Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JÄÄKÄRIN MUISTELMIA
Kirj.
Jalmari Kara
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
I. Nietostuneet jäljet.
1. Tilinteko.
2. Matka.
II. Lockstedtin leirillä.
1. Vastaanotto.
2. Ensimäinen päivä.
3. Sunnuntai.
4. Marssiharjoitus.
5. Sairaana.
6. Nähtyä ja tunnettua.
7. Valmistuksia.
III. Misse-joella.
1. Tittelmündeen.
2. Marssi rintamalle.
3. Hyökkäys.
4. Työtä ja nälkää.
5. Rumputulessa.
6. Yöpatrulli.
7. Punataudissa.
8. Ilta Jukolassa.
9. Muutto.
IV. Riianlahden rannalla.
1. Kneissin kylässä.
2. Loukkaus.
3. Perunajuhlat.
4. Kapina.
5. Naamiaiset rintamalla.
6. Kovia aikoja.
V. Kotia kohti.
1. Berliniin.
2. Napa.
3. Berlinin pikkuporvareita.
4. Olut-tupa Burghof.
5. Münsterin leirillä.
6. Suomeen.
7. Kotona.
VI. Aamu sarastaa.
ESIPUHE.
Missä määrin jääkärit ovat ottaneet osaa taisteluun, joka nyt vihdoinkin on antanut maallemme kauan kaivatun vapauden, siitä on jokaisella niin kouraantuntuvia tekoja todisteena, että selitys olisi rajoittamista. Nythän kansa juhlii näitä poikiaan. Se kantaa heitä käsillään, se osoittaa heille sitä kiitollisuutta, jota vapautettu tuntee vapauttajaansa kohtaan. Mutta tänä kiihkeänä ja melskeisenä aikana tullaan kenties harvemmin ajatelleeksi, kuinka syvälle jääkärien vaikutus on ulottunut ja kuinka kaukaa se on raivannut tietä kaikelle sille, mitä tuleman piti. Sillä juuri he ovat antaneet alkusysäyksen niille virtauksille, joiden tuloksena nykyinen vapaus on. Se itsenäisyyden ja irtipääsemisen kaipuu, joka koko pitkällisen orjuutemme ajan oli kytenyt mielissä, se omilla jaloillaan seisomisen halu, joka jo varhain oli vienyt Anjalan miehet perikatoon, oli vuosien vieriessä vähitellen hiljentynyt ja talttunut. Se oli painunut syvälle sydämiin, joissa sen kulku kuului kuin talvisen virran kohina paksun jääkuoren alta. Ja tämän jään ovat jääkärit särkeneet, tämän lujan kuoren ovat he saaneet murtumaan. Lähtiessään "salaiselle matkalleen" he tällä ennenkuulumattomalla teolla, tällä "syvällä iskullaan" antoivat kansalaisilleen uutta rohkeutta ja uskoa. Moni, jonka tuttavan jäljet tuisku vastikään oli umpeen nietostanut, ikäänkuin heräsi: Mitä olivat nämä nuoret, mitä he ajattelivat, kuinka he uskalsivat? Elihän totta tosiaan isäin henki vielä, olihan sitä muuallakin kuin liioittelevissa kirjoitelmissa! Sydän ikäänkuin laajeni ja se, mikä oli ollut syvimmälle kätkettynä, alkoi kuohua. Oli miehiä, jotka rohkenivat, miksei silloin jokainen? Jokaisella oli nyt tilaisuus tehdä jotakin… Ja ryskyen vapautui virta jääkahleistaan. Se alkoi kasvaa, tulvia. Se kävi niin väkeväksi, että nekin suomalaiset, jotka olivat olleet venäläisessä sotaväessä, huomasivat huudahtaa: "vihdoinkin on se hetki koittanut, jota me olemme vuosia valmistelleet." Se syöksyi uomastaan, levisi yli lakeuksien, mursi kaikki esteet ja vapautti maan. —
Ne vaiheet, jotka ovat olleet jääkärien osana vieraalla maalla, ovat jääneet hämärään, ja syyllä onkin sanottu jääkärien edustavan Suomen nuoren armeijan romanttisinta osaa. Yhä vieläkin heistä tiedetään verrattain vähän. Heidän seikkailunsa ovat yhä eräänlaisen salaperäisen hunnun verhoamia. Tätä huntua yrittää tämä kirja omalla vaatimattomalla tavallaan kohottaa. [Esipuhetta kirjoittaessaan ei tekijä vielä tiennyt mitään V.E. Tuompon ansiokkaasta teoksesta "Suomen jääkärit".]
* * * * *
Viime syksynä jouduin pitemmän aikaa oleskelemaan yksissä erään jääkärin kanssa, joka jo kauemmin oli komennettuna liikkunut Suomessa. Tämä hiljainen, vaitelias ylioppilas-nuorukainen, joka omista väitteistään huolimatta oli sekä Saksassa että kotimaassaan osoittautunut perin kunnolliseksi ja velvollisuutensa tuntevaksi mieheksi, oli sairauden takia jo viikkoja ollut pakoitettu pysymään alallaan, ja aluksi luulin, että se alakuloisuus ja hillitty katkeruus, joka hänelle oli niin ominaista, oli taudin aiheuttamaa. Pian kehittyi välillemme ystävyys, jolleka vieraan maan yhteiset vaiheet tarjosivat luonnollisen perustan ja hän kertoi minulle ainutlaatuisesta kohtalostaan: hänen kaukaisten unelmiensa tyttö oli hänet pettänyt kaikkein raskaimmalla tavalla. Sitä ennen olin jo kuullut erään toisenkin jääkärin osasta: hänen kihlattu morsiamensa oli vanhempiensa painostuksesta pyytänyt eroa, sillä nämä vanhemmat eivät voineet uskoa tyttärensä tulevaisuutta sellaisen miehen käsiin, jonka täytyi köyhänä pakolaisena pahantekijän tavoin kuljeskella ympäri. Suomen naisista oli muutenkin kerrottu niin paljon, että arvelin näiden kohtalokkaiden tapausten kenties tarjoavan aiheen kaunokirjalliseen esitykseen. Kun siitä puhuin ystävälleni, antoi hän minulle kirjan, jonka tiheästi täytetyille sivuille hän oli nyt jälestäpäin piirrellyt vaiheensa, sekä sitäpaitsi muisti vihkosen, joka oli mainitun tytön kirjoittama, ja pari omituista kirjettä. Nämä muistiinpanot olivat henkilökohtaista laatua, sisältäen omituisia, surumielisyyteen helposti taipuvia haaveiluja, mutta todistivat samalla huumoria huomaavaa silmää — seikka, joka tämäntapaisille luonteille on niin ominainen. Ulkonaisia tapahtumia ne koskettelivat niin pintapuolisesti, että ainoastaan mukana-ollut saattoi kaikki käsittää, sensijaan — ja tarvinneeko siitä huomauttaakaan — oli niissä tytöllä sangen keskeinen sija. Hän muisteli yhä tuota naista, huolimatta kaikesta, ja voin kyllä ymmärtää, missä määrin tytön päiväkirjan intohimoiset sivut, jotka minulle, vieraalle, kuvastavat vain heikkoutta, olivat häntä liikuttaneet.
Mutta ne vapaammat virtaukset, jotka maassamme alkoivat päästä valloilleen, saivat minut muuttamaan suunnitelmaani. Kyösti Vilkuna oli teoksellaan Shpalernajasta osoittanut, kuinka pitkälle jo saattoi mennä, ja tulin ajatelleeksi, että kirja, joka tarkemmin kuvailisi jääkärien vaiheita, herättäisi totuudenmukaisuudellaan paljon suurempaa mielenkiintoa kuin romantisoitu esitys. Olin sanoakseni askel askeleelta kulkenut ystäväni rinnalla Saksassa, joten minun oli helppoa hänen tekemäänsä runkoon liittää omia vaikutelmiani ja kokemuksiani. Kustantajan kanssa syntyi sopimus, kirjan piti ilmestyä keväällä ja minä ryhdyin sitä kirjoittamaan. Muutin paljon, syntyi monta uutta kertomusta, eikä teos nykyisessä muodossaan tarkalleen seuraa ystäväni muovailemaa pohjaa lukuunottamatta kuvauksia Annasta. Mutta minun täytyi turvautua yksinomaan muistiini, sillä olin tullut Suomeen olosuhteissa, joiden vallitessa ei käynyt ajatteleminenkaan minkäänlaisten muistiinpanojen mukaanottoa; kuitenkaan en tahallisesti ole missään poikennut totuudesta. Suurin osa on kirjoitettu jo ennen vapaustaistelua, monesti majatalojen pöydillä, hermojen ollessa rasittuneina ja mielen tasapainoa vailla, loppu on syntynyt sodan vaikutusten vielä vereksinä ollessa.
Ajat ovat taas muuttuneet ja ystäväni — niinkuin olin pelännytkin — ei enää ole näkemässä kirjoitelmiensa muunnosta. Epäilen, että teos nykyisessäkin kokoonpanossaan on vanhentunut; nythän olisi tilaisuus saada tarkkoja tilastotietoja, sitäpaitsi on kapina kokemusperäisesti selvittänyt yleisölle monia kirjan kuvailemia seikkoja. Vielä tarpeettomampi olisi se alkuperäisimmässä, romaanintapaisessa muodossaan, monet Suomen naisethan ovat ehtineet, osittain kiinalaista kiertotietä käyttäen, ryssistä saksalaisiin, ja vapaustaistelu on puolestaan osoittanut, kuinka paljon meillä sentään on toisenlaisiakin naisia. —
Täytyy tunnustaakseni, että epäröiden lähetän kirjan julkisuuteen. Se ei suinkaan pyydä olla se tarkoin tyylitelty ja harkittu teos, jonka hartaasti soisin näistä asioista vielä syntyvän. Jos se kuitenkin voisi jollakin lailla lähentää jääkäreitä kansaansa, jos se voisi tehdä nämä yhä vielä salaperäiset sotilaat ikäänkuin tutummiksi niillekin, jotka eivät ole tilaisuudessa kuulemaan kaikkea heidän omasta suustaan, olisi pääasiallisin toivoni täyttynyt.
Kesäkuulla 1918.
Tekijä.
I.
NIETOSTUNEET JÄLJET
1.
TILINTEKO.
Monesti olin jo palannut yliopistosta lomalle alakuloisin mielin ja omatunto rauhattomana, mutta en vielä koskaan niin masentuneena ja itseeni tyytymättömänä kuin joulukuun puolivälissä v. 1915. Huolimatta niistä lujista päätöksistä, joita syksyllä olin itsekseni tehnyt, täytyi minun tunnustaa, että neljännen lukuvuoteni ensimäinen lukukausi oli kulunut aivan yhtä turhaan kuin kaikki edellisetkin. Oli kyllä totta, ettei valitsemani ala minua kiinnittänyt, mutta en myöskään kyennyt sitä vaihtamaan; yhä enemmän ja enemmän ja omituisella katkeruudella aloin tulla vakuutetuksi siitä, ettei elämällä minua varten ollut tarjota mitään erikoista tehtävää. Seitsemän lukukautta olin viettänyt yhtämittaisessa hapuilussa, saamatta valmiiksi muuta, kuin erinäisiä alustavia töitä. — Isäni oli jo vuosia sitten kuollut, ja vaikka äitini asema olikin jotakuinkin turvattu, olisi hän ja etenkin kahdeksan-vuotias pikku-siskoni tarvinnut apuani, mutta minä olin toimettomuudessa tuhlannut oman osani, vieläpä joutunut velkoihin.
Tämän lisäksi oli nyt tullut Anna, tullut suhde, jonka olin niin keveästi ja leikitellen alottanut, mutta joka kuitenkin kasvoi ja suureni ja ahdisti kuin raskas paino rintaani. Ei ole mitään tuskallisempaa, kuin omistaa toisen täysi luottamus silloin kuin tuntee, ettei sitä ansaitse. Tämä seikka selvisi minulle entistä paremmin maalle tultuani, missä äitini ja siskoni ympäröivät minut rajattomalla hellyydellä.
* * * * *
Vähän joulun jälkeen sain kirjeen, joka oli leimattu Tukholmassa, mutta jonka siitä huolimatta tiesin tulevan etempää, aina Saksasta saakka. Se kuului seuraavasti:
H. V.
Parhaat terveiseni. Täällä sitä nyt oleillaan alituisessa touhussa ja hyörinässä. Enpä olisi uskonut silloin kuin yhdessä mittailimme Helsingin katuja, että elämä niin yhtäkkiä voi tällaiseksi muuttua. Työtä on paljon, eikä se ole niin helppoakaan, mutta iloisin mielin ja toivo sydämessä sitä tekee. Ihmettelen vain, missä sinä viivyt. Sinun minä luulin olevan kaikkein ensimäisiä jälkiäni seuraamaan.
Tervehdä äitiäsi, ja kerro vanhemmilleni, että poika voi hyvin. Jos satut Helmin seuraan, niin sano hänellekin terveiseni. Olen kyllä itsekin kirjoittanut, mutta ehkei ole mennyt perille, koska ei vastausta kuulu. Voi väkevästi!
Antti.
Kirje oli päivätty lokakuun 26 p. ja sen alareunaan oli merkitty osoite Tukholmaan. Vai niin. Antti, joka oli jo lähtenyt viime helmikuussa, siis melkein vuosi sitten, muisti minua ja odotti sinne. Nähtävästi hän oli tarkoittanut kirjeensä läpäisemään ankariakin tarkastuksia, koska sen sisältö oli näin suppea ja jokapäiväistä laatua.
Tämä lyhyt viesti entiseltä hyvältä toverilta siirsi ajatusteni polttopisteeseen Saksaan menneet suomalaiset. Tietysti minäkin olin heistä kuullut, paljonkin, mutta minä olin suhtautunut heidän puuhiinsa verrattain innottomasti ja seurannut niitä jotakuinkin syrjästä. Helsingin kuumeisessa elämässä, missä tuhansia uutisia vilisi korvissa, olikin helppoa pysyä kylmänä ja antaa asioiden mennä menoaan. Toista oli täällä maalla, yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Väkisinkin, yhä uudestaan ja uudestaan johduin heitä ajattelemaan, ja myöntää täytyy, että mitä enemmän sitä tein, sitä rauhattomammaksi tulin ja sitä voimakkaampana kohosi itse-syytösten tulva. Mitä miehiä sitten oikeastaan olivat nämä rohkeat nuoret?
Olin kuullut muutamien vanhoillisten, jotka riippuivat kynsin hampain lain kirjaimessa — varsinkin silloin kuin tämä laki tuki heidän omia etujaan — leimaavan nämä nuoret melkeinpä suorastaan maankavaltajiksi. Saksalaisten agenttien viekoituksista ja suurista rahasummista olivat he muka myöneet kunniansa, alentuneet vieraan vallan kätyreiksi, tuottaen maalleen häpeää ja pilaten kansalaistensa rehellisen maineen. Olivathan he tehneet hallitsijalle uskollisuuden valan, joskaan eivät henkilökohtaisesti, niin ainakin edustajiensa kautta; mikä oikeutti heidät sen rikkomaan, ja rikkomaan kansan nimessä, joka ei ollenkaan ollut antanut heille valtuuksiaan? Näin voitiin sanoa, huolimatta siitä, että tsaari yhä räikeämmällä ja räikeämmällä tavalla osoitti, missä arvossa hän puolestaan piti lupauksiaan! Luojan kiitos, ettei nykyinen oikeustajunta enää hyväksy yksipuolisia sitoumuksia; niiden aika on ollut ja mennyt. Tällä käsityskannalla olevia henkilöitä ei ollut monta, paljoa useammin kuuli Saksaan menijöitä mainittavan huimapäiksi, seikkailijoiksi, jotka olivat kotimaassa viettäneet huonoa elämää, ja nyt, kaikkensa menetettyään, lähtivät onnenonkijoina Saksaan keinotellakseen itselleen upseerin univormun ja nimelleen sankarihohteen — puhumattakaan rahoista. Tätä mielipidettä oli omiaan tukemaan se seikka, että moni poika oli ennen lähtöään elänyt kuohuvia nuoruuden päiviä ja senvuoksi kenties osoittanut jonkinlaista leväperäisyyttä opinnoissaan tai muissa tehtävissään. En tahdo heitä puolustaa, mutta en myöskään malta olla viittaamatta siihen voivotteluun ja siunailuun, minkä miltei jokaisen suurmiehen nuoruus on kahvipöytäin rouvissa ja tädeissä kaikkina aikoina synnyttänyt — silti ollenkaan haluamatta tehdä nuorukaisistamme suurmiehiä. Sitäpaitsi, kysymyksenalainen teko, lähtö, edellytti uljuutta ja rohkeutta, ja tunnettuahan on, että juuri mainitunlaatuisissa "hurjimuksissa" tätä ainesta kaikkein runsaimmin tavataan. Juuri tuollaisissa elämänhaluisissa pojissa sykkii monasti suuri ja jalo sydän. Myönnettäköön kernaasti, että heissä oli seikkailunhalua, mutta eikö se ollut oikeutettua silloin, kuin sen pohjana oli ylevin sana, jaloin aate, minkä ihmiskunta tuntee: isänmaa?
