Rakkaudentarina: Historiallinen romaani

RAKKAUDENTARINA

Historiallinen romaani

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Helsingin Kaiku, 1913.

I.

Päivänpaisteisen mäen rinteellä, suuren hongan juurella piiloittelihe pieni vedensilmä. Siinä se ihmetellen katseli maailman suurta ihanuutta.

Mutta pian sen teki mieli edemmäksi. Se alkoi lykkiä syrjään neulasia ja kuivuneita korsia, jotka sen tiellä olivat. Se ponnisteli, ponnisteli! Ja puikahti pois niiden lomitse!

Hetkiseksi se jäi lepäämään kuivuneen oksan ja muutaman kävyn varaan.

Mutta edemmäs, kauemmas se kaipasi. Se ei viipynyt tässä, vaan kiirehti mäen rinnettä alaspäin.

Se kasvoi matkallaan yhä voimakkaammaksi. Mitä välitti se enää pienistä esteistä, se siirsi ne syrjään ylpeänä ja riensi eteenpäin.

Se oli omasta voimastaan aivan varma. Juuri kuin se siitä itselleen kerskaili, osui suuri este sen tielle; siinä oli suuri puu, joka vuosikymmenen oli maassa maannut, lahonnut ja juurtunut syvälle sammaliin.

Sen viereen täytyi kevätpuron asettua, ja vimmaisena se etsi tietä eteenpäin. Se kulki pitkin rungon sivua, yritti kiertää, mutta siihen eivät sen voimat vielä riittäneet, eikä se malttanut odottaa siksi, kunnes olisi suureksi kasvanut.

Mutta rungon alla oli pieni reikä. Siitä ensin muutama pisara pääsi pujahtamaan. Toiset seurasivat, ja pian oli vesi kaivanut itselleen aukon, joka tuli yhä suuremmaksi ja leveämmäksi.

Äkkiä vesi repäisi mullan ja sammaleen pois tieltään ja kiiti riemusta liristen eteenpäin.

Laaksoa kohden se kiiti. Nyt ei mikään voinut sitä pidättää, sillä yhä voimakkaammaksi se oli tullut ja yhä iloisempana se jatkoi matkaansa.

Se tiesi nyt voimansa, se tiesi suuntansa ja se meni sinne, minne sen mieli paloi.

Maata kuljetti puro mukanaan, vieritti pieniä kiviä uomassaan, joka yhä leveni ja syveni. Aivan kirkas se ei enää ollut, mutta kuinka voimallinen ja keväisen riemullinen. Ja olihan se saanut päämäärän, josta se mäen rinteellä ei ollut osannut uneksiakaan.

Kunnaan alapuolella oli oja. Siihen se syöksyi ja kiiti hurjaa vauhtia eteenpäin.

Mutta kun notkoon oli tultu, ei oja johtanutkaan sinne, minne puro mieli, vaan kääntyi ja teki mutkan.

Suuttuneena levitti puro itsensä laajaksi lammeksi. Se ei tahtonut jäädä siihen, koko voimallaan se pyysi päästä eteenpäin.

Ja puro nousi lopulta ojan äyräälle katsomaan. Kaukana oli meren kaunis poukama, sinne puro tahtoi päästä, tuohon laajaan ulappaan, jossa kaikki virrat yhtyivät. Se nousi äyrään yli ja tulvehti eteenpäin.

Äkkiä tuli sen eteen ihmisten laatima tie. Mitä välitti puro enää siitä. Se levitti taas itsensä laajaksi lammeksi ja asettui siihen herraksi.

Nyt sitä ei kukaan enää tainnut kulussaan muuttaa, sen se tiesi, vaan kaikkien täytyi sitä väistää. Ja tässä tiedossaan puro tuli yhä kirkkaammaksi, ja kuulakka keväinen taivas kuvastui siihen ja värähteli sen hopeanhohtavissa juovissa.

Eteenpäin puro lirisi, nauroi ihmisille, jotka luulevat voivansa estää kevättä, kun se heidän suonissaan alkaa virrata.

Eteenpäin kulkemaan on keväinen puro luotu, paisumaan leveäksi virraksi, joka niittyjen halki kulkee ja maan kostuttaa suurta kukintaa varten.

Kohden meren aukeaa ulappaa se tiesi menevänsä, sinne, jonne se levolle käy.

Silloin sen mieletön kiitäminen eteenpäin oli saavuttanut maalinsa.

Tietä, joka Rymättylässä Viljaisten kartanosta vie Poikon kartanoon, kulki keväisenä päivänä vuonna 1447 mies ja nainen.

Nuoria he olivat kumpikin, sillä heidän käynnissään oli se notkeus, joka ihmisessä on silloin, kun hänen veressään on vielä vapauteen pääsemättömiä voimia. Poskilla tämä voima heloittaa, silmissä loistaa ja tekee jokaisen liikkeen sulavaksi ja samalla voimakkaaksi.

Nainen oli Poikon kartanon herran, Gödike Fincken puoliso, Katarina Tavast. Mies oli Viljaisten kartanon vouti, Juhana Olavinpoika.

Katarina oli puettu tummaan verkapupukuun, ja hänen yllään oli suojana kevään viileätä, mereltä huokuvaa tuulta vastaan nahalla sisustettu kauhtana. Kepeästi hän nosti liepeitään, jotta ne eivät kevätkostealla tiellä kastuisi. Liepeen alta näkyivät ruskeat saappaat, joissa olevat kannukset todistivat hänen äskettäin ratsastaneen.

Hän loi silmänsä maahan nähdäkseen, mille kohtaa oli viisainta astua.

Kun kuiva kohta tiellä tuli eteen, silloin hän kohotti päänsä, jolloin kasvojen suuri suloisuus tuli näkyviin.

Kalpea hän oli, ja hänen silmissään oli se outo välke, joka syntyy niihin pitkinä iltoina ihmisen katsellessa elämän toivotonta puolta.

Mutta nythän oli tullut kevät, ja se oli päästänyt mielen talvisista siteistään vapaaksi. Sykkihän elämä taas kirkkaana ja lupaavana, tuoden helman täyden toiveita ja unelmia.

Katarina oli noin kolmenkymmenen vuotias, mutta hänen tyttömäinen vartalonsa ja siroutensa teki hänet näöltään yhdenikäiseksi seuraajansa kanssa.

Juhana Olavinpoika oli hiukan yli kahdenkymmenen. Hänellä oli pitkät saappaat, jotka ulottuivat suoran takin alle. Ne olivat likaiset ja mullan ja kosteuden värittämät, josta voi päättää hänen äskettäin kävelleen pelloilla. Harmaan takin sitoi uumenilta leveä nahkavyö. Päässä olevan lakin alta näkyi vaaleata tukkaa, joka korvan juuressa pyrki kiharoille kääntymään.

Koko ajan nuori mies katseillaan seurasi nuorta naista. Kun tämä asteli edellä ja vartalonsa notkeasti liikahteli hänen hypätessään syrjään välttääkseen liian kosteita paikkoja, levisi puna miehen poskille, hänen harmaat silmänsä tummenivat ja hänen suunsa ympärillä, jonka ylähuulta kaunisti vaaleahko parranalku, oli juhlallinen vakavuus.

Katarina ei pitänyt silmällä seuraajansa kasvojen ilmeitä, vaan oli hilpeä ja nauroi hypellessään maantiellä.

— Sinun, Katarina, olisi pitänyt hevosella ajaa kotia. Miksi sen lähetit pois? sanoi Juhana.

— Minulla oli sellainen hillitön halu olla keskellä kevättä aivan rauhassa. Ole sinä aivan huoleton. Enhän minä ensi kertaa tällaisia teitä kulje. Minun täytyy oikein hillitä itseäni, etten asetu tähän tielle ja jollain karahkalla perkaa kevätpuroa ja auta sitä ponnistuksissaan eteenpäin.

Samassa hän saappaansa kärjellä veti uoman, niin että edessä olevan lätäkön vesi pääsi virtaamaan pois.

— Muistatko, Juhana, kun sinä olit Porkkalassa, isäni luona keväisin, kuinka me siellä päivät pääksytysten kevätojia perkasimme ja laitoimme niihin myllyjä. Minä olin vanhempi ja määräilin, ja sinä olit jo silloin minun voutini. Meillä oli oma talomme siellä meren rannalla ja sinä sanoit minua toisinaan vaimoksesi ja…

Katarina vaikeni ja astui nopeasti eteenpäin.

Mutta Juhana, joka hänen takanaan kulki, tunsi, miten hänen verensä kohahtivat.

Eteenpäin he astelivat ja puhelivat Viljaisten kartanon kevättöistä. Tämän ja Poikon kartanon oli Katarina tuonut huomenlahjana miehelleen. Rakkaaksi oli tämä kartano hänelle tullut, ja mieheltään hän oli pyytänyt oikeuden saada täällä vapaasti määrätä ja hallita.

Poikosta oli hän tänään lähtenyt keskustelemaan voutinsa kanssa kevätkylvöistä. Kuinka mielellään hän aina tuli Viljaisiin! Siellä hän näki iloisia ja onnellisia ihmisiä. Siellä kaikki olivat hänelle hyviä, varsinkin Juhana, jonka kanssa hän oli nuoruutensa viettänyt, ennenkuin hänet naitettiin rikkaalle Gödike Finckelle. Juhanahan oli niinkuin hänen veljensä, ja Katarina tunsi itsensä aina turvalliseksi ajatellessaan, että hänellä oli tuollainen voimakas nuori mies vierellään, jos vaara uhkaisi.

Siksi hän niin mielellään tulikin Viljaisiin, jossa osattiin hymyillä ja nauraa ja jossa hän tiesi kaikkien häntä rakastavan.

Kuinka toisenlaista oli Poikossa, jossa hänen miehensä herruutta piti. Synkkä ja töykeä oli Gödike Fincke. Vanha oli hän ollut jo silloin, kun hän otti vaimokseen nuoren Katarina Tavastin. Ja kuinka kylmää ja ilotonta oli hänen elämänsä ollut tuon miehen rinnalla.

Tämä ajatus puistatti Katarinaa.

— Viluttaako sinua? kysyi Juhana, joka sen oli huomannut.

— Ei. Minä vain ajattelin omia asioitani, ja silloin minä pudistin ajatukseni pois, sanoi Katarina.

Niinkuin kirkkaana keväisenä päivänä palavan päivän kehrän päälle äkkiä siirtyy pilvi ja kaikki näyttää harmaalta ja koko luonto aivan kuin jähmettyy, niin tunsivat nuokin molemmat nuoret ihmiset, että heidän elämässään oli pilvi, joka tavan takaa palasi.

Tien mutkassa meni Juhana edeltä ja otti tien poskesta salon, jonka asetti kulkupuuksi kostean kohdan ylitse…

Katarina pysähtyi ja katseli Juhanaa.

Miksi oli tuo mies hänen silmissään nyt niin toisenlainen kuin ennen? Miksi hän oli nyt niinkuin nurmi, jota hän ennen oli vihantana katsellut, mutta jossa nyt kukkaset helottivat? Miksi oli tuon miehen olennossa jotain, joka pani hänen mielensä oudosti sykähtelemään?

Mies on vasta silloin oikea mies, kun hän voimakkaasti tuntee, kun hänen vereensä on tullut voima, joka pyytää päästä oikeuksiinsa. Sen Katarina tiesi.

Miksi hän ei koskaan ollut kuullut, että Juhana olisi tuntenut rakkautta jotakuta naista kohtaan? Sellaiset tummiksi leimahtavat silmät eivät voineet olla muuta kuin voimakkaan sydämen ilmaisijat.

Onnellinen oli oleva se nainen, joka tuon miehen oli omakseen voittava, sen Katarina ymmärsi. Hetkiseksi leimahti kateus hänessä.

Hän heitti sen ajatuksen pois ja astui nopeasti Juhanan asettamaa salkoa myöten tämän ohitse.

Sanattomina, mielten aatoksissa askarrellen he astuivat eteenpäin.

Niinkuin tuulahdus, joka kaukaa tulee ja lämpöisenä kasvoilla leikkii ja lupaa suurta suvea, niin johtui Katarinan mieleen tarina hänen omasta sisarestaan, Elinasta.

Elina oli ollut naimisissa miehen kanssa, jota hän ei rakastanut. Kun tämä kuoli, meni hän luostariin, joka vasta muutama vuosi sitten oli muutettu Raisiosta Naantaliin.

Toista miestä oli hänen sisarensa rakastanut jo silloin, kun vielä oli hento tyttö, jonka sydän on aukeamassa. Kun hän sitten joutui leskeksi ja oli vapaa menemään armaansa kanssa naimisiin, niin hän jäikin luostariin.

Miksi hän sen oli tehnyt, sai Katarina vasta silloin tietää, kun hän kerran surun painamana oli mennyt sisartaan kohtaamaan ja tämä oli hänelle kertonut omasta elämästään, sillä lohduttaakseen häntä. Sellainenhan on ihmisen mieli, että se lohdutuksensa löytää siitä surusta, jonka toinen on tuntenut, ja sen laskee toisen surun viereen, sanoen: Näin paljon olen minä kärsinyt ja olen kuitenkin voiton saanut!

Kahden käyskentelivät sisarukset silloin, vanhempi surun painamana ja nuorempi surustaan vapaaksi päässeenä.

Ja Elina oli näin puhunut sisarelleen:

— Iloton on minun elämäni ollut, niinkuin talvinen päivä, jossa ei ainoatakaan valon sädettä näy. Mutta minä uskoin aina aamun kerran tulevan ja minulle tuottavan kevään, jota sydämeni ei ollut saanut nähdä. Kun mieheni kuoli, menin luostariin. Minne muualle olisinkaan mennyt?

10

Se mies, jota nuorena olin omakseni toivonut, oli mennyt merien taakse palvelemaan kuningastaan ja etsimään kuolemaa. Sitä hän oli toivonut. Kuinka hyvin minä ymmärsin, että ihminen toivoo kuolemaa kirvoittajakseen.

Eräänä päivänä minulle tuotiin tieto siitä, että hän oli kuollut.

En minä sinä päivänä enkä päivinä, jotka sitä päivää seurasivat, voinut itkeä.

Hiljaa meni haava, jonka olin saanut, umpeen. Niin minä uskoin.

Mutta kun tuli se päivä, jona mieheni kuoli ja minä siis olisin ollut vapaa, silloin minä tuskasta huusin, sillä nyt vasta minun elämäni oli autio, kun olisin ollut valmis ottamaan onnen vastaan, eikä sitä minulle enää tarjottu.

Täältä luostarista etsin rauhaa ja lepoa särkyneelle sydämelleni.

Kun hän oli kuollut, niin enhän väärin tehnyt, kun joka päivä häntä muistin palavissa esirukouksissani.

Eräänä päivänä, kääntäessäni silmäni seurakunnan puoleen, kohtasin katseen, joka ainiaaksi oli jäänyt sydämeeni. Siten katsoivat vain yhden ihmisen silmät.

Se oli hän! Hän ei ollutkaan kuollut, vaan oli tullut minua noutamaan!

Hän etsi tilaisuutta saadakseen kanssani puhua. Ja niin palavasti minä kaipasin hänen äänensä sointua, että siihen suostuin.

Silloin hän kertoi minulle kaikki tunteensa ja tahtoi minut ryöstää luostarista.

Pyhän edessä minä rukoilin, että hän armahtaisi minua, pidättäisi minut hiljaisissa suojissaan.

Mutta niin suuresti minun sairas sydämeni kaipasi hänen sanojensa säveltä, että suostuin hänen ehdotuksiinsa ja lupasin lähteä hänen seurassaan, paeta luostarista, rikkoa nunnavalani, tehdä kaikki, mitä hän minulta vaati.

Niin heikko on naisen sydän, että se on valmis rakkautensa tähden myymään sielunsa autuudenkin.

Alttarin juurella minä rukoilin pyhää, että hän minulle antaisi merkin siitä, saanko lähteä vai täytyykö minun jäädä.

Mutta mitään merkkiä ei tullut. Vaiti oli pyhä.

Minä olin pyhän alttaria varten alkanut valmistaa peitettä, joka oli taidokkaasti nyplätty. Minä en tahtonut lähteä pois, ennenkuin sen olin valmistanut. Minä toivoin, että se olisi puolestani sovittajani pyhän edessä, jotta hän ei minua rankaisisi rakkauteni tähden.

Kammiossani istuin ja tein kuumeisesti työtäni.

Sydämeni kaivattu oli luvannut tulla luokseni venheellä, joka salmeen soutaa silloin, kun aurinko on mailleen mennyt.

Ja kiivaasti sydämeni odotti tuota hetkeä.

Niin palava oli minun ikäväni, etten enää taitanut tehdä työtä, vaan, kun ilta oli sammumaisillaan, menin ikkunaan ja siitä katsoin salmelle, odottaen venheen näkeväni.

Pääni oli palava ja kuumetta ruumiissani, ja koko olemukseni kaipasi hänen luokseen.

Mutta viimeisen kerran käännyin pyhän Birgitan puoleen rukouksessa, jotta hän minulle antaisi merkin siitä, tulisiko minun jäädä vai seurata noutajaani.

Mutta pyhä ei minua kuullut, ja niin alkoi ilta sammua.

Kun ikkunaani nojasin, niin takanani kuulin nypläysnappuloiden helinän.

Kuulin sen, mutta luulin jonkun sisarista tulleen minua auttamaan ja niin en kääntynytkään katsomaan, vaan salmelle suuntasin odottavan katseeni.

Jo souti venhe illan hämärässä.

Käännyin ja aioin lähteä.

Mutta kuin käännyin, niin kirkkaus taivaallinen täytti minun kammioni ja ihanasti helisivät nypläysnappulat.

Pyhä Birgitta istui minun työni ääressä.

Kun vavisten vaivuin polvilleni, niin katsoi hän minuun, hymyili ja katosi.

Ja niin minä jäin luostariin, sillä minä olin löytänyt rauhan.

Sisaren tarina väikkyi Katarinan mielessä hänen astellessaan tietä eteenpäin.

Miksi tämä ajatus juuri nyi hänen mieleensä kangasti kauniina kuvana ihmemaasta?

Tulisiko hänenkin kaikesta luopua omistaakseen kaiken?

He tulivat notkoon, sille kohdalle, johon kevätpuro oli valtiaaksi asettunut. Lampi oli leveä. Sitä ei millään voinut kiertää, sillä molemmin puolin oli peltoja, ja niiden pehmeässä kevätmullassa astuminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa kuin puron yli kahlaaminen.

— Nyt nousi tie pystyyn. Millä me nyt ylitse pääsemme?

— Minä kannan, sanoi Juhana.

Miksi oli hänen miehekäs äänensä niin soinnuton? Miksi oli tumma se katse, jonka Katarina kohtasi, kun hän entiseen leikkitoveriinsa loi silmäyksen?

Niin väkevä oli tuo katse, että hymy kuoli Katarinan huulilta.

Salaman tavoin hänelle selvisi, mitä hän tuolle miehelle oli. Leikkitoverin tunne oli hänestä kadonnut ja uusi tunne oli voimallisena ja vaativana astunut sijaan.

Tämä ajatus hetkiseksi huumasi Katarinan mielen. Hänen iloihin tottumaton sydämensä sävähti.

Tuo mies ei saa häntä kantaa! Hän ei tahdo sitä.

Mutta miksi oli hän voimaton? Miksi ei hän sanaa löytänyt sitä kieltääkseen? Miksi hän antoi Juhanan nostaa hänet maasta ja kantaa häntä käsivarsillaan?

Katarina sulki silmänsä ja raukaiseva rauha täytti hänen olemuksensa.

Niin vierasta ja epätodellista oli kaikki tällä hetkellä. Niin uutta ja outoa.

Kuinka hän oli kautta elämänsä toivonut, että joku olisi hänelle ollut hellä ja hyvä, ei olisi häneltä mitään pyytänyt, ei vaatinut, ei muuta kuin antanut.

Hän oli ollut aivan kuin taudin polttama olento, joka toisen kautta voi terveeksi tulla.

Hyvyyttä hän tarvitsi parantuakseen siitä tuskasta, jonka nimi on elämä. Hyvyyttä, ei muuta kuin hiukan hyvyyttä.

Hän muisti tarinan spitaalitautisesta miehestä, joka tuli pyhän asuntoon ja häneltä vaati itselleen ruokaa. Ja nöyränä pyhä mies hänelle ojensi oman ruoka-astiansa. Sitten vaati spitaalitautinen itselleen pyhän miehen vuoteen, eikä tämä sitäkään kieltänyt. Mutta vihdoinkin vaati sairas, joka vilusta värisi, että pyhän miehen tulisi omalla lämpimällä ruumiillaan hänen kylmä ruumiinsa lämmittää. Eikä pyhä mies sitä pelännyt, vaan riisui vaatteet yltään ja sulki sairaan syliinsä. Mutta kun hän sen tehnyt oli, niin muuttuikin spitaalitautinen kirkastetuksi, ja pyhä mies pitikin sylissään maailman vapahtajaa, joka hänen rakkauttaan oli tahtonut koetella.

Tuollainen sairas oli hänkin ollut, lailla spitaalitautisen oli hänkin kadottanut kaiken uskon elämään.

Ja sitten tuli tuo terve ja voimakas ihminen, jonka kaikki unelmat olivat vielä puhtaita, ja sulki hänet syliinsä.

Katarina tunsi, miten jotain sairasta ja heikkoa hänestä aivan kuin putosi pois. Haavat painuivat umpeen, ja hän oli taas terve ja voimakas.

Hiljainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että tämä mies rakasti häntä, että hänkin oli jollekulle korkeinta maailmassa.

Tyynnyttävinä pisaroina putosi ilo hänen kuihtuneeseen elämäänsä.

Juhana ei nähnyt mitään muuta kuin nuo kasvot, joilla taivaallinen rauha lepäsi.

Hän tiesi, että hänessä oli herännyt tunne, joka äkkiä oli päässyt valloilleen ja jonka kulkua hänen tahdottomana täytyi noudattaa.

Silloin tunne voimakkaana laineena ihmisen sielun täyttää taitaa, kun ihminen ei enää ole uskonut tunteen voivan sielussaan herätä.

Lammen toiselle puolelle tultuaan Juhana laski taakkansa maahan.

Katarina loittoni hänestä, ja sanaakaan lausumatta he astuivat tietä eteenpäin.

Ääneti he kulkivat. Jo saapuivat sillalle, joka pienoisen joen yli vie. Mereen jokikin johti, kauas mereen. Niin etsii ihmisen sielukin aina tunnetta toisen, johon se tietää hukkuvansa ja sen kautta löytävänsä rauhan.

Eivät he toisilleen voineet mitään sanoa siitä, joka onnea lupaavana ajatuksena heissä lainehti.

Kartanon pihalle tultuaan Katarina sanaakaan sanomatta nyökkäsi hyvästiksi Juhanalle, mutta hetkiseksi heidän katseensa yhtyivät, niin lyhyeksi hetkeksi, minkä salama tarvitsee valaistakseen seudun, mutta molempien ajatukset olivat siinä katseessa.

Vasta silloin ihminen täydellisesti tajuaa, miksi hänelle on silmät annettu, kun hän niiden kautta kauneimmat ajatuksensa taitaa ilmaista.

Juhana otti kartanon vajasta lapion ja alkoi astua tietä takaisin.

Kevätpuro oli tieltä etsinyt Juhanan saappaiden jättämät jäljet, asettunut niihin ja täyttänyt ne kirkkaalla vedellä.

Mutta kun Juhana sille kohtaa tietä tuli, niin astui hän keskelle lampea ja alkoi kaivaa tien poikki uomaa, jotta vesi pääsisi vapaana virtaamaan eteenpäin.

Ja kevätpuro solahti uomaan ja sinne mennessään leikki miehen saappaiden ympärillä hyväillen ja sanoen:

— Sinä kuulut meihin! Sinä kuulut meihin!

Juhana kaivoi lapiollaan, ja sitä tehdessään hän hymyili. Kaikki juhlallisuus oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

Hiljaa alkoi hän viheltää, ja oli se kuin linnun laulua pensaikossa keväällä, kun se toista luokseen kutsuu ja iloitsee keväästä ympärillään ja itsestään.

Kun lampi oli tieltä poistunut ja vesi liristen kulki notkoa alaspäin, hän läksi astumaan Viljaisiin päin.

Koko matkan hän katsoi maahan, etsien siitä jälkiä, jotka pienet saappaat olivat siihen jättäneet.

Kartanoon tultuaan hän heitti lapion syrjään, avasi vajan oven ja veti esiin auran. Tallista hän nouti parhaan hevosen, jonka hän itse oli varsasta kasvattanut, ja valjasti sen auran eteen.

Kauas kaikui hänen heleä, miehekäs äänensä, kun hän huusi:

— Hoi, miehet, kevät on tullut, kyntämään!

Hän kantoi auraa korkealla hevosen astellessa läheiselle pellolle. Pellon äyräällä hän hetkiseksi pysähtyi, laski auran kärjen maahan, yllytti hevosta vetämään ja sitten painoi auran syvälle pehmoisen mullan poveen.

Ja hepo veti, kaikki sen jäsenet pingottuivat.

Kun saran päähän oli päästy, katsahti Juhana ensi kerran ylös. Hän näki, miten kartanon rengit valmistautuivat seuraamaan voutiaan.

Hän katsahti kohti korkeutta, jossa taivaan kuulakka kupulaki sinisenä kaartui hänen ylitseen, ja hän näki kaiken, koko ympäristön, talon, pellot, koko avaran luonnon uudessa valossa.

Kevät oli tullut hänen sieluunsa, ja hän rakasti koko luontoa samoin kuin rakastaa kevät, joka talven karkoittaa pois, jotta suuri suvi ja sen heleä päivä saisi tilaa viihtyäkseen maan päällä.

Aina ennen hän oli tehnyt ristinmerkin alkaessaan ensimäisen vaon.

Nyt oli hän sen unohtanut.

Ja kun hän sen muisti, niin hymyili hän, vihelsi hevoselleen ja alkoi uuden vaon. Hän ei nyt kaivannut mitään siunausta, sillä hän tiesi, että se kesä, jossa hän oli onnellinen, ei voinut olla muuta kuin viljava.

Ja oli kuin hepokin olisi tietänyt, että sen herra oli onnellinen, se ei painanut päätään alas, vaan pystypäin se veti auraa eteenpäin ja hirnui, ja vako tuli suora ja syvää.

Näin teki Juhana ensimäistä kevätkyntöä ja jokaiseen vakoon hän kylvi ajatuksia, jotka olivat nousevat hedelmäksi samoin kuin se viljakin, mikä pellossa on maatuva ja moninkertaisena kohoova.

II.

Viljaisten kartanossa, joka muinoin oli kuulunut rikkaalle ja mahtavalle miehelle, oli asuinrakennuksessa kaksi suurta tupaa ja niiden välissä kamari.

Siinä suuressa tuvassa, jossa muinoin talon entinen isäntä oli asustanut, nukkui nyt kartanon palveluskunta. Toinen tupa oli jäänyt asumattomaksi ja käytettiin sitä ainoastaan leipomiseen ja muihin taloudellisiin toimiin.

Näiden tupien välisessä kamarissa asui talon vouti. Yksinkertainen oli huoneen kalustus. Seinillä pitkät penkit, vuode, pari suurta kirstua, ikkunan alla pöytä.

Kevätkyntö oli siksi päiväksi lopetettu, ja väki oli illastettuaan mennyt levolle. Hämärä hiipi huoneeseen ja kosketteli kaikkia esineitä.

Omassa huoneessaan Juhana käveli ja koetteli hallita suonissaan soivaa verta. Hän ojenteli nuorta notkeata ruumistaan. Ja hiljaa hän haasteli sanoja, niin hiljaa, että ne tuskin kuuluivat, mutta niissä oli riemuitseva sävel kuin linnulla, joka on pesän löytänyt ja sen reunalla visertää.

Peläten tuvassa nukkuvien kuulevan hänen askeleensa hän lopulta heittäytyi vuoteelleen.

Siinä hän lepäsi ja tuijotti pimeään.

Ulkona keväinen tuuli kiersi taloa, hyväili vanhan kartanon seiniä, joiden sisällä ennen oli asunut rikas ja ylpeä herra, mutta joka kaiken oli jättänyt ja vaeltanut pois entisiltä asuinsijoiltaan.

Aivan huoneen ikkunan alla oli suuri omenapuu, jonka oksat koskettivat pergamentti-ikkunaan.

Ihmeellisiä taruja kulki tuosta puusta, joka joka kevät oli kukkarunsas ja jonka hedelmät olivat makeat. Varhain se heräsi talviunestaan, ja nyt jo näkyi, miten sen oksat valmistautuivat kukalle.

Sellainen puu oli hänenkin sielunsa. Sinnekin oli kevät väkevänä voimana ehtinyt, ja hän tunsi, miten kaikki siellä tahtoi kukalle tulla. Ja kohta oli saapuva kesä, jolloin mehiläiset puun ympärille kokoontuvat. Sellainen puu tahtoi hänkin olla, rikas ja runsas, jonka luo hunajan-ahneet olennot kokoontuivat. Ja kaikille tahtoi hän olla hyvä ja kaikille antaa siitä, mitä hänellä oli. Ja kuinka paljon hänellä olikin heille annettavaa!

Hänen sielussaan tuntui leppoisalta ja lämpimältä. Ja huomaamattaan hän alkoi hiljaa puhua. Eihän hän enää jaksanut itsessään kaikkea iloaan pitää, vaan täytyi sen purkautua ilmoille.

— Kuinka tämä kaikki voi olla mahdollista! Näin paljon on siis jumala minulle antanut eikä ole minulta armoaan kieltänyt!

Minulla on olento, jota minä saan rakastaa!

Sinä, sinä, sinä, rakas, ainoa!

Minä en tiedä, mitä sanoisin. Minä olen aivan kuin pieni lapsi, jolle äkkiä on tullut joulu, ja hän on päässyt kirkkoon, saa kuulla kirkkaan laulun, nähdä kynttilöiden palavan.

En ennen tietänyt saavani sinua rakastaa. En sitä tietänyt.

Pidin sitä niin mahdottomana, niin suurena rikoksena, etten uskaltanut sitä ajatellakaan, kun se toisinaan kolkutti levottomana sydämelleni.

Miksi en saisi sinua rakastaa, kun en sitä sinulle ilmaise. Ja miksi sen tekisin? Riittäähän tämä tietoisuus minulle yksinänikin.

En muuta toivo, kuin että sinä sen kerran huomaat ja silloin hellästi minuun katsot, ja se riittää minulle. Minä en enempää ano enkä pyydä.

Tule ja vaadi minulta paljon, niin minä teen sen. Minä tahdon sinua palvella. En puhu kartanon hoidosta, sillä senhän voisi kuka muu tahansa tehdä yhtä hyvin kuin minäkin.

Ei, minä tahtoisin sinun hyväksesi tehdä jotain sellaista, jota ei kukaan muu osaisi, ei voisi, ei uskaltaisi.

Sinä et tiedä, kuinka väkevä minä olen, kuinka minä voitan jokaisen, joka kanssani käy kamppailemaan. Sinä et sitä tiedä, etkä koskaan ole sitä nähnytkään, sillä minä en ole sitä muualla näyttänyt kuin leikissä.

Mutta minä toivoisin, että vaara uhkaisi sinua ja että sinä silloin apuuni turvautuisit.

Minä lupaisin suojella sinua kokonaista mieslaumaa vastaan. Tulisivatpa vaan sinua uhkaamaan, niin heittäisin takin yltäni ja hyökkäisin kuin kissa kimppuun.

Kuin susi minä kävisin heidän kimppuunsa, kuin käärme minä heitä kiertäisin.

Ja lopulta minä heittäisin heidät ulos ovesta, niin että suuri säle lohkeisi oven pielestä.

