Produced by Tapio Riikonen

JÄÄKÄRIEN JÄLJILTÄ

Kymmenen kertomusta

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1919.

SISÄLLYS:

Jäähyväiset.
Majatalon emäntä.
Harmaa mies.
Uneksija.
Zugführerin konjakit.
Pelko.
Lähetti.
Mikä hän oli?
Kansanopistolla.
Junassa.

Jäähyväiset.

Sa multa pois, ma sulta! Käy kutsu illan hiljaa, kun uinuu maassa multa uneksuin uutta viljaa.

O. Manninen.

Onhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkon ja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna, jyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko, toisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältä kylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneet kesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnyt ruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.

Siinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö, vastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäin pöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta. Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona oli tumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavan kynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonka eteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisesti rutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasi ulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänen verensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessa suuriksi ja avuttomiksi.

Kun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapea käsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksi vesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sitten hän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiina odotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittää jälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään, pyyhkäisten kiharan ohimoltaan.

"Tuskin tuleekaan. Sataakin näin… En… en odota", ajatteli hän, jopa huuletkin liikkuivat, sanoja vaan ei syntynyt.

Sitten palasi hän takasin pöydän ääreen ja alkoi taas lukea kirjettään:

'Tänä iltana lentää nuoli puhallusputkesta ikkunaasi; silloin tiedät, että odottaja on alhaalla. Tänä iltana, sitten ei.

Tiedätkö, että ullakolla, vierelläsi, kuivataan pyykkiä paksujen nuorien päällä, tiedätkö, että nuori tyttö jaksaa kannattaa suuren painon, jos istuu lattialla, kädet alempana ikkunaa, ja antaa laudan särmien estää köyttä luisumasta.

Tänä iltana, sitten ei.'

Sellainen oli nimetön kirje, nimetön ja kuitenkin tuttu.

Ja nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä… Miten olikaan tämä poika niin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuri tänä kesänä, olihan hän tuntenut hänet ennenkin… Sen souturetken jälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneen rannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäen kolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloin uistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo, otti valkopukuisen immen veneeseensä, kohottaen kunnioittavasti hattuaan ja alkoi soutaa.

"Laskekaa toki uistin järveen", sanoi tyttö silloin, tarkoittamatta oikeastaan muuta kuin lopettaa kiusallisen äänettömyyden.

Ylioppilaan silmät välähtivät, ja hymyillessä valkeat hampaat hohtivat ruskettuneista kasvoista hämärässä.

"Ei juuri ota näin selällä, mutta saattaahan sen laskea… Ehkä soudan neidin suoraan kotiin ja sitten jälestäpäin noudan veneen, koska on noin syrjään joutunut."

"Kiitos, jos niin paljon tahdotte nähdä vaivaa."

Siihen ei ylioppilas enää vastannut, katseli vain tummansinisillä silmillään. Jumala, kuinka ne silmät miellyttivät! — Sitten tarttui kuin tarttuikin hauki uistimeen, suuri vetkale oikein, ja sen ylösottopuuhat ne kirvoittivat kielen kantimistaan ja lähensivät nuoria toisiinsa. Ja kun rantaan saavuttiin, niin ylioppilaan kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi ja silmissä oli kuin surua.

Sen illan jälkeen oli niin omituinen kaipaus jäänyt mieleen kytemään, ja outo ikävä, joka ennemminkin, tyyntyvinä kevätiltoina, oli samalla kipeänä ja suloisena toisinaan herännyt, palasi nyt yhä useammin vieraaksi. Sitten tulivat suuret heinätalkoot, jolloin hän tarjosi niityllä kahvia heinäväelle. Siellä oli ylioppilaskin, hikisenä ja ruskeanpunakkana rupatellen renkien kanssa, mutta ei hän tullut juttusille, kaukaa vain nosti lakkiaan ja kumarsi ja kahvia ottaessaan tuppausi renkien joukkoon. — Ja illalla sitten, tansseissa, hämärässä luvassa, jonka seinät ja permannon piiat olivat puhdistaneet! Kuinka teki mieli tanssia, mutta jurot pojat antoivat hänen yksinään seistä kynnyksellä, että ihan harmitti; kaiketi häpesivät. Ja ylioppilas ei ollut näkevinäänkään, hypitteli vain kylän tyttöjä, solakkana ja notkeana avokaulaisessa paidassaan ja sininen kaulanauha sidottuna suurelle solmulle. Silloin hän ihan uhallaan pyysi toverikseen lähinnä seisojan, pahaisen känttyrän ja heti sen jälkeen toisen; sitten viejiä kyllä riitti. Ja vihdoin ylioppilaan kimppuun, härkäpään, joka yhä pysyi taipumattomana. Hän tahtoi kiittää soutamisesta, heinäniityllä ei tullut mieleen. Rusko ylioppilaan poskilla tummeni ja hän kumarsi vähän siihen tapaan kuin herrat. Neiti ystävällisesti muistaa vielä, pikkuseikan. Ja samalla kävi ylioppilaasta heikko väkevien tuoksahdus, jota hän tietoisesti koetti salata, jopa näytti häpeävänkin. Ylioppilas tanssitti äänettömästi, vältti katsomasta, olipa jonkinlainen pilvikin hänen otsallaan.

"Odotin, että olisitte minua noutanut tanssiin, talkoot ovat minusta aina niin hauskat. Mutta itse sain tulla teitä kiittämään."

"Vai huvittaa nämä rahvaan kemut. Mitäpäs, minä kun tässä talkootuulella oikein, neiti huomanneekin. Arvelin olevan kenties loukkaavaa."

Silläkö lailla! Ylioppilasta halutti uhmailla poikien tavoin, olla hurjaa. Ja perin kaupunkilaisena nukkena hän näkyi pitävän, kenties hiukan ivailevan. Ohoo! Kyllä hän oli maalaistavoista selvillä, paremmin kuin ylioppilas luulikaan, eikä hän ollut mikään nenännyrpistelijä. Ihan näyttääkseen hän huudahti veikeästi:

"Pirtuako oikein?"

Jumala, millainen sädekimppu singahti ylioppilaan silmistä ja kasvot kirkastuivat.

"Saunakuupasta kerrassaan", hän naurahti, mutta katsoi samassa syrjään ja jatkoi, ikäänkuin nolostuen.

"Näin talkoissa hieman."

Silloin oli hänkin ikäänkuin katunut rohkeuttaan ja veri oli syöksynyt poskille; samassa ylioppilas jo johtikin hänet syrjään ja kumarsi syvään.

Nyt sai hän kyllä tanssia. Ihan kilvan tultiin häntä hakemaan; oli niin hirveän hauskaa ja kaikki olivat siivolla, pari humaltunutta renkiäkin, jotka ikäänkuin hänen tähtensä hillitsivät itseään. Vanhastaan hän tiesi olevansa rahvaan suosikki, hän kun ei ollut ylpeä. Ja ylioppilas näytti etsivän tilaisuutta päästäkseen häntä viemään, mutta eipäs, aina tuli toinen. Kuinka ylioppilaan yritykset häntä huvittivat, ihan tahallaan teki mieli väistää, ihan nenän edestä meni toiselle, vaikka huomasi ylioppilaan lähestyvän. Mutta silloin, silloin kuohahti nuorukainen, tanssitti kuin hurja kaikki tytöt, vuoron perään, sitten lakkasi kokonaan, asettui seinälle varta vasten häntä vaanimaan ja sai hänet vihdoin haltuunsa, hengästyneenä ja uuvuksissa.

"Nyt tanssitan teitä", sanoi hän käheästi ja hänen äänessään oli miltei vihaa. "Äsken taisitte moittia minua."

Muuta ei hän enää sanonutkaan, pyöritti vain kuin hurja, vimmattua maalaispolkkaa, yhä ja yhä vaan.

Ensin tyttöä väsytti, mutta sitten hän ajatteli: vai niin, no koetetaanpas, ja ponnisteli pitkän aikaa. Vihdoin hänen kuitenkin täytyi antaa perää.

"Nyt tulee minun kuuma!"

"Niin minunkin", sanoi silloin ylioppilas ja kuljetti rohkeasti tanssitoverinsa ulos.

Järvi lepäsi kuin peili kajastuksen valovälkkeissä. Mutta hiljaisuus ahdisti ja suuri koivu, jonka alle he olivat pysähtyneet, nukkui riippuvin lehdin. Ylioppilas oli sytyttänyt savukkeen, hän leyhytteli nenäliinalla kasvojaan. Ei ylioppilas huomautellut luonnon kauneudesta, jommoiseen tyttö kaupungissa oli tottunut, vaikeni vaan. Suututtikin hiukan, tämä alkoi olla noloa.

"Mitä lienee kello jo?" kysyi hän vihdoin.

"Ei yhtätoista vielä."

"Yhtätoistako! Hyvänen aika, sitten on minun lähdettävä… Hyvästi!"
Tyttö ojensi kätensä.

Jotakin liikahti ylioppilaan huulilla, ehkä pyyntö jäämään, mutta hän vaikeni ja puristi kättä vain. Jumala sitä katsetta! Se aivan otti haltuunsa ja huumasi. Ja nuorukainen kääntyi häntä saattamaan. Kuinka tyttö oli onneton. Oi, eikö hän nyt ymmärtänyt, se ei toki sopinut. Mitä sanoisi talkooväki ja mitä ajattelisivat kotona, jos sattuisivat huomaamaan! Ja niin sanoi hän vihdoin, hiljaa, mutta päättävästi.

"Älkää saattako minua."