Eikä lähimainkaan kaikkia voitu seikkailijoiksi edes olettaa. Omasta tuttavapiiristäni tiesin lähteneeksi monta vakavamielistä nuorukaista, joilla oli mitä valoisin tulevaisuus edessään ja kunnioitettava työ takanaan. He olivat niitä, joita olin tottunut pitämään miesten miehinä, lujia, jyrkkäpäisiä, suoria poikia, urheilun ja säännöllisen työn karaisemia, terveitä sielultaan ja ruumiiltaan. He olivat niitä, jotka ennemmin taittuivat kuin taipuivat ja joiden poskipäille isien alistuvaisuus nosti kuumat veret. Tällaisilla miehillä täytyi olla vankat perusteet, selvät syyt lähtöönsä, sillä varmaa oli, etteivät he kevytmielisesti olleet luopuneet koko entisestä elämästään. Miten olivat he siis ajatelleet, mitä matkansa tulokseksi toivoneet? Nämä kysymykset alkoivat nyt lakkaamatta kyteä mielessäni. En erikoisesti ollut selvillä politiikasta, mutta kaikkeen kuulemaani nojaten päättelin seuraavasti.
1:o. Kieltämättä Saksa haluaa Itämeren herruutta. Kieltämättä se silloin myöskin toivoo, että Venäjän Europan-puoleinen raja siirtyisi niin kauas itään kuin mahdollista. Jos siis Suomesta tulisi itsenäinen valtakunta, rajamaa, väli-valtio, joka ehkäisisi Venäjän laajentumispyrkimyksiä Atlantia kohti, olisi se Saksan intressien kanssa sopusoinnussa. Mutta samalla on se suomalaisten salaisin ja rohkein toive, — joten siis tämän maan edut liittyvät Saksan etuihin. — Mutta eikö silloin ole turhaa lähteä, sillä jos saksalaiset voittavat, niin ajavat he tahtonsa läpi ilman meidän apuamme? Ei. Sillä ensinnäkin, jos Suomi lähettää tähän vieraaseen valtakuntaan vapaaehtoisen joukon, joka taistelee silloin kuin Suomesta on kysymys, kiinnittää tämä ennenkuulumaton teko sekä Saksan, että koko maailman huomion aivan erikoisella tavalla asiaamme. Toiseksi voi Saksa rauhanneuvotteluissa todistaa, ettei se suinkaan menettele omavaltaisesti, vaan päinvastoin toteuttaa Suomen kansan syvimmät toiveet, jotka ovat olleet niin valtavat, että tämä sorrettu maa on ennemmin antanut poikainsa veren vuotaa, kuin kauemmin alistunut entiseen asemaansa. Sitäpaitsi emme silloin ota vapauttamme lahjana kenenkään kädestä, vaan olemme itsekin sille jotakin uhranneet.
2:o. Niin kauan kuin historia tietää kertoa, on ryssä ollut suomalaisen verivihollinen. Toista sataa vuotta sitten joutui tämä maa väkivaltaisesti Venäjän yhteyteen, ja toista sataa vuotta on se nyt kärsinyt idän barbaarien sortoa ja painostusta, kärsinyt sitä kumarin niskoin. Onhan se ruikuttanut. Se on lähetellyt papereita ja adresseja, milloin tsaarityrannille, milloin suurvalloille, joilta se on saanut imelää sääliä osakseen. Mutta sillävälin on se nöyrästi antanut pois aseensa, katsellut hiljaisena ja alistuvana kuinka sen parhaita miehiä on raastettu Siperiaan nääntymään, taikka teljetty vankilan komeroihin; se on jakanut leipänsä ryssän sotilaille, jotka rehennellen levittävät maahan myrkkyään ja turmelustaan; sen vanhat ja viisaat ovat tukkineet suun jokaiselta taisteluun-yllyttäjältä ja laulaneet tuutulauluja, joiden unettaviin säveliin ollaan nukkumaisillaan ja ainiaaksi. Ei, nyt on aika herätä! Nyt on yhdestoista hetki, kenties viimeinen tilaisuus, mikä koskaan enää tarjoutuu. Nyt on nuoren, pystypäisen joukon noustava, näytettävä koko maailmalle, että tämän kansan itsenäisyyden kaipuu ja vapauden jano on suuri ja uhrauksiin valmis, että osataan antaa sydänveri silloin kuin sanat eivät kuulu ja että ennen kaadumme kuin kauemmin alistumme sortoon. Siis Saksaan! Kotimaassa on kaikki mahdotonta, täällä tukahduttavat santarmikätyrit jokaisen yrityksen alkuunsa.
3:o. Sotaa käydessään saattaa Saksa yrittää katkaista Venäjän yhteyden liittolaismaiden kanssa. Siinä tapauksessa voivat he vallata Suomen, päästäkseen käsiksi tärkeään Muurmanin rataan. Suomessa tulisi silloin hallitsemaan saksalainen sotaväki. Kuinka onnellista, jos sitä edustaisivat omat miehet, jotka Saksassa saadun kouluutuksen perusteella olisivat siihen kykeneviä, mutta toiselta puolen kuitenkin olisivat Suomen maan, Suomen kansan poikia, jotka ymmärtäisivät kotoisia oloja.
4:o. Useasti on kulkenut huhuja, että ryssällä olisi aikomus nostaa Suomesta sotaväkeä. Jos siis meitä menee suuri joukko vihollisen puolelle, niin eivät venäläiset uskalla aikeitaan toteuttaa. He epäilevät meitä vakoojiksi, kätyreiksi ja kiihoittajiksi, joita ei ole hyvä päästää ilmankin kuohuksissa olevan venäläisen sotaväen keskuuteen. He antavat meidän olla rauhassa; ja yksistään jo tämänkin seikan vuoksi kannattaa lähteä.
Tällaisia kiihkeitä ja äkillisiä mielijohteita mainittu kirje minussa synnytti. Sitäpaitsi tiesin, että viisaat ja kokeneet valtiomiehetkin, vaikka näitä tosin oli kovin vähän, olivat antaneet kannatuksensa nuorukaisten yritykselle. Mutta toiselta puolen heräsi myöskin epäilyä. Eiköhän kaikki lopultakin ollut vain nuorten intoilua, jolla ei mitään saavutettu, mutta voitiin paljon menettää? Entäs jos Saksa häviäisi sodassa? Lukuunottamatta vapaaehtoisten omaa kohtaloa, tuottaisivat he silloin isänmaalleen koston, joka varmaankin tulisi olemaan kauhea. Nyt jo heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan ahdisteltiin, kuletettiin vankiloihin… Monta kyyneltä oli jo vierähtänyt heidän tähtensä.
Tulin levottomaksi. Vietin monta päivää lakkaamatta pohtien näitä kysymyksiä, kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessani ja vahvasti tupakoiden. Yhä hiljaisemmaksi kävi epäilyksen ääni rinnassani, ehkäpä siksi, etten tahtonut epäillä, että tiesin tämän ainaisen varovaisuuden ja vitkastelun johtaneen koko Suomen kansan jo melkein perikatoon. Mutta en kuitenkaan tahtonut saada lujaa päätöstä tehdyksi. Joulu ei joululta tuntunut, ja myönnän monesti koettaneeni jättää silleen koko asian, mutta sitäkään en voinut. Johtui mieleeni, että millä oikeudella minä vietin tyhjäntoimittajan päiviä, kun näin suuret asiat olivat kyseessä. Enkö juuri minä ollut suorastaan velvollinen lähtemään? Kummallista, ajattelin äitiäni, hänen ikäväänsä, vaikka en hänelle juuri muuta ollut tuottanutkaan kuin ikävyyksiä; ja sitten Annaa. Mikä turva minä olin Annalle?
Aivan vähäpätöinen seikka ratkaisi kaiken, tuollainen mitätön tapaus, joka usein aiheuttaa valtavia käänteitä elämämme kulussa ja jossa senvuoksi monet näkevät Jumalan sormen, toiset kohtalon tai sallimuksen, toiset sattuman. Kävelin yliskamarissani sankan tupakansauhun ympäröimänä taaskin lähtöäni pohtien. Silloin tuli pikku-sisko ovesta.
— Mitä ihmettä sinä iso-veikko aina ajattelet? Sinä kävelet lattialla ja poltat tupakkaa ihan niinkuin kauppias-setä, ennenkuin hän lähtee matkalle.
Jäin tuijottamaan pikku-siskon suuriin sini-silmiin. Kului hetki, tyttö seisoi totisena ja liikkumattomana. Ja silloin syntyi päätökseni. Tempasin lapsosen syliini, nostin hänet korkealle, suutelin pyöreätä poskea ja sanoin.
— Iso-veikkokin lähtee matkalle.
— Hui, pane maahan iso-veikko! Äiti käski kahville.
* * * * *
Vielä samana päivänä pakkasin tärkeimmät tavarat matkalaukkuun ja seuraavana aamuna ajoin asemalle. En saattanut selittää äidille lähtöni todellista tarkoitusta, mutta olin päättänyt myöhemmin kirjoittaa. Hyvästellessäni en vain voinut katsoa-häntä avoimesti silmiin, ehkei kätenikään ollut ihan vakava; minusta tuntui, että hän aavisteli, että sanaton kysymys levisi hänen kasvoilleen.
Helsinkiin päästyäni riensin tietysti kiireimmän kaupalla "tietomiehen" luokse, saadakseni matkaohjeita. Vanhat kulkureitit olivat tukossa. Oli tapahtunut paljastuksia, vangitsemisia, eikä Kemin kautta enää päässyt. Vakuutettiin kuitenkin, että tavallinen mies kyllä tiensä löytäisi, ja minut neuvottiin Kajaaniin ylioppilas R:n luo, jonka piti antaa lähempiä ohjeita. Tavaraa oli otettava mahdollisimman vähän mukaan, vain pari alusvaate-kertaa ja sukkia, eikä rahaakaan sanottu erikoisemmin tarvittavan, sillä matkakulut korvattiin "järjestön" puolelta ja perille päästyä alkoi saada palkkaa. — Muista asioista ei tarkempaa selvyyttä tullut. Kun esimerkiksi huomautin, että kenties olin liian heikko ja ruumiillisiin ponnistuksiin tottumaton menestyäkseni aivan tavallisena sotilaana, vastattiin siihen, että alustava, kuuden tai kahdeksan viikon nahkapoikakurssi oli kyllä välttämätön, mutta senjälkeen "saksalaiset kyllä tietävät, mitä he miehestä tekevät." Ja niin olin matkalle evästetty.
Oli vielä jäljellä Anna, ainoa henkilö muuten, jolle suoraan ilmoitin, minne lähdin. Hyvästijättö oli vaikea ja vaikeata on siitä kertoa, ehkä tarpeetontakin. Taisi tulla puhuttua liian kauniita ja liian pehmeitä sanoja. Vuoti kyyneliä. Kenties kumpikin liioittelimme. Omituisesti pisti rintaani se seikka, ettei hän tuntunut minua täysin ymmärtävän. Jos hän todellakin oli se jalo tyttö, jona olin häntä pitänyt, niin miksei hän minua rohkaissut, siunannut, vaan sensijaan syytteli. Muistin vanhaa kansan viisautta: "poissa silmistä, poissa sydämestä." — Kun painoin hänen huoneensa oven kiinni, jäi hän sohvalle istumaan, kokoonkyyristyneenä ja katkerasti itkien.
Mutta kun vähän ehdin rauhoittua, tuli minun hyvä ja keveä olla ja pitkästä aikaa olin tyytyväinen itseeni. Tosin ei unta tullut silmiini, mutta yksinäisyys viihdytti. Ajattelin tähänastista elämääni, ja ehkä jonkunverran katkerana, mutta varmasti enemmän vapautuneena lausuilin itsekseni:
Niin, virkki Sven, min täällä teen, se mäntyyn kaikki vie. Ehk' eest' ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.
2.
MATKA.
Kun junanlähtöön oli enää muutama tunti, tapasin kadulla, käydessäni kaupungilla asioillani, hyvän ystäväni ylioppilas L:n, jonka kanssa meillä jo ennemmin oli ollut puhetta Saksaan lähdöstä. Kysyessäni, miten hänen aikeensa edistyi, vastasi hän olevansa juuri menossa ottamaan asioista tarkempaa selvää. Kun sanoin matkustavani siinä ja siinä junassa, venähti hänen naamansa pitkäksi, ja kotvan aikaa mietittyään, ilmoitti hän tulevansa mukaan. Siekailematon nuorimies! Samana iltana olimme jo Mikkelissä. Almanakka osotti silloin 25.1.1916.
Mitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan vain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen kaupungeissa ja maaseudulla "työn ansiota varten." Senvuoksi ei ollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs tämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja ja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä me luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä kaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena se, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden varustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin mekin — seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.
Kajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R. ei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa selitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista ja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin hänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille miehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin selviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä ensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä Pudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan Kittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen poikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä vielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty pari miestä tietä viitoittamaan, "tekemään" varmoja henkilöitä sinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti järjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli ennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo äskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja ylioppilas R—r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa." Tekijän huom.], hekin aivan oman onnensa nojaan.
Kun olimme ostaneet villapaidat, paulakengät ja selkäreput, sekä kartan, jota ei tahtonut mitenkään saada, istuimme rekeen, ja niin alkoi varsinainen matka. Puolangalle asti sujui se helposti kievarikyydillä, mutta Pudasjärvelle kulki vain koukeroinen, umpeennietostunut metsätie ja meitä kehoitettiin taivaltamaan se hiihtäen. Ostimme siis sivakat, tosin kyllä haikein mielin luopuen rahoistamme, joita meillä yhteensäkään ei ollut kuin viitisensataa markkaa, ja aloimme lykkiä lylyä. Matka oli kuitenkin pitkä, ja vaikka varhaisimmassa nuoruudessani olinkin ollut urheilija, oli epäsäännöllinen elämä syönyt voimani ja varsinkin kestävyyteni siinä määrin, että jo Asikanmäessä, parin peninkulman päässä sijaitsevassa talossa, piti lepäillä monta tuntia. Kovasti me valitimme vaivojamme ja ihmettelimme, miksi meidät oli pantu rämpimään näitä korpia, vaikka hyvin olisimme voineet ajaa junalla Rovaniemeen asti, vapaat miehet… Emme silloin vielä aavistaneet, mitä oli tuleva, emmekä tienneet mitään niistä poloisista, jotka saivat hiihtää yli Merenkurkun Holmön saarelle, viipyen meren tuulisella ja eksyttävällä aavalla vuorokausimääriä; heistä jäi toisia matkalle, paleltumaan ulapan pakkaseen, toisia tuli mielipuoliksi ja jokainen pääsi perille enemmän kuolleena kuin elävänä, nälän ja väsymyksen tunnottomaksi tekemänä…
Päästyämme vihdoinkin Pudasjärven komeaan ja varakkaalta näyttävään kirkonkylään ja lepäiltyämme kylliksemme oivassa majatalossa, lähdimme jälleen hevoskyydillä eteenpäin. Nyt, kun oli jo vähän nähnyt vaivaa, tuntuikin paljoa mukavammalta istua reessä, lämpimien nahkojen peitossa, sukset vierellä. Hämärissä metsissä, missä kuului vain tikan yksitoikkoinen koputus, tai oksalta putoavan lumimöykyn hupsahdus, kiiti reki majatalosta majataloon, revontulten loimutessa taivaalla. Pohjoisen, valtavan talven hiljaisuudessa raukeni mieli uneksivaksi; tuskin muisti mistä tuli, mihin aikoi, unohtui vain karun luonnon sinertävään kauneuteen ja hyiseen henkäilyyn…
Muutamassa majatalossa vähää ennen Ranuaa saavutimme edeltäjämme. Kaikki neljä olivat jo aikaisemmin tavanneet toisensa, jossakin Pudasjärven seutuvilla. Oli jo ilta, nuorukaiset olivat makuulla. Kyytipojalta olimme matkan varrella kyselleet heistä ja tiesimme siis vallan hyvin, keitä nukkujat olivat. Astuimme ääneti sisään ja laskimme tavaramme nurkkaan. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pöydällä näkyi illallisen jätteitä, pari miestä makasi sängyssä, arvattavasti olivat toiset kaksi viereisessä huoneessa. Hämärässäkin saattoi eroittaa sen nuorukaisen pään, joka oli asettunut laitimmaiseksi leveään vuoteeseen, kasvot olivat tumman parransängen ympäröimät ja niissä oli miltei ulkomaalainen leima; takimmainen oli kääriytynyt huppuun ja tietenkin vaani jostakin salarakosesta. Sillä etteivät he nukkuneet, sen huomasi heti. Ilmeisesti he olivat meidän suhteemme levottomia.
