Terve mies: Romaani

TERVE MIES

Romaani

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

ENSIMÄINEN LUKU.

— Ei siinä ole viittätoista kiloa enempää.

— No, se nyt on ihme ja kumma, kun minä kahdeksastatoista olen maksanut, ja kauppiaan vaaka näyttää oikein.

— Tässä ei ole viittätoista enempää!

— Mutta kun minä vein voita kauppiaalla se pantiin ensin samaan vaakaan, mihin sitten rautatanko, ja kun se kerran näytti, että voita oli juuri se määrä, minkä muija kotona oli sanonut siinä olevan, ja kun sitten rautatanko pantiin…

— Niin, mutta tässä ei sittenkään ole viittätoista enempää.

Pajan ovella miehet kinastelivat. Talonisäntä oli toinen, ja toinen, hän, joka viidestätoista puhui, oli nuori seppä. Hän piteli kädessään rautatankoa ja kätensä voimalla punnitsi sen painavuutta.

— Saatte ottaa vaikka ruumiistani ne kilot, jotka tässä ovat päälle viidentoista, sanon minä.

Talonpoika löi oikean käden nyrkin vasempaan käteensä, ja ääneen tuli vinkaiseva sävy, kun hän huusi:

— Ja päästä minä alotan, vaikka se onkin huonointa sinussa, senkin itsepäinen vesa!

Nuori seppä katsoi suuttuneeseen talonpoikaan ja nauroi. Ja kun hän sen teki ja valkoiset terveet hampaat tulivat näkymään tuosta hiukan liian suuresta suusta ja silmien veitikkamainen välke osui talonpoikaan, niin tämä tunsi jo hiukan lauhtuvansa. Hänkin jo hymähti, mutta samassa kiukku tarrasi täydellä voimalla sieluun kiinni ja pakotti sanat huulille:

— Sinä itsepäinen nulikka, sanon minä. Vai sinä tässä tulet opettamaan minua! Tiedätkö sinä kuka minä olen?

Nuori seppä antoi raudan pudota maahan ja vastasi rauhallisesti:

— Kyllähän tuo tiedetään. Ja ellei isäntä nyt kohta lakkaa rähisemästä, niin muutan jalkanne tuonne aidan toiselle puolen.

Samassa pajasta, josta tähän asti oli kuulunut tasaista alasimen kilinää ja nakutusta, pisti päänsä esiin nokinen, vanhanpuoleinen, laiha ja jo hiukan kumarassa asteleva seppä. Hän lausui tyynesti:

— Ei saa turhia pöyhistellä siinä. Ensiksikin sinä, Kalle! Mitä sinä suotta vanhempien ihmisten kanssa kinastelet? Olisit siinä hiukan hiljaa!

Kalle sipaisi kädellään lakkinsa lippaa, painoi sitten reuhkan syvempään päähänsä ja meni pajaan.

— Ja mitä teihin, isäntä, tulee, jatkoi vanha seppä, niin sen minä sanon, että turhaa tässä on tulla kenenkään minun poikani kanssa riitelemään painoista. Hänen kätensä on elävä vaaka. Kyllä se aina oikein näyttää.

— Mutta kun minä kauppiaan luona…

— Näitte silloin väärin tai oli vaakaan pantu toinenkin tangon kappale.

Riitelevän isännän suu jäi aivan selälleen. Hän kääntyi äkkiä ympäri, hyppäsi rattaittensa luo, pöyhi pohjaa ja otti sieltä lyhyen raudankappaleen esiin.

— Totisesti olikin. Sen minä unohdin.

Hän heilutti raudankappaletta kädessään ja huusi pajan ovesta sisään:

— Sinä olit oikeassa, Kalle, ihan oikeassa! Tämä puuttui siitä!

— Jahaa, vastasi nuori seppä vain ja jatkoi pajassa työtään.

Vanha seppä jäi oven ulkopuolelle keskustelemaan töistä isännän kanssa. Sinä aikana kuului pajasta tasainen takominen. Säännöllisesti löi suuri moukari iskunsa, ja väliin kuului aina kaksi lyöntiä, joista ensimäinen oli jälkimäistä hiukan vahvempi, toinen kun tuli aivan kuin sen seuraksi.

Takojat olivat Kalle, joka moukaria heilutti, ja hänen nuorempi veljensä Mikko, viisitoistavuotias poika, joka pienemmällä vasaralla nakutteli alasimella olevaa hehkuvaa rautaa, pidellen sitä pihdeillä.

Ulkosalla vanha seppä isännän kanssa puhetta jatkoi. Kun vähäksi aikaa taonta taukosi ja kuului vain palkeitten vihainen puhkunta, katsoi hän ovesta sisään ja kysyi:

— Tarvitaanko minua?

— Isä on vaan siellä, ei täällä tarvita, sanoi Kalle. — Johan tämä kohta loppuukin.

Seppä kääntyi isännän puoleen ja sanoi puoliääneen, jotta pajaan ei kuuluisi:

— Kuulitteko, isäntä? Sellaisia minun poikani ovat. Eivät päästä minua kohta enää työhön laisinkaan.

Ja hän pudisti säälitellen päätään, mutta suupielissä leikki tyytyväisyyden ja onnen väre, jonka isäntäkin huomasi.

— Parempihan tuo, että poika isänsä ajaa työstä pois, kuin että isä poikansa, sanoi isäntä.

— Eihän tuota pitäisi lastaan kiittää, hulluhan sellainen mies on, sanoi seppä. — Mutta kyllä minä sen sentään sanon, että olisi pitänyt olla nuorempana ahkerampi, jotta olisi enempi tuollaisia kuin Kalle on ja millaiseksi Mikko lupaa tulla. Tai ehkä on hyväkin, ettei ole monta sellaista kuin tuo meidän Kalle. Se pitää niin tiukasti oman päänsä, että…

— Isäkinkö saa taipua?

— No, eihän tuota juuri vielä ole saatu tehdä. Mutta herra tiesi, millainen metakka olisi talossa, jos tuollaisia olisi liian monta. Työssä sisu kyllä on hyvä asia, mutta työn ulkopuolella se on kuin hevonen ensi kertaa valjaissa, vie rattaat helposti ojaan. Mutta työssä! Kerronko isännälle mitä viime viikolla tehtiin. Tuli tässä, kun on näin juuri työaseitten korjuu-aika ja kylä suuri, sellainen työnruhka meille, että jo alkoi pelottaa. Ja Kalle otti vastaan työtä ja lupasi määräpäiväksi valmiiksi. Jo minua alkoi panna ajattelemaan, että tappaako se tässä meidät toiset työllä, ja sanoin, että ei pitäisi ottaa enää lisää työtä, mutta hän vastasi vain, että kyllä se valmistuu. Ja sitten hän eräänä päivänä, se oli niinkuin tiistaina viime viikolla, alkoi aamusta alkaen panna sellaisen tulisen puhdin kaikkeen, että minä jo luulin maailman saranojen menneen nastoistaan ja niitä kiireimmän kautta pitävän korjata. Minut he panivat palkeisiin, en kelvannut, nähkääs, enää muuhun heidän mielestään. Mutta siinäkin oli sellainen kiire ja touhu, että sylki tahtoi suussa kuivua. Ja kun minä olen tottunut henkeä vetämään aina sen mukaan kuin vasara lyö, lyön sitten itse tai toinen sen tekee, niin siinä minä koko päivän läähätin kuin rintatautinen. Sellaisella kiireellä poikien käsissä moukarit ja vasarat iskivät. Ja valmista työtä tuli! Hyvä jumala, kuinka sitä tuli! Minä jo pelkäsin, että tässä tulee huonoakin, kun kiire on niin kova. Mutta täyttä tehtiin, aivan täyttä. Ne isännän uudet viikatteet olivat siinä samassa myllyssä silloin.

— Ja oikein hyviä tulivatkin, ne ovat parhaita koko talossa.

— Kas, sen Kallen käsi, se on niin ihmeen varma. Kun hän iskee, niin sitten ei siihen ole enää hyvä mennä toisen sorkkimaan. Mutta tulihan siitä viimein päivän päätös, sillä jumala on niin asettanut, että meidän joskus levätäkin pitää. Ja lepo siitä tulikin. Kalle meni järveen uimaan ja sitten heti makuulle. Ja kannattikin levätä, sillä minä sanon sen suoraan, että nuoruudessani, jolloin minäkin olin taitavimpia seppiä näillä tienoin, en kahden apulaisen kanssa olisi kahdessa päivässä saanut sitä valmiiksi, minkä nyt saimme yhdessä. Mikko kun on vielä tuollainen kasvava poika, vaikka visaa sekin on ja sisu silläkin on, niin että ihan hirvittää toisinaan, hän ei jaksanut syödä illallistakaan, vaan kellahti heti vuoteelle, kun oli päältään ottanut. Mutta eihän sitä nyt sentään naama pesemättömänä nukkumaan saa mennä. En minä vanhaa Hetaa viitsinyt käskeä sellaiseen hankaamiseen, eikä siinä sitten mikään muu auttanut kuin tehdä se itse.

— Mikä?

— No, se poikani naaman peso, sanoi seppä nauraen. — Olen minä jos jossain toimessa ollut, mutta en ole vielä lapsen naamaa pessyt. Kun vaimoni eli, niin hänhän ne lapset pesi. Mutta nyt istuin ja pesin Mikon naamataulua. Ja niin väsynyt oli vekara, ettei edes herännyt, vaikka minä hankasin oikein veden ja saippuan kanssa ja karkea pyyhe kädessäni.

Seppä naurahti ja sanoi:

— Narrihan minä olen ja jo vanhuudenhöperö, kun vieraille lapsiani kiitän.

— Ei sentään, asia on aina asia.

— Ja täytyyhän minun vieraille kiittää, kun en heille saa sanoa kiitoksen sanaakaan.

— Ettekö?

— No, en niin alkuunkaan pääse, kun jo tulee oikein pahalla äänellä: Pitäkää suunne kiinni! Kyllähän ne muuten muistavat tuon käskysanan, missä lapsia vaaditaan kunnioittamaan isäänsä, mutta ei silloin, ei silloin koskaan.

— Mahdatte te itse asiassa olla hyvin onnellinen?

— Onnellinenko? En.

— Mutta oletteko te hassu? Seppä hymyili vastatessaan:

— En juuri sitä. Mutta sanokaas, isäntä, mistä tässä pitäjässä riittää niin paljon työtä, kuin nuo pojat tahtovat tehdä? Pois Kallen jo pitäisi päästä muualle. Mutta minne? Sitä minä tässä olen tuuminut.

Pajasta alkoi kuulua niin kiivasta takomista, että keskustelevat miehet katsoivat parhaaksi vaieta ja odottaa. Isäntä otti käteensä rautatangon ja kohotteli sitä. Kun puheenloma jälleen tuli, sanoi hän:

— Viisitoista kiloa! Nyt muistan, kun kauppias sen punnitsi, se oli prikulleen niin paljon.

— Kalle ei koskaan siinä erehdy, sanoi seppä. — Kun vain hän elämässä osaisi kaiken muun yhtä hyvin punnita. Kun osaisi!

Vaitiolo oli katkaissut entisen keskustelun, eivät he enää sen lankaa löytäneet, puhelivat pitäjän ja kunnan asioista. Erotessa isäntä kuitenkin vielä käänsi puheen Kalleen sanoen:

— Jos minun Emmani olisi edes viittä vuotta vanhempi, mutta kun se vasta on kymmenen korvissa, niin kyllä minä poikanne meille kiskoisin vävyksi. Mutta kun Emma siihen ikään tulee, jolloin pojalle kelpaa, niin on poikanne jo ottanut omansa, sillä kai tuollaisen jälestä tytöt ravaavat.

— En minä tuota niin tiedä sanoa, mutta taitaa Kallella olla omansa jo katsottuna ja varattuna.

— Tuollainen mies kuin poikanne, on enemmän kuin suuret perut. Hän on itse pääoma, joka tuottaa hyvin runsaan koron.

— Kai se niinkin on, mutta moni näyttää hyvältä nuorena, tuleekin huonoksi vanhempana. Ei sitä päästä pitkälle paljaalla työkyvyllä, älyä ja ymmärrystä sitä pitää olla, jotta maailman suuri hyrrä ei pääse pyörittämään mielensä mukaan. Ja onko hänellä älyä, kuka noin nuoresta vielä tietää, kun älyä ei ole koeteltu.

Miehet erosivat, ja seppä palasi pajaan. Hän tarttui vasaraan ja aikoi kolmantena tulla lyömään hehkuvaan rautaan. Mutta silloin Kalle antoi moukarinsa vaipua alas ja sanoi:

— Mitä tuo vanha krääkkä täältä hakee?

— Mitä sinä sanot? tiuskaisi seppä.

— Emme me tuollaista apua tarvitse! Pois näistä nurkista ja heti paikalla.

— Sinä helvetin korvennettava, etkö läpätä siivommin!

— Ulos nyt täältä tai me kyöräämme! Eikö niin, Mikko?

— Tietysti me lennätämme ukon ulos! vastasi Mikko äänellä, joka ei enää ollut pojan, mutta ei vielä nuorukaisenkaan.

— Tämä käy jo kunnian päälle, sanoi seppä. — Minä manaan teidät käräjiin molemmat.

— Olettehan te lautamies, manatkaa vaan. Kyllä me tulemme ja siellä me laulamme lisää, sanoi Kalle…

— Minä ajan teidät molemmat pitäjästä pois, niin tulista kyytiä, että koirat kintuissanne räksyttävät!

— Jos arvoisa kunnallislautakunnan jäsen sen tahtoo, niin voi sen tehdä. Mutta silloin me nostamme ilmi sodan ja vihaisen villityksen kylässä. Eikä pidä lähtiessämme olla yhtäkään ikkunaa tai ovea ehjänä, kun nämä kaksi kulkevat raittia.

— Ja kaikki aidat me kaadamme kumoon ja tytöt me otamme seuraksemme, sanoi Mikko nauraen lapsellisella ilolla.

Näin he riitelivät siinä suuressa ilossaan, joka heidän sydämensä täytti toisiaan ajatellessaan. Ja kun he ujostelivat sanoa helliä sanoja toisilleen, niin he tarttuivat riidan muotoon. Ja niinpä he viimein uhkailivat vanhaa seppää moukareillaan niin kovasti, että tämä hädissään kiersi alasinta ja viimein ryntäsi ulos ovesta.

— Senkin hävyttömät roikaleet! Senkin lurjukset! huusi hän oven ulkopuolelle päästyään.

— Vai loksutat sinä vielä leukojasi! huusi Kalle pajan ovelta. — Missähän sinä luulet olevasi, kun kerran kimppuusi käymme?

Ja sydämensä suuressa ilossa syytäen mitä hirveimpiä haukkumasanoja kippasi seppä tupaansa kohden. Mutta vielä portaille päästyään hän kumartui, aivan kuin siten heittääkseen sanat kovemmalla voimalla, ja huusi pajan ovella nauraville pojilleen:

— Ryökäleet!

Mutta samassa jo poikain päät katosivat, ja ennenkuin ukko oli päässyt tupaansa, nousi jo pajan katon aukosta kirkas kipinäsade syksyistä iltataivasta kohden.

* * * * *

Pajan ahjo oli jo sammutettu, nuoret miehet käyneet uimassa, pestäkseen ruumiinsa pajan tomusta ja liasta, illallinen syöty ja talo valmistautui ottamaan vastaan sunnuntaita. Vanha seppä istui tuvan portailla, kun Kalle, joka oli ollut aitassa ja ottanut ylleen siistit vaatteet, kulki hänen ohitseen ja läksi kylälle päin. Ukko ei mitään kysellyt eikä poika mitään sanonut. Vähän ajan päästä tuli Mikko tuvasta ja aikoi hänkin mennä.

— Minne sinulla on matka? kysyi seppä.

— Verkkoja kokemaan, vastasi Mikko.

— Kiekkoa lyömään sinä menet, kyllä minä sinut tunnen! sanoi seppä tiukasti.

— Sitäkin. Mutta verkkoja ensin kokemaan. Missä Kalle on, jotta tulee soutamaan?

— Meni.

— Tyttöjenkö luo?

— Meni minne meni, en kysynyt.

— Miksi ette, isä, koskaan häneltä kysy, minne hän menee, mutta aina minulta? Tässä ei saa ottaa askeltakaan ilman että on tehtävä tili kaikesta.

— Pidä suusi kiinni! Kun Kalle oli sinun ikäisesi, niin kysyin häneltäkin. Kun olet hänen iässään ja hänen tapaisensa, saat tehdä mitä tahdot! Sinun ikäiseesi ei vielä voi luottaa.

Mikko vaikeni.

— Minä otan Hetan soutamaan, sanoi hän viimein.

— Ota vaan, jos hän tulee.

— Kyllä Heta tulee vaikka naimisiin minun kanssani, jos pyydän, sanoi Mikko nauraen.

— Vensperi! lausui seppä nauraen. — Mikähän sinustakin tulee?

— Jotain, ellei omalla voimalla, niin naisten avulla!

— Nyt pidät suusi suipemmalla, sanoi seppä, jonka nauru taukosi. — Mies olkoon miesten kautta jotain, pois naiset pelistä.

Mikko palasi tupaan ja tuli kohta vanhan Hetan seurassa, joka kiireesti seurasi häntä, sitaisten mennessään huivin päähänsä. Hän oli jo hiukan kumarassa kulkeva nainen, joka hoiti sepän taloutta. Jo oli hän päässyt jonkun matkaa, kun seppä raapi tikulla maata portaitten pielestä ja huusi:

— Heta! Et sinä kaloja saa, ellet kotipihalta lähtiessä ensin onkimatoa näe. Tule tänne katsomaan, tässä on sellainen sinulle.

Heta palasi, otti onkimadon käteensä ja heitti sen mennessään portilla päänsä yli.

* * * * *

Tasaisesti asteli Kalle tietä pitkin ja saapui kylän halki kuljettuaan sen toiseen laitaan, nousi siellä olevalle mäelle, istui tien laidassa kivelle, katsoi kelloaan ja alkoi odottaa. Ei hän katsellut minnekään, istui vain tyynesti paikallaan ja mietti aivan liikkumattomana.

Siististi puettu palvelijatar lähestyi miestä. Kalle kuuli askeleet ja astui vähän matkaa häntä vastaan. He kättelivät, ja nuori mies kysyi:

— Joko pääsit töistä?

— Jo, vastasi tyttö.

— Istutaan tähän, minulla on sinulle vähän asiaa. He kävivät tien viereen istumaan.

— Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi Kalle.

Tyttö katsoi häneen kummastuneena.

— Mitä sinä sinne menet? Eikö täällä ole työtä?

— Ei niin, että minulle riittäisi. Onhan nyt jo syksy ja kohta loppuvat pajatyöt. Se vähä mitä on kengittämistä ja semmoista, sen jaksavat kyllä isä ja Mikko tehdä hyvästi. Mutta ei yksistään se pakota minua pois. Täytyy ajatella vähän pitemmällekin. Muutaman vuoden päästä on Mikko jo aivan varttunut, ja silloin ei tässä pitäjässä enää riitä työtä kolmelle sepälle kiireimpänäkään aikana. Ja sitäpaitsi, enhän minä voi jäädä tänne elinajakseni.

— Kyllähän minä tuon ymmärrän vallan hyvin, sanoi tyttö. — En minä koskaan ole ajatellutkaan, että sinä aina täällä olisit. Mutta minä en olisi uskonut sinun lähtevän juuri nyt, vaan vasta sitten myöhemmin.

— Milloin myöhemmin?

Tyttö oli vaiti.

— Sanohan nyt, Alma, milloin olet ajatellut minun lähtevän täältä?

— Silloin kun olemme ensin menneet naimisiin. Onhan silloinkin vielä aikaa.

— Minä olen ajatellut lykätä sen asian tuonnemmaksi. Kyllä siihen on sittenkin aikaa, myöhemmin. Jos se sitten tulee.

— Ja miksi ei se tulisi, jos kerran nyt jo olet sitä ajatellut.

— Voihan jommankumman mieli muuttua.

Alma oli vaiti, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, ja sormensa hypistelivät esiliinaa.

— Älä siinä vaan rupea itkemään sellaista pikku asiaa, sanoi Kalle. — Tiedäthän, etten minä voi sietää itkua. Se saattaa minut aivan raivoon.

— En minä itke, vastasi Alma, vaikka äänensä tätä lausuessaan värisikin. — Sinähän tietysti teet, niinkuin sinulle on parasta.

— Juuri niin, mikä minulle on parasta!

— Eikä minulle?

— Kuka sen tietää nyt vielä, mikä sinulle on parasta? Näet hyvinkin toisia ja silloin…

— Ei puhuta siitä, Kalle. Ja millä sinä aiot ansaita siellä enemmän kuin täällä? Puhutaan siitä.

— En tiedä vielä, mutta kai työtä tekevälle tulee eteen.

— Ainahan sanotaan, ettei talvella työtä ole Helsingissä. Sitähän kaikki valittavat.

— No, on se ihme ja kumma, ellei sitä minulle tule.

Paljon he tästä puhelivat ja tyynesti kaikkea harkitsivat. Odottihan nuori Alma, että Kalle sittenkin olisi jollain tavoin luvannut palata häntä noutamaan, mutta kun Kalle ei sitä sanonut, ei hänkään tohtinut kysyä.

He erosivat, eikä Kalle ollut mitään luvannut eikä Almalla ollut siis mitään, mille olisi elämänsä rakentanut vastaisuudessa.

Kyllähän Kalle lähtiessään ajatteli juuri sitä, että hänen olisi pitänyt jotain kuitenkin Almalle luvata, ja tämä ajatus hidastutti käyntiä kotia kohden ja mieli teki kääntyä puhelemaan siitä Alman kanssa. Mutta ajatukset eivät päästäneet häntä palaamaan:

— Eihän sitä tiedä kuinka käy, sanoi hän. — Nyt voi Alma näyttää parhaalta tytöltä, minkä voi saada. Mutta kun pääsen toisaanne elämään, niin ehkä voi sattua siellä eteen vielä parempia. Annettu sana on annettu sana, sitä ei pidä heittää tarpeettomasti toiselle ja sitoa itseään. Jos siksi kääntyy, etten toista, parempaa tapaa, niin saatanhan silloin tulla tänne takaisin.

Ja tämä ajatus rauhoitti mieltä ja sen avulla hän pääsi kaikista ristiriidoista. Eikä hän nyt paljoa joutanutkaan Almaa enää ajattelemaan, sillä kotiaan lähestyessään hänen tuli miettiä, millä tavoin isälleen kaiken selittäisi. Ei isä vastusta, sen hän tiesi, mutta eihän tiennyt, mitä äijä oli ajatellut. Ja Kalle pani suuren painon isänsä mielipiteille.

Kun hän kotiaan tuli, oli isä jo levolla. Kallea ei nukuttanut. Hän istui tuvan portailla, ja vasta myöhäiseen, kun Mikko palasi kylältä, hän tämän seurassa siirtyi tupaan.

Aamulla aterioitua Kalle otti asian puheeksi.

— Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi hän. — Mitä te, isä, siitä ajattelette?

— Kyllä minä olen arvannut, että kerran tämä ajatus sinuun tulee, kun olet jo kolmenkolmatta. Mutta mitä varten sinne menet, eikö täällä ole hyvä olla?

— Minä tahdon ansaita enemmän kuin täällä.

— Onhan se hyvä halu, mutta ei rahalla parasta saa.

— Ja sitäpaitsi ei täällä ole työtä minulle kylliksi.

— Kaikenlaista lisätyötä voi hankkia.

— Minä kaipaan suurempaa työalaa.

— No, se oli ensimäinen kunnollinen vastaus. Kyllä sinut siksi hyvin tunnen, että tiedän sinun sitä tarvitsevan. Ethän sinä terveenä pysy, ellet saa rynnistää. Ja milloin aiot lähteä?

— Huomenna vaikka.

— Parasta on heti koettaa, ajattelen minäkin. Ellei onnistu, niin pianhan pääset sitten takaisin.

— En minä takaisin tule. Ukko hymähti.

— Ei sisu kai anna myöten?

— No, ei anna.

— Arvasinhan sen.

He puhelivat asiasta vielä jonkun aikaa, ja pian oli päätös valmis.

— Tarvitset tietysti alkua varten rahaa, sanoi isä.

— Ehkä vähän. Mutta eiköhän tuota työtä piankin siellä saa.

— Se ei ole varmaa. Onhan minulla säästöjä, ja ovathan ne isoksi osaksi sinunkin ansiotasi. Paljonko tahdot?

— Jos satasen saisin.

— Ota kaksisataa. Voithan säästää, jos siksi tulee. Mutta voihan olla, että rahaa hyvinkin tarvitset. Ja niinkuin sinut tunnen, et sinä täältä pyytämään tule kesken ainakaan.

— No, ei kai haluttaisi, vastasi Kalle nauraen. Vakava oli seppä sen päivää, katseli vain, miten poikansa etsi tavaroitaan kokoon ja ne järjesti matkalaukkuun, jonka itse oli kerran valmistanut nähtyään toisilla samanlaatuisia. Hän oli takonut sen kulmiin kauniit koristeet, ja lukkokin siinä oli aivan omatekoinen, siro ja vahva. Mikon kanssa Kalle puheli paljon matkastaan ja oli reippaalla ja hyvällä tuulella. Ei hän suuria tahtonut ajatella näin ensi aluksi saavansa aikaan, mutta aivan varma hän oli siitä, että työtä hänelle tulee ja sen mukana rahaa runsaasti, ja hän lupasi katsella veljelleenkin sopivaa tointa ja kutsua hänet silloin seuraansa.

Mutta kun ilta tuli ja matkavalmistukset olivat päättyneet, lähtö aamulla edessä ja kotikylästä luopuminen alkoi tuntua raskaalta, silloin Kallessa heräsi kaipaus Alman luo.

— Tuskin häntä parempaa mistään kohtaan, ajatteli hän. — Niin rauhallisesti kuin hän eilen otti asian, joka varmasti hänen sydäntään kovasti koski Sellainen tyttö ei kesken säikähdy muutakaan elämässä, sillä kai kaikki muu on pientä tällaisen rinnalla. En minä häntä saa päästää pois. Kai minä rikkaammankin voisin saada, sillä komea mies aina saa mitä hän tahtoo, mutta mikä apu minulla semmoisesta olisi?

Hän läksi astelemaan Alataloa kohden, missä Alma palveli.

— Jos minä kerran voin minkä painon tahansa kädelläni punnita ja sen määrän tarkkaan sanoa, niin täytyy kai minun osata ihmisiäkin ja niiden arvoa punnita, jos aion onnistua maailmassa. Ja painaa kai Alma muiden rinnalla enemmän kuin muut.

Hän saapui taloon ja asettui aidan viereen. Lehmiä juuri lypsettiin. Alma ei häntä heti huomannut, sillä hän oli kyyryllään työssään. Kun hän rainta kädessään astui kaatamaan maitoa saaviin aidan toiselle puolelle, huomasi hän Kallen.

— Minä lähden sitten huomenna, sanoi Kalle.

— Aamujunassako?

— Niin on aikomus.

Alma tuli hieman kalpeaksi, ja hänen kaataessaan maitoa läikähti sitä hiukan syrjään. Kalle sen huomasi eikä voinut selittää, miksi tuo pieni seikka teki häneen syvän vaikutuksen.

— Hän suree, mutta ei tahdo sitä näyttää, ajatteli hän, jotta minun olisi helpompi lähteä.

Ja vaikka hän ei koskaan ollut kiihkeästi tohtinut hyväillä Almaa, niin tällä kertaa oli hänellä aivan mieletön halu tarttua tuohon sorjaan tyttöön, jonka pään kauneuden hän mielestään vasta nyt ensi kertaa oikein huomasi, nostaa hänet kepeästi aidan yli ja sulkea hänet lujasti syliinsä.

— Minä olen tullut sanomaan sinulle hyvästiä, lausui hän.

Alma ojensi hänelle kätensä.

— Onnea sitten matkalle ja onnistukoon kaikki, mitä tahdot.

— Kiitos.

Kalle pidätti tytön kättä omassaan.

— Ja sitten pyytäisin sinua odottamaan minua.

Kalle tunsi tytön käden värähdyksen omassaan.

— Kyllä minä tulen kerran takaisin.

— Kyllä minä odotan. He vaikenivat.

— Kirjoitat kai sitten minulle, miten käy? kysyi Alma.

— Kirjoitan varmasti.

Eivät he osanneet toisilleen mitään muuta enää sanoa.

— Minun täytyy palata työhön, sanoi Alma.

— Niin kai täytyykin.

Kalle olisi tahtonut pyytää, että Alma sinä iltana olisi tullut vielä häntä tapaamaan, mutta ei tohtinut sitä sanoa. Tuntui niin kummallisen oudolta hänen mielessään.

— Kai minä sitten menen, sanoi hän.

— Hyvästi vaan ja onnea matkalle.

He puristivat vielä toistensa kättä, ja Kalle läksi. Kun hän oli päässyt aitan taakse maantielle, kuuli hän jonkun juoksevan jälestään. Hän kääntyi. Alma riensi hänen luokseen. Hän seisahtui ja katsoi miestä suoraan silmiin.

— Kiitos siitä, että tulit ja sanoit sen.

Kalle ei osannut sanoa mitään. Hän otti arasti tytön syliinsä ja pelkäämättä vähääkään sitä, että joku voisi heidät nähdä, suuteli häntä melkein ujosti. Toisinaan hän kyllä oli Almaa suudellut, mutta ei koskaan tämä hyväily ollut niin suloiselta tuntunut kuin nyt. Kun hän läksi astelemaan, tuntui aivan kuin jalat olisivat tulleet raskaammiksi. Mutta pian se katosi ja suuri, ehjä riemu täytti hänet.

— Hitto vieköön sentään, millainen tyttö hän on! Ei sano liikoja, mutta juuri sen, mitä sanoa pitää. Ellen minä häntä ota elämääni, niin tyhmä mies olen. Hänen rinnallaan ollessani saa elämä hanskata minua niin paljon kuin tahtoo, kyllä minä aina sille takaisin annan.

Ja kulkiessaan kotiaan kohden hän oli mielestään ensi kertaa kuulevinaan kaikki ne äänet, mitkä soivat hänen ympärillään. Pihoista kuului karjan kellojen kilinää, jostain kaukaa koiran haukuntaa, johon läheltä toinen koira vastasi. Illan syksyisessä ilmassa soivat muutamat ihmisäänet omituisen pehmeinä. Mitä lienevätkään toisilleen puhuneet. Olivat kai onnellisia ja iloitsivat siitä, että saivat elää ja tehdä työtä.

Kotona oli illallinen valmiina. Paljoa eivät tuvassa-olijat puhelleet. Kaikista tuntui aivan luonnolliselta vaitiolo. Kalle kyllä huomasi, että Heta oli valmistanut kaikki ne ruuat, joista tiesi hänen pitävän, ja tuntui niin leppoisan suloiselta ajatella, että senkin kaiken hyvyyden sai osakseen näin ennen lähtöään.

Kun ateria oli päättynyt ja isä poikineen istui tuvassa tupakoiden, sanoi vanha seppä:

— Kai minun joitakin neuvoja tulisi sinulle antaa matkan varrelle, mutta mitä niistä, kyllä elämä neuvoo, jos miehellä järki on tallella. Ja jos selkääsi saat, niin kai siitä viisastut. Oppirahansa saa jokainen maksaa. Yhden asian sentään sinulle painaisin mieleen, koska se on tärkeä ja koska elämä ei näy sitä ihmiselle opettavan, vaan saarnaa aivan toista. Muista aina, että toisen raha on toisen rahaa!

Ei isällä muuta ollut pojalleen sanottavaa. Hän etsi lupaamansa kaksisataa markkaa ja antoi ne pojalleen. Varhain he menivät levolle.

Aamulla ei pajaan sytytettykään ahjoa. Isä oli ottanut ylleen parhaat vaatteensa ja valmistui saattamaan Kallea lähellä olevalle asemalle. Mikko otti Kallen matkalaukun, ja yhdessä he läksivät astumaan. Heta vetisteli pihalla ja toivotti jumalan siunausta lähtevälle. Kun Kalle portille tuli, huomasi hän sen lähellä seipäässä olevaan rakoon pannuksi muutamia kukkia. Hän arvasi kyllä mistä ne olivat tulleet. Hävetti hiukan ottaa niitä, mutta sittenkin käsi ojentui niitä kohden ja hän pisti ne takkinsa taskuun.

He saapuivat asemalle. Sanoivat toisilleen hyvästi, ja Kallen teki mieli lausua jotain hyvää isälleen, mutta ei löytänyt mitään sopivaa.

— No, äijä rähjä, sanoi hän, älkää rehkikö liikoja pajassa, jotta minun ei tarvitse tulla takaisin pitämään teitä kurissa.

Seppä nauroi ja vastasi:

— Pidä suusi kiinni, hävytön lurjus! Luuletko minun tässä aikovan koota rahoja, jotta saisit kaupungissa herroiksi elää?

— Joko lyön? sanoi Kalle vuorostaan nauraen.

— Lyö vaan, mutta takaisin tulee, vastasi ukko.

He ymmärsivät toisensa varsin hyvin leikinlaskusta, puristivat toistensa kättä, ja Kalle nousi junaan.

TOINEN LUKU.

Saavuttuaan Helsinkiin Kalle tunsi aivan huumaantuvansa. Kaikki oli uutta, hyörinä ja ihmisten tulinen kiire herätti hänessä terveen toiminnan iloa. Täällä oli hänellä varmasti paljon tehtävää, kun hänkin voimansa sai panna liikkeelle.

Aseman edessä hän katseli lukuisia ajoneuvoja ja nähtyään automobiilin hän itsekseen lausui:

— Kyllä minäkin jonkun vuoden päästä vielä tuollaisella, ja silloin aivan omalla koneellani, asemalle ajan, se on aivan varmaa!

Hän löysi erään huokean matkustajakodin, käveli pari päivää kaupunkia katselemassa ja ihailemassa sen komeutta. Hän osti kaupungin kartan ja tutki sen tarkoin, painaen päähänsä kaikkien katujen nimet. Kolmantena päivänä hän alkoi etsiä itselleen tointa.

Kun hän oli seppä ja mielestään ammatissaan taitava, läksi hän kaikissa konepajoissa käymään. Hän sai kaikkialta saman vastuun, työtä ei ollut eikä työmiehiä siis lisää tarvittu. Muutamin paikoin kysyttiin häneltä todistuksia entisistä paikoistaan, missä hän oli työskennellyt. Niitä hänellä ei ollut, ja hänelle hymyiltiin, kun hän sanoi olleensa ainoastaan oman isänsä pajassa työssä. Kalle puri hammasta ja raivosi itsekseen.

— Sehän on ihan hemmettiä, ellei työtä haluava ihminen sitä saa!

Hän näki ihmisten hyörivän, mutta hänelle ei annettu tilaisuutta tarttua hommaan. Hän alkoi jo ajatella etsiä mitä työtä tahansa, päästäkseen alkuun.

— Mutta mitä hittoa minä menen jollekin toiselle alalle kuin sille, mihin kykenen? tuumi hän. — Juhtahan minä olen, ellei minulla ole tietoa siitä, että pääsen eteenpäin. Minä en voi haaskata aikaani siihen, että teen työtä ainoastaan elääkseni päivästä päivään. Sitä varten on kotikylässä minulla paikkani. En kai minä ole tänne lähtenyt sen vuoksi, että hukkaisin kaiken, mitä taidan ja mitä voin?

Seuraavalla viikolla hän etsi itselleen huokean asunnon eräässä työmiesperheessä Söörnääsin puolella. Heitä nukkui kolme miestä samassa huoneessa. Näistä oli yksi maalari, jolla oli kesällä ollut kyllä runsaasti työtä, mutta joka nyt teki ainoastaan muutaman tunnin. Kaksi oli muuraria, jotka valittivat sitä, että heidänkin työmaillaan työt loppuvat aivan kohdakkoin ja sitten sai ajatella mennä maalle vaikka halonhakkuuseen tai metsätöihin, jos niihinkään pääsee, kun paikkakuntalaiset aina varaavat ne itselleen talvitöiksi.

Kaikki he olivat innokkaita sosialisteja ja kaikki he joivat. Joka lauvantai, saatuaan palkkansa, he olivat humalassa ja puhelivat silloin suurista tulevaisuudenunelmistaan. Jos he eivät olisi selvin päin ruikuttaneet, vaan silloin olisivat puhuneet siitä, mitä tahtoivat tehdä ja saada aikaan, niin silloin Kalle olisi kuunnellut heidän puheitaan, mutta nuo unelmat ja haaveilut, jotka tulivat esiin vasta humalassa, ilettivät häntä.

— Se on raukka, joka ei uskalla selvin päin luottaa tulevaisuuteensa! tuumi hän.

Näiden seurassa tuli hänestä kuitenkin suuri sosialisti, ja hän tunsi aivan selvästi itsessään tuon verivihan, joka syntyy kapitaalia vastaan. Hän ymmärsi sen välttämättömyyden maailmassa, mutta tajusi myös täydellisesti sen kirouksen. Kunnollisen työntekijän täytyi saada se, mitä hän ansaitsi. Keinottelulla ei saanut olla mitään sijaa maailmassa.

Maalari oli sukkela ja hauska puheissaan selvinkin päin. Hänen kauttaan Kalle joutui tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin, joiden kanssa hän saattoi puhella kahviloissa ja kadulla.

Eräänä päivänä oli maalari jättänyt hänet kahvilaan kahden hänelle siihen asti oudon miehen seuraan. Kallen selvä järki ja luontainen huomiokyky sanoi heti, että nämä kuuluivat siihen yhteiskunnan pohjasakkaan, joka suuressa laumassa tuontuostakin nousee pinnalle. Hän huomasi piankin näiden olevan aivan työttömiä, mutta se ei heitä vähääkään painanut, vaan heillä oli runsaasti rahaa joka päivä käytettävänään. Tämä kummastutti Kallea, ja ajatellessaan sitä, että voisi mennä kuukausiakin sillä tavoin, ettei hän saisi työtä, ja siis isän antamat rahat hupenisivat, päätti hän ottaa hiukan selkoa niistä rahalähteistä, jotka näillä miehillä oli käytettävinään.

Eivätkä miehet sitä salanneetkaan millään tavoin.

— Kyllä ihminen aina rahaa saa, jos ei muusta ole puutetta, sanoi toinen heistä pilkallisesti nauraen. — Ei muuta kuin käy ottamassa.

— Varastamassa siis? sanoi Kalle.

— Ei siihen pidä mennä, se tulee lopulta liian kalliiksi.

— Mistä sitä sitten saa?

— Käy pyytämässä niiltä, joilla sitä on.

— Siis kerjäämässä?

— Ei aivan sitäkään. Menee ja sanoo muutamille, että on kärsinyt työn puutetta, ja puhuu kauniisti, kyllä moni antaa. Kas, jaloja tahtovat ihmiset olla ennen kaikkea muuta!

Ja jota pitemmälle keskustelu johtui, sitä selvemmin Kalle huomasi, että nämä miehet olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen rahaa. Koko se rehellisyys, mikä hänen luonteessaan oli, joutui tästä aivan vimmoihin. Hän haukkui heidät suut silmät täyteen. Kahvilassa syntyi aika metakka, tappelu, joka päättyi siihen, että Kalle pehmitti pahanpäiväisesti molemmat miehet. Hötäkässä rikkoutui astioitakin.

Poliisi tuli väliin, Kalle joutui kiinni. Häntä hävetti niin tavattomasti astuessaan poliisin pitäessä häntä käsivarresta kiinni ja noiden molempien miesten seuratessa poliisikamariin. Hän sai maata siellä yönsä. Molemmat hänen syyttäjänsä saivat lähteä tiehensä, vaadittuaan ensin korvausta kärsimistään kivuista. Aamulla tutkittiin asiaa. Kalle oli vaitelias ja nöyrä. Hän tunnusti syyllisyytensä, mutta ei ilennyt suoraan sanoa, miksi oli suuttunut. Hän sai sakkoa rauhanhäiritsemisestä, sai suorittaa korvaukset rikkoutuneista esineistä ja maksaa noille kahdelle kipurahoja. Kaikki tämä nousi viiteenkymmeneen markkaan.

— Totisesti sen minä sanon, lausui hän astellessaan poliisikamarista, — että nuo miehet ovat viisaita. He ansaitsivat nytkin tappelulla. Ottaisin minäkin selkääni rahaa saadakseni, ellei minulla olisi voimiani ja sisuani. Raukat taitavatkin elämässä aina onnistua. Minä olen piena, joka en mene toisten mukaan, vaan asetun poikkipuolin.

Häpeä häntä kismitti. Tuo putkaan joutuminen oli hänen mielestään sellainen häpeä, ettei hän sitä olisi millään kehdannut isälleen tunnustaa. Ja sitten kiukutti rahan meno. Niinkuin hänellä olisi liikoja rahoja tuhlattavana sen vuoksi, että häntä halutti tapella toisinaan!

— Olisin edes haukkumaan tyytynyt. Mutta kun se käsien voima aina on varmempi ja vakuuttavampi.

Hänen asunnossaan ei kukaan ihmetellyt hänen poissaoloaan, sillä nuo ihmiset olivat siksi usein putkassa, etteivät moista tapausta kummastelleet. Ja asunnon vuokraaja välitti vähät kaikesta muusta, kun hän vain sai vuokransa, ja sen hän taas vaati aina etukäteen.

Kalle olisi halunnut itselleen hyvää seuraa, miehiä, joiden kanssa olisi voinut keskustella ja tuumia asioista. Mutta kun hän joskus sattuikin tällaisen tapaamaan, huomasi hän piankin jonkinmoista epäluuloa heissä. Omista asioistaan he eivät puhelleet mielellään, ja kuultuaan, että Kalle etsi työtä, he eivät halunneet pysytellä hänen lähellään, peläten olevansa pakotettuja auttamaan tarpeen tullen.

Kaikki yhteiskuntakysymykset olivat hänelle tulleet hyvin mieluisiksi. Maalla ei hänellä ollut tilaisuutta niihin tutustua, täällä se tarjoutui. Jos hän vain sai kuulla esitelmistä, niin hän kävi niitä kuulemassa, ja häntä harmitti ainoastaan se, että esitelmänpitäjät niin harvoin alkoivat sellaisista asioista, joita hän olisi voinut seurata. Hän tunsi, että puhuja edellytti tietoja, joita hänellä ei ollutkaan. Hän otti osaa työväen luentosarjoihin ja kävi niillä hyvin uskollisesti. Hän huomasi saavansa muruja, mutta ei osannut sitoa niitä yhteen. Hän koetti lainata sopivia kirjoja sitä varten ja huomasi ne tavallisesti aivan liian vaikeatajuisiksi.

Voimakas tiedonjano oli hänessä herännyt, mutta hän ei osannut sitä suunnata minnekään. Ja kun hän tämän huomasi, niin hänessä heräsi kärsimättömyys ja kiukku yhteiskuntaa kohtaan, joka ei hänelle antanut sitä, mitä hän olisi halunnut.