Ja kun sen olisin tehnyt, niin en pyytäisi muuta kuin saada istua jalkojesi juureen ja nojata päätäni polveasi vastaan.

Silloin sinä hiljaa sivelisit päätäni ja minun olisi hyvä olla.

Minua ei vielä kukaan nainen ole hyväillyt, ja siksi minä sitä niin suuresti kaipaan.

Ja minä itkisin silloin ilosta ja helpotuksesta.

Minä tiedän, että en ansaitsisi sitä, että minuun mieltyisit. Mutta minä tahdon sinusta kauniisti ajatella.

Olen aina osannut uneksia muista ihmisistä hyvää, uskonut heihin liiaksi, ja siksi minusta on tullut vähitellen kova ja karkea.

Minä olen uskaltanut kaunistaa elämää, ihmisiä, tekoja ja omia ajatuksiani, ja siksi minusta on tullut tyly.

Minä olen voinut pyytää elämältä liiaksi, ja sen vuoksi olen aina jäänyt odottamaan.

Tuo kovuus ja karkeus riisti minulta kyyneleet, teki minusta ihmisen, joka kyllä voi välistä heltyä, mutta joka puristaa kaiken ikävän itseensä eikä päästä sitä näkyviin.

Minä itkin viimeisen kerran äitini haudalla enkä voi sitä toistamiseen tehdä. Ja niin minä kehityin mieheksi, joka häpeää näyttää suruaan.

Se tuntuu ensin niin tukahduttavalta, että on varsin vaikeata sitä kestää.

Näin minulle ei lopulta ole jäänyt mitään muuta kuin sinä, jota vain loitolta uskalsin ihailla.

Voisin niin paljon kertoa sinulle sinusta, jotta näkisit, miten syvälle olet sieluuni painunut. Muistan jokaisen kartanossa käyntisi, ja jokainen sanasi on painunut mieleeni. Ja kun olen ollut yksin, niin olen toisinaan koettanut matkia ääntäsi ja sanojesi painoa. Olen koettanut, mutta kuinka sitä olisin osannut.

Muistatko, kerran sanoit, että minä pidin rumasti lakkiani ja että se varjosti otsaani. Sinä nostit lakkiani hiukan korkeammalle.

Sen jälkeen olen aina pitänyt sitä samalla tapaa, sillä minä olen tahtonut olla juuri sellainen, kuin sinä toivot.

Minä olen lapsellinen, kun tätä kaikkea sinulle sanon ja näin puhun itsekseni.

Mutta jos sinut näkisin, niin enhän osaisi sinulle mitään sanoa. Katsoisin vain sinuun, ja sanat olisivat kuolleet huulillani.

Ja kun minä tahtoisin puhua siitä, mitä tunnen, niin puhuisinkin kai vain karjasta ja pelloista.

Sanotaan, että rakkaus toisen miehen vihittyyn vaimoon on kuolemansynti, että ikuinen kadotus on siitä rangaistuksena. Jumala ei voi olla minulle niin armoton, että hän kieltäisi minulta tämän, joka on minun ainoa iloni.

Ja kuinka minä syntiä tekisin, kun sinulta kaiken salaan?

Mutta, jos se on synti kuitenkin, niin tahdon minä ottaa sen kokonaan itselleni, jotta sinä olisit pelastettu.

Sinulla on tukassasi muutama harmaa hius, minä näin sen tänään, kun pidin sinua sylissäni.

Ja kun kaulaasi katsoin, niin näin, että siinä oli aivan kuin verinen nauha.

Minä tiedän, että miehesi on sinua pahoin pidellyt.

Sano minulle vain sana, niin lyön hänet kuoliaaksi!

Hän ei saa armottomin käsin koskea sinuun, niin hentoon ja kauniiseen. Hän ei saa, hän ei saa!

Millainen lapsi minä olen! Näin minä puhun itsekseni, ja minun täytyy nauraa itselleni.

Tahtoisin olla tie, jolla kuljet, kivi, jolle astut. Tahtoisin alati pysyä rinnallasi uskollisena kuin koira herralleen. Ja minä olisin iloinen jokaisesta lyönnistäkin, jonka minulle antaisit.

Jos minut iltaisin suljet rukouksiisi, niin tiedän, että jumala ei voi kieltää minulta paratiisiaan, sillä ethän sinäkään siellä tahtoisi olla ilman minua. Ja tarvitsethan sinä sielläkin palvelijan. Enkä minä sitä tointa antaisi kellekään taivaallisista, sillä sielläkin minä olen kade jokaiselle, joka sinua saa lähestyä.

Minä tunnen, miten nyt olen terve ja nuori, ja minä vapisen sinua ajatellessani.

Hän vaipui uneen ja hymyili nukkuessaan.

Ja ulkona kevät teki tuloaan. Se hyväili luontoa samoin kuin nuori mies armastaan, jonka luo hän saapuu sulkien hänet lujaan syliinsä.

Kun Juhana aamulla meni työhönsä, hän huomasi, miten kartanon renkipoika katseli pitkään häntä.

— Mitä sinä, poika, minuun tuolla tavoin töllistelet? kysyi Juhana.

— Aiotko sinä tulla pyhimykseksi?

— Mitä sinä höpiset?

— En minä höpise. Minä puhun aivan vakaita asioita. Aiotko sinä tulla pyhimykseksi?

— Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?

— Minä heräsin yöllä ja silloin kuulin, miten sinä huoneessasi jonkun kanssa puhelit. Kävikö taivaallinen sinun luonasi yöllä?

— Minunko luonani yöllä? Taisipa käydä taivaallinen.

— Sitä minä arvelinkin, ettei se mies mitään joutavia puhu, vaan on sillä täysi tosi mielessään.

Poika tuli aivan Juhanan viereen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

— Kuule, sanoi hän, kun sinä pääset sinne ylös, niin otathan minutkin. Minä tulen sinne sinun renkipojaksesi. Ja kyllä minä hyvin syötän ja juotan hevosesi, siitä voit olla aivan varma.

— Etkö sinä siellä isääsi ja äitiäsi tahtoisi tavata ja olla heidän kanssaan?

— Tiedäthän sinä, ettei minulla sellaisia olekaan. Mutta mitä sitä kysyt? Kai nekin siellä taivaassa ovat, mutta eivät he minua tunne ja tuskin minäkään heitä, niin että minä jään sinun luoksesi. Otathan minut sinne, otathan? Ei nyt heti, mutta sitten kun menet.

Juhana silitteli pojan päätä ja sanoi:

— Meillä kahdella orvolla on varmaankin kerran oleva sama taivas, ja sama onni on koittava meille kummallekin.

Sitten hän jatkoi reippaasti ja iloisesti:

— Sinä saat minun nimikkotammani varsan omaksesi.

— Oikeinko omaksi?

— Ihan omaksi.

— Oikeinko nimikkohevoseksi?

— Nimikkohevoseksi.

— Eikä sitä oteta minulta pois?

— Ei koskaan.

— Sitten ei minulla olekaan vielä mitään kovaa kiirettä.

— Minne?

— Sinne taivaaseen. Minä tahdon ensin nähdä hevoseni suurena, ja siihen kuluu vielä muutamia vuosia. Saanhan minä sen varsan nyt heti, vielä tänään?

— Saat.

Juhana juoksi pihalle, otti auran lähteäkseen kyntämään. Ja hän huusi korkealla äänellä, huusi niin, että metsä kaikui.

— Mitähän vouti tänään niin riemuisesti rinkaisee, aivan kuin humalassa olisi, sanoivat palkolliset.

Renkipoika kuuli sen ja vastasi kiukkuisesta

— Ei hän humalassa huuda. Osaa sitä ihminen muutoinkin kiljua. Kyllä minä tiedän, mikä ilo hänelle on tapahtunut. Ja kun hän lupasi minullekin siitä osan, niin osaan minäkin huutaa.

Ja pojan kimeä ääni kuului kauas. Juhana kääntyi nauraen tallin ovella.

— Mitä sinä siellä huutelet, aivan kuin paratiisin niityltä hevosia hakisit?

— Sinne minä hevoseni vienkin. Mitä iloa muuten olisikaan koko komeudesta. Enhän minä osaisi siellä olla, ellei hevonen olisi matkassani. Vierastaisinhan minä siellä kaikkia ylhäisiä herroja. Mutta hevosen kanssa minä olen hyvä tuttava ja se minua ymmärtää.

Ja aurinko nousi. Maa punertavana hohti alla ja vesi välkkyi meren tuhansissa poukamissa, taivas välkkyi yllä ja välillä ihminen onnellisena otti päivän vastaan ja pyhitti työnsä maalle, jotta aurinko siitä kutsuisi esiin hedelmällisen laihon.

III.

Lapin suurilla soilla, joilla vain rahkasammal kasvaa ja siellä ja täällä yksinäinen puu seisoa törröttää, siellä pakkanen tulee kirkkaana syysyönä, tulee varhain, kun muualla vielä luonto saa iloita valosta ja lämmöstä.

Ja pakkanen pyyhkäisee kylmällä kädellään pitkin suon pintaa ja jäähdyttää siinä uinuvan veden.

Kun aamu koittaa, onkin kova peite siinä, missä eilen vielä kimalteli vesi.

Mutta aurinko ei tahdo antaa suota pakkasen valtaan, se kokoo säteensä ja lämmittää maata.

Siellä, missä suo metsään liittyy, on lähteitä, joiden yli ei pakkasella ole mitään valtaa. Ne yhtyvät liittoon auringon kanssa, ja suon pintaa pitkin valuu vesi, koettaen sulattaa jäätä.

Mutta liian varhain tulee ilta, ja suo jää yöksi pakkasen valtaan.

Nauraen hiipii se pitkin suon pintaa ja kiinnittää jäälle tulleen veden omakseen.

Aamulla aurinko näkee, kuinka kaikki se, jolla se oli koettanut suota pelastaa, olikin tullut suon tuhoksi ja että jää on entistäkin vahvempaa.

Uudestaan käy päivä pakkasen kanssa taisteluun, uudelleen virtaa vesi hienona kalvona pitkin suon pintaa.

Mutta taas tulee yö, ja vesi jäätyy edellisen lisäksi.

Näin kuluu päiviä mielettömässä taistelussa.

Suo ei enää pääse vapaaksi jääpeitostaan, joka tulee yhä vahvemmaksi, painuu ruskeana lohkareena yhä syvemmälle suon sisään ja jäähdyttää kaiken, mikä siellä elää.

Vihdoin luopuu aurinko turhasta taistelustaan, ja suon yllä lepää pakkasen paksun paksu peitto, jonka alla kaikki on kuollutta.

Monen monta kyynärää ulottuu jäätä suon sisään.

Ja jää tarttuu puiden juuriin, se ulottuu rannallekin, jossa suo lujaksi maaksi muuttuu, ja siellä se sulkee syliinsä puiden juuret, jotka suosta ovat itselleen kosteutta etsineet.

Ja suo nukkuu pitkää talviuntaan.

Mutta kerran palaa valon ja lämmön valta taas, ja yö on kadonnut kahden päivän välistä. Aurinko heloittaa suolle ja tahtoo ottaa sen jälleen valtaansa, antaakseen sen iloita.

Hiljaa sulaa paksu jääkerros, niin hiljaa, että se ei näytä koskaan kokonaan haihtuvan.

Mutta kerran on suo kuitenkin jälleen vapaa, se tahtoo uudelleen iloita ja elää.

Silloin se näkee pakkasen aikaansaaman tuhon.

Liian kauan on se saanut pitää käsissään puiden arkoja juuria. Ne olisivat tarvinneet vain hituisen ilmaa jaksaaksensa tulla toimeen ja elääksensä talven yli.

Turha toivo, pakkanen on ne armottomasti tappanut.

Puu kaatuu suohon ja sammalkin on kuollutta.

Ja kun suo tahtoisi iloita edes niistä puista, jotka sen rannalla ovat, niin kuihtuneina nekin kaatuvat suon sivuun.

Mutta yksi kohta on jäänyt pakkasen vallasta vapaaksi, pienoinen tilkku suon keskellä. Siinä alkaa taas elämä herätä ja se levittää voimaansa kaikkialle.

Ja suo, joka ei silloin, kun sillä kaikki vielä oli, osannut täydellisesti iloita, se nyt riemuitsee tuosta tilkusta ja uskoo, että kerran siitä on vielä leviävä voimaa kaikkialle.

* * * * *

Nicolaus Olavinpoika Tavast oli synkkä ja harvapuheinen herra, jonka edessä kaikki vapisivat. Mitä hän määräsi, se oli täytettävä, mitä hän käski, sitä oli toteltava.

Hän oli ollut Hämeenlinnan voutina ja oli pelkoa ja vavistusta levittänyt kaikkialle kautta koko Hämeen, missä hän vain huovijoukkoineen liikkui veroja ottamassa.

Yhtä tyly kuin hän oli kansalle, yhtä tyly hän oli omaisilleenkin, lempeälle vaimolleen ja lapsilleen.

Kun vanha Gödeke Fincke pyysi hänen vanhinta tytärtään aviokseen, niin suostui Nicolaus siihen kysymättä, tiedustelematta, kenelle tytär oli sydämensä antanut.

Ensi kerran uskalsi lempeä Inkeri Yrjänäntytär nuhdella miestään ja pyytää, ettei tämä antaisi tytärtään vanhalle miehelle, mutta tyly oli se vastaus, jonka hän sai.

Ja niin vietettiin häät.

Katarina alistui kaikkeen.

Kuinka iloton on sen naisen elämä, joka varhain miehelään viedään ja synnyttää puolisolleen lapsia, ennenkuin hänessä itsessään on herännyt palava kaipaus lapsiin, ennenkuin hänellä on täysi tietoisuus siitä, että äidin tunne on jotain pyhää, joka pyytää täyttymiseensä tulla.

Hiljaisia olivat Katarinan lapset, alakuloisia, aivan kuin liian varhain elämään väsyneitä, Ja heidän silmänsä näyttivät kysyvän, miksi heidät oli tuotu maailmaan. He eivät osanneet leikkiä eivätkä nauraa, niin kuin muut lapset.

He olivat lapsia, joilla oli vanhuksen mieli.

Joulua oli Katarina ollut viettämässä veljensä Olavin luona Porkkalassa. Kun hänen kälynsä oli hellä lapsille, oli Katarina eräänä epätoivoisena hetkenä sanonut hänelle: Ota minun lapseni tänne sinun luoksesi, minä en niitä osaa hoitaa!

Käly oli siihen suostunut, ja niin olivat lapset jääneet sinne.

Monasti oli Katarina sanonut itselleen, että hän oli luonnoton äiti, että hänen olisi tullut rakastaa ja vaalia lapsiaan eikä heittää niitä vieraan huostaan. Mutta samalla hän tunnusti itselleen, että hän ei rakastanut lapsiaan kylliksi, että hän ei rakastanut niitä siksi, että ne olivat tuon vihatun miehen.

Niin, vihata hän oli alkanut miestään, sikäli kuin hän ei sitä tohtinut näyttää, vaan vapisi hänen edessään. Hän vihasi häntä siksi, että tämä oli tullut hallana hänen nuoreen elämäänsä ja oli sen autioittanut.

* * * * *

Kun Katarina saapui kotiaan, istui hän kauan ja liikkumattomana Poikon kartanossa.

Kaukaisena tulena oli onni hänelle välähtänyt tänään. Se oli tullut nyt vasta, kun kaikki oli jo myöhäistä, kun hän mielestään oli kadottanut jo kaiken mahdollisuuden iloita täydellisesti ja kokonaan.

Mutta onni oli kuitenkin lähellä. Se oli saavutettavissa.

Ensi kertaa Katarina huomasi ajattelevansa sitä, että hänen miehensä saattaisi kuolla.

Jos taivas sen sallisi, silloin hän voisi itselleen saada kaiken sen, mitä oli kerran kovin kauan sitten uneksinut, mitä hän oli odottanut: elämän miehen rinnalla, joka häntä rakastaisi ja jota hän rakastaisi.

Eikö hän siis ketään rakastanut?

Eikö omia lapsiaan?

Olihan hän ne palavalla tuskalla synnyttänyt maailmaan. Mutta kuinka hän saattaisi rakastaa noita lapsia, jotka olivat myöskin tuon miehen, jota hän vihasi ja kammosi?

Nyt oli vaara tullut hänen elämäänsä, hän tunsi sen vaaran niin suureksi, ettei hän sitä omin voimin voisi välttää.

Mutta kenen puoleen hän kääntyisi saadakseen tukea?

Puhuisiko veljelleen? Tämä ei häntä ymmärtäisi, sillä liian paljo oli hänessä isänsä tylyä ja armotonta luonnetta. Hän sanoisi: surmaa tunteesi!

Puhuisiko sisarelleen Elinalle? Tämäkin tulisi ja sanoisi: surmaa tunteesi!

Puhuisiko veljelleen Jenikselle, joka oli kaniikkina Turussa? Tämäkin sanoisi hänelle: surmaa tunteesi!

Kaikkialta tulisi hänelle armottomana sama vastaus.

Helppo heidän oli sanoa siten, heidän, joiden suonissa tuli jo oli sammunut. Mutta hänhän oli nuori, voimakas. Hän ei voinut;, ei tahtonut kaikesta luopua, ei ensi hetkellä. Hän tahtoi elämältä saada jotain. Hän ei tahtonut köyhänä lähteä pois.

Hän oli maailmaan luotu antamaan toiselle kaiken tunteensa. Ja kun se voima hänessä oli, täytyi hänen saada se toteuttaakin.

Ja jos hän kerran suuresti rakastaisi, niin eikö hänelle silloin taivaskin antaisi anteeksi?

Ajatus, joka jo kerran ennen oli hänellä ollut, heräsi uudelleen. Karata miehensä luota. Mutta minne hän menisi? Kuka ottaisi luokseen miehensä luota karanneen naisen? Kuka olisi armollinen hänelle? Ei kukaan.

Hän oli tuohon mieheen sidottu.

Kun tämä ajatus oli kerran ennen hänen sielussaan pitkät ajat elänyt, niin se lopulta jäädytti kaiken siellä. Ja viimein oli Tavastien ylpeä veri hänessä herännyt. Hän ei ainakaan tuolle miehelle, johon hän oli sidottu, näyttäisi, mitä hän kärsi. Ja silloin hän oli ottanut Viljaisten kartanon hoidon itselleen, ja siihen hän kulutti kaiken aikansa.

Katarina muisti isäänsä, joka vuosi sitten oli kuollut, tuota raudankovaa miestä, joka oli hänet kutsunut kuolinvuoteensa ääreen.

Silloin oli Katarina tuntenut olevansa samaa uhmailevaa heimoa kuin isänsäkin.

Vanha Tavast oli sanonut tyttärelleen:

— Elä koskaan usko mitään, mitä et täysin sydämin käsitä. Kirkko tahtoo sellaisen ihmisen tuhota, mutta koska sinulla on kultaa, niin ei se uskalla sitä tehdä. Siitäkin huomaat, että kirkkokin on vain valtio, ei mikään oppi ihmisten onnesta. Minä olen sinut naittanut vastoin tahtoasi. Anna se minulle anteeksi, sillä kuolinhetkelläni huomaan menetelleeni sinua kohtaan väärin. Sinä olet onneton, minä huomaan sen. Jos aviosi tulee sinulle raskaaksi, niin syrjäytä miehesi. Sen voit aina tehdä kullan avulla.

Kalpeana oli Katarina kuunnellut isänsä puhetta.

Surmata toinen ihminen, jotta itse saavuttaisi onnen? Olisiko hänen sielunsa niin voimakas, että hän jaksaisi sen jälkeen elää? Kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että hän pelkäsi taivaan kostoa, että hän ei koskaan sitä saattaisi tehdä.

Mutta nyt tuo ajatus palasi houkuttelevana kiusaajana.

Saaristossa Aslaluodolla asui rosvojoukko. Tämän hän saattaisi palkata. Silloin ei kukaan siitä tietäisi. Kun hän vielä antaisi kirkolle suuret kartanot, jotta ikuiset ajat luettaisiin kuolinmessuja vainajan puolesta, niin olisihan kaikki sovitettu.

Voimakkaana tuli kiusaaja hänen luokseen. Nyt olisi se aika tullut, josta hänen isänsä oli puhunut, vapauden ja uuden onnen aika.

Ja kuitenkin. Hänellä oli poika, olento, jota hän ei koskaan ennen ollut hellyydellä ajatellut, mutta olihan se kuitenkin samaa verta kuin hänkin.

Hänen edessään Katarina ei tahtonut seisoa murhaajana.

Elämä oli sittenkin velvollisuutta eikä tunnetta.

Katarina meni huoneessaan olevan pyhänkuvan eteen polvilleen.

Hän tahtoi rukoilla. Mutta mitä? Sitäkö, että tuo tunne, joka hänessä nyt oli herännyt, kuolisi?

Ei, ei, hän ei kaikkea anna elämästään pois, ei kaikkea!

Jotain hänen täytyi saada pitää.

Vähitellen tuli suloinen rauha hänen ylitseen.

Miksi hän tuskalla taisteli, kun kaikki oli kuitenkin kääntyvä hyvin päin? Eihän kukaan voinut häntä kieltää rakastamasta tuota miestä, kun hän sitä ei tälle koskaan ilmaisisi.

Miksi hän ajatteli sitä, mitä hän itse saisi, kun hän saattoi niin paljon antaa. Antaa koko suuren tunteensa, antaa sen jakamattomana.

Ei hänen, ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä hän tunsi.

Hän tahtoi olla kuin omenapuu, joka kukkii ja kantaa hedelmänsä kysymättä, tuleeko kukaan poimimaan ne.

Hän ei tietänyt, että tunne ei ole vain siinä, mitä me saamme, vaan siinä, mitä toinen meiltä vaatii suurena, pyhänä oikeutenaan.

IV.

Poikon kartanon palvelijain rakennuksessa istuivat palkolliset työpäivän päätyttyä tarinoimassa.

Aikakauden ihmeellinen huntu lepäsi heidän ylitseen, he uskoivat peikkoihin ja kummituksiin, hyviin ja pahoihin haltijoihin. He olivat avuttomia olentoja pimeiden voimien vallassa.

Yhtä suuri arvoitus kuin elämä oli heille, yhtä suuri ja vielä pelottavampi oli heille kuolema.

Kummankin edessä he seisoivat avuttomina, ja siksi he tarinoilla selittelivät toisilleen arvoitusta, jolle ei selitystä ole olemassa.

Teko ja tunne, nuo kaksi elämän voiman ilmaisua, heidän tarinoissaan esiintyivät. Teot olivat niin suuria, että niille ei mitään rajoja ollut, tunteet niin voimakkaita, että niitä ei mikään voinut voittaa.

Molempia nuo arat ihmislapset tarvitsivat, sillä ainoastaan uskoessaan niihin he uskoivat elämän rikkaaksi silloinkin, kun itse eivät voineet tehdä suuria tekoja eivätkä voineet tuntea suuria tunteita.

Niin heikko on ihmislapsi, että hän tarvitsee unelman, ennenkuin tuntee elävänsä.

Jota voimakkaampi on unelma, sitä rikkaampi on elämä. Ja kun he heräävät todelliseen elämään, silloin he tuskasta huutavat ja sanovat kadottaneensa elämänsä.

Juhana oli tullut kartanoon, sillä ikävä oli ajanut hänet sinne. Hän tahtoi edes vilahdukselta nähdä Katarinan.

Hän istui palvelusväen joukossa. Hän oli paras tarinoitten kertoja, sillä hänellä pukeutui kaikki sadun kimmeltävään vaippaan, ja sen läpi hän kaiken näki.

Hän oli ottanut oman elämänsäkin aivan kuin uuden sadun vastaan.

Hän oli uskonut niin suurta elämästä, uneksinut niin suuria tekoja, että ne voivat olla mahdollisia vain sadun sankarille. Hän ei enää mitään epäillyt eikä pelännyt.

Suurena satuna näki hän oman tunteensakin. Sen vuoksi hän saattoikin elää sitä vaipumatta mietiskelyihin. Kaiken hän otti vastaan sellaisena, kuin se tuli, ja antoi sille sadun kuultavan värityksen.

Hän oli sadun kuninkaanpoika, joka nuoruutensa oli elänyt korvessa ja oli astunut keskelle elämää, keskelle sen tuhansia vaaroja, mutta myöskin sen urostekoja. Hän oli määrätty pelastamaan kuninkaantytär pahan haltijan pauloista. Ja hän tiesi, että tuo ihana kuninkaantytär, tuo kaunis ja suloinen, jonka kädestä niin monet olivat taistelleet, oli kerran tuleva hänen, sen oikean kuninkaanpojan omaksi.

Näin oli hän luonut ympärilleen sen unelman, josta ei herätä, joka tekee elämän epätodelliseksi, mutta myöskin antaa ihmiselle voimia tehdä ihmetöitä.

Jumalainen olento on ihminen, kelvollinen kaikkeen suureen ja sankarilliseen, kykenevä luomaan ihmetekoja, nostamaan kaiken vanhan saranoiltaan ja panemaan sen sijaan uutta ja pysyvää.

Sellainen on ihminen, mutta paha haltija on asettanut jokaisen luonteeseen heikon kohdan, joka antaa hänet kaikkien tuhoavien voimien valtaan.

Tämä heikko kohta tekee hänet avuttomaksi, se vääntää hänen kädestään miekan, se sammuttaa hänen silmiensä kirkkauden, se heittää hänet vapisevana pelon eteen vaikertamaan elämän ilottomuutta ja pakottaa ihmisen etsimään pelastusta elämästä, joka alkaa vasta haudan toisella puolella ja josta hänellä ei ole mitään muita takeita kuin hänen mieletön toivonsa, että niin on oleva.

Mutta toisinaan tulee ihmisen elämään aivan kuin hyvä haltija, toinen olento, joka suojaa tuota heikkoa kohtaa. Silloin ihminen äkkiä tulee kokonaiseksi ja hän saa kaikki ne voimat, jotka hänelle alusta alkaen ovat kuuluneet jumalallisena lahjana.

Silloin ihminen herää uuteen elämään, voimakkaaseen unelmaan.

Leikkien astuu hän eteenpäin niinkuin sadun sankari, kaikki on hänelle helppoa, ihmeellisen luonnollista. Hän kulkee eteenpäin ja täyttää tekoja, jotka kaikille muille ovat mahdottomia.

Sellaisena onnellisena aikana kaikki ihmisen henkiset lahjat äkkiä kehittyvät. Hän on oma itsensä varmasti, horjumattomasti. Hänellä ei ole mitään epäilyksiä, ei mitään huolia.

Tämä lyhyt onnen aika, joka Juhanalla oli ollut, oli hänestä äkkiä tehnyt miehen, jolla on oma varma luonteensa.

Suuren tunteen vallassa oli muutamassa päivässä luonne saavuttanut kokonaisuuden.

Hän huomasi, miten kaikki hänessä kohdistui tuohon yhteen ajatukseen, ei minään levottomana voimana, vaan rauhoittavana tunteena.

Hänen silmiinsä oli tullut se suuri kirkkaus, jonka ihminen saa nähdessään, että hänen edessään ei enää olekaan tyly ja kaikelle mahdoton maailma, vaan ihana olinpaikka, jossa kaikki on suurta.

Hän oli päässyt satumaahan, joka synnyttää sankarit ja pyhimykset, ne, jotka kaiken valloittavat ja kaikesta luopuvat.

Aivan kuin leikkien oman itsensä kanssa hän nyt istui palvelusväen joukossa ja kertoi tarinaa, johon hän punoi oman itsensä, oman kohtalonsa ja oman tunteensa. Hänen salainen suuri nautintonsa oli puhua julkisesti siitä, mistä ei kukaan tietänyt.

Ja hän aloitti satunsa:

Olipa kerran kuninkaantytär, niin kaunis, että kaikki hänet nähdessään vaikenivat, ja niin siveä, ettei ainoakaan huono ajatus herännyt siinä, joka häneen katseensa loi.

Onnellinen hän oli, sillä hän oli itselleen valinnut miehen, jonka kanssa hän tahtoi elämänsä viettää loppuun asti.

Mutta eräänä päivänä hän oli kadonnut. Kauhistuttava peikko oli riistänyt hänet vuoreensa vaimokseen.

Siellä pimeydessä kuninkaantyttären kauneus alkoi kuihtua, ja hänen iloisuutensa putoili pois niinkuin helmet auki päässeestä nauhasta. Eikä ollut ketään, joka olisi hänelle helmet jälleen koonnut.

Rikkaaksi oli peikko hänet tehnyt. Mutta mitä välitti kuninkaantytär kaikesta rikkaudesta. Hän kaipasi vapautta, kaipasi valoa ja jumalan kirkasta päivää, kaipasi toista ihmistä, joka häntä olisi rakastanut ja jota hän koko sydämellään rakastaisi.

Peikko tarjoisi hänelle korujaan, jotta hän niistä ilahtuisi. Mutta tuhoa tuottivat ihmislapselle kaikki vuorenpeikon korut. Eräänä päivänä silmäili kuninkaantytär kuvastimessa hiuksiaan, joissa hän oli kantanut peikon helyjä, ja hän näki niiden palaneen harmaiksi. Ja kun hän katsoi kaulaansa, näki hän, miten kaulakäädyt, jotka hän oli peikolta saanut, olivatkin punaiselta hohtavan juovan luoneet hänen kaulaansa.

Kuninkaantytär kauhistui, sillä hän ymmärsi peikon tahtoneen muuttaa näin hänen muotonsa, ettei hänen armaansa enää koskaan häntä tuntisi.

Ja näin kului vuosia, niin pitkiä, ettei niille näyttänyt loppua tulevan, niin ilottomia, että kuninkaantytär unohti naurun, unohti iloiset laulut…

— Mutta eikö tuo hänen mielitiettynsä koettanut häntä pelastaa? kysyi Matleena, nuori karjapiika, jonka sydän vielä oli ummessa, tunne ummessa, ja joka odotti ihanana arvoituksena sitä, mikä sitten muuttuukin monelle pelottavaksi tuskaksi, odotti elämää.

— Pelastaja oli tulossa, vaikkei hän sitä silloin vielä tietänyt, kuului ääni ovelta.

Kaikki kääntyivät sinnepäin.

Ovella seisoi talon rouva. Hän tuli hymyillen lieden luo, istui tyttöjen pariin ja sanoi:

Minä kerron sadun loppuun, sillä minäkin sen tunnen.

Juhana oli noussut seisomaan. Nyt hän hehkuvin silmin katsoi tuohon naiseen. Mutta niin oli kaikkien huomio kiintynyt tulijaan, ettei kukaan pitänyt silmällä Juhanaa.

Katarina alkoi kertoa sadun jatkoa.

— Pelastaja oli tulossa. Eräänä päivänä, kun kuninkaantytär ilottomana istui vuoressa, kuuli hän sen ulkopuolelta torven iloista raikunaa.

Kuninkaantytär hiipi vuoren seinää vastaan ja sykähtelevin mielin kuunteli.

Kun ihminen on oikein köyhä, niin yksi ainoa ääni, yksi ainut sävel voi hänen koko olemuksensa täyttää riemulla niin suurella, että hän on siihen menehtyä.

Pelastaja oli tullut!

Ja kuninkaanpoika hiipi peikon nukkuessa vuoren sisään ja nosti kuninkaantyttären syliinsä, nosti hänet satulaansa ja ajoi pois.

Ja kuninkaantytär siinä armaansa sylissä lepäsi, niin sulki hän silmänsä ja suuri, pyhä raukeus täytti hänet. Tämän lyhyen onnen hetken hän oli saanut siis kuitenkin kerran omakseen. Ja siinä tunsi hän iankaikkisuuden.

Mutta peikko läksi ajamaan pakenevia takaa.

Hän ennätti heidät ja surmasi pojan.

Kun kuninkaantytär maassa näki armaansa kuolleena, hän otti puukon, jolla armaansa oli kuolemaan syösty, ja pisti sen omaan rintaansa.

