tavattomasti, että Kiljuset, jotka aina muualla olivat tottuneet siihen, että he eniten hummasivat, joutuivat hiukan ymmälle.

Kaikki hurrasivat. Ja kun Kiljuset olivat tottuneet aina hurraamaan, niin hurrasivat hekin itselleen. Hannan mielestä tämä oli kovasti hullua. Hän sanoikin ukkelille:

— Sopiiko se, että joku hurraa itselleen?

— Kyllä tässä maassa sopii, vastasi ukkeli, — sillä täällä ajattelee jokainen vain itseään.

Kiljuset olivat kovasti ylpeitä siitä, että he olivat näin tunnettuja ja kuuluisia. Juuri kun he olivat aikeissa ruveta kiittelemään itseään, vei ukkeli heidät syrjään ja sanoi:

— Ellette tahdo tähän maahan ainiaaksi jäädä, niin olkaa puhumatta sanaakaan toisista.

— Mitä me toisista puhumme, vastasi isä Kiljunen, — me puhumme mieluummin itsestämme.

— Mutta täällä ei saa puhua itsestäänkään, lausui ukkeli.

— Eikö itsestään? ihmetteli äiti Kiljunen. — Mistä täällä sitten saa puua?

— Asioista, vastasi ukkeli.

— Mutta eihän kukaan tahdo asioista kuulla puhuttavan, vaan toisista tai itsestään, sanoi isä Kiljunen.

— Sellaiset joutuvatkin tänne viimein, sanoi ukkeli. — Olkaa siis varuillanne.

Kiljuset tiesivät, että ukkeli ei koskaan turhaan varoittanut, ja päättivät sen vuoksi hillitä kieltään mahdollisimman paljon.

— Älkää olko ajattelemattomia, oli viimeinen varoitus, minkä ukkeli antoi lähtiessään.

Ukkeli jätti lorumaalaiset ja meni heidän vankilaansa. Lorumaassa oli hiljattain tapahtunut vallankumous, sen kuningas oli syösty valtaistuimelta ja pantu vankilaan. Tämä oli johtunut siitä, että kuningas oli tullut vakavaksi ja harvasanaiseksi ja oli ruvennut miettimään elämän tarkoitusta. Eiväthän lorumaalaiset sellaisen kuninkaan kanssa tulleet toimeen, vaan ottivat hänet kiinni ja pistivät tyrmään. Tänne ukkeli meni kuninkaan kanssa puhelemaan.

Sillä välin lorumaalaiset alkoivat tiedustella Kiljusilta yhtä ja toista. Nämä olivat varuillaan ja koettivat olla puhumatta itsestään ja toisista. Mutta silloin lorumaan asukkaat alkoivat itse kertoilla Kiljusen herrasväen seikkailuja.

Ja kylläpä olivat kaikki tapaukset tulleet toisenlaatuisiksi! Kiljuset eivät tahtoneet niitä enää ollenkaan tuntea omikseen. Mökön ja Lurun syntymäpäivä oli aivan hirveästi muuttunut. Kahdeksan sadan seitsemänkymmenen kuuden kissan sijasta oli tullut tuhannen kuusi sataa. Kiljusia aivan suututti se, etteivät ihmiset pysyneet totuudessa, vaan kertoivat asiat väärin, mutta he purivat hampaansa yhteen ja päättivät olla puhumatta mitään.

Mutta kun Pullasta oli tullut lehmä, niin silloin Mökö jo tiuskaisi ja sanoi:

— Villakoira se on!