Yhtäkkiä sanoin matalalla ja karkealla äänellä.
— No nyt ovat pojat sitten kiikissä. Turhaa yrittääkään vastarintaa.
Ei kuulunut ääntäkään. Tummapartaisen miehen suuret silmät tuijottivat tuskallisina ja terävinä. Vihdoin alkoi outo hiljaisuus minua jollakin lailla kammottaa. Purskahdin nauruun ja selitin, että olemme samalla retkellä kuin hekin ja seuranneet heidän jälkiään. Syntyipä silloin melua ja liikettä. Peitteen alta ilmaantui kaksi revolveria pitelevää kättä, viereisen huoneen ovi avautui ja sieltä tulla tupsahti kaksi miestä aivan paitasillaan, niinikään tuliluikut kädessä. Meille vakuutettiin, että olin nauranut aivan yhdennellätoista hetkellä, sillä jos vielä olisin leikkiäni jatkanut, olisi piankin alkanut paukkua. Tapahtui esittely. Molemmat polyteekkarit olimme jo junassa nähneet, samoin hekin meidät, tummapartaisen miehen, ylioppilas R:n kasvoihin olin ehtinyt tutustua katsellessani vuoteelle, mutta nyt vääntyi nahkasten alta mies pieni ja tanakka, pyöreäkasvoinen, kirkassilmäinen ja ihmeen rauhoittavasti hymyilevä: Jussi V. Tämä viimeksimainittu oli jo ollut Saksassa, mutta lähetetty sieltä kotimaahan asioille; nyt hän teki paluuta. Hän oli siis sangen vaarallinen otus, joten poikien levottomuus ei ollut syyttä suotta syntynyt; sitäpaitsi oli myöskin ylioppilas R. määrätty vangittavaksi ja peräänkuulutettu.
Selvää oli, että me katselimme Saksan-poikaa suurella kunnioituksella ja utelimme häneltä tietoja minkä kerkesimme. Mutta eipä tämä nuorimies, joka muuten oli erittäin vilkas ja reipas, kovinkaan halunnut hellittää kielensä kantimia. Hän näytti meille kyllä saksalaista paraatimarssia, teki ruostuneilla luodikoilla kivääritemppuja, mutta vastaili kysymyksiimme yksikantaan: "Mitäpä minä tässä nyt kaikkia niin juurtajaksain selittelemään. Malttakaahan nyt, kyllä saatte nähdä. Eihän koko meiningillä ole minkäänlaista uutuuden viehätystä, jos se on teille jo edeltäkäsin tuttua." — Myöhemmin me kovasti ihmettelimme hänen ankaraa ruokahaluaan, mutta kun yritimme pistellä, hymyili hän leveää, rauhoittavaa hymyään ja suu täynnä muonaa mutisi: hmmm! Kumma mies! Varmaankin luonteelleen väkivaltaa tehden, pysyi hän vaiteliaana ja enimmäkseen vain kuunteli meidän juttujamme. Ja kun hän suunsa avasi, sai olla varma, että milloin ei sieltä pyörähtänyt vitsi, niin kuuluivat sanat: "Pojat, eiköhän sitä väliin taas haukattaisi." Ja sitten ei muuta kuin hmmm. — Luulin häntä sympaattiseksi suursyömäriksi, mutta nyt tiedän, mitä hän jo silloin tiesi, ja ymmärrän sen siunaavan hellyyden, millä hän käsitteli karun pohjolan ohrakakkuja.
Matkaa jatkettiin yhdessä. Yleensä näyttivät ihmiset aavistelevan, mitä miehiä me olimme; niinpä eräänkin talon isäntä sanoa jurahutti suoraan: "Taidatte olla niitä Saksaan pyrkijöitä." Toiset meitä pelkäsivät ja epäröivät antaessaan ruokaa, toiset kohtelivat meitä ilmeisellä myötätunnolla. Tietysti me heille syötimme jos jonkinkaltaisia valheita, metsäyhtiöistä, koskentarkastuksista j.n.e. — Niin päästiin vihdoin Rovaniemen lähettyville. Viimeistä taivalta tehdessä olin minä toverini kanssa joutunut erään väkäleukaisen maitomuijan rekeen, joka pelkäsi käänteissä ja pienenkin heilahduksen sattuessa huusi Herraa Jeesusta. Reki oli tavallinen puulaatikko, ja kun muija kietoi ainoan ryijyn ympärilleen, saimme me kapealla laudalla istuen ja kesäpalttoissa (hiihdon varalta ei paksuja vaatteita voinut ottaa mukaan) värjöttää ankarassa pakkasessa; toiset veikot vain vetelivät sauhuja lämpimien nahkasten alle hautautuneina. Poikkesimme erääseen taloon, missä kuuleman mukaan piti olla meikäläis-mielisiä, kysymään, miten selviäisimme kaupungin läpi. Mutta osuimmekin pelkurin pakinoille. Vaikka isäntä oli aivan nuori mies, hätääntyi hän pahasti, kävi kirjavaksi kasvoiltaan ja vapisi. Ryssistä hän meille jotakin sammalsi ja oli kiitollinen, kun sai meidät ovesta ulos. Toiset nousivat nyt suksilleen, lähtien kaupunkia kiertämään, mutta toverini ja minä olimme niin ärtyisinä ja kankeina kylmästä, että istahdimme hiihtomiehiä kyydinneen pojan rekeen ja ajoimme suoraan Rovaniemen majataloon.
Siellä isäntä meitä ankarasti tutki, tarkasteli kiireestä kantapäähän ja luki matkatodistuksemme alusta loppuun.
— Merkillisellä tavalla sitä nuorta väkeä nyt pakkaa pohjaan päin, sanoi hän epäröiden.
— Olisi vähän kiire. Ehkä isäntä käskee heti valjastamaan hevosen.
— Tiedä häntä… Ei teillä ole kunnon papereitakaan. Voi joutua syyhyn.
— Mitä helkkarin papereita te sitten täällä napamailla oikein tahdotte? Kyllä näillä ainakin etelässä pärjää.
— Löysivät tässä taannoinkin kaksi saksalaista pakoonpyrkijää asemalta. Rekeen oli piilotettu…
— Meillä on kiire tosiaankin.
Isäntä raapi epäröiden korvallistaan, mutta ei enää sanonut mitään, astuihan vaan ulos, ja ennen pitkää oli hevonen valjaissa. Hyvä juoksija olikin ja reima kyytimies.
Seuraavassa kievarissa oli meidän määrä odottaa toisia, mutta kohtasimmekin kauhuksemme kaksi asestettua venäläistä sotilasta. Pamppailevin sydämin astuimme sisään, tilasimme kupin kuumaa ja hankkiuduimme nopeasti matkalle, välittämättä jälkeen jääneistä; ryssät katselivat rauhallisina lähtöämme.
Jälleen kievarista kievariin! Jälleen unia lämpimäin nahkasten peitossa, reenjalasten naristessa, pakkasen puristaessa hengityksen huuruksi. Etäiset vaarain laet hohtivat talvipäivän kelmeässä kuulteessa, tai revontulten jumalaisessa loimussa. Väinö Katajan kiveliöitä, nukkuneita metsiä, hukkuneita teitä, poroja pulkkineen, suksineen! Erämaan kylmä, synkkä ihanuus ympärillä. —
* * * * *
Olimme taas jo pitkän matkan taivaltaneet yhdessä, kaikki kuusi, kun eräänä iltapäivänä saavuimme metsätaloon, josta Pellon kylään oli enää runsas peninkulma; tänne jäimme odottelemaan yötä. Ilma oli suotuisa, lunta satoi hiljalleen ja pakkanen oli laskenut. Mutta jännitys vaivasi, tehden ajan sietämättömän pitkäksi.
Kello kuuden tienoissa lähdimme ajamaan, kolmella hevosella, kaksi miestä kussakin reessä. Äänettömyys. Vain metsän hiljainen humu ja lumihiutaleitten perhostanssi. Ei keskusteltu, eikä laulettu kuten tavallisesti. Savukkeiden päät vain hehkuivat pimeässä, kun hermostuneet huulet kiihkeästi imivät… Joku silloin tällöin kysäsi, oliko vielä pitkälti matkaa… Mutta jokainen hautoi mielessään, miten paraiten selviäisimme kyytimiehistä, miten voisimme selittää sen seikan, että kesken matkaa aioimme nousta suksille ja pyörtää hevoset takaisin — puhumattakaan ryssistä, joita kylässä kuului olevan kymmenkunta.
Jo alkoi laitakylän talojen tulia vilkkua. Jännitys ja levottomuus ahdistivat entistä enemmän. Kunnes Saksan-poika, joka R:n kanssa istui viimeisessä reessä, yhtäkkiä kiljaisi kyyditsijälle:
— Poika perhana, mitenkä tästä paraiten pääsee Ruotsin puolelle?
Poika ällistyi, hätääntyi, seisautti hevosen, yritti kankeasti nauraa ja vastasi.
— No joen poikki suoraan:
Syntyipä äkkiä kuumeista touhua. Kaikki kyytimiehet pyörsivät nopeasti hevosensa, heittivät suksemme ja tavaramme kiireimmän kaupalla reestä, malttoivat tuskin odottaa maksua, ja sen saatuaan laskettivat aika luikua kotia kohti. Me nakkasimme reput selkään, hyppäsimme suksille ja lähdimme hiljalleen kylään päin, Jussi V. johtajana. Alkujaan oli meillä suunnitelmana mennä rantatietä pohjoisempaan, pois kylän alueelta, ja joltakin yksinäiseltä, metsäiseltä kohdalta yli. Mutta eipäs! Ihan keskelle kylää me painuimme ja peräkanaa laskimme rantatörmältä alas joelle. Muuan tyttö katseli akkunasta nenä ruutuun litistettynä, kädet varjostaen kulmilla. Mitä lienee neitonen kuudesta hurjannäköisestä reppuniekasta arvellut?
Oli muuten onni, että me teimme yrityksemme kylän kohdalta. Sillä mikäli Jussi V. myöhemmin Suomessa käydessään sai kuulla, oli meitä ajettu takaa, ja samaisena yönä olivat nämä etsiskelijät väijyksissä juuri tuolla rantatiellä, jota meidän alkuperäisen suunnitelman mukaan oikeastaan piti kulkea. Häikäilemättömyys oli tässä kuten yleensäkin vaaran paikoissa menestykseksi. —
Ranta-äyräs oli korkea ja jyrkkä, ja kun toinen polyteekkari satutti johonkin hangesta esiinpistävään puuhun jalkansa, kaatui hän päistikkaa keskelle mäkeä. Me odottelimme häntä joen jäällä, kyyristyneinä liikkumattomiksi suksillemme ja tuskallisella tarkkuudella vaanien ympärillemme. Ainakin minun sydämeni pamppaili ihan kuuluvasti. Kun hän oli meidät saavuttanut, jatkoimme kiiruusti matkaa. Joki oli kuitenkin niin haarainen ja täynnä saarekkeita — joka tapauksessa meistä siltä näytti — että emme ollenkaan tienneet, olimmeko jo sivuuttaneet rajan, vai olimmeko yhä Suomen puolella. Muuan asunto sijaitsi rannalla ja Saksan-poika päätti käydä kyselemässä — hänet otti vastaan tullimies, suuri revolveri kädessä ja melko lailla ihmeissään. Ruotsin puolella kuitenkin oltiin, sen hän meille ilmoitti, vaikka ei voinutkaan tarjota yösijaa, jota Jussi V. häneltä kylmäverisesti anoi.
Osoittautui sangen vaikeaksi saada yöksi kattoa päänsä päälle, sillä oli jo myöhä. Pääsimme kuitenkin erään kalastajaparin majaan, missä söimme tyhjäksi suuren viili-kehlon ja kunnioitettavan kasan ohraleipää; sen jälkeen paneusimme pitkäkseen, mikä vuoteelle, mikä lattialle luudaksien päälle, joita tupaan oli tuotu melkoinen röykkiö.
Seuraavana aamuna alkoi kievarikyyti pitkin Tornionjoen länsirantaa etelään päin. Ruotsin Ylitorniossa meitä kestittiin — sattui juuri olemaan Runebergin päivä. Siinä hotellissa, jonne menimme yöksi, osui nimittäin istumaan muutamia herrasmiehiä lasien ääressä, ja kuultuaan outojen tulokkaiden olevan suomalaisia, kutsuivat he meidät pöytään. He tuntuivat olevan sangen selvillä matkastamme ja utelivat kiihkeästi, mutta kun me kohteliaasti selitimme, että me periaatteen kannalta olimme päättäneet vaieta, mukautuivat he siihen ymmärtävästi hymyillen.
Haaparannalla, joka sivumennen sanoen on epämiellyttävin kaupunki, minkä olen nähnyt, otti meidät vastaan "alhaalta" komennettu etappimies. Hän oli lyhyenläntä, huono-ihoinen ja teräväsilmäinen nuorukainen, jonka hikiset kasvot ja herkät, ahnaasti piippua-imevät huulet säilyvät ilmi-elävinä muistossani. Hänessä huomasin myöskin ensikerran sen omituisen tyyneyden ja salaperäisen liikkumattomuuden, joka sittemmin niin usein on pistänyt silmiini suomalaisia jääkäreitä katsellessani… Saimme ruokaa ja yösijan majakodissa, jonka epäsiisteys meitä inhotti, etenkin kun sattui sellainen hirveä onnettomuus, että jokunen lude tuli meitä nukkuessamme tervehtimään. Kun tästä pidimme mökää, väreili etappimiehen piippua-imevillä huulilla tuskin huomattava hymy. — Täällä tapahtui myöskin muuan seikka, jolle en silloin osannut antaa suurtakaan arvoa, mutta jonka merkityksen vasta myöhemmin, onnettomuuksien sattuessa, täysin oivalsin. Meiltä nimittäin kysyttiin, olimmeko selvillä matkamme tarkoituksesta ja yleensä siitä, mihin asemaan Saksassa joutuisimme. Ei pälkähtänyt päähänkään vastata muuten kuin myöntävästi — seikka, jota moni on saanut katua, ei kuitenkaan meistä kuudesta kukaan.
Jussi V:lle jätimme hyvästit Haaparannassa, hänet käännettiin suoraa päätä takaisin Suomeen, uusille asioille. Seuraamme liittyi sensijaan kolme meille tuntematonta miestä, joista kaksi oli aito sälliä, kolmas omituinen ja näppärän näköinen veitikka, joka itsetietoisena veteli sauhuja, komeat riukuvarret jaloissa. Kun kysäsin hänen ammattiaan, vastasi hän päätään keikauttaen: "Työtä en tee, enkä varasta; arvatkaas millä elän?" Hänen kädessään oleva tatuoitu naisenkuva todisti merimatkoista, hän puhui sujuvasti ruotsia, osoitti myöhemmin olevansa kyvykäs kymmenniekka ja on hyvin tunnettu "kapteenin" nimellä, mutta ei häntä pidä sekoittaa kuuluisaan ja verrattomaan kapteeni Maxiin.
Saatuamme matkarahat, saatettiin meidät junalle — toveriltani L:ltä ja minulta olivatkin rahat pitkällä matkalla niin tyystin huvenneet, että olimme pakoitetut myömään revolverimmekin. Kuten muinaisilta munkeilta, otettiin meiltä vaiteliaisuuden ja kuuliaisuuden lupaus — köyhyys oli selvää itsestään — ja meitä kehoitettiin pitämään silmällä äskenmainittuja sällismiehiä. Oli nimittäin sellaistakin sattunut, että joku oli ottanut runsaat matkarahat, ajanut pari asemaväliä ja lähtenyt omille teilleen.