Kun heidät sitten haudattiin, toinen joen tuolle puolen, toinen joen tälle puolen, niin kasvoi kaunis koivu kumpaisenkin haudalle, juuret junivat yhteen, latvat painuivat toisiinsa.

Hakattiin koivut poikki, lastut lensivät toisiinsa.

* * * * *

Tuvassa oli aivan hiljaista. Vaiti olivat kaikki. Nuori Matleena vain hiljaa itki.

Mutta ahtaalta tuntui tupa Juhanan mielestä.

Hän riensi ulos. Portailla hän seisoi ja katsoi taivaan pyhään, huumaavaan korkeuteen kevätillan sammuvassa valossa.

Hän ei elämältä tällä hetkellä pyytänyt mitään enempää, ei kysynyt mitään. Hän oli täydellisesti onnellinen.

Huimaavana varmuutena oli hänen ylitseen tullut se ajatus, että Katarina häntä rakasti.

Hän tunsi, miten joku hiljaa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kun hän kääntyi, seisoi Katarina hänen vieressään.

— Olen satuni loppuun kertonut. Mene ja jatka.

Hän astui Juhanan ohitse ja asteli kartanoa kohden.

Mutta Juhana seisoi paikallaan liikkumattomana ja katseli, miten illan hämärässä Katarinan vartalo häipyi.

Jo saapui hän kartanon puolelle ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Silloin Juhana palasi tupaan. Ja nyt hän kertoi väelle tarinoita niin outoja ja satuja niin valoisia, että kuulijat tunsivat, miten rikas on elämä silloin, kun ihminen ei pelkää ottaa vastaan kaikkea sitä suurta, minkä se tarjoo, vaan vaatii elämältä yhä enemmän ja enemmän.

V.

Palvella, joka päivä tehdä jotain, josta toinen voisi iloita ja joka hänen elämänsä tekisi eheämmäksi ja helpommaksi, sitä Juhana tahtoi.

Hän tahtoi hoitaa Katarinan kartanoa uskollisesti ja huolellisesti, olla hänen palvelijansa ja auttajansa kaikessa.

Toisinaan heräsi arka toivomus saada koskettaa häneen ja silloin kuiskata hänelle. Mitä, sitä hän ei itsekään tietänyt. Hän tunsi vain, että hänellä oli sisäinen tarve saada ilmoittaa Katarinalle, kuinka onnellinen hän oli.

Rakkaus, tuo elämän suurin rikkaus, sen ainoa jumal-lahja, hänen rinnassaan eli ja asusti. Lämpöisenä, mieltä ja ajatuksia viihdyttävänä se siellä vielä oli, se ei kaivannut muuta kuin antamista ja toisille uhrautumista.

Vielä ei ollut tullut se hetki, jolloin ihminen tahtoo kaiken omistaa ja toisen elämässä elää oman elämänsä suurena ja kokonaisena.

Vielä ei hän ollut noussut tuolle kukkulalle, jossa kohtalo ihmiselle näyttää kaiken maailman rikkauden, mutta sitten syöksee hänet alas ja jättää sielun palavasti ikävöimään sinne, missä kerran oli ollut, mutta jonne ei enää päästä taida.

Hän ei toivonut mitään muutosta siihen, mikä oli hänen omakseen tullut. Hän oli aivan tyytyväinen siihen, mitä hän omisti. Hän tahtoi ajan ja elämän loppumattomasti sellaista jatkuvan.

Toisinaan tunne leiskahti suurena liekkinä hänen sieluunsa, ja silloin mies oli voimakas ja täynnä palavaa tarmoa. Silloin työ ja toiminta oli hänelle rakkainta, ja silloin hän esimerkillään yllytti kaikkia ilolla ponnistamaan voimiansa viimeiseen. Silloin oli työ hänelle pyhintä, minkä ihminen on saanut.

Mutta toisinaan sai outo väsymys hänessä vallan. Se herpaisi koko hänen olemuksensa ja kumman uupumuksen valoi suoniin. Väsyneenä asteli silloin mies, ja unohtuneet olivat talon askareet.

Kaipaus, tunteen nuorempi sisar, ikuinen ikävä, rakkauden ainainen seuraaja, asteli hänen rinnallaan.

Hän oli niinkuin suuri lapsi, joka oli tottumaton saamaan hyväilyjä, niistä iloitsee ja silmät suurina ja onnen uupumus ruumiissa istuu ja odottaa saavansa lisää, uskaltamatta kuitenkaan pyytää mitään.

Toivo, että toinen hänelle kaiken antaisi ja hän itse kaiken saisi antaa, valtasi hänet.

Mies, joka kaiken ottaa itselleen kuuluvana osuutena, ei vielä ollut hänessä herännyt.

Ensimäiset päivät sen jälkeen, kuin Katarina tarun kimaltelevan vaipan läpi oli hänelle kuiskannut tunteestaan, oli Juhana onnellisena elänyt, itselleen kerraten niitä taikavoimaisia sanoja, jotka avaavat oven paratiisiin.

Kun hän eräänä päivänä asteli yksinään sitä tietä, jota hän Katarinan seurassa oli kulkenut, puheli hän itsekseen:

Jospa kerran vielä saisin sinua käsilläni kantaa ja tuntea ruumiisi kosketuksen itsessäni. Jos sen kerran vielä kokea saisin, enää en muuta elämältä pyytäisi. Minä en tietänyt, että elämä voi näin suuri ja rikas olla, aivan kuin satumaa, jonne me kaipaamme, mutta jonne niin harvat pääsevät. Nyt olen sinne tullut, ja minä iloitsen siitä aivan kuin lapsi. Millä minä voisin kyllin paljon hyvää tuottaa hänelle, tuolle yhdelle, jonka nimeä en tohdi mainita, niin pyhä hän on minulle? Millä minä tuottaisin hänelle iloa, jotta hän näkisi, kuinka kiitollinen olen hänelle?

Hän asteli tietä pitkin siihen kohtaan asti, jossa hän oli Katarinan sylissään kantanut. Lampi, joka tielle oli muodostunut, oli nyt kokonaan kadonnut, sillä maa veti nyt uumeniinsa kaiken kosteuden, joka kunnaalta valui alas. Jäljellä oli vain se uoma, jonka Juhana oli lapiollaan kaivanut.

Sen kauemmaksi ei Juhana uskaltanut mennä, sillä hän ei tohtinut astua Poikon kartanoon.

Hiljaa hän palasi takaisin.

* * * * *

Kevään vaalea yö painui yli maan.

Juhlallisina seisoivat puut kohottaen latvansa ikäänkuin ikävöiden ikuisen valon kirkasta siltaa kohden.

Yön hiljaisuudessa nousivat tuhannet onnen kaipaukset vapaiksi maasta, etsien suurta toteutumisen valtakuntaa.

Viljaisten kartanossa valvoi Juhana.

Kaipaus kiihotti verta ja karkoitti unen.

Hiljaa hiipi hän huoneestaan ja lepopaikaltaan kartanolle ja antoi viileän yön vilvoittaa palavaa otsaansa.

— Millä minä taitaisin hänelle näyttää, että häntä ajattelen? Millä osaisin todistaa hänelle, että olen kiitollinen hänelle siitä, että hän on ollut minulle ystävällinen, ajatteli hän.

Hän asteli rakennuksen taakse, jossa hänen ikkunansa alla oli suuri omenapuu. Lämpimänä oli keväinen päivä sitä hyväillyt ja jo oli muutama kukka auennut.

— Tuollainen kukkiva puu olen minäkin. Kevät on tullut minunkin sieluuni ja yhdessä yössä ovat kukkaset auenneet.

Hän taittoi oksan ja katseli omenapuun puhtaita, hiukan punertavia kukkia.

— Puhdas ja vienosti punastuva kuin neitonen seisoessaan vihillä! sanoi Juhana.

Hän muisti, että Poikon puolella kaikki alkoi myöhempään kukoistaa kuin Viljaisissa. Tämän oksan hän tahtoi viedä Katarinalle.

— Siitä hän on näkevä, että olen häntä ajatellut, mietti hän.

Hän läksi astumaan Poikon kartanoa kohden.

* * * * *

Poikon kartano oli kivinen ja paksut olivat sen muurit, sillä saivathan ne samalla olla suojana usein tapahtuvia rosvojen hyökkäyksiä vastaan. Korkealla maasta olivat.

Kuinka arka on ihmisen sydän. Se suurenkin surun edessä voi pysyä kovana, mutta pieni ilo saa sen sulamaan ja heltymään.

Kautta elämänsä oli Katarina kaivannut noita pieniä hellyyden osoituksia, joita ei rahalla ostaa taideta, jotka monen mielestä ovat aivan arvottomia, mutta jotka oikealla ajalla tullen ovat suurin rikkaus. Elämän kauneimmat muistot liittyvät tuollaisiin tekoihin, jotka usein ovat mielettömiä.

Niitä hän oli kaivannut ja nyt ne siis olivat tulleet!

Mikä suuri lapsi tuo mies oli! Hän oli miettinyt, millä hänelle tuottaisi iloa, ja oli tämän löytänyt. Hän oli tuonut oksan siitä omenapuusta, joka hänen ikkunansa alla kasvoi Viljaisissa.

Katarina painoi päänsä kukkiin ja suuteli niitä, sitten hän suuteli oksan kohtaa, jota tuojan käsi varmaankin oli pidellyt.

Hän oli aivan kuin nuori tyttö, joka ensi kertaa rakastaa ja arkana ottaa lemmen kauniit pienet ilot vastaan.

Jotain alkoi kukkia hänen sielussaan. Avara maailma muuttui suureksi puutarhaksi, jossa paratiisin loisto vallitsi. Unelma oli täyttynyt. Hän oli päässyt onnen maahan.

Raitis kevättuuli tulvi ikkunasta sisään. Se toi mukanaan mullan ja lehdelle puhkeavien koivujen väkevän tuoksun.

Koivussa aivan kartanon luona alkoi lahorastas laulaa. Katarina sulki silmänsä ja kuunteli. Paratiisi oli hänelle avattu, ja siellä lauloi lintu, lauloi väsymättä, lauloi kevään pyhässä huumauksessa, lauloi uudesta onnesta ja uudesta suvesta.

Hänenkin täytyi sanoa jotain, hänenkin huulensa etsivät ilon ilmaisua. Hänenkin sielussaan oli lintu, joka etsi säveltä, laulaaksensa kirkkaasti ja korkealle, yhtyäkseen siihen suureen riemuun, joka luonnon suonissa ouruavana odotti ja kautta ilman vieri voimakkaana hopeisena laineena.

Hän ojensi kätensä, ei rukoukseen, sillä hänellä ei ollut mitään pyydettävää, vaan suureen kiitokseen, ja hän sanoi:

— Minä siunaan sinua, taivas, siitä, mitä minulle olet antanut. Pyhä ja voimakas on se rakkaus, joka ihmisen sielun täyttää salaperäisellä voimallaan. Suurena laineena se läikkyy kautta avaruuden ja syleilee luontoa, josta se on osa.

Pyhä ja voimakas on se tunne, joka minun ajatukseni täyttää oudolla aavistuksella.

Sinulta, taivas, minä olen pyytänyt, että kerran suuresti ja kokonaisesti tuntea saisin. Ja nyt se on tullut.

Millä minä sinua kiittäisin, sinä taivaallinen voima, joka yhdessä hetkessä ihmisen näin onnelliseksi tehdä taidat?

Kapinoinut minä olen sinua vastaan, mutta nyt sinun aivoituksesi ymmärrän. Sinä annoit minun tähän asti odottaa, jotta ymmärtäisin kyllin selvästi, mitä minä olen saanut.

Minä seison sinun edessäsi nöyränä, ja ilo pulppuaa huuliltani. Elä ota minulta heti pois tätä onnea, vaan anna minun siitä hetkinen nauttia. Minä tahdon hänelle niin paljon antaa.

Ethän sinäkään armossasi tingi, vaan runsaana annat sen vuotaa ihmisen ylitse.

Sinä tiedät, kuinka paljon ihminen voi toiselle antaa.

Minä olin jo tullut niin köyhäksi, että tiedän, mitä merkitsee, kun ihminen kaikkensa yhdelle antaa.

Katso, hän on tämän oksan tuonut siitä puusta, jonka hänen ikkunansa alle istuttanut olet ja jossa sinun voimasi keväisin ensimäiseksi kukalle puhkeaa.

Hän on sen minulle antanut, ja minä tuon sen sinulle, jotta meidän yhteistä onneamme suojelisit. —

Hän vei kukan huoneessa olevan pyhänkuvan eteen. Laskeutuen polvilleen hän jatkoi:

Jos sinä niin säätänyt olet, että meidän tästä onnesta jotain sovitukseksi maksaa täytyy, jos se, mitä tunnemme, ei sinun silmiesi edessä armoa löydä, niin anna minun yksinäni ottaa vastaan kaikki vihasi salamat, sillä minä rakastan häntä niin paljon, että jaksan kyllä sen kestää. Mutta kun meidät luoksesi korjaat, niin salli meidän silloin yhdessä olla sinun kirkkaudessasi. Polvillani minä ylistän sinua, Herra, kaikesta siitä, mitä minulle tehnyt olet. Pyhä ja voimakas on rakkaus, jonka ihmisille antanut olet!

VI.

Suuri suvi oli maan uumenista ponnistautunut esiin. Kaikkialla sen voima ilmeni. Ei ollut puuta, ei pensasta, ei pientä korttakaan, joka ei olisi tahtonut ennättää täyttä kehitystään.

Jokainen halvinkin luontokappale tunsi itsessään suuret voimat, jotka pyrkivät saavuttamaan kaiken, äärimmäisenkin, voidakseen sitten talveen vaipua ja uneksia uudesta keväästä.

Kautta laajan ilman kulki unelmien väkevä virta. Talviset haavelmat liittyivät uusiin, kesäisiin.

Jokainen puu tahtoi olla suurempi kuin edellisenä kesänä, se tahtoi saada enemmän elämästä kuin ennen, sillä sekin oli oppinut tuntemaan elämisen arvon.

Keväinen kaipuu oli kadonnut, sen sijaan oli astunut valloittamisen kiihko.

Ja ihmiset elivät yhdessä luonnon sykinnän mukaan. He eivät enää toivoneet, he eivät pyytäneet, vaan vaativat.

Tunne oli ihmisiin tullut ensin valona, joka iloa tuottaa ja voimakkaaksi tekee, muuttui sitten tuskaksi, joka polttaa mieltä, ja lopulta ilmeni palavana haluna voittaa ja valloittaa.

Ja elämä kulki ja kuunteli ihmisten sydänten ääntä. Se istui heidän viereensä ja kuiskasi heille outoja sanoja siitä rikkaudesta, joka on jokaisen saavutettavissa:

Kaunis olen minä, kaunis ja loistava kaikissa muodoissani.

Kaunis olen silloin, kun ilon sinussa herätän.

Kaunis olen silloin, kun varjon heitän sieluusi ja annan sinun tuntea kaiken sen pyhän, mikä on kärsimyksessä.

Kaunis olen silloin, kun sinä kaikki ajatuksesi toiselle annat, kun toisessa löydät sen korkeimman, mitä olet etsinyt.

Kaunis olen silloin, kun päiväsi ovat niin onnella täytetyt aivan kuin malja, että se reunoillaan ei taida pidättää kaikkea sitä, mikä siihen ammennettu on.

Kaunis olen silloin, kun kaipaus illan hämärässä avaa sielussasi suuret siipensä ja peittää kaiken muun maailman sinulta, niin ettet mitään muuta näe kuin oman onnesi unelman.

Kaunis olen minä, pyhä, rikas ja voimallinen.

Juhanan mieli leiskahteli ja ailahteli tunteen kesäisessä riemussa.

Missä hän kulki, siellä oli päivä, missä hän istui, siellä maa kukoisti, missä hän lepäsi, siellä koko luonto tuoksui. Päivät olivat täynnä väkeviä ajatuksia, yöt tulvillaan kuumia unelmia.

Päivät olivat niinkuin kaunista helminauhaa, jossa toinen helmi on toistaan kirkkaampi.

Mutta sitten tulivat ne päivät, jolloin tunne kaipasi päästä valloilleen, kaipasi sanoja, joihin se puetaan aivan kuin juhlapukuun.

Monasti hän Katarinaa lähestyi, mutta aina kuolivat sanat hänen huulillaan.

Hän mietti tunnettaan ja omistamisen mahdollisuutta. Silloin alakuloisuus sai vallan. Olihan armas toisen oma.

Ja tuska synnytti palavan kaipauksen saada puhua siitä hänelle, saada kuulla hänen lohduttavan. Silloin hänkin varmaan jaksaisi kaiken tyynesti kantaa.

Pitkät päivät hän tätä mietiskeli.

Vihdoin hänessä heräsi päätös, ja sen hän tahtoi panna toimeen.

Juhana riensi Poikon kartanoon päin. Hän oli päättänyt puhua kaikesta Katarinalle, puhua aivan suoraan.

Tiellä tuli häntä vastaan vanhus, joka keppiinsä nojaten asteli Viljaisiin päin.

Karkea oli vanhuksen puku, mutta hänen olemuksessaan oli jotain majesteetillista, mikä ehdottomasti vaikutti jokaiseen vastaantulijaan. Sellaisen leiman painaa kohtalo niiden kasvoihin, jotka ovat ihmeen saaneet nähdä.

Hyvin Juhana vanhuksen tunsi, sillä monasti vuoden kuluessa hän saapui Viljaisiin. Kerran oli Iisakki, jolla nimellä vanhusta mainittiin, omistanut Viljaisten kartanon ja oli siinä elellyt mahtavana herrana, jota kaikki pelkäsivät.

Eräänä päivänä hän oli mennyt pitkälle matkalle. Missä hän oli käynyt, ei kukaan tietänyt. Oliko käynyt pyhiinvaellusmatkalla vai missä lienee ollut. Mutta korska mies palasi hiljaisena ja nöyränä. Silloin oli hän luopunut kaikesta, antanut kartanonsa toisille ja oli sen jälkeen elänyt kurjien ja vaivaisten kesken, heittänyt upeat vaatteensa pois ja kiersi maita etsien niitä, joille voisi hyvää tehdä.

Iisakkia miellytti Juhana, sillä hän näki, millä rakkaudella tämä kartanoa hoiti, millä innolla tämä viljeli maata, joka kerran oli hänen omansa ollut.

Vapaaehtoisesti vanhus oli maansa jättänyt, mutta kokonaan ei hänen sydämensä ollut voinut siitä irtaantua, vaan joka vuosi hän palasi katsomaan, miten vilja pelloilla lainehti.

Silloin hän saattoi kauan seisoa pellon äyräällä ja katsella hedelmällistä maata. Mitä hän silloin mietti, ei kukaan tietänyt.

Kartanon ovesta sisään ei hän koskaan astunut, vaan jos hän siellä viivähti, niin nukkui hän ulkona suuren omenapuun alla. Ja ihmiset kertoivat silloin aina yöllä kuulleensa ihmeellisen kaunista linnunlaulua puusta, laulua niin helisevää, että sydän sitä kuullessaan aukeni ja taivaallinen rauha sen täytti.

Tällaisen yön vietettyään vanhus oli aina kepeämmin askelin poistunut kartanosta.

— Minne menet, poika? kysyi hän Juhanalta.

Juhana pysähtyi, sillä nyt vasta hän huomasi vanhuksen.

— Minun täytyy mennä Poikkoon, hän sanoi.

— Minä tulen juuri sieltä, enkä luule sinua siellä kaivattavan, vastasi vanhus. Sen vuoksi jää minun seuraani ja näytä minulle peltojasi.

Juhana olisi tahtonut vastustaa vanhusta ja mennä kuitenkin, mutta niin suuri oli se kunnioitus, jota hän tunsi vanhusta kohtaan, että hän nöyränä alistui vaatimukseen.

— Ehkä se onkin taivaan viittaus, että minun ei tule mennä hänen luokseen, ajatteli Juhana.

Hiljaa astelivat vanhus ja Juhana pellon pientaretta.

Iisakki kyseli Juhanalta, mutta pian hän huomasi, kuinka loitolla olivat nuoren miehen ajatukset, sillä puutteelliset ja epämääräiset olivat ne tiedot, jotka hän antoi.

Vanhus seisahtui ja katseli viljeltyä seutua.

— Kuinka suuresti minä tätä maan kolkkaa rakastan! sanoi hän hiljaa. Ei missään päivä paista niin kirkkaasti viljaan, ei missään heinä tuoksu niin väkevänä, ei missään lehto ole lempeämpi.

— Ja kuitenkin sinä siitä kerran luovuit?

— Ihminen voi jättää sen, joka hänelle on rakkainta, ja vasta sitten, kun hän on sen tehnyt, hän huomaa, kuinka paljon hän sen kautta on voittanut. Niin sinäkin kerran olet tekevä ja minun ajatukseni ovat lämpöisinä silloin sinun luonasi.

— Minäkin?

— Niin, sinäkin.

— Minä en voi luopua. Minä olen koettanut, mutta minä en ole voinut.

— Etkö ole voinut. Istu tähän pellon pientareelle, niin kerron sinulle oman elämäni tarinan. Siitä sinä olet näkevä, mitä ihminen voi, kun hän nöyrtyy korkeimman edessä.

Ja vanhus veti Juhanan istumaan viereensä pellon kukkaiselle pientareelle ja kertoi hänelle.

— Siitä on jo monen monta vuotta, kun minä herrana asuin tässä kartanossa. Olin ankara isäntä, kaikki minua pelkäsivät, ja minä iloitsin siitä, kun sen näin.

Olin kova ja tyly, enkä kellekään tahtonut tehdä hyvää.

Eräänä talvi-iltana, kun tuuli ulkona tuiversi puita, astui tupaani vanhus, maankulkija, niinkuin minäkin nyt olen.

Hän pyysi kattoa päänsä päälle yöksi.

Mutta minä en kerjäläisiä rakastanut, sillä olin aina ollut rikas ja siksi niitä halveksin. Vastasin, että minun tuvassani ei ollut sijaa sellaiselle.

Hiljaista oli tuvassani, sillä kukaan ei ollut uskaltanut koskaan tahtoani vastustaa.

Mutta muuan hiljainen mies, joka oli talossani renkinä — Johannes oli hänen nimensä, sama kuin sillä Jesuksen opetuslapsella, joka oli hänelle rakkain — hän sanoi minulle:

— Jollet omastasi tahdo antaa hänelle, niin anna siitä, joka kuuluu minulle. Anna hänelle minun osani tuvasta ja lämmöstä.

Kun minä sen kuulin, niin vihan veri nousi päähäni, ja minä kiivaana vastasin:

— Jos sinä omastasi tahdot antaa hänelle, niin saatkin sitten viettää yösi ulkosalla.

Minä tahdoin häntä rangaista, sillä pakkanen oli tuima ja minä tiesin, että hän siinä kangistuisi kuoliaaksi. Niin kova oli sydämeni jokaista kohtaan, joka minua uskalsi vastustaa.

Mutta nöyränä vastasi Johannes:

— Teen, niinkuin sinä käsket. Olenhan nuori, kyllä minä pakkasen kestän. Minä nukun yöni kinoksessa.

Hän nousi paikaltaan ja meni yöhön.

Kun katsoin toisiin palkollisiin, niin näin, miten kalpeita he olivat, sillä he tiesivät Johanneksen menneen kuolemaan.

Mutta ei kukaan minua tohtinut vastustaa, niin pelätty minä olin.

Niin jäi vanhus tupaani yöksi.

Kun aamu talvikeltaisena koitti, nousin vuoteeltani ja menin katsomaan miestä, joka toisen tähden oli henkensä alttiiksi pannut.

Mutta kun tulin sille kohdalle, mihin hän yöksi oli itselleen hankeen valmistanut makuusijan, näin hangen sulaneen siitä pois ja kukkasten kauniisti kukoistavan.

Herätin miehen ja kysyin, miten hän oli yönsä nukkunut. Hän vastasi unessa olleensa paratiisissa.

Silloin kiukkuinen viha minussa heräsi. Minä huusin kaiken väen koolle. Mutta pian vihani lauhtui, sillä eihän kukaan muu nähnyt kukkivaa maata kuin minä. Siitä huomasin, että silmäni olivat harhaan nähneet.

Kun vanhus sitten minulta ruokaa pyysi, niin minä kielsin sen. Mutta jälleen Johannes tuli luokseni ja sanoi:

— Anna hänelle minun osuuteni. Minä tyydyn niihin muruihin, jotka häneltä putoavat.

Annoin sen tapahtua. Mutta kun hän niistä muruista söi, niin tuli hän täydellisesti ravituksi.

Toisen yön, jolloin pakkanen oli entistään ankarampi, nukkui Johannes taas kinoksessa.

Aamulla menin katsomaan, sillä nyt olin aivan varma siitä, että hän oli kuollut viluun.

Mutta kun hänen luokseen tulin, näin hänen nukkuvan kauniin omenapuun alla, jonka oksat painuivat syvälle hänen puoleensa ja olivat täynnä hohtavia hedelmiä.

Kun ei kukaan muu kuin minä sitä nähnyt, niin ajoin vanhuksen talostani pois.

Tämä tapahtui kolmantena päivänä senjälkeen, kuin hän oli talooni tullut.

Ennen lähtöään vanhus kumarsi kolmasti minulle syvään ja virkkoi:

— Minä olen kartanossasi yötä viettänyt ja olen ravituksi tullut. Minä tahdon sinua siitä palkita. Kun matkasi kerran loitos talostasi kulkee, niin tule minunkin asuinsijoilleni ja minä tahdon kaiken sinulle siellä maksaa, niinkuin sinulle tuleva on.

Mutta ei hän minulle tietä asunnolleen neuvonut.

Minä en voinut vanhusta mielestäni karkoittaa. Kun tuli kevät, ja maa alkoi kasvaa ja viljaa kantaa, oli kaikilla pelloillani ihmeellinen siunaus. Niin runsas oli sato, niin viljavaa kaikki, että taloa alettiinkin sanoa Viljaisiksi.

Kun kesällä kaikki oli kukkeimmillaan, otin eräänä päivänä sauvan käteeni ja läksin etsimään tietä tuon vanhuksen asunnolle.

Kun näin vaelsin, lensi eräänä päivänä metsästä kaunis lintu tielleni. Kultaiset olivat sen siivet ja heleä oli sen laulu. Koetin sitä tavoittaa, mutta aina se väisti käsiäni ja johdatti minut yhä syvemmälle metsään.

Näin seurasin lintua ja tulin niin metsämökille, ja kun sinne tulin ja oven avasin, astui vanhus luokseni.

Lintu oli tuonut minut hänen asunnolleen.

Ystävällisesti vanhus otti minut vastaan ja ravitsi minua runsaasti kaikella hyvällä.

Tuli yö, ja minä laskeuduin levolle vuoteeseen, jonka hän oli minulle valmistanut.

Mutta kun olin uneen vaipunut, niin huomasin, miten vuoteeni muuttui rautakangiksi, joiden päällä minä sain maata, ja palava liekki minua korvensi.

Näin nukuin aamuun asti, mutta en minä vanhukselle mitään sanonut siitä, että hän niin huonon lepovuoteen oli minulle valmistanut.

Mutia kun seuraavan yön vuoteellani nukuin, niin tunsin, miten huone ympärilläni alkoi kukkia, ja minä lepäsin ihanalla niityllä, jossa onnelliset ihmiset käyskentelivät. Ja uneni ajan minä kuulin, miten tuo kultasiipinen lintu, joka oli minut mökille saattanut, kaiken yötä lauloi. Ja niin kaunis oli sen laulu, että avaran luonnon kuuli siinä helisevän riemuaan ja kiittävän herraansa jumalaansa.

Kun aamulla havahduin, täytyi minun jo kysellä isännältäni:

— Miksi minulle ensimäisenä yönä niin huonon ja tuskaisen sijan laadit ja toisena niin suloisen?

Ja vanhus vastasi minulle:

— Se vuode oli se, jolla nukkuva olet ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.

— Miksi minulle sitten toisena yönä niin suloisen vuoteen laadit?

— Se vuode oli se, jolla renkisi on nukkuva ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.

Kun sen olin kuullut, niin kysyin häneltä:

— Mitä minun tulisi tehdä, jotta minä samallaisen vuoteen saisin kuin se, jonka rengilleni valmistanut olet?

Hän vastasi silloin minulle:

— Mene ja anna kartanosi rengillesi ja tule ja seuraa minua.

Kun sen kuullut olin, palasin kotiani, annoin taloni rengilleni ja läksin uudelleen etsimään häntä, joka talvisena yönä oli majassani ollut ja jonka asunnossa minä yöni olin viettänyt.

Eräänä päivänä tavattiin renkini huoneessaan nukkuneena. Jumala oli hänet siirtänyt sille vuoteelle, joka hänelle oli valmistettu.

Silloin myin kartanoni, jaoin rahat köyhille ja vaivaisille.

Joka kesä minun täytyy palata tänne, ja kun yöni nukun omenapuun alla, jonka jumala siihen paikkaan on kasvattanut, missä renkini näin sen alla nukkuvan, kuulen unessa tuon paratiisin linnun laulavan. Silloin minä jälleen lähden reippaana pois ja etsin herraani ja mestariani.

Häntä minä odotan ja toivon, että hän kerran on tuleva luokseni ja sanova:

— Sinun vuoteesi olen minä valmistanut, tule ja seuraa minua, jotta levolle pääsisit ja unesi olisi suloinen.

Mutta vielä hän viipyy, ja minun sydämeni odottaa häntä ikävöiden.

Mutta ei minun ikävöimiseni ole raskas, sillä olenhan hänen kauttaan sen tajunnut, että meidän tulee kaikesta luopua omistaaksemme kaiken.

Iisakki vaikeni. Hän katsoi loitolle, katsoi yli viljapellon, joka juuri alkoi tähälle nousta, loitos, sinne, missä metsä sinisenä kohosi. Ja hänen vapiseva kätensä otti maasta pienen kukan, ja hän sanoi:

— Katso tätä kukkaista, jossa taivas ja sen sininen kauneus kuvansa on löytänyt. Sen minun herrani ja mestarini antaa kasvaa viljan keskellä, jotta me huomaisimme, että maailmassa on muutakin kuin vain leipää. Ja niinkuin hän kauneutta meille runsaasti jakaa, niin tulee meidänkin kaunein omassa sielussamme hänelle pyhittää. Ja kuinka me sen tehdä taitaisimme, jos meidän ajatuksemme ovat kiinni maallisessa.

Vanhus oli vaiennut.

Mutta ääni Juhanan sielussa puhui:

— Luovu onnestasi, jotta hänet, jota rakastat, onnelliseksi tekisit.

VII.

Ei ihminen milloinkaan tunne elämänarvoa niin suureksi kuin silloin, kun hän vapaaehtoisesti, kenenkään vaatimatta luopuu siitä, mikä hänelle on rakkainta, antaa sen pois, jotta toiselle sen kautta koituisi onni suurempi kuin antajalle.

Kaunis on sen miehen sielu, joka elämänsä antaa isänmaalleen, antaa hymyillen ja kysyttäessä, miksi hän sen tekee, vastaa: en tiedä, minun täytyy niin tehdä.

Mutta vielä kauniimpi on sen miehen sielu, joka uhraa kaiken sille, jota rakastaa. Sillä helppoa on kuolla pyhän innon vallassa, mutta raskasta on elää, kun uhrin jälkeen tietää saavansa viettää ilotonta elämää.

Hitaasti astui Juhana Poikon kartanoa kohden. Raskasta oli kulku, mutta jota lähemmäksi hän tuli, sitä suurempi rauha hänessä sai vallan, ja hänen sielunsa täytti voimakas ja ihmeellinen viileys aivan kuin helteisen päivän jälkeen, kun pitkäisen tuli on piirtänyt tulikirjaimensa taivaan lakeen.