Ylioppilas pysähtyi kuin naulattu ja tumma puna syöksähti hänen kasvoilleen. Juhlallisesti, liian juhlallisesti hän kumarsi ja kääntyi, sanomatta mitään. Silloin valtasi tytön ennen tuntematon, hätäinen tuska ja hänen tuli pakko toimia. Nopeasti astui hän pari askelta ylioppilaan perään, tarttui käteen ja kuiskasi.

"Ymmärrättekö minua?"

Ylioppilas loi häneen syvät, totiset silmänsä ja käsi jäi hänen käteensä. Ahdistus, joka oli onnea, valtasi mielen ja ympäristö muuttui kuin uneksi… Mitä tapahtuikaan. Ei hän sitä täysin tajunnut. Kuin unessa kiertyi jäntevä käsivarsi hänen ympärilleen… Kun lumous haihtui, huomasi hän kiirein askelin rientävänsä kotiin ja korvissa soi vielä kuuma kuiskaus:

"Ymmärrän sinua… Mene."

Sitten, elokuusta asti, haalasivat tänne Helgen, muka lukemaan maan hiljaisuuteen. Kyllä hän ymmärsi. Tämä oli nyt se, jonka pappa ja mamma olivat valinneet, tämä hintelä, kalvakka, hienosti sivistynyt kirjamies, joka ensin kaatoi hajuvettä takilleen ja sitten pisti resedan napinläpeen. No, tietysti sellaista oli huvittava kiusotella, aina sama kohtelias hymy ja pikkuvanha sukkeluuksien laskettelu, mutta riehakasti telmimään ei hänessä miestä, kenkien kastumisestakin oli aina pelko. Toista oli ylioppilas, josta tyttö alinomaa salavihkaa kyseli vanhalta Marilta. Sanomalehdetkin hänestä puhuivat, urheiluasiain yhteydessä.

"Juovan kuuluu se kylän maisteri."

"Ihmisten puheita. Niissähän tuo hääräilee urheiluksissa ja nuorison seuroissa. Vaan ei kuulu puheita pitävän. Ihan renkien kanssa vaan oleilee, niin ettei joukosta erota ja hyvä on köyhälle, aina auttamassa. Ei ole suurellinen, omana miehenä kylän pojat raitilla pitävät. Vaan ei ole liioin tappelua ja rähinää sattunut, maisterin joukossa ollen… No, jospa tuota sitten ryypännee. Kirja kainalossa pyörähtää milloin minkin isännän peräkamariin, taitavat tyrkyttää, suosittu kun on kovasti mies, haastelevat, uusiin tapoihin maanviljelyksessä kuuluu yllyttelevän ja vähänkös sitä on hänenkin ohjeillaan yritetty. Vaan niitä esitelmiä ja suuria puheita se kuuluu välttelevän."

Sellaistapa vanha Mari. Ja hän, tyttönen, souti usein yksikseen illan tullen tuonne niemen taa. Siellä makasi ylioppilas rannalla, ruskeat kasvot suuren kiven takaa loistaen, siellä oli ihmeellinen, salainen onni ja siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan. Ylioppilaassa oli kuin taikaa, eikä hän kuitenkaan sanonut juuri mitään, silmät vain loistivat. Ihmeellinen oli hänen voimansa. Mutta viime aikoina oli hän muuttunut niin vakavaksi ja miettiväksi ja oudosti hän viittaili poismenostaan ja jokin painoi häntä. Sitten ei häntä ollut rannalle tullut, pitkään aikaan. Ja nyt, yhtäkkiä tämä kirje.

Tyttöä ahdisti nytkin niin, että hänen täytyi painaa kädellä sydäntään.
Mitä aikoikaan hän tehdä? Oliko oikein tehdä niin?

Samassa poksahti jotain seinään. Sydän ikäänkuin hypähti, hengitys salpautui, veri pakeni poskilta ja jäsenet värisivät… Heti sen jälkeen uudestaan, osuen ikkunaan. Ei epäilystäkään, siellä oli odottaja alhaalla; "tänä iltana, sitten ei". Kuin huumeessa tyttö sieppasi köyden sängyn alta, epäröi hetken, mutta avasi sitten hermostunein liikkein ikkunan ja kumartui tuijottamaan alas. Vain pimeää, eikä ääntäkään, lukuunottamatta sateen jorinaa. Entäpä, jos nyt jostain katseltiin, maantieltä vaikka! Tyttö sammutti kynttilän ja heitti sitten köyden alas. Hän tunsi, kuinka siihen tartuttiin, kuinka sen kantavuutta koeteltiin, ja samassa hänet valtasi yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pelko: huoli siitä, kuinka hän jaksaisi kannattaa kalliin taakan. Hän vaipui lattialle istumaan, köyttä akkunalaudan särmää vasten vetäen, tarpeettomastikin ponnistellen ja sydän tuskasta vapisten. Vihdoin alkoi kuulua rapinaa, sitten huohottavaa, vaikka hillittyä hengitystä ja sitten iskeytyivät lujat kourat ikkunan kamanaan ja pää piirtyi synkkää taivasta vasten. Sensiaan että olisi auttanut, peräytyi tyttö kuin uhkaavaa vaaraa, huoneensa viimeiseen sopukkaan ja painautui väristen seinää vasten.

Hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikettä, tuuli vain pieksi sadetta seinään. Kului pitkiä hetkiä. Sitten raapasi nuorukainen tulta ja sytytti kynttilän. Hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat ja lepattava liekki heitti niille omituisia varjoja. Tyttö seisoi hievahtamatta.

"Tahdotko, että poistun?" kysyi nuorukainen vihdoin tukahtuneella, särkymäisillään olevalla äänellä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

"Sano", kuului jälleen aivan hiljaa.

Silloin tyttö syöksähti nurkastaan, painoi päänsä nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi.

"Rakas."

Koskaan ei ylioppilas ollut ennen ollut sellainen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tuli ja hänen huulensa polttivat. Toisinaan työnsi hän luotaan, tuijottaen pitkät hetket, toisinaan puristi hän ranteista kuumeisin käsin, ja hänen huulensa liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt.

"Mikä sinun on?" kysyi tyttö ihmeissään.

Silloin välähti ylioppilaan silmistä kuin viha ja hän sanoi tukahtuneesti.

"Tule luokseni!"

Tytön sydän ikäänkuin kutistui, kaikki veri pakeni kasvoilta ja katseesta kuulsi tuskainen säikähdys. Väläyksessä muisti hän kaiken entisen, kiusottelunsa, kiemailunsa, vieläpä sanatkin, jotka ylioppilas kerran oli lausunut: "sinä liehut ympärilläni kuin perho, mutta en tavoita sinua." Mutta silloin oli nuorukaisen kasvoilla karehtinut ruskea hymy, nyt istui hän uhmaavana, vaativana, polttavin silmin. Kuin unessa tyttö nousi ja jäi häneen tuijottamaan.

"Luulin, että sanoisit minulle hyvästi, selittäisit. Nyt olet tällainen, istut synkkänä ja äänettömänä. Mikä sinun on?"

Ylioppilas hengitti raskaasti.

"Tule", toisti hän.

Silloin kyyneleet kihosivat tytön silmiin ja väräjävin äänin hän esteli:

"Rakas."

Ylioppilaan otsasuonet paisuivat ja hän tuijotti maahan. Mutta entistä päättävämmin hän toisti:

"Tule!"

Jo äänestä tyttö tunsi herransa ja hän vapisi. Kirjeen sanat iskeytyivät mieleen: "tänä iltana, sitten ei". Hänet valtasi hetkeksi neuvottomuus ja tuska. Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen outo valo ja poskille kohosi puna.

Yhtäkkiä näytti hän heräävän, pysähtyi, epäröitsi…

Ylioppilaan sumentuneet silmät rävähtivät ja hän nosti katseensa. Sitten peitti hän käsivarrellaan kasvonsa kuin kirkkaan valon huikaisemana. Vihdoin ponnahti hän ylös, otti tytön syliinsä keveästi kuin lapsen, peitti hänet vuoteeseen ja vaipui itse polvilleen sen ääreen, päätään tyynyyn painaen. Hänen hartiansa vavahtelivat kuin olisi hän nyyhkyttänyt.

"En ymmärrä sinua. Miksi et puhu?" sanoi tyttö vihdoin, pitkän ajan kuluttua.

Silloin ylioppilas nosti kasvonsa, silitti hiljaa tytön kiharoita ja hänen silmissään oli tavaton lempeys.

"Anteeksi, pieni. Olin sinulle paha usein, pahin nyt… kun lähden."

"Ja minne lähdet, sano?"

"Samapa se, minne, en kuitenkaan ole luonasi."

"Ja miksi lähdet?"

"Lähden, koska rakastan."

"Toista… enemmän kuin minua?"

"Enemmän kuin sinua."

"Ja loukkasit minua tällä tavalla", kuiskasi tyttö kiihkeästi, purskahtaen haikeaan itkuun ja kääntyen selin, kasvojaan tyynyyn painaen.

"Mustasukkainenko olet, pieni?" sanoi ylioppilas miltei iloisesti.

"Anna minun olla!" nyyhkytti tyttö peitteeseensä kätkeytyen. Sitten vallitsi hiljaisuus pitkän aikaa.

Kuului outoa rapinaa. Tyttö kavahti istumaan, mutta ylioppilasta ei ollut missään. Säikähdys oli ihan pakahuttaa sydämen ja nopeasti riensi tyttö ikkunaan.

Köysi oli sidottu välipuuhun; se heilui vielä. Hän kurkoittui pimeään yöhön ja kuiskasi ylioppilaan nimeä, yhä uudestaan, kyyneliin puhjeten, mutta kaikki oli hiljaista, kukaan ei hänelle vastannut. — — —

Seuraavana päivänä tuli kirje:

'Kadun, että tulinkaan. Se oli minussa vain turhamaisuutta ja itsekkyyttä; halusin koetella voimiani ja loukkasin sinua. Älä ole toivoton, mutta älä myöskään lupaa mitään, itsellesikään, muustahan ei ole kysymys. Älä kahlehdi muistojasi minuun, äläkä aseta itsellesi velvollisuuksia minun suhteeni.