Sitten alkoi yhtämittainen körötys junassa Malmöhön saakka. Täällä meidät johti erikoinen vastaanottaja yömajaan, missä me pianoa soitellen ja hienottaria tanssittaen saimme hauskasti illan kulumaan. Seuraavana päivänä tultiin Trelleborgiin, missä etappi-mies kuljetti meidät ilman tarkastusta tullin läpi lautalle; tullimiehet vain ymmärtävästi naurahtivat, kun menimme ohi. Yhtä helposti tuntui Sassnitzin "vastaanottaja" selviävän saksalaisista tarkastajista. Ja niin olimme siis tulleet Saksanmaahan.
Yhä enemmän ja enemmän alettiin meitä pitää valvonnan alla ja kohdella kuin vankeja. Se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun se meidän mielestämme oli täällä, vieraassa maassa, tuiki tarpeetonta. Emme siitä kuitenkaan suurin piitanneet, paljon enemmän meitä, kiinnitti ihmisten uteliaisuus, kun he ällistelivät meidän pukujamme ja kamppeitamme. Ja olihan todellakin vähän omituista, kun esim. Hampurissa, missä sää silloin oli suunnilleen sellainen kuin Helsingissä lokakuulla, vaelteli villinnäköinen nuorukaisjoukko paulakengät punaisine tupsunauhoineen jaloissa ja pontevat karvalakit päässä. Ainoastaan parilla meistä oli nimittäin ollut kylliksi rahaa tavallisten kenkäin ostoon.
Hampurissa vietimme viimeisen vapaan yön; seuraavana päivänä, 10 p:nä helmikuuta saavuimme määrän päähän, L.L:ään, Lockstedter Lageriin.
II.
LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ
1.
VASTAANOTTO.
Lockstedtin kylä sijaitsee Hampurista luoteeseen, pienen Izehoen kaupungin lähettyvillä. Ympäristö on tasaista ja suomalaiseen luontoon tottuneelle kolkkoa; suuria, kuloheinäisiä harjoituskenttiä avartuu toinen toisensa jälkeen pienten, tiheään kasvaneiden metsäsaarekkeiden välillä, toisin paikoin on sentään hauskemmankin näköisiä lehtoja ja kunnaita. Pohjanmeren kosteat tuulet pitävät talven leutona, mutta sumuisena ja räntäisenä; lunta sataa niukalti, eikä pakkanen nouse yli 15° C. Kesällä sensijaan on aavoilla kentillä hyvinkin kuuma, ja kiusaavan suorilla teillä runsaasti pölyä.
Kylä itse on tavallista saksalaista mallia, jyrkkäkattoisine, räikeänvärisine taloineen, lukuisine kapakoineen ja kauppapuoteineen. Sen laidassa sijaitseva leiri on niinikään erikoista huomiota ansaitsematon kaupungin katuja muistuttavine teineen ja säännöllisesti järjestettyine parakkeineen, joista toiset ovat tiilestä ja valkeiksi rapatut, toiset — kesä-asunnoiksi tarkoitetut — rautapellistä. Se on korkean aitauksen ympäröimä, ja portilla seisoo vahti.
* * * * *
Kun olimme astuneet junasta, yritti kuljettajamme, jääkäri, joka vartavasten oli lähetetty Sassnitziin meitä noutamaan ja joka esiintyi siviilipuvussa, ensi kertaa järjestää meidät jonkinlaiseen riviin. Uljaasti marssimme me, kaukaisen Pohjolan karhunpenikat, karvalakkinemme ja paulakenkinemme läpi lumettoman kylän, ja vaikka asukkaat olivatkin tällaisiin tulokkaihin tottuneet, seurasi meidän kulkuamme suuri joukko uteliaita ja naureskelevia ihmisiä. Käännyimme sisään leirin portista ja meidät johdettiin pataljoonamme, Kuninkaallisen Preussilaisen 27. jääkäripataljoonan "schreibstuben", toimitushuoneen pihaan, johon saimme jäädä mahdollisimman hyvässä rivissä seisomaan, oppaan mennessä sisään ilmoittamaan asianomaiselle upseerille uudet miehet saapuneiksi.
Pihamaan aidan ääreen kerääntyi yhä kasvava joukko tulevia — ja entisiä — tovereitamme, joilla nähtävästi ei ollut oikeutta tunkeutua tälle aidatulle alueelle. Uteliaina he silmäilivät meitä, etsien joukostamme tuttuja kasvoja ja saadakseen terveisiä kotimaasta. Kuului hillityitä huudahduksia, kahdesti tai kolmasti minäkin kuulin nimeäni mainittavan, mutta en voinut joukosta erottaa, kuka sen teki.
* * * * *
Ei ollut suinkaan ilahuttavaa ja rohkaisevaa katsella näitä nuoria. Kaikilla heillä oli omituinen kelmeys kasvoilla, aivan omalaatuinen leima, joka merkitsi heidät tinkimättömästi. Vaikutelmaa vielä tehosti se, että heillä oli päässään mauttomat, kaljut kenttälakit, ja kun hyvin useilla sattui jostakin syystä olemaan päällä drillichpuku, valkeasta, karkeasta kankaasta tehdyt vaatteet, joita käytettiin siivoustöissä, muistuttivat he mielestäni melkolailla vankeja. Vasta kun tarkemmin katsoi heitä silmiin, huomasi, mitä miehiä he olivat ja saattoi arvata heidän mielialansa. Noissa silmissä oli ikävää, kaipausta, jonka juuri kotimaasta saapuneet olivat hetkiseksi paisuttaneet täyteen voimaansa, oli omituista, miettivää tuijotusta, mutta myöskin hyvin paljon eloa, iloisuutta, veitikkaa, tarmoa, rohkeutta. Kaikille heille näytti olevan yhteistä eräänlainen miltei arvokas tyyneys, sanoisinko hitaus, joka kuulsi läpi vilkkaiden liikkeidenkin, läpi huutojen ja naurun.
Upseeri tuli ulos — majurin adjutantti muuten, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän oli pitkä, elävä herra, joka tervehti meitä ystävällisesti, kyseli kuulumisia kotimaasta sekä miltä paikkakunnalta kukin oli kotoisin, halusi tietää, oliko jollakulla tuttavia täällä ja pyrkikö asianomainen näiden kanssa samaan komppaniaan. Ylioppilas R—r joutuikin toivomustensa perusteella kolmanteen komppaniaan, kaikki muut toiseen.
Sitten meidät vietiin asuntoomme. Käännyimme sisään portista, jonka pielessä huomasin sanat: "Ausbildungstruppe Lockstedt", ja saavuimme pitkän, matalan peltiparakin eteen, jonka toisessa päässä sijaitsi meille varattu tupa. Juuri silloin tunsin jonkun tarttuvan käteeni ja korviini kajahti reipas: "terve". Käännyin. Anttihan se siinä seisoi saksalaisen jalkaväen kenttäharmaa puku päällään, mutta kuinka muuttuneena, sanoakseni hiljentyneenä. "Terve, terve", enempää en kerennyt vastata, piti kiiruhtaa sisälle.
Tuvassa oli tilaa noin kahdellekymmenelle miehelle, laskien vuoteista, jotka oli asetettu peräseinälle täsmälliseen riviin, kaksi aina päällekkäin, määrätyn välimatkan päähän toisistaan. Valo yrittelihe sisään muutamasta hikisestä ikkunantapaisesta. Pitkin seiniä kulki kaksi tavarahyllyä, mutta nyt niillä upeili ainoastaan rivi pahasti ruostuneita läkkisiä ruoka-astioita ja läjä pesuvateja. Neljä viisi korkeaa, korvaniekkaa vesikannua törrötti nurkassa, ja lattialla seisoi kaksi suurta, vankkaa pöytää, joita ympäröi lukuisa joukko palleja. Keskellä tupaa oli kamiina ja sen vieressä tyhjä hiiliastia, ja kun vielä mainitsen kivääritelineen, luulisin "huoneen" kalustoluettelon olevan kutakuinkin täydellisen. Permanto oli likainen, ja vuoteitten epäjärjestyksessä olevista patjoista retkotti olkia, joita oli valunut lattiallekin.
Tuleva kotimme ei siis ollut kovin ihastuttava, ja siviilimiehen mieltä noudattaen tulisi tästä syyttää jääkäritovereita. Olisihan heidän pitänyt ajatella, kuinka masentavan vaikutuksen tällainen epäjärjestys teki mukavista oloista juuri irtautuneihin miehiin, etenkin, kun verrattain vähäisellä työllä olisi koko tuvan voinut saada paljoa kodikkaammaksi. Mutta soturia tällainen turhanaikaisuus vain naurattaa. Mitä leirillä tekee sellaisella miehellä, joka ei pysty asuntoaankaan siivoamaan? Ankara elämä ja alituinen kiire koventaa siinä määrin mielet, ettei kukaan piittaa nahkapoikain nenännyrpistyksistä.
Meitä oli nyt tullut paimentamaan oma korpraalimme, gruppenführer (ryhmänjohtaja) Jussi S. [sen "luutnantti" S:n veli, josta Vilkuna puhuu. Tekijän huom.], vakava ja jyry mies, paljon maailmaa nähnyt, sitkeä ja tavattoman hillitty. Ensi työkseen komensi hän meidät ruuanhakuun. Saimme kuurata läkkipakit kirkkaiksi hiekalla ja vedellä, ja Silläaikaa kuin korpraalimme jakoi leipä-osuuttamme, marssimme me komppanian kyökin luo. Ikkunasta pistettiin astiat sisään, kokki kaatoi niihin kauhallisen soppaa, kukin sai makkaranpalasen käteensä ja sitten tupaan. Ruoka ei maistunut meistä hongalle eikä haavalle, vaikka se kieltämättä oli hyvää verrattuna myöhempiin annoksiin. Se oli jonkinlaista hedelmäsoppaa, joka sisälsi ryynejä, veskunoita, sokeria ja varmaankin myös suolaa, ja sitä tarjottiin — makkaran kera. Kukaan meistä ei syönyt sitä loppuun, vaikka olimme nälkäisiä. — Saimme nyt myöskin kuulla tavallisen täkäläisen ruokajärjestyksen: aamulla kahvia, päivällinen klo 12 tienoissa, 1/2 5 aikaan taas kahvia ja illalla maitosoppaa, — jota ainakaan minä en saattanut milloinkaan oppia syömään; mielestäni se muistutti liisteriä, jota meillä käytetään ikkunanpapereita kiinnitettäessä — toisinaan myöskin savustettua silliä, tai suolasilliä ja perunoita; sekä teetä.
Kun pöydät oli siistitty, ruoka-astiat pesty ja asetettu kauniisti hyllylle, marssittiin komppanian varastohuoneeseen pukuja noutamaan. Meille annettiin monesta kohden paikatut, veren tahraamat, mutta tarkkaan puhdistetut jalkaväen univormut harjoitusvaatteiksi. Kukin sai kaksi paria alushousuja ja sukkia, kaksi paitaa sekä saappaat ja nauhakengät. Saappaat eivät mitenkään tahtoneet sopia rinnasta suomalaiselle, saksalaisten jalka kun on pitkä ja litteä, aivankuin kapeaan voileipään olisi pistetty kahveli pystyyn.
Varastohuoneelta selvittyämme vietiin meidät saunaan, puhdistumaan syöpäläisistä, kuten sanottiin. Tämä sauna ei nyt ollut aivan suomalaista mallia. Se käsitti kaksi suurehkoa huonetta, joista toinen oli tietenkin pukeutumista varten. Betonilattia oli auttamattomasti ropakoinen; saunaan oli varattu suuri joukko korkeapohjaisia puukenkiä, joilla pääsi kuivin jaloin purjehtimaan sen yli. Kun nopeasti olimme riisuutuneet, alkoi katossa olevista suihkuista juosta tihutella kylmänhaileata vettä niskaamme. Kovaksi onneksi ei meillä ollut saippuaa, sillä se oli kunkin itsensä hankittava. Pyrki tulemaan vilu, mutta ei siellä kauan tarvinnut viipyäkään, sillä sotilaan saunamatka kestää vain noin 15 minuuttia. Uudet vaatteet pantiin päälle ja vanhat vietiin karvalakkineen päällystakkineen keitettäviksi, desinfisioitaviksi. — Kun ne aikojen kuluessa saatiin takaisin, ei niitä tahtonut omikseen tuntea, niin olivat ne rypistyneet.
Mainitsematta ei saa myöskään jäädä, että puukot, nuo suomalaisten pelätyt ja hirmuiset aseet, otettiin pois, varustettiin nimilipuilla ja vietiin varastohuoneeseen talteen. Sieltä ne annettiin vasta rintamalle lähdettäessä takaisin omistajilleen.
Sitten alkoi suursiivous. Tuvan permanto pestiin, samoin pöydät ja tuolit, ja kukin mies järjesti varastohuoneelta saamansa tavarat kauniisti hyllyosalleen. Vuoteet laitettiin kuntoon; niihin pantiin puhtaat, hyvät lakanat. Jokainen oli saanut kolme oivallista filttiä, jotka määrätyllä tavalla taitettiin pussimaisen, siniruutuisesta kankaasta tehdyn peitteen sisään. Hiiliä käytiin noutamassa, mutta kamiinaa ei saatu millään palamaan. — Kun puoli viiden tienoissa joimme kahvia, johon siihen aikaan vielä oli sekoitettu vähän sokeria ja maitoa, tuntui uudessa asunnossamme jo melko kodikkaalta.
Illemmalla riitti aikaa käydä Anttia tervehtimässä. Hänen tupansa, jossa miehet paraikaa puhdistivat kivääreitään, oli suuri ja paljon mukavampi, kuten tiiliparakkien huoneet yleensä. Siellä asui neljäkymmentä poikaa, joilla kullakin oli oma tavarakaappinsa, ja se oli ennen kaikkea lämmin. Tilanahtauden tautta oli meidät täytynyt sijoittaa kylmään, kesä-asunnoksi tarkoitettuun peltiparakkiin.
Kello 7 oli parole; luettiin ääneen seuraavan päivän työohjelma. Miehet olivat järjestyneet kahteen riviin ja perusasennossa seisten kuuntelivat korpraaliaan: Herätys klo 6 a.p., 7—8 luento, 8,30—11,30 harjoitusta kentällä, 1,30 saappaitten ja nauhakenkäin tarkastus, 2—4 voimistelu- ja pistintaisteluharjoituksia, 5—6 saksankielen opetusta, 6—7 kiväärinpuhdistusta, vaatteitten korjausta y.m., nukkumaan klo 9. — Olen maininnut tämän kaiken esimerkkinä saksalaisen sotilaan normaalityöpäivästä.
Oli vielä jäljellä juhlallinen toimitus. Heti parolen jälkeen vietiin kaikki uudet tulokkaat komppanian lukusaliin, järjestettiin kahteen riviin ja komennettiin olemaan hiljaa. Hetken kuluttua astui sisään upseeri, äsken mainittu majurin adjutantti, ja tulkiksi määrätty ryhmänjohtaja ilmoitti sotilaallisesti.
— Kahdeksan uutta miestä paikalla.
Sitten meille luettiin sekä saksaksi, että suomeksi välikirja, jonka mukaan me sitouduimme urhoollisesti taistelemaan Saksan puolesta millä rintamalla vain määrättiin, tottelemaan ehdottomasti saksalaisen päällystön käskyjä, sekä rikoksen tapahtuessa alistumaan saksalaisen sotalain rangaistaviksi. Tämä oli siis jonkinlainen lippuvala, joka meidän tuli vahvistaa pusertamalla asianomaisen upseerin kättä kunniasanamme merkiksi, sekä omakätisesti kirjoittamalla nimemme sitoumuksen alle.