Vanhuksen kertomus elämästään oli tullut vaatimuksena, jonka mukaan Juhana oli päättänyt toimia.

Hän tiesi, että toisin ei hän voi tehdä, kuin mitä hän nyt aikoi. Ja kun hän kartanoon oli tullut ja seisoessaan Katarinan oven takana otti lakin päästään ja kädellään pyyhkäisi tukkaansa, niin leikki alakuloinen hymy hänen huulillaan.

Kun Katarina kuuli oven käyvän ja katsahti sinnepäin, sävähtivät veret hänen poskilleen.

Hän oli istunut huoneessaan, ja palava ikävä oli hänen poveensa painunut ja hänen oli täytynyt ajatella vain tuota yhtä ainoata.

Hiljaa oli hän alkanut puhua:

— Sinun täytyy tulla minun luokseni! Sinun täytyy tulla minun luokseni!

Ja nyt oli tuo toivomus, tuo käsky täyttynyt.

Juhana seisoi tuolla, seisoi hänen edessään.

Riemu nousi Katarinan rintaan niinkuin väkevä virta. Hän oli Kemiön saaren luona usein katsellut, miten meri siellä vuorokausien eri hetkinä nousee ja laskee ja väkevänä, vastakkaisiin suuntiin kulkevana vyöryaallokkona voimaansa näyttää. Ihmetellen hän usein oli tuota luonnon leikkiä katsellut, ja nyt tuo kuva oli hänen mielessään, eikä hän päässyt siitä vapaaksi.

— Onko kartanossa mitään erikuista tapahtunut, koska vouti on täällä? kysyi Katarina leikillisellä äänellä.

— Ei kartanossa, mutta kyllä minulle.

Juhanan ääni oli juhlallinen ja siinä oli outo sointu.

Hymy katosi Katarinan huulilta, ja hän tunsi, miten kaikki hänen sielussaan virtasi pois, niinkuin meressä vuoksi väistyy ja luode alkaa.

— Mitä on tapahtunut?

— Minä tulin pyytämään päästä pois paikastani.

Katarina kuunteli kalpeana näitä sanoja. Siihenkö siis oli tultu? Yksi ainoa suuri ilo oli tullut hänen elämäänsä, ja nytkö sekin otettaisiin häneltä pois? Ja kun se olisi menetetty, niin kuinka paljon synkemmältä kaikki silloin näyttäisikään. Ei, hän ei kaikkea luovuttaisi! Hän oli paljon saanut heittää siitä, mitä hän oli uneksinut, mutta kaikkea ei hän anna. Ei anna taistelutta.

— Mutta minkä tähden? kysyi Katarina. Etkö ole palkkaasi tyytyväinen? Jos se on mielestäsi liian pieni, niin sano, ja minä korotan sen kaksinkertaiseksi.

Juhana oli vaiti.

— Kolminkertaiseksi.

Juhana ei vieläkään haastanut sanaakaan.

— Sano, kuinka paljon tahdot, ja minä lupaan kaiken täyttää.

Juhana oli katsonut maahan. Nyt hän kohotti päänsä ja sanoi:

— En minä tänne palkan tähden tullut.

Äänessä oli sellainen ylpeä sointu, että Katarina pelkäsi loukanneensa häntä, ja hänessä heräsi kiihkeä halu sovittaa taas kaikki.

— Noin sinä et saa käsittää sanojani. Minä tahdon pitää sinut täällä luonani. Minä en voi tulla toimeen ilman sinua. Minä olen niin turvallinen, kun sinä olet täällä. Minä en mistään hinnasta voi luopua sinusta.

Katarina huomasi sanoneensa liian paljon. Hän huomasi sen siitä polttavasta katseesta, jonka Juhana häneen loi. Naisen vaistomainen halu salata, mitä hän oikeastaan tuntee, heräsi hänessä, ja hän lisäsi:

— Minä en voi ilman sinua hoitaa kartanoa.

Sykkivin sydämin oli Juhana odottanut loppua Katarinan lauseisiin. Miksi hän ei tahtonut päästää häntä pois? Siis vain kartanon tähden.

Hänen luopumisen edessä arka sydämensä oli takertunut äkkiä siihen toivoon, että Katarina sanoisi hänelle rakastavansa häntä. Ja sitten olikin tämän hellyyden perustana halu pidättää luonaan hyvä vouti.

Katarina huomasi, miten Juhana oli loukkaantunut hänen sanoistaan. Hänen mielensä tuli siitä niin pahaksi, että hän olisi tahtonut purskahtaa itkuun. Mutta kun hän etsi sovittavia sanoja, ei hän löytänyt mitään muuta kuin:

— Täytyykö sinun lähteä? Täytyykö?

— Täytyy.

Nyt oli Juhana aivan varma siitä, että hänen täytyi.

— Miksi en minä voi hänelle suoraan sanoa, että rakastan häntä, ajatteli Katarina, että en voi elää, jos hän menee?

Hän olisi tahtonut hellänä mennä Juhanaa vastaan ja hiljaa kuiskata hänelle kaikesta siitä, mitä hän näinä aikoina oli tuntenut, mutta hän ei osannut sanoa muuta kuin:

— Etkö voi minulle sanoa syytä siihen?

Juhana oli vaiti. Mutta hänen sielussaan heräsi äkkiä viha tuota naista kohtaan, jolle hän kaiken tunteensa oli pyhittänyt ja joka nyt puhui hänelle kartanostaan ja sen hoidosta. Hän olisi tahtonut sanoa jotain kovaa ja tylyä, jolla olisi omaa tuskaansa viihdyttänyt.

Katarina tunsi olevansa aivan kuin virran vallassa, joka oli riistänyt hänet mukaansa. Hän ei jaksanut enää taistella vastaan. Hän tiesi, että kaikki oli kadotettu. Miksi hän suotta enää koettaisikaan pidättää Juhanaa. Antaa hänen mennä. Parasta kai se on. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hän hengitti aivan kuin olisi pitkän matkan juossut eikä uupuneena jaksaisi enää ajatella muuta kuin sitä, että pääsisi lepäämään.

— En tahdo sinua pakottaa. Koska sinä tahdot mennä, niin miksi sinua pidättäisin? sanoi hän.

Nyt oli Juhana siis vapaa. Nyt hänellä oli oikeus sanoa kaikki.

Hän kohotti hiukan päätään, hengitti syvään, ja hänen kasvoilleen valahti kalman kalpeus. Mutta silmät olivat tummemmat kuin koskaan ennen.

Kuinka avuttomaksi ja pieneksi Katarina äkkiä tunsi itsensä tuon miehen edessä. Hän olisi tahtonut estää Juhanaa puhumasta, mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.

Juhana alkoi hiljaa puhua, aivan tyynesti.

— Koska minä siis lähden pois talosta, niin tahdon sanoa syynkin lähtööni. Kun sen olen sanonut, niin minulla ei enää ole oikeutta jäädä. Minä lähden pois siksi, että rakastan sinua.

Ennenkuin Juhana nuo sanat oli sanonutkaan, Katarina ne jo tiesi.

Nyt siis olivat ne sanat tulleet, joita hän oli koko elämänsä odottanut. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ne oli saanut kuulla. Ja onnen laine täytti hänet. Hän oli tuntenut äsken, miten veri hänen suonissaan juoksi kuiviin, ja nyt koko hänen ruumiinsa täytti uusi voimakas, kuuma veri. Mitä hän nyt tekisi? Hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen, vaipua maahan hänen eteensä, käsillään syleillä hänen polviaan ja kiittää häntä siitä, että hän oli rakkautensa hänelle, köyhälle antanut.

Hän avasi silmänsä ja aikoi riemuiten rientää Juhanan luokse. Mutta kun hän katsoi tähän, niin silloin hän heräsi todellisuuteen. Nyt, kun nuo sanat olivat lausutut, nyt hänen täytyi erota hänestä. Mitään yhteistä elämää ja yhteistä onnea ei ollut heitä kahta varten.

— Niin, niin, sanoi hän hiljaa. Nyt minä tiedän, että meidän kahden täytyy erota.

Kun kaikki oli kadotettu, tiesi Juhana sen hetken tulleen, jolloin hänellä oli kaikki. Nyt hänen ei enää tarvinnut mitään peittää.

— Anna minulle anteeksi se, että uskallan sinulle sanoa kaiken, mutta minun olisi niin vaikea lähteä pois, ellen tietäisi sinun tietävän, kuinka paljon sinä olet minulle ollut. Minulla ei ollut mitään, mihin olisin elämäni kiinnittänyt. Yksi varmuus minulla kuitenkin aina oli, se, että elämäni kaunein hetki minua odotti. Minä uskoin niin varmasti, että taivas on minulle armollinen ja antaa minulle suurimman rikkautensa, jos vain tyynenä odotan enkä lamaudu. Minä tiesin, mitä olin odottanut, kun sinä tulit tielleni. Nyt olen sinulle sanonut kaiken. Anna minun nyt mennä. Minä en jaksa itseäni yksinäni irroittaa sinusta, niin lujalle olet minuun jo kasvanut kiinni, mutta auta minua. Sillä täytyyhän sen tapahtua. Onhan se sinun onneksesi.

Läähättäen oli Katarina kuunnellut Juhanan sanoja. Hän lähtee siis pois. Mutta kun hän sen tekee, niin miksi hän enää salaisi tunnettaan häneltä. Hän alkoi puhua, alussa niin hiljaa, että Juhana tuskin sen kuuli:

— Niin, niin, sinun täytyy mennä pois. Se on parempi meille kummallekin. Mutta minä en tahdo, että sinä ajattelisit: hän tuli luokseni ja meni pois antamatta minulle mitään. Kuule siis. Minäkin olen sinua rakastanut. Minä tiesin sen sinä hetkenä, kun kannoit minut sylissäsi. Meidät on määrätty luopumaan toisistamme. Minä en ole koskaan itselleni valehdellut; kuinka tekisin sitä sinulle, joka olet rakkaampi minulle kuin oma itseni. Minä rakastan sinua, minä en ole ketään muuta rakastanut. Ja nyt mene, mene, sillä minä pelkään sanovani sinulle enemmän kuin tahtoisinkaan.

Juhana seisoi liikkumattomana, ja niin hiljaista oli, että hän kuuli, miten sydän löi rinnassa mielettömänä onnesta ja tuskasta.

Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja meni.

Kun hän oli ovesta päässyt, täytyi hänen hetkiseksi nojata seinään, niin voimakkaana löivät veren laineet hänessä.

Sen jälkeen hän riensi kartanosta pois, juoksi suoraan, katsomatta taakseen. Hänellä oli enää vain yksi ainoa ajatus: pois, pois!

Viljaisiin tultuaan hän otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.

Hän ei tahtonut mennä Poikon kartanon ohitse, päästäksensä sille tielle, joka vie Naantaliin. Hän ajoi senvuoksi metsään.

Mutta kun hän oli yksinäiselle metsäpolulle tullut, niin hervahti hänen ruumiinsa, hän painui alas satulassaan, kietoi kätensä hevosen kaulaan ja itki.

Ratsu käänsi päänsä, ihmetteli hetkisen, kun ei ajaja sitä ohjannutkaan. Se käveli hetkisen polkua eteenpäin. Sitten se kääntyi. Kun Juhana päänsä nosti, seisoi hevonen Viljaisten tallin luona.

Juhana katsoi ensin aivan kuin ihmetellen ympärilleen. Sitten hän hyppäsi satulasta alas ja taputti hevostaan.

Nyt hän oli päättänyt jäädä.

Nyt hän ei mene, ennenkuin hänet suorastaan ajetaan pois. Onni oli hänen rinnallaan ja hänellä oli oikeus ottaa se vastaan.

Muualla kuin täällä ei hän voinut elää. Täällä oli hänen paratiisinsa ja helvettinsä, äärimmäinen onni ja äärimmäinen tuska.

Mutta hän tahtoi ottaa kaiken vastaan juuri sellaisena, kuin elämä sen hänelle antoi.

Hän oli sielunsa puun istuttanut tähän maailman kolkkaan, ja sitä ei siitä voitu irroittaa muuten kuin kaatamalla.

— Hän saa nöyryyttää minua. Hän saa halveksia minua. Mitä minä siitä. Minä elän vain kerran, ja minä tahdon elämältä ottaa omani.

VIII.

Jota onnellisempi ihminen on, sitä voimakkaammin hän luontoa rakastaa. Luonnon moninaisten kauneuksien keskellä ihminen paraiten ymmärtää sen suuren autuuden, jota on täydellinen, eletty tunne.

Jota terveempi ihminen on, sitä vähemmän hän etsii jumalaa onnensa todistajaksi. Jumala on onnettomuuden ja tuskan todistaja ja kieltäytymisen herra. Luonto on onnen ja onnen omistamisen suuri käskijä.

Juhanalle tuli maa, jota hän viljeli, entistäkin rakkaammaksi. Hän ei sitä enää katsellut niin kuin se, joka siitä haluaa itselleen vain voittoa, vaan hän tahtoi luontoa edistää sen oman itsensä tähden. Aamusta iltaan hän oli kartanon töissä.

Niin uuttera hän oli, että Poikon kartanossa palvelijat siitä kummastellen puhuivat.

Kun Katarina oli saanut tietää, että Juhana ei ollutkaan lähtenyt, oli hän hädissään paennut ensiksi pyhänkuvan eteen.

— Hän tietää kaikki ja hän jää, oli hän huudahtanut.

Mutta ensimäisen säikähdyksen hälvettyä hän oli riemuinnut uudesta käänteestä. Hän tiesi nyt joutuneensa suureen vaaraan. Mutta pelkäsikö hän sitä, eikö elämä ollut juuri suurta vaaraa, jonka keskellä ihminen löytää onnensa?

Eräänä päivänä hento, kaunis Matleena puheli Katarinan kanssa Viljaisten oloista. Matleena puheen sinne käänsi.

— Kyllä nyt varmaan tulee viljava vuosi Viljaisiin, koska vouti siellä niin kovasti tekee työtä, sanoi hän.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Katarina, joka mielellään tahtoi kuulla jotain Juhanasta.

— Mitä muuta minä sillä tarkoittaisin, kuin että vouti on aamusta iltaan työssä.

— Ja millaisella mielellä hän on?

— Hyvällä arvatenkin. Hyvällähän mielellä ihminen aina silloin on, kun hän tekee työtä.

— Oletko sinä hänet nähnyt?

— Näenhän minä hänet useinkin.

— Missä?

Kateus välähti Katarinan mielessä. Mitä tekemistä tuolla tytöllä oli Juhanan luona?

— Kartanossa tietenkin, vastasi Matleena.

— Eihän sinulla ole mitään syytä mennä sinne.

— Kyllä minulla, armollinen rouva, on. Meidän Kaunikki on kaikkina näinä päivinä eksynyt Viljaisten karjaan, ja minä saan aina illalla mennä sitä hakemaan sieltä.

— Eikö joku renkipojista voisi käydä sitä sieltä hakemassa?

— Voisihan kyllä, mutta teen minäkin sen mielelläni.

— Sinä menet kai sinne voudin tähden?

Kuinka kipeältä tuntui Katarinasta kuullessaan, miten tuo hento tyttö tuossa sai vapaasti mennä sinne, minne hänen mielensä paloi, jota vastoin…

— Kyllä minä hänenkin tähtensä menen. Minun mieleni tulee aina niin kepeäksi, kun hänet näen. Ja jos hän on sanonut minulle hyvän sanan, niin mieleni oikein sulaa onnesta.

— Sinä rakastat siis häntä?

— En minä tiedä, rakastanko? Minä vain iloitsen siitä, että hän on täällä ja että saan nähdä hänet ja saan puhella hänen kanssaan.

Katarina tahtoi tietää, kuinka paljon tyttö oli Juhanalle sanonut tunteestaan ja mitä Juhana vuorostaan oli hänelle sanonut. Nyt, kun toinen nainen oli astumassa hänen tielleen, nyt hän ei tahtonut tuota miestä antaa muille. Tuo mies oli hänen onnensa ja siksi hän hänet tahtoi omistaa.

— Sanohan, Matleena, mitä olisit hänen hyväkseen valmis tekemään?

— Miksi sellaista kysytte, armollinen rouva? Mitä ikänä hän vaatisi minulta, sen minä tekisin? Miksi minä missään tinkisin? Tuhat kuolemaa olisin valmis hänen puolestaan kestämään.

— Ei kuolema ole suurin uhri, minkä rakkaansa tähden tekee.

— Mikä olisi vielä suurempaa? Sanokaa se minulle!

— Voisitko elää, vaikka et saisikaan häntä omaksesi?

— Enkö nyt jo sitä tee? Olenhan minä onnellinen, vaikka hän ei minua rakastaisikaan.

— Mistä sinä sen tiedät, oletko sen kuullut hänen omasta suustaan? Oletko sitä häneltä kysynyt?

— Kuinka minä häneltä mitään kysyisin? Minä annan hänelle kaiken, mutta enhän häneltä mitään pyydä?

— Olisitko valmis hänen kanssaan jakamaan häpeänkin?

— Miksi armollinen rouva sellaista minulta kysyy? Mikä olisi minulle häpeäksi, jos hän olisi minun rinnallani? Hänelle minä siirrän elämäni valoisat hetket, päivän kullat ja yön unelmat, hiljaiset aavistukseni ja kauneimmat ajatukseni, sillä hän niitä tarvitsee, enkä minä niitä niin hyvin osaisi muille antaa, enkä anna.

Katarina tunsi äkkiä mieletöntä vihaa tyttöä kohtaan. Mikä oikeus tuolla lapsella oli tulla siten hänen elämäänsä? Miksi Matleena sai tuntea tuota miestä kohtaan tunnetta, joka hänen täytyi salata. Mutta vielä tunsi Juhana voimakasta tunnetta vain häntä, Katarinaa, kohtaan. Tuo tyttö ei saanut mennä hänen luokseen, ei saanut avata Juhanalle sydäntään. Katarina tunsi vihaa tuota lasta kohtaan, jolla oli suuremmat oikeudet rakkauteensa kuin hänellä.

— Aiotko sinä hänelle kaiken tunnustaa? kysyi Katarina.

Matleena hymyili.

— Mitä hän minun sanoillani tekisi? sanoi hän. Kun siksi tulee, niin minä teen jotain hänen tähtensä. Siitä hän voi huomata, mitä ajattelen hänestä. Eihän ihminen koskaan löydä oikeita sanoja, mutta oikean teon löytää kyllä.

— Ja millaista tekoa sinä tarkoitat?

— Kun hänen rinnallaan voin olla hänelle hyödyksi ja avuksi, silloin minä menen. En minä silloin häpeä tunnustaa, kuinka paljon olen häntä ajatellut, vaikka hän ajaisi minut pois luotaan, vaikka hän nauraisi minulle ja sanoisi, että kaikki, mitä olen tuntenut, onkin ollut turhaa.

— Jos hän rakastaisi toista, niin olisitko silloinkin valmis luopumaan hänestä tuon toisen tähden?

Matleena katsoi pitkään Katarinaan.

— Mitä on luopuminen?

— Se, ettet häntä omaksesi vaadi, vaan annat hänelle täyden vapauden.

— Miksi minä vaatisin? Olisiko se, mitä vaadin, mitään. Minähän tahdon hänelle kaiken antaa. Sitähän minä tahdon, en muuta. Enkö minä samalla sen kautta saakin. Minä olen lapsi, en minä näitä asioita oikein ymmärrä, mutta minusta tuntuu, että hän on minulle kallein koko maailmassa. Ja minä olen ollut niin sanomattoman onnellinen sen jälkeen, kun olen huomannut, miten suuresti hän minun elämäni täyttää.

Katarina tunsi itsensä voimattomaksi tämän lapsen puhtaan rakkauden edessä. Tiesikö tuo nuori olento, kuinka paljon hän oli saanut, kun hän niin eheästi ja kokonaisesti saattoi tuntea.

Matleena katsoi arasti Katarinaan ja sanoi:

— Onko se, mitä minä tunnen, rakkautta? Onko?

— Miksi sitä kysyt?

— Minä ajattelen usein sitä ja silloin mielestäni en anna hänelle vielä kylliksi paljoa. Minä en kai vielä osaa oikein rakastaa. Minun tulisi kai antaa hänelle paljon enemmän.

Matleena odotti vastausta. Kun hän ei sitä saanut, niin hän jatkoi:

— Olenhan lapsellinen, kun armolliselta rouvalta tällaista kysyn. Kuka lapsen ajatuksia ymmärtäisi?

Hän nauroi hiljaa itsekseen.

Kummastellen kysyi Katariina:

— Nauratko sinä? Etkö sinä tunne tuskaa?

— Minkä tähden tuskaa tuntisin? Olenhan aivan onnellinen.

Katarina kääntyi poispäin Matleenasta.

Kun Katarina ei enää mitään sanonut, meni Matleena hiljaa pois huoneesta.

Mutta kauan istui Katarina huoneessaan ja hiljaa vaikeroi:

— Hän tietää, että rakastan häntä, ja hän jää tänne. Mitä tulee minun tehdä? Enhän minä saata kuulua hänelle. Ja jos hän luonani on, niin kuinka taidan kaiken rinnassani voittaa? Mutta miksi tulisi minun kaikki voittaa? Eikö minulla ole oikeutta kaikkea omistaa? Elämä on koko ajan minulta ottanut. Nyt minulla on oikeus saadakin kerran jotain.

Hän nousi ja käveli levottomana huoneessaan.

Sitten hän meni pyhänkuvan eteen ja rukoili.

— Jumalani, jumalani, anna minulle yksi ainoa onnen hetki, niin minä kiitän sinua. Anna minun yksi ainoa kerta tuntea itseni täydellisesti onnelliseksi. Älä minua rankaise, jos minä hänelle kokonaan tahdon kuulua. Minä en voi enkä tahdo jakaa. Minä olen tähän asti elänyt valheellista elämää. Anna minun kerran elää lyhyt hetki todellisesti, jakamattomasti ja suuresti. Eihän se voi syntiä olla, minkä sinä väkevänä voimana meissä olet herättänyt.

IX.

Kesäaituuksessa seisoi karja ja märehti. Tarhan keskellä paloi lehmisavu, joka karkoitti itikat pois. Sinisenä nousi sauhu tyynessä ilmassa, leijaili hiukan sivulle, kun lehmä asteli sen ohitse.

Aidan luona seisoi Juhana ja katseli karjaa, joka valmistautui levolle.

Hän kuuli askeleita takanaan, ja kääntyessään näki hän Matleenan.

— Mitä Matleena meidän talosta etsii? kysyi hän, nähdessään nuoren tytön punastuen lähenevän.

— Meidän Kaunikki on eksynyt teidän karjaan, ja minä tulin sitä kotia etsimään.

— Mitenkä Poikossn on eletty?

— Miksei siellä hyvin elettäisi. Herrakin on ollut matkoilla, kuuluu olevan nyi Turussa ja kohta tulevan kotiin. Silloinhan kaikki taas käy synkemmäksi.

— Mitenkä armollinen rouva on voinut?

— Eihän tuon voimisesta tällainen kuin minä mitään tietää saa. Eiköhän liene hyvissä voinnissa, kun olen kuullut hänen laulavankin. Mutta miksi Juhana sellaista kyselee? Tulisi itse kartanoon, niin voisi kysellä sitä häneltä itseltään. Onhan hän aina Juhanalle ollut kovin ystävällinen.

— Onko hän kysellyt minua?

— En ole kuullut. Mutta miksipä ei olisi kysellyt. Kaivanneet me olemme kaikkikin Juhanaa sinne. Tahtoisimme niin mielellämme kuulla taas satuja, kun illalla istumme tuvassa.

— Kaipaatko sinäkin, pikku Matleena?

— Mitäpä minun kaipaamisistani Juhanan tarvitsee välittää.

— Kysyn sittenkin. Onko Matleena minua kaivannut?

— En tiedä, kaipaanko vai en.

Ja tyttö käänsi katseensa pois ja aikoi mennä aidan yli karjatarhaan. Mutta Juhana pidätti häntä.

— Älä mene vielä, Matleena. Sanohan, oletko sinä koskaan rakastanut?

— Miksi Juhana sitä minulta kysyy? Nuorihan minä olen vielä, lapsi, tietäisinkö mitään siitä.

— Kaunis sinä olet Matleena, kaunis ja puhdas kuin pulmunen. Onnellinen se miekkonen, joka sinun sydämesi voittaa.

— Huolisikohan kukaan minusta?

Matleena seisoi vavisten ja katsoi eteensä.

Sitten hän nosti katseensa ja loi lempeät silmänsä Juhanaan. Hänen äänensä värähti, kun hän lausui:

— Yhtä minä mielessä olen pitänyt, ja jos hän minulle olisi hyvä, niin en muuta pyytäisi.

Juhana katsoi häntä silmiin ja silloin hän käsitti kaiken, tiesi, että tuo tyttö oli sydämensä hänelle antanut. Sanomattoman suuri hellyys täytti hänen mielensä. Hän tiesi, kuinka paljon tuo nuori tyttö saisi kärsiä tunteensa tähden. Ja hänen tuli sääli sitä tuskaa, jonka hän oli pakotettu tuolle puhtaalle olennolle valmistamaan. Hän tahtoi jotain hyvää tehdä Matleenalle, ja hiljaa hän siveli tämän vaaleata tukkaa.

Näin he seisoivat illan ihanassa hämärässä vastatusten ja pyhä kunnioitus täytti Juhanan mielen tuon suuren luopumisen edessä, joka nuorta tyttöä odotti. Oliko hän kaiken kestävä, vai oliko hän vaipuva sen alle? Oliko hän jaksava elää sen jälkeen, kun hän saisi tietää, ettei hän onnea voisi omakseen saada? Ja Juhana tunsi, miten he kaksi olivat samaa kohtaloa varten luodut, miten heidän täytyi molempien jättää unelmat, joille ei ollut täyttymistä.

Mutta tyttö nosti hennot käsivartensa, nosti ne ujosti ja kietoi miehen kaulaan ja painoi päänsä itkien hänen povelleen. Hänen mielessään tuntui niin leppoiselta ja rauhalliselta.

Ja Juhana haasteli hänelle hiljaa:

— Pieni Matleena, huonosti on sinun tunteesi herännyt, kuu minut olet valikoinut! Murheellinen on minun mieleni siitä, että en sinua saata rakastaa, niinkuin sinä uneksit ja niinkuin sinä sen olisit ansainnut. Mutta kohtalo on sen niin sallinut.

— Enhän minä mitään pyydä, en mitään, sanoi Matleena, kun sinä vain olet minulle hyvä. Enhän ole koskaan uskaltanut toivoa sinua omakseni. Millä minä niin suuren onnen olisin ansainnut? Mutta anna minun sinua palvella ja anna minun nähdä se, että sinä tulet onnelliseksi. Ja jos minulta jotain vaadit, niin sano se, ja olkoon teko kuinka vaikea tahansa, niin tahdon sen täyttää.

— Enhän minä sinulta mitään vaadi, sanoi Juhana.

Näin he seisoivat eivätkä illan hämärässä kuulleet, kuinka joku ajoi kartanoa kohden. Ajaja kääntyi tallin nurkan takaa kartanolle. Kun hän molemmat aidan luona näki, niin hän huudahti tuskasta, huudahti kuin sydämeen ammuttu ja ratsasti pois.

— Kuka siellä oli? kysyi Juhana.

— Armollinen rouva siellä ratsasti ja kääntyi pois, sanoi Matleena, erottautuen Juhanan syleilystä.

Neuvottomana seisoi Juhana paikallaan. Katarina oli tullut häntä etsimään, oli tullut ehkä sydämensä suuressa ikävässä. Ja nyt hän oli lähtenyt pois.

Matleena oli mennyt karjapihaan ja ajoi edellään etsimäänsä lehmää. Hän sulki karjapihan salkoveräjän ja etsi silmillään Juhanaa, mutta tämä oli jo kadonnut.

Kun Matleena tuli tielle, näki hän etäällä Juhanan rientävän Poikon kartanoa kohden.

— Miksi pakeni hän minun luotani, ajatteli hän, ja miksi hän kartanoa kohden rientää? Miksi ei hän tahtonut enää minun luokseni jäädä? Hän sanoi, ettei hän minua rakasta, mutta hän lupasi olla minulle hyvä?

X.

Pakoon, pakoon, pois ihmisten ilmoilta!

Katarina riisui yltään komean puvun, johon hän oli verhoutunut mennessään Juhanan luo, ja otti nopeasti toisen, yksinkertaisemman.

Miksi jäisi hän enää tänne. Hän tahtoi mennä pois, sinne, missä ei kukaan häntä tuntisi, missä ei kenelläkään olisi mitään tekemistä hänen kanssaan.

Tällä lailla oli siis tuo mies leikkinyt hänen kanssaan. Hänelle oli tunnustanut rakkauttaan ja sitten mennyt suutelemaan tuota tyttöä. Kuinka hän saattoi sillä tavoin tehdä? Eikö tunne tuolle miehelle siis ollutkaan sen pyhempää?

Kun hän Poikon kartanosta loittoni, juoksi kettu tien poikitse. Metsäneläjä oli joutunut jalastaan kiinni ansaan, mutta oli siitä päässyt vapaaksi ja nyt vaivalloisesti pakeni.

Pesäänsä se pyrki parantamaan haavaansa. Metsänpedollakin oli pakopaikkansa, mutta minne hän olisi mennyt? Kaikkialla oli vihamielisiä ihmisiä, jotka hänen tuhoansa miettivät.

Kun hän Juhanaa ajatteli, niin kuuma suuttumuksen laine nousi hänen rinnastaan. Tuo mies, jolle hän kaiken pyhimmän itsessään oli antanut, oli raukkamaisesti voinut hänelle valehdella.

Mitä oli enää elämä hänelle, kun tämä viimeinenkin toivo oli kadonnut.

Kuolla hän tahtoi, kuolla, nukkua, nukkua heräämättä! Nukkua silloinkin, kun viimeisen tuomion pasuuna kutsuu kuolleet haudoistaan. Miksi hän enää palaisi, ei ollut hänellä ollut iloa maailmassa, kuinka sitä taivaskaan tarjoaisi? Tämä hänen tunteensa, tämä äkkiä herännyt ilo oli ollut hänen taivaansa. Ja nyt se oli suljettu.

Kiivaat olivat ne sanat, joita hänen huulensa lausuivat hänen nopeasti astuessaan tietä eteenpäin.

Tiellä tuli kaksi miestä häntä vastaan. He menivät varmaankin yöllä armaittensa luokse. Heillä oli joku, jonka he saattoivat syliinsä sulkea. Hänellä ei ollut ketään.

Hänen lapsensa!

Ne hänellä olivat. Mutta nekin hän oli antanut pois. Nyt hän oli niin yksin, niin ypö yksin.

Miksi Juhana Matleenaa rakasti? Rakastiko hän tätä todellakin? Jos niin oli, niin miksi hän oli jäänyt eikä ollut lähtenyt pois?

Jos hän rakasti, niin miksi hän sitä estäisi? Miksi hän syyttäisi Juhanaa siitä, että tämä ei häntä rakastanut yhtä paljon kuin hän, Katarina. Eihän hänellä ollut mitään oikeutta tehdä sellaisia syytöksiä.

Olihan Juhana kuitenkin antanut hänelle paljon, kun oli antanut tämän hänelle, sen tunteen, joka nyt tuskaa tuottavana hänen sielussaan eli.

Vaikka hän ei saisikaan onnelliseksi tulla, niin oli hän kuitenkin oppinut tuntemaan, mitä onni on.

Kuinka hän oli saattanut tällä tavoin menetellä? Nyt varmaankin Juhana on levoton ja etsii häntä kaikkialta. Hän ajattelee varmaan, että hän on mennyt surmaamaan itsensä.

