LÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA

Novelleja

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1911.

"Oikean etiikan tulee, sen ohella, että se pitää huolta nykyään elossa olevien parhaasta, pitää silmällä ihmiskunnan parasta tulevaisuudessa, siis katsoa jälkeemme tulevien hyvää. Sen vuoksi sen täytyy tarmokkaasti sotia niitä virheitä, erehdyksiä ja ennakkoluuloja vastaan, jotka naurettavina, usein julminakin ovat aikojen kautta siirtyneet nykyaikaan asti, yhä vielä ovat voimassa ja pitävät meitä ikeensä alla."

A. Forel.

SISÄLLYS:

Kaksi lasta
Henkisesti vararikkoinen
Morfinisti-lääkäri
Muuan isä
Tyttö-äiti
Tylsämielinen

KAKSI LASTA

Kaksi synnytystä saman vuorokauden kuluessa. Molemmat niin erilaisia kuin suinkin ajatella saattaa. Toinen tapaus oli normaleista normalin, toinen tuollainen nykyaikainen sairaalloinen synnytys.

Noiden terveiden ihmisten luona olin tietysti hyvin tyytyväinen. Tällaisissa tapauksissa on lääkäri melkein onnellinen, kun häntä ei tarvita, kun hän näkee, että terve luonto toimii itsestään.

Vaimo synnytti ensi kertaa ja oli senvuoksi hiukan levoton. Kaikki kävi aivan säännöllisesti. Kun hän oli ollut tutkittavanani, tiesin jo aikoja sitten, ettei mitään odottamatonta tule tapahtumaan.

Yhtä kaikki he vaivasivat minua luokseen. Ymmärränhän minä niin hyvin tuon nuorissa aviopuolisoissa ilmenevän heikkouden. He ovat niin ihmeissään siitä, että luonto heidän kauttaan toimii loistavimman ihmeensä, että he ottavat kaiken aivan hassunkurisesti vastaan. Molemmat aviopuolisot pelkäävät ja ovat hiukan kiihoittuneita. Jos siihen aikaan pyytäisi heitä omantuntonsa nimessä vastaamaan, mikä asia on maailman tärkein, niin he ehdottomasti sanoisivat: juuri tämä synnytys!

No, senhän minä kyllä ymmärrän. Kaikki kävi normaalisti. Synnytys oli helppo ja lapsi terve.

Olen tottunut laskemaan miehen kunnollisuuden siitä, kuinka levoton hän on vaimonsa synnyttäessä. Eihän tämä määritelmä ole aina aivan paikkaansa pitävä, mutta huvikseen jakaa ihmisiä senkin mukaan eri luokkiin. Ensimäisen lapsen syntyessä perheeseen pitää tämä määritelmä aina paikkansa. Kunnon mies kärsii hirveitä sielullisia tuskia ja tuntee itsensä jollain tavoin syylliseksi. Tämäkin aviomies oli aivan kuin päästä sekaisin. Hän oli tietysti ennen synnytystä lukenut kaikenlaisia lääketieteellisiä kirjoja, ymmärtänyt ne osaksi väärin, kuvitteli kaikki mahdolliset lisätaudit ja kysyi minun mielipidettäni niiden suhteen. Olisi tehnyt mieleni melkein haukkua häntä, ellen niin hyvin olisi ymmärtänyt hänen mielentilaansa. Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, kätilö pesi lasta, ja minä jo olin eteisessä, riensi mies minulle maksamaan. Minua suorastaan huvitti tuo kiire, jolla hän tahtoi palkkioni suorittaa. Olisi pysynyt rouvansa luona ja tullut jonain muuna päivänä maksamaan. Se olisi ollut järkevämpää. Mutta tuo terve mies, joka terveessä naisessa oli synnyttänyt terveen lapsen, oli koomillisessa isänilossaan minulle hyvin sympaattinen. Keskellä sitä peloittavan suurta puutteellisuutta, jonka lääkäri ehdottomasti tulee näkemään, oli hän aivan kuin keidas erämaassa.

Ensin teki mieleni hiukan häntä rangaista siitä, että hän parina yönä oli aivan tarpeettomasti minua vaivannut saapumaan vaimoaan katsomaan, mutta kun näin hänet tuossa edessäni ylpeänä isänarvostaan — kuinka koomillinen onkaan mies ensi kertaa isäksi tultuaan, kun kaikki on onnellisesti saatu loppuun, luulee hän olevansa tärkein henkilö koko jutussa! — ja tiesin, että perheenlisäys aina tuottaa odottamattomia menoja sekä että hänellä ei suinkaan ollut liikoja varoja, sanoin:

— Ette ole minulle mitään velkaa. Minä mielelläni autan terveitä ihmisiä.

Hän tietysti kiitteli ja tahtoi melkein väkipakolla minulle maksaa. Kummallista, kuinka järkevät ja kunnon ihmiset luulevat, että heidän sittenkin täytyy tarjota rahaa, kun toinen on kieltäytynyt sitä vastaanottamasta! Aivan kuin ilmaiseksi tekeminen ei olisi paljoa rakkaampaa kuin maksun edestä!

