SURUN TIE

Kirj.

Jalmari Hahl

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1922.

I

Tohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa nuorisoseuran kokouksesta.

— Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa astuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.

— Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy mihinkään tulokseen.

— Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa voitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta. Mutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua koskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen asti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä jälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.

— Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?

— Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin epäilyttävää osaa.

He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken, avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta, pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.

He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle, kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran hovin isäntä.

Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään. Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.

Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius Eversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:

— No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa poltetun sijalle?

Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:

— Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan tätä auttamatonta saamattomuutta.

— Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.

Hänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.

— Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.

— Se on komea.

— Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle koeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne — tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?

— Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja minulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos tahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme kiitolliset.

Julius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi kädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.

— Olkaa hyvä, herra tohtori!

Yhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha Henrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa huomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen oli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja Forsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:

— Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.

Autoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi hyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt vuorostaan:

— Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?

— Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin, että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen…

— Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä vielä odottaa hetken — ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä seuraamme.

Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.

Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.

— Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen. Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna Sarela — anteeksi, rouva Borg — näin hän hämilleen joutuen korjasi muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa sukunimen — epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä tehnyt huvilan piirustuksetkin.

— Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa — tietysti vaan kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin alkuperäiseltä.

— Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni, että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän kutsukortit — olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te, herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella, olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.

Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.

Hän huomautti:

— Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.

Samassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.

Hannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän oli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja jo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista vastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista elostelijaa kohtaan.

Hän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti: — Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi lauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.

Elisabet sanoi vaatimattomasti:

— Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on vapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.

Vieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:

— Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan jonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän saada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman persoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte esiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma siitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla soitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään, etteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi mennä takuuseen.

Elisabet väisti:

— Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta huvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt pääharrastukseni.

Teen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia. Kuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään nahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.

II

Hannes Borg muisti, että metsänhoitaja Forsgrén häntä odotti ja kysyi lähtiessään: — Vieläköhän ehdimme tänä iltana käydä verkot kokemassa. Forsgrén viipyy tavallisesti myöhäiseen.

Elisabet vastasi:

— Aion valvoa tänään ja kirjoittaa muutamia välttämättömiä kirjeitä. Voimme tavata myöhemminkin, jos tahdot.

Metsänhoitaja Forsgrénin käynnit olivat Hannes Borgille tervetulleet. Sillä vaikka kummankin harrastusmaailma oli erilainen, oli ajatusten vaihto heidän välillään virkistävä.

Metsänhoitaja istui puutarhanpuoleisella kuistikolla teelasinsa ääressä. Hänellä oli yllään vihreällä kauluksella ja vihreillä rinnusliepeillä koristeltu takki ja päässä kapealierinen huopahattu. Tämä ulkoasu sai hänet muistuttamaan tyrolilaista alppimetsästäjää.

— Hyvää iltaa ja terve tulemaasi pitkistä ajoista, huudahti Hannes Borg. — Onpa hauska, että veli vihdoinkin on terve ja että taas saa nähdä sinut noin reippaana!

— Mutta kovalle se tauti otti. Ajattele, että minun täytyi piileskellä pari viikkoa metsässä, nukkua heinäladossa, jopa yksi yö ladon lattian alla, kun punaiset kävivät siellä kotitarkastuksella.

— Se ei suinkaan parantanut vanhaa leiniäsi.

— No ei, totisesti. Kun pääsin jälleen ihmisten ilmoille, oli minulla niin kova särky niskassa ja jäsenissä, että luulin tulevani elinkautiseksi rammaksi. Helsingissä, yksityisessä sairaalassa, sitten kuitenkin paranin. Mutta yhä vielä, varsinkin huonolla säällä, tuntuu säärissä pahalta. Mutta viis siitä! Onhan nyt niin paljo sellaista, josta rehellinen suomalainen voi iloita.

— On kyllä, mutta on myös paljo sellaista, mikä tekee alakuloiseksi. Tämä alituinen riitaisuus ja rikkinäisyys. Tuo ainainen kyseleminen, mihin puolueeseen se ja se kuuluu. Ja jos asianomainen kuuluu toiseen puolueeseen, hänellä kyselijän silmissä tuskin on oikeata ihmisarvoa.

— Antaa heidän riidellä, huudahti metsänhoitaja, sivellen lyhyttä harmahtavaa partaansa. Eivätköhän lopulta saane siitä tarpeekseen. Se on sentään pikkuseikka sen rinnalla, että maa nyt on vapaa — ajattelehan, ryssä on karkoitettu pois, eikä se enää pääse tänne isäntänä rehentelemään, tuo piru. Siitähän saattaa tulla vallan haltioihinsa ja nuoreksi jälleen.

— Voit olla oikeassa. Ehkä minä liiaksi takerrun olojemme varjopuoliin, vaikka ilon aihetta onkin olemassa runsaammin.

— Niin, sinä piintynyt pessimisti. — Mutta etpä sinäkään, kuulemani mukaan, päässyt helpolla siitä jupakasta. Tietysti sinua suojeluskunnan johtajana erityisesti vainottiin.

— Olin tuomittu ammuttavaksi, mutta pelastuin viime hetkellä.

Samassa tuli Henrika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis. Hannes Borg kehoitti vierastaan käymään ruokasaliin, selittäen, että se oli ainoa huone, joka kapinan hävityksen jälkeen oli suhteellisessa kunnossa.

— Muissa huoneissa vallitsee vielä hirveä epäjärjestys. Punaiset olivat sijoittaneet tähän asuntooni "kansliansa". Huoneissani he lisäksi panivat toimeen ampumaharjoituksiaan ja käyttivät muun muassa seiniä koristavia tauluja maalipilkkana. Useat niistä ovat kurjassa tilassa. Sitäpaitsi he jättivät joka paikkaan "puumerkkinsä", seinät ovat täynnä rivoja kuvia ja kirjoituksia. Kaikenlaista romua, ruuan jätteitä, tyhjiä sardiinilaatikoita ja likaisia vaateriekaleita oli kasattu permannoille. Kirjoistani oli revitty lehtiä, niitä oli töhritty ja heitelty sikin sokin ympäri huonetta. Vaikka siitä jo on kulunut kuukausia, en ole jaksanut käydä käsiksi perinpohjaiseen järjestämistyöhön.

Metsänhoitajan tavallisesti hymyilevät kasvot olivat käyneet vakaviksi ja hän virkkoi:

— Surullista on, että tämä kapina paljasti kansassamme niin paljon raakuutta ja eläimellistä julmuutta. Sanottakoon vaan, että se johtui vanhan aasialaisen verivihollisemme kiihoituksesta ja inhoittavasta esimerkistä. Vastaanottavaisuutta ja ainestakin kuitenkin piili tässä kansassa, ja se tietoisuus on surmannut monen ihanteelliset unelmat.

— Minut se toistaiseksi on siihen määrin lamauttanut, että henkinen työ on ollut minulle vallan mahdoton. Ja olen joskus epäillyt tokko ponnistukseni tällä paikkakunnalla kansan sivistämiseksi ja kohottamiseksi sanottavasti hyödyttävät. Entinen oppilas- ja kuulijakuntani on kuivunut vähiin, ja katkerinta on, että muutamat iltakouluni oppilaista, joilla luulin olevan oman vakaumuksensa, antoivat houkutella itsensä punaisten puolelle. Olen hyvin usein viime aikoina itseltäni kysynyt: Voiko ihminen yleensä toisen ihmisen vaikutuksesta tulla paremmaksi?

— Minun käsitykseni on se, ettei ihmistä ainakaan paljoa voi muuttaa kasvatuksen ja hyvän esimerkin kautta. Luonnostaan hyvät pysyvät hyvinä ja voivat vielä vaurastua hyvässä. Mutta pahat pysyvät pahoina, vaikka heille puhuisi kuin Herran enkeli.

— Eiköhän veli ole yksipuolinen, jakaessaan ihmiset kahteen toisistaan jyrkästi eroitettuun ryhmään. Onhan väliasteita. Kaikista pettymyksistäni huolimatta en minä puolestani vielä tahtoisi heittää kirvestä järveen. Ollessani ennen ammattiopettajana huomasin kuinka vähän tällaiselle opettajalle jää aikaa ja tilaisuutta vaikuttaa oppilaidensa luonteen kehitykseen. Ryhdyttyäni tähän vapaaseen ja yleistajuiseen opetukseen olen kokeiluistani saanut rohkaisua. Mutta sitten tuli tämä kapina, eroitti ihmiset toisistaan ja käänsi kaikki ylösalaisin. Ehkä sentään kapinan iskemät haavat vielä kerran paranevat. Täytyy alkaa alusta. Luulen, että hyvyydellä ja epäitsekkyydellä voi saada jotain aikaan.

— Minulla on siitä toinen käsitys ja huononlainen kokemus. Tiedät, että hoidan tilani metsät itse. Mutta maanviljelykseni olen luovuttanut vuokralle. Arentimiehen ja minun välit eivät ole hyvät, sillä hän on kiero. Vuokraansa hän ei koskaan maksa säännöllisesti, paraikaa hänellä on melkoinen määrä rästinä. Ymmärrän, että hänellä on vaikeutensa, ja olen sentähden odottanut ja ollut kärsivällinen. Mutta hän väärinkäyttää lempeyttäni, tuhlaa rahaa turhuuteen. Jos ei hänellä olisi perhettä, olisin jo sopimusajan päätyttyä erottanut hänet.

— Sinun pitäisi antaa maasi osaviljelykselle. Puhumme siitä toiste tarkemmin.

— Niin, noista sinun uudenaikaisista maanviljelyshaaveiluistasi. Älä luule, että saat minua niihin houkutelluksi.

— Saammepa sitten nähdä.

He olivat lopettaneet syöntinsä ja nousivat.

Ennen lähtöään sanoi metsänhoitaja:

— Olemme tässä puhuneet kaikenlaista, ja niin olin vähällä unhoittaa, että minulla oli sinulle asiaakin, tai oikeammin vaimollani. Näetkös, siellä meillä on kuukauden päivät asunut nuori neitonen, vaimoni serkun tytär. Hänellä on kova halu antautua näyttelijäksi, ja kun tiedetään, että sinä niitä taideasioita harrastat ja ymmärrät, niin toivoisi hän saavansa sinulta vähän neuvoja.

— Kaiketi olette koettaneet saada tuon neitosen luopumaan teatterihaaveistaan, — tarkoitan, olette kai selittäneet kuinka vaikea ja ohdakkeinen ala se on, ja että täytyy omata aivan erikoisia lahjoja, jos tahtoo tulla huomatuksi.

— Minä kyllä olen koettanut panna parastani. Mutta hän on vaimostani saanut vahvan liittolaisen, ja tiedäthän, että kun naisväki saa jotain päähänsä, olemme me miehet voimattomia.

— Kernaasti teen minkä voin — teidän tähtenne. Mutta sen sanon suoraan, etten lähiaikoina ehdi kiinnittää paljoa huomiota muuhun, minä kun taas rupean virkoamaan omille töilleni.

Forsgrén nousi kääseihinsä, puristettuaan moneen kertaan Hannes Borgin kättä ja kehoitettuaan häntä pian käymään Kuuselassa.

III

Aurinko oli jo kotvan aikaa ollut maillaan, heinäkuun loppupäivien iltahämärä tummeni tummenemistaan. Vastakkaisen rannan kalliometsä heijastui sinisen mustana järveen ja taivas hohti päivänlaskun kohdalla upean keltaisena.

Elisabet ja Hannes Borg olivat järvellä kokeneet verkot. Kalansaalis oli ollut runsas. Särjet ja ahvenet sätkähtelivät veneen pohjalla.

Laskettuaan viimeisen verkon takaisin veteen, he soutivat järven selälle, mistä aina kernaasti katselivat Koivukosken rantaa pikku taloineen, viljelyksineen ja somine metsikköineen. Tavallisesti he näillä souturetkillään kävivät vastakkaisella rannalla asti, missä jyrkkien kallioiden juurella oli kirkas "terveyslähde". Ylhäällä kallioilla oli tasainen paikka, mistä avautui laaja näköala yli seudun, aina kirkonkylään asti. Elisabet kertoi sieltä ylhäältä löytäneensä paikan, joka oli soveltunut maalattavaksi häneltä pitäjän kirkkoon tilattuun alttaritauluun.

— Tuletko pian katsomaan luonnostani? hän kysyi. Olisi hauskaa kuulla sinun mielipiteesi.

Hannes Borg sanoi tekevänsä sen jo seuraavana päivänä. Samalla hän pahoitteli, että niin moni Elisabetin maalaamista pienistä tauluista kapinan aikana oli tärveltynyt.

— Vähitellen alan maalata sinulle uusia, lohdutti Elisabet.

— Ne olivat käyneet minulle rakkaiksi, sinä olit kiinnittänyt kankaalle niin monta herkullista palaa tästä kodin ympäristöstä. Enimmin minua kuitenkin pahoittaa se, että nuo raakalaiset tärvelivät sen pienennetyn kopion, jonka teit minulle "Atenalaisten laulusta". Se oli sinun kaikkein parhaitasi ja minun silmissäni harvinaisen kaunis taideteos. Se uhkui nuoruuden innostusta kauniiseen ja hyvään. Sen he tahrasivat jollakin likaisella lähtemättömällä aineella ja kaiversivat puukolla kehykseen: "Lahtarikaarti".

Hannes Borg huomasi, että Elisabet kalpeni hänen mainitessaan maalausta "Atenalaisten laulu", ja nyt johtui hänen mieleensä, että siihen tauluun liittyi surullisia muistoja Elisabetin entisyydestä.

Hetken kuluttua Elisabet virkkoi:

— Kunhan pääsen tästä alttaritaulusta, rupean katsomaan mitä tuosta hävityksestä mahdollisesti vielä olisi korjattavissa.

Myöhäisen hetken vuoksi he päättivät palata kotia.

Saatettuaan sisarentyttärensä hänen asuntoonsa Hannes Borg tapansa mukaan lähti pienelle iltakävelylleen.

Rob Roy, joka oli levännyt pihaportaiden luona, liittyi hänen seuraansa. Hedelmäpuutarhan kohdalla se äkkiä rupesi murisemaan.

Hannes Borg katsahti mansikkamaahan ja näki siellä kyyristyneenä miehen, joka koiran murinan kuullessaan koetti lymyillä kyyristymällä vielä syvemmälle.

Hannes Borg lähestyi puutarhanaitaa ja kysyi:

— Kuka on siellä mansikkamaassa?

Hitaasti ja vastahakoisesti sieltä kohosi pystyyn nuori mies, joka veti mustaa lerppahattuaan syvemmälle kasvoilleen.

Hannes Borg huomasi, että se oli Vapun Junu, köyhän mäkitupalaisen poika.

— Enhän minä muuta, sanoi Junu hetken kuluttua matalalla äänellä — kuin tässä ohikulkiessani noukin muutaman mansikan.

Hannes Borg huomasi iltahämystä huolimatta, että Junun huulet ja kädet olivat marjoista vallan punaiset.

Hän sanoi vakavasti, mutta lempeästi:

— En sure niitä mansikoita, jotka olet syönyt. Moitin vaan sitä, että olet tullut puutarhaani salaa ja omin lupinesi ottanut marjoja.

Rob Roy oli nyt alkanut äkäisesti haukkua Junua, mutta sen isäntä sai sen vaikenemaan. Sitten hän sanoi Junulle, joka neuvottomana seisoi siinä mulkoillen kulmiensa alta:

— Jos olet työttömänä, Junu, voit saada täältä Koivukoskelta vähän työtä. Aion pian ruveta kaivauttamaan ojia isolla suolla.

Junu mörähti vastaukseksi:

— En tiedä, kannattaako ruveta töihin täällä kotona. Lähden ehkä tästä metsätöihin. Siellä tienaa aina enemmän. Hän nykäisi lerppahattuaan ja aikoi poistua.

— Onko äitisi vielä sairas? kysyi Hannes Borg.

— Onhan se jo maannut siinä pari kolme päivää.

— Mikä häntä vaivaa?

— Vilustunut kai se on saunan jälkeen ja valittaa särkyä jäsenissä.

— Tahdotko odottaa hiukan, niin noudan sisältä äidillesi vähän lääkkeitä?

— Eiköhän se siitä parane ilmankin, sanoi Junu tylysti ja alkoi poistua.

Hannes Borg palasi sisälle.

IV

Koivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana Elisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon kuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin erikseen läksivät aamukävelylle.

Kuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli Hannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja lääkkeitä.

Vappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen rappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.

Ovi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä mitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:

— Kuka siellä kolkuttaa?

— Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.

Hetken kuluttua aukeni ovi.

Vappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi peitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.

Tervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:

— Mitä herrasväellä on asiaa?

Elisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta löyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.

— Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi Hannes Borg. — Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.

Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.

— Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.

— Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on, niin ettei siitä ole paljoa apua.

— Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun kasvot muuttuivat jäykiksi.

— Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan. Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan meiningeistä…

Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:

— Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse… Meillä ei ole mitään. Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut ryyppäämään… ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne kylän pojat sitä houkuttelevat…

— Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.

— Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä…

— Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selitti Elisabet.

Vappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden käyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:

— Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?

Elisabet rauhoitti häntä ja sanoi:

— Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua parannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.

He poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja huoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta jälleen aamunraikkaaseen luontoon.

Hannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:

— Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa, minkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat myrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat uhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän velvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.

— Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.

— Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa enemmän teoin kuin sanoin.

* * * * *

Myöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin portaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja hänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän sisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin, ojensi Elisabetille.

Elisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys. Eversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä tuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan viipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän oli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli siirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi Elisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu suomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu kantamaan.

Hän perusteli pyyntöään:

— Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan yläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.

Hän lisäsi:

— Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?

Ennenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan istumaan.

Julius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan ihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata sisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen lähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä, ja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen kotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso Steinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.

Heidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:

— Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti olen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee kahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme alttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra kapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis ryhtymään työhön.

Tyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän oli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki mielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.

Hän huudahti kärsimättömänä:

— Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan joutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja sitten on syksy vähitellen käsissä…

Elisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista, joita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista käsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis sovitellen:

— Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä poikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys. Sen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen opetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama arvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä, että maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin kauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.

— Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?

— Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni luonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen italialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys. Minä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne kun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei ollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.

— Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu se vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti suureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta. Valistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää yhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.

— Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, mitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu sydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.

— Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?

— Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.

— Siinä teitte väärin. Tuollaiset "asiantuntijat" pitää perinpohjin nolata.

— Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun pitäjäläisiä, enkä itseäni varten. Noudatan periaatetta, ettei pidä aikaansaada pahennusta yksinkertaisissa sieluissa.

— Siis tämä keskeytys ehkä tuottaa minulle tilaisuuden saada olla mallinanne.

— Jos niin haluatte.

Jotta Elisabetin ei tarvinnut vaivautua kuljettamaan maalausvehkeitään Louhivaaraan, he sopivat siitä, että maalaaminen tapahtuisi Elisabetin luona. Kapteeni Eversen lupasi autollaan saapua sinä päivän hetkenä, joka Elisabetille olisi sopivin. Ja jo seuraavana päivänä he päättivät alkaa.

V

Hannes Borg sanoi viikon loppupuolella Elisabetille:

— Minun täytyy nyt vihdoinkin lähteä Kuuselaan metsänhoitaja Forsgrénia tervehtimään. Hän saattaa jo pitää epäkohteliaisuutena, että en vielä ole vastannut hänen käyntiinsä.

Syötyään päivällisen kello neljän ajoissa hän käski valjastaa Toverin kääsiensä eteen ja lähti matkaan.

Niittytiellä hän kohtasi kapteeni Eversenin autoineen. Eversen oli matkalla Elisabetin luo. Hän käski pysäyttää ajoneuvonsa, ja molemmat herrat tervehtivät toisiaan kylmän kohteliaasti. Eversen kertoi, että hän jo neljä kertaa oli käynyt Elisabetin atelieessa mallina, ja että muotokuva oli hyvin lupaava.

Hannes Borg toivotti työlle menestystä, ja kumpikin jatkoi matkaansa.

Hannes Borg ei ollut ottanut renkipoikaa mukaansa ja istui itse ohjaksissa. Toveri, hänen ripeä hevosensa, oli sekin saanut kokea kapinan tuottamia kärsimyksiä. Punaiset olivat vieneet sen, ja vasta pitkän etsinnän jälkeen vapaussodan päätyttyä se oli löydetty ylen kurjana. Jo kaukaa se oli isännälleen hirnunut, kun se tuotiin kotia. Tyytyväisyydestä ja hyvästä hoidosta se oli taas ruvennut lihomaan ja saamaan kiiltoa karvaansa.

Parisen kilometriä ajettuaan Hannes Borg saapui Forsgrénin mäntymetsään. Täällä pisti heti silmään, miten erinomaisesti se oli hoidettu. Jokaista puuta oli sopivalla tavalla oksittu ja yleensä vaalittu kuin elävää olentoa. Puut olivatkin metsänhoitaja Forsgrénin ystäviä. Ken niitä laiminlöi tai vahingoitti, sai hänet raivoihinsa. Ja täynnä paheksumista hän joskus puhui siitä, kuinka monet maanviljelijät meillä haaskaavat metsiään, näitä maamme kauneimpia koristuksia ja suuriarvoisinta kansallisomaisuuttamme.

— Se on suorastaan anteeksiantamatonta laiminlyöntiä — näin muisti Hannes Borg Forsgrénin kerran huudahtaneen — ettei pidetä mitään huolta uuden kasvun hankkimisesta hakatun sijalle!

Kun he kerran yhdessä olivat kulkeneet tuollaisen umpimähkään haaskatun metsäalueen ohi, oli Forsgrén virkahtanut:

— Tämä on hirvittävää raakuutta ja luonnon rumentamista. Ainoastaan meillä kyetään sellaiseen!

Erottuaan toimestaan valtion metsänhoitajana ja vetäydyttyään syrjään maatilalleen, oli Forsgrén entistä suuremmalla lämmöllä antautunut hoitamaan metsiään, puutarhaansa ja mehiläisiään.

Hannes Borg saapui nyt Forsgrénin vihannes- ja hedelmäpuutarhan kohdalle. Se oli mallikelpoisessa kunnossa, ja hän muisteli kiitollisena, että hän metsänhoitaja Forsgrénilta oli saanut ensi virikkeen perustamaan Koivukoskelle vihannes- ja hedelmäpuutarhan, joka vähän myöhemmin oli menestynyt niin hyvin, että hän saattoi myydä lähistölle, jopa kaupunkiinkin, puutarhatuotteitaan, siten saaden sievät lisätulot.

Tultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti hevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan poikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko, yksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä typistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista tyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja peittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.

Sisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei tahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua ilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen, herttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä ja hyvyyttä.

Hän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:

— Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa mehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi.

— Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. — Ja sitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria pikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää siis vaivautuko, rouva Forsgrén.

— Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan kahvipannun tulelle.

Laulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui parinkymmenvuotias neitonen.

— Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.

Hän lisäsi:

— Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä teatteriasioissa.

Hän poistui sisälle.

Hannes Borg pani merkille neiti Vanajan solakan varren, hänen ihmeen kauniit ruiskukansiniset silmänsä ja hänen keltaisen, kullanvivahteisen tukkansa, joka oli luonnostaan kihartunut otsalle, muodostaen kutritöyhdön oikealle ohimolle.

Heidän istuutuessaan sanoi Aino Vanaja:

— Täti vaivaa heti herra tohtoria minun teatteriharrastuksillani. Te luultavasti pidätte minua ylen vaativaisena ja itserakkaana, kun näin vasta-alkajana rohkenen kääntyä niin etevän asiantuntijan puoleen.

— Enpä tahdo kerskata asiantuntemuksellani. Olenhan ollut muutaman vuoden teatteriarvostelijana ja seuraan vieläkin koti- ja ulkomaan näyttämötaidetta — tietysti teoreettisesti ja mikäli näin syrjään vetäytyneenä siihen saa tilaisuutta. Mutta ehkä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää. Kaikkein ensimäinen tehtäväni on negatiivista laatua. Peloitan teitä antautumasta näyttämöalalle.

— Luulen, että se on tarpeetonta. Olen punninnut kaikkia näyttämöuran varjopuolia, joita esiintyy varsinkin meidän pienissä oloissamme. Mutta ei mikään voi pidättää minua yrittämästä. Enhän edes tiedä, kelpaanko näyttelijäksi, mutta se vaan on minulle ehdottoman selvää, että koettaa minun pitää.

Hänen kauniit ruiskukkasilmänsä saivat omituisen syvältä sisästä heijastuvan loisteen, ja noihin muuten levollisiin, vielä hiukan lapsellisiin kasvoihin levisi tarmoa ja lujaa päättäväisyyttä kuvastava ilme. Hannes Borgin huomio kiintyi näiden kasvojen ilmehikkäisyyteen, ja hän ajatteli, että se oli hyvä enne tulevaan näyttelijäuraan nähden. Hetken kuluttua hän huomautti:

— Sittenhän asia on paljon yksinkertaisempi. Mutta tiedättekö, ettei tuollainen kokeilu ole suoritettu kädenkäänteessä? Täytyy ensin vakavasti valmistautua näyttelijäksi, täytyy tehdä ahkerasti työtä. Useat nuoret neitoset antautuvat tälle alalle muotioikusta, esiintymishalusta…

Aino Vanajan silmistä näki, että hän oli loukkaantunut. Niiden kauneus tuntui taas esiintyvän eri puolelta.

Kotvan vaiettuaan hän virkkoi:

— Minussa ainakaan ei tämä päätös johdu mistään hetken oikusta. Minulle se on elinkysymys. Olen yhden ainoan kerran nähnyt Ida Aalbergin näyttämöllä. Olin silloin vielä hyvin nuori, mutta sittenkin se ilta oli suuri elämys. Haltioidun vielä, kun ajattelen, kuinka täydellisesti hän tempasi katsojat mukaansa. Ja ajattelen, että varmaankin oli suuri tyydytys ja nautinto tuolle tulisielulle tuntea, mikä taikamahti hänellä oli vallassaan noin innostaa ja kohottaa muita kuolevaisia. Siitä hetkestä en ole saanut rauhaa. Näyttämö vetää minua vastustamatta puoleensa. Tunnen, että vasta siellä koko olemukseni pääsee kehittämään voimiaan… vahvasti vaikuttamaan muihin…

— Huomaan nyt, ettei päätöksenne johdu hetken oikusta, vaan että sen juuret piilevät syvemmällä. — Miten siis luulette minun voivan aikeitanne hyödyttää?

— Minulla olisi niin paljo kysyttävää, ja niin paljo opittavaa. Tahtoisin tutustua valaiseviin kirjoihin. Tahtoisin saada ohjeita roolianalysiin… Ymmärrän niin hyvin, että minun tulee tietopuolisesti valmistautua tulevaan tehtävääni. Ja niin pian kuin minulle on selvinnyt mitä kaikkea minun tulee oppia, täytyy minun millä keinoilla tahansa päästä ulkomaille… vaikkapa kerjäämällä… käyttääkseni suuren runoilijan sanoja.

Hannes Borgissa, joka alussa oli suhtautunut pidättyvästi asiaan, oli tämän keskustelun kuluessa herännyt harrastusta siihen. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että tässä nuoressa naisessa oli jotain omintakeista, jotain mielenkiintoista, mikä suuresti erosi niiden monien taidealokkaiden ominaisuuksista, jotka aikaisemmin olivat käyneet häneltä neuvoja pyytämässä.

Hän ehdotti siis:

— Olette tervetullut Koivukoskelle, neiti Vanaja. Voimmehan siellä lähemmin keskustella asiasta. Ehkä kirjastostani löydämme teille hyödyllisiä teoksia.

Aino Vanajan silmissä oli kiitollinen ilme ja hän sanoi:

— Olen hirveän iloinen, herra tohtori. En vaan tiedä, kuinka rohkenen teitä näin vaivata. Uskallanko suorastaan pyytää teiltä vähän opetusta tuntien muodossa.

— Teillä ei tarvitse olla mitään arveluja tässä suhteessa. Olemmehan hyviä ystäviä sukulaisenne, metsänhoitaja Forsgrénin kanssa. Hän on sitäpaitsi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minulle on varsin mieluisaa edes tässä vähäisessä muodossa osoittaa tälle perheelle kiitollisuuttani…

Heidän keskustelunsa keskeytyi siitä, että metsänhoitaja Forsgrén puutarhan puolelta palasi mehiläistensä luota. Hannes Borgin tulo Kuuselaan oli hänelle ilmeisesti iloinen yllätys. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän matkan päästä tunsi vieraansa, ja hän joudutti askeleitaan. Samassa tuli rouva Forsgrén kuistikolle kutsumaan kahvipöytään, joka oli katettu puutarhaan.

Siirryttiin sinne. Forsgrén uhkui innostusta mehiläisiinsä.

Hän huudahti:

— Ne ovat ihmeellisiä yhteiskuntaolentoja, nuo mehiläiset! Kaiken ne uhraavat yhteiskuntansa hyväksi. Yksilö sinänsä ei niille ole mitään, yhteiskunta on kaikki kaikessa.

— Mutta onko se nyt sedän mielestä ihannetila? kysyi Aino Vanaja. — Minä puolestani harrastan ja kannatan yksilön oikeuksia.

— Niinkuin ne muka muuten jäisivät kannatusta vaille! ilkkui metsänhoitaja. Sinulla, esimerkiksi, pikku ystävä, on sitä yksilöllistä itsetietoisuutta vallan riittämiin.

— Sitä tarvitsee henkilö, joka aikoo ryhtyä valloittamaan itselleen sijaa näyttämöllä, huomautti hymyillen Hannes Borg.

— Onko tohtori ollut ystävällinen ja luvannut antaa Ainolle neuvoja? kysyi epäröiden rouva Forsgrén.

— Tohtori on ollut kerrassaan suuremmoisen ystävällinen. Saan käydä Koivukoskella ja tohtori on luvannut suositella minulle kirjoja.

— Toivon, että vielä saat tämän lapsukaisen käännetyksi pois turhuuden tieltä, hymähti metsänhoitaja.

— Mieheni ei ymmärrä eikä rakasta taidetta niinkuin Aino ja minä, selitti Fredrika rouva.

— On hyvää taidetta ja huonoa taidetta, virkkoi Hannes Borg. Sen, joka ei kykene hyvää taidetta luomaan, on luonnollisesti parasta pysytellä loitolla taiteesta.

Aino Vanaja innostui:

— Minä puolestani asetan itselleni vaatimuksen: joko jotain huomattavaa ja suurta, tai ei mitään…

VI

Samaan aikaan kun Hannes Borg oli käymässä Kuuselassa, sujui Elisabetilta maalaaminen erinomaisesti.

Kapteeni Eversen oli tuonut entistään isomman ja komeamman ruusuvihon, ja kun hän tapansa mukaan suudellen Elisabetin kättä ojensi sen hänelle, tunsi Elisabet, että hänen henkensä löyhkäsi väkeviltä. Kahvipaussin alussa kuistikolla Eversen siirtyi istumaan liian lähelle Elisabetia, joka hankki asiaa sisälle ja sieltä palattuaan kahvikuppineen asettui toiselle puolelle pöytää.

Kapteeni oli hyvällä tuulella ja kertoi puheliaasti vaikutelmiaan sotilasvuosiltaan Venäjällä. Vaikka hänen keskustelussaan olikin ylhäisen maailman piireihin tottuneen miehen sileä ja hienokäänteinen sävy, kuulsi siitä kuitenkin esiin joltinenkin kerskuruus ja halu korostaa omaa osaansa. Hän mainitsi mielellään kreivittäriä ja suuriruhtinattaria, joiden kanssa oli seurustellut "intiimisti", ja viehättyi värikkäästi kuvaamaan erään suuriruhtinaan palatsissa vietettyä orgiaa, jonka osanottajat olivat esiintyneet Aatamin ja Eevan puvuissa. Ylhäinen orgian toimeenpanija vähän väsähti keskellä yöllistä hurjastelua ja otti silloin virkistyäkseen samppanjakylvyn marmorialtaassa. Kylvyn aikana soitti näkymätön orkesteri kiihoittavaa kappaletta, jonka säestäminä tanssijattaret ammeen ääressä harsoja heilutellen, mutta muuten tuiki puvuttomina, tekivät kiehtovia liikkeitä… Elisabet, jonka mielestä tällaiset realistiset kuvaukset paremmin soveltuivat herraseuraan, oli käynyt totiseksi ja sanoi hetken kuluttua:

— Tuollaiset orgiat todistavat oikeastaan suurta henkistä onttoutta ja dekadenssia ja olivat luullakseni luhistuvan Venäjän viimeisiä perikadon syitä.

Eversen vastusti:

— Siltä voi tuntua vakavista suomalaisista, joilla on kylmempi ja hitaampi tempperamentti. Minusta ei. Sukuni on kotoisin Tanskasta, mutta äitini puolelta on suoniini valunut slaavilaista verta. Huumaavaa se oli, tuo elämä! Ja nuo Pietarin hovipiirien naiset — niissä vasta oli intohimoa ja tulta! En silti tahdo moittia suomalaisia naisia. Heillä on oma viehätyksensä, ehkä etupäässä sentähden, että he ovat vaikeammin valloitettavissa. Onhan heissäkin intohimoa, mutta se piilee syvemmällä, kova ulkokuori on ensin puhkaistava…

Emännän tarjottua kolmatta kuppia, josta vieras kohteliaasti kieltäytyi, he päättivät vielä hetken jatkaa maalaamista.

Toinen puoli Elisabetin salia oli järjestetty maalausatelieeksi, jonka leveistä ikkunoista ja lasikatosta sisälle tulvivaa valoa tarpeen mukaan saattoi lieventää vaaleilla tai tummahkoilla verhoilla. Elisabetin mielestä iltapäivä-aurinko heloitti häikäisevänä ja hän veti esiin muutaman verhon. Sitten hän asettui matkan päästä katselemaan keskeneräistä muotokuvaa. Eversen riensi hänen viereensä ja kysyi katsellessaan hänen yksinkertaista, mutta aistikasta avokaulaista kesäpukuaan:

— Onko teidän muotokuvaanne koskaan maalattu, rouva Borg? Jos minulla olisi siveltimen taito, en voisi löytää viehättävämpää mallia kuin te…

Hän oli vallan lähellä Elisabetia, tunsi hänen ihonsa raikkaan ja terveen tuoksun, näki hänen somasti kaarevan povensa ja kaunisviivaisen, hiukan ruskettuneen niskansa, ja voimatta hillitä kuohahtavaa intohimoaan, hän painoi tuohon niskaan hehkuvan suudelman.

Elisabet pakeni pelästyneenä maalausjalustan ääreen. Mutta Eversenin raju intohimon puuskaus siitä vaan kiihtyi. Hän riensi Elisabetin jälkeen ja tarttui häntä voimakkaasti vyötäisistä, aikoen vetää hänet syliinsä, kuiskaten:

— Te olette kiehtovin nainen, jonka koskaan olen tavannut. Mies voi teidän tähtenne tulla vallan hulluksi.

Tehden epätoivoisen ponnistuksen Elisabet kiskaisi itsensä irti hänen käsivarsistaan. Ja kun Eversen sittenkin lähestyi häntä, silmät kiiluen hillitöntä himoa, tempasi Elisabet hädissään maalausjalustalta keskeneräisen muotokuvan ja löi sillä ahdistajaansa vasten kasvoja.