Kadun, että tulin. Jos olisin vastaanottanut suuren lahjasi, olisit ehkä pitänyt itseäsi minuun sidottuna. Ja kuitenkin, kenties sairaammin syöpyy sen miehen kuva nuoreen sieluusi, jolla oli ylitsesi valta, suurempi kuin hän itsekään uskoi ja joka kuitenkin kieltäytyi kaikesta… vaikka rakasti sinua.

Olitko mustasukkainen, pieni? Niin, rakastan toista enemmän kuin sinua. Se on oikein ja kerran sen ymmärrät. Se toinen on Isänmaa.'

Majatalon emäntä.

Suru häll' oli vaikkakin huulillaan hymyt pilkahti petteliäät, suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan oli kosteat poskipäät.

J. L. Runeberg.

On sangen kiusallista, kun reessä, pitkää matkaa kievarikyydillä ajaessa, rupeaa paleltamaan. Aluksi yrittää hieroa käsiään ja liikutella varpaitaan sukkia täyteen sullotuissa jalkineissa, mutta sitä ei malta, eikä jaksa tehdä niin kauan, että siitä olisi apua. Yhä tuskallisemmaksi muuttuu vaiva ja pistely, ei enää huomaa luonnon kauneutta ympärillään, ei kykene antautumaan tunnelmalle, vaikka kulkunen kulisee huuruisen hevosen niskassa ja luminen metsä seisoo kuin kivettynyt erämaa, pehmeä-sävyisiä viirejä heijastellen. Vihdoin karkaa reestä, juoksee lumisella tiellä, joka pettää jalan alla, mutta ei viitsi sitäkään riittävästi, vaan palaa istumaan jälleen, kietoo peitteen ympärilleen ja odottaa, eikö lämpö ala virrata suoniin. Mutta eipäs, lumi sulaa vähitellen ja jalkoja alkaa entistä enemmän palella.

Semmoisessa tilassa juuri olimme. Nenää piti maiskuttaa, kun kohmettuneilla käsillään ei viitsinyt kaivaa liinaa taskusta, paperossi tutisi hampaitten välissä ja kyytipoika sai sen sytyttää. Ja kilometripylväitä vaanimme kuin vihollista ja pimenevästä hämystä huolimatta tiesimme vallan tarkoin niiden numerot.

Vihdoinkin tuli siunattu poikkeus tieltä ja reki hurahti majatalon pihaan.

Vastaamme tuli muuan mies, josta ei pimeässä näkynyt muuta kuin välähtävät silmät ja pitkä parta. Emäntä, kuullessaan kulkusen äänen, kiepsahti portaille ja katseli siinä äänettömänä, kiukkuisen näköisenä, kädet asetettuina päällekkäin kunnioitusta herättävän vatsan päälle.

"No, emäntä. Kiehauttakaapas nyt tulinen kahvi ja sitten kyyti seuraavaan majataloon. Mutta hyvä hevonen."

"Hm. Vai vielä tässä kahvi. Mistä täällä kahvin otat, metsän sydämessä."

"Hyvänen aika. Älkää toki suuttuko. Kuumaa vettä sitten, sillä jotakin lämmintä meidän pitää saada", sanoimme reestä noustessamme.

"Hevosetkin on tässä kaikki kyydissä juuri."

Ja vastaväitteitämme kuulematta hän huusi miehelle, joka oli tullut meitä vastaan:

"Hoi! Älkääs menkö. Tulkaa katsomaan näiden herrain passit, että sopiiko niille kyytiä antaa."

Mies kääntyi veräjältä takaisin ja äkäinen emäntä jatkoi.

"Ja katsokaa tarkkaan kaikki tavarat, ettei sitten tarvitse alvariin meillä juosta menoamassa kuinka sitä muka kaikenlaista roikaletta hyyssätään ja salatavaraa."

Olimme jo ymmärtäneet, että mies oli santarmi-urkkija ja kaivoimme papereita taskuistamme kohmettunein käsin.

"Panimajetje li vyi pafinski?" kysyin.

Pitkäpartainen, ilkeäsilmäinen mies oli ymmällä, eikä osannut vastata.

"Ymmärtääkö se suomea?" kysyin emännältä.

"Ka, tottakai tuo suomalainen poliisi suomea osaa."

"Anteeksi, minä luulin teitä santarmiksi, teillä kun näyttää olevan sama toimintatapa ja vieläpä ulkomuotokin. Tässä olisi passi."

Hämmentyneenä mies tarkasti tuvan ikkunan kajastuksessa "12 kuukauden lupaa oleskella maaseudulla". Eikä hän sanonut luotua sanaa.

"Tavarat kanssa", kannusti terhakka emäntä.

"Se toimitetaan vasta sisällä", tiuskasin. "Minä en rupea tässä avaamaan myttyjäni, saattaa pimeässä kadota."

"Ka, uskonhan minä. Ei kait herroilla mitä, vaan nykyään on annettu tarkat määräykset pohjaan matkustavain suhteen, jotta pitää tarkastaa, kun kaikenlaista joukkoa myötäänsä tästä vaeltaa", sammalteli poliisi hämillään.

"Katsokaa tarkasti vaan, ettei sitten tarvitse silmille hypätä ja syytellä, jotta tässä kulkioimia hoivaillaan", ärhenteli emäntä yhä.

Mutta poliisi poistui ikäänkuin häntä koipien välissä ja me astuimme sisään.

Tarkastus oli tehnyt meihin kiusallisen vaikutuksen, vaikka paperimme olivatkin kunnossa ja äänettöminä me painelimme sinipunervia käsiämme muuria vasten, odottaessamme keitettyä vettä. Mutta kuinka hämmästyimmekään, kun emäntä vihdoin toi tarjottimen: Suuri kahvikannu, kori kukkuroillaan vehnä-leipää, ihanaa kermaa! Ja emäntä itse oli sitaissut vyötäisilleen puhtaan esiliinan ja hänen kasvonsa loistivat ystävällisyyttä.

"Tehkää hyvin ja ottakaa. Oli siellä kait kylmä ajaaksenne, kievarivälikin on niin pitkä sinnepäin."

"Kiitos. Jo tuo toki alkaa veri sulaa."

"Pohjoiseen matkataan?"

"Sinnehän sitä."

"Saisko kysyä millä asioilla liikutaan."

"Ka, Inariin asti on matka. Siellä ensi kesästä alkaen ruvetaan oikein toden teolla sitä kultaa huuhtomaan. Me menemme vain tekemään piirustuksia paikan päälle."

Emäntä rävähytti silmiään ja hypisteli vakavana esiliinaansa. Syntyi äänettömyys.

"Tehkää nyt hyvin ja ottakaa leipää runsaasti. Ei sitä tahdo niin saada täällä pohjan puolessa", kehoitti emäntä ja poistui.

Sanomattakin on selvää, että me mielihyvällä noudatimme kehoitusta. Ja kun kahvi oli juotu, istuuduimme tulen ääreen, joka meitä varten oli uuniin tehty ja sytytimme paperossit. Hyvä oli siinä olla ja lämmitellä kangistuneita jäseniä, mielen pyrkiessä väkisinkin turhaan menneitä muistamaan ja kiusattoman äänettömyyden vallitessa.

"Hevonen on valmiina", kuului vihdoin ovelta.

"Saammeko maksaa."

Palvelustyttö otti rahat ja me puimme jälleen päällemme ohuet takkimme ja otimme myttymme nurkasta.

Mutta etehisessä seisoi emäntä, huulilla arka hymy ja tutkiva katse silmissä.

"Herrat tekevät hyvin ja ottavat tämän mukaan", pyysi hän hiljaa, ojentaen minulle huolellisesti käärityn paketin.

"Mihinkä tämä on jätettävä?"

Emännän katse painui maahan.

"Eikö tuo matkalla sijaansa löytäne", vastasi hän epävarmasti, hämmentyneen näköisenä.

Katsoin häntä pitkän aikaa ääneti, kummastuneena. Sitten minulle alkoi hämärästi selvitä.

"En ymmärrä teitä, emäntä, mutta kiitos", sain vaivoin sanotuksi. Ja hän puristi lujasti tarjoamaani kättä ja suuret kyyneleet riippuivat hänen ripsissään.

"Ja jos siellä tapaisitte meidän pojan… niin sanokaa terveisiä… Se kun kanssa lähti sinne… sinne pohjoiseen… Ja että hyvin voidaan… Jumala kanssanne."

Enempää ei hän saanut itkultaan sanotuksi, vaan kääntyi pois ja pakeni nopeasti ovesta.

Uljas orhi oli valjaissa ja isäntä itse kuskipukilla.

Istuimme äänettöminä. Tiut tinnittivät, kuu heitti sinertävän hohteen yli hyisten metsien ja hevosen varjo kiiti nuolena hangella. Ei tullut siinä ikävä ja hyvä peite lämmitti suloisesti polvia. Kopeloin emännän pakettia: hyviä eväitä tuntui sisältävän.

"Ei tainnut se poliisi herrain tavaroita tarkastaa", kääntyi isäntä kysymään.

"Ei tuntunut haluttavan."

"Se on tuo eukko sen kanssa kireissä väleissä. On tästä kulkenut niitä nuoria miehiä, sellaisia kuin tekin. Lienevät niitä Saksaan menijöitä. Ja se poliisi niitä joutavasti vahtaa. Vaikka lienee tuolla omat ukaasinsa."

"Ryssän ukaasit."

"Ryssänpä joutavat olemaan."