Suusanallisesti selitettiin kyllä, ettei meitä missään tapauksessa vietäisi muuanne kuin itäiselle rintamalle, että siis kysymyksenalainen kohta välikirjassa oli pelkkä muodollisuus. Mutta siitä huolimatta oli jokaisen naama muuttunut totiseksi. Hämmästyneinä ja neuvottomina me vilkuilimme toisiimme pakoitetun hiljaisuuden vallitessa. Mitään tällaista emme olleet osanneet odottaa. Tiesimme kyllä, että meistä tehtäisiin sotilaita, olimme kyllä valmiit taisteluun, mutta vain Suomessa ja Suomen puolesta. Kaikkein korkeintaan oli ajateltu, että joutuisimme kenties itäiselle rintamalle, mutta vain siinä erikoistapauksessa, että tehtäisiin odotettu ja toivottu hyökkäys Pietaria kohti ja tuo hyökkäys näyttäisi menestykselliseltä. Nyt täytyi sitoutua kokonaan muuhun. Siinäkin tapauksessa, että Saksa alkaisi hävitä, tai tekisi erikoisrauhan Venäjän kanssa, olimme me velvoitetut yhä seisomaan rivissä ja mahdollisesti kaatumaan viimeiseen mieheen. Kuten sanottu, suullisesti kyllä toista vakuutettiin, mutta minkätautta oli sitten sitoumus laadittu tähän muotoon?
Epäilemättä on tässä raskain syytös, mikä liikkeen järjestäjille voidaan tehdä. Suomessa toimivat värvärit eivät antaneet riittävän tarkkoja selityksiä ja Haaparannalla tapahtuva kysely, josta jo on ollut puhe, oli pettävä kuin ansa. Tästä oli seurauksena, että useita nuoria miehiä oli varsinkin alkuaikoina tullut "upseerikouluun", työläisiä oli lähtenyt "paremmille ansioille" j.n.e. Minulle itselleni oli sanottu 6—8 viikon harjoittelun olevan välttämätöntä; sen jälkeen saksalaiset kyllä tietäisivät, mihin mies olisi sopivin. Tämän kaiken saattaa kyllä ymmärtää. Suomessa verhosi näitä asioita salaperäisyys, ja värvärit olivat siksi vaaranalaisessa asemassa, ettei heidän ollut hyvä juurtajaksaen joka miehelle kaikkea selitellä. Sitäpaitsi he tuskin olivat itsekään joka kohdasta selvillä. Mutta kuitenkin kaikitenkin olisi matkaan lähtijöiltä pitänyt kysyä, olivatko he terveitä, kykenivätkö marssimaan kolme neljä peninkulmaa raskas taakka seljässä, uskalsivatko sydänverensä isänmaan puolesta, oliko heistä yleensä sotureiksi. Nyt oli tänne saapunut ruumiillisesti liian heikkoja miehiä, sydänvikaisia, sairaita, jopa kyttyräselkäisiäkin. Tottahan toki Suomessa oli yllin kyllin sellaisia nuoria, jotka kaikesta tietoisinakin olisivat tälle retkelle uskaltaneet — vai epäiltiinkö sitä? — Toinen haitallinen seikka oli se, että niille suomalaisille, jotka sodan alusta olivat viruneet saksalaisissa vankileireissä, lähetettiin kutsu pataljoonaan. Tietysti he ottivat sen ilomielin vastaan, päästäkseen vain vapaaksi vangin tukalasta asemasta, ilman että heillä tarvitsi olla minkäänkaltaista innostusta asian aatteelliseen puoleen. — Kuten myöhemmin saamme nähdä, syntyikin näiden epäkohtien vuoksi ikäviä rettelöitä.
Tulkkina toimiva ryhmänjohtaja huomautti meille, että kaikki tähän asti saapuneet olivat allekirjoituksen tehneet, ja sitäpaitsi selitti, että jos me kieltäydymme, ei meitä suinkaan päästetä kotimaahan, vaan saamme Saksassa odotella rauhantaloa, todennäköisesti joudumme vankileiriin. Tämä ehkä tuntuu kovalta, mutta täytyy muistaa, että joukossamme olisi saattanut olla — ja olikin — venäläisiä vakoojia.
Näin ollen meillä tuskin oli muuta mahdollisuuttakaan kuin kirjoittaa. Omasta puolestani tein sen vallan kevein mielin. Upseeri puristi meitä kutakin kädestä, toivottaen menestystä uudelle uralle, ja niin saimme marssia tupaan.
Pöydällä oli meitä odottamassa läkkinen vesikannu täynnä höyryävää teetä, jota aina avulias korpraalimme oli noutanut, vaikkei se suinkaan kuulunut hänen toimiinsa. Äänettöminä ja kenties hiukan masentuneina ryypiskelimme sitä läkkisistä mukeistamme. Kellään ei tuntunut olevan jutteluhalua, ja korpraalimme, joka näytti ymmärtävän mielentilamme, vetäytyi nurkkaansa kirjoittelemaan, tekemättä ainoaakaan kysymystä.
Tuli maatapanon aika. Kun lattia oli lakaistu ja tupa kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, alkoi yksi toisensa jälkeen riisuutua. Valot sammutettiin. Ulkona tohisi kylmä tuuli, joka tunkeusi koleana majaamme, kantaen korviini yksinäisen hanurin sävelen lähiparakista. Kynttilänliekki, jonka ääressä korpraalimme yhä työskenteli, hänellä kun oli oikeus valvoa myöhempään, lepatti rauhattomasti, heittäen omituisia varjoja hänen kasvoilleen. Vilusta väristen kääriydyin peitteeseeni katsellen korpraalin vakavia, tyyniä piirteitä ja kirjoittavaa kättä, joka näytti paremmin soveltuvan toisiin tarkoituksiin. Sitten muistin tovereitani, etenkin molempia polyteekkareita, jotka olivat hienosta kodista… Ovi avautui ja päivystävä ryhmänjohtaja astui sisään.
— Alle zu Hause? (Kaikki kotona?)
— Jawohl.
— Gute Nacht! (Hyvää yötä!)
Vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin kuului joku köhähdys, joku rauhaton käännähtely vuoteella. Vihdoin yhä useammasta kohden raskasta, tasaista hengitystä… Ajattelin kotimaata, entistä elämääni, Annaa… Mieleeni juolahti Ibsenin syvämietteinen paradoksi:
"Vain kadotettu on ikuisesti omaamme."
2.
ENSIMÄINEN PÄIVÄ.
Heräsin voimakkaaseen huutoon: Aufstehen! (Ylös!).
Tuossa tuokiossa oli hypättävä vuoteelta, peseydyttävä, ja peseydyttävä kunnollisesti, rinta, kainalokuopat ja käsivarret oli huuhdottava kylmällä vedellä. Sitten oli järjestettävä vuode tarkkojen sääntöjen mukaan, peitteen piti olla määrätyllä tavalla poimutettu, eikä lakanassa saanut näkyä ryppyjä. Tupapoika ja vesipoika (Stubendienst, Wasserdienst), jotka valittiin vuorokaudeksi kerrallaan, ryhtyivät hommiinsa; edellinen lakaisi lattian, jälkimäinen nouti kyökistä kahvia. Huone oli niin kylmä, että permannolla oleva lätäkkö oli riitteessä, mutta kamiina ei vain toiminut.
Seitsemältä alkoi luento. Kokoonnuimme pöydän ympärille, istuen suorina palleillamme kuin pyhäkoululapset ja korpraali ryhtyi selittämään sotamiehen alkeellisimpia velvollisuuksia, kunniantekoa, käyttäytymistä esimiehiä kohtaan, tupajärjestystä. Sitten saimme kuulla pataljoonamme kokoonpanosta: meillä oli neljä tavallista jääkärikomppaniaa, yksi konekivääri- ja yksi pionieri-komppania, joissa yhteensä oli tätä nykyä alun toistatuhatta miestä. Johtajana oli majuri Bayer ja meidän komppaniamme päällikkönä hauptmanni Bade. Kullakin komppanialla oli omat saksalaiset luutnanttinsa, vääpelinsä ja aliupseerinsa, joiden rinnalla toimivat suomalaiset ylennetyt miehet. Näistä suomalaisista oli korkein herra nimeltään hauptzugführer (pää-joukkueenjohtaja), jonka olkalapuissa oli merkkinä kaksi valkeata nauhaa ristissä, ja johon arvoon ainoastaan yksi mies oli kohonnut. Sitten seurasi oberzugführer (yli-joukkueenjohtaja), poleteissa kaksi leveätä valkeaa nauhaa rinnakkain, zugführer (joukkueenjohtaja), jolla oli yksi leveä ja yksi kapea nauha, gruppenführer (ryhmänjohtaja), merkkinä leveä nauha, ja hilfsgruppenführer (apuryhmänjohtaja), olkalapuissaan kapea valkonauha. Heitä oli kaikkia kohdeltava esimiehinä, viimeksimainittua kuitenkin vain erikoistapauksissa…
Kesken luentoa tuli joku sisään suurella ryminällä. Upseeri ei hän ollut, koska hänen olkapäillään ei ollut kiiltäviä poletteja, mutta tuima katse pienistä, erittäin terävistä silmistä ja kauniiden verevien kasvojen ilme osoittivat, että hänelläkin oli käskyvaltaa. Korpraali karjaisi täyttä kurkkua: achtung! (huomio!), ja kimmahti pystyyn. Sitten astui hän reippaasti tulijaa kohti, pysähtyi kolmen askeleen päähän löi kantapäänsä yhteen, jotta raudoitetut korot napsahtivat, painoi kädet sivuilleen ja ilmoitti: "Tupa numero X luennolla." Huuto oli meitä säikäyttänyt. Ällistyneinä katselimme toisiimme, emmekä tienneet mitä tehdä. Vääpeli Höfelmeyer — nimen kuulimme myöhemmin — mulkoili meitä vihaisesti ja sanoi terävällä äänellä: weitermachen! (jatkakaa!). Korpraali opetti nyt, että tällaisen karjaisun kajahtaessa, oli joka miehen hypättävä jaloilleen, käännyttävä esimieheen päin ja asennossa seisten tuijotettava häntä suoraan silmiin, kunnes hän antoi luvan liikkua. Saksalaiset itse huusivat achtungia ainoastaan upseereille, mutta kunnioituksen merkiksi oli suomalaisten tapana tehdä se vääpeleillekin. — Höfelmeyer kuunteli hetkisen ja kääntyi sitten ovea kohti. Jälleen sama huuto. Ja nyt me jo ymmärsimme toimia.
Sitten luento jatkui: Kussakin komppaniassa oli kaksi luokkaa A ja B. B-luokkaan kuuluivat uudet tulokkaat nahkapojat. Heitä opetettiin erikseen, pienissä ryhmissä, alkaen voimisteluliikkeistä, joista vähitellen siirryttiin varsinaisiin sotilastemppuihin. He eivät saaneet poistua leirialueelta ilman komppanianjohtajan tai vääpelin lupaa ja heidän palkkansa oli pienempi. Kun he olivat harjoitelleet 8—12 viikkoa, pidettiin koe, jonka perusteella heidät muutettiin A-luokkaan. Tällöin saivat he olkalappuihinsa vihreän merkkinauhan, vihreän ja hienon jääkärin univormun, jota kuitenkin käytettiin ainoastaan sunnuntaina ja juhlatilaisuuksissa, heille maksettiin täysi sotilaan palkka s.t.s. 33 Saksan penniä päivältä, ja he saivat mennä luvatta kylälle.
Kun luento oli loppunut ja kello ehtinyt neljänneksen yli 8, alkoi kuulua äänekkäitä huutoja: heraustreten! (ulos!). Mekin asetuimme tuvan ovelle riviin ja korpraalimme johdolla marssimme tiiliparakin edustalle, joka oli komppanian kokoontumispaikka. Kaikilta portailta tulvi jääkäreitä. A-luokkalaisilla oli päässä kaski, tasapohjainen, kaksoiskotkalla varustettu nahkakypärä ja selässä tornisteri, sotilasreppu. B-luokalla sitävastoin ei ollut mitään taakkaa ja kasken asemasta kenttälakki; uusimmilla ei ollut edes kivääriä. Oli siinä huutoa ja hälinää, aseiden kalsketta, teräviä saksalaisia komentosanoja ja herra ties mitä. Korpraalit ilmoittivat vääpelille tupakuntansa miesluvun, sitten alkoi vääpeli tarkastaa, olivatko vaatteet ja varustukset kunnossa sekä saappaat puhtaina. Armias taivas, jos joltain sattui olemaan esim. nappi auki. "Te olette hullu. Te tulette alasti ulos. Kas kun olette muistanut vetää housut jalkaanne." Sellaista sai kuulla tarpeekseen ja joskus ei asianomainen edes tiennyt, mikä tuon sanatulvan aiheutti.
Kun tarkastus oli toimitettu, komennettiin miehet kahteen riviin ja jako neljään. A-luokalta se kävi kutakuinkin, mutta mitä kauemmas tultiin vasemmalle, jonne nahkapojat olivat asettuneet, sitä oudommalta se alkoi kuulua, kunnes aivan uudet miehet, joita ei vielä oltu opetettu, kokonaan vaikenivat. "Ain, stvai, trai, viir, ain, stvai, trai, vier", siihen malliin se luisti. Sitten tankattiin ryhmäkaartoja ja ojennuksia.
Viimein tuli komppanianjohtaja, valkealla hevosellaan ratsastaen. Komennettiin ojennus, sitten katse johtajaa kohti ja seisomaan liikkumattomana, kunnes tämä oli huutanut: huomenta, toinen komppania! ja siihen jyrisevällä äänellä vastattu: huomenta, herra hauptmanni! Tietenkin saksaksi, jolla kielellä kaikkinainen komennus suoritettiin. — Lopulta siitä kumminkin selvittiin harjoituskentälle vesitornin luo, jonne oli noin kilometrin matka.
Satoi lumiräntää. Käsiä palelti, mutta kintaita ei saanut käyttää näin "kauniilla ilmalla", vaikka niiden ehdottomasti tuli olla mukana, vyön koukkuun kiinnitettyinä. Ja alkoipa siinä sitten huuto ja temmellys, jonka kaltaista en ollut kuullut. Oltiin aivan kuin sodassa jo. Kaikkialla, niin kauas kuin saattoi nähdä, oli sotapoikia, sekä suomalaisia että saksalaisia. Etäämpänä harjoitteli joku osasto asentoa, seisoen liikkumattomana kuin paperiäijät. Toiset juoksivat, tähtäilivät, hajaantuivat ampumaketjuihin, heittäytyivät pitkäkseen märkään maahan. Kuului ampumista, kuularuiskun rätinää. — Alussa tämä hirmuinen huuto oudoksutti. Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä toki vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy? Mutta meille selitettiin ylimielisesti, ettei meillä vielä ollut hajuakaan "disipliinistä" ja kehoitettiin yleensä pitämään suumme kiinni, silloin kun ei meiltä kysytty.
Alkeellisimpia temppuja harjoitellessa kuluivat määrätyt kolme tuntia verrattain nopeasti. Hajallaan olevat ryhmät kutsuttiin nyt kokoon, järjestettiin, annettiin marssikomento ja käskettiin laulamaan. Hetkinen hapuiltiin ääntä, mutta sitä komeammin alkoikin sitten kajahdella:
Paljon on kärsitty vilua ja nälkää
Balkanin puolella taistellessa.
Voi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola,
ei ole maata sen vertaista.
Kuinka se lämmitti ja muutti mielialan, tämä Suomen kaartilaisten vanha, surunvoittoinen, yksinkertainen laulu! Ja millä voimalla se vyöryi nuorista rinnoista! Sydämeni sylkytti ja väreitä kulki läpi ruumiini. Sillälailla! Nyt alkoi tuntua missä joukossa olin. Sitten välähti mieleeni äkillinen kuva: Gladiaattorit! Uudet gladiaattorit! Rohkeat, toivottomat, kuoloon valmiit! Isänmaan gladiaattorit, jotka olivat entisiä paljon ylempänä siksi, että heidän sieluissaan paloi kirkas, jalo aate… Ja edelleen kajahteli laulu:
Aurinko nousee ja aurinko laskee
Suomemme soreoilla saloilla.