Kuinka hän oli sillä tavoin saattanut menetellä? Eihän hän sillä tavoin onnea tuottaisi Juhanalle, että valmistaisi hänelle surua.

Matleena olisi kaikesta valmis luopumaan, tehdäkseen Juhanan onnelliseksi. Eikö hänkin voisi tehdä samoin?

Jos Juhana rakasti tuota nuorta tyttöä, niin täytyi hänen väistyä.

Äskeisen syyttämisen sijaan heräsi Katarinassa voimakas syyllisyyden tunne. Juhanan rikkomus oli hänen mielestään niin pientä ja kalpeata sen rinnalla, mitä hän nyt oli tehnyt.

Hänhän oli tahtonut sitoa Juhanan yksin omaan itseensä. Eikö hän saisi puhutella niitä henkilöitä, joita hän tahtoisi, olla niiden seurassa, jotka hänelle olivat ystävällisiä ja tuottivat hänelle iloa.

Hän oli nuori ja kaipasi varmaankin iloisia ihmisiä. Kuinka väritöntä oli hänen, kärsineen naisen ilo sen ilon rinnalla, joka pulppuaa siinä ihmisessä, joka ei vielä ole tuntenut toiveittensa katoamista.

— Olen ollut lapsellinen, ajatteli Katarina. Minun täytyy palata, ennenkuin hän sen huomaa. Minunhan tulisi olla urhoollinen ja voimakas ja minä olenkin aivan kuin ajattelematon tytönletukka.

Tunteen suuri myrsky oli mennyt ohitse.

Katarina oli vaatinut Juhanalta, nyt hän vaati itseltään. Hän oli ollut heikko, nyt hän oli voimakas.

— Minun täytyy olla hänelle hyvä, ei muuta kuin hyvä. Kun hän kerran lähtee pois elämästäni — ja kuinka selvästi minä näen sen pian tapahtuvan — niin täytyy hänelle jäädä muisto, joka sanoo hänelle: hän oli kuitenkin se ihminen, joka minulle antoi enemmän kuin kukaan muu, antoi vaatimatta mitään. Sellainen minä tahdon hänelle olla. Hän on mies, hän voi vaatia. Minähän olen vain nainen ja minun täytyy antaa.

Hänen mielensä alkoi käydä kepeäksi — ja hän kääntyi.

— En tahdo hänelle sanoa mitään. Mutta kun hänet ensi kerran näen, niin astun hänen eteensä, katson suoraan ja hymyilen. Siitä hän on ymmärtävä, että iloitsen hänestä.

Hän käveli kotia kohden. Mutta väsymys sai hänessä vallan ja hänen täytyi istahtaa tien viereen.

Silloin hän kuuli tieltä askeleita. Hän katsoi ja tunsi jo etäältä Juhanan.

Katarina olisi tahtonut paeta, miksi, sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt. Hän häpesi miestä, jolle hän oli surua tuottanut.

Kuinka pieneksi hän tunsi nyt itsensä tuon voimakkaan miehen edessä.

Mutta Juhana oli tuntenut tien poskessa istujan ja joudutti kulkuaan.

Jo tuli hän kohdalle ja pysähtyi.

Kauan seisoi hän siinä Katarinan edessä sanaakaan sanomatta.

Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.

Katarina peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Hän ei tietänyt, miksi hän itki. Hänen mielensä oli niin hyvä siitä, että Juhana oli häntä etsinyt, oli tullut hänen jäljestään, oli ollut levoton hänen tähtensä.

Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.

Vihdoin sanoi Juhana tukahutetulla äänellä:

— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!

Katarina olisi tahtonut nousta ja sanoa, että kaikki syy oli hänen, ei Juhanan, mutta hän tunsi itsensä pelottavan uupuneeksi. Hän painoi vain päänsä syvemmälle, ja lempeinä ja kirvoittavina valuivat kyyneleet.

— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, sanoi Juhana uudestaan. Minä olen tehnyt pahoin. Sinulla on täysi syy soimata minua, enkä minä voi millään itseäni puolustaa. Minä olen kärsinyt, kun näin sinun pakenevan. Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!

Hänen äänessään oli tuskaisa rukouksen sointu. Koko hänen ruumiinsa värisi.

Katarina kohotti kasvonsa ja sanoi:

— Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa. Minähän olen ollut lapsellinen ja ajattelematon.

Kuinka lämpimästi hän rakasti tuota suurta lasta, joka tuossa hänen edessään seisoi ja uskoi, että rakkaus ihmisessä voi sammua niin vähästä.

Kun hän ei sanoja löytänyt, katsoi hän Juhanaan ja hymy, lempeä ja hellä, kirkasti hänen kasvonsa.

Juhana hengitti syvään ja hänen kalpeille kasvoilleen kohosi heleä puna. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, sillä hän tunsi, miten kiivaasti hänen ruumiinsa kaipasi sitä, että hän olisi tuon hennon olennon saanut sulkea syliinsä.

Katarina tunsi vaistomaisesti kaiken sen, mikä Juhanassa liikkui.

Hän nousi ja sanoi hymyillen:

— Minä olen ollut lapsellinen, mutta älkäämme enää puhuko siitä.

— Olen niin iloinen, kun sillä tavoin sanot, sanoi Juhana. En osaa selittää, mitä ajattelen, mutta sen tiedän, että maailmassa ei voi olla ketään, joka sinua enemmän rakastaisi kuin minä.

Hän nauroi ilosta, joka hänessä lainehti. Sitten hän jatkoi:

— Minä rakastan varmasti sinun vaatteitasikin enemmän kuin kukaan muu.

Tämä leikillinen lause pyyhkäisi viimeisenkin alakuloisuuden heistä kummastakin, aivan kuin tuuli taivaalla lakaisee pilviä.

— Älkäämme enää puhuko siitä mitään, sanoi Katarina. Menkäämme kotiin.

— Niin, menkäämme kotiin, sanoi Juhana.

Ja yhdessä he läksivät astelemaan Poikon kartanoa kohden.

Matkalla he eivät mitään puhuneet siitä, mikä heidän sielussaan liikkui.

Olivathan he löytäneet toisensa jälleen, miksi he siis siitä olisivat puhuneet.

XI.

He olivat tulleet Poikon kartanon luo.

— Minä olin hänelle hyvä sillä hän sitä kaipasi, sanoi Juhana.

— Enhän minä sinua siitä soimaa. Minä tiedän, että hän rakastaa sinua. Hän kertoi itse sen minulle.

— Kun sen huomasin, niin sääli sai minussa vallan.

— Huono on ihmisen kohtalo, jos se säälille rakennetaan. Minä en koskaan tahtoisi säälistä mitään vastaan ottaa. Kovana on kohtalo meidän kahden kohdalle tullut, Juhana, ja selvä tili on meidän tehtävä toistemme kanssa.

— Jos tahdot, niin lähden enkä ikinä enää tänne palaja.

— Miksi sitä tahtoisin. Eiköhän kohtalo ole meille armollinen ja kerran salli meidän yhteen tulla. Ja jos emme täällä tapaa toisiamme, niin tapaammehan tuolla ylhäällä. Minä kohdistan toivoni siihen, ja kun niin ajattelen, voin kantaa suruni helpommin.

He saapuivat kartanon edustalle. Kaikki oli hiljaista, sillä väki oli käynyt levolle, ja vain he kahden suvisen yön hämärässä tekivät toistensa kanssa sitä tilitystä, joka kahden ihmisen kohtalon ainiaaksi määrää.

— Olen kaivannut kerran saada nojata päätäni sinun olkaasi vasten ja uneksia elämän aamun tulleen, joka onnen päivää lupaa. Salli minun se tehdä ja sitten kulkekaamme rinnatusten, niinkuin kahden ihmisen tulee, joilla on vielä paljon elämässä odotettavaa.

Katarina painoi päänsä Juhanan rintaa vastaan, ja hiljaa Juhana sitä siveli.

— Minä tunnen, että tämä on ainoa onnen hetki, mikä meille on annettu, sanoi Juhana. Onnelliseksi sinä minut olet tehnyt, enkä minä taida taivasta kyllin paljon sen hyvyydestä ja armosta kiittää. Ja jos kohtalo niin kaiken säätää, että minun luotasi täytyy ainiaaksi lähteä, niin eläähän minussa muisto tästä lyhyestä ajasta.

— Luopua meidän täytyy onnestamme, jotta me sen täydellisesti omistaisimme, sanoi Katarina. Minä olen näinä aikoina kapinoinut taivasta vastaan, mutta nyt ymmärrän sen tarkoituksen. Kuinka olisin elämän arvoa voinut täydelleen tajuta, ellei minulle olisi annettu tätä hetkeä, jona sinun povellasi levätä saan; ja tyynenä lähden silloin, tietäen, että tämä suloinen hetki ei enää milloinkaan palaa.

— Anna minulle nyt kaikki, kaikki anteeksi.

— Mitä minä sinulle anteeksi antaisin? Rikkaaksi olet elämäni tehnyt ja siunaan sinua siitä. Vasta nyt minä olen ymmärtänyt, että suru on suurta ja pyhää.

Mitä on nuoren miehen mieli? Kirkasvetinen järvi, jota valkohiekkaiset rannat rajoittavat. Helposti nousee siinä laine ja heittää korkealle rannalle heleät helmensä. Kun päivä kehränsä nostaa taivaalle ja järven pinta on tyyni, silloin syvälle pohjaan katse tunkee ja siellä paljon näkee. Kaunis on sellainen järvi tyynenä, kun se kalvoonsa kuvastaa kaikkeuden, mutta kauniimpi on se vielä silloin, kun siinä laine nousee ja se tummana hohtaa. Hohtavan sininen on silloin järvi, ja se, joka sen rannalla seisoo, hän ihaillen sitä katselee, koska siinä kirkkaus ja kauneus on niin suuri, että se jalokiven hohteelta näyttää. Niin oikea mieskin vihassaan vasta kaiken sielunsa kauneudet ilmi saattaa ja hän tuo silloin täydelleen julki sen, mikä hänen sielussaan on parasta ja pyhintä, sillä eipä hän taida huonon asian puolesta taistella eikä hänen suuttumisessaan ole mitään alhaista.

Mutta kun järvi on ihmisten kulkutienä ollut ja kun siihen kaikki ovat tulleet itselleen saalista pyytämään, kun se on rannoilleen pyrkinyt luomaan kaislikkoa, ikäänkuin somistaakseen itseään, silloin sen pohja ei enää ole hopean hohtava eikä sen laine enää kirkas, ja kun se vihaan nousee, niin tumma on sen pinta ja laineet nostavat sen pohjasta kalvoon kaiken sen, minkä järvi oli tahtonut sinne salata ja ikuisiksi ajoiksi kätkeä. Niin koko mennyt aika tulee taas näkyviin. Ja kun myrsky on laannut, niin rumat ovat rannat ja paljon mädännyttä kaislaa on kokoontunut niille. Sellainen on keski-ikäisen miehen mieli. Paljon on hän ennättänyt kokea ja paljon on likaa ennättänyt kokoontua hänen sieluunsa.

Myrskyisä oli ollut Poikon kartanon herran elämä ja paljon oli hänen jälkeensä jäänyt tekoja, jotka häntä syyttivät, sillä eipä hän ollut armahtanut ketään eikä mitään silloin, kun hänen mielensä paloi päästä näyttämään voimaansa. Valtija hän tahtoi olla ja kaiken määrääjä. Kun hän huomasi, että hänen vaimonsa ei koskaan täydelleen taipunut hänen tahtoonsa, vaan aina eli hiljaisessa vastarinnassa, heräsi hänessä tuota naista kohtaan mieletön viha, joka oli sitä ankarampi, kun hän ei voinut antaa sille mitään varmaa syytä. Hän oli tahtonut taivuttaa tuon naisen omakseen, hän oli tahtonut hallita häntä niinkuin hän kaikkia muitakin hallitsi, ja kun hän ei sitä voinut, niin vihasi hän. Ja joka kerta, kun hän oli voimaansa näyttänyt tuon naisen suhteen, laajeni se juopa, joka oli syntynyt heidän välilleen, ja viimein oli auennut sellainen kuilu, että mikään silta ei sen yli vienyt.

Kun Katarina palasi taloon, kohtasi hän siellä miehensä. Kalpeaksi sävähti nuori vaimo, sillä hän pelkäsi miehensä kuulleen kaiken, mitä hän Juhanan kanssa oli puhunut. Ei hän omasta puolestaan mitään pelännyt, mutta armaansa puolesta.

Mutta kun ei vanha Gödike mitään haastanut, tunsi hän itsensä rauhalliseksi.

Ja vuoteellaan makasi Katarina ja kuunteli käkeä, jonka kukunta oli jo niin paljon alakuloisemmaksi tullut, koska juhannus jo oli mennyt ja suven suloisin aika kadonnut.

* * * * *

Käsi kolkutti Viljasten tuvan oveen, ääni hiljaa rukoili:

— Juhana, Juhana, avaa ovi!

Kun Juhana ensin kolkutuksen kuuli, niin ajatus mielettömällä ilolla sanoi:

— Hän ikävöi minua ja hän tulee minun luokseni.

Mutta kun hän äänen kuuli ja siitä kolkuttajan Matleenaksi tunsi, niin suuttumus sai hänessä vallan.

Miksi tuli tuo nainen hänen luokseen näin yöllä? Mitä oikeuksia hän luuli itsellään olevan häneen, koska pyrki hänen majaansa. Hyvyys ei niitä oikeuksia hänelle antanut, ne antaa yksinään rakkaus.

Juhana nukkui yksin tuvassa, sillä kartanon väki oli kesän tultua vaihtanut lepopaikkansa aittaan.

Yhä jatkui kolkutus ja ääni rukoili kiihkeästi:

— Avaa, Juhana, avaa!

Juhana tunsi, miten hänen verensä kohahtivat. Tuo nainen oli tänään hänelle tuottanut suuren tuskan ja vielä suuremman Katarinalle. Hän ei saanut tulla hänen luokseen.

— Sinä et nyt tule tänne, kuuletko! huusi Juhana oven takaa.

Hänen äänessään oli sellainen vihainen kaiku, että kolkutus hetkiseksi taukosi.

Juhana tunsi iskeneensä syvälle Matleenan sydämeen. Mutta olihan kaikki hänen oma syynsä. Miksi tyttö tuli väkipakolla hänen luokseen? Mitä tekemistä hänellä, Juhanalla, oli tuon tytön kanssa.

Mutta ulkona oleva käsi ei enää kolkuttanut, se veti rivasta, veti epätoivoisesti. Ääni oli vaiennut, tuskaa ja epätoivoa oli siinä voimassa, jolla käsi tempoili ovea auki.

— Mene pois! huusi Juhana.

Hän olisi tahtonut avata oven ja lyödä tyttöä.

Juhana piteli oven rivasta kiinni, hän ei enää tahtonut tyttöä nähdäkään.

Viimeinen kova ponnistus, sitten tyttö hellitti otteensa ja rukoilevin ja hellin äänin lausui:

— Sinun täytyy kuulla minua, Juhana! Avaa ovi! Sinä et tiedä, mitä on tapahtunut.

Juhana tahtoi tukkia hänen suunsa. Jos tytön jyskytykseen heräävät toiset talossa! Ja miksi he eivät sitä tekisi? Silloin he nauraen kertovat, kuinka nuori Matleena oli hänen luokseen yöllä tullut.

Estääkseen sen hän avasi oven ja sanoi hiljaa, mutta äänellä, jossa suuttumus kuumana hohti:

— Mene pois!

Hän katsahti tyttöön ja näki parin hätääntyneitä suuria silmiä.

— Mitä sinä etsit minun luotani?

Tyttö katsoi rukoilevasti Juhanaan:

— Elä lyö minua, elä lyö! Minä tulin sanomaan sinulle, että armollinen herra on tullut kotiin ja että hän kuuli, kuinka sinä puhelit armollisen rouvan kanssa.

Juhana tunsi, miten veri jäähtyi hänen suonissaan, koko ruumis herpaantui ja tuli voimattomaksi.

Se oli siis nyt tullut, tuo päivä, jolloin hänen kohtalostaan päätetään. Hänen ja samalla tuon toisen.

Mutta tulkoon mitä tahansa, hänen täytyi kaikki syy ottaa niskoilleen, jotta Katarina pelastuisi.

Matleena seisoi hänen edessään ja avuttomana katsoi häneen, ojentaen molemmat kätensä ristissä häntä kohden. Juhanan tuli sydämestään sääli lasta, joka pelastaakseen hänet oli yöllä juossut Viljaisiin. Ja kuinka hän oli tuota lasta kohdellut, mitä sydämettömiä sanoja hänelle lausunut! Hän oli ollut valmis tuomaan oman kohtalonsa, oman tunteensakin uhriksi, jotta hän, Juhana, pelastuisi ja pelastuisi se, jota hän rakasti.

— Ethän ole minulle enää vihainen, rukoili Matleena, sano, ethän ole?

Juhana olisi tahtonut suudella tuota lasta palkaksi kaikesta, mutta hän ei voinut varastaa tuolta toiselta edes pientä hyväilyäkään.

— Miksi minä olisin sinulle vihainen? sanoi Juhana.

Ilon välähdys kirkasti tytön kasvot.

— Anna minulle anteeksi se, etten paremmin osaa sinulle näyttää, kuinka paljon minä tahtoisin sinun tähtesi tehdä, sanoi tyttö.

Juhana tunsi, miten mielensä heikontui ja miten hän tunsi itsensä helläksi sen suuren surun edessä, jonka hän tiesi Matleenan osaksi tulevan.

— Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sanoi hän. Sinä olet hyvä tyttö. Koeta voittaa rakkautesi minuun, sillä minä en siihen koskaan voi vastata.

Kirkkaus levisi tytön kasvoille.

— Enhän minä sinulta mitään pyydä; enkö minä silloin saa sitä pitää?

Juhana ei osannut mitään vastata. Hän teki hellän torjuvaisen liikkeen ja sanoi:

— Mene nyt!

— Olethan varuillasi, jos hän aikoisi sinulle jotain pahaa?

— Ei minulle kukaan taida mitään pahaa tehdä. Mene!

Matleena katsoi häneen ja läksi sitten kulkemaan Poikon kartanoa kohden.

Kun hän oli näkyvistä kadonnut, vaipui Juhana tuvan portaille ja itki katkerasti.

Onni oli hänen elämässään ollut, mutta kuinka lyhyen ajan!

Nyt oli se aika tullut, jolloin kaikki oli katoava.

Aamun hämärässä katsoi hän kohden taivasta, etsiäkseen sieltä tukea ja turvaa.

Idän taivaalla näkyi nousevan auringon hohde. Pilvet kokoontuivat koittavan päivän tieltä taivaan laelle.

Tummina ja polttavina muodostuivat ne suureen ristin muotoon.

Risti, risti!

Suuri luopumisen aika oli tullut, sen Juhana nyt tiesi.

XII.

Synkkänä seisoi Gödike Fincke, Poikon kartanon herra, Viljaisten kartanon pihalla.

Kymmenen huovia seisoi hänen takanaan niin jäykkinä, etteivät heidän pitkät peitsensä liikahtaneetkaan.

Loitompana oli muuan huovi hevosten luona, jotka olivat sidotut kiinni aitaan.

Sanaakaan sanomatta kartanon herra odotti.

Kädessään olevalla piiskalla hän kärsimättömänä löi saappaisiinsa. Hän odotti, odottivat huovitkin.

Salama välkähti kartanon herran silmistä, kun rakennuksen takaa astui esiin kaksi huovia ja heidän välissään Juhana. Hän koukisti hiukan ruumistaan aivan kuin hyppyyn valmistuva peto, mutta hillitsi samassa itsensä ja odotti siksi, kunnes vouti oli tuotu hänen eteensä.

Vastatusten seisoivat nuo kaksi miestä, jotka nyt taistelivat samasta naisesta. Ja viha, se syvin ja polttavin, kuuma kuin tulinen rauta, hehkui heidän silmissään, sillä sitä vihaa, joka syttyy kahden miehen välillä naisesta, ei sammuta mikään muu kuin kuolema.

Kauan olivat molemmat vaiti.

Vihdoin kysyi Juhana:

— Mitä minulta vaaditaan?

— Tiliä, vastasi Poikon herra.

— Tiliä ja mistä?

— Sen sinä tiedät sanomattanikin. Rukoile jumalaasi, että hän olisi sinun sielullesi armollinen, sillä sinun ruumiisi on nyt minun vallassani.

— Joka päivä olen tehnyt tilini taivaalliselle isälle, vastasi Juhana tyynesti. Mutta mikä on se tilitys, joka minun nyt on tehtävä?

Gödike Fincken kädet puristuivat nyrkkiin. Hän olisi tahtonut hyökätä voutiinsa käsiksi ja surmata hänet, mutta sitä ennen hän tahtoi tietää, missä määrin hänen oikeuksiaan oli loukattu.

— Minä olen ottanut palvelijan talooni, mutta huomaankin hänen muuttuneen varkaaksi.

Juhana kävi kalman kalpeaksi. Hänen miehuuttaan oli syvästi loukattu.

Hän aikoi hyökätä herraansa käsiksi. Samassa hänen silmänsä suuntautuivat Gödike Fincken ohitse tielle, joka kartanosta vei Poikkoon. Metsän reunasta erkani ratsastaja, hän tunsi sen.

Juhana vastasi sen vuoksi tyynesti:

— Minä en tiedä mitään varastaneeni.

— Kunniani olet sinä varastanut, karjaisi Poikon herra.

— Huonosti sitä sitten olette varjellut, jos sen niin helposti taitaa varastaa. Jos kuitenkin uskotte minun sen tehneen, niin ottakaa hyvitys.

— Sinun henkesi on liian pieni hyvitys minulle kaikesta siitä, mitä olen menettänyt.

— Mitä siis vielä enemmän vaaditte?

— Häväistystä sinulle.

Juhana sävähti. Mitä tuo mies aikoi?

Poikon herra oli huomannut ilmeen miehen kasvoissa ja hän riemuitsi siitä.

— Kunnia on ainoa, mikä miehelle jonkin arvoista on, minä tiedän sen, sanoi hän. Sen vuoksi minä tahdonkin iskeä siihen, koska ainoastaan sen kautta tiedän osaavani kyllin syvälle sinuun. Minä olen ottanut vapaan miehen palvelukseeni, mutta nyt minä sinut leimaan orjaksi.

— Minä en ole teidän palveluksessanne. Kartano ei kuulu teille. Siis ei teillä ole valtaa minun ylitseni. Jos olette mielestänne tullut loukatuksi, niin lain edessä olen valmis vastaamaan kaikesta.

— Lain, lain. Tiedätkö, mikä minulle tällä hetkellä on laki? Käteni ja tämä piiska. Ja sillä minä sinut merkitsen, ennenkuin sinut surmaan.

Juhana ponnahti ja aikoi äkkinäisellä liikkeellä päästä vapaaksi. Mutta huovit tarttuivat lujilla kourillaan häneen ja painoivat hänet maahan.

— Vai pakoon aiot, sinä kurja mato, huusi Gödike Fincke. Kauniilla muodollasi sinä olet tullut lumoamaan naisten mielet. Mutta ennenkuin sinut hengiltä otan, tahdon sinun muotosi ainiaaksi pilata.

Ja Poikon herra nosti piiskansa ja löi sillä Juhanaa keskelle kasvoja.

Punainen, hohtava juova näkyi miehen kasvoilla. Verisenä se loisti, mutta verisenä punoittivat myöskin miehen silmät, joista pelottava viha leimusi.

Karjaisten ryntäsi Juhana pystyyn, eivätkä huovit voineet sitä estää. Hän huusi ja alkoi syöksyä herraansa käsiksi.

Mutta huovit olivat varuillaan, ja suuttumuksen vaahdon valuessa suupielistä sai Juhana nähdä, miten Gödike Fincke ilkkuen seisoi hänen edessään.

— Minä tahdon sinua rangaista aivan kuin koiraa, joka ei ole minulle ollut uskollinen. Juovikkaaksi minä tahdon sinun kasvosi tehdä ja sitten näyttää sinut sille naiselle, joka sinun kauniiseen muotoosi on mieltynyt.

Uudelleen hän kohotti piiskaansa.

Hän iski.

Kuului vihlova kiljahdus.

Katarina oli rientänyt perille, oli hypännyt hevosen selästä ja heittäytynyt molempien miesten väliin.

Gödike Fincken piiska osui hänen oman vaimonsa kasvoihin.

Niin odottamaton oli kaikille Katarinan tulo, että huovit eivät osanneet olla varuillaan, vaan päästivät Juhanan vapaaksi.

Kun Juhana oli nähnyt Katarinan edessään ja heittäytyvän vaaraan hänen tähtensä, niin elämisen halu täytti voimakkaana hänet.

Hän tahtoi elää, elää, olla vapaa!

Hän ponnahti syrjään ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt pidättää, hän jo oli hypännyt Katarinan ratsun selkään ja kiiti pakoon.

Katarina vaipui pyörtyneenä maahan.

Kiroillen huusi Poikon herra huovejaan ottamaan kiinni pakolaisen. Mutta ennenkuin nämä ennättivät nousta ratsuilleen, oli Juhana jo etäällä.

Juhana tunsi jokaisen kolkan molempien kartanoiden alueesta. Hän kiiti eteenpäin, ajoi Poikon kartanon ohitse ja käänsi hevosensa sille tielle, joka vie Rymättylään.

Päästyään jonkun matkaa hän eräässä mutkassa heittäytyi ratsun selästä ja ajoi hevosen menemään tietä eteenpäin. Itse hän piiloutui metsään.

Kätköstä kiven takaa hän näki huovien vinhaa vauhtia ajavan hänen ohitseen.

Nyt hän oli heistä päässyt, nyt hän taas oli oma herransa.

Tie oli hänellä vapaa, tie kostoon ja rankaisuun.

Sillä aikaa makasi Katarina voimattomana miehensä edessä satulassa, kun tämä häntä kuljetti Poikon kartanoa kohden. Kumpikaan ei toisilleen sanonut sanaakaan.

Se muuri, joka ainaiseksi kaksi ihmistä erottaa toisistaan, oli noussut heidän väliinsä.

Nyt tiesi Katarina, että hän oli kadottanut kaiken. Hänen nuoresta onnestaan ei ollut mitään enää jäljellä. Kaikki oli kadonnut.

Kirvelevänä tuskana hän tunsi piiskan lyömän haavan kasvoillaan.

Hän oli sen kautta leimattu sen miehen omaksi, jonka tähden hän sen oli saanut.

Hän kummasteli sitä, ettei hän tuntenut mitään surua. Kaikki oli niin merkityksetöntä. Täytyihän tämän hetken kuitenkin kerran tulla.

Pyhät ovat kateellisia ihmisten onnelle, ja iloja varten ei ole maailma, vaan suruja.

Mutta olihan hänelle kuitenkin jäänyt ihana muisto ajasta, jossa hän oli elänyt elämäänsä täydellisesti.

Nyt oli se hetki tullut, jolloin sallimus vaatii maksun lahjastaan.

Pyhä on miehen viha. Se on kulovalkea, joka kerran alkuun päästyään nielee kaiken, mikä sen tielle tulee, kaiken kauniin ja hyvän hävittää.

Pyhä on miehen viha silloin, kun se häväistyksen edessä herää, sillä silloin mies tuntee oman arvonsa.

Pyhä on miehen viha silloin, kun hän tuntee verensä kuohuvan nähdessään häväistävän sitä naista, jota hän rakastaa, sillä silloin mies ymmärtää, kuinka paljon hänelle toinen ihminen saattaa merkitä.

Ja kun mies oman arvonsa tuntee ja tietää, mitä toinen ihminen hänelle on, silloin on hän eheä ja kokonainen.

Mutta silloin hän myöskin helposti saattaa kadottaa kaiken hyvän itsessään ja antaa vihan valkean tehdä sitä hävitystä, jota ei millään saateta korjata.

Kun Juhana oli päässyt pakoon takaa-ajajiltaan, hän nousi kunnaalle, josta saattoi nähdä kauas.

Hän puristi sormensa nyrkkiin niin, että kynnet painuivat syvälle lihaan, ojensi kätensä taloa kohden, jossa hänen verivihollisensa asui.

Hän vannoi kostoa, joka oli tuon miehen kukistava. Sitä kirvelevää viirua, joka hänen kasvoillaan hohti, ei millään muulla kuin verellä voitu pestä. Sen hän tiesi.

Mutta yksinään, mitä taitaisi hän Poikon kartanon herraa ja hänen huovejansa vastaan? Hänen täytyi saada itselleen auttajia.

Mutta mistä?

Kääntyisikö hän oman sukunsa puoleen? Hän oli siitä niin kauaksi tullut, ettei kukaan heistä olisi valmis asettumaan hänen puoltajakseen.

Kuka heistä ymmärtäisi sen loukkauksen suuruutta, jonka hän oli saanut kokea.

Sen voi ymmärtää vain se, joka on lain ulkopuolelle tullut.

Tässä hän nyt oli yksinään ja oli pakotettu kirosanoista etsimään lohdutusta.

Kyyneleitä ei enää hänellä ollut, viimeiset oli vihan tuli hänestä kuivannut. Mutta sielun pohjalla nuo itkemättä jääneet kyyneleet polttivat pois kaiken hellän ja uneksivan.

Hänestä tuli lyhyessä hetkessä mies, jolla ei ollut enää mitään kadotettavissa ja joka sen vuoksi oli myöskin valmis joka hetki heittämään kaiken pois.

Lain ulkopuolelle hän tahtoi päästä, sillä koston hän tahtoi ja sitä ei ihmisten, sitä ei tämä laki hänelle antaisi.

Hän oli nyt valmis katkaisemaan kaikki kahleet, jotka sitoivat hänet siihen elämään, mihin hän tätä ennen oli kuulunut.

Hän loi salamoivan katseen sinne, missä hänen onnensa lyhyen kesäisen ajan oli asuntoaan saanut pitää, loitos, missä sinisen metsän sisästä näkyi Poikon kartano.

Nyt hän ei sinne enää palaisi muuten kuin hävittäjänä.

Uhkaavana Juhana ojensi nyrkkinsä kohden kaukaista kartanoa, ja huusi:

— Jos minä sieluni autuuden myydä taitaisin, niin pois sen antaisin, enkä muuta pyytäisi kuin voimaa saada kostaa. Miksi tulit sinä ylpeä Poikon herra minun tielleni? Minä en sinulta mitään riistää aikonut, uskollisena minä tahdoin sinua palvella, sillä minä rakastin sinun vaimoasi. Niin, minä rakastin, mutta sinulta en häntä riistää aikonut. Sinä olet nyt minulle näyttänyt sen tien, jolla hänet voin ottaa, koska sinä et sallinut minun häntä loitolta ihailla. Pahasti tulit sinä minun tielleni, Gödike Fincke.

Paljon oli sinulle annettu, kun sait sellaisen naisen pitää vaimonasi. Miksi siis minulta sen vähän, mikä minulla oli, tahdoit riistää pois?

Valmis minä olin tulemaan suureksi ja kauniiksi kuin puu, joka suoraan kohoo taivaan lakea kohden ja latvassaan pesän valmistaa linnuille.

Nyt olet sinä minut juurineni maasta vääntänyt. Mutta se kasvaa vielä kuitenkin. Ja kerran siitä puusta laitetaan ase, joka sinut lyö kuoliaaksi.

Kerran vielä sinä päivänä, jona koston suloinen hetki on minulle koittanut, olen seisova vieressäsi ja olen korvaasi kuiskaava: Nyt on meidän kahden tilinteonpäivä tullut. Nyt sinun henkesi on liian pieni maksu kaikesta siitä, minkä minulle teit.

Odota sitä päivää, ylpeä Poikon herra, odota sitä päivää! Se koittaa kohta. Veripunaisena se koittaa ja vielä verisempänä se laskee.