Ja hetken päästä isäntä jatkoi.

"Olen minä sille sanonutkin, jotta on kai tässä maassa ihmisillä oikeus kulkea, vaan se siinä virassaan kokee olla, nuuskimassa."

"Suomessa on nyt, hyvä isäntä, nuuskijata jos minkä kaltaista. Mutta en toki olisi uskonut, että suomalainen maalaispoliisi noin ryhtyy ryssää palvelemaan."

"Ka, sepä sen."

Vilauksessa oli matka suoritettu. Mutta kun tarjosimme isännälle kyytimaksua, sanoi hän hevostaan kääntäessään.

"Eihän tästä mitä, tällä kertaa. Lähdin vain tuota oritta jaloittelemaan, se kun yhtä mittaa seisoksii siellä tallissa. — Hyvästi."

"Hyvästi, isäntä. Kiitos mainiosta kyydistä."

Kaulaa kaartaen, hulmuavin harjoin hepo lähti juoksemaan. Ja tuntui, kuin olisi meihinkin siirtynyt osa orhin meno-intoa, niin oli keveä jatkaa matkaa.

Harmaa mies.

Istuu yössä silmäkulman peikko sallimuksen julman. Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo, silmu silmukalta putoo.

L. Onerva.

Nyt, kuten usein ennenkin, vallitsi raskas hiljaisuus; vain joku katkonainen sana, joku lyhyt huomautus, joka ei ollut edes mieli-alan kanssa sopusoinnussa.

Maattiin rantaharjulla, tuijottaen merelle, joka pauhasi vaahtoisena, näyttäen hämärässä salaperäiseltä ja kammottavalta. Selkämme takana notkossa kyti vielä nuotio ja sen ääressä joku yhä paistoi perunoitaan, mutta useimmat olivat nousseet harjulle kuullakseen meren kohinan, joka kertoi kotimaasta. Yö oli lauha ja taivas sees; syksyn suuret tähdet loistivat. Toisinaan vihollisen valonheittäjä loihti esiin laitojen raivoisan vaahdon hämärän meren harmaasta synkeydestä.

Nyt, kuten usein ennenkin, oli mieli kaipausta täynnä. Oliko yhtäkään, jonka aatos ei kulkeutunut yli tuon ärjyvän lakeuden, kaukaiseen maahan, jonka unelmissaan ihannoi paratiisiksi. Siellä oli onnen tyyssija, siellä tuhlasi elämä antimiaan; sen maan säveliä humisivat hongat pään päällä nyt. Mutta siitä ei kukaan puhunut, vaan koetti päinvastoin salata herkkyyttään; siksi saikin kuulla kovia, tylyjä sanoja, puoliraakoja kompia, tai vaiettiin kokonaan. Oli vain yksi kieli, jota kaikki tajusivat; se oli laulu.

Tällä kertaa painoi mieltä kaiken lisäksi erikoissyy: muuan toveri oli taas haudattu vieraan maan multaan. Harvoin sotilas suree kaatunutta, ystäväänsäkään, ainakin on hänen tunteensa syvällä ja salattu. Mutta nyt ei oltu kiihkeässä taistelutoiminnassa, ei ollut juuri vaaraa, ei menetetty miehiä, eikä tapahtunut mitään, ei niin mitään; toistensa kaltaisten päivien ainoa sisältö oli yksitoikkoisuus. Onnettomuustapaus oli sokea sattuma, siksi se kiinnitti mieliä tavallista enemmän, kun tuuli humisi suurten honkain latvoissa.

— Omituista. Hän tiesi sen, sanoi joku.

— Sehän on tavallista. Tavan takaahan kuulee mainittavan, kuinka se ja se henkilö ennen kaatumistaan oli tuntenut levottomuutta, vieläpä viitannut kuolemaansa, enemmän tai vähemmän selvin sanoin.

— Ja yhtä usein näitä tapauksia liiotellaan. Monihan tulee sanoneeksi jotakin, josta kuvastuu levottomuus, esimerkiksi suuren hyökkäyksen alkaessa. Jos joku heistä sattuu kaatumaan, muistetaan heti hänen sanansa ja vakuutetaan hänen tietäneen kaiken edeltäkäsin; eloon jääneiden puheet sitävastoin unohdetaan.

— Mutta hän. Hän ei sanonut juuri mitään, hän toimi. Kaikki tavaransa ja muistelmansa oli hän järjestänyt. Ja ne jätti hän sinun haltuusi jo edellisenä iltana, eikö totta?

— Tavallaan, vastasi puhuteltu päätään kääntämättä. — Pidähän tuosta huolta, en ota sitä mukaan kaiken varalta, se sisältää tietoja, sanoi hän lähteissään, ojentaen minulle muistikirjansa ja väistäen katsettani. Asiassa ei olisi ollut mitään merkillistä, jos hän olisi lähtenyt vaikkapa partioretkelle. Mutta hänet oli komennettu kuulovartioon, jotakuinkin vaarattomaan toimeen. Siinä hän sai kuulan.

Hetken oli hiljaista, mutta sitten jatkoi sama mies:

— Niinkuin tässä sanottiin, hän kyllä tiesi kohtalostaan. Mutta se ei ollut sellaista aavistusta, joka outona levottomuutena usein valtaa soturin kuoleman edellä ja joka aina on epävarmaa; hänellä oli näkyjä. Tiedättekö, mitä hän oli minulle kirjoittanut muistikirjansa väliin?

Kuului uteliaita äännähdyksiä.

— "Veli hyvä. Eilen näin harmaan miehen kasvot ja ymmärsin siitä kaikki. Kirjaseni perusteella sinulle kyllä selvenee, mitä tarkoitan."

Aniharvoin oli mikään synnyttänyt sellaista uteliaisuutta kuin tämän jäähyväiskirjeen ilmoittaminen. Mutta sen saaja osoitti haluttomuutta ja mitä hartaimpia pyyntöjä tarvittiin, ennenkuin saatiin hänet lukemaan otteita kaatuneen toverin muistivihkosesta. — Oltiin vetäydytty kämppään ja vuoron perään näytettiin lukijalle tulta päreellä. Yhtäkään häiritsijää ei ilmaantunut.

"Äitini oli hellä ja herkkähermoinen nainen ja heikko ruumiinrakenteeltaan; muistan, kuinka isä häntä vaali kuolemaansa saakka ja kasvatti meidät lapsetkin erityisesti vaarinottamaan äidin kaikki toiveet. Ainoa seikka, jonka johdosta hän meitä ankaralla kädellä rankaisi, oli juuri loukkaava esiintyminen äitiä kohtaan, vaikkapa ymmärtämättömyyskin olisi sen aiheuttanut. Jo tämä selittää, etten voinut sanoa mitään äidille, kun lähdin Saksaan, ei suinkaan siksi, että olisin epäillyt hänen isänmaallista mieltään, minä epäilin hänen terveyttään. Sisareni sitävastoin, joka oli kaikkein innokkaimpia värvääjiä, tiesi aivan tarkoin matkastani.

"Palautuu selvästi mieleeni muuan seikka: pienestä pitäen oli äiti ikäänkuin tuntenut minun läsnäoloni. Milloin tulin koulusta kotona käymään, tai palasin joltakin retkeltä, aavisti hän melkein poikkeuksetta saapumishetkeni, ja usein odotti minua valmis kahvi ja minua varten asetettu tarjotin. 'Haltia käy edelläsi', sanoi hän nauraen, 'minä kuulen askeleesi etehisessä ja äänen, kun tartut oveen jo aikaa ennen tuloasi'. Tosiaan hän tunsi erehtymättä askeleeni, läpi unensakin.

"Värvääjänä sisareni tiesi jotakuinkin tarkoin Saksan matkan salaisuudet, eikä siis minua suurestikaan hämmästyttänyt se, että Malmössä odotti kirje. Äiti oli tullut sairaaksi ja sisareni kehoitti minua kääntymään takaisin, jättämään matkani tuonnemmaksi, muuten olisi äiti hukassa. Heti lähdettyäni oli sairaalle jollakin lailla selvinnyt matkani määrä ja hän oli kääntynyt vuoteen omaksi. Hän oli kauhistunut ja huutanut minua takaisin, hän oli vaatinut sisartani ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin saadakseen minut palaamaan ja hänen tuskainen tilansa oli ollut sangen arveluttava. Vaikka sisareni hyvin tajusi, kuinka vaikeata minun enää oli kääntyä, pyysi hän minua kuitenkin hartaasti tulemaan, vedoten rakkauteeni, jonka hän tiesi rajattomaksi äitiin nähden.

"Kun pohdin tätä kysymystä Malmössä, selvisi minulle mitä on isänmaa ja mihin sen täytyi olla valmiina, joka aikoi uhrautua maalleen. Kuinka moni nainen nyt huusikaan poikaansa takaisin, minun äitiäni lukuunottamatta, kuinka moni väänsikään käsiään nähdessään rakkaimpansa astuvan riveihin ja kuinka moni Suomessa sai nähdä sortajan mustain miesten kuljettavan uhrejaan vankiloihin. Jos mieli siitä koskaan päästä, niin nyt oli ummistettava korvat vihloville tuskan huudoille, nyt oli rautaisen toiminnan aika, jolloin täytyi olla valmiina uhraamaan sellaistakin, jota piti omaa elämäänsä kalliimpana. En kääntynyt takaisin; se oli ainoa raskas hetki tällä matkalla, kaikki ruumiilliset vaivat olen unohtanut tuon päätöksen muistossa; minä olen toisinaan suorastaan kaivannut äärimmäistä ponnistelua ja nääntymystä.

