E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HAOMA JA ANAHITA

Kertomus

Kirj.

JALMARI HAHL

Otava, Helsinki, 1900.

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Kaukana pohjoisessa haamoittivat Elbursvuorten lumipeitteiset harjanteet, joille iltarusko levitti leimuavaa purppuraansa. Ylinnä kaikista kohoitti Demavend-huippu jättiläiskeilaansa taivasta kohti. Illan viileä henki kulki läpi luonnon ja ennusti öisen rauhan lähenemistä.

Haoma astui vuoripolkua kotia päin; polun käänteessä hän pysähtyi ja loi pitkän katseen tuonne kauas tarujen kirkastamaan vuoristoon. Ja pyhän kunnioituksen ja aavistuksen tunteet valtasivat hänen mielensä. Siellä, Elbursvuorten rosoisilla rinteillä oli taisteltu vanhan Iranin sankaritaistelut; siellä myös liikkuivat hyvät ja pahat henget. Hartaus täytti Haoman sydämen: hän laski jousensa maahan, kohoitti molemmat kätensä ylös vuorten purppuraa kohti ja huudahti:

— Pyhä, suuri ja ihana olet Ormuzd, Sinä puhtain, ylevin henki! Vielä silloinkin, kun aurinkosi on väistynyt häijyn Ahrimanin tekoja suosivan yön varjojen taakse, lähetät meille lohduttavan tervehdyksesi, suloisen iltaruskon, mieliämme viihdyttämään ja uuden armaan päivän tuloa ennustamaan. Vastaanottaos ylistykseni hyvyydestäsi ja lempeydestäsi, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon puhdas lähde!

Näin lausuttuaan ylistysrukouksensa, nosti Haoma jousen jälleen olalleen ja jatkoi matkaansa. Hän oli väsyksiin asti vuoristossa etsiskellyt saalista. Soma vuorikauris, sirojäseninen ja nopeakulkuinen kuin tunturituuli, oli kyllä sattunut hänen tielleen. Tottuneena kallionlohkareilla joutuisasti liikkumaan, oli hän sitä kauan takaa-ajanut. Kerran jo tämä notkea vuoriston asujan oli pysähtynyt läheiselle kallionkielekkeelle, katsahtaen kirkkaine silmineen takaa-ajajaansa; ja Haoma oli kohoittanut jousensa tähtäämään. Mutta seuraavassa tuokiossa pirteä pakolainen oli nuolena syöksynyt alas kallion rinnettä pitkin ja kadonnut tiheän vuoripensaikon taakse. Hetkisen vaan se vilahdukselta oli näkynyt notkossa; sitten se oli kokonaan kadonnut Haoman katseilta. Ja illan jo laskeutuessa maille mantereille, oli hän päättänyt luopua riistan ajosta ja rotkoasuntoonsa saavuttuansa sinä iltana tyytyä riisiin, leipään, hedelmiin ja vuorikosken kirkkaaseen veteen.

Vuoriston iltahohde vaaleni vaalenemistaan; lumivuorilla levännyt purppura oli vähitellen muuttunut vaaleansiniseksi, sitten sinervänvihreäksi välkkeeksi, kunnes illan harmaa hämy kokonaan verhosi vuoriston. Hieman jouduttaen askeleitaan kulki Haoma edelleen; hän tunsi tarkkaan vuoripolut, sillä monasti hän täällä oli samoellut. Kun Itämaan pikainen pimeä laskihe maille, puhkesivat lukemattomat tähdet tummalle taivaanlaelle tuikkimaan. Ken olisi nähnyt Haoman korkean, solakan, mutta voimakkaan ja sopusuhtaisesti varttuneen vartalon siinä tähtien himmeässä valossa kulkevan kallioseinien ohi, sypressien ja plataanien keskitse, jousi olalla ja puhdas valkea päähine päässä, olisi helposti luullut häntä joksikin Ormuzdin voimakkaaksi hengeksi, joka varjojen keskeltä karkoitti pois daiveja, Ahrimanin ilkeitä kätyrihenkiä.

Viileä tuuli hiveli Haoman kasvoja ja liehutti hänen tummanruskeita kiharoitaan, jotka aaltoilivat esiin hohtavan valkoisen päähineen alta. Nyt kantoi tuulahdus jo hänen sieramiinsa ruusun ja zhasmiinin tuoksuja; tämä ennusti Raghan laakson läheisyyttä. Seuraavassa tuokiossa avautuikin Haoman eteen avara lakeus ja kaukana näki hän lukuisien tulien loistavan tuolta laakson etelälaidalta, Raghasta, Melik shaahin upeasta pääkaupungista. Oikealla, lähempänä vuoristoa, kohosi pitkänkalteva kumpu, jonka huipulla tumma linna kuvasti piirteitään taivaan rantamille. Sieltäkin tuikki muutama tuli. Siellä oli kertojatar Anahitan koti.

Haoma ei jatkanut kulkuaan näille ihmisasunnoille. Hän poikkesi astumaan vasemmalle kapeata polkua pitkin, joka kiemurteli korkeiden kallioseinien välillä ja joka välistä pujahti lyhyeen rotkokäytävään. Vuorikosken kohina rupesi kuulumaan; ei siis Haoman luola-asunto enää ollut kaukana. Hetken vaan hän astui edelleen, niin jo tuli näkyviin vuorikoski, joka voimakkaan jättiläisen viskaamana hopeaharsona kuohahti alas kallion laelta. Kookkaat tummat sypressit kohoilivat sen rannoilla. Alempana, kalliolta syöstyään, vesi riensi vuolaana virtana edelleen ja se teki laaksoon saavuttuaan kaarevan mutkan. Tuuheat plataanit kaunistivat vuorivirran mutkaa, ja kauempana suuret virran varsilla törröttävät kallionlohkareet näyttivät olevan uljaan vuorivirran siihen muinoin vyöryttämät.

Kosken alalaidalle saavuttuaan luopui Haoma taas jousestaan, paljasti päänsä ja valeli käsiään ja ohimoitaan raittiilla vedellä. Näin puhdisti oikea parsi itseään, ennenkuin metsältä kotia palattuaan astui sisälle asuntoonsa. Pyyhittyään kasvonsa ja kätensä puhtaalla, viittansa taskussa säilyttämällään liinavaatteella, alkoi hän astua rotkoasunnolleen. Puolitiessä tuli Kerivan, hänen suuri vahtikoiransa, häntä vastaan. Lempeä eläin liehutti tuuheata häntäänsä, osoittaen tyytyväisyyttään siitä, että kaivattu isäntä viimeinkin oli saapunut kotia. Ja kun Haoma rotkonsa suulla väsyneenä vaipui istumaan kivilohkareelle, nosti sävyisä kotieläin varovasti leveän käpälänsä hänen polvelleen ja katsahti häneen ymmärtäväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: — Terve tuloa, isäntä, vaikkapa myöhään tulet ja riista jäi kotia tuomatta. — Tuo uskollinen rotkovahti oli kiltisti jäänyt kotia, vaikka olikin niin kovin tehnyt mieli seurata herraansa vuoristoon. Haoma tuntui käsittävän uskollisen toverinsa mielen, silitti sen pehmeätä mustaa turkkia ja virkahti:

— Toiste pääset mukaan, ja sitten tuodaan yhdessä saalis kotia.

Haoma nousi kiveltä; Kerivan siirtyi loikomaan rotkoon johtavan solan suulle. Sillä ainoastaan herraltaan luvan saatuaan se seurasi häntä sisälle. Haoma astui lyhyen, kallioseinien muodostaman solan läpi avaraan rotkoasuntoonsa. Ensiksi hän meni katsomaan, paloiko tuli vielä pyhässä kotipesässä. Vasemmalla, rotkon peräseinällä oli syvennys, jonka yläpuolella aukeni kalliohalkeama. Tämän syvennyksen pohjalla oli pyhän tulen sija, ja siinä hohti hehkuva hiilos, josta ohut sinervä savu kohosi ylös halkeamaan. Tällaista pyhää kotitulta jokainen parsi ylläpiti talossaan; se ei saanut parsin asumassa kodissa koskaan sammua. Ainakin piti hiilissä piillä tulikipinöitä, jotka puhallettuina saattoivat synnyttää uuden liekin. Yölläkin täytyi jonkun kodin asujamista hetkeksi hyljätä vuoteensa ja nousta pyhää liettä hoitamaan, siihen puita lisäämään. Ja jos tämä tuli joskus sammui, tiesi se suuren onnettomuuden tuloa.

Kiireisesti Haoma otti lieden viereisestä pinosta sandeli- ja tamariskioksia, latoi niitä pyhän lieden sijalle ja puhalsi niihin hiiloksesta liekin. Kodikkaasti ne risahtelivat, tulikielekkeiden kietoutuessa niiden ympärille, ja nuo jalot puut levittivät palaessaan hyvää tuoksua rotkoasuntoon. Kotilieden vastaisessa kallioseinässä oli toinen leveämpi halkeama, joka kapeni ylöspäin. Sen eteen oli pingoitettu verkko, joka esti yölintuja sisäänlehahtamasta, mutta joka päästi päivin auringonpaisteen ja öisin kuuvalon ja tähtientuikkeen sisälle sekä tuuletti kallioidenvälistä komeroa raittiilla vuoristoilmalla. Tämän halkeaman kohdalla, kiviliuskojen muodostamalla permannolla, sijaitsi matalille pölkyille asetettu sileä kivilohkare, jota Haoma käytti pöytänään, ja sen vieressä istuinsijana käytetty kumoon kaadettu plataanirunko. Pöydän päässä oli vanha kuparilamppu, jonka oliiviöljyyn upotetun sydämen Haoma tuluksilla sytytti palamaan. Kotilieden ja liinasydämen näin valaistessa saattoi selvästi eroittaa luolan rosoiset mustat seinät ja ne varsin harvat esineet, jotka niiden sisällä säilyivät. Takaseinällä oli plataanipuista veistetty vuode, jota pitkät kaislaoljet ja niiden päälle pantu liinavaate peittivät. Lähellä vuodetta riippui seinällä joukko tiikerin- ja hyenantaljoja, jotka talvisaikaan levitettiin seinille, jotta asunto pysyi kuivempana ja lämpimämpänä. Pöydän viereisessä sopessa oli muutamia työaseita, jousi ja nuolia. — Siinä tämän yksinäisen asunnon koko kalusto.

Sytytettyään tulen, meni Haoma vuoteen ääreen, veti pois irtonaisen kiven seinästä ja otti sen takaa näkyviin tulleesta aukosta esille paksuun silkkikankaaseen käärityn pitkähkön esineen. Punnittuaan sitä kädessään, ikäänkuin varmasti huomatakseen, että huivin sisällä piilevä esine todella vielä oli tallella, pani hän sen huolellisesti takaisin syvennykseen ja asetti kiven jälleen paikalleen. Tuo esine oli hänen kallein aarteensa, parsien pyhä kirja, Zend Avesta, jonka pergamenttikääröjä hän säilytti silkkihuivin sisällä. Tämä Avestan käsikirjoitus oli hyvin vanha, ja Haoma oli saanut sen lahjaksi isältään, kunnianarvoiselta Iredshiltä, parsien destur mobedilta. Sitä lukemaan ja oppimaan oli Haoma parsien siirtokunnasta, vanhempaansa kotoa vetäytynyt tänne jylhään vuoristoon. Isänsä suurten ansioiden vuoksi katsottiin Haomaa jo yleensä hänen jälkeisekseen destur mobediksi, ja tämän parsien ylimmän papin ja tuomarin tuli osata Avesta ulkoa. Haoma tahtoi häiritsemättä, Zoroasterin tavoin, kaukana ihmisistä ja heidän hyörinästään antautua mietiskelyyn ja tutkia Avestan pyhän opin salaisuuksia. Ja vasta tarpeeksi valmistautuneena hän aikoi palata heimonsa luo opettamaan ja innostamaan.