Ja nyt kaikki aivan välttämättä tahtoivat kuulla, millainen villakoira se oli. Siinä lorumaan asukkaat nyt kilvan kyselivät kaikkea, sekoittivat syntymäpäivän tapaukset niin perin pohjin, että missään ei ollut enää mitään tolkkua. Kyllähän se oli hirveää, kun niin yksinkertainen juttu, kuin Mökön ja Lurun syntymäpäivä, tehtiin aivan mahdottomaksi. Mutta kun viimein eräs lorumaalainen väitti, että viimeksi oli jäänyt eräs suuri kissarontti, jonka nimi oli Auruura ja että se sitten paistettiin ja syötiin, niin eivät Kiljuset enää voineetkaan hillitä itseään, vaan kertoivat koko jutun alusta alkaen.

Nytpä lorumaassa vasta ilo syntyi. Kiljuset vietiin kaikkein arvokkaimpaan lorumaan saliin, jonka nimi oli eduskunta ja jonne he aina silloin tällöin kokoontuivat keskustelemaan asioista, joista ei tahdottukaan mitään tolkkua saada. Täällä pantiin herrasväki kunniapaikalle ja he saivat vuoron perään kertoa seikkailuistaan. Ja joka kertomuksen jälkeen taputtivat kaikki käsiään, heille ojennettiin kukkakimppuja, laakeriseppeleitä, ja sanomalehtimiehet, jotka ovat kaikissa istunnoissa tottuneet kirjoittamaan muistiin jokaisen sanan, kirjoittivat hyvin ahkerasti.

Esko ei ollut uskaltanut mennä laisinkaan tähän saliin, sillä kuultuaan ukkelin varoituksen ja nähtyään, miten Kiljuset yhtä kaikki olivat ruvenneet puhumaan itsestään, alkoi hän kovasti pelätä, että kaikki asiat menevät hullusti. Hanna huomasi, että tästä voi vielä johtua se, että Kiljuset ainiaaksi jäävät lorumaahan, ja se häntä alkoi surettaa. Hän riensi sen vuoksi kiireimmän kautta etsimään ukkelia avuksi.

Katsellessaan Kiljusia ja nähdessään lorumaan asukkaiden ihastuksen heihin, heräsi ministeri Prutahemppelissä uusi ajatus.

— Lorumaassa ei ole kuningasta, ajatteli hän. — Kuka olisi kuninkaaksi sopivin? Tietysti isä Kiljunen. Ja mistä saisikaan sen sopivampaa kuningatarta kuin äiti Kiljunen oli? Ja Mököstä ja Lurusta tulisi aivan ihmeellisen sopivat prinssit.

Hän läksi sen vuoksi panemaan toimeen valmistuksia kruunausta varten.
Matkalla hän kohtasi Eskon ja sanoi tälle:

— Kiljusista tehdään tähän maahan kuninkaallisia.

Esko säikähtyi.

— He jäävät siis tänne? kysyi hän.

— Tietysti jäävät. Täältä onkin hyvin vaikeaa päästä pois.

Esko ajatteli kauhulla sitä, että hänenkin ehkä täytyisi jäädä sinne, ja kysyi sen vuoksi:

— Eikö täältä millään keinolla pääse pois?

— Aivan sopimattomia ihmisiä olemme kyllä ampuneet kanuunalla maata ympäröivien vuorten yli, vastasi ministeri Prutahemppeli.

Ministeri katseli Eskoa ja kun huomasi tämän hyvin murheellisen näköiseksi, sanoi hänelle:

— Sinä et ole laisinkaan sopiva jäämään tähän maahan. Sinut minä voinkin käyttää juuri nyt, kun meillä ei ole täällä muita kelvottomia.

— Millä tavalla? kysyi Esko.

— Me tarvitsemme kruunajaisten tähden kanuunanlaukauksen, vastasi ministeri. — Minä lataan kanuunan sinulla, niin voimme yhdellä kertaa tehdä kaksi hyvää asiaa, pääsen sinusta ja saan oikein kovan latingin.

Kyllähän Eskoa kovasti peloitti joutua kanuunankuulaksi, mutta mieluummin hän siihenkin meni, kun jäi lorumaahan, jonka asukkaitten suut kävivät aivan yhtä päätä.

