SATUJEN MAAILMA I

Suomen kansan sadut I kokoelma

Kertonut

JALMARI FINNE

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS:

Ihmeellinen lintu. Kana. Punaisen meren keskeen upotettu linna. Elävä kannel. Tuonelassa käynyt poika. Kädetön tyttö. Jumalan antama kirja. Kaukomaan prinsessan kuva. Pyy vaimona. Poika ja joutsen. Vaskilekkeri. Kun vaimo on viisas, niin onkin hän oikein viisas. Kolme veljestä.

Ihmeellinen lintu.

Olipa kerran ukko ja akka, vanhat kumpikin, niin vanhat, että elämä enää vain pienellä langalla heissä pysyi. Ei heillä ollut lapsia, mutta eivät he sitä surreet, vaan olivat tyytyväisiä oloonsa. Ukko metsästä lintuja pyysi, akka järvestä kaloja. Mitä riistasta ei itse syöty, se kaupalle vietiin ja tavaraksi vaihdettiin.

Kerran sattui ukko metsästä satiinistaan saamaan linnun, pikkuruisen linnun, tuskin varpusen kokoisen. Hän toi sen elävänä kotiaan ja siinä he nyt yhdessä sitä katselivat.

— Mikähän västäräkki tämäkin on? sanoi ukko. En ole ennen tällaista lintua tavannut. Kaunis se on ja ihmeellisen näköinen. Mutta pieni se on, niin että ei siinä juuri syömisen varaa ole.

Siinä lintu sitten tepasteli heidän edessään pöydällä. Akka sitä katseli ja tarkasteli.

— Sillä on tuolla siipien alla niinkuin kirjoituksen tapaista, sanoi hän. Se lieneekin lumottu lintu, joka on meidän satiiniimme sattunut.

He ottivat linnun käsiinsä ja tavailivat sen siipien alla olevaa kirjoitusta. Kauan kesti ennenkuin he selville pääsivät. Vihdoin akka sai tolkun siitä.

— Sen toisen siiven alla on näin; Joka syö tämän linnun, se tulee kultaa sylkemään. Ja toisen siiven alla on: Joka syö tämän linnun, se tulee kuninkaaksi.

— Me voisimme siis tulla rikkaiksi ja me voisimme tulla kuninkaiksi, sanoi ukko.

Kauan he sanaakaan sanomatta katsoivat toisiinsa, niin kummalliselta se ajatus tuntui heistä kummastakin.

— Mitä siitä rikkaudesta! sanoi vihdoin akka. Suruja se vain tuottaa!

— Mitä siitä vallasta! sanoi ukko, Monet mieliharmit se tuottaa! Myydään pois koko lintu, niin on siitäkin kiusauksesta päästy.

— Suolakin on talosta loppunut, sanoi akka. Annetaan lintu kauppiaalle, niin antaa hän meille linnusta säkillisen suoloja.

Niin he päättivät ja veivät linnun kauppiaalle, Kauppias maksoi heille oudosta, kauniista linnusta sen, minkä he pyysivät, ja mielihyvillään kääntyivät vanhukset kulkemaan kotiaan kohden, Mutta kun kauppias luki sen kirjoituksen, joka oli linnun siipien alla, niin juoksi hän ukon ja akan jälestä ja sanoi:

— Ettekö tiedä, minkä linnun minulle möitte?

— Kyllä me tiedämme, vastasi ukko. Kun sinä aina olet meille hyvä ollut, niin siksi me sen sinulle toimmekin. Me olemme jo molemmat vanhoja, emmekä välitä rikkaudesta emmekä vallasta, eikä meillä ole lapsia, joille kaiken sen hyvän perinnöksi jättäisimme. Mutta sinulla on kaksi poikaa. Syötä lintu heille, niin heidän hyvin käy elämässä.

Kun kauppias tämän puheen kuuli, niin sanoi hän:

— Kun minulle näin paljon hyvää olette tehneet, niin en minä koskaan teitä unohtava ole, vaan kaiken sen minulta saatte, minkä tarvitsette.

Ja sanansa kauppias pitikin, Hän antoi heille niin paljon kaikkea hyvää kuin he kymmenessä vuodessa kuluttaa taisivat. Ja tyytyväisinä palasivat ukko ja akka tupaansa ja elivät onnellisina kuolemaansa asti.

Kauppias teetti tuota lintua varten häkin, jossa hän sitä säilytti, jotta hän sen pojilleen syöttäisi sitten kun ne olisivat varttuneet. Hän läksi kaupan tekoon kaukaisille maille ja jätti talonsa ja tavaransa vaimonsa huostaan, joka oli hänen poikiensa äitipuoli.

Mutta kauppiaan vaimo olikin ilkeä noita, joka piti yhteyttä kaikkien huonojen henkien kanssa. Kerran kun kauppias jo kauan oli ollut kaukaisilla mailla, tuli vaimon luo vieraisiin huono henki, joka oli ottanut itselleen miehen muodon. Tälle kertoi vaimo oudosta linnusta, joka hänen miehellään oli. Ilkeä mies tahtoi saada sen nähdä, ja kun vaimo sen hänelle toi, niin luki mies, mitä linnun siipien alle oli kirjoitettu. Hän vaati silloin vaimoa syöttämään sen hänelle.

— Jos linnun minulle syötät, niin jakaa tahdon rikkauden ja vallan sinun kanssasi. Jos sen poikapuolillesi syötät, niin eivät he sinulle siitä mitään anna.

Vaimo havaitsi tämän lauseen oikeaksi ja käski renkinsä tappamaan linnun ja keittämään sen. Renki tappoi linnun ja paistoi sen. Mutta kun hän oli hetkiseksi tuvasta poistunut, niin tulivat kauppiaan pojat sinne, ja nälkäisiä kun olivat, niin söivät he sen linnun suuhunsa, Palatessaan tupaan renki kauhistui nähdessään lautasen, jolle oli linnun pannut, aivan tyhjäksi.

— Kuka tästä on linnun syönyt? kysyi hän.

— Meillä oli nälkä, ja me sen söimme, vastasivat pojat.

— Mitä minä nyt teen, kun äitipuolenne sen käski vieraalleen valmistaa?

— Ota varpunen ja paista se hänelle, ei hän eroitusta tiedä, sanoi toinen poika.

Renki teki sen ja vei paistetun varpusen ilkeän miehen eteen. Tämä ilahtui kovasti, kun nyt luuli linnun syötyään tulevansa kuninkaaksi ja sylkevänsä kultaa.

Aterian päätettyään ilkeä mies läksi pois kohotakseen kuninkaaksi. Mutta pian hän huomasi, ettei hän siksi päässytkään, ja kun hän sylki, niin ei kultaa tullutkaan hänen suustaan. Hän sylki ja sylki, mutta mitään kultaa ei näkynytkään.

Vihoissaan palasi hän vaimon luo ja sanoi:

— Tässä on minulle petosta tehty, sillä minä en olekaan kultaa sylkenyt, enkä ole kuninkaaksi kelvannut.

Emäntä kutsui rengin luokseen ja tiedusteli häneltä, mitenkä asian laita oli. Silloin renki ilmoitti, että pojat sen linnun olivatkin suuhunsa saaneet.