Siinä sitten käteltiin ja kumarreltiin. Hän ei millään tavalla tahtonut eroittaa kättäni kädestään, mutta kuitenkin näytti maa polttavan hänen jalkojensa alla, ja kun olin painamassa ulko-ovea kiinni, oli hän jo juoksemassa vaimonsa luokse.

Täältä oli minun mentävä toisen potilaan luo.

Oli sekin avioliitto! Miehellä oli aikoinaan ollut syfilis, joka kyllä oli parantunut, niinkuin se saattaa parantua, siten, että milloin tahansa voi puhjeta esiin. Nainen oli hysteerinen. Se oli sellainen yhdistelmä inhimillistä kurjuutta, että sen voi hyväksyä ainoastaan kirkko, joka antaa kelle tahansa luvan mennä naimisiin.

Että he tahtoivat saada nautinnon osakseen, sen minä ymmärrän. Ihmisiähän hekin ovat ja kaipasivat sensatsionia suuremmassa määrässä kuin moni terve, mutta että he tahtoivat saada lapsia itselleen, se oli jotain käsittämätöntä senvuoksi, että he molemmat pitivät itseään perin intelligentteinä; jos yleensä intelligenttisyyttä ja uskonnollisuutta voi sovittaa yhteen, sillä he olivat hyvin uskonnollisia, ja joka kerta, siellä käydessäni ja rouvaa tutkiessani, sain kelpo annoksen raamatunlauseita niskaani. Niinkuin raamatulla olisi mitään tekemistä luonnon laatiman prosessin kanssa. Toisinaan tulin ajatelleeksi, että tuo mies uskoi aviollisen yhdyselämän kautta sovittavansa ne nuoruuden hairahdukset, joista hänen tautinsa oli ollut seuraus, uskonnollisuudella laastaroivan elämänsä, luullen olevansa oikeutettu sellaiseenkin, joka sotii selvimpiä eetillisiä periaatteita vastaan.

Synnytys oli tietysti hyvin vaikea, niinkuin olin arvannutkin. Kätilöllä ja minulla oli työtä pitkäksi aikaa. Mies katseli kalpeana kädet ristissä puuhiamme. Olen varma siitä, että hän rukoili.

Kun lapsi oli syntynyt, vein sen toiseen huoneeseen ja jätin hoitajattaren virvoittelemaan tainnoksiin mennyttä äitiä. Lapsi parka! Syvällä säälillä häntä katselin. Hän oli selvästi perinyt isältään liian paljon. Kasvoissa oli jokseenkin selvänä tuo erikoinen muoto, joka syfilististen isien lapsilla useinkin on. Hän oli jo edeltäkäsin määrätty tulemaan onnettomaksi maailmassa. Joko hän saisi periä isänsä taudin jossain muodossa tai tulee hänestä henkisesti vaillinainen olento. Ainoastaan jonkun kummallisen sattuman kautta voisi tämän vaillinaisuuden ohella olla jokin erikoinen ominaisuus, jonka kautta hän voisi saavuttaa elämässä ehkäpä suurtakin, sillä ostetaanhan nerokkaisuus usein vaillinaisuuksien kustannuksella, mutta tämä mahdollisuus oli tavattoman pieni, koska hänen äitinsä oli hysteerinen, jonka kautta hänen hermostonsa tulee heikoksi.

Mitä tehdä? Olin auttanut maailmaan olennon, josta joka tapauksessa tulee onneton ihminen, miehen, joka kirkon ja yhteiskunnan luvalla voi jatkaa kurjaa ja heikkoa ihmissukua ja moniin polviin jättää henkisten puutteellisuuksiensa jäljet. Kuinka minä vihasin elämää tällaisessa puutteellisessa muodossa, tuota elämää, jota lääkärivalan nojalla olin pakoitettu pitämään yllä. Nyt tunsin todellakin aivan todeksi sen, että me lääkärit olemme yhteiskunnan suurimmat viholliset, me kun pidämme hengissä kaikki kurjat ja vaivaiset ja annamme heille tilaisuuden varttua niin vanhoiksi, että voivat maailmaan tuottaa lisää vaillinaisia ihmisiä.

Kirottu lääkärivala! Minun teki mieleni tappaa tuo lapsi! En ollut koskaan ennen sellaista tehnyt, vaikka epäilinkin, että virkaveljeni monasti ryhtyvät sellaiseen keinoon vastoin lakia. Tuo senttimenttalisuus, joka niin usein piilee meissä ihmisissä luonteemme pohjalla ja tuppautuu selvän järjen tielle, se nytkin tuli minua kiusaamaan.

