LAPSET
Kuvauksia lapsille lapsista
Kirj.
JALMARI FINNE
Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.
SISÄLLYS:
Karhu. Napukka. von Döbelnin kuriiri. Sandelsin hattu. von Döbelnin ruusu.
Karhu.
Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan peräytymisestä.
Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin. Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä, kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli tottunut hevosen selässä istumaan.
Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää. Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.
— Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.
— Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.
— Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edes kastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu. Sopiiko se?
— Miksi ei se sopisi, vastasi poika.
— Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olet tukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhako sinä olet?
— Viidentoista vuotias.
— Eipä uskoisi, kylläpä olet ikääsi nähden kookas.
Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin koko rykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosen selässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hän saattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaa ja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvälle sivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.
Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhu kyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juro ja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihin ja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta aina hän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodasta keskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänen harmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistä puhuttaessa ne hohtivat niin ihmeellisesti ja hän oli silloin kaunis, niin omituinen valo levisi hänen muuten rumille kasvoilleen.
Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli valmis toisia palvelemaan.
Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä, tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän pilkallisesti:
— Vai täällä sinäkin olet?
Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla. Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa, asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä, mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.
Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään. Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän häntä heti sen tiedettyään.
Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi, mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois sotaväestä.
Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten heihin.
Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua aikoen hyökätä suomalaisiin.
Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita. Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa. Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.
— Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä viettämään.
Karhu näki entiset toverinsa ja nyt tiesi hän täytyvänsä lähteä pois. Adlercreutz oli mennyt kartanoon, jonka isäntä lämpimästi otti hänet vastaan. Karhu seisoi pihamaalla valmiina eroamaan joukosta, kun Adlercreutz ilmestyi portaille ja huusi:
— Minun vartiostoni!
Nuo viisi miestä, jotka olivat ajaneet hänen seurassaan, riensivät portaitten luo. Adlercreutz laski heidän lukumääränsä ja sanoi sitten:
— Missä on se rakuuna, joka tiellä liittyi meihin?
Karhu tiesi sillä häntä tarkoitettavan, eikä uskaltanut olla lähestymättä. Tultuaan portaitten luo viittasi kenraali heitä seuraamaan häntä kartanoon.
Astuttuaan sisään jäivät rakuunat oven luo riviin, Karhu jäi arkana heidän taakseen.
Adlercreutz lyhyenä, leveäharteisena käveli huoneessa ja kääntyi sitten rakuunain puoleen:
— Se oli lyhyt, mutta tulinen ottelu. Minä saan hengestäni kiittää teitä. Onko kukaan haavoittunut?
Hän kulki miehen luota miehen luo kysellen, ja jokaisen hän tunsi nimeltään. Vaarallisia haavoja ei ollut kellään.
— Sepä oli onnen kauppaa, sanoi kenraali mielihyvillään hykerrellen käsiään.
Hän näki Karhun toisten takana.
— Sinä olet se, joka tiellä liityit meihin? kysyi hän.
— Niin olen, vastasi Karhu.
Toiset väistyivät syrjään, niin että hän nyt ensi kertaa seisoi Adlercreutzin edessä.
— Sinua minä en tunne? kysyi hän. Mikä on nimesi?
— Karhu.
— Ja kuulut rykmenttiini. Kuinka kauvan?
— Kaksi viikkoa.
— Kuinka vanha olet?
— 15 vuotta.
Kenraali katsahti hämmästyneenä rotevaan poikaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hetkisen päästä hän kysyi:
— Mistä tulit tänne?
Karhu kalpeni ja oli vaiti.
— Vastaa, mistä tulit tänne?
Karhun päässä kiisivät ajatukset nopeasti eteenpäin. Nyt se siis oli tullut, ajatteli hän. Nyt hänen se täytyi sanoa, se, jota hän oli muilta salannut. Ja kenraalilleen hän ei voinut valehdella.
— Mistä sinä tulit? Etkö saa suutasi auki?
— Vankilasta.
Adlercreutz oli hetkisen vaiti rypistäen silmäkulmiaan.
— Sinä karkasit?
— Niin.
— Mistä rikoksesta olit tuomittu?
Karhu tuli aivan punaiseksi ja vastasi hiljaa:
— Varkaudesta.
Ankarana kajahti kenraalin ääni:
— Etsi sitten onneasi muualta. Minun rykmentissäni ei ole varkaita. Riisu univormutakkisi pois. Heti paikalla. Ei hetkeäkään enää saa se olla ylläsi.
Karhu oli aivan kalpea. Olisihan hän vapaaehtoisestikin lähtenyt pois sotaväestä, mutta nyt hänet ajettiin. Ja sen teki kenraali saatuaan kuulla, että hän oli varas. Hän avasi takkinsa napit ja riisui sen yltään. Adlercreutz oli kääntänyt selkänsä sotilaille ja seisoi ikkunan luona katsellen pihalle. Tuvassa oli aivan hiljaista, sotilaat seisoivat aivan jäykkinä katsomattakaan Karhuun. Tämä kääri takin hellävaroen kokoon ja laski sen penkille. Kenraali kääntyi ja aikoi juuri käskeä häntä poistumaan tuvasta, kun sanat kuolivat hänen huulillaan. Hänen katseensa osui pojan rintaan. Risainen paita oli aivan verinen.
— Oletko haavoitettu? kysyi hän.
— Pari naarmua.
— Missä ne sait?
— Äsken.
— Taistelussa kasakkain kanssa?
— Niin.
— Se olit sinä, joka sait iskun, kun eräs kasakka aikoi iskeä minuun?
— Minä se olin, sanoi Karhu hiljaa. Hän, joka taistelussa oli ollut niin urhoollinen, oli nyt arka ja ujo.
Adlercreutz käveli hetkisen huoneessa edes ja takaisin. Sitten hän kääntyi Karhun puoleen. Äänensä oli käskevä, mutta samalla hellä:
— Pue takki yllesi!
Karhu sävähti, hän ei ensin tahtonut ymmärtää käskyä. Hänkö saisi pukea takin jälleen ylleen! Sitä ei siis otettaisikaan häneltä pois! Hän saisi siis kuitenkin kuulua rykmenttiin.
— Pue takki yllesi, sanoi Adlercreutz uudelleen.
Karhu sieppasi takin penkiltä ja puki sen nopeasti ylleen. Mutta vasen käsi ei löytänytkään hihan reikää, hän koetti nostaa kättään, se ei noussut. Hän katsahti arasti kenraaliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä, ettei hän osannut noudattaa hänen käskyään. Adlercreutz huomasi pojan avuttomuuden, hän tarttui Karhun hervottomaan käteen, nosti paidan liian ylös, ja ammottava verihaava tuli näkyviin.
Adlercreutz avasi nopeasti oven ja huusi ulkona vahdissa olevalle sotilaalle:
— Kutsu välskäri tänne!
Nyt uskalsi Karhu kysyä:
— Minä saan siis jäädä tänne?
— Saat.
— Eikä minulta enää koskaan oteta univormua pois?
— Ei.
— Vaikka minä olenkin ollut vankilassa?
— Se on nyt unohdettu.
Karhun teki mieli sanoa jotain, kiittää, luvata jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Veri kohosi hänen poskillen ja hänen silmänsä olivat tummat katsoessaan kenraaliin.
— Kyllä minä vielä näytän, ajatteli Karhu, ettei hän suotta ollut minulle ystävällinen.
Samassa riensi välskäri sisään. Kenraali sanoi hänelle osoittaen Karhua:
— Sido tuon pojan haavat, hän sai ne pelastaessaan tänään henkeni.
Sitten kääntyi hän Karhun puoleen ja sanoi:
— Tänä päivänä sinä olet sovittanut sen, mitä ennen lienetkin rikkonut. Uusi sellainen teko ja minä mainitsen nimesi päiväkäskyssä.
