JÄÄKÄRIN MUISTELMIA

Kirj.

Jalmari Kara

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Nietostuneet jäljet. 1. Tilinteko. 2. Matka. II. Lockstedtin leirillä. 1. Vastaanotto. 2. Ensimäinen päivä. 3. Sunnuntai. 4. Marssiharjoitus. 5. Sairaana. 6. Nähtyä ja tunnettua. 7. Valmistuksia. III. Misse-joella. 1. Tittelmündeen. 2. Marssi rintamalle. 3. Hyökkäys. 4. Työtä ja nälkää. 5. Rumputulessa. 6. Yöpatrulli. 7. Punataudissa. 8. Ilta Jukolassa. 9. Muutto. IV. Riianlahden rannalla. 1. Kneissin kylässä. 2. Loukkaus. 3. Perunajuhlat. 4. Kapina. 5. Naamiaiset rintamalla. 6. Kovia aikoja. V. Kotia kohti. 1. Berliniin. 2. Napa. 3. Berlinin pikkuporvareita. 4. Olut-tupa Burghof. 5. Münsterin leirillä. 6. Suomeen. 7. Kotona. VI. Aamu sarastaa.

ESIPUHE.

Missä määrin jääkärit ovat ottaneet osaa taisteluun, joka nyt vihdoinkin on antanut maallemme kauan kaivatun vapauden, siitä on jokaisella niin kouraantuntuvia tekoja todisteena, että selitys olisi rajoittamista. Nythän kansa juhlii näitä poikiaan. Se kantaa heitä käsillään, se osoittaa heille sitä kiitollisuutta, jota vapautettu tuntee vapauttajaansa kohtaan. Mutta tänä kiihkeänä ja melskeisenä aikana tullaan kenties harvemmin ajatelleeksi, kuinka syvälle jääkärien vaikutus on ulottunut ja kuinka kaukaa se on raivannut tietä kaikelle sille, mitä tuleman piti. Sillä juuri he ovat antaneet alkusysäyksen niille virtauksille, joiden tuloksena nykyinen vapaus on. Se itsenäisyyden ja irtipääsemisen kaipuu, joka koko pitkällisen orjuutemme ajan oli kytenyt mielissä, se omilla jaloillaan seisomisen halu, joka jo varhain oli vienyt Anjalan miehet perikatoon, oli vuosien vieriessä vähitellen hiljentynyt ja talttunut. Se oli painunut syvälle sydämiin, joissa sen kulku kuului kuin talvisen virran kohina paksun jääkuoren alta. Ja tämän jään ovat jääkärit särkeneet, tämän lujan kuoren ovat he saaneet murtumaan. Lähtiessään "salaiselle matkalleen" he tällä ennenkuulumattomalla teolla, tällä "syvällä iskullaan" antoivat kansalaisilleen uutta rohkeutta ja uskoa. Moni, jonka tuttavan jäljet tuisku vastikään oli umpeen nietostanut, ikäänkuin heräsi: Mitä olivat nämä nuoret, mitä he ajattelivat, kuinka he uskalsivat? Elihän totta tosiaan isäin henki vielä, olihan sitä muuallakin kuin liioittelevissa kirjoitelmissa! Sydän ikäänkuin laajeni ja se, mikä oli ollut syvimmälle kätkettynä, alkoi kuohua. Oli miehiä, jotka rohkenivat, miksei silloin jokainen? Jokaisella oli nyt tilaisuus tehdä jotakin… Ja ryskyen vapautui virta jääkahleistaan. Se alkoi kasvaa, tulvia. Se kävi niin väkeväksi, että nekin suomalaiset, jotka olivat olleet venäläisessä sotaväessä, huomasivat huudahtaa: "vihdoinkin on se hetki koittanut, jota me olemme vuosia valmistelleet." Se syöksyi uomastaan, levisi yli lakeuksien, mursi kaikki esteet ja vapautti maan. —

Ne vaiheet, jotka ovat olleet jääkärien osana vieraalla maalla, ovat jääneet hämärään, ja syyllä onkin sanottu jääkärien edustavan Suomen nuoren armeijan romanttisinta osaa. Yhä vieläkin heistä tiedetään verrattain vähän. Heidän seikkailunsa ovat yhä eräänlaisen salaperäisen hunnun verhoamia. Tätä huntua yrittää tämä kirja omalla vaatimattomalla tavallaan kohottaa. [Esipuhetta kirjoittaessaan ei tekijä vielä tiennyt mitään V.E. Tuompon ansiokkaasta teoksesta "Suomen jääkärit".]

* * * * *

Viime syksynä jouduin pitemmän aikaa oleskelemaan yksissä erään jääkärin kanssa, joka jo kauemmin oli komennettuna liikkunut Suomessa. Tämä hiljainen, vaitelias ylioppilas-nuorukainen, joka omista väitteistään huolimatta oli sekä Saksassa että kotimaassaan osoittautunut perin kunnolliseksi ja velvollisuutensa tuntevaksi mieheksi, oli sairauden takia jo viikkoja ollut pakoitettu pysymään alallaan, ja aluksi luulin, että se alakuloisuus ja hillitty katkeruus, joka hänelle oli niin ominaista, oli taudin aiheuttamaa. Pian kehittyi välillemme ystävyys, jolleka vieraan maan yhteiset vaiheet tarjosivat luonnollisen perustan ja hän kertoi minulle ainutlaatuisesta kohtalostaan: hänen kaukaisten unelmiensa tyttö oli hänet pettänyt kaikkein raskaimmalla tavalla. Sitä ennen olin jo kuullut erään toisenkin jääkärin osasta: hänen kihlattu morsiamensa oli vanhempiensa painostuksesta pyytänyt eroa, sillä nämä vanhemmat eivät voineet uskoa tyttärensä tulevaisuutta sellaisen miehen käsiin, jonka täytyi köyhänä pakolaisena pahantekijän tavoin kuljeskella ympäri. Suomen naisista oli muutenkin kerrottu niin paljon, että arvelin näiden kohtalokkaiden tapausten kenties tarjoavan aiheen kaunokirjalliseen esitykseen. Kun siitä puhuin ystävälleni, antoi hän minulle kirjan, jonka tiheästi täytetyille sivuille hän oli nyt jälestäpäin piirrellyt vaiheensa, sekä sitäpaitsi muisti vihkosen, joka oli mainitun tytön kirjoittama, ja pari omituista kirjettä. Nämä muistiinpanot olivat henkilökohtaista laatua, sisältäen omituisia, surumielisyyteen helposti taipuvia haaveiluja, mutta todistivat samalla huumoria huomaavaa silmää — seikka, joka tämäntapaisille luonteille on niin ominainen. Ulkonaisia tapahtumia ne koskettelivat niin pintapuolisesti, että ainoastaan mukana-ollut saattoi kaikki käsittää, sensijaan — ja tarvinneeko siitä huomauttaakaan — oli niissä tytöllä sangen keskeinen sija. Hän muisteli yhä tuota naista, huolimatta kaikesta, ja voin kyllä ymmärtää, missä määrin tytön päiväkirjan intohimoiset sivut, jotka minulle, vieraalle, kuvastavat vain heikkoutta, olivat häntä liikuttaneet.

Mutta ne vapaammat virtaukset, jotka maassamme alkoivat päästä valloilleen, saivat minut muuttamaan suunnitelmaani. Kyösti Vilkuna oli teoksellaan Shpalernajasta osoittanut, kuinka pitkälle jo saattoi mennä, ja tulin ajatelleeksi, että kirja, joka tarkemmin kuvailisi jääkärien vaiheita, herättäisi totuudenmukaisuudellaan paljon suurempaa mielenkiintoa kuin romantisoitu esitys. Olin sanoakseni askel askeleelta kulkenut ystäväni rinnalla Saksassa, joten minun oli helppoa hänen tekemäänsä runkoon liittää omia vaikutelmiani ja kokemuksiani. Kustantajan kanssa syntyi sopimus, kirjan piti ilmestyä keväällä ja minä ryhdyin sitä kirjoittamaan. Muutin paljon, syntyi monta uutta kertomusta, eikä teos nykyisessä muodossaan tarkalleen seuraa ystäväni muovailemaa pohjaa lukuunottamatta kuvauksia Annasta. Mutta minun täytyi turvautua yksinomaan muistiini, sillä olin tullut Suomeen olosuhteissa, joiden vallitessa ei käynyt ajatteleminenkaan minkäänlaisten muistiinpanojen mukaanottoa; kuitenkaan en tahallisesti ole missään poikennut totuudesta. Suurin osa on kirjoitettu jo ennen vapaustaistelua, monesti majatalojen pöydillä, hermojen ollessa rasittuneina ja mielen tasapainoa vailla, loppu on syntynyt sodan vaikutusten vielä vereksinä ollessa.

Ajat ovat taas muuttuneet ja ystäväni — niinkuin olin pelännytkin — ei enää ole näkemässä kirjoitelmiensa muunnosta. Epäilen, että teos nykyisessäkin kokoonpanossaan on vanhentunut; nythän olisi tilaisuus saada tarkkoja tilastotietoja, sitäpaitsi on kapina kokemusperäisesti selvittänyt yleisölle monia kirjan kuvailemia seikkoja. Vielä tarpeettomampi olisi se alkuperäisimmässä, romaanintapaisessa muodossaan, monet Suomen naisethan ovat ehtineet, osittain kiinalaista kiertotietä käyttäen, ryssistä saksalaisiin, ja vapaustaistelu on puolestaan osoittanut, kuinka paljon meillä sentään on toisenlaisiakin naisia. —

Täytyy tunnustaakseni, että epäröiden lähetän kirjan julkisuuteen. Se ei suinkaan pyydä olla se tarkoin tyylitelty ja harkittu teos, jonka hartaasti soisin näistä asioista vielä syntyvän. Jos se kuitenkin voisi jollakin lailla lähentää jääkäreitä kansaansa, jos se voisi tehdä nämä yhä vielä salaperäiset sotilaat ikäänkuin tutummiksi niillekin, jotka eivät ole tilaisuudessa kuulemaan kaikkea heidän omasta suustaan, olisi pääasiallisin toivoni täyttynyt.

Kesäkuulla 1918.

Tekijä.

I.

NIETOSTUNEET JÄLJET

1.

TILINTEKO.

Monesti olin jo palannut yliopistosta lomalle alakuloisin mielin ja omatunto rauhattomana, mutta en vielä koskaan niin masentuneena ja itseeni tyytymättömänä kuin joulukuun puolivälissä v. 1915. Huolimatta niistä lujista päätöksistä, joita syksyllä olin itsekseni tehnyt, täytyi minun tunnustaa, että neljännen lukuvuoteni ensimäinen lukukausi oli kulunut aivan yhtä turhaan kuin kaikki edellisetkin. Oli kyllä totta, ettei valitsemani ala minua kiinnittänyt, mutta en myöskään kyennyt sitä vaihtamaan; yhä enemmän ja enemmän ja omituisella katkeruudella aloin tulla vakuutetuksi siitä, ettei elämällä minua varten ollut tarjota mitään erikoista tehtävää. Seitsemän lukukautta olin viettänyt yhtämittaisessa hapuilussa, saamatta valmiiksi muuta, kuin erinäisiä alustavia töitä. — Isäni oli jo vuosia sitten kuollut, ja vaikka äitini asema olikin jotakuinkin turvattu, olisi hän ja etenkin kahdeksan-vuotias pikku-siskoni tarvinnut apuani, mutta minä olin toimettomuudessa tuhlannut oman osani, vieläpä joutunut velkoihin.

Tämän lisäksi oli nyt tullut Anna, tullut suhde, jonka olin niin keveästi ja leikitellen alottanut, mutta joka kuitenkin kasvoi ja suureni ja ahdisti kuin raskas paino rintaani. Ei ole mitään tuskallisempaa, kuin omistaa toisen täysi luottamus silloin kuin tuntee, ettei sitä ansaitse. Tämä seikka selvisi minulle entistä paremmin maalle tultuani, missä äitini ja siskoni ympäröivät minut rajattomalla hellyydellä.

* * * * *

Vähän joulun jälkeen sain kirjeen, joka oli leimattu Tukholmassa, mutta jonka siitä huolimatta tiesin tulevan etempää, aina Saksasta saakka. Se kuului seuraavasti:

H. V.

Parhaat terveiseni. Täällä sitä nyt oleillaan alituisessa touhussa ja hyörinässä. Enpä olisi uskonut silloin kuin yhdessä mittailimme Helsingin katuja, että elämä niin yhtäkkiä voi tällaiseksi muuttua. Työtä on paljon, eikä se ole niin helppoakaan, mutta iloisin mielin ja toivo sydämessä sitä tekee. Ihmettelen vain, missä sinä viivyt. Sinun minä luulin olevan kaikkein ensimäisiä jälkiäni seuraamaan.

Tervehdä äitiäsi, ja kerro vanhemmilleni, että poika voi hyvin. Jos satut Helmin seuraan, niin sano hänellekin terveiseni. Olen kyllä itsekin kirjoittanut, mutta ehkei ole mennyt perille, koska ei vastausta kuulu. Voi väkevästi!

Antti.

Kirje oli päivätty lokakuun 26 p. ja sen alareunaan oli merkitty osoite Tukholmaan. Vai niin. Antti, joka oli jo lähtenyt viime helmikuussa, siis melkein vuosi sitten, muisti minua ja odotti sinne. Nähtävästi hän oli tarkoittanut kirjeensä läpäisemään ankariakin tarkastuksia, koska sen sisältö oli näin suppea ja jokapäiväistä laatua.

Tämä lyhyt viesti entiseltä hyvältä toverilta siirsi ajatusteni polttopisteeseen Saksaan menneet suomalaiset. Tietysti minäkin olin heistä kuullut, paljonkin, mutta minä olin suhtautunut heidän puuhiinsa verrattain innottomasti ja seurannut niitä jotakuinkin syrjästä. Helsingin kuumeisessa elämässä, missä tuhansia uutisia vilisi korvissa, olikin helppoa pysyä kylmänä ja antaa asioiden mennä menoaan. Toista oli täällä maalla, yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Väkisinkin, yhä uudestaan ja uudestaan johduin heitä ajattelemaan, ja myöntää täytyy, että mitä enemmän sitä tein, sitä rauhattomammaksi tulin ja sitä voimakkaampana kohosi itse-syytösten tulva. Mitä miehiä sitten oikeastaan olivat nämä rohkeat nuoret?

Olin kuullut muutamien vanhoillisten, jotka riippuivat kynsin hampain lain kirjaimessa — varsinkin silloin kuin tämä laki tuki heidän omia etujaan — leimaavan nämä nuoret melkeinpä suorastaan maankavaltajiksi. Saksalaisten agenttien viekoituksista ja suurista rahasummista olivat he muka myöneet kunniansa, alentuneet vieraan vallan kätyreiksi, tuottaen maalleen häpeää ja pilaten kansalaistensa rehellisen maineen. Olivathan he tehneet hallitsijalle uskollisuuden valan, joskaan eivät henkilökohtaisesti, niin ainakin edustajiensa kautta; mikä oikeutti heidät sen rikkomaan, ja rikkomaan kansan nimessä, joka ei ollenkaan ollut antanut heille valtuuksiaan? Näin voitiin sanoa, huolimatta siitä, että tsaari yhä räikeämmällä ja räikeämmällä tavalla osoitti, missä arvossa hän puolestaan piti lupauksiaan! Luojan kiitos, ettei nykyinen oikeustajunta enää hyväksy yksipuolisia sitoumuksia; niiden aika on ollut ja mennyt. Tällä käsityskannalla olevia henkilöitä ei ollut monta, paljoa useammin kuuli Saksaan menijöitä mainittavan huimapäiksi, seikkailijoiksi, jotka olivat kotimaassa viettäneet huonoa elämää, ja nyt, kaikkensa menetettyään, lähtivät onnenonkijoina Saksaan keinotellakseen itselleen upseerin univormun ja nimelleen sankarihohteen — puhumattakaan rahoista. Tätä mielipidettä oli omiaan tukemaan se seikka, että moni poika oli ennen lähtöään elänyt kuohuvia nuoruuden päiviä ja senvuoksi kenties osoittanut jonkinlaista leväperäisyyttä opinnoissaan tai muissa tehtävissään. En tahdo heitä puolustaa, mutta en myöskään malta olla viittaamatta siihen voivotteluun ja siunailuun, minkä miltei jokaisen suurmiehen nuoruus on kahvipöytäin rouvissa ja tädeissä kaikkina aikoina synnyttänyt — silti ollenkaan haluamatta tehdä nuorukaisistamme suurmiehiä. Sitäpaitsi, kysymyksenalainen teko, lähtö, edellytti uljuutta ja rohkeutta, ja tunnettuahan on, että juuri mainitunlaatuisissa "hurjimuksissa" tätä ainesta kaikkein runsaimmin tavataan. Juuri tuollaisissa elämänhaluisissa pojissa sykkii monasti suuri ja jalo sydän. Myönnettäköön kernaasti, että heissä oli seikkailunhalua, mutta eikö se ollut oikeutettua silloin, kuin sen pohjana oli ylevin sana, jaloin aate, minkä ihmiskunta tuntee: isänmaa?

Eikä lähimainkaan kaikkia voitu seikkailijoiksi edes olettaa. Omasta tuttavapiiristäni tiesin lähteneeksi monta vakavamielistä nuorukaista, joilla oli mitä valoisin tulevaisuus edessään ja kunnioitettava työ takanaan. He olivat niitä, joita olin tottunut pitämään miesten miehinä, lujia, jyrkkäpäisiä, suoria poikia, urheilun ja säännöllisen työn karaisemia, terveitä sielultaan ja ruumiiltaan. He olivat niitä, jotka ennemmin taittuivat kuin taipuivat ja joiden poskipäille isien alistuvaisuus nosti kuumat veret. Tällaisilla miehillä täytyi olla vankat perusteet, selvät syyt lähtöönsä, sillä varmaa oli, etteivät he kevytmielisesti olleet luopuneet koko entisestä elämästään. Miten olivat he siis ajatelleet, mitä matkansa tulokseksi toivoneet? Nämä kysymykset alkoivat nyt lakkaamatta kyteä mielessäni. En erikoisesti ollut selvillä politiikasta, mutta kaikkeen kuulemaani nojaten päättelin seuraavasti.

1:o. Kieltämättä Saksa haluaa Itämeren herruutta. Kieltämättä se silloin myöskin toivoo, että Venäjän Europan-puoleinen raja siirtyisi niin kauas itään kuin mahdollista. Jos siis Suomesta tulisi itsenäinen valtakunta, rajamaa, väli-valtio, joka ehkäisisi Venäjän laajentumispyrkimyksiä Atlantia kohti, olisi se Saksan intressien kanssa sopusoinnussa. Mutta samalla on se suomalaisten salaisin ja rohkein toive, — joten siis tämän maan edut liittyvät Saksan etuihin. — Mutta eikö silloin ole turhaa lähteä, sillä jos saksalaiset voittavat, niin ajavat he tahtonsa läpi ilman meidän apuamme? Ei. Sillä ensinnäkin, jos Suomi lähettää tähän vieraaseen valtakuntaan vapaaehtoisen joukon, joka taistelee silloin kuin Suomesta on kysymys, kiinnittää tämä ennenkuulumaton teko sekä Saksan, että koko maailman huomion aivan erikoisella tavalla asiaamme. Toiseksi voi Saksa rauhanneuvotteluissa todistaa, ettei se suinkaan menettele omavaltaisesti, vaan päinvastoin toteuttaa Suomen kansan syvimmät toiveet, jotka ovat olleet niin valtavat, että tämä sorrettu maa on ennemmin antanut poikainsa veren vuotaa, kuin kauemmin alistunut entiseen asemaansa. Sitäpaitsi emme silloin ota vapauttamme lahjana kenenkään kädestä, vaan olemme itsekin sille jotakin uhranneet.

2:o. Niin kauan kuin historia tietää kertoa, on ryssä ollut suomalaisen verivihollinen. Toista sataa vuotta sitten joutui tämä maa väkivaltaisesti Venäjän yhteyteen, ja toista sataa vuotta on se nyt kärsinyt idän barbaarien sortoa ja painostusta, kärsinyt sitä kumarin niskoin. Onhan se ruikuttanut. Se on lähetellyt papereita ja adresseja, milloin tsaarityrannille, milloin suurvalloille, joilta se on saanut imelää sääliä osakseen. Mutta sillävälin on se nöyrästi antanut pois aseensa, katsellut hiljaisena ja alistuvana kuinka sen parhaita miehiä on raastettu Siperiaan nääntymään, taikka teljetty vankilan komeroihin; se on jakanut leipänsä ryssän sotilaille, jotka rehennellen levittävät maahan myrkkyään ja turmelustaan; sen vanhat ja viisaat ovat tukkineet suun jokaiselta taisteluun-yllyttäjältä ja laulaneet tuutulauluja, joiden unettaviin säveliin ollaan nukkumaisillaan ja ainiaaksi. Ei, nyt on aika herätä! Nyt on yhdestoista hetki, kenties viimeinen tilaisuus, mikä koskaan enää tarjoutuu. Nyt on nuoren, pystypäisen joukon noustava, näytettävä koko maailmalle, että tämän kansan itsenäisyyden kaipuu ja vapauden jano on suuri ja uhrauksiin valmis, että osataan antaa sydänveri silloin kuin sanat eivät kuulu ja että ennen kaadumme kuin kauemmin alistumme sortoon. Siis Saksaan! Kotimaassa on kaikki mahdotonta, täällä tukahduttavat santarmikätyrit jokaisen yrityksen alkuunsa.

3:o. Sotaa käydessään saattaa Saksa yrittää katkaista Venäjän yhteyden liittolaismaiden kanssa. Siinä tapauksessa voivat he vallata Suomen, päästäkseen käsiksi tärkeään Muurmanin rataan. Suomessa tulisi silloin hallitsemaan saksalainen sotaväki. Kuinka onnellista, jos sitä edustaisivat omat miehet, jotka Saksassa saadun kouluutuksen perusteella olisivat siihen kykeneviä, mutta toiselta puolen kuitenkin olisivat Suomen maan, Suomen kansan poikia, jotka ymmärtäisivät kotoisia oloja.

4:o. Useasti on kulkenut huhuja, että ryssällä olisi aikomus nostaa Suomesta sotaväkeä. Jos siis meitä menee suuri joukko vihollisen puolelle, niin eivät venäläiset uskalla aikeitaan toteuttaa. He epäilevät meitä vakoojiksi, kätyreiksi ja kiihoittajiksi, joita ei ole hyvä päästää ilmankin kuohuksissa olevan venäläisen sotaväen keskuuteen. He antavat meidän olla rauhassa; ja yksistään jo tämänkin seikan vuoksi kannattaa lähteä.

Tällaisia kiihkeitä ja äkillisiä mielijohteita mainittu kirje minussa synnytti. Sitäpaitsi tiesin, että viisaat ja kokeneet valtiomiehetkin, vaikka näitä tosin oli kovin vähän, olivat antaneet kannatuksensa nuorukaisten yritykselle. Mutta toiselta puolen heräsi myöskin epäilyä. Eiköhän kaikki lopultakin ollut vain nuorten intoilua, jolla ei mitään saavutettu, mutta voitiin paljon menettää? Entäs jos Saksa häviäisi sodassa? Lukuunottamatta vapaaehtoisten omaa kohtaloa, tuottaisivat he silloin isänmaalleen koston, joka varmaankin tulisi olemaan kauhea. Nyt jo heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan ahdisteltiin, kuletettiin vankiloihin… Monta kyyneltä oli jo vierähtänyt heidän tähtensä.

Tulin levottomaksi. Vietin monta päivää lakkaamatta pohtien näitä kysymyksiä, kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessani ja vahvasti tupakoiden. Yhä hiljaisemmaksi kävi epäilyksen ääni rinnassani, ehkäpä siksi, etten tahtonut epäillä, että tiesin tämän ainaisen varovaisuuden ja vitkastelun johtaneen koko Suomen kansan jo melkein perikatoon. Mutta en kuitenkaan tahtonut saada lujaa päätöstä tehdyksi. Joulu ei joululta tuntunut, ja myönnän monesti koettaneeni jättää silleen koko asian, mutta sitäkään en voinut. Johtui mieleeni, että millä oikeudella minä vietin tyhjäntoimittajan päiviä, kun näin suuret asiat olivat kyseessä. Enkö juuri minä ollut suorastaan velvollinen lähtemään? Kummallista, ajattelin äitiäni, hänen ikäväänsä, vaikka en hänelle juuri muuta ollut tuottanutkaan kuin ikävyyksiä; ja sitten Annaa. Mikä turva minä olin Annalle?

Aivan vähäpätöinen seikka ratkaisi kaiken, tuollainen mitätön tapaus, joka usein aiheuttaa valtavia käänteitä elämämme kulussa ja jossa senvuoksi monet näkevät Jumalan sormen, toiset kohtalon tai sallimuksen, toiset sattuman. Kävelin yliskamarissani sankan tupakansauhun ympäröimänä taaskin lähtöäni pohtien. Silloin tuli pikku-sisko ovesta.

— Mitä ihmettä sinä iso-veikko aina ajattelet? Sinä kävelet lattialla ja poltat tupakkaa ihan niinkuin kauppias-setä, ennenkuin hän lähtee matkalle.

Jäin tuijottamaan pikku-siskon suuriin sini-silmiin. Kului hetki, tyttö seisoi totisena ja liikkumattomana. Ja silloin syntyi päätökseni. Tempasin lapsosen syliini, nostin hänet korkealle, suutelin pyöreätä poskea ja sanoin.

— Iso-veikkokin lähtee matkalle.

— Hui, pane maahan iso-veikko! Äiti käski kahville.

* * * * *

Vielä samana päivänä pakkasin tärkeimmät tavarat matkalaukkuun ja seuraavana aamuna ajoin asemalle. En saattanut selittää äidille lähtöni todellista tarkoitusta, mutta olin päättänyt myöhemmin kirjoittaa. Hyvästellessäni en vain voinut katsoa-häntä avoimesti silmiin, ehkei kätenikään ollut ihan vakava; minusta tuntui, että hän aavisteli, että sanaton kysymys levisi hänen kasvoilleen.

Helsinkiin päästyäni riensin tietysti kiireimmän kaupalla "tietomiehen" luokse, saadakseni matkaohjeita. Vanhat kulkureitit olivat tukossa. Oli tapahtunut paljastuksia, vangitsemisia, eikä Kemin kautta enää päässyt. Vakuutettiin kuitenkin, että tavallinen mies kyllä tiensä löytäisi, ja minut neuvottiin Kajaaniin ylioppilas R:n luo, jonka piti antaa lähempiä ohjeita. Tavaraa oli otettava mahdollisimman vähän mukaan, vain pari alusvaate-kertaa ja sukkia, eikä rahaakaan sanottu erikoisemmin tarvittavan, sillä matkakulut korvattiin "järjestön" puolelta ja perille päästyä alkoi saada palkkaa. — Muista asioista ei tarkempaa selvyyttä tullut. Kun esimerkiksi huomautin, että kenties olin liian heikko ja ruumiillisiin ponnistuksiin tottumaton menestyäkseni aivan tavallisena sotilaana, vastattiin siihen, että alustava, kuuden tai kahdeksan viikon nahkapoikakurssi oli kyllä välttämätön, mutta senjälkeen "saksalaiset kyllä tietävät, mitä he miehestä tekevät." Ja niin olin matkalle evästetty.

Oli vielä jäljellä Anna, ainoa henkilö muuten, jolle suoraan ilmoitin, minne lähdin. Hyvästijättö oli vaikea ja vaikeata on siitä kertoa, ehkä tarpeetontakin. Taisi tulla puhuttua liian kauniita ja liian pehmeitä sanoja. Vuoti kyyneliä. Kenties kumpikin liioittelimme. Omituisesti pisti rintaani se seikka, ettei hän tuntunut minua täysin ymmärtävän. Jos hän todellakin oli se jalo tyttö, jona olin häntä pitänyt, niin miksei hän minua rohkaissut, siunannut, vaan sensijaan syytteli. Muistin vanhaa kansan viisautta: "poissa silmistä, poissa sydämestä." — Kun painoin hänen huoneensa oven kiinni, jäi hän sohvalle istumaan, kokoonkyyristyneenä ja katkerasti itkien.

Mutta kun vähän ehdin rauhoittua, tuli minun hyvä ja keveä olla ja pitkästä aikaa olin tyytyväinen itseeni. Tosin ei unta tullut silmiini, mutta yksinäisyys viihdytti. Ajattelin tähänastista elämääni, ja ehkä jonkunverran katkerana, mutta varmasti enemmän vapautuneena lausuilin itsekseni:

Niin, virkki Sven, min täällä teen, se mäntyyn kaikki vie. Ehk' eest' ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.

2.

MATKA.

Kun junanlähtöön oli enää muutama tunti, tapasin kadulla, käydessäni kaupungilla asioillani, hyvän ystäväni ylioppilas L:n, jonka kanssa meillä jo ennemmin oli ollut puhetta Saksaan lähdöstä. Kysyessäni, miten hänen aikeensa edistyi, vastasi hän olevansa juuri menossa ottamaan asioista tarkempaa selvää. Kun sanoin matkustavani siinä ja siinä junassa, venähti hänen naamansa pitkäksi, ja kotvan aikaa mietittyään, ilmoitti hän tulevansa mukaan. Siekailematon nuorimies! Samana iltana olimme jo Mikkelissä. Almanakka osotti silloin 25.1.1916.

Mitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan vain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen kaupungeissa ja maaseudulla "työn ansiota varten." Senvuoksi ei ollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs tämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja ja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä me luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä kaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena se, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden varustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin mekin — seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.

Kajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R. ei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa selitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista ja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin hänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille miehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin selviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä ensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä Pudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan Kittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen poikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä vielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty pari miestä tietä viitoittamaan, "tekemään" varmoja henkilöitä sinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti järjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli ennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo äskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja ylioppilas R—r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa." Tekijän huom.], hekin aivan oman onnensa nojaan.

Kun olimme ostaneet villapaidat, paulakengät ja selkäreput, sekä kartan, jota ei tahtonut mitenkään saada, istuimme rekeen, ja niin alkoi varsinainen matka. Puolangalle asti sujui se helposti kievarikyydillä, mutta Pudasjärvelle kulki vain koukeroinen, umpeennietostunut metsätie ja meitä kehoitettiin taivaltamaan se hiihtäen. Ostimme siis sivakat, tosin kyllä haikein mielin luopuen rahoistamme, joita meillä yhteensäkään ei ollut kuin viitisensataa markkaa, ja aloimme lykkiä lylyä. Matka oli kuitenkin pitkä, ja vaikka varhaisimmassa nuoruudessani olinkin ollut urheilija, oli epäsäännöllinen elämä syönyt voimani ja varsinkin kestävyyteni siinä määrin, että jo Asikanmäessä, parin peninkulman päässä sijaitsevassa talossa, piti lepäillä monta tuntia. Kovasti me valitimme vaivojamme ja ihmettelimme, miksi meidät oli pantu rämpimään näitä korpia, vaikka hyvin olisimme voineet ajaa junalla Rovaniemeen asti, vapaat miehet… Emme silloin vielä aavistaneet, mitä oli tuleva, emmekä tienneet mitään niistä poloisista, jotka saivat hiihtää yli Merenkurkun Holmön saarelle, viipyen meren tuulisella ja eksyttävällä aavalla vuorokausimääriä; heistä jäi toisia matkalle, paleltumaan ulapan pakkaseen, toisia tuli mielipuoliksi ja jokainen pääsi perille enemmän kuolleena kuin elävänä, nälän ja väsymyksen tunnottomaksi tekemänä…

Päästyämme vihdoinkin Pudasjärven komeaan ja varakkaalta näyttävään kirkonkylään ja lepäiltyämme kylliksemme oivassa majatalossa, lähdimme jälleen hevoskyydillä eteenpäin. Nyt, kun oli jo vähän nähnyt vaivaa, tuntuikin paljoa mukavammalta istua reessä, lämpimien nahkojen peitossa, sukset vierellä. Hämärissä metsissä, missä kuului vain tikan yksitoikkoinen koputus, tai oksalta putoavan lumimöykyn hupsahdus, kiiti reki majatalosta majataloon, revontulten loimutessa taivaalla. Pohjoisen, valtavan talven hiljaisuudessa raukeni mieli uneksivaksi; tuskin muisti mistä tuli, mihin aikoi, unohtui vain karun luonnon sinertävään kauneuteen ja hyiseen henkäilyyn…

Muutamassa majatalossa vähää ennen Ranuaa saavutimme edeltäjämme. Kaikki neljä olivat jo aikaisemmin tavanneet toisensa, jossakin Pudasjärven seutuvilla. Oli jo ilta, nuorukaiset olivat makuulla. Kyytipojalta olimme matkan varrella kyselleet heistä ja tiesimme siis vallan hyvin, keitä nukkujat olivat. Astuimme ääneti sisään ja laskimme tavaramme nurkkaan. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pöydällä näkyi illallisen jätteitä, pari miestä makasi sängyssä, arvattavasti olivat toiset kaksi viereisessä huoneessa. Hämärässäkin saattoi eroittaa sen nuorukaisen pään, joka oli asettunut laitimmaiseksi leveään vuoteeseen, kasvot olivat tumman parransängen ympäröimät ja niissä oli miltei ulkomaalainen leima; takimmainen oli kääriytynyt huppuun ja tietenkin vaani jostakin salarakosesta. Sillä etteivät he nukkuneet, sen huomasi heti. Ilmeisesti he olivat meidän suhteemme levottomia.

Yhtäkkiä sanoin matalalla ja karkealla äänellä.

— No nyt ovat pojat sitten kiikissä. Turhaa yrittääkään vastarintaa.

Ei kuulunut ääntäkään. Tummapartaisen miehen suuret silmät tuijottivat tuskallisina ja terävinä. Vihdoin alkoi outo hiljaisuus minua jollakin lailla kammottaa. Purskahdin nauruun ja selitin, että olemme samalla retkellä kuin hekin ja seuranneet heidän jälkiään. Syntyipä silloin melua ja liikettä. Peitteen alta ilmaantui kaksi revolveria pitelevää kättä, viereisen huoneen ovi avautui ja sieltä tulla tupsahti kaksi miestä aivan paitasillaan, niinikään tuliluikut kädessä. Meille vakuutettiin, että olin nauranut aivan yhdennellätoista hetkellä, sillä jos vielä olisin leikkiäni jatkanut, olisi piankin alkanut paukkua. Tapahtui esittely. Molemmat polyteekkarit olimme jo junassa nähneet, samoin hekin meidät, tummapartaisen miehen, ylioppilas R:n kasvoihin olin ehtinyt tutustua katsellessani vuoteelle, mutta nyt vääntyi nahkasten alta mies pieni ja tanakka, pyöreäkasvoinen, kirkassilmäinen ja ihmeen rauhoittavasti hymyilevä: Jussi V. Tämä viimeksimainittu oli jo ollut Saksassa, mutta lähetetty sieltä kotimaahan asioille; nyt hän teki paluuta. Hän oli siis sangen vaarallinen otus, joten poikien levottomuus ei ollut syyttä suotta syntynyt; sitäpaitsi oli myöskin ylioppilas R. määrätty vangittavaksi ja peräänkuulutettu.