Onko lääkärillä oikeutta estää jo elämään astunutta olentoa sitä jatkamasta? Samassa ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että tuo lapsi kerran kuitenkin tulee kaipaamaan kuolemaa, huomatessaan, että elämä ei anna hänelle kaikkea sitä, minkä se muille antaa, ja silloin hän kiroo niitä, jotka ovat hänet maailmaan tuottaneet, ja saavuttaakseen edes jotain onnea, rikkoo yhteiskunnalliset lait tavalla tai toisella.

Ei, sellainen ei saa elää!

Samassa sai lapsi ankaran kouristuksen. Vaikka sen ei tarvinnutkaan merkitä sitä, että se saisi kaatuvataudin, niin saattoi se olla sen ensimäinen enne.

Yksi pieni morfiiniruiskutus ja kaikki olisi lopussa!

Mutta kätilö? Kuka noiden naisten tunteellisuudesta tietää! Tiesin hänet jokseenkin uskonnolliseksi, ja jos hän huomaisi tekoni, niin herättäisi se hänessä kauhua ja hän pitäisi velvollisuutenaan ilmoittaa kaikki. Niin kauan kuin hän oli huoneesta poissa, saatoin toimia.

Samassa astui hän sisään yhdessä lapsen isän kanssa. He olivat toiseen huoneeseen kuulleet lapsen valituksen. Viereisestä huoneesta kuului äidin heikko ääni, kun hän vaikeroiden kysyi, mikä lasta vaivasi. Hän rukoili ja pyysi, että toisimme lapsen hänen luokseen.

Tämä päivä oli ainoa, jolloin ehkä jonkinmoinen tilaisuus lapsen surmaamiseen tarjoutui minulle. Seuraavana päivänä se saattoi jo olla mahdotonta. Nyt tämän yleisen hämmingin aikana täytyi minun toimia, jos yleensä tahdoin laisinkaan onnistua.

Lähetin miehen rauhoittamaan vaimoa. Olin siis enään vain kätilön seurassa, ja edessämme makasi lapsi yhtenä käppyränä. Minun täytyi saada kätilö hetkiseksi huoneesta pois.

Lapsen kouristus alkoi heiketä, mutta samalla kuului vihlovia valituksia äidin suusta. Kätilö riensi apuun.

Nyt tai ei koskaan!

Otin nopeasti morfiniruiskun taskustani. Pian olin sen täyttänyt, pieni pistos ja lapsi oli hiljaa.

Se oli tauonnut elämästä.

Menin toiseen huoneeseen hoitelemaan äitiä ja samalla ruiskulla, jolla olin hänen lapsensa surmannut, annoin hänelle morfiniannoksen rauhoittuakseen. Kun hän jälleen lepäsi tyynesti, meni kätilö toiseen huoneeseen, palasi vähän ajan päästä kalpeana ja viittasi minua saapumaan.

— Lapsi on kuollut, sanoi hän.

— Minä arvasin, että niin kävi, vastasin minä. Tunsin itseni kummallisen rauhalliseksi jopa onnelliseksikin, lähtiessäni talosta pois. Itsetietoisesti, ilman suorastaan pakoittavaa syytä olin rikkonut lääkärivalan. Mutta yhtäkaikki olin varma siitä, että olin menetellyt oikein.

Nukuin yöni hyvin ja rauhallisesti.

Seuraavana aamuna, tullessani työhuoneeseeni, oli sen pöydällä yksinkertainen kauppiaalta ostettu maljakko, jonka hintalappukin, neljä markkaa, oli jäänyt jälelle ja maljakossa oli joukko ruusuja. Palvelijattareni ilmoitti tuon edellisen isän tuoneen ne minulle sinä aikana, jona olin jälkimäisen luona. Jos olisin ottanut tavallisen maksun, olisin ottanut sata markkaa. Mies osti neljän markan maljakon ja siihen luultavasti kuuden markan edestä ruusuja. Käytännöllinen mies! Hän olisi kotinsa eteisessä ensi ilossaan kyllä maksanut minulle sata markkaa, mutta sitten hän ennätti miettiä asiaa ja käytti lahjaan kymmenen markkaa. Suoraan tunnustan, että hän siinä teki oikein.

Kukkien ohella oli pieni lappu, hiukan rypistynyt, vaikka sitä olikin koetettu silittää. Nuori äiti oli vuoteellaan omakätisesti kirjoittanut siihen nimensä ja sanan: "Kiitos!"

Mikä lapsellinen käsiala! Luulin hänellä olevan kehittyneemmän. Tuollainen oikea nainen, joka on luotu synnyttämään terveitä lapsia, tekee aina kehittyneemmän vaikutuksen, kuin mitä hän onkaan. Puhdas naisellisuus on tavallaan jonkinmoinen lumoava veren aateluus, joka tasoittaa kehityksen puutteellisuudet.

Sanomalehdissä oli tuon toisen isän lähettämä kuolinilmoitus ja sen alla: "Herra antoi Herra otti j.n.e." Tietysti he sillä nyt lohduttivat itseään!