Maalattu kangas osui Eversenin otsaan, joka tahrautui tuoreesta maalista, hän peräytyi ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä pois maalia, mutisten:

Iltapäivä — Te ette aina ole ollut yhtä ankara ja pidättyväinen miesten ihailuun nähden, rouva Borg.

Elisabet, jonka hermot olivat kovassa kiihoituksessa, paiskasi sameaksi tahrautuneen maalauksen jalustan juurelle ja huudahti:

— Emme siedä täällä Suomessa pietarilaisia hovitapoja, emme varsinkaan nyt enää, kun Suomi on venäläisistä vapaa.

— Rouva Borg, sanoi Eversen kähisten, vain yksi henkilö on elämässäni solvannut minua siihen tapaan kuin te äsken… noin kouraantuntuvasti. Se oli eräs toverini Pietarin kadettikoulussa. Voin vakuuttaa, että se tuli hänelle hyvin kalliiksi. Mutta te olette nainen, en voi vaatia teiltä sellaista hyvitystä. Naiset saattavat joskus käyttää heikkouttaankin puolustuskeinona.

— Ja miehet käyttävät voimaansa raakuutena.

Näin sanottuaan Elisabet poistui salista, sulkien jälkeensä oven.

Hetken kuluttua hän makuuhuoneestaan kuuli auton jyskytyksen ja näki Eversenin kiiltävissä ajoneuvoissaan huimaa vauhtia kiitävän pois.

VII

Kauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden raatelemana. — Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään? Oliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko siis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää ollutkaan mikään salaisuus.

Ja ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.

Hänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka rajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut. Mutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen. Kuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli joutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi? Kuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta katkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja parjausta! — Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut vetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan erillään muista ihmisistä.

Ja sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken rauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja Elisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina, Hannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen läheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.

Kun heidät vartiojoukon saattamana vietiin naapuripitäjän kirkonkylään, kulki heidän rekensä kirkkomaan ohi. Sen kiviaidan edessä oli järjestyneenä punakaartilaisjoukkue. Etumaisena seisoi komea, solakka, vaaleatukkainen mies, heidän johtajansa, joka paraikaa jakoi määräyksiään. Elisabet tunsi tuon miehen Yrjö Vahteraksi. Hänkin tunsi Elisabetin, vaikka vaan vilahdukselta näki hänet ohi kiitävässä reessä. Yrjö Vahtera käski ajajan pysäyttää reen ja kysyi vartijoilta, minne vankeja vietiin. — Kunnantalolle tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kuului vastaus. Yrjö Vahtera nousi hevosen selkään ja seurasi rekeä kunnantalolle. Hannes Borgia tutkittiin kauan ja vaadittiin ilmaisemaan valkoisten sotasalaisuuksia. Kun hän oli selittänyt, ettei hän paljoa niistä tietänyt ja kun hän ehdottomasti oli kieltäytynyt ilmaisemasta sitä, minkä tiesi, tuomittiin hänet heti ammuttavaksi. Yrjö Vahtera piti koko ajan silmällä Elisabetia, huomasi hänen epätoivoisen ilmeensä ja vastusti tuomion pikaista täytäntöönpanoa. Hän sanoi tahtovansa yksityisesti kuulustella vankeja ja kyllä löytävänsä keinoja pakottaakseen heidät puhumaan. Kun Yrjö Vahteralla oli ylin sotilaallinen johto paikkakunnalla, ja "tuomioistuin" oli tilapäinen, ei rohjettu vastustaa hänen vaatimustaan. Vankeja vietäessä pois tuomiosalista, iski Yrjö Vahtera merkitsevästi silmää Elisabetille. Vangit majoitettiin vajantapaiseen kylmään rakennukseen, mutta siirrettiin sitten Yrjö Vahteran toimesta kunnantalolle. Myöhemmin illalla Yrjö Vahtera kävi Elisabetia tervehtimässä ja lupasi tehdä kaiken pelastaakseen hänet ja hänen enonsa. Unhoittumaton oli se keskustelu, joka heillä siinä pienessä kunnantalon huoneessa oli ollut. Elisabet oli rukoillut Yrjö Vahteraa luopumaan kantamasta aseita isänmaataan vastaan ja pakenemaan heidän kanssaan valkoiselle puolelle. Mutta Vahtera oli vastannut, että hän tahtoi olla mukana vapauttamassa Suomea, järjestämässä täällä uusia parempia oloja, poistamassa sortoa, hankkimassa leipää ja elämän mukavuutta kaikille.

Turhaan Elisabet kyynelsilmin oli vakuuttanut, ettei tämä ollut Yrjö Vahteran valitsemalla tiellä toteutettavissa. Yrjö Vahtera huudahti, että nyt viimeinkin oli koittanut uusi aika, mutta että kaikki eivät sitä vielä käsittäneet. Ja hän lisäsi:

— Sinutkin, Elisabet, kohotan loistaviin oloihin, hyvitän kaiken, mitä olen sinua vastaan rikkonut, sillä rakastan sinua vielä… en koskaan ole ketään muuta rakastanutkaan…

Ja hän oli koettanut intohimoisena lähestyä Elisabetia, joka pelästyneenä oli paennut häntä huoneen soppeen. Silloin oli Yrjö Vahteran raju veri kuohahtanut ja hän oli uhaten huomauttanut, että heidän molempien henki oli hänen käsissään. Siihen vastasi Elisabet, että hän, Yrjö Vahtera, jo oli tuhonnut hänen elämänsä, että hän nyt saattoi antaa sille kuoliniskun. Kiivaana syöksyi Yrjö Vahtera pois. Mutta myöhemmin yöllä hän karkasi sisään ja kertoi kiireissään, että täytyi viipymättä paeta, sillä ylivoimaiset valkoiset joukot lähestyivät kirkonkylää, ja hän aikoi auttaa Elisabetin ja Hannes Borgin turvaan. Omaan rekeensä hän otti heidät ja jätti heidät erääseen mäntymetsään, jossa he sitten kohtasivat valkoiset.

Erotessaan oli Yrjö Vahtera sanonut Elisabetille:

— Toivon, että vielä tapaamme toisemme rauhallisemmissa oloissa. Mutta jos emme enää näe toisiamme, elä onnellisena, jää hyvästi, äläkä muistele minua katkeruudella…

Nämä jäähyväissanat olivat kuin tulikirjaimin kaiverrettuina painuneet Elisabetin sydämeen. Olivatko ne vilpittömät? Oliko Yrjö Vahtera vakaumuksesta liittynyt kapinallisiin, uskoiko hän asiansa oikeuteen? Vai oliko hän vaan seikkailunhalusta, katkeruudesta väärään suuntaan suistuneen elämänsä tähden liittynyt maankavaltajiin? Turhia kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille. Mutta yksi seikka oli Elisabetille varma: hänessä oli taas leimahtanut ilmiliekkiin rakkaus tuohon voimakkaaseen ja kauniiseen mieheen, joka uhmaili kaikkea. Mutta tämä rakkaus oli katkera, sillä olihan Yrjö Vahtera sillä puolella, jonka teot Elisabetin täytyi tuomita, se oli epätoivoinen, sillä hän ei ollut Yrjö Vahterasta kapinan jälkeen kuullut mitään. Oliko hän kaatunut taistelussa, oliko hän joutunut vangiksi ja ammuttu, vai oliko hän paennut Venäjälle?…

Kirvelevä haava oli taas auennut hänen rinnassaan. Joskus sen kipu vaimeni. Iltapäivän kohtaus Eversenin ja hänen välillään oli taas ollut uusi veitsenväännös arpeutumattomassa haavassa…

Missä viipyi Hannes Borg? Aurinko kallistui jo laskuunsa, eikä häntä vielä kuulunut. Elisabet oli kahdenvaiheilla, pitikö hänen kertoa Hannes Borgille mitä hänen atelieessaan oli tapahtunut vai ei. Se varmaankin suuresti olisi pahoittanut hänen enoaan, niin hän ajatteli. Ja mitä oikeastaan hyödytti tuon ikävän tapauksen mainitseminen? Luultavaa oli, ettei Eversen sitä itse kertoisi. Olihan hänen osansa siinä ollut siksi epäedullinen. Mutta tokko tämä tapaus saattoi pysyä salassa? Eikö maalaamisen keskeytys vaatinut selitystä?

Elisabet ei jaksanut sillä hetkellä ajatella sen pitemmälle.

VIII

Oli jo auringonlaskun aika, eikä Hannes Borgia vielä kuulunut kotiin Kuuselasta.

Elisabetin hermot olivat kiihoittuneet, hän oli alkanut soittaa pianoa tyyntyäkseen, mutta sulki jälleen soittokoneen yhden kappaleen soitettuaan. Hän päätti nyt lähteä kävelemään raittiiseen iltailmaan. Poiketessaan metsäpolulle hän muisti, ettei moneen päivään ollut saanut tietoa Vapun tilasta. Hän palasi sentähden kotia ja otti mukaansa muutaman vanhan vaatekappaleen, viedäkseen ne Vapulle.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Elisabet saapui kävelynsä päämäärään, Vapun kurjalle mökille. Vappu istui portailla kuorien perunoita. Hän kuivasi esiliinallaan märät kätensä, tarttuakseen Elisabetin ojennettuun käteen. Mutta Elisabet huomasi, että hän teki sen vastenmielisesti, epäluuloisena.

— Tulin katsomaan, miten Vappu voi, sanoi Elisabet niin ystävällisesti kuin suinkin.

— Niin se vanha elää, kuin märkä palaa, vastasi Vappu äreästi. — Olenhan tässä jo pari päivää laahustellut kotiaskareissa. Kukapa sitä köyhää hoitaisi, jos ei itse hoida itseään, saa nähdä nälkää ja kuolla kuin koira.

— Näkeehän Vapun terveydentilassa sentään edistystä, huomautti Elisabet. — Ilmatkin ovat käyneet lämpimämmiksi. Kenties Vappu pian kokonaan paranee, ja silloin tämä maailma ehkä Vapunkin mielestä näyttää vähän valoisammalta.

— Mikäpä tätä minun elämääni tekisi valoisammaksi. Kun se Junukin on lähtenyt kiertämään maita mantereita. Eikä siitä täällä kotonakaan olisi ollut suurta apua, se kun on ruvennut ryyppäämään. Se oli toista maata se nuorempi poikani Risto. Mutta sen herrat ampuivat kapinan aikana.

— Vappu tekee väärin, kun aina vetää köyhälistön kärsimykset sivistyneen säädyn syyksi. Kapina vaati suuret uhrinsa niin hyvin valkoisilta kuin punaisiltakin. Eivätkä herrat olleet punakapinan alkuunpanijoita, vaan sydämettömät yllyttäjät ja kansan pettäjät. — Mutta en ole tullut tänne väittelemään Vapun kanssa asioista, joita Vappu ei ymmärrä, vaan tuomaan Vapulle vähän vaatteita.

Hän ojensi Vapulle tuomansa vaatekappaleet, hameen, villapuseron ja huivin.

Vappu loi niihin tutkivan katseen, sieppasi ne käsiinsä ja sanoi:

— Tässä alkaakin tämä vaatteen puoli olla hyvin huonoa.

Ja Elisabetin äskeisestä huomautuksesta huolimatta hän jatkoi:

— Täällä kävi eilen eräs pitäjän mies, Taavi Keto, ja hän kertoi, että nyt herrat aikovat laskea meidän köyhien niskoille mahdottomat verotaakat, että me saamme maksaa koko sen sodan kulut. Ja se Taavi kehoitti vaan tekemään vastarintaa ja olemaan maksamatta, sillä olemme jo muutenkin liiaksi saaneet kärsiä.

— Se oli ilmeisesti noita ilkeämielisiä kiihoittajia, jotka pettävät kansaa. Vapun ei pidä niitä kuunnella. Veroja tietysti korotetaan, mutta kaikille, ei vaan köyhille. Ja tämä korotus tapahtuu jokaisen varojen mukaan. Siltä, jolla ei mitään ole, ei voida mitään ottaa. Muuten on ikävää, että Vappu aina on näin katkera. Eikö Vappu käsitä, että esimerkiksi minäkin elän työlläni. Minä vaan teen toisenlaista työtä, taidetyötä. Paraikaa minulla on tekeillä alttaritaulu pitäjän kirkkoon.

— Se sama Taavi Keto sanoi, ettei pitäisi ollenkaan olla kirkkoja, eikä pappeja. Ja se sanoi, että ei tarvitse uskoa taivaaseen eikä helvettiin.

— Jos emme usko, että ulkopuolella meitä on taivas ja helvetti, tulee meidän kuitenkin uskoa siihen taivaaseen ja helvettiin, joka on omassa sydämessämme. Tarkoitan hyvään ja pahaan, joka on jokaisen sydämessä.

Vappu tuijotti tylsänä eteensä, ja Elisabet huomasi, ettei hän kyennyt käsittämään tällaista puhetta, ja hän sanoi lähtiessään:

— Kun Vappu täydelleen paranee, olisi meillä työtä vihannespuutarhassa. Ja sitten Vappu tulee ruualle ja kahville meidän keittiöömme…

Palatessaan Koivukosken pihalle tapasi Elisabet pojan polkupyörineen. Hän oli tuomassa kirjettä Louhivaaran hovista Everseniltä. Poika sanoi siihen odotettavan vastausta.

Elisabet vetäytyi kuistikolle kirjettä lukemaan. Eversen kirjoitti:

'Kunnioitettava Rouva Borg!

Riennän ilmoittamaan suuren pahoitteluni tämänpäiväisen menettelyni johdosta. En tahdo sitä puolustaa, vaan koetan sitä selittää. Sain muutamia hyviä tovereita luokseni kaupungista. Heillä oli mukanaan juomatavaroita, ja näihin aikoihin, joina väkijuomien saanti on vaikeaa, tulin maistaneeksi liiaksi. Siitä johtui, etten tänään voinut hillitä tulista luontoani. En rohkene pyytää Teiltä anteeksi, sillä pelkään että paheksumisenne on siksi suuri. En myöskään oleta, että olisitte halukas jatkamaan muotokuvani maalaamista. Mutta olen jo tullut Teitä melkoisesti vaivanneeksi ja kysyn sentähden, millä saan korvata vaivanne ja ajanhukkanne. Uskokaa, että kaiken käytökseni alkusyynä on ollut ihailu Teitä kohtaan, vaikka se valitettavasti kehittyi väärään suuntaan.

Pyydän vastausta.

Syvästi valittaen ja kunnioittavimmin:

Julius Eversen.'

Elisabet istuutui kirjoituspöydän ääreen ja vastasi kapteeni Eversenille:

'Kiittäen kirjeestänne saan sen johdosta mainita, että se työ, jonka ehdin omistaa muotokuvanne maalaamiseen, oli niin vähäinen, etten katso voivani vastaanottaa siitä mitään korvausta. Puolestani valitan sitä tapaa, jolla hädissäni vastasin menettelyynne.

Kunnioittaen E.B.'

Hän sulki kirjeen kuoreen ja antoi sen polkupyöräilijälle.

IX

Vasta myöhemmin illalla Hannes Borg palasi Kuuselasta. Hän oli hilpeällä tuulella ja riensi heti kotiin saavuttuaan Elisabetin asuntoon. Hänen sisarentyttärensä alakuloisuus herätti hänen huomiotaan ja hän kysyi:

— Oletko sairas? Kasvosi ovat niin kalpeat. Vältellen vastasi Elisabet:

— Olen hiukan väsynyt, olen ehkä tänään tehnyt tavallista enemmän työtä. Ja illan suussa kävin Vapun mökillä. Hänen katkeruutensa ja kiittämättömyytensä saattaa minut aina alakuloiseksi.

Ja kääntääkseen huomion toisaalle hän kysyi, saiko näyttää alttaritaulu-luonnostaan.

Se miellytti Hannes Borgia sekä sommittelultaan, että henkilökuvien ilmeiltä. Ainoastaan Kristuksen kasvoja hän piti hieman sovinnaisina.

Elisabet kertoi, että kunnan asettama arvostelijalautakunta oli vaatinut häntä käyttämään apostolien kuvia varten toisia — paikkakunnalla tuntemattomia malleja. Hannes Borg piti tätä vaatimusta kohtuuttomana ja sanoi, ettei taideteos ole samanlainen kuin pukukappale, joka tilauksesta tehdään. Tilattua hametta voi tilaajan vaatimuksesta koeteltaessa muuttaa, voi jälkeenpäin siihen lisätä kaistaleen, nauhan tai pitsin. Mutta tilattu maalaus on taideteos, jota ei voi ruveta muuttamaan.

— Minä sinun sijassasi en suostuisi muuttamaan luonnosta. Jos tahdot, puhun asiasta kirkkoherran kanssa. Hän on ennakkoluuloton mies ja voi arvovallallaan vaikuttaa lautakuntaan.

Elisabetille tämä käänne oli tervetullut, sillä kernaasti hän tahtoi niin pian kuin suinkin ryhtyä alttaritaulua maalaamaan, luonnostaan muuttamatta. Ja sitten myöhemmin syksyllä, saatuaan palkkion taulusta hän aikoi pitkistä ajoista käydä ulkomailla virkistymässä ja saamassa uusia taiteellisia virikkeitä.

Hannes Borg teki lähtöä. Kun hän poistuessaan kulki maalausjalustan ohi, hän huomasi Eversenin tärveltyneen muotokuvan.

Se herätti hänen hämmästystään ja hän alkoi aavistaa pahaa. Elisabet huomasi sen, eikä tahtonut kauempaa salata päivän kohtausta.

Kuultuaan Elisabetin lyhyen kertomuksen tapahtumasta, Hannes Borg laski muotokuvan takaisin jalustan juurelle ja virkkoi:

— Minua koko tuo muotokuvakysymys arvelutti, mutta en tahtonut siihen puuttua. Mutta annoitpa hänelle hyvän opetuksen. — Ja se hyöty ottelustanne ehkä on, että pääsemme tiheään seurustelemasta Eversenin kanssa.

Sitten Hannes Borg kertoi käynnistään Kuuselassa ja sanoi yhä enemmän antavansa arvoa Forsgrénin puolisoille. Ja ohimennen hän huomautti saaneensa siellä oppilaan, Forsgrénien sukulaisen, neiti Vanajan, joka aikoi antautua näyttelijäuralle.

Palattuaan kotiin ei Hannes Borgia myöhäisestä iltahetkestä huolimatta haluttanut panna maata. Hän rupesi hakemaan esille kirjojaan, mikä ei ollut helppo tehtävä, kun punaiset olivat panneet ylösalaisin hänen kirjastonsa. Puolisen tuntia etsittyään hän oli saanut esille melkoisen kasan näyttämötaidetta käsitteleviä teoksia, jotka järjesti työpöydälleen.

Hän katsoi ulos ikkunasta. Järvelle oli laskeutunut syksypuoleen kallistuvan kesän hämärä. Vaalea keltainen juova läntisellä taivaanrannalla tiesi auringon jo aikoja sitten menneen mailleen.

Rauha oli laskeutunut yli hänen kotinsa. Tämä koti ei ollut säästynyt kapinan hävitykseltä, ja kaikki kestetyt kärsimykset, kaikki katkerat ja järkyttävät mielenliikutukset olivat tähänasti painaneet maahan hänen elämänilonsa. Mutta nyt se taas alkoi elpyä ja nousta, ja hänestä tuntui kuin olisivat uudet keväiset nesteet ruvenneet kiertelemään hänen suonissaan. Ja hänessä heräsi samanlainen suuri työnhalu kuin entisinä aikoina. Nyt hän aikoi jatkaa historiallisten erikoistutkielmiensa sarjaa, "Luonteen ja toiminnan sankareita". Näissä monografioissa hän yleistajuisessa muodossa kuvasi huomattavia henkilöitä eri aikakausilta, asettaen ne kulttuurihistoriallista taustaa vastaan. Vapaasti hän tulkitsi iltakouluoppilailleen näitä luonteita, toivoen siten edistävänsä heidän henkistä kehitystään. Vasta myöhemmin hän aikoi ne julkaista. Ja esteettistä tutkielmaansa "Kauneus" hän tahtoi ruveta jatkamaan. Hänessä monasti heränneet tutkijan epäilyt olivat saaneet hänet keskeyttämään tämän työn. — Tokkohan saattoi tietoperäisesti eritellä kauneuden olemusta ja määritellä sitä yleispätevien käsitteiden avulla? — Eikö kauneus olemukseltaan ole jotain sui generis — jotain niin omalaatuista kuin auringonvalo, rakkaus, hyvyys — eikö kauneus ole luonnon salaisuus, jota se ei ihmisille ilmaise? Mutta joskin niin oli, saattoi sentään kiinnittää huomiota sen vaikutuksiin, niihin sielullisiin tapahtumiin, jotka heräävät kauneuden ihailijassa. Ainakin ne ovat avoinna tutkijan tarkastelulle ja erittelylle.

Hannes Borg katsoi kelloa. Se osoitti puoliyötä. Kuinka nopeasti tämä ilta oli kulunut, kuinka kevyt oli hänen mielensä. Hän viipyi vielä hetken kirjoituspöytänsä ääressä selaillen näyttämöhistoriallisia teoksia ja suunnitellen neuvoja, joita aikoi oppilaalleen antaa.

X

Hannes Borg oli ryhtynyt antamaan Aino Vanajalle "näyttämötunteja". Niitä oli kestänyt jo viikon päivät, ja sekä opettaja että oppilas olivat tehtävään innostuneet. Tunnit annettiin milloin Koivukoskella, milloin Kuuselassa. Hannes Borg saattoi todeta oppilaansa älyn pirteyden ja vastaanottavaisuuden.

Ensimäisellä kerralla Aino Vanaja kertoi kuinka hän edellisenä syksynä eräässä maaseutukaupungissa, jossa hänellä oli ollut konttoripaikka, oli seurannut sen teatterin ohjelmistoa. Ja kun kerran oli esitettävä "Elinan surma", oli nimiosan esittäjätär pari päivää ennen näytäntöä sairastunut. Teatterin johtaja tunsi Aino Vanajan ja tiesi hänen eräässä juhlassa maalla menestyksellä esiintyneen Elinana. Ja kun kappaleen oli määrä mennä helppohintaisena uusintana, uskoi hän tuon osan esittämisen Aino Vanajalle ja antoi hänelle pari kolme harjoitusta. Ja niin hän tuli ensi kerran esiintyneeksi suurehkolle yleisölle. Eräs näytännössä ollut arvostelija oli kiittävästi maininnut hänen näyttelemisestään, kuitenkin huomauttaen, että vasta-alkaja selvästi pilkisti esiin. Tämä esiintyminen ja sen johdosta annettu tunnustus oli häntä rohkaissut jatkamaan.

Hannes Borg selitti aluksi oppilaalleen näyttämötaiteen aseman muiden taiteiden piirissä. Sitten hän loi yleiskatsauksen suuriin näyttämökausiin antiikista alkaen. Aino Vanaja näytti koko sielullaan seuraavan tätä esitystä, ja hänen silloin tällöin tekemänsä kysymykset osottivat syventymishalua.

Näiden valmistavien tuntien jälkeen he päättivät ryhtyä osa-analyysiin, ja Hannes Borg ehdotti, että he ensiksi rupeaisivat tutkimaan Shakespearen "Othelloa".

— Mutta eikö Desdemona, tuo enkelinviaton olento, ole dramaattisesti epäkiitollinen? kysyi Aino Vanaja.

— Neiti hyvä, huomautti Hannes Borg hiukan ivallisesti, mutta samalla ystävällisen oikaisevasti, ei nyt vielä voi olla kysymys dramaattisen primadonnaosan valitsemisesta. Me tutkimme vasta näyttämötaiteen aakkosia, tai korkeintain harjoittelemme tavailemista. Roolitutkimisen tulee perustua koko kappaleen tutkimiseen. Ei yksityinen osa ole irrallaan kappaleesta. Ja "Othello" on Shakespearen täydellisimpiä luomuksia. Mikä psykologinen syvyys luonteiden erittelyssä, mikä suuremmoinen taito kasvavan intohimon kuvaamisessa. Joka sana on tärkeä, välttämättömänä kehittyy toiminta, ja tragiikka ulottuu äärimäisiin rajoihinsa…

Aino Vanaja häpesi hätäisyyttään ja virkkoi:

— Kuinka typerä olenkaan!

* * * * *

Eräänä iltana elokuun alkupäivinä Aino Vanaja ja Hannes Borg istuivat Koivukosken päärakennuksen puutarhakuistikolla. He olivat syventyneet "Othellon" viimeiseen näytökseen ja joutuivat pelkästä lukemisesta sen järkyttävän vaikutuksen valtaan.

Henrika toi kuistikolle teetä ja loi salaa molempiin tutkivan katseen.

Teenjuonnin aikana Aino Vanaja, joka osaksi oli voittanut ujoutensa, kysyi:

— Voisinkohan tohtorilta saada vähän ohjeita näyttämöplastiikassa?

— Plastiikka, vastasi Hannes Borg, on hyvin tärkeä puoli näyttämötaidetta ja meillä melkoisesti laiminlyöty. Mitä minuun tulee, voin kyllä sanoa, mikä plastiikka on hyvä, mikä huono, mutta olen teoreetikko, en mikään käytännöllinen plastiikan opettaja. Tunnen Münchenissä erään erinomaisen plastiikan opettajan, Vincenzo Olivan. Hänen sukunsa on italiaista juurta, itse hän on täydelleen müncheniläistynyt. Jos kerran saatte tilaisuuden päästä Müncheniin, voin suosittaa teitä hänelle.

Aino Vanajan sinisiin silmiin tuli himmeä varjo ja hän huokasi:

— Milloinkahan niin pitkälle pääsen?

Heidän keskustelunsa keskeytyi Elisabetin tulosta. Hänellä oli tärkeää asiaa Hannes Borgille, ja molemmat poistuivat sisälle.

Kapteeni Everseniltä oli saapunut Hannes Borgille ja hänen sisarentyttärelleen kutsu siirrettyyn ja nyt viimein sen viikon lauantaina toimeenpantavaksi aiottuun juhlaan.

Hannes Borg kävi vakavaksi, ja hän kysyi:

— Mitä sinä aiot tehdä?

— Minua luonnollisesti ei haluta sinne lähteä. Mutta eikö näytä paremmalta, että sinä noudatat kutsua?

— Hauskaa se kylläkään ei ole. Mietinpä tarkemmin asiaa.

Hannes Borg aikoi palata oppilaansa luo, mutta Elisabet pidätti häntä ja kertoi, että hän oikeastaan oli keskeyttänyt heidän tuntinsa toisen asian vuoksi. Kapteeni Eversen oli Elisabetille lähettänyt renesanssityylisen lippaan, joka oli koristettu taotusta kullasta tehdyillä vanteilla ja jalokivillä. Lipasta seurasi kirje:

'Kunnioitettava Rouva Borg.

Kun ette salli minun rahan muodossa korvata ajanhukkaanne, toivon, että ette kieltäydy vastaanottamasta tätä lipasta, joka on perhe-esine suvussamme, ja jonka tyyliasu ehkä Teitä taiteilijana miellyttää. Luulen tämän lahjan avulla osaksi voivani luoda hartioiltani sitä kiitollisuudentaakkaa, joka muuten jäisi ainaiseksi niitä painamaan.

Kunnioittavimmin: Julius Eversen.'

— Neuvo minua, mitä minun pitää tehdä, pyysi Elisabet luettuaan ääneen tämän kirjeen.

— Se on hyvin kaunis ja kallisarvoinen esine, sanoi Hannes Borg. En haluaisi vaikuttaa päätökseesi, mutta minun mielipiteeni on se, että vastaanottamalla tämän kalliin lahjan sinä jäisit niin sanoakseni taloudelliseen kiitollisuudenvelkaan Eversenille.

Elisabet mietti hetken ja Hannes Borgin palattua oppilaansa luo hän istuutui kirjoittamaan:

'Herra Kapteeni Julius Eversen,

En voi vastaanottaa lahjaa, jonka olette minulle lähettänyt, sillä se on liian suuriarvoinen korvaamaan minun muutaman tunnin kestänyttä työtäni. Onhan se sitäpaitsi perhekalleus, josta Teidän epäilemättä on vaikea luopua. Vakuutan, että ystävällinen aikomuksenne täydellisesti korvaa hyödyttömän työni, jonka pyydän Teidän unhoittamaan.

Kunnioittaen: E.B. '

Hän asetti lippaan takaisin koteloon, jonka kirjeen mukana jätti odottavalle autonkuljettajalle.

Hannes Borg oli aikaisemmin käskenyt panna hevosen valjaihin, hänellä oli asiaa kirkonkylään ja hän tarjoutui samalla kyyditsemään oppilaansa Kuuselaan.

Kun hän oli istuutunut kääseihin Aino Vanajan viereen ja tarttunut ohjiin, kuiskasi Henrika Elisabetille:

— Oikeinkohan se meidän tohtori nyt viimeinkin aikoo ottaa itselleen rouvan?

— Mitä Henrika nyt sellaisia puhuu! soimasi Elisabet. — Antaahan tohtori hänelle vaan opetusta.

— Niin, se meidän tohtori on niin hirveän oppinut mies ja kaikille se vaan sitä suurta oppiansa ilmaiseksi jakelee.

XI

Louhivuori, Eversenin komea kartano, kohosi Louhijärven ylhäisellä rannalla. Mitä avarin näköala avautui siitä saaririkkaalle järvelle ja ympäröiville viljelysmaille.

Kapteeni Julius Eversenin isoisä, Adam Eversen, oli tullut Suomeen köyhänä, mutta ahkerana ja kyvykkäänä koneenkäyttäjänä. Hänen oli onnistunut koota itselleen pieni omaisuus, jonka jätti perinnöksi pojalleen, Sören Eversenille. Tämä, joka ei isältään perinyt ainoastaan varoja, vaan myös hänen tarmonsa ja yritteliäisyytensä, oli perustanut pienen paperitehtaan, jota myöhemmin laajensi ja jonka vuorostaan jätti perinnöksi pojalleen Juliukselle. Pääasiallisesti siitä johtuivat kapteeni Julius Eversenin tulot, joita hän ruhtinaallisen suurenmoisesti tuhlaili.

Eversenin odotettujen kemujen ilta oli viimeinkin tullut. Paljon oli niistä pitäjällä puhuttu, ja vallan mahdottomia oli kerrottu niitä varten tehdyistä valmistuksista.

Vieraita oli kutsuttu runsaasti, sekä pitäjäläisiä että helsinkiläisiä. Viimemainittujen joukossa oli vanha parooni von Stackelbom, Eversenin kaupunkilaisia juomatovereita, elähtäneisyydestään huolimatta ryhdikäs ja hännystakkiaan moitteettomasti kantava entinen upseeri. Pitäjän väestä olivat huomattavimmat kirkkoherran, kappalaisen, tohtorin, apteekkarin ja maanmittarin perheet, aviopuolisot Forsgrén ja neiti Vanaja. Hannes Borg oli niinikään saapunut, mutta Elisabet oli häntä myöten lähettänyt kiitoksensa ja pyytänyt sanoa saaneensa esteen. Keskellä juhlapukuisia vieraita pisti räikeästi silmään kauppias Herhilä. Hänellä oli yllään smoking-takki, tummansiniset sheviotti-housut, valkoiset liivit, vaaleanpunainen kravatti ja jalassa ruskeat kengät. Paroni von Stackelbom, joka vanhan tapansa mukaan kapteeni Eversenin kanssa puhui ranskaa, varsinkin silloin, kun ei tahtonut, että muut häntä ymmärtäisivät, rypisti nenäänsä nähdessään kauppias Herhilän ja sanoi Eversenille: "Comme il est drôle ce bonhomme-là!" Eversen selitti, että hän tehtaansa asioissa oli ollut vähän tekemisissä kauppias Herhilän kanssa, ja ettei hän valitettavasti ollut voinut jättää häntä kutsumatta.

Iso sali oli juhlaa varten erityisesti koristettu. Keskeltä kattoa riippuvasta vanhasta kristallikruunusta lähtien oli pingoitettu valkoisia silkkinauhoja säteittäin yli katon seiniin asti. Näihin nauhoihin oli kiinnitetty tummanpunaisia ruusuja. Ruusukoristusta oli muutenkin tuhlaillen käytetty. Olihan puutarhan terasseilla ruusuja loppumattomat varastot.

Alkoholikiellosta huolimatta oli taloon hankittu melkoiset määrät juomatavaroita, ja jo kemujen alussa vuoti laseihin runsaasti jaloja viinejä.

Kun tuliaismaljat oli juotu, ehdotti isäntä, että lähdettäisiin katsomaan Louhivaaran kartanon nähtävyyksiä, puistoa, ruusutarhaa, uutta hevostallia, kasvihuonetta, y.m. Jo matkan päästä tuntui ruusuterasseilta vahva tuoksu. Läheltä se oli huumaava. Talli, Eversenin hartaimman huolenpidon esine ja ylpeys, oli vieraiden mielestä suuremmoinen. Permanto oli sileä ja puhdas kuin salin lattia. Kiiltävät, hyvin syötetyt hevoset, joiden joukossa kalliita kilpajuoksijoita, seisoivat itsetietoisina kahden puolen pitkää keskikäytävää olevissa pilttuissaan, eivätkä ollenkaan näyttäneet hämmästyvän, kun talli vierasten sisään astuessa sähköllä valaistiin häikäisevän kirkkaaksi.

Kun lopuksi oli käyty kasvihuoneessa, jossa Eversen muun muassa englantilaisten ylimysten tavoin kasvatti harvinaisia kämmekkä-lajeja, palattiin sisälle. Useat vieraista imartelivat Everseniä sen johdosta, mitä oli nähty, ja joku mainitsi, että tästä uudenasuisesta Louhivaarasta sai käsityksen ruhtinaallisten hovien komeudesta.

Kapteeni Eversen oli säkenöivän henkevä ja kohtelias isäntä, hovimies kiireestä kantapäähän. Emännän tehtäviä hoiti talossa leskirouva Agathe Wigge, Eversenin "serkku", neljänkymmenen vaiheilla oleva nainen, hyvin hienosti puettu ja vielä hyvin kiehtova.

Eversen alotti hänen kanssaan juhlan tanssiosaston.

Hannes Borg oli liittynyt Forsgrénin perheen seuraan, ja hänen huomionsa kiintyi Aino Vanajan pukuun. Se oli tehty vaaleanpunaisesta harsokankaasta. Useimmat muut naiset olivat silkissä, mutta Aino Vanajan yksinkertaisen aistikas hame oli Hannes Borgin mielestä pukevampi kuin kaikki muut. Se päästi hänen solakan vartalonsa sopusuhtaiset viivat täysiin oikeuksiinsa. Ja Hannes Borg totesi, että vaikka Aino Vanaja ei ollutkaan mikään säännöllinen kaunotar, hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli vastustamatonta suloa ja nuorekasta viehätystä.

Kun Eversen "serkkunsa" kanssa oli avannut tanssikemut, hän riensi Aino Vanajan luo ja tanssi hänen kanssaan kauan. Hannes Borg seurasi heidän tanssiaan, ja hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että he olivat komea pari. Mutta heti kun Eversen oli pyytänyt Aino Vanajaa tanssimaan, oli Hannes Borgissa herännyt epämääräisen tuskallinen tunne, jota hän ei voinut itselleen selvitellä. — Aikookohan tuo Don Juan pyydystää tämänkin nuoren naisen pauloihinsa? näin hän sitten ajatteli.