"Yö Malmössä vietettiin luonnottoman iloisesti ja moni meistä oli lopen uuvuksissa, kun Trelleborgissa astuttiin lautalle. Meri möyrysi ankaran koillismyrskyn vallassa. Vihreäkuultoiset aallot syöksyivät kuin pedot hulmuavin vaahtoharjoin lauttaamme vasten ja kaikki ne näyttivät tulevan Suomesta. Alus nousi huimaavaan korkeuteen ja putosi sieltä kumeasti alas kiehuvaan vesikuiluun, vapisten kuin tuskasta.

"Jotkut joivat konjakkia säästyäkseen meritaudilta; useat meistä olivat nousseet kannelle ja tanssivat hoippuen mitä kummallisimpia villien tansseja, ilkeän tunteen kouristaessa vatsaa joka kerta kun lautta nousi ja laski. Tuuli pisti kuin neuloilla läpi vaatteiden; sitä vasten nojautuen saattoi seisoa lähes 45 asteen kulmassa ja kun avasi suunsa ulvoi se hampaissa. Moneen tuli meritauti kaikesta huolimatta; toiset lähtivät alas syömään jotakin; niin sattui hetki, jolloin jäin yksin kannelle.

"Katselin raivoavaa merta ja mieleni kävi apeaksi; siellä kaukana, salaperäisesti ahdistavain tyrskyjen takana oli Suomi, koti. Käännyin ja tarkkasin pitkän aikaa keulassa seisovaa tähystäjää, jonka tehtävänä oli pitää huolta siitä, ettei lautta osuisi ajelehtivaan miinaan. Hänen tyyni liikkumattomuutensa herätti mielessäni ihailua; sitten kiersi taas ilkeästi rinnan alta ja minä aloin hyppiä.

"Kansi oli tietenkin märkä ja liukas. Kaaduin, löin pääni johonkin ja jäin seinää vasten nojalleen istumaan. Kummallista, meri ympärilläni oli korkeissa kuohuissa, mutta aivan liikkumaton, kuin jähmettynyt. Laiva pysyi paikallaan, ei ääntä, ei liikettä, kaikkialla vallitsi kammottava hiljaisuus. Kaidetta vasten nojasi pieni, harmaaviittainen mies, katsellen Suomea kohti, mutta en nähnyt hänen kasvojaan. Hän seisoi aivan alallaan, enkä minäkään voinut väräyttää jäsentäkään, en myöskään sanoa mitään. Hänen hartiansa näyttivät tutuilta; sitten muistin, että olin nähnyt hänet kerran ennen, unessa kaiketi, ja onnettomuuksia oli silloin seurannut. Kasvojaan ei hän silloinkaan ollut näyttänyt.

"Sitten alkoi kaikki elää taas, meri möyrysi, alus ryskyi ja vapisi, mutta pieni mies oli kadonnut. Tunsin kipua päässäni ja kun laivakone jyskytti, tuntui se minusta alituisesti toistavan: takaisin, takaisin, takaisin. Ihmeen elävästi muistin äitiäni ja outo kauhu karmi selkäpiitäni. Menin kiiruusti alas toverien luo, mutta vaikenin tietysti.

"Myöhemmin sain Saksaan kirjeen, jossa sisareni kertoi äitini kuolleen samana päivänä, ja sillä hetkellä kuin merellä olin nähnyt harmaan miehen. 'Anna olla', oli äiti sanonut sisarelleni, 'ei hän tule takaisin, ei hän tule koskaan takaisin.' Ja sitten oli äiti hymyillyt ja siunannut minua.

"Siitä asti olen uskonut sellaiseen, johon en ennen uskonut. Miten lieneekään, onkohan tosiaan taikausko, joka kaikille luonnon kansoille on ominaista ja joka on monesti viihtynyt korkealle kehittyneen kulttuurin suojassa, onkohan se kaikki vain tyhmyyttä, jota valveutunut järki on oikeutettu halveksimaan? Ovatko kaikki maailman kansat erehtyneet, mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan kyynillinen ja itserakas tiede yksin oikeassa? Oliko muinaisten suomalaisten loveenlankeaminen ja ennustustaito pelkkää ilveilyä ja vainajain palvonta pelkkää hulluutta? Eikö pikemmin nykyinen sivistys, joka on omiaan tukahuttamaan vaistot ja tylsyttämään aistit, ole riistänyt ihmiskunnalta jotakin, joka vaatii vuosisatoja jälleen eloon herätäkseen?

"Nyt olen taaskin nähnyt harmaan miehen ja luulen tietäväni, mitä se merkitsee. Se tapahtui harjulla, kun tuuli humisi hongissa. Oli lämmin sydänpäivä. Makasin merelle katsellen, enkä usko, että nukuin. Yhtäkkiä seisoi hän juoksuhaudassa edessäni, kauan aikaa. Sitten käänsi hän minuun kasvonsa.

"En voi kuvata, minkälaiset ne olivat. Jäätävä kylmyys levisi yli ruumiini, mutta se ei ollut kauhua. Hän oli hiljainen ja miellyttävä, enkä voi unohtaa hänen katsettaan, joka oli pohjaton.

"Olen usein kuullut, kuinka sotilaat aavistavat edeltäkäsin kaatumisensa enkä kummeksu sitä ollenkaan. Vaarini, joka oli Turkin sodassa, osasi sanoa, kutka hänen miehistään tulisivat kaatumaan seuraavassa kahakassa, ja hän herätti yleistä kauhua. Muistan, kuinka usein isäni kertoi hänestä; hän väitti vaarin vain ani harvoin erehtyneen.

"Mutta harva lienee kokenut sellaista kuin minä. Minä olen nähnyt pienen, harmaaviittaisen miehen kasvot."

Uneksija.

Miten outona päivin vaeltaa, ken kantaa yöllä valtikkaa, miten koditon päivin päällä maan, kell' on unessa kruunu kuninkaan!

V. A. Koskenniemi.

Aina tapahtui samoin, aina sama menettely! Kun kiusaava työ oli päättynyt ja jääkärit kiiruhtivat meluten kämppään, kuka ryhtyäkseen teen keittoon, kuka kortinlyöntiin, silloin asteli hän "kotiin" harvakseen, usein jälessä toisista. Ja hänen laihtuneilla kasvoillaan oli alituisesti sama uupumus, joka kuitenkaan ei ollut tavallista väsymystä, sama kaukainen, hapuileva ilme ja uneksuva vakavuus. Häthätää nautti hän palasen leipää, milloin sitä oli sattunut säästymään, joi mielellään teetä, jos joku tarjosi; itse hän tuskin viitsi ryhtyä keittämään. Ja sitten asettui hän makuulavalle, toinen jalka sujahti toisen päälle, vaistomaisella tottumuksella kädet pistivät savukkeen holkkiin, sytyttivät sen ja savu alkoi tupsahdella keveinä pilvinä, hänen ollessaan tuskin tietoinen tästä. Laulu, pelaajien kiihkeät huudahdukset, sekava melu kämpässä, kaikki se sivuutti hänen korvansa, häiritsemättä häntä, tai herättämättä hänen mielenkiintoaan. Silmät siristyivät ja tähtäsivät kattoon mitään näkemättä, ilme vaihteli kasvoilla, vaikka tuskin huomattavasti, ja huulet liikahtelivat joskus, kuin sanoja tapaillen. Niin saattoi hän maata, tunti tunnin jälkeen, hän, joka ennen Suomessa oli ollut iloinen veikko ja monesti kiekunut ylimpänä kukkona.

… Juuri tällainen ilma, tätä hän oli odottanutkin. Sumua kaikkialla, keveää tihkusadetta ja pimeä kuin syksyllä. Taas on rohkea partiojoukko uinut yli Missen monien uomain ja makaa pensastossa vaanien, henkeä pidättäen, mutta vihollisesta ei näy jälkeäkään. Silloin hän, johtaja, antaa hiljaisen määräyksen ja miehet kerääntyvät hänen ympärilleen.

"Pojat", kuiskaa hän, "tosin partio sai käskyn edetä vain tähän asti,
mutta omalla vastuullani otan sen rikkoakseni. Yö on mitä suotuisin.
Menkäämme ryssän juoksuhautoihin ja ottakaamme heitä vangiksi.
Seuraatteko minua pojat?"

"Seuraamme, seuraamme", kuuluu innokkaita kuiskauksia.

Ja he lähtevät hiipimään, hiljaa ja äärettömän varovasti. Varmaankin tunnin he lepäävät ryssäin piikkilanka-aidan takana ja kuuntelevat. On niin hiljaista. Silloin tällöin vain valopistooli pamahtaa ja kalpea raketti piirtää usvaan loistavan kaarensa ja sammuu taas. Joku yksinäinen, vahtien suotta ampuma laukaus, etäinen tykin jymähdys. Askelten kuoleva kaiku vihollisen puolapuukäytäviltä; tuttu kopina. Sitten haudan hiljaisuus.

He huomaavat venäläisen kuulovartion vaihtavan miehiä, ja kiikarillaan he erottavat piikkilanka-aidassa mutkikkaan sala-aukon, jota pitkin vartiat puikkelehtivat. Kun vaihdos on tapahtunut ja hiljaisuus jälleen syntynyt, lähtevät he ryömien ja varovasti samaa tietä.

He pääsevät läpi aidan. He lepäävät märässä heinikössä ja kahdenkymmenen metrin päässä on ryssän valli. Sitten kuiskaa hän, johtaja:

"Kolme teistä jää tähän, he hiipivät suoraan vallin juurelle ja kun kuulevat käsigranaatin pauketta, hyppäävät viipymättä yli. Tuo tumma turvekasa on konekivääri-asema, kiikarilla voi nähdä kapean ampuma-aukon. Kivääri on vallattava, rynnätkää sitä kohden. — Toiset kolme seuraavat minua."