Päiväkäskyssä! Oikein Karhu säpsähti, sehän oli suurin kunnia, minkä sotilas voi saavuttaa. Nimi päiväkäskyssä! Ja hän tiesi, että niin kauvan kuin vaaroja oli, hän saattoi sen saavuttaa. Ja vaaroja ei sodan aikana puuttunut, eikä siis tilaisuutta urhoollisuuteen.
Kun välskäri sitoi hänen haavojaan ja ompeli käsivarressa olevaa pistimen tekemää haavaa, kysyi hän:
— Koskeeko?
Karhu nauroi ääneen, niin lapsellinen oli hänen mielestään tuo kysymys. Ja hänen naurunsa sointui niin oudolta, sillä hän ei koskaan sitä ennen ollut nauranut.
Haavoistaan huolimatta hän kuljeskeli pitkin pihamaata, kävi viemässä ratsunsa talliin ja puheli sille hiljaa taputellen sitä kaulalle ja kokosi suuren tukon heiniä sen eteen.
Kun kenraali teki iltatarkastuksen, seisoi Karhu rivissä jälleen omalla paikallaan ja kenraali nyökkäsi hänelle astuessaan hänen ohitseen. Karhu oli siitä onnellinen. Kenraali oli ystävällinen hänelle, vankilasta karanneelle varkaalle, kaikkien nähden!
Isossa väentuvassa hän aikoi asettua syrjään muista levolle, kun kuuli vanhan rakuunan Hakalan mainitsevan hänen nimeään:
— Karhu! Tule tänne, poika!
Hakala kokosi runsaasti olkia tuvan perälle hänelle vuoteeksi. Kun hän astui sinne miesten ohi, ei kukaan enää katsonut vihamielisesti häneen, muutamat nyökkäsivät hänelle ja pari ojensi kättäkin. Kaikki oli siis taas hyvin, kaikki sovitettu yhden teon kautta.
Ei hän voinut nukkua. Haavoja kivisti hiukan, mutta mielensä oli niin pehmeä ja hyvä. Ja tietämättä miksi, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän itki hiljaa.
Koko tupa nukkui, kuului vain miesten raskas hengitys. Ja Karhusta tuntui kuin jotain kovaa, tylyä, katkeraa, joka oli hänen mieltään painanut ja ahdistanut, olisi alkanut sulaa pois. Hän oli vapaa omasta häpeäntunteestaan ja tunsi olevansa toisten arvoinen, sillä se, jolle Adlercreutz oli nyökännyt, oli yhtä hyvä rakuuna kuin kuka muu tahansa.
— Mitä sinä itket? kysyi pimeässä ääni hänen vieressään.
— En mitään. Minun on vain niin hyvä olla.
Karhu nieli kyyneleensä, rukoili iltarukouksensa, rukoili kaikkien puolesta, rukoili varsinkin kenraalinsa puolesta. Hän ei saanut kuolla, hänen täytyi elää siksi, kunnes hän, Karhu, oli saanut tulla hänen päiväkäskyynsä, kunnes Adlercreutz omalla kädellään kirjoittaa hänen nimensä paperille, jonka kuningas saa lukea.
Lopulta painuivat hänen silmänsä umpeen, tuvassa kuului vain nukkuvien miesten hengitys ja sirkan sirinä uunin takaa.
* * * * *
Armeija kulki yhä pohjoista kohden antautumatta taisteluun venäläisten kanssa. Sotilaat olivat alakuloisia ja katkeria, he olisivat tahtoneet taistella, mutta sitä ei sallittu. Talonpoikien avulla venäläiset jakelivat suomalaisille kirjoituksia, joissa heitä kehoitettiin antautumaan. Kun sellainen kerran joutui Karhun käsiin, niin häpesi hän sitä, että sellaista uskallettiinkaan ehdoittaa suomalaisille.
Silloin tällöin uskalsivat sotilaat kysyä päälliköltäänkin, milloin aletaan taistella. Adlercreutz oli vaiti.
Armeija saapui Siikajoelle. Suomalaisen armeijan asema oli nyt niin edullinen, että Adlercreutz päätti ryhtyä taisteluun. Se tieto herätti sotilaissa tavatonta riemua. Vihdoinkin saatiin siis ryhtyä otteluun.
Taistelu oli kiivas, suomalaiset taistelivat monta tuntia urhoollisesti, mutta täytyi heidän lopulta peräytyä. Karhu näki tämän ja oli vimmoissaan. Täytyisikö armeijan taaskin lähteä pakoretkelle!
Äkkiä saapui hyökkäyskäsky. Adlercreutz oli nähnyt heikon paikan vihollisten rintamassa ja sitä kohden hän äkkiä lähetti ratsuväkensä. Hurraa-huudoilla ottivat sotilaat tämän hyökkäyskäskyn vastaan. Innoissaan joutui Karhu hämäläisten joukkoon, jotka etumaisina ryntäsivät. Hän iski kuin vimmattu, huusi ja hyökkäsi eteenpäin. Hän tiesi kenraalin katselevan kunnaalta joen toiselta puolelta ja odottavan taistelun tulosta, josta niin paljon saattoi riippua. Nyt tiesi Karhu sen hetken tulleen, jolloin hän voisi näyttää urhoollisuuttaan. Kasakan pistin osui häneen, hän pysyi horjumattomana hevosensa selässä. Mutta eräs vihollinen osui miekallaan hänen otsaansa. Hän tunsi kaiken mustenevan ympärillään, hän horjahti, koetti pidellä hevosen harjasta kiinni, mutta hän putosikin alas hankeen. Kun hän kylmässä lumessa virkosi tajuntaansa, huomasi hän taistelun loitonneen ja suomalaisten peräytyvän. Hän näki vieressään kuolleen upseerin, se oli hämäläisten johtaja, luutnantti Kihlström. Hänen miekkansa oli vielä hänen kädessään. Karhu koetti nousta, horjahti, nousi uudelleen. Hän tahtoi päästä taisteluun, hänen täytyi jaksaa nousta. Jo jaksoi hän pysyä seisaallaan, hän tahtoi rientää taisteluun, mutta hänellä ei ollut asetta. Hän otti miekan kuolleen luutnantin kädestä ja alkoi astua hangessa taistelevia kohden. Hevonen, jolla ei ollut ratsastajaa, kiisi hänen ohitseen, hän sieppasi sen kiinni, hyppäsi satulaan ja riensi sinne missä hämäläiset taistellen peräytyivät. Miekkaansa heiluttaen ja huutaen hän kiisi eteenpäin. Hämäläisten avuksi tuli uusmaalaisia rakuunoita, hänen omaa väkeänsä. Ne tunsivat hänet, ja yhdessä he ryntäsivät jälleen venäläisiin. Karhu oli kuten kirkastettu ajaessaan ratsun selässä, hän oli avopäin, kalpea ja silmät kiiluivat tummina. Hänen kasvoilleen valui verta otsassaan olevasta haavasta. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin se, että heidän täytyy voittaa nyt, kun kenraali kunnaalta seurasi taistelua. Vähitellen alkoivat venäläiset peräytyä, ne taistelivat vielä vimmatusti, mutta lopulta pakenivat. Voitto oli suomalaisten!
Oli tullut jo ilta. Joen jäällä asteli hiljaa hevonen ja sen selässä makasi nuori mies, joka oli tarttunut lujasti hevosen ohjaksiin. Ne olivat kietoutuneet hänen käsiensä ympäri ja estivät häntä putoamasta. Karhu irroitettiin pyörtyneenä satulasta ja vietiin Siikajoen pappilaan, jossa haavottuneita sidottiin.
Hän oli tainnoksissa koko ajan. Nyt makasi hän olkivuoteella toisten haavottuneiden joukossa.