Hannes Borg, joka ei osannut uudenaikaisia tansseja, vetäytyi herrain huoneeseen, missä juomingit olivat täydessä vauhdissa. Innokkain Bakkon palvelija oli kauppias Herhilä. Hän kaatoi ahkerasti viiniä lasiinsa, jonka viipymättä tyhjensi yhdellä siemauksella.

Hänen heikkoutensa oli esiintyä herrasmaisesti ja pyrkiä "lähempään tuttavuuteen" herrassäätyisten henkilöiden kanssa. Hän ei kuitenkaan kehdannut itse suorastaan ehdottaa "arvonimien poisheittämistä". Mutta kautta rantain hän huomautti, että muut sen tekisivät ja että se hänelle olisi ollut mieluisaa. Ja tässä tarkotuksessa hän eri henkilöille kertoi, kuinka vanha kirkkoherra-vainaja oli ollut harvinaisen ystävällinen, oikein "kansan mies", ei yhtään ylpeä. Hän seurusteli hänen, kauppias Herhilän, kuin vertaisensa kanssa ja oli heti alussa pitäjään tultuaan ehdottanut lähempää tuttavuutta. Eikä hän pitänyt siitä, että häntä "karahteerattiin veljeksi"; sinuksi häntä muitta mutkitta täytyi sanoa.

Huolimatta tästä viittailusta, ei kukaan näyttänyt olevan halukas seuraamaan kirkkoherra-vainajan esimerkkiä.

Herhilä teki nyt toisenlaisen hyökkäyksen, suunnaten sen Hannes Borgiin. Imarteleva hymy huulilla hän virkkoi:

— Kirkkoherra puhui tässä eräänä päivänä arvostelulautakunnan kanssa, johon minäkin kuulun, ja hän arveli, että voisimme hyväksyä sen teidän sisarentyttärenne alttaritaulun. Ja kun niin valistunut mies kuin meidän kirkkoherramme on sitä mieltä — Herhilä kohotti tässä ääntään ja katsoi merkitsevästi kirkkoherraan — niin emme mekään pane vastaan. Niin että maalatkoon vaan sen taulun valmiiksi, kyllä rahat sitten heti maksetaan.

— On hyvä, huomautti Hannes Borg, että arvostelulautakunta kirkkoherran vaikutuksesta on asettunut näin järkevälle kannalle.

— Se on hauskaa, jatkoi Herhilä, että näin suuri taiteentuntija on samaa mieltä kuin kirkkoherra. Ja tämän asian päälle kannattaa kilistää laseja ja juoda maljat pohjaan, sillä olemmehan me jo sangen vanhoja tuttavia…

Hannes Borg ymmärsi yskän, mutta ei ollut halukas juomaan veljenmaljaa, kilisti lasiaan ja kasteli hiukan huuliaan.

Herhilä oli ilmeisesti hyvin pettynyt ja siirtyi maanmittari Haaviston luo paremman onnen toivossa.

Juomahuoneessa oli ilma ummehtunut ja läkähdyttävän tupakansavun täyttämä. Hannes Borg poistui sieltä ja palasi saliin. Siellä paraikaa taukosi tanssi, ja parit hajaantuivat eri tahoille, mitkä istumaan salin rococo-sohville ja nojatuoleihin, mitkä isolle kuistikolle ja puutarhaan. Aino Vanaja kulki käsi Eversenin kainalossa, ja molemmat istuutuivat kuistikolle, lähelle lasiovea.

Hannes Borg aikoi mennä puutarhaan, mutta kuistikon ovella pidätti häntä hetkeksi maanmittarin rouva Haavisto, hienosti puettu ja arvonsa tunteva nainen. Hän uhkui paheksumista ja sanoi puoliääneen Hannes Borgille:

— Tietääkö tohtori, että minä ja moni muu tämän pitäjän rouvista olisimme odottaneet sellaiselta hovimieheltä kuin kapteeni Eversen hieman ritarillisempia seurustelutapoja. Sillä onhan täällä muitakin tanssitaitoisia neitosia kuin tuo neiti Vanaja. Vaan kerran tanssittuaan muutamien muiden kanssa, ei kapteeni Eversen suvaitse kunnioittaa heitä katseellakaan. Ja mikä on tuo neiti Vanaja? Tuntematon suuruus, konttorineiti jostain maaseutukaupungista…

Hannes Borg huomautti tähän ohimennen:

— Kapteeni Eversenilla on tunnetusti kaikessa oma päänsä ja makunsa.

Ja hän siirtyi kuistikolle.

Eversen istui hyvin lähellä Aino Vanajaa, ja Hannes Borg, joka oli asettunut kuistikon sohvalle vilvoittelemaan, kuuli selvästi kapteenin soinnukkaan äänen.

— Te tanssitte jumalaisesti, neiti Vanaja, hän huudahti. Liikkeenne ovat harvinaisen sulavat ja ruumiinne niin joustava, että se kykenee ilmaisemaan pienimmätkin tunneväreenne. Sanoitte, että aiotte ruveta näyttelijättäreksi. Minä puolestani kehoitan teitä antautumaan taidetanssin alalle. Tätä alaa varten teillä on kaikki edellytykset, ja kauniille ja etevälle tanssittajattarelle on tätä nykyä koko maailma avoinna. Onhan se kieli, jota hän esiintyessään puhuu, kansainvälinen.

Hannes Borgissa heräsi hänen kuullessaan tätä houkuttelevaa puhetta omituinen levottomuus, ja hänen teki mieli astua esiin ja vastustaa Everseniä. Mutta luontainen ujous ja vastenmielisyys sekaantua toisen puheeseen hänet siitä pidätti.

Eversen oli innostunut ehdotukseensa ja jatkoi hiukan hengästyneenä:

— Näin kerran Wienissä esiintyvän tanssijatar Grit Hegesan. Te olette hänen näköisensä, tai hänen kasvonsa vivahtavat teihin, sillä te olette häntä paljon kauniimpi. Mutta tanssiessaan hänkin oli kaunis. Hän esiintyi silloin eräänlaisessa Pierrot-puvussa, joka päästi hänen vartalonsa edulliset puolet esille. Minulla on hänen kuvansa. Jos teitä huvittaa nähdä se, käyn sen noutamassa…

Eversen riensi sisälle.

Hannes Borg meni Aino Vanajan luo ja varoitti:

— Älkää langetko viettelykseen. Tanssitaide — mikäli sitä voi taiteeksi sanoa — on näyttämötaidetta vähäarvoisempi.

— Kapteeni Eversen on kohtelias hovimies, sanoi Aino Vanaja, hän näkee minun tanssitavassani etevyyttä, jota siinä luultavasti ei ole. Muuten ei teatteri-intoni niinkään helposti ole tukahutettavissa.

Kapteeni Eversenin palatessa tanssijatar Grit Hegesan kuva kädessään, ilmestyi hännystakkisia tarjoilijoita kutsumaan vieraita illalliselle Louhivaaran avaraan ruokasaliin.

XII

Juhlaillallinen oli ollut tuhlailevan ylellinen. Sitä oli kestänyt lähes kolme tuntia. Kauppias Herhilä, joka jo aikaisemmin nauttimistaan väkijuomista oli kohonnut intoilevaan mielentilaan, viljeli illallisen aikana samppanjalasinsa sisällystä niin uutterasti, että hän aterian lopulla muuttui suorastaan häiritseväksi. Lasi kädessä hän meni eri henkilöiden luo ja ehdotti muitta mutkitta lähempää tuttavuutta. Lopulta hän teki tällaisen ehdotuksen maanmittari Haaviston rouvalle. Tämä ylpeä nainen, joka omalta suvultaan oli aatelia ja joka jo muutenkin oli katkera siitä, että kapteeni Eversen tanssin aikana oli laiminlyönyt hänen tytärtään, tiuskaisi:

— Näissä kemuissa on totisesti sietämättömän sekalainen seurakunta!

Hän sanoi tämän tahallaan niin kovaa, että Eversen, joka paraikaa keskusteli rouva Forsgrénin kanssa, sen kuuli.

Eversen meni Herhilän luo ja kuiskasi hänelle pari sanaa korvaan, kehoittaen häntä tulemaan viereiseen huoneeseen. Herhilä oli siksi juopunut, että Eversen toivoi saavansa hänet nukkumaan johonkin toisella puolella rakennusta olevaan huoneeseen. Mutta hän oli erehtynyt. Herhilässä oli vielä hereillä järjen kipinä, ja hän huusi kapteenin puoleksi väkisin vetäessä häntä pois ruokasalista:

— Tämä voi käydä teille kalliiksi, herra kapteeni!

Vielä useiden huoneiden kautta pöytävieraat kuulivat hänen rähisevän, kunnes Eversen erään rotevan tarjoilijan avulla sai hänet nousemaan autoon, joka vei hänet kotia.

Ulkonaisesti tyynenä, mutta sisässään raivoten Eversen palasi vieraidensa luo ja sanoi:

— Olen kauppias Herhilän kautta tilannut tavaroita hovin korjaustöihin. Sentähden kutsuin hänet tänne täksi illaksi. Kadun sitä nyt ja toivon, että vieraani unhoittavat tämän ikävän välikohtauksen.

Jälkiruuan syötyään vieraat kiittelivät isäntää ja hajaantuivat saliin ja sisähuoneisiin.

Jotenkin pian kahvin jälkeen alkoivat useimmat heittää hyvästiä, maanmittarin rouva ensimäisenä. Hän ojensi itsensä suoraryhtiseksi, nosti pään kenoon ja sanoi jäykästi:

— Saan kiittää tästä illasta.

Eversen kehoitti vieraitaan vielä jäämään.

— Näin aamuhämärässä pieni huviretki moottorissa ja veneissä lähimpään saareen saattaisi aterian jälkeen virkistää — hän huomautti.

Mutta runsaan kestityksen saaneiden vierasten lähtöinto ei ollut hillittävissä. Toinen toisensa jälkeen hyvästeli isäntää ja poistui. Forsgrénien ja Aino Vanajan hyvästiä jättäessä sanoi Eversen:

— Toivon, neiti Vanaja, että pian taas tapaamme. Kiitän teitä vielä kerran notkeasta tanssistanne.

Kun metsänhoitaja Forsgrén ja hänen vaimonsa istuutuivat ajoneuvoihinsa ja Aino Vanaja alkoi nousta kuskilaudalle, huomautti Eversen:

— Neidillä on siinä epämukava istua. Jos maltatte odottaa hetken, kunnes autoni palaa, on minulla kunnia viedä teidät sillä kotia.

Hannes Borg, joka samalla teki lähtöä, kuuli tämän ja ehätti sanomaan:

— Onhan se turha vaiva. Minun ajoneuvoissani on hyvä tila, ja tieni vie Kuuselan ohi, jos neiti Vanaja tyytyy näihin vaatimattomampiin ja hidaskulkuisempiin ajoneuvoihin.

— Tohtori on kovin ystävällinen, virkkoi Aino Vanaja. Mutta voisin aivan hyvin istua tuossa kuskilaudalla.

Hannes Borg kehoitti: — Olkaa hyvä vaan, neiti. Ja hän ojensi kätensä auttaakseen häntä nousemaan ajoneuvoihin.

Kapteeni Eversen loi Hannes Borgiin terävän katseen ja näytti loukkaantuneelta. Mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vaan ja palasi sisälle.

Viimeisten vieraiden lähdettyä riensi "leskirouva" Agathe Wigge kiihoittuneena Eversenin luo ja tiuskaisi:

— Sinun pitäisi hiukan pitää vaaria hovimiesmaineestasi, eikä esiintyä niin poikamaisena kuin tänä iltana!

— Anteeksi, rakkaani, virkkoi Eversen ivallisesti, ole hyvä ja motivoi tarkemmin tuo mainesanasi "poikamaisena".

— Niinkuin se olisi tarpeellista! Niinkuin et itse tietäisi, kuinka tänä iltana olet suututtanut pitäjän "noblessin" rouvat ja neidit tanssimalla koko illan tuon tyttöletukan kanssa.

— Hovimiesmaineestani en välitä rahtuakaan ja tämän pitäjän "noblessista" en maksa viittä penniä. Tuossa nuoressa naisessa, jota suvaitsit mainita tyttöletukaksi, on jotain teeskentelemätöntä ja luonnonraikasta. Minua huvitti seurustella etupäässä hänen kanssaan, se oli pikanttia, siinä kaikki…

— Sinun "nonchalancesi" on suorastaan häikäilemätön.

— Oletko mustasukkainen, Agathe? Se olisi lapsellista. Unhoitat, että molemmat olemme pidättäneet toisillemme täyden vapauden. Ainoastaan täydellinen vapaus voi sitoa. — Miksi nyt otat näin mitättömän seikan niin traagillisesti?

Eversen lähestyi häntä ja tahtoi painaa suudelman hänen paljaalle kaulalleen. Mutta Agathe Wigge väisti häntä, riensi huoneeseensa ja lukitsi sen oven.

Tämä vastustus kiihoitti Everseniä, ja hän kolkutti ovelle sanoen:

— Agathe, älä nyt ole vihainen, olkaamme ystäviä niinkuin ennenkin.

Agathe Wigge ei suvainnut vastata mitään. Samassa kuului auton jyskytys pihalta. Se palasi kyyditsemästä Herhilää.

— No hyvä, huusi Eversen. Kyllä minä saan muualta seuraa. Lähden karjatalolle.

Hän riensi makuuhuoneeseensa, riisui juhlavaatteensa ja puki ylleen urheilupuvun. Tätä tehdessään hän avasi ikkunan ja käski kuljettajan pitää auton lähtövalmiina.

Kun hän muutettuaan vaatteet kulki Agathen oven ohi, oli se raollaan ja hänen "serkkunsa" sanoi:

— Aiotko todella lähteä karjatalolle tähän vuorokauden aikaan? Sinäpä olet lapsellinen.

— Olemme siis molemmat lapsellisia. Kaipaan muuten nyt hauskaa seuraa. Hyvää yötä, Agathe.

Hän alkoi astua pihalle, noustakseen autoon.

— Jos nyt lähdet karjatalolle, tiedän millaista seuraa haet itsellesi. Jos et muuta päätöstäsi, käännän minä huomenna selkäni Louhivaaralle.

— Eläköön täydellinen vapaus.

— Sen sanon vaan, että et koskaan ole antanut minulle tunnustusta siitä työstä, jonka olen uhrannut talosi hoitoon. Saammepa nähdä, kuinka pitkälle pääset tämän niskoittelevan ja epärehellisen väen kanssa, kun itse ryhdyt ohjiin. Epäkäytännöllisyytesi, välinpitämättömyytesi ja tuhlailusi ovat tunnetut. Minä…

— Tuskallisinta, mitä tunnen, on kiitollisuuden taakka. En suinkaan tahdo jäädä sinulle liian suureen kiitollisuuden velkaan. Hyvästi, Agathe.

Hän nousi autoon ja käski kuljettajan ajaa karjatalolle.

XIII

Auringon nousuun ei enää ollut monta hetkeä. Linnut lauloivat riemukkaasti uuden päivän ylistystä, ja tienviereisellä niityllä liiteli ohuita sumukaistaleita. Kauempana, punaisen ladon kohdalla ne näyttivät keinuvalta keijujen utupiiriltä.

Hannes Borg palasi Kuuselasta saattamasta Aino Vanajaa.

Hän istui ajoneuvoissaan unelmiin vaipuneena. Höllästi hänen kätensä pitelivät ohjia, mutta tie oli tuttu Toverille, ja se juoksi omin päin vinhaan kotia kohti.

Hannes Borg tunsi, että hänen sisällään oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: hän rakasti voimakkaasti ja syvästi. Aino Vanajan valoisa ja nuorekas kuva päilyi hänen mielessään: solakka, joustava varsi… kullankeltainen tukka, oikealle ohimolle valuva kiharatöyhtö… ruiskukansiniset silmät, joiden ilmeet ihmeellisesti vaihtuivat tunnevivahduksien mukana.

Hän tunsi samantapaista elämänriemua kuin ylioppilasvuosina, jolloin mieli aukeni kauneudelle ja elämä hymyili edessä suurena, koettelemattomana, mutta täynnä kiehtovia lupauksia ja suloista hymyä.

Hän saapui niityn laidassa olevan punaisen ladon kohdalle. Aurinko nousi paraikaa ja kultasi hänen kotinsa. Kuinka hän sitä nyt rakasti, hänestä tuntui, kuin olisi se käynyt hänelle entistään kalliimmaksi.

Kaikki nukkuivat vielä Koivukoskella. Ainoastaan Rob Roy oli valveilla ja riensi häntäänsä heiluttaen herraansa tervehtimään.

Hannes Borg riisui hevosen valjaista ja päästi sen niitylle syömään. Hän oli niin pirteä, ettei häntä haluttanut vielä lähteä levolle… niin, tokko hän yleensä panisi maata ollenkaan? Olihan yö jo ohi ja oli valjennut kultainen päivä täynnä ihanuutta ja uutta elämää.

Hän meni puutarhan kautta rannalle. Kukkalavojen kastepisarat kimmelsivät jalokivillä ja lennättivät hänen sieraimiinsa tuoksujaan. Rob Roy seurasi isäntäänsä ja meni hänen kanssaan veneeseen. Hannes Borg souti järven vastakkaiselle rannalle ja nousi näköalakalliolle. Kaukaa havumetsän takaa pisti esiin Kuuselan kartanon torni. Siellä asui hän, jonka valoisa kuva täytti Hannes Borgin mielen ja jonka muisteleminen sai hänen povensa rajusti sykähtelemään. Ja tämä uusi tunne oli puhjennut selvänä ja voimakkaana hänen tietoisuuteensa kuluneen yön kemuissa.

Sanomaton hellyys täytti hänen sydämensä, tuo yksinäinen mies tunsi onnentarvetta, elämäntoverin kaipuuta, hän, joka luuli aikoja sitten kuolleensa sellaisille tunteille. —

Hän tunnusti itselleen, että hän yksinomaan Aino Vanajan tähden oli lähtenyt noihin kemuihin, jotka hänelle olivat olleet vastenmieliset… nähdäkseen miten Eversen suhtautui tuohon nuoreen naiseen, niin, suorastaan peläten tuon häikäilemättömän miehen vaikutusta. Ja nyt hän sen tiesi: hänellä oli kilpailija, vaarallinen kilpailija, joka kaikkea uhmaillen ajoi takaa hetken nautintoa ja huumausta. Olihan Hannes Borg jo neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta luuli olevansa hyvin säilynyt… ei vielä harmaata hiusta ohimoilla. Lisäksi hän oli nuori mieleltään ja elinvoimainen. Mutta Eversen oli seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi, pitkä, pulska mies, ja täynnä niitä ominaisuuksia, jotka häikäisevät ja kiihoittavat naisia. Hän oli komea sotilasunivormussaan, rikas ja tuhlailevan antelias. Saattoiko Hannes Borg toivoa voittoa tämän miehen kilpailijana? Ainakin täytyi yrittää. Hän tiesi, että Eversenin pyyteet olivat rajuja, mutta ohimeneviä, että hän katkottuaan uuden kukkasen oli hakeva itselleen uutta aistien kiihoitusta. Hannes Borg taas tunsi, että hänen kiintymyksensä oli syvä ja luja, siihen näytti sisältyvän hänen loppuelämänsä onni tai onnettomuus, ja hänen täytyi ryhtyä taisteluun loitontaakseen Eversenin tuosta nuoresta naisesta. Mutta miten? Pyytääkö Aino Vanajan kättä? Hänen luontainen ujoutensa sai hänet heti hylkäämään tämän keinon. — Kosia niin lyhyen tuttavuuden jälkeen — ollenkaan tietämättä mitkä tuon nuoren neidon tunteet häntä kohtaan olivat.

Ja lisäksi sukelsi hänen mielensä syvyydestä esille muisto aikaisemmilta vuosilta — hairahdus ja synkkä naiskohtalo, johon hän, joskin epätahallisesti, oli antanut ensi sysäyksen. Ja vaikka tuo syvälle vajonnut nainen, jonka hän kaikesta huolimatta oli tarjoutunut ottamaan vaimokseen, jo oli kuollut, itse tuon suhteen synkeys oli jäljellä, painaen hänen omaatuntoaan. Ja hänen ja tuon naisen poika, tuo rappiolle joutunut nuorukainen, missä hän nyt olikaan, mitä hänestä oli tullut senjälkeen kun Hannes Borg oli turhaan koettanut häntä kohottaa ja siveellisesti kasvattaa, ja sittenkuin hän oli kotoaan karannut? Saattoiko hän, Hannes Borg, tämän entisyytensä painamana astua tuon viattoman nuoren naisen eteen ja pyytää hänen kättänsä? Ei ainakaan tunnustamatta tuota entisyyttään. Miten tuo nuori nainen silloin oli suhtautuva häneen… ja saattoiko hän häntä rakastaa?

Nämä ristiriitaiset ajatukset olivat himmentäneet Hannes Borgin äskeisen riemun. Mutta olihan tuo riemun hetki, vaikkakin lyhyt, ollut kaunis ja kirkas.

Hän palasi kotiin, tunsi raukeutta, riisui hännystakkinsa, heittäytyi salin isolle mahonki-sohvalle ja vaipui unenhorrokseen.

XIV

Aino Vanaja ja Hannes Borg olivat palatessaan Eversenin kemuista sopineet, etteivät seuraavana päivänä pitäisi osa-analysituntia. Neiti Vanaja oli huomauttanut, ettei hän väliintulleen juhlan vuoksi ollut tarpeeksi ehtinyt valmistautua. Ja "osaamatta läksyään" hän ei kehdannut tulla tohtorin luo tunnille. Hannes Borg oli sanonut hyvin ymmärtävänsä sen, mutta että he silti seuraavana päivänä tapaisivat toisensa, sillä hänellä oli asiaa Forsgrénille.

Herättyään ja muutettuaan pukua Hannes Borg läksi tervehtimään sisarentytärtään. Elisabet oli ollut varhain ylhäällä. Hän näytti alakuloiselta ja sanoi ikävystyneensä Hannes Borgin poissaollessa.

— Minulla on tunnonvaivoja siitä, että jätin sinut tänne yksiksesi, sanoi Hannes Borg, ja että läksin noihin ikäviin kemuihin. Mutta…

Hän keskeytti puheensa, epäröiden mitä sanoa. Oikean lähtönsä syyn hän hyvin tiesi, mutta vältti sitä koskettelemasta, jatkaen:

— Olisi epäilemättä herättänyt huomiota, jos me molemmat olisimme loistaneet poissaolollamme. Se olisi antanut aihetta monenlaisiin arveluihin ja juoruihin…

Sitten hän kertoi, että kunnan arvostelulautakunta oli päättänyt suostua alttaritaulun maalauttamiseen alkuperäisen muuttamattoman luonnoksen mukaan, ja tämä tieto ilahutti Elisabetia. Hän sanoi ryhtyvänsä työhön ja saatuansa sen valmiiksi matkustavansa ulkomaille.

Hannes Borg ehdotti, että he yhdessä lähtisivät Kuuselaan, ja Elisabet suostui siihen kernaasti, hän kun kaipasi vaihtelua ja virkistystä. Ja hänen enonsa virkkoi hetken vaiettuaan:

— Minulla olisi vielä toinenkin ehdotus, tai oikeastaan se onkin tilaus. Luuletko, että levätessäsi alttaritaulun maalaamisesta voisit tehdä muotokuvaluonnoksen. Tiedän, että et kernaasti tee kahta työtä samaan aikaan. Mutta ajattelin… että kun varsinainen taideaihelma on valmis, ei tällainen pieni sivutyö kenties häiritsisi.

— Ei suinkaan. Sinun "tilauksesi" eivät minua yleensä häiritse. Mutta olenpa utelias kuulemaan mitä saan sinulle maalata.

Ujoudestaan huolimatta Hannes Borg rohkaisi itsensä ja virkkoi:

— Tahtoisin maalauttaa Aino Vanajan kuvan. Ne tunnit, jotka olen hänelle antanut, ovat olleet mielenkiintoisemmat, kuin mitä alussa odotin. Oppilaani on hyvin lahjakas, ja jos hän vaan pääsee hyvään alkuun, luulen, että hänestä tulee jotain huomattavaa. Hänellä oli tutkiessamme Desdemonan osaa traagillinen ilme, joka minuun vaikutti syvästi. Hänen kasvolihaksensa ovat hyvin joustavat ja tottelevat hänen eri tunnelmiaan, joita silmät ihmeellisesti kuvastavat. Olisipa mielenkiintoista, jos saisit juuri tuon ilmeen kiinnitetyksi kankaalle.

— Minusta on hauskaa maalata neiti Vanajan kuva. Hänen kasvonsa ovat todella mielenkiintoinen malli. — —

Saapuessaan Kuuselaan he huomasivat, että oli tapahtunut jotakin, mikä oli painanut alas isäntäväen muuten tasaiset ja rauhalliset mielet.

Kun oli vaihdettu tervehdykset ja istuuduttu vanhanaikuisesti kalustettuun saliin, valitti Forsgrén, että hänellä arentimiehensä takia taas oli ollut ikävyyksiä, että tämä mies oli ruvennut juomaan ja että hänen perheensä asiat ja vuokralle ottamansa tilan hoito olivat joutuneet rappiolle:

— Minun oli pakko sanoa hänet irti vuokrasopimusajan päättyessä. Enhän voi sallia, että viljelysmaani joutuvat hunningolle, ja etten maakamarastani saa irti edes puoltakaan siitä, mitä sen pitäisi tuottaa.

— Tekisitpä nyt osaviljelyssopimuksen, johon niin usein olen sinua kehoittanut, huomautti Hannes Borg.

— Mikä se oikein on tuo kuuluisa osaviljelyssopimuksesi? kysyi Forsgrén puoleksi epäilevänä, puoleksi ivallisena.

— Siitä voisi paljonkin sanoa. Onhan olemassa runsas osaviljelystä käsittelevä kirjallisuus. Mutta lyhyesti sanoen on osaviljelyssopimus sellainen, että maanomistaja luovuttaa maansa viljeltäväksi niin sanotulle osaviljelijälle, samalla myöntäen hänelle vapaan asunnon ja työkalut. Osaviljelijä viljelee hänen maatansa ja korjaa sadon, jonka omistaja ja viljelijä keskenään jakavat tasan.

— Ja siinäkö kaikki?

— Siinä lyhyesti kaikki, mikä koskee sopimuksen aineellista puolta. Mutta sen siveellinen puoli on paljon laajempi ja painavampi. Se henkilö, jolle osaviljelyssopimuksen mukaan olet maasi viljeltäväksi antanut, ei ole työorjasi, ei ole palvelijasi, vaan on etutoverisi. Kuta suurempaa huolta hän omistaa viljelystyölleen, sitä suurempi on hänen osuutensa sadosta ja siis myös hänen työnsä palkka. Siinä paljon suurempi molemminpuolisen tyytyväisyyden lähde. Arentimies tekee pakollista työtä, ja kun tulee huono vuosi, on hänen kuitenkin suoritettava sinulle sovittu maksu. Tämä saattaa arentimiehen kyvyttömäksi maksamaan sinulle vaadittua vuokramaksua. Se taas aiheuttaa tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Mutta osaviljelystä harjoittaessanne te molemmat huonon sadon tultua kärsitte vahingon. Tämä on omansa synnyttämään luottamusta ja tyytyväisyyttä.

— Tuo kuulostaa lupaavalta. Jospa se vaan olisi meidän oloissamme toteutettavissa. Mutta tahdonpa joka tapauksessa punnita asiaa.

— Se minua ilahuttaa. Osaviljelys on lempituumani, ja kun rupean viljelemään suotani, noudatan osaviljelysaatetta. Ja sinulta, joka olet suoviljelyksen erikoistuntija, tulen sitten pyytämään neuvoja.

Rouva Forsgrén, jota tämä keskustelu ilmeisesti ei ollut huvittanut, oli odottanut sen päättymistä ja puhkesi heidän vaiettuaan puhumaan:

— Tietääkö tohtori, että meillä eilisten kemujen tähden on ollut ikävyyksiä. Kävin aamupäivällä kirkonkylän puodissa ja tapasin siellä maanmittari Haaviston rouvan. Hän oli huonolla tuulella ja tervehti minua jäykästi. Hän oli katkera Eversenin sukulaisellemme Aino Vanajalle osoittamasta huomaavaisuudesta. "Onhan tässä pitäjässä muitakin tanssitaitoisia nuoria naisia. Esimerkiksi meidän tyttäremme, joka on ollut vuoden Sveitsissä ja läpikäynyt uudenaikaisen salonkitanssikurssin"… näin hän selitti ja sitten hän kähisten jatkoi: "Mutta se kuuluu olevan hyvin lyhytaikainen se kapteeni Eversenin suosio. Näkeehän sen siitäkin, että rouva Agathe Wigge muuttaa pois Louhivaarasta, tänä aamuna hän soitti minulle ja sanoi tulevansa jäähyväisille…"

Rouva Forsgrénin ystävälliset lapsensilmät hohtivat surullisina ja hän huokasi syvään sanoen:

— Mitä me sille voimme, että kapteeni Eversen tanssi enemmän Ainon kanssa kuin muiden.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka Hannes Borg viimein keskeytti:

— Kapteeni Eversenillä on päähänpistonsa ja oikkunsa, eikä hän huoli siitä, jos hän niillä loukkaa muita.

Aino Vanaja tuli nyt saliin vieraita tervehtimään. Hänen kasvoissaan oli jotain outoa ja uhmaavaa. Hän koetti kuitenkin esiintyä iloisena ja löi leikiksi pitäjän naisten suuttumuksen:

— Minun tasapainoani tämä vähäpätöinen seikka ei saa horjumaan. Minua vaan pahoittaa, että tädillä sentähden on ollut ikävyyksiä.

Hannes Borgia ei miellyttänyt se, että Aino Vanaja otti asian niin kevyeltä kannalta. Tuo uhma ja toisten mielipiteen ylenkatsominen oli hänestä vastenmielinen. Ja sitten hän ajatteli: oliko neiti Vanaja sisimmässään iloinen Eversenin osoittamasta huomaavaisuudesta?

Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta selittämätön vaisto esti häntä sitä tekemästä.

Fredrika rouva tajusi, että tilanteessa oli jotain väkinäistä, ja haihduttaakseen ikävän tunnelman hän ehdotti, että kahvia odotettaessa naiset lähtisivät kävelylle puutarhaan, jotta Elisabet näkisi sen paikan, mistä rouva Forsgrén halusi saada heidän talonsa maalatuksi, ja että Forsgrén sillä aikaa näyttäisi tohtori Borgille mehiläisiään.

Ehdotukseen suostuttiin kernaasti. Mutta heidän astuessaan pihanpuoleiselle kuistikolle, ajoi Eversenin auto portaiden eteen. Siinä istui ainoastaan kuljettaja, joka toi neiti Vanajalle kapteeni Everseniltä ison ruusuvihon ja kirjeen.

Aino Vanaja siirtyi kuistikon kulmaan ja luki itsekseen kirjeen:

'Kunnioitettava Neiti.

Kun eilisissä kutsuissani sattui pieniä epäsointuja ja vierailla oli niin kiire, ettei ehditty panna toimeen mitään intiimimpää ohjelmaa, olen aikonut täydentää sen mikä jäi vajanaiseksi. Aikomukseni on järjestää ravunpyyntiretki karjatalolleni, jonka ohi virtaa rapurikas joki. Tahdon tällä kertaa kutsua pelkkää nuorta väkeä. Siitä on tuleva nuoruuden ja kauneuden juhla. Ei varsin paljo vieraita: ahdas, valittu piiri. Eivätkä kai kaikki pitäjän neitoset olisikaan halukkaita tulemaan. Monet ovat, mikäli olen kuullut, loukkaantuneet siitä, että viehätyin tanssimaan etenkin Teidän kanssanne.

Ehkä saamme ilon nähdä Teidän soihtujen valossa tanssivan tarantellaa. Minulla on naamiopukuvarastossani etelämaalaisia kansallispukuja. Kenties suvaitsette niistä valita jonkun. Olen ajatellut täksi huviretkeksi huomisiltaa. Toivon, että voitatte ennakkoluulot ja tulette, sillä ilman Teitä huviretki menettäisi pääviehätyksensä.

Autoni tai vaununi ovat milloin tahansa käytettävissänne. Teidän tarvitsee vaan käyttää puhelinta.

Pyydän vastaustanne.

Kunnioittavimmin: Julius Eversen.'

Luettuaan kirjeen Aino Vanaja kertoi Everseniltä saaneensa kutsun huviretkelle hänen karjatalolleen.

— Se vielä puuttuisi, huudahti Forsgrén. Ethän toki aio lähteä sinne? Tuo karjatalo on hänen pahimpien orgioidensa pesäpaikka.

— Miksi en lähtisi, vastasi Aino Vanaja. Aion uhmailla tämän pitäjän naisten pikkumaista suuttumusta.

— Te nuoret olette niin valmiit uhmailemaan. Ja uhmailkaa vaan minun puolestani, kun uhmanne on oikeutettua. Mutta se, mitä sinä sanot pikkumaiseksi suuttumukseksi, on itse asiassa suureksi osaksi oikeutettua loukkautumista Eversenin ylimielisen käytöksen johdosta.

— Se on totta, että kapteeni Eversen suvaitsi tanssia enemmän minun kuin muiden kanssa. Ja se voi olla hänen asiansa. Mutta se ei ollut minun syyni, en minä häntä siihen kehoittanut.

Fredrika rouva puuttui nyt puheeseen:

— Minusta on kyllä ikävä, että verrattain pienestä seikasta on nostettu suurta melua, ja se voi vielä kiihtyä, jos Aino lähtee huviretkelle. Mutta paha on myös suututtaa kapteeni Everseniä. Hän on rikas ja aulis auttamaan. Hän ehkä lainaisi Ainolle rahoja hänen opintoihinsa.

Forsgrén nuhteli närkästyneenä:

— Sinä, Fredrika, olet joskus vallan sokea teatteri-innossasi. Eversen on viimeinen henkilö, jonka puoleen on käännyttävä raha-asioissa. Hän vaatii aina erityisen korvauksen antamastaan avusta.

— Mutta setä näyttää pitävän minua lapsena, jota voi kohdella mielivaltaisesti. Minä en pelkää kapteeni Everseniä, olenhan jo nuoresta saanut tulla omin neuvoin toimeen ja osaan pitää varani. Te nähtävästi pidätte Everseniä hirviönä. Minulle hän on näyttänyt ainoastaan ritarilliset puolensa.

— Hän osaa olla ritarillinen ja rakastettava, silloin kun tahtoo ja niin kauan kuin se häntä itseään miellyttää. Toiste hän taas voi olla häikäilemätön, jopa raakakin, huomautti Elisabet.

Aino Vanaja loi Elisabetiin pitkän, kysyvän katseen.

— Minä en salli, että lähdet tuolle huviretkelle, huudahti Forsgrén, kun sinne yksinomaan tulee nuoria ja kun pidot ovat syrjäisellä karjatalolla.

— Minua ei erityisesti huvita lähteä sinne, mutta minusta tuntuu omituiselta kieltäytyä ja vaikealta keksiä siihen syy.

— Sen sanon vaan, virkkoi Forsgrén, että niin kauan kuin asut minun talossani, en hyväksy lähtöäsi tuon elostelijan pietarilaiseen orgiaan.

Metsänhoitaja oli käynyt vallan punaiseksi kasvoiltaan. Ja peläten, ettei voisi hillitä itseään vieraiden läsnäollessa, hän poistui sisälle.

Tilanne oli kehittynyt lopen tuskalliseksi, ja Elisabet ja Hannes Borg eivät tietäneet mitä sanoa, miten suhtautua siihen.