Näin huusi Juhana voimattomassa raivossaan.

Hän huomasi, kuinka turhaa oli hänen uhkailemisensa. Hän oli aivan kuin nainen tai lapsi syytäen sanoja, joiden takana ei ole tekoja.

Kun hän sen huomasi, niin tuntui se loukkaus, jonka alaiseksi hän oli tullut, entistään kovemmalta.

Nyt oli vihan kulovalkea päässyt täyteen raivoonsa, ja hän heitteli sen tulta laajemmalle, jotta ei mikään säilyisi.

Etäämpänä merellä oli joukko miehiä, jotka elivät ryöstöstä ja hävityksestä.

Aslaluodolla he asuivat, korkealla kunnaalla, eräässä vanhassa linnassa, joka jo silloin oli ollut, kun ei vielä kristinuskoa maassa tunnettu.

Nämät miehet olivat valmiit maksamaan hänelle heidän joukkoonsa liittymisestä sen maksun, jonka hän tahtoi saada. He olivat taipuvaiset tekemään syysyönä hyökkäyksen Poikon kartanoon.

Koston ajatus oli niin kiintynyt Juhanan sieluun, että hän oli valmis kaiken uhraamaan, kun hän vain sille sai tyydytystä.

Erään kalastajan venheessä hän pääsi Aslaluodolle.

Kun hän sen rantaan astui ja näki edessään jylhät muurit, niin silloin hän tiesi astuvansa sille tielle, josta ei enää mitään paluuta ollut kunniallisten ihmisten joukkoon.

Kun hän kerran siihen linnaan oli tullut, niin oli hän astunut lain ulkopuolelle.

Hän muisti sen sinä hetkenä, ja ensi kertaa hän kostonaikeissaan epäröi.

Täytyikö hänen tehdä tämä? Eikö ollut mitään muuta keinoa?

Mutta kun hän muisti, miten Katarina oli syöksynyt hänen eteensä ja oli saanut piiskaniskun kasvoilleen, niin hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän tahtoi kostaa. Ja tie kostoon kulki vain tämän kautta.

XIII.

Juhana saatettiin pimeään huoneeseen.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kuuli hän pimeässä äänen sanovan:

— Ken olet sinä yksinäinen, joka tulet rauhattoman asunnolle?

— Rauhaton sanot olevasi, silloin voit turvan suoda minulle, joka myös olen rauhaton, vastasi Juhana.

— Turvaa ei voi antaa se, joka itse on turvaton, kuului vanhuksen ääni. Sinä olet matkallasi tullut niiden miesten asunnolle, jotka ovat vailla lain suojaa ja siis ovat lakia vastaan.

— Lakia vastaan olen minäkin. Minä haudon kostoa, jota lain kautta en voi täyttää. Siksi olen lain hyljännyt ja turvannut niihin, jotka sen koston minulle voivat hankkia.

Juhana kuuli, miten huoneen perällä joku nousi, astui pimeässä tuvassa lieden hiiloksen luo ja sytytti siinä päreen. Hän piteli pärettä hetkisen alaspäin, jotta liekki pääsi puuta syömään.

Sitten hän astui Juhanan eteen ja nosti päreen valaisemaan tämän kasvoja.

Juhanan edessä seisoi mies, jonka parrattomissa, ahavoituneissa kasvoissa kaksi terävää silmää säihkyi. Ja nuo silmät loivat Juhanaan niin läpitunkevan katseen, että vanhus näytti tahtovan lukea kaikki hänen ajatuksensa.

— Sinä olet nuori mies, vanhus lausui.

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:

— Mikä on se teko, joka saattaa sinut astumaan lain ulkopuolelle? Miksi tahdot riistää itseltäsi sen suojan, joka elosi tekee armaaksi ja mieluiseksi toisten ihmisten parissa.

— Minun silmieni edessä on kuolettavasti loukattu sitä, joka on minulle pyhintä, loukattu minun tähteni. Ja niin suuri ja verinen on tämä loukkaus ollut, että minä olen vannonut kostavani sen verisesti.

— Nuori sinä olet, koska sielusi voi loukkauksen tähden tulla niin katkeraksi, että hylkäät sen suuren ilon, mikä on toisen seurassa eläminen. Raskaampaa on elää yksinään, kuin mitä tiedätkään.

Vanhus vaikeni jälleen.

Juhana seisoi hänen edessään ääneti. Hän aavisti nyt, kenen edessä hän seisoi. Meren Eerikki oli sen miehen nimi, jota kaikki pelkäsivät.

Vanhus lausui vihdoin:

— Olet väsynyt, kun olet kauan metsiä kiertänyt. Siksi istu ja lepää. Ja kun huominen koittaa, niin yhdessä saamme puhella siitä, mikä mieltäsi painaa.

Juhana oli nyt päässyt päämäärään, jonne hän oli pyrkinyt. Täällä oli seura, joka hänet oli auttava kostoon.

Tätä ajatellessa suuri väsymys valtasi hänet ja hän istahti penkille.

Vanhus oli sytyttänyt uuden päreen ja pisti sen lieden luona olevaan pihtiin palamaan.

Kun Juhana hänen näki näin rauhallisesti liikuskelevan huoneessa, heräsi hänessä epäilys siitä, oliko tämä hiljainen vanhus todellakin tuo pelätty Meren Eerikki. Sen vuoksi hän sanoi:

— Ennenkuin asuntoosi jään, niin tahdon kysyä, millä nimellä sinua kutsutaan.

— Sitä nimeä, jota silloin käytin, kun olin niin nuori kuin sinä nyt ja mieleni paloi toimiin ja taisteluun, en ole enää pitkään aikaan kuullut kenenkään huulilta. Mutta jos Meren Eerikistä olet kuullut puhuttavan, niin olen minä se.

Tuo mies oli siis sittenkin sama, josta hän usein oli kuullut kauhulla puhuttavan, tuo sama hiljainen vanhus.

— Usein sinusta olen kuullut ja pelko ja vavistus on kaikissa herännyt silloin, kun nimesi on mainittu.

— Minä tiedän, että he ovat minua pelänneet ja sitä minä olenkin tahtonut.

— Mutta missä on joukkosi, seuralaisesi? Minä näin vain muutamia miehiä tänne tullessani.

— Työssä.

— Missä työssä?

— Tiedäthän sen, miksi siis lapsellisia puhut, sanoi vanhus.

Hän poistui hetkiseksi huoneesta ja toi leipää ja kupillisen maitoa, jotka hän laski pöydälle sanoen:

— Tule syömään. Ateria ei ole niin herkullinen kuin se ruoka, johon Viljaisissa olet tottunut.

— Sinä siis tunnet minut?

— Minä tunnen kaikki ihmiset, sillä minä olen kaikkia pitänyt silmällä. Mutta tule ravitsemaan itseäsi.

Juhana siirtyi pöydän ääreen ja alkoi ahnaasti syödä.

Vanhus istui hänen viereensä ja sanoi:

— Minä jään tänne luoksesi hetkiseksi istumaan.

— Minä olen sinun lepoasi häirinnyt.

— Lyhyt on vanhuksen lepo. Kautta elämäni olen tottunut siihen, että olen noussut valveille silloin, kun olen päättänyt levolle mennessäni. Ja monet vuorokaudet olen umpeen valvonut aikoina, jolloin olen vihollisilleni kostoa valmistanut.

Vanhuksen äänessä oli lämmin isällinen sointu, joka suloisena hiveli Juhanan mieltä.

— Minä tiedän, että sinä kärsit ja siksi minä tahdon luonasi valvoa. Kaikesta siitä mitä kirkko opettaa, on vain yksi kohta mieleeni painunut. Kun tuo mies, jota kirkko yli kaiken muun kunnioittaa, taisteli oman itsensä kanssa, niin pyysi hän opetuslapsiaan valvomaan kanssaan. Nämät eivät sitä jaksaneet tehdä, vaan vaipuivat uneen. Kun minä kärsivän ihmisen näen, niin en koskaan lähde levolle, jos hän kaipaa toista, joka hänen kanssaan lyhentäisi pitkän yön hetkiä.

Juhana oli lopettanut syömisen. Hän kiitti vanhusta ja teki ristinmerkin ruuan yli.

Silloin vanhuksen lempeä ääni kalahti kovana ja hänen silmänsä loivat kiivaan säteen.

— Tuota ei minun majassani kaivata! Minä en kirkon merkkejä koskaan käytä!

Juhanan uskonnollinen mieli tunsi kauhua, kun hän kuuli tällaiset sanat. Vanhuksen ääni talttui hänen huomatessaan sen.

— Nuorena minäkin niitä olen käyttänyt, mutta sitten olen ne unohtanut, kun opin huomaamaan, että ne eivät mitään merkitse. Sinä katsot minuun pitkään ja kummastelet tällaista kieltä. Minä tiedän kyllä varsin hyvin, että rosvokin pelkää jumalaa ja mielellään hän aivan kuin turvakseen tekee sen merkin, jolla ihminen itsensä siunaa ja lupautuu jumalan lapseksi.

Vanhuksen ääni muuttui jälleen kovaksi ja tylyksi:

— Minä sanon sinulle: jumalaa ei ole! Ihmisten pelko on luonut jumalan ja ihmisten vallanhimo kirkon.

Kauhistuneena nousi Juhana seisaalleen, sillä voimakkaana eli hänen sielunsa pohjalla usko korkeimpaan olentoon, joka ihmisten kohtaloita kaitsee.

Vanhus ei välittänyt Juhanan kauhusta, vaan jatkoi. Ja tässä yksinäisessä synkässä kivikammiossa, jota vain heikko pärevalkea valaisi, kaikuivat hänen sanansa juhlallisina ja vakavina aivan kuin sen enkelin, joka nousi kapinaan korkeinta vastaan.

— Kerran vielä sanon sinulle: jumalaa ei ole! Jos hän olisi, niin miksi hän meitä näin kiduttaisi. Minäkin olen ollut kerran kirkon mies. Koska tiedän, että tällä hetkellä seisot suurien kysymysten edessä, jotka koko elämäsi tulevat määräämään, niin tahdon sinulle selvitellä omaa elämääni, jotta siitä näkisit kuvan itsestäsi. Menin kirkon palvelukseen, sillä etsin suurta ja pyhää ja uskoin sen kautta löytäväni rauhan sielulleni. Siitä on jo niin pitkä aika, että ainoastaan kaunis muisto on minulla siitä jäljellä. Onnellinen olin silloin, niinkuin lapsi, joka lepää äitinsä rinnoilla ja tuntee itsensä suojatuksi kaikkia elämän myrskyjä vastaan. Mutta sitten tuli epäilys. Oletko koskaan tuntenut tuota pelottavaa kummitusta, jonka nimi on epäilys ja joka meidän sieluumme hiipii ja kaiken tarmon ja ilon varastaa. Taistelin sen kanssa, sillä uskoin, että herra oli sen minulle lähettänyt koetellakseen minua ja että sen kautta löytäisin rauhan. Nöyränä lähdin avojaloin vaeltamaan Roomaan, sillä tahdoin pyhässä paikassa rukoilla ja siellä voittaa epäilykseni.

Vanhus istui kauan liikkumattomana paikallaan. Sitten hän sanoi:

— En tiedä, miksi tästä kaikesta sinulle puhun. Jos sinun sielussasi on jotain arkaa ja kaunista — ja miksi siellä ei olisi, koska olet nuori — niin sydämetön olisin, jos tahtoisin sen särkeä.

Mutta Juhana vastasi kiihkeästi:

— Puhukaa, puhukaa, sillä olen eksynyt, enkä löydä tietä kotiin. Olen kaiken kadottanut ja siksi tahdon kuulla puhuvan toisen, joka minulle saattaa sanoa, miten hän on rauhan löytänyt.

— Rauhan, sanot sinä. Ei, poikani, rauhaa me emme löydä. Rauha on unta, josta me koko elinaikamme uneksimme, sitä koskaan löytämättä. Rauhan toivominen on heikkoutta. Mutta jos tahdot kuulla siitä suuresta taistelusta, jonka olen käynyt sielussani, niin voin sen sinulle kertoa!

Tulin Roomaan ja polvillani olin pyhän isän edessä, ja kauniina kaikui laulu kirkon suurissa holvissa. Minä tiesin, että toisten sielut sulivat ja pääsivät vapaiksi kaikesta kuonasta, mutta minun sieluni nousi voimakkaaseen kapinaan. En voinut olla sokea niinkuin muut, näin totuuden, joka huusi, että tuon kaiken kauniin alla oli petos. Mutta niin musertava oli totuuden näkeminen, että se löi minut maahan, ja tuskasta vaikerrellen makasin maassa ja rukoilin jumalaa todistamaan minulle, oliko hän olemassa. Mutta hän ei minua kuullut. Sinä hetkenä minä, joka olin itseni vihkinyt luostarille, näin, että kauniimpi itsensä kiduttamista, itsensä vähittäistä tappamista, oli elämän suuri riemu, tuo tahto ottaa elämä sellaisenaan kuin se on, valoineen ja varjoineen. Kaipasin niitä riemuja, joita elämä saattaa ihmiselle tarjota. Minä en niitä tahtonut heittää pois. Mitä minulle jäisi, ellen ottaisi elämästä sitä, mitä elämä meille tarjoaa.

Vanhus vaikeni jälleen. Hän oli noussut ja liikkui tuvassa kiihkein askelin.

— Niin palasin Roomasta, uskosta köyhänä, mutta elämänriemusta rikkaana.

Juhana muisti tuon toisen vanhuksen, joka myöskin oli suuren muutoksen tehnyt elämässään. Mutta kuinka toisin! Hän oli hyljännyt elämän, saadakseen elämän kuoleman jälkeen. Tämä hylkäsi tulevan elämän, omistaakseen nykyisen. Molemmat he olivat uskaltaneet itse päättää elämästään, molemmat olivat uskaltaneet luopua, mutta kuinka eri tavalla kumpikin.

Meren Eerikki jatkoi:

— Sinä tiedät, kuinka voimakkaat halut ovat kätketyt meihin ja kuinka ne meitä kahleissaan pitävät. Tahdoin päästää ne valloilleen ja minä päästin. Oletko koskaan tuntenut, miten ihanasti veri miehen suonissa soi, ja mitä on nautinto, tuo elämän lahja, jonka kautta ainoastaan tunnemme itsemme jumaliksi?

— En ole uskaltanut ottaa sitä, mitä vereni on vaatinut.

— Oletko ajatellut, mitä on armaan omistaminen ja elämä yhdessä hänen kanssaan?

— Olen ollut valmis kaikesta luopumaan, jotta hän olisi onnellinen

— Mikä erehdys, poikani. Me emme luopumisen kautta ketään onnelliseksi tee, vaan omistamisen kautta.

— Meillä ei ole oikeutta omistaa kaikkea.

— Meidän täytyy ottaa se oikeus.

— Me voimme siten itsemme kadottaa.

— Me siten itsemme löydämme.

— En ole tohtinut ottaa itselleni sitä, mitä olen tahtonut.

— Et ole tohtinut ja siksi nyt saat samota metsiä ja piillä varkaitten ja murhamiesten seurassa. Ja oletko sen kautta mitään voittanut. Onko luopuminen sinulle mitään onnea tuottanut. Kun nyt olet yksinäsi, niin sinulla ei ole edes muistoakaan jäljellä. Niin vähän hyötyä on sinulla ollut kaikesta siitä, mitä olet uhrannut. Mutta kerro minulle tarinasi kokonansa.

— Minä rakastin naista, joka ei ollut omani.

— Rakastiko hän sinua?

— Minä tiedän, että hän rakasti minua.

— Ja tahtoiko hän omaksesi tulla?

— Miksi sitä kysyt, jota en tiedä.

— Ja miksi nyt olet lähtenyt hänen luotaan pois?

— Hänen miehensä on kuolettavasti minua loukannut.

— Jos hän sen teki, niin miksi et surmannut häntä?

— Hän oli siksi hyvin turvattu, etten sitä taitanut. Huovit olivat hänen takanaan ja minun täytyi paeta ja etsiä niitä, joille tarjoan työni palkaksi siitä, että he minua aikeissani auttavat.

— Sinä tahdot siis tuon naisen omaksesi?

— Minä en ole tohtinut sitä uneksia.

— Jos tahdot elää elämäsi, niin täytyy sinun se tehdä.

— Miksi?

— Ei mikään muu ole elämässä oikeaa ja totta kuin se, minkä me täydellisesti otamme omaksemme.

— Mutta silloin syöksisin hänet turmioon, sillä kirkko ei koskaan meitä toisillemme antaisi.

— Jos kirkon kautta koetat saada osan elämästä, niin kirkko sen kyllä sinulta pala palalta varastaa pois. Kirkko vaatii katumusta ja uhria. Elämä vaatii iloa ja ottamista.

Juhanan suonissa tempoili veri väkevänä virtana. Kaikki se, josta hän oli luopunut, asetettiin hänen eteensä nyt hänelle kuuluvana osuutena. Hänen ei tarvinnut mitään heittää, hänellä oli pyhä oikeutensa siihen tarttua. Tuo nainen, josta hän oli luopunut siksi, että hän kirkon lain mukaan kuului toiselle, kuuluikin elämän suuren määräyksen mukaan hänelle.

Yhden tien hän tiesi saavuttaakseen tuon naisen, ja se tie kulki Gödike Fincken ruumiin ylitse.

— Minä tahdon sen saada, hän huusi. Minun täytyy se saada. Minä elän vain yhden kerran. Olen nuori ja tahdon saada kaiken sen, mikä minulle kuuluu. Mutta ennenkuin onneni omistan, tahdon omistaa kostoni kokonansa. Nyt ymmärrän ajatuksesi, vanhus. Jos väistän ja luovun kostosta, menetän elämän, jos käyn kohti ja otan omani, niin omistan elämän. Olen nyt valikoimiseni tehnyt.

Vanhus katsoi terävästi Juhanaan.

— Nopeasti nuori päätöksensä tekee ja antautuu tielle, josta hän ei tiedä varmasti minne se vie. Mutta olethan joutunut sellaiseen kohtaan elämässäsi, että sinun on valikoitava, muuten olet kokonaan hukassa. Sanon sinulle, pyhintä kaikesta on itse elämä. Sitä ei ole annettu meille siksi, että me sen pois heittäisimme. Yötä ja pimeää on elämä, ellemme uskalla sitä nähdä sellaisena kuin se on.

Juhana tarttui vanhuksen käsiin ja sanoi:

— Olin eksynyt korpeen, sinä annoit minulle paikan kattosi alin. Olin elämässä eksynyt, ja sinä heität elämän kauniina ja kimmeltävänä minun eteeni, sen saman elämän, jonka annoin luotani mennä pois siksi, että minulla ei ollut uskallusta tarttua siihen.

— Sinä olet sen kautta, että minun luokseni olet tullut, astunut lain ulkopuolelle. Tiedät, että kirkko on minut pannaan pannut ja laki on luvannut palkinnon jokaiselle, joka minut surmaa. Jos minun seuraani jäät, täytyy sinun astua ulkopuolelle kaiken sen, mitä tähän asti olet oikeana ja rakkaana pitänyt. Voitko sen tehdä?

— En kysy, voinko, kun minun täytyy se tehdä. Mutta sano, kun minä kaiken entisen heitän pois, mitä jää minulle sijaan?

— Voima. Korkeinta maailmassa on voima, tuo ihmeellinen ominaisuus meissä, että me saatamme kaiken, minkä tahdomme, heittää pois. Suurta on rakkaus ja sen tuoma hurmaus, suurta on uhrautuminen toisen puolesta, mutta suurempaa on vielä kaiken hävittäminen, saadakseen itselleen sen, mitä kaipaa. Kun voiman itsessäsi täydellisenä tunnet, silloin et myöskään mitään kadu. Hän, joka katuu, katsoo taakseen ja heittää siten pois sen, joka on edessä.

— Minä tunsin itsessäni olevan paljon voimia, jotka olisivat suurta saaneet aikaan, jos hän, tuo yksi, olisi minuun horjumattomasti uskonut. Minä tiesin, että minä hänen kauttaan olisin voinut tulla kuuluisaksi ja kaikkien kunnioittamaksi.

— Jos toisten kunnioitus on sinulle tärkeämpää kuin oma tekosi, niin pieneksi silloin voimasi tunnet. Yksinänsä on lopulta se mies, joka ottaa elämänsä kokonaisesti.

Vanhus katseli syvään Juhanan silmiin. Sitten hän sanoi:

— Sinä olet taistelusta uupunut. Mene levolle. Kun aamu tulee, niin keskustelemme kaikesta tyynesti ja rauhallisesti.

Juhana vaipui rahille.

Päre sammui hiljaa pihdissään uunin korvalla.

Juhana katseli ylös kattoon, jossa pienestä aukosta näkyi palanen taivasta.

Vanhus kuunteli pimeässä ja huomasi Juhanan vielä valvovan. Hän tuli tämän viereen istumaan ja siveli hiljaa hänen tukkaansa, niinkuin äiti sivelee lastaan, joka kuumeessa makaa, poistaakseen siten tuskan raskaan tunnon.

Kun Juhana tunsi vanhuksen käden päänsä päällä, tuntui hänestä niin leppoisella ja hiljaiselta.

Katkeruus suli pois, ja Katarinan kuva nousi hänen mieleensä sellaisena kuin se oli niinä autuaina hetkinä, jolloin tunne hänessä vasta oli heräämässä.

Mutta vanhus puheli hiljaa pimeässä pirtissä hänelle:

— Kova on käteni ja vielä kovemmat ovat sanani, sillä aika on minut sellaiseksi tehnyt. Mutta minä muistan ajan, jolloin olin nuori ja kävin ankaraa taistelua itsessäni. Silloin minä kaipasin, että joku olisi luokseni tullut ja minulle voimallisia sanoja sanonut ja auttanut minua vaikean hetken yli. Mutta kukaan ei tullut ja niin sain yksinäni taistella. Siksi tahdon sinulle olla hyvä. Vuosikausiin ei ole luokseni tullut muita kuin murhamiehiä ja varkaita, jotka sitoo yhteen yhteinen pelko. Nyt sinä olet täällä ja meidät liittää toisiimme yhteinen taistelu. Odota aikaa ja kerran sinä kiität sitä hetkeä, jona luokseni osuit.

Juhana puristi lujasti vanhuksen kättä.

Hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen vanhukselle, kuinka lohdulliselta tuntui se, että hän oli löytänyt ihmisen, joka oli hänelle hyvä.

Näin oli suuri sisäinen taistelu yhdistänyt kaksi ihmistä.

XIV.

Kukkivan omenapuun alla oli Juhana aloittanut elämänsä uuden jakson. Valkoisia ja puhtaita olivat olleet hänen ajatuksensa ja tunteensa, nuo, joista ihminen jumalansa edessä peittelemättä puhuu.

Hävityksen hurmeinen aika oli tullut. Verihohtavat olivat ne liekkikukat, jotka hän näki maiseman yli kohoavan.

Niinkuin puut kasvavat viereistensä puitten mukaan, samoin ihmisenkin ominaisuudet kehittyvät niiden mukaan, jotka ovat hänen rinnallaan.

Kaikki se väkivaltainen ja huono, joka oli Juhanan luonteessa, kaikki uhmaileva ja särkevä pääsi valloilleen.

Meren Eerikki oli tahtonut herättää hänessä voimakkaan miehen, itsenäisen ja eteenpäin ponnistavan. Mutta kun hän tahtoi Juhanasta muodostaa miehen, joka olisi kokonaisempi ja rikkaampi kuin hän, niin huomasikin hän tehneensä nuoresta miehestä oman itsensä irvikuvan.

Löytämättä itselleen omaa vakinaista pohjaa elämälleen oli Juhana omaksunut sen, minkä toinen tarjosi.

Nopeasti muuttelee nuoren miehen luonne. Se on niinkuin meri, joka värinsä saa siitä, millainen taivas sen yläpuolella on. Niin muuttui Juhanakin synkäksi ja kovaksi sen jälkeen, kuin hän oli rosvojen joukkoon tullut.

Jokaisen ihmisen luonteen pohjalla nukkuu peto. Kun se herätetään ja päästetään kahleistaan vapaaksi, ottaa se itselleen kaiken, mistä sitä tähän asti on estetty.

Taajaan kävivät rosvot ryöstöretkillään lähistöllä. Juhana otti niihin osaa ja se, että hän seudun tarkoin tunsi, auttoi rosvoja aikeittensa onnistumisessa.

Pian huomasi Juhana, että Meren Eerikki ei ollut mikään yksinänsä toimiva rosvo, joka oli kerännyt ympärilleen joukkoja. Hän käsitti pian, että verkko, joka sulki sisäänsä Ahvenanmeren saariston, ulottui paljoa kauemmaksi. Verkon pää ja sen hoitajat olivat Gotlannin saarella.

Eräällä matkallaan Juhana joutui tänne yhdessä rosvotoveriensa kanssa. Silloin hän näki tämän joukon johtajankin.

Se oli Ruotsin entinen kuningas, Erik Pommerilainen, joka kadotettuaan kruununsa oli tullut lain suuresta valvojasta lain suureksi rikkojaksi.

Hänellekin oli hänen omasta mielestään tehty suurta vääryyttä, ja sen hän tahtoi kostaa.

Suuri oli se joukko, joka häntä totteli ja oli hänelle uskollinen.

Ahvenanmerellä liikkuvilla rosvoilla oli varma suoja Raaseporissa, jonka herra, Kaarlo Tordinpoika Bonde, piti Erik Pommerilaisen puolia.

Huomatessaan kuuluvansa tällaiseen suureen seuraan, jonka valta ulottui yli koko Itämeren, tunsi Juhana itsensä turvallisemmaksi. Hän alkoi pitää vähitellen omaa ammattiaan ainoana oikeana, joka hänelle soveltui.

Hävittäminen ja ryöstö oli joukon tarkoituksena. Meren Eerikki ei ottanut usein matkoihin osaa. Pian Juhana huomasi, että tämä vanhus vain silloin oli innokas matkalle lähtemään, kun oli kysymyksessä kirkon tai sille kuuluvien tilusten ryöstäminen.

Oli aivan kuin vanhus olisi pitänyt kirkkoa jonain persoonallisena vihamiehenään, jota vastaan hän kaikin tavoin ja joka tilaisuudessa kävi vimmattua sotaa.

Kun hän sellaiselle retkelle läksi, oli hän leppymätön, ja ruumiilla oli se tie viitoitettu, jota hän kulki.

Kuta enemmän Juhana oli kadottanut kaiken rakkauden entiseen elämäänsä, kuta jyrkemmin hän oli sen elämästään poistanut, sitä kiihkeämmäksi tuli hänelle halu omistaa Katarina.

Hän ei enää haaveillen ajatellut tuota naista, vaan miehen kuumalla tunteella. Hän koetti yllyttää joukkoja ryöstämään Poikon kartanoa, mutta kun retkelle aiottiin lähteä, niin olikin kartanon herra mennyt matkoille. Ja miksi olisi Juhana silloin sinne lähtenyt? Tuon miehen kuolemaa hän tahtoi, ei hänen kartanonsa hävittämistä.

Eräänä syyskesäisenä päivänä, kun Juhana muutaman miehen keralla oli jäänyt linnoituksen vartijaksi, näki hän kalastajavenheen soutavan linnaa kohden ja laskevan rantaan kunnaan juurelle.

Venheestä nousi vanhus.

Kun hän oli maihin päässyt, niin kiireesti läksi venhe jälleen soutamaan pois.

Juhana katsoi, katsoi tulijaan, joka keppi kädessä nousi kunnasta ylös.

Hän tunsi miehen, se oli vanha Iisakki.

Juhana olisi tahtonut juosta pakoon. Tuon vanhuksen edessä Juhana tunsi itsensä syylliseksi ja heikoksi. Koko entinen elämä Viljaisten kartanossa nousi hänen mieleensä.

Paeta hän olisi tahtonut, mutta hän tunsi oudon väsymyksen jäsenissään.

Vanhus oli nähnyt Juhanan ja tuli hänen luoksensa. Lempeällä äänellä hän sanoi:

— Olen tullut sinun luoksesi.

Juhana kovensi mielensä ja sanoi:

— En sinua odottanut. Suotta tänne tulet, minä en sinua kaipaa.

Vanha Iisakki katsoi ystävällisesti Juhanaan.

— Pelkäät minun tulevan sinua nuhtelemaan. Huonosti sinä silloin minut tunnet. Miksi sinua nuhtelisin? Tiedäthän omasta elämästäni, että kaikki se, mikä meissä on ollut pahaa, kerran kääntyy kauniiksi ja hyväksi.

— Minkä tähden siis olet tullut tänne?

— Kun olet ollut niin kauan poissa Viljaisista, niin tulin sinulle kertomaan kuulumisia sieltä.

Juhana tunsi, miten lämpöisenä laineena tulivat muistot tuosta kartanosta hänen mieleensä, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään sieltä. Hän oli astunut sen rajan yli, joka esti häntä milloinkaan palaamasta.

— En kaipaa mitään tietoja sieltä, sanoi hän.

Mutta vanha Iisakki ei hänen tylystä vastauksestaan välittänyt, vaan jatkoi:

— Tulen juuri sieltä, ikävä ajoi minut sinne. Ja kun minulla ei ole ketään muuta, jonka kanssa saisin puhella kartanosta, niin tulin sinun luoksesi. Ei milloinkaan siinä kartanossa ole nähty sellaista vuotta kuin nyt. Olen siitä iloinnut, sillä olen ajatellut, että ehkä herrani ja mestarini antaa kaiken niin kauniisti kasvaa tänä kesänä sen vuoksi, että hän kohta tulee minua noutamaan.

Juhana koetti tylyllä sanalla keskeyttää vanhuksen puheen, mutta hän ei jaksanut enää taistella. Hänessä heräsivät muistot Viljaisten pelloista ja siitä kynnöstä, jonka hän oli tehnyt.

Ja Iisakki jatkoi:

— Heinä on jo korjattu. Sitä on tullut niin runsaasti, ettei sitä voi latoihin mahduttaa. Sen vuoksi on tehty kolme suurta aumaa kartanon lähelle.

Juhana muisti vain yhden kesän, jolloin heinää oli tullut niin paljon, ettei latoihin mahtunut.

— Sanoitko kolme aumaa? hän huudahti. Kylläpä on ollut hyvä heinävuosi!

— Ja näkisitpä viljan, millaista se on! jatkoi vanhus. Näin ruispellossa erään tähkän, jossa oli yli sata jyvää tullut yhdestä siemenestä. Se on runsas sato.

— Minä olinkin hyvästi valmistanut pellot ruista varten, sanoi Juhana. Kylvö tapahtui edullisella ajalla. Oras oli hyvin voimakasta ja sitten tuli talvella niin runsaasti lunta, että oraat eivät päässeet pilaantumaan.

— Mutta kauniimpaa kuin ruis on kevätvilja, sanoi Iisakki. Se pelto, joka on aivan kartanon vieressä, muistathan sen suuren ohrapellon…

— Muistan, muistan, sanoi Juhana. Hänen mielessään oli se kaunis kevätpäivä, jona hän ensimäisenä suuressa keväisessä riemussaan oli sen kyntänyt.

— Se pelto on niin kaunis, että sydämeni heltyi sitä katsellessani. Istuin pellon äyräällä eräänä iltana, kun aurinko meni mailleen. Silloin oli pelto aivan kuin kultaa ja aurinko aivan kuin rakasti sitä. Se ei mitenkään tahtonut luopua sitä katselemasta. Ei maailmassa ole toista niin kaunista paikkaa kuin tämä kartano. Jumala on siellä ollut sisällä ja siksi se on niin viljava.

— Miksi minä en saa olla tuota viljaa leikkaamassa? ajatteli Juhana. Miksi on tämä suuri ilo minulta otettu pois? Se pelto oli minun, minä sen olin viljalle valmistanut, minä kylvin sen vakoihin kaikki omat ajatukseni. Ja nyt tulevat toiset ja korjaavat siitä sadon. Miksi minä en saa olla sitä viljaa leikkaamassa?