Selvää oli, että me katselimme Saksan-poikaa suurella kunnioituksella ja utelimme häneltä tietoja minkä kerkesimme. Mutta eipä tämä nuorimies, joka muuten oli erittäin vilkas ja reipas, kovinkaan halunnut hellittää kielensä kantimia. Hän näytti meille kyllä saksalaista paraatimarssia, teki ruostuneilla luodikoilla kivääritemppuja, mutta vastaili kysymyksiimme yksikantaan: "Mitäpä minä tässä nyt kaikkia niin juurtajaksain selittelemään. Malttakaahan nyt, kyllä saatte nähdä. Eihän koko meiningillä ole minkäänlaista uutuuden viehätystä, jos se on teille jo edeltäkäsin tuttua." — Myöhemmin me kovasti ihmettelimme hänen ankaraa ruokahaluaan, mutta kun yritimme pistellä, hymyili hän leveää, rauhoittavaa hymyään ja suu täynnä muonaa mutisi: hmmm! Kumma mies! Varmaankin luonteelleen väkivaltaa tehden, pysyi hän vaiteliaana ja enimmäkseen vain kuunteli meidän juttujamme. Ja kun hän suunsa avasi, sai olla varma, että milloin ei sieltä pyörähtänyt vitsi, niin kuuluivat sanat: "Pojat, eiköhän sitä väliin taas haukattaisi." Ja sitten ei muuta kuin hmmm. — Luulin häntä sympaattiseksi suursyömäriksi, mutta nyt tiedän, mitä hän jo silloin tiesi, ja ymmärrän sen siunaavan hellyyden, millä hän käsitteli karun pohjolan ohrakakkuja.

Matkaa jatkettiin yhdessä. Yleensä näyttivät ihmiset aavistelevan, mitä miehiä me olimme; niinpä eräänkin talon isäntä sanoa jurahutti suoraan: "Taidatte olla niitä Saksaan pyrkijöitä." Toiset meitä pelkäsivät ja epäröivät antaessaan ruokaa, toiset kohtelivat meitä ilmeisellä myötätunnolla. Tietysti me heille syötimme jos jonkinkaltaisia valheita, metsäyhtiöistä, koskentarkastuksista j.n.e. — Niin päästiin vihdoin Rovaniemen lähettyville. Viimeistä taivalta tehdessä olin minä toverini kanssa joutunut erään väkäleukaisen maitomuijan rekeen, joka pelkäsi käänteissä ja pienenkin heilahduksen sattuessa huusi Herraa Jeesusta. Reki oli tavallinen puulaatikko, ja kun muija kietoi ainoan ryijyn ympärilleen, saimme me kapealla laudalla istuen ja kesäpalttoissa (hiihdon varalta ei paksuja vaatteita voinut ottaa mukaan) värjöttää ankarassa pakkasessa; toiset veikot vain vetelivät sauhuja lämpimien nahkasten alle hautautuneina. Poikkesimme erääseen taloon, missä kuuleman mukaan piti olla meikäläis-mielisiä, kysymään, miten selviäisimme kaupungin läpi. Mutta osuimmekin pelkurin pakinoille. Vaikka isäntä oli aivan nuori mies, hätääntyi hän pahasti, kävi kirjavaksi kasvoiltaan ja vapisi. Ryssistä hän meille jotakin sammalsi ja oli kiitollinen, kun sai meidät ovesta ulos. Toiset nousivat nyt suksilleen, lähtien kaupunkia kiertämään, mutta toverini ja minä olimme niin ärtyisinä ja kankeina kylmästä, että istahdimme hiihtomiehiä kyydinneen pojan rekeen ja ajoimme suoraan Rovaniemen majataloon.

Siellä isäntä meitä ankarasti tutki, tarkasteli kiireestä kantapäähän ja luki matkatodistuksemme alusta loppuun.

— Merkillisellä tavalla sitä nuorta väkeä nyt pakkaa pohjaan päin, sanoi hän epäröiden.

— Olisi vähän kiire. Ehkä isäntä käskee heti valjastamaan hevosen.

— Tiedä häntä… Ei teillä ole kunnon papereitakaan. Voi joutua syyhyn.

— Mitä helkkarin papereita te sitten täällä napamailla oikein tahdotte? Kyllä näillä ainakin etelässä pärjää.

— Löysivät tässä taannoinkin kaksi saksalaista pakoonpyrkijää asemalta. Rekeen oli piilotettu…

— Meillä on kiire tosiaankin.

Isäntä raapi epäröiden korvallistaan, mutta ei enää sanonut mitään, astuihan vaan ulos, ja ennen pitkää oli hevonen valjaissa. Hyvä juoksija olikin ja reima kyytimies.

Seuraavassa kievarissa oli meidän määrä odottaa toisia, mutta kohtasimmekin kauhuksemme kaksi asestettua venäläistä sotilasta. Pamppailevin sydämin astuimme sisään, tilasimme kupin kuumaa ja hankkiuduimme nopeasti matkalle, välittämättä jälkeen jääneistä; ryssät katselivat rauhallisina lähtöämme.

Jälleen kievarista kievariin! Jälleen unia lämpimäin nahkasten peitossa, reenjalasten naristessa, pakkasen puristaessa hengityksen huuruksi. Etäiset vaarain laet hohtivat talvipäivän kelmeässä kuulteessa, tai revontulten jumalaisessa loimussa. Väinö Katajan kiveliöitä, nukkuneita metsiä, hukkuneita teitä, poroja pulkkineen, suksineen! Erämaan kylmä, synkkä ihanuus ympärillä. —

* * * * *

Olimme taas jo pitkän matkan taivaltaneet yhdessä, kaikki kuusi, kun eräänä iltapäivänä saavuimme metsätaloon, josta Pellon kylään oli enää runsas peninkulma; tänne jäimme odottelemaan yötä. Ilma oli suotuisa, lunta satoi hiljalleen ja pakkanen oli laskenut. Mutta jännitys vaivasi, tehden ajan sietämättömän pitkäksi.

Kello kuuden tienoissa lähdimme ajamaan, kolmella hevosella, kaksi miestä kussakin reessä. Äänettömyys. Vain metsän hiljainen humu ja lumihiutaleitten perhostanssi. Ei keskusteltu, eikä laulettu kuten tavallisesti. Savukkeiden päät vain hehkuivat pimeässä, kun hermostuneet huulet kiihkeästi imivät… Joku silloin tällöin kysäsi, oliko vielä pitkälti matkaa… Mutta jokainen hautoi mielessään, miten paraiten selviäisimme kyytimiehistä, miten voisimme selittää sen seikan, että kesken matkaa aioimme nousta suksille ja pyörtää hevoset takaisin — puhumattakaan ryssistä, joita kylässä kuului olevan kymmenkunta.

Jo alkoi laitakylän talojen tulia vilkkua. Jännitys ja levottomuus ahdistivat entistä enemmän. Kunnes Saksan-poika, joka R:n kanssa istui viimeisessä reessä, yhtäkkiä kiljaisi kyyditsijälle:

— Poika perhana, mitenkä tästä paraiten pääsee Ruotsin puolelle?

Poika ällistyi, hätääntyi, seisautti hevosen, yritti kankeasti nauraa ja vastasi.

— No joen poikki suoraan:

Syntyipä äkkiä kuumeista touhua. Kaikki kyytimiehet pyörsivät nopeasti hevosensa, heittivät suksemme ja tavaramme kiireimmän kaupalla reestä, malttoivat tuskin odottaa maksua, ja sen saatuaan laskettivat aika luikua kotia kohti. Me nakkasimme reput selkään, hyppäsimme suksille ja lähdimme hiljalleen kylään päin, Jussi V. johtajana. Alkujaan oli meillä suunnitelmana mennä rantatietä pohjoisempaan, pois kylän alueelta, ja joltakin yksinäiseltä, metsäiseltä kohdalta yli. Mutta eipäs! Ihan keskelle kylää me painuimme ja peräkanaa laskimme rantatörmältä alas joelle. Muuan tyttö katseli akkunasta nenä ruutuun litistettynä, kädet varjostaen kulmilla. Mitä lienee neitonen kuudesta hurjannäköisestä reppuniekasta arvellut?

Oli muuten onni, että me teimme yrityksemme kylän kohdalta. Sillä mikäli Jussi V. myöhemmin Suomessa käydessään sai kuulla, oli meitä ajettu takaa, ja samaisena yönä olivat nämä etsiskelijät väijyksissä juuri tuolla rantatiellä, jota meidän alkuperäisen suunnitelman mukaan oikeastaan piti kulkea. Häikäilemättömyys oli tässä kuten yleensäkin vaaran paikoissa menestykseksi. —

Ranta-äyräs oli korkea ja jyrkkä, ja kun toinen polyteekkari satutti johonkin hangesta esiinpistävään puuhun jalkansa, kaatui hän päistikkaa keskelle mäkeä. Me odottelimme häntä joen jäällä, kyyristyneinä liikkumattomiksi suksillemme ja tuskallisella tarkkuudella vaanien ympärillemme. Ainakin minun sydämeni pamppaili ihan kuuluvasti. Kun hän oli meidät saavuttanut, jatkoimme kiiruusti matkaa. Joki oli kuitenkin niin haarainen ja täynnä saarekkeita — joka tapauksessa meistä siltä näytti — että emme ollenkaan tienneet, olimmeko jo sivuuttaneet rajan, vai olimmeko yhä Suomen puolella. Muuan asunto sijaitsi rannalla ja Saksan-poika päätti käydä kyselemässä — hänet otti vastaan tullimies, suuri revolveri kädessä ja melko lailla ihmeissään. Ruotsin puolella kuitenkin oltiin, sen hän meille ilmoitti, vaikka ei voinutkaan tarjota yösijaa, jota Jussi V. häneltä kylmäverisesti anoi.

Osoittautui sangen vaikeaksi saada yöksi kattoa päänsä päälle, sillä oli jo myöhä. Pääsimme kuitenkin erään kalastajaparin majaan, missä söimme tyhjäksi suuren viili-kehlon ja kunnioitettavan kasan ohraleipää; sen jälkeen paneusimme pitkäkseen, mikä vuoteelle, mikä lattialle luudaksien päälle, joita tupaan oli tuotu melkoinen röykkiö.

Seuraavana aamuna alkoi kievarikyyti pitkin Tornionjoen länsirantaa etelään päin. Ruotsin Ylitorniossa meitä kestittiin — sattui juuri olemaan Runebergin päivä. Siinä hotellissa, jonne menimme yöksi, osui nimittäin istumaan muutamia herrasmiehiä lasien ääressä, ja kuultuaan outojen tulokkaiden olevan suomalaisia, kutsuivat he meidät pöytään. He tuntuivat olevan sangen selvillä matkastamme ja utelivat kiihkeästi, mutta kun me kohteliaasti selitimme, että me periaatteen kannalta olimme päättäneet vaieta, mukautuivat he siihen ymmärtävästi hymyillen.

Haaparannalla, joka sivumennen sanoen on epämiellyttävin kaupunki, minkä olen nähnyt, otti meidät vastaan "alhaalta" komennettu etappimies. Hän oli lyhyenläntä, huono-ihoinen ja teräväsilmäinen nuorukainen, jonka hikiset kasvot ja herkät, ahnaasti piippua-imevät huulet säilyvät ilmi-elävinä muistossani. Hänessä huomasin myöskin ensikerran sen omituisen tyyneyden ja salaperäisen liikkumattomuuden, joka sittemmin niin usein on pistänyt silmiini suomalaisia jääkäreitä katsellessani… Saimme ruokaa ja yösijan majakodissa, jonka epäsiisteys meitä inhotti, etenkin kun sattui sellainen hirveä onnettomuus, että jokunen lude tuli meitä nukkuessamme tervehtimään. Kun tästä pidimme mökää, väreili etappimiehen piippua-imevillä huulilla tuskin huomattava hymy. — Täällä tapahtui myöskin muuan seikka, jolle en silloin osannut antaa suurtakaan arvoa, mutta jonka merkityksen vasta myöhemmin, onnettomuuksien sattuessa, täysin oivalsin. Meiltä nimittäin kysyttiin, olimmeko selvillä matkamme tarkoituksesta ja yleensä siitä, mihin asemaan Saksassa joutuisimme. Ei pälkähtänyt päähänkään vastata muuten kuin myöntävästi — seikka, jota moni on saanut katua, ei kuitenkaan meistä kuudesta kukaan.

Jussi V:lle jätimme hyvästit Haaparannassa, hänet käännettiin suoraa päätä takaisin Suomeen, uusille asioille. Seuraamme liittyi sensijaan kolme meille tuntematonta miestä, joista kaksi oli aito sälliä, kolmas omituinen ja näppärän näköinen veitikka, joka itsetietoisena veteli sauhuja, komeat riukuvarret jaloissa. Kun kysäsin hänen ammattiaan, vastasi hän päätään keikauttaen: "Työtä en tee, enkä varasta; arvatkaas millä elän?" Hänen kädessään oleva tatuoitu naisenkuva todisti merimatkoista, hän puhui sujuvasti ruotsia, osoitti myöhemmin olevansa kyvykäs kymmenniekka ja on hyvin tunnettu "kapteenin" nimellä, mutta ei häntä pidä sekoittaa kuuluisaan ja verrattomaan kapteeni Maxiin.

Saatuamme matkarahat, saatettiin meidät junalle — toveriltani L:ltä ja minulta olivatkin rahat pitkällä matkalla niin tyystin huvenneet, että olimme pakoitetut myömään revolverimmekin. Kuten muinaisilta munkeilta, otettiin meiltä vaiteliaisuuden ja kuuliaisuuden lupaus — köyhyys oli selvää itsestään — ja meitä kehoitettiin pitämään silmällä äskenmainittuja sällismiehiä. Oli nimittäin sellaistakin sattunut, että joku oli ottanut runsaat matkarahat, ajanut pari asemaväliä ja lähtenyt omille teilleen.

Sitten alkoi yhtämittainen körötys junassa Malmöhön saakka. Täällä meidät johti erikoinen vastaanottaja yömajaan, missä me pianoa soitellen ja hienottaria tanssittaen saimme hauskasti illan kulumaan. Seuraavana päivänä tultiin Trelleborgiin, missä etappi-mies kuljetti meidät ilman tarkastusta tullin läpi lautalle; tullimiehet vain ymmärtävästi naurahtivat, kun menimme ohi. Yhtä helposti tuntui Sassnitzin "vastaanottaja" selviävän saksalaisista tarkastajista. Ja niin olimme siis tulleet Saksanmaahan.

Yhä enemmän ja enemmän alettiin meitä pitää valvonnan alla ja kohdella kuin vankeja. Se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun se meidän mielestämme oli täällä, vieraassa maassa, tuiki tarpeetonta. Emme siitä kuitenkaan suurin piitanneet, paljon enemmän meitä, kiinnitti ihmisten uteliaisuus, kun he ällistelivät meidän pukujamme ja kamppeitamme. Ja olihan todellakin vähän omituista, kun esim. Hampurissa, missä sää silloin oli suunnilleen sellainen kuin Helsingissä lokakuulla, vaelteli villinnäköinen nuorukaisjoukko paulakengät punaisine tupsunauhoineen jaloissa ja pontevat karvalakit päässä. Ainoastaan parilla meistä oli nimittäin ollut kylliksi rahaa tavallisten kenkäin ostoon.

Hampurissa vietimme viimeisen vapaan yön; seuraavana päivänä, 10 p:nä helmikuuta saavuimme määrän päähän, L.L:ään, Lockstedter Lageriin.

II.

LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ

1.

VASTAANOTTO.

Lockstedtin kylä sijaitsee Hampurista luoteeseen, pienen Izehoen kaupungin lähettyvillä. Ympäristö on tasaista ja suomalaiseen luontoon tottuneelle kolkkoa; suuria, kuloheinäisiä harjoituskenttiä avartuu toinen toisensa jälkeen pienten, tiheään kasvaneiden metsäsaarekkeiden välillä, toisin paikoin on sentään hauskemmankin näköisiä lehtoja ja kunnaita. Pohjanmeren kosteat tuulet pitävät talven leutona, mutta sumuisena ja räntäisenä; lunta sataa niukalti, eikä pakkanen nouse yli 15° C. Kesällä sensijaan on aavoilla kentillä hyvinkin kuuma, ja kiusaavan suorilla teillä runsaasti pölyä.

Kylä itse on tavallista saksalaista mallia, jyrkkäkattoisine, räikeänvärisine taloineen, lukuisine kapakoineen ja kauppapuoteineen. Sen laidassa sijaitseva leiri on niinikään erikoista huomiota ansaitsematon kaupungin katuja muistuttavine teineen ja säännöllisesti järjestettyine parakkeineen, joista toiset ovat tiilestä ja valkeiksi rapatut, toiset — kesä-asunnoiksi tarkoitetut — rautapellistä. Se on korkean aitauksen ympäröimä, ja portilla seisoo vahti.

* * * * *

Kun olimme astuneet junasta, yritti kuljettajamme, jääkäri, joka vartavasten oli lähetetty Sassnitziin meitä noutamaan ja joka esiintyi siviilipuvussa, ensi kertaa järjestää meidät jonkinlaiseen riviin. Uljaasti marssimme me, kaukaisen Pohjolan karhunpenikat, karvalakkinemme ja paulakenkinemme läpi lumettoman kylän, ja vaikka asukkaat olivatkin tällaisiin tulokkaihin tottuneet, seurasi meidän kulkuamme suuri joukko uteliaita ja naureskelevia ihmisiä. Käännyimme sisään leirin portista ja meidät johdettiin pataljoonamme, Kuninkaallisen Preussilaisen 27. jääkäripataljoonan "schreibstuben", toimitushuoneen pihaan, johon saimme jäädä mahdollisimman hyvässä rivissä seisomaan, oppaan mennessä sisään ilmoittamaan asianomaiselle upseerille uudet miehet saapuneiksi.

Pihamaan aidan ääreen kerääntyi yhä kasvava joukko tulevia — ja entisiä — tovereitamme, joilla nähtävästi ei ollut oikeutta tunkeutua tälle aidatulle alueelle. Uteliaina he silmäilivät meitä, etsien joukostamme tuttuja kasvoja ja saadakseen terveisiä kotimaasta. Kuului hillityitä huudahduksia, kahdesti tai kolmasti minäkin kuulin nimeäni mainittavan, mutta en voinut joukosta erottaa, kuka sen teki.

* * * * *

Ei ollut suinkaan ilahuttavaa ja rohkaisevaa katsella näitä nuoria. Kaikilla heillä oli omituinen kelmeys kasvoilla, aivan omalaatuinen leima, joka merkitsi heidät tinkimättömästi. Vaikutelmaa vielä tehosti se, että heillä oli päässään mauttomat, kaljut kenttälakit, ja kun hyvin useilla sattui jostakin syystä olemaan päällä drillichpuku, valkeasta, karkeasta kankaasta tehdyt vaatteet, joita käytettiin siivoustöissä, muistuttivat he mielestäni melkolailla vankeja. Vasta kun tarkemmin katsoi heitä silmiin, huomasi, mitä miehiä he olivat ja saattoi arvata heidän mielialansa. Noissa silmissä oli ikävää, kaipausta, jonka juuri kotimaasta saapuneet olivat hetkiseksi paisuttaneet täyteen voimaansa, oli omituista, miettivää tuijotusta, mutta myöskin hyvin paljon eloa, iloisuutta, veitikkaa, tarmoa, rohkeutta. Kaikille heille näytti olevan yhteistä eräänlainen miltei arvokas tyyneys, sanoisinko hitaus, joka kuulsi läpi vilkkaiden liikkeidenkin, läpi huutojen ja naurun.

Upseeri tuli ulos — majurin adjutantti muuten, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän oli pitkä, elävä herra, joka tervehti meitä ystävällisesti, kyseli kuulumisia kotimaasta sekä miltä paikkakunnalta kukin oli kotoisin, halusi tietää, oliko jollakulla tuttavia täällä ja pyrkikö asianomainen näiden kanssa samaan komppaniaan. Ylioppilas R—r joutuikin toivomustensa perusteella kolmanteen komppaniaan, kaikki muut toiseen.

Sitten meidät vietiin asuntoomme. Käännyimme sisään portista, jonka pielessä huomasin sanat: "Ausbildungstruppe Lockstedt", ja saavuimme pitkän, matalan peltiparakin eteen, jonka toisessa päässä sijaitsi meille varattu tupa. Juuri silloin tunsin jonkun tarttuvan käteeni ja korviini kajahti reipas: "terve". Käännyin. Anttihan se siinä seisoi saksalaisen jalkaväen kenttäharmaa puku päällään, mutta kuinka muuttuneena, sanoakseni hiljentyneenä. "Terve, terve", enempää en kerennyt vastata, piti kiiruhtaa sisälle.

Tuvassa oli tilaa noin kahdellekymmenelle miehelle, laskien vuoteista, jotka oli asetettu peräseinälle täsmälliseen riviin, kaksi aina päällekkäin, määrätyn välimatkan päähän toisistaan. Valo yrittelihe sisään muutamasta hikisestä ikkunantapaisesta. Pitkin seiniä kulki kaksi tavarahyllyä, mutta nyt niillä upeili ainoastaan rivi pahasti ruostuneita läkkisiä ruoka-astioita ja läjä pesuvateja. Neljä viisi korkeaa, korvaniekkaa vesikannua törrötti nurkassa, ja lattialla seisoi kaksi suurta, vankkaa pöytää, joita ympäröi lukuisa joukko palleja. Keskellä tupaa oli kamiina ja sen vieressä tyhjä hiiliastia, ja kun vielä mainitsen kivääritelineen, luulisin "huoneen" kalustoluettelon olevan kutakuinkin täydellisen. Permanto oli likainen, ja vuoteitten epäjärjestyksessä olevista patjoista retkotti olkia, joita oli valunut lattiallekin.

Tuleva kotimme ei siis ollut kovin ihastuttava, ja siviilimiehen mieltä noudattaen tulisi tästä syyttää jääkäritovereita. Olisihan heidän pitänyt ajatella, kuinka masentavan vaikutuksen tällainen epäjärjestys teki mukavista oloista juuri irtautuneihin miehiin, etenkin, kun verrattain vähäisellä työllä olisi koko tuvan voinut saada paljoa kodikkaammaksi. Mutta soturia tällainen turhanaikaisuus vain naurattaa. Mitä leirillä tekee sellaisella miehellä, joka ei pysty asuntoaankaan siivoamaan? Ankara elämä ja alituinen kiire koventaa siinä määrin mielet, ettei kukaan piittaa nahkapoikain nenännyrpistyksistä.

Meitä oli nyt tullut paimentamaan oma korpraalimme, gruppenführer (ryhmänjohtaja) Jussi S. [sen "luutnantti" S:n veli, josta Vilkuna puhuu. Tekijän huom.], vakava ja jyry mies, paljon maailmaa nähnyt, sitkeä ja tavattoman hillitty. Ensi työkseen komensi hän meidät ruuanhakuun. Saimme kuurata läkkipakit kirkkaiksi hiekalla ja vedellä, ja Silläaikaa kuin korpraalimme jakoi leipä-osuuttamme, marssimme me komppanian kyökin luo. Ikkunasta pistettiin astiat sisään, kokki kaatoi niihin kauhallisen soppaa, kukin sai makkaranpalasen käteensä ja sitten tupaan. Ruoka ei maistunut meistä hongalle eikä haavalle, vaikka se kieltämättä oli hyvää verrattuna myöhempiin annoksiin. Se oli jonkinlaista hedelmäsoppaa, joka sisälsi ryynejä, veskunoita, sokeria ja varmaankin myös suolaa, ja sitä tarjottiin — makkaran kera. Kukaan meistä ei syönyt sitä loppuun, vaikka olimme nälkäisiä. — Saimme nyt myöskin kuulla tavallisen täkäläisen ruokajärjestyksen: aamulla kahvia, päivällinen klo 12 tienoissa, 1/2 5 aikaan taas kahvia ja illalla maitosoppaa, — jota ainakaan minä en saattanut milloinkaan oppia syömään; mielestäni se muistutti liisteriä, jota meillä käytetään ikkunanpapereita kiinnitettäessä — toisinaan myöskin savustettua silliä, tai suolasilliä ja perunoita; sekä teetä.

Kun pöydät oli siistitty, ruoka-astiat pesty ja asetettu kauniisti hyllylle, marssittiin komppanian varastohuoneeseen pukuja noutamaan. Meille annettiin monesta kohden paikatut, veren tahraamat, mutta tarkkaan puhdistetut jalkaväen univormut harjoitusvaatteiksi. Kukin sai kaksi paria alushousuja ja sukkia, kaksi paitaa sekä saappaat ja nauhakengät. Saappaat eivät mitenkään tahtoneet sopia rinnasta suomalaiselle, saksalaisten jalka kun on pitkä ja litteä, aivankuin kapeaan voileipään olisi pistetty kahveli pystyyn.

Varastohuoneelta selvittyämme vietiin meidät saunaan, puhdistumaan syöpäläisistä, kuten sanottiin. Tämä sauna ei nyt ollut aivan suomalaista mallia. Se käsitti kaksi suurehkoa huonetta, joista toinen oli tietenkin pukeutumista varten. Betonilattia oli auttamattomasti ropakoinen; saunaan oli varattu suuri joukko korkeapohjaisia puukenkiä, joilla pääsi kuivin jaloin purjehtimaan sen yli. Kun nopeasti olimme riisuutuneet, alkoi katossa olevista suihkuista juosta tihutella kylmänhaileata vettä niskaamme. Kovaksi onneksi ei meillä ollut saippuaa, sillä se oli kunkin itsensä hankittava. Pyrki tulemaan vilu, mutta ei siellä kauan tarvinnut viipyäkään, sillä sotilaan saunamatka kestää vain noin 15 minuuttia. Uudet vaatteet pantiin päälle ja vanhat vietiin karvalakkineen päällystakkineen keitettäviksi, desinfisioitaviksi. — Kun ne aikojen kuluessa saatiin takaisin, ei niitä tahtonut omikseen tuntea, niin olivat ne rypistyneet.

Mainitsematta ei saa myöskään jäädä, että puukot, nuo suomalaisten pelätyt ja hirmuiset aseet, otettiin pois, varustettiin nimilipuilla ja vietiin varastohuoneeseen talteen. Sieltä ne annettiin vasta rintamalle lähdettäessä takaisin omistajilleen.

Sitten alkoi suursiivous. Tuvan permanto pestiin, samoin pöydät ja tuolit, ja kukin mies järjesti varastohuoneelta saamansa tavarat kauniisti hyllyosalleen. Vuoteet laitettiin kuntoon; niihin pantiin puhtaat, hyvät lakanat. Jokainen oli saanut kolme oivallista filttiä, jotka määrätyllä tavalla taitettiin pussimaisen, siniruutuisesta kankaasta tehdyn peitteen sisään. Hiiliä käytiin noutamassa, mutta kamiinaa ei saatu millään palamaan. — Kun puoli viiden tienoissa joimme kahvia, johon siihen aikaan vielä oli sekoitettu vähän sokeria ja maitoa, tuntui uudessa asunnossamme jo melko kodikkaalta.

Illemmalla riitti aikaa käydä Anttia tervehtimässä. Hänen tupansa, jossa miehet paraikaa puhdistivat kivääreitään, oli suuri ja paljon mukavampi, kuten tiiliparakkien huoneet yleensä. Siellä asui neljäkymmentä poikaa, joilla kullakin oli oma tavarakaappinsa, ja se oli ennen kaikkea lämmin. Tilanahtauden tautta oli meidät täytynyt sijoittaa kylmään, kesä-asunnoksi tarkoitettuun peltiparakkiin.

Kello 7 oli parole; luettiin ääneen seuraavan päivän työohjelma. Miehet olivat järjestyneet kahteen riviin ja perusasennossa seisten kuuntelivat korpraaliaan: Herätys klo 6 a.p., 7—8 luento, 8,30—11,30 harjoitusta kentällä, 1,30 saappaitten ja nauhakenkäin tarkastus, 2—4 voimistelu- ja pistintaisteluharjoituksia, 5—6 saksankielen opetusta, 6—7 kiväärinpuhdistusta, vaatteitten korjausta y.m., nukkumaan klo 9. — Olen maininnut tämän kaiken esimerkkinä saksalaisen sotilaan normaalityöpäivästä.

Oli vielä jäljellä juhlallinen toimitus. Heti parolen jälkeen vietiin kaikki uudet tulokkaat komppanian lukusaliin, järjestettiin kahteen riviin ja komennettiin olemaan hiljaa. Hetken kuluttua astui sisään upseeri, äsken mainittu majurin adjutantti, ja tulkiksi määrätty ryhmänjohtaja ilmoitti sotilaallisesti.

— Kahdeksan uutta miestä paikalla.

Sitten meille luettiin sekä saksaksi, että suomeksi välikirja, jonka mukaan me sitouduimme urhoollisesti taistelemaan Saksan puolesta millä rintamalla vain määrättiin, tottelemaan ehdottomasti saksalaisen päällystön käskyjä, sekä rikoksen tapahtuessa alistumaan saksalaisen sotalain rangaistaviksi. Tämä oli siis jonkinlainen lippuvala, joka meidän tuli vahvistaa pusertamalla asianomaisen upseerin kättä kunniasanamme merkiksi, sekä omakätisesti kirjoittamalla nimemme sitoumuksen alle.

Suusanallisesti selitettiin kyllä, ettei meitä missään tapauksessa vietäisi muuanne kuin itäiselle rintamalle, että siis kysymyksenalainen kohta välikirjassa oli pelkkä muodollisuus. Mutta siitä huolimatta oli jokaisen naama muuttunut totiseksi. Hämmästyneinä ja neuvottomina me vilkuilimme toisiimme pakoitetun hiljaisuuden vallitessa. Mitään tällaista emme olleet osanneet odottaa. Tiesimme kyllä, että meistä tehtäisiin sotilaita, olimme kyllä valmiit taisteluun, mutta vain Suomessa ja Suomen puolesta. Kaikkein korkeintaan oli ajateltu, että joutuisimme kenties itäiselle rintamalle, mutta vain siinä erikoistapauksessa, että tehtäisiin odotettu ja toivottu hyökkäys Pietaria kohti ja tuo hyökkäys näyttäisi menestykselliseltä. Nyt täytyi sitoutua kokonaan muuhun. Siinäkin tapauksessa, että Saksa alkaisi hävitä, tai tekisi erikoisrauhan Venäjän kanssa, olimme me velvoitetut yhä seisomaan rivissä ja mahdollisesti kaatumaan viimeiseen mieheen. Kuten sanottu, suullisesti kyllä toista vakuutettiin, mutta minkätautta oli sitten sitoumus laadittu tähän muotoon?

Epäilemättä on tässä raskain syytös, mikä liikkeen järjestäjille voidaan tehdä. Suomessa toimivat värvärit eivät antaneet riittävän tarkkoja selityksiä ja Haaparannalla tapahtuva kysely, josta jo on ollut puhe, oli pettävä kuin ansa. Tästä oli seurauksena, että useita nuoria miehiä oli varsinkin alkuaikoina tullut "upseerikouluun", työläisiä oli lähtenyt "paremmille ansioille" j.n.e. Minulle itselleni oli sanottu 6—8 viikon harjoittelun olevan välttämätöntä; sen jälkeen saksalaiset kyllä tietäisivät, mihin mies olisi sopivin. Tämän kaiken saattaa kyllä ymmärtää. Suomessa verhosi näitä asioita salaperäisyys, ja värvärit olivat siksi vaaranalaisessa asemassa, ettei heidän ollut hyvä juurtajaksaen joka miehelle kaikkea selitellä. Sitäpaitsi he tuskin olivat itsekään joka kohdasta selvillä. Mutta kuitenkin kaikitenkin olisi matkaan lähtijöiltä pitänyt kysyä, olivatko he terveitä, kykenivätkö marssimaan kolme neljä peninkulmaa raskas taakka seljässä, uskalsivatko sydänverensä isänmaan puolesta, oliko heistä yleensä sotureiksi. Nyt oli tänne saapunut ruumiillisesti liian heikkoja miehiä, sydänvikaisia, sairaita, jopa kyttyräselkäisiäkin. Tottahan toki Suomessa oli yllin kyllin sellaisia nuoria, jotka kaikesta tietoisinakin olisivat tälle retkelle uskaltaneet — vai epäiltiinkö sitä? — Toinen haitallinen seikka oli se, että niille suomalaisille, jotka sodan alusta olivat viruneet saksalaisissa vankileireissä, lähetettiin kutsu pataljoonaan. Tietysti he ottivat sen ilomielin vastaan, päästäkseen vain vapaaksi vangin tukalasta asemasta, ilman että heillä tarvitsi olla minkäänkaltaista innostusta asian aatteelliseen puoleen. — Kuten myöhemmin saamme nähdä, syntyikin näiden epäkohtien vuoksi ikäviä rettelöitä.

Tulkkina toimiva ryhmänjohtaja huomautti meille, että kaikki tähän asti saapuneet olivat allekirjoituksen tehneet, ja sitäpaitsi selitti, että jos me kieltäydymme, ei meitä suinkaan päästetä kotimaahan, vaan saamme Saksassa odotella rauhantaloa, todennäköisesti joudumme vankileiriin. Tämä ehkä tuntuu kovalta, mutta täytyy muistaa, että joukossamme olisi saattanut olla — ja olikin — venäläisiä vakoojia.

Näin ollen meillä tuskin oli muuta mahdollisuuttakaan kuin kirjoittaa. Omasta puolestani tein sen vallan kevein mielin. Upseeri puristi meitä kutakin kädestä, toivottaen menestystä uudelle uralle, ja niin saimme marssia tupaan.

Pöydällä oli meitä odottamassa läkkinen vesikannu täynnä höyryävää teetä, jota aina avulias korpraalimme oli noutanut, vaikkei se suinkaan kuulunut hänen toimiinsa. Äänettöminä ja kenties hiukan masentuneina ryypiskelimme sitä läkkisistä mukeistamme. Kellään ei tuntunut olevan jutteluhalua, ja korpraalimme, joka näytti ymmärtävän mielentilamme, vetäytyi nurkkaansa kirjoittelemaan, tekemättä ainoaakaan kysymystä.