Rouva Forsgrén näytti surulliselta ja ehdotti toistamiseen, että lähdettäisiin kävelylle puutarhaan.

XV

Naapuritilalliselta Hannes Borg oli polkuhinnasta ostanut laveahkon suon, joka oli molempien tilojen rajalla. Niinä parina vuotena, joina hän oli sen omistanut, hän ei ollut siihen kajonnut, eikä ollut siitä hyötynyt muuten kuin mikäli siitä oli poimittu karpaloita ja muuramia. Mutta siihen suohon liittyi hänen tulevaisuudentuumiaan.

Kulkiessaan kirkkaana elokuun aamuna pitkin sen laitaa hän päätti vielä sinä syksynä ruveta kaivauttamaan siihen ojia ja siten panna alkuun suoviljelyksensä.

Hänen siihenastinen viljelyksensä oli ollut siksi vähäinen, että se juuri tyydytti hänen pienen taloutensa tarpeet. Siinä hän ei ollut voinut toteuttaa lempituumaansa, osaviljelystä. Mutta tämän suon hän aikoi viljelyttää osaviljelysperiaatteiden mukaan. Ja kun hän katseli tätä mutaista, osaksi sammalen peittämää vetelää maa-aluetta, hän ajatteli, että meillä vielä on niin paljo muokkaamatonta maaperää, sekä aineellista että henkistä, että vielä on niin paljo raivaustyötä suorittamatta. Miten saada tähän työhön innostusta ja sovinnollisuutta? Yhdeltä aineellisen työn sovinnollisuuden edistäjältä hänestä tuntui osaviljelys. Ja hänessä heräsi halu puutarhaviljelyksensä ohella itse ottaa osaa tuohon suonraivaukseen.

Tiheän männikön kautta hän teki laajan kierroksen ennenkuin palasi kotia. Silloin sukeltautuivat eilispäivän tapaukset hänen mieleensä. Eversenin uudet kutsut häntä huolestuttivat. Oliko hänen puuttuminen asiaan? Kehottaisiko hän Aino Vanajaa jäämään niistä pois? Se tuntui perin vaikealta. Sekaantuminen toisten ihmisten asioihin oli aina ollut hänen luonteelleen vastenmielistä. Mutta toiselta puolen, katsoisiko hän kädet ristissä miten tuo hurjimus pyytäisi pauloihinsa sen naisen, jota hän ihaili ja rakasti, joka oli muuttanut ja nuorentanut koko hänen olemuksensa? Ei, ja tuhannesti ei! Jo sinä iltana saattoi tuo onnettomuus tapahtua. Se oli estettävä millä keinoilla tahansa.

Kun hän palasi kotiin kävelyltään, odotti häntä poika, joka toi kirjeen neiti Vanajalta. Hannes Borg avasi kuoren ja luki:

'Kunnioitettava Herra Tohtori!

Eilinen kohtaus, jonka todistajaksi Te jouduitte, kärjistyi lähdettyänne, ja setä Forsgrénin ja minun välillä vaihdettiin sanoja, jotka kummaltakaan puolelta kenties eivät olleet niin pahasti tarkoitettuja, mutta jotka kuitenkin saattavat minulle mahdottomaksi kauempaa nauttia sukulaisteni vieraanvaraisuutta. Ja vaikka olen päättänyt olla lähtemättä kapteeni Eversenin huviretkelle, ovat setä Forsgrénin lausumat paheksumissanat siksi ankarat, että en voi tehdä muuta kuin jo huomispäivänä lähteä pois Kuuselasta. Konttoripaikastani Tampereella olen aikaisemmin sanoutunut irti, ja kun ei minulla tällä haavaa ole muuta toimeentuloa, aion toistaiseksi lähteä auttamaan äitiäni, joka on postinhoitajattarena pienessä syrjäisessä sisämaan postikonttorissa. Mutta en voi lähteä seudulta, ennenkuin olen saanut Teitä kiittää ja sanoa Teille hyvästi. Sillä olenhan elinikäni Teille kiitollinen harvinaisesta ystävällisyydestänne ja niistä uusista avaroista näköaloista, jotka olette aukonut minulle taiteen maailmassa. Saanko tulla jo tänään iltapäivällä? Olen kiitollinen, jos pojan mukaan lähetätte minulle vastauksen. Mutta pelkään, että Tekin olette minuun suuttunut. Voin kuitenkin vakuuttaa, etten ole tarkoittanut pahaa. Mutta luonteessani on jotain itsepäistä ja päättäväistä, joka vastustuksesta yltyy jyrkäksi.

Kunnioittavin terveisin: Aino Vanaja.'

Tämä kirje sai Hannes Borgin ensin levottomaksi, mutta sitten se häntä rauhoitti. Levottomuus aiheutui siitä, että ratkaiseva tapaus oli edessä, rauhoittava vaikutus taas siitä, että neiti Vanaja oli päättänyt jäädä pois Eversenin kutsuista ja että tämän miehen turmiollinen vaikutus ainakin toistaiseksi oli torjuttu.

Mutta millaisiksi olot nyt muodostuivatkaan? Olihan Hannes Borgista vaikea se ajatus, että Aino Vanaja poistuisi sinne kauas sydänmaahan. Katkeaisihan siten heidän seurustelunsa, ja kuka takaisi, etteikö Eversen ottaisi selvää hänen uudesta olinpaikastaan.

Mitä siis tehdä? Hannes Borg kulki kauan edestakaisin työhuoneessaan. Viimein hänelle selvisi tuuma. Hän pyysi kirjeentuojaa odottamaan ja riensi Elisabetin luo. Hänen tekemänsä päätös oli niin luja, ja hän piti asiaansa niin kiireellisenä, että hän epäröimättä ja valmistuksitta ryhtyi siihen.

— Olen saanut neiti Vanajalta kirjeen — näin hän alkoi. Kuuselassa näyttää lähdettyämme olleen kuuma ottelu hänen ja Forsgrénin välillä, ja ukko tuntuu lausuneen niin kovia sanoja, että neiti Vanaja katsoo välttämättömäksi lähteä pois Kuuselasta. Hän sanoo matkustavansa äitinsä luo kauas sisämaan seudulle. En tahdo, että oppilaani näin hautautuu sinne syrjäseudun unhoitukseen, en tahdo, että hänen opetuksensa katkeaa, sillä hänellä on todella erinomaiset lahjat. Olen siis päättänyt toistaiseksi tarjota neiti Vanajalle tyyssijan täällä Koivukoskella. Pihakamarin, jossa itse asuin, kuten muistanet, ennenkuin päärakennus valmistui, voi helposti järjestää asuttavaan kuntoon. Ottaisitko sinä hänet niin sanoakseni suojelukseesi, Elisabet?

Hän oli puhunut kaiken tämän melkein kuin yhteen hengenvetoon, ja hengästyneenä hän jäi odottamaan sisarentyttärensä vastausta.

Elisabet tuntui epäröivän muutaman silmänräpäyksen. Huomattuaan, miten voimakkaasti hänen enonsa oli kiintynyt Aino Vanajaan, hän oli ruvennut pelkäämään tätä kiintymystä. Mutta silti hän ei katsonut olevansa oikeutettu lausumaan arvelultaan. Hän vastasi:

— On luonnollista, että teen kaiken voitavani, jos vaan saatan sinulle tehdä palveluksen, ja jos tuo nuori nainen hyväksyy minut suojelijaksensa. Mutta minusta tuntuu sopivammalta, että hän muuttaa asumaan minun ullakkohuoneeseeni, joka on kunnossa ja kodikkaampi. Ja ihmisillä on vähemmän aihetta puheisiin, kun voin sanoa, että neiti Vanaja on minun mallinani ja seuranani.

Hannes Borg painoi Elisabetin kättä ja sanoi:

— Sinulla on aina niin paljo ymmärtämystä, Elisabet!

Hän riensi työhuoneeseensa ja kirjoitti:

'K. Neiti Vanaja!

Kirjeenne antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, mutta tahdon heti vakuuttaa, että minä en ole suuttunut ja toivon, että vanha ystäväni Forsgrén leppyy, kun olen puhunut hänen kanssaan, ja että hyvät välit palaavat. Olette hyvin tervetullut Koivukoskelle, jo tänään, niin pian kuin ehditte. Meillä on paljo puhuttavaa, etenkin tulevaisuudestanne. Tulkaa siis empimättä, ja kuta pikemmin tulette, sitä iloisempi olen.

Terve tuloa!

Hannes Borg.'

XVI

Aino Vanaja oli muuttanut asumaan Koivukoskelle, Elisabetin ullakkohuoneeseen, ja viihtyi siellä hyvin. Hän ei ollut suostunut jäämään Kuuselaan, vaikka Hannes Borg oli tarjoutunut välittäjäksi. Eikä tohtori Borg ollut erityisen innokkaasti häntä siihen kehoittanutkaan, sillä olihan hänelle mitä mieluisinta saada tämä rakastettu olento asumaan läheisyyteensä. Metsänhoitaja Forsgrénille oli hän kirjoittanut ja perinpohjin selittänyt toimenpiteensä aiheen. Ja hyväluontoinen Forsgrén, joka ensin oli ollut nyrpeä ja murissut jotain hullutuksista ja hemmoittelusta, oli sitten lauhtunut ja virkkanut: — Tehkää, miten haluatte. Eihän se asia oikeastaan liikuta minua.

Aino Vanaja ei ollut epäröimättä vastaanottanut Hannes Borgin tarjoamaa vieraanvaraisuutta. Mutta hän oli suostunut, sillä Hannes Borg oli osannut tehdä tarjouksensa niin luontevasti ja oli muun muassa viitannut siihen, että hän katsoi sisarentyttärensä kaipaavan naisseuraa. Ja lisäksi — näin oli Hannes Borg huomauttanut — neiti Vanajan äkillinen lähtö ja siirtyminen etäiselle seudulle keskeyttäisi hänen opintonsa…

Vasta jälestäpäin Hannes Borg tuli ajatelleeksi: — Minkähän neiti Vanaja katsoo tämän ehdotukseni päävaikuttimeksi? Luontainen ujous ja onnettoman nuoruudenelämyksen muisto estivät häntä sitä selvästi sanoin tulkitsemasta.

Kaikesta levottomuudestaan huolimatta hän tunsi suurta tyydytystä siitä, että hänen näin oli onnistunut — ainakin toistaiseksi — turvata Aino Vanaja, että sai seurustella tämän olennon kanssa, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi.

Heidän draamalliset tuntinsa jatkuivat entiseen tapaan, ja Elisabet alkoi maalata Aino Vanajan muotokuvaa. Hannes Borg ei yleensä tahtonut häiritä heitä maalaustilaisuuksissa. Mutta joskus Elisabet lähetti häntä kutsumaan "paussikahville". Ja kerran Hannes Borgin hiukan viipyessä siellä, Aino Vanaja virkkoi katsellessaan keskeneräistä muotokuvaansa:

— Kun näen, että te, Elisabet rouva, liikutte valmiina taiteilijana, varmana tarkoituksistanne ja keinoistanne, tunnen itseni levottomaksi ja ajattelen, että vasta olen ihan alussa ja voinkohan koskaan saavuttaa varmaa jalansijaa taiteen alalla.

Tähän huomautti Hannes Borg:

— Taide vaatii ennenkaikkea lahjoja, ja niitä teillä on. Mutta se vaatii myös uupumatonta työtä.

Ja Elisabet lisäsi puolestaan:

— Se vaatii rakkautta, paljon epäitsekästä rakkautta, se yksin voi voittaa kaikki vastukset. Sanoitte minua valmiiksi taiteilijaksi. Ei kukaan vakava taiteilija kuitenkaan voi väittää olevansa aivan "valmis". Taiteessa ei ole olemassa lopullista saavutettua mestaruutta, sehän tietäisi paikallaanpysymistä. Paikallaanpysyminen taas on tavallaan taantumista. Taiteilijan työn elinehto on eteenpäinpyrkiminen, taidenäköalojen avartaminen ja tekniikan yhä jatkuva kehittäminen. Jos otatte huomioon tämän, ei teidän tarvitse lamautua. Toinen taiteilija on taipaleella ehtinyt kauemmaksi, toinen on vasta alkutaipaleella, siinä ero…

Palvelijatar toi sisälle kahvia ja ilmoitti, että köyhä mäkitupalainen, Vappu, oli keittiössä ja tahtoi puhua rouvan kanssa.

— Pyytäkää hänet tänne sisälle, sanoi Elisabet.

Aino Vanaja näytti ihmettelevän tätä. Elisabet huomasi sen ja selitti:

— Tuo nainen on yksi niitä poloisia, jotka punaisten kiihoittajat ovat opeillaan myrkyttäneet. Hänen katkeruudestaan huolimatta olemme tohtori Borg ja minä koettaneet kohdella häntä lempeästi, toivoen, että hän lopulta muuttuisi sovinnolliseksi.

Hetken kuluttua Vappu palvelijattaren opastamana tuli sisälle. Hän jäi seisomaan oven pieleen, niiasi ja katsoi epäröivänä ympärilleen, tietämättä, miten tämä kunnia tuli hänen osakseen ja mitä sanoa.

Elisabet meni hänen luokseen, tervehti häntä kädestä ja sanoi:

— Mitä Vapulle kuuluu? Joko Vapun terveys on parempi?

Vappu vastasi, äänessä lempeämpi sävy kuin mihin Elisabet oli aikaisemmin tottunut:

— Alkaahan se menetellä, kun jo jaksaa kävellä vähän pitemmälle. Ja kun rouva silloin puhui työstä, niin tulin sitä tiedustelemaan.

— Täällä Koivukoskella on kyllä Vapulle työtä, ja puhumme siitä sitten. Vappu tulee nyt ensin juomaan kahvia.

— Enhän minä toki näin hienossa paikassa… kelpaahan se minulle kyökkikin…

— Vappu tulee nyt vaan tänne istumaan. Elisabet vei hänet kahvipöydän ääreen, sai hänet kursailun jälkeen istumaan ja kaatoi hänelle kahvia. Vappu joi halukkaasti höyryävää lempijuomaansa ja söi vahvasti vehnäleipää. Sen ohella hän loi ihmettelevän katseen ympärilleen ja virkkoi hetken kuluttua:

— Mutta onpa sillä rouvalla täällä nättiä. Juotuaan muutaman kupin kahvia Vappu kävi avomielisen puheliaaksi:

— Enhän muuten olisi tullut työtä kysymään, mutta kun olen ollut huono ja se poikani Junu nyt on poissa kotoa. Sanovat, että se ansaitsee hyvin tukkitöissä ja että sillä on lisätulojakin. Se Tuomas kertoi, että se on ruvennut pirtutrokariksi…

Vappu pelästyi, että oli tullut kertomainnossaan omasta pojastaan maininneeksi sellaista, mikä saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja ehätti lieventämään:

— En kuitenkaan usko, että se pirtua myy, sillä onhan se kiellettyä ja vaarallista työtä. Ihmiset puhuvat niin paljon, eivätkä ajattele, että puheillaan vahingoittavat toista. Paljon se Tuomas kuitenkin sanoi Junun liikuttelevan rahoja, mutta ei siltä kuitenkaan näy liikenevän minulle lähettää, kun en vielä ole saanut penniäkään ja olen elänyt puutteessa…

Elisabet käytti tilaisuutta kääntääkseen tämän Vapun ikävän kokemuksen hänelle opetukseksi:

— Vappu huomaa nyt, että se, mitä Vappu sanoo sortamiseksi, ei tule herrojen puolelta. Oma poikanne ei teitä auta, vaikka tietää, että olette sairas ja kärsitte puutetta. Kaikki riippuu siitä millaiset ihmiset ovat, eikä siitä mihin säätyluokkaan he kuuluvat. Toinen tahtoo auttaa lähimäistään, toinen ei.

Hannes Borg huomasi, että Aino Vanaja Vapun ja Elisabetin puhuessa näytti välinpitämättömältä. Hän selaili hajamielisesti korukantista kirjaa. Oli ilmeistä, että Vapun läsnäolo hänestä oli vastenmielinen.

Kun Vappu oli poistunut keittiön puolelle, sanoi Aino Vanaja:

— En voi sille mitään, että tunnen inhoa, kun joudun kosketuksiin punikkien kanssa. Kapinan aikana toimin sairaanhoitajattarena ja tulin nähneeksi kuinka petomaisesti he olivat kiduttaneet kuoliaaksi vankejaan.

Hannes Borg huomautti:

— Samallainen inho on meilläkin näitä kiduttajia ja murhaajia kohtaan. Mutta punaisissakin on harhaan vietyjä, sydämettömän kiihoituksen myrkyttämiä. Ja näitä katsomme velvollisuudeksemme parantaa ja auttaa.

XVII

Eräänä aamuna saapui Koivukoskelle odottamaton vieras: kauppias Herhilä. Hän tuli ilmoittamaan Elisabet rouvalle, että kirkko kapinan hävityksestä oli kärsinyt siksi paljon, että se oli perinpohjin korjattava ja sisältä maalattava. Uuden alttaritaulun paljastajaiset saattoivat sen vuoksi tapahtua vasta joulun jälkeen, kevätpuolella. Tästä oli Herhilä tahtonut tulla kertomaan, jotta taiteilijatar ei turhaan pitäisi kiirettä.

Hän lisäsi:

— Ehkäpä se tulee vielä parempi, kun ei tarvitse maalata niin joutuin. Mutta kyllä rahat maksetaan heti kun taulu on valmis, että ei se meille mitään merkitse; ne rahat on jo siihen tarkoitukseen varattu.

Elisabet huomautti, ettei hän ollut riippuvainen palkkion kiireellisestä suorittamisesta ja että hän kevääseen mennessä valmistaisi tilatun maalauksen.

Herhilä sanoi, että hänellä vielä oli asiaa tohtori Borgille, teki kiireisesti lähtöä ja riensi Hannes Borgin rakennukseen.

Neiti Vanaja oli parhaillaan tohtori Borgin luona tunnillaan. Astuttuaan saliin ja tervehdittyään tohtori Borgia Herhilä alkoi kiihkeästi selittää tulonsa aihetta.

— Kun oli asiaa sille taiteilijattarelle, päätin samalla käväistä tohtorin puheilla ja kysyä, mitä tohtori ajattelee siitä loukkauksesta?

— Mitä loukkausta tarkoitatte?

— Sitä kunnianloukkausta siellä kapteeni Eversenin pidoissa. Olihan se hyvin suuri loukkaus, kun kapteeni vieraiden nähden ajoi minut pois pidoista, joihin oli minut kutsunut. Olen aikonut nostaa siitä kanteen häntä vastaan, sillä olihan monia kymmeniä todistajia, niiden joukossa herra tohtori itse. Mitä tohtori tästä asiasta oikein meinaa?

— En saata puolestani käsittää, että kapteeni Eversen olisi tehnyt itsensä syypääksi kunnianloukkaamiseen.

— Vai ette, kiljaisi Herhilä kiivastuen. Enkös minä ole auttanut häntä lainaamalla hänelle rahoja, melkoisen summan! Sillä eivät sen miehen ahväärit ole niin hyvät, kuin miltä ulkoapäin näyttää. Ja miten hän elää? Se nainen, joka oli emännöitsijänä Louhivaaran hovissa ja jota Eversen sanoi leskirouvaksi ja serkukseen, ei se ollut mikään rouva eikä serkku. Se oli yksi monia kapteenin lyhytaikaisia heiloja, ja se suuttui pahasti kun kapteeni niin hurjasti hakkaili sitä neiti Vanajaa, pani pillit pussiin ja pötki tiehensä.

— Nuo ovat asioita, joihin minä en tahdo sekaantua. Ja kun kauppias Herhilä kysyi mielipidettäni, niin on vakaumukseni se, että ette mitään voita, jos nostatte kanteen kapteeni Everseniä vastaan, sillä olitte liiaksi maistanut väkeviä ja siinä tilassa tarvitsitte lepoa. Kapteeni teki teille päinvastoin palveluksen.

— Vai niin, kiivastui Herhilä, se minun olisi pitänyt tietää, että emme me kansanmiehet saa tukea ja puolustusta herroilta. Herrat vetävät kaikki yhtä köyttä, se on tunnettu asia.

— Erehdytte, jos luulette minua tässä asiassa puolueelliseksi; minä en puolusta kapteeni Everseniä, mutta kun olette kääntynyt minun puoleeni, olen sanonut mielipiteeni.

Loukkaantuneena siitä, ettei ollut saanut kannatusta, poistui Herhilä. Kun hän nousi ajoneuvoihinsa, ajoi Eversen autossaan portaiden eteen.

Herhilä ei tervehtinyt häntä, vaan loi häneen vihamielisen katseen, läimäytti hevostaan piiskalla ja ajoi tiehensä.

Eversen tuskin kiinnitti häneen huomiota.

Henrika toi tohtorille kapteenin käyntikortin. Hannes Borgista tämä kapteenin äkillinen tulo oli ikävä yllätys. Hän pahoitteli Aino Vanajalle, että heidän tuntinsa toistamiseen keskeytyi, mutta lupasi palata niin pian kuin suinkin.

He olivat istuneet ryijyn peittämällä sohvalla vastapäätä salin ovea, ja Hannes Borgin avatessa oven saattoivat Aino Vanaja ja Eversen vilaukselta nähdä toisensa.

Kapteeni oli hienossa siviilipuvussa. Hänen moitteettoman pitkän takkinsa reunusliepeen napinlävessä oli valkoinen ruusu. Hän oli riisunut toisen kermanvärisistä käsineistään ja leikitteli sillä huolettomasti.

Hän mainitsi käyntinsä lähimmäksi aiheeksi tohtori Borgin ranskankieliset kirjat, joita oli saanut lainaksi ja joita valitettavasti oli tullut liian kauan pitäneeksi. Nyt vasta hän oli ne kaikki lukenut ja oli rientänyt tuomaan ne takaisin.

Hannes Borg sanoi, ettei hän niitä ollut tarvinnut eikä kaivannut.

Sitten Eversen ilmoitti haluavansa tutustua osaviljelyksen periaatteisiin, joihin tiesi tohtori Borgin olevan perehtyneen. Ehkä Louhivaaran laajoilla viljelysmailla osaksi saattaisi niitä toteuttaa.

Hannes Borg sanoi olevansa valmis antamaan haluttuja tietoja, mutta että hän sillä hetkellä ei joutanut, hänellä kun paraikaa oli luonaan oppilas.

Eversen ymmärsi häiritsevänsä ja nousi, kuitenkaan pitämättä erityistä kiirettä, ja sanoi:

— Tiedän, että esitätte neiti Vanajalle draamallista estetiikkaa. Minä olen sitä mieltä, että neiti Vanajalla on kaikki edellytykset tullakseen kuuluisaksi tanssijattareksi.

— Minä puolestani en ole tanssitaiteen ihailija. Eihän se mitenkään kohoa draamallisen taiteen tasolle. Useimmiten se on etupäässä aistillisuuden kiihoitusta.

— Mutta sitähän oikeastaan kaikki taide on. Kuvataiteet ovat näköaistin, musiikki kuuloaistin, runous "sisäisen aistin" ja mielikuvituksen kiihoitusta.

— Eikö mitään muuta? Herra kapteeni suvaitsee laskea leikkiä. — No niin, väitteleminen näistä asioista on turha, ovathan käsityskantamme siksi erilaiset.

Hannes Borg lausui nämä sanat kuivahkosti, ja Eversen oivalsi, että hän häntä jo häiritsi. Ja hän virkkoi hieman ivallisesti:

— Minähän olenkin maallikko näissä kysymyksissä. Ja olen jo liian kauan kuluttanut tohtorin aikaa.

Hän teki lähtöä, mutta sanoi ojentaessaan Hannes Borgille kättään ikäänkuin ohimennen:

— Olen kiitollinen, jos ennen lähtöäni saan sanoa neiti Vanajalle pari sanaa.

Hannes Borg säpsähti. Siinä nyt oltiin. Oli ilmeisen selvää, että kirjojen palauttaminen ja osaviljelysharrastus olivat pelkkiä verukkeita, ja että Eversenin käynnin päätarkoitus oli tavata neiti Vanaja.

Vaikka se olikin vastenmielistä Hannes Borgista, ei hän voinut kieltäytyä täyttämästä kapteenin pyyntöä. Saattoihan muuten olla mielenkiintoista kuulla, mitä asiaa Eversenillä oli Aino Vanajalle, sillä Hannes Borg katsoi oikeudekseen olla läsnä. Ei kukaan voinut vaatia, että hän omassa kodissaan tarjoaisi kilpailijalleen tilaisuuden kahdenkeskiseen kohtaukseen.

Hän naputti työhuoneensa ovelle, avasi sen ja sanoi:

— Neiti Vanaja, kapteeni Eversen haluaisi tavata teitä.

Joustavin askelin neiti Vanaja astui saliin ja tervehti kapteenia.

Hannes Borg vetäytyi syrjään selaillen ikkunan ääressä Eversenin tuomia ranskalaisia romaaneja. Silti hän ei päästänyt heitä katseistaan. Hän pani merkille, että Eversen melkein hypnotisoiden loi Aino Vanajaan läpitunkevia silmäyksiä.

— Muistatte kaiketi, neiti Vanaja — näin alkoi kapteeni, että olen intohimoinen tanssitaiteen ihailija. Ulkomaanmatkoillani olen koonnut kuuluisien tanssijattarien kuvia. Minulla on niitä sievoinen kokoelma. Lupasin lähettää ne teille. Kysyin teitä puhelimitse Kuuselasta, ja sieltä vastattiin, että olitte matkustanut pois. Saanko kysyä, millä osoitteella voin lähettää nuo kuvat?

— Asun toistaiseksi täällä Koivukoskella rouva Elisabet Borgin luona, joka maalaa muotokuvaani.

— Minulla on siis kunnia lähettää nuo kuvat sinne.

Eversen nousi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Hannes Borg huomasi, että kapteeni hyvästellessään Aino Vanajaa kauan — liian kauan — painoi hänen kättään. Koko heidän keskustelunsa aikana Hannes Borg oli syrjästä tarkannut Aino Vanajaa, nähdäkseen minkä vaikutuksen Eversen häneen teki. Mutta hän ei ollut voinut huomata mitään erikoista. Ja Hannes Borg ajatteli: — Jos hän peittää mielenkiintonsa tai mieltymyksensä tunteet, hän näyttelee hyvin. Eversen sitävastoin ei ollut ilmeillään ja esiintymisellään salannut tunteitaan. Kiihkeä intohimo kiilui hänen silmistään ja hän virkkoi lopuksi, hellittäen neiti Vanajan käden:

— Näkemiin, neiti Vanaja.

Hän hyvästeli jäykän kohteliaasti Hannes Borgia ja poistui.

Kapteenin lähdettyä Hannes Borg oli hyvin kiihoittunut. Eversenin menettely tuntui hänestä sovinnaisen seurustelutottumuksen verhoamalta julkeudelta. Hän selitti neiti Vanajalle, että nämä keskeytykset olivat vieneet häneltä siksi aamupäiväksi oikean työskentelytuulen, että hän nyt katsoi parhaaksi keskeyttää tunnin ja jatkaa vasta seuraavana päivänä.

Kapteeni Eversenin käynti Koivukoskella ei jättänyt Hannes Borgia vähääkään epätietoiseksi siitä, että Eversen aikoi jatkaa tuttavuuttaan Aino Vanajan kanssa. Hänen entinen rakastajattarensa, tuo tanskalainen "serkku" oli suuttunut ja poistunut. Eversen kaipasi uutta rakastajatarta. Häikäilemättä hän oli tunkeutunut tähän taloon, jossa aikaisemmin oli esiintynyt loukkaavasti, eikä Hannes Borg muuten olisi ottanut häntä vastaan, ellei olisi käynyt hänen kemuissaan. Eversen tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä kosketuksiin neiti Vanajan kanssa, ja olihan hän taitavasti osannut perustella käyntinsä. Ja ulkonaisesti hän kyllä oli ollut "korekti". Mistä hän olikaan saanut tietää Aino Vanajan uuden olinpaikan? Palvelijoilta, postikonttorista — vaiko itse neiti Vanajalta?

Kuta kauemmin Hannes Borg ajatteli tilannetta, sitä pulmallisemmalta se hänestä tuntui. Eversen oli luultavasti uudistava kutsunsa huviretkelle. Miten Aino Vanaja nyt oli suhtautuva näihin kutsuihin? Jos hän vielä olisi yhtä päättäväinen kuin Kuuselassa, voisivatko Elisabet ja Hannes Borg mahtisanoin pidättää häntä menemästä Eversenin luo? Ja saattoihan tuo ovela mies keksiä muitakin keinoja tavatakseen uuden intohimonsa esineen. Eihän Hannes Borg ollut viehättävän oppilaansa holhooja. Miten valvoa, miten suojella häntä?

XVIII

Hannes Borg ei ollut löytänyt mitään ratkaisua, kun hän myöhemmin samana päivänä läksi Elisabetin luo asiasta keskustelemaan.

Elisabet oli alakuloinen ja kertoi ottaneensa esille maalauksensa, "Atenalaisten laulun", tehdäkseen siitä Hannes Borgille pienen jäljennöksen. Silloin olivat kaikki hänen viehkeät ja haikeat muistonsa elpyneet. Yrjö Vahtera oli taas kuin ilmielävänä kohonnut hänen eteensä, ja hänet oli vallannut vastustamaton kaiho tietää, mikä kohtalo heidän eronsa jälkeen oli tullut tuon miehen osaksi, joka oli tuottanut hänelle hänen elämänsä suurimman riemun, mutta myös katkerimman surun.

Ainoastaan muutamin sanoin hän tähän viittasi, mutta Hannes Borg aavisti, että hänen sisarentyttärensä vanha sydänhaava jälleen oli auennut.

He vaikenivat hetken.

Sitten Elisabet kertoi Herhilän käynnistä ja että alttaritaulua vasta kevätpuoleen tarvittaisiin.

—Tämä uutinen onkin minulle oikeastaan tervetullut, jatkoi Elisabet. Pääsen aikaisemmin lähtemään ulkomaille, heti kun neiti Vanajan muotokuva on valmistunut. Tarvitsen vaihtelua ja virkistystä. Ja totta puhuen olen osaksi tyytymätön siihen alttaritaulu-luonnokseen. Ehkä ulkomailla löydän paremman Kristusmallin. En tahtoisi maalata pelkkää tilaustaulua, soisin, että siitä tulisi taideteos, joka itseäni tyydyttäisi. Enhän ole riippuvainen palkkiosta, voin kustantaa matkani säästöistäni.

Hannes Borg kertoi, että Eversen oli kunnioittanut häntä käynnillään. —

— Tai oikeastaan tämä käynti ei tarkoittanut minua, sillä oli, niinkuin voit arvata, vallan toinen tarkoitus. Hän näyttää tahtovan, maksoi mitä maksoi, saada tuon nuoren naisen valtaansa. Ja mitkä seuraukset siitä olisivat, sen sinä hyvin tiedät. Tulin neuvottelemaan kanssasi, mitä olisi tehtävä.

— Niin kauan kuin minä olen kotona, hän voi olla täällä, mutta minun lähdettyäni ulkomaille hänen luonnollisesti on mahdotonta jäädä tänne ihmisten puheiden tähden. Mutta mitä arvelet siitä, jos minä muotokuvan valmistuttua lähtisin saattamaan häntä hänen äitinsä luo? Voisin varsin hyvin tehdä sen sillä verukkeella, että lähden pienelle virkistysmatkalle.

— Se ei luullakseni asiaa parantaisi. Eversenillä olisi kyllä keinonsa ottaa selville Aino Vanajan olinpaikka, ehkä hän jo tietääkin, missä hänen äitinsä asuu. Ja ennen pitkää Aino Vanaja ikävystyisi syrjäisellä sydänmaan seudulla, tuntisi pettymystä taidetuumiensa raukeamisesta ja voisi silloin olla altis lankeamaan Eversenin pauloihin.

Hetkeksi Hannes Borg vaipui mietteisiin ja sai äkkiä tuuman, joka loi ilonvälkkeen hänen kasvoihinsa.

— Kuulehan, hän huudahti. Kun sinä tarjouduit saattamaan neiti Vanajaa, heräsi minussa ajatus, jonka ehkä voit hyväksyä. Etkö suostuisi siihen, että hän sinun seurassasi ja suojeluksesi alaisena lähtisi ulkomaille näyttämöopintojaan jatkamaan? Onhan minullakin säästöjä puutarhaviljelykseni tuottamista varoista. Voisin kustantaa hänen matkansa.

Elisabet karkoitti epäröimisensä ja vastasi:

— Luonnollisesti, jos minä vaan olen oikea henkilö häntä saattamaan ja suojelemaan. Hän on ikäisekseen harvinaisen itsenäinen, kuuntelee tosin toisen mielipiteitä, mutta menettelee enimmäkseen oman päänsä mukaan. Mutta ehkä hänellä sentään saattaa olla jotain hyötyä minusta, ja sinä voit minulta saada tietoja hänen opintojensa kulusta.

Täynnä kiitollisuutta Hannes Borg puristi Elisabetin kättä ja sanoi:

— Olen äärettömän iloinen siitä, että hän saa matkustaa juuri sinun kanssasi. Sen paremman oppaan huostaan en voisi häntä uskoa.

Hän kävi äkkiä vakavaksi ja jatkoi:

— Kunhan hän vaan itse on halukas lähtemään. He kuulivat askeleita ullakkohuoneen portaista ja seuraavassa tuokiossa Aino Vanaja astui sisälle. Hänen tarkka silmänsä huomasi jotain erikoista opettajansa kasvoissa.

Hannes Borg päätti heti ilmaista hänelle ehdotuksensa. Elisabet vetäytyi hienotunteisesti viereiseen huoneeseen.

— Sisarentyttäreni — näin alkoi Hannes Borg — on päättänyt siirtää alttaritaulun maalaamisen tuonnemmaksi ja heti teidän muotokuvanne valmistuttua lähteä ulkomaille. Tästä heräsi minussa se ajatus, että teillä nyt olisi hyvä tilaisuus matkoihin tottuneen sisarentyttäreni seurassa lähteä ulkomaille opiskelemaan. Olette epäilemättä huomannut, kuinka lämpimästi… harrastan… taidepyrkimyksiänne. Toivon siis, että ette pahastu, jos tarjoudun kustantamaan matkanne ja kuuden kuukauden kestävän oleskelunne ja opintonne Münchenissä.

Heleä riemu kuvastui Aino Vanajan sinisissä silmissä, jotka loistivat kuin kaksi tähteä.

— Onko tämä totta, vai onko se unta! hän viimein huudahti. — Mutta ei, se ei ole mahdollista, enhän ole ansainnut sellaista hyvyyttä.

— Emme puhu sellaisista. Teette minut hyvin iloiseksi, jos suostutte ehdotukseeni. Kun palaatte ulkomailta, ei teidän liene vaikeata päästä työskentelemään jollakin huomatuista näyttämöistämme.

Aino Vanaja näytti hetken miettivän. Sitten hän virkkoi:

— Ainoastaan yhdellä ehdolla saatan vastaanottaa jalomielisen tarjouksenne: että saan nuo rahat lainana ja että annan teille niistä takaajien nimillä varustetun velkakirjan.

— Emme puhu lainoista ja velkakirjoista. Pääasia on, että nyt sopivan tilaisuuden tarjouduttua voitte tutustua ulkomaan näyttämötaiteeseen ja suurempiin oloihin. Münchenissä saa nähdä hyvin hyvää taidetta, ja toivon, että ystäväni Vincenzo Oliva ottaa teidät oppilaakseen. Silloin epäilemättä näette taiteen vallan uudessa valossa. Hän on itse ihmeellinen taiteilija ja erinomainen näyttämötekniikan opettaja.