Adlercreutz käveli sairaiden välitse kuten etsien jotakuta. Avatessaan silmänsä näki Karhu hänen seisovan vieressään. Hän katsoi päällikköönsä ja tämä näytti ymmärtävän hänen katseensa, sillä hän sanoi:
— Minä näin sen.
Tyytyväisyyden hymy levisi Karhun kuolemankalpeille kasvoille.
— Ja huomenna sinä olet päiväkäskyssä.
Karhu aikoi nousta, mutta ei jaksanut, hän putosi raskaasti vuoteelleen ja kaikki pimeni hänen silmissään. Kun hän ne jälleen avasi, näki hän kenraalin seisovan koko esikuntansa seurassa hänen vieressään. Ja hän näki, miten Adlercreutz irroitti rinnastaan kunniamerkin, joka annettiin urhoollisuudesta taistelutantereella, ja kiinnitti sen hänen rintaansa veriseen paitaan sydämen kohdalle.
— Minun kenraalini! sanoi Karhu hiljaa. Nyt minä kuolen! Hänen silmänsä ummistuivat ja hengitys tuli yhä heikommaksi, kunnes vihdoin taukosi.
Seuraavana aamuna laskettiin Siikajoen sankarit suureen yhteiseen veljeshautaan, ja liput painuivat alas, kun kenraali heitti kourallisen multaa erään vaaleatukkaisen pojan rinnalle, jossa loisti talviauringon valossa kunniamerkki.
Napukka.
Kyllä se Napukka nimeään vastasi, pieni se oli, tavattoman pieni, vaikka olikin jo seitsemän vuoden vanha. Olisi luullut, ettei sillä ikää ollut kolmea vuotta enempää. Ja ruma se oli. Tukka oli likaisen keltainen ja törrötti joka suuntaan, eikä sitä millään harjalla olisi saanut jakauksella pysymään. Naama oli aivan pyöreä ja sen keskellä pikkuinen pysty nokka, silmät olivat pienet ja pyöreät ja suu suuri. Ja sitten sääret! Ne olivat aivan väärät, ne olivat aivan kuin padan korvat. Ruma se Napukka oli, todella ruma. Mutta viisas poika se oli, osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja minkä se kerran luki, sen se myös muisti. Eikä ollut vielä muuta kuin seitsemän vuotias! Ja kun sen kanssa keskusteli, niin huomasi, että ymmärsi se maailman menosta enemmän kuin monet aikamiehet. Sodasta Napukka varsinkin tiesi tarkoin kaikki, tunsi kaikkien päälliköiden nimet, tiesi kaikki armeijaosastot ja missä ne milloinkin olivat. Ainahan seudulle sattui tulemaan sotamiehiä, ja niiltäkös Napukka kyseli. Ja kun hän oli niin hauska poika ja niin viisas, niin vastasihan jokainen.
Jokainen piti Napukasta ja teki mielellään kaiken sen, mitä poika pyysi. Ja parasta oli tehdäkin, sillä jollei Napukka saanut tahtoaan täytetyksi, alkoi hän huutaa, parkua oikein vimmatusti. Eikä se ollut mitään tavallista parkunaa, hänen äänensä soi kuin torvi, niin että kuulijan korvia vihloi. Paimenessahan Napukka oli äänensä sellaiseksi saanut, huutamalla ja hoilaamalla pitkin metsää. Ja kyllä karja sen kuuli ja tuli sitä kohden. Jokainen, joka ensi kertaa kuuli Napukan äänen, aivan hämmästyi, kuinka sellainen suuri ääni tuli niin pienestä ruumiista. Olisihan ihminen jaksanut vähän aikaa kuunnella tuota toitotusta, mutta kun Napukka jaksoi huutaa vaikka kuinka kauvan, niin johan sitä lopulta suostui vaikka mihin, jotta hän taukoisi. Tämän Napukka tiesi ja käyttikin parkunaansa hyväkseen. Hän ajatteli pikku päässään näin:
— Kullakin on oma voimansa. Voittaa se pikkuinenkin sen ison, voittihan Taavettikin Koljatin. Ja minun linkoni on minun kurkkuni.
Ei Napukalla ollut enää isää eikä äitiä, hän oli aivan orpo, ja eli ihmisten armoilla. Anttilan talossa pidettiin häntä mielellään, sillä poika oli viisas ja vilkas. Kesällä hän oli paimenessa ja sai karjan tottelemaan itseään. Kun hän ensi kertaa paimensi Anttilan karjaa, niin härkä tuli vihaisena Napukkaa kohden ja aikoi viskaista tuon nulikan ilmaan. Mutta Napukka parkasi, voi, hyvänen aika, kuinka hän parkasi. Härkä jäi silmät selällään ja häntä pystyssä tätä ihmettä katsomaan. Ja kääntyipäs, kääntyipäs poispäin eikä uskaltanut puskea. Mutta kun härkä kääntyi, niin silloinpas Napukka sivalsi sitä karahkalla selkään, ja siitä päivästä oli Napukka Anttilan karjan komentaja. Talvella hän oli opettanut lapsia lukemaan ja kova komento kävi tuvassa, jossa Napukka opettajana oli. Maantielle kuului kun Napukka parkaisi jollekulle laiskurille. Kauppilan Eemeli, joka oli pitkä poikaroikale, jo yhdentoista vanha, mutta ei osannut vielä lukea, ei kerran tuntenut i:tä. Mutta silloinkos Napukka huusi hänen korvaansa i—i niin kovaa, että Eemeli toiseen päivään asti ei sillä korvalla kuullut yhtään mitään. Mutta sen jälkeen Eemeli oppi ja pian luisti lukeminen kuin vettä vain.
Sota läheni kylää. Viereisessä pitäjässä oli venäläisiä sotilaita ja pian ilmestyi Anttilaan suomalaista sotaväkeä. Venäläiset ajoivat heitä takaa. He asettuivat talon luo suurien kiviröykkiöiden suojaan, ja pitivät uskollisesti puoliaan. Venäläisiä lähestyi yhä enemmän, ne alkoivat saartaa pientä parvea. Talosta, joka sijaitsi kunnaalla, näki etäälle joka taholle. Seuraavana päivänä ilmestyi venäläisiä jo talon toisellekin puolelle, metsän laitaan. He luulivat varmaankin suomalaisten joukkoa suuremmaksi ja sen vuoksi viivyttelivät lopullista hyökkäystä. Eräänä yönä koettivat suomalaiset murtautua venäläisten rintaman läpi, mutta heidän täytyi palata taloon takaisin.
Tämä pieni, kymmenmiehinen joukko oli tarkastelumatkallaan eronnut pääjoukosta, joka oli penikulman päässä. Jos heille vain saataisiin sana, niin silloinhan he voisivat tulla avuksi. Mutta miten pääsisi venäläisten rintaman läpi. Eräänä iltana eräs sotilas koetti pujahtaa talosta ja venäläisten huomaamatta päästä metsään, mutta he saivat hänet kiinni ja hän joutui vangiksi.
Napukka kuuli, miten korpraali neuvotteli talon isännän kanssa asiasta.
— Ei mies pääse pujahtamaan täältä pois, sanoi korpraali, ei muu kuin nainen tai lapsi. Ja jollei sanaa saada pääosastolle, ei meistä parin päivän päästä ole ainoatakaan hengissä.
Nyt kysyttiin talon naisilta, lähtisikö kukaan heistä tälle vaaralliselle retkelle. Naiset kiljaisivat kauhusta kuullessaan asiasta. Mennä venäläisten rintaman halki! Se on mahdotonta!
Silloin Napukka vetäisi isäntää takin liepeestä ja kuiskasi:
— Kyllä minä menen!
Isäntä oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:
— Kuule, poika, sinä et tiedä, mistä on kysymys.
— Kyllä minä tiedän, vakuutti Napukka. Mikkolan lähellä on pääjoukko. Minun pitäisi mennä sanomaan heille: Tulkaa meille, meillä on vieraita.