Kun ilkeä mies sen kuuli, niin vaati hän, että vaimo tappaisi molemmat pojat ja syöttäisi niiden sydämet hänelle. Vaimo meni rengin luo ja käski häntä teurastamaan molemmat pojat. Kovasti kirvelti rengin sydäntä, kun hän tämän vaatimuksen kuuli, mutta hän rupesi kuitenkin veistä hiomaan. Pojat näkivät tämän ja kysyivät:

— Minkä vuoksi veistä hiot?

— Surmaksi teille minä veistäni hion, äitinne on käskenyt teidät tappaa ja sydämistänne valmistaa ruokaa hänen vieraalleen.

Itkien rukoilivat pojat:

— Säästä meidän nuorta elämäämme! Anna meidän vielä hetkinen iloita Jumalan kauniista maailmasta. Me emme sinulle vaaraa toivoisi, joka syntyisi ilmaistessasi pelastuksemme äitipuolellemme. Sen vuoksi ota kaksi koiraa, teurasta ne ja valmista niistä ruoka, joka äitipuolemme pettää taitaa.

Kun renki tämän neuvon kuuli, niin päästi hän pojat pakenemaan ja otti kaksi koiraa ja niistä valmisti aterian. Ilkeä mies söi suurella mielihyvällä keitoksen, sillä nyt hän varmasti uskoi kuninkaaksi tulevansa ja kultaa sylkevänsä. Mutta kun hän läksi talosta pois, niin ei häntä missään kuninkaaksi otettu, eikä hän kultaa osannut sylkeä, vaikka hän kuinkakin olisi koettanut.

Kauppias oli vierailla mailla koonnut itselleen suuret rikkaudet ja palasi niitä kotiaan tuomaan. Ensiksi hän kaipasi poikiaan, mutta äitipuoli sanoi niiden jokeen uponneen. Ja kun kauppias kysyi, minne tuo taikalintu oli kadonnut, niin vastasi vaimo:

— Tupaa lämmitin kerran liian, paljon ja se siihen häkään hävisi.

Kun pojat olivat kotoaan paenneet, niin saivat he ensiksi suojaa ja turvaa tuon vanhan ukon ja akan luona, jotka heitä visusti piiloittelivat, jotta ilkeä äitipuoli ei saisi mitään vihiä heidän olinpaikastaan.

Eräänä päivänä, kun vanhempi pojista oli jo miehistynyt, sanoi hän veljelleen:

— Minä tahdon lähteä avaraan maailmaan, sillä ikäväksi tulee aikani täällä yksinäisessä mökissä.

Hän otti hellät jäähyväiset ja läksi taipaleelle. Erotessaan hän antoi veljelleen sormuksen, jotta he sen kautta tuntisivat vastaisuudessa toisensa. Kauan kuljettuaan tuli hän valtakuntaan, jonka kuningas oli kuollut. Ennen kuolemaansa oli kuningas sanonut:

— Kun uutta kuningasta valitsette, niin elkää ottako muuta kuin hänet, jonka kädessä kynttilä kirkkoon astuessaan syttyy. Hän on se oikea.

Tätä kuninkaan neuvoa noudatettiin, ja joka päivä oli kirkossa paljon väkeä koolla katsomassa, miten monet koettivat tätä ehtoa täyttää. Kun poika kirkkoa lähestyi, niin oli siinä ovella vanha nainen, joka kaupitteli halullisille kynttilöitä.

— Etkö osta sinäkin kynttilää? sanoi hän pojalle.

— Millä minä sen ostaisin? vastasi poika, sillä eihän minulla ole kiiltävää kolikkoa.

— Jos sinulla ei ole, millä minulle sen maksaisit, niin lahjoitan minä sen sinulle sinun kauniin ja uljaan muotosi tähden.

Kun poika oli kynttilän saanut, asteli hän se kädessään kirkkoa kohden. Juuri kun hän ovesta sisään astui, niin syttyi kynttilä itsestään hänen kädessään palamaan. Ihastus oli suuri, mutta monet epäilivät ja sanoivat, että poika jollain salaisella tempulla oli saanut kynttilänsä syttymään. Toisena päivänä poika koetti uudelleen ja jälleen syttyi kynttilä. Silloin jo toinen puoli kansasta olisi hänet tahtonut kuninkaakseen ottaa, koska hän kauniin ja komean muotonsakin kautta oli kuin kuninkaaksi määrätty. Mutta viisaat ja vanhat tahtoivat poikaa vielä kolmantenakin päivänä koettamaan, syttyisikö kynttilä hänen kädessään kirkon ovella. Kolmantena päivänä olivat kaikki valtakunnan asukkaat kokoontuneet kirkon luo. Kun poika astui ovesta sisään, niin leimahti kynttilä kirkkaalla liekillä palamaan. Silloin ottivat he pojan kuninkaakseen, ja ilo ja riemu oli valtakunnassa ylimmillään, ja kruunauspitoja vietettiin monta päivää.

Kun nuorempi veli oli mieheksi varttunut, niin läksi hänkin maailmaa kiertämään. Hän tuli matkoillaan linnan luo, jonka muurin vierellä oli kolmesataa seivästä ja jokaisen nenässä oli miehen pää, yksi ainoa oli vielä tyhjänä. Siinä kaupungin portin lähellä oli kauppiaan puoti. Poika poikkesi sinne ja pyysi saada jäädä kauppiaan luokse asumaan. Kauppias mieltyi komeaan poikaan ja otti hänet luokseen. Poika alkoi häneltä tiedustella yhtä ja toista kaupungin oloista.

— Mitä nuo kolmesataa seivästä ovat kaupungin portin ulkopuolella, ja miksi niihin on ihmisen päitä pistetty?

— Meidän kuninkaallamme on tytär, kaunis ja ylpeä, sanoi kauppias, Häntä on niin monta miestä käynyt kosimassa kuin seipäitten päässä on päitä.

— Miksi heitä niin on rangaistu?

— Kuninkaan tytär on sanonut menevänsä ainoastaan sille, joka voi kolme vuotta linnan väestöä elättää. Ja kun miehet eivät sitä ole voineet, niin on heidän päänsä pyöveli katkaissut ja pistänyt seipään nenään.

Poika kun tämän kuuli, niin tuli hän miettiväiseksi ja kun hän siinä yksinänsä istuskeli ja tuota kuninkaantytärtä ajatteli, niin sattui hän sylkäisemään. Hän hämmästyi kuullessaan kilahtavan äänen. Hän katsahti permannolle, siinä oli kiiltävä kultaraha. Hän sylkäisi toisen kerran, ja toinen kultaraha vieri permannolle.

Kun poika seuraavana päivänä kadulla kuljeskeli ja kaupungin komeutta ihaili, niin näki hän loistavan saattueen ajavan katua pitkin, kuninkaantytär siinä oli ajelemassa ja itseään ihmisille näyttämässä. Ja niin kaunis hän oli, että pojan rakkaus heti syttyi häneen.

Kun hän kauppiaan luokse palasi, ilmoitti hän tälle -aikovansa lähteä kuninkaantytärtä kosimaan. Turhaan kauppias häntä tästä mielettömästä aikeesta varoitti, poika vastasi vain:

— Minä olen sydämeni hänelle antanut, enkä voi hänestä enää luopua.