Hän lähtee äärettömän varovasti ryömimään kolmen miehen seuraamana. Jäsenet värisevät jännityksestä ja hiki kihoilee otsalle, vaikka vaatteet ovat läpimärät. He etenevät noin sata metriä, sitten kääntyy hän suoraan vallia kohti, kulkien jos mahdollista vielä varovammin. Nyt ovat he vallin juurella. Nyt kohoaa hän hiukan ja antaa merkin. Ja samassa tuokiossa hyppäävät he kuin ilvekset vallin yli.

He ryntäävät eteenpäin kuin shakaalit. Ryssiä tulee vastaan. Pistooli paukahtaa ja ensimäinen vihollinen kaatuu. Sitten räjähtää kolme käsigranaattia… Kuuluu voivotusta, ryssän avunhuutoa, useimmat niistä nostavat säikähtäneinä kätensä aseensa heittäen. Samassa kuuluu toistenkin partiomiesten ammunta; hekin ovat hypänneet yli.

Uusia ryssiä syöksyy kämpistä, salamannopeudella heidät riisutaan aseista ja ajetaan edellä kuin lammaslauma. Konekivääri temmataan asemapaikaltaan, kaksi vankkaa ryssää pannaan sitä kantamaan ja sitten pakotetaan kolmikymmenmiehinen vankilauma syöksymään yli vallin, läpi piikkilanka-aidan, vartioaukkoa pitkin, nopeasti, nopeasti eteenpäin niitun suojaavaan heinistöön, sankan usvan kätköön.

Venäläiset kuulovartiot ovat säikähtyneinä perääntyneet ja tulevat vastaan; heidät surmataan pistimillä, jotka hurskahtaen vaipuvat heidän ruumiisiinsa. Sitten taas eteenpäin.

Sillävälin on hälyytys tapahtunut vihollisen puolella, mutta siellä ei oikein tiedetä, mistä on kysymys. Valoraketit sinkoavat tähtisateena ilmaan, mutta sumu estää niiden vaikutuksen, tykit ampuvat sulkutulta, mutta kauas eteen; ja konekiväärit rätisevät ja niiden luotituisku lakaisee Missen alavaa laaksoa tapaamatta ketään, rohkeiden partiomiesten ajaessa vankejaan yhä eteenpäin, uimalla yli Missen, jonka vastarannalle kuularuiskukin saadaan nuoralla vetäen.

"Hiljaa, vangit, joka ääntää, sen tapan heti", kuiskaa kauhea johtaja.

Ja vangit ryömivät vapisten ja varoen, peläten omien tovereittensa tulta.

Niin ehtivät he sulkutulivyöhykkeeseen; granaatit räjähtelevät ja shrapnellit sylkevät kuuliaan joka haaralle. Mutta heidän on päästävä läpi ja he syöksevät eteenpäin kuin vimmatut. Silloin kuuluu surkea ääni:

"Jumalani, olen hukassa. Mutta älkää minusta välittäkö. Minä kuolen.
Terveisiä Suomeen, kotiin."

Ja yksi partiomiehistä jää verisenä kentälle virumaan. Samassa johtajakin tuntee kipua käsivarressaan ja vilkaisee siihen, mutta se on paikallaan kuten ennenkin, veressä kuitenkin.

Vihdoinkin läpi. Vihdoinkin suojaava oja, johon he painuvat. Vähitellen tykkituli lakkaa ja hiljaisuus vallitsee taas, kuuluu vain muutamia yksinäisiä laukauksia ja joku valopommi piirtää usvaan himmeän kaaren. Silloin lähtevät he eteenpäin, oman lanka-aitansa läpi, oman vallinsa suojaan, "kotiin", tunnussanan vartioille lausuen. —

"Herra Zugführer, olen palannut partiolta. Yksi meikäläinen menetetty.
Saalis: 1 konekivääri ja 30 vankia", ilmoittaa hän, johtaja.

Zugführer nostaa käden ohimolleen ja kyselee sitten lähemmin retken vaiheista. Mutta hän kertoo lyhyesti, ylimalkaisesti ja pidättyvästi.

Ja sitten, sitten! Hänet ylennetään ja hän saa rautaristin, ensimäisen luokan rautaristin ja kaikille muille partiomiehille annetaan toisen luokan risti.

* * * * *

… Mutta nyt on siis vihdoinkin Pietari saksalaisten käsissä, monia verisiä taisteluita, raskaita uhreja ja vaivoja on se kysynyt. Suomalaiset jääkärit marssivat kotiinsa, harvat tähteet, tehtyään retken Itämeren ympäri. Hän johtaa joukkuettaan pieneen kotikaupunkiinsa ja hänellä on ratsu. Miehet laulavat, mutta hän on itse keksinyt satulaansa telineen, ikäänkuin pienen pöydän, jonka päällä on kirja ja johon hän nojaa kyynärpäätään, lukien, ympäristöään huomaamatta, ratsun astellessa harvakseen.

Kotikaupungin kadut ovat täpötäynnä kansaa, jotka ovat kerääntyneet heitä tervehtimään ja katsomaan, tuolla, varjoisan lehmuksen juurella hän saattaa erottaa hänetkin, tytön, joka nojaa sulhasensa käsivarteen, mutta hän tuijottaa kirjaansa, eikä katso sivulleen. Ja pojat laulavat yhä.

Vihdoin hän pistää kirjan poveensa, pudottaa telineen kasaan ja komentaa:

"Gruppenkolonne!"

Heti lentävät kiväärit pystyyn, laulu lakkaa, ryhmänjohtajat asettuvat paikoilleen ja kuin taikavoiman vaikutuksesta rivit järjestyvät. Vallitsee syvä hiljaisuus, yleisö seuraa äänettömänä sankarien kulkua. Häntä, päällikköä tervehditään ja kas, tyttökin liehauttaa hänelle kalpeana, loistavin silmin. Mutta hän vastaa heille kylmästi ja sotilaallisesti, hymyilemättä kenellekään.

"Abteilung — halt!" huutaa hän.

Jääkärit pysähtyvät, kiväärit pannaan yhteen. Hän poikkeaa erääseen kauppaan ja käskee antamaan joka miehelle kaksi laatikkoa paperosseja, parhainta lajia. Sitten komentaa hän miehet majapaikkaan, antaa ratsunsa palvelijalleen ja astelee hotelliin…

— Hei pojat, ylös töihin joka mies! Ja nopeasti, muuten taas myöhästymme, kuului samassa kova huuto kämpän ovelta. Uneksija tunsi eräänlaista tuskaa herätessään todellisuuteen ja harhaileva katse kiintyi huutajaan. Sitten kavahti hän istualleen ja alkoi puolestaan hoputtaa poikiaan.

Ulkona satoi. Suon lammikot olivat muuttuneet järviksi, siltaa oli rakennettava. Toiset kaatoivat metsässä puita, toiset kantoivat niitä määräpaikalle ja toiset rakensivat. Mutta hän istui hirren pätkällä, valkea keppi kädessään, tuijottaen eteensä veteen, palttoon kaulus pystyssä vihmovan sateen alla. Työntekijöitä ja rakennusyrityksen edistymistä ei hän enää huomannutkaan, ei ollut selvillä siitä, olivatko kaikki hänen miehensä saapuvilla, tuijotti vain, veden tippuessa lakin reunoilta yli kasvojen.

— Se näkee unta taas, sanoivat pojat ja puuhailivat omissa oloissaan.

… "Panssarijunalla ne tekevät meille suurimman haitan. Silta olisi tavalla tai toisella saatava rikki", niin on hän kuullut kapteenin sanovan. Ja hän tuijottelee virran mustaa, kylmää vettä. Sillan takana on ryssäin ketju, sillalla vankka vartio ja etuvartiat ovat tällä puolen; mutta silta olisi saatava rikki.

Illalla menee hän kapteenin puheille.

"Herra kapteeni, haluan yrittää sillan rikkomista."

"Ja miten aiotte menetellä, poikani?"

"Sen pitäisi mieluummin omana asianani, jos herra kapteeni sallii."

Kapteeni rypistää kulmiaan.

"Ja kuinka paljon miehiä tahtoisitte?"

"Menen aivan yksinäni. Kaikki mitä tarvitsen on kolme pommia, 'bachsteinia', sytytyslaitteineen."

"Yrittäkää, poikani. Bachsteinit järjestetään teille heti."

Tulee synkkä, pilkkopimeä syys-yö.

Hän pistää "bachsteinit", peltipeitteiset räjähdyslaatikot selkäreppuun, kietoo tulilangan ja räjähdyselohopea-nallit vedenpitävään kankaaseen, ottaa oivallisen parabellum-pistoolinsa ja lähtee matkaan. Hiljalleen hän kulkee niille tienoin, missä tiedetään ryssäin etuvartion olevan mutta lähes kilometrin sillasta syrjään, virran yläjuoksun puolelle. Hän makaa liikkumattomana, kuuntelee, katsoo kiikarilla, mutta mitään ei voi nähdä pimeässä. Vihdoinkin kuuluu heikko köhähdys, siellä on siis kaksoisvartio. Hän väistää sitä huolellisesti ja ryömii miltei vatsallaan tiheikössä. Väsyttää, hiki valuu virtanaan ja sydän jyskyttää, mutta yhä hän etenee.

Vihdoinkin ohi vartion!

Hän ryömii nyt rohkeammin ja paljoa nopeammin. Maa alkaa viettää ja yhtäkkiä on edessä virran musta kalvo. Hän kuuntelee tuokion, mutta kaikki on hiljaista. Sitten soluu hän hitaasti vuolaaseen virtaan, jonka kylmä vesi puistattaa hänen ruumistaan ja alkaa kuljettaa häntä hyvää vauhtia.

Hän ei ui, hän pysytteleikse vain pinnalla tarkasti ympärilleen tähystellen ja antaa virran viedä.