Voi kallis kotimaa…
* * * * *
Tuskin olimme saaneet vyöt päältämme ja ehtineet hieman hengähtää, kun kuului huuto: ulos ruokaa hakemaan. Päivystävä ryhmänjohtaja järjesti komppanian kahteen riviin ja vei sen kyökin luo. Sai siinä räntäsateessa seistä kotvan aikaa, ennenkuin tuli vuoro pistää pakkinsa ikkunalle ja antaa päivystäjältä saamansa ruokamerkki kyökki-aliupseerille. Käsiä palelti, ja kun ei niitä saanut panna housuntaskuihin, tuntui toimitus kestävän sietämättömän kauan. — Kokki kaatoi kuppiin oivallista papusoppaa, siksi runsaasti, että me, vielä täydessä lihassa olevat, emme jaksaneet syödä sitä loppuun. Toisin oli vanhojen jääkärien laita. Heille ei se riittänyt. Joku koetti keinotella itselleen kaksi ruokamerkkiä, huolimatta siitä, että se oli kiellettyä, toiset taas palasivat anomaan "lisuketta", ja ellei sitä omasta keittiöstä liiennyt, juoksivat he saksalaisten kanttiineihin — tapa, joka myöhemmin kiellettiin. Tämä ankara ja suomalaisille ominainen ruokahalu johtui osaltaan siitäkin, että leipää annettiin kuudeksi päiväksi kerrallaan. Kun päivän osa oli niukka, eivät miehet malttaneet hillitä itseään, vaan useimmiten lopettivat leipänsä jo kolmessa vuorokaudessa. Selvää on, että limputtomain aikain nälkä oli kuitattava sopalla.
Mitään erikoista ruokalepoa ei ollut, sillä vuoteelle ei saanut mennä päivällä. Päinvastoin oli täysi työ siivotessa saappaitaan apellia, tarkastusta varten, joka kuten sanottu oli puoli kaksi. Jalkineissa ei saanut olla pienintäkään lian merkkiä, yksinpä pohjanaulat ja korkoraudatkin oli puhdistettava. Ja kello kahdelta marssittiin niillä taas semmoisia teitä, joilla oli nilkkaan asti kuraa!
Iltapäivän harjoittelu oli hiukan vapaampaa, jopa viimeiset parikymmentä minuuttia leikittiinkin, tietysti sotilaallisella hieman kovakouraisella tavalla. Kukin ryhmä valitsi esim. yhden miehen, joka nosti takinliepeensä, pyllistihe, senjälkeen kuin hänen silmänsä ensin oli peitetty, ja sitten toiset kämmenillään läiskäyttelivät aimo mälliä kireään paikkaan, sokon koettaessa arvata, kuka lyöjä oli.
Puoli viiden kahville olimme jo osanneet ostaa kanttiinista, sotilasmyymälästä, jollainen kullakin komppanialla oli, keksiä, kondenseerattua maitoa, sokeria, hunajaa, tai marmelaadia. Mutta siihen olivatkin loppua vähäiset pennimme. Kuinka sydämestäni kaduinkaan, etten ollut varannut enemmän rahaa mukaan. Verrattain halvalla olisi nyt voinut tehdä elämänsä paljoa mukavammaksi, kanttiineista kun sai ruokaakin annoksittain.
Saksankielen opetustunnilta oli ylioppilailla oikeus jäädä pois, mutta heidän tuli pysytellä tuvassa jotakin saksalaista kirjaa lukien. Ja kun kivääreitä ei vielä oltu meille annettu saimme puhdistustunniksi hankkia työtä vaikka mistä, mutta saapuvilla piti kaikkien ehdottomasti olla. Niin tuli vihdoin kello seitsemän ja kultainen vapaus alkoi — yhdeksään asti.
Päivän työ ei siis ollut erittäin raskas, mutta joka hetki oli kiusaavan tarkasti täytetty touhulla. Mitä tarkoitti tämä tuskallinen pikku-tarkkuus, äärimmilleen kehitetty täsmällisyys ja alinomainen hyörinä? Oliko se aijottu opettamaan miestä säntilliseksi ja kärsivälliseksi, vai tahtoiko se estää häntä ajattelemasta, kaipaamasta, uneksimasta, koska tämänlaatuisen sielullisen toiminnan väitetään olevan sotilaalle turmioksi? —
Vietettyämme vapaatunnit mikä missäkin — ja osan aikaa kulutti tietenkin illallinen — läheni jälleen maatapanon siunattu hetki.
Niin oli aamusta ja ehtoosta tullut ensimäinen päivä.
3.
SUNNUNTAI.
Sunnuntaina sai nukkua seitsemään asti.
Kun aamukahvi oli juotu, nouti A-luokka sunnuntaipukunsa, jääkärin univormun, varastohuoneesta, missä sitä arkipäivinä säilytettiin. B-luokka sai tyytyä harjoitteluvormuun, jonka kuitenkin tuli olla mitä huolellisimmin puhdistettu.
Puoli kymmenen aikaan oli tavallisesti tarkastus, jossa kunkin tuli esiintyä ulosmenokunnossa. Katsottiin oliko parta ajeltu, tukka lyhyt — jakauksen paikkakin oli määrätty, vasemman silmän kohdalle — ja mies yleensä siisti ja puhdas. Senjälkeen harjoiteltiin kunniantekoa noin tunnin ajan, sitten saivat — pojat palata tupiin, jotka lauantaina oli perinpohjin pesty ja järjestetty, odottamaan hyvää sunnuntaipäivällistä lihapaisteineen ja marjahilloineen. Iltapäivä oli useimmiten vapaa, joskus kuitenkin tehtiin yhteisiä kävelyretkiä. Jaettiin lupalippuja kyliin ja läheisiin kaupunkeihin; aluksi kaikille, loppuaikoina vain ylennetyille miehille.
Päivällisen jälkeen kokoontui omista kyvyistä muodostettu torvisoittokunta parakkien edustalle esittämään joitakuita kappaleita. Saatiin kuulla suomalaista musiikkia, olipa täällä sävelletty pataljoonalle oma marssikin. Vihreätakkeja parveili joka taholla. Ja kaikkialla kuuli heidän puhuvan kotimaasta, milloin entisiä elämänsä vaiheita kertoillen, milloin vakavampia asioita pohtien. Ne olivat yksinkertaisia tyyniä sanoja, usein leikillisiä ja huvittavia, mutta siitä huolimatta kuulsi niiden alta suuri isänmaanrakkaus ja alistunut kaipuu. — Toiset istuivat lukusaleissa, joita kullakin komppanialla oli yksi. Näihin huoneisiin oli sijoitettu piano, seinillä oli sotakarttoja ja pöydillä runsas joukko saksalaisia sanoma- ja kuvalehtiä. Suomalaisia lehtiä saatiin tänne perin vähän, nekin saapuivat vanhentuneina ja hävisivät kuin kulta varkaan taskuun.
Balttilaiset, joita pataljoonassamme — useiden meikäläisten mieliharmiksi — oli parisenkymmentä, seurustelivat etupäässä vain toistensa kanssa, ja olihan se luonnollista jo kielenkin perusteella. Suomalaiset nimittivät heitä juutalaisiksi, eivätkä tuntuneet heitä oikein kärsivän; sitävastoin olivat he hyvissä väleissä majurin kanssa, jota heidän kielitaitonsa ja notkeaselkäisyytensä miellytti. — Meikäläisten suureksi tyydytykseksi osoittautuivat nämä lipevät herrat rintamalla aika pelkureiksi.
Kun katseli tuollaista jääkäriryhmää, joka istuskeli esim. lukusalissa, yhden soittaessa, tai pianon säestyksellä hyräillessä jääkärin laulua, joka täällä oli tehty ja sävelletty, ei voinut olla huomaamatta, että kaikille oli yhteistä sama tyypillinen kalvakkuus, sama hiljentynyt nauru, sama tietoinen, päättäväinen levollisuus. Tuntui siltä, kuin olisivat suomalaiset vasta täällä, vieraassa maassa, huomanneet kansallisen jäykkyytensä ja hitautensa — ja kyllähän päällystö harjoituksissa piti huolta siitä, ettei se unohtunut — ja tämän hitauden näyttivät he ottaneen kunnianasiakseen. He keskustelivat tekemättä minkäänkaltaisia eleitä, verkalleen he käänsivät päätään, nostivat paperossin huulilleen tai muuttivat asentoa. Ja tämän levollisuuden he säilyttivät rintamallakin; yhtä laiskasti he siellä vilkaisivat sivulleen, jos granaatti tulla tupsahti lähettyville, osoittamatta minkäänlaista halua väistää.
Ei. Ei tämä ollut kevytmielistä väkeä, seikkailijajoukkoa, kuten kotimaassa joskus oli kuullut sanottavan. Kyllä he olivat totisia miehiä, jotka empimättä olivat totelleet nuoren sydämensä ääntä. Hurjapäisimmätkin tuntuivat täällä merkillisellä tavalla talttuneen. — Tietysti oli poikkeuksiakin. Toisinaan, kun jotkut olivat kylän ravintoloissa ottaneet liian monta ryyppyä, saattoivat he kuohahtaa, nousta näyttämään "Suomen pojan notkeutta", arvellen että mies, joka pystyi ajamaan saunallisen ryssiä pellolle, kykenisi kyllä osoittamaan muutamille saksalaisillekin, mistä viisi hirttä oli poikki. Mutta tämä kaikki oli tilapäistä ja ohimenevää.
Oli muuten merkillistä, kuinka paljon perättömiä huhuja liikkui keskuudessamme. Milloin mikin tunnettu henkilö oli joutunut venäläisiin vankiloihin, milloin tiedettiin varmuudella ryssän nostavan sotaväkeä Suomesta. Ei uskallettu enää kirjoittaa kotiin, koska omaisia vainottiin näiden kirjeiden perusteella. Mutta varsinkin Ruotsin yhtymisestä sotaan, jota siihen aikaan toivottiin ja odotettiin, kulki mitä kummallisimpia ja sangen todelta kuulostavia juttuja.
* * * * *
Pyydettyäni luvan, lähdin Antin kanssa kylälle kahvilaan. Antti näytti perin hienolta ostolakissaan ja vihreässä jääkärin takissaan, jonka olkalappuihin oli ryhmänjohtajan valkeat nauhat ommeltu.
— Koska minä olen sinun esimiehesi, puheli hän naureskellen, niin muistakin kävellä vasemmalla puolellani ja vähän taampana. Etenkin tulee sinun pitää mielessäsi, että teet kunniaa vastaantuleville upseereille.
— Olen iloinen, jatkoi hän tilattuamme "bierit", että jouduit kanssani samaan komppaniaan. Bade-ukko on kyllä ankara ja hermostunut, jopa häijykin, mutta myöskin kyvykäs, eikä toista komppaniaa suotta pidetä pataljoonan parhaana, varsinkin mitä äkseeraamiseen tulee. Meidän miehiähän se on suomalaisten korkein herrakin, hauptzugführer J. Lujilla tosin saat olla, mutta kyllä kaikki hyvin käy, kun vain olet säntillinen ja virkku… Miltä sinusta muuten alkaa tuntua?
— Outoa on vielä, en osaa sanoa. Mutta mielelläni tahtoisin vähän kuulla tämän pataljoonan alkuvaiheista.
— Kaikki te sitä utelette, te uudet, vastasi Antti hymähtäen. Niin, johan sitä on täällä oleiltu, vuosi tulee täyteen juuri näinä päivinä. Siellä Helsingissä syntyi aluksi, kuten kai olet kuullutkin, muutamien ylioppilaiden keskuudessa kysymys — väitetään sen kehkeytyneen samanaikaisesti sekä suomalaisten että ruotsalaisten taholla — eikö tällaisena levottomana aikana, Suomen ollessa sotakykyisiä miehiä vailla, olisi syytä hankkia erinäisille henkilöille militääristä tietoa ja kouluutusta mahdollisten tapausten varalle. Puhuttiin, touhuttiin, innostuttiin, käytiin kysymässä neuvoa viisailta miehiltä, joilla kuitenkin oli vanhain tavanmukainen, epäröivä käsityskanta, ja tultiin lopulta niin pitkälle, että päätettiin pyytää ruotsalaisia upseereita opettajiksi. En tiedä mistä syystä Ruotsista ei löytynyt sopivaa harjoituspaikkaa, jonkatähden sitä kysyttiin Saksasta. Ja täältä nyt vastattiin, että jos he kerran antoivat paikan, niin oli heillä myöskin opettajat. Sillä lailla asiat kehittyivät ja helmikuussa 1915 saapuivat ensimäiset miehet. — Aluksi kävi kaikki pfadfinderliikkeen, partiopoika-liikkeen varjolla ja sen mukainen oli pukukin. Me, täyskasvuiset miehet, esiinnyimme polvihousuissa, jaloissa nauhakengät, leveälierinen hattu päässä ja pusero päällä, ja näissä ohuissa vaatteissa saimme rämpiä tuulessa ja sateessa. Opetus oli kyllä täysin sotilaallinen ja hyvä; ja yleensä oli olomme sentään mukavampaa kuin nykyään, eikä kuri ollut läheskään näin ankara. Meillä oli esim. passaripojat, kuten upseerimiehillä ainakin ja syöminen kävi hiukan toiseen malliin, oikein lautasilta. Harjoittelun piti kestää vain muutamia viikkoja, mutta varsin pian huomasimme, ettei sitä niin vaan kädenkäänteessä sotilaaksi tulla, ja kun majuri Bayer oli kovin innostunut asiaamme, venyi oppiaikamme venymistään. Asia pitkistyi ja mutkistui, hapuiltiin sinne tänne, kesällä oli joukkomme jo aivan hajaantumassa ja jokainen, ketä halutti, sai lähteä pois. Mutta meillekin oli alkanut jo selvitä asian suuri poliittinen puoli, joten pysyimme sitkeinä ja majuri meni hellittämättömyydessään aina keisariin saakka, johon meidän äkseeraus- ja varsinkin ampumataitomme oli tehnyt edullisen vaikutuksen. Ja monien mutkien jälkeen perustettiin vihdoin Kuninkaallinen Preussilainen 27 Jääkäripataljoona. Aluksi oli siinä vain kaksi komppaniaa ja siihen ajateltiin ottaa vain määrätty luku miehiä, mutta kun Suomesta ilmoitettiin, että siellä oli paljon halukkaita lähtijöitä, varattiin enemmän tilaa, pataljoona alkoi nopeasti kasvaa ja tekee sitä paraikaa kaikkein kiihkeimmin. On sen kehitystä ollut hauska seurata, meistä vanhoista veteraaneista on jo tehty teille esimiehiäkin, mutta on täällä ollut olemista ja on sitä saatu hammastakin purra. Eivät nämä saksalaiset suomalaisen luonnetta oikein ymmärrä, eikä heillä meidän maastammekaan ole kovin laajoja tietoja. He pitävät meitä mongoolilaisena villikansana ja ihmettelevät, jos johonkin kykenemme. Oli esim. varsin huvittavaa, kun tuhatjärvien maan pojille opetettiin teoreettisesti soutua, selitettiin, miten oli meneteltävä ja kuinka vesi, vaikka se olikin niin liikkuva elementti, kuitenkin kykeni vaikuttamaan airon lappeaan samoin kuin tukikohta vipuvarteen. Kun opettaja senjälkeen sivumennen kysäisi, sattuiko joukossa olemaan ketään, joka osaisi soutaa, ja kun joka mies nosti kätensä, hämmästyi hän tavattomasti ja oli suuttua: Ei täällä saanut laskea leikkiä, hän tarkoitti täyttä totta. Ja kun hänelle vihdoin selvisi, että me tosiaankin omasimme tämän ihmeellisen taidon, ei hänen ällistyksellään ollut rajoja. Samoin kävi uimaretkellä. Meitä kehoitettiin menemään veteen kainaloita myöten, kääntymään rantaan päin ja rohkeasti heittäytymään vatsalleen; käsi ja jalkaliikkeet oli tietenkin sitä ennen tarkkaan neuvottu. Ja kun pojat olivat saaneet päältään, niin yksi painaa trudgenia, toinen crowlia, kolmas sukeltaa viisi kuusikymmentä metriä, saksalaisten ällistellessä mokomia vesi-eläimiä. — Paljon meissä vanhemmissa muuten on pessimistejä koko tämän hankkeen suhteen. Se ei suinkaan tahdo sanoa sitä, että olisimme masentuneita ja haluttomia, päinvastoin, me ymmärrämme hyvin, että tässä on suuria kyseessä ja että nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan, mutta se on kokonaan eri asia kuin ehdottomasti uskoa onnistumiseen. Ikävintä on, että kotoiset asiat jäivät niin järjestämättä, sillä eihän sitä osattu aavistaa, että täällä vuosikausia viivyttäisiin. On niin vaikeata ja vaarallista kirjoittaakin ja rahan saanti miltei mahdotonta.
Antti vaikeni hetkiseksi, räpytteli silmiään maahan katsoen, tuntui tapailevan sanoja ja jatkoi vihdoin äänellä, jossa hillitty liikutus vain aavistuksena väreili.