Haoma havaitsi, että kaikki hänen kodissaan oli paikoillaan; uskollinen Kerivan oli taloa tunnollisesti vartioinut.

Nuori erakko tunsi nälkää ja suurta väsymystä. Sillä varhaisesta aamusta oli hän kirveellään ja vasarallaan valmistellut tammiovea, jolla aikoi öisin tukkia luolansa aukon. Tosin eivät läheisen erämaan pedot usein öisin eksyneet hänen asunnolleen: ja kun joku hyena rohkeni liian lähelle hiipiä, toimitti Kerivan sille niin tuimat tervetulijaiset, ettei sen tehnyt mieli toista kertaa vuorikoskella käväistä. Mutta ovi asunnossa, vaikkapa erakkoasunnossakin, on aina tarpeen. Se suojaa ainakin tuulilta ja sateelta. Työstään herjettyään oli Haoma lähtenyt saaliinajoon ja väsyttänyt itseään hyppimällä kallionkielekkeeltä toiselle. Ilta-ateriansa hän oli ansainnut ja olisi tarvinnut vahvempiakin ruokia. Noudettuaan sangolla vettä koskelta, otti hän esille rotkonsa suulla olevasta ruokasäiliöstä muutamia riisikakkuja, oliiviöljyruukun sekä vesimeloonin, ja asetti kaiken tämän pöydälle. Kerivanin hän sitten kutsui pöydän ääreen. Ja kohoitettuaan kätensä siunaten pöydän yli, rupesi hän nautitsemaan erakkomajansa yksinkertaisia ruokia. Myös toverilleen, Kerivanille, hän jakeli riisikakkuja, kastoipa niitä vielä suolansekaisessa oliiviöljyssä. Mielihyvällä kaappasi koira nämät ruoka-antimet avaraan suuhunsa, tyytyväisenä häntäänsä liehuttaen. Ja tarpeeksi saatuaan, se palasi loikomaan solakäytävään, siinä isäntänsä yörauhaa vartioidakseen. Varmaankin olisi Kerivan ennemmin uhrannut henkensä, kuin päästänyt ketään sisälle herransa unta häiritsemään.

Päätettyään illallisen ja korjattuaan pois ruuan tähteet, sammutti Haoma kuparilampun liekin, ja koska suuri väsymys valtasi hänet, paneutui hän pitkäkseen vuoteelle. Nyt paloivat pyhät puut loimuten, ja punakellervä hohde valaisi rotkoa. Kuu kuvasi halkeamasta kivipermannolle vaaleankeltaisen leveän juovan.

Siinä oli Haoma usein pyhän tulen salaperäisessä valossa pitkinä unettomina yöhetkinä loikonut miettien ja ajatellen. Nyt tunsi hän omituista raukeutta jäsenissään ja arvasi, ettei uni tällä kertaa aikonut varsin pitkään antaa itseään odottaa. Hänen täytyi kuitenkin pysytellä valveilla, kunnes kotilieden puut olivat hiiliksi palaneet. Silloin hän aikoi peittää hiilet tuhalla, jotta ne hehkuisivat päivännousuun asti. Sillä saattoipa sitkeä uni estää häntä heräämästä ja pyhää tulta hoitamasta.

Senvuoksi hän kohosi puoleksi istuvaan asentoon, nojaten oikeaa kyynäsvarttaan vuodetta vastaan. Vastapäätä vuodetta oli sola-aukko, josta näkyi palanen tähtitaivasta. Kosken kohina kuului läheltä, ja rotkon viereisen sypressin oksilla kaiutti yörastas kirkkaita säveleitään.

Rauha oli tänne poikennut ja viihtyi täällä hyvin luonnon vieraana. Mutta luonnon rauhasta, asunnon hiljaisuudesta huolimatta, myrskyili usein Haoman mieli, kun hänen totuutta haluava sielunsa levottomana pohti ylimpiä kysymyksiä. Jo nuorukaisena oli hän Avestaa lukiessaan kiintynyt seuraavaan kohtaan Zoroasterin keskustelusta Ormuzdin kanssa:

Zoroaster: Sinä näkyvän maailman luoja, puhdas olento, mikä tuottaa harvinaisen suuren onnen ihmislapsille?

Ormuzd: Se tuottaa ihmislapsille harvinaisen suuren onnen, kun oikeamielinen mies siirtyy asumaan sinne, missä hän ei kohtaa sytytettynä tulta, ei naisia, ei mainioiden miesten seuraa eikä karjaa.

Tämän Avestan kohdan oli hän jo aikaisemmassa nuorukais-ijäsään tarkasti kätkenyt mieleensä, ja nyt, saavuttuaan nuoruuden ja miehuuden rajalle, oli hän päättänyt seurata sen ohjetta, muuttamalla yksinäiseen vuoristoon.

Vielä toinenkin Avestan kohta oli hänen mielensä syvyyksiin painunut; sitä oli suuri Zoroaster oppilailleen alati teroittanut; se sisältyi viidennen Fargardin 65-68 värssyihin ja kuului näin:

"Näillä sanoilla puhdas Ormuzd ilahutti puhdasta Zoroasteria: Puhtaus on olemukseltaan kallein ihmisten saavutettavissa oleva hyvä. Puhtaaksi pyrkiminen on Ormuzdin säätämä laki, oi Zoroaster! Ken säilyttää sielunsa puhtaana hyvien ajatusten, hyvien sanojen ja hyvien tekojen kautta, se puhdistaa luontonsa."

Tätä oppia, jota ei yksistään Zoroaster saarnannut, vaan joka aamun maissa oli laajalle levinnyt ja joka innosti hekumallisen Intiankin erakkomielisiä miehiä, katsoi Haoma ojennusnuorakseen. Itsekieltämyksen kautta tahtoi hän karaista ja puhdistaa luontonsa, tuottaakseen heimolleen sitä suurta ja puhdasta onnea, jota Ormuzd jaloille ihmislapsille oli luvannut.

Mutta vielä korkeammalle tähtäsivät Haoman tuumat. Hän toivoi saavansa Zoroasterin opin laajemmalta tunnustetuksi, hän toivoi, että se voisi Persian mailta syrjäyttää ulkokullaisuuteen ja kurjuuteen vajottavan islaminuskon ja että Zoroasterin oppi vielä kerran siunausta ja onnea tuottavana, kuten ennen, pääsisi vallitsevaksi Iranin mailla.

Sitä varten oli Avestan oppi puhdistettava, se oli kehitettävä suurempaan täydellisyyteen, ja ihmisten väärinkäsitykset ja lisäykset oli siitä karsittava pois. Vielä ei Haoma ollut löytänyt sitä suurta uutta näkökohtaa, jonka valossa hän aikoi uudistaa Avestan opin. Mutta hän tunsi itsessään vastustamattoman pyrkimyksen jotakin suurta, joskin kaukaista päämäärää kohti. Voimakkaiksi tunsi hän jäsenensä, ja tulisena virtasi veri hänen suonissaan. Hän kyllä luuli jaksavansa taistella ja väsymättä pyrkiä eteenpäin.

Hänen siinä loikoessaan, alkoi yhä oudompi raukeus häntä painaa; koski lauloi kohisevaa unilauluaan, rastaan viserrys viihdyttäen siihen yhtyi, ja unenhaaveiluihin vaivuttivat vielä lisäksi ulkoa kuuluvat hiljaiset, sametinpehmeät yöeläinten hiipivät askeleet. Vielä ei Haoma voinut vaipua uneen, vielä hän ei joutanut nukahtamaan. Tuon etäisen päämäärän kaiho tuntui nyt entistään vahvemmin kohoittavan ääntänsä hänen povessaan, ja puoliääneen lausui hän tämän Zoroasterin Avestassa opettaman rukouksen:

"Oi Ormuzd, suosios minua, antaen virkeyteni ja viisauteni kasvaa; tee minut voimakkaaksi. Te kaikki valonruhtinaan korkeat henget, avatkaa minulle avarat taivaanrannat, jotta selvästi näkisin sen ylevyyden, joka teissä täysin määrin asustaa!"

Hänen siinä katsellessaan pyhän lieden hohdetta ja vaaleata kuuvalon juovaa, vaipui hän huomaamattaan unenhorroksiin.

Hänestä tuntui, kuin rotkon oviaukko olisi laajentunut, kuin paksu kallioseinä olisi näkymättömiin haihtunut ja kuin kotilieden punakellervä hohde olisi valaissut avaralta rotkoa ympäröivän seudun. Siinä virtasi laaksossa kapeneva vuorijoki, jonka vesi kimmelteli oudosti, ja sen mutkan varsilla kohoavien plataanien lehdet rupesivat salaperäisesti liikkumaan yön hiljaisessa henkäyksessä. Kauempana hohtivat suuret kivimöhkäleet punertavina, ja etäällä näkörajalla haamoitti Kevirin suolaerämaa, jonka tuhkankuivasta maaperästä vaan harvat kellervät korret kesäaikaankin pistivät esiin.

Kylmä viima, sellainen, joka talven lähetessä saapuu Elbursvuorilta, tuntui kulkevan rotkon läpi, ja Haoma tunsi jäätävän väristyksen jäsenissään. Kaukana Kevirin erämaan rajoilla rupesi tummaa öistä taivasta vastaan leimuamaan tulikiven- ja sinervänvärinen hohde, jonka valossa mustat haamut kiitivät esille, tullen saapuville eri ilmansuunnilta. Tulelle hohtavasta käärmeenpäästä, joka kamalana koristeena kohoili heidän otsallaan, huomasi Haoma, että tässä liikkuivat daivit, Ahrimannin synkkä joukko. He näyttivät ihmisten nukkuessa olevan valppaassa työssä valmistellen tulevan päivän kärsimyksiä ja synkkää syntiä. Suuri ahdistus valtasi Haoman, hänen povensa päästi raskaan voihkinan ja vaistomaisesti hän kädellänsä pyyhkäsi silmiään ja otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen yön ilkeät haamut. Hän ei kuitenkaan voinut olla katsomatta tuonne kauas, missä mustat varjo-olennot vaelsivat halki eteläisen taivaan kannen. Yhä taajemmaksi kävi heidän joukkonsa. Luontokin yltympäri näytti kärsivän daivien läsnäolosta. Vuorijoen vesi lakkasi juoksemasta ja näytti jähmettyneeltä tulikivivirralta. Ruohikko joen varsilla syttyi palamaan; irvistellen hyppivät liekit ruohokorresta ruohokorteen ja olivat muutamassa hetkessä kärventäneet mustaksi koko kasvullisuuden. Joen varsilla törröttävät kivet hohtivat punaisina kuin hehkuva rauta. Kosken pauhina oli äkkiä lakannut, ja yörastaan sävel oli tauonnut soimasta kuin katkennut soittimen kieli.

Daivit ryhmittyivät taivaan rannalle tiheiksi joukkioiksi: siinä heidän parvensa kohosi kuin synkkä ukkospilvi. He näyttivät odottavan jotakin, ja kaikkien kiiluvat hiilisilmät tähystelivät samanne päin, tuonne kauas Raghan yli kaareutuvaa taivaanrantaa kohti. Sieltä puhalsi nyt vielä kylmempi viima, sellainen, joka syksyllä riipii viimeiset lehdet puista ja vajottaa maan talviseen unenhorrokseen. Käärmeenpäät kimmeltelivät oudosti daivien otsilla, ja mustan pilven takaa tuli näkyviin kookas synkkäkasvoinen olento. Sen katse oli jäätävä, ja sen näky saattoi mielen niin räikeän epäsointuiseksi, kuin oman pahan teon tietoisuus. Se oli daivien johtaja, Ahriman, pimeyden ja pahuuden ruhtinas; hänet tunsi hänen otsaltaan kohoavasta tulisesta kaksipäisestä käärmeestä.