Jo piirtyy silta synkeää taivasta vasten hänen edessään. Kun hän on solunut lähelle, antaa hän ruumiinsa vaipua veden alle, tekee sillan alle jouduttuaan pari kolme voimakasta uintiliikettä ja tarttuu perustuskiviin ryssänpuoleisessa päässä.

Varovasti kohottaa hän päätään. Kuuluu selvästi vahtien askeleet ja hiljainen puhelu. Äärettömän vitkaan kapuaa hän yhä ylemmäs, vähitellen kohoutuen ja varoen, ettei veden tippuminen hänen vaatteistaan mitenkään kuuluisi.

Nyt saa hän pistetyksi bachsteinit sillan ja kiviperustuksen väliin, sijoittaa niiden välille räjähdyskuutioita, käärii tulilangan esille ja pistää nallin varovasti räjähdyskuutioon.

Tulilanka on lyhyt, se kestää tuskin minuutin palaa. Hän pistää sen ympärille avaramman putken, estääkseen tulen näkymästä. Sitten iskee hän suojaisimmassa komerossa öljysytyttäjällään tulta; kuuluu sihinää ja lanka alkaa palaa.

Hän kiiruhtaa, laskeutuu veteen, sukeltaa, auttaen kaikin voimin käsillään, kun vuolas virta alkaa häntä viedä. Hän on tukehtua, mutta hän sukeltaa yhä vaan, ponnistellen henkensä edestä.

Kumea pamaus tärähyttää omituisesti veden sisässä hänen korviaan; tuntuu kuin olisi virta vavahtanut. Hän sukeltaa vieläkin syvemmälle, peläten lentävien kivien ja sillan kappaleiden osuvan päähänsä.

Kun hänen vihdoin täytyy kohota pinnalle, on kaikki ohi. Kuuluu vain sekavaa hälinää, huutoja ja voivotusta. Keventyneenä ja voimakkaasti uiden soluu hän yhä eteenpäin. Virta tekee mutkan, kääntyen hänen komppaniansa alueelle ja vaara on ohi. Samassa kuuluu ankaraa pauketta ja kuularuiskun rätinää, kapteeni on antanut hyökkäyskäskyn…

Kun granaatti lennähti melkein jääkärien sekaan, hätkähti hirren päällä istuva uneksija hiukan, katsoi mutaiseen kuoppaan, johon suon vesi nyt pyörteisenä syöksyi ja kopeloi tulitikkuja taskustaan. Kun hän vihdoin sai valkean, huomasi hän paperossinsa, joka pitkän aikaa oli ollut sytyttämättä hänen hampaittensa välissä, niin kastuneeksi, ettei se enää ottanut tulta.

Zugführerin konjakit.

Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,
aiomme ottaa naukun nyt syvän,
kiittäen Luojaa kaikista töistä,
niin elon päivistä kuin elon öistä.
Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa.

Eino Leino.

Useinhan moititaan sotilaita siitä, kuinka ahnaasti he imevät itsensä viinaa täyteen, vieläpä rintamallakin, tärkeässä ja valppautta vaativassa asemassakin ollen. Ei oteta huomioon, että mies, jonka elämän juoksu minä hetkenä tahansa saattaa katketa, ikävystyy, kyllästyy kaikkeen siihen, jota siviilihenkilö nimittäisi kurjuudeksi, kyllästyy odottamaan taistelua, ruokaa, lähtökäskyä tai kärsimään vilua; ja tilaisuuden sattuessa kumoaa ankaran ryypyn. Hänen mielestään on hävinnyt terveysopin säännöt ja pykälät, eikä ole juuri pelkoa, että haiskahtaisi henki viinalle sopimattomassa paikassa, arvoisien tätien ja sukulaisrouvien häpeäksi, sillä tappelussa on viinan villitsemä mies, milloin ei ole mennyt liiallisuuteen, aina osoittanut olevansa selkeän veroinen, jopa tulisempikin. Kohtuus on tietysti tarkoin vaarinotettava, ja harvoinpa on parjaajilla tiedossaan yhtäkään ainoata tapausta, jolloin sotilas olisi humalan takia laiminlyönyt velvollisuutensa, ainakaan rintamalla; siitä varoittaa henkilökohtainen vaara ja itsesäilytysvaisto. Mutta kuinkahan on useinkin soimaajien laita? "Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko käyskelee päivänsä täydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan."

Silloin oli rintamalla tukala aika; ainainen tihkusade oli muuttaa Missen keltavetisen suon löyhkääväksi järveksi, hivuttava nälkä vei voimat ja pani kiristämään nahkavyötä; ja päivät kuluivat sanomattoman vitkaan yksitoikkoisessa työnteossa. Mutta hauptmanni käveli ympäri punoittavana ja pahatuulisena, säännöllisesti pienessä hiprakassa, minkä kaiketi katsoi parhaaksi päästäkseen ikävästä näinä taistelutoiminnasta köyhinä viikkoina. Ja nyt oli myöskin zugführer keksinyt itsellensä mannaa ja palsamia, koska istui saksalaisen luutnantin kanssa kämpässään silmät killillään ja suupielissä onnellinen myhäily; ja silloin tällöin kuului sieltä lasien kilinä ja remahtava ryyppy-kehoitus. Ulkona ei zugführeristä kuitenkaan saattanut huomata muuta kuin että oli kasvoillaan nuorekas punerrus, silmissään tyytyväinen kilo ja että hänen ympärillään liikahteli tuo tuttu tuoksahdus, josta tunnemme hermonsa onnekkaaseen tasapainoon huumanneen miehen.

Tämä kaikki kaiveli väsyneitten miesten luontoa, kun he sateesta märkinä nostelivat turpeita suosta, tai kantoivat hirsiä huojuvilla puolapuukäytävillä, ja tapahtui, että kun päivystävä ryhmäpäällikkö, jona sattui olemaan vehkeistään tunnettu ja iloinen mies, tuli kämppään saadakseen lähempiä määräyksiä juuri lähdössä olevaa partiota varten, hänen silmiinsä osui kaksi mustaa konjakkipulloa, jotka viekoittelevasti kiilsivät hyllyn nurkkauksesta. Zugführer itse ja hänen toverinsa saksalainen luutnantti makasivat vuoteillaan puolinukuksissa ja pöydällä oli laseja, joita vielä ei oltu tyhjennetty. Silloin ryhmäpäällikön mieltä oudosti kouraisi, viekkaat silmät vilkuilivat pulloihin päin, mutta asiansa toimitettuaan oli hänen muitta mutkitta poistuttava.

Joukkueessa oli mies, ruumiiltaan kuin Herkules, voimakas ja notkea ja urheilijana tunnettu laajoissa piireissä ennen Saksaan lähtöään. Hänelle oli ruumiinharjoitus siinä määrin imeytynyt veriin, että hän rintamallakin useasti harjoitti Müllerin systeemiä, pesi sitten ruumiinsa suon lammikossa, pyyhkieli sitä karkeaan käsiliinaan, ja niin oli mies kuin uudesti syntynyt taas. Kun ryhmäpäällikkö, jonka mielessä vielä viipyi pullojen kimmellys, miettiväisenä asteli puolapuu-käytävällä, näki hän alastoman olennon hurjasti huitovan raajojaan kämpän vieressä, lauhkean kesä-illan hämärässä. Ryhmäpäällikkö istui hirrelle, joka siihen oli tuotu nostettavaksi kämpän katolle, ja hänen silmilleen oli ilo seurata teräslihaksisen ruumiin ankaraa, mutta säännönmukaista ponnistelua. Ja siinä yhdessä vilauksessa välkähti tuuma hänen päähänsä: tuommoinen notkea ruumishan kykenisi hiipimään äänettömästi kuin kissa. Omatunto sai tässä tapauksessa nöyrästi vaieta, sillä eiväthän toki rintamalla olleet voimassa omistusoikeuden kaaret ja pykälät. Kuluipa hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin alaston mies oli kyllikseen reuhtonut, peseytynyt ja kuivannut ruumiinsa, ja hämärä oli sillä välin tihentynyt melkoisen tummaksi. Silloin astui ryhmäpäällikkö pukeutumisen aikeissa olevan miehen luo ja sanoi hänelle:

"Nyt, poika, olisi tuohon ryhään tuima konjakkitäräys hyvin tarpeellinen."

"Ooja, se kävisi laatuun."

"Kuuleppas mies, onko nyt aivan paikallaan, että kihot täällä leiskuvat koko päivän pienessä hiprakassa ja miehistö ei saa maistaakaan, miehistö, joka työn tekee. Eikö se kohta kaipaisi mielestäsi hiukan korjausta?"

"Minusta se on ilmeinen vääryys."

"No, seuraa sitten mukanani. Zugführerin hyllyllä on kaksi komeata pulloa. Hiivit sisään kuin haamu, äänettömästi ja hiljaa, nappaat pullot käsiisi ja sitten ulos aika kyytiä. Minä aukaisen sinulle oven."

"Peijakas, mutta jos joudun kiinni."

"Etkä joudu. Ja syytä minua sitten; kun ollaan yhdessä juonessa, niin olkoon vastuukin yhteinen. Ala laputtaa."

Suureksi kummaksi hautavahdeille, jotka äänettömässä yössä tuijottelivat Missen sumuiseen notkoon, kuljetti ryhmäpäällikkö alastonta miestä pitkin rintamalinjaa. Zugführerin kämpän kohdalla he pysähtyivät ja kumpikin kuunteli henkeä pidättäen. Kaikki oli haudan hiljaista. Sitten raotti ryhmäpäällikkö ovea ja silloin tunkeutui korviin matala ja tyyni kuorsaus. Yhä leveämmälle aukeni ovi ja alaston mies vilahti notkeasti kuin kummitus sisään, seisoi hetken pamppailevin sydämin ja kiiluvat silmät etsivät ahnaasti pitkäkaulaisia hyllyn pimennosta. Huomasi, kyykistyi, sieppasi nopeasti käteensä ja oli lähdössä jo, mutta kuinka olikaan, kyynärpää sattui verhoon ja jotakin pudota romahti lattialle, synnyttäen melkoisen kolinan. Samassa käännähti saksalainen luutnantti ja kysyi unisesti.