Ensi kerran huomasi Hannes Borg Aino Vanajassa suurta, välitöntä mielenliikutusta. Hän riensi opettajansa luo ja painoi lämpimästi hänen kättään, voimatta saada lausutuksi ainoatakaan kiitollisuuden sanaa.

* * * * *

Kun Hannes Borg mieli täynnä tyydytystä poistui Elisabetin rakennuksesta, ajoi kapteeni Eversenin auto pihaan. Siinä istui ainoastaan kuljettaja, joka kysyi neiti Vanajaa. Hänellä oli paperiin kääritty iso kirjapinkka ja kirje, jotka hän pyysi jättämään neiti Vanajalle.

Hannes Borg lupasi toimittaa ne perille. Tuo kirje tuntui polttavan hänen kättänsä, ja hän olisi uhrannut paljon saadakseen tietää, mitä se sisälsi.

Aino Vanaja sanoi vastaanottaessaan tämän lähetyksen välinpitämättömänä:

— Ne ovat kapteeni Eversenin lupaamat tanssikirjat. Enpä niitä nyt tarvitse, enkä edes ehdi katsella.

Hannes Borg poistui, ajatellen: Vieläkö Eversen ennen heidän lähtöään ehtii virittää ansojaan.

Tuota matkaa täytyi jouduttaa.

* * * * *

Vaikutusvaltaisten saksalaisten välityksellä, joihin Hannes Borg vapaussodan lopulla oli tutustunut, hän sai nopeasti hankituksi Aino Vanajalle ja Elisabetille ulkomaanpassit. Ja kun Aino Vanajan onnistunut muotokuva oli valmis ja molemmat naiset olivat suorittaneet matkavalmistuksensa, he pääsivät lähtemään. Hannes Borg saattoi heidät Helsinkiin. Ja syyskuun alussa he Turun ja Tukholman kautta matkustivat Saksaan.

Mieli kaihoavana, mutta samalla tyytyväisenä Hannes Borg palasi asemalta heitä saattamasta ja matkusti vielä samana iltana takaisin Koivukoskelle.

XIX

Kun Hannes Borg myöhään illalla palasi Helsingistä Koivukoskelle, tuntui hänen kotinsa autiolta ja kolkolta. Hän käveli edestakaisin salissa ja työhuoneessaan, unhoittaen illallisensa, jonka Henrika hänelle oli huolellisesti valmistanut. Tuontuostakin hän pysähtyi katselemaan seinällä riippuvaa Aino Vanajan muotokuvaa. Ja nuo silmät näyttivät seuraavan häntä minne hän asettuikin huoneessaan. Kuinka hän rakasti noita piirteitä, kullanhohteista tukkaa ja ihmeellisiä sinisilmiä. Nyt oli tullut hänen elämänsä suuri tunne, joka oli kietonut valtaansa koko hänen olemuksensa. Alussa se oli ollut melkein taidepalvontaan vivahtavaa harrasta ihailua. Nyt se oli kasvanut suureksi vastustamattomaksi intohimoksi, joka kaipasi vastakiintymystä ja vaati omistamista.

Hän tiesi, että Aino Vanaja ja Elisabet aikoivat viipyä pari päivää Berlinissä ja sieltä matkustaa suoraa päätä Müncheniin. Jos hän nyt kirjoittaisi heille, saisivat he perille tultuaan häneltä tervehdyksen. Hän päätti jo sinä iltana kirjoittaa molemmille. Hän istuutui työpöytänsä ääreen ja tarttui kynään. Kummalleko hän ensin kirjoittaisi? Mietittyään hetken hän päätti rauhoittaa tunteitaan kirjoittamalla ensin Elisabetille:

'Rakas Elisabet!

Vaikea on minun sanoin kuvailla kuinka hylätyksi tunnen itseni Teidän molempien lähdettyä. Koivukoski on vallan kuin autio. Helsingistä palattuani kuljin iltapimeässä pihalla ja tein kierroksen Sinun pienelle huvilallesi. Oli outoa, kun ikkunoista eivät pilkoittaneet tuttavalliset tulet. Ja nyt istun tässä, hiljaisessa työkammiossani, ja ajattelen, että kuusi kuukautta on pitkä aika — ylen pitkä sille, joka odottaa. Mutta teen väärin, kun näin valitan, sillä tiedänhän, miten tärkeä tämä matka on Sinulle, sekä mielesi tasapainolle että taiteellesi. Ja toivottavasti jonkun ajan kuluttua totun ja opin mukautumaan yksinolooni. Olisipa hauska, jos Münchenissä pääsisitte asumaan Weilerin täysihoitolaan. Rouva ja herra Weiler ovat herttaisia ihmisiä. He osaavat täysihoitolaisissaan herättää viihdyttävän kodintunteen. Kirjoita minulle usein, en odota pitkiä kirjeitä, kirjekorttikin riittää, niin että näen, miten voitte ja viihdytte. Ja luonnollisesti olen kiitollinen, jos annat minun seurata neiti Vanajan opintoja, edistymistä ja hänen elämäänsä suurkaupungissa. Kuinka onnellinen olen tietäessäni, että Sinä olet siellä häntä tukemassa.

Levottomasti odottaen ja lämpimästi tervehtien

Hannes.'

Nyt hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi ryhtyä kirjoittamaan Aino Vanajalle:

'Kunnioitettava Neiti!

Yksinäni työhuoneessani myöhäisenä iltahetkenä muistelen elävästi niitä draamallisia keskusteluja, joita minulla oli Teidän kanssanne tässä samassa huoneessa. Ne antoivat paljon uutta sisällystä elämääni ja saivat minut toivorikkaasti odottamaan niitä taiteellisia saavutuksia, joihin lahjanne selvästi viittaavat. Nämä "tunnit" kävivät minulle rakkaiksi, ja niiden keskeytys on luonut elämääni tyhjyyttä, jota en voi millään täyttää.

Toivotan Teille hartaasti kaikkea menestystä ja pitäisin erittäin onnellisena tapauksena sitä, että pääsisitte ystäväni Vincenzo Olivan oppilaaksi. Silloin saisitte varman pohjan tulevalle taidetoiminnallenne. Jos sattuisi niin ikävästi, ettei hän enää olisi Münchenissä, tai että sota olisi aiheuttanut mullistavia muutoksia hänen oloissaan, pyydän Teitä viipymättä sähköttämään minulle, niin että voin kääntyä toisten henkilöiden puoleen.

Suuresti kärsimättömänä jään odottamaan tietoja matkanne onnistumisesta ja siitä, miten olonne järjestyvät Münchenissä perille tultuanne. Toivon siis, ettei odotukseni ole liian pitkä.

Kunnioittavin terveisin: Hannes Borg.'

Matkansa varrelta olivat Elisabet ja Aino Vanaja lähettäneet postikortteja. Viimeiset olivat päivätyt Berlinissä. Sitten seurasi parin päivän pysähdys. Ilokseen sai Hannes Borg niiden kuluttua Elisabetilta seuraavan sähkösanoman: "Glückliche Ankunft München Pension Weiler". — He olivat siis saavuttaneet matkansa päämäärän ja päässeet asumaan Weilerin täysihoitolaan. Se oli suuresti rauhoittavaa. Mutta nyt seurasi kirjeiden odottaminen, olihan sodanaikainen postinkulku hidas, ja odotus saattoi paisua viikkokausien pituiseksi. Mutta jo kymmenen päivää sähkösanoman saapumisen jälkeen Hannes Borg ihmetellen sai Elisabetilta ja Aino Vanajalta kirjeen.

Hän sulkeutui huoneeseensa niitä lukemaan.

Elisabet kirjoitti:

'Matkamme on käynyt kaikin puolin onnellisesti, ja olemme perillä tässä miellyttävässä taidekaupungissa. Hilpeät ja rehdit baierilaiset eivät sodan vaikutuksesta ole sanottavasti menettäneet hyvää tuultaan. Asumme siis Weilerin täysihoitolassa. Weilerin puolisot ovat todella herttaisia ja kohtelevat meitä melkein kuin omia lapsiaan. He lähettävät Sinulle sulimmat terveisensä.

Paljoa en vielä ole ehtinyt täällä kokea, sillä tahdoin viipymättä kirjoittaa. Sattui näet niin hyvin, että nuori maalari Teuvo Kaisla lähti täältä Berliniin ja lupasi toimittaa kirjeemme kuriiria myöten Suomeen.

Tunnen kuitenkin jo nyt, että olen päässyt virkeään taiteelliseen ilmakehään. Huomenna aion lähteä nuorten maalaajien klubiin. Älä silti pelkää, että eksyn futuristisiin ja ekspressionistisiin hullutuksiin. Mutta väritykseen nähden toivon heiltä oppivani jotain uutta.

Jotta elämämme täällä tulisi halvemmaksi, asumme Aino Vanajan kanssa samassa huoneessa. Minä saan sitäpaitsi käyttää pientä lasikattoista ullakkokamaria maalaushuoneenani. Samaan aikaan saapuvassa kirjeessään Aino Vanaja epäilemättä kertoo käynnistään herra Vincenzo Olivan luona.

Toivon, että et pahasti ikävysty yksinäsi Koivukoskella. Olen usein siellä ajatuksissani luonasi. Totta puhuen olen jo ehtinyt saada koti-ikävän. Kaipaan Sinun henkisesti avartavaa ja rikastuttavaa seuraasi. Nyt täällä kaukana osaan antaa sille oikean arvon.

Lämpimin terveisin Elisabet.'

Hannes Borg oli tahallaan säästänyt Aino Vanajan kirjeen viimeiseksi. Ja vieläkin hän viivähti, ennenkuin aukaisi sen. Hän teki sen sitten nopealla saksien leikkauksella, kuin teon ainakin, joka oli päättäväisesti ratkaistava. Hän luki:

'Kunnioitettava Tohtori!

Monet uudet ja voimakkaat vaikutelmat ovat täällä suuressa maailmassa täyttäneet mielen. Mutta olen huono kynäilijä niistä näin kirjeessä kertomaan. Tahdon kaikkein ensiksi mainita, että professori Vincenzo Oliva oli erittäin ystävällinen ja hyväksyi minut oppilaakseen. Hän haavoittui sodassa ja ontuu lievästi vasemmalla jalallaan. Mutta mikä oivallinen plastiikanopettaja hän silti yhä vielä on. Olen ihastunut hänen opetukseensa, ja hän on mairittelevasti puhunut näyttämöedellytyksistäni. Hänen oppilaansa ovat jaetut kahteen ryhmään, vasta-alkajiin ja edistyneihin. Olen saanut katsojana olla läsnä jälkimäisten harjoituksissa, ja nähdessäni kuinka paljon he jo osaavat, on kunnianhimoni paisunut entistään suuremmaksi. Tahdon taiteen alalla aikaansaada jotain etevää ja tunnustusta ansaitsevaa. Onhan kaikki toistaiseksi vaan alulla, mutta kun pääsen pitemmälle, toivon voivani siitä Tohtorille jotain kertoa.

Kaikesta tästä odottamattomasta ja mielenkiintoisesta, joka on tullut osakseni, saan yksinomaan kiittää Teitä, herra Tohtori. Enkä tiedä, miten koskaan saatan palkita luottamuksenne ja tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani.

Professori Oliva lähettää parhaat terveisensä ja lupaa pian kirjoittaa.

Kunnioittaen ja kiitollisena: Aino Vanaja.'

Tämä kirje, muuten niin ilahuttava sisällykseltään, herätti Hannes Borgissa jonkunlaista pettymystä. Aina vaan tuota ylenpalttista kunnioitusta ja kiitollisuutta! Hän olisi toivonut jotain hellää sanaa, jotain viittausta kaihoon, jommoista hän itse Müncheniin kirjoittamassaan kirjeessä oli ilmaissut. Mutta kun hän oli hetken asiaa ajatellut, johtui hänen mieleensä, ettei neiti Vanaja todennäköisesti tätä ensimäistä kirjettään kirjoittaessaan vielä ollut ehtinyt saada Hannes Borgin kirjettä, hän kun ei siitä maininnut mitään, ja ettei Hannes Borg suoranaisesti ollut ilmaissut hänelle tunteitaan, joten tällä nuorella naisella ei ollut aihetta hellien tunteiden esille tuomiseen.

XX

Saadakseen vastapainoa henkiselle työlleen ja ikävälleen Hannes Borg oli alkanut ottaa osaa suon ojittamiseen. Lisäksi hän köyhille ojankaivajille tahtoi siten todistaa, ettei hän ylenkatsonut sellaista työtä. Ojankaivajien joukossa oli pari hänen iltakoululaistaankin. Vapun Junulle, joka taas oli ilmestynyt paikkakunnalle, hän niinikään oli tarjonnut tätä työtä. Mutta Junu oli ylimielisesti vastannut, että muka metsätöissä oli ansainnut niin hyvin, ettei hänen pitkiin aikoihin tarvinnut olla työn orja. Hänellä oli uusi tummansininen sheviotti-puku, kiiltonahkaiset pitkävartiset saappaat, kaulassa räikeänpunainen silkkihuivi ja päässä harmaa Borsalino-hattu. Hän ei asunut äitinsä mökissä, vaan oli vuokrannut itselleen huoneen kirkonkylästä. Hän seurusteli kaiken ajan, joka jäi yli salaisesta pirtu-kaupasta, pahamaineisen torpantytön, Heti Vaaksan kanssa. Äitiään hän harvoin kävi tervehtimässä, ja Vappu, joka usein kävi töissä Koivukoskella, valitti tohtori Borgille, että hänen oma poikansa, joka nyt oli tullut hyviin varoihin, vaan silloin tällöin antoi köyhälle äidilleen rovon.

— Enkä minä niitä hänen rahojaan rukoile, oli Vappu sanonut, pitäköön ne itse, kun on niin kitsas. Kyllä minä sentään, vaikka vähän vaivaisesti, itseni elätän, kun nyt taas kykenen työhön. —

Pitäjällä jo yleisesti kerrottiin, millaista salaista ammattia Junu harjoitti. Ja vaikka nämä huhut joutuivat viranomaistenkin korviin, he eivät puuttuneet asiaan, jopa kerrottiin, että moni heistäkin kuului Junun ostajapiiriin. Kauppias Herhilä, joka julkisen kauppaliikkeensä ohella harjoitti samallaista salaista sivuhommaa ja joka karsain silmin katseli tätä paikkakunnalle ilmestynyttä kilpailijaa, puhui Junusta ympäri pitäjää, tuomiten hänen "rikollisen ammattinsa". Hän toivoi täten kääntävänsä pois epäluulon ja huomion omasta laajalle levinneestä salakaupastaan ja mahdollisesti saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi.

Pantuaan alulle suoviljelyksensä Hannes Borg päätti lähteä tervehtimään metsänhoitaja Forsgrénia, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut. Kirkkaana syyspäivänä, hevosen ollessa ajossa, hän läksi jalan kulkemaan Kuuselaan. Metsä molemmin puolin tietä oli jo verhoutunut erivivahteisiin keltaisiin väreihin. Ilma oli kuulakka, aurinko paistoi iloisena. Hannes Borgin kaiho, joka raskaan ruumiillisen työn kestäessä oli hellittänyt, virisi taas kalvavaksi kivuksi. Vastattuaan Elisabetin ja Aino Vanajan kirjeisiin ei hän vielä ollut saanut heiltä tietoja, vaikka jo oli kulunut viikkoja hänen kirjeidensä lähettämisestä. Verhotuin sanoin hän oli tulkinnut hehkuvat tunteensa. Minkä vaikutuksen ne olivat tehneet? Mitä oli Aino Vanaja vastaava? Mutta eihän Elisabetiltakaan vielä ollut saapunut toista kirjettä. Sellaista tilaisuutta kuin viimeksi, lähettää kirjeet kuriirin mukana, ei tietysti joka päivä tarjoutunut.

Kun hän näitä miettien astui tietä edelleen, tuli metsänhoitaja Forsgrén ajaen häntä vastaan. Forsgrén oli matkalla Koivukoskelle, ja molemmat naurahtivat tälle yhteensattumalle.

— Koivukoskelle on lyhyempi matka, huomautti Hannes Borg. Lähdemme sinne, eikö niin? Ehkä voimme käväistä suollanikin, niin saan sinulta lupaamasi neuvot.

Hannes Borg nousi rattaille ja he alkoivat yhdessä ajaa köröttää Koivukoskelle. Forsgrén kertoi nyt lopullisesti tehneensä osaviljelyskontrahdin erään nuoren pehtorin kanssa.

— Olen tehnyt tämän välikirjan vaan vuodeksi — varovaisuuden vuoksi. Tahdon kokeilla. Jos olen tehnyt tyhmyyden, syytän sinua.

— Enpä luule, että osaviljelyksellä voit hävitä enempää kuin arentimiehesi kautta, joka ei suorittanut vuokraansa.

— Tiedät, että olen vanha koiranhammas. Luonnollisesti otan tämän kokeilun kokonaan omalle vastuulleni. Minä kyllä olen etupäässä käytännön mies, ja niinkuin sinun veroisesi idealisti kai ajattelee: kuivasti erittelevä järjenmies. Mutta silti on minussakin pisara idealismia tai oikeammin mielikuvitusta.

— Se pisara on melkoinen, veliseni. En koskaan ole pitänyt sinua kuivana järkeilijänä; luulen että tuo järkeilysi etupäässä koskee pintaa. Syvemmällä sinussakin käyvät tunne-elämän aallot, vaikka ne eivät ole niin herkät liikehtimään kuin minulla. Ja suorastaan kadehdin tuota luonteesi tasaisuutta ja tyyntä harkintaasi elämän eri tiloissa.

He olivat saapuneet asemalle kääntyvän tien haaraan. Asemalle päin sujahti siitä ohi kapteeni Eversenin auto. Kapteeni oli matkapuvussa ja hänellä oli mukanaan matkalaukku.

— Eversenillä on ollut selkkauksia paperitehtaallaan, kertoi Forsgrén. Hänen tapansa kohdella väkeänsä on kursailematon, ja niinpä se eräänä päivänä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, teki lakon. Kun tapahtuma oli ilmoitettu Eversenille ja hän saapui tehtaaseen, huomattiin, että yksi tärkeimmistä koneista oli pahasti vioitettu. Tehdas on nyt pysähdyksissä, ja kun kapteenia on kohdannut taloudellisia vaikeuksia, sanotaan hänen matkustavan Tanskaan koettamaan saada apua sukulaisilta.

— Minua ei ihmetytä, sanoi Hannes Borg, että kapteenille lopulta tulee suuriakin vaikeuksia, kun tietää, miten tuhlailevasti hän elää.

Saapuessaan punaisen ladon kohdalle he näkivät pieneltä metsäpolulta poikkeavan ajotielle nuoren naisen ja miehen. He kulkivat käsi kädessä. Nuorella miehellä oli räikeänpunainen kaulahuivi. Hannes Borg tunsi nyt parin: Vapun Junun ja Heti Vaaksan. Heidän kasvonsa punoittivat ja saattoi selvästi huomata, että molemmat olivat ryypiskelleet.

Junu tuijotti uhmailevasti vastaantulijoihin, tervehtimättä.

Nyt Forsgrénkin tunsi Junun ja virkkoi heidän kuljettuaan ohi:

— Siinä pitäjän uusi pirtu-trokari, Herhilän kilpailija.

— Olen kuullut siitä, sanoi Hannes Borg. Tuo Junu on muuten paikkakunnan ikävimpiä punaisia. Hänessä on jotain häijyä ja taipumatonta. Häneen ei toistaiseksi mikään hyvä sana tehoa.

— Yhäkö sinä haaveilet ihmisten parantamisesta ja jalostamisesta? Milloinka silmäsi aukeavat näkemään, että on turha vaiva koettaa kohottaa ihmisiä? He ovat mitä ovat. Ei heitä voi muuttaa.

— Minä taas uskon, että jos he joutuvat erityiseen elämänkohtaan, joka voimakkaasti valtaa ja hellyttää heidät, voi toisen ihmisen vaikutus heihin tehota ja aikaansaada heissä mielenmuutoksen. Tosin on minulla ollut pettymyksiä. Mutta toisinaan olen taas huomannut kokeistani hyviäkin tuloksia. Eikä aina vaadita edes mullistavia koettelemuksia. Esimerkkinä mainitsen vanhan mäkitupalaisen, Vapun, äsken kohtaamamme Junun äidin. Vielä joku aika sitten hän oli lopen katkera ja syytti herroja sorrosta. Nyt, kun hän on käynyt meillä töissä ja minä melkein joka päivä olen puhunut hänen kanssaan, selittäen hänelle asioita ja elämän menoa, hän jo on muuttunut paljon sovinnollisemmaksi.

— Mahdollisesti. En tahdo vähentää sinun persoonallisuutesi kehittävää vaikutusta enkä haihduttaa harhaluulojasi. Mutta mitä tuohon vaimoon tulee, oletko ottanut huomioon, että hänen poikansa on hurja elostelija, joka ei auta äitiään, ja että tuon naisen puute ja hätä on pakoittanut hänet myöntyväisemmäksi ja nöyremmäksi. Onkohan tällä muutoksella syvempiä juuria?

— Täytyy ainakin koettaa syventää niitä. —

He saapuivat pihaportille.

Samuli Aura, hiukan kumarassa kulkeva renki, tuli ottamaan haltuunsa hevosen. Hän kertoi, että eräs naapuripitäjän mies odotti kyökissä tohtoria.

— Onko hänellä kiire? kysyi tohtori Borg.

— En luule, sanoi ehtivänsä odottaa. Hannes Borg meni vieraansa kanssa sisälle.

XXI

Metsänhoitaja oli tohtori Borgin kanssa käynyt suota katsomassa ja antanut ensimäisen neuvonsa:

"Älkää tehkö ojia lähelle toisiaan, älkääkä kaivako niitä kovin syviksi. Vaikka suossa onkin vettä, voisi se siitä kuivua liian vähiin".

Kun he päivällisen syötyään siirtyivät Hannes Borgin työhuoneeseen kahville, näki metsänhoitaja siellä Aino Vanajan muotokuvan.

— Se on aika elävästi maalattu, hän virkahti. — Kuulehan, sinä taidat olla oikein pikiintynyt tuohon tyttöön.

Hannes Borgia ei miellyttänyt tuo Forsgrénin käyttämä sana "pikiintynyt" eikä hänen huomautuksensa leikillinen sävy. Olihan tunne, joka hallitsi häntä, siksi vakava.

Hetken kuluttua hän vastasi:

— Voinhan sen sinulle, vanhalle ystävälleni, tunnustaa. Minä, neljäkymmentäviisi-vuotias mies, olen häneen rakastunut hehkuvasti kuin nuorukainen.

— Koska nyt puhumme asiasta avoimesti, ehkä et pahastu, jos sanon mielipiteeni suoraan. En luule, että tämä tunne saattaa sinua onnelliseksi.

— Se on mahdollista. Mutta se on elämäni tähänastinen voimakkain tunne.

— Siksipä sitä vielä enemmän pelkään. Epäilemättä tunnet Aino Vanajaa puutteellisesti. Hänellä on vallan erikoinen luonne, hän on itsepäinen ja lujatahtoinen. Et muuten ehkä tiedä, että hän on avioton lapsi. Hänen äitinsä oli tyttönä harjoittelijana maaseutukaupungin postikonttorissa. Tiedettiin, että hänellä oli suhde kaupunkiin majoitetun venäläisen varusväen ylhäiseen upseeriin. Puhuttiin kreivistä tai ruhtinaasta. Heti suhteen alettua hän alkoi käydä hienosti puettuna. Viimein tuo ylhäinen upseeri kyllästyi lemmittyynsä ja siirtyi Venäjälle. Köyhälle postineidille syntyi tyttölapsi. Se oli Aino Vanaja. Äiti, vaimoni serkku, on hiljainen, miellyttävä ihminen, hyväsydäminen, mutta heikko luonteeltaan. Hänellä ei ole muuta vikaa, kuin että hän on koreilunhaluinen ja tuhlaa vieläkin pienistä tuloistaan melkoisen osan hienoihin vaatteisiin. — Tämä piirre — elämänkoreuden tavoittelu — on ainoa, jonka Aino Vanaja on äidiltään perinyt. Muut ominaisuudet: kaunis ulkomuoto, hyväpäisyys, tahdonlujuus, lienevät perintöä isältä, jota hän ei ole nähnyt. Tuo mies ei koskaan ole tiedustellut entisen lemmittynsä olinpaikkaa ja suhteensa seurauksia.

— Se on mielenkiintoinen, romantillinen tarina. Jos olet kertonut sen minulle siinä tarkoituksessa, että tunteeni muuttuisivat, olet osunut väärään.

— Ethän toki ajattele pyytää Aino Vanajaa vaimoksesi?

— Se on luja aikomukseni. Jo ennen hänen lähtöään ulkomaille aioin ilmaista sen hänelle. Mutta pelkäsin, että hän katsoisi tuttavuutemme liian lyhytaikaiseksi. Mutta suurin syy tunnustukseni siirtämiseen on nuoruuteni onneton suhde.

— Oletko viime aikoina kuullut mitään pojastasi?

— En. Tuo poloinen oli sekaantunut kapinaan punaisten puolella. Asiamies, jonka kautta olen hänen olojaan tiedustellut, on saanut selville, että hänet oli pakoitettu punakaartiin, ettei hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta, mutta että hän jonkun aikaa oli istunut vangittuna, ja että hänet päästettiin vapaaksi, kun tutkimus ei todennut mitään raskauttavaa. Hänen nykyisestä olinpaikastaan en toistaiseksi ole saanut tietoa. Ja minussa on herännyt kovia tunnonvaivoja siitä, etten näinä viime vuosina enempää ole häntä etsinyt saadakseni hänet takaisin luokseni.

— Olithan aikaisemmin tehnyt kaiken häntä nostaaksesi. Mutta hän oli ja on luultavasti parantumaton renttu. Muistatko millaisessa tilassa hän takavuosina tuli tänne, juopuneena, repaleisena, uhkaavana?

— Sen muistan. Ja juuri silloin, huolimatta hänen kurjasta tilastaan ja uhkamielisyydestään, olisi minun pitänyt sulkea hänet isän syliini ja pidättää hänet täällä. Että en sitä tehnyt, se oli rikokseni. Ja minun täytyy koettaa, jos se vielä suinkin on mahdollista, korjata laiminlyöntini. Siinä pääsyy, joka on estänyt minua pyytämästä Aino Vanajan kättä.

— Ne arvelut ovat turhat Aino Vanajaan nähden. Jos hän kiintyy johonkin ihmiseen — jos hän yleensä voi kiintyä — en luule, että sinun entisyytesi saisi häntä epäröimään. Päinvastoin luulen, että hän pitäisi sellaista mielenkiintoisena ja "pikanttina". Mutta toistan vielä kerran: onnea se avio ei sinulle tuota. — Luulen, että voimakas kiintymys matkaansaa enemmän kärsimystä kuin onnea — jos kaksi suuresti erilaista luonnetta liittyy toisiinsa.

* * * * *

Kun Hannes Borg illan suussa oli saattanut metsänhoitajaa hänen ajoneuvoihinsa, kohtasi hän pihakuistikon portailla miehen, jonka ulkomuoto herätti hänen huomiotaan. Nyt hän muisti, että Samuli Aura oli maininnut erään naapuripitäjän miehen odottavan keittiössä. Tuo mies oli noin kolmikymmenvuotias, hyvin kalpea ja kärsivän näköinen. Hänen nimensä oli Veikko Aavikko ja hän sanoi, että hänellä oli asiaa rouva Elisabet Borgille, jonka asuinpaikkaa hän kauan oli hakenut.

— Rouva Elisabet Borg, sisarentyttäreni, on tätä nykyä ulkomailla ja palaa kotiin vasta joulun jälkeen, sanoi Hannes Borg. — Mutta kenties voitte ilmaista asian minulle, hänen läheiselle sukulaiselleen.

Mies näytti joutuvan ymmälle. Hetken mietittyään hän vastasi:

— Se on vähän sellaista yksityistä asiaa, joka minun on toimitettava sille rouvalle itselleen.

Ja kääntääkseen puheen toisaalle hän jatkoi:

— Olisin samalla tilannut häneltä kuvan, kun hän kuuluu olevan niin taitava kuvien tekijä. Nuori veljeni sai surmansa kapinassa. Minulla on mukana hänen valokuvansa, että jos sen mukaan voisi suurentaa kuvan ja tehdä siitä oikein värikuvan, kun minä hyvin muistan millainen tukka ja minkäväriset silmät hänellä oli.

Hän oli puhunut hengästyneesti, mielenliikutus oli moneen kertaan tukahuttanut hänen äänensä.

Nyt vasta Hannes Borg oikein huomasi, kuinka syvästi surulliset tuon miehen kasvot olivat ja hän virkkoi:

— Puhun siitä sisarentyttärelleni, kun hän joulun jälkeen palaa kotiin, jos ette katso voivanne minulle sitä asiaanne ilmaista. Ehkä saan osoitteenne, niin ilmoitan teille milloin voitte tulla häntä tapaamaan.

Veikko Aavikko kaivoi esiin povitaskustaan pienen repaleisen muistikirjan, kirjoitti osoitteensa, repäisi irti lehden ja ojensi sen Hannes Borgille.

— Millä puolella velivainajanne oli? kysyi Hannes Borg.

— Valkoisella. Ja minä onneton kun jouduin punaisten puolelle ja kun minun täytyi nähdä miten he hänet ampuivat.

Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun, peittäen käsillään kasvonsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän nyyhkytti rajusti.

Hannes Borg pyysi häntä sisälle ja koetti rauhoittaa häntä. Vasta pitkän hetken kuluttua hän senverran tyyntyi, että saattoi jatkaa puhettaan:

— Elinikäni kadun, että menin sille puolelle. Luulin, että he tuottaisivat kansalle onnea, mutta kun näin, kuinka he omilta kansalaisilta ryöstivät, kuinka polttivat taloja ja kiduttivat kuoliaaksi viattomia ihmisiä… silloin silmäni aukenivat ja kirosin sen hetken, jona jätin vaimoni ja lapseni ja yhdyin punaisiin.

— Te olette siis vakavasti katunut tätä tekoanne?

— Antaisin henkeni, jos saisin sen teon tekemättömäksi. En koskaan saa mielestäni veliparan epätoivoista katsetta, kun he laahasivat hänet ammuttavaksi. Se näky vaivaa minua yöt ja päivät. Maatessani näen pahoja unia, ja usein veljeni kalpeat kasvot ilmestyvät eteeni syyttäen minua. Kun kuulin, että tässä asuu tohtori, päätin jäädä odottamaan ja kysyä, että kun ne tohtorit parantavat ruumiin tauteja, niin eivätkö ne osanne parantaa sielunkin tauteja.

Hannes Borg selitti hänelle olevansa "viisauden tohtori" ja ettei hän osannutkaan ruumiin tauteja parantaa. Mutta sielun tautien hän luuli keventyvän puhumisesta ja lohdutuksesta.

Veikko Aavikko valitti vielä, että monet hänen kotikylässään vieroivat häntä "punikkina" ja että hänen oma vaimonsakin oli käynyt hänelle kylmemmäksi.

— Siinä he tekevät väärin, sanoi Hannes Borg. Jos katumuksenne on vilpitön, ja sitä en epäile, tulisi heidän päinvastoin teitä kunnioittaa. Jos tahdotte, käyn paikkakunnallanne ja puhun vaimonne kanssa.

Veikko Aavikon alakuloisille kasvoille tuli ilonväike ja hän virkkoi:

— Se olisi liian suuri vaiva herra tohtorille! Millä minä sen voisin palkita?

— Emme puhu palkinnosta. Minulle on suuri ilo, jos voin teitä auttaa.

Ilta oli heidän keskustellessaan pimennyt ja tohtori Borg kehoitti Aavikkoa jäämään Koivukoskelle yöksi. Hiukan kursailtuaan tämä suostui tarjoukseen. Ylikamari lämmitettiin ja siihen valmistettiin Veikko Aavikolle vuode. Illallisen jälkeen tohtori Borg saattoi vieraansa yläkertaan ja sanoi toivotettuaan hyvää yötä:

— Jos ette saa unta, ja jos nuo pahat ajatukset ja muistot teitä ahdistavat, voitte tulla herättämään minut. Nukun kevyesti, herään helposti, ja sitten karkoitamme synkät näkynne.

Veikko Aavikko vastasi:

— Enpä luule, että minun tarvitsee tohtorin yörauhaa häiritä. Enhän pitkiin aikoihin ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.

XXII

Lausuen monet tuhannet kiitokset hyvästeli Veikko Aavikko seuraavana aamuna tohtori Borgia ja pyysi häntä käymään luonaan.

Aamupäiväpostissa Hannes Borg sai Vincenzo Olivalta Münchenistä kirjeen. Oliva kirjoitti:

'Arvoisa ystäväni,

Nyt vasta olen saanut senverran levollista aikaa, että voin lähettää Teille tämän tervehdyksen. Valitettavasti sota keskeytti kirjeenvaihtomme. Minäkin olin rintamalla ja sain jalkaani vamman, joka ei koskaan täydelleen parane. Minun täytyy ontua loppuikäni. Silti koetan kykyni mukaan ylläpitää tasapainoani, mikä kylläkin on tarpeellista meille kaikille tässä kaaoksessa.

Kiitän Teitä vilpittömästi kaikista ystävällisistä sanoista, jotka kirjeessänne suvaitsitte mainita minusta ja taidepyrkimyksistäni. Mutta varmasti Te arvioitte kykyni liian suureksi. Niinikään kiitän Teitä luottamuksestanne, jota osoititte minulle lähettämällä luokseni oppilaanne neiti Vanajan. Hän on viehättävä nuori nainen ja hyvin lahjakas. Alussa hän hartaan innokkaasti otti osaa ohjaamiini harjoituksiin. Mutta äskettäin hän on alkanut käydä eräässä taiteellisessa tanssiopistossa, ja tämä tuntuu niin jakavan hänen harrastustaan, että näyttämötaide jää vähäosaisemmaksi. Olen hänelle huomauttanut siitä aiheutuvasta vahingosta. Olen myös katsonut velvollisuudekseni puhua siitä Teille, koska olen Teidän edessänne vastuunalainen hänen kehityksestään.

Olen hyvin iloinen, jos pian taas saan Teiltä tietoja, rakas tohtori. Tällä kertaa sulkeudun parhaiten suosioonne.

Ystävänne Vincenzo Oliva.'

Tämä kirje herätti Hannes Borgissa sekalaisia tunteita. Pitkään aikaan hän ei ollut saanut Aino Vanajalta muita tietoja kuin lyhyen ilmoituksen ja kiitoksen rahalähetyksestä. Ei Elisabetkaan ollut kirjoittanut. Oliko tuo Aino Vanajan harrastuksen kääntyminen tanssiopintoihin Elisabetia niin syvästi pahoittanut, ettei hän sentähden ollut tahtonut kirjoittaa? Ja oliko tuohon uuteen harrastukseen syynä Eversenin vaikutus? Ehkä Eversen oli ulotuttanut matkansa Müncheniin asti ja ehkä suorastaan sitoutunut maksamaan Aino Vanajan tanssiopinnot.