Hän meni kuninkaan linnaan ja ilmoitti aikeensa. Kun kuninkaantytär näki hänet, niin hän nauroi ja sanoi:

— Millä sinä luulet tämän linnan kaiken väestön kolmen vuoden ajan elättäväsi, sillä eihän sinulla ole edes kunnollista pukua ylläsi, mistä sitten ottaisit kaiken sen kullan, mitä täällä joka päivä tarvitaan.

— Kyllähän näet, kun minä sen tuon, sanoi poika.

Ja hän meni asuntoonsa ja alkoi sylkeä kultarahoja siksi, kunnes niitä oli niin suuri kukkarollinen kuin kuninkaan linnan väen elatukseksi päivässä tarvittiin. Hän vei kukkaron linnaan ja palasi asuntoonsa kauppiaan luo.

Siellä hän nyt eli kokonaista kaksi vuotta ja joka aamu hän linnaan kuljetti kukkarollisen kultarahoja. Kun kaksi vuotta oli kulunut umpeen, niin alkoi kuninkaantytär jo pelätä, että poika hänet ottaa lopultakin vaimokseen, Hän meni isänsä luo ja sanoi:

— Jo kaksi vuotta on tuo poika linnaani elättänyt, ja jos näin vielä jatkuu, niin täytyy minun mennä hänelle vaimoksi. Mutta sitä minä en tahdo, ja sen vuoksi tahdon keksiä keinon, jolla voisin hänet hengiltä ottaa.

— Odota vielä puoli vuotta, sanoi kuningas, silloin voit tuumia, miten hänet hengiltä saattaisit.

Kun puoli vuotta oli kulunut, niin neuvotteli kuninkaantytär isänsä kanssa, miten he pojan tuhota voisivat. He lähettivät pojalle sanan ja käskivät häntä linnaan kestiin saapumaan. Mutta poika aavisti tämän kutsun alla piilevän pahoja? likeltä ja vastasi:

— Minä en joudu käymään kesteissä, minulla on aivan kylliksi puuhaa tämän linnan väestön syöttämisessä.

Moneen kertaan sinä kuukautena häntä linnaan pyydettiin, mutta hän ei mennyt. Lopulta kuningas suuttui ja lähetti sen sanan, että jollei poika heti tule, niin pyöveli tulee leikkaamaan hänen päänsä poikki.

Silloin poika meni linnaan. Kuningas ja hänen tyttärensä olivat hyvin herttaisia, mutta mielessä oli heillä pahat aikeet, Hänelle syötettiin ja juotettiin parasta, mitä keksiä saatettiin, mutta koko ajan koetti kuninkaantytär päästä siitä selville, mistä poika nuo kultarahansa sai. Sattuipa luunsiru tulemaan pojan suuhun, ja kun hän sen sylkäisi suustaan, niin putosi samassa kultaraha permannolle. Ja niin hänen salaisuutensa tuli kuninkaantyttären tietoon.

Kuukauden ajan poika vielä elätti linnaa. Mutta kuninkaantytär tuli levottomaksi ja läksi kysymään neuvoa tädiltään, joka oli suuri noita.

— Millä tavoin voin häneltä riistää tuon voiman? kysyi kuninkaantytär.

— Laadi pidot, vastasi noita. Syötä ja juota poikaa runsaasti. Tarjoa hänelle viiniä maljassa, johon minä sekoitan sellaista nestettä, joka hänet tekee heikoksi. Viekää sitten poika saunaan, joka on hyvin kuumaksi lämmitetty, siellä hän vaipuu tainnoksiin, ja tuo voima tulee hänen suustansa ulos.

Kuninkaantytär noudatti noidan neuvoa ja kutsui pojan pitoihin. Poika epäili linnassa pahoja hänelle haudottavan, mutta kun uhattiin hänet tappaa, ellei hän tulisi, niin saapui hän kuninkaantyttären luo. Tämä oli laatinut oikein upeat pidot ja kesken niitä hän ystävällisesti hymyillen tarjosi pojalle kultamaljasta viiniä, johon hän oli sekoittanut noidan antaman nesteen. Ja niin kaunis hän oli, että poika ei voinut olla ottamatta maljaa ja sitä tyhjentämättä. Silloin vaipui poika hervottomana maahan. Kuninkaantytär antoi kantaa hänet kuumaksi lämmitettyyn saunaan, jossa poika pyörtyi.

Toinnuttuaan poika aavisti hänelle pahoin käyneen ja alakuloisena hän palasi asuntoonsa. Hän koetti sylkeä, mutta kultarahoja ei enää kirvonnut hänen suustaan. Hänellä oli kotonaan kuitenkin niin paljon kultarahoja säästössä, että hän niillä elätti linnan väkeä vielä kaksi kuukautta. Mutta kun yksi kuukausi oli enää jälellä, niin loppui häneltä rahat.

Kun kuninkaantytär sen kuuli, riemuitsi hän tavattomasti ja lähetti heti pyövelin pojan luo leikkaamaan hänen päänsä poikki ja pistämään sen seipään nenään.

Kun pyöveli vei poikaa kaupungin ulkopuolelle, niin alkoi poika rukoilla häneltä armoa. Hänellä oli vielä muutama kultaraha, ne hän antoi pyövelille ja sanoi:

— Päästä minut pakenemaan.

— En minä sinun kuolemaasi toivo, vastasi pyöveli. Päästäisinhän minä sinut vapaaksi, jos minulla olisi pää, minkä voisin sinun sijastasi seipään nenään panna.

— Kaiva jostain ruumis maasta ja pane sen pää seipään nenään.

Tähän suostui pyöveli, ja niin pääsi poika kaupungista pakenemaan.

Kun poika oli tullut kauas kaupungista, niin alkoi hän nousta vuorelle. Silloin kuuli hän vuoren takaa kovaa riitaa ja rähinää. Hän meni ääntä kohden ja tapasi siellä kaksi peloittavan rumaa miestä.

— Keitä te olette? kysyi poika.

— Me olemme Kilkan poikia, vastasivat miehet.

— Mitä te täällä meluatte?

— Olemme perinnön jaossa.

— Ja mikä on teidän perintönne?

— Nämä suuret kasat kultaa ja hopeaa. Ne me kyllä sovinnolla osaisimme jakaa, mutta on meillä vielä tämä keppi, jonka kumpainenkin tahtoo saada omakseen, Siitä on meidän välillemme tullut riita.

— Mikä keppi se sellainen on, jonka kumpikin omakseen tahtoo?

— Jos sitä kuljettaa kädestä käteen, niin lähtee siitä sotaväkeä niin paljon kuin tahtoo ja muuta maallista hyvyyttä.

— Minä tulen teidän tuomariksenne, sanoi poika.

— Jos sen teet, niin palkitsemme sinut runsaasti, vastasivat miehet.

— Menkää vuoren juurelle. Minä täältä ylhäältä heitän sen kepin. Se, joka sen saa, saa sen pitääkin.

Kilkan pojat menivät molemmat vuoren juurelle ja odottivat siellä keppiä, Mutta sitä ei kuulunutkaan, sillä poika oli pitänyt kepin omanaan ja riensi tiehensä jättäen pojat sinne odottamaan aarteineen.

Poika palasi kaupunkiin ja meni siihen huoneeseen, jossa hän oli asunut. Siellä hän kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen. Äkkiä hyppäsi kepin sisästä kaksi kookasta sankaria esiin.