Ja sitten häntä aina vaivasi tuo, ettei hänellä ollut mitään toimeentuloa. Rahat alkoivat huveta, sen hän huomasi, vaikka kuinkakin säästäväisesti eli. Hän söi mahdollisimman huokeissa paikoissa, mutta hänen terve, voimakas ruumiinsa vaati runsaan ravinnon, mihin hän kotonaan oli tottunut. Ja sitten hän alkoi tuntea ruumiissaan jonkinmoista kipua ja vaivaa. Hän tiesi sen johtuvan siitä, ettei hänellä ollut työtä, ettei hän siihen saanut purkaa voimiaan.

Hän liittyi metallityöntekijäin ammattiyhdistykseen ja harmitteli, kun heti sinnekin oli maksettava. Kaikkialla tarvittiin rahaa, aina vain rahaa! Ja hän olisi tahtonut sitä ansaita, ottaa sen työnsä kautta omakseen, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hän kyseli ammattiyhdistyksessä muutamilta miehiltä, oliko heidän tiedossaan mitään sopivaa paikkaa hänelle. Aina sama vastaus, ettei mitään paikkoja ollut avoinna, että työttömiä oli runsaasti ja monet sellaisia, jotka olivat olleet tehtaissa ennen työssä ja joilla siis oli todistukset näytettävinä.

Nyt hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin saada edes sen verran ansaituksi, että ei tarvinnut pelätä kaiken rahansa kesken loppuvan. Hän joutui muutamaksi päiväksi luomaan lunta ja teki työnsä hyvin ja oli onnellinen, kun ruumis oli toiminut. Mutta sitten ei enää satanutkaan lunta ja kadut olivat tyhjät kinoksista. Se ajuri, jonka apulaisena hän oli ollut, sanoi:

— Lumenajo on huonoa ansiota täällä. Ellei tule aivan kovaa tuiskua, niin ei sillä paljoakaan saa.

— No, on täällä sitten talvikin merkillinen, lausui Kalle, kun ei se edes sen vertaa pidä huolta ihmisistä, että niille työtä hankkisi!

Hän oli muutaman päivän halkoja hakkaamassa, mutta huomasi ansaitsevansa sillä töin ja tuskin sen verran, että juuri saattoi elää; mitään säästöjä ei sillä tullut niiden päivien varalta, jolloin ei ollut sitä työtä.

— Kaikki tämä on aivan kuin työn pätkiä, nuoria, joita ei voi edes sitoa solmulla yhteen! Enkö minä jo mistään saa sellaista työtä, että pääsen yhtämittaisesti jatkamaan?

Hän oli ostanut tupakkaa itselleen aina samasta pienestä sekatavarakaupasta. Tämän omistaja oli hyväntahtoinen äijän hesseli, joka silloin tällöin, kun ei muita ostajia ollut kaupassa, mielellään puheli hetkisen Kallen kanssa. Tälle hän tuli kerran maininneeksi ansiopulastaan. Kauppias otti hänet silloin apulaisekseen ja antoi hänen kanniskella tavaroita kotia suuremmista liikkeistä, säästääkseen siten hevosmaksut.

Kalle suostui tähän toimeen, sillä hän sai siitä juuri sen verran kuin häneltä meni asuntoon ja ruokaan. Hän oli siis edes siinä suhteessa turvattu. Mutta iletti häntä kuitenkin tämä tällainen homma.

— Enhän minä ole hevosta parempi, ajatteli hän. — Kulkea nuhjustan taakkojen kanssa paikasta toiseen ja saan sen verran, että juuri ja juuri elän.

Pian hän huomasi kauppiaan suuren heikkouden, sen, joka esti häntä koskaan mitään suurempaa saamasta elämässä aikaan, hänen kummallisen uskonnollisuutensa. Hän oli ainaisessa synnintunnossa. Eräänä iltana hän tästä puheli Kallelle:

— Ihminen ei saa rauhaa, ellei hän tunnusta syntejään. Se on hänelle aivan välttämätöntä.

— Mutta ellei sellaisia ole, niin mitä niitä tunnustaa?

— Aina ihmisellä syntejä on, kun alkaa niitä ajatella.

— Jos liikoja niitä ajattelee, niin taitaa tulla halu syntiin.

— Voi, voi, nuori mies, kyllä niitä tulee tehdyksi aivan huomaamattaankin. Oletteko te koskaan tunnustanut syntejänne?

— Minäkö? Kelle?

— Jumalalle ja hänen sijassaan jollekin hänen apulaiselleen.

— En ole tullut tuota ajatelleeksikaan.

— Te ette tiedä, mikä palsami sellainen tunnustus on.

Ja nyt kauppias pakotti Kallen kanssansa rukoilemaan. Kallea tämä nauratti, mutta kun hän ei siinä huomannut mitään pahaa, suostui hän siihen. Kauppias meni polvilleen keskellä kauppahuoneensa lattiaa, laski kätensä erään avaamattoman tulitikkulaatikon päälle ja alkoi hartaasti rukoilla, että Herra valaisisi tämän nuoren miehen mielen. Ja kun rukous oli päättynyt, lausui hän:

— Ja nyt tunnustakaa minulle kaikki syntinne.

— Teillekö? kysyi Kalle aivan ihmeissään.

— Niin, minulle, minä otan sen vastaan, lausui kauppias lempeällä äänellä. — Tunnustakaa nyt, niin huomaatte, kuinka se helpottaa.

— En minä tiedä mitään syntiä itselläni olevan.

— Etsitään.

Ja sitten kauppias alkoi tehdä mitä kummallisimpia kysymyksiä Kallelle. Löytyihän viimein yhtä ja toista pientä, joka kauppiaan mielestä haiskahti synnille, ja sen hän nyt levitteli oikein suureksi. Mutta kun ei mitään oikein huomattavaa sittenkään tavattu, niin hän ryntäsi täydellä innolla kyselemään Kallen nuoruutta ja kaikkia mahdollisia nuoruudensyntejä. Arvelihan Kalle, että hän olisi voinut vastata yhteen ja toiseen kauppiaan kysymykseen myöntävästi, mutta nyt tämä häntä jo alkoi äköttää. Hän kielsi kaikki aivan jyrkästi. Pettyneenä sanoi kauppias hänelle viimein hyvästi ja lupasi rukoilla hartaasti, että Herra hänen jäykän mielensä taivuttaisi.

Nyt Kalle koetti kaikin tavoin kiirehtiä illoin kotia kaupasta, jotta ei tarvitsisi enää tähän hullutukseen liittyä.

— Jos nyt kerran jumala on, ajatteli hän, ja miksi ei olisi, kun kaikki siitä puhuvat! Tosinhan muutamat sitä ajatusta vastaan sotivat, mutta eihän sodita muuta kuin sitä vastaan, joka on. Mutta jos hän on, niin totta kai hän jotain ihmisessä, varsinkin terveessä nuoressa miehessä ymmärtää. Ei kai sitä ihminen miksikään tule maailmassa, jos hän aina käyttää kaiken voimansa siihen, että sielustaan tonkii esiin ikäviä asioita ja niitä sitten taas koettaa painaa alas. Eihän silloin jää mitään aikaa toimimaan. Ja sen nyt huomaa aivan selvästi kauppiaastakin, joka ei totisesti maailmassa pystyisi sen parempaan kuin korkeintaan juuri siihen, missä hän on. Mutta minä pystyn muuhun. Ja minun täytyy päästä ylöspäin, hinnasta mistä tahansa!

Saman talon talonmies kuoli ja isäntä, joka oli kuullut kauppiaan kautta puhuttavan Kallesta, tarjosi hänelle paikkaa. Kalle vastasi kieltävästi. Paikkaan olisi pitänyt jäädä vuodeksi ja siitä oli palkkaa asunto, ei muuta. Kauppiaalta saadut rahat olisivat korvanneet muut menot. Mutta silloinhan hän olisi ollut sidottu siihen eikä olisi voinut käyttää hyväkseen niitä tilaisuuksia, joiden hän aivan varmasti kaikesta huolimatta uskoi tulevan.

Liikkeessä ollessaan hän tutustu kaikenlaisiin ihmisiin. Näiden joukossa oli muuan Hilda niminen nainen, joka kaikin tavoin koetti vetää Kallen huomiota puoleensa. Pian hän huomasi, että tämä oli yleinen nainen, huomasi sen kaikesta hänen eleistään ja sanoistaankin. Hänessä oli kuitenkin jotain alakuloista suloa, ja hänen ulkomuotonsa muistutti hiukan Almaa. Kalle tunsi jonkinmoista myötätuntoa tätä naista kohtaan eikä tahtonut tuomita häntä millään tavoin.

Eräänä päivänä Hilda vei iltahämyssä hänet asuntoonsa. Hän tahtoi antautua Kallelle. Tämä tunsi veressään halun tyydyttää kiihkonsa, mutta hän muisti Almaa, joka häntä odottaa ja jolle hän ei vielä kertaakaan ollut mitään tietoa itsestään antanut. Hän kesti helposti tämän hetken. Ja seuraavilla kerroilla ei kiusausta enää tullutkaan. Tuollainen kauppatavara inhotti Kallea.

Heidän välilleen tuli jonkinmoinen tuttavallisuus, ja pian Hilda oli kertonut hänelle koko elämänsä. Hän piti yhteiskuntaa kaikkeen syypäänä. Kallen terve järki kyllä selvästi sanoi, että Hilda vain kuvitteli tätä kaikkea ja ettei mikään voima olisi estänyt häntä pysymästä kunniallisena ja rehellisenä työntekijänä, jos hän vain olisi tahtonut.

Hilda puhui usein itsemurhasta aivan kuin luonnollisesta asiasta ja oli sitä varten jo hankkinut itselleen pullon juomaa, joka hänen uskonsa mukaan oli lopettava kaiken.

— Kun ei ihminen millään muulla voi elämäänsä koristella ja tehdä sitä omissa silmissään ihmeelliseksi, niin hän tahtoo edes kuolemansa tehdä jollain tavoin muista eroavaksi.

Näin Kalle ajatteli, mutta ei hänellä ollut sydäntä sitä Hildalle sanoa.

Eräänä päivänä Hilda oli hiukan humalassa ja tavallista katkerammalla tuulella. Hän tiesi saaneensa taudin, jonka tähden hänen seuraavan tarkastuksen jälkeen täytyy mennä sairaalaan. Hän syytti koko maailmaa tästä, ihmiskuntaa sellaisenaan, ja uhkasi päättää päivänsä, ennenkuin menisi sairaalaan, sillä siellä-olo oli aivan sietämätöntä.

Hän otti tuon pullon esiin ja aikoi nauttia siitä. Kalle riisti sen hänen käsistään, pisti sen taskuunsa ja inhon vallassa hän meni, kuullen vain, miten Hilda hänen jälkeensä syyti mitä hirveimpiä kirosanoja uhaten vaatia hänet edesvastuuseen.

Illalla myöhään, kun jo levon aika oli tullut, saapui Kallen asuntoon kaksi poliisia vangitsemaan hänet syytettynä varkaudesta. Kalle katsoi hetkisen poliiseihin, ymmärtämättä yhtään mitään. Viimein hän sai soperretuksi:

— Minut varkaudesta? Mutta keneltä ihmeeltä minä sitten olisin varastanut? Ja mitä minä olisin varastanut?

— Sen saatte selittää muualla. Me emme tiedä muuta kuin että teidän on seurattava meitä nyt ja tehtävä se heti.

Poliisikamarissa jonne Kalle seurasi noutajiaan, hän sai selityksen kaikkeen, Hilda oli syyttänyt häntä varkaudesta, joka oli tehty hänen asunnossaan. Kalle joutui aivan raivoihinsa tällaisesta. Hän selitti asian niin hyvin kuin osasi, mutta hänelle vastattiin, että kaikki varkaat vakuuttavat olevansa syyttömiä. Hänellä oli tilaisuus raastuvassa selvittää asiansa, tämä ei ollut mikään oikea paikka siihen.

Poliisien varmuus ja mahtipontisuus vaikutti Kalleen niin voimakkaasti, ettei hän sanonut enää mitään. Hän vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin tyynesti, ilmoitti ikänsä, syntymäpaikkansa, toimensa ynnä muut seikat, jotka tulivat varteen otetuiksi, ja sitten hän kertoi koko tapauksen Hildan luona niin selvästi kuin taisi. Hän sai viettää yönsä putkassa, ja seuraavana aamuna oli uusi kuulustelu, jossa komisarius pääasiassa kyseli, olivatko edellisen illan pöytäkirjaan otetut seikat tosia. Kuullessaan koko tapauksen virallisessa muodossa ei Kalle osannut vastata muuta kuin myöntävästi. Tämä kaikki oli aivan kuin unta, joka kummastutti häntä.

Hän joutui tutkintavankilaan.

Kun ovi oli suljettu ja hän tiesi päässeensä siihen paikkaan, jota kunniantuntonsa eniten häpesi, vankilaan, vieläpä syytettynä varkaudesta, jota hän piti kaikkein häpeällisimpänä tekona, niin hän kiukuissaan takoi nyrkkiään vankilan seinään ja sanoi:

— Minä olen tyhmä, minä olen pässinpää! Kuka minua käski armahtamaan toista olentoa! Oma syyni! Olisin antanut luuskan kuolla, niin se olisi ollut yhteiskunnalle vain eduksi. Ei hänen kuolemansa olisi mitään aukkoa tehnyt, mutta tämä vankeus tuottaa minulle tiesi mitä vaurioita. Ja pääsenkö enää tästä edes sakollakaan? Ja jos tulee se, niin millä sen maksan? Luulin minä kotoa lähtiessäni osaavani arvostella ihmisiä. Tässä nyt on tulos!

Hän talttui, käveli huoneessa vähän aikaa ja koetti sitten kurkistaa ikkunasta ulos.

— Ei näe muuta kuin juuri taivaan siekaleen. Hyvä kun senkin näkee. Ja kai tämä kerran päättyy, tämäkin hullutus elämässäni, ja silloin ollaan hiukan varovaisempia hyvissä töissä. Opiksi koiralle kylmä sauna!

KOLMAS LUKU.

Kahta viikkoa myöhemmin oli Kallen asia esillä raastuvassa. Hän pääsi vapaaksi. Tarkan kyselyn kautta tuli tuomari huomaamaan Hildan väärän syytöksen. Ja kun päätös oli julistettu, silloin Hilda, joka siihen asti oli ollut jyrkästi syyttäväinen, pyyteli kovasti Kallelta anteeksi, mutta tämä ärjäisi:

— Pidä suusi kiinni, senkin otus! Hän kumarsi oikeudelle ja meni.

Ensiksi hän tuli asuntoonsa. Siellä sanottiin, että hänen oli etsittävä muualta asuinsijansa. Kalle selitti syytöksen olleen väärän, se ei auttanut, hänen täytyi muuttaa. Hän lupasi tulla etsimään tavaroitaan iltapäivällä. Kauppias, jonka luokse hän poikkesi, otti hänet hyvin omituisesti vastaan. Hän oli hurskas ja sääliväinen ja sanoi:

— Niin, niin, kurja ihmisparka! Nyt on Herra lähettänyt koettelemuksensa. Ja se synti, jota ette ole tähän asti elämästänne löytänyt, on nyt Herran armosta teidän hartioillenne laskettu.

— Tekopyhä heittiö! huusi Kalle. — Minä olen niin viaton tähän asiaan kuin suinkin ihminen olla saattaa. Minä en rupea omiksi synneikseni ottamaan toisten ihmisten tyhmyyksiä.

— Te paatunut olento!

— Jos tämä on paatumusta, niin sitten… Minä en viitsi jankata teidän kanssanne. Hyvästi!

Hän läksi suutuksissaan. Hän etsi itselleen asunnon erään lesken luona. Samassa huoneessa hänen kanssaan tuli asumaan muuan nuori kirjaltaja. Vuokra oli maksettava etukäteen. Kun Kalle sen oli tehnyt, oli hänellä enää kaikista rahoistaan jälellä vain vähän yli kolmekymmentä markkaa.

— No, nyt se leikki alkaa kohta oikein todenteolla.

Oli jo joulukuun alku. Kalle läksi kadulle, sillä jonnekin hänen täytyi mennä, koska asunnossakaan oleminen ei häntä olisi miellyttänyt. Talvitamineita ei hänellä ollut, ohut syksypalttoo ainoastaan, ja kylmä viima tuntui sen läpi.

— Ellen minä nyt kohta saa jotain kunnollista hommaa ja työtä, niin ei taida olla pitkä matka siihen, että teen jotain kunnotonta, sillä mitä ihmettä minä enää välitän mistään, kun ei täällä voi terve ja työkykyinen olento saada edes työtä itselleen.

Hän tapasi muutamia tuttujaan kadulla ja sai kuulla, että nämä olivat kunnan hankkimissa hätäaputöissä sepeliä hakkaamassa. Hän tiedusti, minne oli tätä varten ilmoittauduttava.

Seuraavana päivänä hän oli pyrkimässä kivenhakkuuseen. Kun hän ei ollut siirtänyt papereitaan Helsinkiin, niin hän ei voinut päästä näihin töihin, jotka olivat varatut ainoastaan kunnan omille jäsenille. Häntä kehotettiin lähtemään kotipuoleensa.

— No sinne minä en mene häpeämään, se nyt on varmaa! arveli Kalle palattuaan kadulle. — Ennen kuljen vaikka talosta taloon ja teen joka paikassa vähän työtä. Kai se kiinteä kohta jostain ilmestyy.

Hän ei voinut olla naurahtamatta omalle ajatukselleen:

— Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi moni nuori, komea mies ottaa akakseen vaikka mimmoisen kääkän, jos sillä vain on rahaa. Ottaisin minäkin melkein tänä hetkenä. Ei, pentele vieköön, en sentään ottaisi!

Hän meni työväentalolle. Siellä sattui olemaan metallityöntekijöiden hautausapurenkaan johtokunnan kokous. Hän tapasi portailla Kytölä nimisen vanhanpuoleisen miehen, joka oli erään pienenlaisen peltisepänliikkeen palveluksessa. Jo aikaisemmin oli Kalle hänen kanssaan puhellut ja mieltynyt miehen vaatimattomaan ja suoraan käytökseen. Tosin Kytölä ei ollut hänelle kovin suurta ystävällisyyttä osoittanut, kuultuaan hänen olevan työttömänä, mutta siihen ei Kalle silloin enää suurta painoa pannut, kun hän oli tottunut huomaamaan kaikissa toisissakin samanlaatuista varovaisuutta.

— No, sepä oli hyvä, että teidät tapasin, sano Kytölä. — Olen teitä jo katsellutkin muutaman päivän ja koettanut ottaa selkoa asunnostannekin, mutta ei ole onnistunut. Minä voin tarjota teille paikan.

Kalle aivan riemastui.

— No, mistä ihmeestä se nyt lohkesi? sanoi hän.

— Meidän liikkeestä kuoli muuan mies, ja hänen tilalleen tarvitaan toinen. Olen teidän tähtenne pyytänyt mestaria pitämään paikkaa vielä vähän aikaa auki. Lupasin ainakin viikon sisällä hankkia siihen miehen. Minä luulen, että te siinä tulette toimeen. Palkka on huono, mutta voihan se nousta, jos jotain osaatte.

— En minä enää suurtakaan usko osaavani, vaikka kyllä vielä syksyllä sen tein, sanoi Kalle.

— Niin, niin, kyllä täällä nöyrtyy, vastasi Kytölä hymyillen.

— Mutta työtä minä osaan tehdä, sen tiedän niin varmasti, että ei katkismuksessakaan ole sen varmempaa asiaa.

Hänen mielensä oli niin hyvä, että hänen teki mieli tanssia. Kyllähän hänen riemunsa hiukan talttui, kun hän sai kuulla, kuinka pieni palkka oli, sillä eihän siitä suuriakaan jäänyt, kun asunnon ja ruuan oli maksanut. Asunnon suhteen hän ei juuri voinut päästä huokeammalla kuin nyt, ellei mennyt pelastusarmeijan yömajaan öitään viettämään. Ja sitä hän ei sentään tahtonut. Mutta ruuan suhteen voi kyllä jotain sovitella. Söi kerran ulkona ja hankki muiksi aterioiksi jotain kotia. Hän oli pian laskenut tämän kaiken, ja mielensä oli jälleen iloinen. Hänellä oli paikka ja työ, joka hänelle sopi. Metalli, sitä hän tahtoikin käsitellä, vaikkakin se sitten oli ainoastaan läkkipeltiä ensi aluksi.

— Missä te olette ollut, kun ei teitä täälläkään ole näkynyt? kysyi Ketola.

Kalle huomasi heti, että ilmoittamalla istuneensa vankilassa, vaikkakin ainoastaan syyttömästi, hän voi kadottaa kaiken. Hän päätti senvuoksi salata sen tarkoin ja vastasi:

— Olen istunut hiukan sisällä.

— Terveys on ollut huono, vai mitä?

— Onhan se, sisu varsinkin. Mutta kyllä minä taas pian tästä suoriudun.

— Kyllä te olettekin hiukan kalpeampi kuin syksyllä.

— Sydän on keittänyt kiukkua niin paljon, että kuluuhan se veri sellaisessa.

Hän joutui niittauskoneen ääreen. Liike, minne hän oli tullut, ei ollut suuri, mutta siinä oli tasaisesti työtä ja siellä oli useita koneitakin. Ja päästä näitä käsittelemään, se tuntui Kallesta aivan ihmeelliseltä. Kone, se oli sittenkin jotain suurenmoista.

Kuinka suuri apu hänelle oli kätensä tavaton varmuus, se kun kykeni jo painonkin määräämään milloin tahansa, sen hän täällä täydellisesti huomasi. Pian hän oli tottunut siihen koneelliseen liikkeeseen, minkä työnsä vaati, niin täydellisesti, että hän oli itse kuin osa koneesta. Koko hänen ruumiinsa aivankuin sovellutti itsensä määrättyyn liikkeeseen ja teki sen niin täydellisesti, että ajatukset olivat aivan vapaat.

Hän oli kyllä lukenut usein siitä tuskasta ja kuolettavasta painostuksesta, mikä johtuu koneellisesta työstä, ihminen kun tunti tunnilta, päivä päivältä on pakotettu tekemään samaa liikettä. Hän ei sitä ymmärtänyt.

— Pitää hankkia sellainen työ, että ruumis siihen itsestään tottuu, silloin pää on tarpeeton, tuumi hän. — Ei tarpeeton, mutta vapaa kaikkeen muuhun.

Hän rakasti omaa konettaan päivä päivältä yhä enemmän. Hän tunsi pian sen jokaisen kohdan ja koko sen rakenteen. Mekaniikka alkoi tulla hänelle mieluisaksi. Ja hän antoi koneitten jyskyä ja rämistä työhuoneessa ja lauloi täyttä kurkkua joukkoon. Tuntui niin helpottavan hyvältä, kun sai laulaa. Mitä siitä, ettei aina kuullut edes omaa ääntään, rinnan sisällä kuitenkin tuntui hyvältä, kun ääni pääsi suusta virtaamaan.

Kun hän oli koneeseen tutustunut, sai hän oikean vimman pakottaa itsensä yhä suurempaan ja suurempaan nopeuteen. Tunnit kuluivat niin helposti, kun oikein tulista vauhtia teki työtä. Hän asetti kellonsa sellaiseen paikkaan, että helposti saattoi nähdä sen, ja laski, kuinka paljon saattoi jouduttaa työtä. Ja jota pikemmin työ sujui, sitä suloisempaa se oli. Hän sai tämän tulisen vauhtinsa tähden pian työhuoneessa liikanimen "laulava masiina".

Mutta eivät kaikki mielihyvällä häntä katselleet. Olipa sellaisiakin, joiden mielestä tämä kiire oli väärää.

— Mitä ihmettä te sillä tavoin teette? sanoi muuan mies. — Jos se olisi urakkatyötä, mutta tuntipalkalla, eihän se kannata. Isäntä siitä hyötyy eikä kukaan muu.

Tätä ei Kalle ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän huomasi kyllä, että oikeastaan hänen olisi pitänyt saada palkanlisäystä lisääntyneestä työkyvystä. Sehän olisi ollut oikeus ja kohtuus. Mutta pian kaikki terve ja voimakas pääsi hänessä valloilleen. Hän vastasi kysyjälle melkein samassa:

— Minä siitä hyödyn ensin, kun näen, paljonko kullakin koneella voi saada aikaan.

— Mitä varten?

— No, totta kai tulevaisuutta varten, sillä en minä kai elämääni niittaa tähän kiinni.

— Vai niin, sanoi toinen ivallisesti. — Ennenkuin tällä alalla mihinkään pääsee, tarvitaan kapitaalia, ei hyvällä työkyvyllä pääse kerrassaan minnekään. Ellette tämän koneen ääreen jää, niin joudutte toiseen. Ja siinä te sitten istutte elinikänne. Kapitaalia pitää olla, kapitaalia!

— Sitä minulla onkin, vastasi Kalle voitonvarmana.

— Jos on, niin hyvä on, se muuttaa asian. Olettekin kai siis vain tuollainen herrasmies, joka käy tehtaissa katsomassa, paljonko voi kiristää työtä raatajilta. Kyllä me ne tunnemme. Huonoa väkeä.

— Minä olen työmies, ja minun kapitaalini on päässäni, sanoi Kalle.

— Kyllä minä sellaisetkin tunnen. Ne ovat kaikkein pahimmat. Niistä tulee viimein kaikkein suurimmat nylkyrit.

— Millainen minusta tulee, sitä en tiedä, sanoi Kalle, mutta sittenhän sekin nähdään. Kukin ilo kerrallaan, ja nyt on tämä minun iloni.

Pian oli Kalle päässyt selville kaikista työhuoneessa olevista koneista ja tunsi jokaisen kohdan niissä. Mitä hänellä vähänkin oli joutoaikaa, käytti hän niiden tutkimiseen. Kytölä, joka oli liikkeen vanhimpia miehiä, selitti hänelle parhaansa mukaan. Monasti Kalle teki kysymyksiä, joihin Kytölä ei voinut vastata.

— En minä kysy, minkätähden kone tekee niin ja niin, lausui hän. — Se on koneen asia. Ja minä olen minä.

— Ellen minä tiedä, miksi kone tekee tehtävänsä juuri niin eikä toisin, en ole tyytyväinen.

— Kai sen niin pitäisi olla, mutta ennenkuin pääsee ymmärtämään kaikkea, täytyy lukea vaikka mitä. Minun nuoruudessani ei ollut kaikkia niitä teollisuuskouluja ja muita sellaisia kuin nyt on. Ja mitä noihin kouluihin tulee, niin tuskin siellä käyneet suurtakaan ymmärtävät käytännölliseen elämään tultuaan. Ovat laiskoja ja velttoja niinkuin kaikki muutkin.

Kalle sai hiukan palkankorotusta heti seuraavassa kuussa. Se häntä ilahdutti. Hän kirjoitti ensi kerran isälleen ja Almalle ja ilmoitti saaneensa paikan. Vaikeuksista hän ei puhunut.

Palkanlisäys oli vaikuttanut sen, että Kalle saattoi ostaa itselleen kunnolliset talvivaatteet, tosin käytetyt, mutta enää ei hänen tarvinnut pelätä ulkona liikkuessaan vilustuvansa.

Pian oli hän työhuoneessa oppinut käyttämään kaikkia koneita ja tarpeen tullen olikin hän siirtynyt koneesta toiseen. Mutta kun hän oli niiden rakenteesta selvillä, niin kaikki tämä alkoi häntä jo kyllästyttää.

Helmikuussa hän oli aivan välinpitämätön kaikesta. Hän oli saavuttanut tarpeellisen nopeuden koneiden käyttämisessä, nopeuden, josta hänellä ei ollut mitään hyötyä, koska palkka ei kuitenkaan sen korkeammalle kohonnut. Hän oli ylimääräinen työmies, hän ei voinut päästä toisten sijalle. Oli siis tyydyttävä siihen, mitä sai. Tämä mahdottomuus päästä tätä pitemmälle alkoi painostaa häntä ja lopetti hänen laulunsakin. Koti ja paja siellä tulivat toisinaan mieleen, ja silloin aina oli niin vaikea olla ja silloin sattui tulemaan virheitäkin työssä. Siellä hän oli sittenkin ollut oma herransa, täällä ainoastaan ratas suuressa koneessa, eikä edes mikään tärkeä ratas, vaan sellainen, jona kuka tahansa saattoi olla. Hän pelkäsi hukkuvansa suureen joukkoon, ei nähnyt mitään tietä, minkä kautta olisi päässyt pitemmälle, ja mieli tuli apeaksi.

Kolme viikkoa oli tällä tavoin kulunut, hän oli tullut työhönsä, tehnyt sen tunnollisesti, mennyt kotiaan, aterioinut, kävellyt kadulla toimettomana ja sitten nukkunut. Hän ei viitsinyt edes lukeakaan mitään, korkeintaan sanomalehtiä. Ja nekin häntä toisinaan aivan suututtivat, kun niissä ei puhuttu juuri koskaan kunnollisista ihmisistä, ei muuta kuin rikollisista ja taiteilijoista ja niiden ohella urheilijoista.

Eräänä päivänä meni työhuoneessa oleva metallisorvi epäkuntoon. Tämä tapahtui juuri työajan viimeisenä tuntina. Koneen käyttäjä jätti silloin sen ja ilmoitti ainoastaan mestarille asiasta. Tämä lupasi ilmoittaa siihen liikkeeseen, josta kone oli ostettu, jotta lähettävät mekaanikon sitä korjaamaan.

Kalle kuuli tästä. Hän oli konetta käyttänyt ja nähnyt sen suuren yksinkertaisuuden, millä se oli rakennettu. Hän uskoi tuntevansa jokaisen sen eri kohdan aivan tarkkaan. Jos siinä siis oli vika, niin hänen täytyi se heti huomata. Hän tunsi aivan vastustamatonta halua tarttua siihen käsiksi. Mutta sitten tuli ajatus:

— Mitä se minuun kuuluu? Eihän kone ole minun. Mekaanikko tulee huomisaamuna ja laittaa sen entiselleen. Eihän minun tehtäväni ole korjailla täällä koneita.

Vielä hän kuitenkin viivytteli työstä lähtiessä. Viimeisenä hän otti ylleen ja oli jo siirtynyt ovesta porraskäytävään, kun hän ei enää voinutkaan hillitä itseään. Hän palasi kiireesti työhuoneeseen, sytytti sähkövalon sorvin kohdalla, heitti päällystakkinsa lähimmän koneen päälle ja kumartui koneen puoleen.

Se ei toiminut, jotain siinä oli epäkunnossa. Hän alkoi ajatuksissaan laskea jokaisen koneenosan toimintaa, mihin toiseen osaan se vaikutti ja millä tavoin. Hän luuli jo päässeensä vian perille, kun huomasikin tehneensä väärän päätelmän. Ja taas oli alotettava tutkimus alusta.

— Jos tässä osaisi edes koneoppia, niin se olisi kai leikkiä, sanoi hän aivan puoliääneen tyhjässä työhuoneessa. — Mutta mistä hiivatista minä sen olisin saanut päähäni! Nyt tässä saa rakentaa aivan ajatuksissaan kaiken, kuin olisi konetta keksimässä. Kirottu tyhmyyteni!

Hän otti jo päällystakkinsa toivottomana ylleen ja aikoi mennä, mutta oli jo taas ymmärtävinään vian. Hän heitti uudelleen yltään ja kävi entistä vihaisempana työhön. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä kiiluivat. Hän oli niin jännityksessä, ettei kuullut eikä nähnyt mitään.

Äkkiä hän muisti:

— Mitähän minusta ajatellaan, jos joku tulee tänne? Luulevat kai, että olen varkaissa tai jossain muussa sellaisessa. Kukapa niiden ihmisten mietteistä tietää. Mennään pois!

Mutta hän ei voinut mennä, ei erota koneesta. Hänen täytyi päästä selville viasta.

— Sinä hiivatin itsepäinen masiina! sanoi hän. — Mitä sinä teet kiusaa? Mutta onpa toinen sinua vielä itsepäisempi kimpussasi. Ja ellen minä sinua saa talttumaan, niin lyön sinut säpäleiksi.

Ja tuo tapa, mikä hänellä oli jo kodissaan ollut, haukkumalla osoittaa hellyyttään, se nytkin tuli esiin. Hän syyti konetta kohtaan mitä hirveimpiä sanoja, haukkuen sitä kaikilla niillä nimillä, mitä ihminen toiselle voi antaa.

Äkkiä hän oikaisi vartalonsa. Hän tiesi vian! Neljännestunti vain rauhallista työtä enää ja kone oli kunnossa.

Kun hän puki hitaasti päällystakkiaan ylleen, katseli hän sorvia suurella hellyydellä. Se ei enää ollut mikään kone, vaan aivan kuin elävä olento, joka oli taipunut hänen tahtoonsa. Ja kun se kerran oli taipunut, niin hän rakasti sitä. Oikein teki mieli silitellä sitä ja kutsua jollain hellällä nimellä.

— Sinä senkin… sanoi hän, mutta sanaa ei löytynyt.

Hän meni, sammutti valon, sulki oven ja vei avaimen määrättyyn paikkaansa. Ja sitten hän läksi astelemaan asuntoaan kohden. Hän oli jo aivan sen lähellä, kun muisti, ettei ollut syönyt illallista. Kotonahan kyllä oli haukattavaa, mutta nyt hänen teki mielensä saada jotain parempaa. Hän poikkesi erääseen ruokalaan ja söi oikealla nautinnolla. Ja mieli oli niin hyvä, että oli halu huutaa ilosta ja onnesta.

Ja kun hän tuli kotiaan, kirjoitti hän hellän kirjeen Almalle ja muistutti hänelle eron hetkeä ja suudelmaa aitan luona.

NELJÄS LUKU.

— Olisipa miehellä tietoja, niin sitten ei olisi hätää eikä mitään, arveli Kalle eräänä päivänä. — Mutta mistä minä ne otan? Kytölä puhui teollisuuskoulusta, mutta sinne minä olen jo liian vanha. Ja pääsisikö sinne edes ja millä rahoilla minä sen kävisin?

Hän muisti nuo kolmekymmentä markkaa, jotka olivat vielä jälellä hänen kotoa tuomistaan rahoista ja joita hän oli säästellyt huonojen aikojen varalta.

— Koetetaan niillä hankkia jotain. Rahallahan saa.

Hän tuumiskeli, mistä saisi jonkun opettajan. Hän kyseli Kytölältä, mutta tämä ei voinut hänelle antaa mitään muuta neuvoa kuin koettaa saada käsiinsä joku koneinsinööri.

Kalle otti käsiinsä puhelinluettelon ja kirjoitti sieltä kaikki insinöörit paperille. Ja nyt hän alkoi etsiä itselleen sopivaa opettajaa. Hänelle naurettiin, hän sai lähteä monesta paikasta pois, ennenkuin oli ennättänyt asiaansa selittääkään, monet insinöörit olivat muita kuin koneinsinöörejä. Joillekuille hän sai selittää asiansa, nämä neuvoivat häntä menemään teollisuuskoulun iltakursseihin.

Kalle ajatteli jo tätä. Mutta kun hän siellä kävi kuulustamassa, niin vastattiin, että hänen täytyy odottaa syksyyn, jolloin kurssi jälleen alkaa, ketään ei voitu ottaa kesken.

Ja taas alkoi Kalle etsiä itselleen opettajaa.

— Se nyt on ihme ja kumma, ellei tästä tällaisesta kaupungista tapaa edes yhtä, joka osaa ja tahtoo minua auttaa!

Ja viimein hän löysi insinööri Salon. Tämä antoi Kallen selittää ensin tarkoituksensa keskeyttämättä häntä vähääkään. Hän katsoi mieheen pitkään ja lausui sitten:

— Yksityisopetus mekaniikassa, jota siis tahdotte, on vaivalloista, sillä te ette tietysti osaa vieraita kieliä, joilla parhaimmat oppikirjat ovat.

— No mutta, hyvä jumala, kai sitä nyt sentään suomeksikin jotain on, huudahti Kalle.

Insinööri hymähti.

— Onhan hiukan. Tässä on yksi pieni kirja. Hän otti hyllyltä hetkisen etsittyään kirjan ja ojensi sen hänelle.

— Lukekaa tämä ja tulkaa sitten, kun sen olette saanut päähänne, niin kysyn, oletteko ymmärtänyt.

Kalle otti kirjan hellästi käteensä.

— Kiitoksia. Ja sitten minun piti sanoa herra insinöörille, että kyllä minä maksan vaivasta.

— Vai niin. Minä luulin teidän… Kalle punastui.

— En minä ole koskaan kerjännyt enkä aio sitä tehdäkään.

— Hyvä on.

— Minulla on kolmekymmentä markkaa, niin että sen edestä minä nyt voin ottaa opetusta. Ja kai sitten saan jostain lisää, jos tarvitaan.

— Kai me siitä sitten sovimme. Luuletteko viikon päästä voivanne jo tulla tänne?

— Koetetaan.

— Hyvä on. Hyvästi siis siksi.

Kalle meni. Hänellä oli sellainen kiire asuntoonsa kirjan ääreen, että hän nousi raitiotievaunuun.

Kirjaltaja oli kotoa poissa, sen Kalle tiesi. Hän sytytti lampun ja istui kirjan ääreen.

— Tule nyt sitten, sinä katkismus!

Hän alkoi lukea, alun hän sai jokseenkin selville, mutta sitten alkoi tulla oikea kasa tieteellisiä sanoja, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Työhuoneessa oli koneiden eri osilla niin toiset nimet, eikä niitä voimia, jotka koneessa vaikuttavat, millään erikoisilla nimillä oltu mainittu. Hän luki kuumeisena sivun toisensa jälkeen, haroi toisinaan tukkaansa harmissaan, kun ei voinut ymmärtää. Luki siksi, että päätä kivisti.

— Olenko minä niin tavattoman typerä, koska tämä ei mene minun päähäni, vai missä vika on?

Hän tarttui taas kirjaan ja puristi sitä käsissään aivan kuin vihamiestä, josta tahtoi saada voiton. Hän alkoi lukea uudelleen ja uudelleen. Viimein hän huonotuulisena meni levolle ja unissaan hän oli näkevinään vain koneenosia.

Kun hän seuraavana iltana jälleen ryhtyi kirjaa lukemaan, niin hän ymmärsi alun jo paljoa paremmin, mutta sitten tuli taas noita kirottuja nimiä ja tie nousi pystyyn.

— Kyllä minä sinut päähäni saan, sanoi hän kiukuissaan, ellen muuten niin lukemalla kuin katkismusta.

Hän turvautui tähän keinoon, luki aina palan palalta ja sitten silmät ummessa kertasi sen puoliääneen. Ja näin vähitellen kokoontui mieleen lauseita ja määritelmiä, ja muistellen työhuoneen koneita hän alkoi aavistaa, millaista liikettä kullakin tieteellisellä sanalla tarkoitettiin. Ja kun hän tällaisesta oli päässyt varmuuteen, niin tuntui oikein suloiselta, ja yhä suuremmalla voimalla hän ponnisti eteenpäin.

Päivää ennen kuin hänen piti mennä insinööri Salon luo, oli hän mielestään saanut koko kirjan päähänsä. Mutta kun hän sitten työstä palattuaan ja siistittyään itsensä läksi astelemaan insinöörin asuntoa kohden, niin tuntui aivan kuin kaikki olisi unohtunut. Hän koetti muistella, mutta lopulta alkoivat käsitteet sekaantua. Hän pysähtyi toisinaan kadulla ja selaili lyhdyn valossa kirjaa tarkistaakseen muistiaan. Hän oli varma siitä, että osasi kirjan sisällyksen, mutta kaikki tuntui olevan aivan sekaisin, eri asiat eri paikoissa, ja aina väärässä paikassa.

— No, otetaan häpeä, kun se tulee, sanoi hän viimein. — Eihän mies tästä pahene, ellei osaakaan. Pyydän anteeksi ja paiskaan rahat kouraan, sillä hyvä. Ja jos hän sanoo, etten mitään taida, niin jääkööt sitten kaikki opinnot. Tullaan koneeksi koneitten ääressä niinkuin muutkin.

Kalle tunsi olevansa aivan kuin koulupoika astuessaan insinöörin huoneeseen. Hän tunsi punastuvansa aivan tukan rajaa myöten, ja se häntä hävetti. Ja kun hän ajatteli, että kohta tulee oikea häväistys, kun insinööri nauraa hänelle, niin oli hänellä hetkisen aivan vimmattu halu tarttua tuohon vieraaseen mieheen ja heittää hänet ulos ikkunasta.

Insinööri ei alkanutkaan kysellä niin kuin Kalle oli odotellut, ei niinkuin kirkkoherra aikoinaan rippikoulussa kohta kohdalta. Hän kyseli ensin, millaisia koneita Kalle oli hoidellut työpaikassaan, ja sanoi:

— Tarkastakaamme hiukan metallisorvia! Kalle oikein riemastui.

— Sen kai tunnette? kysyi insinööri.

— No totta kai.

Ja Kallen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki heti paikalla, mitä hän koneesta tiesi.

— Älä hätiköi, älä hätiköi, kun hyvä kohta tuli heti alkuun! sanoi hän itselleen.

Insinööri alkoi selittää, ja Kalle liitti joka hetki omia lauseitaan. Kuinka helppoa olikaan kaikki nyt! Kuinka jokainen noista tieteellisistä sanoista, joille hän ei osannut kotonaan antaa oikeata paikkaa ja merkitystä, tuntui luonnolliselta, kun insinööri sijoitti ne koneen eri osiin!

Kallella oli aivan sama tunne kuin kotipajassaan silloin, kun aivan melto rauta muodostui hänen vasaransa alla, muodostui juuri sellaiseksi kuin hän tahtoi.

Tuo pelottava kirja, jonka kanssa hän oli asunnossaan taistellut, olikin äkkiä sulanut kuin metalli ja muodostui, muodostui niin ihmeellisen selväksi.

Ja jota pitemmälle keskustelu meni, sitä rohkeammaksi Kalle tuli. Hän tohti tunnustaa kaiken sen, mitä ei ollut kirjassa täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun insinööri sitten selitteli ja pyrki tekemään sen mahdollisimman laajasti, niin Kalle monasti keskeytti hänet ja sanoi:

— Niin, niin, sen minä tiedän. Se on selvää!

Kun insinööriä tultiin hetkiseksi kutsumaan toiseen huoneeseen, katsahti Kalle kelloaan. Hän oli ollut puolen kolmatta tuntia.

— Kai tuollainen herra ottaa ainakin viisi markkaa tunnilta, laski hän heti. — Minä olen siis tuhlannut nyt jo kaksitoista ja puoli markkaa. Vielä yksi tällainen kerta ja hyvästi silloin rahani.

Kun insinööri palasi, nousi Kalleja sanoi:

— Minä olen jo ollut puolen kolmatta tuntia, enköhän minä jo tällä kertaa mene.