Hän pysähtyi kätyriparvensa eteen, majesteettisena ja käskevänä, sillä hänen valtansa ulottui avaralle, ja hänen käskyjänsä toteltiin ehdottomasti. Ääneti ja salaperäisesti hän taajaan viittaili kädellään: näin tuntui hän jakelevan määräyksiään. Mikäli hän eteni, hajosivat daivit, kuten pilvenhattarat tuulisäällä. Eri maailman ääriin näyttivät he kulkevan ruhtinaansa käskyjä täyttämään. Salamoiden tavoin lentelivät Ahrimanin käskyt, eikä kukaan kuolevainen olisi ehtinyt hänen viittauksiansa seurata tai niiden salaista merkitystä oivaltaa. Ja daiviparven kokonaan hajaannuttua, levitti pahuuden ruhtinas suuret nokimustat siipensä ja lehahti lentämään Kevirin erämaata kohti. Tuulispään nopeudella kiiti hän edelleen, sillä kaikissa maan äärissä odottivat häntä hänen käskyläisensä. Tähtien himmetessä ja aamuruskon lähetessä täytyi hänen väkineen poistua pimeyden maille, ja sitä ennen oli kaikki seuraavan päivän synti maailmalle valmistettava. Lopulta näytti poistuva pahuuden ruhtinas taivaanrannalla leijailevalta kotkalta, ja viimein näkyi vaan musta pilkku, kunnes sekin katosi. Ääneti, salamielisesti oli Ahriman joukkoineen taivaanlaidan yli kulkenut, tarkoituksiaan ilmaisematta, käsittämättömänä kuin maailman järjetön pahuus.

Hänen poistuttuaan tuntui luonto virkoavan ahdistuksestaan. Taivaanrannalla koitti vaaleanpunainen aamurusko; ohut virkistävä sade alkoi vihmoa alas yläilmoista, ja tuskin olivat sen ensi pisarat maahan langenneet, kun siinä kohdassa jo maa vihannoi keväistä vihannuutta; kohta kukoisti koko luonto uudessa kasvipuvussaan. Nuoren ruohon ja puhjenneiden kukkien suloiset tuoksut tunkivat Haoman sieramiin. Vuorijoki virtasi taas kuten ennenkin, jopa se näytti paisuneelta, niin että vesi loiski korkealle yli rantapensaiden. Satakieliparvi, joka asusti laaksossa, näytti nyt tästä luonnon ihanuudesta lumoutuneen kohoamaan ylös jylhään vuoriseutuun, ja se kaiutti kosken partailla kasvavien sypressien oksilta keväisiä riemulaulujaan. Haomakin tointui äskeisestä ahdistuksestaan, hänen mielensä kävi lämpimäksi ja keväiseksi, ja ihmetellen tähysteli hänen silmänsä tuonne kauas. Valoisa kangastus kuvautui nyt näköpiirin taustassa. Siinä oli vallan kuin hänen kotiseutunsa ylhäiset vuoret, joiden lumihuippuja keväinen ruusunhohde somisti. Niiden rinteillä kasvoi hopealehtisiä tuuheita puita, ja alempana levisi avara ruusupensaikko, täynnä suuria punaisia ja keltaisia persialaisia ruusuja. Ihana, neitseellinen naisolento, kirkassilmäinen, sulojäseninen, puku hohtavan valkoinen, tukka loistava kuin päivän kulta, istui kallionkielekkeellä, kristallimaljallaan ammentaen lähteestä puhdasta vettä vuorenrinteelle. Vesi virtasi edelleen pienenä purona, joka vaahdoten, hopealle välkkyen, nopeasti kiiruhti alas laaksoon. Siitä kohosi ohut sumu, joka hienoina helminä haihtui ilmaan. Ken olisi tuo kaunis, lempeä hengetär muu ollut, kuin Ardvicura, veden puhdas ja pyhä haltijatar, joka, minkä ehti, huuhteli maailmaa puhtaaksi niistä tahrajäljistä, jotka saastaiset daivit ja ilkeät ihmiset siihen olivat painaneet. Alempana istui toinen hengetär, lapsekkaan viaton, lämmittävän hyvän näköinen. Hänellä oli hienopohjainen kultaseula kädessä, ja olisi luullut hengettären sitä lelunaan käyttävän, sillä hilpeänä, silmät riemusta loistaen hän pienillä valkoisilla käsillään tarttui sen laitaan ja upotti sen Ardvicuran puroon. Mutta hänen toimensa oli vakava. Hän seuloi puron pois pienimmänkin rikan. Sillä tämän veden tuli olla ehdottomasti puhdasta, koska se virtasi ulos maailmaan puhdistaen ja jaellen väsyneelle ja kuluneelle luonnolle uusia tuoreita elinvoimia. Seulojahengetär, Ashi-Vanuhi, oli koko parsien heimokunnan suuri lemmikki, hänen nimeänsä mainitsi nuori ja vanha ilomielin. Paitsi elonveden seulomista, oli hänellä toinenkin kaunis tehtävä: hän toimitti sovinnon suurta työtä vihamielisten ja ärtyisien ihmisten keskuudessa, pujahti sisään asuntoihinkin ja kuiskaili vihan ja kateuden pimittämien ihmislasten korviin helliä sovinnollisuuden sanoja.

Haoma ei saattanut kääntää silmiään pois näistä ihmeen ihanoista vedenammentajattarista, sillä harras ja lohduttava tunne täytti hänen mielensä hänen ajatellessaan, että hyvätkin henget öisin työskentelivät auttaen luontoa ja ihmisiä. Silloin alkoi tavaton kirkkaus loistaa Ardvicuran puron läheiseltä ulkonevalta kallionkielekkeeltä. Hopealle hohtavat puiden lehdet rupesivat rauhoittavasti ja tasaisesti liehumaan, ja Haoman rotkoasuntoon saakka puhalsi sellainen vieno tuulahdus, joka nuoren keväimen vallitessa iltakasteen laskeuduttua tuo kukkien tervehdyksen uutta elonvoimaa uhkuvilta kentiltä. Valoisa henkiparvi laskeutui kuultavien siipien kantamana kallionkielekkeelle ja pian oli heidän kaunis joukkonsa täyttänyt hopealehti-lehdon. Hyvyys ja puhtaus kuvastui heidän kaikkien kasvoista ja koko olennosta; he olivat kuin ihmisiä, mutta heidän kasvonsa olivat monta vertaa ihanammat, heidän vartalonsa ja jäsenensä verrattomasti suloisemmat kuin kaikista kauneimman kuolevaisen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tässä olivat koolla Ormuzdin jalot apuhenget.

Yliluonnollisen valon kirkastaman taivaanrannan yli kohosi ohut, lumivalkean poutapilven kaltainen hattaramuodostus. Se kohosi kohoamistaan ja läheni kallionkielekkeellä odottavaa henkiparvea. Nyt saattoi jo eroittaa, mikä se oli. Suurten, loistavien valkoisten siipien kantamana lähestyi Ormuzd, valon ruhtinas, ja häntä seurasivat Amshaspandit, hänen kuusi ylevintä henkiolentoansa. Ormuzd laskeutui suuren puun juurelle, ja hyvät henget odottivat häntä, taivaallinen hartaus kuvastuneena kasvoilla. Amshaspandit asettuivat lähimmäksi herraansa. Jo oli Ardvicuran ja Ashi-Vanuhin sekä muiden ennen Ormuzdia ilmestyneiden valoisten henkien näky Haomassa herättänyt selittämätöntä riemua, mutta Ormuzdin ylevä ulkomuoto, hänen kasvojensa taivaallinen kauneus ja hyvyys kohoittivat Haoman pyhän innostuksen äärille. Valon ruhtinaan otsalta loisti moninkertaisena, sellainen välke jonka sielu, tietoisena omasta hyvästä teostaan kuvastaa kuolevaisten otsalle ja silmiin. Hän loi katseensa yli koko väkensä, valaisten heitä kirkkaalla soihdulla, jota hän kantoi oikeassa kädessään; ja hän odotti heidän tiedonantojaan.

Verethragna, jalostavien surujen ja vastoinkäymisten jakelija, vakavan näköinen henkiolento, lähestyi hyvyyden ruhtinasta ja lausui näin:

— Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve, ylinnä muita, terve oi Ormuzd! Päivä taas on vierinyt menneisyyden maille, ja yhä lepää huolten taakka valtapiirisi ihmislasten hartioilla. Vapautanko heidät jo suruista, ovatko ylimmät käskynhaltijasi, Amshaspandit valmiit, heidän mieliään suloisella lohdutuksella ja rauhalla huojentamaan?

Siihen vastasi Ormuzd:

— Ei näiden ihmislasten kehitys ole vielä niin pitkälle ennättänyt. Heidän mieliään painavat surut ovat kuin vaikea unenhoure, joka alkuyöstä tuottaa nukkujalle levottomuutta ja panee hänet vuoteellaan vaikeroimaan. Mutta aamupuolella hän makeasti nukkuu ja herätessään, auringon levittäessä lämmittäviä säteitään, on hän täynnä riemua, huomatessaan, että yön synkät unikuvat ovat haihtuneet, että uusi päivä tarjoaa valoaan, täyttäen mielen uudella elämänilolla. Tai on heidän surunsa samanlainen kuin sen, joka on menettänyt kalliina pitämänsä aarteen, johon hänen sielunsa oli vahvasti kiintynyt. Huolestuen ja rauhattomina etsivät he menettämäänsä aarretta, mutta sitä etsiessään löytävätkin toisen paljoa kalliimman, joka palkitsee heidän kuluneen mielihaikeutensa. Tehköön siis suru tehtävänsä, puhdistakoon ja nostakoon. Ja kerran, kun auringon säteet kirkkaina, lämmittävinä verhoavat maailman, silloin olen ilmaiseva sinulle surunlakkausajan saapuneen, sinä uskollinen Verethragna.

Kuultuaan Ormuzdin määräyksen, Verethragna alkoi vetäytyä pois, päästääkseen Ormuzdin puheille muut hyvät henget. Mutta silloin hyvyyden ruhtinas lisäsi hänelle:

— Kärsiville jakaos kuitenkin huojennusta; monet ihmismielet ovat sangen herkät kärsimyksessä. Pimeässä hapuileva tarvitsee edes pienen valonsäteen kulkunsa suuntaamiseksi; sairasvuoteella loikova edes lyhytaikaista unta tuskien lievennykseksi. Ja epäilijä nähköön kaunista paremman todellisuuden unelmaa.

Näin oli puhunut Ormuzd, ja hänen kasvoiltaan säteili ääretön hellyys ja hyvyys. Heltyneenä poistui Verethragna, ja Mithra, valon ja viisauden korkea henki, lukuisan Ized-parven seuraamana, astui valon ruhtinaan eteen. Kirkas seesteenkuultava vaippa yllä, lähestyi Mithra Ormuzdia ja puhkesi näin puhumaan: — Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve ennen muita, terve, oi Ormuzd! Aikakaudet vaihtuvat, päivä nousee ja laskee, vuodenajat seuraavat toisiaan, kevät pukeutuu morsiuspukuunsa, seuraa sitten hetkisen kesä, synkkä syksy ja viimein kolkko talvi, yksi vain ei vaihdu; ihmisten synti ja monien auttamaton kurjuus pysyvät alati.

Mithran näin puhuttua, himmeni Ormuzdin kirkas silmä; alakuloisuus loi varjonsa hänen selkeään henkeensä. Ja hyvien henkien parvi huokaili syvään, sillä heidän ruhtinaansa alakuloisuus valtasi myöskin heidät.

Mithra, valon ja viisauden henki jatkoi:

— Olemme liikkuneet eri ilmansuunnilla, olemme kulkeneet vieraissa maissa, ja kaikkialla ovat mielemme muuttuneet haikean raskaiksi, näkemistämme paatuneista synninteoista, havaitsemistamme auttamattomista kärsimyksistä.

Tähän virkkoi Ormuzd:

— Ne ovat Ahrimanin tekojen hedelmiä.