Heidän lapsensa kuolemasta oli heille mielestäni suorastaan hyötyä ja tuskin he arvaavatkaan, kuinka monesta ikävyydestä heidät säästin. Lääkärit ainoastaan tällaisen kuoleman kautta kadottivat, sillä eläähän lääkäri pääasiassa ihmiskunnan puutteellisten olentojen kustannuksella.

HENKISESTI VARARIKKOINEN

Tuon näköinen siis oli hänen aviovaimonsa, josta hän minulle oli puhunut jo ennen kuin tämän kanssa menikään naimisiin! Hän oli silloin hiukan pahastunut, kun epäilin, voiko hän sellaisen naisen kanssa tulla onnelliseksi, olihan hän ollut tarjoilijattarena ravintolassa. Enhän minä tahtonut tuota naista tuomita, mutta tiesinhän, että sellainen toimiala jättää aina sieluun jotain jälkiä, ja tiesinhän myöskin, ettei kenenkään kunniallisen naisen ole pakko tälle alalle antautua.

Naimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus ohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku aika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi, olimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain juhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä tyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.

Nyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka oli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi edeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa. Rouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen, jossa hänen miehensä lepäsi.

Rouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä poistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.

Rouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:

— No miten sinun laitasi oikeastaan on?

— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa sitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.

Hän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.

Kuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri noin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun konventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä ajatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen itsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin, ihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin voimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan kuin esikuvanani.

Kaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin tällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti vastasi.

Kun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun. Hän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut, lausui hän:

— Loppu on siis tulossa?

Katsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai ainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan takertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin kaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman elämäniloiseksi.

— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin sanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei vielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen onnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne. Olet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja saanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että…

— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.

— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki hyvin taas.

Meidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme heidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia siitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla sanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin parantua.

Toverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin vakavasti:

— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne.
Minä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.

Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:

— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti, ellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien kärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.

— Ennenkuin mitään vastaan tähän asiaan, täytyy minun luonnollisesti saada tietää, onko sinulla pätevä syy tällaiseen päätökseen.

— Katsohan, minä olen tehnyt henkisen vararikon maailmassa ja senvuoksi täytyy minun lähteä pois.

— Mutta sinähän olet huomattavassa asemassa, sinulla on tunnettu nimi, ehätin hänelle sanomaan.

— Niin niin, tuon kaiken minä kyllä tunnen, mutta se ei merkitse yhtään mitään. Olen hankkinut itselleni nimen ja luotettavan aseman, se on kyllä totta, mutta nehän saa jokainen, joka tekee työtä eikä ole typerä. Mutta katsohan, hyvän aseman ja luotettavan nimen avulla ei ihminen pidä sisintä olemustaan tasapainossa. Siihen vaaditaan jotain muuta. Minä voisin kyllä elää, tulla työni avulla mainiosti toimeen, mutta siihen en tyydy ja senvuoksi tahdon lähteä pois.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti heikko, sanoin minä, senvuoksi puhut näin, mutta kun hiukan voimistut, niin huomaat että elämässä sittenkin voi tulla erinomaisen hyvin toimeen.

— Minä olen antanut tämän taudin tahallaan kehittyä mahdollisimman pitkälle. Kun sen huomasin, niin iloitsin siitä, sillä enhän silloin vielä ymmärtänyt, kuinka kamalat tuskat se tuo mukanaan. Vähät kuitenkin tuskista, olisin nekin kestänyt, jos tauti olisi edistynyt nopeaan, mutta minä en voi tällä tavalla jäädä odottamaan, päivä päivältä odottamaan, minä tahdoin jouduttaa kaikkea ja senvuoksi pyysin sinua saapumaan luokseni.

En tiennyt, mitä vastaisin, tiesin kyllä, että hän sanoi tämän kaiken tyynesti mietittyään asiaa ja että hän todellakin oli valmis lähtemään elämästä pois. Tahdoin jollain tavoin pujahtaa vapaaksi, tahdoin saada hänet puhelemaan enemmän asiasta, sillä ihminenhän näkee ääneen lausutut ajatuksensa toisessa valossa, kuin yksinään niitä hautoessaan, ja vastasin senvuoksi hänelle:

— Millä tavoin minun tulisi sitten auttaa sinua?

— Antaisit minulle tavallista suuremman annoksen jotain narkoottista ainetta, opiumia, morfinia, laudaaniumia. Lupaatko sen tehdä?

Löysin mielestäni hyvän pakotien sanoessani:

— Lupaan, jos voit minulle vakuuttaa että kuolemasi on välttämätön.

Minä tahdoin kaikin mokomin pakoittaa hänet tuomaan surunsa esiin, jotta hän sen näkisi sellaisena kuin se on, sillä eihän mikään suru tai onnettomuus sellaisenaan paina ihmistä maahan, vaan se pikkuinen lisä, jonka siihen itse laadimme.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

— Hyvä on. Puhelkaamme siis. Minä arvasin sinun melkein näin sanovan ja olenkin senvuoksi tässä maatessani ennättänyt ajatella, mitä sinulle sanon ja miten kaikkein lyhimmässä muodossa.