"Was ist los?"

Silloin seisoi ryhmäpäällikkö ovella tyynen rauhallisena ja hänen ohitseen livahti alaston pullovaras notkeasti kuin kärppä. Ja sotilaallinen ilmoitus kuului:

"Gruppenführer vom Nachtdienst."

Tähän ääneen zugführerkin heräsi, kavahti vuoteessa istualleen ja kysyi:

"Mitä on tekeillä?"

"Ilmoitan, että patrulli on palannut, kohtaamatta missään vihollista."

"Hyvä on, saatte mennä."

Ryhmäpäällikkö poistui jytisevin askelin ja ajatteli mielessään, että mitähän, jos patrulli, joka vastikään oli lähtenyt, kuitenkin joutuisi taisteluun ja hänen äskeinen ilmoituksensa saisi niin ollen arvoituksenomaisen luonteen.

Kuinka olikaan, seuraavana päivänä tapahtui ihmeellisiä asioita. Ensinnäkin sai saksalainen luutnantti kutsun mennä päämajaan; toiseksi palasi muuan ryhmänjohtaja, zugführerin hyvä ystävä ja koulutoveri Tuckumin kaupungista mukanaan keksiä, sokeria, marmelaatia, hunajaa ja herra ties mitä kaikkia herkkuja. Ja luultavasti nyt tuumattiin niin, että koska sinulla on sitä hyvää ja minulla tätä hyvää, niin kokoonnutaanpas nyt kerran yhteen ja pannaan pienet kekkerit toimeksi. Joka tapauksessa kerääntyi zugführerin kämppään illalla joukko ryhmäpäälliköltä, tee ja keksit maistuivat erinomaisesti marmelaatin kanssa, mutta erittäinkin sen päälle helmeilevä totivesi. Vilauksessa tyhjennettiin yksi pullo, joka edellisenä iltana oli jäänyt melkein täysinäisenä pöydän alle ja muuan ryhmäpäällikkö virkkoi:

"Nythän tänne on joulu tullut! Kämppä n:o 2:ssa näkyivät pojat olevan perin iloisella päällä ja lauloivat kuorossa:

"Ei minun henkeni viinalle haise, eikä purutupakalle, vaan se haisee kuin herrain henki Saksan samppanialle."

"Vai niin", vastattiin, "saksalaiset ehkä ovat myöneet heille jotakin."

Ja se juttu unohdettiin siihen. Mutta kun ensimäinen pullo oli loppunut, sai äskeinen välikysymys kokonaan toisen luonteen. Zugführerin piti nimittäin ottaa lisää konjakkia, ja asiastaan varmana hän kopeloi hyllyn nurkkaa ollenkaan katsomatta sinnepäin. Nurkka oli kuitenkin tyhjä ja tyhjänä se pysyi kaikista huudahduksista ja kummastelusta huolimatta, eikä auttanut muu kuin lainata saksalaisen luutnantin kirstusta. No, sen vietävä, eihän voinut konjakkipullo itsestään lähteä kävelemään. Varmaan oli tämä juttu yhteydessä sen kanssa, että kämpän n:o 2:n pojat lauloivat. Ne peijakkaat, kellä oli ollut rohkeutta tällaiseen tekoon.

Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala zugführerin kämpässä ja nuorissa miehissä alkoi herätä ankara sotainen halu, jota kostonhimo ja katkeruus konjakkipullojen menettämisen johdosta erinomaisesti kannustivat.

"Anna vahti-vuoroja sen kämpän miehille niin että tuntuu. Seisokoot sateessa muutamia tunteja liikaa, niin oppivat tietämään ketä ovat pistäneet."

"Lähetä heti patrullille joka ainoa mies."

Senkaltaisia, yhä kiihtyviä huudahduksia alkoi sadella yhä tiuhempaan.

"Se olisi matalaa", sanoi silloin zugführer, joka oli kaikkein kuumimmillaan.

"Mutta tehkäämme rehellinen viikinkiretki heidän kämppäänsä ja jos siellä mitä on takaisin ottamista niin ottakaamme."

"Se on toista", sanoi siihen zugführer, "yö on sateinen ja pimeä, eikä siellä ole helppo tuntea toisiaan; mutta muistakaa, ettei kukaan saa tietää minun olleen mukana."

Niin lähtivät iloiset miehet ankaralle retkelle, varustettuina pistooleilla, jotka aina riippuivat heidän vyötäisillään; pälkähtipä erään päähän ottaa haudan kaapista käsigranaattejakin mukaan. Vartiat sivuutettiin etäämpää ja uhkaavana alkoi ketju kiertyä sateisessa yössä kysymyksenalaisen kämpän ympärille.

Kämpässä miehet makasivat syvässä unessa täysissä pukimissaan, kuten aina; kukaan ei aavistanut vaaran lähestyvän. Ja ulkopuolella haamut, jotka taisteluhaluisina yhä lähenivät, vaivasivat aivojaan, millätavoin he oikein tekisivät ryntäyksensä, tarvitsematta näyttää kasvojaan. Silloin pälkähti sen miehen päähän, joka oli ottanut käsigranaatteja, oiva tuuma. Hiljaa hän kiipesi kämpän matalalle turvekatolle jonka keskellä pieni peltinen savupiippu törröttävänä kuvastui synkeää taivasta vasten, ja yks kaks oli granaatin sytyttäjä temmattu ulos ja granaatti itse kiiri kolisten kämpän ahjoon. Tämä ahjo oli matala, tiilistä kyhätty, neliönmuotoinen kiuas, jossa oli peltinkappale hellana ja jonka toisesta laidasta mainittu savutorvi johti katolle. Kuuluipa nyt ankara täräys kuin kanuunan laukaus. Kämpässä pyöri ja viuhui hirmuisella vauhdilla tuhkaa, tiilinkappaleita, kypenöitseviä kekäleitä ja granaatin siruja, kuitenkaan kenellekään vahinkoa tekemättä. Tukka harjaksi kohonneena syöksähtivät miehet pystyyn ja unenpöperöisinä luullen, että vihollinen oli heidät yllättänyt, tempasivat he kiväärinsä ja ryntäsivät hirmuisella voimalla ulos.

Pamaus oli kuitenkin liiallisella jylinällään pelästyttänyt piirittäjät; kenties oli ulkoilma hieman ehtinyt jo jäähdyttää heidän tulisia otsiaan ja sotaista intoaan. Joka tapauksessa he viipymättä kiiruhtivat pakosalle toisten rynnätessä heidän jälkeensä.

"Omia ryhmänjohtajia."

"Ahaa. Se oli kosto konjakista."

"Malttakaahan pirut, jos saamme teidät kiinni."

Sellaisia huudahduksia kuului yön hiljaisuudessa ja kummastuneet hautavahdit heristivät korviaan. Mutta kuuluipa zugführerinkin huolestunut ääni:

"Varjelkoon, jos joku sisällä vahingoittui."

Ja nyt kajahteli kuumeisia askeleita puolapuukäytävillä, kuului läähättävää etsintää ja sihisevää riemastuksen naurua. Vihdoin huusi joku:

"Mennään kämppään pojat, mitäs niitä piruja suotta etsitte."

Sitten syntyi hiljaisuus ja tällä harvinaisella tavalla herätetyt miehet ryhtyivät hautavahdeilta kyselemään, tiesivätkö nämä mitään yörauhan häiritsijöistä. Silloin, yhtäkkiä, viilsi korvia terävä laukaus-sarja, Missejoen usvaisella rannalla rätisivät kiväärit, kuului komentosanoja ja haavoittuneiden valitushuutoja. Kuin ammutut kiiruhtivat silloin sekä äskeiset piirittäjät että piiritetyt rintasuojuksen aukosta kylvöheinäpellon sakeaan timottiin ja ryntäsivät alas jokirantaan, missä partio-joukko oli joutunut taisteluun. Ja kuuma ottelu syntyi nyt ryssän ja äskeisten kahakoitsijoiden välille ja veljiä olivat riitamiehet taas. Mutta pian lakkasi ammunta ja ryssä kääntyi pakosalle. Patrulli, joka vähälukuisena oli joutunut ahtaalle, kiitteli odottamatonta apujoukkoa ja innokkaana johti zugführer pojat takaisin, nauravien äänten kertoillessa patrullimiehille, minkäkaltainen hälyytys ja ennenkuulumaton aseihin kutsu oli ollut.

Pelko.

Todellinen pelko, se lienee perintämuisto alku-elämän kummituksellisista kauhuista.

Guy de Maupassant.

Ihan itsestään irtaantui kellastunut koivunlehti ja leijaili väristen eteemme pöydälle. Syysilta hämärtyi ja kylmeni; verannalla ei enää oikeastaan ollut mukava viipyä… Tuon lehden johdosta ehkä lakkasin katselemasta sinisenharmaata, hiljaa aaltoilevaa merenpintaa ja värikylläistä metsää, jonka yläpuolella kummallinen pilvi sukeltausi ruskon hehkuvaan punaan, näyttäen tulivuoren purkaukselta. Luutnantti luki yhä sanomalehteä; puolikuut hänen kapean, siromuotoisen kätensä kynsissä olivat kuin chrysanthemumin valkeat ripset kaarevilla ruusunlehdillä.