— Niin, kyllä kai me nyt voimme jo lopettaa täksi kertaa, sanoi insinööri. — Kai tupakoitte?

— Kyllähän tuota… Insinööri tarjosi sikaarin.

Kalle kiitti ja ajatteli, polttaako sitä sisällä vai ei. Mutta kun kerran tarjottiin tulta, niin täytyi alottaa.

— Ei tuo suinkaan tästä tupakoimisajasta maksua ota?

Häntä nauratti oma lapsellisuutensa.

— Mille te nauratte? kysyi insinööri.

— Sillehän minä nauran, kun olen joka ilta tämän kirjan kanssa tapellut ja se on ollut minulle aivan kuin hepreiskaa. Mutta kyllä minä sen nyt ymmärrän.

— Niin, kyllä teillä epäilemättä on taipumuksia mekaaniselle alalle, muuta en voi sanoa. Ja miksi kirja oli niin vaikea? Onhan se niin yleistajuinen kuin mahdollista.

— Nuo monet kirotut uudet sanat.

— No, nyt minä ymmärrän. Mutta kyllä kai ne nyt jo alkavat selvitä. Ottakaa kirja matkaanne vielä ja tulkaa viikon päästä uudestaan. Siksi kai kaikki on jo kirkastunut.

Kalle kiitti ja meni. Hän läksi niin kiireellisesti, että insinööri sitä hiukan ihmetteli. Mies pakeni kuin pahanteossa. Kalle tunsi olevansa iloinen; hänen olisi tehnyt mieli tuolle miehelle sanoa jotain hyvää, kiittää häntä. Ja kun hän ei sitä osannut, niin hän pakeni. Eihän hän voinut insinöörille sanoa niinkuin isälleen:

— Senkin heittiö ja rosmo!

Isä sen olisi ymmärtänyt, mutta insinööri ei.

Portailla hänen oli niin hyvä olla, että oikein oudolta silmissä tuntui, ja väkisinkin täytyi hänen lyödä kirjaan, joka oli taskussa, ja sanoa:

— Sinä senkin…

Mutta taaskaan ei hän löytänyt oikeaa sanaa.

Työpaikassaan Kalle oli aivan täynnä säteilevää iloa. Hän lauloi ja huusi kuin hullu toisinaan. Kaikki koneet olivat hänelle nyt aivan tuttuja, hän tiesi jo suunnilleen ne suuret lait, jotka luonnossa ovat ja jotka ihminen on sitonut hyödykseen koneen muotoon. Hän oikein toivoi jonkun koneen menevän epäkuntoon, jotta pääsisi sitä korjaamaan ja näyttämään, mitä hän taitaa. Häntä hiukan harmitti se, ettei hän ollut saanut tunnustusta metallisorvin kuntoonpanemisesta. Kun seuraavana aamuna sen illan jälkeen, jolloin hän koneesta oli voiton saanut, työhuoneessa kaikki pantiin käyntiin, niin ei sorvin hoitaja edes ihmetellyt koneen kunnossaoloa. Kalle huomautti hänelle:

— Konehan käy taas.

— Niin käy.

— Mutta eilen ei käynyt.

— No, se oli sellainen pikkuinen vika.

— Minä korjasin sen.

Mies katsoi pitkään häneen.

— Vai niin. Ja olette kai siitä ylpeä? Ei kannata. Sen vian minä olisin korjannut heti, jos olisin tahtonut.

— Mutta ette siis tahtonut?

— En. Minä olen täällä koneen käyttäjä, en sen korjaaja. Jos sen panen kuntoon, niin ei minulle siitä kuitenkaan mitään makseta.

— Te olette nero! sanoi Kalle.

Muuta sanaa hän ei löytänyt sillä kertaa. Mutta hänessä oli aivan kuin veriviha noussut tuollaista työntekijää kohtaan.

Toinen käynti insinöörin luona tuotti Kallelle vielä suuremman ilon kuin ensimäinen. Luettuaan kirjan uudelleen oli kaikki hänelle tullut aivan selväksi. Hänen terve ja huomioille altis älynsä oli kuin ihmeellisellä löytöretkellä. Jokainen seikka kiinnitti uutuudellaan hänen mieltään. Ja kun nyt insinööri otti esiin teoksia, joissa oli suurien koneiden malleja, ja selitteli niitä, niin Kalle ahmi tätä kaikkea hänelle uutta ja mielenkiintoista. Hän vilkaisi tuontuostakin kelloaan. Insinööri huomasi sen.

— Onko teillä jonnekin kiire?

— Ei ole. Mutta ehkä insinöörillä.

— Minä olen varannut tänä iltana teille aikaa. Minun aikaani ei teidän siis tarvitse ajatella.

— Nyt se kiskaisee koko sen kolmikymmenisen, tuumi Kalle. — Mutta menköön, nyt sitä saadaan ja sitä siis maksetaan.

Kolme ja puoli tuntia oli kulunut, ennenkuin he lopettivat.

— Eiköhän ole jo aika jättää kaikkea taas seuraavaan viikkoon? sanoi insinööri viimein.

— Insinööri on kai jo väsynyt?

— Mitä vielä. Hyväähän tällainen kertaus minullekin tekee. Mutta te ette sulata liikoja.

Lähtiessään Kalle puristi hyvin lämpimästi insinöörin kättä, ja nyt hän jo osasi kiittääkin.

— Nyt se ilo siis on loppunut! ajatteli hän kadulle tultuaan. — Mutta jatkettava tätä on. Ja nyt minun on hankittava rahaa jostain lisää. Ja ellen saa nyt, niin ehkä hyvinkin insinööri luottaa ja odottaa siksi, kunnes rahaa tulee.

Työpaikassa tuli väen vähennys. Nuorimmat sanottiin irti työstä, näiden joukossa Kalle. Kaksi viikkoa oli hänellä siis mahdollisuutta ansaita, mutta sitten oli hankittava jostain muualta jälleen paikka. Hän alkoi tiedustella Kytölältä. Tämä vastasi:

— Jos teillä on mahdollisuus päästä ansioon maalle, niin menkää sinne. Kaupungissa ei ole nyt paikkoja. Te olette kyllä hyvä työmies, aivan erinomainen, ja olen varma siitä, että täältä saatte kiittävät paperit, mutta te olette naimaton.

— Hyvä jumala, pitääkö miehellä olla vielä muijakin, ennenkuin työtä saa? huudahti Kalle huvitettuna.

— Jos työväkeä vähennetään jossain paikassa, niin otetaan aina varteen, onko mies perheellinen vai ei.

— Se on kyllä oikein, sillä paremmin yksi vatsa nälän kestää kuin kaksi tai ehkä kolme ja neljäkin. Mutta en minä sentään akkaa mene hakemaan saadakseni työtä, vaan sellaisen minä otan silloin, kun minulla on varmasti työtä.

Eniten suretti Kallea se, että kuultuaan erostaan hän ei voinut ajatellakaan mennä insinöörin luo. Hän ei kehdannut selittää tälle, ettei hänellä ollut työtä ja että siis voisi mennä aikojakin, ennenkuin hän suorittaa opetusmaksun. Kun se ilta tuli, jolloin hänen olisi pitänyt saapua, niin hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi, ettei voinut tulla. Syytä poissaoloonsa hän ei maininnut. Hänestä tuntui, kuin hän sen tekemällä olisi tavallaan tahtonut kerjätä. Ja sitä hän ei voisi tehdä, ei koskaan.

Tuli päivä, jolloin hänen oli jätettävä työpaikkansa. Erinomaisen todistuksen hän sai ja kiitti siitä. Oudolta tuntui ajatella, että ei saisi palata enää noiden jo rakkaiksi tulleiden koneitten seuraan. Siellä olevia ihmisiä ei hän suuresti kaivannut, Kytölää korkeintaan, mutta koneita!

Ja nyt alkoi kulku paikasta toiseen. Nyt hänellä oli hyvä todistus näytettävänä, mutta siitä ei ollut apua. Todistus vaikutti sen, että hänelle edes selitettiin, miksi ei voitu ottaa työhön, eikä heti ensi lauseen jälkeen ajettu ulos.

Hän panttasi kellonsa saadakseen hiukan rahaa elääkseen, sillä noihin kolmeenkymmeneen markkaan hän ei tahtonut kajota. Ne eivät enää olleet hänen, vaan insinöörin.

Kaupungissa olevassa suuressa konepajassa hän kävi tiedustelemassa työtä. Kun hän konttorissa oli selittänyt asiansa, vastattiin hänelle:

— Ei ole paikkoja!

— Mutta kun oikein kurkistaisi, niin eiköhän löytyisi.

Konttoristia nauratti Kallen lause. Hän vastasi ystävällisesti:

— Pitäisikö teidän sitten niin välttämättömästi päästä tänne? Juuri tänne?

— Kyllä se on aikomukseni. Minä teen vaikka ilmaiseksi aluksi työtä.

— Minkätähden?

— Tutustuakseni koneisiin.

— Olette siis teknillisessä korkeakoulussa?

— Kuinka niin?

— No, tahdotte kai suorittaa insinöörintutkintoon vaadittavat palvelukset tehtaassa.

— En minä herra ole, minä olen työmies.

— Sitten teidän on vaikea tänne päästä.

— Mutta jos minä tulisin sittenkin! Minulla on hyvät työtodistukset.

— Ne eivät auta nykyään. Persoonallisen suosituksen nojalla ehkä voisitte saada paikan.

— Mitä tuo persoonallinen suositus on?

— Ettekö sitä ymmärrä? Jos joku henkilö jonka sanoille insinööri panee painoa, kysyy teille täältä paikkaa, niin…

Kalle riemastui.

— No, kyllä sitten tiedän. Minä tulen tänne vielä tänään, saattepahan nähdä.

Konttoristi nyökkäsi ystävällisesti.

— Te taidatte mennä aina minne tahdotte?

— No, jos vain tahtomalla pääsee jonnekin, niin kyllä minä sitten menen. Hyvästi nyt ja tuhannet kiitokset neuvosta.

Heti insinööri sanan kuultuaan Kalle tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän riensi insinööri Salon luo. Nyt oli jätettävä turha arkuus syrjään ja toimittava kuin mies ainakin. Insinööri on mies ja kyllä hän silloin suoruuden ymmärtää. Ja ellei vähällä ymmärrä, niin selittää siksi, kunnes se mahtuu hänen päähänsä.

Insinööri Salo ei ollut kotona, mutta sanottiin hänen tulevan neljännestunnin päästä. Kalle meni ulos ja asettui kadun toiselle puolelle odottamaan. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, seisoi siinä ja piti katuovea silmällä. Hän oli päättänyt odottaa siinä vaikka vuorokauden.

Insinööri tuli. Kalle antoi hänen mennä sisään.

— Jos puhun ulkona, voi hän päästä minusta helpommin vapaaksi. Kun pääsen sisälle, niin ei hän voi karata.

Hän odotti jonkun aikaa ja meni sitten soittamaan ovikelloa. Insinööri tuli itse avaamaan.

— Kas, sanoi hän ystävällisesti. — Siinähän te olette! Olen jo ihmetellyt, aiotteko kokonaan jättää kaikki.

— Minä tahdon puhua insinöörin kanssa, sanoi Kalle.

— Astukaa sisään. Voitteko toimittaa asianne neljännestunnissa? Enempää aikaa en voi luovuttaa.

— Voin.

— Hyvä on.

He astuivat insinöörin työhuoneeseen.

— No, asia?

— Minulla ei ole paikkaa. Työpaikasta vähennettiin väkeä. Vanhemmat ja naimisissa olevat saivat jäädä. Minä olen nuori ja naimaton. Todistus on erittäin hyvä.

— Tuon paikan menettämisenkö tähden ette enää käynyt täällä?

— Niin.

— Kirjoititte ja toitte kai itse kirjeen, koska siinä ei ollut postimerkkiä?

— Niin toin.

— Miksi ette tullut selittämään suullisesti?

Kalle hengähti syvään. Oli niin vaikeaa sanoa.

— Minä häpesin. Minä olin säästänyt, niinkuin jo alussa kerroin, kolmekymmentä markkaa näitä täällä-käyntejäni varten. Laskin teidän ottavan viisi markkaa tunnilta. Olin ollut yhteensä kuusi tuntia jo. Minulla ei ollut enempää rahaa.

— En ollut maksua määrännyt, ette siis tiennyt mitä otan. Olisinhan voinut odottaa maksun saamista.

— Ei työmieskään odota. Minulla on nuo kolmekymmentä markkaa taskussani. Minä maksan vaikka heti.

— Se toiseen kertaan. Ette kai tämän tähden tullut tänne?

— Minä tahdon päästä työhön.

— Ja tahdotte, että minun pitäisi hankkia paikka teille. Niinkö?

— En. Minä tiedän paikan.

Ja Kalle mainitsi konepajan, jonne oli pyrkinyt. Insinööri hymähti.

— Ja millä luulette sinne pääsevänne?

— Sillä, että insinööri antaa minulle, niinkuin he konttorissa sanoivat, persoonallisen suosituksen.

— Minä voin tunnustaa, että teillä on mekaanikon taipumuksia, mutta mitä työssä osaatte, sitä minä en tiedä.

— Mutta sen tiedän minä, vastasi Kalle. — Antakaa minulle mikä kone tahansa, ja minä takaan, että kahden päivän päästä suoritan sillä enemmän kuin kukaan muu.

— Oletteko siitä niin varma?

— Olen. Minä tunnen ruumiini. Katsokaa tätä kättä, se on aivan varma. Pankaa mikä paino tahansa siihen, ja minä sanon sen täsmälleen. Minä olen hyvä työmies, se on aivan varmaa. Jos minä nyt vain pääsen tuohon konepajaan sisään, niin kyllä näytän mihin kykenen. Minä takaan kunniasanallani, että insinöörin ei tarvitse hävetä sitä, että antaa tuon persoonallisen suosituksen. Minä takaan sen.

Ensi kertaa eläissään Kalle tunsi jotain rukoilevansa, mutta hän ei sitä nöyryytykseksi laskenut, kun hän tiesi, aivan varmasti tiesi voivansa vastata sanoistaan ja lupauksistaan. Insinööri seisoi hänen edessään sanaakaan sanomatta, hymyili ainoastaan. Kalle tunsi, miten helppoa hänen oikeastaan oli puhua tälle miehelle, joka aivan varmaan häntä ymmärsi. Hän jatkoi siis:

— Minä voisin kyllä mennä maalle kotia, sillä isäni on seppä ja ansaitsee kohtalaisen hyvin. Mutta minä olen päättänyt päästä suurempaan työhön, kuin mitä siellä on tarjona. Ja sitäpaitsi ei minun sisuni anna myöten, että menisin sinne koko kylän naurettavaksi, kun työn puutteessa olen ollut pakotettu lähtemään kaupungista pois. Minun täytyy päästä eteenpäin! Minä tiedän varsin hyvin, että minä saan aikaan kaiken sen, mitä tahdon, kun minä vain pääsen ensin siihen kiinni. Antakaa nyt tuo suositus, jotta saan paikan.

— Te olette sen jo saanut, vastasi insinööri.

— Mitä?

— Minä olen tuo insinööri, jolle minun on annettava suositus, ja minä olen sen ottanut vastaan ja päästän teidät työhön.

Kalle hölmistyi vähäksi aikaa niin, ette osannut mitään sanoa. Hän rupesi nauramaan. Ja sitten hän äkkiä iloisesti huudahti:

— Mutta mitä te sitten siinä hönttielette?

Insinööri katsoi häneen hämmästyneenä. Kalle huomasi mitä oli sanonut ja kiiruhti selittämään:

— Katsokaas, minä olen tottunut haukkumaan silloin kun tahdon sanoa jotain oikein hyvää.

Insinööri purskahti nauruun.

— Te olette mukava mies. No, mitä työhön tulee, niin saatte mennä heti konepajaan. Minä ilmoitan puhelimella konttoriin.

— Kiitos, kiitos, minä menen ja takaan…

— No, kyllä minä uskon.

— Ja maksanko minä nyt noista tunneista ja opetuksista?

— Minä jätän sen rahan teidän huostaanne korkoa kasvamaan, sen summan sekä sen, joka tulee seuraavista tunneista. Kerran minä sen karhuan ja silloin korkojen kanssa.

— Ja minä maksan sen ja maksan tämänkin päivän!

— Minä olen nimittäin varma siitä, että me kerran joudumme vielä enemmänkin tekemisiin kuin ainoastaan täällä huoneessani ja konepajassa.

— Insinööri taitaa olla…

— Aioitte varmaankin sanoa: yhtä itserakas kuin minäkin! Niin olenkin. Mutta nyt minulla ei ole enää aikaa uhrata teille. Lähtekää!

Kalle meni sellaista kyytiä kuin suinkin pääsi konepajaa kohden. Hän riuhtaisi oven auki konttoriin ja suu naurussa meni konttoristin luo.

— Minä tulin nyt!

— Paikka on teillä.

Ja niin hän mainitsi osaston ja työnjohtajan, jonka puoleen Kallen piti kääntyä.

— Minä kiitän vielä neuvosta, sanoi Kalle ojentaen kätensä konttoristille. — Minä en tätä unohda, saatte nähdä. Minulla on hyvä muisti kuin hevosella ja koiralla.

— Minä olen saman neuvon sanonut niin monelle ennen teitä.

— Samapa se. Minä siitä ainakin hyödyin. Ja se on pääasia!

Konepajassa Kallea aluksi oikein huumasi sen suuri, korvia tukkiva pauhu. Monenlaisten koneiden käynti ja niiden synnyttämä ääni nostatti veren hänen kasvoilleen. Täällä oli uusia suuria koneita, jotka hän voi ottaa omakseen, vallita niitä ja tarkoin tuntea niiden toiminnan salaisuuden. Hän etsi työnjohtajan ja ilmoitti nimensä. Hänelle annettiin paikka koneen ääressä, joka puristi metallilevyn määrätyiksi muodoiksi. Tällainen kone, vaikkakin paljon pienempi ja yksinkertaisempi, oli ollut hänen entisessäkin työpaikassaan.

— Osaatteko käyttää tällaista konetta? kysyi työnjohtaja.

— Luulen osaavani.

Työnjohtaja näytti koneen käynnin, ja kun Kalle oli muutamia levyjä pannut koneeseen ja se oli toiminut hyvin, sanoi työnjohtaja:

— Ottakaa työpuku yllenne ja ryhtykää toimeen.

Vasta silloin Kalle huomasi, että hänen yllään olikin ainoa, paras pukunsa. Mutta hän ei tahtonut mennä kotiaan muuttamaan toista.

— Se on kotona. Minä teen tässä puvussa nyt.

— Voitte saada rasvaa koneesta siihen. Minä tuon teille varatakkini.

Kallen mieli oli niin suloisen hyvä, kun hänelle aivan ventovieras mies tarjosi lainaksi vaatteitaan. Hän puki hyvällä mielellä takin ylleen ja ryhtyi konetta tarkastamaan. Hän antoi sen vähän aikaa lyödä tyhjiltään ja iloitsi sen jyskyvästä äänestä. Sitten hän seisautti sen ja tarkasti sen kaikki osat, ja insinöörin opettamat tieteelliset nimitykset johtuivat hänen mieleensä.

— Kyllä kai minä tämän oriin jo tunnen, koska tunsin varsankin siinä entisessä paikassani. Annetaanhan hurista!

Hän ryhtyi työhön. Kone kävi ja metallilevy siirtyi hänen käsissään säännöllisesti koneen puristimen alle. Pian hän huomasi, että jotain puutteellista oli hänessä itsessään olemassa. Kone sai lyödä monta kertaa aivan tyhjään, kun hän ei ennättänytkään kylliksi pian sovittaa metallilevyä siihen. Tämä Kallea harmitti. Hän tunsi olevansa aivan kuin puutteellinen koneenosa, joka ei ollutkaan sopusoinnussa muun koneen kanssa. Vimmaisena hän alkoi kiirehtiä kätensä liikkeitä. Jo tuli yhä useampia perätysten koneen tarvitsematta turhaan toimia. Mutta sitten taas saattoi tulla hukkalyönti. Vaistonsa sanoi hänelle sen määrän, minkä hän perätysten saattoi valmistaa, ja hän laski yhä uudestaan hukkalyönnistä eteenpäin, pyrkien saavuttamaan yhä suuremman määrän. Tasaisesti nousivat kymmenluvut, turhat lyönnit vähenivät yhä enemmän, hän tavoitteli jo sataa, johon hän kaikin keinoin koetti päästä. Vasta silloin hän olisi mielestään tyytyväinen. Hän oli jo sivuuttanut kahdeksankymmentä, kun huomasi jonkun tulleen viereensä ja kysyvän jotain. Kalle arveli työnjohtajan siinä olevan, ei tahtonut keskeyttää ja ärähti senvuoksi vihaisesti:

— Ei saa häiritä!

Kysyjä vaikeni. Sanojen aikana oli tullut kaksi hukkalyöntiä, oli siis alettava jälleen alusta. Kalle siirsi levyt koneeseen ja antoi sen toimia. Vaikka koko tehdas olisi romahtanut hänen ympärillään, niin nyt hän tahtoi päästä sataan asti, sen hän päätti. Koko hänen ruumiinsa oli jännitetty, katseensa terävä, käsiensä liike rauhallinen, säännöllinen, mutta hyvin nopea, pysytellen koko ajan koneen lyöntien tasalla. Kymmenmäärät kulkivat ohitse, lähenivät tasaisesti sataa. Määrä oli täysi, hän huusi riemusta:

— Sata täyteen! Pääsinpäs sentään!

Nyt hän kääntyi. Insinööri Salo seisoi hänen vieressään.

— Teillekö minä äsken ärähdin? kysyi Kalle.

— Minulle, niin, ja teitte oikein siinä, sanoi insinööri. — Sata kappaletta ilman hukkalyöntiä, sitä ei ole vielä täällä kai kukaan tehnyt! Te osaatte tehdä työtä, nyt minä sen uskon, kun itse näin. Terve tuloa konepajaan!

Hän ojensi kätensä, ja Kalle tarttui siihen suurella ilolla.

Kun insinööri oli mennyt ja Kalle valmistautui jälleen työhönsä, sanoi hän itsekseen:

— Kyllä minä kuolleen esineen painon osaan määrätä tarkkaan, mutta enköhän määrää elävässäkin oikein, jos sanon, että tuo mies on aivan täysipainoinen. Ja sellainen olen minäkin, niin totta kuin elän. Perhanan itserakkaus!

Hän pani koneen käyntiin. Hän osasi nyt sitä käyttää mielensä mukaan, ja hän lauloi työssään.

VIIDES LUKU.

Saadessaan jälleen käsitellä koneita tunsi Kalle itsensä hyvin onnelliseksi, ja tätä tunnetta kesti pitkät ajat. Insinööri Salo piti häntä silmällä ja hankki hänelle piankin tuntuvan palkanlisäyksen. Tämä jossain määrin herätti hänen työtovereissaan kateutta, mutta rehellisimmät tunnustivat kyllä suoraan, että Kalle erinomaisen nopeutensa ja täsmällisyytensä vuoksi oli ansainnut työnsä mukaisen palkan.

Toukokuun lopulla hän pääsi alemmaksi työnjohtajaksi erääseen osastoon. Alussa tämä nuoren miehen asema herätti suoranaista vihaa häntä kohtaan, sillä kaikki pelkäsivät hänen asettavan samat vaatimukset toisille työn suhteen, kuin mitkä hänellä itselläänkin oli. Alkuaikoina ei huomattu kuitenkaan mitään tämänsuuntaista piirrettä hänessä. Hän vaihtoi miehiä eri töihin kyllä, mutta jokainen oli tyytyväinen siihen, sillä Kallen terävä silmä ja ihmisten käytännöllisten lahjojen punnitsemiskyky sai hänet näkemään, millä työalalla kukin saattoi tuottaa eniten.

Palkkansa ylenemisen johdosta hän oli saanut tilaisuuden vuokrata itselleen yksityisen huoneen, jossa hän viihtyi erinomaisen hyvin. Oleskellessaan konepajassa suuren ihmisjoukon kanssa tunsi hän aivan vastustamatonta halua olla yksinään. Näinä hetkinä, joina hän mietti koneita ja niiden käyttämistä, tuli hän tehneeksi huomioita, mitkä hän sitten omalla paikallaan toteutti.

— Jokaisella ihmisellä on nyt kerta kaikkiaan vain muutamia määrättyjä ominaisuuksia. Niitä hänen on käytettävä. Minä olen mieltynyt koneisiin, siis minun on oltava niiden parissa. Minä olisin huono puutarhuri. Mutta koneittenkin hoitamisessa on katsottava kunkin luontaisia ominaisuuksia. Muutamat vaativat käyttäjältään suurta kätevyyttä. Sen täytyy olla ihmisessä jo luonnostaan, sillä jos hänen täytyy siihen pakottaa itsensä, niin tehdastyö lamauttaa hänen henkiset ominaisuutensa. Toisissa vaaditaan mitä suurinta tarkkuutta, sekin on luontainen ominaisuus. Minä itse olen huolellinen, mutta en tarkka. Minun täytyy saada kaikki pian valmiiksi, sillä se on minun veressäni. Itse en kelpaisi siihen paikkaan, mihin pajassa voin panna toisen. Ellen saa tehdä sellaista työtä, joka mieluisessani ajassa valmistuu, niin tulen kärsimättömäksi, ja silloin työ on rangaistus.

Ja hän tuli piankin huomaamaan tuon meidän maassamme aivan yleisen vian kaikilla työaloilla, että ei pyritä saavuttamaan kylliksi suurta ammattitaitoa. Jokainen konepajan mies uskoi olevansa kykenevä melkein mihin työhön tahansa siellä, kun hän vain työtavan ymmärsi ja koneen käyttämisen. Mutta juuri tässä oli erhetys.

— Älykäs mies onnistuu epäilemättä monellakin alalla, mutta ainoastaan muutamilla aloilla hän on täydellisesti kotonaan. Minä rakastan koneita, mutta jos minun pitäisi olla kelloseppä ja sitten kumarassa hypistellä noita pieniä rattaita, niin tulisin hulluksi. Minä en rakasta pientä naksutusta, kaikessa täytyy olla voimaa.

Insinööri oli jatkanut Kallen kanssa koneoppia, herättänyt nuoressa miehessä tavattoman suuren innostuksen syventymään tähän alaan yhä enemmän.

— Teidän täytyy oppia saksankieltä, sanoi hän kerran Kallelle, sillä muuten ette voi ottaa kylliksi itse selkoa.

— Opitaan, vastasi Kalle.

Insinööri hankki hänelle erään ylioppilaan neuvojaksi. Kahden viikon päästä oli Kalle tämän jättänyt. Hänellä ei ollut aikaa tämän miehen opetuksen mukaan harjoittaa kieltä. Se kävi liian hitaasti. Hän ei ollut tottunut lukemaan kielioppia, ja sen monituiset vieraat sanat tekivät hänelle tavatonta haittaa. Omin päin hän etsi erään saksalaisen vanhanpuoleisen neidin, joka alotti opetuksensa puhumalla heti vierasta kieltä. Kallea tämä huvitti. Hänen ei tarvinnut kotona mitään kirjaa lueskella, ei muuta tehdä kuin koettaa pitää muistissaan sen, mitä neidin luona oli kuullut. Hän edistyi nopeasti, puhui aivan virheellisesti ja ääntäen tavattoman huonosti kieltä, mutta hän puhui kuitenkin ja ymmärsi jo jotain saksalaisesta sanomalehdestäkin. Mitä ei oikein ymmärtänyt, sen hän arvasi. Hän sai täten suuren sanavaraston ja välitti vähät siitä, olivatko päätteet, joita hän käytti, oikeita ja sanat oikeassa vieraan kielen määräämässä järjestyksessä, kun vain löysi joka ajatukselleen vieraasta kielestä muodon.

Koneittensa ääressä hän aina puhui itsekseen saksaa.

Elokuussa hän sai viikon loman ja meni kotiaan. Almalle hän oli silloin tällöin kirjoittanut ja saanut tältä kirjeitä. Toisinaan oli kaipaus ollut hyvin suuri, mutta toisinaan hän pitkiksi ajoiksi aivan unohti nuoren tytön. Hänen aivoihinsa eivät mahtuneet koneet ja nuori tyttö rinnatusten. Silloin ainoastaan, kun ruumis oli oikein väsynyt, saattoi ikävä tulla ja hän kaipasi naisellista hyvyyttä.

Isän ilo poikansa nähdessään oli hyvin suuri, ja Mikko kuunteli suu ja silmät auki tehtaasta, jossa veljensä nyt oli alempana työnjohtajana.

Vasta toisena päivänä tulonsa jälkeen Kalle meni Almaa tapaamaan. Ei hän itselleen voinut selittää, miksi ei hän jo ensimäisenä tätä tehnyt. Tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi hiukan viivyttää. Alma oli hiukan ujo nähdessään kaupunkilaisesti puetun Kallen, jonka käytökseen ja esiintymiseen oli tullut jonkinmoista liioittelevaa varmuutta. Tämä säikytti Almaa, ja hän vastasi Kallen kysymyksiin hyvin lyhyesti. Pettyneenä Kalle palasi kotiaan.

— Siinä oli suuri erehdys, sanoi hän itsekseen.

— Minä olen muuttunut, Alma on pysynyt samana. Me emme enää sovi yhteen.

Hän koetti seuraavana päivänä puhella Alman kanssa uudelleen tavatessaan hänet entisellä kohtaamispaikallaan. Alma oli nyt hiukan puheliaampi. Hän muistutti Kallen mieleen entisiä pieniä seikkoja, puhui päivistä, jolloin jotain määrättyä oli tapahtunut. Kalle ei näitä muistanutkaan enää.

— Mitä sellaisista pikkuasioista, sanoi hän.

— Eihän niillä ole mitään merkitystä.

Hän hyväili rajusti Almaa, siten löytääksensä jotain tuosta entisestä suuresta tunteestaan. Tämä teki Alman araksi, ja hän kiiruhti pois.

— Temppuja! arveli Kalle tultuaan kotia. — Hän luulee sillä tavoin sitovansa minut paremmin. Hän on olevinaan kaino ja arka, niinkuin tuollainen piika pahanen sitä koskaan olisi.

Vielä kerran hän kuitenkin yritti keskustella Alman kanssa ja puhui silloin koneista ja tehtaasta. Alma ei osannut vastata mitään.

— Se on kaikki minulle aivan vierasta, sanoi hän suoraan. — Minun täytyisi ensin saada nähdä kaikki tuo ja sitten vähän ajatella. Minä en voi heti paikalla saada kaikkea päähäni mahtumaan.

— Ei puhuta sitten siitä, mikä ei päähäsi mahdu, lausui Kalle harmistuneena.

Hän olisi niin mielellään suonut Alman taipuvan kaikkeen, mitä hän tahtoi, ja kun ei sitä tullutkaan, käsitti hän itselleen tehtävän julkeaa vääryyttä. Jäähyväishetkellä Alma kyllä koetti olla mahdollisimman herttainen ja välitön ja puhui siitä, kuinka oli ikävöinyt Kallen kirjeitä ja kuinka oli jokaisen lukenut aivan moneen kertaan. Tämä miestä miellytti, ja hän lupasi vastedes kirjoittaa useammin.

— Oletko jo ajatellut, milloin vietämme häät? kysyi Alma.

— En, vastasi Kalle.

Tämä kysymys aivan kuin sitoi hänet, tahtoi hänet pakottaa johonkin määrättyyn elämän muotoon. Ja sitä hän ei tahtonut. Vapaa hän tahtoi olla, aivan vapaa etsimään tietään eteenpäin maailmassa!

— Kyllä minä odotan siksi, kunnes se sinulle soveltuu, sanoi Alma rauhallisesti. — Luotanhan minä sinuun ja entisiin lupauksiisi.

Kallea jo harmitti tämä hänen lupauksiinsa vetoaminen. Hän oli sittenkin tehnyt tyhmästi, kun silloin meni karjapihan aidan luo. Ellei hän olisi mennyt, niin ei tuotakaan kahletta olisi olemassa. Hänen teki mieli sanoa ajatuksensa suoraan Almalle, mutta katsottuaan tämän silmiin ja nähdessään niiden suloisen ilmeen hän ei rohjennut. Jotain oli kuitenkin, jotain määräämätöntä, jota hän ei voinut selvittää, mikä hänet sitoi juuri tähän naiseen. Hän pehmeni ja ennen eroa lausui hänelle monta hellää sanaa ja oli sydämestään iloinen, kun huomasi Alman onnellisuuden.

Kotipajassa oli Kalle tehnyt hiukan työtä aikansa kuluksi ja isäänsä auttaakseen. Käsi oli kyllä vielä yhtä varma kuin ennenkin, eikä voimistakaan ollut puutetta, mutta koneiden antama lumous oli jo niin hänen veressään, että tämä kaikki tuntui jonkinjoutavalta ja hänen kaltaiselleen miehelle melkein arvottomalta.

Kun hän oli lähtenyt, pudisteli vanha seppä hiukan päätään ja mutisi:

— Poikaa riivaa ylpeyden perkele, sen huomaan. No, kun onni potkaisee, niin tulee aina ylpeys nuorella iällä, mutta kyllä viimein nöyryyskin tulee. Ei elämä ole ulkonaisessa menestyksessä. Sisässäpäin se on, sisässäpäin! Hän tahtoo, että koko maailma olisi häntä varten. Kyllä tasaantuu, kun huomaa, että hän on maailmaa varten. Kunnollisena hän on pysynyt, sen kuulee jo hänen äänestään, ja se on sentään toistaiseksi pääasia kaikessa. Kaikki muu voidaan saada, sitä ei, jos se kerran menee. Ei sitä!

Kalle palasi konepajaan ja ryhtyi jälleen työhönsä. Hän oli lomalla ollessaan ikävöinyt koneita. Ne jälleen nähdessään eivät ne häntä enää lumonneetkaan. Hän tunsi jo ne aivan liian hyvin. Hänen osastossaan tekivät kaikki miehet omilla koneillaan sen määrän, minkä saattoi vaatia.

Kalle kaipasi suurempaa tehtävää.

Hän ajatteli tulevaisuutta, ja se tuntui hämärältä. Hän voisi muutaman vuoden päästä ehkä nousta työnjohtajaksi koko tehtaassa ja olla siis insinöörin lähin mies, mutta silloin olikin tie loppunut. Siitä ei hänen kaltaisellaan miehellä ollut enää nousemisen mahdollisuutta. Hän osasi jo kaiken, mitä siihen toimeen vaadittaisiin, sen hän varsin hyvin tiesi. Edessä ei siis ollut muuta kuin odottaa, ehkä vuosikausia odottaa, että toinen väistyy hänen tieltään. Mitään enempää ei hänen enää tarvinnut ponnistella, paikka tuli aivan kuin itsestään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Saksankieltä hän luki, mutta ei sitäkään enää millään erikoisella innolla. Hän sai insinööriltä katseltavakseen muutamia suuria teoksia, joissa oli selitettynä koneita ja niiden osia. Ne häntä kyllä huvittivat, mutta ne olivat ainoastaan kuvia, hänen täytyisi saada itse koneet haltuunsa. Ja jos hän sellaiset saisikin, niin silloin taas kaikki olisi seisahduksissa. Hän ei olisi mitään muuta kuin työnjohtaja, ei mitään muuta!

Hän rupesi jo miettimään uusien koneitten keksimistä ja loma-aikoinaan piirusteli parhaan kykynsä mukaan ja tuumi, miten hän ne toteuttaisi. Hän huomasi, että saadakseen tällä alalla jotain erikoista aikaan täytyisi hänellä olla tietoja korkeammasta matematiikasta. Ja mistä hän ne hankkisi?

Hän puhui tästä insinöörille kerran.

— En minä pidä sitä teille tarpeellisena, sanoi tämä. — Matemaattiset laskelmat voi aina hankkia rahalla. Laskijoita on aina olemassa. Te olette käytännön mies.

Tie pystyssä taas! Käytännön mies, käytännön mies! Mutta kun hänellä ei ollut tilaisuutta käyttää kaikkea sitä, mitä hänessä oli!

Ja tämän miettimisen ohella hänessä syntyi jälleen pelottavan voimakkaana se ajatus, että yhteiskunta jollain tavoin teki hänelle vääryyttä. Tuossa oli tuokin insinööri, joka oli saanut kaiken opin, mikä hänelle, Kallelle, olisi ollut välttämätön. Ja oppi oli hänessä kuolleena painolastina. Ihmisien täytyi syntyä johonkin herrasluokkaan, saadakseen sen, mitä halusi elämässä; sepän pojalle eivät kaikki tiet olleet auki.

Katkeruudessaan hän alkoi juoda. Ensin vähän, mutta sitten yhä enemmän. Ei hän sille pannut suurtakaan painoa, kun ruumiinsa kesti sen erinomaisen hyvin. Tosinhan toisinaan työhön tullessa hiukan väsytti, eikä käsi aina ollut yhtä varma kuin ennen, mutta saattoihan silloin pysytellä hiukan syrjässä, kun oli työnjohtaja, ja järjestää tehtävänsä pajassa ruumiinvointinsa mukaan.

Almalle hän kirjoitti toisinaan. Monasti hän valitti tälle elämän tyhjyyttä ja sanoi toivovansa pian saada viedä Alman vihille. Mutta jokaisen tällaisen kirjeen, jonka hän illalla oli kirjoittanut, hän aamulla luettuaan repi. Alma ei kuitenkaan ymmärtäisi häntä, siitä hän oli aivan varma.

Ja sitten tuli naisseura! Olihan hän monasti huomannut, että juhlissa ynnä muissa tilaisuuksissa, missä hän oli suuren väkijoukon keskellä, naisten katseet häneen kääntyivät. Ennen ei hän ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota, sillä työ oli täyttänyt niin hänen ajatuksensa, ettei niissä naisväelle jäänyt tilaa. Mutta nyt hän kaipasi tuota tyhjänpäiväistä lavertelua, päästäkseen vapaaksi omista mietteistään.

Ja seuran mukana tuli suhteita. Hän sai hyvin pian jokaisen naisen omakseen. Ja kun se oli tapahtunut, ei se häntä enää miellyttänytkään. Vaikka nautinto olikin hänet hetkiseksi yhdistänyt toiseen olentoon, niin hän tunsi, miten he sittenkin pysyivät toisilleen aivan vieraina. Alman seurassa hän sittenkin oli tuntenut suurempaa henkistä yhteyttä kuin näiden kaupunkilaistyttöjen kanssa. Ja kun nämä sitten puhuivat naimisiinmenosta ja pitivät sitä aivan luonnollisena suosionsa antamisen tuloksena, niin Kallea harmitti. Kaikki oli kauppaa elämässä, joko sitten sitä käytiin rahalla tai ruumiilla. Jokainen pyrki siten vain anastamaan itselleen.

Eräänä päivänä hän oli humalassa vielä aamullakin, heräsi liian myöhään ja jäi tehtaasta pois, ei kehdannut mennä työn alkamisen jälkeen.

Hän häpesi tätä niin, että pysytteli sen jälkeen aivan raittiina kaksi viikkoa. Mutta sitten tuli uusi juopottelu-aika. Hän oli kaksi päivää perätysten pajasta poissa.

Kun hän kolmantena päivänä tuli tehtaalle, sai hän kutsun saapua insinöörin työhuoneeseen.

Hänen astuessaan sisään käveli insinööri huoneessa edestakaisin.

— Te olette ollut mitään ilmoittamatta paikaltanne poissa kahtena päivänä perätysten. Tiedättekö, että siinä on kylliksi syytä teidän erottamiseenne?

— En tiennyt, mutta uskon nyt, vastasi Kalle.

— Minä en tahdo olla kohtuuton enkä halua ihmistä tuomita. Mikä oli syynä poissaoloonne?

— Minä olen juopotellut. Insinööri oli vähän aikaa vaiti.

— Minä luulin teitä ehdottomasti raittiiksi, sanoi hän viimein.

— Minä olin raitis ennen, mutta olen jo jonkun aikaa juopotellut.

— Tuottaako se teille nautintoa?

— Hittoako se nautintoa tuottaa! Lopulta siinä istuu kyyröllään ja hokee itselleen: älä mene tappelemaan, sillä humalassa tahtoisin sitä aina tehdä, älä mene, muuten joudut putkaan! Ja sinne minä taas en tahdo mennä. Se on sentään häpeä!

— Ja humalan mukana tulevat naiset.

— Tietysti, ne ovat se peräkaneetti siinä.

— Voitteko selittää itsellenne, miksi te juotte?

— En. Olen koettanut, mutta en ole voinut.

— Minä sen sanon teille. Teillä on tulinen kiire päästä käyttämään voimianne jossain suuremmassa, ette jaksa odottaa, kunnes sellaiseen kelpaisitte, ja kuvittelette teille tehtävän vääryyttä. Siinä syy, eikö niin?

Kalle hengähti syvään.

— Te osaatte arvostella hyvin työn ja hyvin työntekijät, sen tiedän. Teidän osastollanne saavutetaan koko pajan parhaimmat tulokset. Mutta itseänne ette osaa arvostella. Suunnaton itserakkautenne ja varmuutenne sokaisee teidät. Te punnitsette itseänne koko ajan väärin.

Kalle tunsi, kuin olisi hänen olemuksensa sisäinen ruoto vedetty esiin. Hän tunsi joka lauseen todeksi, niin kovasti kuin ne koskivatkin. Ja sielunsa suuressa rehellisyydessä hänellä oli tänä hetkenä vain yksi toivomus:

— Ettei tuo hyvä mies vain kesken lopettaisi, vaan antaisi tulla, kun kerran on alkuun päässyt!

Insinööri jatkoi tyynesti ja ystävällisesti:

— Teillä on suuret lahjat, mutta ne eivät vielä ole siinä yhteydessä, missä niiden tulee olla. Minä olen teitä pitänyt silmällä ja olen ajatellut, että kerran me voisimme olla muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Nyt te olette pilaamassa kaiken, sillä vaikka kuinka teitä suosisin, niin minun täytyy pitää täällä järjestystä yllä. Minä en saa menetellä teidän suhteenne toisin kuin muidenkaan. Ansioillenne olen velvollinen antamaan tunnustuksen, mutta heikkouksillenne täytyy minun olla ankara.

— Tietysti, vastasi Kalle.

Insinöörin antama tunnustus teki niin tavattoman hyvää hänen sydämelleen.

— Meidän maassamme, jatkoi insinööri, on kaiken onnettomuus juuri siinä, että tuolla teidän iällänne haaskataan kaikki voimat. Terve ruumis kestää paljon, senvuoksi ei huomatakaan sen kärsimiä vaurioita. Mutta kun päästään tuohon puoliväliin neljättäkymmentä, silloin eivät hermot enää vastaa vaadittavaa voimanponnistusta. Ja silloin ei enää voida mennä eteenpäin. Ja tämä tällainen ilmiö on huomattavissa kaikilla aloilla. Minä en ole mikään raittiussaarnaaja, kaukana siitä, mutta sen minä sanon teille, että nyt on teillä valittavana, ollako kymmenen vuoden päästä mies, joka on päätänsä muita korkeammalla, vai ottaako nyt turhanpäiväisiä nautintoja, jotta silloin ollaan toisten päiden tasalla.