Tuli maatapanon aika. Kun lattia oli lakaistu ja tupa kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, alkoi yksi toisensa jälkeen riisuutua. Valot sammutettiin. Ulkona tohisi kylmä tuuli, joka tunkeusi koleana majaamme, kantaen korviini yksinäisen hanurin sävelen lähiparakista. Kynttilänliekki, jonka ääressä korpraalimme yhä työskenteli, hänellä kun oli oikeus valvoa myöhempään, lepatti rauhattomasti, heittäen omituisia varjoja hänen kasvoilleen. Vilusta väristen kääriydyin peitteeseeni katsellen korpraalin vakavia, tyyniä piirteitä ja kirjoittavaa kättä, joka näytti paremmin soveltuvan toisiin tarkoituksiin. Sitten muistin tovereitani, etenkin molempia polyteekkareita, jotka olivat hienosta kodista… Ovi avautui ja päivystävä ryhmänjohtaja astui sisään.

— Alle zu Hause? (Kaikki kotona?)

— Jawohl.

— Gute Nacht! (Hyvää yötä!)

Vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin kuului joku köhähdys, joku rauhaton käännähtely vuoteella. Vihdoin yhä useammasta kohden raskasta, tasaista hengitystä… Ajattelin kotimaata, entistä elämääni, Annaa… Mieleeni juolahti Ibsenin syvämietteinen paradoksi:

"Vain kadotettu on ikuisesti omaamme."

2.

ENSIMÄINEN PÄIVÄ.

Heräsin voimakkaaseen huutoon: Aufstehen! (Ylös!).

Tuossa tuokiossa oli hypättävä vuoteelta, peseydyttävä, ja peseydyttävä kunnollisesti, rinta, kainalokuopat ja käsivarret oli huuhdottava kylmällä vedellä. Sitten oli järjestettävä vuode tarkkojen sääntöjen mukaan, peitteen piti olla määrätyllä tavalla poimutettu, eikä lakanassa saanut näkyä ryppyjä. Tupapoika ja vesipoika (Stubendienst, Wasserdienst), jotka valittiin vuorokaudeksi kerrallaan, ryhtyivät hommiinsa; edellinen lakaisi lattian, jälkimäinen nouti kyökistä kahvia. Huone oli niin kylmä, että permannolla oleva lätäkkö oli riitteessä, mutta kamiina ei vain toiminut.

Seitsemältä alkoi luento. Kokoonnuimme pöydän ympärille, istuen suorina palleillamme kuin pyhäkoululapset ja korpraali ryhtyi selittämään sotamiehen alkeellisimpia velvollisuuksia, kunniantekoa, käyttäytymistä esimiehiä kohtaan, tupajärjestystä. Sitten saimme kuulla pataljoonamme kokoonpanosta: meillä oli neljä tavallista jääkärikomppaniaa, yksi konekivääri- ja yksi pionieri-komppania, joissa yhteensä oli tätä nykyä alun toistatuhatta miestä. Johtajana oli majuri Bayer ja meidän komppaniamme päällikkönä hauptmanni Bade. Kullakin komppanialla oli omat saksalaiset luutnanttinsa, vääpelinsä ja aliupseerinsa, joiden rinnalla toimivat suomalaiset ylennetyt miehet. Näistä suomalaisista oli korkein herra nimeltään hauptzugführer (pää-joukkueenjohtaja), jonka olkalapuissa oli merkkinä kaksi valkeata nauhaa ristissä, ja johon arvoon ainoastaan yksi mies oli kohonnut. Sitten seurasi oberzugführer (yli-joukkueenjohtaja), poleteissa kaksi leveätä valkeaa nauhaa rinnakkain, zugführer (joukkueenjohtaja), jolla oli yksi leveä ja yksi kapea nauha, gruppenführer (ryhmänjohtaja), merkkinä leveä nauha, ja hilfsgruppenführer (apuryhmänjohtaja), olkalapuissaan kapea valkonauha. Heitä oli kaikkia kohdeltava esimiehinä, viimeksimainittua kuitenkin vain erikoistapauksissa…

Kesken luentoa tuli joku sisään suurella ryminällä. Upseeri ei hän ollut, koska hänen olkapäillään ei ollut kiiltäviä poletteja, mutta tuima katse pienistä, erittäin terävistä silmistä ja kauniiden verevien kasvojen ilme osoittivat, että hänelläkin oli käskyvaltaa. Korpraali karjaisi täyttä kurkkua: achtung! (huomio!), ja kimmahti pystyyn. Sitten astui hän reippaasti tulijaa kohti, pysähtyi kolmen askeleen päähän löi kantapäänsä yhteen, jotta raudoitetut korot napsahtivat, painoi kädet sivuilleen ja ilmoitti: "Tupa numero X luennolla." Huuto oli meitä säikäyttänyt. Ällistyneinä katselimme toisiimme, emmekä tienneet mitä tehdä. Vääpeli Höfelmeyer — nimen kuulimme myöhemmin — mulkoili meitä vihaisesti ja sanoi terävällä äänellä: weitermachen! (jatkakaa!). Korpraali opetti nyt, että tällaisen karjaisun kajahtaessa, oli joka miehen hypättävä jaloilleen, käännyttävä esimieheen päin ja asennossa seisten tuijotettava häntä suoraan silmiin, kunnes hän antoi luvan liikkua. Saksalaiset itse huusivat achtungia ainoastaan upseereille, mutta kunnioituksen merkiksi oli suomalaisten tapana tehdä se vääpeleillekin. — Höfelmeyer kuunteli hetkisen ja kääntyi sitten ovea kohti. Jälleen sama huuto. Ja nyt me jo ymmärsimme toimia.

Sitten luento jatkui: Kussakin komppaniassa oli kaksi luokkaa A ja B. B-luokkaan kuuluivat uudet tulokkaat nahkapojat. Heitä opetettiin erikseen, pienissä ryhmissä, alkaen voimisteluliikkeistä, joista vähitellen siirryttiin varsinaisiin sotilastemppuihin. He eivät saaneet poistua leirialueelta ilman komppanianjohtajan tai vääpelin lupaa ja heidän palkkansa oli pienempi. Kun he olivat harjoitelleet 8—12 viikkoa, pidettiin koe, jonka perusteella heidät muutettiin A-luokkaan. Tällöin saivat he olkalappuihinsa vihreän merkkinauhan, vihreän ja hienon jääkärin univormun, jota kuitenkin käytettiin ainoastaan sunnuntaina ja juhlatilaisuuksissa, heille maksettiin täysi sotilaan palkka s.t.s. 33 Saksan penniä päivältä, ja he saivat mennä luvatta kylälle.

Kun luento oli loppunut ja kello ehtinyt neljänneksen yli 8, alkoi kuulua äänekkäitä huutoja: heraustreten! (ulos!). Mekin asetuimme tuvan ovelle riviin ja korpraalimme johdolla marssimme tiiliparakin edustalle, joka oli komppanian kokoontumispaikka. Kaikilta portailta tulvi jääkäreitä. A-luokkalaisilla oli päässä kaski, tasapohjainen, kaksoiskotkalla varustettu nahkakypärä ja selässä tornisteri, sotilasreppu. B-luokalla sitävastoin ei ollut mitään taakkaa ja kasken asemasta kenttälakki; uusimmilla ei ollut edes kivääriä. Oli siinä huutoa ja hälinää, aseiden kalsketta, teräviä saksalaisia komentosanoja ja herra ties mitä. Korpraalit ilmoittivat vääpelille tupakuntansa miesluvun, sitten alkoi vääpeli tarkastaa, olivatko vaatteet ja varustukset kunnossa sekä saappaat puhtaina. Armias taivas, jos joltain sattui olemaan esim. nappi auki. "Te olette hullu. Te tulette alasti ulos. Kas kun olette muistanut vetää housut jalkaanne." Sellaista sai kuulla tarpeekseen ja joskus ei asianomainen edes tiennyt, mikä tuon sanatulvan aiheutti.

Kun tarkastus oli toimitettu, komennettiin miehet kahteen riviin ja jako neljään. A-luokalta se kävi kutakuinkin, mutta mitä kauemmas tultiin vasemmalle, jonne nahkapojat olivat asettuneet, sitä oudommalta se alkoi kuulua, kunnes aivan uudet miehet, joita ei vielä oltu opetettu, kokonaan vaikenivat. "Ain, stvai, trai, viir, ain, stvai, trai, vier", siihen malliin se luisti. Sitten tankattiin ryhmäkaartoja ja ojennuksia.

Viimein tuli komppanianjohtaja, valkealla hevosellaan ratsastaen. Komennettiin ojennus, sitten katse johtajaa kohti ja seisomaan liikkumattomana, kunnes tämä oli huutanut: huomenta, toinen komppania! ja siihen jyrisevällä äänellä vastattu: huomenta, herra hauptmanni! Tietenkin saksaksi, jolla kielellä kaikkinainen komennus suoritettiin. — Lopulta siitä kumminkin selvittiin harjoituskentälle vesitornin luo, jonne oli noin kilometrin matka.

Satoi lumiräntää. Käsiä palelti, mutta kintaita ei saanut käyttää näin "kauniilla ilmalla", vaikka niiden ehdottomasti tuli olla mukana, vyön koukkuun kiinnitettyinä. Ja alkoipa siinä sitten huuto ja temmellys, jonka kaltaista en ollut kuullut. Oltiin aivan kuin sodassa jo. Kaikkialla, niin kauas kuin saattoi nähdä, oli sotapoikia, sekä suomalaisia että saksalaisia. Etäämpänä harjoitteli joku osasto asentoa, seisoen liikkumattomana kuin paperiäijät. Toiset juoksivat, tähtäilivät, hajaantuivat ampumaketjuihin, heittäytyivät pitkäkseen märkään maahan. Kuului ampumista, kuularuiskun rätinää. — Alussa tämä hirmuinen huuto oudoksutti. Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä toki vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy? Mutta meille selitettiin ylimielisesti, ettei meillä vielä ollut hajuakaan "disipliinistä" ja kehoitettiin yleensä pitämään suumme kiinni, silloin kun ei meiltä kysytty.

Alkeellisimpia temppuja harjoitellessa kuluivat määrätyt kolme tuntia verrattain nopeasti. Hajallaan olevat ryhmät kutsuttiin nyt kokoon, järjestettiin, annettiin marssikomento ja käskettiin laulamaan. Hetkinen hapuiltiin ääntä, mutta sitä komeammin alkoikin sitten kajahdella:

Paljon on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin puolella taistellessa. Voi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei ole maata sen vertaista.

Kuinka se lämmitti ja muutti mielialan, tämä Suomen kaartilaisten vanha, surunvoittoinen, yksinkertainen laulu! Ja millä voimalla se vyöryi nuorista rinnoista! Sydämeni sylkytti ja väreitä kulki läpi ruumiini. Sillälailla! Nyt alkoi tuntua missä joukossa olin. Sitten välähti mieleeni äkillinen kuva: Gladiaattorit! Uudet gladiaattorit! Rohkeat, toivottomat, kuoloon valmiit! Isänmaan gladiaattorit, jotka olivat entisiä paljon ylempänä siksi, että heidän sieluissaan paloi kirkas, jalo aate… Ja edelleen kajahteli laulu:

Aurinko nousee ja aurinko laskee Suomemme soreoilla saloilla. Voi kallis kotimaa…

* * * * *

Tuskin olimme saaneet vyöt päältämme ja ehtineet hieman hengähtää, kun kuului huuto: ulos ruokaa hakemaan. Päivystävä ryhmänjohtaja järjesti komppanian kahteen riviin ja vei sen kyökin luo. Sai siinä räntäsateessa seistä kotvan aikaa, ennenkuin tuli vuoro pistää pakkinsa ikkunalle ja antaa päivystäjältä saamansa ruokamerkki kyökki-aliupseerille. Käsiä palelti, ja kun ei niitä saanut panna housuntaskuihin, tuntui toimitus kestävän sietämättömän kauan. — Kokki kaatoi kuppiin oivallista papusoppaa, siksi runsaasti, että me, vielä täydessä lihassa olevat, emme jaksaneet syödä sitä loppuun. Toisin oli vanhojen jääkärien laita. Heille ei se riittänyt. Joku koetti keinotella itselleen kaksi ruokamerkkiä, huolimatta siitä, että se oli kiellettyä, toiset taas palasivat anomaan "lisuketta", ja ellei sitä omasta keittiöstä liiennyt, juoksivat he saksalaisten kanttiineihin — tapa, joka myöhemmin kiellettiin. Tämä ankara ja suomalaisille ominainen ruokahalu johtui osaltaan siitäkin, että leipää annettiin kuudeksi päiväksi kerrallaan. Kun päivän osa oli niukka, eivät miehet malttaneet hillitä itseään, vaan useimmiten lopettivat leipänsä jo kolmessa vuorokaudessa. Selvää on, että limputtomain aikain nälkä oli kuitattava sopalla.

Mitään erikoista ruokalepoa ei ollut, sillä vuoteelle ei saanut mennä päivällä. Päinvastoin oli täysi työ siivotessa saappaitaan apellia, tarkastusta varten, joka kuten sanottu oli puoli kaksi. Jalkineissa ei saanut olla pienintäkään lian merkkiä, yksinpä pohjanaulat ja korkoraudatkin oli puhdistettava. Ja kello kahdelta marssittiin niillä taas semmoisia teitä, joilla oli nilkkaan asti kuraa!

Iltapäivän harjoittelu oli hiukan vapaampaa, jopa viimeiset parikymmentä minuuttia leikittiinkin, tietysti sotilaallisella hieman kovakouraisella tavalla. Kukin ryhmä valitsi esim. yhden miehen, joka nosti takinliepeensä, pyllistihe, senjälkeen kuin hänen silmänsä ensin oli peitetty, ja sitten toiset kämmenillään läiskäyttelivät aimo mälliä kireään paikkaan, sokon koettaessa arvata, kuka lyöjä oli.

Puoli viiden kahville olimme jo osanneet ostaa kanttiinista, sotilasmyymälästä, jollainen kullakin komppanialla oli, keksiä, kondenseerattua maitoa, sokeria, hunajaa, tai marmelaadia. Mutta siihen olivatkin loppua vähäiset pennimme. Kuinka sydämestäni kaduinkaan, etten ollut varannut enemmän rahaa mukaan. Verrattain halvalla olisi nyt voinut tehdä elämänsä paljoa mukavammaksi, kanttiineista kun sai ruokaakin annoksittain.

Saksankielen opetustunnilta oli ylioppilailla oikeus jäädä pois, mutta heidän tuli pysytellä tuvassa jotakin saksalaista kirjaa lukien. Ja kun kivääreitä ei vielä oltu meille annettu saimme puhdistustunniksi hankkia työtä vaikka mistä, mutta saapuvilla piti kaikkien ehdottomasti olla. Niin tuli vihdoin kello seitsemän ja kultainen vapaus alkoi — yhdeksään asti.

Päivän työ ei siis ollut erittäin raskas, mutta joka hetki oli kiusaavan tarkasti täytetty touhulla. Mitä tarkoitti tämä tuskallinen pikku-tarkkuus, äärimmilleen kehitetty täsmällisyys ja alinomainen hyörinä? Oliko se aijottu opettamaan miestä säntilliseksi ja kärsivälliseksi, vai tahtoiko se estää häntä ajattelemasta, kaipaamasta, uneksimasta, koska tämänlaatuisen sielullisen toiminnan väitetään olevan sotilaalle turmioksi? —

Vietettyämme vapaatunnit mikä missäkin — ja osan aikaa kulutti tietenkin illallinen — läheni jälleen maatapanon siunattu hetki.

Niin oli aamusta ja ehtoosta tullut ensimäinen päivä.

3.

SUNNUNTAI.

Sunnuntaina sai nukkua seitsemään asti.

Kun aamukahvi oli juotu, nouti A-luokka sunnuntaipukunsa, jääkärin univormun, varastohuoneesta, missä sitä arkipäivinä säilytettiin. B-luokka sai tyytyä harjoitteluvormuun, jonka kuitenkin tuli olla mitä huolellisimmin puhdistettu.

Puoli kymmenen aikaan oli tavallisesti tarkastus, jossa kunkin tuli esiintyä ulosmenokunnossa. Katsottiin oliko parta ajeltu, tukka lyhyt — jakauksen paikkakin oli määrätty, vasemman silmän kohdalle — ja mies yleensä siisti ja puhdas. Senjälkeen harjoiteltiin kunniantekoa noin tunnin ajan, sitten saivat — pojat palata tupiin, jotka lauantaina oli perinpohjin pesty ja järjestetty, odottamaan hyvää sunnuntaipäivällistä lihapaisteineen ja marjahilloineen. Iltapäivä oli useimmiten vapaa, joskus kuitenkin tehtiin yhteisiä kävelyretkiä. Jaettiin lupalippuja kyliin ja läheisiin kaupunkeihin; aluksi kaikille, loppuaikoina vain ylennetyille miehille.

Päivällisen jälkeen kokoontui omista kyvyistä muodostettu torvisoittokunta parakkien edustalle esittämään joitakuita kappaleita. Saatiin kuulla suomalaista musiikkia, olipa täällä sävelletty pataljoonalle oma marssikin. Vihreätakkeja parveili joka taholla. Ja kaikkialla kuuli heidän puhuvan kotimaasta, milloin entisiä elämänsä vaiheita kertoillen, milloin vakavampia asioita pohtien. Ne olivat yksinkertaisia tyyniä sanoja, usein leikillisiä ja huvittavia, mutta siitä huolimatta kuulsi niiden alta suuri isänmaanrakkaus ja alistunut kaipuu. — Toiset istuivat lukusaleissa, joita kullakin komppanialla oli yksi. Näihin huoneisiin oli sijoitettu piano, seinillä oli sotakarttoja ja pöydillä runsas joukko saksalaisia sanoma- ja kuvalehtiä. Suomalaisia lehtiä saatiin tänne perin vähän, nekin saapuivat vanhentuneina ja hävisivät kuin kulta varkaan taskuun.

Balttilaiset, joita pataljoonassamme — useiden meikäläisten mieliharmiksi — oli parisenkymmentä, seurustelivat etupäässä vain toistensa kanssa, ja olihan se luonnollista jo kielenkin perusteella. Suomalaiset nimittivät heitä juutalaisiksi, eivätkä tuntuneet heitä oikein kärsivän; sitävastoin olivat he hyvissä väleissä majurin kanssa, jota heidän kielitaitonsa ja notkeaselkäisyytensä miellytti. — Meikäläisten suureksi tyydytykseksi osoittautuivat nämä lipevät herrat rintamalla aika pelkureiksi.

Kun katseli tuollaista jääkäriryhmää, joka istuskeli esim. lukusalissa, yhden soittaessa, tai pianon säestyksellä hyräillessä jääkärin laulua, joka täällä oli tehty ja sävelletty, ei voinut olla huomaamatta, että kaikille oli yhteistä sama tyypillinen kalvakkuus, sama hiljentynyt nauru, sama tietoinen, päättäväinen levollisuus. Tuntui siltä, kuin olisivat suomalaiset vasta täällä, vieraassa maassa, huomanneet kansallisen jäykkyytensä ja hitautensa — ja kyllähän päällystö harjoituksissa piti huolta siitä, ettei se unohtunut — ja tämän hitauden näyttivät he ottaneen kunnianasiakseen. He keskustelivat tekemättä minkäänkaltaisia eleitä, verkalleen he käänsivät päätään, nostivat paperossin huulilleen tai muuttivat asentoa. Ja tämän levollisuuden he säilyttivät rintamallakin; yhtä laiskasti he siellä vilkaisivat sivulleen, jos granaatti tulla tupsahti lähettyville, osoittamatta minkäänlaista halua väistää.

Ei. Ei tämä ollut kevytmielistä väkeä, seikkailijajoukkoa, kuten kotimaassa joskus oli kuullut sanottavan. Kyllä he olivat totisia miehiä, jotka empimättä olivat totelleet nuoren sydämensä ääntä. Hurjapäisimmätkin tuntuivat täällä merkillisellä tavalla talttuneen. — Tietysti oli poikkeuksiakin. Toisinaan, kun jotkut olivat kylän ravintoloissa ottaneet liian monta ryyppyä, saattoivat he kuohahtaa, nousta näyttämään "Suomen pojan notkeutta", arvellen että mies, joka pystyi ajamaan saunallisen ryssiä pellolle, kykenisi kyllä osoittamaan muutamille saksalaisillekin, mistä viisi hirttä oli poikki. Mutta tämä kaikki oli tilapäistä ja ohimenevää.

Oli muuten merkillistä, kuinka paljon perättömiä huhuja liikkui keskuudessamme. Milloin mikin tunnettu henkilö oli joutunut venäläisiin vankiloihin, milloin tiedettiin varmuudella ryssän nostavan sotaväkeä Suomesta. Ei uskallettu enää kirjoittaa kotiin, koska omaisia vainottiin näiden kirjeiden perusteella. Mutta varsinkin Ruotsin yhtymisestä sotaan, jota siihen aikaan toivottiin ja odotettiin, kulki mitä kummallisimpia ja sangen todelta kuulostavia juttuja.

* * * * *

Pyydettyäni luvan, lähdin Antin kanssa kylälle kahvilaan. Antti näytti perin hienolta ostolakissaan ja vihreässä jääkärin takissaan, jonka olkalappuihin oli ryhmänjohtajan valkeat nauhat ommeltu.

— Koska minä olen sinun esimiehesi, puheli hän naureskellen, niin muistakin kävellä vasemmalla puolellani ja vähän taampana. Etenkin tulee sinun pitää mielessäsi, että teet kunniaa vastaantuleville upseereille.

— Olen iloinen, jatkoi hän tilattuamme "bierit", että jouduit kanssani samaan komppaniaan. Bade-ukko on kyllä ankara ja hermostunut, jopa häijykin, mutta myöskin kyvykäs, eikä toista komppaniaa suotta pidetä pataljoonan parhaana, varsinkin mitä äkseeraamiseen tulee. Meidän miehiähän se on suomalaisten korkein herrakin, hauptzugführer J. Lujilla tosin saat olla, mutta kyllä kaikki hyvin käy, kun vain olet säntillinen ja virkku… Miltä sinusta muuten alkaa tuntua?

— Outoa on vielä, en osaa sanoa. Mutta mielelläni tahtoisin vähän kuulla tämän pataljoonan alkuvaiheista.

— Kaikki te sitä utelette, te uudet, vastasi Antti hymähtäen. Niin, johan sitä on täällä oleiltu, vuosi tulee täyteen juuri näinä päivinä. Siellä Helsingissä syntyi aluksi, kuten kai olet kuullutkin, muutamien ylioppilaiden keskuudessa kysymys — väitetään sen kehkeytyneen samanaikaisesti sekä suomalaisten että ruotsalaisten taholla — eikö tällaisena levottomana aikana, Suomen ollessa sotakykyisiä miehiä vailla, olisi syytä hankkia erinäisille henkilöille militääristä tietoa ja kouluutusta mahdollisten tapausten varalle. Puhuttiin, touhuttiin, innostuttiin, käytiin kysymässä neuvoa viisailta miehiltä, joilla kuitenkin oli vanhain tavanmukainen, epäröivä käsityskanta, ja tultiin lopulta niin pitkälle, että päätettiin pyytää ruotsalaisia upseereita opettajiksi. En tiedä mistä syystä Ruotsista ei löytynyt sopivaa harjoituspaikkaa, jonkatähden sitä kysyttiin Saksasta. Ja täältä nyt vastattiin, että jos he kerran antoivat paikan, niin oli heillä myöskin opettajat. Sillä lailla asiat kehittyivät ja helmikuussa 1915 saapuivat ensimäiset miehet. — Aluksi kävi kaikki pfadfinderliikkeen, partiopoika-liikkeen varjolla ja sen mukainen oli pukukin. Me, täyskasvuiset miehet, esiinnyimme polvihousuissa, jaloissa nauhakengät, leveälierinen hattu päässä ja pusero päällä, ja näissä ohuissa vaatteissa saimme rämpiä tuulessa ja sateessa. Opetus oli kyllä täysin sotilaallinen ja hyvä; ja yleensä oli olomme sentään mukavampaa kuin nykyään, eikä kuri ollut läheskään näin ankara. Meillä oli esim. passaripojat, kuten upseerimiehillä ainakin ja syöminen kävi hiukan toiseen malliin, oikein lautasilta. Harjoittelun piti kestää vain muutamia viikkoja, mutta varsin pian huomasimme, ettei sitä niin vaan kädenkäänteessä sotilaaksi tulla, ja kun majuri Bayer oli kovin innostunut asiaamme, venyi oppiaikamme venymistään. Asia pitkistyi ja mutkistui, hapuiltiin sinne tänne, kesällä oli joukkomme jo aivan hajaantumassa ja jokainen, ketä halutti, sai lähteä pois. Mutta meillekin oli alkanut jo selvitä asian suuri poliittinen puoli, joten pysyimme sitkeinä ja majuri meni hellittämättömyydessään aina keisariin saakka, johon meidän äkseeraus- ja varsinkin ampumataitomme oli tehnyt edullisen vaikutuksen. Ja monien mutkien jälkeen perustettiin vihdoin Kuninkaallinen Preussilainen 27 Jääkäripataljoona. Aluksi oli siinä vain kaksi komppaniaa ja siihen ajateltiin ottaa vain määrätty luku miehiä, mutta kun Suomesta ilmoitettiin, että siellä oli paljon halukkaita lähtijöitä, varattiin enemmän tilaa, pataljoona alkoi nopeasti kasvaa ja tekee sitä paraikaa kaikkein kiihkeimmin. On sen kehitystä ollut hauska seurata, meistä vanhoista veteraaneista on jo tehty teille esimiehiäkin, mutta on täällä ollut olemista ja on sitä saatu hammastakin purra. Eivät nämä saksalaiset suomalaisen luonnetta oikein ymmärrä, eikä heillä meidän maastammekaan ole kovin laajoja tietoja. He pitävät meitä mongoolilaisena villikansana ja ihmettelevät, jos johonkin kykenemme. Oli esim. varsin huvittavaa, kun tuhatjärvien maan pojille opetettiin teoreettisesti soutua, selitettiin, miten oli meneteltävä ja kuinka vesi, vaikka se olikin niin liikkuva elementti, kuitenkin kykeni vaikuttamaan airon lappeaan samoin kuin tukikohta vipuvarteen. Kun opettaja senjälkeen sivumennen kysäisi, sattuiko joukossa olemaan ketään, joka osaisi soutaa, ja kun joka mies nosti kätensä, hämmästyi hän tavattomasti ja oli suuttua: Ei täällä saanut laskea leikkiä, hän tarkoitti täyttä totta. Ja kun hänelle vihdoin selvisi, että me tosiaankin omasimme tämän ihmeellisen taidon, ei hänen ällistyksellään ollut rajoja. Samoin kävi uimaretkellä. Meitä kehoitettiin menemään veteen kainaloita myöten, kääntymään rantaan päin ja rohkeasti heittäytymään vatsalleen; käsi ja jalkaliikkeet oli tietenkin sitä ennen tarkkaan neuvottu. Ja kun pojat olivat saaneet päältään, niin yksi painaa trudgenia, toinen crowlia, kolmas sukeltaa viisi kuusikymmentä metriä, saksalaisten ällistellessä mokomia vesi-eläimiä. — Paljon meissä vanhemmissa muuten on pessimistejä koko tämän hankkeen suhteen. Se ei suinkaan tahdo sanoa sitä, että olisimme masentuneita ja haluttomia, päinvastoin, me ymmärrämme hyvin, että tässä on suuria kyseessä ja että nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan, mutta se on kokonaan eri asia kuin ehdottomasti uskoa onnistumiseen. Ikävintä on, että kotoiset asiat jäivät niin järjestämättä, sillä eihän sitä osattu aavistaa, että täällä vuosikausia viivyttäisiin. On niin vaikeata ja vaarallista kirjoittaakin ja rahan saanti miltei mahdotonta.

Antti vaikeni hetkiseksi, räpytteli silmiään maahan katsoen, tuntui tapailevan sanoja ja jatkoi vihdoin äänellä, jossa hillitty liikutus vain aavistuksena väreili.

— Olihan sitä minullakin sellainen heilan tapainen, kuten kai tiedätkin, taisi jo olla vähän niinkuin sormuksistakin puhe, minulle kun oli hyvä toimikin tarjolla, mutta ei ole kirjoittanut. Kotoa on sentään tullut jokunen lyhyt viesti.

— En minäkään Helmiä tavannut, vaikka pyysit kirjeessäsi terveisiä sanomaan. Mutta kyllä hän hyvin voi ja kaiketi sinua muistaa.

Kun Antti oli maksanut oluemme ja me lähdimme kahvilasta, sanoi hän:

— Täällä sitä oppii rahalle arvoa panemaan. Markalla tekee ihmeitä. Muistakin korjata kaikki, mitä satut löytämään, olkoonpa se vaikka langan pätkä taikka naula. Ja pidä kamppeesi järjestyksessä. Järjestys, se on tunnussana, kaikkialla järjestys, aina vaan järjestys. Se on täällä suurin vaiva ja suurin hyve.

Kysyttyäni, mitä hän arveli rintamalle lähdöstä, alkoi hän kertoa.

— Niin, onhan siitä ollut huhuja ja melua jos jonkinlaista. Koska ollaan lähdössä Suomeen, toisinaan laivoilla, toisinaan Ruotsin kautta, koska taas Venäjän rintamalle. Joulun jälkeenkin sen piti varmasti tapahtua, mutta ei ole mitään koko hankkeesta kuulunut. Ja kunpa täältä pääsisikin, joskus tahtoo jo kyllästyttää ja aika tuntua pitkälle. — Sinusta on ehkä kummallista, että joku saattaa pyrkiä rintamalle, jota siviili-elämässä pidetään niin kauheana paikkana. Mutta kunhan olet muutaman viikon takonut kivääriä olkapäähäsi, niin muuttuu kyllä mielesi. Minun käsitykseni näes kun on sellainen, että saksalainen sotamies kiusataan leiri-elämällä, sen yksitoikkoisuudella ja tuskallisella pikkutarkkuudella niin uuvuksiin, että hän tuntee suoranaista iloa päästessään rintaman vapaampiin oloihin.

* * * * *

Antin tuvassa pelasivat pojat pennin hoitoa. Muuan veteli nurkassa hanurilla "Iitin-Tiltua" toisen naksuttaessa tulitikkulaatikolla kätevästi tahtia. Huonojen saksalaisten paperossien haiku kiirieli sankkana pilvenä ilmassa. Kieltämättä oli hiukan ikävää. Mutta oli myöskin jotakin toivottavaa ja odotettavaa, sillä lomalla-olevain miesten onnistui usein salavihkaa ostaa leipää, josta kotiinjääneetkin pääsivät osallisiksi. Leipää, kultaista jumalanviljaa, jonka arvo vasta täällä oli opittu tuntemaan.

4.

MARSSIHARJOITUS.

Tavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella ilman kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä, muodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan poikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että meidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä oli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana päivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti kaikkien olla samoin varustettuja.

Jo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli järjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen harmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät, sukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä marssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti käsittelemään kivääriä.

Aamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku laskettiin, varustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se alkoi. Samaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin perään. Vapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain miellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea 80 cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi, pyrki astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut osata katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli varoitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului heti terävä ja tyly: aufgehen!

Tiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää, joka vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin kilometrin päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina tunnin kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi, jolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa, jos saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen: olimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli tiellemme esteitä ja ansoja.

Vähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa. Tornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin veitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi vain kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me nahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle sattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus kasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko kokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan, pitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista nykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu, pysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung! (ojennus!) vordermann! (etumies!).

Väsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja saappaat ilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää nostellut. Puhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia lyhyitä köhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan. Hiljaisena, punoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin…

Ruokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli paljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten sotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista ja niiden kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta. Muutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja kastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään erotti.

Sitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa meidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä ensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt taistelun kulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai marssia pari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen kenttävartioon. Sade oli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja alkanut kovasti tuulla. Meitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui sekä väsymyksestä että vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan, mutta karaistunut ryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä saksalaiset soturit olivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata vetisillä soilla, tai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään päähän pälkähtänyt valittaa.

Lopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu kylän taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen makuusuojan, minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi vaikutti sekin seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin muutaman navetan etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen kylmä, sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä runsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät. Ateria tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli loppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti ymmärrettävällä murteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä koleaan makuupaikkaamme.

Lattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä kahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen permantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo senkin vuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys ja varjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa. Omasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän olivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat ja kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi saattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin nurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja viluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja palttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi, tunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei vaan kuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista oloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin levottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi ja särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon ehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin entisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä sotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. —

Kuten sanottu, toisilla ryhmillä oli paljoa mukavammat yöpaikat. Useat heistä olivatkin riisuneet itsensä hälyytyksen vaarasta huolimatta aivan alusvaatteisilleen, ripustaneet saappaansa kuivamaan, ja nukkuivat suloisessa rauhassa lämpimissä vuoteissa. Tämä oli sitäkin onnellisempaa, kun pelättyä hälyytystä ei lainkaan tehty.

Myöhemmin yöllä, kun unta vain ei tullut, alkoi minua siinä määrin viluttaa, että olin pakotettu nousemaan ylös. Kävelin hetken ulkona, mutta tuuli tunkeutui siellä ytimiin saakka. Sitten älysin mukavamman paikan: menin navettaan. Pistin tupakaksi, halailin lämpimikseni ammuja, joita siellä olikin vain neljä ja pidin niille liikuttavia ja lempeitä puheita kotoisista ihanuuksista. Nukkumaan siellä ei voinut asettua, sopivan paikan puutteessa, mutta olin sangen tyytyväinen, kun vilu ei enää niin hyristänyt ja torkuin seisoallani tuontuostakin karvakorvaa hyväilevästi raaputtaen.

Ennen pitkää tämä salainen saunani sai uusia vieraita. Yksi ja toinen tovereistani oli herännyt viluun ja pistäysi navettavisiitille tupakoimaan ja lämmittelemään. Siinä heitä nyt seisoskeli, kumaraisina ja kädet housuntaskuissa, kaalia hakkaavien hampaiden raossa hehkuva paperossi tai tutiseva piippu…

Aamulla anivarahin lähdettiin taivaltamaan kotia kohti. Sanomattakin on selvää kuinka arat ja painavat jalkani olivat. Joitakuita perin uupuneita ja sairaita lähetettiin kyllä junalla takaisin leirille, mutta heitä kohdeltiin niin ylimielisesti ja tylysti, että en halunnut hellittää niin vähällä, vaan päätin yrittää loppuun asti. — Kuljettuamme noin peninkulman pysähdyimme erääseen kylään kahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen juoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin tapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että me olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät toivat meille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin ilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja kukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin mahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti saatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään ottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja murjottiin kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa, paiskasi sen keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen anastaa mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta. Ja näiden miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen menettely hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään tarjottimelle. Tunsin suuttumusta ja inhoa — sillä en vielä tuntenut nälkää. En silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä, joilla ei ollut rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista keksiä, omenakakkuja, hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla tyytyväisiä, jos palkka riitti tupakkaan.

Sitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita ei enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän kuin lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten kävellessä tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei vierustoveria. Vain eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa etumiehen jälkiin sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta. Ja väliin soi kuin piiskaniskut: aufbleiben, richtung! — Rivistä ei tietenkään saanut poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku uupunut kasvot vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä kulkevalle upseerille voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen ja ankarain sanain kannustamana alkoi hän uudelleen laahustaa mukana, enää tuskin tietäen, missä oli. —

Omille harjoituskentille saavuttuamme oli vielä kova taistelu edessä. Kolmas komppania oli siellä vihollisena vastassa. Noin kilometrin pituisen lakeuden yli saimme juosta, heittäytyä maahan, taas nousta ja juosta, pitkiin ampumaketjuihin hajaantuneina. Viimeiset voimani ponnistaen seurasin mukana, mutta myönnän, ettei hölkkäni ollut enää mitään juoksua. Hyökkäsimme yhä eteenpäin kunnes viimein komennettiin kiväärit tanaan ja hirveän hurraan kaikuessa rynnättiin pistintaisteluun. Hetkeksi haihtui kaikki väsymys. Tämä oli aivan kuin täyttä totta jo, ja kiihtyneinä, silmien villisti kiiluessa hikisistä kasvoista syöksyivät jääkärit voittoon tai kuolemaan. — Sitten saatiin levätä. Torvisoittokuntamme oli lähetetty vastaan ja komeiden suomalaisten marssien kajahdellessa suoritimme ripeästi ja virkistyneinä loppumatkan.

Saksalainen sotaväki saapuu aina pysähdyspaikalleen paraatimarssissa, miten uupuneita sitten oltaneenkaan, ja niin tulimme mekin parakkien edustalle tömistäen jalkojamme kuin vasta liikkeelle lähteneet. Mutta kun siunattu weggetreten! (hajalleen!) vihdoin kajahti ja jääkärit riensivät tupiinsa, tuntui minusta, etten kauemmin olisi enää pysynyt pystyssäkään. Vaivoin sain kiskotuksi likomärät saappaat jaloistani. Sukat olivat mähjänä ja jalkapohjissa suuria rakkoja. Varsin mielelläni olisin käynyt vuoteelle, mutta se ei ollut luvallista ennen klo 8 illalla, sensijaan täytyi puhdistaa kiväärinsä ja pestä huolellisesti jalkansa. —

Näiden valittelujen yhteydessä on mielenkiintoista mainita, etteivät vanhat jääkärit olleet juuri millänsäkään koko marssiharjoituksesta. Pulmakseni omasta korpraalistamme, ei hänessä, lukuunottamatta lievää kalpeutta, huomannut lainkaan väsymyksen merkkejä. "Miltäs pojista tuntui?" kysäsi hän naurahtaen ja lähti sitten toimituksilleen yhtä reippaana kuin ennenkin. Täytyy sentään huomauttaa, että korpraali oli parhaita marssijoita ja kaikin puolin perin karaistunut. Rauhallisella tavallaan hän meille selitteli, että jahka me totumme, ei tällainen kävelyretki tunnu kovinkaan, vaikka se outoa hiukan koettelee.

5.

SAIRAANA.

Jokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus. Kussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan, avojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein myöskin vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi pahimpien rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan. Tällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen oli pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan esim. kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei hevillä unohtanut.

Minun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin, samoin kuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin, sairaalaan. Yleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet jalkavikojaan lääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen pintapuolista. Kun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei komppanian sairaat "reviiriin", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa lääkärin tuloa. Vastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri, vihreämekkoinen lihava ja velton näköinen mies, jota sanottiin täikenraaliksi, jopa niin yleisesti, etten hänen oikeata nimeään muistakaan. Tämä kohteli potilaita varsin ylimielisesti, varsinkin lääkärin poissaollessa, kyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia huomautuksia, ellei vaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava. Rakot hän puhkaisi ja pani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa tiehensä. Minut määrättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä näyttämään.

Sairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän vuoteittensa päähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi. Kahdesti päivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet tupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä siivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei ollut kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs; joka tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen, tohtori Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli zugführerin arvo ja merkit.

Yöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä tuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja turtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä pakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa kuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä influensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut. Aamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.

Heräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja seisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten virantoimituksessa olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua teki hän joka aamu uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank? (onko kukaan sairas?) ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi hän sen kirjaansa ja poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten kömpiessä kangistunein jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut kuunnella, vaan tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat polyteekkarit olivat perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L. torkkui yrmeänä tuolillaan, sällismiehet vehkeilivät keskenään, "kapteeni" yksin oli tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme siirretty neljä muuta jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika, toinen pitkä, hieman velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti siltä kuin olisivat housut yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen Ruotsin alamainen ja neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen, hienosteleva ja aina tyytymätön herrasmies. Hän sattui juuri tänään olemaan tupapoikana ja suurella nautinnolla olin seurannut hänen lattianlakaisupuuhiaan, nyrpistyksiään ja epäröintiään. "Pitääkö sitä nyt thodellakhin? Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt." "Sinusta nyt ei ainakaan tule soturia", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä tullutkaan. Sillä varsin pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra vapautusta koko pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja onnistui siinä kuin onnistuikin.

"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta tullaan hakemaan", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin olin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo huusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin, ajattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin ontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa. Meidät järjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.

Kuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa koputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä miltei aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus tai munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista vapaana, en suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka todellakin olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman ihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen soturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita välimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia naistentauteja. — Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava huomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun ja jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin heikkona, lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli erinomaista ja ruokakin paljoa parempaa.

Vaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut lupaa käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty "sisäpalvelukseen". Tavallisesti vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen järjestelemään tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen, mutta kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa rauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa palamaan. Kirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin avonaiseen kuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä postimaksu vuorostaan suurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin Berliiniin, jossa oli sensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin, Tukholmaan. —

Kello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet iltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja suoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli. Kolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja talollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän kun oli matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt väkipakolla kuljettaa häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme teki heihin masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että olisin koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin olin heille suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea ruokaa meidän puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin tyynesti, ettei niitä sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä tavoin ensi töikseen pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi niin kituen, että se niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta selitin, kun pojat päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä nyt oli ollessa, kun lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut meidän tullessamme. Olin tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin, tyynesti kuvailin marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin asia maailmassa, mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja. Omituisinta on, että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat ilman muuta menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja alakuloisemmiksi uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä näyttivät vanhat. Kaiken lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla tehtävä edellä kerrottu "lippuvala", ja äänettöminä kiipesivät he lukusalista palattuaan vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä. Vasta silloin silmäni ikäänkuin aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä oli ollut tämä ilkeys? Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että oli nähnyt toisten kärsivän samalla lailla kuin kerran itsekin? Kuinka pikkumainen onkaan sentään ihmisluonto… Minut valtasi niin hempeämielinen liikutus, että olin vähällä ruveta pyytelemään anteeksi. —

Kovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna. Huojennukseksi sain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot ensimältä olivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja hammasta purren astui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin ennen kotimaassa terveillä.

6.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA.

Oli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin tapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut harjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller, keskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun taipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania rintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui viisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä muuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin, selitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka olivat tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä kilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat laiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää ja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin. "Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli monta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan heittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki sanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä miehet olivat todellakin sairaita.

Kun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki johtui. A-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on mainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti kolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan tästä tietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle raskaimmat harjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa poikia säästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25 kilometriä, oli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten nääntyivät. Pari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät tiepuoleen kykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan, ja koko komppania palasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt olin nähnyt, mikä tuli jälkeen jääneiden osaksi.

Rangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia, maahan syöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva soturi sai siitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten tällaiset uupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen tuntevani sotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että liika oli liikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista ja kasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. —

Kokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella hauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas, hieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka vakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu ilmaisi julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen silmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan leimusi niissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa ottelussa oli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja määrätty parantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin hänen johtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa rintamalla perikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade komentanut miehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa luotituiskussa heidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes komppania oli ammuttu viimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa kannettu kentältä. Myöhemmin oli hän saanut uuden komppanian haltuunsa, mutta kun senkin oli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää — niin ainakin väitettiin — liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi rintamalle päästetty. Sillä kiivas hän oli, aivan mielettömyyteen saakka. Luullakseni häntä vaivasi joku hermotauti, joka saattoi johtua haavoista. Aamusittain, tervehtiessään komppaniaa näytti hän useimmiten sangen tyyneltä. Istuen valkean ratsunsa seljässä, hiukan kumarassa ja terävästi vaanien kulmainsa alta, huusi hän komentosanansa juhlallisesti, pitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka sai hätkähtämään. Aivan yleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua: Das Gewiärrr — überrr! Mutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin hän alkoi komennella rintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö sattui suuttui hän silmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti, ettei mikään enää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi, tukehtumaisillaan omaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä pyörien ja vihertävinä leimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi raadoiksi, sioiksi ja koiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen sanaa tai edes tyytyväisyydenilmausta. — Kaikesta huolimatta oli hän etevä soturi ja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti myöskin hyvää huolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut mitään puuttua ja jos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit kunniansa. Kuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja pelättiin, niin rintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden epäjärjestysten aikana, kun hän jo oli poissa komppaniastamme, muisteltiin häntä rakkaudella, ja moni lausui toivomuksen: ollapa täällä nyt Bade-ukko.

Tällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer, josta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä nuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi mielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla hillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä kyllä oli yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi hän aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit ovat yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten herransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin. Rintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja kohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.

* * * * *

Jos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa luutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen ja rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta joka siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin jäntevä ja sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme on siinä määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä hienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen opetustapansa oli hillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi ikäänkuin lepäävänsä ollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta täytyy myöskin tunnustaa, että äkseeraus kävi ehkä veltommin ja pojat olivat leväperäisempiä kuin Baden läsnä ollessa.

Sattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan takaapäin ratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei miehissä ollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan jääkärinuorukainen näytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä huutoa ja tunnin jälkiharjoittelu koko komppanialle.

Sillä sellainen on saksalainen tapa, että jos yksikin mies tekee virheitä, saa siitä koko komppania kärsiä, eikä syyllistä rangaista erikseen. Se olisikin vaikeata, erehdyshän sattuu parhaimmallekin. Jos siis esim. joku myöhästyy kivääriä olalle viedessä, ei hänelle sanota mitään erikoista, sensijaan ilmoitetaan koko joukolle, että se harjoittelee huonosti ja määrätään rangaistusäksiisiä. Tämä on viisas temppu, sillä komppania pitää näin ollen itse huolen yksilöistään, sen sain nähdä samaisella kerralla.

Kun nimittäin illalla menin Antin tupaan, huomasin selvästi, että siellä oli jotakin tekeillä, ja pojat, joiden kanssa olin jo ehtinyt hyvinkin läheisesti tutustua, katselivat minua vihaisen näköisinä, ikäänkuin olisivat he tahtoneet ajaa minut ovesta ulos. Olin siitä hiukan ihmeissäni, mutta ennen pitkää asia selveni. Sisään astui nimittäin sama mies — tuvan asukkaita muuten — joka harjoituskentällä oli ollut leväperäinen. Silmänräpäyksessä oli häneen tarttunut neljä viisi jääkäriä, hänet nostettiin pöydälle ja istuinpakaroille alkoi sataa huimia lyöntejä nahkapiiskoista, jommoisia oli annettu vaatteiden pölyytystä varten. Samassa puhkesi kuin yhdestä suusta voimakas laulu: Olet maamme armahin synnyinmaa…, joka säveleihinsä kokonaan hukutti selkäänsä saajan huudot.

Tällaista toimitusta sanottiin remmi-apelliksi ja sitä käytettiin juurruttamaan disipliiniä muutamiin pahankurisiin. Kysymyksenalainenkin mies oli vielä rangaistusharjoituksissa niskoitellut, aiheuttaen ajan pidennyksen, jonka vuoksi hänelle nyt oli annettu sakin hivutus. Ja kyllä se näkyi vieneen nuorukaiselta sisun kaulaan.

Paitsi tätä sisäistä kaitselmusta, oli kuri muutenkin rautainen ja ankara. Tuskallisinta siinä oli, ettei jääkärille annettu juuri minkäänkaltaista tilaisuutta puolustukseen. Jos esim. aliupseeri luuli huomanneensa jonkun miehen tekevän rikoksen, ei miehellä ollut oikeutta sanoa: "Ei, herra aliupseeri, minä en ole syyllinen, voin sen todistaa." Taikka: "Salliiko herra aliupseeri, että selitän asian?" Hänen oli ehdottomasti pidettävä suunsa kiinni ja kantapäät yhdessä kuunneltava soimaukset. Ainoastaan siinä tapauksessa, että häneltä erikoisesti kysyttiin, oli hänellä lupa puhua. Hänelle saatettiin syyttä määrätä muutama päivä putkaa, ja hänen oli viattomanakin nöyrästi kärsittävä rangaistus. Vasta jälkeenpäin oli hänellä oikeus tehdä kirjallinen valitus, jos luuli voivansa todistaa syyttömyytensä. Ja jos hänen valituksensa hyväksyttiin, julistettiin hänelle armossa, ettei rangaistusta merkitty kirjoihin, joten se ei siis ollut esteenä hänen vastaiselle menestykselleen ja ylenemiselleen. Sillä hyvä!

Kerron esimerkin, joka kyllä tapahtui myöhempinä aikoina, Berliinissä. Erään kostosta aiheutuneen ilmi-annon perusteella — tekijä oli muuten Saksan alamaiseksi päässyt ryssä — syytettiin ryhmänjohtaja St:ä, joka oli ylioppilas, siitä, että hän oli elänyt aivan siivottomasti, ylenantaen majurimme oven edustalle. Varmuudella tiesimme me toiset, ettei St. kysymyksenalaisena iltana ollut käynyt edes siinä huoneistossakaan, missä mainittu törkeys oli tapahtunut. Siitä huolimatta sai hän seitsemän vuorokautta pimeätä putkaa, tietenkin ilman edelläkäypää kuulustelua, ja oli rangaistuksen kärsittyään niin masentunut, ettei viitsinyt ollenkaan ryhtyä valituksen tekoon. Hänen viattomuutensa tuli kuitenkin ilmi, eikä hänen arvoaan alennettu, kuten alkujaan oli ollut tarkoitus. — Tämänkaltaisia väärinkäytöksiä ei tosin tapahtunut usein, mutta mahdollisuus oli aina uhkaamassa. —

B-luokan alkeellinen elämä oli paljoa rauhallisempaa. Sitä johti offizierstellvertreter (upseerinsijainen) Vick, suuri, komeavartaloinen ja jäntevä mies, jonka polvet olivat taipuneet niin sisään ja taaksepäin, että hänen ruumiinsa näytti olevan eräänlaisen ristikon varassa. Hänellä oli erinomaiset opetuslahjat, ja kun hän esiintyi hillitysti, eikä käyttänyt haukkumasanoja, pidettiin hänestä paljon. Hänen erikoistaitonsa oli pitää yllä rautaista kuria ja järjestystä, osoittamatta ankaruutta. Rintamalla oli hän tavattoman rohkea, mutta siinä määrin julma eläimille, että ainakin minun käsitykseni melko lailla muuttui hänen luonteestaan.

* * * * *

Helmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset miehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin Runebergin päivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen päivällisen ei enää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin erikoiset illatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut suurtakaan tietoa.

Kaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi jonkinlaiset käräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka muistan erityisesti siitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja miehiä, aivan kuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa tilaisuuksissa. Epäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä päivänä saada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli alkanut, mitä toiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään seisoimme. Mutta sotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän eri meininki. Saimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme soimauksiin. Yksi syytti ylenneitä miehiämme siitä, että he olivat unohtaneet kansallisen erikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen aliupseerin tympäisevän kopean käytöksen; nahkapoikia he kohtelivat ylimielisesti ja äreästi, eivät seurustelleet kanssamme, eivätkä meille mistään puhuneet, arvellen kai, ettei meidän tarvinnut ollenkaan tietää pataljoonan asioista. Todistihan sitä tämäkin tilaisuus! Heille oli arvonsa noussut päähän, ja kylläpä silloin oli hullusti, kun suomalainen mies moisen seikan tautta joutui kunnianhimonsa huumauksen valtaan. — Toinen väitti ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui kieltä sujuvasti tai omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti parempiin kirjoihin ja verrattain pian ylenemään. — Tällaista oli, häpeä sanoa, meidän juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua ilman tulta, jotakin aihetta ehkä sentään oli näihin liioteltuihin väitteisiin.

Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä tuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti päivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin neliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä nimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat riviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että hilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.

Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin, kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut kohota.

Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit kasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko komennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana, mutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta, että täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen omansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä hänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen syvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän asiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu on hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista, välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille ja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on hän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden ohimolleen.

* * * * *

Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä, koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä, komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti vähemmän kuin saksalaisissa.

Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi pikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui elähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun. Jouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön kyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä, pienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden tarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.

Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme, joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta kuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.

Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa. Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.

Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina oli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua, jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää, jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen, mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.

Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai järjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut, että joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin tekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet lakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin, vaan tahtoivat vapauteen.

Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin luja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti vankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen heidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja hävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan oli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia syytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli valehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia töitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla. Syntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan lähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka komppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät meille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati; he kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä laajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että meillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto, joka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. — Lopulta kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.

* * * * *

Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä Bade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta kovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla, tarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen komppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain vaivoin hillittävissä.

Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle, jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö, sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta. Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä kuin Badella.

Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja tuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan" sotilaiden osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä saksalaisten talonpoikain pelloilla.

Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme, kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin sen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän ylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu kiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla. Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.

Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa. Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa, tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä, unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa hyvästellessä. — Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut, ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.

7.

VALMISTUKSIA.

Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen, kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa. Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi, jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.

Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua. Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin maljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli ilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa jyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain ilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä olemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä — tehtyämme pienen huvimatkan Itämeren ympäri.

Heti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat, alusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja palttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita, ja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään yksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun sopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen: telttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät, puhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi korppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla on aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain viimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen tornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo, lapio, kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat tukevasti painuivat maata vasten.

Jo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka selässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria kenttähyökkäyksiä tai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi tuntia juoksi paahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti saattoi epäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja lisätä voimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja kuluttanut.

Muistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan joukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari kunnianarvoisaa suomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli aamulla ani varailin lähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin peninkulman matka ja rynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun, mutta näitä seutuja tuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät väärälle tielle, josta oli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme peninkulmaa kertaakaan pysähtymättä, täydet taakat selässä ja pikamarssissa, ehtiäksemme ajoissa taistelupaikalle. Ilma oli helteinen ja ahdistava, mutta kestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme perille, niin hetkenkään lepoa suomatta komennettiin hyökkäykseen, yli aavan, kuumuudesta väreilevän kentän. Näimme kyllä suloisten suomalaistyttöjen vartalot etäisellä kunnaalla ja antoihan se voimaa, mutta liika oli sittenkin liikaa. Sen ryhmän johtaja, johon minä satuin kuulumaan, heittäysi maahan, oli kykenemätön enää nousemaan ja jäi siihen, läähättäen ja sortunein äänin kehoittaen meitä rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että luulin sen halkeavan, korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan kaikuessa syöksytty pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan asemaan, musteni maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt. — Kun sitten pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori B. kauniin ja lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta laulu sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian matalalta aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta eräänlainen hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä oli ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään innostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja palkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini, pahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: "Mitä helvettiä ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen tiedämme. Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin. Niin no, uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa." Varmaankin tämä kuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen vaikutusta.

Sillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme antaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä. Usein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet, selvittäneet meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään innostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me puolestamme olimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista kuntoamme.

Laulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli askeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa ruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut vieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky: puolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa tietä pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä jono, mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi eteenpäin, aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä katsellessa. "Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille", ajattelin. "Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket punottaisi vähän eri tavalla — koska ne niin kuuluivat hehkuvan ryssän ras-tvaatakin seuratessa."

Kun päästiin tupiin, niin vaatteet riipaistiin nopeasti päältä ja riennettiin peseytymään. Tosin määrää saksalainen sotilassääntö, että marssin jälkeen on tupapojan suljettava ikkunat ja kaikkien oltava sisällä täysissä pukimissa kunnes hikoileminen on lakannut. Mutta siitä emme huolineet. Yläruumis paljaana kiiruhti jokainen pumpun luo, joita oli runsaasti parakkien edustalla, kumartui torven alle ja toinen pumppasi vettä niskaan. Se oli oikea jääkärin kylpy.

* * * * *

Tietysti meistä otettiin valokuvia moneen kertaan ja vihdoin myöskin eläviä kuvia; toivottavasti ne kaikki vielä saadaan kotimaassa nähdä. Sitten tuli majurin lämminhenkinen kiertokirjelmä, jonka piti henkisesti sonnustaa meitä tulevaan kamppailuun. Hän kehoitteli meitä rohkeuteen, sitkeyteen ja valppauteen. Hän kuvaili meille matkan vaaroja ja vastuksia, kärsimyksiä, janoa ja nälkää, mainiten, että meistä kenties monikin oli niihin sortuva. Mutta samalla hän huomautti, että olimme lähdössä sille taipaleelle, joka lopullisesti oli johtava kotimaahan, vapauteen ja riemuun. — Luullakseni ei joukossamme ollut monta, jotka odottivat lähtöä pimein mielin.

* * * * *

Pataljoonasta oli karsittu huono ja liian vähän harjoitellut aines ja muodostettu siitä erityinen varajoukko, joka toistaiseksi jäi leirille äkseeraamaan. Oli myöskin hommattu oma tykistö, uusine, mainioine haupitsineen. Meille oli annettu uudet saksalaiset kiväärit — olimme nimittäin harjoitelleet venäläisillä — ja ammuntaa opetettiin ahkerasti. Viimemainitussa suhteessa meillä olikin hyvä maine, konekiväärikomppania oli Saksan parhaita ja sai osakseen kiittelyä, ja me toisetkin olimme saavuttaneet tuloksia, jotka hämmästyttivät opettajiamme. — Oma komppaniani, jota äkseeraukseen nähden pidettiin pataljoonan parhaana, oli kuin rautaan valettu ja totteli johtajaansa kuin kone. Hauptmanni katseli sitä tyytyväisenä, mutta vielä suurempaa iloa ilmaisivat hänen rinnallaan seisovan oberzugführer A:n intelligentit, ilmeikkäät kasvot ja säteilevät silmät. Itse olin lopullisesi joutunut ensimäiseen zugiin (joukkueeseen), jota johtivat offizierstellvertreter Vick ja zugführer H., lempeä, korkea-otsainen, runoilijalta näyttävä mies, jolla oli heikko ääni, mutta joka muuten oli tavattoman tyyni ja asioissaan varma ja säntillinen.

III.

MISSE-JOELLA.

1.

TITTELMÜNDEEN.

Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus, olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön katsellessa.

Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille. Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat saastaa haisevista vaatteistaan. — Saksalaisten junien vaunut eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin, joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.

Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.

Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas. Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa, tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia, makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä kukkia.

Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko, joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan, onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko se sortuva taistelun pyörteisiin? —

Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas, maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja, vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. —

Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten, vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin määräpaikkaa kohti.

Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä jylinäin välillä. —

Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita; olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista heittäytyä.

Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan, minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.

Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.

Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut, suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. — Ennen pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti kävi metakka ja vihdanläiske.

Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata, marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita. Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.

Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni rakkaan kotimaan metsistä.

* * * * *

Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja, kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen. Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman pieniksi. — Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali innostuvan majurimme perin iloiseksi.

Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja aivan lähettyville.

2.

MARSSI RINTAMALLE.

Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä, päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien valuessa virtoina kasvoja pitkin.

Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä. Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa, sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.

Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin nukkumaan.

En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin univormu päälläni, matkalla taisteluun… Zugführer H. asteli hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei hänkään voinut nukkua?… Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? —

Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain minimi-ajassa rintamalle. — Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten poispäin ja nauroi salavihkaa.

Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.

Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.

Kämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin kerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja matalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille ja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta ja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle seinälle, ei valoa tullut riittävästi.

Se kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa, että se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana. Se oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin hatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä. Minkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin lukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla oli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä. Sisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena oli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle oli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se kyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen, valkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen oli sangen hauska ja kodikas.

Tähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi pantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät kämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä sanoja, kuten "Huvila Rauha", "Lepola" j.n.e. Tietenkin ensinnä pidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja löysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka kohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet; tornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin telttakankaat ja niiden päälle filtit.

Verannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s. "blindgänger", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt räjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja arvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka, paitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa rahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon hauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä ällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa ja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen — joista muuan väitti rehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.

Vihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle ja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli riennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan yli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä. Rintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva, monihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa rauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut tirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään ei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen kohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen selkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema. Äärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania. Suuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen rajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä, ryssäin puolella oli Olain kylä.

Vallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi asemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa enemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava keltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä täällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi kiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä nähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua sodan hornamaiseksi pauhuksi. —

Lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana yönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta turpeita, kuljetettiin niitä "kottikärryillä" kämppien luo, josta ne sitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen. Etäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme vallitsi kesäyön tyyni rauha.

Vihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa, saappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin, ja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä vuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä valvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin sopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.

Vääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä. Taisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin vaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi, hiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen maistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle inhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin uskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni, tyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu koirassa.

3.

HYÖKKÄYS.

Jo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä komppaniasta kaatui.

Oli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat kaukana — itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman matka — singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan kämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat korkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten kuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten huumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.

Täysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun jälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.

— Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova ryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.

Mutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut kaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä aivan lähelläkään… H. vaipui tantereelle… Granaatin siru oli pyyhkäissyt pois toisen-olkapään.

— P—n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut niin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät toverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.

— No, saiko Hyytinen soppaa?

Ei kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa. Pikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties myöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.

— No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui. Mutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän:

— Pankaa se käsi paikoilleen.

Siellä hän nyt nukkuu vieraan nurmen alla, kuten moni muukin jääkäri, rinnallaan vaatimaton risti, joka pian on lahoava. Mutta vaikka hautakumpu unhoittuu ja aineelliset muistomerkit häviävät, niin nimi elää ja Suomen kansa ja ennenkaikkea jääkäritoverit toistavat ristin yksinkertaiset sanat:

"Hän kaatui isänmaansa puolesta."

* * * * *

Aivan ensimäisinä rintamalla-olomme päivinä sattui myöskin, että muuan saksalainen joukko-osasto teki hyökkäyksen jossakin kaukana meidän alueemme eteläpuolella. Pitääkseen varsinaisen ryntäyskohdan salassa, oli ylipäällystö antanut määräyksen, että kaikkialla, Riianlahteen saakka, tuli tykistön pommittaa venäläisiä asemia, jonka jälkeen jalkaväen oli avattava kiväärituli. Tämä kaikki selvisi meille vasta jälestäpäin; silloin komennettiin vain, että hätyytettäessä oli joka miehen viipymättä riennettävä paikalleen ja ammuttava 20-30 laukausta vihollista kohti.

Tykistö aloitti tulen ja meidät komennettiin aluksi vahvimpiin kämppiin, joista ei kukaan saanut poistua ennenkuin käskyn tultua. Oli omituista kuunnella, kuinka omat granaatit suhisivat kuin rajutuuli matalalta ylitsemme. Ensin kuului heikko lähtöpamaus, sitten huminaa, vähän ajan perästä kohosi valtava, tumma savupilvi vihollisen puolelta, sitä seurasi ankara räjähdys. Vaikka vaaraa ei tietenkään ollut, pyrki moni hiukan kumartamaan niskaansa, kun suhiseva pommi kiiti hipaisevan läheltä yli.

Jo alkoi tulla vastaan. Ulvoen ja vonkuen lentää huristivat vihollisen projektiilit, useimmat onneksi yli. Jännittyneinä me kuuntelimme tätä outoa leikkiä, tirkistellen ovenraosta, kuinka suomulta räiskyi sateena ympäri. Granaatin kappaleet hurisivat, shrapnellit pihisivät ja sylkivät kuuliaan kuin vihainen ilves.

Vihdoin kuului komento: paikoilleen. Nopeasti riensimme kämpistä vallin turviin edeltäkäsin määrättyihin asemiin, ja kun käsky tuli, alkoi joka mies ampua. Vihollista tosin ei ollut missään, sai vain umpimähkää tähdätä ryssän vallia kohti, mutta selvästi saattoi sentään huomata, kellä pyrki jänikset housuihin. Monta ei heitä ollut ja nekin harvat olivat etupäässä balttilaisia, mutta sitä hauskempaa oli heitä tarkata: he eivät uskaltaneet nostaa päätään riittävän korkealle, voidakseen kunnollisesti ampua, vaan tähtäsivät miltei suoraan taivasta kohti ja vetivät liipaisimesta silmät kyynyssä.

Oli varsin luonnollista, että saksalaiset uteliaina seurasivat, millä lailla napamaan miehet suhtautuivat tuleen. Useimmat Suomen pojat seisoivat laiskannäköisinä tähdäten perin tarkkaan, mutta tuskin viitsien suotta ammuskella, mieluummin he kurkistelivat vallin yli, minkä vaikutuksen granaattimme tekivät ryssän kämppiin. Kun joku vihollisen pommi lentää tupsahti liian lähelle, niin ei siinä hätäilty, eikä heittäydytty pitkäkseen, kuten saksalaisten omat aliupseerit tekivät. Yhtä hitaasti kuin muulloinkin kääntyi pää, samat levolliset silmät vilkaisivat vähän syrjään, nähdäkseen tulilinnun tuhotyöt. Luulen, että saksalaiset tämän jälkeen ja varsinkin myöhemmin oppivat pitämään hitauttamme ja luontaista tyyneyttämme kokonaan toisessa arvossa. Heille selvisi, että se oli jotakin, mitä ei ankarinkaan sotakuri voinut poistaa, mutta joka ei myöskään jättänyt meitä suurimmankaan vaaran hetkellä. Se oli meidän kansallishyveemme, jota he äkseeratessa sanoivat laiskuudeksi, tykkitulessa tyhmyydeksi, mutta jota he siitä huolimatta alkoivat ihmetellä ja kunnioittaa.

Ammuttuamme määrälaukaukset jäimme paikoillemme ällistelemään vihollisen meininkiä. Oma tykistömme lopetti tulensa ja vihdoin ryssäkin äkkäsi, ettei tässä tainnut ihmeitä ollakaan tulossa ja vaikeni sekin puolestaan. Vetäysimme kaikessa rauhassa kämppiimme kiihkeästi väitellen "taistelun" aikana sattuneista tapauksista. Toiset inttivät, että vihollinenkin oli ampunut kivääreillä, olivatpa useat muka kuulleet sen vihellyksen, jonka ohikiitävä luoti synnyttää, tai naksauksen, kun se oli sattunut seinään. Omasta puolestani en sitä usko. Luulen, että ryssät vain odottivat kunnes tulisimme näkyviin, sillä tietenkin he olettivat meidän hyökkäävän. He antoivat vain tykkiensä jyristä.

Sellainen oli ensimäinen "hyökkäyksemme". Mutta kaikesta huolimatta oli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja oli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi aivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän seinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.

Venäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme, ilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen jälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat saksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli oli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain tappioin peräytymään.

4.

TYÖTÄ JA NÄLKÄÄ.

Sattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle paikalle.

Suo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää; suuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi kuivemmilla paikoilla.

Asunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan hauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten zugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän muiden kuolevaisten. — Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme korjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa. Norjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea, häkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita suurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille noin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli granaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin ajettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin peitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät sen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista vaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja kun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin kilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut saatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta kun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi osaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa luut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi koko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä raadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan, yleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.

Oli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä näyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan tulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa granaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun kosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi niistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja perin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan. Tämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja veltosti, kuten pakosta ainakin. — Sitäpaitsi, vaikka oli päivän raatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.

Kaiken lisäksi tuli vielä nälkä.

Jostakin tuntemattomasta syystä — ellei se ollut pelkkää leväperäisyyttä — oli muonavarain kuljetus rintamalle perin epäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen päivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin suolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä ruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista leikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan päivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja kalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa työssään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin ominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa hirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.

Koko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut suinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista jääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa kaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi pieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että yhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan urakoita.

Herrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä haihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen, ärhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään yövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa — ehdotonta raittiusmiestä muuten — siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi vääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään, ollen vähällä surmata patrullimme.

Se oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala painuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin, mutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin takaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka, saksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja hintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa summaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu syödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin leivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja tätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt. Toiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan päällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera varovasti nakertelivat. — Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin näitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku marmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan päivinäkin sopisi maistella.

Jukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui alinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä oli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä ennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää tehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta, levitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin aamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla hyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän asukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan päältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen liverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!

Muuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku granaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät olivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän tykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä patrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama harmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.

Vihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa, huolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen mainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat saatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti yleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen, että historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin kärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme tuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään kestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että olisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain olisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei suomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen kuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä mukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme vanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys hyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja vaaratonta ja hätämme johtui — se oli ainakin meidän mielipiteemme - yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti. Jos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni jokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.

* * * * *

Sitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.

Ensinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen. Sieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni: oli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä, suklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e. Kellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin kuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu kävi ja naama säteili.

Samaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja annoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi kerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai "schmalzia", eräänlaista rasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja sitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.

Oli käynyt selville, että meille kuuluvia ruokavaroja oli hävitetty, jopa suorastaan varastettu ja myötykin. Päämestari sai siitä ansaitun rangaistuksensa, joutuen tiilinpäitä lukemaan. Ja, mikä onnellisempaa, keittiöön, joka kokonaan oli saksalaisten aliupseerien hallussa, saatiin nyt lähettää suomalainen peräänkatsoja valvomaan ruuanlaittoa.

Kelpasi taas elellä. Rautaisten annosten syönti oli kyllä eräänlaisena tahrapilkkuna maineemme kirkkaassa kilvessä. Mutta sekin alkoi jo unohtua ja oli kai korkeudessa tullut ymmärretyksi, koska minkäänlaisiin rankaisutoimenpiteisiin ei ryhdytty — kunnes yhtäkkiä uusi suru, uusi masentava häpeä painoi päät alas: jääkärit Vickström ja Tuominen karkasivat, hiipivät ryssän puolelle. En tahdo yksityiskohtaisesti kertoa näiden petturien teosta. Riittää, kun mainitsen, että se löi meidät maahan kuin ruttotauti. Synkeinä me uumoilimme toisiamme, mielessä salainen epäilys. Mistä enää voi tietää, kuka oli kavaltaja, santarmikätyri? Olitko sinä sellainen, tai sinä? Epäluulo myrkytti oivallisen toverihenkemme, sillä me aavistimme, etteivät nämä kaksi olleet ainoita. Mustia miehiä, ryssien rahoilla palkatuita, saattoi vilistä joukossamme. —

Ja juhannus oli juuri ovella.