Ministerin kanssa he yhdessä vetivät palatsin parvekkeelle puolettoman suuren kanuunan. Sen piippu oli niin suuri, että sinne saattoi varsin hyvin monta ihmistä mahtua yhdellä kertaa. Esko sai toimekseen panna kanuunan kuntoon sillä aikaa, kuin ministeri kävi hakemassa kruunut ja valtikat Kiljusten kruunaamista varten.

Hanna löysi viimein ukkelin ja hätääntyneenä kertoi tälle, miten
Kiljusten oli käynyt. Ukkeli riensi heti auttamaan.

He kohtasivat Eskon silloin, kun hän paraillaan ajoi hirveän paljon ruutia kanuunaan. Eskolta ukkeli sai kuulla, että Kiljusista aiottiin tehdä kuninkaallisia, ja siitä hän heti arvasi, että nämä olivat puhuneet aivan kaikki juttunsa.

— Heidän täytyy jäädä tänne ainiaaksi, sanoi hän.

— Ainiaaksiko? lausui Hanna. — Sehän on ihan hirveätä, sillä kuka silloin lapsia huvittaa?

— Tämä on Kiljusten oma syy, lausui ukkeli. — Satumaassa täytyy jokaisen ottaa vastaan se rangaistus, minkä hän on ansainnut. Minä pääsen täältä kyllä pois, samoin sinä, Hanna, joka olet ollut kiltti, mutta Kiljusten on tänne jääminen.

Hanna alkoi itkeä ajatellessaan, että Kiljusten oli käynyt näin pahasti.

Tällä välin oli ministeri tullut eduskunnan kokoukseen ja ehdottanut, että Kiljuset valitaan kuninkaallisiksi. Ehdotus herätti tavattoman suurta riemua. Kiljusia pyydettiin poistumaan siksi aikaa, kun eduskunta teki päätöksensä tästä asiasta.

Mutta nyt Kiljusetkin huomasivat, että heidän käy hullusti. He läksivät juoksemaan pakoon. Ja kyllä Kiljuset aina juosta jaksoivat.

Aivan läähättäen he saapuivat siihen saliin, missä ukkeli paraillaan puheli Hannan ja Eskon kera.

Kiljuset rukoilivat ukkelia pelastamaan heidät ja lupasivat, etteivät enää koskaan kerro itsestään mitään. Mutta ukkeli sanoi, ettei hän voi heitä millään keinolla pelastaa.

Esko silloin keksi keinon.

— Minä pistän heidätkin kanuunaan ja annan lorumaan asukkaitten ampua meidät kaikki vuorten yli, sanoi hän.

Kyllähän keino ensin Kiljusia kovin miellytti, mutta sitten he huomasivat, että eksyisivät sillä tavalla ukkelista, eivätkä koskaan enää ehkä pääsisi satumaasta pois. Kun Hanna sen kuuli, niin hän ehdotti, että ukkeli ja hänkin menevät kanuunaan, jotta sitten yhdessä pääsevät täältä pois.

Ukkeli suostui tähän. Ja nyt alkoi Esko ladata kanuunaa. Ensin pantiin Hanna pohjimmaiseksi, sitten pistettiin ukkeli piipusta sisään. Sen jälkeen tuli isä ja äiti Kiljusen vuoro ja heidän jäljestään kömpivät pojat piippuun. Esko meni viimeiseksi.

Kun hän jo oli piipussa, tuli hän ajatelleeksi, että kanuunan lauetessa hän ensimmäiseksi lentää sieltä ulos ja sitten toiset tulevat hänen päälleen. Toisten oli kyllä hyvä olla, mutta hänen paha, kun hän voi pudota vaikka kovaa kalliota vastaan. Hän keksi siihen pian keinon, otti suuren patjan ja veti sen viimeisenä kanuunan piipusta sisään.

No, nyt oli kanuuna ladattu aivan täyteen!