Iisakki näki Juhanan kasvoista, miten koti-ikävä tämän sielussa avasi suuret siipensä ja mies oli niiden alla tukehtua.

— Sinun pitäisi tulla sinne katsomaan, sanoi Iisakki.

Äkkiä katosi kaikki hellyys Juhanan mielestä. Hän oli tehnyt tilinsä elämän kanssa. Hänellä ei ollut enää oikeutta palata sinne, missä hän oli elänyt. Tuohon luvattuun maahan ei hän enää pääse. Hänellä ei ole purtta, joka hänet sinne veisi.

— Mene, mene, sanoi hän tylysti Iisakille. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä Viljaisten kartanossa kuin tulla sinne kostajana. Ja voi silloin kaikkia niitä, jotka minut ovat pakottaneet sieltä lähtemään!

Iisakki tarttui hellästi Juhanan käsivarteen, mutta tämä riuhtasi itsensä irti ja huusi:

— Kuuletko, ukko, mitä minä sinulle sanoin! Mene, mene! Sinä olet tullut minua houkuttelemaan sinne takaisin. Sinä olet tahtonut saada minut ansaan, jotta viholliseni minut voisivat hengiltä ottaa, ennenkuin heidän kostonsa päivä on koittanut. Mutta minä tulen kerran sinne ja tulen suuren joukon kera. Ja minä vaadin kaikki tilille!

Vanhus ei sanonut mitään. Hän läksi hiljaa astumaan rantaa kohden.

Juhana huusi eräälle miehelle:

— Souda tuo vanhus toiselle puolelle.

Ja Juhana seisoi kauan paikallaan ja painoi sielussaan kaiken hellyyden alas, surmasi väkivaltaisesti jokaisen kauniin ajatuksen.

Mutta äkkiä välähti loistavana valona hänen mieleensä ajatus:

— Katarina oli varmaankin hänet lähettänyt luokseni.

Hän olisi tahtonut huutaa vanhuksen takaisin.

Hän juoksi rantaan, mutta venhe oli jo soutanut loitos ja kadonnut niemen taakse.

Juhana huuteli rannalla, mutta kaiku vain vastasi hänen huutoonsa. Ei kukaan palannut.

XV.

Usein iltaisin ikävä, tunteen kaksoissisar, kierteli rakennusta, jonka sisällä Juhana nukkui.

Hämärässä se huuteli miestä.

Ikävä kolkutti hiljaa muurin seinään, hiipi oven taakse ja koetti sitä avata.

Toisinaan se hiipi sisälle ja istui miehen viereen lavitsalle ja alkoi hänelle haastaa alakuloisesti ja hiljaa.

Ja ikävä istui huoneen pimeässä pitkät yöt ja kertoi Juhanalle ajasta, jolloin Viljaisten kartanossa kevät tuli suurena ja voimakkaana, niin suurena, että ihmiset sen edessä olivat lumottuja ja tunsivat, miten heidän suonissaan elämä sykähteli luonnon sykinnän mukaan.

Ikävä kuiskasi Juhanan korvaan sanoja, jotka ennen olivat lausutut ja olivat kultaisina kirjaimina syöpyneet sielun pohjalle, sanoja, joiden takana oli hellä tunnustus ja polttava onnen tuska.

Mutta mies koetti luotaan karkoittaa tuota olentoa, joka hänelle menneen ajan kauniina ja lempeänä eteen loihti. Hän kovensi mieltään ja syyti herjaavia sanoja.

Mutta ikävä ei poistunut, vaan yhä kiihkeämmin se alkoi miehelle haastaa.

Se kertoi vanhuksesta, joka ennen oli Viljaisten kartanossa valtioinut ja oli ihmeen saanut nähdä, joka uskolle oli kaiken rakentanut ja odotti herraansa ja mestariaan.

Ja ikävä pyyhkäisi kirpeän koston ja polttavan ajatuksen pois.

Se hengitti lämpimästi siihen jäähän, joka miehen sieluun oli elämän hallayönä ennättänyt tulla. Hitaasti se alkoi sulaa, hyvin hitaasti, mutta jo oli se pehmeätä ja haurasta ja pian se oli kokonaan haihtuva.

Ja sitten tuli yö, jolloin ikävä pitkät ajat oli lämpöisellä henkäyksellään miehen sieluun koskettanut. Ja jää suli, maa oli paljas ja kukkaset alkoivat nousta.

Kun mies mieli meltona ja herkkänä eräänä iltana vuoteellaan makasi, hiipi ikävä ovelle ja viittasi sieltä.

Aivan kuin tahdottomana mies nousi ja astui huoneesta.

Ja ikävä kulki edellä. Koko ajan se miehelle kertoi kaikkea sitä kaunista, mikä suuressa unelmassa on, kertoi elämän arvosta, joka saavutetaan sen kautta, että oma itse unhotetaan ja kaikki uhrataan toiselle ja toista varten.

Mies mieli heltyneenä seurasi.

Hän irroitti venheen rannasta ja alkoi soutaa.

Hänen tiedossaan oli päämäärä ja sinne hän tahtoi päästä.

Mitä välitti hän enää kostosta, mitä kaikesta siitä häpeästä, jonka hän oli saanut kokea!

Hän oli kaiken sen unhottanut. Hänen mielessään ei ollut muuta kuin ajatus nähdä seudut, missä hän oli ollut onnellinen, ja nähdä se nainen, joka hänen ajatuksissaan yhä säilyi.

Kun hän vain hetkisen tuota naista saisi katsella, silloin hän voisi lähteä pois omille teilleen, aloittaa elämänsä alusta, odottaen sitä hetkeä, jolloin kuolema tulee ja heidät yhdessä vie siihen maahan, missä ei eroa ole.

Salmesta pujahti venhe lahteen, jonka varrella Viljaisten kartano on.

Kun Juhana katsoi taakseen ja näki jälleen tutut seudut, herpaantuivat kädet ja airot olivat päästä irti.

Tuossa hän näki edessään jälleen armaat tienoot. Kuinka olikaan tämä maan kolkka kasvanut kiinni hänen sydämeensä! Ja kuinka hän oli näin kauan saattanut olla poissa täältä!

Hän sousi venheen lepikköiselle rannalle ja nousi maihin.

Kartanoon hän ei tohtinut mennä, mutta nähdä hän sen tahtoi.

Hän nousi kunnaalle, josta hän saattoi katsella koko seutua.

Tuolla oli tie, joka vei kartanosta Poikkoon. Hänen ilonsa oli pyhä ja hiljainen, kun hän tiestä erotti sen notkon, jonne kevätpuro oli jäänyt levolle. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän oli tuota naista sylissään kantanut ja tuntenut, että tämä oli hänelle elämän arvoituksen ihana selitys.

Hänen jalkainsa alla oli maassa pieni kouru; siinä oli kevätpuro levännyt, ennenkuin se läksi matkalleen kohden merta.

Tuolla alhaalla laaksossa oli hänen luvattu maansa, joka niin tylysti oli häneltä otettu pois.

Sinne hänen mielensä paloi kiihkeänä ja voimakkaana. Mutta hän tiesi, että siellä oli kuolema häntä odottamassa, jos hänet kiinni saataisiin.

Nyt hän täydellisesti tajusi, kuinka suuri oli se rikosten määrä, minkä hän oli kasannut hartiolleen. Se oli sovittamatta ja se astui hänen onnensa tielle.

Kuinka olikaan hän saattanut ajatella, että hän jossain maan kolkassa voisi aloittaa uuden elämän.

Kaikkialle kyllä oli tieto kulkeva siitä, mitä hän oli rikkonut ihmisiä ja lakia vastaan.

Hänen onnelaansa ei ollut enää mitään tietä.

Onneton oli se hetki, jona Poikon kartanon herran piiska häneen osui. Kaksin kerroin onneton sen kautta, että hän siitä alkoi hautoa kostoa ja sen kautta riisti tyhjäksi edessään olevan elämän. Hän oli koston tähden myynyt itsensä noille rosvoille. Ja niin paljon hän oli antanut heille, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta jäljelle kuin tuo kosto.

Ja sekin oli vielä täyttämättä.

Kun sekin oli suoritettu, silloin tuho saisi tulla aivan täydellisenä.

Hän istahti kivelle ja katseli laaksoon.

Heinäaika oli jo ollut ja niitetyillä kedoilla kuljeksi karja. Hän tunsi jokaisen eläimen, sillä olivathan ne Viljaisten karjaa.

Ruis oli jo kypsymässä ja kohta oli tuleva se aika, jolloin viljaa käydään leikkaamaan. Niin, muut saisivat siihen iloleikkiin käydä, hänen täytyi pysyä loitolla.

Rauhan kultaiset työt olivat ainaiseksi häneltä otetut pois.

Kukahan kartanossa nyt käskyjä jakeli? Kukahan hänen paikkansa oli saanut? Käviköhän Katarina yhtä usein kartanossa kuin ennenkin? Kaipasiko kukaan häntä? Ehkä kaipasi, ehkä ei.

Tieltä hän kuuli laulua. Hän katsoi tarkemmin. Renkipoika siellä hevosella kuljetti pitkin maantietä haasiapuita pois niityltä.

Poika lauleli ajaessaan. Toisinaan hän hetkiseksi vaikeni ja kiihotti hevosta. Jo tunsi Juhana senkin. Se oli kartanon laiskin hevonen.

Minun täytyy saada jotain tietää siitä paikasta, jonne en saa jalallani astua. Jospa edes joku tulisi luokseni ja kertoisi, miten siellä eletään.

Hän alkoi viheltää terävästi ja pitkään. Vaikeni hetkiseksi ja sitten visersi kuin lintu.

Poika kuuli sen. Hän unohti yllyttää hevosta ja laulu oli vaiennut.

Äkkiä hän sitoi hevosen kiinni aidan seipääseen ja läksi juoksemaan kunnasta ylös.

— Sinä olet siis tullut takaisin, hän huusi hengästyneenä, ennätettyään Juhanan luo.

Juhanan sydän lämpeni, kun hän sai nähdä pojan ilon. Hän riensi vastaan ja sulki hänet syliinsä.

— Sinä olet siis tullut takaisin! poika sopersi.

— Keno minulle, miten talossa eletään, sanoi Juhana, vetäen pojan viereensä kivelle istumaan.

— Kaikki sujuu entistä menoaan. Sinua vain kaikki kaipaavat. Mutta kun nyt olet tullut takaisin, niin sittehän…

— Kuka määrää työt?

— Armollinen rouva käy joka päivä meille töitä määräämässä. Hän ymmärtää kaikki niin hyvin. Ja usein, kun hän on epävarma, hän kysyy minulta: kuinka Juhana näissä asioissa teki?

Juhana oli vaiti.

— Armollisella rouvalla on varmaankin kovasti ikävä sinua. Hän puhuu niin usein sinusta.

Juhana oli vaiti.

— Millainen herra on hänelle?

— Eihän kukaan tiedä, kuinka herra menettelee häntä kohtaan, kun rouva ei koskaan valita. Jos rouva sinua on muistanut, niin on herrakin. Hän on toimittanut sinulle kirkon kirouksen. Kun sinä kuulut olleen Meren Eerikin kanssa yksissä hävitystöissä, on kirkko sinut pannut pannaan. Ei kai siitä nyt tulekaan enää mitään, että me yhdessä saisimme taivaassa olla. Rovasti ei päästä sinua sinne.

Juhana oli kauhulla kuunnellut pojan puhetta.

Hän oli siis kirkon kirouksen alainen. Se sulki häneltä ainiaaksi sen elämän, jossa Katarina eli. Sinne ei hän koskaan voisi takaisin palata, vaikka hän koettaisikin sovittaa kaiken. Maailma oli häneltä suljettu ja paratiisin portti lukkoon lyöty.

Epätoivoissaan Juhana peitti kasvonsa käsillään.

Poika katseli hänen sanatonta tuskaansa. Hän siveli hiljaa Juhanan olkapäätä ja etsi sanoja, joilla olisi voinut lohduttaa.

Äkkiä hän nousi ja läksi juoksemaan kunnasta alaspäin.

Maassa makasi Juhana ja vaikeroi:

— Minne minä nyt käännyn. Jumalani, jumalani, minä olen sinun teiltäsi poikennut loitos! Näytä minulle, miten minä saatan takaisin palata. Minä olen sinua vastaan kapinoinut, mutta nyt minä rukoilen, elä jätä minua. Elä riistä kaikkea minulta.

Kauan hän makasi maassa ja etsi tietä, jota myöten hän pääsisi elämässä eteenpäin.

Hän ei kuullut askeleita, jotka häntä lähestyivät.

Katarina seisoi ja vavisten odotti, että maassa makaava mies olisi kasvonsa kohottanut. Vihdoin hän hiljaa sanoi:

— Juhana!

Juhana ponnahti maasta, kuullessaan tämän ainoan sanan.

Kauan seisoivat nämä molemmat vastatusten sanaakaan vaihtamatta. Heidän ilonsa oli niin suuri, että se ei löytänyt sanoja, ei pientä liikettä, ei muuta kuin katseen.

— Näin me siis toisemme saamme nähdä, sanoi Katarina. Toisin minä olin uneksinut elämämme kääntyvän, mutta näin oli meille sallittu.

— Ja kuinka minä kuitenkin tätä hetkeä olen ikävöinyt, sanoi Juhana.

Ilon laine leiskahti Katarinan kasvoille ja punasi ne. Silloin näkyi tumma viiva, jonka piiska oli siihen jättänyt.

Kun Juhana sen huomasi, tahtoi hän sulkea syliinsä Katarinan.

Hän riensi kohden, mutta Katarina teki epäävän liikkeen. Hänen sydämensä oli niin täynnä, että hän pelkäsi menehtyvänsä.

Mutta niin arka on rakastavan sydän, että se pienestäkin seikasta tuntee tuskaa. Kun Juhana näki Katarinan epäävän liikkeen, heräsi hänessä tuo rakkauden viha, joka silloin on aina voimakkain, kun toista eniten kaipaa. Hän tunsi, miten hänen täytyi saada tuota toista haavoittaa, koska hän itsekin oli haavoitettu.

Tuossa hänen edessään oli se nainen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut, jonka tähden hän oli saanut kärsiä tuhat tuskat. Tuon naisen täytyi nyt saada kärsiä se sama ja samalla mitalla.

— Niin, niin, hän sanoi. Eihän meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa. Sinä olet ylhäinen nainen ja minä olen vain vouti, joka on talosta karannut. Olen nyt maankiertäjä, rosvo, kirkon pannan alainen. Miksi et huuda huoveja ottamaan minua kiinni, sillä minähän haudon kostoa sinun miehellesi?

— Juhana, kuinka sinä saatat tuolla tavoin minulle puhua nyt, kun me jälleen tapaamme? sanoi Katarina, joka Juhanan sanoista oli tullut aivan kalpeaksi. Minä olen ollut papin luona, olen tarjonnut suuret lunnaat, jotta hän päästäisi sinut kirkon kirouksesta.

Juhana tunsi, miten hänen teki mieli rukoilla anteeksi, mutta hän oli kuin kirottu. Hänen täytyi jatkaa tuon naisen haavoittamista.

— Minä en sitä ole pyytänyt, sanoi hän. Olenhan itse elämäni valinnut. Ja kun ihminen on tullut siihen kuin minäkin, niin mitä hän enää mistään välittää. Minun omallatunnollani on jo liian monta murhaa, ja minä aion niitä tehdä vielä useampiakin.

— Juhana! huudahti Katarina.

— Minä en tiedä, miksi sinä vielä tulet minun luokseni.

Juhana huomasi, miten kipeästi hänen sanansa koskivat Katarinaan, mutta hän oli aivan kuin voimaton niitä peruuttamaan. Hän oli kuin peto, joka tultuaan haavoitetuksi puree auttajaansakin.

Hän katsoi Katarinaan, ja silloin hän näki, kuinka tämä oli vanhentunut. Tukka oli ohimoilta tullut jo aivan harmaaksi.

Tavaton säälin ja hellyyden tunne valtasi Juhanan. Hän olisi tahtonut polvilleen vaipua naisen eteen ja rukoilla, ettei tämä koskaan häntä unohtaisi, että tämä vielä taivaassakin rukoilisi hänen edestään.

Mutta samassa aivan kuin kirouksena heräsi hänessä ajatus siitä, että tuo nainen sai käydä vapaana, jota vastoin hänen täytyi lymyillä metsissä. Hän oli lainhylky, mutta tuo nainen sai elää siellä, missä hän olisi tahtonut elää.

Ja oliko hän missään suhteessa syyllisempi kuin tuo toinen? Oliko hän mitenkään rikkonut enemmän kuin tämä?

— Sinä olet kadottanut hyvän voudin, sanoi Juhana. Kannattaahan sitä surra. Mutta ainahan toisen saa ja iloisemman. Minä olen ollut liian hiljainen ja…

Katarina ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi pitkään Juhanaan ja läksi astumaan kunnasta alaspäin.

Liikkumattomana Juhana seisoi paikallaan ja katseli poistuvan jälkeen.

Kun Katarina oli kadonnut näkyvistä, läksi Juhana kiivain askelin rantaa kohden.

Mutta kun hän oli päässyt metsän reunaan, jonne Viljaisten kartano kaukaa häämöitti, niin hän istui maahan ja tuijotti eteensä.

Ja mies puheli kohtalonsa kanssa.

— Minä pyysin niin vähän, ja sinä riistit niin paljon.

— Minä annoin sinulle enemmän kuin kenellekään muulle, mutta sinä heitit kaiken pois.

— Sinä varastit minulta omani.

— Sinä et tahtonut mistään luopua saadaksesi kaiken.

— Täytyykö minun siis vieläkin enemmästä luopua, kuin olen tehnyt?

— Joka kaikesta luopuu, hän kaiken omistaa.

Näin haasteli mies kohtalon kanssa, ymmärtämättä sitä, mitä se häneltä vaati.

Hän ei kuullut, kuinka joku metsää myöten asteli. Kulkija oli tullut hänen kohdalleen ja ilosta vavisten kätensä painoi sydänalaansa.

— Sinä olet tullut takaisin, huudahti väräjävä ääni. Sinä olet tullut takaisin!

Juhana olisi tahtonut paeta, mutta hän tunsi koko ruumiissaan suuren väsymyksen. Hän kaipasi hyvyyttä ja hellyyttä. Hän olisi tahtonut huutaa tuolle tytölle:

— Anna minun itkeä pää sylissäsi, sillä minun on vaikea elää ja minun sieluni on murheellinen!

Matleena vaipui maahan hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Hänen hento ruumiinsa värisi.

— Sinä tulit sittenkin takaisin, sinä tulit takaisin! Minä olin luostarissa ja rukoilin pyhän edessä, että saisin sinut vielä kerran nähdä. Ja pyhä on kuullut minun pyyntöni. Sinä olet tullut takaisin!

Hän puristi lujasti molemmat käsivartensa hänen jalkojensa ympäri ja painoi päänsä itkien hänen polviaan vastaan.

Näin olivat he kauan, ja suloinen viileys täytti Juhana mielen. Jousi, joka oli liian tiukalle pingoitettu, laukesi.

Mutta jännityksen lauettua pääsi suru myöskin vapaana valloilleen.

Juhana tunsi, kuinka turvaton hän oli, kaikkien seurasta karkoitettu. Miksi hän ottaisi luokseen tuon lapsen, joka hänen edessään oli?

— Nouse, Matleena, sanoi hän. Sinun täytyy mennä.

— Ei, elä aja minua pois. Anna minun jäädä luoksesi, rukoili tyttö.

— Etkö sinä tiedä, että minä olen lain ja kirkon hylkäämä.

— Sinä olet minulle kaikki. Miksi minä kysyisin mistään muusta. Jos kaikki sinut hylkäävät, niin jäänhän minä sinun luoksesi.

Ja tyttö katsoi pojan kasvoihin, katsoi tuolla katseella, joka ei mitään pelkää, ei mitään ja'a, ei mitään tingi.

— Minun täytyy mennä pois, kauaksi.

— Ota minut sinne mukaasi. Minulla ei ole iloja missään muualla kuin siellä, missä sinä olet.

— Sinä et jaksaisi elää minunlaiseni miehen seurassa.

— Minä en mitään pelkää enkä ketään. Kyllä minä sinulle kättä antaisin, vaikka olisi käärme kämmenellä, kyllä minä kietoisin käteni kaulaasi, vaikka olisi kalma kaulallasi, kyllä sinua suutelisin, vaikka olisi surma suun edessä, kyllä viereesi tulisin, vaikka olisi vierus verta täynnä.

Niinkuin luvatun maan nähden Juhana katsoi tyttöä silmiin. Kuinka rikkaasti tuo lapsi osasi ottaa elämän, kun hän ei mitään tinkinyt eikä mitään toiselta vaatinut, vaan kaikki tahtoi itse antaa. Ja tuollaisen aarteen luota hän oli lähtenyt pois. Hän ei enää milloinkaan voisi, vaikka tahtoisikin, rakastaa tuota lasta eheästi ja kokonaisesti. Miksi hän siis valehtelisi hänelle, miksi antaisi muruja, kun hän ei voinut kaikkea antaa, niinkuin tuo lapsi?

Hellästi hän nosti tytön maasta ja sanoi:

— Minun täytyy lähteä, etkä sinä minua saata seurata sille matkalle, jolle nyt lähden. Olen rikoksien tielle tullut, ja sieltä ei ole mitään kääntymistä eikä kotiin palaamista. Älä kuitenkaan minua kokonaan unohda.

— Kuinka minä sinut taitaisin unohtaa! Kuinka minä sen voisin! Sinä olet minun elämäni tehnyt niin rikkaaksi. Ennen tätä en tietänyt, mitä elämä on: että se on kaunis ja valoisa. Nyt minä olen herännyt ja nyt minä näen kaiken kauneuden.

— Leppoisaksi olet sinä minun mieleni tehnyt ja ilon olet sinä minulle tuottanut. Minä lähden nyt, enkä koskaan sinua enää tapaa. Sano, lapsi, itkisitkö minua, jos kuulisit minun kuolleen.

— Enkö itkisi tuota, enkö surisi päiväni umpeen. Mutta minä tiedän, että kerran me vielä toisemme tavata saamme, eikä aika ole tuleva minulle pitkäksi, kun sinua odottelen. Minä aamut odotan aidan luona, päivät pellon pientareella, illat istun ikkunassa. Kesät seison kujan suussa, talvet tallin portahilla. Näin minä sinua odotan.

Juhana tunsi jälleen, miten kaunis on se rakkaus, joka kaikesta luopuu ja kaikki antaa. Hän tunsi siinä jumalallisen voiman ja nöyränä hän polvistui tytön eteen ja syleili tämän polvia.

Matleena hätääntyi ja tahtoi nostaa hänet ylös, mutta mies kietoi kätensä lujemmin hänen ympärilleen.

Siinä hän oli hetkisen, nousi sitten äkkiä ja juoksi pois.

Mutta raskaasti hengittäen, aivan kuin tukehtuen voimakkaan onnen laineen alle, seisoi tyttö. Sitten hän vaipui polvilleen ja kiitti jumalaa, joka hänet oli niin onnelliseksi tehnyt.

* * * * *

Katarina astui kotiansa kohden. Kaikki hänen jäsenensä tuntuivat voimattomilta, aivan kuin suoniin olisi valunut hiekkaa.

Vaikka Juhana oli ollut poissa hänen luotaan, niin toivo saada tavata hänet taas kerran oli pitänyt häntä yllä. Nyt; sekin oli mennyt.

Poissa oli kaikki.

Hän ei enää saisi kohdata Juhanan katsetta, josta hänelle päivä paistoi. Hän ei enää tuntisi tuota vienoa kosketusta, joka saattaa ruumiin onnesta väräjämään. Hän ei enää kuulisi sanoja, joiden sointu lupaa onnea.

Juhanan katse oli ollut tyly, se oli välttänyt koskettaa häneen, ja hänen sanoissaan oli ollut raudankova sävy.

Missä olisivat ne muistot, joilla hän pitkät illat täyttäisi, missä ne kuiskaukset, joita hän ilman halki oli lähettänyt, missä kaikki unelmat, joista hän oli elänyt?

Suuren, valkoisen perhosen lailla oli tämä tunne hänen sieluunsa laskeutunut. Nyt oli perhonen lentänyt pois.

Luopua kaikesta, jättää kaikki, se oli nyt välttämättömyys.

Niinkö köyhä siis on maailma, että siinä ei ole tilaa suurelle tunteelle, että sen täytyy kuolla, kun ei kukaan sitä ota vastaan?

Niinkö ahdas on maailma, että rakkaus ei siinä jaksa elää, vaan tukehtuu?

Mutta kun ilta saapui, niin hän tunsi, kuinka näkymätön vieras tuli hänen luokseen ja istui hänen viereensä. Ja vieras alkoi hiljaa haastaa hänen sydämelleen:

— Katso, sisareni, minä olen tullut sinun luoksesi, minä, joka olen suuren luopumisen ja kärsimisen valtias. Minä tahdon istua viereesi ja painaa pääsi olkaani vasten, siinä sinun on hyvä ja leppoisa olla.

Sinä olet nähnyt maailman suurena, valoisana nurmena. Mutta etkö näe, että sille nurmelle, juuri siihen, missä kukat ovat kauneimmat, painuu risti, tuo häpeän merkki, joka minun kauttani on tullut pyhäksi.

Kaikki kukkaset kadottavat loistonsa, mutta etkö tunne, miten paljoa voimakkaampi on niiden tuoksu. Niin ovat ne ilotkin, joiden yli minun varjoni on painunut. Vasta sitten, kun niiden loisto on kadonnut, sinä saatat tuntea niiden ihanuuden.

Olen kautta korpien samoillut ja veriin ovat jalkani tulleet, mutta minä tiedän, että minä kannan itsessäni maailman suuren pelastuksen.

Miksi pelkäisit astua vaivalloista tietäsi, kun voit pelastuksen hankkia sille, joka on kadotuksen tiellä.

Olen antanut sinulle surun suurena ja kokonaisena, jotta sen kautta puhdistuisit. Itsellesi pyysit onnea, mutta eikö se onni ole suurempi, jonka kärsimyksillämme ostamme toisillemme.

Suurta ja pyhää on suru. Se on varjo siitä valkeudesta, joka iankaikkisesta elämästä ihmisen ylitse koittaa.

Suurta ja pyhää on kärsimys. Se on se tuli, jossa ihmisen sielu kaikesta huonosta ja alhaisesta puhdistuu.

Suurta ja pyhää on luopuminen. Se on se voima, jonka kautta ihminen irtaantuu kaikesta maallisesta.

Olen henkäyksilläni polttanut sinusta pois kaiken alhaisen, jotta otollinen olisit minun valtakuntaani.

Näin haastoi näkymätön vieras Katarinalle illan hämärässä.

Kuinka rikkaaksi Katarina nyt itsensä tunsi, kun hän tiesi voivansa ja saavansa tehdä paljon tuon miehen puolesta, joka oli hänet lykännyt luotaan.

Kun hän ei enää koskaan voinut toivoakaan saavansa tavata häntä ja saavansa olla hänen omansa, niin hän tunsi nyt vasta saavuttaneensa täydellisen rauhan itselleen ja olevansa valmis elämään aina muistellen, aina ajatellen häntä.

Ja ristin voimakas varjo painui hänen elämänsä niityn yli ja hän tunsi kaikkien kukkien voimakkaan tuoksun.

Usko korkeimpaan valtaan, joka hänen kohtaloaan johti, varmistui hänessä.

* * * * *

Kun Juhana oli palannut Aslaluodolle, ei hänessä ollut mitään muuta ajatusta kuin polttava vihan tunne kaikkia ihmisiä ja kaikkia luotuja kohtaan.

Hävittää hän tahtoi kaiken, niin tarkoin, ettei mitään enää jäisi jäljelle, ei kiveä kiven päälle niistä rakennuksista, joiden sisällä hän oli elänyt.

Ei kukaan saisi jäädä eloon niistä ihmisistä, jotka olivat tuottaneet hänelle turmiota.

Hän yllytti rosvot ryöstöretkelle Poikon kartanoon. Ja niin kiihkeät olivat hänen sanansa, että rosvot innostuivat ja päättivät tehdä matkan.

Eräänä pimeänä yönä he monella veneellä soutivat Aslaluodolta ja laskivat maihin sen lahden rantaan, jonka varrella Viljaisten kartano oli.

XVI.

Kauhunhuuto kaikui Poikon kartanossa, kun rosvojoukko sinne hyökkäsi.

Yön pimeässä he olivat tulleet aivan talon luo. Vahtikoira oli haukahtanut ensin kiivaasti, mutta tunnettuaan Juhanan, joka astui joukon etunenässä, se vaikeni ja seurasi miehiä.

Rosvot olivat tuoneet mukanaan tervaa, jolla he sivelivät palvelijain rakennuksen nurkan ja sytyttivät sen sitten.

Rakennuksesta syöksyivät huovit, mutta ankarilla iskuilla otettiin heidät vastaan. Siihen oli joukko rosvoja asettunut.

Juhana johti sitä joukkoa, joka hyökkäsi päärakennukseen.

Sen vahva ovi kesti Juhanan kiivaat kirveeniskut.

Sisältä kuului naisten valitushuutoja ja miesten käskyjä. Seinissä olevat luukut aukenivat ja niistä alkoi sadella nuolia ja peitsiä ahdistajien päälle.

Palava palvelijain rakennus valaisi heidät ja päärakennuksesta saattoi sen vuoksi helposti osua hyökkääjiin, jota vastoin nämä eivät nähneet, mistä heihin nuolia ammuttiin.

Äkisti ryntäämällä oli joukko huoveja päässyt palavasta tuvasta, ja nyt he vimmaisina iskivät ahdistajiinsa.

Ankara oli taistelu. Jo olivat rosvot voitolla, kun äkkiä saapui kartanon väelle apua. Läheisten talojen asukkaat olivat, nähdessään tulen loimon, rientäneet asestettuina avuksi.

Tuo rosvojoukko, joka oli koko seudun kauhuna, oli siis hyökännyt tänne. Nyt se oli saarroksissa ja nyt se siis voitaisiin tuhota.

Pian rosvojoukko huomasi olevansa heikompi ja pakenemisen viisaammaksi.

Se alkoi hiljalleen vetäytyä rantaa kohden, suojellen itseään talonpoikien ja huovien hyökkäyksiltä.

Äkkiä rosvot alkoivat juosta, riensivät rantaan, hyppäsivät veneisiin ja soutivat pois.

Juhana oli vimmaisena iskenyt kartanon oveen. Siinä oven suojassa hän oli turvattu ylhäältä tulevia nuolia vastaan. Hän tahtoi päästä sisään, sillä hän kuuli siellä Gödike Fincken äänen. Hän tahtoi päästä tuon miehen luo, tahtoi seisoa hänen edessään ja lyödä kirveellään hänen päänsä halki. Mutta missä viipyivät toverit, miksi he eivät tulleet avuksi?

Hän kääntyi katsomaan ja näki, miten nämät pakenivat.

He pakenivat! Täytyikö hänen jättää kesken kosto, jota hän niin kauan oli odottanut, jonka tähden hän oli niin paljon uhrannut? Väistyä juuri nyt, kun vain pieni ovi oli estämässä häntä siitä miehestä, jonka verta hän janosi.

Niin ei saanut käydä! Hänen täytyi voittaa!

Hän riensi pakenevien jäljestä, mutta ei ennättänyt kauaksikaan, kun näki heidän pääsevän veneeseen ja soutavan pois.

Nyt kääntyi talonpoikien vimma siihen yksinäiseen mieheen, joka oli jäänyt jäljelle.