Insinööri vaikeni. Kalle katsoi häneen aivan suoraan ja odotti. Kun ei mitään enää tullutkaan, astui hän insinöörin luo, ojensi kätensä ja lausui:

— Kiitos! Saanko vielä jäädä konepajaan, vai joko olen sanottu irti?

— Saatte jäädä. Minä en vaadi mitään, minä odotan.

— Ei tarvitsekaan vaatia, kyllä minä jo tiedän. En minä rupea tässä lupailemaan, mutta kyllä minä jo tiedän mitä minun pitää tehdä.

— Turhaa onkin luvata. Lupaukset ovat vain sanoja. Niitä on niin helppo antaa.

— Saanko tulla kuukauden päästä taas tänne?

— Saatte.

— Kiitos siitäkin. Kiitos tästä päivästä. Kalle puristi lujasti insinöörin kättä ja palasi paikalleen pajassa.

Kun hän tarttui työhönsä, sanoi hän itsekseen:

— Hän tahtoo olla minun kanssani kerran muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Niin tahdon minäkin!

Sen jälkeen hän oli ehdottomasti raitis. Työ ei tuottanut hänelle suurta nautintoa, illat olivat yksinäisyydessä ikävät, niitä täytyi kuluttaa käymällä kävelemässä, elävissä kuvissa ja teatterissa. Mutta hän sai pidetyksi itsensä kurissa, vaikka toisinaan, kun halu tuli mennä juomaan, olikin istuttava asunnossa ja hoettava itselleen:

— Oletko sinä ämmä, joka et itseäsi voi hallita? Kuukauden päästä hän astui insinöörin huoneeseen jälleen.

— Mitä teillä on asiaa? kysyi insinööri, joka koko kuukauden aikana ei ollut vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan ulkopuolella sen, mitä jonkun harvan kerran oli ollut välttämätöntä töissä.

— Siitä on nyt kuukausi, vastasi Kalle.

— Mistä?

— No, siitä saarnasta, minkä minä sain, vastasi Kalle hymyillen.

— Niin taitaa olla.

— Ja onkin minuutilleen. Minä panin sen mieleeni silloin.

— Ja mitä teillä on minulle nyt sanottavaa?

— Minä olen tämän ajan ollut ehdottomasti raitis ja tiedän täyttäneeni tehtäväni pajassa mallikelpoisesti.

— Minä tiedän sen, vastasi insinööri.

— Mistä?

— Olen pitänyt teitä silmällä ja… No niin, miksi en sitä sanoisi, pitänyt teitä suoranaisen valvonnan alaisena.

Kallea ensi hetkessä hiukan harmitti, että häntä oli aivan kuin lasta valvottu, mutta sitten hän näki asian oikean puolen ja sanoi:

— Kiitos siitä! Vaikka olihan se tarpeetonta. Mitä kuukausi sitten päätin, totta kai minä sen pidinkin.

— Se on hyvä.

Insinööri istui pöytänsä ääreen ja jatkoi:

— Te saatte ehdottaa omalle osastollenne miehen, joka voi astua sijaanne. Onko sellainen tiedossanne?

— On kyllä. Mutta minkätähden?

— Minä siirrän teidät muualle. Te tarvitsette laajempaa työalaa, saatte sen nyt.

Kalle kuunteli henkeään pidättäen.

— Minä tarvitsen apulaisekseni miehen, joka ymmärtää käytännöllisesti mekaniikkaa. Te tulette tänne konttorin puolelle ja saatte yhdessä minun kanssani valvoa konepiirustusten ja niihin kuuluvien seikkojen valmistamista.

— Enhän minä osaa, sanoi Kalle hätääntyneenä.

— Te opitte sen, minä tiedän sen varmasti, vastasi insinööri hymyillen. — No, ensi kertaa sai kuulla teidänkin sanovan, ettette jotain osaa.

Kalle ei voinut mitään sanoa, hän vain nauroi, ääneen ja helakasti.

— Täällä saatte sitten tuhlata henkistä voimaanne niin paljon kuin tahdotte, sillä täällä ei ole enää mitään sen tiellä, jatkoi insinööri. — Ja minä olen varma siitä, että te näette paljon sellaista, jota ei näe se, joka on saanut kaavamaisen opetuksen. Se sitoo liiaksi käytännöllistä älyä. Tulee aina mieleen se, mikä on kirjoissa. Te kelpaatte täydellisesti siihen, mihin teitä tarvitsen.

— No, sen asian kai herra insinööri tietää paremmin kuin minä. Ja milloin minä tulen tänne?

— Huomenna. Saatte tänään määrätä seuraajanne. Meille on tullut eräs tilaus, josta, tahdon huomenna kuulla mielipiteenne.

Kalle läksi melkein juoksujalkaa huoneesta.

— Jos minä nyt uskoisin, että jumala on olemassa, niin kyllä hän nyt saisi työtä ainakin insinöörin suhteen, sen minä vakuutan, sanoi hän itsekseen.

KUUDES LUKU.

— Aina mies voi paikan saada, kysymys on siitä, täyttääkö paikkansa! Sen saamme nyt nähdä! Käyköön kuinka tahansa, vähällä en hellitä! ajatteli Kalle.

Konepajassa oli insinööri Salon apuna kaksi muuta, nuorempaa insinööriä. Toinen, Sundqvist niminen, oli jo noin viisi vuotta ollut insinöörinä ja palvellut muissa konetehtaissa, ennenkuin tuli tänne. Hän oli valimo-osastolla, jonka vuoksi Kalle ei hänen kanssaan ollut joutunut tekemisiin tähän asti. Hän puhui suomea vastenmielisesti, ei senvuoksi ollut koskaan työmiesten kanssa missään erikoisessa keskustelussa, eikä hän koskaan välittänytkään syventyä tarkastamaan työmiesten toimintaa. Hän luotti aivan kokonaan työnjohtajaan ja jakeli kaikki määräyksensä tämän kautta. Väki piti häntä ylpeänä, mutta ei koskaan syyttänyt häntä mistään puolueellisuudesta tai vääryydestä. Konepajassa hän tyytyi täyttämään tehtävänsä tarkkaan, oli kaikessa aivan täsmällinen, mutta ei koskaan olisi voinut ajatellakaan, että hän uhraisi minuuttiakaan ajastaan ulkopuolella työtuntien tehtaan hyväksi. Istua skruuvia pelaamassa hauskojen tovereitten seurassa oli hänen mielestään elämänsä hauskinta puolta. Hän oli naimisissa, oli onnellinen ja hyvä aviomies.

Nuorempi insinööri Bergman, joka valvoi konepiirustusosastolla töitä, oli päässyt pari vuotta sitten teknillisestä korkeakoulusta. Taitava piirtäjä, hyvä matemaatikko ja kekseliäs, mutta tavattoman laiska. Hän ei edes salannutkaan laiskuuttaan, vaan tuli toimeensa aina liian myöhään ja poistui sieltä milloin halusi, joko hoitamaan vekseleitään pankissa tai muiden asioiden vuoksi. Piirtäjät hän piti kyllä hyvässä kurissa ja osasi ne valikoida taitavasti, mutta harvoin nähtiin hänen muuta tekevän kuin korkeintaan luonnoksia toisille tai sitten korjailevan toisten puolivalmiita piirustuksia.

Näille insinööri Salo oli puhunut Kallesta ja vakuuttanut miehen olevan käytännöllisen ja tarmokkaan.

— Konttoripuoli on aina liian kaukana varsinaisesta työmiehestä. Me määräämme kyllä laskelmien ja oppikirjojen mukaan tehtävät, mutta käytännöllisessä työssä varttunut voi tehdä huomautuksia, joista meille voi olla apua.

— Tuo ajatus ajatuksena ei ole suinkaan mikään huono, sanoi Bergman, mutta mistä sellainen ihmelintu voitaisiin löytää?

— Tämä mies on ehdottomasti sellainen, sanoi Salo.

Ja hän kertoi Kallen nopeista edistyksistä koneopin alalla, hänen palavasta harrastuksestaan ja työinnostaan.

— Kaikki tuo on hyvää, mutta varsinainen äly, mikä sen takaa? sanoi Sundqvist.

— Tiedätte kai, että alkuperäisen älyn mittana käytetään ihmisen kykyä voida kädellään punniten tuntea painon?

— Kyllä.

— Tämä mies on erehtymätön siinä suhteessa. Hänen elimistössään on jotain, joka puuttuu sivistyneeltä, sellaiselta kuin me olemme. Olen katsellut häntä työssä. Hänellä on aivan erikoinen kyky mukautua koneeseen, jokainen liikkeensä on juuri se, mitä tarvitaan, ei koskaan enempää. Vaikka hän on roteva ja karkeatekoisen näköinen, niin koneen ääressä hän tekee noita pieniä, varmoja liikkeitä, jotka kuvaavat todellista voimaa. Kaikkien laskelmien mukaan täytyy tällaisen olennon, jos hän ajatuksissaan aivan kuin sovelluttaa itsensä uuden koneen suunnitelman sisään, löytää asioita, jotka meille ovat vaikeita, löytää ne tuolla vaistolla, joka määrää hänen lahjakkaisuutensa.

— Kaunis teoria, hyvin kaunis teoria, sanoi Bergman. — Hauskaa nähdä, pitääkö se paikkansa. Näin päältäpäin ajatellen kyllä, mutta todellisuus on toista. Minä olen Kalliokosken tilaamaan suureen vesipumppuun…

— Niin, siihen, joka juuri tilattiin.

— Niin, samaan. Minä olen siihen nyt kaiken viisauteni ja oppikirjojen mukaan tehnyt piirustukset ja suunnittelut. Mutta siitä puuttuu muuan seikka, jonka tiedän voitavan jollain tavoin muuttaa, mutta jota en taida. Olen laskenut pumppuun tarvittavan voiman menekin ja huomannut sitä tuhlaantuvan hiukan liian paljon. Eihän se suurtakaan merkitse, onhan puu maassa huokeata, mutta hauskaa olisi ratkaista tämä seikka jotenkin helposti ja käytännöllisesti. Tässä nyt on tuollainen asia, jonka voin panna miehen eteen. Jos hänessä on tuo luontainen kyky, josta sinä puhut, niin hänen täytyy voida se ratkaista.

— Heti ensimäisenä päivänä! Se on sentään aivan liian suuri vaatimus, sanoi Salo. — Mutta voihan koettaa. Utelias olen minäkin.

Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana, kun Kalle astui konttoriin.

Kun hän sinne saapui, tunsi hän itsensä kovasti kömpelöksi. Nuo hienot herrat saivat hänet ujoksi ja harvasanaiseksi. Hän oli odottanut jonkinmoista ylimielisyyttä näiden puolelta, mutta tunsi helpotusta, kun kohtelu oli ystävällinen.

Pitemmittä selityksittä kääntyi Bergman hänen puoleensa ja sanoi:

— Katsokaahan tänne näitä piirustuksiani Tämä on uusi tilaus.

— Minä kai eilen sanoin teille, että koetan voimianne eräässä työssä? lausui insinööri Salo Kallelle.

— Kyllä insinööri sanoi.

— Tämä on nyt se työ. Koettakaa ajatella asiaa.

— Pinnistetään, pinnistetään, vastasi Kalle ja hymyili.

Hän antoi Bergmanin selittää itselleen piirustukset ja teki muutamia kysymyksiä.

— Saanko minä nyt rauhassa katsella näitä? lausui hän viimein.

— Katselkaa vaan, älkää antako minkään häiritä itseänne. Tuolla ikkunan luona on pöytä, istukaa sen ääreen. Siellä on paperia ja kyniä, jos tahdotte tehdä laskelmia.

— Minä ajattelen mieluummin, sanoi Kalle. Hän meni pöydän ääreen ja laski piirustukset eteensä. Vähän ajan päästä ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Koneen lumous oli saanut hänet valtaansa. Hän oli aivan hurmaantunut. Tässä ei ollut enää valmis kone, vaan unelma, kone, jonka muotoja vielä voi muuttaa ja vaihdella. Ja juuri siksi se oli hänelle rakas ja jännitti hänen mieltään. Hän tuki molemmin käsin päätään ja loi eteensä kuvan koneesta täydessä käynnissä. Hän katseli sen eri osien liikuntaa, näki kuinka ne liittyivät toisiinsa ja vaikuttivat voiman siirtäjinä määrättyä tarkoitusta varten.

Piirustusten mukainen kone oli pian hänellä selvillä, mutta sen rinnalla alkoi näkyä toinen kone, joka oli edellisen kaltainen, mutta muutamissa yksityiskohdissaan erosi siitä. Se muutti muotoaan, toimi milloin paremmin, milloin huonommin kuin edellinen kone. Hän yhä istui ja mietti. Hän ei huomannut, että huoneessa liikuttiin tai puheltiin, ei hän nähnyt, että toiset menivät syömään ja palasivat jälleen. Hän vain istui ja palavalla kiihkolla ajoi ajatuksissaan takaa jotain määräämätöntä, jolle hän tahtoi antaa selvän muodon. Tuo hänen etsimänsä liukui aivan kuin limainen eläin hänen käsistään. Hän kouri huomaamattaan käsillään, aivan kuin ottaakseen sen kiinni, hän ajoi sitä takaa, koetti saada sen valtaansa. Äkkiä se oli hänellä! Hän nousi ja astui Bergmanin luo.

— Eiköhän olisi parasta tehdä näin!

Muutamalla sanalla hän selitti ajatuksensa. Nuori insinööri kuunteli, nyökkäsi vain päällään. Kun Kalle oli lopettanut, huusi hän:

— Tulkaahan tänne! Toiset insinöörit saapuivat.

— Selittäkäähän kerta vielä! Kalle selitti ajatuksensa uudelleen.

— Ratkaisu on oikea kaikesta päättäen, sanoi insinööri Salo. — Se oli hyvin tehty.

— Oikein hyvin, oikein hyvin, lausui Sundqvist ja kätteli häntä.

Kalle ei kuullut enää heidän sanojaan, sillä häntä pyörrytti.

— Voitteko pahoin? kysyi Salo.

— Minä en tiedä, mikä minun on, tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy päästä raittiiseen ilmaan.

Hän läksi kiireesti ja päästyään ulos hän tunsi, miten häntä pyörrytti, ja koko ruumiissa tuntui horjuttava raukeus. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Se helpotti. Hän palasi takaisin.

— No? kysyi Salo.

— Voin paremmin.

— Hyvä on.

— En ole ennen sellaista saanut. Kun tulee herrojen joukkoon, niin saa herrojen tapoja.

— Se oli kai ainoastaan väsymystä. Te olette ollut paikallanne niin pitkän ajan, että se on vaikuttanut. Ettehän käynyt edes aamiaisella.

— En tainnut käydä. Joko kello on niin paljon?

— Te olette neljä tuntia istunut yhdellä paikalla liikkumattomana.

Kalle katsoi insinööriin pitkään. Tämä nauroi.

— Katsokaa kelloanne, ellette usko!

Kalle teki sen ja lausui:

— Kas kummaa!

— Menkää nyt ja tulkaa takaisin. Siksi on tuo keksintönne, sillä keksintö se todella on, voin iloksenne ilmoittaa, matemaattisesti laskettu.

— Se on jo tehty, huusi Bergman toisesta huoneesta. — Ratkaisu on oikea.

Kalle katsoi kummissaan ympärilleen, otti ylleen ja läksi ulos. Päästyään kadulle tunsi hän itsensä kovin voimattomaksi, mutta sittenkin oli ruumiissa aivan ihmeellinen rauhan ja hyvinvoinnin tunne. Ja eniten häntä ilahdutti se, että hän oli jotain pystynyt saamaan aikaan, oli insinöörille todistanut, että hänessä oli sisällä jotain siitä, mitä tämä oli uskonut.

Ruoka maistui tavattoman hyvältä. Hänen mielestään ei se ollut niin hyvältä maistunutkaan sen jälkeen, kun hän sorvikoneen korjattuaan oli poikennut ruokalaan.

Hänen palattuaan konttoriin ei edellisestä asiasta enää puhuttu mitään. Se oli jo ohitse. Bergman vain sanoi:

— Piirustukset tein minä valmiiksi, sillä ne innostuttivat minua. Tulkaa malliosastoon.

Kalle ei koskaan ollut vielä käynyt siinä osastossa, missä puusepät valmistivat ne mallit, joiden mukaan valettiin muotit. Täällä annettiin työnjohtajalle piirustukset. Vanha mestari katseli piirustuksia ja sanoi:

— Se on hyvä juttu, oikein hyvä juttu. Insinööri on kai tämän keksinyt?

— En, vaan hän, sanoi Bergman viitaten Kalleen.

— Se on hyvä juttu, sanoi mestari katsoen Kalleen silmälasiensa yli. — Oikein hyvä juttu. Yksinkertainen ja helppo. Tulee huokeaksi ja on käytännöllinen. Vai eikö olekin, insinööri?

— On. Se säästää hyvin paljon voimaa. Vähemmällä voiman kulutuksella saadaan suurempi nostokyky.

— Aivan niin minäkin ajattelin.

Bergman läksi, ja mestari nosti lakkiaan hänelle. Ja tuntui Kallesta hauskalta, kun mestari hänellekin nosti.

Konttoriin palattuaan ei Kalle sinä päivänä kyennyt enää mihinkään työhön. Hän katseli toisten työtä. Ja katsellessa hänelle selvisi, mitä nyt oli tullut hänen elämäänsä. Nyt hän ei enää ollut olento, joka hoiti kuollutta konetta, hän voi luoda jotain uutta, voi kehittää entisiä muotoja edelleen. Ja tämä ajatus tuntui niin ihmeen oudolta ja samalla mieltä hivelevältä. Tämä oli ala, jolla ei ollut rajaa, tässä ei mikään enää häntä pidättänyt.

Samana iltana hän etsi tuon entisen saksankielen opettajattarensa, jonka luona hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Hän tiesi, että nyt hän tarvitsi vieraan kielen kokonaan valtaansa.

Kallen koko elämä sai uuden muodon konepajassa. Hän ei ollut millään tavoin sidottu olemaan yhdellä kohtaa, vaan sai huoleti liikkua tehtaan eri osissa. Monasti hänen täytyi käydä asioilla, kun insinöörit lähettivät hänet valvomaan jotain työtä, mutta usein hän läksi sinne aivan syyttäkin, ainoastaan jonkinmoisen salaisen voiman vetämänä.

Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi sulatusuunien luo. Siellä, missä metalli pakotettiin tottelemaan ihmistä ja ottamaan varmat, määrätyt muodot, olisi hän voinut olla vaikka kuinka kauan. Siellä olevat koneelliset laitteet olivat yksinkertaiset, ne eivät häntä vetäneet puoleensa, mutta hän katseli aina suurella nautinnolla, kuinka sula metalli valui muottiin. Ja hänestä tuntui aivan siltä, kuin tuo metalli olisi kuva hänestä itsestään. Nyt hänkin oli joutunut sulatusuuniin, oli valmistunut käytettäväksi maailmaa varten, ei tarvittu muuta kuin muotit, joihin pääsisi valumaan.

Työ insinöörien seurassa tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Jota selvemmin hän huomasi tietopuoliset puutteensa, sitä kiivaammin hän koetti niitä korjata. Entisessä työssään oli hän aina valmistanut vain koneen osia, täällä syntyivät itse koneet kaikessa ihmeellisessä monipuolisuudessaan. Tehtaalla oli muutamia määrättyjä tuotteita, joiden avulla sen toiminta pääasiassa pysyi pystyssä. Niitä Kalle tutki ja teki niihin pieniä korjauksia, joista ne tulivat käytännöllisemmiksi. Kauan aikaa häntä erikoisesti ihastuttivat moottoriveneiden koneet. Niitä hän joka puolelta tutki, kyllästyi sitten, kun sai kuulla, että sillä alalla oli jo tehty sellaisia edistysaskeleita muissa maissa, että kukaan tuskin voi löytää mitään uutta niihin, sai tyytyä kopioimaan ainoastaan toisten keksintöjä.

Insinöörit eivät lähettäneet mitään uusia piirustuksia koskaan konepajan puolelle, ellei Kalle ollut niitä tarkastanut. Hän teki usein hyvin sattuvia huomautuksia, antoi käytännöllisiä ohjeita, jopa joskus kiivaassa väittelyssä kumosikin toiset.

— Te kulutatte kaiken aivoissanne yksinomaan koneisiin, nuori mies, sanoi Bergman. — Milloin te aiotte elää?

— Mitä elää?

— Itse elämää.

— Eiköhän tämä jo riitä?

— Te mahdatte olla suuri lapsi, koska niin sanotte. Jos te arvelette, että elämä on siinä, että me aina teemme ja teemme jotain, niin eihän vanhoilla päivillä ole enää edes mitään, mitä muistelisi. Onko teillä täällä edes naistuttaviakaan?

— Onhan noita, mutta ne ovat sitten myös sen mukaan.

— Minä toimitan teille uusia.

— Mitä minä niillä teen?

— Kyllä nainen opettaa, mitä hänellä tehdään, sanoi Bergman nauraen.

Kalle joutui suureen seurapiiriin Bergmanin kautta. Se ihmeellinen mukautumiskyky, joka Kallessa oli, tuli tällöinkin esiin. Kyllähän hän alussa astuessaan hienoihin asuntoihin pelkäsi käyttäytyvänsä kömpelösti, mutta voimakas ja joustava ruumiinsa esti häntä tekemästä mitään sellaista, joka olisi ollut rumaa tai loukkaavaa. Ja sitten oli hänellä tuore luontainen iloisuutensa, joka piankin astui esiin, jos hänelle vain oltiin ystävällisiä. Bergman jokaiselle uudelle tuttavalle esitteli hänet apulaisekseen "siellä meidän konepajalla". Hienotunteisesti hän täten syrjäytti sen, että Kalle oli ainoastaan työmies. Muuta ei tarvittu, ihmiset tunsivat vaistomaisesti vetovoimaa tätä nuorta miestä kohtaan, joka oli terve, lahjakas ja aina iloinen.

Alussa Kalle hiukan kummasteli sitä usein liian kepeätä keskustelutapaa, jota naiset käyttivät hiukankaan tutummiksi tultuaan, mutta hän tottui siihen pian ja sillä oli häneen aivan oma viehätyksensä.

Ja sitten hän joutui tähän pyörteeseen! Nautinto tuntui hyvin suurelta, ja elämä tuntui siten saavan kuin aivan uuden ja voimakkaan värityksen. Ja sitten näiden joukossa ei kukaan vaatinut häntä tilille, ei ehdottanut avioliittoa. Kaikella oli hetken huumaava ja mihinkään velvoittamaton lumous.

Tähän aikaan Alma kirjoitti hänelle tavallista useammin ja kipeästi hän sanoi kaipaavansa Kallen puolelta edes joitakin helliä sanoja. Kuinka kömpelöiltä tuntuivatkaan Kallen mielestä nämä palvelijattaren kirjeet. Hän aikoi jo monta kertaa selittää Almalle, että turhaa hänen oli odottaa enää entistä sulhastaan, vaan parempi oli, että hän kääntäisi silmänsä johonkin toiseen mieheen, joka epäilemättä ottaisi hänet mielellään vaimokseen. Mutta sitten tuli jonkinmoinen katumus. Hän oli antanut lupauksensa, hänen täytyi se pitää, hän oli vapaa vasta silloin, kun Alma hänet päästi.

Alman kirjeitten jälkeen hän aina tylysti kohteli niitä naisia, jotka hänen seurassaan silloin olivat. Mutta jota karkeammin hän menetteli, jota sydämettömämpi hän oli, sitä suuremman viehätyksen se vain näytti hänelle antavan. Naisten kiintymys tuli yhä suuremmaksi. Riitakohtausten jälkeen tuli jälleen nautinnon täyttämiä aikoja.

Konepajalla Kalle teki työtä uutterasti, ja monta hyvää ja aivan tarpeellista keksintöä hän valmisti. Insinöörit kohtelivat häntä aivan kuin vertaistaan, hän uneksi jo siitäkin, että joskus voisi saada heidän kaltaisensa paikan, saisi sen omien ansioittensa perustuksella, todistamalla mitä oli keksinyt, ilman mitään oppikouluja ja tutkintoja. Se maailma, minne hän nuorena seppänä maalta lähtiessään ei saattanut kuvitellakaan voivansa päästä, oli nyt hänelle auki, työmies oli herran arvoinen ja monessa suhteessa häntä parempikin. Kaikki se lisäsi hänen varmuuttaan. Hän kuvitteli jo menevänsä tuollaisen kauniin, sivistyneen naisen kanssa naimisiin, kohoavansa huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tulikin ajatelleeksi, paljonko tuollainen nainen voisi olla hänen apunaan silloin, kun vaikeat hetket koittavat. Onnenpyörä oli hänet nostanut korkealle, mutta se voi paiskata hänet alaskin, ja juuri silloin täytyi olla hänen rinnallaan nainen, johon hän voi täydellisesti luottaa. Ja sellaisina hetkinä hän tiesi Alman pysyvän rauhallisena ja olevan valmiin alottamaan koko kiertokulun uudelleen.

Kalle oli jo useiden naisten kanssa ollut suhteissa ja aikoi juuri alottaa erään neidin kanssa, joka oli paljon ollut insinööri Bergmanin seurassa, kun hän äkkiä lopetti kaiken. Ja tämän sai aikaan keskustelu nuoren insinöörin kanssa.

— Minä tiedän, että te olette rehellinen mies, sanoi Bergman kerran hänelle, ja siksi puhun teille aivan avoimesti.

— Ja sen te voittekin tehdä. Suoriin kysymyksiin minä vastaan suorasti.

— Hyvä on, silloin seisomme ainakin niinkuin kaksi miestä lujalla pohjalla ja voimme siitä päästä aina varmaan tulokseen.

— Emmeköhän voi. Mistä on kysymys?

— Te olette olleet viime aikoina neiti Aallon seurassa tavallista enemmän.

— En juuri tavallista enemmän, mutta hän on pyytänyt minua kävelemään kanssaan ja olen pari kertaa ollut hänen asunnossaankin.

— Onko teidän kahden välillä suhdetta?

— Saanko ensin kysyä, millä oikeudella tiedustelette tätä?

— Minä olen hänen kanssaan ollut salakihloissa jo vuoden.

— Silloin voin sanoa, etten ole missään suhteessa.

— Ettekä ole aikonutkaan?

— Olin aikonut, sen tunnustan suoraan, sillä hän miellytti minua.

Bergman oli vähän aikaa vaiti.

— Onko hän teille millään tavoin ilmaissut tunnettaan?

— Ei suorastaan, mutta olen ajatellut, että hän on mieltynyt minuun. Älkää pahastuko, mutta minä olen viime aikoina saanut nähdä niin paljon sellaista naisten suhteen, että olen tullut arvelleeksi saavani melkein kenet tahansa omakseni, jos vain tahdon. Mutta kun hän on teidän morsiamenne, niin se muuttaa asian. Minä en ole koskaan varastanut. Ne, joiden kanssa olen ollut, ovat ainakin minun tietääkseni olleet aivan vapaita tekemään mitä tahtovat.

— Teidän tulee kai sääli minua ja senvuoksi…

— Ei sääli, ei suinkaan. Minä uskon, että rakkaus voi olla toisinaan heikko, ja silloin mieltyy syrjäisiin, mutta se palaa, jos se kerran on ollut olemassa, palaa aivan varmasti.

— Sitä minäkin olen uskonut.

Molemmat miehet olivat hetkisen vaiti, kumpikaan ei tiennyt mitä sanoisi. Kalle katkaisi vaitiolon sanomalla:

— Minä arvaan, että te mielisitte jotain pyytää minulta, mutta ette tahdo sitä tehdä. Kyllä minä tiedän, mitä minun tulee tehdä. Tuo maailma johon te minut veitte, ei ole niin merkillinen, etten voisi olla siitä poissa. Ennen en sitä uskonut, nyt sen teen, kun näen asioiden oikean puolen. Ja kun vertaan itseäni teihin, herra insinööri, niin ehdottomasti tulen ajatelleeksi, että naiset ovat mieltyneet minuun ruumiini ja ulkomuotoni tähden eikä suinkaan sen vuoksi, että minulla voi olla jokin tulevaisuus. Jos siis olisin vähäpätöisen näköinen, niin kaikki olisi toisin. Te ette ole minulta mitään pyytänyt. Minä teen vapaaehtoisesti kaiken. Ja teen sen sitä mieluummin. Minä voin helposti jättää koko tuon joukkion, jonka kanssa en ole voinut vaihtaa yhtä ainoata kunnon sanaa, joka olisi jossain määrin vienyt minua eteenpäin. Minulla on valittavana joko teidän seuranne ja se suuri apu, jonka voin saada moninaisten lahjojenne kautta, tahi sitten riita kanssanne, saadakseni pitää nuo naiset. Valitseminen ei ole vaikea. Minä en osaa tämän paremmin puhua, mutta kai minua ymmärrätte?

— Te olette sellainen, miksi teidät olen otaksunut alottaessani keskustelun. Kai se riittää vastukseksi? — Riittää.

Insinööri Bergman alkoi opettaa Kallelle matematiikkaa. Kalle jätti herrasväen seuran aivan kokonaan ja kulutti joutoaikansa asunnossaan laskuihin.

Ajatellessaan tätä kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen ja Bergmanin välillä ja mikä oli johdattanut hänet jälleen yksinäisyyteen, Kalle tuumi:

— Minä joudun aina joihinkin selkkauksiin, kun menen seuraan, jossa en osaa punnita ihmisiä. Miehet minä tunnen, naisia en. Miehestä en koskaan enää erehdy, sillä jokainen, jonka kanssa puhun, on aivan kuin kädessäni oleva esine, jonka painon voin määrätä, mutta naisen edessä kadotan tämän kykyni.

Hän oli päässyt jälleen tasapainoon itsensä kanssa. Hän kirjoitti Almalle kirjeen ja vakuutti rakastavansa häntä yksinomaan. Ja tämän kirjoitettuaan hän pysyi kaikista naisista loitolla.

Hänen ajatuksensa saivatkin uuden suunnan konepajassa. Hän oli kauan sitten huomannut, että koko yritys oli epävarma. Se oli muodostettu osakeyhtiön pohjalle, mutta perustettu aikana, jolloin tällainen liike ei ollut suorastaan välttämätön. Alkujaan oli perustamisessa ehkä harjoitettu jonkinmoista huijaustakin. Insinöörit olivat palkattuja, eivät siis liikkeen raha-asiat suorastaan sellaisina heille kuuluneet. He ottivat vastaan tilaukset ja suorittivat ne mahdollisimman hyvin, muuta tehtävää ei heillä ollut. Insinööri Salo oli kyllä jonkinmoinen toimitusjohtaja, mutta hänen valtaansa oli jo alussa tavattoman paljon rajoitettu. Hän koetti parhaansa mukaan hankkia tilauksia, mutta ei aina onnistunut siinä.

Tuli kireät raha-ajat. Silloin se alkoi tuntua tehtaassakin. Tilauksia oli vähän, ja osa työmiehistä oli erotettava. Insinööri Sundqvist oli ajoissa varannut itselleen pakotien. Hän oli saanut toiseen tehtaaseen paikan ja läksi sinne. Bergman ponnisti myöskin päästäkseen muualle. Hän puhui siitä, että hän perustaa kaupunkiin insinööritoimiston.

Kaikki oli hajoamassa.

Eräänä päivänä insinööri Salo kutsutti Kallen asuntoonsa. Hän tahtoi rauhassa keskustella, niinkuin hän sanoi.

— Konepaja on tuomittu menemään perikatoon, sanoi hän. — Minä tunnen liikkeen ja voin sen teille vakuuttaa. Nykyisessä muodossaan se ei menesty.

— Siis toisessa se voisi?

— Juuri niin, ja siitä olen tahtonut teidän kanssanne puhella. Minä olen aikonut ottaa teidän kanssanne koko konepajan huostaani.

Kalle hätkähti.

— Minunko kanssani? Mutta eihän minulla ole rahaa. Sitä kai siihen tarvitaan?

— Rahaa voi saada. Teidät minä tarvitsen. Teidän päänne on kylliksi suuri pääoma, jolle voi rakentaa. Tätä minä olen pitänyt koko ajan silmällä, aivan siitä hetkestä alkaen, jolloin otin teidät konttorin puolelle. Katsokaahan, minä tulin neljä vuotta sitten tähän konepajaan. Sen entinen toimitusjohtaja oli tehnyt kavalluksia, ja osakkeet olivat tuskin paperin hinnassa. Minä olen nostanut niiden arvoa ja olisin varmasti voinut saada kaikki vuosien kuluessa kuntoon, ellei olisi tullut kireätä raha-aikaa. Siinä muodossa kuin kaikki nyt on, ei se voi jatkua. Osakkeenomistajat, jotka johtokuntansa kautta tahtovat määrätä, ja kuinka he määräävät, sen kai minä tiedän kokemuksesta, tahtoisivat nyt mielellään päästä koko hommasta, jos saavat kohtuullisen hinnan osakkeilleen. Jos he saavat viisikolmatta prosenttia nimellisarvosta, ovat he tyytyväisiä, sillä tätä menoa jatkuen eivät he vuoden päästä usko saavansa enää mitään.

— Mutta millä ostaa nuo osakkeet? Onko teillä siihen rahat?

— Ei, mutta minä voin ne hankkia. Pankki, jolle konepaja on paljon velkaa, on halukas kyllä myöntämään sen verran lisää lainaa, että tämä yritys voi onnistua. Pankki laskee nimittäin näin: Jos nyt kaikki menee vararikkoon, niin konepaja jää pankin huostaan, ja se ei sitä voi käyttää itselleen edullisesti. Se antaa siis hiukan luottoa lisää, pelastuakseen toiseen aikaan, jolloin sille voidaan summa suorittaa. Ja minä olen varma siitä, että jos laskemme yhteen osakkeiden arvon, konepajan kiinnitykset, niin saamme kaiken summalla, joka on pienempi kuin sen arvo todellisuudessa. Kauppa on siis edullinen.

— Mutta ellei se kannata näin, niin kuinka hemmetissä se silloin meidän hallussamme kannattaisi?

— Tekemällä ensin puhdasta koko tehtaassa. Te valikoitte miehet, sillä sen te osaatte tehdä erinomaisesti, sen tiedän. Te voitte asettaa kunkin oikealle paikalleen, aivan kuin koneen osat, jotta ne toimivat mallikelpoisesti. Minä hoidan liikepuolen ja piirtäjien avulla piirustukset. Hankimme hyvän taloudenhoitajan, ja kaikki on selvää. Me voimme, ollen omia herrojamme, tehdä joka hetki sellaisia muutoksia konepajassa, jotka eivät nykyisen johtokunnan siipien suojassa ole mahdollisia. Siinä on jokaisen liikkeen onnistumisen salaisuus. Ja sitten on tärkeää saada tilauksia. Ja ne me saamme. Minulla on jo muuan suuri tilaus puoliksi tiedossa Venäjän valtiolta. Se tuottaa meille ainakin sen voiton, jonka tarvitsemme ensimäisenä vuotena velkojemme kuoletukseen, katsottuna nimittäin siten, että viidessä vuodessa koettaisimme päästä vapaiksi.

— Mutta eikö tämä ole varkautta?

— Mikä?

— Se, että teillä on tilaus tiedossa, mutta ette sano sitä johtokunnalle ja siis pelasta konepajaa.

— Ennenkuin tilaus tulee, kuluu aikaa, ja sitä ei johtokunta uskalla odottaa. Johtokunnan jäsenten nimet ovat jo niin suurissa vekseleissä, että heidän omaisuutensa ei-missään määrin vastaa kaikkea. He eivät suostu panemaan nimeään enää mihinkään. Minä tunnen heidät siksi hyvin. Vaikka kuinka vakuuttaisin, että vuoden päästä on kaikki hyvin, niin he eivät usko. He tahtovat saada nimensä papereista vapaiksi ja, jos mahdollista, osan osakkeittensa hinnasta. Ja he ovat silloin kiitollisia. Ennenkuin konepaja meni huonoon kuntoon, siis edeltäjäni aikana, maksettiin osakkaille hyvä vuosivoitto. Tämä saatiin aikaan peittelevän kirjanpidon avulla. Se on niin suomalaista, se sellainen! He eivät oikeastaan siis kadota paljoakaan todellisuudessa. Liike on hyvä, minä olen siitä aivan varma, ja se voi olla loistavakin.

— Mutta jos näin on ollut asian laita, niin miksi insinööri ei ole tätä aikaisemmin ajatellut?

— Minulla ei ollut silloin teitä.

— Minuako?

— Niin, juuri teitä. Konepaja oli aivan kuin kone, josta puuttui sen tärkein osa. Nyt se minulla on teissä.

— Mutta jos minä katkean?

— Teidän itserakkautenne ja varmuutenne pakottaa teitä ainakin viimeiseen asti ponnistamaan voimianne. Koettaa kannattaa. Jos kaikki käy hullusti, lyödään sitten kintaat pöytään, sillähän se on tehty. Kunnialla me kuitenkin siitä suoriudumme.

Kun Kalle asteli kotiaan, oli hän aivan kuin ihmeissään. Hän voisi kohta olla suuren konepajan omistaja, hän, maalaissepän poika! Ja tämä ei ollut unta, se oli selvää todellisuutta! Hän hengähti syvään!

SEITSEMÄS LUKU.

Läpättipä Kallen sydän jokseenkin kovasti, kun hän insinööri Salon kanssa astui pankin johtokuntaan. Konepajan asiat olivat kireät, ja pankin johtajat olivat senvuoksi hermostuneita.

Insinööri Salo otti asian esille hänelle ominaisella selvyydellä ja lyhykäisyydellä. Hän sanoi, että pankki varsin hyvin tiesi jo silloin, kun hän tuli toimitusjohtajaksi, että konepajan asiat olivat huonot. Sen johtokunta, jumala paratkoon, hyvin tiesi! Nyt kireiden aikojen vuoksi pankki ei tietysti mielellään kannattanut yritystä, jonka kumoonmenemisestä se oli melkein varma. Ei tietystikään! Jos yhtiö tekee vararikon, niin pankki ei voi odottaa suurtakaan määrää saavansa liikkeeseen antamistaan rahoista, koska konepajaa tällaisina aikoina ei voi myydä, ja sen hoitaminen tulisi pankille sekä hankalaksi että ehkä vahingolliseksi. Kuinka hyvin johtajat tämän tiesivät! Kallen mielestä he olivat aivan kuin rippikoulussa, jossa vastataan määrätyllä tavalla kysymyksiin.

Mutta sitten Kalle sai nähdä sen kummallisuuden, että pankki, joka yhtiölle, siis useille henkilöille, ei ollut halukas myöntämään lisää luottoa, oli valmis sen tekemään heille kahdelle.

Johtokunta lupasi miettiä asiaa ja antaa lopullisen vastauksen kahden päivän päästä. Herrat kumarsivat toisilleen ja erosivat.

Kadulla Kalle ei voinut olla sanomatta:

— Elämä on sentään hiukan hullunkurista. Tässä me ostelemme suurta tehdasta, vaikka meillä ei ole mitään taskussamme. Ja meille annetaan luottoa! Mutta miksi?

— Jokainen liikeyritys panee rahaa liikkumaan. Pankki hyötyy aina silloin, sillä suuri määrä asioita käy sen kautta. Pankki luottaa minun tarmooni, sillä minä tulin toimeeni melkein suorastaan pankin pakotuksesta. Se tietää siis, että jos minä uskallan kaiken ottaa niskoilleni, niin tiedän onnistuvanikin, sillä kukaan järkevä ei ota muuta huostaansa kuin sen, minkä hän varmasti tietää osaavansa hoitaa. Pankki näkee minun haluavan rikastua, ja auttaa siinä, jos vain pelastaa samalla rahansa, jotka se kerran on ajattelemattomuudessaan tähän liikkeeseen sijoittanut. Minä yksityisenä saan luoton, ei yhtiö, johon nähden pankki jo ennestään on asettunut epäilevälle kannalle.

— Mistä pankki teidät tiesi ja tunsi?

— Minä olin ennen eräässä suuressa konepajassa, jonka tosin jokseenkin hyvät asiat saatoin tehdä aivan loistaviksi. Minä onnistuin siellä onnellisten liikeolojen vuoksi. Minä sain sädekehän pääni päälle, minua pidettiin erinomaisena insinöörinä, luultiin minun tekevän ihmeitä, ja siksi tarjottiin tämä paikka minulle.

— Kyllä minä ymmärrän, että te paljon taidatte, minäkin, mutta miksi sitten johtokunta on ollut kiero teitä kohtaan?

— Sitä en oikein voi selittää. Se on kai tuota tavallista suomalaisuutta, että luotetaan aina siihen, joka ei ole mies paikallaan, mutta ei koskaan siihen, joka toimensa taitaa. Nyt he saavat tyhmyytensä maksaa, ja sen minä heille niin sydämeni halusta suon.

— Mutta jos antaisi kaiken mennä ensin vararikkoon?

— Olen sitäkin ajatellut, mutta ennenkuin asiat ovat selvitetyt, voi joku toinen ottaa kaiken huostaansa. Voi myöskin sattua, että johtokunta panee minut pois ja ottaa taas jonkun toisen, joka ei tietysti mitään taida eikä osaa. Sellaista on nähty. Vararikko on ikävä asia, siihen he eivät laskisi ainakaan näin ensi hetkenä, vaikka siitä kuinka paljon tahansa huutavat. Minä tunnen nuo äijät niin erinomaisen hyvin ja heidän merkillisen ajatusjuoksunsa. Antaahan olla, kun johtokunnan kokous tulee, niin siitä syntyy ilonpito. Ette kai tiedä, että melkein kaikki nämä herrat ovat muuta kuin liikemiehiä. Siksi he niin kauheasti huutavatkin liikeasioissa.

Kaksi päivää myöhemmin vastasi pankin johtokunta myöntävästi, mutta tahtoi tuon uuden lisälainan varmuudeksi takaukset.

— Niiden hankkimiseen on meillä kyllä vielä aikaa, sillä ensin on asiat muuten saatava kuntoon, arveli insinööri.

Johtokunta kokoontui hyvin murheellisena. Kokous pidettiin konepajan konttorihuoneessa. Kalle sai odottaa piirustushuoneessa sitä hetkeä, jona hänen oli astuttava sisään.

Insinööri Salo oli arvannut oikein, johtokunta ei mistään hinnasta tahtonut mennä uusiin vekseleihin, jotka olisivat olleet välttämättömiä, mutta ei se myöskään olisi tahtonut antaa kaiken mennä vararikkoon. Insinööri antoi heidän rauhassa puhua, soutaa ja huovata asiassa. Kun he viimein olivat kaiken järkensä tuhlanneet eivätkä enää tienneet, minnepäin olisivat kääntyneet pelastuakseen tästä kaikesta, teki hän ehdotuksensa. Sen vaikutus oli hämmästyttävä. Johtokunta pyysi saada keskustella siitä ilman toimitusjohtajaa. Insinööri meni Kallen luo.