Lorumaan asukkaat läksivät etsimään Kiljusia pannakseen kruunauksen toimeen. Juhlakulkueessa he vaelsivat palatsin läpi ja tulivat viimein parvekkeelle, missä kanuuna oli.

Ministeri päätti silloin laukaista kanuunan. Hän katsoi piippuun, näki patjan, otti sen pois. Esko pisti päänsä esiin ja sanoi:

— Tui, tui, minä täällä olen!

— Ladattu! sanoi ministeri ja tuppasi patjan piippuun uudelleen sisään.

Ja nyt hän tarttui sytyttimeen ja vei sen ruutireikään.

Ja silloin kanuuna paukahti! Se oli sellainen jyrähdys, että lorumaan asukkaat vähäksi aikaa jäivät suut auki seisomaan.

Mutta kylläpä kohta kuului kauhea huuto, kun he huomasivat Kiljusten lentävän kanuunasta ilman halki vuorten toiselle puolelle.

Sadun kasvistomaassa

Ilma vinkui ukkelin ja hänen seuralaistensa korvissa, kun he lensivät ilman halki sadun kasvistomaata kohden.

Tässä maassa on suuri huone, joka on puoliksi luola, puoliksi pylvässali. Siinä ei ole ainoatakaan ikkunaa, vaan valo tulee katossa olevasta aukosta. Salissa on monta ihmeellistä laitosta. Siellä on kasviprässi, joka on muuten aivan samanlaatuinen kuin koululaisilla on, paitsi että se on hirveän suuri, tavallisen mankelin kokoinen. Tämä on sijoitettu salin seinän viereen. Toisella seinällä on tavattoman korkea kirja pystyssä. Sen lehdet ovat niin suuret, että ne ovat pitkää miestä korkeammat. Tietysti on lehtien leveys samassa suhteessa. Kolmannella seinällä on kuoru, joka pistäytyy ulos seinästä ja päättyy suureen koriin. Tämä kuoru on niin leveä, että tavallinen ihminen mahtuu siinä aivan hyvin olemaan. Seinän kohdalla se voidaan sulkea luukulla, joka saadaan liikkumaan painamalla erästä vipua. Neljännellä seinällä on vuoteen pituinen ja levyinen laatikko, joka on peitetty valkoisella kankaalla. Tästä laatikosta nousee aina kankaan läpi höyryä.

Salissa elää ja toimii kaksi pikkuruikkuista äijää, joiden nimet ovat Pupu ja Papu. Jos kaikki salissa on hirveän suurta, niin ovat he sen sijaan tavattoman pikkuisia. Ja hyvin vanhoja he ovat, niin vanhoja, ettei kukaan heidän iästään tiedäkään. Heillä on lempeä ääni ja ystävällinen tapa kohdella kaikkia.

Heille on määrätty hyvin tärkeä tehtävä. Jos joku ihminen on tehnyt rikoksen, kuinka suuren tai kuinka pienen tahansa, niin hän joutuu tänne.

Ihmiset vierivät saliin tuota suurta kuorua pitkin. Kun ne ulkoa osuvat luukun kohdalle, alkaa suuri sähkökello soida. Siitä Papu, joka karkeamman työn saa tehdä, tietää, että joku on tulossa. Hän painaa vipua, luukku aukenee ja ihminen kierii kuorua pitkin suureen koriin. Tästä Papu sitten ottaa hänet ja vie tuohon suureen kasviprässiin, panee hänet lautojen väliin ja vääntää ruuvit kiinni ja ruuvaa niin lujaan, että ihminen tulee aivan litteäksi. Papu onkin aikojen kuluessa tullut erinomaisen taitavaksi tässä toimessa. Hän prässää ihmiset sileiksi kuin kukkaset koululaisten kasvistossa. Toisinaan hän panee ihmisen selälleen, toisinaan kyljelleen. Ja jos ihminen siinä potkii ja sätkii, niin oikoo Papu sen jäsenet, jotta ihminen prässättynä olisi oikein kaunis.