— Mitä tahdot? kysyivät ne.

— Laittakaa tästä lasinen silta kuninkaan linnaan.

Miehet katosivat ja palasivat pian takaisin ja sanoivat:

— Nyt on tahtosi täytetty. Mitä vielä meiltä vaadit?

— Kultaa ja hopeaa niin paljon kuin eläissäni tarvitsen.

Silloin miehet alkoivat kantaa suuria säkkejä täynnä kultaa ja hopeaa pojan asuntoon. Kaksi päivää he tätä työtä tekivät ja silloin oli pojan huone lattiasta kattoon täynnä kultaa ja hopeaa.

Kun kuninkaantytär näki lasisen sillan, niin alkoi hän sitä myöten kulkea, mutta kun se oli liukas niin kaatui hän tuon tuostakin ja sai palata takaisin linnaansa konttaamalla.

Kun nuo molemmat sankarit olivat lopettaneet kullan ja hopean tuomisen, niin kysyivät he pojalta:

— Mitä vielä tahdot?

— Linnan kuninkaan tyttären linnan eteen, niin leveän ja korkean, että se sulkee valon pois hänen asunnostaan.

Kuninkaantytär makasi vuoteessaan ja ihmetteli, kun ei aamu alkanut koittaa. Hän nousi ikkunaan ja näki pojan loihtiman linnan. Silloin juoksi hän isänsä luo ja sanoi:

— Minä luulen, että se poika on vielä siellä asunnossaan ja tämä kaikki on hänen toimiaan ja laitoksiaan. Hengiltä se sellainen mies on saatava.

Kuningas lähetti heti suuren sotajoukon poikaa tappamaan. Kun ne sitä lasista siltaa kulkivat, niin hoippuivat ne sinne ja tänne sillan liukkaalla pinnalla.

Kun poika näki kuninkaan sotajoukon tulevan häntä kohden, niin arvasi hän niiden aikeet. Hän otti taikakepin ja kuljetti sitä kädestä toiseen. Nuo kaksi sankaria hyppäsivät heti esiin ja hyökkäsivät kuninkaan sotilaitten kimppuun ja tappoivat ne kaikki tyyni.

Kun sotilaita ei kuulunut palaavaksi, niin lähetti kuningas vieläkin suuremman sotajoukon poikaa tappamaan, mutta nekin kaikki surmattiin. Lopulta, kun kuninkaalla ei enää ollut sotilaita, jotka hän olisi lähettänyt, käski hän kahta vanhaa neuvonantajaansa, vanhaa ukonkäppyrää, menemään kysymään, kuka poika oli ja mitä hän tahtoi. Ukot kontata kompuroivat lasista siltaa pitkin ja tulivat pojan asunnolle.

— Me-me, sanoi toinen heistä, joka änkytti pahasti, olemme tu-tulleet ky-kysymään mi-mikä tarkoitus tällä ka-kaikella on? Tahdotko sinä ta-tappaa ka-kaikki ka-kaupungin asukkaat?

— Aijai, sanoi toinen heistä, joka oli jo niin vanha, ettei hän osannut enää ajatellakaan. Sinä et saa tehdä sellaisia siltoja tänne, että me sillä olemme saaneet mukella, kieriskellä ja kontata, ennenkuin olemme päässeet tänne asti, Mitä sinä oikeastaan tahdot?

— Ku-kuka sinä olet?

— Minä olen se sama poika, joka tätä linnaa olen kolme vuotta elättänyt. Ja jos niin tarvitaan, voin vielä elättää kolmekymmentä vuotta.

— Ja mi-mitä sinä tahdot?

— Sitä, että kuninkaantytär tulee minun luokseni tuota lasista siltaa myöten.

Sen tiedon veivät nuo molemmat ukot kuninkaantyttärelle, Kiukusta ja nöyryytyksestä itkien läksi kuninkaantytär konttaamaan siltaa pitkin pojan asunnolle.

Sinne tultuaan kumarsi kuninkaantytär nöyrästi pojalle ja sanoi:

— Nyt minä olen valmis tulemaan sinun vaimoksesi.

— Vielä et ole valmis, ennenkuin olet nöyräksi tullut, sanoi poika.

Hän otti taikakepin, löi sillä tyttöä ja sanoi:

— Muutu hevoseksi!

Ja kuninkaan tytär muuttui hevoseksi. Poika nousi sen selkään ja läksi ajamaan kuninkaan valtakunnasta pois. Matkoillaan hän tuli siihen valtakuntaan, jossa hänen veljensä oli kuninkaana.

Kun vanhempi veli näki pojan komealla ratsullaan ajavan kaupunkiin, niin lähetti hän palvelijansa sitä ostamaan.

— Paljonko tahdot hevosestasi? kysyi palvelija.

— Minä en myy hevostani, vastasi poika.

Palvelija toi tämän sanoman kuninkaalle, joka sen kuullessaan virkkoi:

— Minä tahdon sen hevosen itselleni. Mene ja tarjoa hänelle niin paljon kuin hän haluaa, sillä minun täytyy se hevonen omakseni saada.

Palvelija tuli pojan luokse ja lupasi hevosesta kaiken sen, minkä hän ikänänsä vaatisi. Mutta poika ei mistään hinnasta sanonut hevostansa myyvänsä.

Kun kuningas sen kuuli, niin käski hän heittämään pojan vankeuteen. Kun poika sinne vietiin, niin käski hän palvelijaa hyvästi hänen hevostaan ruokkimaan.

Vankilassa poika kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen, ja kun nuo molemmat sankarit olivat tulleet, niin käski hän niitä tuomaan sinne linnaan viiniä ja kaikellaista muuta juotavaa niin paljon kuin he jaksoivat kantaa. Ja poika juotti kaikki vanginvartijat ja vangit humalaan.

Palvelijat juoksivat kuninkaan luokse ja sanoivat:

— Nyt se mies on juottanut kaikki linnassa humalaan. Mitä me hänelle teemme?

— Hirteen se sellainen mies on pantava, vastasi kuningas.

Kun poikaa vietiin hirtettäväksi, niin oli koko kaupunki sitä katsomassa ja kuningaskin saapui sinne.

Kun poika aijottiin hirteen ripustaa, niin näki pyöveli hänen paidankauluksessaan sormuksen.

— Mikähän rengas tämä on, sanoi pyöveli ja vei sormuksen kuninkaalle.

Tämä katsoi siihen ja huomasi sen siksi sormukseksi, jonka hän veljelleen oli antanut. Siitä kuningas sitten tunsi hänet omaksi veljekseen.

Iloisia olivat molemmat veljekset näin äkkiä kohdatessaan toisensa. Kun he yhdessä olivat juhlineet, tuli heidän mielensä tietää, vieläkö heidän vanha isänsä oli elossa. He nousivat molemmat nuoremman veljen hevosen selkään ja ajoivat entiseen kotiinsa. Vanha, uskollinen renki, joka heidän henkensä oli pelastanut, oli vielä elossa, vaikkakin harmaatukkaisena vanhuksena. Isänsä kohtasivat pojat köyhtyneenä ja kaiken rikkautensa menettäneenä. Kerjäläisenä hän sai kulkea talosta taloon.