Hannes Borgille selveni selvenemistään, että hänen oli otettava ratkaiseva askel ja avoimesti tunnustettava Aino Vanajalle rakkautensa. Hän yritti alkaa kirjettä, mutta kynä ei kulkenut paperilla, lauseet takertuivat alkuunsa. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi ja läksi kävelemään metsään. Raju tuuli puhalsi ja raastoi puista ja pensaista viimeisiä lakastuneita lehtiä, jotka hurjina tanssivat kuolintanssiaan. Ahdistus valtasi hänen sydämensä, ja hän tunsi entistä kipeämmin elämänsä yksinäisyyden ja kaihon. Tästä yksinäisyydestä ja kaihosta hänen täytyi pyrkiä vapautumaan, se jääti, se musersi hänet. Hänen täytyi koettaa saada tähän kotiinsa ja itseensä lujin sitein kiinnitetyksi se olento, jota hän rajattomasti ihaili.

Raitis syysilma virkisti häntä hänen pitkällä kävelyllään, ja kun hän palasi työhuoneeseensa, hän oli saavuttanut sen sisäisen tasapainon, jota tarvitsi kirjoittaakseen ratkaisevan kirjeen.

Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

'Kunnioitettava Neiti!

Se, mitä Teille tässä kirjoitan, ei ehkä tule Teille täydellisenä yllätyksenä.

Jo tutustumisemme ensi päivistä alkaen olen Teitä kohtaan tuntenut ihailua ja kiintymystä, joka on kehittynyt elämääni hallitsevaksi voimakkaaksi tunteeksi, jonka rinnalla kaikki muu tuntuu vähempiarvoiselta. Tunnustan nyt suoraan, että olen pettänyt itseäni ja Teitä luulotellen, että harrastus tulevaan taiteilijauraanne olisi ollut pääsyynä lähentymiseeni Teihin. Ei, tämän lähentymiseni on aiheuttanut Teidän harvinainen, muista eroava persoonallisuutenne, koko lumoava keväinen olentonne, jonka pelkkä muisteleminen saa vereni virtaamaan suonissa vilkkaasti kuin nuorukaisen ja nostaa minussa elämäntuntemuksen aallot korkealle. Rohkenenko toivoa Teiltä vastakaikua näihin tunteisiini? Kirjoittakaa minulle heti vastauksenne. Siitä riippuu paljon: kohtaloni, elämäni onni.

Ihaillen, odottaen Hannes Borg.'

Kun tämä kirje oli kirjoitettu, tuntui Hannes Borgista, kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Hän tiesi astuneensa ensimäisen tärkeän askeleen ratkaisua kohti. Hän tiesi samalla asettaneensa painavan kysymyksen kohtalon vastattavaksi. Mikä oli sen vastaus oleva?

XXIII

Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella. Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu ammuttavaksikin.

Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin, toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.

Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen. Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne — Vahtera miehekkään luja ja häikäilemätön…

Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:

— Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.

— Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.

— Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä nuoruuteni asioista.

Hän keskeytti puheensa epäröiden.

Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.

— Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?

— Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.

— Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.

— Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden…

He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko Aavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään sitä.

Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan. Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle, sanoi Hannes Borg:

— Päivää, Väinö!

Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:

— Päivää.

Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:

— Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen hyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on paljo puhuttavaa kanssasi.

Väinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:

— Minulla on vähän kiire… on tilipäivä ja… tuolla talossa maksetaan palkkoja.

— Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja saamme sitten puhua enemmän.

— Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoi Väinö vältellen.

— Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssani Koivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.

— Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.

— Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken. Sitten hän virkkoi:

— Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla siellä kävin.

Hannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja juopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä, mutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet pois. Hän selitti:

— Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja lupaan, ettei sellaista enää tapahdu.

— Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten puolelle.

— Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen pakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.

Syntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei hänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi myös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä oli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen äänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:

— Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä aina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut, sinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi. Mutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata tulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja sitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran muutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.

Nuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja hän sanoi aikoessaan mennä:

— Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten…

Hannes Borg kehoitti lämpimästi:

— Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.

Hän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän voinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.

Väinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.

Kun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat matkaansa.

Heidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle, josta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli syvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen silmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka hänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt häneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut saapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi rauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin. Alempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli pengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen pienempi.

— Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti ja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää vettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut koettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? — Mutta nythän hän tiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.

Hän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo oli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.

Auran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle tupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin talon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He herkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta vierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:

— Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?

— Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan. Hän on karjapihalla työssä.

— Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen miehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.

Aavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja oletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.

Hän yltyi valittamaan:

— Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään, eikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä… haaveilee vaan itsekseen ja suree… ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen häpeän koko talon yli… vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se lähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin sanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi syössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä silmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan…

Hän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni, puuttui tohtori Borg puheeseen:

— Tiedän tuon kaiken. Se oli hyvin valitettava seikka, että miehenne joutui mukaan kapinaan, mutta hänet houkuteltiin siihen ja hänen vakaumuksensa oli, että hän teki oikein. Mutta kun hänen silmänsä aukenivat, hän syvästi katui tekoaan ja on saanut sen raskaasti sovittaa. Te, hänen vaimonsa, teette hyvin väärin, että häntä tuomitsette ja yhä soimaatte. Teidän tulee päinvastoin antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa häntä, niin että hänen sairas mielensä paranee. Kun hän kävi minun luonani, ja kun olimme tyynesti keskustelleet asiasta, hän rauhoittui ja oli vallan kuin toinen ihminen.

Vaimo oli jo melkoisesti lauhtunut, vaikka hän ei vielä oikein jaksanut ymmärtää anteeksiantavaisuuden ja lempeyden tärkeyttä.

Hetken kuluttua hän veti padan syrjään tulelta ja pyysi vierasta peremmälle istumaan, sanoen:

— Se on kyllä totta, että Veikko sieltä herran luota tultuaan oli vallan toisenlainen ja kykeni paremmin työhön. Mutta emmehän me yksinkertaiset ihmiset osaa niin puhua kuin herrasväki ja oppineet.

— Teidän ei tarvitsekaan niin paljoa puhua. Ystävällinen kohtelu on pääasia.

Veikko Aavikon vaimo läksi nyt miestään kutsumaan. Hänen poissaollessaan Hannes Borg keskusteli poikien, Vilhon ja Aleksin, kanssa. Vanhempi heistä kävi kansakoulua, sinä päivänä hänellä oli lupa. Pojat vastasivat pirteästi ja älykkäästi Hannes Borgin kysymyksiin. Heidänkin nuoriin mieliinsä hän teroitti, että heidän tuli olla ystävällisiä ja nöyriä isälleen, että tämä taas tulisi iloiseksi.

Kun Veikko Aavikko vaimonsa seurassa astui tupaan, loisti tyytyväisyys hänen kalpeista kasvoistaan.

Hän kätteli vierastaan sydämellisesti ja sanoi vaimolleen:

— Helena, laita nyt vieraalle ruokaa ja pane kahvipannu tulelle. Herra tohtori on tehnyt halvalle talollemme liian suuren kunnian.

* * * * *

Vasta illan suussa Hannes Borg teki lähtöä. Sitä ennen hän oli kauan puhunut kahdenkesken Helenan kanssa, kehoittaen tätä sovinnollisuuteen sekä vaikuttamaan naapureihin, että hekin inhimillisesti kohtelisivat Veikkoa. Niinikään Veikon kanssa hän keskusteli pitkään heidän kävellessään katselemassa hänen karjaansa, hevosiaan ja lähimpiä viljelysmaita. Aavikko valitti, että hänen maanviljelyksensä kapinan jälkeen oli jäänyt takapajulle, hän kun itse oli ollut huonoissa voimissa ja hänen kelpo renkinsä oli kaatunut vapaussodassa. Hannes Borg tuli silloin ajatelleeksi, että hän ehkä myöhemmin saisi Veikko Aavikon innostumaan osaviljelykseen.

Veikko Aavikko tuli heitä vähän matkaa saattamaan. Kun he saapuivat sille aukealle mäenrinteelle, johon Hannes Borg tulomatkalla oli pysähtynyt, saattoi selvästi huomata, että Aavikko joutui mielenliikutuksen valtaan. Ja hän osoitti pengermällä olevia ristejä sanoen:

— Tuohon hautasin veljeni, jonka punaiset ampuivat ja… ja tuohon erään toisen kapinassa surkeasti surmansa saaneen…

XXIV

Lunta oli satanut jo aikaisemmin, marraskuun lopulla ja joulukuun alussa. Mutta se oli sulanut. Jouluun oli nyt vaan muutama päivä, ja luonto oli sitä vastaanottaakseen verhoutunut puhtaaseen lumipukuun, joka tällä kertaa tuntui pysyvältä.

Hannes Borg oli hartaasti odottanut poikansa Väinön tuloa Koivukoskelle. Jopa hän kärsimättömänä pitkästä odotuksesta oli aikonut lähteä naapuripitäjän Ahtialan taloon poikansa olinpaikkaa tiedustelemaan. Mutta hän hylkäsi tämän tuuman, ajatellen, ettei pakko auttaisi, ellei hänen poikansa vapaasta tahdostaan tulisi.

Jouluaatto oli tullut, eikä odotettua vieläkään kuulunut.

Forsgrénin puolisot olivat kutsuneet Hannes Borgin Kuuselaan jouluaattoillaksi. Iltapäivällä hän vietti lyhyen hartaushetken palvelusväkensä kanssa. Ennen hänen lähtöään Kuuselaan saapui postissa Aino Vanajalta kirje.

Hannes Borg luki:

'Arvoisa Tohtori!

Pyydän anteeksi, että Tohtori näin kauan on saanut odottaa vastaustani viime kirjeeseenne. Se, mitä siinä puhuitte, oli minulle odottamatonta ja on antanut minulle niin paljon ajattelemista, etten vieläkään ole siitä selvillä. Antakaa minulle vielä aikaa selvitellä tunteitani. Mutta suokaa minun nyt jo tunnustaa, että heti tutustumishetkestämme asti olen asettanut Teidät hyvin korkealle. Teidän persoonallisuutenne, älynne ja laaja sivistyksenne ovat minussa herättäneet sekä syvää kunnioitusta että teihin verrattuna oman persoonani vähäarvoisuuden tietoisuutta. Ja minun on tunnustaminen, etten kykenisi tyydyttämään sitä ihannetta, joka syvällä mielessänne kytee. Pidän itseäni arvoituksena. Ihmiset sanovat minua kylmäksi. Ehkä en sentään ole kylmä, niinkuin pinnalta päättäen saattaa luulla. Mutta kieltämättä luonteessani on paljon ristiriitaista.

Laskelmieni mukaan olen jo 15 päivänä tammikuuta kotimaassa. Opintosuunnitelmani on hiukan muuttunut. Kaikesta tästä on helpompi suullisesti keskustella, jos Tohtori silloin tahtoo minua tavata.

Ilmoitan Teille vielä varmemmin tulopäiväni ja toivon sitten saavani tietää, missä haluatte minut tavata, Helsingissä vaiko Koivukoskella. Silloin teen Teille tiliä opintoajastani täällä ulkomailla.

Syvästi kiitollisena ja kunnioittaen:

Aino Vanaja.'

Tämä kirje ei ollut erityisen rohkaiseva. Tuo "miettimisaika" vaikutti tympäisevältä. Oliko Hannes Borgin viime kirjeen sisällys todella ollut odottamaton, vai oliko puhe siitä ainoastaan kohteliaasti verhottua epäystä?

Täytyi siis taas malttaa mielensä ja odottaa. Kohtaamiseen ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa. Silloin hän oli saava varmuuden, joka, vaikkakin se olisi kuinka musertava tahansa, kuitenkin oli parempi kuin tämä kiusallinen epätietoisuus.

Alakuloisena hän läksi Kuuselaan ja tavallista vaiteliaampana hän otti osaa yksinkertaisen jouluaaton viettoon. Tarkalla naisvaistollaan Fredrika rouva tajusi, että Hannes Borg oli suruissaan ja arvasi, että hän ajatteli Aino Vanajaa. Hienotunteisesti hän vältti koskettelemasta kaikkea, mikä olisi johtanut ajatukset ja puheen hänen ulkomailla olevaan serkkunsa tyttäreen.

Mutta kursailemattoman suoraan kuin aina metsänhoitaja Forsgrén illallispöydässä virkahti:

— Oletpa sinä, Hannes, suuresti muuttunut. Enpä olisi luullut, että sinä, vakava mies ja filosofi, vielä todenteolla rakastuisit.

Rouva Forsgrén, joka katsoi miehensä huomautuksen sopimattomaksi, koetti sovitella:

— Mieheni laskee joskus leikkiä. Tohtorin ei pidä pahastua hänen puheistaan.

Ja Forsgrén, joka Hannes Borgin ilmeestä huomasi, että asia oli vakava, rupesi kertomaan Eversenistä:

— Siellä Louhivaaran hovissa alkoivat asiat jo käydä huonosti, kun ei kapteeni Everseniä kuulunut. Hänen pehtorinsa, jolta varat juokseviin tarpeisiin loppuivat, kierteli pitäjällä koettaen lainata. Hän kävi minunkin luonani. Tässä vähää ennen joulua kapteeni viimein palasi Tanskasta. Maanmittari Haavisto kertoi minulle, että kapteeni tämän matkan jälkeen on muuttunut. Hän on käynyt vakavammaksi, ei enää järjestä hurjia juominkejaan ja on alkanut harrastaa tilansa ja tehtaansa hoitoa.

Kohta illallisen jälkeen Hannes Borg kiitti ja hyvästeli Forsgrénin puolisoja. Paluumatkalla renkipoika itsekseen ihmetteli tohtorin vaiteliaisuutta, hän kun aina ennen tällaisilla ajoretkillä oli ollut puhelias…

* * * * *

Tapanin päivän illansuussa, kun Hannes Borg valmistautui lähtemään pappilaan tavanmukaisiin joulukemuihin, tuli Henrika ilmoittamaan, että outo nuori mies odotti keittiössä ja pyysi päästä tohtorin puheille. Hannes Borg aavisti, kuka se oli, ja hänen sydämensä sykki ilosta.

Henrikalle hän aikaisemmin oli puhunut pojastaan ja hänen mahdollisesta tulostaan, jotta se ei olisi ollut liian suuri yllätys. Tähän vanhaan uskolliseen palvelijattareen oli tohtorin nuoruuden salaisuuden ilmaiseminen tehnyt mullistavan vaikutuksen. Että tohtorilla, jota hän oli tottunut pitämään vakavuuden ja itsehillinnän esikuvana, oli sellainen entisyys, että hänellä oli avioton poika, joka päällepäätteeksi oli maankulkija, se oli hänelle katkera kokemus, johon hän vasta vähitellen tottui. Eikä Hannes Borg ollut asiaa kaunistellut, päinvastoin hän oli sanonut, että hän oli heikko ihminen niinkuin monet muutkin.

Tullessaan keittiöön hän näki poikansa Väinön istuvan tuolilla oven suussa. Hänellä oli yllään huononlainen puku ja hän oli hiukan laihtunut.

Hannes Borg tervehti häntä sydämellisesti ja pyysi häntä käymään sisälle.

Heidän molempien istuessa Hannes Borgin työhuoneessa ei puhe tahtonut heiltä sujua. Väinö oli ujo ja tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä. Kun hänen isänsä kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tullut pikemmin, hän vastasi:

— En oikein tiedä. Se tuntui niin oudolta.

Myöhemmin, heidän syödessään illallista, Väinö tuli puheliaammaksi ja kertoi, että metsätöissä oli syntynyt "pomon" kanssa erimielisyyttä ja että Väinö oli poistunut työstä. Sitten hänen ei ollut onnistunut saada uutta työmaata ja hänen oli ollut pakko myydä parempi pukunsa.

Hannes Borg huomasi kaikesta, että Väinö pitkän eron aikana oli vieraantunut isästään ja järjestyneistä oloista, ja hän päätti varovasti ja vähitellen palauttaa hänet sivistyneen henkilön tapoihin ja sitten alottaa hänen luonteensa kasvattamisen.

Hän sai illallisen jälkeen perinpohjin peseytyä ja koetella erästä isänsä pukua, joka sopi hänelle hyvin, isä ja poika kun olivat kasvultaan aivan samankokoiset.

Saatettuaan Väinön myöhemmin illalla yläkerran huoneeseen Hannes Borg sanoi hyvää yötä toivottaessaan:

— Nyt olet kotonasi, Väinö, isäsi luona, joka tahtoo parastasi.

Väinö oli vieraantunut sovinnaisesta kiittämisestä ja kohteliaisuuslauseista, eikä sanonut muuta kuin:

— Hyvää yötä!

Astuessaan portaita alakertaan Hannes Borg tunsi sisällään värähtelevän lämpimän tunteen, jommoista hän ei vuosikausiin ollut kokenut.

XXV

Ensi päivinä Hannes Borg antoi Väinön elää täydessä vapaudessa, tutustutti hänet Koivukosken vähäisiin nähtävyyksiin ja näytti hänelle sukset, sen varalta että hän aikansa kuluksi tahtoisi lähteä hiihtämään. Hän pyysi häntä vapaasti oleskelemaan talossa ja liikkumaan eri huoneissa, kuin omassa kodissaan ainakin, ja toi hänen huoneeseensa huvittavia kirjoja. Hän pani merkille, että Väinö kernaimmiten pysytteli yläkerran huoneessa, missä hän vahvasti tupakoi.

Eräänä päivänä Hannes Borg palasi navetasta, missä oli käynyt katsomassa sairasta lehmää, ja kun hän astui salin läpi mennäkseen työhuoneeseensa, riensi Väinö sieltä pois ja kiiruhti ilmeisen levottomana yläkertaan. Hannes Borg ei ollut tätä huomaavinaan, mutta kun hän mentyään huoneeseensa silmäili kirjoituspöydälleen, hän huomasi, että Havanna-sikari-laatikon kansi oli auki ja että melkoinen osa sen sisällyksestä oli poissa. Kuka muu olisi voinut viedä sikarit kuin Väinö? Siihen viittasivat hänen säikähtyneet kasvonsa ja kiireellinen poistumisensa. Hannes Borg joutui ymmälle, eikä ensin tietänyt, mitä hänen tuli tehdä. Mutta tilannetta punnittuaan hän ei katsonut voivansa olla asiaan kajoamatta, ja hän nousi yläkertaan. Väinö oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Isän astuessa sisään, hän nousi ja asettui nolona seisomaan ikkunan ääreen. Hannes Borg tiesi ennestään, että Väinö oli heikko hetken vaikutuksille, hyvälle ja pahalle altis, mutta samalla herkän tunteellinen. Hän päätti vedota hänen tunteellisuuteensa ja sanoi:

— Se, mitä juuri teit alhaalla huoneessani, pahoittaa minua suuresti. Mutta olen valmis antamaan sinulle anteeksi, jos peittelemättä tunnustat tekosi ja lupaat tästälähin sellaista karttaa.

Väinö kumarsi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.

Hänen isänsä jatkoi:

— En sure niitä sikareja, jotka otit. En itse niitä polta, vaan tarjoan niitä tuttavalleni metsänhoitaja Forsgrénille, joka niistä pitää. Olen pahoillani siitä, että olet tehnyt teon, joka on ruma, että olet omin lupinesi salaa anastanut toisen omaisuutta. Sellainen teko jää painamaan omaatuntoasi. Tahtoisin, että luopuisit siitä, mikä sinussa on pahaa, ja että sinusta tulisi kunnon mies.

Väinö seisoi yhä allapäin ikkunan ääressä, ja Hannes Borg näki, että hän häpesi. Hetken kuluttua Väinö pisti kädet taskuihinsa, kahmaisi esille ottamansa sikarit ja laski ne vaieten pöydälle.

— Kadutko tekoasi? kysyi Hannes Borg.

Väinö nyökäytti päätään.

— No niin, se on siis unhoitettu. Saathan riittävästi muuta tupakkaa. Ja kun nyt olet tunnustanut, voit pitää nämä sikarit.

— Ei, viekää ne pois, en voi niitä ottaa, virkkoi Väinö laskeutuen istumaan tuolille ja peittäen käsillä kasvonsa.

— Kaikki on sovittu ja unhoitettu, ole nyt siis taas iloinen, sanoi Hannes Borg.

Väinö katsahti isäänsä surullisena, ja Hannes Borg muisti taas hänen äitivainajansa kauniit silmät.

— Etkö lähde alakertaan, Väinö? Saamme heti kahvia, kysyi isä.

— Minun on niin paha olla, vastasi Väinö. Antakaa minun lähteä hiihtämään. Se minua virkistäisi.

— No niin, miten tahdot. Mutta tule ajoissa kotiin päivälliselle.

Väinö läksi hiihtämään. Ikkunasta hänen isänsä näki, miten tuo jäntevä nuori mies voimakkain liikkein suksillaan kiiti tasaisen niityn poikki ja katosi punaisen ladon kohdalla metsään.

Hannes Borg istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi merkitä paperille esitelmän pääkohtia, jonka hän aikoi pitää seuraavassa nuorisoseuran iltamassa. Mutta — tämä työ ei luistanut. Hän laski kynän pöydälle ja jäi miettimään, tokko hän pystyisi kasvattamaan pojastaan kunnon ihmistä, karsimaan pois hänen pahat taipumuksensa ja kiinnittämään hänet isäänsä ja kotiinsa.

Keskitalven iltapäivä pimeni, ja Henrika tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Väinöä ei kuulunut. Tohtori Borg käski Henrikan vielä odottaa jonkun aikaa, ennenkuin toi ruuan pöytään. Mutta kun ei odotettua ollenkaan näkynyt, Hannes Borg istuutui yksin syömään. Päivällisen jälkeen hän muutaman kerran kävi katsomassa pihanpuolisesta ikkunasta, eikö hiihtäjää näkyisi. Mutta turhaan. Ikävissään hän otti esille viulunsa, johon ei ollut pitkiin aikoihin kajonnut. Hän alkoi soittaa nuoruutensa aikuisia kappaleita. Välillä jousi vaipui alas, ja hän ajatteli: — Oliko Väinö tämän lyhyen oleskelun jälkeen taas jättänyt kotinsa? Eikö hän täällä viihtynyt? Oliko kulkurielämä painanut häneen liian syvät jäljet? — Ei, se ei voinut olla mahdollista. Olihan hänessä heikkoutta ja pahaa, mutta myös herkkää ja hyvää, Borgin suvusta periytyneitä ominaisuuksia…

Huomaamattaan hän alkoi soittaa kansanlauluja, ja niiden joukossa oli muutamia harvinaisia, jotka hän nuorena ylioppilaana jalkamatkoillaan oli kuullut sydänmailla.

Kun hän viimein herkesi ja katsahti taakseen, hän näki Väinön istuvan tuolilla ovensuussa. Nuorukaisen kasvoilla oli soiton herättämä harras ilme.

Hannes Borg meni iloisena hänen luokseen ja huomasi hänen silmissään liikutuksen kostean väikkeen.

Väinö nousi ja mutisi:

— Tulin hiihtäneeksi liian kauas, jalkojani paleli ja poikkesin kirkonkylään lämmittelemään.

— Odotin sinua jonkun aikaa päivälliselle. Sinun on kai nyt kova nälkä. Saamme heti illallista.

Seisoessaan Väinön vieressä hänestä tuntui kuin pojan henki olisi löyhkännyt väkijuomille. Mutta hän ei sanonut mitään ja toivoi erehtyneensä.

* * * * *

Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä nuorisoseuran iltamaan Hannes Borg sanoi Väinölle:

— Etkö tule mukaani, minä pidän siellä esitelmän. Soisin, että saisit hyviä ja hauskoja tovereita, joita on useitakin kuulijoiden joukossa. Viihtyisit sitten paremmin tällä seudulla.

— En oikein tiedä, vastasi Väinö. Kun metsätöissä ollessani kävin iltamassa, näyttivät minua sormella ja sanoivat punikiksi.

— Tämän pitäjän nuorisoseuralaiset eivät sitä tee, sen takaan. He ovat siksi valistuneita.

— Kun ehdin enemmän perehtyä tähän kaikkeen… se on alussa niin outoa.

— Niinkuin tahdot. Mutta miten saat iltasi kulumaan minun poissaollessani?

— Onhan minulla ne kirjat, jotka teiltä sain.

— Niin, jospa todella niitä lukisit. Henrika valmistaa sinulle illallisen. Sinun ei tarvitse minua odottaa, jos sattuisin viipymään.

Hevonen oli pihaportaiden edessä, ja Hannes Borg läksi kirkonkylään. Nuorisoseuran uutta taloa ei oltu vielä rakennettu erimielisyyksien tähden, ja kokoukset ja iltamat pidettiin toistaiseksi erään varakkaan talon isossa tuvassa.

Väkeä oli kokoontunut tavallista runsaammin. Kauppias Herhiläkin oli siellä, ja hän tuli imartelevana tervehtimään tohtori Borgia eteiseen sanoen:

— Jos tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, jään minäkin kuuntelemaan esitelmäänne. Tosin tohtori puhuu etupäässä nuorille, mutta saattaa näin keski-ikäisellekin olla siitä oppimista, kun tohtori on niin perehtynyt kirjallisuuteen ja taideasioihin, vaikka kyllä minäkin luen kirjoja, mikäli monet hommani sallivat, mutta eihän se meikäläinen voi olla niihin niin perehtynyt kuin sellainen pesialisti kuin tohtori…

— Tällä kertaa en aio puhua kirjallisuudesta, vaan sovinnollisuudesta ja nuorisoseurojen tehtävästä sen edistämiseksi — näin keskeytti tohtori Borg Herhilän puheen.

Kauppias Herhilän kasvot kuvastivat pettymystä, ja hän huomautti:

— Sovinnollisuus olisi kyllä hyvä olemassa, mutta eipä sitä löydä tästä matoisesta maailmasta. Esimerkiksi kapteeni Eversen. Olenhan sitä miestä auttanut, mutta onkos se siitä kiitollinen. Kaikkea muuta. Ylpeä se vaan on ja katselee meikäläistä vaan noin yli olkain. Sanovat, että se nyt on tullut säästäväisemmäksi, mutta luulen, että se jo voi olla liian myöhäistä…

— Kuulijani odottavat minua, sanoi Hannes Borg ja siirtyi tupaan.

Hetken aikaa puhuttuaan hän huomasi, että Herhilä, joka oli istuutunut lähelle ovea, livahti tiehensä, eikä häntä sinä iltana sen enempää näkynyt.

* * * * *

Nuorisoseuran illanvietto kesti kauan. Oli jo myöhäinen, kun Hannes Borg palasi Koivukoskelle. Väinön ikkuna yläkerrassa oli pimeä. — Hän on jo makuulla, ajatteli Hannes Borg. Henrika tuli häntä vastaan eteisessä ja ilmoitti tapansa mukaan, että oli säästänyt tohtorille iltaruokaa. Hän lisäsi:

— Se nuori herra söi illallista ja sanoi sitten lähtevänsä kävelylle. Siitä on nyt kolmatta tuntia aikaa, eikä se vieläkään ole palannut.

Hannes Borg söi kiireisesti illallisensa, puki jälleen yllensä päällystakin ja läksi ulos. Sukset olivat paikoillaan. Hän läksi astumaan niityn poikki punaiselle ladolle vievää ajotietä, toivoen kohtaavansa poikansa. Mutta saavuttuaan tien mutkaan, hän kääntyi katsahtaen pihalle päin. Navetan päässä olevan pesutuvan ikkunasta pilkoitti valoa. Tämä tuntui omituiselta, kun Henrika oli ainoa, joka siellä kävi ja askarteli, ja hän tiesi Henrikan jääneen keittiöön. Hän päätti ottaa asiasta selvän, palasi pihalle ja riensi pesutupaan. Tultuaan lähelle hän kuuli sisältä ääniä ja naisen laulunloilotusta. Hän astui pesutuvan eteiseen ja tempasi oven auki. Sisällä istui Vapun Junu, käsi Heti Vaaksan kaulassa. Heidän edessään pöydällä oli viinapullo, ja kahvikuppi teki juomamaljan virkaa. Lähellä heitä istui Väinö, ihaillen tätä hellää idylliä. Kaikki kolme olivat jo vahvasti ryypiskelleet.

Hannes Borg tiesi, että Heti Vaaksa kapinan aikana oli toiminut ilmiantajana, jonka vääristä kanteluista moni kunnon mies ja nuorukainen oli joutunut punaisten uhriksi. Nähdessään oman poikansa tässä huonossa seurassa Hannes Borg ei voinut hillitä itseään, vaan sanoi vihoissaan:

— Sinun pitäisi hävetä, Junu, kun tulet vieraaseen taloon juopottelemaan ja houkuttelet toisen samaan paheeseen.

Junu karkasi pystyyn ja sanoi röyhkeästi:

— Eipä tässä ole tarvinnut houkutella, kun hänellä itsellään on ollut niin hyvä halu. Mutta voidaan lähteä muuallekin, ei meidän ole pakko jäädä tänne.

Hannes Borg huudahti:

— Sinun mittasi, Junu, alkaa jo olla täysi. Liian moni tietää, millaista ammattia näillä seuduilla harjoitat. Kiellän sinua ankarasti tästälähin seurustelemasta poikani kanssa ja tarjoamasta hänelle väkijuomia, muuten asetan sinut viranomaisten valvonnan alaiseksi.

— Enpä minä kaipaa herraskaisten poikien seuraa, ärjäisi Junu. Enkä niitä teidän viranomaisianne pelkää.

Hän veti mielenosoituksellisesti tupesta ison puukkonsa ja työnsi sen takaisin tuppeen, lyöden pari kertaa nyrkillään sen varren päähän.

Hän tiuskaisi:

— Lähdetään, Heti.

He poistuivat pesutuvasta. Väinö oli noussut, hän näytti kiihoittuneelta ja aikoi seurata heitä.

— Sinä et saa lähteä heidän seuraansa, sanoi Hannes Borg, luja kaiku äänessä, ja kiellän sinua koskaan seurustelemasta heidän kanssaan.

Väinö ei välittänyt tästä kiellosta, vaan lähestyi ovea, mutisten:

— En ole tähän taloon pyrkinyt, eikä minun ole pakko jäädä tänne, kyllä minä muuallakin itseni elätän.

Hannes Borg tarttui hänen käsivarteensa ja virkkoi:

— Sinä et lähde mihinkään. Näen, ettei sinuun lempeys ja hyvyys vaikuta, sinä olet kiittämätön, ja sinussa piilee vielä pahankurinen nulikka.

Nuori mies tempautui rajusti irti ja juoksi ulos.

Hannes Borg tyyntyi sen verran, että huomasi kiivaudessaan menneensä liian pitkälle. Hän riensi poikansa jälkeen ja sanoi jo paljoa lempeämmin:

— Väinö, viivy vielä hetkinen, puhukaamme tyynesti, ja kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin.

Väinö ei antanut itseään pidättää ja huusi mennessään:

— Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.

Hän kiiruhti Junun ja Heti Vaaksan jälkeen ja saavutti heidät ajotiellä vähän matkaa portista, ja kaikki kolme poistuivat kirkonkylään päin nopein askelin.

Hannes Borg katsoi kotvan heidän jälkeensä ja oivalsi, ettei ainakaan sinä hetkenä ollut mitään tehtävissä, ja raskain mielin hän palasi sisälle.

XXVI

Pari päivää Hannes Borg oli turhaan odottanut Väinön paluuta. Mökin Vapulta ja useilta muilta henkilöiltä hän oli tiedustellut Junun olinpaikkaa, olettaen, että hänen poikansa yhä oli hänen seurassaan. Hänelle kerrottiin, että Junu ja Heti ja heidän seurassaan eräs nuori mies olivat yhdessä poistuneet kirkonkylästä, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Junu oli ilmeisesti pelästynyt tohtori Borgin uhkauksesta ja oli päättänyt lähteä pois paikkakunnalta.

Väinön poistuminen koski kipeästi hänen isäänsä. Hän ajatteli katkerana, että kulkurielämä ehkä jo oli painanut poikaan niin syvät jäljet, etteivät ne enää olleet poistettavissa.

Olivatko hänen nuoruutensa intohimoinen kiintymys ja sen seuraukset niin suuri rikos, että hänen koko elämänsä yksinäisyydellä täytyi niitä sovittaa?

Hän vaipui usean päivän ajaksi vaiteliaaseen synkkämielisyyteen. Sitten hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että hänen oli alistuminen kohtaloonsa, että hänen poikansa voittopuolisesti tuli äitiinsä, että hän perinnäisominaisuuksien ja aikaisemman elämänsä vaikutuksesta kenties oli tavallaan onnellisempi siinä maailmassa, johon oli tottunut, ja että ehkä on tehotonta koettaa muuttaa toisen ihmisen luontoa. Jos ei Väinö vapaaehtoisesti palaisi ja elleivät hänen elintapansa olleet muutettavissa, oli kai parasta, niin surullista kuin se olikin, että isä ja poika elivät erossa, kumpikin omassa maailmassaan.

Hannes Borgin mieleen muistui, että tammikuun viidenteentoista päivään tuskin oli viikkoa jäljellä, ja taas leimahti hänen intohimoinen kiintymyksensä Aino Vanajaan ilmiliekkiin. Ja tuntui siltä, kuin hän jälleen hillittömästi antautumalla tämän tunteen valtaan olisi hakenut viihdytystä poikansa suhteen kokemastaan pettymyksestä. Hän päätti kohdatessaan Aino Vanajan käyttää kaiken vaikutusvaltansa ja vakuuttavasti ja lämpimästi tulkita tunteensa, kehoittaa häntä, jos mahdollista, jättämään taiteilijauran ja tulemaan hänen vaimokseen.

Aino Vanajan vastaanoton hän aikoi tehdä juhlalliseksi, viettää sitä Helsingissä tai Koivukoskella. Huomatessaan pukunsa jo vanhanpuoleiseksi hän päätti lähteä Helsinkiin tilaamaan uuden puvun ja samalla tekemään ostoksia.

Ennen lähtöään hän teroitti Henrikan mieleen, että hän kohtelisi Väinöä hyvin, jos tämä sillä aikaa palaisi Koivukoskelle, ja älykkäälle renkipojalle hän antoi toimeksi kirkonkylästä puhelimitse heti ilmoittaa Helsinkiin matkustajakotiin, jos Väinö tulisi.

Itsekseen hän ajatteli sitä vaikeutta, joka syntyisi, jos Väinö palaisi juuri samaan aikaan kuin Aino Vanaja — siitähän aiheutuisi pitkiä selittelyjä, jotka häiritsisivät Aino Vanajan vastaanottoa.

Helsinkiin tultuaan hän poikkesi rauhalliseen matkustajakotiin, jossa ennenkin oli asunut. Vapaussodan jälkeen hän vaan pari kertaa pikimmiltään oli käynyt pääkaupungissa. Uudet olot, muutamien hyvien tuttavien tapaaminen ja jonkun tunnin työskentely Yliopiston kirjastossa tuottivat hänelle virkistystä niistä levottomista ajatuksista ja polttavista tunteista, jotka hänen sisällään temmelsivät.

Neiti Vanaja oli viime kirjeessään maininnut olevansa Helsingissä tammikuun 15. päivänä. Siihen oli vielä aikaa kolme päivää, mutta Hannes Borg odotti jälleennäkemishetkeä yhtä kärsimättömänä ja kuumeisena, kuin olisi se tapahtuva jo sinä päivänä.