Tällaisen lituskaisen ihmisen Pupu sitten kiinnittää tuohon suureen kirjaan paperiliuskoilla, aivan samoin kuin kasvit kiinnitetään paperille. Ja jokaisen tällaisen prässätyn ihmisen alapuolelle kirjoittaa Pupu suurella hanhenkynällä hänen nimensä ja sen rikoksen, mistä hän on saanut rangaistuksensa.

Tässä kirjassa saavat ihmiset sitten olla siihen asti, kunnes väri heistä haalistuu. Näitä kirjoja on salissa hirveän paljon, sillä maailmassa on tavattoman paljon rikollisia, eikä niistä väri tahdo helpolla haalistua.

Mutta viimein jokaisen väri katoo, ja silloin Papu irroittaa prässätyn ihmisen kirjasta ja vie sen salin toiselle puolelle. Täällä hän pistää hänet tuohon suureen höyryävään laatikkoon valkoisen vaatteen alle ja antaa hänen olla siellä jonkin aikaa. Ja viimein kohoaa vaate ja ihminen tulee entisellään esiin. Hän on aivan samanlaatuinen kuin ennen prässiin joutumistaan, se eroituksena kuitenkin, ettei hän enää tee mitään rikosta.

Pupu, joka on hyvin runollinen ihminen, kutsuu tuota kuorua tuomion kuoruksi, prässiä omantunnonprässiksi, kirjaa tilinteon kirjaksi ja hautomalaitosta rakkauden liedeksi.

Pupu oli juuri parhaillaan liimaamassa erästä hevosvarasta kirjaan ja kiitteli sitä suurta taitavuutta, jolla Papu sen oli prässännyt, kun kuorun yläpuolella oleva kello alkoi tavattomalla voimalla soida.

— Sieltä tulee kai oikein kokonainen kuorma, sanoi Papu.

Hän painoi vipua, luukku aukeni ja Esko tuli ensin patjoineen kuorua pitkin ja muksahti koriin. Sitten kierivät Mökö ja Luru toisissaan kiinni yhtenä keränä. Äiti Kiljunen tuli mukkelismakkelis. Isä Kiljunen heitteli tullessaan oikein komeita kuperkeikkoja. Ukkeli liukui istuallaan kuorua pitkin. Ja viimein tuli Hanna pää edellä ja putosi ukkelin syliin.

Nyt olikin koko kori aivan täynnä ihmisiä. Se kaatui kumoon ja koko herrasväki vieri permannolle. Olihan siinä suuri joukko, mutta Papu ei vähääkään säikähtänyt, sillä hän oli tottunut siihen, että toisinaan sai prässätä oikein kasottain ihmisiä yhteen kyytiin.

Hän tarttui lähinnä olevan niskaan kiinni ja nosti hänet pystyyn.

— Sehän onkin ukkeli! huudahti hän. — Mitä sinä tätä tietä tulet?

Kyllähän Papu ja Pupu ukkelin tunsivat, joka usein kävi satumaassa, ja oikein hyviä ystäviä he olivatkin.

Ukkeli nauroi ja selitti, kuinka hän oli ollut lorumaassa ja kuinka hänen oli täytynyt mennä kanuunaan, kun ei tahtonut luopua matkaseurastaan.

— Mikä on tämä sinun seurasi? kysyi Pupu.

— Ensin on täällä pikku Hanna, joka on minun lemmikkini, sanoi ukkeli. — Hän on oikein kiltti tyttö, joka on tahtonut päästä satumaata näkemään.

Pupu ja Papu, jotka aina saivat nähdä vain pahoja ihmisiä, tulivat kovin iloisiksi kuultuaan, että Hanna oli hyvä tyttö.