Kumeasti toistivat lukuisat hyvät henget ruhtinaansa huokauksen, joka kaiun tavoin kulki ryhmästä ryhmään. Etäisimpien huokaukset saapuivat Haoman korviin hiljaisena tuulahduksena, joka syksypuolella kesää kulkee lähestyvää lakastumistaan valittavan luonnon läpi.

Mithra jatkoi vielä:

— Monet poloiset ihmislapset ovat syntymästään saaneet ilkeyden ja paheen perinnökseen; heidän suonissaan virtaa rietas isäin veri, ja maailma lisäksi tempaa heidät saastaiseen pyörteeseensä. Heille itselleen ja muille turmiollinen elämä viimein päättyy, ja mikä on sellaisen elämän tarkoitus, mikä sen talletus?

Ormuzd vastasi:

— Sen tarkoitusta yksin Ahriman voisi selvitellä; sen talletus ei ole suurempi kuin ohdakkeen, joka poikki leikataan ja nisuista eroitetaan, tai kuin raatelevan pedon tai kyykäärmeen, joka muita eläviä vahingoittamasta kuoletetaan.

Vielä Mithra, valon ja viisauden henki, lisäsi:

— Sinulle, ylevin henki, täytyy meidän vielä kertoa, mikä jääti mieltämme, taas kiertäessämme maan piiriä: Kaikkialla vahvempi sortaa heikompaa, ja toisaalla taas riuduttavat, parantamattomat taudit, nälkä ja ylenmääräinen köyhyys painoivat poloisia kuolevaisia. Saavuimme viimein Raghan kaupunkiin, missä Melik shaahin upea linna kohoaa. Kosteissa maanalaisissa luolissa vaikeroivat elinkautiset vangit. Monet heistä ovat mahtavat herrat pelkän epäluulon vuoksi sinne sulkeneet. Näillä poloisilla on vaimot ja lapset kaihoamassa ja suremassa. Toisaalla leimusivat roviot, joilla islamin suvaitsemattomat papit poltattivat uskon puustavista poikenneita.

Nämät ihmisparat, joilla on hermot ja kivuille altis ruumis, huusivat ja päästivät epätoivon vaikeroimisia, liekkien ahmiessa heidän lihaansa ja vertansa. Tämän pitäisi jo nostaa kapinaan kaikki hyvät henget ja ihmisolennot Ahrimanin ilkivaltaa vastaan.

Me näimme vielä keskellä Raghan komeutta ja näennäistä onnea poloisia kuolevaisia, joiden järki oli hulluuden pimittämä, jotka vajonneina eläintä alemmaksi kulkivat herättäen kauhua selväjärkisissä. Näimme niin paljon sellaisia, joilla ei edes ollut yhtään kaunista suvimuistoa mieltä lämmittämässä, ei minkään tulevan viehkeän keväimen toivoa synkkää eloa valaisemassa. Liian kauan saisin kertoa, jos mainitsisin kaikki ne sanomattomat surut ja kaiken sen kurjuuden, joka elinajaksi on iskenyt useisiin kuolevaisiin rautakyntensä.

Ormuzd siihen virkkoi:

— Ei ole tuntematon minulle se kurjuuden taakka, joka lukemattomia kuolevaisia painaa. Sen olen jo aikoja huomannut, ja se on laskenut henkeni pohjalle alituisen painostavan huolen. Se on usein tuntunut pimittävän seestepiirien välkkeen, jopa luomani auringonkin valon. Nuo monet paloittuneet, ja hukkaan menneet elämät, hajaantuneet voimat, tylsynyt into, siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee.

Ja henkiparvet toistivat Ormuzdin sanat:

— Siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee!

Sama syvä suru, joka kuvastui valon ruhtinaan ylevällä otsalla, näkyi myös hyvien henkien kasvoilla; he riensivät lähemmäksi Ormuzdia; heidän kaikkien huulilla tuntui liikkuvan levoton kysymys; viimein Mithra, viisauden henki, puhkesi näin puhumaan:

— Olet voimakas, oi Ormuzd; olet valon luoja ja jakelet uutta elinvoimaa luomakunnalle; anna siis nerosi väikkeen valaista maailmaa, anna voimasi pontevuuden murtaa Ahrimanin kavalat hankkeet.

Ja tähän kehoitukseen yhtyivät kaikki hyvät henget.

Ormuzd vastasi:

— Voimani eivät ulotu hyvyyden piiriä ulommaksi. Ahrimanin valtapiiri on laajempi, hänen väkevyytensä minun voimiani suuremmat. Siksi päättyy jokaisen ihmislapsen elämä synkkään selittämättömään kuolemaan, siksi ilkkuvat ihanteet poloisia ja siksi menee elämäntyö sirpaleiksi tai jää kesken.

Verethragna huomautti:

— Ihmisten onnettomuudet meitä lamauttavat, mutta turvaamme sinuun, luotamme sinuun, Ormuzd, ja toivomme sinulta paremmuutta kuolevaisille. Mutta miten apea liekään mielesi, jos itse huomaat täydellistä avuttomuutta.

Ormuzd silloin selitti:

— En huomaa täydellistä avuttomuutta; huomaan vaan hitautta, saamattomuutta, ihmismielten kylmyyttä. Mutta yhä toivon valtapiirini kerran laajenevan, väkevyyteni kasvavan.

— Miten on valtapiirisi laajeneva, miten väkevyytesi kasvava? — kysyivät henget kuorona.

— Välistä avaruuksia vaeltaessani, — vastasi Ormuzd — näen kaukana tulevaisuuden taivaanrantamilla hyvyyden toivekangastuksia. Silloin, te kaikki hyvyyden ja sopusoinnun täyttymistä halajavat henget, silloin on valtapiirini laajeneva ja väkevyyteni kasvava, kun ihmiset liittyvät tehokkaiksi valtani levittäjiksi, jolloin ihmisten yhteistoiminnan into lämpenee helläksi ja vastustamattomaksi kuin säteilevä kevätpäivä, kun sydänten kylmyys sulaa, ja tahdot hyviksi lujittuvat, niin että ihmiset veljestyvät ja painavat hyvyyden leiman koko luomakuntaan.

Verethragna, viisauden henki ei vielä tähän tyytynyt, vaan virkkoi: — Mutta mihin häipyy menneiden vuosisatojen synti ja kurjuus, mihin nykyhetken sekavuus, mihin vielä tulevat vuossataiset kärsimykset? Kun luonto syksyllä suree ja talvella kangistuu, niin kevät ja suvi sen uuteen eloon herättävät. Mutta miten korvaat tavattomia kärsineiden yksityisihmisten syksyn, miten heidän viimeisen talvensa? Miten haihdutat mahdollisesta tulevasta puhtaasta ihmisonnesta edellisen synkeän kehityksen muiston, miten palkitset elämän solvaukset ja sovittamattomat vääryydenteot, vuosituhansia toistuneet kamaluudet?

— Se kysymys usein mieleni syvyyksissä liikkuu, ja vastaus on minulle tuntematon. Ylempänä minua ja Ahrimania vallitsee ääretön, käsittämätön Alkuperus. Me, ja kaikki olevainen johtuu Hänestä! Hän on kaiken alkulähde, mutta Hän on kaikille tajuamaton, tajuamaton kuten elämän alkujuuri, kuten eletty elämä itse. Hänen tehtävänsä lienee kerran ijäisyyksien helmassa sovittaa, mikä ei meistä, eikä kuolevaisista näytä olevan sovitettavissa, se on hyvä ja paha. Mutta sen verran luulen Hänenkin tarkoituksistaan oivaltaneeni, että hyvä pyrkii syntymään köyhän, pimeässä hapuilevan ihmiskunnan ponnistuksista, ja siten tulee tämän ihmiskunnan oman taistelemalla saavutetun kehityskelpoisuuden kautta kohota vapaaksi henkiparveksi, joka yhtyy meihin ja lopulta nuorentaa maailman. Jokainen puhtaasti hyvä ja jalo teko, jonka kuolevaiset aikaansaavat, on niin arvokas, että se lieventää monet maailman kataluudet; se on kallis timantti, joka kiintyy taivaanavaruuteen loistavaksi tähdeksi. Kun näiden säteilevien taivaankappaleiden lukumäärä on tarpeeksi suureksi kasvanut, on yökin muuttuva kirkkaaksi ja pimeys katoava synkimmästä rotkosta. Ylös siis, kaikki jalot käskyläiseni! Nyt hohtavat tähdet kirkkaimmillaan. Ihmislapset lepäävät ja näkevät unta. Pankaa avaruuksissa soimaan vieno sopusointuisuuden soitto, jotta heidän unensa olisivat kauniit, jotta he huomisaamuna virkistyneinä heräisivät uuden päivän valoon ja lämpenisivät hyvään elämäntyöhön ja taisteluun!

Näin puhuttuaan levitti Ormuzd suuret kuultavat siipensä ja rupesi kohoamaan ylös äärettömiin seestepiireihin, sinne, missä hänen valoisa kotinsa on. Untuvanvalkoiset siipiolennot seurasivat häntä. Ja avaruuksissa alkoi soida aavistamattoman kaunis soitto, sellainen, joka hellyttää runoilijain mielet ja värähtelee vastaheränneessä nuoressa lemmessä.

Ihastuneena kavahti Haoma ylös unenhorroksestaan. Hän heittäytyi permannolle polvilleen ja ojensi molemmat kätensä sinne päin, minne kevyet valo-olennot olivat kadonneet, ja rukoili näin:

— Oi jospa meistä tulisi maailman uudistajat, jospa meistä tulisi viisaita esimerkinantajoita, jotka tuottaisivat uuden riemun uudistetulle maailmalle!

Nyt huomasi Haoma, että äskeinen kirkas näky kokonaan oli kadonnut. Hänen edessään oli taas rosoinen luolan seinä. Kuun valoisa juova oli permannolta väistynyt pois, ja puut pyhällä kotiliedellä olivat loppuun palaneet. Punerva hiilos vaan levitti himmeätä valoaan rotkoasuntoon. Haoma nousi ylös permannolta ja tarttui uurnaan, josta ripoitti tuhkaa pyhille hiilille.

Oliko hän nähnyt ensin pahaa, sitten hyvää unta? Vai oliko se ollut Vallan elävää, minkä hän edessään oli nähnyt? — niin luonnolliselta se oli tuntunut. Kerrottiinhan taivaan tulien ja näkyjen usein käyneen tervehtimässä suuren Zoroasterin yksinäistä asuntoa, jopa Ormuzdin hänen kanssaan puhelleen. — Miten olikaan, niin Haoman tunteet ja ajatukset olivat nyt lämminneet, ja hän toivoi sen ajan olevan lähellä, jolloin hän oli saavuttava täyden selvyyden suurista johtavista aatoksistaan.

TOINEN LUKU.

Kotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen päivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt rauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli hän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin urahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä teroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä. Eikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä selvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä ääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta levottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin myöhään liikkui vuorikosken tienoilla.

Kuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan kultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja vaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur, suurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri ja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik shaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle erakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut päivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi Haoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman Kerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä koristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen orhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.

— Olkoot erämaan henget tulollesi suopeat! — virkkoi Haoma
Demurille tervehdykseksi.

— Ja osoittakoon myös Allah sinulle armoansa — sanoi Demur vastatervehdykseksi, sillä hän, kuten isänsäkin, oli islaminuskoinen.

Haoma johti vieraansa rotkoasuntoon. Rotkonpuolisen aukon suulle pysähtyi Demur, sillä välin kuin Haoma sytytti kuparilamppunsa palamaan. Ja vasta kun Haoma oli kehoittanut häntä peremmälle tulemaan, astui hän pöydän ääreen istumaan.

— Tulen myöhään luoksesi, Haoma — alkoi Demur, ystävyksien istuuduttua — mutta luulen tuovani sinulle perin iloisen sanoman, enkä siis ole tahtonut lykätä tuloani huomiseen.