5.

RUMPUTULESSA.

Oli leppeä, ihana ilta; ja juhannus.

Palasin juuri työmaalta ylioppilas M:n kanssa — häntä sanottiin tavallisesti Tekijä-Eekaksi [myöhemmin kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.], ehkei vähimmin loistavan kortinpeluu-taitonsa vuoksi — vilkkaasti jutellen kotimaasta. Muistelimme ihania kotoisia juhannusöitä, kokkoja, tervatynnyreitä, haitarin säveliä lahdelmilta, lehtimajoja, niin, kaikkea, kun kuulin zugführer H:n huutavan nimeäni. Riensin hänen luokseen jääden asennossa odottamaan.

— Te menette suutariin viemään joukkueen rikkinäiset saappaat korjattaviksi. Ne on koottu Jukolan verannalle. Valmiiksi paikatut tuotte tullessanne.

— Kuten käskette, herra zugführer.

Haukattuamme palan leipää ja tietenkin ensin korteilla katsottuamme, kuka saappaat kantaisi, lähdimme matkalle, taakka minun olkapäälläni. Kun suutari asui rintaman takana, samassa paikassa, missä keittiömiehet ja vääpelikin, kertyi taivalta noin kolmisen kilometriä. Tie kulki aluksi kenttärataa pitkin, ohi kanttiinin, ja painui sitten miltei rintaman suuntaisena komeaan hongikkoon.

Suutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin nahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän itseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa oli saavuttanut, "sotilasura" oli noussut hänelle päähän eikä hänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi halveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että hauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin hänen, piki-oravan. — Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita, vaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena heitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun tiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:

— Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).

Selitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan ja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.

— Vai niin. Zugführer, herra zugführer kysyy, vastasi hän ivallisesti.

— Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.

— No. Joskus perjantaina, ehkä.

— Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?

Suutari sytytti rauhallisesti savukkeen.

— Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina ne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.

Vai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä vääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.

Vääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen ja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä, jotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin teelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh, oh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan, koska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä oli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran kymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin pysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän päätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.

— Nu?

Selitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla, kun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille mitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.

Vääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:

— Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg! (Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)

Mutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä olisi silloin noussut eri mökä mökissä.

* * * * *

Tekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin äreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs sitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras olla vain vapaana, ihanan illan lumoissa… Kahden iloluontoisen nuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.

Mutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme olleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme aluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien varrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei. Erotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän, ja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat ja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten putosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät yltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan kylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien projektiilit humisivat kuin koski.

Tietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan askeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme, arvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena pataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä päättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.

Yhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin nopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui yhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski, hurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä aina hälistiin… Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me poloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen komppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka vastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta päästyään tähän suojaiseen paikkaan.

— Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei siellä nyt elä ihminen kulkea.

Selvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten luonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan punnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa jäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt hälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin me olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme toverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille naurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. — Tämän sanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.

— Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.

Rivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan, mutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi koettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja suuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme painui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän tavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi meidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla humahti aivan viereen.

Radan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja kiihdyksissä.

— Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne, sanoivat he.

He olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä etulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja kertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti. Ymmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin puolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun räjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin painua arvelematta ojaan.

Epäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää toisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän velvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön, sanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten tuumailimme mekin yksikantaan:

— Kyllä meidän vaan on mentävä.

— Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.

Ja totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa tultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi meidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana olla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista, hermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän, vanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.

— Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.

Minä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen, ettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki pommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.

Kanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka sitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn Höfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin ilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka hän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei ollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli. Joistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä näkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä ja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä. Mutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin nahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä noutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli aivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä sekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin, mikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut tullut. Pistimme tupakaksi — muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme sauhuja, hien valuessa virtanaan — sitten sieppasimme kiväärimme ja ryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi etulinjaan.

Pojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli zugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin pitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja minä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:

— Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.

Hetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin muistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:

— Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.

Kun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin helluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään nähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.] verraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään ja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten hartaina kuunnellessa:

Herra Petteri istui kamarissaan ja peilaili hiuksiaan; kysyi vanhalta elatusmuoriltaan: "minkä kuoleman minä saan?"

* * * * *

Tätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen hiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään hyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.

Ilmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin ylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli vastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat he todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä onnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan rintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa leikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa. Kukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.

Jukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla. Sillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet pommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen etulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he nimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania hätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. — Nyt palattiin iloisina ja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli jätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. —

Juhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei minkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme Misse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului vihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:

— Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.

6.

YÖ-PATRULLI.

Edelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle. Ryhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin sytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita tavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian alkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana, jolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret Eckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä ansiokkaita tiedusteluretkiä.

Yhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän kohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien rätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety taisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan päällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon kunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit tiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin piikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä ja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.

Alueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että arveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona sai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän varustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.

* * * * *

Seisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon kohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja T.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa ja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja ohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.

Sivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin puikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle, viettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää. Alempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin himmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei kuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä vain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä utuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla surisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. — Suuri petäjä, komppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen, kenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden paikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine ihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen juurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui villiintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas kärppä kivijalan aukoissa…

Kiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan. Katselimme, kuuntelimme… Ei missään ääntä, liikettä. Vain sääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi verkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä niitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli kauttaaltaan täynnä punertavia paukoja…

Ensimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut kainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin tuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman rannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi jännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.

Jo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta vei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä metriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me toiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut erittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.

Ryömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme ja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän patrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä outo hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja väijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?

Yhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria salamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja kumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat tuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit avasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit singota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne nousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen tykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten rupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen käynnissä.

Hiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin vartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion rintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.

Ääntä, vihdoinkin… kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina, päät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään. Luultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli syöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.

Taas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän valliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien. Makasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä kasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti siltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut sauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi kopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin; montaa miestä ei siellä liikkunut… Jossakin kai veistettiin, koska erottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui… Hiljaisia, matalia ääniä… Sitten alkoi joku pehmeästi ja hentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota kaihomielistä venäläistä laulua…

Kuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön loihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli vaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?…

Muuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen levollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden, ei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta, urhoollisuutta?… Urhoollisuus, mitä se oli?… Sitten hän muisti tuhlattua elämäänsä… Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä. Ehkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti velvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta mahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään menettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle paikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli sitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä, saavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli oikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan… Lopputulos pisti kipeästi, melkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä oli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen… Isänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat laiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa ruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää ja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat parhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko… oliko se kypsä?… Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se maailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa…

Yhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin liikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä kulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja hampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin sekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei tietenkään saattanut tulla kysymykseen.

Hiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän makasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen jäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan olimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli annettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja ettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja me lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta selviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt muistutti romantista samoilua ihanassa yössä.

Päästyämme "kotiin" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer H. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme kämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme levolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme hiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa illallistaan.

* * * * *

Tietenkään eivät kaikki tiedusteluretket olleet yhtä rauhallisia. Toisinaan ampua räiskyteltiin aika tavalla. Milloin keikahti ryssä, milloin suomalainen sai maistaa kuulasta. Mutta yleensä oli tiedustelu edelläkerrotun kaltaista vaeltamista aavalla pellolla, kesäyön selkeässä valossa.

Patrullimme tuotti komppanialle ensimäisen rautaristin joka annettiin johtajallemme, ryhmäpäällikkö T:lle.

7.

PUNATAUDISSA.

Kun heinäkuun poudat vihdoinkin alkoivat, kuivui suo nopeasti. Pukkien varassa lepäävät puolapuukäytävät jäivät korkealle yli vedenpinnan. Sinne tänne ilmaantui miltei kuivia maa-alueita ja muutamilla mättäillä punersi iloksemme jokunen mansikkakin.

Mutta samalla alkoi suo tavattomasti haista. Vesi lätäköissä ja kuopissa muuttui keltaiseksi ja ikäänkuin paksummaksi. Siinä vilisi kaikenkaltaisia eläimiä ja sen pinnalla kiilsi jonkinlainen rasvakerros. Multaa kaivaessamme olimme suosta löytäneet pari puolimätää ruumista ja sekin herätti monenmoisia epäilyjä.

Taudit alkoivat raivota. Lukuunottamatta syyhyä, joka jo ennemmin oli useita kiusannut, saivat monet kummallisia ihottumia ja rupia ruumiiseensa. Muutamia sairastui keuhkotautiin, mutta yleisin kaikista oli punatauti.

* * * * *

Muistan erikoisen hyvin, kuinka kävin noutamassa sen päivällisen, jota en enää saanut syödyksi. Ruokatynnyri, jolla joukkueen soppa-osa kannettiin kenttäradan päästä, oli vastikään tuotu jakopaikalle. Pojat seisoivat pitkässä rivissä keitto-astiat käsissä ja päivystäjä jakoi hiki hatussa. Kai ryssät näkivät meidät, koska pari shrapnellia tulla sähähti aivan lähettyville. Sattui siinä hauptmanni juuri kulkemaan ohitsemme. Hän komensi pojat nopeasti kämppiin, ja taas tulla suhahti pommi. Mutta ihme ja kumma. Joukko seisoi järkähtämättä ikäänkuin hiukan ihmetellen ja aprikoiden, jotta kaiketi tässä olisi päällikköä toteltava, mutta pitäisi se soppakin saada. Vasta toisella komennolla pöllähti parvi vähän hajalleen — eivät kuitenkaan ne, jotka seisoivat lähinnä tynnöriä.

Niin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet ruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa sitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen ryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai hedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia, vaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia asiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä päästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli. Se ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta oleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli paljoa tuskallisempaa. —

Tapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti otti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:

— Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset huomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut syödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille valmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta sittenkin tuntui pahalta…

Iltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja voimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa ruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja vaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin ääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin ottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi. Mutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.

Asetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet ristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä olla. —

Kesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona, kaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea ja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin noidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan ja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja, peikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku yksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena; toisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen… Ihmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä sodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja muuttua murhan melskeeksi…

Vaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia kulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin saanut, saanut Annalta… Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää mahdottomaksi ilman minua… minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä minulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua, ikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut… Johduin miettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin kaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat haavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi — ja sinä hetkenä saattoi kirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen siihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi epätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus — ja sitten olisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste lauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä…

Heräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin olisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli minua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä päässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli lähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli, kotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla… Kauris, ruskeanharmaa metsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni. Se pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti kauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön… Merkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut kiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana, olin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä säikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut sille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet…

Näitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti ankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja silloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille, jonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me ahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa parvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan rintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän, että ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan oli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle alueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta hengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten "leipäjääkärien" puolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.

Jo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat purppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä. Puolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva ryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.

Verannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua pitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion, ennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.

Aamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin kahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti unenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja vesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan vaatteitaan.

Meidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat jalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin päällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä toisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias taivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa. Aamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja yritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi riittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan. Toisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla. Kun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja voimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää, että tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain täytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.

— Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti "Setä", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia keittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista, mistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman sokeria, leipäpalan paineeksi.

— Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.

Joku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja itse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka oli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita kädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään jaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:

Onko helmiä kirkkaita kruunussasi, kun on päättynyt taistelu tää?…

* * * * *

Kun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan punataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen kenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä edellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden kilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta monen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön matka oli suoritettu.

Sairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien pionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä, oli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen. Kymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä oli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat kuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin. Sairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu, sidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun aikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin potilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä opiumia.

Viivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri tullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui. Saniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin ylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen, sairaan vaihtelevia unia nähden.

Eräänä päivänä — olin silloin jo toipumaan käsin — kun loikoilin auringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta askelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli pionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.

Tämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman takana, toisessa linjassa — heidän asuntonsa olivat muuten vallan lähellä sairaalaa — käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta ehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät oli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin kylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka alkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli hävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle jääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.

Mainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on selvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi ja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky annettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin. Tuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer J., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina: suomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin pitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen luotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset etunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista, vihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta suomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.

Jo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin vankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin, ja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. — Koko loppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut ketään.

Ja kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat toisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille hurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja, kaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa sanottiin vain "veli, veli". Prikaatin päällikkö kiitti heitä lämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa heitä useammissa taisteluissa.

Eivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen lisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella, mutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni, joka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa varjellut poikiaan.

Osaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä aikoina, kun meitä monesti — eikä syyttä — moitittiin, kun meille pidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin vikojemme luetteloon lisätä:

— Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit ss. 135-142. Tekijän huom.]

8.

ILTA JUKOLASSA.

Päivän työ oli päättynyt.

Verannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria; siihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen, hajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan oli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut, painunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja paperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun. Hänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi on kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen. Eräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui Missen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli joutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin ryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen, lopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet ylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime tingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana päivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen komppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134. Tekijän huom.] — Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas W., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman lapsellinen H—s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H., toinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.

Muutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J—s, rannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut suomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä härkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja S. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen kaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi umpiruotsalaiseen tapaan: "Ja då."

Sisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä. Tekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana hämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen ystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä kauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista hyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.

— No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren, innostuvan Kustun ääni yli muiden.

— No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän irvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä tahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla äänellä: "Se on mii-nun." Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi ollut parasta makuupaikkaa.

— Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin joukkoon.

Tämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon, osasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin silmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea tunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen, lihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli polkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: "minä en voi käsittää", ja oli paljon muutakin jota hän "ei voinut käsittää." Velvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä kukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että hän aina vakuutti: "ei ne meitä ammu." — Vastaamatta hän jatkoi työtään.

— Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin (kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.

— Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.

Jo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.

— Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä valvon.

Kämpässä naurettiin.

— Se oli Jalia se, arveli Kustu.

Oli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen. Joku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä kämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua, vuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause, katkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus. Sitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.

— Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani… lieneekö minun vuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.

Tämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut, ensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut katon läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.

— Olin suuressa huoneessa — jatkoi kertoja — oli siellä paljon muitakin, kun P. astui sisään. "Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs sinulle kuuluu?" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. "No joko se on ensi kerralla minun vuoroni?" jatkoin kuin leikilläni. "Hm", sanoi hän siihen ja katsoi niin kummasti.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.

— Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei ole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.

— Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.

— Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.

Ennen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven täydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta pian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus vallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin tällöin.

— Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin Lockstedtista — alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin ja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo syksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen, kun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka Pietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt norkoillaan.

Tämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies, ehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa Suomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta tahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan malliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi "yli aidan", siirtyi toisiin seikkoihin.

— Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. — Laulakaa ennemmin. Jali, laula!

— Jalihan on vahdissa, hyvä mies!… Ehkä isä V. kertoo meille sen Turun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon tään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja tunnotoinna, vain päälle katsoo…

— Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.

Alkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä hiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan äänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille sopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään hyräili vienoa, sanatonta säveltä.

— Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta, jotka lempivät toisiansa…

— Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.

— On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun hetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja, iloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa se virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta, mutta saapas vain siihen eri maun ja värin…

Jo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat kynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin, jotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui vallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta hengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä. Muutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää… Jukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen…

Heräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle oli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä höyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin käsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta työtään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin, mutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja hiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti keitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä valkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan kuin omissa oloissaan puuhaillen. "Näepäs", ajattelin, "on kai juupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa." Tiesin, että moni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta oli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties kuinka kauan…

Kamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi rattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen ja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä valo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin näkyi olevan poika. — Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja surunvoittoinen sävel, merimieslaulu:

Lontoossa yksinäni katuja kuljeksin. Silloin sievän ostran-tytön siellä tapasin. Sen siniset silmät on mielessäni ain', kun ostran-tyttö tarjos mulle ostraliaa.

Vai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.

Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin, Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin. Iloa ja riemua me siellä nautittiin, kun ostran-tyttö tarjos mulle ostraliaa.

Hetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut istuvilleen.

Illalla kun nukahdin, hän vei mun rahani, Sormuksen mun sormestani sekä kelloni. Hän valan kyllä vannoi, vaan myöhään huomasin, ett liiaks olin nauttinut ma ostraliaa.

— Jatka, Jali, jatka! kuului vuoteelta, kun laulaja lopetti hetkiseksi.

Aamulla, kun heräsin, isäntä kolkutti ja vaati multa maksua, vaan mull' ei ollutkaan. Kori käsivarrella Lontoon kaduilla täytyi minun kaupitella ostraliaa.

En ihanampaa neitoa oo nähnyt päällä maan, vaikk' meriä oon seilaillut ma ympäri maailman. Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin, ett' täytyi minun kaupitella ostraliaa.

Surunvoittoinen, miellyttävä sävel oli jo tarttunut poikien korviin ja koko kämppä kertasi:

Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin, ett' täytyi minun kaupitella ostraliaa.

— Se on Jali, se, huudahti Tekijä-Eeka.

— Se on herra!

— Mitä varten sinä meidät herätit. Halusitko antaa konsertin?

— Hm. Vielä kysytte! Toverinne on sateessa ja te ette jätä ainutta pulikkaa tehdäkseni tulen kamiinaan. Luuletteko, että hyvä omatunto kykenee vaatteet kuivaamaan?

— Mitä sinä keität Jali?… Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo lusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:

— Saako sitä maistaa?

Ja pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja keittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.

9.

MUUTTO.

Eräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys, että kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä touhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia, mutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät viedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät siirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan siitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli aiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut viitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan, syyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle toivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten lisääntymistä vaatinut meille siirtoa.

Meitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme jättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan vain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja iloisin mielin me valmistausimme matkalle.

Vaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa pitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä taivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin asemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten lähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.

Missään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla. Vaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että sillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten rakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi vatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen marssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan paikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien päällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät, hehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu hiljaa väreili…

Taivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme päästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen näiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin kauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia. Selkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me — huolimatta hauptmannin kiellosta — osotimme nälkäisen ihailua syömällä raakaleet suihimme.

Osittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen, idyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio, sodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi. Oltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä kuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä ulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja saatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen kuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin kummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi myyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon näytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin muuta.

Seuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä pitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat kotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta osasta, Riianlahden rannalla.

IV.

RIIANLAHDEN RANNALLA.

1.

KNEISSIN KYLÄSSÄ.

Kylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla aivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse; matalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita; siellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää kaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen humissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki, ties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen asettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki olivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne luullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia kesävieraita.

Tähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä lepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten siellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa, vihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa. Sitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin erikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä senkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis ollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.

Tietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti: saimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista kylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin siedettävä — lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty — pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi sydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä hullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä olin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista paitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna se nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri lähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen, mikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun paitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin zugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. —

* * * * *

Kylän takana avartui laajoja peltoja, joilta pojat ahkerasti etsivät perunoita, vaikka saksalaiset olivatkin jo korjanneet paraan sadon. Kun kulki kaunista tietä pitkin kauemmas, tapasi suuria taloja komeine puutarhoineen, mutta kaikki olivat ne saksalaisten miehittämiä. Hedelmäpuista saattoi löytää jonkun luumun tai huomaamatta jääneen kriikunan, lanttuja tapasi runsaasti ja omenapuut olivat täynnä omenia, mutta pahaksi onneksi ankarasti vartioituja. Eräällä tällaisella "tutkimusretkellä" jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun parin saksalaisen kanssa, joista toinen oli vääpeli. Kun kysyin heiltä, oliko siinä kylässä, missä silloin oltiin, kanttiinia, mistä olisi saanut ostaa jotakin, keksiä t.m.s., huomasivat he puheestani, etten ollut saksalainen.

— Te olette ulkomaalainen?

— Niin olen. Suomalainen.

— Vai niin, Suomesta. Sehän on jo valloitettu?

— Eikä ole.

— Niinkö. Sehän on venäläinen provinssi, eikö totta?

— Ei suinkaan. Se on suuriruhtinaskunta, aivan itsenäinen maa pohjoisessa, Ruotsin ja Venäjän välillä. Sillä on Venäjän kanssa vain yhteinen hallitsija, mutta ei muuta.

— Mutta ettekö siis ole Venäjän alamainen?

— Olen kyllä, tavallaan. Mutta kuitenkin olen suomalainen, vastasin naurahtaen.

— ???

— Olen vapaaehtoinen. Meitä on täällä pari tuhatta. Venäjä sortaa maatamme, kuljettaa sen parhaat miehet vankiloihin, ehkäisee painovapauden ja pyrkii meitä venäläistyttämään. Sitä emme voineet kärsiä. Karkasimme yli rajan Saksan riveihin ja aijomme vapauttaa maamme.

— Ah, ah! Ja kuinka se tapahtuu?

— Marssimme ensin Pietariin, sitten puhdistamme Suomen, sanoin naurahtaen.

— Verrückter Mensch! (Hullu ihminen.)

— Kuinka niin?

— Kauanko te olette jo ollut Saksassa?

— Puolitoista vuotta, ensimäiset meistä.

— Ah, ah!

Saksmannit katselivat toisiaan ihmeissään. Ystävällisesti neuvoivat he kanttiinin, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin tupakkaa ja viiniä. Käteltiin toverillisesti ja saksalaiset seurasivat silmillään pitkän aikaa poistuvaa lumimaan miestä, joka nyt komeili jääkärin vihreässä takissa.

* * * * *

Kneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme tai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin, että oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä. Jonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun saksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään, olivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina perääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa hiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton, että näiden oli pakko kääntyä takaisin. — Meikäläisiä ei silloin ollut mukana.

Meidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu tietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman selkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema oli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan saattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui meri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi puoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla olisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla. — Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon, päällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten häntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen Backuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat palata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss. 149-159. Tekijän huom.]

2.

LOUKKAUS.

Kun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen leiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin riviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan annoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään, tapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät ajat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet häntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin asettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin vasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.

En tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon kertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan ja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen mukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku muonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä uusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä tämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla kysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin ja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude, joka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan kuranssaamaan — huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän tarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän huutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi suorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille vallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja käännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi koko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty sisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely. Ja tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista. Poikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja järjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin. Vihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.

Mutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt. Joku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli tekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely, mokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana, alkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät ilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin kuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.

Kun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät miehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa, ettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi. Varavääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä syöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies mieheltä.

— Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?

— Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa ei meille oltu opetettu — eikä se ollut tarpeellistakaan — että ruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi vääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies, sillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin, vääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä pahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi: maahan — ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena rangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli jotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät sanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee vertaistaan historian aikakirjoista.

— Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat koirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin kurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te ryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette erehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te kehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan…

Tähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause siinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta jyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa seisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain terävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan alta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. — Meidän kansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos, minkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle tehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme vapaaehtoisia sotureita.

Zugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja masentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta. Viipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt, hauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä. Nähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä koetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta suomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen nähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli pelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa, muuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.

Komppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Milloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron, milloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän puolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme hänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä menettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa sotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se mielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli oli meitä kohtaan osoittanut.

Vihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui meille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen, ettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä kohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava lailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan sopimattomaan mielenosoitukseen.

Ja vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän muistutuksen. — Jos lie saanut?

3.

PERUNAJUHLAT.

Meikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä. Aluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan asettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon, lähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja sitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia, puoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa ja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja hohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin granaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.

Tuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka aina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen, nyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.

— Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.

Minä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki kangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme laajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta ja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen merkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen, joiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa rintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas omenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta, vaikka niissä majailikin vain sotilaita. —

Toverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo ennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja tonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta ainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis oli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä tavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman puutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme neljä keittoa.

Oli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin tähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin. Viheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen pitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. —

Illalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja metsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta silmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä syysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia, jotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta ropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen murennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa — muutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä — seos käristettiin tulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli "soosi" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli runsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi aika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti. Joka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli siinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun maiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut kiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja ja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.

Mutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai sittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan metsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa lentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla huristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi ne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja tanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti sammutettava ja miesten mentävä kämppiin. —

Tätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita koottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä valmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet muuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa ja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön iänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein syöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu: kaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin riistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi verrata kannibaalien hurjiin aterioihin.

4.

KAPINA.

Jo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun pataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme oli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina Mustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa, osittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta suo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se kasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista. Tilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret olivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa oli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia juoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja suojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin tykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi. Ryssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä, kauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille seuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista kilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö saattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen puolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri, jouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat patrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä ja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua väijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että se jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli vastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri tuollaisella tiedusteluretkellä.

* * * * *

Mutta ei oltu vielä pitkää aikaa uudella rintamaosalla majailtu, kun syntyi se hälinä, josta sitten kehkeytyi koko sotahistoriamme kenties ikävin jupakka. Se on sekava vyyhti, jota on vaikea selvittää, ja luulen, että ainoastaan joku korkeammassa asemassa ollut upseeri, jolla on kaikki langat käsissään, voi siitä antaa kokonaiskuvan. Minä tiedän tuskin muuta kuin sen, mitä omassa joukkueessani, oikeammin sanoen omassa kämpässäni tapahtui, ja siitäkin on paljon unohtunut, hämärtynyt epämääräiseksi sekasotkuksi.

Joka tapauksessa oli liikkeellä itsepintainen huhu, että meidät vietäisiin hyökkäykseen, vieläpä mainittiin, että meitä käytettäisiin etujoukkona. Joku luuli tietävänsä tanskalaisten ryhtyneen kapinaan. Saksalaiset kuljettivat joukkoja Tanskan rajoille ja tänne oli meidänkin muka määrä lähteä. Suurin osa ei tätä kuitenkaan uskonut, mutta moni oli hyvillään siitä, että kerrankin oikein päästäisiin näyttämään suomalaista sisua. Kerrottiin niinkin, että tämä tulisi olemaan viimeinen tappelumme. Senjälkeen siirrettäisiin meidät jonnekin rantakaupunkiin, Windauhun tai Libauhun pitämään rannikkovartiota ja odottelemaan kaikessa rauhassa sopivaa tilaisuutta päästäksemme Suomeen. — Näihin aikoihin ei enää kovinkaan uskottu siihen, että me Pietarin kautta kotimaahan marssisimme.

Mutta samalla alkoi ilmassa liikkua jotakin salaperäistä ja painostavaa. Siellä täällä kuiskuteltiin salavihkaa, silmissä kiilsi kuumetta ja helposti huomasi, että jotakin kuohuvaa kierteli miesjoukossa. Se aines, jota kokemuksen perusteella pidimme huonoimpana, oli liikkeessä, mutta samalla oli heihin ikäänkuin johtajiksi liittynyt monta rohkeata, itsenäisesti ajattelevaa jääkäriä. Kokonaisuutta silmälläpitäen voinee kuitenkin sanoa, että etupäässä työläisluokkaan kuuluvissa jääkäreissä huomasi levottomuutta.

Mitenkä tämä kuohunta kehkeytyi ja paisui kolmannessa komppaniassa, missä kaikki varsinaisesti alkoi, siitä ei minulla ole tietoa, meille se ehti ikäänkuin myöhästyneenä ja aluksi tavattoman sekavana ja päämäärästään epätietoisena. —

Eräänä päivänä, kun kaikessa rauhassa juttelimme minkä mitäkin "Uudessa Jukolassa", tulla pöllähti isä V. ovesta kiihtyneenä ja synkän näköisenä. Hän oli ollut jossakin vierailulla ja oli nähtävästi kuullut pimeitä uutisia.

— Jumalauta, jos minut viedään tanskalaisia vastaan, niin minä kieltäydyn. Ja jos vievät väkisin, niin karkaan toiselle puolelle, alkoi hän.

— Mitäs sinä intoilet? Joko on Tuomisen ja Vickströmin juttu unohtunut?

— Se on eri asia. Mutta minä olen vapaaehtoinen sotilas, ja minulla täytyy olla oikeus määrätä, mihin minä menen ja mihin en.

— Niin no. Mikäs sinua estäisi ilmoittamasta, että periaatteellisista syistä et halua taistella tanskalaisia vastaan, vaikka se olisikin epäsotilaallinen teko. Ja ellei ilmoituksestasi olisi mitään hyötyä — mikä on todennäköistä — niin ei muuta kuin olla hyvä ja totella. Mutta että sinä karkaisit, sitä ei edes kukaan usko.

— Jos minut kerran vapaaehtoisena miehenä pakoitetaan, niin miks'en karkaisi. Silmä silmästä.

— Johan sinä hyvä veli nyt kokonaan ymmärrät väärin, mitä vapaaehtoisella sotilaalla tarkoitetaan. Hän on vain henkilö, joka vapaaehtoisesti, ilman laillista kutsuntaa, on tullut riveihin, alistuakseen ylipäällystön käskyjen ja sotalain alle. Ei hänellä ole mitään erikoisoikeuksia totella tai olla tottelematta mielensä mukaan. — Sitäpaitsi, sinähän olet kirjoittanut nimesi paperiin, jossa nimenomaan sitoudut taistelemaan saksalaisten puolesta millä rintamaosalla vain määrätään.

— Kun oli pakko kirjoittaa! Ettekö häpeä siihen viitatakin. Se paperi työnnettiin nenän eteen yht'äkkiä; tuskinhan oli ehtinyt tajuta sen sisällystä, puhumattakaan ajattelusta, kun jo vaadittiin nimikirjoitus. Ja kuinka siinä meneteltiin! Vakuutettiin, että joutuisimme ainoastaan ryssää vastaan ja samalla huomautettiin viekkaasti, ettei kukaan ollut kieltäytynyt. Ja entäpä, ellei olisi kirjoittanut. Oliko silloin vapaa? Varsin hyvin tiedätte, että vankileiri olisi ollut edessä. Ei ollut toimintavapautta, eikä sellainen sitoumus ole pätevä.

— Miehen sana on aina pätevä…

— Joutaviahan te siinä vokostatte, keskeytti Haitari-Jali. Kuka teille on sanonut, että meitä viedään tanskalaisia vastaan?

— Hyökkäykseen me joka tapauksessa joudumme, kivahti isä V. — Ja suuresti minä epäilen, ettei tämän pataljoonan miehet lähde sinnekään.

— Etteivätkö lähde? Johan nyt jotakin! Et sinä toki edusta koko pataljoonaa noine mielipiteineisi.

— Suurempaa osaa siitä kuin luulettekaan.

— Mihinkäs sinä nyt oikein tähtäät? Mikä sinuun on mennyt? Ei suinkaan täällä ole tarkoitus ruveta napisemaan hyökkäyksen aikana.

— Minä puhun nyt suuni puhtaaksi, niin että silmänne kerrankin aukenevat. Koko pataljoonan perustanahan on valhe. Jo Suomessa meille valehdeltiin, sanottiin, ainakin useimmille, että he joutuisivat Saksassa töihin, ettei täällä viipyisi kauan. Mitään ei mainittu siitä, ettei täältä ollut mahdollista päästä pois. Nekin jotka tulivat sotilaiksi, luulivat vain Suomessa ja Suomen puolesta saavansa taistella. He olivat vapaa-ehtoisia. Ja kun nämä vapaaehtoiset saatiin rajan yli, niin heitä kohdeltiin kuin vankeja ja heidän eteensä pistettiin tuo äskenmainittu paperi, joka pakosta oli allekirjoitettava, sillä perääntyä ei enää voinut…

— Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta, oliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja nimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet tulla kysymykseen.

— Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli sekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin mikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret, vesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. — Kyllähän tämän ymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja koettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta täällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat saksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi epäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä sairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä hyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää itsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he meille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään, heidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon voidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä meillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he muuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt ryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi olla kysymystäkään?… Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys puhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen valituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman taakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä tapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on ryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole paikallaan, mitä?

Tämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti se oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista meillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai. Hänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten tahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan oli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona. Se oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn kannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten suurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. — Missään tapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja pohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä tapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.

Isä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen, huomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut ja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. —

* * * * *

Tämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin saimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat todellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan ja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä. Luulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen kieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin, syntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.

Helppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat järkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli kaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin ristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei tiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään. Jos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että ydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten käänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin. Väitettiin nimittäin, että meidän "esikuntamme", suomalainen neuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja johon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle lepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta saksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta, väittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien täydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista neuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää olleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme asiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan "diplomaattiset välit" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet pieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin määrin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava taistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän miehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen kohtalo jälleen olisi kyseessä?

Tämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin oli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli luonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja pelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne epäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja toivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin olivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä, teoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti kansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja kun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja vihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta "perkeleestä".

Oli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin miehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi saksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä — sanottiin — että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat pyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi, ainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. —

Kenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin se, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin pimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen mainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi, miten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli kovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja kotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä pelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät osanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista selville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja aivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut saksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja silloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon, että sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka antautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata säilyttää arvovaltansa.

Yllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei tyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii selvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos häntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty. Suomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta sitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu sotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön, sen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. —

Ennen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin palokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät omat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili meille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna, kuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan vähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä ajattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa laskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä oli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän takiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka aina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi kansaksi. — Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella, kehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin poikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies ammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri oli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin lähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso Suomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut onnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka suurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia kuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli olla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille jääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että jakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka vaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää kapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota oli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa onkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita ensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei täällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. —

Olin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui niin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään henkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista syntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme palokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli monesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä esitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella syrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu ja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön Haitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin rautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen: Kun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat pois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin palasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa tekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen olleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet oikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.

Sillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat ja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin erikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen, joka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman taakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla muokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi hämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa, kuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja olihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat rikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän surkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää oli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain pahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet, alistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä esiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu tottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin vääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka kiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon herra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi kylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä ei poikia haluttanut. "Antaa tulla vaan", kuului tyyni vastaus revolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin viimein myöntää: "tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin osaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa." Itsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen alistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. —

Tämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten silmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme, milloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä rintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme kieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa hyökkäykseen — johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan oltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla vapaaehtoisten merkeissä.

No niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme oli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät tienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin tuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille kirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja kotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja pelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se vakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten hyötyä tai ei.

5.

NAAMIAISET RINTAMALLA.

Meidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin määrä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen ansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja kunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen reserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin olimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja päättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa vihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana oli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut muuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä. Hiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä: kaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön muotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä matalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus ainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat, vihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi kuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin puita ja niin oli "heldenkammer" (sankarikammio) valmis. Sen katto oli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut näkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.

Yöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei meren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa vartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä siinä, "viimeisenä miehenä", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen suojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton Mustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden aallot. — Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin. Muuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme, ja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty poikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H., nykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K. Molemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen intelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin rintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille. Hänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun nämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. —

Näinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat synkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai olivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan tosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista puista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei saattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan. Ei voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava ikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin kotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan äänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy ottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia "matkamme määrästä", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma kyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet, ettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan mitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin ajatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä milloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, "minne sentään tuli lähdettyä!", "olisi pitänyt pysyä kotimaassa", tai muuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi ja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa tappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta, joka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.

Ja ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät kirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan niiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme pehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten alasti — reservi-asemassa oli se sallittu — voidaksemme käsin pyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se on luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa ja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän hiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi, pyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on ahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja heittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät nämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä katoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti väistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.

* * * * *

Rantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä seisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa ja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen savutorvi johti katolle.

Oli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi tiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan samettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty ja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada vesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja että oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.

Jo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.

— Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan saksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.

— No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.

— Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.

Ja nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä hellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.

— Nyt on ainetta, mutta kyllä sain soittaa suutanikin, ennenkuin heltisi.

Haitari-Jali sieppasi yhden pullon, pyörähti osavasti kantapäillään ja alkoi laulaa, napsutellen sormillaan tahtia tunnetulla taidollaan:

Vaikka minä olen näin pikkanen poika niin jessus mun luontoani, hep haliali lei, hep haliali lei…

Oli todellakin harvinainen tilaisuus. Majurin määräyksestä oli väkijuomien käyttö kokonaan kielletty, eikä niitä annettu, eipä edes myöty meille, kuten saksalaisille. Nyt oli kuitenkin keksitty muuan salakaupustelija, lyöty pennit yhteen ja yritetty hankkia tätä harvinaista mielenylennystä. Olihan nyt kerrankin asema sellainen, ettei joka hetki tarvinnut olla hälyytysvalmiina ja täällä oli nähty niin monta nälkää, koettu kovaa ja eletty ikävää, että kaipasi vaikkapa keinotekoistakin huumausta.

Pöytään ilmestyi emalji-mukia ja sotilaan läkkisiä juoma-astioita, padasta ammennettiin kiehuvaa vettä, Sakariini otettiin esille ja istuttiin juhlimaan. Seinänrakosissa palaa ritisi parissa kolmessakin kohden iloinen päre ja poikien silmät kiiluivat kuin tinanapit laihtuneista kasvoista.

Jo kohosivat maljat ja huutaen hurraata juotiin kotimaan ja jääkärien, komppanian ja kämpän onneksi. Sitten laulettiin hurjalla voimalla kuorossa:

Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu. Niskasta kiinni ja puukolla selkään, ellei se muuten suostu.

Jos outo olisi katsellut tuota nuorta, villiä joukkoa, joka nyt oli heittäytynyt oikein irralleen, noita kalpeita, kovettuneita kasvoja ja kuoleman edessä terävöityneitä silmiä, niin varmaankin olisi hän pitänyt sitä raakojen huimapäiden seurana ja katkeroituneena kysynyt: nämäkö nyt ovat niitä, joiden väitetään uhranneen kaikkensa isänmaalleen. Täytyi tuntea heidät tarkkaan huomatakseen, että tuo remuava hurjuus oli vain tehtyä ja että tuon näennäisesti karkean ja kylmyyttä tavoittelevan kuoren alla sykki lämmin ja herkkä sydän. Silloin myöskin näki, kuinka huonosti tahallisen raa'at sanat monestikin salasivat luonteen hienouden — aivan kuten jokapäiväisessä elämässä sievistelty puhetapa useasti paljastaa sisäisen tyhjyyden ja alhaisuuden. —

Iloliemi alkoi vaikuttaa. Puutteellisesta ravinnosta heikontuneet jääkärit humaltuivat helposti. Poskille kohosi nuorekas punerrus ja keskustelu sai uutta vauhtia. Eetu esitti "Herra Petterin", sitten alotti Haitari-Jali pitkäveteisellä ja murheellisella säveleellä suositun ja kämpän vakituiseksi arkkiveisuksi tulleen laulun, johon toisetkin heti yhtyivät:

Kaks miestä siinä katseli ja joukko naisia, Kun Peltonen puukolla veisteli Kososen kurkkuja.

Jo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten esitettiin kuvaelma — ylimmäinen makuulava näyttämönä — jossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta, intohimoisesti huudahti: "tätä, tätä, tätä" ja rauhallisesti kuoli. —

Kun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:

— Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!

Tuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi. Haitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia pyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä paidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten kasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä riemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa vallattomuutta ja vapautumisen tuntua…

Vihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä useammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset, joille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä ilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä olentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa naamarilasien takaa.

Mutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka heikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti, kävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala muuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.

Ulkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto. Mutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana kulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata vaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi…

Joku makasi hongan juurella vatsallaan… Kustu näkyi olevan.

— Voitko pahoin? kysäsin.

— En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus. Laineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä kuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.

— Lyyti kun illalla pyykkiä pesi, hei Lyyti kun illalla pyykkiä pesi. Ja Lyyti kun illalla pyykkiä pesi niin luiskahti sinne lipiä…

Kustu se oli, joka nähtävästi vielä veivingissä rallatteli haitarin tahtiin… Minun tuli kummallisen ikävä, muistin kotimaata ja Annaa.

— Ajatteles, että nuo samat tähdet loistavat kotonakin, ja nuo laineet tulevat kenties kotirannikolta, tulin sanoneeksi.

— Onko sinun ikävä?

— Eikö sinun sitten ole?

— Eei… Taikka on oikeastaan… Mutta…

— Muisteleppas kotoisia karkeloita… tyttöäsi.

— Ääh… Älä puhukaan.

Vaitiolo. Vain honkien huminaa, joka kasvoi ja heikkeni, muuttui kuin lauluksi. Kului pitkiä hetkiä. Outoja unelmia tuli mieleen.

Syystuulen tumma nyyhky yöss' elää yksinään. Ei kanna toivon kyyhky vihanta-lehteään.

Se pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä. Katsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut yksinäni. —

Kämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli riutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät pullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi ruumistaan…

Olin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan hiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli humalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet riippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti valaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa, mutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.

— Meitill' ei o' mitää.

Sitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja ikäänkuin vakuuttaen.

— Ei meitill' mitää o'.

Ja jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin, ikäänkuin huokaisten:

— Meitill' ei o' mitää.

Mutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste ja piirteihin tarmoa.

— Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.

— Käy maata nyt, hytinä-mies, sanoin.

Heti hän rauhoittui, hellitti otteensa, käänsi päänsä minua kohti ja jäi tylsänä tuijottamaan. Sitten siirtyi hän uudelleen uunin luo ja jatkoi äskeistä nuokkumistaan.

— Enhän minä p—e tämän kautta Suomeen pääse, mutisi hän. Ja vihdoin, pitkän ajan perästä, hiljempaa.

— Eikä mun hermonikaan kestä.

Sitten kömpi hän vuoteelleen ja vaipui heti raskaaseen uneen.

Tuuli tohisi nurkissa pitkään ja alakuloisesti. Se tunkeusi sisäänkin saaden hiiloksen yhä himmenevän kajon hetkittäin kirkastumaan. Mutta vähitellen kämppä kokonaan pimeni. Kuului vain raskaasti nukkuvien miesten hengitys ja levoton käännähtely.

6.

KOVIA AIKOJA.

Kun lepo-aika oli lopussa, siirrettiin meidät ensimäisen komppanian paikalle, joka oli äärimmäisenä oikealla. Sillä kohtaa oli nimittäin asema huonoin, kämpät kurjassa kunnossa ja edessä vaivaismäntyä kasvava suo, joten ensi komppanian väsyneet miehet hyvin tarvitsivat lepoa. — Perunat olivat jo aikoja sitten loppuneet ja meille alkoi jälleen kova ja rasittava aika, jolloin kylmäkin oli alituisena vieraanamme.

Ryssäin varustus oli tällä kohtaa kaukana, noin puolentoista kilometrin päässä, metsän ja mainitun suon takana, mutta kummaltakin puolen oli ruvettu pitämään vartiota puolenvälin seutuvilla ja siitä aiheutui alituisia metakoita. Meikäläiset pionierit olivat heti ryhtyneet tekemään lujempaa etuvarustusta ja tätä työtä jatkettiin yhä. Oli kyhätty pieni kämppä, johon kenttävartiossa oleva ryhmä pääsi yöksi, ja vahtipaikoille oli tehty hirsistä tylsän kulman muotoisia suojuksia, joista muutamat olivat jo täyskelpoisia, mutta toiset vielä aivan keskeneräisiä ja matalia. Suon yli johti varustukseen useammaltakin kohden puolapuukäytävät, joiden kaiteeksi oli pingoitettu rautalanka; se oli ainoa keino pysyä pimeässä oikealla tolalla.

Kun työtä tehtiin, täytyi tietenkin suolle asettaa suoja-ketju turvaamaan rakentajia, ja tässä suojaketjussa maatessaan on moni paljon kärsinyt ja sairastunutkin. Oli nimittäin jo kylmä, routa maassa ja lammikot riitteessä, mutta suo vajotti yhtälailla kuin ennenkin. Maatessa kastuivat polvet ja kyynärpäät, ei saanut liikkua, ei tupakoida, vaan tuli tarkkaavasti vaania vihollista, joka milloin tahansa saattoi syöksyä metsästä. Kun komppaniassa oli vähän miehiä ja vartiopaikkoja paljon, täytyi siinä kitua kolme, neljä, jopa muutaman kerran kuusikin tuntia perätysten, ja kun vihdoin pääsi lähtemään kotiin, niin ei siihen enää tahtonut kyetä, niin oli vilusta jäykkä. Muistan joskus ajatelleeni, etteivät meidän ylennetyt miehemme sentään oikeastaan tunteneet, mitä oli olla tavallisena sotilaana. Heidän ei tarvinnut luonnollisestikaan ottaa osaa työhön, ei myöskään vartiointiin, he ainoastaan järjestelivät ja komentelivat. Olivathan he tosin olleet Saksassa alusta alkaen, mutta niin oli moni jääkärikin; kaiken lisäksi heillä oli paljoa parempi palkka. Eivät he olleet kokeneet, mitä oli maata tuntikausia märkänä, jäätyvällä suolla. — Mutta lienee ollut paljon, josta vuorostamme me emme tietäneet.

Tätä etuvarustusta sanottiin Siperiaksi, koska sinne määrätty vartio oli ikäänkuin karkoitettu kotoaan. Sen rakentaminen oli jo kysynyt ihmisuhrejakin: kaksi poikaa ensimäisestä komppaniasta oli kaatunut. Kun he aamulla olivat menneet määräpaikalleen suojaamaan työskenteleviä pionieerejä, olivat ryssät, hiivittyään yöllä väijyksiin, ilman muuta ampuneet heidät. Ja kummallista, kun pojat aikoivat hyökätä näiden murhaajien niskaan, niin saksalainen luutnantti, joka oli työtä johtamassa, kielsi heitä kiven kovaan, meni itse kulmavarustuksen suojaan ja komensi kaikki valmiiksi peräytymään, koska muka ryssät aikoivat hyökätä. Vasta kun ryhmänjohtaja J. ensimäisestä komppaniasta saapui paikalle, kokosi hän ympärilleen vapaa-ehtoisen joukon, ryntäsi metsään, ajoi ryssät pakoon, saipa heistä kaksi ammutuksikin: toinen oli vääpeli arvoltaan. [Katso Suomen Jääkärit ss. 167-170. Tekijän huom.]

Kahakka tuotti rautaristejä ja laskemassa ollut maineemme alkoi jälleen kohota. Niinpä tehtiin useampiakin onnistuneita kaappauksia. Oberzugführer G., joka meiltä oli siirretty kolmanteen komppaniaan, tappoi vuorostaan ja ikäänkuin kostoksi venäläisen vartion. Hän otti mukaansa pienen joukon, jonka varusti käsigranaateilla ja hiipi sitten sen maahan kaivetun suojuksen lähettyville, jossa vahtimiesten tiedettiin seisovan. Suojuksesta johti juoksuhauta ryssäin puolelle ja tätä pakotietä tukkimaan lähetti johtaja käsigranaatti-miehet. Päästyään sopivan matkan päähän alkoivat pojat syytää pommeja hautaan ja samaan aikaan hyppäsi oberzugführer, mukanaan myötä seurannut ryhmänjohtaja, kylmäverisesti suoraan suojukseen ja ampui revolverillaan vahdit kuoliaaksi. Vangiksi-ottoon ei ollut aikaa; voittosaaliina tuotiin vain yksi 55. siper. tarkka-ampujarykmentin mies, olkalaput ja kiväärit.

Näihin aikoihin siirrettiin minut ensimäisestä joukkueesta toiseen ja tuon siirron yhteydessä muistuu mieleeni omituinen ja sangen onnellinen tapaus. Olin itse muokannut kämpän nurkkaan mukavan, vaikka kapean vuoteen ja kun lähtijäisiä vietettiin, luovutin sen Sedälle, joka sitä kummallisen hartaasti pyysi. Tuli sitten päivällisaika, pari tuntia muuttoni jälkeen. Pojat olivat jo syöneet ja makailivat kaikessa rauhassa, Setä uudella vuoteellaan, kun yhtäkkiä lentää hurahti granaatti sisään, puhkaisi Sedän entisen päänaluisen, työntyi seinään ja räjähti — puolen metrin etäisyydellä Kustun päästä. Parin minuutin ajan oli kämpässä vain savua, sirpaleita, sekasotkua. Isä V. oli lentänyt vasta-seinällä nukkuvan ryhmänjohtaja H:n syliin; Kustu löysi itsensä puolipökertyneenä sängynlaidalta pitelemässä päätään; ruokakuppeja, vaatteita, tiilikiven sirpaleita, herra ties mitä oli lattialla; muuan naulassa riippuva takki oli aivan mähjänä, hihat vain olivat säilyneet ehjinä… Mutta kessään ei ollut pienintäkään naarmua, ja Setä, jonka vuoteen vaihto oli pelastanut, hymyili tyytyväisenä ison nenänsä alta. — Arvattavasti olivat ryssät nyt vasta keksineet kämpän, koska he kaiken päivää pommittelivat sitä "aasin hännällään". (Aasinhännäksi me nimitimme pientä tykkiä, joka oli sijoitettuna aikaisemmin mainittuun niemeen ja jolla ryssä alituisesti meitä kiusasi, singauttamalla pihahtavan pommin niskaamme silloin kuin sitä vähimmän odotimme.) Ja lähelle he saivatkin sattumaan. Ei auttanut enää muu kuin muuttaa asuinpaikkaa. Mutta tuskin oli ehditty majoittua uuteen asuntoon, kun taaskin tulla tupsahti granaatti sisään puhkaisten seinän — ja minun tekemäni vuoteen aivan keskeltä. —

Toisinaan yltyi ryssä pommittamaan meitä koko voimallaan. Kuten sanottu, olimme tuhoisalle sivutulelle alttiina ja oma tykistömme oli venäläistä paljoa heikompi. Kerrankin tulla hurisi alueellemme noin 2,000 granaattia tunnin ajassa, saamatta aikaan mitään mainittavampaa vahinkoa. Maassa oli tietysti kuoppa kuopan vieressä, kämpät olivat säpäleinä — niinpä ei esim. kolmannessa joukkueessa ollut yhtä ainutta ehjänä säilynyttä asuntoa — mutta onnemme oli aivan satumainen, miehiin ei vain sattunut. Samainen onni tuli ihan sananparreksi ja moni piti sitä selvänä merkkinä siitä, että meillä vielä oli suoritettavana joku tärkeä tehtävä, koska kohtalo näin säästeli voimiamme.

Mutta alituisessa jännityksessä saimme kyllä olla. Päällystön tietoon oli tullut, että ryssillä olisi ollut aikomus hyökätä meidän kohdallamme. Komppanian, jonka miesluku oli tavattomasti harventunut, piti aina olla hälyytysvalmiina. Vartiot kovennettiin kaksinkertaisiksi ja monena yönä oli koko komppania valveilla, palellen Siperian suolla marraskuun pakastuvassa pimeydessä. Vahtivuorot täytyi muuttaa nelituntisiksi. Miehistö kärsi vilua ja ainaista väsymystä, mutta kiitettävän nöyrästi se tyytyi osaansa. Kun astui yöllä kämppään ja rupesi ravistelemaan vahtimiehiä hereille, niin monasti sai turvautua kovakouraisuuteen, joka teki pahaa. Ja kun tuo ikäänkuin tainnoksissa maannut poika vihdoinkin pääsi jaloilleen, katseli hän minuutin ajan kuin pökertynyt ympärilleen, ennenkuin käsitti missä oli, mutta selvisi viimein, mumisi joskus suomalaisen perkeleen, tarkoittamatta sillä erityisen pahaa ja alkoi nopeasti suoriutua Siperian matkalle. Hauptmanni huhki kuin peikko yö-pimeinäkin etuvarustusta tarkastamassa, oli levoton ja virkku, ihan kuin muuttunut. Ystävällisesti hän taputteli poikiaan, kiitteli heitä tuon tuostakin ja luultavasti huomasi, että vasta hyvyydellä hän heitä hallitsi.

Tänä vaikeana aikana sattui meille onnettomuus, ainoa laatuaan koko pataljoonassa: nuori Oden joutui ryssien käsiin. Eräänä varhaisena aamuna — silloinkin oli läpi yön odoteltu hyökkäystä — lähti toisen joukkueen päällikkö oberzugführer Ö. kuuden miehen kanssa patrullille. Oikealla puolen etuvarustusta oli vetelä suo, jonka takana, yhä enemmän oikealla, kohosi saksalaisten miehittämä, lujasti varustettu kukkula. Mutta suon vasemmalla puolen, suoraan meidän edessämme, kasvoi taajaa metsää ja tätä metsää myöten etenivät tiedustelijat hiljaa ja varovasti. Oli tarkoitus saada selville, mitä ryssät oikeastaan puuhasivat ja kuinka heidän etäällä oleva vallinsa oikein kulki. Patrulli sivuutti rohkeasti ryssän kenttävartiokämpän, joka näkyi Siperiaan, mutta jossa nyt ei huomattu mitään liikettä. Sitten kulki se yhä kauemmas, kunnes vihollisen rintavarustus alkoi näkyä. Ryssät siellä veistelivät ja naputtelivat kaikessa rauhassa ja kun miehemme olivat sitä katselleet ja ampuneet, kääntyivät he takaisin. Mutta yhtäkkiä oli heitä vastassa noin 50 miestä kaaren muotoiseen ketjuun hajaantuneina. Vartiokämpässä oli sittenkin ollut vihollisia, mutta viisaasti olivat he pysyneet piilossa, laskeneet heikon patrullimme ohitseen ja nyt tukkivat siltä paluutien. Hetkisen pojat taistelivat urhoollisesti, mutta ylivoima oli liian suuri ja senlisäksi tuli se vielä yllätyksenä. Ryssät päästivät raikuvan hurraan ja hyökkäsivät pistimet tanassa saaliinsa kimppuun — tämä kaikki kuului ja näkyikin vallan selvästi Siperiaan. — Onnettomuudeksi oli hauptmanni kutsunut kaikki zugführerit puheilleen kämppäänsä, joten Siperiassa ei ollut kuin tilapäisesti toimiva päällikkö, muuan nuori ryhmänjohtaja. Tällä ei ollut kyllin rohkeaa päättäväisyyttä. Sillä jos hän olisi nopeasti hyökännyt vihollisen selkään, olisi aseman todennäköisesti voinut pelastaa ja ryssien olisi täytynyt paeta. Mutta hän ei ollut tottunut omin päin toimimaan. Hän vain soitteli yhtä mittaa hauptmannille, jonka rintaman takana ollen oli vaikeata antaa ohjeita, kunnes kaikki oli liian myöhäistä. Sillä kun patrullin johtaja huomasi uhkaavan vaaran, täytyi hänen viipymättä käskeä miehensä pakoon. Tie oli kuitenkin poikki, eikä auttanut muu kuin peräytyä vetelälle, avonaiselle suolle. Jos ryssillä olisi ollut harkintakykyä, olisivat he ehdottomasti tappaneet joka miehen, ei olisi tarvinnut muuta kuin pysyä paikallaan ja ampua minkä ennätti. Sensijaan he ryhtyivät kiihkeään takaa-ajoon, juoksivat poikien perässä laukoen turhaan pyssyjään, mihinkään osaamatta. Vaikka meikäläiset, tultuaan suolle, joka vajotti yli polvien, vain vaivaloisesti ja hitaasti pääsivät eteenpäin, huolimatta äärimmäisestä ponnistelustaan, eivät rannalle pysähtyneet viholliset saaneet sattumaan. He olivat niin hengästyttäneet itsensä, että heidän kätensä vapisivat, eivätkä he enää jaksaneet tähdätä. Ainoastaan Oden kaatui. Suon reunassa oli hänet vielä nähty, mutta senjälkeen ei kukaan tiedä hänen kohtalostaan. Ryssät kantoivat hänet pois, liekö sitten kuolleena tai elävänä. Toiset pääsivät näkymättömiin vaivaismäntyjen ja ruohon taa. Mutta vielä oli heidän käydä hullusti. Sillä kun saksalaiset äskenmainitulta kukkulalta huomasivat suossa rämpivät miehet, pitivät he näitä ryssinä ja alkoivat ampua kuularuiskullaan. Vasta tunnussanan huudot ja jääkärien takin väri ilmaisivat heille erehdyksen ja pojat pääsivät vihdoinkin turvaan, puolikuolleina väsymyksestä. — Mutta kadonnutta Odenia oli lähdettävä etsimään. Koottiin uusi joukko, painuttiin suolle ja tutkittiin äskeiset jäljet, mutta missään ei häntä näkynyt. Vähältä vain piti ettei tämä toinenkin patrulli joutunut tuhon omaksi. Sillä ryssä alkoi ampua vietävästi granaatteja. Niitä putoili kaikkialle tuhkatiheään, mutta suo oli onneksi niin pehmeää, että ne vajosivat syvälle maahan ennen räjähtämistään, eivätkä tuottaneet kenellekään vahinkoa… Nuori toverimme oli auttamattomasti menetetty; me toivoimme vaan, että hän olisi saanut kuolettavan luodin, jotta ei vihollinen olisi enää voinut haavoittunutta kiduttaa. —

* * * * *

Komppanian voimat olivat niin äärimmilleen pingoitetut, ettei se kauan olisi jaksanut kestää tällaista rasitusta. Yhtämittainen yövalvonta oli heikontanut miehet ja alituinen jännitys oli koskenut siinä määrin hermostoon, että pari rintama-elämälle ominaista sairaustapausta oli sattunut. Nämä potilaat, jotka ennen olivat osoittautuneet moitteettomiksi sotilaiksi, alkoivat tavallaan pelätä. Eikä oikeastaan niinkään, he vain vavahtelivat, jos kuulivat pommin räjähtävän, ja laukausten pamahdellessa he tunsivat outoa voimattomuutta ja alkoivat väristä.

Me tiesimmekin jo etukäteen, että pian päästäisiin lepäämään. Ja vihdoin koitti odotettu hetki. Joulukuun 19 päivänä marssivat ne saksalaiset, jotka siirrettiin meidän tilallemme — heitä oli muuten ainakin puolet enemmän kuin meitä — Dumbeen, ja meille annettiin lähtökäsky. Mutta vielä oli minun poloisen käytävä Siperiassa. Kun nimittäin saksalaisten vartiopäällikkö tuli kysymään zugführeriltämme, kuinka etuvarustukseen oli mentävä, ei päivystävää ryhmänjohtajaa näkynyt missään ja minut, joka onnettomuudekseni seisoin aivan lähellä, määrättiin oppaaksi. Olin sen seitsemät kerrat käynyt Siperiassa sekä yöllä että päivällä, pommisateessa ja luotien vinkuessa, mutta koskaan en ollut taivaltanut sinne levottomampana kuin nyt. Ryssä ei edes yrittänytkään ampua, mutta siunatkoon kuinka pelkäsin. Sellaisen elämänhalun oli tietoisuus vapaaksi pääsystä yhtäkkiä synnyttänyt. Ja kun työ oli tehty, niin oikein hengähdin helpoituksesta. —

Marssittiin Tuckumiin, missä komppaniat täydennettiin ja järjestettiin uudestaan. Sieltä matkusti pataljoona junalla Libauhun. Ainoastaan tykistö oli jäänyt rintamalle.

V.

KOTIA KOHTI.

1.

BERLINIIN.

Libaussa meidät majoitettiin venäläisiin kasarmeihin, joiden salit olivat niin avaria, että kokonainen komppania mahtui samaan huoneeseen. Kovin mukavia eivät ne silti olleet, sillä tavaroille ei ollut sopivia säilytyspaikkoja, ja kun miehiä oli niin paljon yhdessä, syntyi siitä hälinä, joka saattoi käydä kiusaavaksi. Hanuri räikyi yhtämittaa, toiset tanssivat, toiset pelasivat korttia, mutta rauhassa ei saanut kukaan olla.

Millaiseksi olo lopulta muodostui tässä vanhassa kaupungissa, jossa pataljoona majaili niin kauan, sitä en tarkemmin tiedä, sillä jo seuraavana päivänä sain zugführeriltä ilmoituksen, että minut oli komennettu Berliniin. Tietysti olin iloissani, sillä kasarmi-elämä ei ollut mitään herkkua, sen tiesin jo Lockstedtin ajoilta. Lähtö oli tapahtuva yöllä; meitä oli kaikkiaan kuusi määrätty matkaan.

Mutta rikkiviisas kaitselmus tahtoi pitää huolta siitä, että mieleeni painuisi edes hämärä käsitys Libaun kaupungista. Kun nimittäin kävimme pataljoonan schreibstubessa noutamassa asiaankuuluvat paperit ja matkaliput, ilmoitti siellä joku suuri herra haluavansa lähettää joulukinkun kotiinsa — nähtävästi hän oli saanut täältä halvalla sen ostaa — ja kysyi minulta, joka lienen osannut paraiten saksaa, enkö tahtoisi illemmalla käydä noutamassa tuota pakettia, toimittaakseni sen perille. Ja sillä matkalla minä eksyin. Viitisentoista kiloa painava siankoipi kädessäni harhailin Libaun sokkeloisia ja kapeita katuja noin parin tunnin ajan. Yrittelin kyllä kysellä saksalaisilta sotilailta tietä, mutta ainakin yksi neuvoi kokonaan harhaan ja ehkä juuri siitä syystä jouduin ihan toiselle puolen kaupunkia. Viimein sain erään vanhanpuolisen herran saattamaan itseäni, mutta olin taas nääntyä tämän ystävällisen miehen loputtomaan uteliaisuuteen. Muistinpa moneen kertaan Haitari-Jalin ainaista laulua:

Kori käsivarrella Lontoon kaduilla täytyi minun kaupitella ostraliaa.

Jonka vain olisin halunnut muuttaa:

Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla täytyi minun etsiskellä kortteeria.

Kun vihdoin päädyin kasarmille, olivat kaikki jo nukkumassa ja lähtö-aika oli tuota pikaa käsillä. Tallustelimme öistä katua hynttyyt seljässä — minulla senlisäksi siankoipi — asemalle ja jäimme odottelemaan junan lähtöä. Mutta kuinka ällistyimmekään, kun ovivahti, joka tarkasti matkustajien paperit, ilmoitti meille, että tämä juna kuljetti ainoastaan lomalle-menijöitä, eikä ketään muuta. Selitin hänelle, että meidät oli komennettu Berliniin, että meillä oli ylen tähdellisiä asioita ja että meidän oli välttämättömästi päästävä mukaan. Mutta siitä ei ollut mitään apua. "Menkää komandantuuriin", kuului virallinen kehoitus olkapäänkohauksineen. Pyysin tovereitani odottamaan ja syöksyin kuin tuulispää komendantin luo, missä uudistin selitykseni. Nuori, kalpea, intelligentin näköinen luutnantti, jonka kasvoilla liikkui alituiseen hermoväreitä, suhtautui esitykseeni sangen rauhallisesti ja alkoi kysellä kotimaastani. Sain hänet kumminkin telefonoimaan pataljoonan päämajaan, mutta sieltäkään ei vastattu. Sitten siirtyi hän keskustelemaan suomenkielen sijoista, joita sain hänelle luetella minkä ennätin. Ja kun väliin rohkenin kysästä, mitenkä sen matkan laita oikeastaan oli, koki hän vain mielenkiinnolla komitatiivia ja instruktiivia, ja oli sangen tyytyväinen, kun oli saanut tietääkseen, että unkarinkieli on meikäläisen sukulainen. Mutta jo vihelsi juna. Ja silloin, vilkaisten hätäisesti kelloaan, luutnantti hypähti ylös, käänsi minut olkapäistäni kuin lukkari taulun ja huusi:

— Marsch! Kommen Sie mit! (Tulkaa mukaan).

Juoksujalkaa riennettiin asemasillalle, komendantti puhalsi kimeään pilliin nostaen kätensä ja liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi heti.

— Jääkärit tulevat junaan, ilmoitti hän sitten, vastasi ystävällisesti kunniantekooni ja jäi katselemaan, kuinka kuusi suomalaista jöröjukkaa vääntyi kaikessa rauhassa vaunuun. Meidän itsetuntoamme tietysti hiveli, kun matkustajat katselivat meitä kummeksuen ja varmaankin aprikoiden, jotta mitähän suuruuksia nuo ovatkaan, kun niille junatkin seisotetaan. Mutta visusti varoimme sitä näyttämästä.

Olipa se matka. Juna oli ihan ahtamalla ahdettu miestä täyteen. Istumapaikasta ei ollut toivoakaan, mutta hyvä niinkin. Pääasia oli, ettei meidän tarvinnut kääntyä takaisin kasarmille. —

* * * * *

Meistä ei ollut kukaan käynyt Berlinissä. Tiesimme kuitenkin niin paljon, että pysähdyspaikkamme oli Zologischer Banhof ja kun juna porhalsi mainitulla asemalle, astuimme tyytyväisinä ulos ja ilmoittauduttuamme aseman komendantille lähdimme etsimään pataljoonan konttoria tästä maailmankaupungista. Raitiotievaunu, joka meille ystävällisesti neuvottiin, vei miltei perille asti. Siinä oli nyt vihdoinkin Kurfürstenstrasse, tuossa numero 148, tuossa osotekilpi: Ausbildungstruppe Lockstedt, jota nimeä toimistomme Berlinissä yhä käytti. Noustuamme leveitä herrasportaita näimme vihdoin oven päällä: Graf Schwerin, joka oli nykyinen majurimme, ja tiesimme olevamme oikeassa paikassa.

Muutamia huoneita oli varustettu samaan malliin kuin ennen leirillä kaksinkertaisine sotilasvuoteineen. Näissä asui lomallakävijöitä. Kun miehillä yleensä oli niin vähän rahaa, että vaikka heille rintamalta myönnettiin parin viikon loma, eivät he voineet minnekään lähteä, oli tähän taloon varattu heille ilmainen asunto. Näillä vuoteilla mekin vietimme ensimäisen yömme, sillä oli jo ilta. — Sitä ennen olin kuitenkin jättänyt siankoiven, jota niin uskollisesti olin kuljettanut mukanani, toimitettavaksi oikealle omistajalleen.

2.

NAPA.

Seuraavana päivänä oli tietenkin ilmoittauduttava asianomaiselle luutnantille, halusipa itse kreivikin meitä tervehtää. Mutta kun katsahdin ympärilleni konttorihuoneessa, johon meidät mainittua tarkoitusta varten oli osoitettu, niin mitä näinkään: Siankoipi, vaivaloinen matkakumppanini, oli päästetty paperikapaloistaan ja suuri lovi paistoi sen ruskeassa kyljessä. Ja kun luutnantti oli mennyt, kyseli saksalainen kirjuri, pureskellessaan leipäpalaa, jonka valtavana yläpuoliskona komeili mehuisa kinkunviipale, hyvin huvitetun näköisenä.

— Tekö toitte paistin?

— Niin.

— Ettekö tiennyt, ettei sellaista ole lupa kuljettaa mukanaan? Kuinka ihmeessä ei sitä otettu teiltä pois?

— Noudatin määräystä. Ja näkyipä tuo vaan tänne asti onnellisesti päässeen.

Hän katseli minua pitkään ja hänen silmänsä kuvastivat eräänlaista surumielistä ylenkatsetta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: kovin olet vielä outo, nuori mies.

— Se on hyvää, ettekö tahdo maistaa? kysyi hän vihdoin.

Ajattelin ensin sanoa: ei maita, kiitos, mutta sitten päättelin, että mitäpäs sitä joutavia ja leikkasin aika viipaleen käteeni. Kelpasi sitä sotamiehen pureskella. —

Kun jälleen palasimme siihen huoneeseen, jossa olimme olleet yötä, kohtasi meitä ilahduttava näky. Kymmenkunta entistä toveriamme, joita olimme tottuneet katselemaan vain jääkärin univormussa, seisoi nyt edessämme siviilivaatteissa täydellisinä herrasmiehinä, kovat kaulassa, tukka hienosti kammattuna, kasvot sileiksi ajettuina, housut prässättyinä ja kengät kiiltävinä. Ja tervehtiessään he tekivät kumarruksen, jota kauppa-apulainen olisi voinut kadehtia. He olivat saaneet komennuksen Berliniin jo ennen meitä, ja olivat olleet täällä noin viikon päivät. Syntyi iloinen ja vilkas sananvaihto, jonka kuitenkin pian keskeytti ovikellon soitto ja hiljainen varoitus:

— Napa tulee!

Sisään astui keski-ikäinen ja -kokoinen, lihavahko herrasmies, salkku kainalossa. Punertavan naaman ollessa yhtenä hymynä hän tervehti meitä ja viittasi seuraamaan itseään erääseen sivuhuoneeseen.

Kun olimme istuutuneet paikoillemme, veti hän otsansa arvokkaihin ryppyihin, asetti etusormensa nenälleen ja mietti hartaasti, tekemättä kuitenkaan oikein nerokasta vaikutusta. Hän oli arvoltaan insinööri, ja sen retkikunnan johtaja, johon me kaikki kuuluimme. Omien sanojensa mukaan oli hän matkustellut pohjoisessa, aina Grönlannissa asti, ja merkiksi tästä napaseutujen tuntemuksesta sekä myöskin siitä keskeisestä asemasta, joka hänellä meihin nähden oli, olivat pojat ruvenneet kutsumaan häntä Navaksi. Hän väitti ymmärtävänsä ruotsia ja osaavansa auttavasti venäjää ja tätä viimemainittua kieltä, jota me emme luonnollisestikaan voineet sietää, hän alinomaa meille tyrkytti.