Mutta kun pojat isänsä näkivät, niin pukivat he hänet kuninkaalliseen pukuun ja lupasivat viedä hänet sinne, missä heidän valtakuntansa oli.

Äitipuoli oli tuon ilkeän miehen kanssa yksissä juonissa anastanut kauppiaan kaiken omaisuuden. Pojat antoivat vangita heidät ja tuomitsivat heille kummallekin kovan rangaistuksen kaikista heidän pahoista töistään. Ilkeä mies sidottiin kahden hevosen väliin, jotka repivät hänet kuoliaaksi. Äitipuoli haudattiin kivien väliin, niin ettei muuta kuin pää näkyi. Siinä renki sai häntä syöttää niin kauan kuin hän eli kuivilla kauroilla.

Isänsä nostivat pojat tuon hevosen selkään ja kolmisin siinä istuessaan he ajoivat vanhimman pojan valtakuntaan, jonne isä jäi elämään. Mutta nuorempi ajoi hevosellaan siihen kuningaskuntaan, josta hän kuninkaantyttären oli ottanut. Siellä oli kuningas sillä aikaa kuollut, ja kansa valitsi pojan kuninkaakseen. Silloin poika löi kepillään hevosta ja sanoi:

— Nyt muutu ihmiseksi, sillä nyt olet jo sovittanut kaikki pahat tekosi, kun puoli vuotta olet hevosena ollut.

Ja poika otti hänet aviovaimokseen, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

KANA.

Olipa seppä ja hällä vaimo. Seppä takoa nakutteli pajassaan, ja hänen vaimonsa tuvassa kehräili. Ja kun he olivat ahkeria ja säästäväisiä, niin tulivat he piankin varakkaiksi.

— Meillä on kohta rahaa kuin roskaa, sanoi seppä.

— Niin on, vastasi hänen vaimonsa, enemmän kuin mitä tarvitsemme. Olisipa meillä lapsi, jolle voisimme tästä kaikesta antaa.

— Kun ei meille lasta ole annettu, niin saamme tyytyä olemaan ilman, sanoi seppä.

— Minä näin sellaisen merkillisen unen, sanoi vaimo, että sinä toit tupaan lumipallon, ja siitä syntyi meille lapsi.

— Mitä niistä unista, ei niihin ole luottamista, sanoi seppä.

Mutta kun ilta tuli, niin toi seppä tupaan lumipallon ja sanoi:

— Kannattaahan sitä aina koettaa, sitten senkin tietää, kun näkee.

Kun he aamulla nousivat levolta, niin kävellä tepsutteli kana tuvan permannolla.

— Ka-s, kana, sanoi seppä. Sekö siitä lumipallosta tulikin?

— Ja niin korea kana, sellainen oikea kullantutti, sanoi vaimo.

Siinä he istuivat ja ihailivat sen kanan kauneutta.

— Mitä me sillä kanalla nyt teemme? sanoi seppä.

— Pidetään lapsenamme, vastasi vaimo. Yhtä hyvä se on kuin lapsikin, Ja katsohan, kuinka se koreasti tepastelee, ei luulisi kanan siinä kulkevan, vaan ylhäisenä neitona sitä pitäisi, niin on se sorja ja vikkelä.

Sinä päivänä oli pajan ahjo kylmänä, sillä seppä istui koko päivän tuvassa ja puheli kanan kanssa. Ja hänen vaimonsa askarteli tuvassa ja tuon tuostakin sanoi sanan kanalle, joka iloisesti kaakotti. Ja seppä ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä niin sanomattoman onnellisiksi.

— Ei niillä, joilla on parkuvat kakarat kodissaan, voi olla niin hauskaa ja hupaisaa kuin meillä, sanoi seppä. Jos nyt valita saisin, niin en minä ottaisi lasta, vaan kanan minä tahtoisin kotiani. Kyllä kaikilla lapsia on, mutta kenellä on tällainen kana kuin meillä? Lasta täytyy syöttää ja sillä tuttia suussa pitää, mutta toista ovat tämän hommat. Heti se itsestään hakee, mitä se tarvitsee. Onkohan niitä maailmassa niin onnellisia ihmisiä kuin me olemme?

— Kuinka niillä olisi niin hauskaa kuin meillä? sanoi vaimo. Katsohan, kuinka se tuossa juoksentelee, keikaroitsee ja kumartelee, nyppää nokkaansa murun sieltä, toisen täältä. Ja nyt se nousee yhdelle jalalle seisomaan. Sellainen kana ei voi olla mikään tavallinen kana. Sellaista ei voi olla kenelläkään muulla kuin meillä.

Ja tapasivat he kenen tahansa, niin täytyi heidän kertoa kaikille kanansa erinomaisesta viisaudesta ja kauneudesta.

— Elä puhu niin paljoa muille kanamme kauneudesta, sanoi seppä vaimolleen. Kaikki nauravat sinulle.

— Enemmänhän sinä puhut kuin minä, vastasi vaimo nauraen. Tuothan sinä jokaisen, joka pajaan tulee, tänne tupaan meidän kanaamme katsomaan. Ja mitä se tekee, vaikka nauravatkin? Kanahan on meidän, ja jos me olemme siihen mieltyneitä, niin meidänhän asiamme se on.

Tuli kevät ja tuli kesä, ja mansikat kypsyivät aholla. Kylän lapset menivät niitä poimimaan ja ottivat kanan matkaansa. Sepän vaimo varoitti lapsia hyvin kanaa vartioimaan, etteivät petolinnut pääsisi sitä viemään. Ja kun kana läksi lasten kanssa metsään, niin sitoi vaimo sen kaulaan pienen vakan. Kun lapset palasivat marjasta kotia, niin oli kanakin koonnut vakkansa täyteen mansikoita. Sen nähdessään sanoi vaimo:

— Enkös minä ole sitä aina sanonut, että meidän kana se vasta kana onkin ja sellainen kana, ettei toista koko avarassa maailmassa!

Toisena päivänä meni kana taas lasten kanssa marjaan ja toi koko vakan täynnä mansikoita sepän vaimolle. Ja kun seppä näki kanan tulla tepsuttelevan pajan ohitse, ja pieni vakka kaulassa kieppui, niin ei seppä voinut olla hymysuin jäämättä sitä katsomaan, ja kesken jäi työ, ja ennenkuin hän taas palasi työhönsä, niin oli jo tuli ahjossa sammunut.

Kolmantena päivänä, kun kana taas lasten kanssa meni marjaan, sattui metsässä olemaan naapurin poika tuohia koivuista kiskomassa. Monasti hän oli kanan kanssa leikkinyt ja pajalle tullessaan hän ei koskaan unohtanut valikoida aitasta kauneimpia ohranjyviä kanalle tuodakseen. Kana ei huomannut poikaa, vaan juoksi lapsista loitos ja kätkeytyi suuren kiven taakse. Silloin poika suureksi hämmästyksekseen näki, miten kana riisui höyhenpukunsa ja astui kauniina neitosena esiin.

Kotiaan tultuaan ei poika voinut tyttöä mielestään karkoittaa, vaan oli hän aina pojan ajatuksissa. Hän meni isänsä ja äitinsä luo ja pyysi heiltä lupaa saada ottaa kanan vaimokseen. Pojan isä ja äiti löivät kauhusta kätensä yhteen ja kielsivät, mutta kun poika ei lakannut pyytämästä, niin antoivat he viimein hänelle luvan.