— Mutta sinun täytyisi pujahtaa venäläisten ohitse. Ne ottavat sinut kiinni.
— Oho! Minut kiinni! No, kylläpä ne sitten olisivat aika jehuja. Eihän teidän iso sonnikaan uskaltanut käydä minun kimppuuni, ei silloin venäläinenkään.
Korpraali kuuli keskustelun ja sanoi:
— Poika näyttää terävältä, voihan koettaa. Jos ne hänet saavat kiinni, niin eivät ne toki lapselle mitään pahaa tee.
— Koettakoonpas vaan, tiuskasi Napukka. Kyllä minä näytän heille.
Asia päätettiin, Napukka sai lähteä. Jotta häntä perillä uskottaisiin, sai hän pienen paperipalan mukaansa. Sille oli Korpraali kirjoittanut asiansa. Ensin annettiin Napukalle hyvä ateria, jotta hän jaksaisi matkan kulkea.
Hän meni navetan parvelta hakemaan saappaitaan. Juuri kun hän aikoi ne vetää jalkaansa, hän tuumi, minne hän kätkisi kirjeen, jotta venäläiset eivät sitä saisi käsiinsä, jos sattuisivat ottamaan hänet kiinni. Jos sen pistäisi saappaasen, niin sieltä se varmasti haettaisiin. Äkkiä häntä alkoi kovasti naurattaa. Hän oli löytänyt varman piilopaikan, sellaisen, ettei sieltä kukaan hakisi. Hän riisui paikatut housunsa jalastaan, ratkoi istuimen kohdalla olevan paikan yhden reunan irti ja pisti kirjeen sinne. Ja kun hänellä aina oli neula ja lankaa vaatteittensa parsimista varten, niin ompeli hän pian reunan taas kiinni. Nyt oli kirje turvassa, sellaisessa paikassa, ettei sieltä kukaan ymmärrä sitä etsiä.
Hän veti housut taas jalkaansa, kiskaisi saappaat jalkaansa ja meni pihamaalle.
— Onko sinulla kirje? kysyi korpraali.
— Tietysti on.
— Missä se on?
— Onhan vain vississä paikassa.
— Missä?
— Sellaisessa, ettette tekään sitä löytäisi.
— Onnea matkalle sitten, sanoi korpraali.
Napukka kuuli lähtiessään hänen sanovan isännälle:
— Minä luulen, että tämä tuuma oli turha. Ei hän voi asiaa toimittaa.
— Koetetaan, vastasi isäntä. Se on viisas poika, ja minä uskon, että hän jollain koiranjuonella ajaa asiansa. Se poika on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön.
Tuo isännän lause miellytti Napukkaa. Mutta se korpraali oli typerä. Oli muka niin varma asiastaan, vaikkei Napukkaa tuntenutkaan. Se suututti, ja hän päätti kiusallakin toimittaa asiansa.
Napukka juoksi mäen rinnettä tietä alas. Kun hän väärine säärineen livisti ja tomu pöllysi hänen ympärillään, niin olisi luullut suuren kerän menevän alas. Maantie kulki peltojen halki. Venäläisiä ei näkynyt missään. Napukka oli heittänyt juoksunsa ja käveli. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän tiesi, että tuolla, missä tie jatkuu metsään, siellä niitä venäläisiä on. Hän koetti eroittaa niitä. Ei ketään näkynyt. Kaikki oli rauhallista.
— Parasta on sentään valmistua, jos tässä saisi niinkuin ravata, ajatteli Napukka, riisui saappaat jalastaan ja otti ne käteensä.
Yhä lähemmäksi hän tuli metsän reunaa. Ei näkynyt vihollista, ei missään. Jo oli hän ensimäisten puiden kohdalla, kun kuula suhahti hänen ohitseen. Nytkös Napukka sai jalat alleen. Hui, kuinka sitä mentiin. Saappaat hän heitti tien sivuun ja ravasi täyttä kyytiä. Mutta takaa kuului juoksua. Se tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Napukka ponnisti voimiaan, mutta takaa-ajaja tuli jo aivan kintereillä. Samassa se jo ennätti hänet, sieppasi Napukasta kiinni, ja siinä hän nyt oli räpistelemässä venäläisen sotilaan kynsissä.
— Anna minun mennä! tiuskasi Napukka.
Mutta siitäkös sotilas välitti. Hän tarttui Napukkaa niskasta kiinni ja vei häntä eteenpäin. Napukka oli niin hämmästynyt, ettei ymmärtänyt edes huutaakaan.
Sotilas vei Napukan läheiseen torppaan. Siellä oli venäläisten upseeri, partaleijuinen mies. Sotilas selitti hänelle jotain, jota Napukka ei ymmärtänyt. Upseeri viittasi ja pari sotilasta alkoi etsiä Napukan puvusta jotain. Napukka hosui vastaan, sillä hän arvasi niiden etsivän, onko hänellä kirjettä. Jo oli takki tutkittu, jo kopeloitu povesta, ja jo ne lähensivät käsiään housujakin kohden. Silloin Napukka vimmastui, hän katsoi vihaisesti upseeriin, joka hänen mielestään oli aivan Anttilan sonnin näköinen. Ja Napukka parkaisi! Voi, hyvänen aika, kuinka hän parkaisi! Sotilaat aivan hölmistyivät ja upseerikin astui askeleen taapäin, niin hän hämmästyi sitä suurta ääntä, joka tuosta lapsesta lähti. Napukka huomasi heidän hämmästyksensä ja parkaisi vielä huikeammin. Mutta silloin sotilaat remahtivat nauruun. Ne nauroivat niin, että Napukkaakin nauratti. Mutta nauruun hänellä ei ollut aikaa. Hän koetti livahtaa ovesta pakoon. Siellä oli sotamies tiellä ja tämä aikoi siepata hänet kiinni, mutta Napukka livahti käsistä ja pujahti pöydän alle. Upseeri tavoitti nauraa hohottaen häntä sieltä, Napukka syöksyi hänen sääriensä välistä pakoon. Ja nyt alkoi oikea ajo. Napukka kirkui ja sotilaat nauroivat. Poika välähteli kuin salakka sinne ja tänne, vuoroin oli hän penkillä vuoroin penkin alla, milloin oli hän siellä milloin täällä, väisti heidän käsiään, livahti heidän jalkojensa välistä. Lopulta hän hyppäsi tuvan pöydälle ja parkaisi siinä entistään kovemmin. Hän oli niin hullunkurisen näköinen seisoessaan vääräsäärisenä ja suuri suunsa ammollaan keskellä pöytää, että venäläiset unohtivat tarttua häneen. He nauroivat, ja kuinka he nauroivat! Upseeri piti vatsastansa kiinni. Hi-hi-hi, hirnui hän. Ja sotilaat ulisivat hohoho. Pihalla olevat sotilaat kurkistivat ikkunasta ja nekin nauroivat. Ovi aukeni ja nauravia sotilaita katsoi tupaan.
Nyt Napukka kiljaisi oikein kimeästi. Ja siihen vastasi sotilaitten naurunräjähdys. Samassa hyppäsi Napukka lattialle ja riensi ovelle. Hän pujahti etummaisten sotilaitten jalkojen välistä, ne kaatuivat ja kaatoivat pari muutakin ja keskellä hälinää pääsi Napukka pihalle. Hän livisti minkä ennätti porttia kohden, eikä kukaan ymmärtänyt pidättää. Mutta samassa jo syöksyi miehiä tuvasta. Jo oli Napukka portilla, kun tuli este. Torpan sika makasi keskellä tietä. Että se juuri sillä hetkellä oli tullut siihen makaamaan! Napukka kaatui sen päälle ja hädissään tarttui sian harjaksiin. Mutta tästäpä sika pelästyi, se nousi pystyyn ja lähti aika kyytiä juoksemaan pitkin tietä. Napukka kiljaisi kauhusta, sika vinkaisi ja kiisi eteenpäin. Napukka makasi suullaan sen selässä, hän siirtyi samassa hajareisin istumaan, jotta ei putoaisi.