Mietittyään aikansa laski hän meidät juhlallisesti:

— Kuusitoista, siis kaikki.

Ja sitten otti hän muistikirjansa ja merkitsi sinne huolellisesti, että miesluku oli täysi.

Alkoi uusien tulokkaiden kuulustelu, minun joutuessani ensimäiseksi tuleen.

Olinko kulkenut Suomessa talvella?

Luonnollisesti.

Olinko kulkenut myöskin pohjoisessa?

Olin pohjoisessakin.

Olinko hiihtänyt?

Tietysti.

Olinko käynyt Inarissa tai Kuolassa asti?

En.

Kittilässä sitten?

— Sano hemmetissä olleesi, siitä se tykkää, kuulen toverini kuiskaavan.

Olen ollut Kittilässä. Osaanko ajaa poroa?

— Sano hiidessä… Välttävästi.

Napa otti jälleen muistikirjan esille ja teki sinne merkintöjään. Sitten seurasi toisten kuulustelu, samaan malliin. Ja aina tuli merkintöjä kirjaan. Kun keskustelumme jatkui ja kaikenkaltaisia mitättömyyksiä esiteltiin, sai taskukirja, jota ehtimiseen täytyi hakea milloin toisesta, milloin toisesta taskusta, riistä osansa, sormi lennähti nenänpäähän ja otsa rypistyi. En ihmetellyt ollenkaan, että kun lyijykynä sattui putoamaan ja se syvään kumartaen ojennettiin Navalle, muuan pojista hiljaa mutisi.

— Paneekohan tuo tuonkin muistiin?

Alkoi esitys retkestämme. Kartalta Napa näytti tien ja ryhtyi sitten selostamaan yksityiskohtia, käyttäen meikäläistä johtajaa tulkkinaan. Kuuntelin sitä tarkkaavasti pitkän aikaa, mutta mitään uutta ei ilmaantunut ja seikkoja, jotka olivat itsestään selviä, teroitettiin mieleen kuin kielioppia koulussa. Tulin hajamieliseksi ja ajatukseni siirtyivät menneihin aikoihin. Muistin kiertokoulua… Herra siunatkoon vanhaa kiertokoulunopettajaa…

Kun tunti oli umpeen kulunut, nousi Napa, luvaten seuraavana päivänä jatkaa; pitkän aikaa me vaelsimme joka aamu kuulemassa näitä esitelmiä. Mutta tällä kertaa oli työ lopussa ja me uudet miehet saimme lähteä ostamaan itsellemme siviilipukuja. Ei kuitenkaan omin päin; erityisesti tähän toimeen komennettu herra tuli mukaamme, määräsi kuinka kalliita tarpeemme korkeintaan saattoivat olla ja suoritti laskut. Hienoiksi se silti veti miehet, vaikka ei tavara ollutkaan niin ensiluokkaista.

Sitten annettiin pojille seuraavan malliset komeat olo-todistukset.

"Jääkäri N.N. 27:stä jääkäripataljoonasta on komennettu Berliniin Yli-esikunnan palvelukseen. Hänellä on oikeus käyttää siviilipukua ja viran puolesta kehoitetaan kaikkia virkamiehiä osoittamaan hänelle avuliaisuuttaan."

Siinä oli paperi, jota kelpasi näyttää ja joka kaikkialla teki vaikutuksensa. Kun vielä oli saatu runsas palkka, 10 Saksan markkaa päivältä, jolla kuitenkin piti maksaa asuntonsa ja ruokansa ja joka annettiin kolmeksi päiväksi kerrallaan, kiiruhdimme hakemaan itsellemme huoneita. Oli tämä toki toista kuin vaivaiset 53 penniä rintamalla! Myöhemmin kuitenkin huomasimme, että nytkään ei voinut syödä lähimainkaan kyllikseen, mikäli halusi pysyä kohtalaisessa tupakassa.

* * * * *

Oltiin menossa Berlinin harjoituskentälle, jossa meitä koulutettiin "pommareiksi". Tällä nimellä kutsuttiin yleisesti niitä miehiä, jotka olivat erityisesti opetetut käyttämään kaikenkaltaisia helvetinkoneita, tulensytyttäjiä ja käsipommeja, sekä tämänlisäksi särkemään siltoja, telefoonijohtoja, vetureita j.n.e. Heitä lähetettiin Suomeen ehkäisemään ryssien ampumatarpeiden kuljetusta ja tuottamaan viholliselle muutakin vauriota.

Vanhalla kokoontumispaikallamme Potsdamer- ja Bülow-katujen risteyksessä, seisoi miesjoukko täysilukuisena. Ei kuitenkaan yhdessä rykelmässä, vaan kaksi tai kolme paikassaan, mitkä kävellen lähettyvillä, mitkä keskustellen. Jo saapui Napa. Pojat nostivat hattuaan.

— Strastvuite! sanoi hän hymyillen lähimpänä seisoville.

— Emme ymmärrä venäjää, huomauttaa suomalainen johtaja loukkaantuneena.

Sitten Napa viheltää ja viittaa kädellään. Se on lähtömerkki. Mutta poikia ei moinen koiran kutsu lainkaan miellytä ja ikäänkuin tästä huomauttaakseen alkavat he matkia, viheltää ja viittoa käsillään.

Ennestään jo tiedetään, ettei sovi kulkea joukossa. Osa painuukin toiselle puolen katua, mutta lähestyvät siellä liiaksi toisiaan. Jo kuuluu jälleen vihellys — herättäen varmasti enemmän huomiota kuin koko meidän pieni sakkimme — ja Napa viittaa tulkin puheilleen.

— Sanokaa, etteivät pojat kävele yhtä jalkaa. Siitä näkee heti, että he ovat sotilaita.

— Ymmärrän.

— Pitää olla varovainen, äärettömän varovainen. Meidän ekspeditsioonimme on niin suurenmoinen ja vaarallinen. Selittäkää se heille.

Pojat tietysti lakkasivat käymässä tahdissa ja hajaantuivat kuin poliisin käskystä. —

Kentällä oli hälinää. Yhdessä kohden harjoitettiin miehiä, toisessa pionieritöitä. Tuolla toimi tulensyöksijä-kone, jota en milloinkaan ollut nähnyt, mutta josta olin lukenut niin ihmeellisiä kuvauksia; pauhaten kuin meri se syöksyi kidastaan mustanpunaisen tulivirran, joka eteni tavattomalla nopeudella pyörien kuin lumivyöry ja kasvaen parikymmentä metriä korkeaksi. Sen läpi ei kukaan voinut elävänä päästä…

Ja täällä opetettiin nyt meille pomminkäyttöä, seliteltiin helvetinkoneita ja sytytyskeinoja aito saksalaisella täsmällisyydellä, Navan katsellessa tyytyväisen näköisenä sivummalta. Ei riittänyt se, että joku seikka perusteellisesti neuvottiin, itse sai sen suorittaa, olipa tehtävä sitten kuinka vähäpätöinen tahansa. Niin paksupäistä ihmistä ei ole, ettei saksalainen saisi häntä oppimaan. —

Poislähtiessämme kehoitti Napa meitä nopeasti hajaantumaan.

— Ja olkaa varovaisia, muistakaa se. Meidän yrityksemme on niin vaarallinen. Vihollisella ei saa olla pienintäkään aavistusta siitä. Varokaa sanojanne kahviloissa ja yleisissä paikoissa. Puoli lausetta voi turmella kaiken.

Kieltämättä hän oli oikeassa, suunnitelmamme oli rohkea ja vaarallinen. Mutta eihän meistä osannut saksaa kuin viisi kaikkein luotetuinta miestä. Ei siis ollut suurta pelkoa meidän puoleltamme. Paljoa enemmän olisi Napa saanut varoa niitä miehiä, jotka toimivat Ruotsissa matkaamme valmistelemassa. Suurilla kerskumisillaan ja loistavilla riimillään he pettivät häntä ja pistivät taskuunsa ne rahat, joita heille niin runsaasti tuhlattiin. Ainakin he toimivat leväperäisesti. Meitä ei päästetty sinne, meihin ei ehkä niin paljoa luotettu, mutta varsinaisiksi työn suorittajiksi, siis vaaraan, kelpasimme kyllä. Kenties siinä on epäonnistumisen perussyy. — Mutta luulen, ettei minulla ole oikeutta selitellä yksityiskohtia, eikä lähemmin kertoa itse suunnitelmastakaan.

3.

BERLININ PIKKUPORVAREITA.

Toverini M. ja minä keksimme verrattain hauskan asunnon Pension N. N:stä, Potsdamerstrassen varrelta. Täysihoito maksoi ainoastaan 3: 50 Saksan markkaa vuorokaudelta ja ruoka kävi laatuun, ainakin jääkärille, vaikka sitä saikin jotakuinkin niukasti.

Jo huonetta vuokratessamme olivat pensionin neitoset näytelleet omaa osaansa. Kauppaa oli tehnyt itse omistaja, vanha, teräväkielinen, ryppyinen leskirouva, joka osasi sekä torua että olla ystävällinen, mutta tavan takaa oli hänen täysi-ikäinen tyttärensä pyörähtänyt saapuville milloin minkin tekosyyn varjolla ja heittänyt poistuessaan ihanimman katseensa suurista, kauniista silmistään. Olipa toinenkin neitonen, miehestään erossa elävä nuori rouva — seikka, joka meille selvisi tietysti vasta aikojen kuluttua — luonut meihin oven rakosesta lumoavan silmäyksen. Luulen kuitenkin, että jo hinnan huokeus oli riittävänä vaikuttimena päätöstä tehdessä. Aluksi meitä hieman tuskastutti se pikkutarkkuus, jota emäntä osoitti. Olimme kylläkin tottumattomia käsittelemään kaiken maailman leipä-, liha-, peruna-, voi-, sokeri- ja herra ties mitä kortteja, mutta laskelmiemme mukaan olisi annosten pitänyt olla suurempia. Ja kun vanha akka toi tämän määräperäisen aterian pöytään, muisti hän aina sanoa:

— Syökää nyt kylliksenne, lapset.

Sensijaan ei meidän suinkaan tarvinnut olla seuran puutteessa, siitä pitivät nuoret naiset kyllä huolta. Huoneessamme oli piano, jota Else-neiti, talon tytär, soitti, vieläpä hän kaikeksi onnettomuudeksi lauloikin. Suomalaisesta musiikista riitti pakinaa niin paljon kuin kielitaitomme suinkin myöten antoi, ja meitä pyydettiin hartaasti ostamaan suomalaisten säveltäjien teoksia. Vihdoin täytyi minun uhrata vähäisistä rahoistani ja kun en löytänyt sillä kertaa muuta, otin Sibeliuksen Valse tristen, vaikka hyvin tiesinkin, että tämä suurenmoinen kappale oli neidille aivan ylivoimainen. Ja nytkös alkoi harjoittelu ja tankkaus.

— Tämä on todellakin surkeata, huokasi toverini maaten leposohvalla selällään.

— Valse triste… tietysti! sanoin.

— Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt musiikkia. Mutta kovin se käy vatsan päälle.

— Mitä te sanotte? kääntyi taiteilijatar kysymään. Ja meidän piti vakuuttaa, että esitys yhä parani ja että sen synkkä tuntu ihan karmi toveriani, kuten todellinen kuoleman läheisyys. —

Mutta pian meille selveni tämän alituisen seuranpidon salaisuus. Tuli nimittäin sunnuntai monine tavanmukaisine vieraineen. Ja kaikki nämä puotipojat, konttoristit ja konekirjoittajattaret tuotiin meidän huoneeseemme, noin ilman muuta vain. Puolesta päivin iltamyöhään saakka oli siellä yhtämittaista naurua ja keskustelua, meidän paperossimme näkivät kyytinsä, kun niitä polttivat sekä naiset että herrat, puhumattakaan viinipullosta, jonka olimme viikon säästöillä ostaneet ja joka nyt kuivui heti alussa. Meitä tuskastutti. Olimmehan me vuokranneet tämän huoneen, eihän se seikka, että täällä oli piano, oikeuttanut moiseen menettelyyn. Mutta sitten me lopultakin älysimme: perhekunnalla, johon kuului vain nuo kolme naista, ei ollut mitään vierashuonetta, yleensä mitään muuta paitsi keittiö, kaikissa asui vuokralaisia. Hehän nukkuivat vaatekomerossa, sen olimme jo varemmin huomanneet. —

Monasti iltaisin, kun paitahihasillamme ja avojaloin istuimme lukemassa, tulivat neitoset sisään kuin kotiväki ainakin, ja se ei vielä mitään: he tulivat vuoteitten ääreen naureskelemaan, kun jo olimme peitteiden alla, polttelivat, kohentelivat asentoamme mukavammaksi ja nuori rouva näkyi pussaavankin toveriani. Joka luulee, että he olivat kevytmielisiä naisia, erehtyy kuitenkin täydellisesti. Tämä kaikki oli vain asiaan kuuluvaa sydämellisyyttä, mutta ei mitään enempää.

Se seikka, että meidän paperossimme ja kaikki, mitä meillä suinkin oli, aina oli avoimesti tarjolla, näkyi kuitenkin tekevän omanlaatuisen vaikutuksen heihin, ja kun me sen lisäksi kuvailimme suomalaisia oloja ja tuhlaavaisuutta liioittelevalla tavalla, alkoivat ruoka-annokset pian kasvaa ja monesti neitoset lennättivät vanhalta akalta salaa meille brödchenin, pienen pullan, jonka väliin he, ties mistä, olivat sipaisseet voita. Elämä muuttui mukavammaksi, vaikka siitä tosin puuttui rauha. Sensijaan tarjosi se oivallisia tilaisuuksia seurata puotipoikien ja keikailevien konttoristein kuhertelua, mustasukkaisuutta, joka maksoi meille niin tavattomasti paperosseja.

* * * * *

Jouluaattona, vähää vaille seitsemän illalla, kun juuri olimme laittamassa itseämme mahdollisimman hienoiksi, syöksyivät molemmat neitoset sisään ilosta säteilevinä ja käsiään taputtaen.

— Te tulette mukaan, eikö totta? Tulettehan mukaan? huusivat he kuin yhdestä suusta.

— Mihinkä niin?

— Meitä on kutsuttu vierailulle. Oi, kuinka hauskaa! Steglitzerstrasse 20. Teidän suomalaiset toverinne ovat kutsuneet. Juuri nyt tuli sana… Tietysti te tulette mukaan.

Mieleeni muistui kotoinen joulu, jota pidetään perhejuhlana ja jolloin vierailu on sopimatonta. Täällä näytti olevan toisin. Mutta majurimme, kreivi von Schwerin oli sitäpaitsi kutsunut kaikki suomalaiset toimistoon yhteistä joulua viettämään ja meidän oli kiiruhdettava sinne.

— Mahdotonta. Herra kreivi on kutsunut meidät luokseen, vastasimme.

Vanha akka oli myöskin tullut huoneeseen ja tarttui nyt kiihkeästi keskusteluun.

— Kuka on kutsunut?

— Kreivi von Schwerin, majurimme.

— Aaah!… Kreivi on kutsunut!…

Kaikkien kasvoilta kuvastui kunnioituksen sekainen hämmästys, joka kohdistui meihin. Mitähän me oikeastaan olimme, kun itse kreivi kutsui? Me olimme aina niin salaperäisiä, emme puhuneet koskaan puuhistamme, emmekä näyttäneet juuri tekevänkään mitään, mutta rahaa meillä oli. Tuskin tiedettiin muuta kuin että olimme suomalaisia. Ja poliisikin, jolle oli täytynyt asunnostamme ilmoittaa, oli merkitsevästi vastannut emännälle: "Niin, kyllä tiedän."

Neitoset muuttuivat totisiksi ja silmiin kihosi kosteus.

— Mutta myöhemmällä sitten. Ettehän te kauan viivy kreivin luona? Steglitzer 20, muistakaa. Tulette vain portille, kello 9 tai 1/2 10, me olemme vastassa. Luvatkaa toki!

Me sanoimme tulomme riippuvan kreivistä ja riensimme matkoihimme.

Toimiston suureen huoneeseen oli tuotu joulukuusi ja katettu valkea pöytä. Kreivi itse puolisoineen otti meidät ystävällisesti vastaan. Hän oli pitkä ja vielä ryhdikäs, mutta iäkäs ja harmaapartainen herra, joka varhaisemminkin oli osoittanut meikäläisille erikoista ystävällisyyttä, vieläpä antanut rahaakin pulaan joutuneille. Kun oli asetuttu pöytään, piti hän meille sydämellisen puheen, jossa hienolla tavalla kosketeltiin kotimaatamme. Seurasi pari muuta puhetta. Sitten tarjottiin teetä ja vehnäleipää, jota hallitus oli antanut jouluksi valmistaa ympäri koko Saksan, ja majuri kehotti poikia olemaan mahdollisimman iloisella päällä.

Kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, oli nytkin mieliala hiukan painuksissa. Jotakin jäykkää, miltei ikävystyttävää kuulsi läpi teennäisen rattoisuuden, ja kun kreivi puolisoineen oli mennyt, päätimme toverini ja minä noudattaa neitosten kutsua. Ainakin kymmenen minuuttia kävelimme Steglitzer 20:n porttikäytävän edessä, mutta ketään ei tullut, vain melua ja naurua kuului ylhäältä läpi ikkunoiden. Tarkastelimme osotekilpiä… Pension Y. Ahaa, tässähän tosiaan asui neljä amiraali-esikunnan poikaa, jotka olivat olleet poissa juhlasta. Mutta meille he olivat melkoisen vieraita ja nyt oli joulu, varmaankin olisi sopimatonta häiritä heitä, eiväthän he itse olleet meitä kutsuneet. Joku tuli portista alas… Else neiti näkyi olevan. Mutta me olimme jo kaukana; olimme muuttaneet suunnitelmamme.

Selvitys tapahtui toisena joulupäivänä. Meiltä oli tietenkin kaikki lopussa, raha, vehnäleipä, viini, milteipä tupakkakin. Istuimme nyrpeillämme kotosalla ja lueskelimme. Aatto-vierailu oli jo unohtunut; neitoset olivat kysyneet, miksi emme tulleet, kun oli ollut niin hauskaa, ja me olimme vastanneet, ettei kreiviltä päästy. Silloin, illan suussa, alkaa lappaa huoneeseemme vierasta, herraa ja neitiä, käherrettyjä, sieviä, puuteroituja hienottaria ja korkeakauluksisia nuorukaisia peilinkiiltävissä kengissä, ja loppujen lopuksi astuvat sisään nuo neljä Steglitzerin suomalaista jääkäriä. Esitellään, rupatellaan, rämpytellään pianoa, mutta kaikilla on ikävystynyt ilme ja sietämätön pingotus vallitsee. Jokainen saa polttaa omia tupakoitaan, meillä ei ole tarjota, omat neitosemme katsovat meihin ikäänkuin tahtoen kysyä, että eikö sieltä nurkkakaapista löydy mitään ja näyttävät hieman noloilta. Vihdoin tuodaan teetä, mutta vehnäleipä on lopussa ja sokeria kovin vähän.

Siirryn erään amiraali-esikunnan miehen viereen ja kysyn suomeksi.

— Kuules, mitähän tämä oikein pyytää olla?

— En minä ymmärrä. Meitä kutsuttiin tänne kiven kovaan.

— Kutsuttiin? Eikä meille sanottu mitään! Ahaa, mutta odotapas…

Ja yhtäkkiä muistan, että neitoset päivemmällä kysyivät, olisimmeko illalla kotona. Se tapahtui tietysti tätä varten.

Kuinka hämmästynkään kuultuani toverini selonteon: He saivat eräältä berliniläiseltä tuttavaltaan lahjaksi joulukinkun ja riemuissaan tästä suurenmoisesta onnenpotkauksesta päättivät viettää neljän kesken hauskan joulun. Pennit lyötiin yhteen, ostettiin konjakkia, viiniä ja punssia ja aiottiin oikein herkutella. Kun pensionin tyttö kattoi illallispöytää tarjosi yksi jääkäreistä tälle tuskin kuuttatoista täyttäneelle sulottarelle viiniä ja täytti toveriensa lasit konjakilla.

— Suvaitseeko neiti?

— Kiitos, mieluummin tätä, vastasi tyttö hymyillen ja tyhjensi konjakkilasin nähtävästi suurella nautinnolla. Poikia hieman hämmästytti.

— Saako olla lisää?

— Mielellään… Mutta saanko kutsua toverini. Näin oli pöytään tullut kaksi henkeä lisää. Mutta tuskin oli illallinen syöty, kun alkoi saapua enemmän: serkkuja, pikkuserkkuja, tuttavia neitiä ja herroja, joilla oli talon tyttärille välttämätöntä asiaa. Ja sitten seurasi hymyilevä, kaino pikkukysymys.

— Saanko kutsua serkkuni sisään? Olin luvannut olla tänään hänen kanssaan.

— Tietysti! Olkaa hyvä! Sepä hauskaa. Täytyi kiristää uudelleen pussia ja ostaa lisää juomatavaraa — talon neitoset osasivat siinä antaa arvokasta apua. Kieltämättä oli hauskaa ja näillä ihmisillä oli sydämellinen ja herttainen seurustelutapa. —

Tällainen oli toverin kertomus, jonka minä täydensin omilla tiedoillani, mainitsemalla, kuinka tänne oli lähetetty sana heidän kemuistaan ja kuinka meitäkin oli niihin kutsuttu. Ja nyt oltiin vastavierailulla. Meikäläiset tytöt olivat arvelleet, että kaiketi toverini ja minä pistämme samanlaiset lystit pystyyn ja umpimähkään kutsuneet koko seuran tänne. Vahinko vain, että meillä oli Matti kukkarossa.

* * * * *

Samansuuntaisia huomioita tein syntymäpäivänäni. Olin ostanut pullon Abtei-likööriä, vahvaa, munkin makuista juomaa ja päätin pitää pienet kotoiset kekkerit. Toverini joutui kuitenkin olemaan kylällä jostakin välttämättömästä syystä ja me asetuimme pöytään vain kolmisin, neitoset ja minä, vanhan rouvan puuhaillessa vielä kyökissä. Mutta tuskin olimme päässeet alkuun, kun ovesta työnnetään sisään pitkä, kuikelo herrasmies ja vanha akka toimittaa lipevästi.

— Täällä on muitakin nuoria, herra X. Olkaa hyvä ja käykää tänne. Sali on niin kylmä ja palvelijatar on ulkona. (Talossa ei ollut kumpaakaan.)

Tapahtui esittely. Tulokas oli jonkun kustannusyhtiön palveluksessa, puhui alituiseen kirjallisuudesta, mutta tavalla, joka ei ainakaan minua kiinnittänyt, ja näytti olevan muorin vävypoika-ihanne. Hänelle tuotiin lasi, jonka minä kiiruhdin täyttämään ja sitten: olkaa hyvä vaan.

Kieltämättä loukkaannuin. Nythän oli minun syntymäpäiväni, jota vietettiin minun huoneessani, enkä suvainnut ollenkaan kutsumattomia vieraita. Kuitenkin tänne oli tuotu ihminen, jota en koskaan ollut nähnyt, mutta joka siitä huolimatta, kiitos rouvan liukkaan kielen, veti kaiken huomion puoleensa ja muutti koko hetken luonteen. En maistanut enää tippaakaan lasistani ja puheeni oli raamatun mukaista: on, on; ei, ei; mutta vieraan lasin täytin ehtimiseen, eikä häntä kovinkaan näkynyt vaivaavan ottaa se yksinään pohjaan. Neitoset kyllä huomasivat, että olin pahalla päällä, mutta olivat voimattomia… Viimein tulivat sekä vieras, että varsinkin muori niin toiselle kymmenelle, että puhevirta oli tulvia yli äyräittensä, ja saksalaisten kiitettävään tapaan, joka karttaa lopullista humaltumista, vieras nousi, nähtävästi sangen tyytyväisenä, kiitteli kohteliaasti, huomautti jotakin häiritsemisestä, heitti hyvästit ja meni. Meni yhtä kuulumattomiin kuin kolme neljännestä minun Abtei-pullostani.

* * * * *

Aivan toista oli, jos milloin osuimme saksalaisen sivistyneistön kosketukseen, vaikka se valitettavasti tapahtui harvoin. He osoittivat meille harvinaista myötätuntoa ja ymmärtämystä. Asiamme innostutti ja lämmitti heitä ja herätti mitä suurimmassa määrin heidän mielenkiintoaan. Sydämestään he toivottivat menestystä meidän aikeillemme, joiden rohkeutta he ihailivat, ja monet heistä tunsivat maamme oloja hämmästyttävän tarkkaan.

4.

OLUT-TUPA BURGHOF.

Saman talon kellarikerroksessa, missä pataljoonamme toimisto sijaitsi, oli pieni saksalainen oluttupa. Sitä piti rouva Borasch, vaaleaverinen, ystävällinen nainen, joka nuoruutensa päivinä varmaankin oli ollut hyvin kaunis, sekä hänen täysi-ikäinen tyttärensä, viehättävä ja lempeä neiti Erna. Mies oli Romanian sotanäyttämöllä ja ikävissään odotteleva rouva oli meille niin ystävällinen ja herttainen, että häntä yleisesti kutsuttiin nimellä "muti". Paitsi olutta ja kahvia, oli hänellä tarjolla ruokaa ja pienempi määrä väkeviä.

Tässä pienessä ravintolassa tapasi meikäläisiä miltei aina. He muodostivat kantajoukon, joka suurimmaksi osaksi syrjäytti muut vieraat, ja istuskelivat päivät päästään pöytien ääressä pelaten skruuvia, poltellen ja keskustellen. Täällä oli kokonaan toista kuin jossakin suomalaisessa tarjoilupaikassa, missä aletaan katsoa pitkään sellaista henkilöä, joka on syönyt tai juonut tilaamansa annokset, mutta viipyy yhä pitäen tarpeettomasti paikkaa hallussaan. Saattoi kulua monia tuntia, ettemme tilanneet edes olutlasia, istuskelimme vain vilkkaasti jutellen, ja sangen usein tulivat sekä rouva että tytär, joka ahkerasti opetteli suomea, meille seuraa pitämään. Vallitsi sydämellinen suhde, ikäänkuin perheessä, ja olo tuntui kodikkaalta, seikka, joka suomalaisessa ravintolassa tuskin on ajateltavissa.

Myöhempinä aikoina tämä alituinen oleskelu kapakassa herätti päällystössä pahaa verta ja meitä syytettiin juopottelusta tavalla, jota emme ansainneet. Olihan se selvää: me, kaukaisen maan pojat, jotka nyt oleskelimme maailman kaupungissa kieltä taitamattomina ja outoina, saimme viipyä täällä päivästä päivään ilman vakinaista työtä. Kun aamuesitelmästä oli suoriuduttu, ei ollut enää mitään erityistä tehtävää, lukuunottamatta ainaista odotusta. Emmehän me tienneet milloin oli lähdettävä, tänäänkö vai huomenna. Mihinkäpä muuhun silloin osasi ryhtyä, kuin mennä "mutin" luo, missä tiesi tapaavansa tovereita. Sitäpaitsi oli joukossamme nuoria, elämänhaluisia miehiä, eikä ollut ihme, jos nämä toisinaan — ja usein ei se tapahtunut — ottivat jonkun naukun miestä väkevämpää ja pistivät laulun pystyyn.

Kuitenkin on myönnettävä, että erinäisiä paheksuttavia tapauksia sattui. Paitsi meitä kuuttatoista, oleskeli nimittäin tässä ravintolassa myöskin meriyliesikunnan palveluksessa olevia poikia. He olivat syksystä saakka, jopa kauemminkin, eläneet Berlinissä. Toisia oli lähetetty Suomeen, toisia oli sieltä palannut, eikä heilläkään ollut muuta tehtävää kuin odottaminen. Näin pitkä-aikainen oleskelu vapaana ja toimettomana oli muutamiin vaikuttanut turmiollisesti ja opettanut heitä liiaksi kiintymään alkohooliin.

Mainitsen vain verrattoman kapteeni Maxin, joka ei ollut suinkaan mikään maa- eikä merikapteeni, olipahan vain tummaverinen, pieni ja hoikka suomalainen juoppo. Hän oli tehnyt pari ansiokasta retkeä Muurmannin rannikolle, josta oli mukanaan kuljettanut joukon saksalaisia sotavankeja ja kokenut moninaisia seikkailuja. Mutta Berlinissä, liian kauan toimettomana vetelehtiessään, oli hän yltynyt juomaan. Kun hän astui mutin kapakkaan, nousi heti aika ilo ja ensimäiseksi sanoikseen huudahti tulija:

— Roosa täräys, muti.

Ja sitä seurasi tervehdys tovereille:

— Hesputei!

Nämä kaksi termiä, joista pommarit tunsi kuin sovitusta merkistä, olivat alkujaan kapteeni Maxin yksityisomaisuutta. Edellinen oli johtunut tavallisesta saksalaisesta ravintolapyynnöstä: ein grosses Bier, bitte! jonka Max jäykkäkielisenä suomalaisena oli lausunut: roosa piir! ja sittemmin roosa ryyppy, roosa täräys. Jälkimäinen taas aiheutui tunnetusta laulusta:

Hamburg ist ein schönes Städtchen. Ist ja wohl! Weil es an der Elbe liegt. Ist ja wohl. Drinnen giebt es schöne Mädchen giebt es schöne Mädchen, aber keine Jungfrau mehr. Ist ja wohl. — — — — — Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Auf wiederseh'n!

Tämä saksalaisten yleinen marssilaulu oli suomennettu seuraavasti:

Hampuri on kaunis kaupunki. Ninkus näät. Helsinki on vielä kauniimpi. Ninkus näät. Siell' on monta kirkast' knääkkää, monta kirkast' knääkkää. muita ei siell' nääkkään. Ninkus näät. — — — — — Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei!

Kun urhokas kapteeni sitten oli ottanut riittävän monta näitä roosa täräyksiä, joita ystävällinen muti päätään pudistellen antoi hänelle velaksikin, ei hän enää ollenkaan pysynyt tuolillaan, vaan alkoi notkuvin polvin, perin hiljaa ja sammuneen näköisenä hiipiä ympäri huonetta, ihmeen taitavasti ja läikyttämättä kantaen lasiaan ja tavan takaa hokien:

— Minä hihtelen vaan. Minä hihtelen vaan.

Niin hän hihteli iltakauden pöydästä pöytään, välittämättä vähääkään toveriensa kielloista ja esitteli nauraville ihmisille: roosa täräys! hesputei!

* * * * *

Samaisessa ravintolassa saimme myöskin tietoja, pataljoonasta. Ne miehet, jotka olivat päässeet lomalle Berliniin, joutuivat täällä ikäänkuin piintyneiden sanomalehtiselostajain kuulusteltaviksi ja saivat tehdä selvää kaikesta, erittäinkin kuuluisasta talviretkestä, joka lienee ollut pataljoonan vaikein koko sotatoiminnan aikana. Vastikään oli majuri pitänyt Libaussa pojille puheen, jossa hän selitti, ettei enää mentäisi rintamalle, vaan jäätäisiin odottamaan Suomen kysymyksen esilletuloa, vieläpä päästettäisiin osa miehistä siviilielämään Saksaan. Juuri siihen aikaan teki ryssä voimakkaan hyökkäyksen Mitaun kaupunkia kohti, sai murretuksi saksalaisten etulinjan ja eteni uhkaavasti. Ja noin pari tuntia yllämainitun puheen jälkeen hälyytettiin pataljoona nopeasti ja vietiin junalla Tuckumiin. Varhain aamulla noustiin vaunuista ja lähdettiin marssimaan muuatta kylää kohti, jota ryssät yrittivät vallata. Perille ei kuitenkaan ehditty riittävän aikaisin, sillä joukot eksyivät metsässä, harhaillen, monta tuntia samalla alueella, lopen näännyksissä. Kun vihdoin päästiin paikalle, olivat ryssät jo ennättäneet saada kylän haltuunsa ja pataljoona palasi Tuckumiin. — Täällä eroitettiin joka komppaniasta parhaat hiihtäjät ja muodostettiin heistä keveä, suksilla liikkuva hyökkäysjoukko, jonka avulla toivottiin voitavan saada suuria aikaan. Ja tämä hiihtokomppania etunenässä painuttiin uudelleen rintamalle. Oli tavattomat pakkaset. Tuon tuostakin tavattiin jäätyneitä vihollisruumiita, joista monet olivat jähmettyneet elävän ihmisen luonnolliseen asentoon. Monta kertaa jouduttiin ankaraan tuleen; niinpä onnistui vihollisen kerrankin päästä ampumaan Aa-joen poikki kulkevaa kolonnaa, mutta sama satumainen onni, joka oli aikaisemmin pataljoonaa seurannut, ei jättänyt sitä nytkään. Ryssä ei saanut aikaan suuriakaan vaurioita riveissä, paljoa enemmän teki pakkanen. Usea palellutti jalkansa, toiset sairastuivat muuten. Vuorokausia täytyi viettää taivasalla ja asunnot olivat koko ajan aivan kehnot, milloin maattiin tiilitehtaassa, milloin tallissa, milloin kylmässä kirkossa. Pilke, Skangal, Mangal, ne nimet muistuttavat mieleen kovia kärsimyksen päiviä, jotka kuitenkin niin urhokkaasti kestettiin — Onni oli, että miehistö sai kerrankin syödä kyllikseen. Kun rintamalinjan siirtyessä suuria varastohuoneita oli jäänyt alueelle, jossa niiden joutuminen vihollisen käsiin saattoi olla mahdollista, yritettiin niitä voimien mukaan tyhjentää ja miehistö otti siitä runsaan osansa. Sitäpaitsi annettiin pojille päivittäin hiukan rommia, jonka avulla he saivat edes hetkeksi verensä liikkeelle. — Kolmisen viikkoa kestäneen yhtämittaisen palelemisen perästä vietiin rasittunut pataljoona vihdoin takaisin Libauhun. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta. Suomen Jääkärit ss. 230-259. Tekijän huom.]

* * * * *

Koko tämän ajan, jonka kuluessa pataljoona niitti kunniaa ja sai kokea kovia, täytyi meidän viettää Berlinissä laiskan elämää. Mitä oppimista oli, se oli jo aikoja sitten käyty läpi, nyt vain odotimme lähtöä, jonka Napa ilmoitti tapahtuvaksi milloin kolmen, milloin neljän päivän perästä, mutta josta koskaan ei tullut mitään. Aluksi viipyi kartta, joka erikoisesti meitä varten valmistettiin ja joka tuli maksamaan huikeita summia, piirustuskonttorissa tavattoman kauan ja Napa huomautti aina: "ylihuomenna valmistuu kartta, silloin heti matkaan." Sitten alkoi Ruotsista tulla huonoja uutisia: meidän tavaroitamme ei oltu voitu kuljettaa määräpaikalle, oli syntynyt sellaisia ja sellaisia esteitä, varmasti oli vihollisella aikeistamme vihiä. Retkemme onnistuminen edellytti ehdottomasti talvea, mutta nyt oli jo helmikuu käsillä, eikä mitään ollut valmiina. Yhä selvemmin ja selvemmin alettiin huomata, että kaikki raukeaisi tyhjiin ja se synnytti pojissa katkeruutta. Miksei annettu meidän toimia? Miksei meille uskottu niitä rahoja, jotka nyt Ruotsissa tuhlattiin hukkaan, ja päästetty omin päin matkalle?