— Tulosi on minulle aina mieluinen, tuletpa sitten auringon säteillessä tai tähtien tuikkiessa, — sanoi vastaukseksi Haoma, joka erakkoelämästään huolimatta oli säilyttänyt parsien ystävällisen käytöstavan.

— Ilosanomaani ehkä et ole näin pian odottanut — jatkoi Demur. — Tänään on mahtava hallitsijamme, Melik shaahi, julistanut säädöksen, jonka nojalla te parsit koko Persian valtakunnassa olette lain suojaamia huolimatta siitä, että teillä on oma, islamista eroava uskonne. Jos pysytte levollisina ja uskollisina alamaisina kuten tähänkin asti, nautitte tästälähin samoja oikeuksia kuin valtakunnan islaminuskoiset, eikä kukaan, eivät edes islamin papit, saa teitä vainota. Tätä sanomaa en voinut huomiseen säilyttää, vaan tahdoin sen heti sinulle ilmaista.

Hämmästyneenä nousi Haoma ylös, meni ystävänsä luo ja virkkoi:

— Aavistamattoman iloinen on sanomasi, Demur. Enpä sitä nyt olisi voinut odottaakaan. Tosin äsken nukahtaessani näin kauniita unia, mutta en tietänyt niiden näin suurta onnea ennustavan. Isäsi, suurvisiiri Hassan, niin luulen, on tämän shaahin päätöksen aikaansaanut?

— Oikein arvasit, Haoma. Hän on viisas vanhus, niin sanotaan, ja soisi kaikki Persian eri kansakunnat onnellisiksi.

— Se on jo pyhän Zoroasterin oppi, että kansan onni ja rakkaus on valtakunnan ja hallitsijan paras tuki. Koko parsien heimo on jaloa isääsi tästä teosta siunaava.

— Huomis-aamuna aikoo isäni heimosi asuinsijoille lähettää viestin, joka on ilmoittava shaahin armollisen päätöksen. Mutta minä ajattelin sinua ja luulin sinun kernaasti rupeavan tämän viestin ensimäiseksi viejäksi. Jos siis se on sinullekin mieliksi, lähetän Raghaan palattuani sinulle nopeajuoksuisen hevosen ja orjan. Jo aamun sarastaessa odottavat he sinua vuorikoskella, ja ennen shaahin virkakäskyläisiä voit siis ehtiä heimosi ja vanhempiesi luo iloviestiä perille tuomaan.

— Tämä viestinvienti on kovin, mieleiseni, sanoi Haoma. — En ole vanhempia, en heimolaisia pitkiin aikoihin nähnyt. Jo heitä ikävöinkin. Ainoastaan vanha palvelijatar, Rudabe, ja palvelijapoika, Sevare, kävivät täällä joku aika sitten ruokavaroja tuomassa. Heiltä olen saanut viimeiset terveiset kotoa.

— Suostumustasi tähän toimeen en epäillyt. Haoma. Mutta on minulla muutakin kerrottavaa. Melik shaahin armollinen päätös sisältää vielä sen myönnytyksen, että parsi saa valtakunnan ja hovin toimiin astua, jos hänen kykynsä sen sallii. Olen puhunut sinusta isälleni. Sinä olit paras leikkikumppanini. Nytkin, vaikka olet muuttunut noin vakavaksi ja vältät ihmisten seuraa, on toveruutesi minulle rakkaampi kuin monen hovituttavani toveruus. Mielelläni aina ilmaisisin sinulle nytkin iloni ja suruni. Hylkää siis tämä luola ja tule Raghaan. Isäni kautta saat Melikin linnassa sellaisen toimen, joka sinusta tuntuu miellyttävimmältä.

Demurin näin puhuessa, olivat hänen kasvonsa muuttuneet leikillisen hilpeiksi, ja Haoma huomasi hänen silmissään saman iloisen, hiukan kevytmielisen ja huolettoman, mutta pohjalta ystävällisen ja hyvän ilmeen, jonka hän niin hyvin tunsi aikaisemmilta ajoilta, jolloin Demurin isä Hassan perheineen köyhänä ja huomaamattomana oli asunut parsien alueen rajoilla. Silloin olivat Haoma ja Demur melkein joka päivä tavanneet toisensa ja samoelleet vuoristossa ja lehdoissa, yhdessä antautuen poika-ijän reippaisiin leikkeihin.

Vakavan näköisenä vastasi Haoma:

— Ehdoituksesi ilmaisee hyväntahtoisuuttasi, ja tuottaa minulle suurta kunniaa. Ja muistellessani yhdessä vietetyn lapsuutemme ja aikaisemman nuoruutemme iloisia aikoja, heltyy mieleni, ja minusta tuntuu, kuin olisin lähtenyt astumaan outoa, minulle epäsoveliasta uraa. Mutta tiemme ovat nyt eronneet, Demur. Sinä olet ehkä määrätty täyttämään joku loistava tehtävä Melik shaahin hovissa, hyvän ja mahtavan isäsi johdolla. Minun tehtäväni on toisaalla, heimoni keskuudessa.

— Mikä on siis se tehtävä, jota alati ajattelet, josta usein minulle puhut?

— Se on heimoni uskon uudistus ja puhdistus, se on heimoni ja isänmaani kohoittaminen.

— Mitä sillä tarkoitat, Haoma? Miten aiot uudistaa isiesi uskon?

— Koetan rakentaa elämän ja uskon sopusuhtaisuutta. Tahdon tulistaa heimolaisteni mielet suureen tehtävään: Ormuzdin vallan vahvistamiseen.

— Minun uskoni on islam, — nimellisesti tosin vaan, sillä totta puhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.

Näin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä partaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.

Ja hän lisäsi:

— Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä sinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane suurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja häijyt.

— Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan. Siihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan jalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.

— Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja ylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut eri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia sieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.

— Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi vakautuvan.

— Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun lähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi. Mutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan elämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.

— Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään elämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään kokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.

— Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko minua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin osa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan keskinkertainen. — Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden. Niin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on lempi.

— Puhut tarinoita erakolle. Ne eivät minuun pysty. Minun mieleni on oleva kaukana niistä. Tarvitsen tarmoni tehtävääni varten, enkä saata tuhlata sitä turhuuden tekoihin.

— Älä puhu turhuudesta, Haoma. Hyvin puheesi ja ajatuksesi kuitenkin saatan ymmärtää. Mitä tietäisit sinä tosielämästä, sinä, joka vetäydyt erämaan jylhään yksinäisyyteen. Laiminlyöthän nuoruutesi oikeat vaatimukset. Sinä kylmennät nuoren veresi lämmön. Usko pois, ainoastaan siirtymällä täältä Raghaan, keskelle ihmisiä, tulet huomaamaan, mitä elämä saattaa nuoruudelle ja voimalle tarjota. Kun vaan näet harvinaisen viehkeät, harsosta paljaat naiskasvot, kun katsot syvälle kauniisiin nuoriin naissilmiin, silloin tunnustat minun puhuneeni totta. Jos näkisit minun ihanan Menisheni samettisilmät, niin Allah avita, pitäisit itseäsi narrina, jos kauempaa erämaassa asustaisit.

— Kun Ahriman tahtoo virittää kavalimmat ansansa, hän pukee häijyn daivin kauniin naisen haahmoon, jonka hän lähettää poloisen kuolevaisen tielle. Ellen sinua lapsuudesta asti tuntisi, ja ellet olisi koettu toverini, luulisin Ahrimanin vietellen puhuvan sinun suusi kautta.

Huomatessaan Haoman näin vakavaksi ja tyyneeksi, Demurkin kävi totisemmaksi ja virkkoi peräytyen:

— Tuohon käteen, Haoma. En soisi sinun puheestani pahastuvan. Tiedäthän minun paljoa puhuvan. Sinä ajattelet ja teet kuitenkin, niinkuin itse sopivaksi näet. En mistään hinnasta tahtoisi toveruuttasi kadottaa. Menishe tuottaa minulle kauneudellaan hurmaavaa iloa: mutta sinun toveruudestasi en mistään Menishen oikusta luopuisi.

Toveruksien jutellessa, oli yötä taas palanen edelleen kulunut. Varhain seuraavana päivänä oli Haoman lähdettävä heimolleen riemuviestiä viemään. Oli siis aika hänen mennä levolle. Jäähyväiset sanottuaan, poistui Demur Haoman saattamana luolasta. — Alempana, kuun valaisemassa notkossa kaapi plataaniin köytetty valkoinen orhi tyytymättömänä maata. Nopeasti irroitti Demur sen suitset puusta ja nousi satulaan, jonka jalokivet kirkkaasti kimmeltelivät kuutamossa. Johtakoot Ormuzdin henget sinut onnellisesti asunnollesi — sanoi Haoma, nostaen jäähyväiseksi molemmat kätensä taivasta kohti.

Seuraavassa tuokiossa käänsi Demur komean ratsunsa Raghaan päin. Hevonen astui ensin varovasti polutonta kallionrinnettä. Mutta pian kuuli Haoma, kuinka se tasangolle päästyään, nopeasti kalskutti kavioitaan, joiden kopina viimein hälveni etäisyydessä.

Silloin palasi Haoma rotkoasuntoonsa ja heittäysi vuoteelleen, jossa makea uni pian kietoi hänen jäsenensä.

KOLMAS LUKU.

Aamuaurinko loi jo hohdettaan luolan halkeemasta sisään, kun Haoma heräsi ja kavahti ylös vuoteelta. Ensi toimekseen poisti hän tuhan kotilieden vielä hehkuvilta hiililtä, joille hän levitti kuivuneita tamariskilehtiä. Niihin puhalsi hän tulen, jolla sytytti palamaan kuivan oksakimpun. Ja taas loimusi tuli pyhällä liedellä.

Haoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen ruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen liinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin, joka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi lammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon. Tämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli ruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä. Ja toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan, suoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken kuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon päin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja kohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi. Ja hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten ihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan luola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka istuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua hevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti sisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan ja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen juhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui. Kun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija ratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta. Siihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi hän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin oli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan. Mutta Haoma virkkoi:

— Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne herrasi Demurin käskystä.

Mutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:

— Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa
Allahin siunausta sinun pääsi päälle!

Sitten hän nousi ja lisäsi:

— Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt minun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.

— Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma. — Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni asunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä paluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa kotilieteni pyhää tulta.

Neuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä osoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen, komeasatulaisen orhin selkään.

Hän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle. Kastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin lukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla. Ryhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat korkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit, nuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston yksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko hänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston kulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas kalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi loi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:

— Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.

Polku kiipesi luikerrellen ylös kallioiden rinteille. Hilpeät plataanit jäivät jälelle ja tummat, vakavat sypressi-ryhmät tervehtivät aikaista ratsumiestä. Tie kääntyi yhä enemmän koillista kohti, jolla ilmansuunnalla parsien asuinsijat olivat. Mutta vaikka Haoman tie nousi nousemistaan vuoriston ylämaille, ei viheriä, hymyilevä kasvullisuus vielä lakannut. Himmeänvihreät öljypuulehdot pilkoittivat tuon tuostakin kallioharjanteiden takaa esiin; mutta ylemmiltä harjanteilta näkyivät jo kaukana paljaat, tummanruskeat vuorimöhkäleet.

Polku kulki usein kaitoja kallionkielekkeitä pitkin huumaavien syvyyksien reunalla. Pienikin hevosen kompastus olisi saattanut syöstä ratsun ja ratsastajan alas kuiluun. Mutta Demurin lähettämä hevonen oli tottunut vuorimatkoihin; varovasti se asetti jalkansa, tunnustellen, oliko todella vankka kallio, vai pettävä sammalkuori kavion alla.

Haoman näin ratsastaessa oli aurinko noussut melkoisen korkealle taivaankannella. Se lämmitti jo tuntuvasti vuoristoilmaa, ja hikisenä Haoma pian olisi saanut jatkaa matkaansa, elleivät viileät tuulahdukset olisi liikkuneet kallioharjanteiden välillä.