Hän asettui lepäämään sellaiseen asentoon, että hänellä oli mukava olla ja kuitenkin saattoi katsoa suoraan minuun ja alkoi kertoa tyyneesti ja rauhallisesti:

— Muistathan tuon kerran, jolloin nuorena ylioppilaana ollessamme sanoin sinulle: "minä en ole vielä koskaan ollut kellekään avomielinen, mutta nyt tahdon sitä olla sinulle". Ja minä kerroin silloin siitä, mitä sinä hetkenä oli tärkein. Muistan tuon hetken aivan erinomaisen hyvin. Kerroin sinulle kuinka aijoin mennä naimisiin.

— Minä muistan sen.

— Ja sinä säikähdyit, kun sanoin että hän oli tarjoilijatar. Olen ollut elämässä aina suuri uneksija ja olen uskonut, että voi toisellakin tavalla elää, kuin mitä oikeaksi elämäksi tavallisesti sanotaan. Olin tehnyt sen suuren virheen, että muodostin itselleni elämänkatsomuksen tunteen enkä järjen perustuksella. Siitä johtui, että uskoin voivani nostaa vaimoni ylös siitä kurjuudesta, jossa hän silloin minun mielestäni oli. Niin, minä uskoin siihen todellakin aivan lujasti. Melkein aina sen laatuiset miehet, kuin minä olen, tekevät sen virheen, että menevät naimisiin naisen kanssa, jonka tahdomme pelastaa. Me tahdomme niin usein leikitellä jonkinmoista profeettaa, joka tekee ihmeen. Vaikka me tekisimmekin kaiken parhaamme, vaikka nainen meidän seurassamme eläisikin aivan toista elämää kuin ennen, niin sivistystaso on niin erilainen, maailmankatsomus aivan toisenlainen kummallakin, että mistään henkisestä yhdyselämästä ei voi olla puhettakaan. Vaimoni on kaiken sen ajan, minkä olemme eläneet yhdessä, käyttäytynyt mallikelpoisesti, muuta en voi sanoa, mutta hänen entisestä elämästään on sittenkin jäänyt niin paljon hänen sieluunsa, että me emme voi koskaan vaihtaa ajatuksia ja sen kautta kehittyä. Olen ollut jonkinmoisessa opettajan asemassa hänen suhteensa. Siinä kaikki. Vaimoni on alistunut tähän, sillä hän on uskonut sen kautta tulevansa joksikin paremmaksi. Mehän ihmiset tahdomme aina pyrkiä siihen yhteiskuntaluokkaan, joka on yksi aste korkeammalla, kuin se, mihin meillä on kehityksemme ja lahjojemme kautta oikeus kuulua. Vaimoni on tehnyt kaiken pysytelläkseen siinä, mihin hän avioliittonsa kautta minun kanssani joutui. Hän vaikeni hetkiseksi.

— Olen elämässä aina jäänyt varjon puolelle. Olin yhäti etsinyt olentoa, jonka seurassa saisin ajatuksineni olla vapaa. Unohdin sen valitessani vaimoni.

— Etkö voisi erota vaimostasi, etsiä toista naista?

— Sellaiset luonteet kuin minä, valikoimme aina väärin.

— Kuinka sinä niin voit sanoa?

— Me voimme verrattoman hyvin ymmärtää toisia ihmisiä. Me näemme heissä kaikki suuret ja hyvät ominaisuudet huononkin alta. Voimme siis monelle olla suoranaisena oppaana ja tukena. Mutta kun valikoimme elämäntoveria, niin silloin olemme sokeita, sillä silloin ei enää järki määrää tekojamme vaan tunne, ja tunne on meissä aina harhaan viepä. Ystävämme voimme valita hyvästi, mutta huonosti vaimot. Mutta eihän tämä kaikki ole pääasiassa määräämässä, miksi tahdon kuolla. Siihen on aivan toiset syyt olemassa. Minä uskoin tavattoman hyvää ihmisistä ja tahdoin uhrautua suurelle asialle — sinä et tiedä kuinka lapsellisen isänmaallinen minä vieläkin olen täysi-ikäisenä miehenä — mutta uhrautua jollekin asialle, se on samaa, kuin antautua toisten lypsylehmäksi. Kaikkine suurine ja puhtaine harrastuksineni olenkin aina ollut valtaan pyrkijöitten kätyrinä.

— Mutta kun tämän kaiken tiedät, niin etkö silloin voi järjestää elämääsi uudella tavalla?

Hän hymyili omituisesti ja vastasi:

— Ihminen tietää niin paljon yhtä ja toista omasta itsestään, jota hän ei kuitenkaan voi muuttaa. Voisinhan olla aivan niinkuin muutkin, voisinhan ansaita rahoja työlläni ja joutoajan käyttää saamieni rahojen tuhlaamiseen, mutta silloinhan vain tarpeettomasti olisin olemassa, enkä elämästä nauttisi vähääkään, ja samalla ehkä olisin toisen tiellä, joka on minua etevämpi. Elämällä ei ole minun silmissäni enään mitään tarkoitusta. Siksi tahdon lähteä siitä pois.