Tammikuun aikainen iltapäivähämärä laskeutui yli kaupungin. Hannes Borgilla oli asiaa asemalle. Hän oli unhoittanut antaa Samuli Auralle eräitä määräyksiä ja vei kirjeen asematalon postilaatikkoon. Palatessaan asemalta hän poikkesi kulkemaan Kaivokatua. Vähää ennenkuin hän saapui Seurahuoneen ovelle, näki hän siitä tulevan ulos kookkaan upseerin ja naishenkilön. Hannes Borg ei ensin kiinnittänyt heihin erityistä huomiota. He astuivat hitaasti, ja tultuaan lähemmäksi Hannes Borg tunsi, että tuo upseeri oli kapteeni Eversen. Hänen vieressään kävelevä nainen oli hienosti puettu, hänellä oli yllään upea kärpännahkakauluksinen sametti-kappa ja päässä leveälaitainen hattu, jota koristi tuuhea valkoinen sulka.

— Joku näyttelijätär tai ulkomaalainen primadonna, hän ajatteli.

Mutta katseltuaan tuota naista tarkemmin, hän huomasi, että se oli Aino Vanaja. Mutta oliko se mahdollista? Noin ruhtinaallisen upeasti puettuna ja jo kotimaassa aikaisemmin kuin oli ilmoittanut.

Tämä sai Hannes Borgin tyrmistyksen ja äärimäisen levottomuuden valtaan. Kiireissään hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Mennäkö muitta mutkitta heitä tervehtimään ja pyytää neiti Vanajalta selitystä, miksi hän oli saapunut aikaisemmin? Mutta miten eroittaa nuo molemmat toisistaan? Se, että Aino Vanaja ja Eversen tulivat Seurahuoneelta ja yhdessä läksivät kaupungille, viittasi siihen, että he aikaisemmin olivat sopineet kohtaamisesta. Eikö siis ollut turhaa tunkeutua heidän välilleen? Eikö ollut parasta, että Hannes Borg oli heitä puhuttelematta ja ainaiseksi käänsi selkänsä heille molemmille?

Niin hän ensin katkeruutensa yllyttämänä aikoikin tehdä. Mutta seuraavassa tuokiossa ääni hänen sisällään vaatimalla vaati häntä puhuttelemaan Aino Vanajaa ja saamaan varmuutta. Mutta oliko se saavutettavissa? Ehkä he jo kauankin, ehkä jo ulkomailla olivat olleet suhteissa, ja sen he kyllä osaisivat peittää. Vaistomaisesti hän kuitenkin seurasi heitä ja aikoi sopivassa kadunkulmassa tervehtiä heitä, jos ei muun vuoksi, niin todistaakseen neiti Vanajalle, että oli nähnyt hänet Eversenin seurassa.

He eivät olleet häntä huomanneet, vaan kulkivat edelleen, ja tultuaan Heikin puistoon he alkoivat astua keskikaupungille päin. He kääntyivät Etelä-Esplanaadikadulle vilkkaasti keskustellen.

Hannes Borg seurasi heitä yhä, tietoisena siitä, että tämä menettely oli jotain nöyryyttävää ja alentavaa. Mutta hänen sisällään kaiveleva katkeruus ja hurja mustasukkaisuus saivat hänet hylkäämään kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, ja hän seurasi heitä hellittämättä kuin salaurkkija.

He poikkesivat oikealle kulkemaan Fabianinkatua, ja Hannes Borg päätti heidän tultua syrjemmälle toteuttaa aikeensa. Mutta joka kerta kun hän joudutti askeleitaan, tuntui salainen voima häntä pidättävän. He olivat saapuneet Kasarmintorin kulmaan ja poikkesivat kulkemaan sen vasenta laitaa pitkin Tähtitorninmäelle päin. Heidän kääntyessään kadunkulmassa Hannes Borg luuli huomaavansa, että Eversen vilahdukselta hänet näki, mutta hän ei ollut siitä varma. He olivat nyt alkaneet astua nopeammin.

Heidän saavuttuaan lähelle Fabianinkadun päätä Hannes Borg, joka oli pysytellyt toisella puolen katua, joudutti askeleitaan, kulki kadun poikki, meni heidän luokseen, tervehti ja sanoi:

— Anteeksi, että häiritsen. Neiti Vanaja on siis saapunut kotimaahan aikaisemmin kuin mitä minulle ilmoititte viime kirjeessänne.

Hänen äkillinen ilmestymisensä ja huomautuksensa saattoi neiti Vanajan niin ymmälle, ettei hän muutamaan silmänräpäykseen osannut sanoa mitään. Mutta pian hän tointui ja virkkoi:

— Tärkeä sähkösanoma kutsui minut kotia muutamia päiviä aikaisemmin kuin aikomukseni alun pitäen oli ollut. On kyseessä kiireiset neuvottelut opintojeni jatkamisesta.

— Olen sattumalta käymässä Helsingissä, huomautti Hannes Borg. Palaan huomenna Koivukoskelle, mutta minulla olisi ylen tärkeää puhuttavaa kanssanne, neiti Vanaja. Saanko tavata teidät mitä pikimmin?

Eversen, joka tämän keskustelun aikana oli näyttänyt kärsimättömältä ja odottanut sopivaa tilaisuutta keskeyttääkseen sen, sanoi:

— Neiti Vanaja on lupautunut syömään päivällistä minun kanssani tänään. Pidän ehdottomasti kiinni tästä lupauksesta.

— Luulen, että osottamani harrastus neiti Vanajan ulkomaanmatkaan ja opintoihin antaisi minulle etusijan… mutisi Hannes Borg.

Ennenkuin Aino Vanaja ehti vastata, ehätti Eversen huomauttamaan:

— Neiti Vanaja on muuttanut taidealaa. Minulla on kunnia kuulua niihin, jotka järjestävät hänen tulevien opintojensa taloudellisen puolen.

Ottamatta huomioon tätä keskeytystä Hannes Borg virkkoi:

— Minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne, neiti Vanaja, jo tänään ja niin pian kuin suinkin.

Aino Vanajan kasvot kävivät jäykiksi ja hän sanoi:

— Huomenna olen valmis keskustelemaan kanssanne, herra tohtori, ja tekemään tiliä kaikesta.

— Kieltäydyttekö siis myöntämästä minulle kohtaamista tänä iltapäivänä, vaikka vakuutan, että siitä riippuu kohtaloni ratkaisu.

— En voi tänään, sanoi Aino Vanaja lyhyesti. Hannes Borgin sisällä alkoi kiehua sanomaton katkeruus noita molempia kohtaan, jotka raatelivat hänen sisimpäänsä, ja jotka seisoivat niin kylminä ja armottoman taipumattomina hänen edessään. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan huudahti:

— En siis tahdo tästälähin häiriten tunkeutua elämäänne, neiti Vanaja, ja kadun, että olen uhrannut harrastusta niin kylmälle ja kiittämättömälle henkilölle kuin te.

— Saan huomauttaa, virkkoi neiti Vanaja, etten ole pyytänyt teidän harrastustanne enkä suoraan sanoen taloudellista avustustanne. Voin vakuuttaa, että niin pian kuin suinkin maksan teille velkani takaisin.

Tähän Eversen lisäsi loukkaava sävy äänessä:

— Huomispäivänä lähetän teille shekin, herra tohtori. Neiti Vanajalta toivon saavani tietää suorittamanne rahamäärän suuruuden.

— Minä en ole halukkaampi kuin sisarentyttärenikään vastaanottamaan teiltä, herra kapteeni, rahallista korvausta tai maksumääräyksiä.

Näin sanottuaan Hannes Borg nosti lakkiaan ja poistui heidän luotaan.

He olivat tämän kiihkeän keskustelun kuluessa saapuneet Tähtitorninmäen huipulla olevalle pyöreälle leikkikentälle. Ennenkuin Hannes Borg alkoi laskeutua sen laidassa olevia kiviportaita alas palatakseen kaupungille hän katsahti taakseen ja näki heidän astuvan Kaivopuistoon vievää tietä. Hän muisti kuulleensa, että Eversenillä Kaivopuistossa oli vuokrattuna huoneusto, jossa hän tiheillä käynneillään pääkaupungissa asui ja jossa toimeenpani herkullisia aterioita ja hurjia juominkeja.

— Menkööt, ajatteli Hannes Borg. Tuo nainen on säälimättä iskenyt veitsen sydämeeni. Menköön siis vihamieheni luo.

Hän riensi kaupunkia kohti, aikoi käydä matkustajakodissa, maksaa laskunsa ja heti palata maalle. Mutta tultuaan matkustajakotiin, hän oli niin väsynyt ja lamautunut, että päätti siirtää matkansa. Hän heittäytyi rentona sohvalle, tuntien sisällään epätoivoista ahdistusta. Mikäli veren kuohunta tyyntyi, hän alkoi täysin tajuta häntä kohdanneen iskun vakavuutta. Miksi hän olikaan kiihoittanut tuon itsenäisen ja ylpeän naisen uhmaa, miksi hän oli antanut tuon tuskallisen kohtauksen kärjistyä huippuunsa? Eikö vielä ollut mahdollista aikaansaada sovintoa? Hän olisi nyt ollut valmis uuteen ja suurempaankin nöyryytykseen, jos vielä olisi saanut tavata Aino Vanajan ja pyytää anteeksi äskeistä tungettelevaisuuttaan ja kiihkeyttään. Mutta hän huomasi, että oli myöhäistä korjata, mitä äsken tapahtui. Olihan melkein mahdotonta ainakaan sinä päivänä päästä Aino Vanajan yhteyteen. Eversen osasi kyllä häntä vankasti vartioida.

Ja tyynnyttääkseen itseään hän ajatteli Eversenin töykeätä esiintymistä ja Aino Vanajan välinpitämättömyyttä. Mutta kaikki vaan turhaan. Intohimo oli syöpynyt liian syvälle sydän juuriin.

Kipeästi hän nyt kaipasi ihmistä, jolle olisi uskonut surunsa. Mutta ajatellessaan niin sanottuja ystäviään ei hän muistanut ainoatakaan, jolle olisi tahtonut täydesti avata sydämensä. Hänellä oli se kokemus, että ani harvat osottavat toisen kipeälle kärsimykselle sellaista ymmärtämystä, joka lohduttaisi. Useimmiten, näin hän ajatteli, saa kuulla yleisiä lauseita, sellaisia kuin: "aika parantaa kaikki haavat" ja "kunhan ehdit tyyntyä, näet kaikki toisessa valossa", tai "se henkilö ei varmaankaan ansaitse, että hänen tähtensä noin suret".

Hänen muististaan sukelsi kuitenkin esille yhden tuttavan nimi, jonka seura olisi häntä viihdyttänyt. Se oli Reino Ahti, eräs "originaali", konttoristi ammatiltaan ja huomaamaton syrjässä eläjä, mutta sivistynyt, aikaansa seuraava ja hienotunteinen mies. Hannes Borg haki hänen puhelinnumeroaan luettelosta. Hän ei sitä löytänyt ja muisti nyt, ettei Ahti koskaan ollut kodissaan kärsinyt puhelinta. Vieläkö hän asui samassa paikassa, siellä Hermannissa? — Katua Hannes Borg ei muistanut. Hän aikoi soittaa poliisilaitoksen osoteosastoon, mutta hylkäsi tämän aikeen, tuntien sinä hetkenä olevansa vailla kaikkea toimintatarmoa. Mutta kolkkoon matkustajakodin huoneeseen hän ei voinut jäädä. Ilma siellä tuntui tukahuttavalta. Hänen täytyi päästä ulos, lähteä pitkälle kävelylle. Se vähän rauhoittaisi. Kaupungin katuja hän karttoi. Nuo välinpitämättömät tai turhanpäiväisestä naureskelevat ohikulkijat häntä häiritsivät. Hän suuntasi kulkunsa Kaisaniemeen ja sieltä Eläintarhaan. Rautatien yli vievälle sillalle hän pysähtyi. Etäällä kiilsivät saapuvan junan veturilyhdyt. Huumaus nousi hänen päähänsä. Jos hän heittäytyisi alas sillalta ja antaisi eteenpäin kiitävän junan pyörien murskata itsensä! Silloin kaikki olisi lopussa.

Mutta hän oli kuin jähmettynyt paikalleen, kuin horrokseen vaipunut, nojatessaan sillan kaiteisiin, ja vasta kun veturin höyry alhaalta syöksyi hänen kasvoihinsa, hän heräsi ja alkoi astua eteenpäin, Alppilaa kohti. Kauempana hän tunsi outoa raukeutta jäsenissään ja laskeutui istumaan tien laidassa olevalle penkille. — Miksi hän ei vapaussodassa saanut kuolla, kun kuolema jo katsoi häntä suoraan silmiin? Silloin häneltä olisi säästynyt tämä raateleva tuska.

Hän oli istunut siinä puolisen tuntia vaipuneena horrostilaan. Kaksi sotilasta kulki ohi lemmittyineen. He olivat iloisia, tupakoivat ja naurattivat naisiaan. Hannes Borg heräsi horroksesta ja tunsi viiltävän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän nousi ja alkoi palata kaupunkiin. Lyhdyn kohdalla hän katsoi kelloaan: vielä noin puolitoista tuntia viimeisen junan lähtöön. Jos hän kiiruhti, ehti hän käydä majatalossa, järjestää laskunsa ja joutua junaan. Hän takertui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pois hänen täytyi päästä kaupungista, sieltä, missä hänen onnensa sinä yönä murskattiin, pois omaan pieneen kotiinsa, joka sentään viihdytti ja jossa hän saattoi puhua hyväätarkoittavien ihmisten kanssa. Ja hän alkoi joutuin astua takaisin kaupunkiin.

* * * * *

Myöhään illalla hän kyytihevosella pieneltä asemalta saapui Koivukoskelle. Hän oli jo senverran rauhoittunut, että päätti olla Henrikaa ja Samuli Auraa herättämättä. Renkituvasta ja talosta ei näkynyt valoa. Hän asetti matkalaukkunsa pihanpuolisille portaille. Silloin hän kuuli Rob Royn, uskollisen talonvahdin, haukunnan sisältä eteisestä, avasi oven ja tervehti iloa uhkuvaa koiraansa. Vaistomaisesti tajuten herransa alakuloisuuden viisas eläin hiljensi intoansa ja nuoleskeli hellästi hänen kättänsä.

Oli tähtikirkas kuutamoyö. Hannes Borg tiesi, ettei hän sinä yönä saisi unta, ja kun ei ketään talon väestä näkynyt, hän päätti lähteä kävelemään jäälle ja vastakkaisen rannan kalliolle, jonka huipulta hän usein oli katsellut tähtiä. Hän oli lukenut yleistajuisia tähtitieteellisiä teoksia ja tunsi tärkeimmät tähdet ja tähtisikermät. Rob Roy seurasi häntä, hiipien hänen vieressään.

Pakkanen oli kiihtynyt ja lumi narskahteli jalkojen alla. Taivaalla kiiti harvoja läpikuultavia valkoisia untuvapilviä ja jäinen tuuli lakaisi kuivaa löysää lunta, joka kahisten solui jäätä pitkin, jopa se väliin pyyhkäisi sitä niin korkealle, että se hiveli hänen kasvojaan. Silloin hän tunsi, kuinka hänen ohimonsa polttivat ja kuinka virkistävä tuo kylmä hyväily oli.

Tie vei avannon ohi. Sen ääressä oli varrellinen sanko. Avannosta oli ilmeisesti äskettäin otettu vettä, sitä peitti vaan ohut jääkuori. Hannes Borg puhkaisi sen sangon varrella, täytti sangon vedellä ja alkoi himokkaasti juoda jääkylmää vettä. Kuinka se jäähdytti hänen verensä hivuttavaa hehkua. Jospa hän olisi saanut yhtä tehoisan sammutuksen sielunsa poltolle!

Hän joi sitä ylenmäärin, kunnes taas tunsi väristystä ruumiissaan, laski sangon avannon reunalle ja jatkoi kävelyään.

Ylhäällä kalliolla avautui hänen eteensä kuutamoyön säteilevä kirkkaus. Hän näki kaukana Kuuselan kartanon tornin. Hän muisti kuinka hän tuona kesäisenä auringonnousun hetkenä oli katsellut samaa tornia ja tuntenut sisässään autuaallista riemua.

Hänen katseensa siirtyi siitä vaistomaisesti vasemmalle, metsästä esiin pistävään kirkontorniin. Sen risti kiilsi kuutamossa. Siellä syrjässä, kirkkomaan kiviaidan kulmassa, hän nyt olisi tahtonut levätä syvän kinoksen peittämänä…

Vihuri kiidätti tiheän lumiräiskeen hänen ylitsensä. Kalliohongat humisivat surumielisesti. Hän käänsi silmänsä tähtilakeen. Siellä ne kulkivat ainaisia ratojaan, nuo loistavat taivaankappaleet. Järkähtämättä kiertotähdet kehäliikkeineen palvoivat aurinkojaan, valonsa, lämpönsä, elämänsä lähteitä. Ja koko tämä meidän aurinkokuntamme kiiti jotain salattua päämäärää kohti, sinnepäin, missä pohjoisen taivaan kirkas tähti Vega säteilee Lyran sikermässä. Mikä on kaiken tämän taukoamattoman kiertokulun ja liikkeen tarkoitus? — Mitä onkaan se salaperäinen tunne, joka kiinnittää toisen olennon toiseen, mikä voima saa tuon ihaillun olennon vastarakkauden ja omistamisen kangastamaan ylimpänä onnena, ja miksi samaisen olennon saavuttamattomuus syöksee tyhjyyteen ja epätoivoon!

Hän ajatteli itsekseen:

— Onkohan kaikkeudessa itsetietoisia yleviä voimia ja kuulevatkohan he ihmisen, tuon maan matosen, tuskanhuokauksen? Vai onko tämä huokauskin vaan heikko väre, jota selittämätön kaikkeus tarvitsee mitättömänä lisävoimana äärettömiin kiertoliikkeisiinsä? Onko se vaan kupla, joka halkeaa ja haihtuu, onko se heikko kuiske, joka ahdistuneesta ihmisrinnasta noustuaan haihtuu jäljettömiin? — —

* * * * *

Hän heräsi näistä haaveista Rob Royn lyhyestä haukkumisesta. Hän katsahti jäälle ja näki siellä astuvan kalliolle päin mieshenkilön, jota kumaraisesta asennosta päättäen luuli Samuli Auraksi. Hän laskeutui alas jäälle ja kohtasi siellä palvelijansa.

Samuli Aura tervehti isäntäänsä ja sanoi hieman häpeissään:

— Se Henrika ei jättänyt minua rauhaan — ne naishenkilöt ovat aina niin levottomia — se kun koiran haukuntaan heräsi ja näki tohtorin menevän jäälle. Ja kun pyry alkoi kiihtyä ja tohtori viipyi, se pelkäsi, että jos oli jotain tapahtunut. Tiesinhän minä, että tohtori on mies, joka itsensä hoitaa ilman meidän huolenpitoamme, mutta tahdoin tehdä sille mieliksi ja lähteä katsomaan.

— Sain asiani kaupungissa pikemmin toimitetuksi, selitti tohtori Borg, niin että palasin jo tänä iltana. On niin kirkas yö, ja läksin kävelemään.

Auran tarkka silmä oli huomannut, että Hannes Borgin kasvot olivat kärsivät ja kuumeiset, ja hän virkkoi:

— Kovin sairaaltapa tohtori näyttää. Tohtorin pitäisi joutua tästä pakkasesta lämpimään vuoteeseen.

— Välistä sielun sairaus on ankarampi ruumiin kipua. Silloin ei auta vuode eikä uni.

Aura vaikeni hetken. Sitten hän koetti lohduttaa murheellista isäntäänsä:

— Se on totta se. Minähän olen vaan yksinkertainen kansanmies, enkä kykene lieventämään sellaisen miehen surua kuin tohtorin. Mutta olen omassa halvassa elämässäni tullut huomaamaan, että suru on kestettävä. Sitten vasta sydän rauhoittuu tai puutuu ja tuska hellittää raadellun ihmisrinnan.

— Samuli on oikeassa. Ja alussa suru on haikein kestää. Kun siihen tottuu, sitä on helpompi kantaa.

Hänen uskollisen palvelijansa osanotto teki hänelle hyvää.

Saavuttuaan sisälle ja riisuttuaan päällystakkinsa, Hannes Borg tunsi itsensä niin heikoksi, että hänen viipymättä täytyi paneutua vuoteeseen. Hänellä oli kova kuume, ja hän pyysi Henrikalta usein kylmää vettä juodakseen. Aamuyöstä hän alkoi hourailla. Hänellä oli näky, joka sai hänet levottomasti kääntymään vuoteessaan. Hän oli vielä seisovinaan jäällä. Mutta se oli paljoa avarampi, se ulottui silmänkantamattomiin. Tähdet säteilivät entistään kirkkaammin. Hänen eteensä tälle jäälakeudelle ilmestyi paljasjalkainen nainen, joka oli pukeutunut ohueeseen jalokivillä siroitettuun harsohameeseen. Hänen sirot jäsenensä ja solakka vartalonsa kuulsivat sen läpi. Hänellä oli kullanhohteinen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Kiihoittava soitto alkoi kaikua etäällä. Se läheni vihurin mukana. Siinä lauloivat tuhannet viulut vienosti, siinä pauhasi välistä ukkosen jylinä. Ja nainen alkoi tanssia kiehtovin liikkein. Lunta pyrytteli hänen ympärillään, mutta hänen ihania paljaita jalkojaan ei palellut. Hän lähestyi tanssijatarta ja aikoi poimia yhden jalokiven hänen hameensa helmasta, mutta kun hän tarttui siihen, se poltti hänen käteensä syvän haavan.

Hannes Borg päästi voihkinan ja heräsi.

Henrika, joka valvoi viereisessä huoneessa, meni herättämään renkipojan ja käski hänen lähteä kirkonkylään lääkäriä hakemaan.

XXVII

Viikon ajan Hannes Borg sairasti, loppupäivinä liikkuen ylhäällä huoneessaan. Hänen vilustumisensa oli ollut ankaraa laatua, mutta vahva luonto oli sen voittanut ja ruumiinvoimat alkoivat palata. Hän oli melkein tyytyväinen tästä väliin tulleesta sairaudestaan, hän kun oli lääkäriltä saanut unilääkettä ja oli täten pelastunut pitkistä unettomista yöhetkistä ja raskaista ajatuksista. Ja hänen veres sydänhaavansa oli tällä ajalla menettänyt pahimman kirpeytensä. Se hellitti joskus, toisinaan se taas ärtyisämmin muistutti kivusta. Tämä kipu tuntui joskus vallan sietämättömältä. Hän tiesi, että hänen henkinen tilansa oli sairautta ja hän taisteli sitä vastaan kaikella tarmolla, kuitenkaan voimatta siitä vapautua.

Eräänä päivänä hän hämmästyksekseen sai Louhivaaran hovista kirjeen, jonka kuoressa oleva osote oli Aino Vanajan käsialaa. Kuoreen oli suljettu shekki, johon merkitty summa vastasi Hannes Borgin neiti Vanajan ulkomaanmatkaa varten antamaa rahamäärää ja sen puolivuotiskorkoja. Shekkiä seurasi kirje:

'Kunnioitettava herra Tohtori!

Saatuani taloudelliset asiani järjestetyiksi, palautan Teille korkoineen sen rahasumman, jonka hyväntahtoisesti tarjositte minulle ulkomaanmatkaani varten. Kiitän Teitä parhaiten uhrautuvasta avustanne ja pyydän Teitä unhoittamaan ne ikävyydet, jotka olen, vaikkakin epätahallisesti, Teille aiheuttanut.

Kunnioittaen: Aino Vanaja.'

Hän oli siis Louhivaaran hovissa Eversenin luona! Saadakseen rahoja tanssiopintojensa jatkamiseen ja upeaan elämään hän oli alentunut Eversenin rakastajattareksi! Hän ei ollut välittänyt säädyllisyyden vaatimuksista, ei ihmisten tuomiosta, hän oli katsonut nuorella elämällään voivansa uhmata kaikkea tätä. Katkeruus täytti Hannes Borgin mielen. "Ikävyyksiä" hän siis vaan luuli aiheuttaneensa. Eikö tuo nainen tietänyt, vai eikö ollut tietävinään, että hän oli syynä toisen ihmisen syvään onnettomuuteen?… Hän oli saanut "taloudelliset asiansa" järjestetyiksi… kenen avulla, sen Hannes Borg hyvin tiesi. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään Everseniltä, vihamieheltään, ei jäädä hänelle kiitollisuuden velkaan. Hän tarttui heti kynään ja kirjoitti:

'K. Neiti Vanaja!

Tarjotessani Teille rahallisen avustukseni ulkomaanmatkaanne varten, tein sen omasta vapaasta aloitteestani, asettamatta ehtoja ja tarkoittamatta takaisinmaksamista. Te olette myöhemmin valinnut toisenlaisen, tosin minun harrastuksilleni vieraan alan. Tämä ei muuta asiaa, silloin oli aikomuksenne vakavasti antautua näyttämötaiteen palvelukseen.

Palautan siis nämä rahat, joita en voi katsoa minulle kuuluviksi. Toivon, että valitsemallanne uudella uralla saavutatte tavoittelemanne tyydytyksen.

Kunnioittaen: Hannes Borg.'

Hän sulki tämän kirjeen ja shekin kuoreen ja jätti sen Louhivaaran autonkuljettajalle, joka vielä viipyi portilla, keskustellen renkipojan kanssa. Senjälkeen hän tunsi sisällään kolkkoa tyhjyyttä. Lopputili oli tehty, kummallakaan ei enää tuntunut olevan toiselle mitään lisättävää.

Illalla tuo tyhjyydentunne kävi sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä Kuuselaan. Hänen tullessaan perille oli Fredrika rouva yksin kotona. Hän sanoi miehensä olevan neuvottelemassa osaviljelystoverinsa kanssa ja pian palaavan kotia.

Talonemäntä vastaanotti tohtori Borgin herttaisesti kuin aina, mutta hän oli alakuloinen, ja hänen syvissä silmissään oli kostea väike.

— Olen kovin pahoillani, hän sanoi, että tohtori serkkuni tyttären kautta on saanut niin suuren surun. Kuka olisi uskonut, että Aino voisi olla tohtorille niin kiittämätön ja että hän voisi antautua sellaiseen elämään!

— Minun syytäni on ollut, virkkoi Hannes Borg, että olen odottanut hänessä olevan sellaisia tunteita, joita hän ei ole minua kohtaan tuntenut.

— En puolestani sentään tuomitse Ainoa, sillä en luule, että hänen luonteensa on huono. Hän on heikkoudessaan langennut Eversenin pauloihin.

— Heikko hän ei ole, päinvastoin hyvin lujatahtoinen. Hän kyllä tietää, mitä tahtoo, ja mitä hän tahtoo, sen hän järkähtämättä toteuttaa.

Metsänhoitaja Forsgrén astui sisään ja huudahti:

— Tervetuloa! Miten se potilas nyt jaksaa? Kuulimme sairaudestasi, ja aioin juuri tänä iltana käydä sinua katsomassa. Mutta olethan jalkeilla, siis vaara on ohi.

Hän kertoi sitten olevansa tyytyväinen osaviljelystoveriinsa, joka oli rehellinen ja viljelysuudistuksia harrastava mies.

Hän katsahti vaimoonsa ja huomasi hänen surullisen ilmeensä. Kursailemattomaan tapaansa hän jatkoi:

— Fredrika on ylen suruissaan sen serkkunsa tyttären tähden. Minä puolestani olen sitä mieltä, ettei se tyttö ansaitse, että kukaan meistä on hänen tähtensä pahoillaan. Muuttaa Louhivaaraan asumaan ja ruveta Eversenin rakastajattareksi… se osottaa, ettei hänellä enää ole häpeän tunnetta. Niin, ja siitä elämästä Louhivaaran hovissa kerrotaan somia juttuja. Siellä kuulemma vietetään taas lopen ohutpukuisia orgioita suuriruhtinasten malliin.

— Mutta kuinka voitkaan puhua noin, soimasi Fredrika rouva miestään.

— Minä puhun vaan, mitä olen kuullut maanmittari Haavistolta. Ja kun tuntee Eversenin, se ei ole uskomatonta.

Hannes Borg oli käynyt kalpeaksi ja ehdotti:

— Jos sallit, tutustuisin kernaasti osaviljelystoveriisi. Hauskaa olisi puhua hänen kanssaan ja kuulla hänen mielipiteitään.

— Kutsumme hänet tänne, sanoi Forsgrén.

Samassa tuli palvelijatar sisälle ja kertoi, että Koivukosken renkipoika oli keittiössä ja tahtoi tavata tohtori Borgia.

Hannes Borg muisti, että hän sinä päivänä oli antanut renkipojalle luvan lähteä iltamaan työväentalolle, ja hän aavisti pahaa. Hän riensi keittiöön, ja siellä renkipoika hengästyneenä kertoi, että tohtorin poikaa, Väinöä, työväentalon iltamassa oli puukotettu rintaan.

— Se makaa siellä työväentalon eteisessä henkitoreissaan ja sylkee verta, näin kertoi poika edelleen.

Huolimatta kovasta säikähdyksestään Hannes Borgilla oli sen verran mielenmalttia, että puhelimitse kutsui kirkonkylästä lääkärin työväentalolle, mainiten, että hänen poikaansa siellä oli vaarallisesti puukotettu. Hän pyysi lääkäriä kirkonkylästä lainaamaan auton, jotta mitä pikimmin pääsisi perille.

Kiireessä hän Forsgrénille kertoi, mitä oli tapahtunut, jätti hyvästi ja alkoi renkipojan kanssa täyttä laukkaa ajaa työväentalolle, jonne oikotietä yli jään oli noin kilometrin matka.

Renkipoika kertoi tapauksesta lähemmin. Väinön ja Vapun Junun välille oli syntynyt riita — Heti Vaaksan tähden — ja Junu oli sen kestäessä vetänyt puukkonsa ja iskenyt Väinöä rintaan. Poliisi oli vanginnut Junun, joka oli tehnyt sitkeää vastarintaa. Tämä järjestyksenvalvoja ja paikalle osunut suojeluskuntavääpeli olivat vaatineet iltaman keskeyttämistä, mutta heidän vaatimustaan ei oltu otettu huomioon. Saapuessaan perille Hannes Borg kuuli sisältä tanssin töminää.

Hän riensi eteiseen. Väinö oli laskettu pitkäkseen penkille, ja hänen päänsä alle oli asetettu kokoonkääritty likainen vaatekappale. Hänen kasvonsa olivat sinervän kalpeat ja hänen rintaansa isketystä haavasta kohisi esille ilmaa. Hän näytti hyvin heikolta, mutta oli vielä niin tajuissaan, että tunsi isänsä. Hän soperteli käsittämättömiä sanoja, mutta oli silloin tukehtumaisillaan, ilma kohisi rajummin esiin haavasta, ja suusta valui verta.

Hannes Borg piti tätä kaikkea arveluttavana, mutta ei tietänyt mitä tehdä ja odotti levottomana lääkäriä. Ennen pitkää tämä saapuikin autolla, ja nähtyään potilaan hän totesi, että haava ulottui keuhkoon. Kun hän painoi kätensä haavaa vastaan, lakkasi ilma virtaamasta esiin, ja sairas näytti hengittävän helpommin.

Viipymättä lääkäri ompeli haavan kiinni, ja kun tämä oli suoritettu, tahtoi horroksestaan herännyt Väinö taas puhua, mutta samassa valui taas suusta verta.

— Älkää puhuko, kehoitti lääkäri. Täytyy jonkun aikaa olla aivan puhumatta.

Lääkäri kääntyi Hannes Borgin puoleen, joka henkeään pidättäen oli seurannut haavan ompelemista, ja sanoi hänelle hiljaa:

— Jumalan kiitos, ettei keuhko ole sen pahemmin vioittunut, kun verta ei tule sen enempää. Ja olipa onni, että tulin näin pian.

— Luuletteko, että hän voi parantua? kysyi Hannes Borg.

— Toivon sitä, jos vaan ei tule mitään käännettä pahempaan. Mutta minne viemme hänet? Tähän hän ei voi jäädä. Kaupunkiin häntä ei voi lähettää, ei ainakaan heti.

— Eikö häntä voisi paareilla kantaa Koivukoskelle?

— Se käy päinsä. Ruiskutan häneen ensin morfiinia.

Saatuaan tämän ruiskutuksen sairas vaipui syvään uneen; järjestettiin tilapäiset paarit, ja suojeluskuntavääpelin välityksellä saatiin kantajat. Hannes Borg vuorotteli itse matkalla heidän kanssaan, osottaen mielenliikutuksestaan huolimatta väsymätöntä sitkeyttä. Yöksi lääkäri jäi Koivukoskelle ollakseen saapuvilla sen varalta, että sairaan tilassa tapahtuisi odottamaton käänne.

XXVIII

Muutaman päivän kuluttua verensylky lakkasi, ja Hannes Borg alkoi toivoa poikansa paranemista.

Väinön silmiin oli tullut jotain kirkasta ja nöyrää, ja huomatessaan eräänä aamuna, että hänen isänsä oli riisuutumatta istunut nojatuolissa hänen vuoteensa ääressä, samassa paikassa, mihin illalla oli asettunut, hän sanoi:

— Olette liian hyvä minulle, isä, en sitä ole ansainnut.

Isäksi Hannes Borg ei vuosikausiin ollut kuullut itseään mainittavan, ja tuo sana sai hänet heltymään. Hän ajatteli: Ehkä voitan hänet jälleen lapsekseni, ehkä hän muuttuu.

Pari päivää myöhemmin Väinön tila äkkiä paheni. Hänen kuumeensa nousi illalla, ja lääkäri, joka kiireisesti kutsuttiin kirkonkylästä, totesi sairasta tutkiessaan, että haavaan oli tullut mätää. Leikkaus oli välttämätön. Levottomana Hannes Borg ajatteli, oliko potilas, jonka sydämen toiminta oli heikko, kestävä leikkauksen.

Helsingistä oli kutsuttu tottunut sairaanhoitajatar, jonka tuloa odotettiin. Väinö oli edellisen yön houraillut, eikä ollut tuntenut isäänsä.

Aamupäiväpostissa saapui Elisabetilta sähkösanoma, joka ilmoitti, että hän oli paluumatkalla. Sama posti toi myös kirjeen Aino Vanajalta. Kuoressa ei ollut muuta kuin pitäjän suojeluskuntapäällikön antama kuitti, jossa hän tunnusti, että neiti Aino Vanaja oli suojeluskunnalle lahjoittanut suurehkon rahasumman. Tämä rahamäärä vastasi sitä summaa, jonka Hannes Borg oli antanut hänen ulkomaanmatkaansa varten.

— Hän on ylpeä, ajatteli Hannes Borg. Mutta tämä kuitin lähettäminen ei tehnyt Hannes Borgia katkeraksi, ja hänen poikansa sairauden ja tulevan leikkauksen aiheuttama jännitys sai hänet pian unhoittamaan sen.

Hannes Borg oli varovasti ilmoittanut pojalleen, että leikkaus oli välttämätön. Väinö otti tämän tiedon levollisesti ja sanoi:

— Jos minut nukutetaan ja jos en enää herää, niin ettekö muistele minua katkerasti.

— En luule, että sinua nukutetaan täydellisesti. Lääkäri arveli, että ainoastaan paikalliskuoletus on tarpeen. Ja toivon vahvasti, ettei leikkaus ole vaarallinen. Enkä sinua koskaan muistele katkerasti. Mielenmuutoksesi tuottaa minulle suurta iloa ja saa minut unhoittamaan kaiken sen surun, jota olen sinun tähtesi tuntenut.