— Nyt ovat suostumassa siellä. Ehdotukseni oli heille suoranainen yllätys.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Olen. Muuten suoraan sanoen tekisin minä aivan samoin kuin he tulevat tekemään, sillä mitään muuta pelastusta ei ole.

Kymmenen minuutin päästä johtokunta kutsui herrat sisään. Asia oli heidän puolestaan selvä, heidän täytyi se vain ehdottaa yhtiökokoukselle.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen se oli suoritettu.

Konepaja luovutettiin insinöörille ja Kallelle, kun he vain ensin maksoivat viisikolmatta prosenttia osakkeiden nimellisarvosta.

Samana päivänä oli insinööri saanut kirjeen Pietarista. Suuri shrapnellitilaus oli selvä, hänen täytyi vain matkustaa sitä varten Pietariin sopimaan viimeisistä ehdoista.

— Ja nyt hankkimaan takuut! sanoi insinööri. — Toisen saan sen luottamuksen perustuksella, mikä ihmisillä on minuun, toisen hankkii teidän ruumiinne meille.

— Millä ihmeen kummalla? kysyi Kalle.

— Toinen on muuan rikas leski, ruma kuin syötävä, mutta herraseurasta kovin pitävä. Hän ei voi teidän ulkomuotoanne vastustaa.

Kallea tämä nauratti.

— Riippuuko luotto sitten sellaisista seikoista?

— Luuletteko, että ihmisen kunnollisuus yksinään riittää? Kaukana siitä! Koettakaa niellä tämä pilleri rohkeasti. Ämmä on hirveän näköinen, mutta olkaa aivan kuin hän olisi kaunis kuin taivaan enkeli. Hän on tyytyväinen, kun saa ystävällisyyttä osakseen. Kaikki riippuu vain siitä, kuinka hän sen saa, kuka sen antaa.

— Ei kai minun kaulaan tarvitse mennä?

— Sanoja, ei muuta kuin sanoja! Hän lukee romaaneja, ja silloin riittävät sanat. Muuta ei tarvita.

— Te tunnette hänet?

— Kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä nuori ja kaunis, sain hänet takuuseen. Minä maksoin kaiken määräpäivänä takaisin. Minuun hän luottaa kyllä, sen tiedän, mutta nyt tarvitsemme sataantuhanteen takaamaan. Summa on suuri, siihen tarvitaan enemmän lumousta, enemmän lumousta!

— Onkohan tällainen peli oikeaa?

— On. Hän auttaa lopulta aivan mielellään ja hän on tekemisissä rehellisessä asiassa. Takuumiehet saavat vastatakuuksi minun henkivakuutukseni, se on juuri sama määrä, satatuhatta.

Takaajat heidän piti hankkia yhdessä päivässä, sillä insinöörin täytyi kiiruhtaa Pietariin. Ensimäinen, tuo insinöörin tuttava, oli koroillaan elävä vanha kartanonomistaja. Hän oli ollut jollain tavoin läheinen ystävä insinöörin isän kanssa. Kun hänelle näytettiin Pietarista tullut kirje ja kun hän sai kuulla, että vastatakuuksi tulee henkivakuutus, suostui hän heti. Sen ehdon hän pani, että laina olisi suoritettava kahden vuoden päästä.

Vanha leski otti insinöörin vastaan suurella ilolla. Hän loi Kalleen tutkivan katseen. Tämä huomasi, että akka oli todellakin hirvittävän näköinen, paljoa pahempi kuin mitä hän oli kuvitellutkaan, mutta hän veti kuitenkin suunsa ystävälliseen hymyyn tervehtiessään, jolloin hänen kauniit valkoiset hampaansa näkyivät, ja kumarsi mahdollisimman sirosti. Ryppyiset kasvot kirkastuivat.

He astuivat saliin. Insinööri ei vähään aikaan puhunut mitään käyntinsä tarkoituksesta. Hän kyseli lesken vointia ja ihmetteli, kuinka terveen näköinen hän oli. Hän vetosi Kalleen. Ei koskaan voisi uskoakaan rouvaa niin vanhaksi kuin hän itse väitti.

— Kas, se on nyt niin, että nuorena koettaa salata ikäänsä ja keikailee sillä, vanhana keikailee taas jo iällään, sanoi leski.

Sitten puhe kääntyi reumatismiin ja kylmiin ilmoihin. Leski selitti, millainen erinomainen uusi kamiini hänellä oli eteisessä, se kun lämmitti siitä kokonaista kolme huonetta.

— Huomasin heti sen, sanoi insinööri. — Onhan se meidän konepajassa tehty ja näkyy olevan uusinta mallia.

— Erinomainen, erinomainen. Vai teidän tekemänne? Minä olen aina sanonut, että niin lahjakasta miestä, kuin te, harvoin tapaa maailmassa!

— Se keksintö, joka tämän tekee erinomaisen suuressa määrässä hiiliäsäästäväksi, ei ole minun, vaan tämän toverini.

Leski loi ihailevan katseen Kalleen. Nyt insinööri löi varmimman valttinsa pöytään. Hän kertoi, että Kalle oli ollut vain maalaisseppä, mutta oli lahjakkaisuutensa avulla noussut hyvin pian. Hän kertoi Kallen opinnoista, tavasta, millä he olivat tutustuneet.

— Ihan kuin romaanissa, ihan kuin romaanissa! sanoi leski.

Hänen täytyi mennä etsimään jotain vieraille tarjottavaa.

— Te olette voittanut hänet. Hän tuo kohta vanhoja, huonoja omenia, joita hän saa omasta kartanostaan maalta. Syökää niitä niin monta kuin jaksatte, hän pitää siitä.

— On tämäkin konepajan ostamista! sanoi Kalle.

Aivan oikein, leski toi omenia. Varmuuden vuoksi hän pyyhki hedelmäveitset hameeseensa. Kalle tarttui omenaan ja söi sen muutamalla puraisulla. Sitten hän otti toisen.

— Eikö ole hyviä? sanoi leski.

— Erinomaisia!

— Ne onkin minun omasta puustani, joka on istutettu sinä vuonna, jona synnyin.

Kalle oli jo vähällä kysyä, kuinka niin vanha puu enää laisinkaan omenia kantaa.

Hedelmien terveellisyydestä johti insinööri keskustelun terveyteen yleensä ja siitä hän pääsi Kallen erinomaiseen kykyyn sanoa paljaalla käden tuntemuksella esineiden paino.

Tätä lesken täytyi saada koettaa. Hän tarjosi erään suuren hopeamaljakon punnittavaksi. Kalle piti hetkisen sitä kädessään.

— Kilo ja ehkä kaksisataa viisikymmentä grammaa.

Nyt lesken jo täytyi mennä hakemaan keittiöstä vaaka. Malja punnittiin. Kalle oli sanonut aivan oikein.

— En ole ennen kuullut koskaan tällaisesta. Aivanhan teitä voisi rahan edestä näyttää!

Hän pyysi sanomaan, kuinka paljon muuan tuoli painoi. Kalle vastasi siihen. Tosin leski ei voinut puntarissa painoa todeta, sillä niin paljoa se ei mitannut, mutta hän uskoi aivan varmasti.

— Kai te voitte jo silmälläkin sanoa, paljoko jokin painaa. Kuinka paljon luulette minun painavan?

Kalle naurahti.

— Pitäisi saada pidellä käsissään. Leski huudahti, mutta nauroi samalla.

— Jos tahdotte tietää, niin kyllä sanon, lausui Kalle ja nousi seisomaan veikeä hymy huulillaan.

Leski kirkui ja huitoi käsillään, mutta tavalla, jonka Kalle aivan oikein ymmärsi. Hän nosti ämmän käsivarsilleen, piteli siinä miettivän näköisenä hetken, kiikutti hiukan ylös ja alas ja laski sitten maahan.

— No? kysyi leski aivan jännittyneenä. — Minä olin eilen saunassa, minä punnitsin siellä itseni. Nyt saamme nähdä, tiedättekö!

— Kuusikymmentäkahdeksan kiloa ja neljäsataa grammaa.

— Nyt sanotte väärin. Ettepäs tiennyt, lausui leski veikeästi. — Kilot on oikein, mutta grammoja on seitsemänsataa.

Äkkiä hän löi kätensä yhteen kovasti hämmästyen.

— Minulla oli silloin paksut kengät jalassa, nyt minulla on kotikengät. Te olette varmasti ollut oikeassa. Mikä lahjakkaisuus, mikä lahjakkaisuus! Hyvä jumala, onko teillä edes maailmassa tilaisuutta päästä eteenpäin? Tuollainen mies ei saa jäädä avun puutteessa syrjään, ei koskaan. Enkö minä voisi jollain auttaa?

— Juuri sen vuoksi olemme tulleet, sanoi insinööri.

Ja sitten hän selitti koko konepajan jutun ja kuinka hän juuri sen vuoksi on uskaltanut tähän hommaan ryhtyä, että hänellä on tiedossa sellainen apulainen kuin Kalle oli.

— Sitä minä en ihmettele, sanoi leski. — Sellainen kyky, sellainen kyky!

Vähän ajan päästä oli leski valmis mihin tahansa. Kun hän oli jo suostunut, luetteli insinööri hänelle kaikki varmuudet, henkivakuutukset, toisen takaajan, äsken tulleen suuren tilauksen. Leski oli aivan tyytyväinen. Hän vakuutti, että jo insinöörillekin hän olisi ollut valmis menemään takuuseen, mutta teki sen kahta vertaa suuremmalla ilolla, kun sai tarjota sen kahdelle kunnon miehelle.

Ja nyt hän kyseli yhtä ja toista konepajasta ja mitä siellä valmistetaan. Ja kun hän kaiken sen oli saanut tietää, niin hän arveli voivansa hankkia muutamia tilauksia sinne hänkin vuorostaan.

— Minä en lupaa mitään varmasti, minä en lupaa mitään. Minä koetan ainoastaan. Ja pikkuisia tilauksia, ei muuta kuin pikkuisia.

Nyt hänen jo täytyi tarjota viiniä ja hän meni sitä etsimään.

— Hän hankkii meille, oikeammin teille, vaikka mitkä tilaukset. Hänellä on hyvin huomattavia sukulaisia, hän käy niitten kimppuun, sanoi insinööri. — Mikä oivallinen keksintö tuo hänen punnitsemisensa.

— Hän sen keksi, minä huomasin sen hänen silmistään. Täällä on moni nainen tahtonut sitä koettaa, ja minä näen sen heti aina heidän tavoistaan, kaikilla on samat räpättävät liikkeet ja kaikilla sama vikinä. Olkoot sitten nuoria tai vanhoja.

Viini tuotiin ja maljoja kilisteltiin. Insinööri sanoi kiiruhtavansa vielä pankkiin ja panemaan velkakirjan kuntoon, jotta sitten seuraavana päivänä takaajat saisivat kirjoittaa siihen nimensä. Insinööri pyyteli kovasti anteeksi sitä, että hänen vielä samana iltana täytyi lähteä Pietariin ja että hän siis ei voinut tulla noutamaan allekirjoitusta, niinkuin kohteliaisuus olisi vaatinut. Kallen täytyi tehdä se yksinään.

Leski antoi sen niin kovasti mielellään anteeksi.

— Eihän sellaiset pikkuasiat voi tulla kysymykseenkään meidän, vanhojen tuttujen kesken.

Itsestään leski, ryypättyään kolmannen lasin, ehdotti, että laina otettaisiin ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi sillä hän olisi silloin valmis antamaan itse rahat. Ne olivat talletustilillä, mutta hän voisi sanoa ne heti huomenna irti. Lainan voisi panna Kallen nimiin, ja sitten insinööri ja tuo toinen takaaja takaisivat.

— Se on meille molemmille edullista, sanoi leski. — Minä saan sillä tavoin puolen prosenttia enemmän korkoa ja te saatte rahat puolta prosenttia huokeammalla, kuin mitä pankki ottaa.

Hyvin herttaisten jäähyväisten jälkeen he erosivat, lesken vielä eteisessä ihailtua Kallen keksimää kamiinia ja kehotettua häntä tulemaan varmasti seuraavana päivänä.

Kadulla Kalle sanoi:

— Mutta eikö tuota ämmää puijata kovasti?

— Ei sentään. En tiedä hänen tehneen ainoatakaan huonoa afääriä. Hänellä on sittenkin jonkinmoinen vaisto, joka häntä johdattaa. Ulkomuoto ei yksin riitä hänenkään edessään, tarvitaan siihen jotain muutakin. Hän oli nuoruudessaan hyvin onnettomassa avioliitossa, mies oli hullu nimittäin. Hän tuli siitä hiukan kummalliseksi, mutta muutamissa suhteissa hän on vielä nytkin aivan ihmeellisen nerokas. Jos hän olisi ollut nuori, niin olisin sitonut hänet liikkeeseemme aivan kiinteästi. Hänessä on jotain, mitä, en voi sanoa, mutta hänessä on liikeälyä. Minä tiedän, että hän vielä nytkin ostaa ja myy kartanoita ja joka kerta voittaa. Hän aivan kuin haistaa jokaisen tilan oikean arvon. Ja mitä tulee metsiin, sanoo hän niiden kauppa-arvon ja kantojen lukumäärän melkein numerolleen, kun vain on hetkisen metsää katsellut. Uskokaa minua, kun hän ihaili teidän kykyänne painon määräämisessä, niin se oli aivan puhdasta ihailua. Jotain yhteistä lienee teissä ja hänessä. Kun huomenna menette hänen luokseen, niin kannattaa tutkia häntä tarkemmin. Hän jättää imelyyden hyvin pian, jos vain ottaa selvät asiat käsiteltäviksi.

Illalla insinööri läksi Pietariin.

Seuraavana aamuna Kalle kävi etsimässä tuon tilanomistajan ja he läksivät yhdessä pankkiin allekirjoittamaan. Tämän tehtyään hän meni lesken luo.

Leski oli pukeutunut hienoksi ja näytti odottaneen, sillä eteisestä näkyvän ruokasalin pöydällä olivat jo kahvikojeet valmiina ja kahvikannu peitettynä.

Kalle oli hyvin luonnollinen ja iloinen. Hän ei enää millään tavoin tahtonut vaikuttaa lesken ihailuvimmaan, vaan muisti insinöörin sanat. Leski otti paperin, kävi sen keralla eräässä läheisessä huoneistossa todistuttamassa nimensä ja ojensi sen sitten Kallelle.

— Tässä on paperi. Ja mitä noihin minun rahoihini tulee, niin kävin heti aamulla pankissa. Kuuden kuukauden päästä saatte ne käteenne.

He alkoivat juoda kahvia. Pöydän toiselta puolen katsellessaan tuota rumaa ja ryppyistä naamaa, joka makeutensa tähden edellisenä päivänä oli tuntunut ilettävältä, alkoi Kalle siitä pitää. Siinä oli jotain, joka lumosi yhtäkaikki. Silmissä se oli, aivan varmaan silmissä, sen hän päätti.

— Insinööri Salo kertoi täältä mennessämme, että teillä on erinomainen kyky arvioida silmän avulla, sanoi Kalle.

— Ei mikään erinomainen, mutta kyllä minä jokseenkin täsmälleen aina sanon. Sentähden minä eilen pidin tuosta teidän kyvystänne. Se on samaa, mutta toisessa muodossa. Jos minä nuorena olisin saanut ottaa osaa asioihin, niin olisin varmasti saanut jotain aikaan. Mutta siihen aikaan eivät nuoret tytöt olleet muuta kuin avioliittoa varten. Minä olen nyt vasta vanhoilla päivilläni saanut käyttää muutamia ominaisuuksiani, jotka nuorena olisivat voineet kehittyä vaikka kuinka pitkälle. Nyt ne ovat hajallaan, aivan kuin helmet vadissa, vailla yhdistävää lankaa.

Leski oli tämän sanonut aivan vakavasti, ja Kallea kouristi se ajatus, että ihmisen elämä voi ehkä pienen sattuman kautta mennä aivan hukkaan. Hän oli pelastunut, mutta kuinka monta kertaa hänkin olisi mennyt tuollaiseksi kasaksi nauhattomia helmiä, ellei insinööri olisi voimakkaalla kädellään pistänyt kaiken läpi varmaa pidintä.

— Minä olen ajatellut, jatkoi leski, että vaikka ihminen olisi kuinka kyvykäs tahansa ottamaan oppia vastaan, ei hän kuitenkaan koskaan saavuta sitä, minkä terve havainto antaa. Ja tuo havainto on synnynnäinen, sitä ei saa se, jolla sitä ei ole. Tiedättekö mitä minä olen ajatellut viime aikoina?

— No?

— Sellaista auraa, jota voisi käyttää suon kuivauksessa tarvittavan suuren pääojan tekemistä varten. Sitä ei ole, se on keksittävä. Mikään tavallinen oja-aura ei tule kysymykseen, koska se on liian raskas.

— Siis sen pitää käydä moottorin avulla.

— Niin, tietysti. Sen täytyy voida helposti liikkua vaikka kuinka pehmeällä suolla, vajoamatta. Ja kun suomme ovat usein entisiä metsämaita, jotka pohjaveden kasaantumisen ja sen synnyttämän kasvullisuuden kautta ovat tulleet vetisiksi, ja siis alla on kantoja, niin täytyy sen voida kiskoa ne ylös. Sitten sen pitää voida leikata turve ja nostaa se syrjään. Sillä on siis oleva hyvin monta ominaisuutta.

— Mutta kannattaisiko sellainen? Jos koneen keksisikin, ja miksi sitä ei voisi keksiä, niin kuka sen ostaisi?

— Siinähän se juuri on, että se kannattaa. Tuollainen kone voidaan siirtää pitäjästä pitäjään, sen voi omistaa lääni, käyttää sitä kaikkialla. Pääoma, joka on käytetty sen hankkimiseen, kuoleentuu sillä tavoin pian.

— Se on totta. Se ei siis estä. Mutta käyttövoima? Ajatteletteko turbiineja lähinnä olevissa koskissa ja siten saatavaa sähkövoimaa.

— Turbiini tulee kalliiksi ja on tarpeeton, kun suo on kaivettu, ellei sitä käytetä sitten myllyä varten. Ei, siirrettävä dynamo, jota käytetään yksinkertaisesti höyryn voimalla, koska puuta voi saada aina suon läheisiltä seuduilta, siis jonkinmoisista erämaista, huokealla. Minä en tiedä, mutta jos minä olisin nuori, niin rupeaisin insinööriksi. Yksinäni minä aina ajattelen tuollaisia asioita. Ei mitä jo on olemassa. Minä en koskaan ole huvitettu sitä, mitä on saatu valmiiksi, ei, vaan sellaista, joka olisi hyödyllistä, mutta jota vielä ei ole löydetty. Jokainen keksintö, joka on välttämätön, menestyy aina.

Kalle katsoi pitkään tuohon vanhaan naiseen, joka istui vastapäätä häntä, tuohon eilen vielä hupsuksi luulemaansa, ja hän tunsi syvää kunnioitusta.

Kun hän kaksi tuntia sen jälkeen läksi, oli hänen päänsä aivan täynnä uusia keksintöjen mahdollisuuksia. Tuo puoliksi sortunut vanha vaimo oli hänessä herättänyt ajatuksen luoda jotain sellaista, josta olisi hyötyä ihmiskunnalle, eikä ainoastaan mikä voisi kilpailla toisten koneiden kanssa.

Leski oli ovella sanonut hänelle:

— Älkää unohtako minua!

Kalle ei enää hymyillyt. Hän katsoi tuon yksinäisen naisen surullisiin silmiin, ja kun hän sanoi varmasti palaavansa takaisin, niin hän tiesi sen tekevänsä. Hän oli tuon naisen sielun punninnut ja huomannut sen täysipainoiseksi. Tuo yksinäinen olento oli löytänyt ajatuksia, joita muilla ei ollut. Hän ei niitä voinut toteuttaa ja hän hapuili sinne ja tänne etsiessään muotoa omille ajatuksilleen, mutta Kalle tarrasi kiinni pääasiaan ja näki tehtävien mahdollisuuden.

KAHDEKSAS LUKU.

Oltuaan kaksi päivää Pietarissa palasi insinööri Salo takaisin. Hän oli tehnyt Venäjän valtion kanssa sopimuksen sadantuhannen shrapnellin valmistamisesta.

— Me voimme alottaa kohta, sanoi hän Kallelle. — Valmistaminen on yksinkertaista. Olen viisi vuotta sitten entisessä paikassani niitä tehnyt. Sähkötin sinne. Sain ostaa heidän entiset koneensa. Me tarvitsemme koneita erikoisesti tätä varten. Maksua ei minun tarvitse niistä suorittaa, ennenkuin milloin itse haluan. Siis se meno on säästynyt. Ja sitten tulee raaka-aine. Tänään kirjoitan kaikki sen johdosta tarvittavat kirjeet. Kuinka te täällä olette tällä välin toiminut?

— Takaukset ovat valmiina, paperi pankissa.

— Tänään siis noudamme rahat ja suoritamme osakkaille heille tulevan määrän, ja konepaja on meidän. Ja nyt on toimittava. Meillä on tulinen kiire. Olen saanut tilauksen sentähden, että olen luvannut suorittaa sen kolmessa kuukaudessa.

— Satatuhatta shrapnellia! Meidän konepajassa ja kolmessa kuukaudessa! Sehän on mahdotonta!

— Miksi niin?

— Sehän on enemmän kuin tuhannen kappaletta päivässä.

— Vuorokaudessa! Me otamme kautta koko vuorokauden. Kolme työvuoroa!

— Mutta miehet! Mistä ne saamme?

— Kaikki on olemassa, kun te olette! Te olette paras mies ja te olette paras kone.

— Mutta jos tulee lakkoja, esteitä?

— Niin on suoritettava hyvityssakko. Silloin olemme tehneet aivan turhaa työtä. Jos kaikki saadaan menemään, niinkuin olen arvellut, niin voimme, koska meille maksetaan kahdeksantoista markkaa shrapnellilta, ottaen varteen kaiken, raaka-aineet, palkat, koneiden kulumisen, työaseet, saada jokaisesta itsellemme kolme markkaa, joten voitto on kolmesataatuhatta. Me olemme täydellisesti pelastuneet.

— Tai vastaisessa tapauksessa olemme suossa.

— Aivan oikein. Mutta kannattaa yrittää ensin pysytellä kuivilla. Minä olen kaikesta jokseenkin varma, oikein varma, täytyy minun sanoa. Ne koneet, jotka saan, ovat samoja, joita olen ennen käyttänyt, tunnen ne siis ja voin panna työt hyvin kuntoon. Sain siellä entisessä paikassani kuusisataa shrapnellia, mutta minulla ei silloin ollut teitä vielä. Te olette tässä tärkeä. Te osaatte jakaa jokaisen miehen oikeaan työhön, me voimme siis vähässä ajassa saada kaikki tekemään korkeimpansa. Se merkitsee täyttä tulosta. Olen siitä aivan varma.

— Meillä on nyt marraskuun viidestoista päivä, siis helmikuun viidentenätoista päivänä on kaikki oleva valmiina.

— Ei. Olen ottanut ajasta jo pois kaksi viikkoa kaiken kuntoonsaattamiseen. Me voimme alottaa joulukuun ensimäisenä päivänä, ja tilaus on oleva valmiina maaliskuun ensimäisenä.

Insinöörin varmuus tarttui Kalleenkin. Hän ei enää epäillytkään mitään. Kaiken täytyi tapahtua niin kuin he tahtoivat!

He kävivät pankissa, järjestivät asiat, suorittivat osakkeiden hinnan. Tehdas oli nyt heidän. Kalle kirjoitti tästä isälleen ja Almalle. Mikon hän tahtoi tehtaaseen aivan välttämättömästi apulaisekseen.

Kun saman päivän iltana Kalle ja insinööri Salo olivat muuten tyhjän konepajan konttorissa, niin insinööri sanoi:

— Nyt me olemme muuta kuin insinööri ja työmies. Nyt sinuttelemme.

Lyhyt kättely, ja sillä asia oli selvä molempien välillä.

— Ja nyt ryhdymme asioita järjestämään. Meillä on konepaja, johon pankilla, paitsi tätä viimeistä lainaamme, on kiinnityksiä neljänsadan tuhannen edestä. Tämän arvo on siis puoli miljoonaa tällä hetkellä. Meillä ei ole rahoja paljoakaan. Pankista kyllä voimme saada siksi, kunnes ensimäinen suoritus tulee valtiolta, se tapahtuu aina kuukausittain tarkastuksen jälkeen. Mutta me tarvitsemme rahastonhoitajan. Minulla on jo tiedossa sellainen. Hän on kyllä sukua minulle, mutta sen tähden en häntä ota, vaan siksi, että luotan häneen. Hänen nimensä on Henrik Jaakkola. Hän on ollut monissa toimissa, on nykyään ilman paikkaa. Me tarvitsemme miestä, kaikki sopii hyvin.

— Yhdeksi apulaiseksi tahdon nuoren Miettisen.

— Miksi?

— Hän on luotettava, siitä olen varma.

— Liian hidas ja aina hymyilevä ja puhuu liian paljon. Hänhän on jo täältä erotettukin.

— Minä tahdon hänet kuitenkin saada tänne. Hän minulle antoi sen neuvon, jonka mukaan nyt olen täällä. Minun täytyy kuitata se palvelus.

— Se syy riittää. Saat tehdä niinkuin itse tahdot. Mutta muun konttorihenkilökunnan valikoin minä.

Konepaja oli viime aikoina käynyt vain puolella voimalla. Kaksi viikkoa aiottiin tällä tapaa jatkaa, kunnes koneet ja raaka-aineet olivat saapuneet ja voitiin ryhtyä täydellä voimalla shrapnellien valmistukseen. Pieniä tilauksia tuli, monet tuon lesken hommaamia. Kalle niitä kiroili, sillä niistä ei tullut juuri mitään hyötyä.

— Hänen tuttavansa voivat hankkia meille suuria tilauksia, sanoi Salo. — Hän on saanut puristetuksi heiltä meille muutamia töitä, ne täytyy meidän toimittaa heille aivan ensiluokkaisessa kunnossa, vaikka emme voittaisi penniäkään. Ne tuottavat toisella tavalla meille, siitä olen varma. Pieni tilaus on meille aina vaarallisin, sillä sen tekijä on henkilö, joka pitää sitä kovin tärkeänä; hän joutuu siitä puhumaan ja on elävänä reklaamina. Ei mikään maailmassa vastusta naisten suun kautta käypää ylistystä.

Kalle oli ottanut selkoa shrapnellien valmistuksesta. Ne eivät olleet kovin merkillisiä. Se keksintö, jonka avulla räjähdys saatiin aikaan, oli valtion salaisuus, shrapnellit siis lähetettiin ilman tätä viimeistä osaa. Tarkastajana tuli toimimaan muuan valtion lähettämä kapteeni. Levottomana odotti Kalle koneitten saapumista. Ne tulivat paria päivää ennen kuin oli odotettu, ja montööri seurasi pannakseen ne kokoon. Kalle käytti jokaista konetta moneen kertaan itse, kunnes oli niiden toiminnasta aivan selvillä. Raaka-aineet tulivat perille, osa liian myöhään, mutta insinööri oli tämän tietäen asettanut määräpäivän viittä päivää aikaisemmaksi. Konttoripäällikkö Jaakkola, tuo insinöörin sukulainen, saapui, oli hyvin toimelias ja hyvin ystävällinen. Kalle tunsi häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Hän ei pannut sille mitään suurta painoa, sillä insinöörinhän tehtävä oli pitää huolta kaikesta, mikä oli konttorin puolella, hänen hoidettavanaan oli konepaja.

Hän alkoi heti järjestää miehiä eri ryhmiin ja tiedusteli uusia, koska kolme vuoroa tarvittiin. Pyrkijöitä oli paljon. Kalle ei ottanut ketään työhön, ennenkuin oli koetellut miestä koneitten ääressä. Ei hän milloinkaan ollut niin iloinnut tuosta kyvystään punnita miehen työkykyä kuin juuri nyt. Heti kun mies tarttui koneeseen, saattoi hän nähdä, oliko hänellä kyky liittyä aivan kuin osana koneeseen. Jokainen mies joutui vähintään kolmen koneen kanssa tekemisiin, jotta hänen työkykynsä täydellisesti tuli joka tavoin selväksi Kallelle. Hän jakoi miehet kolmeen suureen ryhmään, nopeat, täsmälliset ja tarkat, voidakseen sitten antaa kullekin sen työn, mikä hänelle sopi.

Marraskuun viimeisenä päivänä oli kaikki valmiina ja työt alotettiin kolmella kahdeksan tunnin vuorolla. Miehet olivat tyytyväisiä lyhyeen työpäivään, mutta eivät tienneet, että Kalle oli valmis tänä aikana puristamaan heistä viimeisenkin voiman. Mikko oli myöskin saapunut, ja Kalle oli ottanut hänet asumaan omaan huoneeseensa. Hän ei näet ollut joutanut hankkimaan itselleen uutta asuntoa, vaan pysyi tuossa entisessään.

Ensimäisen vuorokauden Kalle valvoi aivan kokonaan yhteen menoon. Hän pani työt alkuun insinöörin ollessa apuna. Kaikki ensimäisen vuoron shrapnellit tulivat kelpaamattomia, milloin mistäkin syystä. Toisen vuoron tuotteista oli jo puolet kunnollisia, ja viimeinen toimi jo virheettömästi. Kalle meni levolle. Kun hän viisi tuntia nukuttuaan palasi, järjesti hän töitä pikkuisia yksityiskohtia myöten. Seuraavana vuorokautena tuli kolmesataa valmiiksi, otaksuttavasti kaikki kelvollisia.

Kalle siirteli miehiä uusiin paikkoihin. Niiden joukkoon, joiden oli valmistettava shrapnellien ohut teräskehys, pani hän nopeasti toimivia miehiä. Koneet toimivat moitteettomasti, nopeus oli siinä pääasia. Shrapnellin päähän tulevan hatun tapaisen liitteen kiertoruuvien valmistajiksi hän otti kaikkein tarkimmat miehet. Ne olivat melkein kaikki yli keski-iän olevia miehiä. Suurta päänvaivaa tuotti Kallelle, mistä hän saisi sopivan miehen, joka täyttäisi metallihylsyt kuulilla ja sillä massalla, joka tarvittiin niiden liittämiseen. Hän päätti siihen ottaa Mikon. Hän opetti veljeään, ja tätä tehdessä oli joukko sillä hetkellä joutilaita työmiehiä tullut katsomaan sitä. Kun erikokoiset kuulat pudoteltiin hylsyyn, kuuli hän erään miehen hyväntuulisena nauravan. Tämä oli muuan vähäjärkinen olento, joka oli konepajassa ollut jo aikaisemmin ja jota Kalle säälistä ei voinut panna pois, vaikka hän ei juuri mitään osannutkaan. Kalle huomasi, että mies piti tätä leikkinä. Hän pani vähäjärkisen työhön. Mies teki sen suurella ilolla. Oikea mies oli oikeassa paikassa! Mikon hän asetti viereen tarkastamaan. He ennättivät kyllä yhden vuoron aikana täyttää ne shrapnellit, jotka päivän kuluessa toistaiseksi saatiin valmiiksi.

Kymmenen päivän päästä oli tuotanto saatu nousemaan kuuteensataan vuorokaudessa. Kalle tuli kärsimättömäksi. Hän ei enää ollut kotonaan nukkumassa, vaan valmistutti itselleen vuoteen tehtaan puolelle. Hän ei kolmeen vuorokauteen riisunut laisinkaan yltään, nukkuen aina pari tuntia otteeseen. Sitten hän kävi saunassa ja oli taas täysissä voimissa. Tuotanto nousi kahdeksaansataan. Mutta siitä se ei kohonnut, vaikka Kalle kuinka olisi koettanut lisätä voimaa. Hän olisi tarvinnut uusia koneita. Niitä ei mitenkään keskellä talvea voinut saada ulkomailta.

Eräänä päivänä särkyivät valumuotit kuuteen kertaan. Kalle raivosi. Hän tutki muottiaineen kokoonpanon, kyseli ja tiedusteli tarkoin miehiltä, jotka ennen olivat tätä tointa hoitaneet, antoi heidän selittää omalla hitaalla tavallaan ja monisanaisesti kaiken. Hän ei katkaissut heitä kertaakaan. Hän ajatteli. Hän löysi uuden tavan aineiden yhdistämiseen, joka teki muotit aivan lujiksi.

Eräs kone meni rikki. Hän kulutti kymmenen tuntia sen kuntoonpanemiseen. Se oli entistään lujempi sen jälkeen. Hän teki siinä muutamia lisäyksiä ja parannuksia, sen tuotantokyky nousi.

Terässorvarien joukossa ei ollut ketään aivan erinomaista. Työ tuli monasti huonoa. Metallia oli heitettävä pois. Kalle oli kuullut parin miehen puhuvan innokkaasti luistelemisesta. Hän pani toisen heistä kokeeksi koneen ääreen. Mies suoritti tehtävänsä mallikelpoisesti. Teräslastu oli aivan tasainen ja yhtämittainen ja jälki aivan sileää.

Kalle otti irti viimeisetkin voimat miehistä järjestämällä heidän työtään monella tavalla. Ennen joulua päästiin tuhanteen shrapnelliin vuorokaudessa.

Pieni konepaja tuotti nyt sen, minkä suuri olisi tuottanut monine koneineen. Kalle oli tyytyväinen.

Juuri silloin ilmoitti leski puhelimella, että hän lähettää konepajaan priimus-keittiönsä korjattavaksi. Kalle vimmastui. Niinkuin hänellä juuri nyt olisi ollut aikaa ottaa sellaisia vastaan. Leski vaati, että siihen oli tehtävä jokin uusi polttolaite, jotta sen lämpömäärä lisääntyisi. Kalle sulki puhelimen.

Kun lesken palvelijatar vähän ajan päästä toi keittiön ja nimenomaan tahtoi antaa sen yksinomaan Kallelle, tämä sieppasi sen kiukuissaan naisen kädestä ja aikoi heittää nurkkaan. Samassa hänelle selvisi se, mitä leski tahtoi! Hän sovitti entisen polttolaitteensa pienemmässä muodossa siihen.

Hän meni itse tekemään sen. Tuntui aivan levolta saada jälleen nakutella ja puuhata aivan kuin tavallinen työmies.

Insinöörin kanssa hän ei joutanut koskaan montakaan sanaa haastamaan. Tämä hoiti konttorinpuolta ja meni aina niiksi tunneiksi, joina Kalle nukkui, konepajaan valvomaan töitä.

Konepaja tuotti hiukan yli tuhannen shrapnellia vuorokaudessa.

Pari päivää ennen joulua meni Kalle lesken luo viemään itse keittiötä. Hän ei tahtonut olla konepajassa. Hän tiesi sen toimivan mallikelpoisesti sillä hetkellä, mutta kiivaassa työinnossa suututti häntä se, että muutamat osat siinä olivat melkein joutilaina. Hän oli sinä päivänä käynyt mallipuuseppien puolella ja huomannut, että siellä ei ollut juuri mitään työtä. He nakuttelivat kaikenlaista pientä, mutta mitään varsinaista kiireellistä työtä heillä ei ollut. Kallea suututti se, ettei hän voinut keksiä heille mitään. Uusia konetilauksia ei oltu tehty, siis ei ollut mallejakaan veistettävänä. Mitä tarvittiin valaa, niitä varten olivat mallit jo olemassa. Hänen täytyi hetkiseksi päästä vapaaksi kaikesta tästä miettimisestä ja siksi hän lähti lesken luo.

Tämä ilahtui kovasti Kallen tulosta. Hän oli monisanainen ylistellessään keittiötä, jonka toimimista hänen täytyi heti saada koettaa. Kallea hän silloin inhotti. Tuossa istui kodissaan olento, joka ei mitään tehnyt, jolla oli pääomaa ja joka eli niillä koroilla, mitkä toiset hänelle hankkivat hiellä ja vaivalla. Kun keittiöllä oli kahvi keitetty, sanoi leski:

— Minulla on eräs tuttava sukulaispoika, joka käy koulua, ja minä tahtoisin antaa hänelle ennen lukukauden alkua kirjoituspöydän, kun hän sitä niin kovasti kaipaa.

— Onhan niitä missä kaupassa tahansa, ja rahaa teillä kyllä on, millä sen ostatte, sanoi Kalle hiukan tylysti.

— Ei ole sellaista kuin minä tahtoisin.

— Ja millainen sen sitten pitäisi olla?

— Minä olen aina ajatellut, miksi ei kukaan valmista erikoisia kirjoituspöytiä koululaisia varten, huokeita ja käytännöllisiä. Niiden pitäisi ottaa niin vähän kuin mahdollista tilaa silloin kun niitä ei käytetä.

— Eihän sellaista voi tehdä. Eihän kirjoituspöytä ole mikään harmonikka tai sänky, jonka voi panna kokoon.

— Yhdellä tavalla se voisi olla mahdollinen. Kallea väsytti tämä. Hän olisi tahtonut päästä johonkin toiseen puheluaiheeseen, mutta leski piti kiinni omastaan.

— Jos ajattelee miehenkorkuista tavallista kirjahyllyä, aivan suoraa ja yksinkertaista, ja sitten ajattelee, että sen keskelle on pantu puulevy, joka peittää osan hyllyistä ja alas laskettuna muodostaa aivan kuin pöydän levyn, niin saisi yksinkertaisemmassa muodossa sen, mitä vanhaan aikaan käytettiin, kun tehtiin laatikot ja hyllyt yhteen suljettavan kirjoituspöydän kanssa.

Kalle sieppasi ajatuksen omakseen, sillä hän näki heti sen kauppa-arvon.

— Minä teetän sellaisen teille meidän mallinikkareilla. Niitä voi tulla useampiakin kuin tämä yksi. Poika on itsepäinen olento, se jäyrää siksi, kunnes saa sen, mitä haluaa. Jokainen poika tahtoo itselleen oman pöytänsä, sen tiedän. Ja kun yksi saa, mankuu toinen, kunnes vanhempansa hankkivat hänelle sellaisen.

— Mutta tehkää hyvä ja käytännöllinen! Poika on aina arvosteluvalmis.

Kalle lähti. Hän meni heti suoraan mallihuoneeseen. Hän selitti mestarille hyllyn, joka samalla oli kirjoituspöytä.

— Ei mitään tarkkaa ja tavallista puusepän työtä, huokeus on pääasia, sanoi hän.

— Siis kaikki laitteet vain nauloilla ja puu havupuuta ja kai ripoliinia päälle, niin on kauniin näköinen? sanoi mestari.

— Aivan oikein. Mitä tulee niihin lokeroihin, jotka tulevat esiin, kun levy lasketaan alas kirjoituspöydäksi, niin tehkää sinne kaikenlaisia.

— Otanko vähän mallia amerikkalaisesta kirjoituspöydästä?

— Se sopii. Ei, kutsukaa tänne kaksi koulupoikaa, kai teillä sellaisia on tuttavienne joukossa, antakaa heidän määrätä. Sellainen itse tietää, mitä hän tahtoo.

— Miksi kaksi? Eikö yksi riitä?

— Ottakaa toinen, joka on laiska, ja toinen, joka on hyvin ahkera. Niillä on erilaiset vaatimukset. Silloin saatte tietää, missä kumpikin mielellään pitää erilaiset paperinsa. Sanokaa ensin, että kumpikin saa aivan sellaisen kuin itse tahtoo. Ja sen jälkeen teette kummallekin samanlaatuisen, jossa molempien toivomukset ovat yhdessä. Se on täydellinen malli. Sen täytyy olla.

Seuraavana päivänä oli kirjoituspöytä valmis. Kalle oli siihen itse hyvin tyytyväinen. Se oli hänen mielestään hyvin käytännöllinen. Se oli maalattu ja kiilsi kauniisti. Kaksi samanlaatuista oli puolivalmiina noita neuvonantajina käytettyjä poikia varten. Kalle käski viemään heti pöydän leskelle. Hän oli parhaillaan konehuoneessa, kun häntä tultiin noutamaan puhelimeen. Leski kiitti lahjasta, mutta sanoi, että siitä puuttui ylhäältä kaksi metallisilmukkaa, joiden avulla pöytä lyödään seinään kiinni, sillä muutenhan se kaatuu, kun nojaa lukiessaan pöytälevyyn.

Kalle nauroi. Hän lähetti miehen heti tuollaisten silmukkojen kanssa lesken luo. Kun mies palasi, toi hän leskeltä terveisiä. Tämä oli antanut kokeeksi lyödä pöydän omaan seinäänsä kiinni.

— Te panitte silmukat hyllyn ylälaitaan? kysyi Kalle.

— En, vaan ylimäisen hyllyn alapuolelle, jotta sitten, kun kirjoja tulee sille, ei näy niitä, sanoi mies. — Siinä tuo rouva oli oikeassa.

— Oli kyllä.

Taas kutsuttiin Kalle puhelimeen. Se oli jälleen leski.

— Te olette pannut tuota pöytälevyä alaslaskettaessa kannattamaan ketjut.

— Niin, sillä ei kai se muuten ylhäällä pysy, vaan saranat irtaantuvat.

— Ketjut menevät poikki.

— Ne ovat lujaa tekoa, eivät ne mene.

— Ne menivät. Minä istuin pöydälle.

— Mitä hemmettiä te sinne istuitte, ei kai se sitä varten ole!

— Minä koetin, kestävätkö ne. Toinen ketju katkesi ja toinen läksi irti toisesta päästä. Minä putosin lattialle.

— Se oli oikein teille.

— Te saatte laittaa siihen lujemmat kannattimet.

— Eivät kaikki kuitenkaan käytä pöytää istuinpaikkana.

— Vaikka ei, mutta sen täytyy olla kestävä, sillä yksi puutteellisuus pilaa sen täyden arvon. Tehkää samanlaiset raudat kuin on sohvien päissä, jotka voidaan laskea alas.

— Jotka menevät sitten johonkin lokeroon ja siellä repivät tavarat.

— En minä tiedä, mutta jotain muuta siinä täytyy olla kuin tällaiset, sen minä sanon.

— Menkää hiiteen! ärähti Kalle puhelimeen. Hän meni suuttuneena konepajaan, koettaen unohtaa lesken vaatimukset. Mutta ajatus ei päästänyt häntä rauhaan. Leski oli oikeassa. Levyn täytyi kestää. Hän kulki pienen siirrettävän ahjon ohitse. Sen päällä oli kappale rautaa. Hän otti sen, pani erään pojan lietsomaan, kuumensi raudan ja takoi alasimella siitä kauniit kääntösaranat, jotka olivat sellaiset, että levyyn kiinnitettyinä ne taipuivat levyn päälle, menemättä lokeroiden sisään. Hän välitti tätä tehdessään vähät konepajasta ja shrapnelleista, hän oli taas vain maalaisseppä, joka hiljaa nakutteli meltoa rautaa alasimella. Hän vei saranat mallihuoneeseen, koetti niitä toiseen siellä olevista pöydistä, käski miehiä pitämään kiinni ja istui pöytälevylle. Se kesti.