— Mutta olethan kirjallisessa tuotannossasi…

— Siinä pienessä, joka on ollut…

— Pienessä kyllä, mutta siksi huomattavassa, olethan siinä aina saarnannut juuri elämän iloa.

— Paratiisin ulkopuolella on niin hyvä puhua paratiisista! Optimistisimpiä kirjoja kirjoittavat aina pessimistit. Jos he olisivat todellakin optimistia, niin miksi he siitä enää kirjoittaisivat, mieluummin eläisivät itse kaiken. Mutta juuri tuon tuotantoni tähden täytyy minun kadota maailmasta. Jos jatkan elämää, jos kirjotan kirjoja, niin väitän kaiken ennen kirjoittamani valheeksi. Jokainen suurikin mies kieltää oppinsa viimeisellä hetkellä, sillä kaikki opit ovat teoriioja, jotka eivät koskaan sovi yhteen elämän kanssa. Mutta kun olen vapaa-ajattelija, niin tahdon edes jollain tavoin elää kuolemani jälkeen, ja se voi tapahtua ainoastaan juuri noiden muutamien kirjojeni kautta. Jos oman käden kautta kuolen, niin kadottavat kirjani kaiken merkityksen. Minun täytyy kadota, aivan kuin kohtalon julma käsi riistäisi minut elämästä.

— Silloinhan valehtelet maailmalle.

— Sen kyllä teen, mutta mitä siitä, jos sen kautta voin heille antaa hiukan elämän uskoa sillä, mitä jää jälkeeni. Sinä huomaat, että olen ottanut asian aivan järkevästi ja tarkan harkinnan mukaan. Minä olen päättänyt kuolla ja tahdon, että sinä siinä autat minua.

— Jos kerran olet niin kaikkea harkinnut, niin mikset voi odottaa siksi, kunnes luonto tekee tehtävänsä?

— Voisin kyllä, mutta miksi suotta hankkisin itselleni suuria ruumiillisia kärsimyksiä, kituisin kauan, enkä sinä aikana millään tavoin voisi henkisesti työskennellä. Et suinkaan ole niin kirkollinen, jotta luulet sielun tuskien kautta kirkastuvan? Jos annat minulle morfinia, niin ethän silloin tee muuta kuin tekee asekauppias, joka myy itsemurhantekijälle revolverin.

— Se on kyllä totta, mutta asekauppias ei itse surmaa ostajaa, sanoin minä. Mutta senhän minä teen, jos annan sinulle ruiskutuksen.

— Voithan jättää ruiskun pöydälleni, ja minä itse siitä otan.

— Laki kieltää lääkäriä auttamasta potilaan kuolemaa.

— Minä ymmärrän, sinä pelkäät vahingoittavasi virkamiesuraasi. Voithan sinä kaiken hyvin peittää. Sinähän kuolemantodistuksen annat. Onhan minulla syöpä, hyvin pitkälle kehittynyt syöpä, jonka mikä muu lääkäri tahansa voi myöskin todentaa. Kukaan ei usko minun kuolleen muulla tavalla. Et kai otaksu minua niin lapselliseksi, etten uskoisi lääkärien usein kirjoittavan kuolemantodistuksiin muutakin kuin mitä on totta, ainoastaan pelastaakseen oman asemansa sen kautta. Ja sen minä ymmärrän, sillä ihmisiähän hekin ovat.

— Lääkärin velvollisuus on pitää yllä ihmiselämää niin kauan kuin mahdollista, sanoin minä.

— Vastoin asianomaisen omaa tahtoakin?

— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama, ja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on valmis jatkamaan elämää.

— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan ihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran on päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina kadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu ja itse oli päättänyt elää.

Minä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin hän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa. Tiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin myös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin suhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin toimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden kuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa yläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten. Miksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan kuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.

Hän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:

— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta on väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys pääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin vuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä kamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin kärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä kohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti lautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.

Hän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut ainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran tein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin noudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin oikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi kaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään missä olen, siis on minun väistyttävä.

Mitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan itselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan päättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja luonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi silloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren puiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä odotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.

En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein, mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.

Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi, kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?

Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.

Palasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.

Hän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle sairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa sammunut.

Ruisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen taskuuni.

Huomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi. Hän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän olisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin ollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä "kuinka hänen rakas miehensä oli hänet jättänyt." Silloin huomasin, että minun oli otettava osaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, — tartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän lauseen:

— Otan osaa suruunne!

Hän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti kättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa, mutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka oli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi jalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään unohtanut, että suru oli hänelle edullinen.

Kun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini kuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!

Nainen ei ole usein mitään muuta kuin nainen! —

MORFINISTI-LÄÄKÄRI

Hän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun hän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme seurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin tultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen teki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin osaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän yhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille aloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen, jolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat ammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli myöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli niitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä mahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri merkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin aivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin miellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa suhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.

Lääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin tavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti onkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja jos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän toisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä silloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla suuria henkisiä vikojakin.

Kun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan puheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.

— Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat piirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät ominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että hyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella huonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle ehdottomasti lopulta edullisin.

— Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle oikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.

— On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se plus, jonka ihminen jättää jälkeensä.

— Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!

— Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että minä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot ominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me verrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.

Tällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen. Minä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä poikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.

Pian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän kaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se jaksoi kantaa.

Tiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa muutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla koettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien mukaan sen pitääkin saada levätä.

En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.

Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä vireessänsä.

Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin päässyt vapaaksi.

Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan, niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin puolustaa itseään.

Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.

Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.

Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.

Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.

Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.

Silloin se tuli ilmi!

Hän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut hänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa. Sen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin sisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen, pannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.

Kollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta pidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.

Miksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan hän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta, ja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja käyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja, niin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä teoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri päinvastoin kuin hänen piti?

Tulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin tavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli lääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen himmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.

Päätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi päästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia seurauksia.

Hän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli niin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei varmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.

En voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli muuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen paljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista sukuakin toisilleen.

Viimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan suoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi kaiken aivan jyrkästi.

— Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista erehdystä!

— Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma. Potilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton vakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää elimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.

— Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!

Hän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.

Minun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen tällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa, välttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut tulla.

Hän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:

— Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?

— En ole vielä päättänyt, mitä teen.

— Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.

— Luonnollisesti!

— Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi hän.

— Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin vaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä en vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.

— Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi ymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä alkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri teidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.

— Koko ajanko?

— Niin.

— Onko teillä diariumi?

— On.

— Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?

— Onhan se velvollisuutemme!

— Näyttäkää se minulle!

Hän ojensi kirjan.

— Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?

— Neljä päivää sitten.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka ovat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin mennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat pikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin taskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta, kun pääsin kotia…

Hän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.

— Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin… sanoin minä.

Hän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:

— Kuinka Te uskallatte sitä väittää?

— Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.

— Siis vakoillut?

— En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia harjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.

Hän naurahti.

— Käytätte kovin suuria sanoja.

— Ehkä Teidän mielestänne.

Selailin kirjaa.

Ei missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli potilaalle kirjoittanut.

— Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.

— Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.

— Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.

— Millä tavoin?

— Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin liitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?

— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?

En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin. Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen, että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme viimeisistä pääkaupungin uutisista.

Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.

Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin itseään ja sanoi tyyneesti:

— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?

— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?

— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.

— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä itsekin huomaatte?

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.

— Ehdoitan sen vuoksi että…

— Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen ruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.

Minusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan kiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi kieltämällä.

Minä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:

— Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.

— Ja se on?

— Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.

— Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.

— Sitä parempi.

— Miten olette aikonut asian järjestää?

Tämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.

— Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen ei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja pysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee, niin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin Teille.

— Milloin aloitamme?

— Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.

— Vaikka huomenna!

— Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten. Voitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan ei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.

— Minä kiitän.

Hän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.

Olin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän vietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki vaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut, jotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.

Kävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton ja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia hiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa painoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan alussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää hyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän tulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle pienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt jyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa muuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani. Hän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista varsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa väitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä, että hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.

Kolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen. Minua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme kuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan lyhentämisestä.

Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen, jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.

Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi, muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.

Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat hyvin usein totuuden.

Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi vuoteessaan.

Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.

Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle kaikki.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani hermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa kaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut itselleen suuren määrän.

Hän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea ruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä katselevan, niin sanoi hän:

— Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?

Ja sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista vedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan "Kukkien intelligenssi."

Tästä päivästä alkaen aloimme tulla yhä paremmiksi ja paremmiksi tuttaviksi, ja hänen seuransa oli minulle suoranainen virvoitus. Minä en enää mitään muuta kaivannut, kuin että hän aivan suoraan puhuisi minulle, ilmoittaisi minulle olleensa morfinisti.

Eräänä päivänä hän sen tekikin. Hän tunnusti käyttäneensä morfinia, vaikkakaan ei niin suuressa määrässä kuin mitä minä olin epäillyt. Hän tunnusti houkutelleensa alkupäivinä sairaanhoitajatarta hänelle sitä antamaan ja vähentäen siten annosten määrää päivä päivältä oli hän lopullisesti kokonaan vapautunut.

Nyt oli hän kokonaan minut voittanut. Tämän jälkeen aloimme puhella lääkäreistä ja siitä suuresta määrästä virkaveljiämme, jotka käyttävät morfinia. Kun hänellä oli elävä esimerkki siitä, kuinka vaarallista tämä voi olla, niin hän lausui:

— Meidän laistamme puuttuu pykäliä, joiden avulla määrättäisiin, kuinka kauan lääkäri saa ammattiaan hoitaa, sillä onhan tähän asti lääkäri turvattu, voi tehdä mitä virheitä tahansa ja, ellei sattuma tuo niitä ilmi, saa jatkaa tointaan. Kun lääkäri itse kirjoittaa hoitamansa potilaan kuolintodistuksen, niin millä voidaan päästä selville siitä, onko hänen hoitotapansa ollut oikea vai ei.