Silloin poika meni sepän asunnolle ja pyysi heiltä kanaa omakseen. Eihän sepällä ja hänen vaimollaan ollut sydäntä pojalta sitä kieltää, kun hän niin kauniisti pyysi.

Pidettiin sitten häät, ja kun sepällä oli varoja, niin olivat häät komeat. Ja sulhanen istui pöydän päässä ja kana hänen rinnallaan kunniapaikalla ja nokki itselleen ruokaa sulhasensa vadista.

Sinne sepän mökille jäi poika kotivävyksi ja yhdessä he elivät onnellisina.

Tuli heinänteon aika ja seppä, hänen vaimonsa ja poika menivät niitylle. Kun he sieltä kotia palasivat, niin oli tuvassa ruoka valmistettuna ja pöydälle tuotuna, ja ovella kana seisoi ja iloisesti kaakottaen heitä kutsui sisään.

Toisena päivänä kävi samoin. Kun heinäväki niityltä palasi, niin oli ateria heitä odottamassa ja tupa oli siistitty kuin kuningasta vastaan ottamaan.

Kolmantena päivänä ei poika jäänytkään niitylle, vaan palasi mökille muka kovasinta hakemaan. Kun hän mökkiä lähestyi, niin piiloutui hän aivan tuvan oven lähelle suuren heinätukun taakse. Sieltä hän saattoi avoimesta ovesta nähdä tupaan, Siellä kana liikuskeli, tuli ovelle ja kun luuli jo kaikkien kauaksi menneen, niin riisui se höyhenverhonsa ja pani sen huhmareesen talteen. Sitten se kauniina neitona meni sangolla lähteeltä vettä noutamaan.

Mutta kun tyttö oli tuvan nurkan taakse kadonnut, niin hiipi poika piilostaan esiin, juoksi tupaan, sieppasi höyhenverhon huhmareesta ja heitti sen palavaan lieteen. Sitten hän kiireimmän kautta juoksi niitylle seppää ja hänen vaimoansa noutamaan.

Juoksujalassa he kaikin kolmisin tulivat mökille. Siellä kaunis nainen oli lieden luona askartelemassa. Ja arvaahan, mikä ilo ja riemu sepän tuvassa syntyi, kun kana oli kauniiksi neitoseksi muuttunut!

— Olenhan minä aina sitä väittänyt, ettei se meidän kana mikään tavallinen kana ollutkaan, sanoi seppä.

— Luuletko, että minä sitä koskaan olen uskonut? sanoi hänen vaimonsa.

— Minä sen tiesin jo ennenkuin tulin häntä kihlaamaankaan, sanoi poika.

— Ja minä tiesin, että minun mieheni kerran oli minut lumoista pelastava ja jälleen ihmiseksi tekevä, sanoi tyttö.

— Eivät ne kaikki kanat tavallisia kanoja olekaan, sanoi seppä, kun he yhdessä menivät pöydän ääreen aterioimaan.

PUNAISEN MEREN KESKEEN UPOTETTU LINNA.

Olipa kerran talo, suuri ja komea. Siinä asui isäntä, jolla oli kolme poikaa, kolme kaunista ja komeata poikaa. Rikas oli talo, mutta äkkiä sen rikkaus alkoi vähetä, sillä pelloilta ei voitu mitään korjata. Joka vuosi tehtiin touko, mutta kesällä tuli yö, aina sama yö, jolloin nousi sellainen rajuilma, että se kaiken hävitti.

Kymmenen vuotta oli täten kulunut, kun aivan epätoivoisena lausui isäntä pojilleen:

— Miksi enää suotta kylväisin, kun aina myrsky kaiken kylvön hävittää. Tuho tässä on tulossa ja hätä ja puute meille kaikille.

Sanoi silloin vanhin poika:

— Anna minun kylvää tänä vuonna, ehkä onni on minulle suotuisampi.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä höysti pellot ja kylvi niihin siemenen. Tuli kesä ja tuli tuo yö, jolloin aina ennen myrsky oli viljan tuhonnut. Nousi nytkin sellainen ilma, että kaikki tuhoutui pellolla.

Sanoi silloin keskimmäinen poika:

— Anna minun kylvää tänä vuonna ja tahdonpa selvän saada, mistä tuo rajuilma tulee.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä muokkasi pellot ja teki touoksi. Tuli kesä ja kun tuli tuo merkitty yö, niin meni poika vartioimaan. Yöllä nousi sellainen myrsky, että puut kaatuivat, ja poika peloissaan meni saunaan pakoon. Kun hän aamulla katseli peltoa, niin oli se kokonaan tuhottu.

— Anna minun kylvää tänä vuonna, sanoi nuorin pojista.

— Turhaa on sinun kylvää, vastasi isä. Vahinko tästä kuitenkin tulee.

Mutta poika rukoili siksi, kunnes isänsä vihdoin suostui. Ja nuorin poika kylvi pellot. Tuli kesä ja tuo merkki-yö. Poika oli päättänyt päästä selville, mikä tämän tuhon aikaan sai. Hän meni pellolle ja kätkeytyi ojan yli vievän sillan alle.

Siellä oli hän turvassa, kun alkoi myrsky, Ryskyen kaatuivat puut salolla, rajusti vihmoi vettä, oli kuin kaikki luonnonvoimat olisivat päässeet valloilleen, Siinä odotellessaan näki poika kolme suurta, mustaa lintua, jotka lensivät ilman halki ja laskeutuivat sille sillalle, jonka alle poika oli piiloutunut, Siinä ne heittivät verhot yltään ja muuttuivat ihaniksi naisiksi, Yksi heistä läksi edeltä peltoa tallaamaan, ja kohta seurasivat molemmat toisetkin.

Heidän mentyään hävitystyöhönsä nousi poika sillan alta, sieppasi neitosten lintuverhot ja piiloutui jälleen.

Kun neitoset olivat pellon tuhonneet, palasi kaksi verhojaan etsimään. Nähtyään niiden kadonneen alkoivat he niitä kaikkialta etsiä ja sitä tehdessään löysivät pojan ja väkivallalla riistivät häneltä lintuverhonsa ja lensivät pois.

Mutta kolmas neitosista oli viivähtänyt kauemmin kuin sisarensa pellolla ja palasi nyt verhoaan etsimään. Turhaan hän koetti pojalta sitä riistää, tämä piti vimmatusti puoliaan, ja niin täytyi neitosen ruveta vihdoin armoa rukoilemaan.

— Päästä minut pois!

— En ennen kuin korvaat kaiken vahingon, minkä olet saanut aikaan isälleni ja veljilleni, vastasi poika. Jos maksat isälleni kymmenen vuoden viljan ja veljilleni kummallekin vuoden tuhotun laihon, niin annan verhosi sinulle, ja turvassa saat lentää omille maillesi.

— Minulla ei ole mitään, millä sinulle kaiken korvaisin, sanoi neitonen, ei muuta kuin oma itseni. Ota minut vaimoksesi!