— Hän on kymmenen kiloa minua köykäisempi, istukoon nyt sen päällä vaikka kaikki joulunpyhät, kyllä se nyt kestää, tuumi hän nauraen.

Mies lähetettiin viemään saranat lesken luo.

Oli jouluaaton aatto. Kalle muisti äkkiä, että hänen piti jotain lähettää kotiaan ja Almalle. Hän meni kiireesti kaupungille, poikkesi erääseen naisten pukukankaita ja koruja kauppaavaan liikkeeseen ja sanoi puotineidille:

— Minä tahdon eräälle maalla olevalle nuorelle tytölle ostaa jotain. Mitä minä ostan?

— Onhan täällä vaikka mitä.

— Ottakaa sitten sellaista kuin itse tahtoisitte.

— Paljonko edestä?

— Sadanviidenkymmenen.

Neiti toi Kallen eteen kankaita, huiveja ja muuta naiselle sopivaa. Kalle hyväksyi heti kaiken. Hän otti käärön kainaloonsa. Sitten hän osti isälleen yhtä ja toista mielestään sopivaa, muun muassa hyvän taskukellon. Tavarat hän toi konepajalle ja sanoi Mikolle:

— Saat mennä huomenna kotia ja viedä nämä lahjat sinne.

— Etkö sinä tule?

— En jouda.

— Onhan paja kiinni huomisen ja ylihuomisen.

— Ei haluta tulla.

— Kai Alma näkisi sinut mielellään.

— Saahan hän lahjat, samahan tuo on.

Kalle oli mielestään tehnyt kaiken voitavansa. Mikko läksi seuraavana aamuna kotia. Kalle meni levolle. Hän nukkui ne päivät, mitkä konepaja oli kiinni, käyden koko aikana vain kaksi kertaa syömässä. Toisena joulupäivänä hän oli täysissä voimissa paikallaan.

Mikko palasi aamupäivällä.

— Isä kiittää ja Alma samoin, sanoi hän.

— Olivatko tyytyväisiä?

— Olivat kyllä, vaikka sanoi Alma, että hän olisi paljoa mieluummin ottanut vaikka kuinka lyhyen kirjeen sinulta.

— En minä jouda sellaisia kyhäämään, ymmärräthän sinä sen.

Mikko vaikeni.

Konepaja ryösti Kallen jälleen täyteen työhön, hän ei muistanutkaan Almaa enää.

Kuun lopulla oli tarkastus. Shrapnellit olivat yhtä tuhatta lukuunottamatta kelvollisia. Mutta niitä ei ollut kuin kuusitoistatuhatta.

Rahat tulivat parin päivän päästä. Työt sujuivat jälleen konepajassa täydellä kiihkolla.

— Meidän täytyy päästä siihen, että tuhatviisisataa shrapnellia valmistuu vuorokaudessa, sanoi insinööri, sillä muuten meidän on maksettava hyvityssakko.

— Tiedän sen kyllä, vastasi Kalle. — Koneet eivät pysty saamaan sitä aikaan. Miehet eivät ennätä.

— Ymmärräthän, että meidän täytyy päästä siihen määrään vuorokaudessa! Eikä sittenkään jää suuria siltä varalta, että osa tulee hyljätyksi.

Kalle ei sanonut mitään. Hän päätti jättää koko asian miettimättäkään. Konepaja tuotti nykyään kaikkein korkeimpansa. Enempää miehiä ei voitu ottaa työhön, sillä koneita ei ollut tarpeeksi. Hän meni mallihuoneeseen. Hän oli käskenyt valmistamaan lisää noita kirjoituspöytiä. Miehet tekivät veltosti työtään.

— Miksi ei enempää ole valmiina? kysyi Kalle.

— Ei ole aineita tullut hankituksi.

— Hankkikaa!

— Ei ole annettu määräystä.

— Minä en voi katsoa kaikkea, teidän tulee itse hommata jotain.

Miehet olivat vaiti.

Kalle katseli heitä hetkisen.

— Puhukaa suunne puhtaaksi, lausui hän. — Te ette tahdo tätä työtä tehdä.

— Se ei kuulu meille. Ei tämä ole mikään nikkarinverstas, sanoi muuan mies.

— Mutta se voi siksi tulla, sanoi Kalle.

— Me teemme kaiken, mitä konepaja tarvitsee. Ellei se anna meille työtä, niin ei meidän tarvitse ryhtyä sen ulkopuolella oleviin.

— Saatte kaksi markkaa jokaisesta pöydästä palkkanne lisäksi.

Miehet liikahtivat.

— Eikö voisi enemmän? sanoi mestari. — Minä olen laskenut, että ainekset nousevat ainoastaan kymmeneen markkaan kaikkein korkeintaan.

— Samaa minäkin lasken, vastasi Kalle. — Ja minä aion myydä näitä kahdellakymmenelläviidellä.

— Tämä on työmiehen nylkemistä! sanoi eräs mies.

— Ei ole. Jos ette ole tällaisen suuren tilauksen valmistuksessa, vaan näpertelette ylitöinänne, niin ette saa kymmenellä markalla aineita. Se on varmaa. Toiseksi ei ole taattu, saatteko tuotantonne myydyksi. Minä takaan sen. Te hyödytte enemmän tällä tavoin.

— Saammeko ajatella asiaa? kysyi mestari.

— Saatte, sanoi Kalle ja meni mallihuoneen toiseen päähän.

Miehet neuvottelivat. Viiden minuutin päästä he olivat suostuneet kahdella markalla, mutta heille oli maksettava lisää siitä, mikä menee aikaa lautojen sahaamiseen.

— Sitä teidän ei tarvitse tehdä, sanoi Kalle. — Kun kaikki pöydät ovat samankokoisia, niin voidaan laudat tuottaa suorastaan sahasta määrätyn pituisina. Teille jää ainoastaan yhteenliittäminen. Se jouduttaa tavattomasti työtä.

— Se on totta.

— Voitatte vielä enemmän sen kautta.

— Onhan se totta.

— Mihin lautatarhaan on meiltä tilattu työaseita?

Mestari mainitsi erään suurimman lautatarhan.

— Oletteko tavannut siellä olevia miehiä?

— Olen.

— Ovatko he tyytyväisiä?

— Ovat. Meidän uusi sahamallimme kuuluu olevan parempi kuin ulkolainen.

— Menkää itse sinne tilaamaan, sanoi Kalle mestarille. — Ette saa tyytyä siihen, että tilaus tapahtuu konttorissa. Saatte valvoa, että työmiehet valikoivat meille täydellisesti kuivia lautoja. Mies, joka käyttää meidän työaseita, antaa meille myös taatusti hyvät ainekset.

Se asia oli päätetty. Kalle meni erääseen suureen huonekalukauppaan ja sopi siitä, että tuota uutta "koulupojan kirjoituspöytää" myydään sen välityksellä. Liike sai viisi markkaa jokaisesta myyntipalkkiota.

Mallihuoneessa tuli tavaton kiire, sillä pöytien kysyntä tuli äkkiä suureksi. Puusepät palkkasivat omaan laskuunsa apulaisia. Kalle ei pannut tälle mitään painoa. Hän voitti jokaisesta pöydästä sittenkin kahdeksan markkaa.

Tammikuun kymmenentenä päivänä konepaja tuotti jo ensimäisen kerran tuhatviisisataa shrapnellia. Kalle oli tehnyt muutamia uudistuksia pajassa ja järjestänyt miehiä taas uudella tavalla.

Kun kuukauden lopulla valtion tarkastaja otti huostaansa shrapnellit, oli niitä, hyljätyt pois laskettuina, neljäkymmentätuhatta. Tilauksesta oli siis jälellä vielä neljäkymmentäneljä tuhatta. Helmikuussa oli päiviä vähemmän, siis tuotantoa oli vielä lisättävä.

Kallen kaikki hermot olivat jännityksessä. Hänen täytyi lisätä vielä tuotantoa. Mutta kaikki oli jo viimeiseen asti kiristetty. Hyvityssakko tulee aivan ehdottomasti.

Juuri silloin hän sai Almalta kirjeen. Kirje oli alakuloinen, mutta ei valittava. Nuori tyttö siinä sanoi, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut mitään tietoa Kallesta, ei kirjettä kertaakaan. Ja hän kaipasi niin kovasti jotain hyvää sanaa, jotain, joka vakuuttaisi hänelle, ettei Kalle ollut häntä unohtanut.

— Tyttö rassu! sanoi Kalle. — Olen kai tehnyt, väärin häntä kohtaan. En ole kai tosiaan joutanut hänelle sanomaan, että hän sentään vielä on ajatuksissani. Tämä perhanan kiire tappaa kaiken sellaisen kuin tunteiden ilmaisemisen. Kuinkahan kauan onkaan siitä, kun tapasimme? Lähdin silloin syksyllä. Keväällä olin alempi työnjohtaja. Silloinhan kesällä kävin siellä, mutta en tainnuit hänelle monta hyvää sanaa sanoa. Seuraavana keväänä tulin tänne konttorin puolelle. Niin, ja sitten meni kesä siinä. Syksyllä minä sitten pidin peliä noiden naisten kanssa. Ja sitten tuli taas kesä. Ja sitten tuli syksy ja tämä konepaja tuli minulle. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole häntä tavannut. Ja harvoja kirjeitäkään olen hänelle kirjoittanut.

Hän raapi päätään.

— Hän oli varmasti oikeassa sanoessaan Mikolle, että parempi olisi ollut kirje kuin sadanviidenkymmenen markan lahjat. Minä kirjoitan hänelle nyt oikein hyvän ja rauhoittavan kirjeen.

Hän istui pöydän ääreen ja alotti kirjeen. Samassa tuli muuan mallihuoneen työmies Kallen puheille.

— Mitä nyt on asiaa? sanoi Kalle. — Minulla ei olisi aikaa.

— Johtaja antaa anteeksi, mutta kyllä minulla on tärkeää sanottavaa. Siellä miehet ajattelevat lakkoa, kun tietävät, että nyt on tiukka paikka.

— Ovatko he ihan hulluja! sanoi Kalle ja hyppäsi seisaalleen.

— He ovat tahtoneet meitäkin sieltä mallihuoneesta saada joukkoonsa. Emme ole vielä päättäneet, kun tämä pöytätilaus on ollut niin kovasti kannattava ja kun sekin sitten kai jää, sillä olen kuullut muuallakin jo valmistettavan samanlaatuisia. Ja silloinhan meidän on pakko lopettaa, koska ei jokainen poika kuitenkaan tässä maassa… Niin että olisi hyvä, jos vielä…

Kalle kiitti miestä ja käski häntä pitämään suunsa kiinni koko asiasta.

Hän jätti kirjeen, etsi insinöörin ja kertoi hänelle asian.

— He tahtovat tietysti lisää palkkaa, sanoi hän.

— Mitä muuta he tahtoisivat!

— Mutta kannattaako meidän maksaa?

— Voimmehan laskea.

Konttorinpuolelta he ottivat numerot kaikista menoista ja tuloista. Insinööri istui laskelmien ääreen. Hän oli synkän näköinen. Kun hän oli päättänyt, kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Me uskoimme, että saisimme shrapnellista kolme markkaa voittoa.

— Niin teimme ja siinä uskossa olen elänyt, että kun vauhti nyt lisääntyy, niin lopulta se on juuri se summa, vastasi Kalle.

— Joulukuulla saimme voittoa ainoastaan yhden markan. Työpalkat ja pieni tuotanto nielivät kaiken muun. Viime kuussa, epäilemättä juuri sinun tekemiesi muutamien parannusten takia, kohosi voitto äkkiä neljään markkaan. Keskimäärin siis olemme saaneet voittoa päälle kolmen markan. Meidän kannattaa maksaa siis.

— Maksetaan herran nimessä, kun kannattaa. Miehet ovat sen ansainneet!

Samana päivänä ilmoitettiin kaikille miehille, että siitä päivästä alkaen maksetaan aivan kautta koko konepajan jokaiselle työmiehelle palkkaa viisitoista penniä lisää tunnilta.

Seuraavana päivänä kohosi shrapnellien tuotanto tuhanteenseitsemäänsataan. Ja siinä se sitten pysyi. Kuullessaan sen löi Kalle riemusta kätensä yhteen.

— Ellei nyt tule mitään odottamatonta, niin on meillä täysi määrä kuukauden lopulla. Tilaus on silloin suoritettu. Me olemme pelastetut!

Kun hän meni konepajan puolelle, tuntui siltä, kuin jokainen työmies olisi ollut iloinen siitä, että he olivat saaneet aikaan enemmän kuin tähän asti. Kalle sai osakseen monta kunnioittavaa ja ystävällistä sanaa.

— Ihminen on kone, mutta sitä on pidettävä hyvässä rasvassa, muuten ei se toimi täydellä täsmällisyydellä, lausui hän erään osaston työnjohtajalle, kun tämä kiitti palkanylennyksestä toisten miesten puolesta.

YHDEKSÄS LUKU.

— Viitsisikö johtaja kuunnella minua vähän aikaa, minulla olisi tärkeää sanottavaa, lausui Miettinen eräänä päivänä Kallelle tämän mennessä konttorihuoneen läpi.

Konttoriaika oli jo ohitse, Jaakkola ja kaikki konttoriapulaiset olivat poistuneet, jälellä oli enää vain Miettinen, joka tahallaan näytti viivytelleen.

— No, mikä nuorta miestä sitten vaivaa? sanoi Kalle ystävällisesti.

Hän ei koskaan voinut nähdä Miettistä muistamatta sitä päivää, jolloin oli hänen neuvonsa mukaan menetellyt ja raivannut itselleen tien siihen asemaan, missä nyt oli. Hän oli varma siitä, että Miettinen pyytäisi häneltä palkanylennystä, ja hän oli jo edeltäpäin päättänyt suostua siihen. Kun Miettinen näytti arkailevan, koetti hän rohkaista häntä ja lausui:

— No, suu puhtaaksi, en minä pure, vaikka mitä tahansa sanoisitte!

Kalle muisti niin elävästi, kuinka vielä joku aika sitten oli vapissut puhutellessaan suurempaa herraa, ja häntä huvitti katsella toisessa samaa ilmiötä.

— Minä olen alkanut epäillä, sanoi Miettinen hidastellen, että kasööri Jaakkola pettää liikettä.

Kalle ponnahti suoraksi.

— Pitäkää suunne kiinni!

Koko hänen rehellinen luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että tällä tavoin saatettiin toista epäillä petoksesta, vaikkakin henkilö oli hänelle vastenmielinen ja syyttäjä hänelle mieluinen.

— Minä pyydän anteeksi, sopersi Miettinen, mutta minä tahdoin tehdä teille siinä palveluksen.

Kalle oli jo aikeissa mennä, mutta seisahtui. Olihan hän jo saanut nähdä siksi paljon yhtä ja toista huonoa maailmassa, että miksi tällainen ei voisi olla totta. Mutta ensin täytyi hänen saada todistuksia, ennenkuin uskoi.

— Te tiedätte sen siis? Tiedättekö aivan varmaan?

— Kuinka suuressa määrässä hän kaikkea harjoittaa, sitä en voi sanoa, lausui Miettinen, mutta muutamia seikkoja olen kuitenkin huomannut.

— Millaisia?

— Sellaisia esimerkiksi, että hän on voinut viedä kahteen kertaan sisään.

— Minä en ymmärrä kirjanpitoa, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa tavallisella kielellä.

— Hän on merkinnyt, että liike on suorittanut jonkun menon esimerkiksi kahteen kertaan, vaikka se todellisuudessa on tapahtunut vain kerran. Meillä ei ollut joulukuulla esimerkiksi maksaa erästä messinkilähetystä. Lasku tuli sen mukana kyllä, mutta se jäi suorittamatta. Sitten kun kävin sen maksamassa, sain uuden laskun, johon kyllä oli tietysti merkitty, että se oli kaksoiskappale. Molemmat ovat nyt tileissä.

— Mutta, hyvä ihminen, jos summa on vain kerran maksettu, niin eihän voi olla molemmissa laskuissa kuittausta.

— Ette te, johtaja, tiedä, kuinka huolimattomasti meillä menetellään. Kun ensimäinen lasku tuli, niin se oli kuitattu. Herra Jaakkola ilmoitti liikkeeseen puhelimella, että hän tulee seuraavana päivänä maksamaan, ja pyysi saada pitää laskun samalla kertaa. Eihän kukaan epäillyt. Lasku jäi siis tänne. Se vietiin kirjoihin. Liikkeessä, jonne kävin rahat viemässä kuukautta myöhemmin, muistettiin kyllä, että kuitattu lasku jo oli olemassa meillä, ja senvuoksi annettiin kaksoiskappale. Se merkittiinkin siihen. Nyt olen huomannut, että tuo sana duplikaatti on raavittu laskusta pois.

— Suuriko oli summa?

— Seitsemänsataakuusikymmentä.

Kalle seisoi tietämättä mitä hänen tuli tehdä tai sanoa.

— Te, johtaja, ette tiedä, kuinka helppoa väärentäminen on. Ei missään se ole niin helppoa kuin tällaisessa paikassa, joka on yksityinen liike. Te ette kumpikaan omistajista ole vielä sitäkään huomannut, ettei viime vuoden tilejä ole lopetettu. Tosin vuosi oli vain hiukan päälle puolen kolmatta kuukautta, mutta päätettävähän se sittenkin olisi tammikuun alussa. Kun rahaa on ollut tuon suuren tilauksen tähden, niin ette ole muistaneetkaan tilinpäätöstä, vaan olette kai ajatelleet odottaa siksi, kunnes tämän kuun lopulla koko tilaus on suoritettu.

— Te arvostelette meitä, sanoi Kalle. — Kiitos siitä. Siihen teillä on oikeus, kun minä kerran olen läsnä. Mutta vielä Jaakkolasta. Mitä muuta tiedätte?

— Minun on vaikea seurata kaikkea. Minä tiesin, että meillä piti olla rahaa, minä tiesin sen aivan varmasti, ja kuitenkin eräänä päivänä oli kassa aivan tyhjä.

— Se oli kai silloin kun me yhden kuukauden vekselillä otimme pankista viisituhatta?

— Juuri sama asia. Nyt tämä vekseli on merkitty tietysti tileihin velkana. Mutta missä ne rahat ovat, jotka olivat kadonneet, sitä minä en voi sanoa.

— Minä otan tästä selon, sanoi Kalle.

Hän läksi kävelemään, sillä ulkona raittiissa talvi-ilmassa hän uskoi pääsevänsä kaikesta selville. Jos hän ilmoittaisi kaikesta Salolle, niin tämä ei uskoisi, kun rahastonhoitaja oli hänen sukulaisensa ja tullut juuri hänen ehdotuksestaan liikkeeseen. Korkeintaan voisi hän tehdä jonkun kysymyksen tälle, ja silloin kaikki hetkiseksi korjattaisiin. Mutta sellainen henkilö voisi jatkaa vaikka kuinka kauan tätä samaa menettelyään. Hänen täytyi päästä selville tästä keinolla millä tahansa.

Itse tarkastaa! Sen hän päätti.

Seuraavana päivänä hän sanoi insinöörille:

— Minä haluan tietää, millä kannalla meidän liikkeemme oikeastaan on.

— Senhän saat tietää kysymällä Jaakkolalta. Hyvä on, kun otatkin siitä selkoa. Jos tahdot, niin kyllä minä tulen auttamaan.

— Ei tarvita, minä katselen itse kirjoja. Hän meni konttoriin ja sanoi Jaakkolalle:

— Onko teillä aikaa minua varten?

— Tietysti, vastasi Jaakkola kohteliaasti.

— Minä tahtoisin hiukan katsella liikkeen kirjoja.

— Heti paikalla.

Hän toi Kallelle heti eteen kaikki kirjat. Kalle alkoi niitä selailla. Hän näki numeroita ja yhteenvetoja, kaikenlaisia sarekkeita ja nimityksiä. Häntä hävetti. Hän ei päässyt mistään selville. Hän ei voinut löytää mitään yksinkertaista lopputietoa.

— Tämä on nyt kai sitten sitä kaksinkertaista kirjanpitoa, sanoi hän itsekseen. — Kuka tästä selon ottaa?

Hän selaili vielä hetkisen peittääkseen hämilläoloaan. Sitten hän laski kirjat syrjään ja lausui:

— Jaha. Sanokaa nyt, paljonko meillä on tätä nykyä kassassa.

Jaakkola avasi kassakaapin, otti sieltä rahalaatikot esiin, mainitsi, paljonko siellä oli ja paljonko oli pankissa juoksevalla tilillä. Summa oli suurehko, mutta sittenkin se Kallesta tuntui liian pieneltä, kun hän päässään laski, mitä shrapnellit olivat jo tuottaneet voittoa ja mitä muilla töillä oli ansaittu. Hän ei kuitenkaan tohtinut sanoa vielä mitään.

Konttoriajan lopulla Miettinen huomasi Kallen odottavan häntä. Hän jäi viimeiseksi.

— Minä en tullut kirjoista hullua hurskaammaksi.

— Kyllähän minä sen arvasin. Te ette ole tottunut tilikirjoja tarkastamaan. Kun tässä liikkeessä ennen insinööri Salon tuloa pidettiin kirjoja, niin tehtiin sellaisia metkuja, että tilintarkastajatkaan eivät päässeet niistä selville. Kuinka sitten te.

— Mutta eikö hemmetissä sitten ole mitään sellaista kirjanpitoa, josta joka päivä aivan selvästi voisi nähdä liikkeen tilan?

— Tavallisesti sen näkee, jos tehdään kuukausitilit päätökseen. Joka päivä, se on vaikeaa.

— Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään tapaa, jolla sen saisi selville? Ellei sellaista ole, niin se on keksittävä. Kaikkihan on arpapeliä, ellei omistaja milloin tahansa voi nähdä, kuinka kaikki hurisee.

— Minä olen kyllä kuullut, että täällä eräässä pankissa on kamreerinsa keksimä uusi järjestelmä, kyllä myöskin sellainen kaksinkertainen, mutta kuitenkin toinen kuin tavallinen. Siinä pankissa päätetäänkin juuri tämän vuoksi tilit joka vuosi aina ensimäiseksi.

— Selittäkää se minulle.

— Minä en sitä tunne.

— Pässinpää, tyhmeliini, nahjus! Minne te luulette maailmassa pääsevänne, ellette mene ottamaan selkoa kaikesta, minkä vähänkin tiedätte olevan hyödyllistä?

Miettinen vaikeni häpeissään.

— Kuka tuo kamreeri on? Kalle sai kuulla nimen. Seuraavana päivänä hän oli pankissa.

— Minä olen saanut tietää, että teillä on sellainen kirjanpito, että milloin tahansa voitte nähdä pankin tilan.

— On kyllä. Sitä käytetään täällä. Minä olen sen alottanut.

— Näyttäkää kirjat minulle! Kamreeri hymyili.

— En minä voi näyttää vieraille pankin kirjoja, mutta voin näyttää kyllä kaavakkeet ja eri lehdet sarekkeineen. Ehkä siitä jo voitte ymmärtää.

Hän otti esiin joukon suuria viivoitettuja papereita.

— Tämä on kassakirja. Se antaa kyllä hiukan enemmän työtä kuin se entinen, mutta tekee kirjoihin-viemisen helpommaksi ja säästää siten lopullisesti vaivaa. Tällä lehdellä näkyy bilanssi milloin tahansa. Kai tiedätte, mitä bilanssi on?

— En tiedä! Totisesti en tiedä!

— Silloin minun on hyvin vaikea teille selittää, sanoi kamreeri.

Kalle raapi päätään.

— Kyllä minä opin. Minä opin mitä tahansa. Minä maksan, jos neuvotte minulle tämän kaiken.

— Mielelläni.

— Missä asutte? Minä tulen vielä tänä iltana luoksenne.

Kalle sai tietää asunnon ja lupasi tulla. Konepajassa hän sanoi insinööri Salolle:

— Minä katsoin eilen kirjoja, minä en ymmärrä kirjanpidosta tuon taivaallista. Nyt olen ottanut itselleni opettajan. Hoida sinä täällä tänä iltana pari tuntia pajaa, minä menen kouluun.

Insinööri naurahti ja vakuutti kyllä hoitavansa. Kaikkihan oli aivan mallikelpoisessa kunnossa, ei ollut mitään pelkoa siitä, ettei määrättyä lukua shrapnelleja tulisi valmiiksi, vaikka Kalle olikin poissa.

Kolmena iltana Kalle kävi kamreerin luona, silloin hänelle oli uusi kirjanpito selvillä. Hän ilmoitti asiasta insinöörille sanoen:

— Minä tahdon tänne uudemmanaikaisen kirjanpidon, sellaisen, josta joka päivä näemme, millainen liikkeemme tila on.

— Sellaisenko sinä oletkin saanut tietoosi? Sepä oivallista. Minä olen aina kironnut tätä tavallista järjestelmää, kun vasta monen tunnin laskemisen jälkeen voi suunnilleen saada tietoonsa, mitä ihmisellä on, mitä ei. Toimita se meille, niin teet minullekin hyvin suuren ilon.

Seuraavana päivänä vähää ennen konttoriajan päättymistä Kalle pyysi Jaakkolaa tulemaan konttoriin vielä illallakin. Hän tuotatti muka erään pankinkamreerin neuvomaan uutta kirjanpitoa, jonka hänkin, Kalle, saattaisi helposti ymmärtää. Jaakkola ei sanonut mitään, kumarsi ainoastaan.

Kamreeri tuli.

— Pyysin saada käyttää pankin omistamia kaavakkeita tähän tarkoitukseen ja olen tuonut ne mukanani. Saatte suorittaa sitten pankille ne takaisin tilaamalla niitä painosta, jonka osoitteen teille annan.

— Hyvä on, sanoi insinööri Salo. — Olen hyvin kiitollinen teille, jos voitte tuoda meille aivan uuden järjestelmän, joka helpottaa asioiden tarkastamista.

— Tämähän on vain kauppa, ei muuta, sanoi kamreeri. — Maksunhan minä tästä saan. Mistä ajasta liike on ollut?

— Me alotimme marraskuun puolivälissä.

— Ovatko edellisen vuoden tilit valmiit, jotta voin siitä ottaa kaikki numerot?

— Ei kai niitä vielä ole päätetty? sanoi insinööri.

— Minä juuri niitä olen päättämässä, sanoi Jaakkola.

— Parasta kai siis on, että teen kaiken senkin yksintein.

Hän selaili kirjoja hetkisen.

— Niinkuin huomaan, tapahtuu täällä kaikki suurissa summissa. Jos näiden menneitten kuukausien työmiesten palkkalistat sellaisinaan vain viikkotilityksinä vien kirjoihin, niin voin saada kaikki vielä tänä iltana valmiiksi. Tietysti siinä tapauksessa, että saan täältä apua.

Miettinen tuli huoneeseen aivankuin sattumalta. Hän oli kuullut Kallen antaman määräyksen Jaakkolalle ja arvasi, mitä oli tekeillä.

— Tässä on konttoristi. Hän saa auttaa teitä, samoin tietysti herra Jaakkola, sanoi insinööri.

— Me ryhdymme siis työhön, sanoi kamreeri. Insinööri ja Kalle menivät konepajan puolelle. Neljän tunnin päästä tuli Miettinen vakavana heitä etsimään. Kamreeri tahtoi puhutella heitä. Kun he astuivat konttoriin, lausui kamreeri: — Minun täytyy, ikävä kyllä, huomauttaa herroille, että kassassa on neljänkymmenenkuuden tuhannen vajaus.

Huoneessa oli aivan hiljaista. Jaakkola lähestyi insinööriä ja lausui sopertaen:

— Hyvä veli, minun täytyy selittää tämä sinulle kahdenkesken. Tässä on varmasti jokin erehdys…?

— Ulos, ulos! karjaisi Kalle täyttä voimaa. Jaakkola läksi. Hänen lähdettyään Kalle määräsi Miettisen ottamaan kassan huostaansa ja toimimaan liikkeen kasöörinä. Apulaisensa entiselle paikalleen hän sai valita itse.

Sisähuoneisiin tultuaan insinööri lausui Kallelle:

— Sinä menettelit liian omavaltaisesti tässä. Sinä unohdat, että alusta alkaen on sovittu siitä, että konttoripuoli on minun!

— Hyvä ystävä, lausui Kalle. — Minä en ole sinun oikeuksiasi loukannut, olen pelastanut sinut ja samalla itseni. Miettinen minulle asiasta antoi tiedon, hän on rehellinen ihminen ja ansaitsee tunnustuksen.

— Ilmiannostaanko?

— Minä en toiminut palkintoa jakaessani ennen kuin vasta silloin, kun asiantunteva henkilö oli antanut lausuntonsa. Minä en ole palkinnut ilmiantajaa, vaan liikkeemme ystävää.

— Mutta etkö sinä laisinkaan ajattele Jaakkolaa? Minne hän nyt joutuu?

— Minne tahtoo. Varkaita minä en suosi. Kun minä läksin kotoa, antoi isäni minulle yhden ainoan neuvon matkaan: Muista aina, että toisen raha on toisen rahaa. Minä olen sinulle velkaa vielä noista tunneistanikin. Olen nuo kolmekymmentä markkaa pitänyt siitä asti koskemattomina lompakossa. Nyt minä maksan ne sinulle ja sen lisäksi tulkoon tämä, mitä tänään olen tehnyt. Ja ellet siihen ole tyytyväinen, vaan tahdot, että eroan seurastasi, jotta sinä saisit olla tuollaisten kuin Jaakkolan parissa, niin…

— Nyt sinä puhut tyhmyyksiä. Sinä olet tehnyt oikein. Minulla oli väärä sääli Jaakkolaa kohtaan.

Kun Kalle seisoi siinä osaamatta mitään sanoa, jatkoi insinööri:

— Hyvä mies, minä ihailen sinua suorastaan, jos sen tahdot tietää. Jos minun pitäisi valita sinun ja muiden miesten välillä, niin rukoilisin nöyrästi, ettet lähde luotani pois, sillä sinun kaltaistasi en kuitenkaan tapaa toista.

— No, nyt sinä vuorostasi puhut tyhmyyksiä, sanoi Kalle aivan heltyneenä.

Hän sulki insinöörin syliinsä, häpesi sitten tätä ja läksi huoneesta.

— Minne sinä nyt menet? Puhutaan vielä hiukan, sanoi insinööri.

— Minä lähden katsomaan konepajaan. Ajattelehan, jos ne ryökäleet siellä eivät aherra hikipäässä, kun me molemmat olemme poissa!

— Usko minua, mies, lausui insinööri, he vaikka tappavat itsensä mieluummin kuin tuottavat sinulle mielipahaa. Sinä olet mies, joka olet luotu työväen lemmikiksi.

— Loruja! sanoi Kalle ja paiskasi oven jälestään kiinni.

Mutta hyvää teki kuitenkin tuo tunnustus, tavattoman hyvää.

Seuraavana päivänä insinööri täytti vajauksen. Hän oli jostain hankkinut rahoja sitä varten. Kun hän oli Jaakkolan tuonut liikkeeseen, niin hän piti velvollisuutenaan sen.

KYMMENES LUKU.

— Isoksikohan meidän voittomme voisikaan vuodessa tulla, jos aina saisimme suuria tilauksia? sanoi Kalle helmikuun loppupuolella.

— Meidät voisi vallata se tauti, joka suomalaisten kesken riehuu, että ryhtyisimme yrityksiin, jotka olisivat liian suuria, vastasi insinööri. — Nämä kuukaudet ovat olleet kaikkein korkeimmat saavutukset, mihin voimme tulla tehtaan ja itsemme kannalta katsoen. Varsinkin itsemme.

— Kuinka niin? kysyi Kalle.

— Odotahan, niin saat nähdä. Kun tämä kiire päättyy, on sinussa vielä toiminnan nälkää sellaisessa määrässä, että kestää kauan, ennenkuin tasaannut. Ellet ajoissa pane itseäsi aisoihin, niin ovat hermosi pilalla. Olet silloin aivan kuin kone, jota on käytetty niin kauan, että laakerit ovat alkaneet kuumeta. Minä neuvoisin sinua menemään naimisiin.

Kalle tuli vakavaksi.

— Niinkö arvelet? sanoi hän hiljaa. — Naimisiin. Luuletko, että nainen minun kanssani voi tulla onnelliseksi?

— Sinä olet oikea mies. Jos valikoit oikean naisen, niin hän on onnellinen. Mutta älä herran nimessä vain tee sitä tyhmyyttä, että otat liian herrassäätyisen. Hän tahtoo sinua sorvata muutamiin määrättyihin muotoihin, ja muutaman vuoden päästä hän on siinä onnistunut itselleen iloksi ja sinulle suureksi tappioksi. Sinusta on silloin kadonnut tuo palava voima, joka sinut tekee siksi, mikä nyt olet. Sinä tulet aina pysymään toiminnan ihmisenä, muuksi et voi tullakaan, sillä jos rupeat elämän suuria arvoituksia mietiskelemään, olet mennyttä. Sinun vaimosi täytyy olla sellainen, joka ei koskaan tahdo olla enempää kuin mitä sinä olet. Hänen täytyy voida sinä hetkenä, jona onni pettää, sillä sekin voi tapahtua, ruveta elämään aivan yksinkertaisena sepän vaimona.

Tämä keskustelu saattoi Kallen entistään enemmän punnitsemaan Alman luonnetta, ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että Alma oli juuri se nainen, jota hänen kaltaisensa mies tarvitsi, ehdottomasti tarvitsi. Hän aikoi kirjoittaa Almalle tästä, mutta kykenemätön kun hän oli tunteitaan ilmituomaan, ei kirjeestä tahtonut tulla mitään. Hän lykkäsi asian päivästä toiseen ja lopulta arveli, että hän menee kesällä kotikyläänsä ja selittää silloin suullisesti kaiken. Ja kun hän tähän varmuuteen oli tullut, piti hän kirjettä jo tarpeettomanakin.

— Enhän minä kuitenkaan voi sanoa sitä, mitä minun pitää. Kyllä Alma jaksaa odottaa. Täytyyhän hänen olla minusta varma, vaikka en mitään tietoa annakaan. Ellei hän ole, niin sitten hän ei ole se, miksi hänet olin uskonut.

Kun shrapnellitilaus alkoi tulla valmiiksi, täytyi Kallen ajatella työväen vähentämistä. Mistään ei konepaja saisi kuitenkaan sellaista määrää työtä, että voisi pitää kolminkertaisen miehistön. Ensi kertaa hän nyt oli määräämässä toisten toimeentulon kadottamisesta, ja se koski häneen kovasti. Hän oli mielestään tekemässä mitä suurinta vääryyttä näitä olentoja kohtaan, jotka olivat olleet auttamassa häntä varojen kokoamisessa. Tätä asiaa hän paljon ajatteli, ja se tuotti hänelle monta levotonta hetkeä. Miehet kyselivät jo, mitä aiotaan tehdä, kun tilaus loppuu, ja häntä hävetti vastata heille aivan suoraan.

Tähän aikaan Bergman tuli konepajaan juuri häntä tapaamaan. Erääseen maaseutukaupunkiin oli perustettava uusi konepaja ja sinne tarvittiin miehiä. Bergman tahtoi mielellään ottaa varmoja ja luotettavia. Hän tiesi Kallen kyvyn miehien valikoimisessa ja tuli nyt kysymään, kuinka suuressa määrässä tämä voisi luovuttaa omasta konepajastaan hänelle.

Tämä onnellinen sattuma tuli Kallelle niin äkkiä, että se löi hänet aivan lamaan. Hän istui siinä paikallaan, aivan kuin hänelle olisi tehty jotain pahaa tai sanottu loukkaavaa, aivan surkean ja saamattoman näköisenä.

Bergman tämän huomasi ja kysyi:

— Enhän vain ole millään tavoin tehnyt sopimatonta kysymystä? Se ei ollut tarkoitukseni.

— Voi, hyvä ihminen, sanoi Kalle, minähän olen niin perhanan onnellinen!

Bergman pysyi aivan ymmällä, sillä hän ei käsittänyt sanaakaan tästä kaikesta.

— Onnellinenko?

— Niin juuri. Kyllä minä olen tiennyt, että ihminen voi paljon järjestää, mutta tällä kertaa minun täytyy sanoa, että tämä on tullut aivan kuin taivaasta. Minunhan täytyi, kuuletteko, täytyi saada sijoittaa osa miehistä jonnekin muualle. Minulla ei ollut tiedossa mitään paikkaa. Ja nyt tulee tämä. Hyvänen aika, kuinka minä olen onnellinen!

Hän oli vielä niin surkean näköinen, että Bergman arveli hänen ilveilevän. Mutta pian Kalle oli toipunut tästä odottamattomasta mielentilastaan ja saattoi puhua asiasta aivan rauhallisesti.

— Jos puolet miehistä otatte täältä, niin minä annan teidän ne itse valita.

— Sitä minä en tee. Minä olen varma siitä, että täällä on kunnollista joukkoa kaikki tyynni. Valitkaa te!

Kun Kalle tämän keskustelun jälkeen tuli konepajaan, katsoi hän työmiehiin aivan toisella tapaa. Nyt hän jo selitti heille, että hän aikoo pitää puolet miehistöstä, mutta että toiselle puolelle on hankittu hyvät paikat.

Seuraavana päivänä oli shrapnellien valmistus saavuttanut kaikkein korkeimman tuloksensa, tuhatkahdeksansataa. Kalle katseli miesten työtä, ja suuri ihailu täytti hänen mielensä. Jokainen teki vain ne määrätyt liikkeet, jotka olivat välttämättömiä, ei mitään liikaa, ei mitään sellaista, joka rasittaisi ruumista ylimääräisesti. Kukaan ei puhunutkaan hänelle enää, ei kukaan katsonutkaan hänen kulkiessaan ohitse. Konepaja oli yksi ainoa yhteinen kone, joka toimi säännöllisesti ja ponnisti viimeiseen asti. Ja kun vuoro vaihtui, kun uudet miehet virtasivat sisään, kun työhön saapui verestä väkeä, niin kuuli aivan selvästi, miten ensimäisenä tuntina aivan kohina kasvoi suuremmaksi, laskeutuen sitten vähitellen aivan kuin suureksi suvannoksi, joka tasaisena meni eteenpäin, kunnes uusi vuoro taas toi uuden voimakkaan laineen.

Viimeistä edellisenä päivänä rikkoutui äkkiä kaksi konetta. Niitä ei olisi enää millään ennätetty panna kuntoon ajoissa! Kalle aivan sävähti. Hyvityssakko ei voisi olla suuri, sen hän tiesi, jos shrapnellien määrästä hiukan vielä puuttuisikin, mutta hän ei olisi tahtonut kunnian vuoksi olla täyttämättä tilausta, sillä hän tiesi varsin hyvin, että tämän suoritus voisi tuoda pajaan uuden tilauksen, uuden työlaineen, joka heittäisi kaiken korkealle jälleen, kannustaisi toiminnan viimeisiinsä asti ja antaisi jokaisen tuntea sen suuren ilon, mikä on työssä, kun se kuumeisena täyttää ihmisen.

Hän vihasi koneita, jotka nyt rampoina seisoivat. Miehet olivat vaiti hänen ympärillään. Olisi tarvittu valaa uusia koneenosia, ja siihen ei enää ollut aikaa. Jokainen ymmärsi, että koneet eivät olleet kestäneet sitä hirveää kulutusta, jonka alaisiksi ne olivat joutuneet näinä kolmena kuukautena.

Kalle seisoi kauan aivan liikkumattomana. Ei kukaan tohtinut sanoa hänelle mitään. Kaikki olivat jättäneet työnsä, pysäyttäneet monet koneet, hihnat vain surisivat hiljalleen katossa, ja muutamat akselit napsuttivat. Kalle kuuli tämän, ja häntä kauhistutti. Mikä olisikaan ollut seurauksena, jos tällaisia onnettomuuksia olisi tapahtunut usein ja aikaisemmin? Kaikki oli siis ollut hiuskarvan varassa.

Hän oli väsynyt, kun hän virkkoi: — Menkäähän joku tiedustamaan, paljonko valmiita on varastossa.

Muuan mies läksi. Kalle ei sanonut mitään, hän nojasi vain vieressään olevaan rampaan koneeseen, jonka yksi osa oli irtaantunut äkkiä ja lentänyt konehuoneen kautta vahingoittamatta kuitenkaan ketään. Hän tuli ajatelleeksi, että hänkin voisi olla tuollainen kone, josta äkkiä jotain erkanee, menee rikki, sinkoo kauas, eikä sitten kone enää toimikaan, on rampa ja kelvoton.

Ja sinä hetkenä hän aivan selvästi tiesi, että tuo osa, jota hän tarvitsi, aivan ehdottomasti tarvitsi elämäänsä, oli tuo vaatimaton tyttö kotikylässään.

Tiedustamaan mennyt mies palasi.

— Puuttuu täydestä määrästä tuhatviisisataa vielä.

— Se kerrottuna kahdeksallatoista merkitsee siis minulle kaksikymmentäseitsemäntuhatta tappiota, sanoi hän puoliääneen. — No kun on otettava vastaan sekin, niin otetaan sitten. Mitä kesken jääneitä on, ne tehtäköön valmiiksi, ja antaa sitten koneiden pysähtyä kokonaan.

Miehet siirtyivät paikoilleen. Koneet kävivät jonkun aikaa täydellä voimalla, sitten jokainen, joka oli oman osansa saanut valmiiksi, siirsi sen seuraavalle käsittelijälle. Viimeinenkin kone jo seisahtui ja kuului vain etäältä kuulien rapina, kun niitä laskettiin teräshylsyyn, ja sitten heikkoa pihinää, kun sekaan kaadettiin massaa niitä sitomaan toisiinsa.

Mutta miehet eivät menneet pois. Työaika ei ollut loppunut, ja kuukausia kestänyt rautainen järjestys oli niin piintynyt ruumiiseen, että heistä tuntui oudolta jättää kaikki kesken.

Sillä hetkellä Kalle huomasi, kuinka paljon miehet hänestä omalla tavallaan pitivät, ja näki mitä yhden määräävä voima merkitsi. Kaikki nämä olivat toimettomia, kun käskyä ei ollut. Hänen olisi pitänyt jotain määrätä, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

— Mutta ne hyljätyt rapnellit! sanoi muuan mies.

Sana lensi kuin salama Kallen aivojen kautta. Nuo muutamat tuhannet hyljätyt olivat olemassa vielä, sillä ne olivat jätetyt syrjään. Joulukuussa oli niitä hyljätty paljonkin ja tammikuussa myöskin. Hän käski tuomaan ne esiin. Kaikki purettiin ja tarkastettiin. Hän itse otti jokaisen käteensä ja jakoi ne eri osiin sen mukaan, missä kussakin oli vikaa.