Sotilaat aivan ällistyivät tätä merkillistä ratsastusta, mutta sitten remahti nauru. Ja sitä naurua kuului vielä sittenkin kun Napukka jo oli kaukana.
Sika pujahti erään aidan alle ja Napukka putosi maahan. Hän nousi istualleen ja ihmetteli itsekseen. Sotilaita ei näkynyt missään, maantie oli edessään. Hän ei oikein voinut käsittää, kuinka kaikki oli tapahtunutkaan. Hän oli ollut venäläisten vankina, vaan taas vapaana. Äkkiä muisti hän asiansa, tunnusteli oliko kirje paikallaan ja lähti sitten eteenpäin juoksemaan.
Kauvan sai hän juosta ja jo jalkoja väsytti, olisi tehnyt mieli istua, mutta se asia oli toimitettava. Vihdoin viimein näkyi Mikkolan talo. Jo näkyi suomalaisia sotilaitakin. Pian oli Napukka perillä.
— Missä täällä on päämies? huusi hän pihalla.
— Mitä minusta? sanoi eräs komea sotaherra.
— Minulla on kirje teille.
— Anna se tänne.
— Odottakaa pikkuruisen, sanoi Napukka. Hän riisui housut jalastaan. Paita lekotti tuulessa hänen väärien sääriensä ympärillä, mutta kukaan ei nauranut, aivan kuin arvasivat, että tuo pieni mies toi tärkeitä tietoja. Napukka repäisi housujen istuimessa olevan paikan irti, otti kirjeen ja ojensi sen sotaherralle.
— Tässä se on. Siellä meilläpäin on pahoja vieraita. Tulkaa sinne pian ja oikein himphamppua, sanoi hän.
Ja kyllä kiire syntyikin. Heti kun kenraali oli lukenut kirjeen, huusi hän komennussanoja. Hevosia tuotiin esiin, miehiä nousi satulaan ja kohta ajoi joukko täyttä laukkaa Anttilaa kohden. Napukka istui erään sotilaan takana. Jo tultiin lähemmäksi torppaa. Tuolla oli aidan takana sikakin. Se katseli kummastellen ratsujoukkoa. Napukka näki sian, kiljaisi sille. Silloinkos se pelästyi, se kiisi pitkin niittyä minkä alta pääsi.
Torpan lähellä syntyi vimmattu taistelu. Napukka seisoi sotilaan takana satulassa ja huusi, huusi kuin hullu, ilosta ja innosta. Jo lähtivät venäläiset pakoon ja sekös Napukkaa nauratti. Lepistö vain kahisi kun ne menivät karkuun.
Anttilassa oli ilo suuri kun apujoukko saapui, vaara oli ohitse, venäläiset pakenivat.
Napukka oli hiipinyt syrjään. Nurkan takaa hän katseli sotamiehiä, varsinkin tuota komeata kenraalia, jolle hän oli kirjeen antanut. Hän oli taistelussa ollut urhoollisin kaikista, taistellut aivan vimmoissaan, mutta kuinka lempeän ja hyvän näköinen hän oli nyt.
Samassa hän kuuli nimensä mainittavan. Ja sitten korpraali huuteli häntä.
— Mitä ne nyt minusta? ajatteli Napukka.
Ja hän tuli äkkiä niin ujoksi ja hän koetti livahtaa piiloon korpraalia, kenraalia ja sotilaita. Mutta eräs sotilas näki hänet.
— Tuolla se on! huusi hän.
Ja nyt juoksi usea mies hänen jälestään ja saivathan ne hänet kiinni ja toivat kenraalin eteen.
— Siinähän se minun uusi sota-torveni on! sanoi kenraali. Mikä sinun nimesi on?
— Napukka se vain on.
— Eihän se ole mikään nimi.
— Kyllä se on. Onhan se minun nimeni.
— Eikö sinulla ole muuta?
— Onhan minulla Matti, mutta kun Mattia on niin paljon maailmassa —.
— Niin pidät aivan oman nimen, vai mitä? sanoi nauraen kenraali.
— No, kun minä olen sellainen pikkuinen napukka.
— Olet kyllä, mutta mies sinä olet ajamaan asiasi, oikein aika mies, sanoi kenraali.
— Totta kai nyt sen verran osaa tehdä, sanoi Napukka. Ja teinpäs minä sen, tein kiusallakin, vaikka tuo korpraali ei sitä uskonut.
— Eikö uskonut? sanoi kenraali nauraen.
— Eihän se. Mitäs se semmoinen uskoisi. Hän aikoi lähettää naisia sille asialle, ei tytöt sellaista osaa tehdä.
— Sen tekee vain mies.
— Niin juuri, me miehet, sanoi Napukka ylpeänä.
Mutta äkkiä hän tuli taas ujoksi ja aikoi hiipiä pois.
— Minne sinä nyt menet? kysyi kenraali.
— Kun ne saappaani jäivät sinne metsän syrjään tien viereen, menen ne hakemaan, etteivät ne juuttaat vie ainoitani, sanoi Napukka.
— Elä mene, sanoi kenraali. Kuule, rankaisemmeko korpraalia, rankaisemmeko? Lähetämme hänet hakemaan ja oikein hevosen kanssa.
Kuinka Napukkaa nauratti. Korpraali hakemassa hänen saappaitaan, tuo suuri mies hänen pieniä saappaitaan ja oikein hevosen kanssa. Oli se kenraali sentään hyvä kenraali. Ja Napukka nauroi ja kenraali nauroi. Ja sitten nauroivat kaikki. Napukka katsoi korpraaliin.
— Mars matkaan nyt! huusi hän.
Korpraali naurahti, teki kokokäännöksen ja pian kuului kavioiden kopsetta.
— Se oli oikein, sanoi Napukka, mitä hän joutavia epäili.
Sillä aikaa kun korpraali oli hakemassa saappaita, kertoi Napukka retkestään. Joka kerta kun hän huusi ja parkaisi, räjähtivät sotilaat nauruun. Ne nauroivat aivan kuin venäläisetkin ja kenraali piteli samoin vatsastaan kiinni kuin se venäläinen upseerikin. Ja kun sikaratsastus tuli esiin, niin ei tahtonut Napukka saada ääntään kuulumaan, niin kaikki nauroivat.
Korpraali toi saappaat. Nyt oli Napukka valmis menemään.
— Miksi sinä aijot? kysyi kenraali Napukalta.
— Sotamieheksi tietysti, tokaisi Napukka.
Samassa hän tuli hyvin, hyvin vakavaksi, hän katsoi miehiin ja katsoi sitten omiin vääriin sääriinsä. Ja sitten loi hän katseen kenraaliin. Hän ei uskaltanut sanoa, että eihän vääräsäärinen pääse sotilaaksi.
Mutta oli aivan kuin kenraali olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän taputti Napukkaa olalle ja sanoi niin hellästi, niin sydämellisesti:
— Se on sydän, joka miehestä tekee sotilaan, eikä vartalo.
Eikä kukaan sanonut enää mitään. Napukka katsoi vain kenraaliin ja suuret ilon kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Niinhän se on, sanoi hän hiljaa, sydänhän se on. Ja onhan se kurkkukin ja se huuto —.
— Onhan se sekin, sanoi nauraen kenraali, taputti häntä olalle ja meni tupaan. — Mikä tuon sotaherran nimi on? kysyi Napukka eräältä sotilaalta.
— Se on se Adlercreutz.
— Hänkö? Ja pidätkö sinä hänestä?
— Miksi sitä kysyt?
— Minä pidän niin että — ja jollet sinä pidä, niin olet tyhmä mies, sanoi Napukka. Kun minä tulen suureksi, niin minä palvelen häntä.