Poika mieltyi kauniiseen neitoseen ja lupasi ottaa hänet vaimokseen. Silloin neitonen otti kauniin sormuksen sormestaan, ojensi sen pojalle ja sanoi:

— Tämän sormuksen kautta olen minä sinuun sidottu. Kun kuu kolmasti on täydeksi tullut, niin laita häät, ja hääpäivänä, juuri kun keskipäivä on, minä tulen luoksesi.

Poika antoi neitoselle hänen lintuverhonsa, ja puettuaan sen ylleen lensi neitonen kauas pois.

Tuli hääpäivä, ja kartano oli täynnä kansaa. Sitä oli tullut läheltä ja kaukaa, sillä kaikki olivat uteliaita tietämään, millainen se morsian olisi, jota ei vielä kukaan ollut nähnyt.

Siinä odotellaan ja odotellaan, morsianta ei vain kuulu. Jo oli sulhanen aivan onneton ja oli jo varma siitä, että hän oli petetyksi tullut, kun keskipäivä tuli ja kello löi kaksitoista. Silloin nähtiin morsiamen tulevan komeissa harmaitten hevosten vetämissä vaunuissa.

Kaunis oli morsian, niin kaunis, ettei moista ennen oltu nähty, ja ilomielin katseli poika nuorta vaimoaan rinnallaan.

Käytiin siitä sitten hääaterialle, jossa runsaasti syötiin ja juotiin. Ja kun juhla oli ylimmillään, niin ammuttiin kanuunoilla. Tämä pauke kuului kuninkaan kartanoon.

— Mitä tämä tietää, sanoi kuningas. Kuka on ruvennut sotimaan minun tietämättäni? Tästä tällaisesta on loppu tehtävä.

Ja kuningas lähetti palvelijansa katsomaan, missä kanuunia paukutettiin ja kuka siellä niitä paukutti. Palvelija palasi piankin kuninkaan luo ja sanoi:

— Ei mikään sota siellä riehu, vaan häitä siellä vietetään, ja niin kaunis on morsian, että sellaista ei kukaan koskaan ennen ole nähnyt.

Kuningas ei voinut uteliaisuuttaan hillitä, vaan riensi hänkin häihin tuota kauneudestaan kuuluisaa morsianta katsomaan. Hänet nähdessään syttyi kuninkaan mieli ja hän tahtoi neitosen omakseen. Hän alkoi miettiä keinoa, millä hän tuhon voisi luottaa pojalle. Ja kun hänen mielensä oli ilkeä, niin pian hän keinon löysikin.

— Sinun täytyy ensi yönä kaataa minun tammimetsäni, sanoi kuningas, ja jollei se aamuksi ole tehty niin noutavat minun pyövelini sinut.

Näin sanottuaan läksi kuningas pois häistä varmana siitä, että poika ei enää seuraavana päivänä olisi elävien joukossa.

Poika valitti vaimolleen:

— Lyhyt on onnemme aika ollut, huomenna se jo on loppunut, sillä millä minä sen metsän jaksan kaataa.

— Ole huoleti, sanoi hänen nuori vaimonsa, jatkakaamme pitoja.

Mutta rengille hän antoi sen määräyksen, että keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, oli hänen paras harmaa hevosensa tuotava portaiden eteen.

Kun pidot olivat päättyneet ja vieraat lähteneet talosta ja keskiyön aika läheni, sanoi nuori vaimo miehelleen:

— Minä olen sinulle pelastuksen valmistanut. Tuolla portaiden edessä odottaa sinua minun paras harmaa hevoseni. Nouse sen selkään ja laukkaa kuninkaan tammimetsään. Ota tämä pieni kirves, joka on heikon näköinen, mutta jonka voima on ihmeellinen. Kun tulet tammimetsän laitaan, niin on siinä pieni tammenvesa, lyö se tällä kirveellä kumoon ja sano: näillä lyönneillä kaikki tammet kaatukoot!

Poika nousi harmaan ratsun selkään ja tammimetsän laitaan tultuaan teki niinkuin hänen vaimonsa oli häntä neuvonut, ja koko kuninkaan suuri tammimetsä kaatui yhdeksi kaskeksi.

Harmaalla hevosella ajoi poika kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä odotteli.

— Kuinka luonnistui työsi? kysyi vaimo.

— Juuri niinkuin sanoit, kaikki puut ovat kaatuneet.

Kun kuningas aamun tultua näki, että poika oli vaaditun työn täyttänyt, niin hänen mielensä kiukusta musteni ja hän sanoi pojalle:

— Koska sinä olet niin voimallinen, niin pitää sinun ne jälleen nostaa pystyynkin. Jollet sitä voi tehdä, niin huomenna annan sinut teloittaa.

Murheellisin mielin tuli poika kotia vaimonsa luo ja kertoi hänelle, mitä kuningas oli vaatinut ja miten uhannut.

— Elä murehdi, mieheni, sanoi nuori vaimo, vaan odota iltaa, se kyllä tuo neuvot mukanaan.

Keskiyöllä hän jälleen oli käskenyt tuomaan harmaan hevosensa portaitten eteen, herätti miehensä ja sanoi:

— Nouse harmaan hevoseni selkään ja aja tammimetsään, nosta se pieni metsän laidassa oleva puu pystyyn ja sano: Tämän nostan, kaikki puut nouskoot!

Mies noudatti vaimonsa käskyä, ratsasti metsään ja nosti pienen puun pystyyn, jolloin koko metsä oli jälleen paikoillaan aivan kuin ei se koskaan kaatunut olisikaan.

Kun kuningas aamulla näki, että poika oli tämänkin työn täyttänyt, ei hänen suuttumuksensa tuntenut mitään rajoja. Hän sanoi pojalle:

— Koska sinä olet niin voimallinen ja niin kaikki tietäväinen, niin tulee sinun hankkia minulle ne avaimet, jotka isäni isävainajan aikana katosivat, ja joita turhaan siitä asti on etsitty. Jollet niitä minulle tuo, niin kuolema sinut kohtaa.

Poika palasi nuoren vaimonsa luo ja sanoi:

— Nyt tuho minun tielleni tuli. Kuningas vaatii minua tuomaan hänelle ne avaimet, jotka hänen isänsä isävainajan aikana katosivat.

— Heitä pois tuo murheellinen muotosi, sanoi silloin vaimo. Aamulla nouse harmaan ratsuni selkään, se sinut vie sinne, minne avaimet ovat kätketyt. Kun heponi pysähtyy erään kirkon eteen, niin aukeavat sen ovet itsestään. Sen kirkon peräseinällä ovat nuo etsityt avaimet. Mene kirkkoon ja ota ne, mutta elä palatessasi katso taaksesi.

Kauas monien maiden taakse vei harmaa hevonen pojan. Kun se erään kirkon eteen pysähtyi, niin ovet aukenivat itsestään, ja poika näki kirkon peräseinällä nuo etsityt avaimet.

Poika astui ovesta sisään. Jo oli hän ottanut avaimet ja jo läheni kirkon ovea, kun hän kuuli kirkon haltijan takanaan huutavan:

— Poika, mitä sinä teit? Elä mene, sinä jotakin veit!

Silloin poika katsahti taakseen, mutta vaipuikin samassa tiedottomana maahan. Siinä kaatuessaan kirposi avainkimppu hänen kädestään ja lensi oven ulkopuolelle, jotenka haltija ei sitä saanut takaisin. Hevonen sieppasi edestään maasta avaimet suuhunsa ja laukkasi takaisin pojan kartanolle, jossa hän antoi ne emännälleen.