Kaikki miehet tarttuivat niihin tulisella kiireellä. Kun uusi työvuoro tuli, niin Kalle lupasi kaikille edellisen vuoron miehille kaksinkertaisen palkan, jos he käytyään tunnin ajan syömässä palaavat.

Miehet palasivat. Nyt oli kahdet miehet jokaisen koneen luona.

Helmikuun viimeisenä päivänä iltapäivällä olivat viallisetkin shrapnellit korjatut. Ylijäämä oli viisisataa. Tarkastaja saattoi huoleti tulla.

Kaikki saivat kaksi päivää lomaa ja siltä ajalta täyden palkan. Miesten lähtiessä sanoi Kalle:

— Kiitos kaikille. Minä olen ollut kova isäntä, minä tiedän sen, mutta työtä te myös nyt osaatte tehdä ja sillä sitä sittenkin päästään eteenpäin maailmassa, ei millään muulla. Ilman teitä ja horjumatonta uutteruuttanne en olisi päässyt siihen tulokseen, missä nyt ollaan. Minä en, ikävä kyllä, voi pitää teitä kaikkia luonani, mutta olenhan saanut paikan niille, joista minun täytyy luopua.

Miehet tulivat kaikki kättelemään Kallea. Ei kukaan sitä ehdottanut, ei kukaan ensimäisenä alottanut, kaikki puhkesivat eläköönhuutoon.

Muuan työnjohtaja sanoi viimeksi:

— Me tiedämme, että te olette sepän poika, vaikka olette nyt meidän herramme. Me olemme nähneet, että te ette työtä ole pelännyt. Kyllä sellaista miestä työmies aina tottelee. Me aioimme kerran tehdä lakon tässä välissä. Hyvä oli, ettei siitä tullut mitään.

— Teillä oli siihen oikeus, vastasi Kalle ystävällisesti. — Työn tulee saada palkkansa. Minä vaadin teiltä silloin paljon, totta kai minun täytyi paljon maksaakin teille. Näkemiin asti!

Seuraavana päivänä oli tarkastus. Kaikki shrapnellit hyväksyttiin. Toisena päivänä suoritettiin maksu.

Kalle valikoi miesten joukosta ne, jotka hän tahtoi säilyttää itselleen.

Miettinen näytti uuden kirjanpidon avulla liikkeen tilan samana iltana. Puhdasta voittoa oli hiukan päälle kolmesataatuhatta. — Ja se on meidän! sanoi insinööri. Kallesta tuntui oudolta sanoa, että sellainen summa oli hänen. Hän katsoi pitkään insinööriin, ja hänen teki mielensä sanoa, että hän oli ollut ainoastaan kuin toimiva ruumis, kun toinen oli ollut aivot, mutta hän ei osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi.

Seuraavana päivänä olivat Kallen aivot uutterassa toiminnassa. Hän ei enää ollut niin paljoa kuin ennen konepajan puolella, sillä kaikki kulki nyt entistä rauhallista latuaan. Missään ei ollut tulista kiirettä. Oli keksittävä uusia töitä, löydettävä sellaisia, joita voi tehdä paljon ja siis sen avulla ansaita, parantaa sellaisia käyttöesineitä, jotka olivat välttämättömiä. Piirustushuone, jossa Kalle mieluimmin oleili ja mieluimmin istui samalla paikalla kuin silloinkin, kun hän ensi kertaa oli antanut aivojensa toimia uuden keksinnön palveluksessa, oli aivan täynnä kaikenlaisia metalliesineitä. Hän oli käynyt kaupungin suurimmassa rautakaupassa, tuottanut sieltä erilaisia työkaluja, kaikki ulkomaalaisia, oli merkinnyt niiden hinnan jokaiseen ja punnitsi, mitä niistä voisi kotimaassa valmistaa. Ensi kertaa hän nyt huomasi, että hänen konepajallaan voisi olla muukin tehtävä kuin ainoastaan olla hänen tarmonsa työpaikkana. Hän tekisi maalle palveluksen, jos voisi estää ulkomaalaisen tavaran tuontia, luomalla yhtä hyvää ja kestävää omassa maassa. Vaikka voitto ei olisikaan suuren suuri, niin saihan ainakin suuri määrä työmiehiä elatuksensa.

Hän antoi kokeilla yhtämittaa, meni usein koneiden ääreen itse niitä hoitamaan, pyrki saavuttamaan loistavia tuloksia, epäonnistui monasti, mutta onnistui myöskin, teki rautakaupan kanssa sopimuksia ja saattoi konepajassaan siten pitää yhtämittaista työtä yllä.

Eräänä päivänä tehdas sai Suomen valtiolta tiedustelun, mistä hinnasta se voisi valmistaa viisikymmentä uutta rautatievaunua. Sen tilauksen takana oli leski, koulupojan kirjoituspöytä, pari huomattavaa lesken sukulaista ja kapteenin kertomukset koeammunnoista. Kallen valitsema heikkomielinen mies oli keksinyt uuden tavan sovitella kuulat shrapnellin sisään, hän oli sen tehnyt omin päin, huvin vuoksi ainoastaan. Tulokset olivat ammunnassa olleet hyvin hyvät, ja siitä oli kapteeni asianomaisille ilmoittanut. Kallelta pyydettiin uuden keksinnön patenttia ostettavaksi. Hän oli ymmällä sen kuullessaan. Siksi paljon hän jo kuitenkin oli liikemies, ettei mitään ilmaissut tietämättömyydestään. Jos jotain uutta oli shrapnelleissa, niin sen oli saanut aikaan varmasti tuo heikkojärkinen mies. Hän kyseli tältä. Mies selitti sen mukaan kuin osasi. Kalle ei ymmärtänyt. Hän antoi miehen täyttää erään shrapnellin hylsyn. Silloin hän sen huomasi. Patenttirahat hän pani eri kassaksi liikkeeseen kasvamaan korkoa siltä varalta, että tuo mies, joka oli tehnyt keksinnön, tarvitsi apua. Miehelle hän ei puhunut mitään.

Kalle oli jo niin tottunut oleskelemaan melkein aina konepajassa, että hänen oli vaikea olla sieltä poissa. Kun työt olivat päättyneet, sillä nyt tehtiin työtä ainoastaan yhdellä vuorolla, saattoi hän mennä tyhjään verstaaseen ja siellä liikuskella edestakaisin. Täällä ainoastaan hän saattoi löytää oman itsensä ja täällä hän tohti ajatella tulevaisuuttaan Alman seurassa. Tällaisina hetkinä oli tuo tyttö hänelle sanomattoman rakas, ja yhä uudelleen palasi hänen mieleensä ilta ennen kotikylästä-lähtöä, hetki jolloin Alma oli rientänyt hänen luokseen aitan luona. Mutta mitään ei hän kirjoittanut, sillä hän ei pitänyt sitä tarpeellisena. Pitihän Alman tietää kuitenkin kaikki ja ajatella yhtä hyvästi hänestä kuin aina ennenkin.

YHDESTOISTA LUKU.

Rautatievaunujen tilaus tuli tehtaalle. He eivät saaneet niin monta kuin olivat toivoneet, ainoastaan kaksikymmentä. Mutta sekin jo ilahdutti Kallea, sillä hän tiesi tämän voivansa suorittaa täysin tyydyttävästi. Konepaja oli hyvässä kunnossa, joka työssä oikea mies, hän itse valvomassa kaikkea.

Kuinka haitallisia sivutyöt voivat olla, sen hän huomasi annettuaan malliseppien ryhtyä työhönsä. He olivat kirjoituspöytiä laatiessaan kadottaneet varsinaisen tarkkuutensa ja tekivät nyt puumallit hätiköiden. Valumestari huomautti siitä Kallelle. Tämä sieppasi mallit käteensä, riensi työhuoneeseen, heitti ne keskelle permantoa niin että jysähti ja sanoi:

— Roskaa! Kaikki hyljätty! Työ tehtävä huolellisemmin uudestaan!

Miehet murahtivat pahasti. Mutta Kalle tunsi väkensä.

— Työ on täydellisesti hutiloitu! Mallit ovat tehdyt sellaisia, että niiden mukaan ei voi muottia valaa. Teidän palkastanne vähennetään tämän tähden kokonaisen päivän palkka.

Miehet katsoivat toisiinsa. Tällaista he eivät vielä ennen olleet kuulleet. Jos teki huonoa työtä ja se hyljättiin, niin sai toki siitäkin tuntipalkkansa. Eihän tämä ollut urakka- tai kappaletyötä. Aivan kuin yhdestä suusta he sanoivat:

— Sitten menemme mieluummin.

— Te ette mene minnekään, vaan teette työnne ja otatte rangaistuksen vastaan. Ellei teillä ole työn kunnioitusta, niin minä sen teille opetan. Kas niin, ei mitään mukinaa tai motkotusta, vaan työhön ja heti, sillä meillä on kiire!

Jos miehiä olisi ollut suurempi lauma, niin ei Kalle olisi näin tohtinut puhua, sillä hän tiesi varsin hyvin, että loukattu kunniantunto voisi siirtää syrjään velvollisuudentunnon, mutta pienessä joukossa hän aina tiesi järjen pääsevän valtaan, kun heti alussa otti tiukasti kiinni.

Hän oli laskenut oikein. Kun mallit tulivat valimon puolelle, olivat ne joka suhteessa moitteettomat. Kun viikon lopulla maksettiin konttorissa palkkoja, eivät puusepät ottaneet yhden päivän palkkaa vastaan, vaikka Miettinen oli valmis sen heille maksamaan.

— Eikö johtaja ole puhunut mitään? kysyi mestari.

— Ei ole.

— Ehkä hän on unohtanut. Meiltä piti otettaman yhden päivän palkka pois, ja minä meinaan sillä tapaa, että se oli oikein. Antaa rahojen olla täällä siksi, kunnes kasööri saa tietää, kuinka asian laita on.

Kun Kalle sai tapahtumasta tiedon, lausui hän:

— Se saarna ei totisesti langennut tien oheen.

— Maksetaanko heille tuo yhden päivän palkka? kysyi Miettinen.

— Tietysti ei. He tunnustavat rangaistuksen oikeaksi, siis se on säilytettävä. He ovat muuten näinä kuukausina ansainneet tuon kirjoituspöydän takia niin paljon, ettei heille tämä seikka tuota mitään haittaa aineellisestikaan.

Kirjoituspöytien suhteen Kalle oli tullut huomaamaan tuon yleisesti suomalaisessa liike-elämässä ilmenevän virheen, että mahdollisimman moni ryhtyy aina samaan asiaan, jolloin pilataan työalat liikatuotannolla. Nyt oli näitä koulupoikien kirjoituspöytiä ilmestynyt vaikka mistä puusepäntehtaasta, välittäjät vaativat liian suurta osuutta, hinnat täytyi painaa alas ja, jotta edes vähän ansiota jäisi, huonontaa tavaraa. Kalle ei siihen suostunut. Hän lopetti pöytien valmistuksen.

Kun Kallessa kerran oli tuo herätys saanut alkunsa, että hänen työllään omalla alallaan voisi olla laajempi merkitys ja kantavuus kuin vain hänen yksityinen voimainsa käyttö ja rahan ansaitseminen, niin olihan aivan luonnollista, että tuo jo aikaisemmin herännyt ajatus voida keksiä kone, joka pystyisi huokeasta hinnasta kaivamaan soiden valtaojia, täyttäisi hänen mielikuvituksensa.

Konepaja ei vaatinut kaikkea hänen aikaansa, hänen tuli siellä ainoastaan valvoa, ja siksi hänellä oli aikaa tämän ojituskoneen miettimiseen. Järjestelmällisesti hän ryhtyi työhön. Hän otti selkoa siitä, minkälaatuiset suot Suomessa ovat tavallisimpia, voidakseen sen mukaan järjestää keksintönsä käytännöllisyyden. Häntä aivan kauhistutti kuullessaan, millaisen suuren osan maata suot täyttävät ja millainen pieni murunen niistä vasta on voitu ottaa viljelykseen. Ja aina vähitellen syntyi uutta suota siten, että varsinkin pohjoisosassa maata suo vähitellen siirtyi metsiin ja pilasi puita, joissa oli maan paras rikkaus.

Pian hän pääsi selville siitä, mihin leski jo oli viitannut, että valtaojien kaivaminen oli ensimäisiä ehtoja, ja että tämä tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että voitiin hankkia tähän tarkoitukseen kone, joka mahdollisimman huokealla hinnalla voisi kaiken toimittaa. Kun suuret valtaojat olivat olemassa, silloin saattoi ajatella sivuojien kaivamista ihmisvoimalla.

Hän tiesi eräässä paikassa maatamme nostettavan suoturvetta suurissa määrin ja käytettävän polttoaineena. Hän läksi sinne tarkastamaan koneita toukokuulla. Hän oppi koneesta yhtä ja toista, mutta se ei sopinut laisinkaan hänen tarkoitukseensa, se oli pelottavan suuri ja raskas laite. Hänen koneensa ensimäinen ehto oli kepeys ja sen yhteydessä mahdollisimman suuri voima. Järjestelmällisesti hän ajatteli. Pian hän oli selvillä niistä laitteista, jotka saattoivat pysyttää kohtalaisen suuren painon suon pinnalla vaipumatta alas ja tarjoten tilaisuuden liukumiseenkin molemmin puolin aiottua ojaa. Ne olivat tavallaan ruuhen muotoisia, aivan litteäpohjaisia, ja niiden päälle, ulottuen toisesta toiseen ajatellun ojan yli, hän aikoi rakentaa koneensa. Käyttövoimaksi täytyi tulla sähkön, sen hän tiesi, ja voimakkaita dynamoita ja moottoreita oli aina saatavissa. Se asia oli siis selvä. Varsinaisen koneen tuli toimia kolmella tavalla, viiltää turve, nostaa se ojan reunalle ja pystyä kiskomaan suon sisässä olevat kannot ja lahonneet puut ylös.

Ensiksi hän päätti ratkaista kantojen nostamisen. Hän ajatuksissaan laati koneensa keskelle pienen, mutta hyvin rakennetun nostolaitoksen. Siihen hänellä oli paljon malleja. Hän vain tuumiskeli, kuinka paljon nuo ruuhentapaiset laitteet pystyivät vastustamaan suohon painumista sinä hetkenä, jona koukut olivat iskeneet kantoon ja alkoivat nostaa sitä ylös. Tämän ratkaiseminen ei ollut vaikeaa, sillä kaikki riippui ruuhilaitosten rakenteesta.

Mutta sitten tuli kysymykseen suon halkaiseminen. Ensin ajatteli hän suuria sirkkelisahan teriä, mutta huomasi, että ne olisivat ainaisessa vaarassa, kun ei koskaan voinut tietää, milloin voi sattua kivi tielle ja terät pirstaantua niihin. Uusia voisi hankkia kyllä, mutta ne tulisivat kalliiksi. Hänen täytyi voida luoda jotain sellaista, joka ei rikkoontuessaan maksanut paljoa ja oli silmänräpäyksessä uusittavissa. Suopiilut hän tutki kaikissa eri muodoissaan ja loi aivan uuden, jonka terä oli hyvin ohut ja kulmikas, jotta leikkaamiskyky siten tuli suuremmaksi.

Hän muisti kerran lukeneensa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuollaisesta kuokkimiskoneesta ja hän alkoi sydämestään nauraa.

— Minun koneestani taitaa tulla samanlaatuinen kummitus, joka on vain unissa ja ajatuksissa!

Miettimällä hän sai selville, millaisen laitteen hän valmistaisi näiden piilujen käyttäjäksi. Voiman ei siinä tarvinnut olla kovin suuri, koska aines, joka oli halkaistava, oli pehmeää.

Halkaistun turpeen nostaminen ojan syrjään oli viimeinen ratkaistava. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki mahdolliset muodot ruoppauskoneen nostolaitoksista nostoranoihin asti. Hän löysi keinon, joka mielestään oli oikea.

Ja nyt hän alkoi ajatuksissaan antaa koneen käydä. Sen täytyi toimia ja toimia täydellisesti. Hän paranteli jokaista yksityiskohtaa, laati kaikki yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka kolmen miehen käyttämänä voisi toimia.

Juuri kun hän oli piirtäjien avulla saanut koneen paperille ja aikoi pyytää insinööriä matemaattisesti laskemaan kaiken, tuli heille ankara isku.

Pankki alkoi tehdä vaikeuksia.

He olivat maksaneet pankille velastaan satatuhatta maaliskuulla. Satatuhatta he olivat käyttäneet uusien koneitten ostamiseen ja uudistusten hankkimiseen konepajassa. Loput voitosta pidettiin siltä varalta, että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka teki rahojen käsilläolemisen välttämättömäksi, koska kerran oli vielä kireät ajat. Konepaja toimi kyllä säännöllisesti, mutta jos laskettiin pois pankille tuleva korko ja kaikki menot, niin se ei tuottanut koko pääomalle muuta kuin kahden prosentin koron. Se ei ollut paljoa, mutta senkin varassa voi pitää kaikkea pystyssä ja odottaa uusia ja parempia aikoja.

He olivat leskeltä saaneet nuo satatuhatta, suorittaneet pankille senkin velan, voittivat tämän velan yksityiselle siirtymisen kautta puoli prosenttia. Mutta pankille he olivat vielä velkaa kolmesataatuhatta.

Ja silloin pankista eräänä päivänä sanottiin lainat irti. Kuukauden päästä ne olivat maksettavat. Pankin täytyi koota kassaan rahoja, ja kohteliaasti pyydettiin insinööriä, jolle ilmoitus puhelimitse tehtiin, hankkimaan rahat jostain muualta.

Kun insinööri Kallelle tämän seikan ilmoitti, niin nuori mies huudahti:

— Ovatko he hulluja? He antavat meille luottoa silloin, kun liike oli kaikkein huonoimmillaan, ja nyt he kieltävät sen, kun kaikki alkaa mennä hyvin.

Insinööri oli aivan rauhallinen.

— Hyvä ystävä, sanoi hän, minä ymmärrän tämän varsin hyvin. Kun pankki silloin antoi meille luoton, niin se tahtoi siten saada meidät nostamaan konepajan asiat hyvään kuntoon, voidakseen sopivana hetkenä kaapata suuret voitot itselleen.

— Kaapata, millä tavoin kaapata? kysyi Kalle.

— Samalla tapaa kuin mitä me käytimme yhtiön suhteen.

— Kuinka niin?

— Me käytimme toisten pulaa hyväksemme. He tekevät samoin. Pankilla on varmaankin tiedossa joku, joka haluaa ostaa tämän konepajan siltä. Pankki tietää varsin hyvin, että kun ajat ovat kireät, tämän konepajan asiat kautta maan olleet tunnetusti huonot, emme saa keltään yksityiseltä rahoja, ja toisilla pankeilla ei ole tähän aikaan mitään halua ryhtyä suuriin uusiin yrityksiin, kaikilla kun on täysi työ saadakseen nykyiset edes jollain tavoin hoidetuiksi.

— Tämä tietää siis, että meidän on pakko lyödä kintaamme pöytään ja heittää kaikki ansiomme ja työmme tulokset tuolle rahalaitokselle aivan kuin lahjaksi?

— Sitä pankki aikoo. Huonot ajat ovat aina olleet pankkien kulta-aikoja, sitä sinä et kai tiedä.

— Ja sinä pysyt rauhallisena tällaisen häviön edessä? sanoi Kalle.

— Minä olen voinut tällaista aavistaa, ja siksi se ei minua kummastuta. Pankit tekevät huonoina aikoina tavallisesti näin. Jos on esimerkiksi talo, johon pankilla on ensimäinen kiinnitys, sanokaamme neljäsataatuhatta, ja sitten talolla on viisi-kuusi muuta kiinnitystä, yhteensä ehkä satatuhatta, ja näiden lisäksi ovat rakentajat panneet tietysti kaikki ne rahat, mitä heillä suinkin on ollut, niin se on pankille kultakaivos. Tulee huono aika. Syystä tai toisesta ei talo voi suorittaa kaikkia maksujaan, se tarvitsee lisää luottoa ja kääntyy pankin puoleen. Tämä kieltäytyy. Talon omistajat eivät voi hankkia mistään muualta. He antavat kaiken mennä vararikkoon. Tulee huutokauppa. Pankki huutaa talon itselleen omaan kiinnitykseensä asti. Silloin se saa talon neljälläsadallatuhannella, vaikka sen arvo on ehkä kuusisataatuhatta.

— Ja kaikki nuo muiden kiinnitysten omistajat kadottavat rahansa?

— Tietysti, elleivät itse osta taloa. Mutta millä rahoilla?

— Me emme päästä konepajaamme tällä tavoin menemään! huusi Kalle. — Nyt minä sen tahdon pitää, sillä nyt minä tiedän, että täällä minä osaan olla ja että työlläni on jokin muukin merkitys kuin oma hyötyni.

— Ja mikä se on?

— Kansallinen merkitys, kun koetan kehittää omaa teollisuutta ulkomaalaisen rinnalle ja sen arvoiseksi.

— Hyvä ystävä, jos noin ajattelet, niin ajattele vaan, sillä oikein se on. Mutta älä puhu siitä, muuten sinut pannaan vaikka millaisen horjuvan liikkeen johtajaksi. Tässä maassa perustetaan suuret määrät liikkeitä yksinomaan tuolle aatteelle. Sinä olet mennyttä miestä, jos saadaan tietää, että sinulla on tuollaisia suunnitelmia. Ei, mies hyvä, nyt me ajattelemme itseämme ja teemme kaiken voitavamme pelastaaksemme itsemme. Me voimme raapia omasta kassastamme aina kokoon satatuhatta markkaa, sen tiedän. Olemme tähän asti maksaneet kaikki tilauksemme täsmällisesti, meillä on siis hyvä nimi, voimme jatkaa liikettä ja saada luottoa raaka-aineiden hankinnassa; mutta sittenkin tarvitsemme kaksisataatuhatta.

— Leski?

— Olen ajatellut häntäkin. Mutta kun nyt on vaarassa häneltä äsken saamamme satatuhatta markkaakin, niin pelkään, että hän vastaa kieltävästi.

— Minä koetan, sanoi Kalle.

Hän läksi lesken luo. Vanha rouva oli huonolla tuulella, sen Kalle huomasi jo sinne saapuessaan. Hän ilmoitti syynkin siihen heti.

— Olen tänään aivan kiukkua täynnä. Minä olen saanut suorittaa erään takauksen. Kymmenentuhatta markkaa. Ajatelkaa, kymmenentuhatta! Niinkuin minulla olisi varaa heittää pois kymmenentuhatta. Sehän on melkein kahdensadantuhannen korot!

Kalle surkutteli leskeä ja päätti kaikesta huolimatta ryhtyä asiaan. Leski kuunteli kyllä selitystä, mutta liikahteli kovin hermostuneesti. Kun Kalle pääsi siihen, että hän tahtoi saada lainaksi vielä kaksisataatuhatta markkaa, niin leski kimmahti pystyyn.

— Oletteko hullu? Minäkö antaisin teille kaksisataatuhatta markkaa. Silloinhan annan teille melkein kaikki, mitä minulla on pankissa. Ja sitten tulee vararikko kuitenkin kerran, ja sitten minä olen menettänyt aivan kaikki.

— Saatte ensimäisen kiinnityksen konepajaan.

— Se ei mitään takaa. Kyllä minä tiedän, minkä arvoinen konepaja on, kun se kerran menee rempalleen, koneista saa tuskin metallin hintaa. Ja rakennukset eivät ole mitään, ei minkään arvoisia. Minä olen kyllä nähnyt noita raunioiksi sortumassa olevia tehtaita, joiden ikkunat on rikki ja katto luhistumassa. Ei, minä en anna. Menkää pois, menkää pois!

Hän aivan kirkui ja huitoi käsillään. Kalle ei katsonut enää tarpeelliseksi jatkaa keskustelua, hän meni eteiseen ja otti ylleen päällystakkinsa.

Leski riensi jälestä.

— Myykää koko konepaja minulle. Minä palkkaan teidät sinne johtajaksi. Te kykenette siihen, minä uskon sen.

Kalle suuttui. Hänenkö olisi pitänyt luopua kaikesta näin vähällä?

— En. Minä sanon: en. Kuuletteko, minä sanon: en!

Ja sitten hän paiskasi oven kiinni. Leski juoksi portaille hänen jälestään.

— Antakaa minulle takaisin rahani!

Kalle astui portaita alas vastaamatta sanaakaan.

— Varas, varas!

Hän pääsi kadulle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä lyömään tuota naista. Haukkua häntä varkaaksi, häntä, joka ei koskaan voinut toisen omaan koskea. Mutta hänhän oli nainen, ja mitä hyötyä olisi, jos vielä tappelisikin. Tyyneyttä tarvittiin nyt, ennen kaikkea tyyneyttä.

Päästyään insinöörin luo sanoi hän:

— Ämmä antoi pakit!

— Arvasin sen, vastasi insinööri. — Nyt on edessä kulku rukoushuoneisiin.

— Minne?

— Pankkeihin. Kaikkiin järjestään.

— On se kummallista, että kunnollisten ihmisten, joille työ on rakas kuin uskonto, täytyy rukoilla saadakseen hiukan luottoa.

— Se on maailman meno.

KAHDESTOISTA LUKU.

— Tässä ei itkut auta, vaan ainoastaan kannallaan pysyminen, sanoi Kalle, kun hän insinöörin seurassa tuli ensimäisestä suuresta pankista, jossa heille oli oltu kohteliaita, mutta sanottu, ettei ole tällaisina aikoina rahoja liikenemään uusiin yrityksiin.

— Mennään toiseen pankkiin.

Siellä luvattiin miettiä ja ilmoittaa viikon kuluttua.

— Se edes ennustaa jotain hyvää, sanoi Kalle.

— Ei ole sanottu, vastasi insinööri. — Tällaisella tavalla pääsee aina kaikkein vähimmällä. Kohteliaisuus on niin mukava ja helppo kieltämiskeino. Mutta toivokaamme parasta.

Muutaman päivän päästä ilmoitettiin siitä pankista, joka heitä ahdisti, että leski oli siirtänyt heille tuon sadantuhannen markan saatavansa, ja sekin sanottiin nyt irti.

— Puukko kurkkuun, sehän on yksinkertaisinta, se auttaa varmasti, sanoi insinööri.

— Että hän sentään kehtaa tuolla tavoin tehdä, naisihminen!

— Raha on aina rakas, ja hän on nyt hätääntynyt. Siltä taholta ovat siis kaikki toiveet menneet!

Viikko kului umpeen. He menivät yhdessä kuulemaan vastausta pankista, joka oli luvannut miettiä lainan myöntämistä. Vastaus oli kieltävä.

— Nyt on meiltä mennyt kymmenen päivää, sanoi Kalle. — Jälellä on vielä kaksikymmentä.

He menivät kolmanteen pankkiin. Sieltä luvattiin satatuhatta, mutta varmoja takuita vastaan. Molemmat miehet lupasivat ajatella asiaa.

— Meillä ei ole kai ketään, joka meille tuon satatuhatta takaisi? sanoi Kalle. — Minä en ainakaan tunne.

— Ei ole. Emmekä me sadallatuhannella minnekään pääse. Kolmesataa meillä pitää nyt olla.

Kymmenen päivää kului kaikenlaisissa kassoissa käymiseen. Missään ei ollut rahoja.

Jälellä oli enää kymmenen päivää. He menivät vielä yhteen pankkiin. Siellä luvattiin antaa rahat ja järjestää kaikki viikon päästä.

Miehet hengähtivät helpotuksesta. Työ tuntui taas oikealta ilolta konepajassa, ja Kalle kulki hyräillen paikasta toiseen. Jahka tämä kaikki on vain ensin järjestetty, niin sitten hän lähtee Alman luo, tulee juuri juhannukseksi. Ja silloin hän muisti, että oli ollut juhannus silloinkin, kun hän ensi kertaa huomasi sydämensä lyövän kiivaammin Alman nähdessään.

— Ja kun minä sen hänelle kerron, niin eiköhän hän siitä ilahdu?

Viikko kului, ja säteillen tyytyväisyydestä menivät molemmat herrat pankkiin, josta heille oli laina luvattu. Laina kyllä luvattiin antaa, mutta vasta neljän kuukauden päästä. Pankki oli äskettäin saanut kärsiä suuren tappion, ynnä muuta sellaista heille kerrottiin. He kiittivät ja tulivat kadulle.

— Kolme päivää enää! sanoi Kalle, joka oli aivan kalpea.

— Niin, kolme päivää! Meidän täytyy nöyrtyä!

— Mitä sinä tarkoitat?

— Mennään kerjäämään noiden herrojen luo ja pyydetään oikein kauniisti, että laina vielä saisi seista.

Kalle tunsi, kuin häntä olisi joka taholta puristettu ja puserrettu. Taipua siinä määrässä! Tämä oli vielä hirveämpää kuin kaikki se, mitä hän oli saanut kokea sinä aikana, jona oli ollut työtä etsimässä Helsinkiin tultuaan. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Kaikkea muuta hän voi tehdä, mutta ei tätä, ei koskaan tätä!

— Minä en tule rukoilemaan, minä en voi taipua noiden herrojen edessä väärässä asiassa.

— Sitten saamme jättää kaiken, sanoi insinööri rauhallisesti. — Eihän tässä mikään muu auta.

Sanaakaan sanomatta he palasivat konepajalle. Kalle teki kiivaasti työtä, karttoi insinööriä, jonka kanssa hän ei voinut mielestään keskustella joutumatta raivoon.

Hän oli koko yön konepajassa. Kaikki oli hiljaista. Kuinka rakas tämä oli hänelle, sen hän nyt tiesi, kun hänen kohta täytyi siitä luopua. Kaikki nuo koneet hän tunsi, jokaisen hihnan, jokaisen rattaan, jokaisen pienenkin esineen. Häneen tuli suuri nöyryys. Entinen aika isän pajassa palasi mieleen. Siellä hän oli aina tottunut illalla lakaisemaan pajan puhtaaksi. Hän tarttui erääseen luutaan ja lakaisi. Tunnin päästä hän heitti sen, istui erään koneen reunalle ja painoi päänsä käsiinsä.

Aamulla hän astui insinöörin luo ja sanoi:

— Mennään pankkiin. Minä taivun mihin tahansa, mutta minä en voi jättää konepajaa, minä en voi!

— Ei mennä, jos se on sinulle vaikeaa. Antaa kaiken romahtaa ja koetetaan alottaa jollain muulla tavalla. Kestäähän se, ennenkuin pääsemme taas jaloillemme, mutta kyllä sinun kanssasi kaikki aina luonnistuu.

— Koetetaan kuitenkin vielä. Mennään noiden herrojen luo. Ehkä heillä on sydäntä.

He menivät. Johtokunta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut erittäin ystävällinen heidän tullessaan, oli nyt jäykkä. Kaikki kyllä kumarsivat, mutta yksi ainoa heistä ryhtyi puheeseen. Heitä ei pyydetty edes istumaan. Kaikki tapahtui seisaaltaan.

— Me olemme tulleet ilmoittamaan, että emme voi suorittaa huomenna pankille noita rahoja, alkoi insinööri.

— Se on hyvin ikävää, varsinkin pankille, sanoi johtaja.

Kalle punastui, mutta ei sanonut mitään. Johtaja jatkoi:

— Me olisimme niin mielellämme tahtoneet auttaa, mutta tällaisina aikoina on meidän pakko sanoa paljon irti lainoja. Se korko, jolla rahat ovat teille annetut, on myöskin liian alhainen. Meidän on ollut pakko itse korottaa talletuskorkoja, me suorastaan emme saa mitään hyötyä teidän asioittenne takia. Ja meidänhän on vieraitten rahojen hoitajina katsottava etupäässä pankin parasta, niin ikävää kuin onkin ajatella, että kaksi kunnollista miestä joutuu tämän asian tähden kärsimään.

— Vai on korko liian alhainen? sanoi insinööri.

— On, sen te kai nyt ymmärrätte.

— Mutta jos me maksamme enemmän. Jos suoritamme yhden prosentin enemmän, niin voiko silloin olla mahdollista, että pankki antaa lainan olla?

— Minun täytyy neuvotella toisten johtajien kanssa. Herrat ovat niin hyvät ja odottavat.

Molemmat miehet siirtyivät eteiseen ja odottivat.

— Yksi prosentti lisää! sanoi Kalle. — Konepaja tuottaa ainoastaan kaksi prosenttia pääomalle hyötyä meille; ellemme ota lukuun shrapnellien antamaa voittoa.

— Niin. Mutta me pelastamme ainakin kaiken sillä tavoin.

— Ja meidän hyödyksemme jää yksi ainoa prosentti jaettavaksi meidän kahden kesken! Meillähän on jokseenkin sama palkka kuin hyvällä työmiehellä.

— Niin kyllä, mutta konepaja on sittenkin meidän ja me voimme odottaa parempia aikoja.

Heidät kutsuttiin sisään.

— Olen neuvotellut toisten johtajien kanssa. Pankki suostuu ehdotukseenne.

Kalle hengähti syvään. Pelastua millä keinoin tahansa, kun vain pelastui, saada tehdä työtä omassa konepajassa, se kai sittenkin oli pääasia, vähät palkasta.

— Mutta sitten on pankilla yksi ehto?

— Mikä? kysyivät molemmat miehet.

— Se, että pankki saa asettaa toimitusjohtajan, jonka määräyksiä te olette velvolliset noudattamaan. Ja kaikki raha-asiat hoidetaan pankin kautta.

Nyt Kalle ei enää voinut hillitä itseään. Toinen tulisi määräämään hänen konepajassaan, hänen konepajassaan, kohtelisi häntä kuin alaistaan! Hän haukkui pankin johtokunnan herrat suut silmät täyteen, sanoi heille suoraan, mitä hän heistä ja pankin menettelystä ajatteli. Herrat kuuntelivat hetkisen aivan tyyninä, ikäänkuin ei asia vähääkään heitä liikuttaisi. Viimein sanoi johtaja rauhallisesti:

— Eiköhän ole hyvä, että herrat menevät hiukan rauhoittamaan mieltään ja ajattelemaan, mistä saavat huomiseksi ennen pankin sulkemista rahat?

Kalle käänsi selkänsä ja meni ovesta. Insinööri seurasi häntä.

— Tyhmästi sinä teit, mutta nuorempana olisin minä tehnyt samoin. Konepajan pelastaminen noilla ehdoilla olisi ollut meille paljoa suurempi tappio kuin vararikko. Me olisimme olleet silloin orjuudessa, jotavastoin nyt voimme ajatella, miten järjestämme elämämme uudelleen, uudelle pohjalle ja uusilla voimilla. Ikää meillä on vielä ja uskoa myös.

He kävelivät vähän aikaa vaiti rinnatusten. Insinööri sanoi viimein:

— Mennään konepajaan, siellä ainakin on meidän hyvä olla.

— Minä en voi sinne nyt tulla, sanoi Kalle. — Minä tahdon olla yksin. Tulen sitten myöhemmin. Odota siellä. Minä tulen aivan varmasti. Minun täytyy saada ensin ajatella.

Hän läksi kävelemään Eläintarhaan päin. Luonto oli täydessä kauneudessaan, sillä juhannus oli juuri ovella. Kalle muisti kotipaikkaansa ja ajatteli, onkohan kotituvan lähellä olevassa pihlajassa tänä vuonna paljon kukkia ja tuleekohan siis hyvästi siihen marjoja, mikä tietää aina lumista talvea. Ja haikealta tuntui ajatella, että Alman täytyisi odottaa jälleen, tiesi kuinka monta vuotta, odottaa siksi, kunnes Kalle olisi saanut varman pohjan jalkojensa alle.

— Kyllä minä tiedän, että jos hän tänä hetkenä olisi ollut vaimoni, niin hän ei olisi hätääntynyt. Mikä onni olikaan tuo keskustelu Bergmanin kanssa, kun sinä hetkenä pääsin vapaaksi siitä ajatuksesta, että voisin asettaa elämäni yhteen jonkun kaupunkilaisnaisen kanssa. Sellainen tekisi tämänkin päivän minulle hyvin raskaaksi. Mutta minä tiedän varmasti, mitä Alma sanoisi. Ei itkisi, ei valittaisi, hymyilisi vain ja antaisi minulle uutta rohkeutta kaikkeen.

Hän käveli siksi, että ruumiissa alkoi tuntua suloinen uupumus. Hän meni erääseen yksinäiseen paikkaan metsässä, laskeutui puiden siimekseen nurmelle ja nukkui.

Kun hän heräsi, oli jo iltapäivä. Hän tunsi levon antaneen hänelle uusia voimia ja uutta rohkeutta. Elämä ei ollut harmaa eikä vaikea niin kauan, kun varmasti tiesi yhdenkin olennon olevan, johon voi täydellisesti luottaa. Ja hänellähän oli kaksi sellaista, insinööri ja Alma, molemmat aivan varmoja, täydellisesti varmoja.

Hän oli pankissa saanut nöyrtyä, alemmaksi kuin oli koskaan voinut ajatellakaan mahdolliseksi elämässä. Nyt tuntui niin helpolta ajatus, että hän voisi vielä koettaa viimeisen kerran vaikuttaa leskeen, puhua hänen kanssaan, rukoilla vaikka. Ja olihan hänellä varma valtti, jota voi käyttää, tuo valmistumaisillaan oleva ojankaivuukone. Se oli ollut tuon vanhan naisen unelma, ja ehkä vuosikausia hän oli toivonut saada nähdä sitä käytännössä. Sen lumousta hän ei voisi vastustaa, sen Kalle nyt tiesi. Ihminen uhraa mitä tahansa saadakseen nähdä toteutettuna sen, jota on paljon ajatellut ja jonka hyödyn on huomannut suureksi monille tuhansille.

Joustavin askelin hän tuli konttoriin. Hän hymyilikin astuessaan sisään.

— No, sanoi insinööri, sinähän olet aivan sen näköinen kuin olisit keksinyt keinon, jolla meidät pelastat tästä kaikesta.

— Niin olenkin keksinyt. Minä menen vielä tänään lesken luo, minä vien hänelle tuon ojankaivuukoneen piirustukset. Hän ei voi sitä vastustaa. Ja jos hän sitä vastustaa vielä, niin sitten vaikka käytän kaikki keinoni, mitä ulkomuotoni tarjoo. Vaikuttanut se on ennenkin, vaikuttaa — kai vielä nytkin.

— Sinä luotat siihen varmasti?

— Tuohon lumousvoimaaniko?

— Se on mielestäni nyt sivuasia, tarkoitan tuota keksintöäsi.

— Siihen minä luotan. Ja minä annan sinulle kunniasanani, että en lähde sieltä pois, ennenkuin hän on nuo rahat antanut minulle. Minä olen tähän asti saanut kaiken muun paitsi pankkiherrat taipumaan tahtooni, minä olen tuon naisen punninnut ja minä saan hänet taipumaan. Minä saan. Minä vakuutan, että saan.

Kallen varmuus vaikutti insinööriinkin. Hänkin alkoi jo hymyillä.

— Mene sitten heti toimittamaan asia. Tarkasta ensin postisi. Tuolla pöydällä on sinulle päiväpostissa tullut kirje.

Se oli Almalta. Hän siinä koruttomin sanoin vapautti Kallen kaikista lupauksistaan. Hän oli tähän asti jo talvella kirjoittamaansa kirjeeseen odottanut vastausta, mutta turhaan. Nyt hän jo oli varma, kun oli saanut kuulla, kuinka suureksi herraksi Kalle oli tullut, ettei heidän yhdyselämästään kuitenkaan mitään tule. Hän oli antanut lupauksensa toiselle miehelle, ja juhannuksena heidät kuulutetaan.

Kalle sulki silmänsä, kirje vapisi hänen käsissään. Hetkisen tuntui, kuin koko maailma olisi hänen ympärillään romahtanut kokoon. Mutta äkkiä hän tunsi, että vielä hänessä oli voimaa, vielä hän oli hän, mies, joka voi voittaa esteet. Alma rakasti häntä vielä. Kaikki oli pelastettavissa, jos hän vain ehtisi ajoissa perille.

— Minä matkustan tänään kotia.

— Mutta mies, sanoi insinööri, sehän on mahdotonta. Matkusta huomenna.

— Minä matkustan tänään.

— Juna on jo lähtenyt.

— Minä otan ylimääräisen junan.

— Kestää noin tunnin, ennenkuin se on valmis ja ennenkuin sitten on sen aikataulu kaikille asemille annettu tiedoksi. Ja jos aiot palata huomenna, niin et ehdi käydä lesken luona ennen pankin sulkemista. Et ainakaan ennätä hänen kanssaan keskustella, et ennätä häntä taivuttaa tuumiisi.

— Minä palaan ylimääräisellä junalla.

— Jätä, hyvä mies, kaikki huomiseen, jos matkasi on välttämätön.

— Minun täytyy päästä tänään.

— Miksi?

— Minä olen nyt kuin kone, jonka yksi osa on höllällä, hyvin höllällä. Ellen nyt toimi, niin singahtaa osa siitä pois, aivan samoin kuin tuossa koneessa helmikuun lopulla.

— Siis rakkaus?

— Niin. Minun täytyy saada puretuksi hänen kihlauksensa. Hänet kuulutetaan muuten ylihuomenna.

— No, sitten ymmärrän. Yksi keino on vielä. Automobiili.

— Meillä ei ole sellaista.

— Sen voimme saada. Minä toimitan. Pitkäkö on matka?

— Luullakseni satakuusikymmentä kilometriä, insinööri meni puhelimeen ja soitti kaupungin suurimpaan automobiililiikkeeseen.

— Onko teillä pieniä kahden hengen automobiileja?

— On, kuului vastaus.

— Nimeni on insinööri Salo. Tahdon sellaisen koeajoa varten.

— Tuleeko matka olemaan pitkäkin?

— Satakuusikymmentä kilometriä.

— Saako perillä bentsiiniä?

— Luultavasti ei.

— Milloin auton pitää olla?

— Viidentoista minuutin päästä.

— Missä?

— Konepajallani.

— Se on siellä silloin.

— Antakaa hyvin luotettava ajaja ja varatkaa kumien särkymistä varten kahdet varapyörät.

— Se on selvää.

— No, nyt voit mennä ja ajaa yötä myöten takaisin, sanoi insinööri lopetettuaan puhelun. — Aamulla varhain olet jo takaisin täällä.

Kalle puristi lujasti insinöörin kättä.

— Jos minä siellä saan kaiken kuntoon, niin sitten ei täällä kukaan voi vastustaa minua. Ei kukaan!

— Sen minäkin uskoin heti, kun menin soittamaan liikkeeseen. Siksi sen teinkin. Minä tunnen sinut jo siksi hyvin.

— Sinä sanoit, että kone tulee koeajoa varten. Aiotko sen ostaa?

— Minä tiedän sinun huomenna ostavan sen.

— Niin ostankin. Niin ostankin! Minuutilleen oli auto tehtaan pihalla. Kalle hyppäsi siihen. Hän loi tutkivan katseen ajajaan. Hän punnitsi miehen kelpoisuuden yhdellä katseella. Käyköön kuinka tahansa, hän tiesi, että tuo mies vie hänet perille.