Tämä hänen väitteensä sai minut täydellisesti uskomaan, että hän oli paheestaan vapaa, ainaiseksi vapaa.

Näin kului nuo kolme kuukautta umpeen ja paitsi sitä hyötyä, mikä minulla oli ollut niin intelligentistä seurasta, muutamien käsitteiden selviytymisessä sekä lääkärialalla että taiteessa, opin myöskin tuntemaan erilaatuisia kukkia, sillä niitä oli hänellä koko ajan ollut. Kun kukka kuihtui, tuotti hän aina uuden.

Lähtöpäivänä pyytelin häneltä anteeksi, mutta hän keskeytti lauseeni sanoen, että olin menetellyt niinkuin hyvä toveri ainakin, että olisin hänen tekemänsä erehdyksen nojalla voinut syöstä hänet turmioon, mutta olinkin sen sijaan häntä auttanut, ja että hän koko elinaikansa tulee minulle olemaan siitä kiitollinen.

Mainitsin hänelle ilmoittaneeni kaikille hänen potilailleen hänen palaavan jälleen toimeensa.

Hän kiitti minua, mutta sanoi:

— Kaipaan pääkaupunkia ja olen senvuoksi päättänyt jättää praktiikkani täällä. Aijon vielä tänään lähteä matkalle.

— Mutta kaikki tavaranne?

— Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon farmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen toimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.

Lausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa matkaa ja hyvää praktiikkaa.

Hän läksi.

Olin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset toisiltamme.

Samana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan äkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen, jossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni satuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu ruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki. Sairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan joukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan pettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä morfinituubeja.

Pari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean kristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja? Suuttuneena heitin maljan seinään rikki.

Minun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä hän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!

Olihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet, jotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin säilymään.

Riensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen potilaan nimi, oli tyhjä.

Kuulustelin vahtimestaria. Hän kertoi virkaveljeni lähtöpäivänään käyneen siellä ja jääneen hetkiseksi yksin, sillä hän oli lähettänyt vahtimestarin ostamaan paperossia.

Hän oli päässyt käsistäni!

MUUAN ISÄ

Hänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina hänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja mitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän oli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden, sijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina voittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat kielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän talonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia, että nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan hänelle metsänsä.

Laki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä, minkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä aina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina hyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä yhäti uusia riidansyitä.

Hän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko lääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta, joka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä käsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.

Minulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan. Tämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn olevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan hänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi mies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen tilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet turvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!

Tein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä erillään vaimostaan.

Hän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi löytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut haastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.

Minua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma siitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä minä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa. Heidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän asian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen vointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli jo hänen tahtonsa.

Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan vanhoillisen vanhoillinen.

Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:

Hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan. Pihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi silloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää, että naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän sanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi synnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse tahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi säteilevin silmin:

— Näettehän, että rukous auttoi!

Minä naurahdin ja vastasin:

— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!

Uuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä hommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat hirret.

Heistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.

Olin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni lääketieteellisessä tarkoituksessa.

Petyin.

Eräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin varma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.

Minut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa tähden. Tällä oli myelocele.

Tämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan leikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että leikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen tiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään, ja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa oli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia ehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.

Teki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä elämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.

Mies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten ollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa pääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä minä olin.

Vielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.

Kaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli palannut pääkaupungista.

— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.

— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.

— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.

— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus.

Tiesin hänen valehtelevan, sanoinkin senvuoksi:

— Sillä tavoin ei siellä ole voitu sanoa, leikkaus on tarpeeton.

— Niin Te sanotte, lausui hän kiivaasti. Kyllä minä ymmärrän, että tohtori ei tahdo pelastaa minun lastani juuri senvuoksi, että se on minun lapseni. Mutta jos lapsi olisi jonkun rikkaan lapsi, tohtorin herrastuttavan sikiö, niin tietysti tehtäisiin vaikka mitä, jotta lapsi pysyisi hengissä.

— Lääkäri ei virkaansa hoitaessaan tee mitään eroitusta siinä, kenen lapsi on, vastasin minä. Olenhan jo aikaisemmin Teille sanonut, että leikkauksen onnistuminen on pieni.

— Olkoon kuinka pieni tahansa, niin minä kai saan päättää, tehdäänkö se vai ei?

— Luuletteko, että lapsellenne olisi elämä mikään siunaus, vaikkakin itse leikkaus onnistuisi, sillä hän jäisi koko elinijäkseen halvatuksi.

— Se ei ole sanottu!

— Se on totta!

— Minä en sitä usko! Tohtori sanoo sillä lailla ainoastaan senvuoksi, että lapsi on minun.