— Mutta mikä on tuo poikaroikale, jolla on patja sylissään, sanoi Pupu osoittaen Eskoa.

— Hän on muuan viikari, joka tuppautui matkalle ja on tähän asti jokseenkin onnellisesti suoriutunut kaikista vastuksista. Hän se tämän kanuunalla ampumisenkin järjesti.

Samassa olivat Kiljuset päässeet jalkeilleen ja hyppäsivät ylös. He eivät juuri olleet tottuneet kaatumaan, vielä vähemmän kierielemään, sen vuoksi he tunsivat päänsä menneen sekaisin ja hyppelivät, jotta kaikki menisi jälleen paikoilleen heidän ruumiissaan.

— Mikä joukko tuo pomppaileva väki on? kysyi Papu.

— Mikäkö se on? sanoi ukkeli. — Se on Kiljusen herrasväki!

— Vai siinä se nyt on, sanoi Pupu. — Olen kuullut heistä puhuttavan, sillä hehän ovat surkean kuuluisia meluamisestaan ja rähisemisestään. Tänne on tullut toisinaan lapsia prässättäväksi, on niitä nytkin joitakuita kirjassani, ja he aina sanovat, että ovat oppineet Kiljusen herrasväestä pahoja tapoja. Ovatko he täällä tullakseen prässätyiksi?

— Eivät, kyllä he ovat ainoastaan huvimatkalla satumaassa, vastasi ukkeli.

— Jos niin on asian laita, sanoi Pupu, — niin täytyy heille sitten näytellä paikan merkillisyyksiä.

Ja Pupu selitteli Kiljusille kaikkia salissa olevia koneita. Kylläpä Kiljuset olivat ihmeissään tästä kaikesta. He eivät koskaan olleet voineet kuvitellakaan, että ihmisiä prässättäisiin. Pupu näytteli heille kirjasta kaikenlaisia äijiä, muijia, miehiä, naisia ja lapsia.

Kun Kiljuset eivät osanneet olla aivan rauhallisia, sillä sehän oli heille kerrassaan mahdotonta, kun he aina olivat tottuneet kovasti puuhaamaan ja touhuamaan, niin vei Pupu ukkelin syrjään ja sanoi:

— Vaikka sinä oletkin luotettava ihminen, niin voithan erehtyä niistä, jotka tuot tänne mukanasi. Minun täytyy ensin panna heidät kaikki koetukselle, nähdäkseni, voinko heidän antaa täällä olla.

— Tee se, tee se, sanoi siihen ukkeli.

Pupu otti silloin taskustaan kultarahoja ja siroitteli niitä pitkin salia. Hanna löysi sellaisen ensiksi, toi sen ja sanoi:

— Setä on pudottanut kultarahan.

— Kiitos, lapseni, sanoi Pupu.

Isä Kiljunen löysi sitten rahan ja toi sen sanoen:

— Tässäkin on kultaraha. Ei pitäisi pidellä näitä näin huolimattomasti.

Pupu kiitti ja otti rahan vastaan. Äiti Kiljunen oli löytänyt myös rahan, piti sitä kädessään piilossa ja kysyi:

— Onko teillä paljonkin kultarahoja, koska niitä lattialla on?

— Niitä on niin paljon, ettei niitä koskaan voi laskeakaan, vastasi
Pupu.

Isä Kiljunen oli huomannut, että äiti löysi rahan. Hän arvasi äidin aikovan pitää sen. Ja kun se ei olisi ollut oikein, meni hän äidin luo ja kuiskasi oikein vihaisesti hänen korvaansa:

— Anna heti pois se kultaraha.

Ja äiti antoi.

Mökö ja Luru löysivät myöskin rahoja ja, kun isä kovasti komensi, antoivat ne pois.

Mutta Esko oli päättänyt pitää rahan. Hän pisti kätensä, jossa se oli, taskuunsa ja seisoi aivan kuin ei hän mitään olisikaan löytänyt.