Sotilaat kokoontuivat ja lähtivät pois. Vielä viimeiseksi nyökkäsi kenraali Napukalle. Napukka seisoi kujan suussa ja katseli heidän lähtöään, hän aikoi huutaa heille oikein kunniahuudon, mutta kurkku tuntui niin kuivalta, ei lähtenyt ääntäkään.
Ja sotaväki loittoni yhä, jo tulivat ensimäiset metsän reunaan. Silloin ponnisti Napukka ääntään, ja heleä, kirkas huuto kaikui läpi seudun. Kaikki sotilaat kääntyivät ja Napukka eroitti kenraalin heiluttavan hattuaan.
Ja Napukka katseli siksi kunnes viimeiset katosivat metsään, katseli vielä kauvan senkin jälkeen. Ja äkkiä hän huomasi suurten kyynelten valuvan pitkin poskiaan. Hän seisoi aitan nurkan luona ja itki, itki ilosta ja sydämessä tuntui niin ihmeellisen kepeältä.
von Döbelnin kuriiri.
Kauhajoen luona rakentelivat suomalaiset varustuksiaan. Toinen armeijaosasto von Döbelnin johdolla oli asettunut Kauhajoen kirkon luo odottamaan vihollisen hyökkäystä, jonka odotettiin tapahtuvan kahta tietä, Lappväärtistä ja Nummijärveltä. Vakoilijat olivat olleet liikkeellä ja olivat tiellä tavanneet vihollisparvia.
Sotilaat olivat innoissaan, Döbeln oli johtamassa, voitto oli siis varma.
Seitsemänkymmentä talonpoikaa, jotka juuri äskettäin olivat saaneet sotilastakin ylleen ja olivat siis aivan vasta-alkajia sotatoimessa, saivat korjata seitsemän siltaa, jotka vihollinen oli polttanut ja hävittänyt.
Toiset rakentelivat vallituksia joen reunalle. Uteliaina vilkuilivat miesten silmät toisinaan lyhyeen, hinterään mieheen, jolla oli musta side otsallaan, ja joka seisoen maantiellä katseli työn edistymistä. Jokainen oli kuullut puhuttavan von Döbelnistä, tuosta uljaasta kenraalista, mutta harvat olivat hänet nähneet. Ja nyt hän seisoi tuolla, tuo sotilaitten epäjumala, kaikkien ihailema sankari.
Uusien sotilaitten joukossa oli 17 vuotias nuori mies, joka erosi kaikista muista reippautensa ja ulkomuotonsa puolesta. Millä ilolla hän nosti puita ja kiviä vallitukseen; kirves, jota hän katkoessaan puita heilutti kädessään, näytti kuin kasvaneen kiinni käteen. Voimakkaasti se iski runkoon, jätti jälkeensä syvän ja sileän jäljen. Pari kolme lyöntiä ja puu oli kaatunut. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei hän huomannut kenraalia, ei huomannut silloinkaan, kun tämä jo lähestyi ja miesten työinto yhä vain kiihtyi. Döbeln katseli miehiä ja iloitsi pohjalaisten reippautta, mutta suurimmalla ilolla katseli hän tuota 17 vuotiasta miestä, joka työssä liikkui niin reilusti. Tuo nuori mies oli tavattoman tumma. Tukka oli pikimusta, ylähuulessa näkyi jo tumma viiksen juova ja parta oli alkanut tummentaa leukaakin. Kesäaurinko oli polttanut hänen kasvonsa aivan ruskeiksi. Vartalo oli hento, mutta jäntevä, koko ruumis näytti olevan aivan jäntereitä. Hänen vieressään oleva mies lainasi häneltä kirveen, hän olisi voinut levätä hetkisen, mutta työn vimma paloi hänessä. Edessään oli miestä korkeampi mänty. Poika tarttui siihen, kiskasi, puu ei noussut maasta, poika karjasi kiukusta, kiskasi uudestaan ja jo nyhtäsi hän yhdellä vedolla männyn juurineen maasta.
— Pois tieltä! huusi hän ja suuressa kaaressa lensi heittämänsä mänty vallitusta kohden. Eräs mies kumartui syvään välttääkseen puuta osumasta päähänsä. Poika nauroi nähdessään kyyristyvän sotilaan. Mutta samassa oikasi sotilas ruumiinsa ja poika tunsi tuon kumartuneen sotilaan kenraalikseen. Tunsi hänet tuosta mustasta otsalla olevasta siteestä. Nauru kuoli pojan huulilla ja hän jäi aivan kivettyneenä seisomaan. Döbeln nauroi vain ja sanoi:
— Nono!
Hän astui lähemmäksi poikaa ja kysyi:
— Nimesi?
— Maunu Ferm.
— Se oli kaunis heitto, vaikkakin minun pääni oli vaarassa, sanoi kenraali ja taputti Maunua olalle ja jatkoi matkaansa.
Maunu katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Kenraali oli puhutellut häntä! Taputtanut vielä olallekin! Kiittänyt häntä työstä!
— Katsoisipa tuo nyt taakseen, ajatteli Maunu, niin nyt saisi hän nähdä!
Hän sylkäsi käsiinsä, tarttui suureen kiveen, jota kaksi miestä oli hitaasti vyöryttänyt eteenpäin, mutta jättänyt paikoilleen.
— Etkö siitä lähde! huusi Maunu, ponnisti koko ruumiillaan, kivi heilahti, ja vyöryi eteenpäin, ja, kuten olisi se ollut lumipallo, hän kuljetti sen vallituksen luo.
Jo oli kivi paikoillaan. Hän oikasi ruumiinsa, vilkasi sinnepäin, jonne Döbeln oli mennyt. Kenraali seisoi paikallaan ja katseli häneen päin. Hän hymyilikin, kenelle? Hän nyökkäsi, kenelle? Hänellekö, Maunulle? Maunu vilkasi ympärilleen, lähellä ei ollut ketään muuta kuin hän, hänelle siis hän nyökkäsi. Tuntui niin hyvältä ajatella, että kenraali oli katsellut, miten hän vyörytti kiveä. Maunu nosti oikean kätensä korkealle ilmaan ja heilutti sitä. Uudelleen nyökkäsi kenraali etäältä. Se oli siis hänelle!
Maunun päivettyneen ihon alla näkyi ilon punastus. Hän iloitsi ja häpesi. Hän tuli äkkiä ujoksi, häpesi sitä, että oli kättään heiluttanut kenraalille, hyppäsi vallituksen toiselle puolelle ja ponnisti ja teki työtä siellä niin, että vieressä oleva mies sanoi:
— Hellitä poika, aivanhan sinä taitat luusi työssä.
— Pidä suusi kiinni! sanoi Maunu nauraen ja jatkoi työtään.
Yhä tiheämpään tuli tietoja vihollisen lähestymisestä ja sotamiehet intoilivat päästä taisteluun. Kenraalin oli vaikeata hillitä enää sotilaitaan.
Yötä päivää seisottiin valmiina taisteluun, ja yhä odotti kuitenkin kenraali. Sotilaat eivät sitä ymmärtäneet, sillä ainahan Döbeln ennen oli syöksynyt taisteluun heti kun vain tilaisuus ilmestyi.
Eräänä päivänä kokosi kenraali kaikki pohjalaisensa ja porilaisensa ja piti heille puheen:
— Toverit! Vihollinen lähenee, ja Jumalan avulla saamme heistä voiton. Huomisaamuna saa taistelu alkaa. Silloin otaksun venäläisten olevan niin lähellä, että vallituksiemme avulla voimme heidät tuhota. En kehoita teitä urhoollisuuteen, siitä te olette tunnettuja, vaan tyyneyteen ja kylmäverisyyteen taistelussa, kun inhimillinen tulisuus siellä niin usein saa liian suuren vallan.