Väinö tarttui isänsä käteen ja painoi sitä.

— Jos kuitenkin pahin tapahtuisi, jos voimat eivät riittäisi… ettekö näyttäisi minulle äitini valokuvaa. Tahtoisin viimeisen kerran nähdä hänen kuvansa…

Hannes Borg pelkäsi, että äidin kuvan näkeminen voisi aiheuttaa mielenliikutusta ja heikentää hänen vastustuskykyään, ja hän sanoi:

— Näyttäisin sen sinulle kernaasti, mutta pelkään, että se saa sinut liiaksi heltymään…

— Olen aivan tyyni…

Hannes Borg haki esille valokuvan. Väinö katseli sitä kauan, painoi sen povelleen, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mutta hän näytti muuten rauhalliselta.

* * * * *

Puheensa mukaan lääkäri käytti leikkausta varten ainoastaan paikalliskuoletusta. Hannes Borg päätti olla läsnä leikkaustilaisuudessa, ollen levoton sen onnistumisesta. Mutta se kävi onnellisesti, nuori mies kesti sen sankarillisesti. Kun märkä oli valunut ulos ja siteet asetettu haavalle, vakuutti tohtori, että pahin vaara oli ohi. Hannes Borgin ilo oli suuri ja syvä. Hän oli valvonut viime yöt ja oli jännityksestä lisäksi niin rasittunut, että hän sen lauettua tunsi raskasta uupumusta. Lääkärin kehotuksesta hän pani pitkäkseen työhuoneensa leposohvalle ja vaipui uneen.

Seuraavana päivänä Väinön kuume oli melkoisesti laskenut, puna oli poissa poskilta, silmät olivat kirkkaammat, kieli oli kosteampi, ja hänen oli helpompi olla. Iltapuolella hän jo tunsi hiukan ruokahalua. Ja vaikka hän seuraavina päivinä yhä vielä oli heikko, arveli lääkäri, että kaikki viittasi paranemiseen.

Väinön toipuminen edistyikin jatkuvasti, ja kun oli kulunut pari viikkoa leikkauksesta, hän jo oli niin voimistunut, että hänen isänsä saattoi häntä rasittamatta keskustella hänen kanssaan ja alkaa kohottavan ja kasvattavan vaikutuksensa. Hän sai Väinön käsittämään ja tunnustamaan, että hänen aikaisempi elämänsä oli ollut kehno, ettei se ollut voinut tuottaa hänelle onnea, ja että ainoastaan työ ja säännöllinen elämä voi ihmistä tyydyttää.

Mutta Hannes Borg ei tahtonut yksistään keskustelun ja vakuuttavan puheen muodossa aikaansaada hänen sielussaan parannusta, hän koetti myös uhrautuvalla huolenpidolla ja hoidolla lujasti kiinnittää hänet itseensä. Hän oli lääkäriltä ja sairaanhoitajattarelta oppinut potilaan hoitamisen, ja minkä suinkin saattoi itse siitä suorittaa, sen hän teki, säästämättä itseään, lähettäen sairaanhoitajattaren nukkumaan ja itse valvoen potilaan vuoteen ääressä.

Eräänä päivänä Väinö sanoi:

— Te rasitatte itseänne liiaksi minun tähteni, isä. Millä voin hyvyytenne koskaan palkita?

Hannes Borgista tämä hänen poikansa henkinen ja siveellinen toipuminen oli kuin kaunis elämän antama lahja, jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.

Ja toisena päivänä Väinö kertoessaan puukotuksesta työväentalolla mainitsi, että hänen ja Junun välillä oli syntynyt riita vähäpätöisestä seikasta. Väinö oli pyytänyt Heti Vaaksaa tanssimaan, ja Junu oli temmannut tytön pois hänen käsikoukustaan sanoen, että Heti oli hänen heilansa. Molemmat nuoret miehet olivat illan kuluessa juoneet Junun pirtua. Väinö oli vedonnut Hetiin ja kysynyt, aikoiko hän koko illan tanssia Junun kanssa. Heti oli vastannut, että voihan sitä toki myös muidenkin kanssa, ja siiloin oli Junu vetänyt puukkonsa ja iskenyt sen Väinön poveen. Väinö huomautti isälleen, että hän, joka oli riidan alkaja, tahtoi antaa Junulle anteeksi, niin että hän pääsisi vankilarangaistuksesta. Hannes Borg lupasi puhua tuomarin kanssa, mutta tiesi, ettei rangaistuksen täydellinen anteeksiantaminen voinut tulla kysymykseen, vaikka puukotettu sitä halusikin. Mutta rangaistuksen lievennystä Junu voisi saada.

XXIX

Hannes Borg oli matkalla asemalle vastaanottamaan Elisabetia. Hän aikoi poiketa kirkonkylässä apteekkiin ja näki sen edustalla auton. Siinä istui Aino Vanaja. Hän oli nostanut turkinkauluksensa suojellakseen itseään kylmältä. Hannes Borg, joka tahtoi välttää Eversenin kohtaamista — epäilemättä kapteeni oli sisällä apteekissa — päätti toiste tehdä ostoksensa apteekissa. Mutta hänen tiensä johti apteekkitalon ohi, ja sivuuttaessaan auton hän tervehti neiti Vanajaa, joka hänestä näytti entistään kauniimmalta, mutta jonka kasvoilla oli surumielinen varjo. Samassa kapteeni Eversen tuli ulos apteekin ovesta ja alkoi astua alas portaita. Hän näytti vakavalta ja tervehti tohtori Borgia juhlallisen kohteliaasti.

Poiketessaan asemalle vievälle tielle, Hannes Borg tunsi, että äskeinen lyhyt kohtaaminen oli liikuttanut hänen sisimpäänsä. Syvällä piilevä haava ei vielä ollut ummessa, se alkoi kirveliä vähäisestäkin kosketuksesta…

Elisabetin ja Hannes Borgin jälleennäkeminen asemalla oli mitä herttaisin, niinkuin aina heidän oltua jonkun aikaa erossa.

Elisabet ei matkalla Koivukoskelle ollenkaan kosketellut enonsa välejä neiti Vanajaan, eikä Hannes Borg niihin kajonnut. Hän kertoi sensijaan pojastaan Väinöstä kaiken, mitä oli tapahtunut siitä asti kuin hän hänet näki naapuripitäjässä.

Elisabetin huvilan huoneita oli viikon päivät ahkeraan lämmitetty, ja saapuessaan illan suussa Koivukoskelle, hän näki tuttavallisten valojen tuikkivan ikkunoista, ja seuraavassa tuokiossa hänen pieni kotinsa sulki hänet lämpimään syliinsä.

Seuraavina päivinä Hannes Borg mielihyväkseen näki, miten ystävällisesti Elisabet kohteli Väinöä, joka alussa oli ujo ja harvapuheinen, mutta vähitellen kävi avomielisemmäksi. Ja ennen pitkää Hannes Borg saattoi havaita tämän vaalivan hienon naiskäden hyväntekevän vaikutuksen nuoren miehen koko olemukseen.

Kuultuaan, että Väinöllä poikana oli ilmennyt jonkunverran piirustuslahjoja — perintö Borgin suvulta — Elisabet lupasi antaa hänelle piirustustunteja, ja tämä lupaus ilahutti poikaa ja isää. Väinö saattoi jo liikkua huoneissa ja kävi eräänä päivänä Elisabetin huvilassa katselemassa hänen maalauksiaan.

Hänen paranemisensa edistyi yhä, niin että sairaanhoitajatar saattoi matkustaa takaisin Helsinkiin.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä Elisabet näytti Hannes Borgille ulkomailla maalaamiaan luonnoksia ja valmiita kankaita. Hannes Borg katseli niitä kauan ja huudahti:

— Olenpa iloinen, että olet oppinut siellä suuressa maailmassa jotain uutta, silti eksymättä kubistisiin ja ekspressionistisiin liioitteluihin.

Vähän myöhemmin heidän istuessaan takkavalkean ääressä, Elisabet epäröiden otti puheeksi olonsa neiti Vanajan kanssa ulkomailla.

— En ole aikaisemmin tahtonut puhua siitä — näin hän alkoi — kun tiedän, että se asia on sinulle tuskallinen. Samasta syystä en ulkomailta tahtonut kirjoittaa sinulle hänestä tarkemmin.

— Aavistin jo itse pahaa. On luultavaa, että minun silloin niin suuren etäisyyden päässä ja pitkän eron vallitessa olisi ollut perin vaikea kestää koko totuutta.

Elisabet jatkoi:

— Ei ollut kulunut kuin kuukauden aika, kun Aino Vanajan alussa lämmin harrastus näyttämötaiteeseen alkoi heiketä. Sensijaan hän intohimoisesti antautui tanssitaidetta opiskelemaan. Hän kävi joka päivä kuuluisan tanssiplastiikan opettajattaren, Signora Sembrinin, luona. Hänen näyttämöopettajansa Vincenzo Oliva valitti minulle siitä.

— Tiedätkö, ylläpitikö hän kirjevaihtoa kapteeni Eversenin kanssa?

— Jo melkein alussa oli Everseniltä ruvennut tulemaan tiheään kirjeitä. Aino Vanajan ja minun välillä oli suuri kohtaus. Huomautin, miten väärin hän menetteli sinua kohtaan muuttamalla opintoalaa, kuitenkin edelleen käyttäen sinun uhraamiasi varoja. Siihen hän huomautti, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, että nyt vasta oli huomannut oikean alansa, ja että hänellä oli takeita siitä, että ennen pitkää saisi nuo rahat sinulle takaisin maksetuiksi. Samaan aikaan hän alkoi käydä upeasti puettuna, ja kun hän huomasi, että minä tätä kaikkea paheksuin, hän muutti asumaan toiseen, erittäin hienoon täysihoitolaan.

— Luuletko, että hän Münchenissä ollessaan antautui kevytmieliseen elämään?

— Sitä en luule. Hän kävi minua joskus tervehtimässä, ja näin hänet silloin tällöin taidetilaisuuksissa ja kahviloissa. Mutta hänen mukanaan oli aina joku hänen täysihoitolansa perhejäsenistä.

— Tapasivatkohan hän ja Eversen toisensa jo ulkomailla?

— Eivät, ainakaan minun tietääkseni. Mutta Aino Vanaja läksi Berliniin jo pari viikkoa ennen paluutaan kotimaahan. Hänen olostaan siellä en voi sanoa mitään.

Heidän keskusteluunsa tuli pysähdys, ja Hannes Borg tunsi vaistomaisesti, että Elisabet aikoi jotain kysyä, mutta että hienotunteisuus esti häntä sitä tekemästä. Hän arvasi tuon kysymyksen sisällyksen ja virkkoi:

— Tahdot ehkä tietää, mitkä välimme nyt ovat.

— En tahdo tietää muuta, kuin minkä itse haluat kertoa. Jos se on sinulle vastenmielistä, emme enää puhu tästä.

— Saatan nyt jo puhua siitä intohimottomasti. Yllätin neiti Vanajan ja kapteeni Eversenin Helsingissä, ja kun neiti Vanaja muutti asumaan Louhivaaran hoviin, olin ensi ajat epätoivoisessa, sairaaloisessa mielentilassa. Mutta poikani sairaus, hänen häälymisensä elämän ja kuoleman välillä — ainakin mikäli minusta tuntui — ja hänen paranemisensa ovat tyynnyttäneet mieltäni. Nyt liikkuu sisälläni etupäässä myötätuntoa ja surua tuon naisen nykyisen tilan johdosta. Kun viimeksi näin hänet Eversenin seurassa, molemmat näyttivät vakavilta. Ajattelin, ett& Eversen ehkä jo alkaa kyllästyä ja hylkää hänet… niinkuin hän on tehnyt ennenkin.

— Ja silloin?

— Silloin koetan tukea hyljättyä.

Elisabet loi enoonsa säikähtyneen katseen ja kysyi:

— Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

— Niin, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on velvollisuuteni, tai oikeammin, tunne sisälläni sanoo, että minun tulee koettaa estää häntä luisumasta huonoon elämään ja perikatoon…

XXX

Oli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut saamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri oli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo ajanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.

Hän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi, miten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä ajassa käynyt.

Hannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö, joka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan. Postikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteli Väinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:

— On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?

— En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.

— Kapteeni Eversen ampui itsensä revolverilla eilisiltana. Minut kutsuttiin heti paikalle, mutta en voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.

Tämä lääkärin lyhyesti kertoma uutinen teki Hannes Borgiin tyrmistyttävän vaikutuksen. Hiukan toinnuttuaan hän aikoi kysyä miten oli neiti Vanajan laita, mutta älysi, ettei se sentään käynyt päinsä. Lääkäri jatkoi:

— Kapteeni Eversenin raha-asiat olivat käyneet kovin huonoiksi, niinkuin tohtori kai tietää. Ja viimein hänen velkojansa panivat hänet kovalle. Kiukkuisin oli kauppias Herhilä, jolla oli verrattain pieni saatava, parisenkymmentä tuhatta. Hän oli päättänyt hakea kapteenin konkurssiin. Toiset velkojat, joilla oli monta vertaa suuremmat saatavat, olisivat suostuneet jatkamaan tehdasliikettä, mutta holhouksensa, eli niinkuin lakitieteellinen nimitys kuuluu, administration, alaisena. Toiset taas vaativat Louhivaaran tilan myymistä. Kaikki tämä oli liian suuri nöyryytys tuolle ylpeälle luonteelle. Hän teki itsestään lopun.

Hannes Borg ei ollut kostonhimoinen eikä vahingoniloinen, mutta kapteeni Eversenin kohtalo ei myöskään itsessään häntä järkyttänyt. Hänen ajatuksensa kiintyivät etupäässä kysymykseen, miten tukea neiti Vanajaa siinä tukalassa tilassa, johon hän epäilemättä oli joutunut.

Erottuaan lääkäristä Hannes Borg ja hänen poikansa kävivät postikonttorissa. Siellä oli kirje Veikko Aavikolta. Hän valitti, ettei pitkään aikaan ollut saanut tietoja tohtori Borgilta.

Hannes Borg pahoitteli itsekseen, että noina vaiherikkaina viime kuukausina oli kokonaan laiminlyönyt Veikko Aavikon ja hän kirjoitti hänelle heti kirjeen, jossa pyysi häntä käymään Koivukoskella. Hänen mieleensä muistui samalla, että Aavikolla oli ollut asiaa Elisabetille, ja hän mainitsi kirjeessään, että sisarentyttärensä jo oli palannut ulkomailta. Elisabetille hän aikoi viittaillen mainita Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.

* * * * *

Eversenin hautajaiset olivat hänen komeaan elämäänsä verrattuina olleet hiljaiset ja yksinkertaiset. Useat pitäjäläisistä olivat jääneet niistä pois. Helsingistäkään ei ollut tullut kuin muutama hautajaisvieras, vainajan lähimpiä ystäviä, niiden joukossa raihnainen paroni von Stackelbom. Kantajina olivat eräät paperitehtaan työmiehet, jotka olivat palvelleet talossa jo kapteenin isän aikana ja jotka ajan ristiriidoista huolimatta olivat olleet kiintyneet isäntäänsä.

Hannes Borg oli kauan ollut kahdenvaiheilla, lähtisikö hautajaisiin vai jäisikö pois. Mutta vaikka hän ei kantanutkaan kaunaa vainajan muistolle, oli lähtö maahanpanijaisiin hänen tunteidensa vastainen.

Hän ja hänen sisarentyttärensä lähettivät haudalle yhteisen seppeleen.

Lääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi maksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli ollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla olleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi esiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan, että neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan vainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava syytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen kuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin alakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli muuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.

Tuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja Hannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä tiedot.

Ne tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä kotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa. Hän ajatteli: — Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä. — Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt unhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.

Mutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi katsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää, ja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.

Tultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean aiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta hänen ajatuksensa olivat raskaat.

— Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin tulo olisi hänestä kiusallinen!

Tuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana tyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt järjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui hänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli ostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan junaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli: Amore del paria — Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan, lukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: — Nuori paaria — ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva hindulainen — oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä oli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin unelma: bella come un sogno. Ja ajattelematta seurauksia hän oli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi kuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli rohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin ja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua useita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja julistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa tultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti hänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava syöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa, että prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä saastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle tämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja hylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja. Useimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset antoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:

— Hän on tuo onneton kuninkaantytär.

Eräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän rakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan. Ja hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen silmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi ja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein armottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti veripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja paaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden voimakkaaseen tuoksuun —.

Tämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia. Ja hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt paaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen saastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen tuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja salainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan vielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista pyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja kohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä, hän aikoi pyytää hänen kättään.

Tämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin olisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut häntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.

Hän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle kirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.

Sitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä. Elisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui senverran, että sai sanotuksi:

— Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö voisi siirtää päätöksesi täyttämistä?

— Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.

— Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo nainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut rikkaudesta ja suuren maailman humusta.

— Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet nöyräksi.

— Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.

— Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun velvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.

— Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat — etkö pelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi taas vieroittaa hänet kodista?

Elisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi onnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli osunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen sisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:

— Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen. Jos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai hänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.

— Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja jaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne sinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan sinulta niin suurta anteeksiantamusta.

— Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on sinua vielä paljoa raskaammin loukannut.

Elisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa, joka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle kirjeen:

'Kunnioitettava herra Tohtori!

Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen päivän.

Kunnioittaen: Aino Vanaja.'

XXXI

Lähtiessään seuraavana päivänä kirkonkylään, Hannes Borg ei käynyt Elisabetin luona. Hän tahtoi välttää enempää tehotonta ja kiusallista keskustelua.

Majatalon eteisessä Aino Vanaja tuli häntä vastaanottamaan ja pyysi häntä käymään pieneen huoneeseen, johon ovi johti suoraan porstuasta. Sisällä hän kehotti vierastaan istumaan, mutta Hannes Borg ei mielenliikutukseltaan huomannut hänen kehotustaan. Ja molemmat seisoivat matkan päässä toisistaan.

Aino Vanajan kauniisiin kasvoihin oli suru painanut varjonsa ja hänen silmissään oli ihmeellinen hohde.

Hannes Borgin sydän oli niin täysi, hän olisi tahtonut sanoa niin paljon, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa alottaakseen puhettaan. Hänellä oli se vaistomainen tietoisuus, ettei tuo nainen ollut häpeän ja ylenkatseen ruhjoma, vaan että raskas kohtalonisku oli häntä kohdannut. Ja kun hän seisoi siinä suorana ja solakkana, keltainen tukka kiiltäen kullanhohteisena ja ruiskukansiniset silmät kirkkaina ja syventyneinä, hän näytti Hannes Borgista surevalta ruhtinattarelta, suruunsa ylpeänä sulkeutuneelta ja saavuttamattomalta. Viimein soperteli Hannes Borg:

— Olen ajatellut… että teillä yksinäisenä naisena näiden asianhaarojen vallitessa voisi olla vaikeuksia… tarkoitan käytännöllisiä tehtäviä, joissa ehkä kaivattaisiin mieshenkilöä. Jos minä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää, olen valmis teitä palvelemaan.

— Olen syvästi kiitollinen ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta olen jo saanut kaikki asiani järjestetyiksi. Eilen kävi täti Forsgrén minua tapaamassa ja postissa sain äidiltäni kirjeen, jossa hän pyytää minua tulemaan luokseen. Vielä tänään iltapäivällä lähden matkalle.

Hannes Borgilta oli mennyt melkein kaikki rohkeus jatkaa. Mitä hänellä oikeastaan enää oli täällä tekemistä? Houkkio hän oli ollut, kun oli tahtonut esiintyä lohduttajana ja kohottajana. Ylpeänä ja itsetietoisena, joskin surun painamana, tuo nainen seisoi hänen edessään. Hannes Borg aikoi heittää hyvästit ja poistua, mutta sitten hänen mieleensä johtui, että hänellä nyt oli ainoa mahdollisuus saada täysi selvyys kohtalostaan.

Hän noudatti Aino Vanajan toistunutta kehotusta istuutua ja sanoi:

— Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Sallitteko minun ennen eroamme tehdä teille muutamia kysymyksiä?

— Hyvin kernaasti. Olenhan kauan tahtonut puhua tohtorin kanssa.

— Ettekö ajatellut silloin kohdatessamme Helsingissä, että olitte julma, että syöksitte minut epätoivoon, hylätessänne minut ja poistuessanne kapteeni Eversenin kanssa?

— Olisin ollut vielä julmempi, jos olisin teeskennellyt tunteita…

Hän keskeytti puheensa, huomatessaan Hannes Borgin kärsivän ilmeen.

— Ettekö epäröinyt seuratessanne Everseniä hänen maatilalleen? Tiedän, että olette sovinnaisuuksista vapaa, mutta onhan nuoren naisen kunnia ja maine sentään suuriarvoinen.

— Julius Eversen oli minulle ritarillinen. Hän oli luvannut minulle täydellistä hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Ja hän piti lupauksensa.

— Ja te… lähdittekö sinne sentähden, että Eversen oli luvannut kustantaa opintonne?

— Suuri maailma oli minut huumannut, kunnianhimon ääni kaikui ylinnä sisälläni. Tunsin kipeästi köyhyyteni, tahdoin päästä riippumattomaksi. Näyttämöura olisi ollut pitkä ja vaivaloinen. Se ei olisi vienyt minua nopeasti perille. Tanssijattaren ala, jolla minulle oli ennustettu menestystä, kangasti edessäni. Tämä oli syynä siihen, että uhmasin ihmisten puheita ja noudatin kapteeni Eversenin kutsua. Mutta kun näin, miten hän vähitellen muuttui, kuinka hän jätti entiset elintapansa ja joskus oli nöyrä kuin lapsi… silloin tunteemme sointuivat yhteen… kihlauduimme muutama päivä ennen hänen surullista loppuaan…

Hannes Borg huokasi syvään. Hän tiesi nyt kaiken. Hän aikoi vielä kysyä, mitkä olivat Aino Vanajan aikeet tulevaisuuteensa nähden. Mutta hän muisti jo liiaksi kysyneensä ja vaikeni.

Luodessaan katseen tähän pieneen majatalon huoneeseen, missä mitä köyhimmän kalustuksen lisänä olivat Aino Vanajan matkalaukut, hän muisti tämän nuoren naisen rauenneet loistavat tulevaisuudentoiveet ja sen huomaamattoman syrjäisen elämän, joka ainakin lähinnä häntä odotti, ja ahdistus valtasi hänen mielensä.

Hannes Borg painoi jäähyväisiksi hänen kättään ja sanoi:

— Kiitän teitä suoruudestanne. Toivon, että elämä auttaa teitä kantamaan suruanne.

Aino Vanajan silmissä oli myötätuntoon vivahtava ilme. Hannes Borg käänsi pois katseensa ja läksi.

* * * * *

Sillä aikaa kuin Hannes Borg oli kirkonkylän majatalossa, saapui Veikko Aavikko Koivukoskelle. Hän kysyi tohtori Borgia, ja kuultuaan, että tämä oli käymässä kirkonkylässä, hän jäi odottamaan. Odottaessaan hän muisti, että tohtori kirjeessään oli maininnut rouva Elisabet Borgin palanneen ulkomailta. Ja saatuaan Henrikalta tietää hänen asuntonsa, Aavikko lähti hänen puheilleen. Hänen tulonsa oli Elisabetille yllätys, siksi vähän oli Hannes Borg hänestä kertonut, jotta ei Elisabet odottaessaan hänen tuloaan olisi käynyt levottomaksi.

Veikko Aavikko istuutui Elisabetin pyynnöstä. Ja kun tuo hänen kauan odottamansa hetki viimein oli tullut, oli hänen kiire täyttää hänelle uskottu tehtävä. Hän kaivoi esille lompakostaan kirjeen, jonka kuori oli likainen ja rypistynyt, ojensi sen Elisabetille ja sanoi juhlallisesti:

— Tuntuu kuin raskas kivi lankeaisi hartioiltani, kun saan antaa rouvan omiin käsiin tämän kirjeen. Vannoin toimittavani sen perille, jos jäisin eloon ja löytäisin asuinpaikkanne.

Elisabet repi kuoren auki ja luki:

'Rakas Elisabet!

Kun kirjoitan tätä, ei minulla ole muuta kuin tunnin verran elonaikaa. Sen kuluttua on minut määrätty ammuttavaksi. Vartijani, Veikko Aavikko, on luotettava mies, ja hän on luvannut tuoda tämän kirjeen perille.

Vihamieheni, Simo Myyrä, oli seurannut minua matkan päässä silloin, kun autoin Sinut ja enosi pakenemaan. Hän ilmiantoi minut tästä, hankki lisäksi vääriä todistajia, että minä muka olin kavaltanut punakaartin varoja, antanut tietoja valkoisille, y.m. Hän kadehti johtavaa asemaani ja tiesi, että hän syrjäyttämällä minut pääsisi sijalleni. Olin joskus kiivaudessani tullut häntä loukanneeksi, niin että hän kantoi minulle vanhaa kaunaa. Mainitsen tämän sentähden, että tietäisit kuolemani syyn.

En pelkää kuolemaa, olenhan monta kertaa katsonut sitä suoraan silmiin. Mutta kadun katkerasti, että olen joutunut ajamaan kansan asiaa väärällä tavalla. Tässä vankikopissani tehdessäni elämäni lopputiliä, olen oivaltanut, ettei maailmaa paranneta lietsomalla vihaa ihmisveljien välille, vaan että siihen on pyrittävä sovinnon ja edistyksen tietä.

Sinun rakkautesi muisteleminen luo kirkkaan valon synkeän elämäni viimeisiin hetkiin, ja kun ajattelen, että olisin voinut sen omistaa, ellen olisi antanut luontoni pahoille voimille valtaa, tunnen suurta surua ja ahdistusta. Jospa voisin jäädä elämään, antaakseni Sinulle todisteen mielenmuutoksestani, ihailustani ja uskollisuudestani! Olenhan loukannut Sinua niin raskaasti, kuin ihminen voi toista loukata. Ja tämä rikokseni jää minulta sovittamatta. Mutta rohkenen näinä elämäni viimeisinä hetkinä sentään toivoa, että jalo sydämesi antaa minulle anteeksi, silloin kun lepään maan povessa.

Jää hyvästi, rakkaani. Seuratkoon elämän siunaus askeleitasi.

Sinua viimeiseen henkäykseen ihaileva ja rakastava

Yrjö Vahtera.'

Moneen kertaan oli Elisabetin täytynyt keskeyttää kirjeen lukeminen ja pyyhkiä kyyneleitään. Ja kun hän oli päässyt loppuun, peitti hän kasvonsa, antoi surunsa hillittömänä purkautua esiin ja puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin.

Veikko Aavikko istui vastapäätä häntä neuvottomana katsellen hänen suruaan.

Saatuaan kyyneleistään hiukan huojennusta, Elisabet kysyi:

— Oliko hänen kuolemansa helppo, kuoliko hän heti, kitumatta?

Veikko Aavikko vaikeni hetken, epätietoisena, rohkenisiko lisätä hänen suruaan. Mutta Elisabet rohkaisi häntä:

— Voitte kertoa minulle kaiken, täytyyhän minun saada tietää koko hänen kohtalonsa.

— Olenhan todella velvollinen tekemään sen vainajankin tähden, virkkoi Aavikko. No niin, minä poloinen olin joutunut punaisten puolelle ja Yrjö Vahteran vartijaksi. Niin masentunut olin, kun saapuneiden lisävartijoiden kanssa saatoin hänet ampumapaikalle, että jalkani tuskin kannattivat minua pystyssä. Mutta minulle uskottu kirje rohkaisi mieltäni, sillä tahdoin täyttää kuolemaan tuomitun viimeisen tahdon.

Kun hänet jo oli asetettu seinää vastaan ammuttavaksi, tuli Simo Myyrä paikalle ja käski, että Yrjö Vahtera pakkasesta huolimatta oli riisuttava alasti. Sitten hänet sidottiin puuhun, ja ensimäisenä Simo Myyrä rääkkäsi häntä pistimellään ja käski sotilaidensa tehdä samoin. Yrjö Vahtera kesti tämän kidutuksen kuin sankari, valittamatta, armoa anomatta. Vasta kun eräs ilkeä nainen, Kerttu Huhta, oli häntä rivosti silponut puukolla ja raiskannut hänen miehuutensa, nousi hänen povestaan hirvittävä korina ja hän kuoli verenvuotoonsa. Kerttu Huhta huusi:

— Mene nyt rakastelemaan lahtarin naisia, petturi!

He jättivät ruumiin siihen. Sain illalla lomaa pistäytyäkseni läheiseen kotitalooni, otin pimeän tultua ruumiin kelkassa mukaani ja hautasin sen talomme maalle lähelle omaa punaisten ampumaa veljeäni. —

Elisabet oli tästä Aavikon kertomuksesta kuin kivettynyt, eikä hän enää saanut kyyneliltä hoivaa, vaan tuijotti mielettömin katsein eteensä. Mutta vähitellen alkoi hänen silmistään loistaa sisäinen valo, Yrjö Vahteran kirkastunut kuva kohosi hänen eteensä, ja hän riensi ottamaan esille piilosta ison maalauksensa, "Atenalaisten laulun", jonka huomattavin nuorukaishahmo kantoi Yrjö Vahteran miehekkään kauniita piirteitä. Hän asetti sen jalustalle ja leikkasi sisäkasveistaan oksia, joilla koristi sen kehyksen.

Kun Hannes Borg palasi kotia kirkonkylän majatalosta ja meni Elisabetille ilmoittamaan käyntinsä tulosta, ja kun hän näki siellä Veikko Aavikon ja kukilla koristetun maalauksen, hän aavisti Elisabetin saaneen tietoja Yrjö Vahterasta. Luettuaan Yrjö Vahteran kirjeen, hän virkkoi:

— Hän pelasti meidät ja sai omalla hengellään maksaa kauniin tekonsa. Hän sortui veljesvihan marttyyrina, jättäen meille elinajaksi nöyräksi tekevän muiston.

XXXII

Toukokuun lopulla nuori suvi heloitti kukkeana.

Elisabet oli palannut Veikko Aavikon tilalta, missä hän oli kukin koristanut Yrjö Vahteran ja Veikko Aavikon nuoren veljen haudat. Hän aikoi pystyttää Yrjö Vahteran haudalle kiven ja aitauksella ympäröidä tämän paikan, johon hän oli lunastanut itselleen omistusoikeuden. Aavikon talo ja perhe oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli päättänyt kasvattaa ja sivistää hänen molemmat poikansa.

Tästä talosta ja tuosta haudasta oli tuleva hänen toivioretkiensä päämäärä.

Veikko Aavikkoon tutustuttuaan Elisabet oli saanut hänen kärsivistä kasvoistaan soveliaan mallin alttaritaulunsa Kristuskuvaan.

Tämä taulu oli nyt valmis ja asetettu kehykseensä hävityksen jälkeen korjatussa ja uudestaan maalatussa kirkossa.

Nuorisoseuran jäsenet olivat kukilla ja köynnöksillä koristaneet Herran huoneen.

Oli lauantai-aamupäivä. Uuden alttaritaulun paljastajaisia vietettiin hartaushetkellä.

Alttaritaulun kuva: Kristus Getsemanessa, antoi kirkkoherralle aiheen puhua kärsimyksestä. Kosketeltuaan sitä raamatun kohtaa, joka esittää Kristuksen kärsimystä Getsemanessa, hän jatkoi:

"Kärsimys on elämän laki, siitä ei kukaan pääse vapaaksi. Mutta toisten hartioille elämä luo kevyemmän kärsimystaakan, toisten hartioille raskaamman. Meidän tulee koettaa kantaa kärsimystämme niin, että siitä syventyisimme ja tulisimme kykeneviksi lohduttamaan ja tukemaan toisia kärsiviä.

"Joskus inhimillinen kärsimys on niin suuri, että se murtaa, että se musertaa. Se katkaisee nuoren kukoistavan elämän, se tuhoaa täysissä voimissa olevan toimitarmoisen miehen, se kukistaa vanhuksen, joka hyvyydellään ja viisaudellaan olisi voinut lämmittää ja valistaa muita.

"Sellaisen kärsimyksen edessä on meidän nöyrtyminen.

"Vuosisatoja oli synnyinmaamme kantanut vieraan sortajan raskasta orjuudentaakkaa. Tämä sortaja oli vähitellen soaissut ja myrkyttänyt osan kansastamme. Suuret maailmanhistorialliset tapahtumat toivat meille sellaisen hetken, jona pieni sorrettu maamme tunsi voimakasta tarvetta ja toivoa vapautua tuosta kärsimystaakasta. Ja monet veljistämme ottivat kantaakseen entistä suurempia kärsimyksiä. Useat uhrasivat henkensä, joka eläville olennoille on kaikkein rakkainta. Ja ylenmääräisen kärsimyksensä ja kuolemansa hinnalla he lahjoittivat maalleen suurimman lahjan, minkä orjuudessa kitunut kansa voi vastaanottaa: vapauden.

"Nöyrrymmekö tällaisen uhrauksen edessä, tunnemmeko sen velvoittavana voimana?

"Emme sitä tee. Ylläpidämme yhä edelleen kansallispahettamme, eripuraisuutta. Mielemme mataa maassa, takerrumme pieniin näkökohtiin ja pyyteisiin, eikä katseemme kohoa ylös seesteisiin kevätilmoihin. Eikö suvinen kauneus meitä hellytä, eikö keväinen sulous saa isänmaanrakkauttamme leimuamaan? — — —"

Sitten kirkkoherra vielä puhui kauneudesta inhimillisen kärsimyksen lieventäjänä, hän puhui taiteen merkityksestä ihmismielien avartajana ja kiitti lopulta taiteilijatarta, joka taideteoksellaan oli kaunistanut Herran huonetta.

Peite lankesi alttaritaulun edestä, ja koolla oleva yleisö sai katsella Elisabet Borgin viime taideluomusta. Ymmärtäjät ihailivat sen silmiä hiveleviä värisoinnoksia, ja useita liikuttivat Kristuskuvan kärsivät kasvot.

Nuorisoseuran sekakuoro lauloi urkujen säestämänä hymnin, ja tämä lyhyt juhlahetki oli päättynyt.

Elisabet ja Hannes Borg olivat pyytäneet siksi lauantai-illaksi Koivukoskelle kirkkoherran, Forsgrénin puolisot, useita nuorisoseuran jäseniä ja Aavikon perheineen, jotka olivat saapuneet alttaritaulun paljastajaisiin.

Veikko Aavikon, hänen puolisonsa ja poikiensa, Elisabetin ja Väinön seurassa Hannes Borg palasi kirkosta Koivukoskelle.

Keskipäivän aurinko säteili lämpöä hehkuen, peipot lauloivat raikassävelisiä vuorolaulujaan. Nuoren nurmen ja kevätkukkien tuoksu tunki sieraimiin ja puhdas ilma täytti keuhkot.

Vaikka Hannes Borg tunsi, että hänen sydämensä pohjalle oli laskeutunut herkeämätön surumielisyys hänen kauniina kangastaneen onnensa saavuttamattomuudesta, vallitsi hänen mielessään sentään nyt tyven intohimojen rajujen myrskyjen jälkeen.

Ja hän aikoi tavoitella sitä tyydytystä, jonka tarjoaa mielien valistaminen, haavojen parantaminen, kärsimysten huojentaminen.

Ja niitä seudun nuoria, joille hän oli koettanut selvitellä elämänkatsomustaan, ja lähinnä omaa poikaansa, hän tahtoi innostaa yhtymään hänen liittolaisikseen.