Avaimet saadessaan tiesi nuori vaimo onnettomuuden kohdanneen hänen miestään tämän ollessa avaimia noutamassa. Hän vei kimpun kuninkaalle ja sanoi:

— Tuossa ovat vaatimasi avaimet, mutta kalliilla hinnalla ne ovat hankitut, sillä mieheni ei siltä matkalta ole enää luokseni palannut.

Tämän kuultuaan ihastui kuningas ikihyväksi. Nyt luuli hän saavansa nuoren vaimon omakseen. Kun hän toivomuksensa nuorelle vaimolle lausui, vastasi tämä:

— Anna minun vuosi odottaa miestäni palaavaksi. Vuoden tahdon itkeä kadonnutta armastani. Jollei hän vuoden umpeen mentyä ole luokseni palannut, niin silloin voit valmistaa häät minun kanssani vietettäviksi.

Kului siitä vuosi, eikä poikaa kuulunut kotia.

Silloin valmisti kuningas suuret juhlat viettääkseen häitä. Ennen kirkolle menoa kutsui nuori vaimo uskollisen rengin luokseen ja sanoi:

— Vuoden olen miestäni odottanut kotia saapuvaksi, mutta ei hän ole tullut, ja niinpä tahdon jälleen lähteä omille mailleni. Puhun sinulle kuitenkin siltä varalta, että hän kerran palaisi. Kun kuninkaan hääsaatto saapuu kirkon edustalle, niin lähden lentoon. Katso silloin, mihin suuntaan matkani ohjaan, ja kerro miehelleni, että asun valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hän minut on löytävä, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen saartama on sinne tie.

Morsiuspukunsa alle hän kätki lintuverhonsa, ja kun hääsaatto oli kirkon eteen tullut, niin heitti hän äkkiä pois morsiuspukunsa ja lensi suurena lintuna kauas pois kuninkaan ja koko hääväen suureksi kummastukseksi.

Kun poika oli lumotun kirkon kynnyksellä taas tajuntaansa tullut, niin alkoi hän etsiä tietä omille mailleen. Mutta kaukana hän oli, eikä kukaan osannut hänelle neuvoa, missä se maan kolkka oli, jossa hänen kotinsa sijaitsi.

Kerran näin kulkiessaan tietä eteenpäin sattui hän astumaan kirkon sivu, ja sen vieressä hautuumaalla hän näki kolme miestä. Nämä huusivat hänelle:

— Mies hoi, elä mene, tulehan tänne!

Poika meni heidän luokseen, Silloin sanoi yksi heistä:

— Kuten näet, on meitä tässä kolme miestä ja kolme esinettä on meillä jaettavana, mutta emme ole jakoa osanneet tehdä, vaikka koko ikämme olemme koettaneet ja olemme siinä toimessa jo vanhoiksi tulleet.

— Mitkä ovat nuo kolme esinettä? kysyi poika.

— Tässä ne ovat, vastasi mies, hattu, saappaat ja miekka. Hajanaiset ne ovat, mutta niiden voima on ihmeellinen.

— Millainen niiden voima on? kysyi poika.

— Kun hatun panet päähäsi, niin ei kukaan sinua näe.

— Tahdonpa koettaa, sanoi poika.

Hän pani hatun päähänsä ja kysyi:

— Näettekö nyt minut?

— Emme näe, sanoivat vanhukset, kadonnut olet kokonaan, emme kuule muuta kuin äänesi.

— Mitä näillä saappailla tehdään?

— Niillä astuu sinne asti kuin näkee.

— Ja mihin tätä miekkaa tarvitaan?

— Sitä kun heiluttaa, niin kaikki vastustajat kaatuvat, vastasivat vanhukset.

Poika piti kaikki kolme esinettä ja läksi taikasaappaissa kotiaan kohden rientämään. Hän saapui kirkon luo vähän sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli lentänyt pois. Rengiltä hän sitten kyseli:

— Minne päin vaimoni lensi?

— Tuonne itää kohden hän katosi. Ennen lähtöään hän käski sinulle sanoa, että hän on valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hänet löydät, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen saartama on sinne tie.

Poika ei vaaroja säikkynyt, vaan läksi kulkemaan sitä itä-ilmaa kohden. Tulipa hän uutistaloon, poikkesi sisään ja pyysi yösijaa.

— Kuka sinä olet? kysyi talon isäntä.

— Olenhan vain mies tuolta kaukaa ja olen kadonnutta hevostani etsimässä.

— Jää sitten taloon ja lepää matkasi vaivoista, sanoi isäntä.

Kun poika siinä penkillä makasi, niin alkoi emäntä kattaa pöytää ja kokosi sille oikein upean aterian.

Syötyään iltasen panivat he maata. Aamulla läksi isäntä pojalle näyttämään talon tavaroita ja rikkauksia. Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä kuparia.

— Tämä ei vielä mitään, sanoi isäntä, mutta katsotaanhan toista aittaa.

Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä hopeaa.

— Ei tämäkään ole vielä mitään, sanoi isäntä, mutta mennäänpä kolmanteen aittaan, niin jotain näkemäsi pitää.

Kun he kolmanteen aittaan tulivat, niin oli se aivan täynnä kultaa. Silloin poika pisti taikalakin päähänsä ja ajoi laukkunsa rahoja täyteen. Isäntä etsi etsimistään poikaa, ja kun ei häntä aitassa nähnyt, etsi aitan ulkopuolelta. Kun ei sieltäkään löytänyt, palasi hän aittaan ja sanoi:

— Mihinkä se poika joutui?

Kun hän kultalaariinsa katsoi, niin näki hän siinä syvän kolon.

— Rosvon taisinkin talooni yöksi ottaa ja hänelle aarteitani näytellä, vaikka hän itseään hevosenhakijaksi sanoikin, arveli isäntä.

Kun hän aitasta tuli pihalle, niin oli poika jo kaukana pellon toisella puolella, siellä hän otti hatun päästään, jolloin isäntä hänet näki.

— Tuolla se kirottu mies jo menee, huusi isäntä ja läksi poikaa kiinni ottamaan.

Mutta poika panikin hatun jälleen päähänsä ja katosi näkyvistä.

Laukkunsa kultaa täynnä asteli poika yhä vain itää kohden siihen ilman suuntaan, jonne hänen vaimonsa oli kadonnut. Käveltyään sen päivän tuli hän valkoisen meren rannalle. Valkoinen oli sen pohja ja maidon värinen sen vesi.

Poika asteli pitkin rantaa ja etsi ihmisolentoa, joka soutaisi hänet meren toiselle puolelle. Siinä kävellessään tuli hän pienelle mökille. Kun poika tuvan oven avasi, niin näki hän siellä tytön, jolla oli kolme kyynärää pitkä nenä, jolla hän kohenteli liedessä palavia puita.

— Mitä sinä minun asunnostani etsit? kysyi tyttö.

— Soutajaa, joka minut veisi valkoisen meren toiselle rannalle, vastasi poika.

— Minä kyllä voin sinut toiselle rannalle soutaa, sanoi tyttö, mutta maksutta en sitä tee.

— Ja mitä sinä maksuksi vaadit?

— Sinun toisen kätesi.