Juhana oli siepannut kilven, jonka muuan rosvo oli paetessaan heittänyt pois, ja suojasi sillä itseään.

Hän tiesi olevansa tuomittu kuolemaan. Taistella hän tahtoi viimeiseen asti, mutta ei antautua. Toista kertaa hän ei tahtonut seisoa Poikon kartanon herran edessä kuulemassa hänen pilkkanauruaan.

Mitä muuta tahansa, mutta ei sitä! Hänestä vuoti jo verta monesta haavasta, mutta yhä hän taisteli.

Hän oli asettunut erään ladon seinää vastaan ja jakeli siinä iskujaan oikealle ja vasemmalle.

Loitolla alkoi jo pysytellä joukko, sillä moni oli saanut tupertua maahan, ja ne, jotka vielä taistelivat, alkoivat pelätä henkeään.

Juhana oli jo varma siitä, että hän jollain keinoin pääsee pakoon ja voi uuden kerran hyökätä kartanoon ja silloin paremmalla onnella.

Samassa lensi köyden suuri silmu hänen päällensä. Juhana koetti taistella sitä vastaan, mutta samassa silmu oli vetäytynyt kireälle ja kiskaisi hänet maahan.

Silmänräpäyksessä olivat vastustajat hyökänneet häneen, ja hän tunsi makaavansa maassa monien kovien kourien pitelemänä.

Nyt hän luopui kaikesta vastustuksesta.

Näin oli siis hänen käynyt. Hän oli mennyttä miestä. Hän oli vihamiestensä vallassa.

Hän sulki silmänsä ja odotti surmaniskua. Mutta se ei langennut. Hän kuuli vain äänen, joka sanoi: — Kantakaa hänet köysiin kiedottuna kartanon kellariin. Sellainen mies on kallis aarre ja hän on saapa rangaistuksensa, jonka hän muistaa vielä kuolemansakin jälkeen. Juhana tunsi Poikon kartanon herran äänen.

Nyt oli Gödike Fincke leppymätön, sen hän tiesi.

Mutta miksi hän oli niin rauhallinen nyt, kun kaikki oli hukkaan mennyt? Miksi hän ei tuntenut mitään vihaa, ei katkeruutta, ei muuta kuin tunnon siitä, että levonhetki oli tullut?

Vastustusta tekemättä hän antoi sitoa itsensä köysiin ja kantaa kartanon kellariin, jonne hänet heitettiin makaamaan paljaalle kivipermannolle.

Ajatus Katarinasta välähti hänen sielussaan.

— Kuinka saatoin minä hänet panna sellaiseen vaaraan. Kun ei vain hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut. Kun ei vain kukaan olisi häntä haavoittanut. Mikä onni, että kartanon ovi oli niin luja!

XVII.

Vanhan piispa Maunu Tavastin huoneeseen astui Katarina. Hän oli päättänyt tehdä retken, joka oli raskain hänen elämässään, mutta samalla hän tiesi, että hänen sielunsa saisi rauhan.

— Mikä tuo sinut luokseni, rakas tyttäreni? sanoi vanha piispa. Oletko tullut sukuloimaan, vain onko sinulla muita toimia Turussa?

— Teidän luoksenne minä tulin saamaan apua ja lohdutusta, vastasi Katarina.

— Tahdotko ripittää itsesi?

— En. Minä en tahdo puhua teille pappina, vaan ihmisenä ja sukulaisena.

— Koskeeko asia miestäsi?

— Hänen suhteensa en enää pitkään aikaan ole tuntenut mitään surua tai tuskaa. Olen jo kovettunut kaikelle sille, miten hän minulle saattaa surua tuottaa.

— Ketä siis tulosi koskee?

— Minun leikkitoveriani, Juhana Hornia. Piispa katsoi kummastuneena Katarinaan.

— Etkö tiedä, mitä tuo mies on Herran pyhälle kirkolle aikaan saattanut?

— Tiedän kaiken.

— Pitkin lähiseutuja on kulkenut tietoja ja valituksia hänen tuhotöistään. Hän on vitsaus, jonka Herra on kirkollemme lähettänyt. Mutta kirkko on jo salamansa häneen sinkauttanut ja lain koura on tuleva kirkon avuksi.

— Se on jo tullut. Hän on vangittu, sanoi Katarina. Sen vuoksi minä tänne tulinkin. Teidän täytyy pelastaa tuo mies lain kourista. Teidän täytyy peruuttaa pannajulistus.

— Minä en ymmärrä kiihkoasi. Sinä sanoit täytyy, täytyy, ja olet kiihkeä kuin rukoilisit oman lapsesi tai… oman armaasi puolesta.

Katarina vaipui piispan eteen polvilleen.

— Elkää minua tuomitko, elkää minua tuomitko. Minä rakastan tuota miestä ja siksi minä olen tullut tänne pelastamaan hänen henkensä. Hän on minun ainoa iloni, hän ei saa kuolla!

Piispa siveli hiljaa Katarinan tukkaa ja sanoi lempeästi:

— Minä näen, että sinä olet hätääntynyt. Kerro minulle kaikki ja minä tahdon neuvoa sinua, en Herran palvelijana, vaan ihmisenä, jolla itsellään on pitkä elämäntaival takanaan.

— En tiedä, miten tunne minussa sai vallan. Olin jo alkanut uskoa, että elämä ei ole minulle mitään iloa varannut. Eräänä päivänä huomasin, että hän oli minulle kaikki.

— Etkö ole tätä tunnetta vastaan taistellut?

— Kuinka olki vastustaisi tulta. Minä olin jo korreksi kuihtunut, ja hän tuli kuin liekki minun elämääni.

— Lapsi, lapsi, pyhät ovat aina meidän tukenamme silloin, kun sielumme tuska on liian suuri.

— Minä olen pyhien edessä rukoillut, olen polvillani pyytänyt jumalaa ottamaan tämän tunteen pois minusta. Mutta olen huomannut, että pyhällä on ollut hänen kasvonsa, että jumalankin edessä olen kuullut hänen äänensä sanovan minulle helliä sanoja. Jos hän olisi tahtonut, niin olisin ollut valmis seuraamaan häntä maailman ääriin. Mutta hän ei ole sitä tahtonut.

— Olen kuullut, että hän oli sinun voutinasi.

— Niin oli.

— Ja olet häntä koko ajan rakastanut?

— Rakastin häntä siten kuin rakastetaan veljeä, leikkitoveria. Mehän olimme yhdessä kasvaneet. Mutta eräänä päivänä hän kantoi minua sylissään lammikon yli. Silloin minä tunsin, että kuuluin hänelle, etten koskaan voi enää hänestä vapaaksi päästä. Enkä kuitenkaan tahtonut häntä syöstä turmioon. Siksi taistelin itseäni vastaan. Sain voiton sellaisen, että hän tyynenä saattoi asua minun lähistölläni, eikä pyhilläkään ollut mitään soimattavaa niitä sanoja vastaan, joita me toisillemme jaoimme.

— Mutta miksi hän jätti talosi ja rupesi rosvoksi?

— Mieheni aavisti jotain ja silloin hän antoi ottaa hänet kiinni ja löi piiskalla häntä. Se koski häneen. Hän ei voinut sietää häväistystä, vaan pakeni ja liittyi rosvoihin. Mikä onneton hetki tuo, jolloin hän läksi pois. Miksi hän ei hillinnyt itseään. Ja kun hän läksi, niin miksi hän ajatteli kostoa ja siten heitti itsensä hukkaan?

— Herra viisaudessaan oli sen niin tahtonut.

— Jumala ei voi olla niin armoton, että riistää kaiken pois häneltä ja minulta.

— Lausut herjaavia sanoja ja mielesi on katkera. Herra lähettää meille koettelemuksen, jotta sen kautta nöyrtyisimme. Sinä olet paaduttanut sydämesi.

— Hän ei voi minulle kostaa sen vuoksi, että minä kärsin. Teidän täytyy vapauttaa hänet kirkon kirouksesta.

— Kuinka minä hänet vapauttaisin, kun hän ei tekojansa kadu. Rikostyötä tehdessään on hän tullut vangituksi.

— Syy oli minun. Minä olen kaiken aikaan saanut. Rangaiskaa minua, mutta elkää tuomitko häntä. Hän ei ole mitään rikkonut. Minulla on kartano, jonka olen huomenlahjana tuonut miehelleni. Annan sen kirkolle. Jollei se riitä, niin olen valmis vaeltamaan pyhälle haudalle avojaloin. Mutta hän ei saa kirkon kiroomana kuolla. Lyhyt on elämä, se on minulle ollut tuskaa; täytyykö minun ajatella, etten häntä saa nähdä haudan toisellakaan puolella?

— Malta mielesi, tyttäreni. Sinun tuskasi palaa suurena liekkinä, turhaan koetan sitä sammuttaa.

— Minulla on ollut vain tämä tunne autuutena, minulla ei ole ollut mitään muuta. Te miehet, te löydätte kaikista iloista elämän niin rikkaana; mitä meille naisille jää, ellei meille anneta rakkautta? Olenko minä rakastaessani häntä rikkonut niin raskaasti, että taivas näin ankarasti kostaa?

— Opi luopumaan, niin kaiken omistat.

— Luopumaan kaikesta. Eikö minulta ole kaikkea riistetty. Kuinka enää siitä luopua taitaisin, mitä minulla ei olekaan?

— Opi kiittämään Herraa ja Jumalaasi kaiken armon edestä. Koettelemuskin on armo hänen puoleltaan.

— Olette vanha ja teilläkin on kerran ollut mieli nuori ja tunnette elämän paremmin kuin minä. Opettakaa minulle, miten minun tulee elää.

— Minä sen suuren opin jo annoin sinulle. Luovu, niin sinä toiselle sen kautta annat. Rukoile, että tuon miehen mieli kääntyisi katumukseen. Jos hän sen tekee, niin peruutan kirkon kirouksen heti sen jälkeen, kun se on hänen ylitseen luettu. Lain kourista en voi häntä pelastaa. Mutta tahdon niin tehdä, että kaikki rangaistus, mikä hänen osakseen tulee, on lopulta minun määrättävänäni. Lain tulee saada rangaista sitä, joka lakia vastaan on noussut.

— Te annatte minulle elämän takaisin. Kuinka teitä kiittäisin siitä hyvästä, minkä minulle olette tehnyt.

— Olen ymmärtänyt sinun surusi ja minun tulee sitä lieventää. Me ihmiset saamme kärsiä toistemme puolesta, jotta toiselle armo tulisi annetuksi. Sinulle on annettu tämä tuska, jotta sen kautta voisit hänelle hankkia anteeksiannon ja sovituksen.

XVIII.

Jalkapuussa, Rymättylän kirkon asehuoneessa istui Juhana.

Tapulin alla oli huone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa seinille riippumaan. Tänne oli Juhana tuotu ja asetettu jalkapuuhun odottamaan kirkon kirousta.

Hänen kätensä olivat lujasti sidotut selän taakse, ja jalat olivat kiinnitetyt jalkapuuhun, joka oli suljettu kahdella suurella lukolla.

Hän istui ja katseli, miten kansa hänen ohitseen meni Herran huoneeseen.

Uteliaana kääntyi moni häneen päin, mutta usea kiirehti kulkuaan, ja eräiden silmistä näkyi synkkä sääli ja palava osanotto.

Vaikka hän olikin rikollinen, niin olihan hän kuitenkin kerran ollut heidän seurassaan, ja silloin olivat kaikki häntä rakastaneet. Kaikki olivat kuulleet piiskaniskusta, jonka hän oli saanut kasvoilleen, ja moni nuori mies tiesi, että hänkin siinä tapauksessa olisi menetellyt aivan samoin.

Niin moni olisi tahtonut seisahtua ja sanoa hänelle ystävällisen sanan. Mutta sellainenhan teko olisi tervehtijälle voinut tuottaa kirkon kirouksen.

Juhana ei mitään odottanut eikä toivonut.

Kaikki hänessä oli kuollut ja kangistunut. Hänellä ei ollut mitään tuntoa siitä, että hän eli, että hän hengitti.

Hän oli loppuun asti juossut, ja nyt oli kirkko, tuo suuri ihmisten metsästäjä, ennättänyt hänet ja sitonut saaliikseen.

Mutta miksi viipyi kirkko siinä toimituksessaan, jonka hän tiesi olevan tulossa? Miksi kidutti se häntä eikä antanut viimeistä surmaniskuaan?

Vai olisiko armahdus tulossa?

Se ajatus heijastui lyhyeksi ajaksi hänen sieluunsa, mutta sammui sitten. Ei, ei, kaikkea sitä, mitä hän ryöstöretkillään oli kirkolle tehnyt vahinkoa, ei hänelle annettu anteeksi.

Yhä taajempi joukko kansaa oli kulkenut hänen ohitseen ja odotteli joko kirkon ovella tai sitten hautuumaalla.

Hiljaista puheen sorinaa kuului kaikkialla.

Äkkiä puhe vaikeni, ja kansa siirtyi syrjään.

Kirkosta asteli täydessä juhlapuvussa kirkkoherra, ja hänen jäljessään seurasi vanha lukkari, kantaen raamattua ja sytytettyä kynttilää.

Kirkkoherra seisahtui Juhanan eteen, ja hänen viereensä asettui lukkari. Ukon kädet vapisivat ja suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Juhanan tuli vanhusta sääli. Hän muisti sen päivän, jolloin hän oli lukkarin veljenpojan, jota vanhus suuresti rakasti, pelastanut hukkumasta. Nyt oli hän, Juhana, hukkumaisillaan, eikä vanhus voinut ojentaa hänelle kättään.

Tätä ajatteli Juhana eikä kuunnellutkaan kirkkoherran latinalaisia lauseita, kun tämä kirouksen luki hänen ylitseen, sitten otti palavan vihityn kynttilän, sammutti sen lattiaa vastaan, taittoi sen ja heitti kappaleet Juhanan eteen.

Nyt oli hän siis kirkon kirouksen alainen, oli ajettu pois kaikkien hyvien ihmisten seurasta, oli suljettu paratiisin ulkopuolelle.

Ja kirkon pelottavan vallan alaisena teki kansa ristinmerkin.

Kirkkoherra palasi kirkkoon ja lukkari seurasi häntä. Kansa siirtyi heidän jäljestään.

Viimeiset kirkkoon menijät kiirehtivät Juhanan ohitse.

Juhana ei katsonutkaan heihin. Hänessä oli herännyt taas pakenemisen toivo. Niin, päästä pakoon ja saada kostaa, sillä nyt hän tajusi täydellisesti Meren Eerikin sammumattoman vihan kirkkoa kohtaan. Mikä oikeus oli kirkolla syöstä ihminen ulkopuolelle kaikkea elämää?

Kostoajatustaan hautoessaan hän näki, miten eräs nainen hänen kohdalleen tultuaan hiljensi käyntiään.

Juhana katsahti ylös ja näki Matleenan. Nuori tyttö oli kalman kalpea ja hänen suuret silmänsä katsoivat syvällä surulla Juhanaan.

Niinkuin pingotettu jänne helähtää, kun siihen kosketetaan, niin tunsi Juhana Matleenan katseen vaikutuksesta sydämessään jotain soivan.

Kuinka kaunis olisikaan hänen elämänsä ollut, jos tuo nuori tyttö ensimäisenä olisi osunut hänen tielleen. Niin puhdas ja voimallinen oli ollut tuon lapsen tunne, pelkäämätön ja urhoollinen. Hänen rinnallaan olisi Juhana voinut maistaa onnen täydellisenä. Mutta kaikki oli nyt myöhäistä, myöhäistä.

Hänen äänensä oli karkea ja soinnuton, kun hän sanoi tytölle:

— Hyvästi, Matleena, ja kiitos siitä, että tulit minun luokseni. Elä unohda minua elämässäsi.

Tyttö peitti itkien käsillään kasvonsa ja juoksi kirkkoon.

— Onko minun maljani jo täytetty reunojaan myöten, ajatteli Juhana, vai kaadetaanko siihen vielä lisää?

Samassa astui huovijoukko asehuoneeseen. Kuinka hyvin Juhana nuo huovit tunsi. Ne olivat Poikon kartanon herran väkeä.

Nöyryytystä ja surua hän oli tähän asti saanut kestää, häväistys oli vielä jäljellä.

Hänen miehekäs ylpeytensä ponnahti täyteen vireeseen. Tulkoon tuo mies! Kun hän astuu esiin, niin ei hän ainakaan arkailevaa ja pelokasta katsetta kohtaa.

Vihaa salamoivat hänen silmänsä, kun hän ne käänsi ovea kohden.

Mutta lieska sammui, kun hän näki Katarinan astuvan miehensä seurassa asehuoneeseen.

Katarina aikoi rientää ohitse, mutta hänen miehensä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet paikallaan.

Sanaakaan sanomatta pysähtyi Gödike Fincke jalkapuun eteen.

Siinä he nyt olivat vastatusten, nuo molemmat miehet, jotka taistelivat samasta naisesta. Mutta se, joka naisen sydämen oli voittanut, olikin häväistyspaikalla, ja tappiolle jäänyt ilkkui häntä.

Mutta Juhana ei katsonut häneen. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin Katarinan.

Kuinka kalpea hän oli ja kuinka paljoa vanhemmaksi hän oli tullut siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa kunnaalla Viljaisten lähistöllä. Mutta lempeä oli hänen katseensa ja hellyys siitä loisti Juhanalle.

Ja katsoen toisiaan silmiin he tunsivat kaiken ympärillään kadonneen tunteen suuren ja pyhän taikavoiman kautta, se kun oleellisen saattaa syrjäyttää ja kaksi ihmistä siirtää kaikkeuden keskeen, siihen suureen valkeuteen, jossa eivät mitkään kahleet ihmisiä sido.

Ja elämä istui Juhana viereen ja kuiskasi hänelle,

— Ymmärrätkö nyt, kuinka kaunis minä olen?

Minä olen sinut rikkaaksi tehnyt, sillä olen antanut sinulle suuren tunteen.

Kaikki sen ulkopuolella on arvotonta ja pientä.

Kahlittu sinä olet ja häväisty, mutta etkö näe, kuinka rikas olet?

Kuningas olet sinä vangittunakin, sillä olen sinun otsallesi painanut elämän kauneimman kruunun, sen, joka on häpeän ja kärsimyksen merkki.

Rakkautesi tähden olet eksynyt loitos siltä tieltä, mitä muut oikeaksi kutsuvat. Mutta sen kautta olet ollut oma itsesi.

Tajuatko nyt, että kauneinta on elämässä se, kun ihmisen täytyy luopua siitä, mikä hänelle on rakkainta?

Pyhä ja ihmeellinen minä olen, väkevä ja voimallinen kaikissa muodoissani.

Poikon kartanon herra tarttui vaimonsa käteen ja veti hänet mukanaan kirkkoon.

Kirkon ovi suljettiin. Mutta seinien läpi kuului laulu. Juhana sulki silmänsä ja pää seinään nojaten kuunteli laulua.

Se suuri vihkiminen, jota hän oli toivonut kerran saavansa elää yhdessä armaansa kanssa, oli nyt tullut, ja häälaulu kaikui kirkkaana ja voimakkaana.

XIX.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, päästettiin Juhana vapaaksi jalkapuusta, ja huovit alkoivat kuljettaa häntä kirkonmäelle.

Mitä ne hänestä vielä tahtoivat? Mitä oli häntä varten vielä valmistettu?

Kun huovit kuljettaen välissään Juhanaa suuntasivat askeleensa kaakinpuuta kohden, selvisi Juhanalle kaikki.

Siis sekin oli vielä jäljellä!

Kirkko oli jo saanut täyttää rangaistuksensa, mutta laki ei vielä.

Leppymätön oli Poikon herra. Hän ei jätä rankaisua kesken, vaan puristaa hän kaiken uhristaan viimeiseen veripisaraan asti.

Ehkä oli hän, Juhana, loukannut ylhäisempiä voimia, joiden puoltaja kirkko oli, mutta ihmisten edessä oli hän syytön. Hän oli vain puolustanut itseään sitä häväistystä vastaan, jonka alaiseksi hän oli aivan syyttömästi joutunut.

Mitä tahansa muuta, mutta ei tulla piiskatuksi kuin varas ja halpa pahantekijä sen naisen edessä, joka oli rakkain hänelle maailmassa!

Hän ponnisteli kaikki voimansa, hän taisteli epätoivon vimmalla. Mutta mitä taisi hän kymmentä miestä vastaan, joista jokainen, haluten kostaa hänelle toveriensa kuoleman, piteli häntä kiinni.

Yhä lähemmäksi tultiin paalua.

Huovit painoivat hänet sitä vastaan, vetivät hänen käsivartensa sen ympärille ja sitoivat ne lujasti kiinni.

Juhana tunsi, miten piiskuri repäisi takin hänen selästään auki ja sen sitten risoina veti alas.

Hän kuuli, miten kiireesti kansa tungeksi paalun luo, kun hän siinä silmät ummessa ja vihan vaahdon valuessa suupielistä seisoi.

Kuinka hiljaista oli äkkiä kaikki hänen ympärillään. Miksi ne odottivat? Miksi eivät huutaneet, raivonneet? Miksi kiduttivat häntä tällä hiljaisuudella?

Juhana värähti, kun hän kuuli äänen, jonka hän hyvin tunsi, sanovan:

— Ala!

Norja vitsa sivalsi pitkin Juhanan selkää, ja kirveltävä kipu tuntui miehen selässä viistoon oikeasta olkapäästä alas.

Samalla kuin vitsa osui, kuului myöskin heikko huudahdus. Kipeämmin kuin lyönti koski tämä huudahdus Juhanaan. Hän oli tuntenut Katarinan äänen.

Juhanan vartalo jännittyi koettaessaan ponnistautua vapaaksi. Käsien ympärillä oleva köysi painui vain syvemmälle lihaan, ja tulisina läiskyivät vitsat hänen selkäänsä.

Ja karkea ääni huusi:

— Kovempaa!

Iskut satelivat tiheään. Juhana tunsi, miten hänen selkänsä kohta oli yhtenä ainoana suurena haavana.

Piiskuri alkoi, kaikista kehotuksista ja käskyistä huolimatta, uupua. Lyönnit eivät olleet enää yhtä kovia. Ehkä miestä myöskin alkoi säälittää uhri, joka avuttomana oli hänen vallassaan.

Mutta Gödike Fincke tahtoi saada kostonsa viimeiseen asti. Hän ei tahtonut siitä mitään tinkiä.

Tuo mies oli vienyt häneltä hänen vaimonsa rakkauden. Hän ei siitä ollut paljoakaan välittänyt, niin kauan kun ei kukaan muu ollut sitä häneltä riistämässä. Mutta nyt oli se hänen mielestään kalleinta ja korkeinta maailmassa.

Poikon herra sieppasi raipat piiskurin kädestä ja astui itse työhön.

Kauhun huuto pääsi katselijoiden suusta, kun hän muutaman kerran oli täydellä voimalla lyönyt.

Suurina siekaleina alkoi nahka miehen selästä irtaantua.

Silloin musteni maailma Juhanan silmissä. Polvet letkahtivat ja pylvästä myöten valui mies alas kyyrylleen sen juureen.

Juhana tointui kirpeään tuskaan.

Poikon herra seisoi hänen vieressään ja siroitteli suolaa hänen haavoihinsa.

Kun Juhana avasi silmänsä, oli kaikki tullut hänelle niin perin vieraaksi, yksin kipukin, joka hänet oli herättänyt.

Miksi katsoivat ihmiset sellaisella säälillä häneen? Eivätkö ne tietäneet, että hän nyt oli täydellisesti onnellinen? Että hän nyt oli saanut kaiken kärsimyksen maistaa viimeiseen asti ja että hän nyt oli vapaa.

Väkevät kädet riuhtasivat hänet ylös, ja hän sai horjuen astua eteenpäin.

Minne häntä kuljetettiin? Miksi eivät häntä jo surmanneet? Olihan hän valmistautunut kuolemaan.

Hänen elämänsä oli noiden toisten kädessä; miksi eivät siis sitä ottaneet? Mutta pian pysähtyi matka. Kirkkomaan aidan luona oli reki. Hevonen oli hänen oma nimikkohevosensa ja Viljaisten renkipoika piteli sitä suitsista.

Juhana taivutti hiljaa päätään tervehdykseksi pojalle ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi hymy.

Kuinka hyviä kaikki kuitenkin olivat! Tuokin poika oli tullut hänen luokseen viimeisellä hetkellä.

Että kaikki näin palasi aivan kuin takaisin, se tuntui Juhanasta luonnolliselta. Niinhän se oli oleva, eikä toisin.

Ja nyt alkoi matka eteenpäin.

Verissään ja köysiin sidottuna makasi Juhana reessä suullaan olkien päällä ja jalakset hiljaa natisivat hiekkaisella tiellä.

Hän tunsi reen, sillä sen hän itse oli talvi-iltoina Viljaisten tuvassa valmistanut. He olivat ajatelleet niin paljon häntä, olivat juuri tämän reen valinneet.

Hitaasti kulki reki eteenpäin, ja kalpeana asteli renkipoika rinnalla ohjaten hevosta.

Tuossa oli se kohta tietä, jonka luona Juhana oli hypännyt hevosen selästä paetessaan pois. Tuossa oli se kivi, jonka taakse hän oli piiloutunut.

Kaikki oli hänelle niin rakasta ja tuttua.

Jo ennätti reki Poikon kartanon pihalle. Mustina törröttivät palvelijain rakennuksen rauniot.

Kuinka mieletön olikaan kosto, joka oli hänet pakottanut hävittämään tuonkin asunnon.

Mutta miksi ei matka jo päättynyt tähän? Reki ajoi kartanon ohitse ja kääntyi sille tielle, joka vie Viljaisiin.

Kuinka hyviä kaikki olivat! Hän pääsi siis kotiin. Hän pääsi sinne ennen kuolemaansa. Nyt hän oli täydellisesti onnellinen.

Kuinka rakkaaksi joku paikka maailmassa voi tulla, sen hän ymmärsi ajatelleessaan vanhaa Iisakkia, jonka joka vuosi täytyi tulla katsomaan näitä nurmia ja peltoja.

Muistojen suuri sarja, jonka ihminen sitoo esineisiin ja ympäristöön, astui pala palalta hänen eteensä.

Tätä samaa tietä oli hän kerran kulkenut lapio olallaan, onnellisena palatessaan Poikosta.

Hän tahtoi avata tietä kevätpurolle, joka oli itsensä lammeksi levittänyt.

Tuollainen kevätpuro oli ollut hänenkin elämänsä. Sekin oli asettunut lammeksi sille tielle, jonka muut olivat rakentaneet.

Nyt oli uoma kaivettu ja puro oli kiitänyt eteenpäin ja päässyt mereen. Hän itse oli sen uoman kaivanut ja siksi hän ei valittanutkaan enää.

Reki saapui sille kohtaa tietä, jossa lampi oli ollut ja jossa Juhana oli Katarinan sylissään kantanut; siinä hevonen hetkiseksi seisahtui lepäämään.

Kuinka kaikki kuitenkin ajattelivat vain sitä, mikä hänelle iloa tuottaisi. Ja kuinka hän oli saattanut noita ihmisiä vihata.

Hyväksihän kaikki olikin hänelle ollut.

Hän ei enää tuntenut itseään miksikään pahantekijäksi, jota sidottuna kuljetetaan, vaan oli kuningas, joka palasi valtakuntaansa. Ja maa kukoisti hänen tiellään ja luonto oli juhlapukimissa hänen tullessaan.

Äkkiä kumartui nainen hänen puoleensa.

Se oli Matleena.

Hellästi hän kohotti reessä makaavaa parempaan asentoon. Hän ponnisti hentoja voimiaan niin, että puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.

Ja kun hän sen oli tehnyt, otti hän huivin kaulastaan ja sillä pyyhki kylmän hien miehen otsalta.

Ja hänen kätensä oli yhtä hellä ja katse yhtä hyväilevä kuin armaalla, joka viimeisen kerran tapaa sen, jota rakastaa, ja tahtoo pienessä liikkeessä ja yhdessä katseessa antaa sielunsa, jotta toinen rikkaana läksisi pois.

Reki ajoi Viljaisten kartanon pihaan.

Rengit nostivat Juhanan ja kantoivat hänet siihen huoneeseen, jossa hän oli nukkunut.

— He aikovat minulle valmistaa tästä vankilan, ajatteli Juhana. Eivät he tiedä, että tämä on minulle kaunein paikka maailmassa?

Miksi olivat kaikki hänelle näin hyviä? Miksi ei kukaan enää sanonut hänelle pahaa sanaa? Miksi?

Oliko anteeksiantamisen suuri ja juhlallinen hetki tullut?

Ihmiset, joiden hän aina oli kuvitellut olevan julmempia kuin Jumala, joka kaikille anteeksi antaa, olivat siis unohtaneet sen, minkä hän oli rikkonut.

Hän makasi tuvassa ja uupumus alkoi painaa suuria siipiään hänen ylitseen. Kun hän koetti silmiään avata, niin ne enää vaivoin pysyivät auki.

Mutta kuulo oli sitä herkempi.

Ilma hänen ympärillään alkoi helistä.

Hän kuuli ihanaa laulua. Se tuli ensin huminana, kaukaisena kuin meren lempeä loiske, sitten kuin tuulen henkäisynä, kun se iltaisin metsää hyväilee ja puut laulavat ilman ylistystä.

Mutta laulu selveni.

Nyt hän tiesi, mitä se oli.

Se kaikui omenapuusta, joka ikkunan alla oksiaan ojenteli.

Tuo ihmeellinen lintu, josta vanhus oli puhunut, paratiisin kultasiipinen laulaja, oli tullut hänenkin luokseen ja tahtoi hänet uneen viihdyttää.

Laulu kasvoi, kirkastui ja miehen mieli sointui sen mukaan.

Nyt hän oli löytänyt kukkivan maan keskellä elämän suurta, autiota talvea. Hän tunsi, miten kukat hänen ympärillään tuoksuivat. Hän tunsi, miten puun oksat painuivat häntä kohden.

Ja linnun laulu helisi yhä kirkkaampana.

Ja hän kuuli lempeän äänen sanovan: — Minä olen tahtonut sinut kirvoittaa ja sinulle suloisen vuoteen valmistaa. Ken kalleimmastaan luopuu ja nöyränä alistuu kohtalolle, hänelle olen minä asunnossani majan valmistanut. Sinä olet uhrisi tehnyt, olet tehnyt sen ilolla. Nyt on sinun palkitsemisesi hetki tullut.

Ja elämä painui yhä kauemmaksi hänestä ja iankaikkisuuden portit aukenivat.

Hiljaa ja liikkumattomana makasi Juhana tuvassa. Hymy, armas ja onnellinen, väikkyi hänen kylmillä huulillaan.

XX.

Varhaisena aamuhetkenä Turun tuomiokirkossa pidettiin kuolinmessua sen alttarin luona, jota sanotaan Sielujen alttariksi.

Vanha piispa Maunu Tavast messun luki vanhalla väräjävällä äänellään. Hänen rinnallaan oli tuomiokirkon kaniikki Jenis Tavast, Katarina Fincken veli.

Yksi ainoa nainen oli polvillaan alttarin edessä olevan aitauksen takana. Hän oli Katarina.

Hän oli lahjoittanut sukutilansa Sauvon pitäjässä Turun tuomiokirkolle, jotta joka viikko pidettäisiin kaksi messua kuolleen Juhana Hornin sielun puolesta.

Katarina tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhalliseksi messun kaikuessa hänen päänsä päällä kirkon suurissa holveissa.

Paljon hän oli tahtonut itselleen omistaa, mutta luovuttuaan siitä, minkä hän oli onnenaan pitänyt, hän tunsi uuden onnen löytäneensä.

Nyt hän täydelleen tajusi, että luopumalla kaikesta ihminen omistaa kaiken.