Automobiili läksi hyvää kyytiä pihalta ja teki portilla kauniin kaaren. Molempien miesten ruumiit käännöksessä taipuivat.

— Keskipakoinen liike, ajatteli Kalle muistellen koneopin määritelmiä. — Mutta minua ei elämän keskipakoinen voima singahutakaan pois, sillä minä olen itse vastainen voima, joka vetää luokseen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Auto kiisi. Lähellä kaupunkia oli pakko hillitä vauhtia, mutta jota pitemmälle maaseudulle tultiin, sitä hurjempaa vauhtia mentiin. Tämä kiivaus, joka oli täydessä sopusoinnussa Kallen luonteen kanssa, vaikutti häneen ihmeellisen viihdyttävästi. Kun tuli pitkä, aivan suora tienkappale eteen, eikä missään näkynyt ajajia tai jalankävijöitä, silloin kuljettaja lisäsi nopeuden kaikkein korkeimmaksi, pieni kone nousi kepeästi mäkiä ylös ja laskeutui hurjaa menoa niitä alas. Koneen pienuus teki mahdolliseksi, että se saattoi haitatta liikkua tavallisilla maanteillä ja väistää vastaantulijoita tarvitsematta konetta kokonaan pysäyttää.

Mitään onnettomuuksia ei matkalla tapahtunut, auto kesti koeajonsa mestarillisesti.

Oli ihana suvinen ilta, kun auto pyyhkäisi rautatien radan yli ja Kalle tiesi kohta pajan näkyvän kylän laidassa. Hän käski hiukan hiljentämään vauhtia. Heta huuhtoi astioita pihalla ja nosti päänsä katsellakseen ohitse-ajajia. Hän ei tuntenut Kallea. Olisihan Kallen tehnyt mieli seisauttaa kone vanhan kodin kohdalla, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa.

Aitan kohdalle, juuri siihen, missä Alma oli erotessa häntä suudellut, Kalle antoi auton pysähtyä. Talon veräjällä seisoi muuan keskikasvuinen poika.

— Onko Alma siellä?

— Niin, Almako? Se piika Almako?

— Niin.

— Ei ole täällä.

— Missä hän on?

— Meni jonnekin tuonnepäin.

— Ette tiedä minne?

— En pitänyt silmällä.

Pojan rauhalliset vastaukset suututtivat Kallea. Tuossa oli juuri sellainen tavallinen suomalainen, joka hidastelee, ei mistään ota selkoa, ei pidä silmiään auki, on vain ja elää ja antaa toisten määrätä, jos aina mitään määrättävää onkaan. Jos hän tuollaisia olentoja tiellä tapaa, niin kauan kestää, ennenkuin hän saa tietoa siitä, mistä tahtoi.

Auto läksi liikkeelle. Tien oheen väistyi noin kahdentoistavuotias poika, otti lakkiräyskän päästään ja hurrasi. Kalle käski seisauttamaan. Äkkinäisen nykäyksen tehden jäi auto puhkuen paikalleen.

— Oletko nähnyt Alatalon Almaa? kysyi Kalle pojalta.

— Olen. Hän oli äsken vasikoita haassa juottamassa. Hän tuli sieltä juuri kun minä kuljin ohitse ja meni tuonne mäelle päin. Kai meni sulhastaan tapaamaan. Saatte kiinni, jos kiiruhdatte.

Vastauksen lyhyys ja tyhjentävä selvyys miellytti Kallea sinä hetkenä. Poika katsoi Kalleen ja kysyi:

— Oletteko sepän Kalle?

— Olen.

— Saanko tulla koneeseen roikkumaan?

— Saat.

Poika tarrautui koneen takaosaan, ja auto läksi liikkeelle. Tien mutkan takana näkyi yksinäinen nainen kävelevän. Valkoinen huivi oli laskettu kaulalle. Kalle tunsi heti hänet Almaksi.

— Seis, sanoi hän. Kone pysähtyi.

— Odottakaa tässä, kunnes palaan.

Hän hyppäsi autosta ja läksi juoksemaan. Kuullessaan jonkun tulevan takanaan väistyi Alma hiukan tien syrjään. Hän kääntyi vasta silloin, kun Kalle oli hänen kohdallaan.

— Se olen minä, sanoi Kalle. — Sain tänään kirjeesi. En ennättänyt junaan. Otin auton. Se on tuolla. Minun täytyi tavata sinut.

Alma oli tullut aivan kalpeaksi. Kalle odotti vastausta. Hetkisen seisoivat molemmat aivan vaiti.

— Miksi sinä nyt enää tulit? sanoi Alma. — Olisit ollut siellä kaupungissa, niin olisi helpompi.

— Minä en tahdo, että sinä menet tuon toisen kanssa vihille.

— Minä olen hänelle sen jo luvannut ja ollut pappilassa kuulutusta ottamassa. Minun täytyy pitää sanani.

— Minulle sinä annoit aikaisemmin sanasi.

— Sinä et ole siitä välittänyt.

— Et saa sanoa tuolla tavoin, lausui Kalle nöyrästi. — Minä olen tehnyt väärin, minä tunnustan sen nyt. Peruutathan tuon toisen kanssa?

— Minä olen tätä asiaa ennättänyt jo niin paljon ajatella, sanoi Alma tyynesti. — Ei meistä ole yhteen. Me olemme niin erilaiset. Sinä olet nyt herra ja minä olen ainoastaan palkollinen.

— Loruja! Se ei merkitse mitään. Mies minä olen ennen kaikkea muuta ja sinut minä tarvitsen omaan elämääni. Sinun täytyy tulla minulle.

— Jos olisit näinä vuosina ollut edes jonkun kerran hyvä, jos olisin nähnyt, että olisit tahtonut edes joskus sanoa minulle hyvän sanan. Mutta ei. Ei muuta kuin lahjoja, jotka minun kaltaiselleni olivat aivan liian hienoja. Ne ovat vielä koskemattominakin.

— Kuulehan nyt, sanoi Kalle hyvin ystävällisesti, minä en silloin ymmärtänyt, että tuollaisia sanoja tarvitaan, en silloin, ennenkuin vasta viime aikoina, jolloin ajatuksissani tiesin, millä tavoin sinä olisit minulle puhunut. Ja minä luulin, että sinä aina olisit tiennyt samalla tapaa. Minä en huomannut, että nainen on toisenlainen kuin mies. Ja sitten on minulla ollut kiire, tulinen kiire. On ollut vastuksia ja vaivoja, minä en ole joutanut sinulle kirjoittamaan.

— Et joutanut?

— Kyllä minä tiedän, että sinä et sitä käsitä, ja näenhän minä nyt, että olisin joutanut, jos olisin oikein tahtonut. Mutta minä en ole osannut. Ja kun minä en uskonut sitä tarpeelliseksi.

Hän tunsi itsensä avuttomaksi Alman edessä. Ei hänellä ollut sanoja, ei hän osannut selittää, mitä mielessään liikkui, hän uskoi nytkin, että Alman täytyi käsittää kaikki ilman niitä.

— Rakastathan sinä vielä minua? kysyi hän hiljaa ja rukoilevasti.

— Minä en saa sanoa sitä, kun olen toiselle antanut sanani.

— Ja kuka tuo toinen on?

— Mäkelän isäntä. Tunnethan sinä hänet.

— Ja tuon keski-ikäisen miehen kanssa sinä menet naimisiin? Tuon vätyksen! Oletko ihan hullu?

Ja samassa hän oli täysin tietoinen omasta arvostaan, ei ainoastaan työnsä ja tarmonsa takia, vaan miehenä ilman mitään yhteiskunnallisia koristuksia. Hän tarttui Alman käteen ja sanoi:

— Ei sinun tarvitse vastata, kyllä minä nyt tiedän. Olet sinä niin viisas, että tunnet erotuksen tuon miehen ja minun välillä. Minua sinä rakastat ja minulle sinä tulet.

— Mutta me olemme niin monella tavalla kaukana toisistamme. Sinulla on suuri tehdas…

— Joutavia. Huomenna minä voin olla yhtä köyhä kuin täältä lähtiessäni. Kaikki on nyt vaarassa. Mutta minä olen aivan varmasti tiennyt, että voin kaiken pelastaa, jos sinut saan. Jos sinä tietäisit, kuinka välttämätön sinä juuri nyt olet minulle!

Alma vapisi. Kalle otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

— Älä sano enää mitään, onhan kaikki taas hyvin, lausui hän hiljaa.

— Kalle, Kalle!

— Kas niin, pikku lapsi, sinä olet väsynyt, olet kärsinyt, ja minä olen siihen syypää. Mutta annetaan kaiken olla unohduksissa ja alotetaan alusta.

— Minä en ole sinua voinut unohtaa, ja senvuoksi etten voinut, että tiesin…

— Menit toiselle. Voi sinua, lapsi rassua!

— Vie minut täältä pois, Kalle! Minä tulen sinne, minne sinä tahdot.

Mies sulki tytön syliinsä uudelleen. Sitten hän piteli häntä vähän matkaa luotaan ja katsoi noihin silmiin, jotka niin usein olivat hänen ajatuksissaan olleet. Ja tuntui, kuin hänestä kaikki voima olisi siirtynyt noihin silmiin, tehden hänet onnensa edessä heikoksi kuin lapsen. Hän antoi kätensä vaipua alas, istahti tien viereen, peitti kasvonsa ja purskahti ensi kertaa elämässään itkuun.

Mutta Alma kietoi kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:

— Ole hyvällä mielellä, onhan kaikki nyt parhaiten!

— Minä olen koko matkan niin pelännyt, etten saisikaan sinua!

Hän kuivasi silmänsä kädellään, nousi ja oikaisi itsensä.

— Kas niin, nyt toimeen! Ensin menet Mäkelän luo ja teet kaiken hänen kanssaan selväksi.

— Minäkö? sanoi Alma säikähtyneenä.

— No, en kai minä. Ei hän kai siitä kovaa sydänsurua saa.

Alma nauroi.

— Ei suinkaan. Minä menen siis.

— Aja autolla, niin on asia pikemmin toimitettu. Minä odotan tuolla mäellä, kunnes palaat. Odotan vanhalla paikalla.

He menivät auton luo. Alma nousi siihen, ja kone läksi eteenpäin.

Kalle jäi tielle tuon pojan seuraan.

— Ottakaa minut sinne omaan tehtaaseenne, sanoi poika. — Teillä kuuluu olevan sellainen.

— Osaatko sinä mitään?

— En, mutta minä osaan oppia vaikka mitä.

— Mikä sinun nimesi on?

— Mantan Esko.

— Tule kolmen vuoden päästä, niin pääset. Hän erkani pojasta ja asteli hiljaa mäelle.

Kuinka leppoiselta tuntuikaan ilta ja kuinka armaalta olo mäellä, johon niin monta muistoa liittyi.

— Ei kai ihminen ole onnellinen, jos hän vain kiitää eteenpäin, ajatteli Kalle. — Täytyy hänellä olla joitakin juuria menneessäkin ajassa. Hyvä jumala, nyt minä tiedän voivani kaivaa huomenna rahat vaikka maan alta!

Auto palasi. Alma oli selittänyt asian. Olihan isäntä hiukan surrut, mutta oli sanonut, ettei hän tahdo olla Alman onnen tiellä.

— Ja nyt pappilaan! sanoi Kalle, hyppäsi autoon ja otti Alman syliinsä.

Kirkkoherra tuli portaille, nähtyään tiellä auton rientävän pappilaa kohden.

— Kas, sepän Kallehan se on? sanoi hän. — Muuttokirjojako olette tullut noutamaan?

— En, vaan ottamaan kuulutusta Alman kanssa.

Kirkkoherra katsoi häneen pitkään.

— Alman kanssa, tämän tässäkö kanssa? Mutta hänhän ylihuomenna kuulutetaan Mäkelän isännän kanssa.

— Siinä on tullut pieni muutos, sanoi Kalle hymyillen. — Alma ottaakin minut. Olisi nyt muutettava hiukan nimiä.

— Mutta kirkkojärjestys!

— Vähät siitä, kun kahden ihmisen onni on kysymyksessä. Almalle on tullut pieni sekaannus, nyt hän sen suorii.

Kirkkoherra katsoi Almaan.

— Onko se niin?

— On.

— Ja mitä Mäkelä sanoo?

— Ettei hän tahdo olla minun onneni tiellä.

— Ei minulla sitten ole mitään vastaan, vaikka tämä onkin vähän tavatonta.

Asiat sovittiin, ja kun Kalle ei vielä ollut muuttanut papereitaan Helsinkiin, niin pianhan kaikki suoritettiin.

— Minulla on siellä kaupungissa konepaja, sanoi Kalle. — Ja kun kirkkoherra kolmannen kerran täällä kuuluttaa meitä, niin vannon, että silloin kirkon katossa riippuu oikein komea kuparinen ja rautainen kruunu. Riittääkö kolmekymmentäkaksi haarukkaa?

— Te olette aina samanlainen, sanoi kirkkoherra. — Aina pidätte kiirettä ja aina touhuatte.

— Niin täytyy, jos aikoo jotain saada aikaan! Hän läksi. He ajoivat Alataloon. Isäntä oli kartanolla. Kalle meni suoraan hänen luokseen!

— Päivää, isäntä!

— Kas, Kallehan se on ja tulee oikein koneen selässä tänne. No, mitä kuuluu?

— Sitä, että Alman on päästävä vapaaksi nyt heti paikalla palveluksestaan.

— Mitä, häh?

— Hän menee minun kanssani naimisiin.

— Mutta näin kesken vuotta! Alma on hyvin hyvä palkollinen, oikein hyvä.

— Saatte sata markkaa. Pestatkaa uusi.

Isäntä katsoi silmäkulmiensa alta Kalleen.

— Alma on niin hyvä palkollinen, ei hänen arvonsa sillä ole korvattu.

— Saatte sataviisikymmentä, ja sillä olkoon asia päätetty, minulla on kiire. Vastatkaa!

— Taitaa olla Almallakin kiire vihille, kun näin hätyytetään?

Kalle punastui aivan tukan rajaa myöten.

— Hävytön! Sata markkaa saatte. Muuta ette enää. Ellette hyvällä päästä, niin olkaa varuillanne, minä olen nyt muuta kuin sepän Kalle ja…

— Suotta herra nyt suuttuu, sanoi isäntä lepytellen. — Leikkiähän minä laskin. Se oli siis sataviisikymmentä.

— Ei enää muuta kuin sata.

— Eiköhän nyt sentään, kun tässä alkaa heinäaikakin…

— Juhannuksenako? Tyhmeliini! Kalle kaivoi lompakon taskustaan.

— No tuossa on sitten sataviisikymmentä. Ja sitten olkoon asia päätetty.

Hän otti Alman mukaansa, ja auto tuli pajan kohdalle. Kalle juoksi tupaan, jossa isänsä istui pöydän ääressä.

— Päivää, isä, minä se olen, Kalle. Minä olen tullut ottamaan kuulutuksia Alman kanssa. Minulla on tulinen kiire Helsinkiin. Tulin autolla tänne. En jouda selittämään. Kyllä Alma sen tekee. Hän on tuolla pihalla.

Hän pudisti uudelleen isänsä kättä ja oli samassa pihalla. Hän sulki Alman syliinsä, hyppäsi autoon, heilutti kättään Hetalle, joka tuli läävän puolelta, ja huusi:

— Helsinkiin!

Auto mennä hyrräsi jo maantiellä korkean tomupilven noustessa ilmaan, kun seppä sai ensimäiset sanat suustaan päästyään tuvan portaille:

— Senkin hätikkö! Perhanan vekara! Älä taita niskojasi!

Kaukaa heilutti Kalle enää kättään. Sitten oli auto kadonnut metsän sisään.

— Nyt se menee ja kaataa vaikka koko maailman, sanoi seppä. — Kyllä minä poikani otteet tunnen.

Auto pyyhälsi eteenpäin. Kalle istui vaiti. Hän oli niin onnellinen, että ajatuksensa aivan lepäsivät. Hän otti mukavan asennon ja vaipui uneen.

Vähän ennen Helsinkiä hän havahtui. Kun sen seudut alkoivat lähetä, oikaisi hän koko jäntevän vartalonsa, nauroi ääneen, hihkaisi ilosta.

— Nyt minua ei mikään enää kaada! lausui hän itsekseen. — Ennen olin voimakas, mutta nyt olen onnellinen.

Auto ajoi tehtaan pihaan, jonka portin yövahti avasi.

— Kone saa jäädä tänne. Minä tulen iltapäivällä suorittamaan sen maksun, sanoi hän ajajalle.

Mies kohotti lakkiaan ja poistui.

Kalle meni konttorihuoneistoon, heitti sen vuoteen päältä, jolla hän oli kiireellisenä aikana nukkunut, siihen laskemansa rautaesineet nurkkaan, heittäytyi vaatteissaan pitkälleen.

— No, nyt ainakin minä lepään omassa konepajassani!

Pari minuuttia myöhemmin hän nukkui molemmat kätensä toisen posken alla.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Jo aamulla kello yhdeksän oli Kalle lesken ovikelloa soittamassa. Tapansa mukaan tuli leski itse avaamaan.

— Mitä te täällä teette? lausui hän äreällä äänellä.

Kalle katsoi häneen kirkkain silmin ja hymy huulillaan. Leski yskäisi, katsoi häneen pitkään, yskäisi uudelleen ja sanoi jo paljoa lempeämmällä äänellä:

— Tulkaa sitten sisään. Mutta rahoja minä en anna!

— Mitä siitä nyt enää puhutaan, sanoi Kalle ja astui eteiseen.

Riisuttuaan yltään hän loi katseen eteisen kivihiilikamiiniin ja lausui:

— Ellei olisi kesä, niin kysyisin, kuinka kamiini voi. Tietysti en uskalla kysyäkään, kuinka rouva voi.

— Minä voin hyvin. Olen saanut nuo kymmenentuhatta takaisin.

— Siitä minäkin olin aivan varma, sillä tiedän, että terävä silmänne aina kuitenkin huomaa, kelle on mentävä takuuseen, kelle ei.

— Paitsi teidän suhteenne. Siinä minä erehdyinkin.

He olivat astuneet saliin. Leski jatkoi:

— Arvaatte kai, minkä tähden minä olen täällä tänä päivänä? Juhannusaattona!

— Tietysti kuulemassa, olemmeko me voineet hankkia rahoja mistään.

— Aivan oikein. Ja te tietysti ette ole sitä voineet tehdä.

— Emme.

— Ja tehdas joutuu pankille ja silloin liike menee huonosti.

— Siitä me molemmat olemme aivan samaa mieltä. Mutta rahanne te pelastatte.

— Niin, sen minä teen, mutta kuinka käy teidän?

— Me menetämme kaikki.

— Mutta ette ole vähääkään alakuloinen?

— Kun olen aivan kaiken parhaani tehnyt, niin miksi silloin surisin. Minä syljen hyppysiini ja alotan kiipeämisen uudelleen. Nyt minä osaankin sen tehdä paremmin kuin ennen.

Kalle huomasi, kuinka hänen persoonallinen lumouksensa alkoi vaikuttaa leskeen. Tämän silmät tulivat kirkkaiksi ja suuhun ilmestyi ystävällinen hymy.

— Minun on hyvin sääli teitä.

— Ei kannata, onhan maailmassa paljon säälittävämpiä. Minä olen nyt aivan onnellinen. Huomenna kuulutetaan tämä mies kotipitäjänsä kirkossa naimisiin erään palvelijattaren kanssa.

— Te? Palvelijattaren kanssa?

— Niin. Mitä kummaa siinä on? Hän on ehdottomasti minun arvoiseni. Minä en sen parempaa ihmistä saa elämääni kuin hän on. Mutta on siinä ollut vastuksiakin.

Ja sitten Kalle kertoi koko käyntinsä kotikylässään.

Leski kuunteli ja sanoi hetken vaiettuaan:

— Te olette viisas mies, kyllä te aina onnistutte. Ellei summa olisi niin suuri kuin kaksisataatuhatta…

— Oikeastaan kolme, sillä tuohan toukokuussa saamamme on lisänä…

— Niin, ellei summa olisi niin suuri, niin olisin mielelläni auttanut teitä jälleen pulasta.

— Kiitos siitä, sanoi Kalle. — Te olette sittenkin juuri sellainen kuin olen teistä ajatellut. Minä en ole teitä unohtanut ja olen tuonut senvuoksi teille piirustukset tuohon uuteen ojankaivuukoneeseen.

Lesken silmät välkehtivät. Hän oli Kallen mielestä sinä hetkenä jo kauniskin, niin palava innostus oli hänen kasvoillaan.

— Näyttäkää heti tänne!

Kalle nouti piirustukset eteisestä, ja sitten he yhdessä alkoivat niitä tutkia. Leski seurasi suurella innolla Kallen selityksiä, teki kysymyksiä, joista Kalle huomasi hänen ajatelleen tätä asiaa joka puolelta. Kun hän oli saanut kaikki kaipaamansa tiedot, katseli hän ainakin puolisen tuntia piirustuksia huultensa hiljaa jotain höpistessä. Sitten hän lausui:

— Kaikkea en tietysti voi arvostella nyt, sillä minun pitää kaikki ensin saada nähdä, mutta yhden virheen huomaan. Teillä lyövät nuo piilut aivan suoraan alas.

— Niin tekevät.

— Siitä tulee huono oja. Suo kuivuttuaan murtuu, ja helposti lohkee kappaleita ojaan, joka pian siis täyttyy.

— Nehän voidaan helposti muuttaa. Se ei ole enää mikään vaikeus. Huomautus oli hyvä. Minä voin varsin hyvin sovittaa niin, että piilujen asento voidaan aivan mielin määrin määrätä.

— Ja sitten toinen seikka. Kun turve ja sammal on nostettu ojan viereen, niin se muodostaa siihen tietysti aivan kuin vallin. Kun suo sitten alkaa kuivua, niin tämä painaa allaan olevia kerroksia ja lopulta kaikki on tasaista.

— Eikö se ole hyvä asia?

— En usko. Eihän tämä kone voi kulkea uudelleen samaa uomaa myöten, jos sitä olisi syvennettävä.

— Onko se tarpeellista? Sehän voidaan tehdä sitten ihmisvoimallakin, aina tarpeen mukaan.

— Kartanoni lähellä on suo, joka on kaksi kilometriä pitkä. Tahtoisin sen kuivattaa, kun se on ainainen hallanpesä. Jos nyt teen kaksi valtaojaa siihen, niin tulee siitä yhteensä neljätuhatta metriä. Mitä tämä kone tulisi maksamaan?

— Laskujeni mukaan noin viisituhatta!

— Mutta silloinhan minulle tuo ojitus tulee kalliimmaksi, kuin jos käytän ihmisvoimia.

— Mutta jäähän kone teille.

— Se on kyllä totta.

— Olette kai ajatellut sitä, että suosta täytyy voida johdattaa vesi jonnekin? Onko se sellaisella paikalla?

— On. Olen antanut lääninagronoomin mitata korkeudet. Mutta tämä kone yksinään ei vielä toimi. Siihen tarvitaan dynamo ja sen käyttäjä. Mitä ne tulevat maksamaan?

— En voi tarkkaan sanoa. Ehkä noin kolmekymmentäviisituhatta. Tarvitaan hyvät koneet nimittäin.

— Te nyljette minut aivan! Minähän tuolla hinnalla voisin jo suon kuivata ja lannoittaakin. Minä en voi haaskata sillä tavoin rahaa.

Leski nousi ja käveli kiihkeänä huoneessa. Kalle oli aivan liikkumattomana paikallaan.

— Ellei hän nyt mene koukkuun, niin ei sitten koskaan, ajatteli hän.

Leski astui Kallen eteen.

— Kartanossani on pienen kosken rannalla turbiini, joka käyttää dynamoa. Se on neljäkymmentä hevosvoimaa. Minulla on valaistus siellä kaikkialla, navetassakin. Riittääkö sellainen dynamo?

— Varmasti. Voittehan sen siirtää kesällä muualle, kun kesällä ei kuitenkaan sähkövaloa tarvita.

— Ja sitten on minulla vanha lokomobiili, joka ennen käytti puimakoneita. Nyt käyttää sähkö niitä. Voiko sitä käyttää?

— Voi tietysti, ellei se ole joutunut epäkuntoon, ja pianhan sellainen yksinkertainen kone on korjattu.

— Te arvelette siis, että minä voisin siirrättää kaikki nuo laitteet toiseen paikkaan, suon laitaan, tätä konetta käyttämään.

— Epäilemättä.

Leski loi välkkyvät silmänsä Kalleen.

— Teidän täytyy tehdä tämä kone minulle!

— Piirustukset luovutan kyllä mielelläni, konetta en voi tehdä.

— Miksi ette? Ettekö tahdo?

— Minulla on tänään vielä kello kahteen asti konepaja, sen jälkeen ei minulla enää ole. Siihen asti en ennätä valmistaa konetta.

— Minun täytyy siis antaa muille tämä tehtäväksi?

— Niin, olkaa niin hyvä.

— Mutta ellei se toimikaan? Jos siinä on tehtävä korjauksia, niin kuka ne valmistaa?

— Kai se, joka koneen tekee. Hän huomaa kyllä silloin viat.

— Ne eivät huomaa mitään! Ei kukaan muu huomaa kuin te.

— Kiitos siitä, mutta sitä epäilen. Onhan asia niin yksinkertainen, kysyy vain huomiokykyä.

— Sitä ei ole ihmisillä yleensä. Teidät minä tarvitsen!

Hän liikkui tavattoman levottomana edestakaisin.

— Kolmesataatuhatta! Hirveää! Kolmesataatuhatta! Te tapatte minut aivan! sanoi hän.

— En minä vaadi mitään, tiedättehän sen. Leski vastasi kiivaasti:

— Mutta ettekö te sitten ymmärrä, että minä en voi elää rauhassa, jos tiedän, että minulla on nämä piirustukset, mutta en saa niitä käyttää, en saa konetta, jonka tarvitsen? Minähän tulen hulluksi näiden piirustusten kanssa. Minä rupean näkemään niistä unta, minä kadotan terveyteni, minä en osaa ajatella mitään muuta! Hyvä jumala! ettekö te nyt mistään voi hankkia itsellenne niin pientä summaa kuin kolmeasataatuhatta?

— Se ei ole minulle pieni. Olen koettanut kaikki keinot. Pankki tietää, että tehdas on hyvä, ja ottaa sen siis mielellään. Se kiristää meitä kaikin keinoin, ja kun tekin annoitte sille velkakirjan, niin se sai aivan voittamattomat valtit käsiinsä.

— Mutta jos minä peruutan sen, annan sen lainan seista.

— Kello kahteen en voi mistään hankkia rahoja. Olen haukkunut johtokunnan herrat suut silmät täyteen, he eivät suostu mihinkään lykkäykseen, vaikka kuinka pyytäisin. En minäkään suostuisi, jos saisin vasten naamaani sen, minkä heille annoin.

Kalle kertoi koko viimeisen pankissa-käyntinsä.

— Minä voisin antaa teille nuo puuttuvat rahat, jos te edes pyytäisitte niitä, mutta viime kerralla vaaditte ja nyt te ette näytä niitä haluavankaan. Niitä täytyy pyytää!

— Minä en osaa pyytää, sanoi Kalle tylysti.

Tämä kaikki tuntui hullunkuriselta oikuttelulta. Joko tuo nainen tahtoi antaa tai ei, mutta mitä hän keksi tuollaisia metkuja?

— Sanokaahan nyt, itsepäinen olento, että edes pyydätte niitä.

— No, minä pyydän sitten, sanoi Kalle vihaisesti.

— Herra jumala, mikä ääni! Mutta te sanoitte sittenkin sen.

Nyt Kallea jo nauratti. Konepaja oli pelastettu. Hän tarttui lesken käteen molemmin käsin ja lausui:

— Pyytää minä en osaa, mutta kiittää minä osaan. Ja sen teen koko sydämestäni!

Leski nyökkäsi hiljaa.

— Jos minulla olisi poika, niin tahtoisin, että hän olisi teidän kaltaisenne, noin itsepäinen, juuri noin itsepäinen!

Hän irroitti kätensä ja lausui:

— Mutta nyt on meidän saatava aamiaista, sillä sitten on mentävä pankkiin ja minun on päästävä kolmen junassa maalle kartanooni.

Pöytä oli katettu. Iloisesti puhellen he söivät.

— Mutta koneen täytyy olla valmiina viikon päästä, sanoi leski.

— Se on mahdotonta, vastasi Kalle. — Mutta kahden viikon päästä se on valmis. Minä panen miehet ylitöihin ja valvon itse kaiken.

— Tästä päivästä siis kahden viikon päästä se on suolla ja käy.

— On suolla ja käy!

Kun kaikki asiat olivat valmiit, niin leskeen tuli tuollainen vaihdos, joka ainoastaan naisissa on mahdollinen. Hän alkoi olla kovin imelä ja valmistautuessaan pankkiin menemään hän vakuutti, että hänen oli muutettava pukua. Kallea tämä harmitti, mutta hän koetti peittää kaiken hymyilyn taakse.

Vihdoinkin he olivat kadulla, leski hienona ja siten entistään hirveämmän näköisenä. Ensin hän meni pankista ottamaan pois tuon sadantuhannen markan velkakirjan. Hän ei selittänyt mitään johtokunnassa, hän vain tahtoi paperinsa takaisin. Sitten he molemmat menivät toiseen pankkiin nostamaan kaksisataatuhatta markkaa lesken talletustililtä.

— Onko se kuuden kuukauden irtisanomisella vai heti? kysyi virkailija.

— Minä tarvitsen heti.

— Silloin menee korkotappio.

Leski parkaisi niin, että Kallen täytyi nipistää häntä käsivarresta saadakseen hänet vaikenemaan.

— Älkää tehkö skandaalia! kuiskasi hän. Leski kirjoitti paperit ja nosti rahat.

Kalle olisi tahtonut heti lähteä järjestämään asioita, mutta leski vaati häntä seuraamaan häntä kotiaan asti ja tiellä hän kulki mahdollisimman hitaasti. Kalle oli aivan kuin tulisilla hiilillä. Leski tahtoi häntä tulemaan sisään juomaan kahvia, mutta silloin Kalle jo vastusti jyrkästi.

— No, sitten toinen kerta! sanoi leski. Kalle otti auton ja läksi konepajaan.

— Minulla on rahat! huusi hän Miettiselle ja sitten hän ryntäsi insinöörin luo.

— Tässä on rahat, kaksisataatuhatta, ja leski on ottanut takaisin velkakirjansa!

Insinööri ei jaksanut nousta tuoliltaan, hän aivan vapisi. Kalle taputti häntä ystävällisesti olalle ja virkkoi:

— Kas niin, hyvä veli, ilo on ihmeellinen asia, minäkin tiedän sen! Istu täällä rauhassa, minä menen järjestämään kaiken.

Hän otti konttorin kassasta kaikki rahat, otti Miettisen mukaansa, jotta tämä nostaisi juoksevalta tililtä sen, mikä siellä oli.

Hän maksoi pankkiin kaikki velat. Kun korotkin olivat suoritetut, niin oli konepajalla jälellä ainoastaan parikymmentä tuhatta.

— Vähät nyt kaikesta, konepaja on sittenkin meidän! sanoi Miettinen.

Hänen kasvonsa aivan säteilivät ilosta, kun he tulivat kadulle.

— Kiitos siitä, että sanoitte meidän, lausui Kalle.

Hän meni kukkakauppaan, ensi kertaa eläissään, osti ruusuja kimpun ja seisoi asemasillalla odotellen leskeä kello kolmen junalle. Hän ojensi kukat hänelle ja sanoi:

— Pitäähän teilläkin olla juhannusiloa. Ottakaa tämä kukkaluuta!

Leski oli makea ja keimaileva. Kalle oli kuin kuumilla hiilillä. Hän hengähti helpotuksesta, kun juna läksi liikkeelle.

Juhannusaaton hän istui ojankaivuukoneen piirustusten ääressä.

— Riittäähän tämä hengen kokko minulle nyt! sanoi hän.

Seuraavana päivänä hän tapasi insinöörin. He olivat niin iloisia, että nauroivat ääneen toisensa nähdessään. Ja kun asiat olivat selvitetyt, lausui insinööri:

— Muista ajoissa hankkia itsellesi huoneisto, jos häät vietät kolmen viikon päästä.

— Minnekähän minä sen vaimoni olisinkaan vienyt, ellet olisi huomauttanut? sanoi Kalle nauraen. — Minä en koskaan tule ajatelleeksi tällaisia asioita.

— Siksi pitääkin minun pitää siitä huolta, sanoi, insinööri.

— Riittääköhän kymmenen huonetta?

— Kolme riittää. Sinun työhuoneesi, makuuhuone ja arkihuone, joka samalla on ruokailuhuone.

— Mutta jos tulee lisää väkeä.

— Siksi ennätät kyllä vuokrata uuden. Eihän vuokrasopimus sido kuin vuodeksi.

— Minä olen aivan sekaisin nykyään, minä puhun paljasta roskaa, minä en osaa kohta ajatellakaan enää.

— Ei se ole tarpeellistakaan vähään aikaan.

Kalle vuokrasi huoneiston, joka sattui olemaan vapaana, vaikka kesäkuu oli jo lähellä loppuaan. Kun hän sinne Mikon seurassa tuli, tuotettuaan entisestä asunnostaan kaiken sen, mikä oli hänen yksityistä omaisuuttaan, istui hän maalta tuomansa vanhan matkalaukun päälle keskelle tyhjää huonetta ja katseli ympärilleen:

— Täällä pitäisi kalustaa!

— Tietysti. Mutta onhan kaupungissa kauppoja, joista huonekaluja saa, sanoi Mikko.

— Niin, huonekaluja, tauluja, verhoja ja kaikenlaista muuta. Minä menen johonkin kauppaan ja käsken heitä sieltä tulemaan tänne ja ajamaan tavaraa seinien sisään. Sen he ymmärtävät paremmin kuin minä.

Kun hän tästä mainitsi insinöörille, niin tämä nauroi pitkän aikaa aivan katketakseen.

— Jos kauneusaistia pidetään naisen ominaisuutena, lausui hän naurusta päästyään, niin kyllä sitten sinä olet täydellinen mies. Muuta en voi sanoa.

— Minulla ei ole vielä ollut aikaa ajatella sellaista, kun vain huone on, jossa makaan. Täällähän minä työn teen. Mitä minun nyt pitää sitten oikeastaan tehdä?

— Kutsut morsiamesi tänne ja hän saa kaiken järjestää. Mitä iloa hänellä on kodista, jota hän ei ole saanut olla muodostamassa.

— Se on totta. Minä tahdonkin, että Alma on täällä.

Hän sähkötti Almalle. Tämä saapui parin päivän päästä. Kalle jätti hänen ja insinöörin toimeksi huoneiden sisustuksen. Hänellä oli täysi työ ojankaivuukoneen valmistamisessa.

Leski kävi kolmasti viikossa pajassa katsomassa ojankaivuukoneen valmistumista. Hän tuli sitä varten aina kartanostaan aamujunassa ja läksi päiväjunassa.

Kahden viikon päästä kone oli valmis ja viety paikalleen. Kalle valvoi kaikkia töitä. Hänen täytyi järjestää sähköasema, kokeilla dynamolla, valmistaa väliasemat suolle, joihin pääjohto tuli dynamosta ja niistä sitten kaapelia pitkin kaivuukoneeseen. Vasta kolmantena päivänä saatettiin kokeilla. Kone toimi puutteellisesti. Kalle palasi kaupunkiin ja valmisti siihen uusia osia kovalla kiireellä. Hän oli työpuvussa pajassa, kun insinööri tuli ja sanoi:

— Kai muistat, että kohta olet kolmannen kerran kuulutettu?

— Tietysti muistan. Oikeastaan sanoen, en muista. Entä sitten?

— Milloin pidät häät?

— Onko Alma täällä?

— On.

Kalle jätti työt hetkiseksi sikseen ja riensi morsiamensa luo.

— Niin, milloin ne häät ovat?

— Tavallisestihan ne ovat kolmannen kuulutuksen jälkeen, sanoi Alma.

Hän ei ollut nähnyt sulhastaan muuta kuin vilahdukselta, mutta hän oli rauhallinen, tiesihän hän, että Kallella oli tulinen kiire.

— Siis tietysti on meidänkin silloin, sanoi Kalle.

— Kun sinä et vain unohtaisi, että se siis on neljän päivän päästä.

— Enhän minä toki sellaista päivää unohda, sanoi Kalle nauraen.

— Ei sinusta taida tietää, lausui Alma. — Jos unohdat, niin lähetän hakemaan.

— No, minä vannon ja vakuutan, että olen silloin jo kahta tuntia ennen paikallani. Minä vannon sen, kuuletko, vannon oikein lujasti.

Alma hymyili ainoastaan. Kalle kiiruhti pajaan.

Seuraavana päivänä hän oli jo jälleen kartanossa kokeilemassa kaivuukoneella. Se toimi nyt. Mutta vielä oli järjestettävä se laite kuntoon, jonka avulla kone hiljalleen eteni suon laidasta toiseen. Viidentenä päivänä se oli valmis. Kone teki työtä, nosti vaivalloisesti kantoja pohjasta, halkoi turpeen ja heitti sen syrjään.

Leski oli haettanut itselleen suon laitaan tuolin ja pöydän. Hän eli siellä kaiket päivänsä. Hänelle tuotiin sinne ruokakin. Eräänä iltana kuuli vahti kovaa kirkunaa suolta. Leski oli tahtonut mennä liikkumattoman koneen luo ja oli vajoamassa suohon.

Kuudentena päivänä oli jo päästy muutamia metrejä, mutta kaikki sujui tavattoman hitaasti. Kalle tuotti siirrettävät ahjot ja miehiä pajasta sinne. Seitsemäntenä päivänä vauhti lisääntyi hiukan.

Kahdeksantena, joka oli hänen hääpäivänsä, oli hän itse konetta käyttämässä nähdäkseen, missä viat olivat.

Keskellä tulisinta kiirettä saapui insinööri työpaikalle. Hän juoksi suon laitaan ja huusi ja huitoi. Kalle huomasi hänet, seisautti koneen ja kysyi:

— No, mikä on hätänä?

— Ihminen, sinun hääsi ovat kahden tunnin päästä ja sinä olet täällä!

Kalle otti sukset, joiden avulla hän kulki suolla. Hän heitti työpuvun yltään pensaikossa ja riensi insinöörin luo.

— Alma oli sittenkin oikeassa. Minä unohdin sen. Ei kai hän ole suuttunut?

— Ei, hän nauraa sinulle.

— Naurakoon vaan, hän on niin kaunis, kun hän nauraa.

— Isäsi kiroilee.

— Hän kiroilee aina silloin, kun hän pitää minusta. Vai on isäkin tullut. Kuinka hän huomasikaan?

— Alma tietysti on hänelle ilmoittanut, sillä sinä et sitä olisi tehnyt. Ethän sinä kirjeitä kirjoita.

— En totisesti, ja sehän juuri on aina ollutkin minun onnettomuuteni, etten niitä osaa. Mennään siis.

Insinööri kuiskasi:

— Kutsuhan leski häihisi.

Kalle astui lesken luo, kumarsi ja sanoi:

— Tulkaahan meidän kanssamme, meillä on siellä kaupungissa pienet ilot.

— Hyvänen aika, menettekö te kesken kaiken sinne? Tänne te jäätte, koneen täytyy käydä hyvin ennen lähtöänne!

— Minä menen vain häihini. Minä tulen sitten takaisin. Tulkaahan tekin katsomaan, millainen minä olen papin edessä.

Kalle oli aivan täynnä pulppuilevaa elämäniloa seisoessaan lesken edessä. Se tarttui häneen. Juoksujalkaa he kolmisin menivät autoon ja sitten kiitämään Helsinkiä kohden.

Matkalla sanoi Kalle insinöörille:

— Missähän kunnossa se minun hännystakkini on?

— Hirveässä tietysti.

— Kai se päällä oikenee. Minä en ole sitä käyttänytkään sen jälkeen kuin oleskelin noiden hienojen naisten seurassa ja harvoin silloinkin.

— Kaikeksi onneksi Alma näyttää tuntevan jo sinut. Hän otti sen eilen esiin, ja se on nyt työhuoneessasi räätälin silittämänä ja vieressä kaikki muut juhlapuvun vehkeet.

He tulivat asuntoon, jonka Kalle vain pari kertaa vilkaisemalla oli nähnyt. Hän puki kiireesti hännystakin ylleen. Vasta papin edessä seisoessaan hän huomasi kätensä likaisiksi. Häveten hän veti kätensä nyrkkiin.

Vihkimisen jälkeen Alma kuiskasi hänelle:

— Pesehän kätesi, Kalle.

— No, työmiehen kädet ovat työmiehen kädet, ei niitä tarvitse hävetä!

Kun Kalle vieraitten mentyä oli Alman kanssa kahden, tarttui hän tämän olkapäihin ja lausui syvällä, miehekkäällä äänellään:

— Pidä minusta sellaisena kuin olen.

— Senhän minä teenkin.

VIIDESTOISTA LUKU.

— Fortuna fortes adjuvat, onni suosii voimakkaita, sen todellakin saa nähdä, lausui insinööri muutamia viikkoja häiden jälkeen.

— Kuinka niin? kysyi Kalle.

— Me olemme saaneet uuden vaunutilauksen, ja samalla on tullut kirje Pietarista. Kysymys on jälleen shrapnelleista. Meille tulee työtä ja rahaa.

— Pääasiassa työtä. Ilman sitä minä en voi elää. Ojankaivuukoneeni ei ole onnistunut, se ei toimi hyvin, se on ainoa suruni tällä hetkellä. Mutta voidaanhan se parantaa. Leski on kuitenkin haltioissaan, hän on sen saanut nähdä. Työtä vielä, ja kai sekin kone on täydellinen. Ei koskaan uutta konetta ole ensi hetkessä valmistettu, se kysyy kokeiluja.

— Ja niihin meillä kohta on varaa vaikka kuinka paljon. Kyllä sinä viimein osaat sen, mitä tahdot saavuttaa.

— Enköhän. Minä en kaikkea osaa, sen tiedän, mutta kaikeksi onneksi en koskaan ole hapuillut sinne ja tänne. Ja sitten olen tuntenut, että minä en ole mitään ilman työtä. Työ on terveys, työ on elämän siunaus, sen kaunein ja ihmeellisin muoto.

Hänen ääneensä tuli lämmin sävy, kun hän jatkoi:

— Niin, mutta sekään ei olisi mahdollista, työtä ei osaisi tehdä, ei jaksaisi, ellei kaiken takana olisi yksi olento, joka meille on kaikki kaikessa, jonka tähden toimimme, jonka edessä yksinään tahdomme ylpeillä tuloksista. Kun ne kaksi ovat yhdessä, niin silloin mies on niin voimakas, ettei häntä mikään voi painaa maahan. Ja minua ei paina enää mikään, ei mikään!