Innostus, iloisuus valtasi sotajoukon tämän kuullessaan.
— Minä tarvitsen vaikeaan tehtävään miehen, joka tuntee tarkoin seudut täältä Närpiöön, jatkoi kenraali, tältä seudulta olevat miehet astukoot esiin.
Kaksikymmentä kolme miestä astui rintaman eteen.
— Siinä voi henki olla vaarassa, jatkoi kenraali, uskaliaimmat vain jääkööt.
Ei ainoakaan mies noista kahdestakymmenestä kolmesta peräytynyt.
— Hyvä on, sanoi Döbeln, astui miesten ohi tarkastaen jokaista. Moni miehistä oli vanha sotaurho, jonka kasvoissa näkyi arpia edellisissä taisteluissa saaduista haavoista. Oli joukossa nuoriakin ja niistä erottautui heti Maunu Ferm tumman muotonsa kautta. Döbeln pysähtyi hänen eteensä.
— Seuraa minua, sanoi hän Maunulle.
Pappilassa Döbeln ojensi Maunulle kirjeen, joka oli ommeltu öljyvaatteiseen säiliöön.
— Vie tämä kapteeni Gyllenbögelille Närpiöön. Matkaa on kuusi penikulmaa. Nyt on keskipäivä. Huomisaamuna kuudennella tunnilla täytyy sinun olla takaisin tuoden hänen vastauksensa. Matka on vaikea, vihollisen parvia risteilee tällä välillä. Sinun täytyy välttää niitä, urhoollisuus ei ole pääasia vaan viisaus. Kirje on ehdottomasti vietävä perille ja tuotava vastaus. Ota kuriirihevonen. Ja nyt Jumalan haltuun.
Ylpeänä meni Maunu talliin ja valitsi paraimman ratsun, hyppäsi satulaan ja lähti iloissaan matkalle.
Maunu ajoi täyttä laukkaa maantietä pitkin Kauhajoen kirkonkylästä Lappväärttiin päin. Tultuaan Keturin kylään, penikulman päähän Kauhajoelta, kävi hän hiukan neuvottomaksi. Närpiöön päästiin maantietä vain Lappväärtin kautta, ja siellähän oli venäläisiä. Hän kuuli Keturissa niiden jo etenneen sieltä Karijoelle asti, joka oli puolivälissä Keturin ja Lappväärtin välillä. Sitä tietä oli siis mahdotonta päästä perille Närpiöön. Mutta jos ajoi metsän halki pohjoiseen päin Teuvalle, neuvoi eräs talonpoika, niin pääsi sieltä metsätietä sitten suoraan Närpiöön. Jos hän tahtoi onnistua matkallaan, niin oli tämä tie ehdottomasti turvallisin. Keturista Teuvalle oli kaksi penikulmaa aivan asumattoman seudun läpi. Maunu tiesi, että hänellä ei ollut aikaa heittää hukkaan ja läksi matkalleen. Talonpoika viittasi kädellään:
— Tästä suoraan on Teuva, melkein pohjoiseen.
Katsoen aurinkoa määräsi Maunu matkan suunnan, samoin piti hän silmällä metsässä puita, varsinkin honkia, joiden pohjoinen puoli runkoa aina on tummempi ja oksat pohjoisen puolella lyhemmät ja niin kutsutut "pohjoisoksat" aivan suorat. Vaikeata oli ratsun keralla päästä eteenpäin. Siellä, missä oli aukeata, saattoi hän ajaa täyttä laukkaa, mutta kivikoissa ja keskellä metsää täytyi hänen usein astua alas hevosen selästä ja taluttaa ratsuaan.
Niin hyvin oli hän kuitenkin laskenut ilman suunnat, että lopulta suoraan hänen eteensä ilmestyi Teuva. Hän ajoi suurimman talon pihalle ja juotti hevostaan talon kaivolla, kun talon isäntä, liukaskielinen ukko tuli häntä puhuttelemaan. Ukko oli tavattoman ystävällinen, niin ystävällinen, että se oudoksutti Maunua. Ukko alkoi tiedustella, minne tämä sotilas oli matkalla ja oli valmis tulemaan oppaaksi. Hän toi ladosta heiniä Maunun hevoselle ja sen tehtyään pyysi Maunua käymään tupaan lepuuttamaan jalkojaan. Maunu asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden ja kysäsi katsoessaan yli viljavan, lakean seudun, jossa kylätiet kulkivat kolmeen suuntaan, mikä niistä vei Närpiöön. Ukko viittasi erästä tietä, ja heti heräsi Maunussa epäilys siitä, että se ei ollut se oikea. Tuvassa ei ollut muita kuin kymmenen vuotias poika, jonka ukko sanoi pojanpojakseen. Kalle, se oli pojan nimi, lähestyi heti Maunua ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista. Ukko sanoi menevänsä hakemaan vieraalleen jotain haukattavaa, ja heti hänen mentyään kysyi Maunu Kallelta:
— Mistä tie menee Närpiöön?
Kalle vei Maunun ikkunan luo ja viittasi aivan toiseen suuntaan kuin ukko oli näyttänyt. Samassa huomasi Maunu ukon kulkevan nopeasti pihan poikki hänen hevostaan kohden ja kumartuvan sen vatsan alle ja puuhailevan jotain satulavyön kanssa. Maunu arvasi heti hänen jotenkin vahingoittaneen sitä, ehkä leikanneen sen poikki, joten satula ei pysyisi hevosen selässä. Maunu ei sanonut mitään, hän käveli vain tuvassa ja katseli ympärilleen. Oven suussa oli hevosen valjaita naulassa riippumassa, hän otti kuten ohimennen sieltä lujan hihnan, ja pisti sen salavihkaa taskuunsa.
Samassa saapui ukko sisään ja toi Maunulle maitoa ja leipää, jotka hän nopeasti oli noutanut toisesta tuvasta.
— Meillä ei ole ketään muita kotona kuin minä ja Kalle-poika, sanoi hän, siksi täytyy minun palvella vierasta.
— Missä muu väki on? kysyi Maunu.
— Naapuritalossa.
— Siellä on paljon — sanoi Kalle.
Mutta ukko keskeytti heti pojan puheet:
— Ole siinä vaiti, kun aikaihmiset puhuvat.
Maunu söi hyvällä ruokahalulla, mutta koko ajan hän piti ukkoa silmällä. Tämä oli mennyt tuvan nurkkaan ja aikoi ottaa seinältä alas kiväärin. Samassa nousi Maunu ja tuli hänen luokseen, tarttui kivääriin, kuten tarkastaakseen sitä ja huomasi sen heti samallaiseksi, kuin venäläiset käyttivät sodassa. Kiväärin laski hän kädestään penkille, kiitti isäntää ruuasta ja kätellen häntä veti häntä hiljaa ovea kohden. Ukko seurasi aivan ulos asti. Portailla hän pysähtyi ja Maunu riensi pikku Kallen seurassa hevostaan kohden. Hän tarkasti satulaa, sen vyö oli leikattu poikki! Hän vilkaisi tupaan päin, ukko oli kadonnut portailta. Nopeasti otti Maunu hihnan taskustaan ja sitoi sen avulla vyön lujaan kiinni.
— Mitä naapuritalossa on? kysyi hän Kallelta.
— Venäläisiä suuri joukko, vastasi poika.
Maunu hyppäsi satulaan.
— Kalle, tule taakseni satulaan, niin neuvot minulle tietä Närpiöön ja saat ratsastaa vähän matkaa.
Hän nosti pojan satulaan. Samassa kuului laukaus. Ukko seisoi tuvan ovella ja ampui Maunua kohden. Kuula suhahti ohitse.
Maunu oli pannut Kallen taakseen satulaan ja ajoi nyt täyttä laukkaa eteenpäin.
— Päästä poika pois! kuuli hän ukon huutavan.