Kapealta kallion reunukselta laskeutui tie laakson notkelmaan, jossa se leveni ja muuttui mukavammaksi. Alhaalla notkossa virtasi vaahtoisa vuoripuro, jonka rannalla kasvoi vanhoja paksurunkoisia raitoja, sekä tiheitä kaislikkoryhmiä. Puron yli johti taitetun kaaren muotoinen kivisilta. Se oli kovin rappeutuneessa tilassa, ja sentähden Haoma päätti antaa hevosensa kahlata matalan puron halki. Ratsun astuessa puroon ja veden loiskahtaessa, lehahti tiheä peltokanaparvi puron rannalta lentoon. Se oli käynyt vuoripurolla kylpemässä ja juomassa.

— Siinä olisi metsämiehellä ollut rikas saalis, ajatteli Haoma itsekseen, ratsastaessaan edelleen tasaista tietä pitkin. Hänellä oli jo muutaman tunnin matka takanaan, kun hän saapui pienelle karavaani-asemalle. Hän ratsasti sisälle neliskulmaiselle, rakennusten ympäröimälle pihalle, jolla kasvoi kookkaita poppeleita. Yhteen niistä hän köytti orhinsa kiinni, ja laskeutui itse läheiselle avaralle lautarahille istumaan. Siellä täällä loikoi ruohoisella pihamaalla väsynyt matkamies polvilleen laskeutuneen muulinsa vieressä. Toiset matkamiehet olivat suuruksella; ja nyt vasta muisti Haoma, ettei hän ollut ottanut mitään eväitä mukaansa. Ei hänellä, erakolla, ollut rahoja eineen ostamiseen; eikä hän myöskään tahtonut muilta ruokaa pyytää. Hän ei siis saattanut seurata muiden aterioivien esimerkkiä. Mutta matka parsien asuinsijoille ei kestänyt puolta päivää kauempaa, ja perille päästyään Haoma kyllä oli nälkänsä poistava.

Hänen katseensa kohdistuivat sattumalta orhiin, ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että hevonen kuitenkin kaipasi rehua. Se oli komea tuo valkea ratsu, jonka Demur oli lähettänyt. Sen kaula oli korkean kaareva, sen ruumis vahva, mutta siro, ja sen selkään oli kiinnitetty jalokivillä koristettu punainen satula. Satulan takana riippui kaksi laukkua, ja ne vetivät Haoman huomion puoleensa. Hän nousi niitä tarkastamaan ja huomasi toisessa rehua, jota heti tarjosi hevoselle, ja toisessa herkullisia eväitä. Siinä oli paistettuja fasaaneja, tuoreita nisuleipiä, riisikakkuja, hedelmiä ja viiniä. Haoma otti eväät esille, ja hänen nälkänsä tuotti niille hyvän menekin. Näin hienoja ruokia ei hän ennen ollut syönyt, sillä parsit rakastivat tapainyksinkertaisuutta myöskin ruuissaan.

— Demur on huolta pitävä, hyväsydäminen ystävä. Hän saattaisi ystävyyden osoituksiin tuhlailla pois valtakunnan, jos hän olisi hallitsija, ajatteli Haoma käyttäessään hyväkseen suurvisiirin pojan lähettämiä eväitä.

Lyhyen levähdysajan kuluttua, nousi Haoma jälleen ratsunsa selkään ja jatkoi matkaansa. Nyt johti tie matkan ylimmille korkeuksille. Lounaaseen kiertävä aurinko paahtoi jo kuumana, ja monivärisinä loistivat kalliojonojen paljaat kiviseinät. Äärettömän avara näköala avautui Haoman katseille; minne silmä kantoi kohosi sahareunainen kallioseinä toisensa takaa. Alastomat kiviseinät hohtivat komean punaruskeina, ja sinervä auer liehui huippujen yläpuolella ilmassa. Voimakas kotka, ilmojen kuningas, purjehti liikkumattomin siivin korkealla yläilmoissa. Ja luonnon suuruus, auringon kultavalo ja puhdas vuoriston ilma kohoittivat Haoman mielen yleviin intoihin.

— Niin olet mieleni — ajatteli hän itsekseen, — kuin kotka tuolla taivaan sinikuvulla, leijailet ylhäällä, pyrkien kauas ja seuraten avarata lentopiiriä. Enkä tiedä, mikä on syvin kaipuusi, sinä pyrkivä mieleni. Onko se kotkan lento ylhäisten kuultavien kesäpilvien tasalla, missä silmä yhdellä katseella käsittää suuren osan maailmaa ja josta palattuaan se toivoo tajuavansa ne lait ja sen säännöllisyyden, joka on oleva maisen todellisuuden ohjaajana?

Ja kun ohuiden sinisten autereiden kautta kaukana taivaanrannalla rupesi kuultamaan hänen heimonsa seudut, kotoisen ylälaakson sypressiryhmät ja plataanilehdot, jatkui hänen mielensä haaveilu välittömästi:

— Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä tuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista ja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman suloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen, että se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja erämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta elämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien hyväilyä.

Vuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien ylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän taas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana, kuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä pikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.

NELJÄS LUKU.

Jo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana näköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät vuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot. Oikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio, jonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan valkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet vainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli. Ja tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman, puhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien kielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista, jotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista vainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa hevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.

Haoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä sydämelleen ja virkkoi:

— Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.

Silloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli parsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa tervehtimään ja kysyi:

— Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika? Ja miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole pelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen varmaan kertoisivat?

— Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää hetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä olen teille sanomani ilmaiseva.

Ja iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös, ojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He jättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka käymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa tietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin tuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden köynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän vuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin asunto.

Osa niittoväkeä oli oikotietä juoksujalassa rientänyt kylään Haoman tuloa kertomaan, jopa oli joku ehtinyt perille destur mobedin asunnolle pikaviestiä tuomaan. Kun Haoma ratsasti telttakylän läpi, kiiruhtivat kotoa olevat parsit uteliaina ulos asunnoistaan, häntä ihmetellen tervehtimään. Ja hänen jälessään solui jo pitkä joukko. Sillä kaikki seurasivat häntä vanhan Iredshin, kunnianarvoisen destur mobedinsa asunnolle.

Haoman sydän sykki kiihkeästi täynnä omituisen liikutuksen ja ilonsekaisia tunteita. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kodissaan käynyt eikä omaisiaan nähnyt, ja nyt näin odottamaton aihe saattoi hänet heimonsa keskelle, vieläpä komeasti, valkoisen orhin selässä, kuin islaminuskoisen ruhtinaan.

Siinä levisi jo edessä, Iredshin avaran teltta-asunnon vasemmalla puolen kohoava, tuuhea plataanilehto, jonka keskeltä nousi sinervä savu tulialttarilta. Siinä oli jo ruusu- ja tamariski-pensaiden ympäröimä pihamaa. Avarasta valkeasta telttarakennuksesta astui ulos vanha valkeapartainen Iredsh, Haoman isä, jolla oli yllä lumivalkea liinavaippa sekä kultahelainen vyö. Myös Haoman äiti, Hutoa, ja sisar, Armaitis, tulivat esiin, ja heitä seurasi palvelija-joukko.

Haoma keikahti alas orhin selästä ja riensi vanhempiansa ja sisartaan tervehtimään, Vanha Iredsh sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa: Näin tekivät myös Hutoa ja Armaitis, ja kyyneleet välkkyivät kummankin silmässä. Vanha Rudabe, Haoman kasvattajatar, tunkeutui esiin palvelijajoukosta. Hän vapisi liikutuksesta, nähdessään lemmikkinsä näin äkkiä saapuvan kotia. Ja tarttuessaan hänen käteensä, jonka hän peitti suudelmillaan, ei hän saattanut hillitä liikutustaan, vaan vuodatti runsaita ilokyyneleitä. Mutta vielä olivat kaikki ääneti, sillä, ennenkuin Iredsh ja Hutoa saattoivat Haoman sisälle pyhän kotilieden luo, oli hänen pestävä kätensä ja ohimonsa. Palvelijanuorukainen, Sevare, kantoi nyt esiin kirkkaalla lähdevedellä täytetyn hopeamaljan. Haoma valeli tällä vedellä ohimoitaan ja käsiään, ja astui sitten äitinsä ja isänsä jälkeen teltta-asuntoon, jonka keskellä olevaa avaraa majaa ympäröivät lukuisat pienemmät verhojen eroittamat telttakammiot. Keskellä tätä avaraa telttamajaa kohosi harmaasta marmorista tehty pyhä kotiliesi. Sen eteen polvistui Haoma ja virkkoi, ojentaen käsiään tulta kohti:

— Suo'os tälle asunnolle runsas siunauksesi, Ormuzd!

Hän otti lähelläolevalta norsunluilla päällystetyltä kannatinrahilta kuivan tamariskikimpun, jonka lisäsi pyhälle liedelle. Risahdellen kiihtyi liekki, ja tumman sininen savupylväs nousi suoraan ylös kattoaukkoa kohti.

Kun hän näin oli kunnioittanut kotiliettä, puhkesivat hänen omaisensa vuoroin kyselemään.

— Tavaton lienee se seikka, joka sinut erakko-asunnoltasi näin odottamatta on kotilieden ääreen saattanut — alkoi vanha Iredsh.

Selittäen virkkoi Haoma:

— Tavaton todella, mutta iloinen, on se sanoma, jota tulin teille perille tuomaan. Kuulkaa siis vanhempani, ja iloitkaa: Melik shaahi on julistanut parsit vapaiksi ja lain suojelusta sekä oikeuksia nauttiviksi.

Suuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo, kun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan väen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä riemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur mobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta Iredsh huomautti:

— Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva ja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.

Isäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden seuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja tamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko levottomana odotti.

Siinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:

— Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on suonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis Ormuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle suurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan Iranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.

Kääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset miehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:

— Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!

Riemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan syleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:

— Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk — valtakunnan tuki!

Gurasen läheisyydessä joku huomautti:

— Suuri lie ansio myös Haomalla, sillä hän on suurvisiirin pojan harras ystävä. Hän myöskin lie puolestamme hyvää puhunut. Huomatessaan Haoman solakkana ja jaloryhtisenä seisovan vanhempainsa ja sisarensa vieressä, lisäsi hän:

— Haoma on isänsä jälkeen, oleva meidän destur mobedimme.

— Terve, Haoma, siunatkoon Ormuzd paluusi kotilieden ääreen! huusivat monet.

Sitten astui Iredsh lähemmäksi pensasaitaa. Hän aikoi puhua. Kansa huomasi sen ja odotti sanaakaan hiiskumatta. Värähtelevällä äänellä puhui Iredsh:

— Tästä onnen sanomasta tulee meidän pyhällä vuorella toimittaa kiitos-uhri Ormuzdille, joka meidän puolestamme on taistellut. Lähettäkää siis sana muihin ylälaakson kyliin, jotta kaikki parsit huomenna ennen auringon nousua tänne juhlapuvuissa kokoontuisivat. Ilmoittakaa myös heille Melikin armopäätös. — Ja tänä iltana sytyttäkää juhlasoihdut ja valmistakaa juhla-ateria, sillä tällaista ilonpäivää ei moni meistä vielä ole kokenut.

Kansa alkoi destur mobedin puhuttua hajaantua eri tahoille. Paljon puhuivat vanhemmat ja nuoremmat keskenään, paljon siinä arveltiin, paljon rakennettiin valoisia tulevaisuuden tuumia.

Haoma palasi, uskottuaan orhinsa Sevaren huostaan, vanhempiensa ja sisarensa seurassa takaisin teltta-asuntoon.

VIIDES LUKU.

Haoma istuutui vanhempiensa ja sisarensa Armaitiksen luo kotilieden vieressä olevalle patjaistuimelle.

Hutoa, Haoman äiti, virkkoi:

— Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua vanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.

Haoma vastasi:

— Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi koonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta Ormuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.

Tällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein äidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili vakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi kuiskaten tämän huomautuksen:

— Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin vanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan, lausuu hän sinusta kaihon sanoja.

Ja peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua, vetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle ovelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden käsivarsiensa nojaan.

Mutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut. Hän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei perheen jäsenenä.

— Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? — kysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa hänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä silmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.

Vakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti vastata:

— Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä kaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo moittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista. Ei Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä johdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee Haoman toteutettavaksi suotu.

Hutoa ja Armaitis, tottuneina itämaalaisen naisen tottelevaisuuteen, alistuivat ääneti Iredshin tahdon alle. Mutta surullinen välke kuvastui äidin ja sisaren silmissä.

Haoma sen huomasi, eikä hänen herkkä mielensä sallinut heidän näin jäädä selityksettä oikeutetun kaihon ja surumielisyyden suhteen.

Äidin käsiin tarttuen hän lohduttaen virkkoi:

— Kotoisen vuoriston ja vanhempieni majaan jo hartaasti pyrkii kaihoava mieleni. Enkä enää luule sitä aikaa varsin kaukaiseksi, jolloin pysyvästi asetun tänne kotilieden ääreen.

Nämät Haoman sanat näyttivät rauhoittavan äitiä ja sisarta. Myös vanhan Rudaben ryppyisille kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy.

— Paljon on minulla kanssasi puhuttavaa — huomautti Iredsh hetken vaiettuaan. — Tahdonpa kuulla aatteitasi ja kokea yksinäisen kehityksesi ennätystä. Siirtykäämme senvuoksi plataanilehtoon. Sillä tämänkaltaiset keskustelut ovat soveliaat vapaassa luonnossa, missä muut eivät häiritse mietiskelyn ja puhelun vakavaa kulkua.

Kuumasti paahtoi iltaan kallistuva aurinko, mutta Iredshin teltta-asunnon vieressä leviävä tuuhea plataanilehto tarjosi siimestä ja viileyttä. Keskellä lehtoa kohosi kookkaiden plataanien välillä kuparinen tuli-alttari, jolla alati hehkui hiilos. Tämän alttarin ympärillä oli mataloita valkoisia marmori-istuimia. Niillä istuivat parsien vanhimmat ja etevimmät neuvotellessaan destur mobedin kanssa heimon tärkeistä asioista. Vähän syrjemmässä pulppuili kirkas suihkulähde, jonka vedessä parsit ennen kokoustaan ja pyhän tulen sytyttämistä puhdistivat kätensä. Lähteen suihkusäde nousi korkealle ja hajaantui sitten lukemattomina hopeankirkkaina vesihelminä eri tahoille, levittäen ilmaan ohutta viileätä utua. Suuret heleäväriset perhoset liitelivät hiljalleen plataanien runkojen välillä, laskeutuen silloin tällöin tuoksuvan zhasmiinin terälehdille. Hämärä valaistus vallitsi lehdossa, ja juhlallinen oli Haoman mieli, kun hän taas pitkistä ajoista isänsä seurassa astui sen siimekseen.

Isä ja poika asettuivat lähellä vilpoista lähdettä olevalle marmori-istuimelle.

Iredsh kysyi, hiukan aikaa miettien nojattuaan päätänsä käteen:

— Mikä on se uusi avara aatepiiri, joka on auennut kaukokatseellesi?

— Se on etäinen ja uusi seestepiiri, mutta vasta harvoin kantaa katseeni sen ihaniin loistoaloihin ja usein utupilvet sen puoleksi, usein kokonaan peittävät, niin etten sen avaruutta saata kokonaisena käsittää.

Ei jalokivi, jota kuolevainen etsii, ole hohtava, ennenkuin se hiotaan, eikä kallis metalli alussa ole vailla kuonaansa. Ja kun pilvet kauan ovat peittäneet taivaankannen ja lempeät tuulahdukset alkavat sinikohtia niiden lomiin aukoa, saattaa päivänpaistetta odottava mieli jo toivoa sinikannen kohta, avarana ja vapaana hohtavan. Mitkä siis ovat sinun kaukaisen taivaanrantasi loistavat valopaikat?

— En tahtoisi sinulle, isä, hajanaisia kertoella, en tahtoisi muruja ojentaa keskeneräisen aaterakennukseni aineksista. Sillä vielä puuttuu elämästäni se kokoava taikasauva, joka tenhollaan on kokonaisuudeksi sovittava ja luova hajanaiset osat.

— Mikä Zend Avestan opissa ei enää mieltäsi tyydytä, mikä ei enää ole aatteidesi kanssa sopusoinnussa?

— Yhtä mahtavien opettavat Avesta sekä herbedit Ormuzdin ja Ahrimanin olevan. Ei ihmiselämä sitä todeksi osoita. Suurempi, huomattavasti suurempi on Ahrimanin synkkä valta, laveampi hänen vaikutuspiirinsä.

— Mutta kerran, — niin opettaa Avesta, niin opettavat herbedit, — on Ormuzd voittava.

— Tosin näin sanotaan; mutta ei Ormuzdin valta pääse voitolle, elleivät ihmiset liity sitä toteuttamaan maan päällä. Eikä heidän mielensä kylmyys ja hitaus näy suuria toiveita tarjoavan.

— Hyvä toteutuu kyllä, mutta hitaasti.

— Liian hitaasti, isäni, ja vähäisessä muodossa. Missä ovat vuosisatojen ennätykset? Kuinka tiheässä todella jalot, ylevät luonteet? Mikä on maailman parantumattoman kurjuuden oikeutus, mitä merkitsevät tehottomat kärsimykset, jotka lamauttavat elämän ilon, jotka syöksevät synkeään epätoivoon ja perikatoon?

— Ymmärrän nuoren mielesi herkän säälin. On luonnollista, että sinä, joka vasta alat elämänkokemuksia koota, näet liian räikeässä valossa pahan maailmassa, että arvelet pahaa monta vertaa voimakkaammaksi hyvää. Mutta jos niin olisi, ei maailma ollenkaan saattaisi pysyä yllä. Jos Ahriman todella olisi monta vertaa voimakkaampi Ormuzdia, olisi paha jo aikoja sitten vallannut ja hävittänyt maailman, kuten vuoren korkuisiksi kohonneet valtameren aallot, jotka lainehtisivat yli rantaäyräiden, tai kuten Elbursvuorilta alangoille puhaltava lumimyrsky.

— Sinun täytyy jo hyljätä erakko-elämäsi ja siirtyä ulos Ormuzdin vapaan säteilevän taivaan alle, keskelle ihmisiä ja keskelle tosielämää.

Surullisen miettiväksi oli Haoma muuttunut, isänsä, Iredshin, näin puhuessa, ja hetken vaiettuaan hän virkkoi:

— Aavistin, ettet sinä, isäni, minua ymmärtäisi; en aina itsekään itseäni täysin ymmärrä. Mieleni syvyydessä kuohuvat aatteet ja ajatukset valtavina. — Mutta luulen Ormuzdin suuresti tarvitsevan meidän, ihmislapsien, taistelua, saavuttaakseen lopullisen voittonsa. Ystäväni Demur, ja myös sinä, isäni, molemmat te kehoitatte minua hylkäämään rotkoasuntoni ja siirtymään keskelle elämää. Ja kun vaan hetkeksi olen tänne siirtynyt, tunnen kaipaavani elämän suurta sisällystä, tunnen kaipaavani jotakin selittämätöntä, joka tälle elämälle antaisi sen arvon. Ja minusta tuntuu, kuin myöskin te kaikki muut tätä kaipaisitte.

Omituinen välke kuvastui Iredshin viisaissa silmissä. Hän laski kätensä Haoman olalle ja sanoi, hellempi väre äänessä:

— Oikeassa olet siinä, että elämämme on kaihoa täynnä. Ja jos äsken vastustinkin väitteitäsi, tahdoin vaan aatteidesi vakavuutta ja vankkuutta koetella. Vaikka arvaatkin Ahrimanin vallan liian suureksi, en siltä tahdo väittää, ettei se olisi suuri. Oikein myös sanoit, arvellessasi Ormuzdin ylevän vallan hitaasti edistyvän. Me olemme joko saamattomia tai kylmiä. Mutta sinulla, Haoma, on nuortean hehkuva sydän. Sinun tulee lietsoa intoa parsien mieliin. Sinun tulee laajentaa Ormuzdin sotajoukko maan päällä.

— Tätä tehtävää varsin olen kauan mielessäni hautonut ja sen toteuttamista mietiskellyt. Mutta paljon harkintaa se vielä vaatii, paljon vastuksia lienee voitettavana.

— Olet nuori, Haoma, ja voimakas. Mikä minun vanhuudeltani ja voimattomuudeltani on jäänyt täyttämättä, sen olet sinä toteuttava.

Haoman näin puhuessa isänsä kanssa, kiintyi hänen huomionsa vanhaan kyyryselkäiseen mieheen, joka kantaen säkkiä selässään ja puupulloa kädessä, kulkea tallusti pitkin plataanilehdon reunaa kiemurtelevaa polkua.

— Shiruje! — huudahti Haoma, kavahtaen pystyyn. — Minne riennät,
Shiruje? Tulehan tänne.

Täten puhuteltu vanha mies kääntyi kummastuneena ja kiinnitti Haomaan tuuheiden kulmakarvojensa alta tirkistelevät viekkaat ja ilkeännäköiset silmänsä. Sitten hän poikkesi lehtoon ja lähestyi hitaasti Haomaa.

— Lähden syöttämään häpeävankeja, — vastasi Shiruje, pyyhkäisten harvahapsista harmaata partaansa. — Mitä minusta tahdot?

— Montako vankia sinulla on syötettävänä? — kysyi Haoma.

— Tällä haavaa ainoastaan kolme; neljäs kuoli viime syksynä — vastasi Shiruje, ja hankki kiireistä lähtöä.

Mutta Haoma, joka kauan oli ollut kotoa pois, tahtoi lähempää tietoa vangeista ja kysyi Shirujelta edelleen:

— Kutka vangeista vielä ovat elossa?

— Vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta sekä Vohumeno, Avestan pilkkaaja.

— Avestan pilkkaaja, sanot; et tiedä itse mitä puhut. Mutta jättäkäämme se, ja näytä minulle ruokavaroja, joita vangeille kuljetat.

Tämä Haoman vaatimus näytti saattavan Shirujen levottomaksi.
Vältellen hän sanoi:

— Varsin minua jo viivyttelet, destur mobedin poika; olen jo muutenkin myöhästynyt. Ruuat, joita häpeävangeille vien, ovat herbedien määräämät. Myös isäsi nämät annokset tuntee.

Iredsh ei tähän asti ollut tarkasti seurannut Haoman ja Shirujen keskustelua, vaipuneena kun oli ollut mietiskelyyn, johon hän vanhoilla päivillään usein vakavasti keskusteltuaan joutui. Mutta poikansa vaatimuksen ja Shirujen välttelevän vastauksen hän selvästi kuuli ja sanoi käskevästi, nousten kumartavasta asennostaan marmori-istuimelta:

— Outo on estelemisesi, Shiruje. Tiedät kaiketi, että Haoma on vieras meillä, ja vaadin siis, että täytät hänen vähäisen pyyntönsä.

Täynnä vihaa oli se kiireinen katse, jonka Shiruje loi Haomaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän väänsi kasvonsa väkinäiseen hymyyn ja kumarsi nöyrästi kyyristynyttä selkäänsä vielä syvemmälle, virkahtaen:

— Täytän tahtosi, destur mobed. — Haoma avasi nyt säkin jonka Shiruje selästään hänen eteensä maahan oli laskenut. Säkkiä ulkoapäin tarkastaessa saattoi luulla sen suuriakin ruokavaroja sisältävän, mutta kun Haoma oli sen suun avannut ja sisälle katsonut, huomasi hän siinä kolme pientä kuivanutta leipäkannikkaa. Säkin pohja näet oli heinillä täytetty. Puinen pullo, jonka tulpan Haoma sen jälkeen avasi, oli tyhjä, ja siitä levisi paha, mätä haju. Sen piti sisältää laihanlaista keitosta. Mutta siitä oli nähtävästi pitkät ajat kulunut, kun keitosta siihen oli kaadettu vankeja varten.