— Olihan sitä minullakin sellainen heilan tapainen, kuten kai tiedätkin, taisi jo olla vähän niinkuin sormuksistakin puhe, minulle kun oli hyvä toimikin tarjolla, mutta ei ole kirjoittanut. Kotoa on sentään tullut jokunen lyhyt viesti.
— En minäkään Helmiä tavannut, vaikka pyysit kirjeessäsi terveisiä sanomaan. Mutta kyllä hän hyvin voi ja kaiketi sinua muistaa.
Kun Antti oli maksanut oluemme ja me lähdimme kahvilasta, sanoi hän:
— Täällä sitä oppii rahalle arvoa panemaan. Markalla tekee ihmeitä. Muistakin korjata kaikki, mitä satut löytämään, olkoonpa se vaikka langan pätkä taikka naula. Ja pidä kamppeesi järjestyksessä. Järjestys, se on tunnussana, kaikkialla järjestys, aina vaan järjestys. Se on täällä suurin vaiva ja suurin hyve.
Kysyttyäni, mitä hän arveli rintamalle lähdöstä, alkoi hän kertoa.
— Niin, onhan siitä ollut huhuja ja melua jos jonkinlaista. Koska ollaan lähdössä Suomeen, toisinaan laivoilla, toisinaan Ruotsin kautta, koska taas Venäjän rintamalle. Joulun jälkeenkin sen piti varmasti tapahtua, mutta ei ole mitään koko hankkeesta kuulunut. Ja kunpa täältä pääsisikin, joskus tahtoo jo kyllästyttää ja aika tuntua pitkälle. — Sinusta on ehkä kummallista, että joku saattaa pyrkiä rintamalle, jota siviili-elämässä pidetään niin kauheana paikkana. Mutta kunhan olet muutaman viikon takonut kivääriä olkapäähäsi, niin muuttuu kyllä mielesi. Minun käsitykseni näes kun on sellainen, että saksalainen sotamies kiusataan leiri-elämällä, sen yksitoikkoisuudella ja tuskallisella pikkutarkkuudella niin uuvuksiin, että hän tuntee suoranaista iloa päästessään rintaman vapaampiin oloihin.
* * * * *
Antin tuvassa pelasivat pojat pennin hoitoa. Muuan veteli nurkassa hanurilla "Iitin-Tiltua" toisen naksuttaessa tulitikkulaatikolla kätevästi tahtia. Huonojen saksalaisten paperossien haiku kiirieli sankkana pilvenä ilmassa. Kieltämättä oli hiukan ikävää. Mutta oli myöskin jotakin toivottavaa ja odotettavaa, sillä lomalla-olevain miesten onnistui usein salavihkaa ostaa leipää, josta kotiinjääneetkin pääsivät osallisiksi. Leipää, kultaista jumalanviljaa, jonka arvo vasta täällä oli opittu tuntemaan.
4.
MARSSIHARJOITUS.
Tavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella ilman kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä, muodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan poikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että meidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä oli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana päivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti kaikkien olla samoin varustettuja.
Jo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli järjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen harmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät, sukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä marssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti käsittelemään kivääriä.
Aamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku laskettiin, varustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se alkoi. Samaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin perään. Vapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain miellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea 80 cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi, pyrki astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut osata katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli varoitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului heti terävä ja tyly: aufgehen!
Tiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää, joka vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin kilometrin päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina tunnin kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi, jolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa, jos saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen: olimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli tiellemme esteitä ja ansoja.
Vähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa. Tornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin veitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi vain kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me nahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle sattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus kasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko kokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan, pitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista nykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu, pysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung! (ojennus!) vordermann! (etumies!).
Väsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja saappaat ilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää nostellut. Puhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia lyhyitä köhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan. Hiljaisena, punoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin…
Ruokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli paljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten sotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista ja niiden kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta. Muutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja kastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään erotti.
Sitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa meidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä ensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt taistelun kulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai marssia pari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen kenttävartioon. Sade oli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja alkanut kovasti tuulla. Meitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui sekä väsymyksestä että vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan, mutta karaistunut ryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä saksalaiset soturit olivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata vetisillä soilla, tai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään päähän pälkähtänyt valittaa.
Lopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu kylän taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen makuusuojan, minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi vaikutti sekin seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin muutaman navetan etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen kylmä, sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä runsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät. Ateria tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli loppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti ymmärrettävällä murteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä koleaan makuupaikkaamme.
Lattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä kahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen permantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo senkin vuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys ja varjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa. Omasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän olivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat ja kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi saattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin nurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja viluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja palttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi, tunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei vaan kuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista oloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin levottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi ja särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon ehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin entisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä sotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. —
Kuten sanottu, toisilla ryhmillä oli paljoa mukavammat yöpaikat. Useat heistä olivatkin riisuneet itsensä hälyytyksen vaarasta huolimatta aivan alusvaatteisilleen, ripustaneet saappaansa kuivamaan, ja nukkuivat suloisessa rauhassa lämpimissä vuoteissa. Tämä oli sitäkin onnellisempaa, kun pelättyä hälyytystä ei lainkaan tehty.
Myöhemmin yöllä, kun unta vain ei tullut, alkoi minua siinä määrin viluttaa, että olin pakotettu nousemaan ylös. Kävelin hetken ulkona, mutta tuuli tunkeutui siellä ytimiin saakka. Sitten älysin mukavamman paikan: menin navettaan. Pistin tupakaksi, halailin lämpimikseni ammuja, joita siellä olikin vain neljä ja pidin niille liikuttavia ja lempeitä puheita kotoisista ihanuuksista. Nukkumaan siellä ei voinut asettua, sopivan paikan puutteessa, mutta olin sangen tyytyväinen, kun vilu ei enää niin hyristänyt ja torkuin seisoallani tuontuostakin karvakorvaa hyväilevästi raaputtaen.
Ennen pitkää tämä salainen saunani sai uusia vieraita. Yksi ja toinen tovereistani oli herännyt viluun ja pistäysi navettavisiitille tupakoimaan ja lämmittelemään. Siinä heitä nyt seisoskeli, kumaraisina ja kädet housuntaskuissa, kaalia hakkaavien hampaiden raossa hehkuva paperossi tai tutiseva piippu…
Aamulla anivarahin lähdettiin taivaltamaan kotia kohti. Sanomattakin on selvää kuinka arat ja painavat jalkani olivat. Joitakuita perin uupuneita ja sairaita lähetettiin kyllä junalla takaisin leirille, mutta heitä kohdeltiin niin ylimielisesti ja tylysti, että en halunnut hellittää niin vähällä, vaan päätin yrittää loppuun asti. — Kuljettuamme noin peninkulman pysähdyimme erääseen kylään kahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen juoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin tapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että me olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät toivat meille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin ilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja kukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin mahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti saatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään ottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja murjottiin kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa, paiskasi sen keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen anastaa mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta. Ja näiden miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen menettely hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään tarjottimelle. Tunsin suuttumusta ja inhoa — sillä en vielä tuntenut nälkää. En silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä, joilla ei ollut rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista keksiä, omenakakkuja, hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla tyytyväisiä, jos palkka riitti tupakkaan.
Sitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita ei enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän kuin lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten kävellessä tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei vierustoveria. Vain eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa etumiehen jälkiin sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta. Ja väliin soi kuin piiskaniskut: aufbleiben, richtung! — Rivistä ei tietenkään saanut poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku uupunut kasvot vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä kulkevalle upseerille voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen ja ankarain sanain kannustamana alkoi hän uudelleen laahustaa mukana, enää tuskin tietäen, missä oli. —
Omille harjoituskentille saavuttuamme oli vielä kova taistelu edessä. Kolmas komppania oli siellä vihollisena vastassa. Noin kilometrin pituisen lakeuden yli saimme juosta, heittäytyä maahan, taas nousta ja juosta, pitkiin ampumaketjuihin hajaantuneina. Viimeiset voimani ponnistaen seurasin mukana, mutta myönnän, ettei hölkkäni ollut enää mitään juoksua. Hyökkäsimme yhä eteenpäin kunnes viimein komennettiin kiväärit tanaan ja hirveän hurraan kaikuessa rynnättiin pistintaisteluun. Hetkeksi haihtui kaikki väsymys. Tämä oli aivan kuin täyttä totta jo, ja kiihtyneinä, silmien villisti kiiluessa hikisistä kasvoista syöksyivät jääkärit voittoon tai kuolemaan. — Sitten saatiin levätä. Torvisoittokuntamme oli lähetetty vastaan ja komeiden suomalaisten marssien kajahdellessa suoritimme ripeästi ja virkistyneinä loppumatkan.
Saksalainen sotaväki saapuu aina pysähdyspaikalleen paraatimarssissa, miten uupuneita sitten oltaneenkaan, ja niin tulimme mekin parakkien edustalle tömistäen jalkojamme kuin vasta liikkeelle lähteneet. Mutta kun siunattu weggetreten! (hajalleen!) vihdoin kajahti ja jääkärit riensivät tupiinsa, tuntui minusta, etten kauemmin olisi enää pysynyt pystyssäkään. Vaivoin sain kiskotuksi likomärät saappaat jaloistani. Sukat olivat mähjänä ja jalkapohjissa suuria rakkoja. Varsin mielelläni olisin käynyt vuoteelle, mutta se ei ollut luvallista ennen klo 8 illalla, sensijaan täytyi puhdistaa kiväärinsä ja pestä huolellisesti jalkansa. —
Näiden valittelujen yhteydessä on mielenkiintoista mainita, etteivät vanhat jääkärit olleet juuri millänsäkään koko marssiharjoituksesta. Pulmakseni omasta korpraalistamme, ei hänessä, lukuunottamatta lievää kalpeutta, huomannut lainkaan väsymyksen merkkejä. "Miltäs pojista tuntui?" kysäsi hän naurahtaen ja lähti sitten toimituksilleen yhtä reippaana kuin ennenkin. Täytyy sentään huomauttaa, että korpraali oli parhaita marssijoita ja kaikin puolin perin karaistunut. Rauhallisella tavallaan hän meille selitteli, että jahka me totumme, ei tällainen kävelyretki tunnu kovinkaan, vaikka se outoa hiukan koettelee.
5.
SAIRAANA.
Jokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus. Kussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan, avojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein myöskin vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi pahimpien rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan. Tällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen oli pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan esim. kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei hevillä unohtanut.
Minun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin, samoin kuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin, sairaalaan. Yleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet jalkavikojaan lääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen pintapuolista. Kun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei komppanian sairaat "reviiriin", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa lääkärin tuloa. Vastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri, vihreämekkoinen lihava ja velton näköinen mies, jota sanottiin täikenraaliksi, jopa niin yleisesti, etten hänen oikeata nimeään muistakaan. Tämä kohteli potilaita varsin ylimielisesti, varsinkin lääkärin poissaollessa, kyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia huomautuksia, ellei vaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava. Rakot hän puhkaisi ja pani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa tiehensä. Minut määrättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä näyttämään.
Sairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän vuoteittensa päähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi. Kahdesti päivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet tupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä siivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei ollut kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs; joka tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen, tohtori Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli zugführerin arvo ja merkit.
Yöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä tuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja turtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä pakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa kuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä influensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut. Aamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.
Heräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja seisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten virantoimituksessa olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua teki hän joka aamu uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank? (onko kukaan sairas?) ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi hän sen kirjaansa ja poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten kömpiessä kangistunein jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut kuunnella, vaan tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat polyteekkarit olivat perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L. torkkui yrmeänä tuolillaan, sällismiehet vehkeilivät keskenään, "kapteeni" yksin oli tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme siirretty neljä muuta jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika, toinen pitkä, hieman velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti siltä kuin olisivat housut yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen Ruotsin alamainen ja neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen, hienosteleva ja aina tyytymätön herrasmies. Hän sattui juuri tänään olemaan tupapoikana ja suurella nautinnolla olin seurannut hänen lattianlakaisupuuhiaan, nyrpistyksiään ja epäröintiään. "Pitääkö sitä nyt thodellakhin? Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt." "Sinusta nyt ei ainakaan tule soturia", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä tullutkaan. Sillä varsin pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra vapautusta koko pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja onnistui siinä kuin onnistuikin.
"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta tullaan hakemaan", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin olin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo huusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin, ajattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin ontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa. Meidät järjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.
Kuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa koputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä miltei aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus tai munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista vapaana, en suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka todellakin olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman ihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen soturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita välimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia naistentauteja. — Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava huomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun ja jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin heikkona, lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli erinomaista ja ruokakin paljoa parempaa.
Vaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut lupaa käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty "sisäpalvelukseen". Tavallisesti vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen järjestelemään tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen, mutta kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa rauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa palamaan. Kirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin avonaiseen kuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä postimaksu vuorostaan suurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin Berliiniin, jossa oli sensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin, Tukholmaan. —
Kello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet iltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja suoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli. Kolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja talollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän kun oli matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt väkipakolla kuljettaa häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme teki heihin masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että olisin koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin olin heille suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea ruokaa meidän puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin tyynesti, ettei niitä sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä tavoin ensi töikseen pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi niin kituen, että se niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta selitin, kun pojat päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä nyt oli ollessa, kun lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut meidän tullessamme. Olin tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin, tyynesti kuvailin marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin asia maailmassa, mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja. Omituisinta on, että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat ilman muuta menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja alakuloisemmiksi uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä näyttivät vanhat. Kaiken lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla tehtävä edellä kerrottu "lippuvala", ja äänettöminä kiipesivät he lukusalista palattuaan vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä. Vasta silloin silmäni ikäänkuin aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä oli ollut tämä ilkeys? Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että oli nähnyt toisten kärsivän samalla lailla kuin kerran itsekin? Kuinka pikkumainen onkaan sentään ihmisluonto… Minut valtasi niin hempeämielinen liikutus, että olin vähällä ruveta pyytelemään anteeksi. —
Kovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna. Huojennukseksi sain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot ensimältä olivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja hammasta purren astui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin ennen kotimaassa terveillä.
6.
NÄHTYÄ JA TUNNETTUA.
Oli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin tapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut harjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller, keskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun taipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania rintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui viisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä muuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin, selitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka olivat tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä kilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat laiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää ja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin. "Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli monta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan heittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki sanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä miehet olivat todellakin sairaita.
Kun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki johtui. A-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on mainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti kolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan tästä tietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle raskaimmat harjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa poikia säästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25 kilometriä, oli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten nääntyivät. Pari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät tiepuoleen kykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan, ja koko komppania palasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt olin nähnyt, mikä tuli jälkeen jääneiden osaksi.
Rangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia, maahan syöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva soturi sai siitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten tällaiset uupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen tuntevani sotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että liika oli liikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista ja kasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. —
Kokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella hauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas, hieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka vakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu ilmaisi julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen silmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan leimusi niissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa ottelussa oli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja määrätty parantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin hänen johtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa rintamalla perikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade komentanut miehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa luotituiskussa heidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes komppania oli ammuttu viimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa kannettu kentältä. Myöhemmin oli hän saanut uuden komppanian haltuunsa, mutta kun senkin oli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää — niin ainakin väitettiin — liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi rintamalle päästetty. Sillä kiivas hän oli, aivan mielettömyyteen saakka. Luullakseni häntä vaivasi joku hermotauti, joka saattoi johtua haavoista. Aamusittain, tervehtiessään komppaniaa näytti hän useimmiten sangen tyyneltä. Istuen valkean ratsunsa seljässä, hiukan kumarassa ja terävästi vaanien kulmainsa alta, huusi hän komentosanansa juhlallisesti, pitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka sai hätkähtämään. Aivan yleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua: Das Gewiärrr — überrr! Mutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin hän alkoi komennella rintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö sattui suuttui hän silmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti, ettei mikään enää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi, tukehtumaisillaan omaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä pyörien ja vihertävinä leimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi raadoiksi, sioiksi ja koiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen sanaa tai edes tyytyväisyydenilmausta. — Kaikesta huolimatta oli hän etevä soturi ja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti myöskin hyvää huolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut mitään puuttua ja jos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit kunniansa. Kuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja pelättiin, niin rintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden epäjärjestysten aikana, kun hän jo oli poissa komppaniastamme, muisteltiin häntä rakkaudella, ja moni lausui toivomuksen: ollapa täällä nyt Bade-ukko.
Tällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer, josta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä nuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi mielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla hillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä kyllä oli yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi hän aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit ovat yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten herransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin. Rintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja kohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.
* * * * *
Jos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa luutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen ja rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta joka siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin jäntevä ja sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme on siinä määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä hienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen opetustapansa oli hillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi ikäänkuin lepäävänsä ollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta täytyy myöskin tunnustaa, että äkseeraus kävi ehkä veltommin ja pojat olivat leväperäisempiä kuin Baden läsnä ollessa.
Sattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan takaapäin ratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei miehissä ollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan jääkärinuorukainen näytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä huutoa ja tunnin jälkiharjoittelu koko komppanialle.
Sillä sellainen on saksalainen tapa, että jos yksikin mies tekee virheitä, saa siitä koko komppania kärsiä, eikä syyllistä rangaista erikseen. Se olisikin vaikeata, erehdyshän sattuu parhaimmallekin. Jos siis esim. joku myöhästyy kivääriä olalle viedessä, ei hänelle sanota mitään erikoista, sensijaan ilmoitetaan koko joukolle, että se harjoittelee huonosti ja määrätään rangaistusäksiisiä. Tämä on viisas temppu, sillä komppania pitää näin ollen itse huolen yksilöistään, sen sain nähdä samaisella kerralla.
Kun nimittäin illalla menin Antin tupaan, huomasin selvästi, että siellä oli jotakin tekeillä, ja pojat, joiden kanssa olin jo ehtinyt hyvinkin läheisesti tutustua, katselivat minua vihaisen näköisinä, ikäänkuin olisivat he tahtoneet ajaa minut ovesta ulos. Olin siitä hiukan ihmeissäni, mutta ennen pitkää asia selveni. Sisään astui nimittäin sama mies — tuvan asukkaita muuten — joka harjoituskentällä oli ollut leväperäinen. Silmänräpäyksessä oli häneen tarttunut neljä viisi jääkäriä, hänet nostettiin pöydälle ja istuinpakaroille alkoi sataa huimia lyöntejä nahkapiiskoista, jommoisia oli annettu vaatteiden pölyytystä varten. Samassa puhkesi kuin yhdestä suusta voimakas laulu: Olet maamme armahin synnyinmaa…, joka säveleihinsä kokonaan hukutti selkäänsä saajan huudot.
Tällaista toimitusta sanottiin remmi-apelliksi ja sitä käytettiin juurruttamaan disipliiniä muutamiin pahankurisiin. Kysymyksenalainenkin mies oli vielä rangaistusharjoituksissa niskoitellut, aiheuttaen ajan pidennyksen, jonka vuoksi hänelle nyt oli annettu sakin hivutus. Ja kyllä se näkyi vieneen nuorukaiselta sisun kaulaan.
Paitsi tätä sisäistä kaitselmusta, oli kuri muutenkin rautainen ja ankara. Tuskallisinta siinä oli, ettei jääkärille annettu juuri minkäänkaltaista tilaisuutta puolustukseen. Jos esim. aliupseeri luuli huomanneensa jonkun miehen tekevän rikoksen, ei miehellä ollut oikeutta sanoa: "Ei, herra aliupseeri, minä en ole syyllinen, voin sen todistaa." Taikka: "Salliiko herra aliupseeri, että selitän asian?" Hänen oli ehdottomasti pidettävä suunsa kiinni ja kantapäät yhdessä kuunneltava soimaukset. Ainoastaan siinä tapauksessa, että häneltä erikoisesti kysyttiin, oli hänellä lupa puhua. Hänelle saatettiin syyttä määrätä muutama päivä putkaa, ja hänen oli viattomanakin nöyrästi kärsittävä rangaistus. Vasta jälkeenpäin oli hänellä oikeus tehdä kirjallinen valitus, jos luuli voivansa todistaa syyttömyytensä. Ja jos hänen valituksensa hyväksyttiin, julistettiin hänelle armossa, ettei rangaistusta merkitty kirjoihin, joten se ei siis ollut esteenä hänen vastaiselle menestykselleen ja ylenemiselleen. Sillä hyvä!
Kerron esimerkin, joka kyllä tapahtui myöhempinä aikoina, Berliinissä. Erään kostosta aiheutuneen ilmi-annon perusteella — tekijä oli muuten Saksan alamaiseksi päässyt ryssä — syytettiin ryhmänjohtaja St:ä, joka oli ylioppilas, siitä, että hän oli elänyt aivan siivottomasti, ylenantaen majurimme oven edustalle. Varmuudella tiesimme me toiset, ettei St. kysymyksenalaisena iltana ollut käynyt edes siinä huoneistossakaan, missä mainittu törkeys oli tapahtunut. Siitä huolimatta sai hän seitsemän vuorokautta pimeätä putkaa, tietenkin ilman edelläkäypää kuulustelua, ja oli rangaistuksen kärsittyään niin masentunut, ettei viitsinyt ollenkaan ryhtyä valituksen tekoon. Hänen viattomuutensa tuli kuitenkin ilmi, eikä hänen arvoaan alennettu, kuten alkujaan oli ollut tarkoitus. — Tämänkaltaisia väärinkäytöksiä ei tosin tapahtunut usein, mutta mahdollisuus oli aina uhkaamassa. —
B-luokan alkeellinen elämä oli paljoa rauhallisempaa. Sitä johti offizierstellvertreter (upseerinsijainen) Vick, suuri, komeavartaloinen ja jäntevä mies, jonka polvet olivat taipuneet niin sisään ja taaksepäin, että hänen ruumiinsa näytti olevan eräänlaisen ristikon varassa. Hänellä oli erinomaiset opetuslahjat, ja kun hän esiintyi hillitysti, eikä käyttänyt haukkumasanoja, pidettiin hänestä paljon. Hänen erikoistaitonsa oli pitää yllä rautaista kuria ja järjestystä, osoittamatta ankaruutta. Rintamalla oli hän tavattoman rohkea, mutta siinä määrin julma eläimille, että ainakin minun käsitykseni melko lailla muuttui hänen luonteestaan.
* * * * *
Helmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset miehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin Runebergin päivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen päivällisen ei enää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin erikoiset illatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut suurtakaan tietoa.
Kaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi jonkinlaiset käräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka muistan erityisesti siitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja miehiä, aivan kuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa tilaisuuksissa. Epäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä päivänä saada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli alkanut, mitä toiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään seisoimme. Mutta sotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän eri meininki. Saimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme soimauksiin. Yksi syytti ylenneitä miehiämme siitä, että he olivat unohtaneet kansallisen erikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen aliupseerin tympäisevän kopean käytöksen; nahkapoikia he kohtelivat ylimielisesti ja äreästi, eivät seurustelleet kanssamme, eivätkä meille mistään puhuneet, arvellen kai, ettei meidän tarvinnut ollenkaan tietää pataljoonan asioista. Todistihan sitä tämäkin tilaisuus! Heille oli arvonsa noussut päähän, ja kylläpä silloin oli hullusti, kun suomalainen mies moisen seikan tautta joutui kunnianhimonsa huumauksen valtaan. — Toinen väitti ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui kieltä sujuvasti tai omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti parempiin kirjoihin ja verrattain pian ylenemään. — Tällaista oli, häpeä sanoa, meidän juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua ilman tulta, jotakin aihetta ehkä sentään oli näihin liioteltuihin väitteisiin.
Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä tuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti päivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin neliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä nimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat riviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että hilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.
Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin, kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut kohota.
Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit kasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko komennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana, mutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta, että täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen omansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä hänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen syvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän asiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu on hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista, välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille ja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on hän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden ohimolleen.
* * * * *
Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä, koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä, komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti vähemmän kuin saksalaisissa.
Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi pikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui elähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun. Jouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön kyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä, pienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden tarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.
Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme, joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta kuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.
Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa. Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.
Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina oli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua, jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää, jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen, mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.
Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai järjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut, että joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin tekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet lakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin, vaan tahtoivat vapauteen.
Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin luja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti vankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen heidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja hävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan oli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia syytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli valehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia töitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla. Syntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan lähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka komppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät meille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati; he kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä laajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että meillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto, joka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. — Lopulta kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.
* * * * *
Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä Bade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta kovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla, tarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen komppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain vaivoin hillittävissä.
Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle, jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö, sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta. Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä kuin Badella.
Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja tuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan" sotilaiden osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä saksalaisten talonpoikain pelloilla.
Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme, kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin sen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän ylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu kiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla. Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.
Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa. Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa, tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä, unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa hyvästellessä. — Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut, ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.
7.
VALMISTUKSIA.
Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen, kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa. Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi, jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.
Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua. Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin maljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli ilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa jyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain ilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä olemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä — tehtyämme pienen huvimatkan Itämeren ympäri.
Heti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat, alusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja palttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita, ja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään yksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun sopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen: telttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät, puhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi korppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla on aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain viimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen tornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo, lapio, kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat tukevasti painuivat maata vasten.
Jo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka selässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria kenttähyökkäyksiä tai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi tuntia juoksi paahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti saattoi epäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja lisätä voimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja kuluttanut.
Muistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan joukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari kunnianarvoisaa suomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli aamulla ani varailin lähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin peninkulman matka ja rynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun, mutta näitä seutuja tuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät väärälle tielle, josta oli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme peninkulmaa kertaakaan pysähtymättä, täydet taakat selässä ja pikamarssissa, ehtiäksemme ajoissa taistelupaikalle. Ilma oli helteinen ja ahdistava, mutta kestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme perille, niin hetkenkään lepoa suomatta komennettiin hyökkäykseen, yli aavan, kuumuudesta väreilevän kentän. Näimme kyllä suloisten suomalaistyttöjen vartalot etäisellä kunnaalla ja antoihan se voimaa, mutta liika oli sittenkin liikaa. Sen ryhmän johtaja, johon minä satuin kuulumaan, heittäysi maahan, oli kykenemätön enää nousemaan ja jäi siihen, läähättäen ja sortunein äänin kehoittaen meitä rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että luulin sen halkeavan, korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan kaikuessa syöksytty pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan asemaan, musteni maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt. — Kun sitten pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori B. kauniin ja lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta laulu sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian matalalta aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta eräänlainen hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä oli ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään innostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja palkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini, pahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: "Mitä helvettiä ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen tiedämme. Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin. Niin no, uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa." Varmaankin tämä kuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen vaikutusta.
Sillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme antaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä. Usein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet, selvittäneet meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään innostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me puolestamme olimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista kuntoamme.
Laulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli askeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa ruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut vieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky: puolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa tietä pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä jono, mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi eteenpäin, aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä katsellessa. "Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille", ajattelin. "Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket punottaisi vähän eri tavalla — koska ne niin kuuluivat hehkuvan ryssän ras-tvaatakin seuratessa."
Kun päästiin tupiin, niin vaatteet riipaistiin nopeasti päältä ja riennettiin peseytymään. Tosin määrää saksalainen sotilassääntö, että marssin jälkeen on tupapojan suljettava ikkunat ja kaikkien oltava sisällä täysissä pukimissa kunnes hikoileminen on lakannut. Mutta siitä emme huolineet. Yläruumis paljaana kiiruhti jokainen pumpun luo, joita oli runsaasti parakkien edustalla, kumartui torven alle ja toinen pumppasi vettä niskaan. Se oli oikea jääkärin kylpy.
* * * * *
Tietysti meistä otettiin valokuvia moneen kertaan ja vihdoin myöskin eläviä kuvia; toivottavasti ne kaikki vielä saadaan kotimaassa nähdä. Sitten tuli majurin lämminhenkinen kiertokirjelmä, jonka piti henkisesti sonnustaa meitä tulevaan kamppailuun. Hän kehoitteli meitä rohkeuteen, sitkeyteen ja valppauteen. Hän kuvaili meille matkan vaaroja ja vastuksia, kärsimyksiä, janoa ja nälkää, mainiten, että meistä kenties monikin oli niihin sortuva. Mutta samalla hän huomautti, että olimme lähdössä sille taipaleelle, joka lopullisesti oli johtava kotimaahan, vapauteen ja riemuun. — Luullakseni ei joukossamme ollut monta, jotka odottivat lähtöä pimein mielin.
* * * * *
Pataljoonasta oli karsittu huono ja liian vähän harjoitellut aines ja muodostettu siitä erityinen varajoukko, joka toistaiseksi jäi leirille äkseeraamaan. Oli myöskin hommattu oma tykistö, uusine, mainioine haupitsineen. Meille oli annettu uudet saksalaiset kiväärit — olimme nimittäin harjoitelleet venäläisillä — ja ammuntaa opetettiin ahkerasti. Viimemainitussa suhteessa meillä olikin hyvä maine, konekiväärikomppania oli Saksan parhaita ja sai osakseen kiittelyä, ja me toisetkin olimme saavuttaneet tuloksia, jotka hämmästyttivät opettajiamme. — Oma komppaniani, jota äkseeraukseen nähden pidettiin pataljoonan parhaana, oli kuin rautaan valettu ja totteli johtajaansa kuin kone. Hauptmanni katseli sitä tyytyväisenä, mutta vielä suurempaa iloa ilmaisivat hänen rinnallaan seisovan oberzugführer A:n intelligentit, ilmeikkäät kasvot ja säteilevät silmät. Itse olin lopullisesi joutunut ensimäiseen zugiin (joukkueeseen), jota johtivat offizierstellvertreter Vick ja zugführer H., lempeä, korkea-otsainen, runoilijalta näyttävä mies, jolla oli heikko ääni, mutta joka muuten oli tavattoman tyyni ja asioissaan varma ja säntillinen.
III.
MISSE-JOELLA.
1.
TITTELMÜNDEEN.
Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus, olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön katsellessa.
Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille. Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat saastaa haisevista vaatteistaan. — Saksalaisten junien vaunut eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin, joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.
Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.
Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas. Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa, tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia, makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä kukkia.
Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko, joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan, onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko se sortuva taistelun pyörteisiin? —
Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas, maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja, vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. —
Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten, vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin määräpaikkaa kohti.
Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä jylinäin välillä. —
Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita; olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista heittäytyä.
Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan, minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.
Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.
Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut, suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. — Ennen pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti kävi metakka ja vihdanläiske.
Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata, marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita. Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.
Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni rakkaan kotimaan metsistä.
* * * * *
Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja, kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen. Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman pieniksi. — Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali innostuvan majurimme perin iloiseksi.
Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja aivan lähettyville.
2.
MARSSI RINTAMALLE.
Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä, päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien valuessa virtoina kasvoja pitkin.
Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä. Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa, sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.
Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin nukkumaan.
En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin univormu päälläni, matkalla taisteluun… Zugführer H. asteli hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei hänkään voinut nukkua?… Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? —
Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain minimi-ajassa rintamalle. — Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten poispäin ja nauroi salavihkaa.
Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.
Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.
Kämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin kerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja matalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille ja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta ja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle seinälle, ei valoa tullut riittävästi.
Se kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa, että se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana. Se oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin hatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä. Minkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin lukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla oli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä. Sisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena oli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle oli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se kyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen, valkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen oli sangen hauska ja kodikas.
Tähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi pantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät kämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä sanoja, kuten "Huvila Rauha", "Lepola" j.n.e. Tietenkin ensinnä pidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja löysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka kohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet; tornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin telttakankaat ja niiden päälle filtit.
Verannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s. "blindgänger", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt räjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja arvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka, paitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa rahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon hauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä ällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa ja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen — joista muuan väitti rehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.
Vihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle ja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli riennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan yli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä. Rintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva, monihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa rauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut tirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään ei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen kohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen selkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema. Äärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania. Suuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen rajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä, ryssäin puolella oli Olain kylä.
Vallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi asemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa enemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava keltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä täällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi kiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä nähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua sodan hornamaiseksi pauhuksi. —
Lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana yönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta turpeita, kuljetettiin niitä "kottikärryillä" kämppien luo, josta ne sitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen. Etäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme vallitsi kesäyön tyyni rauha.
Vihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa, saappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin, ja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä vuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä valvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin sopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.
Vääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä. Taisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin vaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi, hiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen maistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle inhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin uskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni, tyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu koirassa.
3.