— Tule itse ottamaan! huusi Maunu takaisin. Kuului uusi laukaus, kuula osui maahan lähelle hevosen jalkoja. Maunu huomasi, että ukko koetti ampua hevoseen, hän ei tohtinut ampua Maunua kohden peläten osuvansa pojanpoikaansa, joka istui satulassa Maunun takana.
Kalle neuvoi tietä, ja metsänrajassa Maunu laski hänet satulasta maahan ja kiitti häntä. Ei ollut aikaa puhella, sillä tietä pitkin kiisi jo parvi venäläisiä ratsain.
Maunu kannusti hevostaan, se kiisi eteenpäin hurjaa vauhtia kuin lintu. Döbeln piti aina hyviä hevosia, ja tämä oli hänen nopein juoksijansa. Maunu tiesi sen vuoksi, että venäläiset eivät häntä saavuta.
Eivätkä ne saavuttaneetkaan, kääntyivät varmaankin takaisin huomatessaan takaa-ajon turhaksi.
* * * * *
Maunu saapui Närpiöön ja ojensi Döbelnin kirjeen Gyllenbögelille. Heti sen luettuaan, kutsui kapteeni Gyllenbögel upseerinsa ja jakoi heille määräyksiään. Hän oli suostunut Döbelnin ehdoitukseen ja valmistui pienen joukkonsa kanssa lähtemään Lappväärttiin hyökätäkseen takaapäin venäläisiin.
Käskyt jaettuaan hän kirjoitti vastauksensa Döbelnille ja antoi sen Maunulle. Kirje oli suljettu öljytystä kankaasta tehtyyn koteloon. Paitsi tätä kirjettä ojensi hän toisen samallaiseen koteloon suljetun kirjeen vietäväksi hänen rouvalleen, sillä Kauhajoen kautta oli jonkimmoinen mahdollisuus saada se lähetetyksi etelään, Turkuun.
* * * * *
Annettuaan hevosensa levätä valmistautui Maunu paluumatkalle. Muuta tietä ei ollut kuin Teuvan kautta, ja siellä oli joukko venäläisiä. Samaa tietä hän ehkä nytkin voi päästä, ja ehkä hänen onnistuu nytkin livahtaa niiden käsistä.
Oli tullut ilta, valoisa kesäilta, Maunu ajoi täyttä laukkaa Teuvalle päin. Hän ajoi nuo kolme penikulmaa yhteen mittaan, pysähtymättä muuta kuin juottaakseen silloin tällöin hevostaan. Kun hän tuli metsän laitaan, josta keskellä viljelyksiä näkyi Teuvan pieni kylä, pysäytti hän hevosensa ja tuumiskeli, ajaisiko suoraan kylän halki vai kiertäisikö pitkin metsää aukeaman toiselle puolelle. Hän piti jälkimmäistä tekoa viisaampana, sillä kylässä hän voisi joutua monilukuisen vihollisen käsiin.
Hän ajoi hiljaa metsän halki, monasti hän käveli ja talutti hevostaan. Hän koetti pysytellä metsän piilossa, mutta samalla kuitenkin pitäen silmällä Teuvan kylää. Maantie, joka Teuvasta johtaa Lappväärttiin oli autio, ei näkynyt liikettä missään.
Jo lähestyi hän tietä ja aikoi mennä sen toiselle puolelle metsään, kun pitkin tietä Lappväärtistä Teuvaa kohden tuli kasakkaparvi. Se näki Maunun! Nyt olivat viisaat neuvot kalliita ja sukkeluus ja nopeus ainoa pelastuksen mahdollisuus. Hän hyppäsi hevosen selkään ja ajoi nopeasti metsään.
Mutta hänen hevosensa oli pitkästä ratsastuksesta uupunut, venäläiset tulivat yhä lähemmäksi. Hän kuuli niiden huudot aivan selkänsä takana. Metsässä tuli aukea niitty eteen. Maunu ajoi sen yli, kun samassa lensi hänen takaansa silmuköysi. Silmu osui hänen kaulaansa, vetäytyi samassa kireälle ja Maunu putosi hevosen selästä. Samassa oli kymmenen kasakkaa hänen ympärillään. Maunu taisteli kuin hullu vastaan, hänellä ei ollut aseita, hän käytti nyrkkiään ja iski oikeaan ja vasempaan. Mutta lopulta joutui hän kiinni, taisteli vielä maassa kuin vimmattu, niin että kun hän vihdoin köytettynä makasi maassa oli hänen pukunsa aivan risainen.
Kasakat olivat sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Eräs oli ottanut hänen hevosensa kiinni, ja nyt heitettiin hän sen selkään ja koko joukko ajoi Teuvaa kohden.
Maunu puri hammasta kiukusta ja häpeästä maatessaan sidottuna oman ratsunsa selässä.
Teuvalla tuli talon isäntä pihamaalle vastaan ja nähdessään Maunun huusi hän ilkeästi:
— Kas, siinähän se Döbelnin kuriiri on. Hyvästipä hoidit asiasi. Nyt sinä et enää lähde tästä talosta.
Maunu irroitettiin hevosen selästä ja makasi nurmella. Ukko kumartui hänen puoleensa ja tutki hänen taskunsa. Pian löysi hän öljykankaan sisään suljetun kirjeen ja riensi sen kanssa tupaan, jonka ovelle ilmestyi venäläinen upseeri.
Muutamat kasakat kantoivat Maunun talliin ja heittivät hänet sinne ja tallin ovi sulkeutui ja Maunu kuuli, miten yksi kasakka jätettiin sen eteen vartijaksi.
Maunu olisi itkenyt, jollei hän olisi ollut niin kiukuissaan. Hänet oli Döbeln valinnut monesta sotilaastaan kuriiriksi, ja näin huonosti hän oli hoitanut asiansa. Hän makasi jalat köytettyinä ja kädet selän taakse sidottuina ja yö kului yhä pitemmälle ja Döbeln odotti häntä Kauhajoelle kello kuudeksi aamulla.
Talli oli pimeä. Katossa oli aukko, jonne johti tikapuut ja josta päästiin tallin parvelle. Kesäyön varhain nouseva aurinko loisti sinne jostain aukosta, koska parvi näytti valoisalta.
Maunu kieritteli itseään lähemmäksi tikapuita ja saapui vihdoin niiden juurelle. Hän katsoi ylös. Tuolla parvella välkkyi jotain kirkasta. Kattoparruun oli pantu korjuun viikate. Niin, viikate se oli, sen hän näki varmasti. Sillä hän voisi katkoa siteensä, mutta se oli siellä ylhäällä parrun varassa ja hän makasi alhaalla tallissa kädet ja jalat köytettyinä. Hän päätti päästä sinne ylös, hänen täytyi sinne päästä keinolla millä tahansa. Ponnistaen voimiaan hänen onnistui vihdoin päästä seisaalleen ja lopulta aivan tikapuitten varaan. Hän asettui selin niihin, tuki selän taakse sidotuilla käsillään itseään, koukisti polviaan, ja pääsi nousemaan jo yhden pienan. Hän hengähti helpoituksesta. Varovasti, hyvin varovasti, jotta ei tallin oven takana oleva vahti kuulisi, hän sitten ponnistaen käsillään ja jaloillaan nousi piena pienalta ylemmäksi. Lopulta oli hän parvella. Viikate oli hänen edessään, mutta millä hän sen saisi alas, kun hän ei voinut nostaa käsiään. Kiukkuisena hän tarttui hampaillaan viikatteen terän päähän ja alkoi kiskoa. Se irrottautui yhä enemmän, se tuli parrun päältä yhä pitemmälle. Lopulta se putosi alas.
Se kilahti! Henkeään pidättäen kuulosteli Maunu. Vahti ei varmaankaan ollut kuullut viikatteen putoamista, sillä Maunu kuuli hänen astelevan tallin oven edessä.