Täynnä närkästystä huudahti Haoma, nähtyään nämät perin huonot annokset:

— Näinkö niukasti herbedit ovat määränneet sinun vankeja ruokkimaan!
Tätenhän vallan kuoletat nälkään nuo ihmisparat.

— Pieniksi ovat herbedit määränneet ne ruoka-annokset, jotka armosta suodaan Avestan opin häpäisijöille.

Iredsh oli nyt astunut Haoman ja Shirujen luo ja rupesi hänkin ruokasäkkiä tarkastamaan. Ja huomattuaan mitättömän pienet leipäpalat, lausui hän ankarasti ja paheksuvasti:

— Jospa liekin vankien ruoka-annokset pieniksi määrätty, ei sinulla, Shiruje, ole oikeutta heitä nälkään kuolettaa. Kieltämättä sinulle mitataan suurempi ruokamäärä vangeille vietäväksi. Minne olet riittämästä puuttuvat ruoka-aineet pannut?

Hädistyneenä selitti Shiruje:

— Vaimoni on tänään vainiolla niittämässä; olin ruuatta ja käytin tällä kertaa osan vankien ruuasta omaa nälkääni tyydyttääkseni; olen köyhä mies, enkä enää aina jaksa tarpeeksi työskennellä ravitakseni itseäni ja vaimoani. Älkää minua pahoin moittiko, että tällä kertaa olen hiukan vankien ruokia maistellut. Monta vuotta olen jo tätä vaivaloista tointani hoitanut. En olisi näin hupa ja kyyryselkäinen, ellen jo vuosikausia olisi kerta päivässä vuorirotkolle kiivennyt.

Hänen harvahapsinen partansa tutisi levottomana, sanojen kiireisesti pulppuillessa esiin hänen huuliltaan.

— Tokko tämä on ainoa kerta, kun jätät vankiparat niukoille muille? — jatkoi Haoma kuulusteluaan.

— Sen voin vakuuttaa, niin kautta Verethragnan, se on totinen tosi.

— Älä mainitse niin ylhäisiä nimiä väitöksesi vakuudeksi, — varoitti Iredsh. — Tämä seikka on tarkasti tutkittava, ja jos äskeinen väitöksesi huomataan valheelliseksi, olet vaan syyllisyyttäsi raskauttanut vetoamalla Ormuzdin jaloihin henkiin.

Viekas Shiruje aikoi juuri jatkaa puolustustaan, kun Haoma kysäsi:

— Mitä merkitsevät heinät säkkisi pohjalla?

Tämä odottamaton kysymys saattoi Shirujen hämille. Hän mietti hieman, minkä selityksen antaisi. Mutta Iredsh ei jäänyt sitä odottamaan, vaan huusi luokseen erään telttarakennuksien takana illan juhlavalmistuksissa häärivistä palvelustytöistä ja käski hänen pikaan kutsua saapuville Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan.

Kuullessaan Astan nimen, jonka destur mobed todistajana saapuville kutsutti, kalpeni Shiruje. Seuraavassa tuokiossa hän kuitenkin hiukan malttoi mielensä ja katsoi soveliaimmaksi antautua armoille. Kääntyen Iredshin ja Haoman puoleen, hän nöyrällä äänellä anoi:

— Antanette minulle tällä kertaa anteeksi, kun lupaan, etten vastedes vankien ruokiin kajoa. Olen köyhä mies. Mitä hyötyä on teillä siitä, että minulle rangaistusta tuotatte?

— Asia on tutkittava ja selvitettävä. Sinä viivyt täällä, kunnes
Asta on ehtinyt tänne saapua, sanoi Iredsh ankarasti.

Shiruje huomasi nyt, ettei muu ollut edessä, kuin tapahtumien kehityksen odottaminen ja kohtaloonsa alistuminen, jos se oli välttämätöntä. Hän laskeusi jalat ristissä istumaan nurmikolle, ja hänen tiheiden kulmakarvojen suojassa piilevät tirkistelevät silmänsä tuijottivat eteensä, mitään erityistä tunnetta ilmaisematta.

Iredsh ja Haoma vetäytyivät takaisin viileän lähteen luo istumaan.

Jo nuorena oli Haoma kuullut puhuttavan niin kutsutuista häpeävangeista, joiden sanottiin olevan kahlehditut vuoristorotkoon. Mutta kaiken, mikä näitä onnettomia koski, pitivät vanhemmat ihmiset salassa. Vanhemmaksi vartuttuaan, sai Haoma tietää, että nämät vangit olivat henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä oli elinajaksi kallioseinään kahlehdittu. Vanhoiksi tultuaan he vietiin korkealle vuoren huipulle, josta he syöstiin alas kuiluun. Surkeana elinaikanaan annettiin heille huonoa ruokaa, jopa heitä, riippuen heidän erehdyksensä laadusta, ruoskittiin usein raipoilla.

Monet olivat ne Avestan säännöistä poikkeavat teot, joista tämä parsien pyhä kirja määräsi näin ankaran rangaistuksen. Koiran raatoon kajoaminen, johon vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta olivat tehneet itsensä syypääksi, oli Avestan käsityksen mukaan niitä tekoja, jotka eivät maan päällä olleet sovitettavissa. Myöhään yöllä olivat Salfer ja Arasta telttansa pihalta korjanneet pois kuolleen vahtikoiransa pahasti haisevan raadon. He olivat päättäneet tämän jälkeen monasti toimittaa puhdistavia kylpyjä ja toimeenpanna erityisiä sovitusuhreja Ormuzdille tuon vanhan kiellon loukkaamisesta. Sillä seuraavana päivänä oli Salferin tyttären, Sindochtin, ja nuoren Vohumenon kihlajaisjuhla, ja tätä tilaisuutta varten, joka juhlallisesti oli vietettävä Salferin kotilieden ääressä, tahtoi hän poistaa koiranraadon, joka levitti ympäristöön ruttoa tuottavaa hajua. Tänä myöhäisenä yön hetkenä sattui Shiruje olemaan liikkeellä ja näki, miten Salfer ja hänen poikansa Arasta kuollutta koiraa syrjemmälle kuljettivat. Ja seuraavana päivänä Shiruje kiiruhti ilmaisemaan tämän teon herbedeille. Vohumeno, Salferin tyttären sulhanen, ilmestyi Salferia ja Arastaa tuomittaessa herbedien eteen heitä puolustamaan. Ja koska hän siinä parsien ylhäisten pappien kokouksessa lausui tuollaisen rangaistuksen olevan liian ankaran, sekä väitti koko sen Avestan kohdan ihmisten myöhäisemmäksi lisäykseksi, eikä suinkaan Zoroasterin pyhän, ormuzdillisen ilmoituksen tuottamaksi uskon määräykseksi, huudettiin häntä Avestan opin pilkkaajaksi. Ja yhdessä Salferin ja Arastan kanssa tuomittiin hän häpeävangin elinkautiseen vankeuteen vuoristossa. Viisi vuotta olivat nämät kolme onnetonta jo kituneet vankilarotkossaan. Ja ellei kuolema heitä aikaisemmin armahtanut, odotti heitä harmaan vanhuuden ja heikkouden tultua viimeinen huimaava retki vuoren huipulta pohjattomaan kuiluun ja ijäisyyden helmaan.

Tämä muistui Haoman mieleen ja hän kääntyi isänsä puoleen ja virkkoi:

— Minäkin olen samaa mieltä kuin onneton Vohumeno, että tuo vuoristovankien rangaistus on liian ankara, ja että ne Avestan paikat, jotka sellaista määräävät, ovat raakamielisten ihmisten myöhäisempää lisäyksiä.

— Paljon on Avestassa sellaista, — selitti Iredsh — jota meidän aikamme jo vaatisi siitä pois karsittavaksi. Mutta sitkeästi pitävät herbedit puustavista kiinni, ja senpä vuoksi saattaa jokainen parannus varsin hitaasti päästä voitolle.

— Mutta nuo luonnottomat kohdat ovat mitä pikimmin pois karsittavat. Minä tahdon tarmokkaasti tällaisen uudistuksen puolesta taistella. Ja sinä, isäni, varmaan olet minua arvollasi ja neuvoillasi auttava.

— Avullani ja neuvoillani sinua tässä yrityksessä kernaasti tuen. Kuitenkin asia on arkaluontoinen, ja siihen on varsin varovasti kajottava.

— Ensimäinen ja kipein epäkohta on vankien kituva elämä ylhäällä vuoristorotkossa. Heidän ylenmääräinen kärsimisensä ei voi olla Ormuzdille mieluinen, eikä voi hänen valtaansa laajentaa. Se ei voi muuta tehdä, kuin tuottaa Ahrimanille tyydytystä ja lujentaa hänen valtaansa. Tänään on parsien riemupäivä; tänään tulisi tehdä suuri ja jalo teko, joka samalla olisi oikeuden teko. Vuoristovangit pitäisi tänään vapauttaa, sillä liian paljon he jo ovat saaneet kärsiä.

— Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin ajatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja pelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä. Myöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.

— Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät, juhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä toteuttaa suuri työ.

— Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.

— Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä heltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama vapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen sinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko sydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.

— Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle toiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja vastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden pudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan hehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja täydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua pahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää. Olen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin saamme aikaan helpoitusta vankiparoille.

Liikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen molemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen osoitteeksi, isänsä viitan helmaa.

Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija oli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur mobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän, tuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle, astui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla pidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja ettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen palvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.

Toivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita kasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina olivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.

— Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa — näin ajatteli Shiruje itsekseen — Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä melkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen eroitti. Nekin hän oli menettävä. — Sehän oli todellinen Ahrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä ollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli pääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat ilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille. Näin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi destur mobedia ja huudahti:

— Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane vastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija. Et myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!

Närkästyneenä nuhteli häntä Iredsh sanoen:

— En ennen ole sinun neuvojasi kaivannut. En nytkään niitä ole pyytänyt. Katso vaan itse, miten selität syyt ruokapussisi niukkaan sisällykseen.

Shiruje, muistaen nyt sen tukalan tilan, johon hänet äskeinen pussin paljastus oli saattanut, katsoi parhaaksi muuttaa menetystapaansa ja lausui imartelevalla nöyrällä äänellä:

— Ormuzd minua estäköön viisaalle destur mobedille neuvoja jakelemasta. Sydämeni vaan pakoitti minua lausumaan varoituksen sanoja.

Ja vanha kyyryselkä kumarsi moneen kertaan Iredshin edessä.

Halveksiva katse oli ainoa vastaus, jonka Iredsh hänelle soi.

Haoma ilmaisi aikovansa itse lähteä vuorirotkolle vankien tilasta selkoa ottamaan ja Shirujen tunnollisuutta tutkimaan.

Tämän kuultuaan, tahtoi Shiruje pussineen päivineen lähteä matkaansa, mutta Iredsh pysäytti hänet sanoen:

— Sinä jäät tänne, Shiruje, Haoman paluuta odottamaan. Tuolla takapihalla on odotuspaikkasi.

Shiruje mennä tallusteli takapihalle päin. Iredsh lähetti herbedejä kokoukseen kutsumaan, sillävälin kun Haoma poistui telttaan vangeille ruokaa noutamaan.

KUUDES LUKU.

Kulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä olevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli kukkaskori kädessä.

— Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.

— Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma — vastasi Armaitis. — Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia, jotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.

Haoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä kohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa kauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata yksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja ihmisten seuraa. Hän virkkoi:

— Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon vaivaa.

Armaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä toimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään veljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:

— Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä teen.

Äänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin ruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän nuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien surullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi törröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken äänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:

— Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan tien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.