Mutta kuinka ällistyimmekään, kun epäonnistumisen johdosta alettiin syyttää meitä. Kukaan ei voinut sitä käsittää, eikä meillä ollut paljoakaan aavistusta siitä, ennenkuin eräänä päivänä meidät kaikki kutsuttiin kreivi Schwerinin puheille. Tämä jo iäkäs, kookas ja harmaapartainen ukko, joka aina oli ollut niin ystävällinen ja joka jouluna oli kustantanut meille yhteisen illanvieton ja lausunut sydämellisiä sanoja, piti nyt puheen, joka masensi meidät kokonaan.

— Minä olen tarkastellut teitä suomalaisia rintamalla, leirillä ja täällä Berlinissä ja joka paikassa olette te käyttäytyneet niin, että jos saksalainen sillä tavoin esiintyisi, ei hänellä olisi oikeutta olla sotamiehenä. Teillä on kyllä täsmällinen sotilaallinen käytös, eikä teidän urhoollisuuttanne ja rohkeuttanne voi kukaan epäillä, mutta te juotte ja lörpöttelette kuten ainakin puolisivistynyt kansa, joka ei voi pidättäytyä huonoista nautinnoista. Minulle on ilmoitettu, kuinka te täällä olette päivät päästään istuneet kapakassa, eikä kuten saksalaiset, olutlasin ääressä, vaan juoden paloviinaa, joka tekee teidät raivoiksi. Humalapäissänne te olette kertoneet tärkeät salaisuutenne ravintolatytöille, kahviloiden tarjoilijattarille, ties kenelle ja nyt on vihollinen saanut tiedon aikeistanne. Te ette ole osanneet tukkia suutanne, vaan olette antaneet vihollisen vakoojain puhuttaa itsenne pussiin. Ja kuitenkin pitäisi teidän olla valiojoukko, luotetuimpia miehiä. Millaisia ovatkaan sitten muut! Teidät lähetetään nyt leirille oppimaan uudestaan sotilaskuria. Ja rangaistukseksi menettelystänne ei teistä kukaan saa liikkua leirialueen ulkopuolelle, eikä mennä kylälle vapaahetkinä. Toivon, että käyttäydytte hyvin. Älkää koskaan nauttiko väkeviä, sillä viina on teille vaarallisempi vihollinen kuin ryssät. Se vaikuttaa teidän mielialaanne, joka muuten on niin hiljainen ja harkitseva, muuttaen teidät villeiksi, jotka eivät tiedä, mitä tekevät…

Tähän tapaan herra majuri meille lasketteli.

Vai niin. Sen takia oli kaikki mennyt myttyyn, että me olimme lörpötelleet, me, joista vain muutamat osasivat saksaa. Ja me olimme juoneet itsemme raivoiksi, vaikka yksikään meistä ei ollut esiintynyt ainakaan niin humalassa, että olisi puhunut sopimattomia… Miksei meitä päästetty rintamalle, mistä meidät oli tänne kutsuttu, takaisin pataljoonaan, jonka kirjoista meidät oli pyyhitty pois? Nyt meidät komennettiin leirille jatkamaan harjoituksia, joihin luulimme jo pystyvämme. Tosin huomautettiin ikäänkuin salaa, että yritystämme ei vielä oltu kokonaan hyljätty, ja että meidän tuli odottaa suotuisampia aikoja, mutta kuka siihen enää uskoi. —

Napa ei ollut viime päivinä lainkaan näyttäytynyt ja hänen ilmoitustensa perusteella meitä kai tällä tavoin kohdeltiin. Ikävälle leirille odottamaan! Miksei, täällähän me tuotimme tarpeettomia kustannuksia, olisi pitänyt jo aikoja sitten siirtää meidät jonnekin. Mutta ei moisella evästyksellä.

Lähtö oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta illalla päätimme vielä kerran kokoontua mutin luo, viettääksemme erojaisia. Ja silloin sitä ryypättiin, ihan uhalla. Siitähän meitä kuitenkin syytettiin, eikä meillä ollut mitään keinoa puhdistautua. Eikö silloin ollut parempi, että menettelimme maineemme mukaan; siten ei tarvinnut viattomana kärsiä moitteita? Niin me ajattelimme katkeroituneina.

Rouva Borasch kertoi, että häneltä oli käyty urkkimassa meidän elämäämme. Oli kyselty kuinka paljon me tavallisesti joimme viinaa ja konjakkia, ja kun rouva oli ihmeissään vastannut, että me useimmiten tilasimme vain olutta tai viiniä ja ainoastaan harvoin otimme ryyppyjä, ei häntä silminnähtävästi uskottu.

Tästä sukeutui keskustelu, jonka käänteissä pujahti varmaankin liian äänekkäästi muutamia katkeria sanoja. Muuan siviilipukuinen hauptmanni, jolla oli rinnassa ensi luokan rautaristi ja joka sangen usein poikkesi mutin ravintolassa, sattui kuulemaan niistä jonkun. Hän oli monet illat istunut lasinsa ääressä katsellen Maxin "hihtelemistä", tai vaihtaen meidän kanssamme jonkun sanan. Ja nyt sekaantui hän asiaan, pyysi kohteliaasti saada kuulla mistä meitä syytettiin, nousi sitten ylös ja piti meille puheen, jonka vertaista en ole kuullut. Paremmin kuin aavistimmekaan hän tunsi meidät. Hänen komppaniassaan oli miehiä, jotka olivat Schmardenissa taistelleet yhdessä suomalaisten kanssa ja hän veti nyt esille tuon kahakan muistot. Niiden kansalaisten puolesta, jotka täällä Berlinissä olivat erehtyneet meidän suhteemme — sen hän ravintolan jokapäiväisenä vieraana väitti itse paraiten tietävänsä — tahtoi hän esittää anteeksipyynnön ja ehdotti monta maljaa suomalaisten ja Suomen onneksi. — Mieliala oli tuossa tuokiossa muuttunut, ikävää leirille lähtöä ei enää ajateltu ja, kuten sanottu, sinä iltana kyllä ryypättiin.

5.

MÜNSTERIN LEIRILLÄ.

Pataljoonamme reservi-joukko, joka koko ajan oli ollut Lockstedtissä, ja josta rintamalle silloin tällöin oli tuotu täydennysryhmiä, oli vastikään siirretty Münsterin leirille, joka sijaitsi samannimisen kaupungin lähettyvillä. Joukko ei ollut suuri. Siihen kuuluivat ainoastaan ne miehet, jotka vasta viime-aikoina olivat tulleet Suomesta ja joiden siis oli saatava sotilaskasvatus ennen rintamalle lähtöä. Sitäpaitsi vietiin tänne kaikki sairaaloista päässeet haavoittuneet ja sairaat, joita vähitellen opetettiin uudelleen tottumaan sotilaselämän rasituksiin, ja kaikki ne, jotka olivat liian heikkoja voidakseen menestyksellä toimia pataljoonassa. Joukko, jota johti ystävällinen ja miellyttävä hauptmanni Aubert, oli jaettu kahteen pieneen komppaniaan. Kuri ei ollut likimainkaan sellainen kuin meidän aikanamme Lockstedtissa. Harjoiteltiin paljon vähemmän, tuvat eivät olleet läheskään niin siistit ja niin hyvässä järjestyksessä, ja monesti nukuttiin aamulla vielä kauan sen jälkeen kuin päivystäjä oli huutanut ylös — seikka, jota ennen vanhaan ei voinut kuvitellakaan. Mutta ruoka oli sensijaan perin huonoa. Aina vain lanttusoppaa, lihattomina päivinä lanttua, suolaa ja vettä, muulloin jokunen rasvan muru lisäksi. Ja sunnuntaina saatiin hapankaali-keittoa, jota emme voineet syödä senkään vertaa.

Tänne, nahkapoikien ja sairaiden joukkoon siirrettiin nyt meidät, kääntymään parempaan elämään. Loistava kymmenen markan päiväpalkkamme aleni 33 penniin ja herrasvaatteemme vaihtuivat kuluneeseen, paikattuun jalkaväen pukuun. Kuten sanottu, meillä ei ollut edes oikeutta pistäytyä vapaa-aikoina kylällä, vaan parturiinkin mennessä piti pyytää erikoinen lupa. Sellainen oli meidän suurenmoisen retkemme lopputulos.

Eikä siinä kyllin. Pian tuli Berlinistä uusia ikävyyksiä. Ryhmänjohtaja St. kutsuttiin eräänä päivänä juhlallisesti hauptmannin puheille. Hänelle luettiin kreivin kirjelmä, jossa häntä syytettiin siitä, että hän viimeisenä iltana ennen lähtöämme oli ylenantanut majurin oven taa töhräten ja saastuttaen kaikki paikat, ja jossa hänelle määrättiin rangaistukseksi 7 vuorokautta pimeätä arestia sekä sen lisäksi arvon alennus. Edellä on jo kerrottu, että me kysymyksen alaisena iltana olimme kaikki olleet yhdessä ja joka mies tiesi, ettei St. ollut voinut edes käydä samoissa portaissakaan. Kaikki oli vaan johtunut väärästä ilmiannosta, jonka muudan kreivin palveluksessa oleva ryssä oli kostoksi ja persoonallisesta vihasta tehnyt. — Selvää on, kuinka noloksi ryhmänjohtaja kävi moista syytöstä kuullessaan. Hauptmannikin tuntui ihmettelevän ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen.

— Siinä ei ole aluksikaan totta, kuului vastaus. Seurasi epäilevä, tutkiva katse.

— Jos sen voitte todistaa, niin tehkää kirjallinen valitus. Mutta rangaistus on kärsittävä, ymmärrättehän.

— Ymmärrän.

Ja niin istui viaton mies viikon vedellä ja leivällä.

Tietysti me muut kiihkoilimme, uhkasimme lähettää yhteisen adressin ja niin poispäin. Mutta olimmehan jo useasti nähneet, ettei napina aiheuttanut muuta kuin ikävyyksiä, senvuoksi päätimme odottaa, kunnes syytetty itse ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Putkasta päästyään oli tämä kuitenkin välinpitämätön ja katkeroitunut. Joitakin aikeita hänellä lienee aluksi ollut, kävipä hän puhuttelemassa hauptmanniakin, mutta sitten hän tuntui väsähtävän ja tuumaili yksikantaan:

— Olkoon. En minä viitsi ruveta kaivelemaan tätä likaista juttua. Mitä se hyödyttää?

Asia selveni kuitenkin Berlinissä. Lähemmin kuulusteltuaan sai kreivi tietää, että ilmianto oli ollut väärä. Ryhmänjohtajaa ei alennettu, vieläpä meillekin myönnettiin lupa käydä kylällä — mikäli olimme esiintyneet siivosti leirillä.

Ponnistimme kaiken kykymme päästäksemme Libauhun pääjoukon yhteyteen, takaisin entisiin komppanioihimme, pois tältä tympäisevältä harjoitus-alueelta, jossa meitä pidettiin kunnottomina syntipukkeina. Anottiin suullisesti ja kirjallisesti, hauptmanni, hyvännahkainen mies, lupasi puhua puolestamme, mutta mikään ei auttanut. Kerran oli lähtö jo niin lähellä, että meille oli annettu uudet varustukset ja vaatteet, jopa määrätty lähtöpäiväkin, kun yhtäkkiä tuli käsky käydä varastohuoneella vaihtamassa vanhat puvut jälleen päälle. Silloin syntyi metakka, eikä määräystä toteltu; pojat eivät enää tahtoneet pukeutua kurjiin harjoitteluryysyihin ja jäädä tänne, johan täällä oltiin kuukausi viruttu. Vääpeli syöksyi sisään kauhistuneena, huusi ja noitui, kysyen emmekö vielä tietäneet, ettei sotaväessä milloinkaan niskotella. Nähtävästi hän pelkäsi rettelöitä, koska ilmoitti, että jos me nyt heti käymme muuttamassa vaatteet, niin hän puolestaan antaa asian unohtua, eikä ilmoita sitä ylemmäs. Mikäs siinä auttoi kuin totella pois.

Se, josta tätä viipymistämme saimme kiittää, oli Napa. Luullakseni oli häntä yli-esikunnassa soimattu retkemme epäonnistumisen johdosta, koska hän oli uudestaan ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin, jopa lähettänyt pari meikäläistä Ruotsiinkin valmistelemaan uutta yritystä. Joka tapauksessa hän eräänä kauniina päivänä tulla pöllähti Münsterin leirille, kutsui meidät ympärilleen ja alkoi selitellä aikeitaan. Kieltämättä hän oli hieman hämillään ja epävarma, eikä sanallakaan muistuttanut Berlinin tapahtumista. Nyt lähdettäisiin tosiaankin, vaikka ei aivan kaikki enää, pienempi miesmäärä riittäisi. Ja nyt mentäisi yli meren.

— Te ette voi arvatakaan millä keinoin. Laivasta ei puhettakaan.

— Lentokoneella, kuului suhinaa ympäriltä. Joku paatunut kuiskasi ilkeyksissään: — Junalla.

— Ei, ei lentokoneella.

— No vedenalaisella sitten.

Sormi lennähti nenänpäähän, kulmakarvat kohosivat ja kasvot saivat miettiväisen ilmeen. — Te ette ole tyhmiä, sanoi hän.

Sitten alkoi entinen muistikirjan kopeloiminen taskusta ja keskustelu jatkui vanhaan malliin. —

Ja nyt ryhdyttiin jälleen ankariin valmistusharjoituksiin. Kaikki Berlinissä opitut asiat käytiin uudelleen läpi. Rankkasateessa vaelsimme salaperäisinä penikulmamääriä synkkiin metsiin, missä räjäytettiin mädäntyneitä kantoja ilmaan, tai rakentelimme puusiltoja, jotka sitten ammuttiin rikki, vaikka ne paraiten olisivat totelleet paria kelpo lyöntiä kirvespohjalla. Aikaa kului. Tuli huhtikuu. Vihdoin lähti kolme miestä matkaan — heillekin sattui onnettomuus Ruotsissa. Ja niin oli Navan suuri ekspeditsiooni lopussa.

* * * * *

Sunnuntaisin, kun mentiin lomalle, tarjosi Münsterin paikallisjuna oivaa apuaan. Vaivatta pääsi läheisiin kyliin, Hermannsburgiin, Beckedorfiin j.n.e. etsimään jotakin suuhunpantavaa. Sillä kerjuussa me kävimme kuin mustalaiset, talosta taloon, leipurista leipuriin, ja samoin tekivät saksalaisetkin sotilaat. — Rohkaisten mieltään astui jääkäri sisään.

— Hyvää päivää. Olisiko teillä munia myödä?

— Täällä on käynyt tänä aamuna jo niin monta. Mutta minä koetan katsoa.

Ihmeellistä väkeä nämä saksalaiset maalaiset. Kaikilla oli heillä sodan kanssa jotakin tekemistä. Kellä oli poikia, kellä puoliso, kellä veli rintamalla. Ja aina heidän kärsivällisyytensä ja hyväntahtoisuutensa riitti. He säälivät ja rakastivat sotilaita arvatenkin omaisiaan muistellen. Vaikka kaikkinainen myynti oli kiellettyä, eivät he voineet ajaa nälkäistä isänmaan urhoa auttamatta pois, vaan ennemmin rikkoivat. Tietenkin oli sellaisia, jotka tekivät sitä voiton pyynnöstä, mutta heitä voi pitää poikkeuksina; monet antoivat melkein ilmaiseksi. Ja vaikka sotilaita kävi kuin virtaa aamusta iltaan heidän taloissaan, eivät he tuskastuneet, vaan koettivat jakaa kaikille, minkä suinkin riitti. Vahinko vain, että heidän murrettaan oli kovin vaikea ymmärtää. —

Kun munat ovat paperiin käärityt, saattaa ostaja jatkaa aina senmukaan minkälaisen käsityksen hän on talosta saanut.

— Ehkä teillä olisi palanen leipää?

— Ei, ei, hyvä mies, vastataan päätä pudistellen.

— Makkaraa sitten, tai juustoa?

— Jaa… Ei ole antaa.

— Eiköhän sentään hiukan. Ajatelkaahan, olen muukalainen. Minulla ei ole täällä ketään omaisia, eikä ketään tuttavia. Kukaan ei lähetä minulle pakettia, jossa olisi voita, sokeria, tupakkaa. Sellaista saavat saksalaiset joka viikko omaisiltaan…

Emäntä katselee lempeillä silmillään.

— Odottakaa. Koetan etsiä…

Jos pyytäjä ilkeää olla itsepintainen, voi hän kenties saada voitakin palasen. Kaikesta tästä hyvästä suorittaa hän pienen maksun, joka kuitenkin kovasti koettelee hänen ohutta pussiaan. —

Radan varrella olevissa kylissä liikkui näitä ruoan ostajia niin paljon, että monesti sai palata kovin niukka saalis pussissa. Joka tahtoi hyötyä enemmän, meni kaukaisiin syrjäkyliin, pitkästä marssista huolimatta. Varsinkin Wizendort, jonne oli 15 kilometrin matka, oli suosittu paikka; sieltä onnistui joskus saamaan sokeriakin, puhumattakaan suurista, maukkaista leivistä, joita siellä salavihkaa kaupattiin ja jotka olivat toista kuin perunalla sekoitettu sotilaskakku. — Tätä kolmipeninkulmaista taivalta tehdessään johtui usein ajattelemaan, kuinka täydellisesti olosuhteet sentään muuttavat ihmisen. Miten monesti olikaan ennen kotona ruokapöydässä huudahtanut: en voi syödä tätä; paistihan on sitkeää kuin kissanliha; leipä on vanhaa; tai jotakin muuta samantapaista. Nyt marssi kevein jaloin näin pitkän matkan ja oli tyytyväinen, jos oli saanut vaihdetuksi ainoat penninsä leipään, tai mitättömään makkarapalaan. —

Huhtikuun loppupuolella tuli vihdoin vapahdus.

Eräänä päivänä saapui Münsterin leirille pitkä, laiha ja omituisen kulmikas siviilipukuinen herra, jolla oli huomiota herättävän suuret korvat. Hän oli hauptmanni H., meri-yliesikunnan palveluksessa olevien suomalaisten päällikkö ja vastasi siis tavallaan Napaa. Tämä Ruotsissa paljon oleskellut ja vakoilua johtanut mies, jota pojat kutsuivat Sankariksi, ryhtyi kyselemään, kutka entisistä maa-yliesikunnan komennuksessa olleista haluaisivat lähteä Suomeen erityisille asioille. Suomessa oli tähän aikaan vapaammat tuulet puhaltamassa. Venäjän vallankumous oli, kuten tunnettu, paljon muuttanut meikäläisiäkin oloja. Edusmiehiämme pussailtiin aito ryssäläisellä tavalla, huudettiin vapautta ja kansojen itsemääräämis-oikeutta ja maallemme tarjoiltiin itsenäisyyttä kuin rihkamatavaraa. Jääkärit unohdettiin ja ellei heitä unohdettukaan kokonaan niin vaiettiin tai koetettiin muuttaa niitä syitä, jotka olivat saaneet heidät Saksaan lähtemään. Useat pitivät heidän uhraustaan turhana. He eivät olleet ymmärtäneet ottaa vallankumousta laskuihinsa. Nyt heitä rinnastettiin Anjalan miesten kanssa. Huumaantuneina uskottiin taas venäläisten liukkaihin lupauksiin ja kirottiin jääkäreitä, jotka olivat käyneet Suomessa tekemässä pahaa. — On niin omituista, melkeinpä katkeraa nähdä, kuinka taivaaseen asti tämä kansa nyt nostaa näitä poikiansa. He ovat nyt sankareita, joille mikään ei ole liikaa. Mutta ei olisi tarvinnut kuin hiukan vastoinkäymistä, niin samat suut, jotka nyt äänekkäimmin toitottavat, olisivat kironneet heitä maan pettureina ja kavaltajina. Väkisinkin pysyy sydän kylmänä sekä kiitokselle että moitteelle ja mieleen johtuvat Anjalan miehet, jotka historia tähän saakka on leimannut kavaltajiksi, mutta joilla kumminkin oli meidän ajatuksemme, Suomen itsenäisyyden suuri unelma. "Mutta he turvautuivat ryssään", sanotaan. Niin, he tekivät niin, mutta mistä he saattoivat silloin tietää, mitä on uskoa Venäjään? Ja mistä me tiedämme…?

Kun siis Sankari kyseli, halusimmeko lähteä hänen asioilleen, kuvaili hän Suomen muuttuneita oloja ja viittasi siihen mahdollisuuteen, että me kenties emme saisi enää omain kansalaistemme apua toimiessamme. Omasta puolestaan hän kuitenkin oli vakuutettu, että venäläisystävällinen virtaus olisi pian ohitse ja me yhdyimme häneen täydellisesti. Sitäpaitsi halutti meitä millä keinoin tahansa päästä pois leiriltä, joka alkoi tulla yhä kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Ja niin alkoi huhtikuun lopulla Navan kuuluisan retkikunnan miehiä jälleen saapua Berliniin, pienissä ryhmissä, taskussaan tällä kertaa amiraali-esikunnan pontevat paperit.

5.

SUOMEEN.

Olin joutunut niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ensimäiseksi lähteä.

Oli viivytty Berlinissä jonkun aikaa ja sitten, yhtäkkiä, oli tullut määräys niin nopeasti, ettei meille oltu ennätetty hankkia passeja — kenties ei niitä tahdottu antaa — ja nyt istuimme tanskalaisessa junassa. Saksalainen sotilas oli kuljettanut meidät Warnemündeen ja muuatta paperia tarkastusmiehille näyttämällä toimittanut meidät lautalle. Rantaan saavuttuamme olimme nousseet Köpenhaminan junaan ja porhalsimme nyt hyvää kyytiä eteenpäin. Oli vapunpäivä juuri.

Yhtäkkiä tuli virkapukuinen mies kysymään meiltä passeja. Hämmästyimme ja katsoimme toisiimme; johan tulli oli sivuutettu, mitään muuta tarkastusta emme osanneet odottaakaan. Toverini pisti hätävalheen.

— Ei meillä ole mitään passeja. Ne annettiin pois ennenkuin astuimme lautalle, eikä niitä ole tuotu takaisin.

Kysyjä katsoi meihin ihmeissään ja epäillen, mutta poistui kuitenkin enempää vaivaamatta. Hän oli puhunut saksaa ja piti meitä arvatenkin saksalaisina.

Mutta hetken kuluttua hän palasi jälleen.

— Ei voi olla mahdollista, että paperinne ovat jääneet lautalle. Keitä te olette? kysyi hän.

— Olemme saksalaisia.

— Nimenne?

Sanoimme hänelle väärät nimet, jotka hän merkitsi muistiin ja jatkoi sitten.

— Minnekä te matkustatte?

— Ruotsiin.

— Ruotsiin! Mutta mitenkä te pääsette rajan yli ilman passia? Eihän se ole mahdollista.

— Ei suinkaan Tanskan ja Ruotsin välillä ole niin tarkkaa kontrollia, nehän ovat rauhan maita?

— Tietysti rajalla on tarkastus.

— No, senhän saamme sitten nähdä. Kunhan nyt aluksi annatte meidän täällä Tanskassa kulkea rauhassa. Voimmehan me Köpenhaminasta sähköttää paperimme…

Tarkastusmies, joka puhui saksaa huonommin kuin me, ja kaiketi todellakin piti meitä saksalaisina, poistui jälleen, tyytymättömän näköisenä.

Mutta meille tuli levoton vappu. Mielestämme oli varmaa, että meidät pidätettäisiin Köpenhaminassa ja että meitä siellä kuulusteltaisiin. Silloin ei enää selviytyisi saksalaisena. Olisi suoraan sanottava, että olimme suomalaisia. Mutta miten selittää matkamme, ilmaisematta sen todellista tarkoitusta? Koska tulimme Saksasta, emme olisi saattaneet tekeytyä tavallisiksi pakolaisiksi, joita näihin aikoihin liikuskeli ulkomailla. Jos taas saataisiin selville, että olimme jääkäreitä, niin meidät ehkä vangittaisiin, sillä nykyään oli alettu meikäläisiä Ruotsissakin ahdistella…

Koko matkan me vaivasimme ankarasti päätämme. Syntyi moninaisia suunnitelmia, mutta jännitys ei hellittänyt. Köpenhaminan asemalla ei meillä kuitenkaan ollut minkäänlaista hätää, eikä meitä kukaan pitänyt silmällä. Riemuissamme ja vapautuneina me lähdimme samoamaan tätä vilkasta kaupunkia, jonka elämää monet kiittävät maailman rattoisimmaksi. Oli rahaa, oli vapaus ja ennen kaikkea oli ruokaa. Ja kyllä me söimmekin, söimme niin, että tarjoilija ravintolassa katsoi pitkään; mutta hänelle me tyrkkäsimme runsaat juomarahat käteen tuumien, että tuosta saat sinäkin kerran. Entäs kahvi! Hyvää kermaa, oivallista vehnäleipää ja pikku leivoksia! Olipa siitä kulunut erinäisiä hetkiä, kun viimeksi kääntelimme nisua kourissamme. Kelpasi, koira vieköön, olla irtolaispoikana suuressa maailmassa!

Mutta kun taas piti astua Malmöhön menevään laivaan, veti sydäntä sykkyrälle ja naamaa totiseksi. Tanskan puolella ei ollut kylläkään mitään hätää, näytimme vain matkalaukut tullimiehelle ja sillä hyvä. Mutta miten oli käyvä Ruotsissa?

Kun laiva laski rantaan Malmössä, johdettiin matkustajat suureen huoneeseen, josta heidät yksitellen päästettiin menemään, sen jälkeen kuin olivat näyttäneet tavaransa ja passinsa. Jättäysimme aivan viimeisiksi ja odotimme. Kun vuoromme vihdoin tuli ja me yritimme rohkeasti, noin ilman muuta vain sivuuttaa tarkastajan, kysyi tämä terävästi.

— Passi?

— Ei ole.

— Eikö teillä ole minkäänlaisia papereita?

— Ei.

— Kuinka niin?

— Me olemme suomalaisia pakolaisia.

— Vai niin. Niitä, joita valtiollisista syistä ahdistellaan?

— Juuri niin.

Ympärillemme oli kerääntynyt muitakin virkailijoita, jotka tarkastelivat meitä uteliaina ja hyväntahtoisen näköisinä.

— Oletteko ylioppilaita?

— Olemme kyllä.

— Kauanko olette olleet pois Suomesta?

— Noin puoli vuotta jo.

Muuan herroista toi meille eräänlaiset listat, joihin oli merkittävä nimi, kotipaikka, syntymävuosi, ammatti j.n.e.

— Tehkää hyvin ja täyttäkää nämä, sanoi hän. Senjälkeen päästettiin meidät ilman muuta menemään ja toivotettiin ystävällisesti onnea matkalle.

Meiltä pääsi helpotuksen huokaus ja varsin iloisin mielin me tallustelimme Malmön kaduilla, ostellen puodeista matkatarpeita. Sitten vain junaan ja huristamaan läpi Ruotsin valoisin toivein.

Uumajassa oli meidän ilmoittauduttava saksalaiselle agentille, jonka tuli antaa meille viimeinen voitelu: tarkat toimintaohjeet ja matkarahat. Paitsi tätä saksalaista, oleskeli kaupungissa myöskin suomalaisia etappimiehiä, joita pataljoonan puolesta oli sinne lähetetty. Pari heistä asui saaristossa, eräässä kalamajassa ja heidän tehtävänään oli toimia niiden miesten luotsina, joiden oli määrä mennä Suomeen, sekä samalla pitää silmällä merta ja olla oppaana niille, jotka mahdollisesti yhä vielä yrittivät Merenkurkun yli Ruotsiin. Näille miehille oli Tukholman suomalaiselta komitealta tullut määräys, jonka mukaan "pommareita" ei nykyään saanut laskea Suomeen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden takia. Se olikin aivan oikein; asiat olivat sillä kannalla, että jääkäreiden oli parasta pysyä loitolla kotimaastaan. Meillekin selitettiin tämä moneen kertaan, jopa tahdottiin estää matkaamme, mutta kun teimme selkoa aikeistamme, saivat ne kuitenkin kannatusta. Emmekä lähimainkaan sanoneet kaikkea, siihen ei meillä ollut oikeutta. Sankari, joka nähtävästi oli tuntenut vallitsevan mielialan, oli nimenomaan kehoittanut meitä vaiteliaisuuteen, ja me olimme luvanneet olla ilmaisematta asioitamme parhaimmallekaan ystävälle.

Toiselta puolen meille osoitettiin, kuinka vaikeata Suomessa nykyään oli liikkua. Ei ollut juuri minkäänlaisia tietoja, ei tiedetty mitään passien muodosta eikä siitä, kuinka tarkkaan matkapapereita yleensä vaadittiin. Varmaa vain oli, että se vapaus, jonka vallankumous oli tuonut mukanaan, nyt oli ohitse. Shpalernajasta vapautettuja miehiä vangittiin taas ja etsiskeltiin yhtä kiihkeästi kuin konsanaan. Ja meille huomautettiin, että jos joutuisimme kiinni, ei siitä koituisi yksinomaan meille turmiota, se voisi vaikuttaa koko maan vaiheisiin.

Kaikesta huolimatta teimme matkavalmistuksia. Kun kerran oli tänne asti tultu, niin ei mitenkään enää voitu tyhjän tautta kääntyä takaisin, eikä meitä haluttanut täällä ruveta laiskoina odottelemaan, sitä olimme jo kyllin tehneet Berlinissä. Sitäpaitsi oli meillä oma vakaumuksemme ja omat tietomme. Piti pysyä vain itsenäisenä, eikä kuunnella kaikkia juttuja.

* * * * *

Eräänä kauniina päivänä tulla tupsahti asuntoomme solakka poika, joka kasvoiltaan oli kovin laiha ja kalpea, vaikka tosin päivettynyt. Ja eikös olekin tulija Aarne Sihvo, mutta kuinka muuttuneena. Oli toki jäljellä aito karjalainen vilkkaus, sama tulinen, innostuva ja levottomasti ailahteleva mieli kuin ennenkin, sama palava, miltei kiihkoileva esitystapa — vieläpä sama karakteristinen kielen pyöräys huulille, kun hän puhuessaan tahtoi niitä kostuttaa.

Vastikään oli hän saapunut Suomesta — niin, aina Shpalernajasta saakka — taivaltanut halki Pohjois-Suomen Nurmeksesta Ruotsiin, suurimmaksi osaksi suksilla, ja kertoili nyt vilkkaalla tavallaan kokemuksistaan. Kuusipeninkulmaiset hiihtomatkat ja vankila ne olivat vieneet miehestä liiat lihat ja tietenkin alituisesta vaarasta johtunut jännitys. Vielä rajallakin hän oli ollut syöksyä ihan vartiomiesten syliin, mutta selviytynyt siitä kuitenkin.

— Älkää menkö sinne, sanoi hän meille, siellä ei ole hyvä liikkua. Ne tietävät ihan kaikki; Shpalernajassa meille ladeltiin juttuja, joita en ikinä olisi luullut ryssäin saaneen urkituksi. Älä astu junaan, kätyreillä voi olla kuvasi! Ja mistä sen tietää, minkälaisia tarkastuksia pidetään kievareissa. Eikä siellä ole nyt mitään tekemistä. Odottakaa. En tahdo olla näissä housuissani, ellei tästä vielä synny verilöyly.

Meidän vastustelumme saattoi hänet intoihinsa. Ja kieltämättä hän osasi monessa kohden oikeaan. Mutta vaaraa hän ilmeisesti liioitteli, eikä ihmekään, sillä olihan hän vastikään monien seikkailujen kautta päässyt turvalliselle alueelle ja vankila oli rasittanut hänen hermojaan. Jurompina luonteeltamme oli meidän vaikeata häntä vastustaa, varsinkin jos mielimme olla ilmoittamatta salaisuutta. Meidän täytyi vaieta. Vihdoin minä sanoa tokaisin:

— Kyllä minä menen joka tapauksessa. Minun on mammaa niin ikävä.

— Ahaa! naurahti hän, katsahti vähän syrjästä, minä kun olin hänelle miltei vieras ja näytti aavistelevan, että päätökseni oli horjumaton. —

Tapasimme toisenkin Shpalernajan miehen, Jussi W:n, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin yhdessä samoilimme Pohjanmaan saloilla, matkalla Saksaan. En ollut häntä enää tuntea. Pyöreät kasvot olivat miehistyneet, milteipä vanhettuneet ja hermosto, jonka levollisuuden niin hyvin tunsin, oli nyt pilalla. Hänen rauhalliseen olentoonsa oli tullut jotakin alituisesti liikehtivää, eikä hän saattanut istua tuolilla tuon tuostakin omituisesti käännähtämättä. Mutta mieli oli sama kuin ennenkin.

— Toin teille vähän evästä, selitteli hän. Ne ovat tuolla hotellissa. Käydäänkö katsomaan?

Ja kysymyksiimme hän vastaili:

— Tulin juuri Suomesta Tukholmaan, kun konttorissa pohdittiin, miten saataisi pommikapsäkki Uumajaan. Kellään ei tahtonut riittää sisua sitä viemään. Minä tuumasin, että onhan mulla hyvää aikaa ja lähdin matkaan. Kädensija peijakas vielä petti, kun nostin sitä ajurin rattaille, ja koko hoito kierähti maahan. Olisi siinä tullut autuaallinen lähtö, jos olisi sattunut räjähtämään, mutta tuossahan tuo nyt on.

Suomessa liikkumista piti hänkin vaaranalaisena, mutta arveli kuitenkin, että kyllä siellä tavallinen mies aina "pärjää". Varoitteli rautateistä ja vilkkaammista liikepaikoista, ja suositteli metsiä.

* * * * *

Merenkurkku oli vielä jäässä ja kun elämä Uumajassa oli kallista sekä venäläisten vakoojien takia vaarallistakin, siirryimme Holmön saarelle odottelemaan sopivaa lähtöaikaa. Matka suoritettiin potkureilla yli jään. Saari itse ei ollut kovin iso, mutta kylä kirkkoineen oli sinne aikojen kuluessa kasvanut. Asukkaat, suurimmaksi osaksi kalastajia, olivat ystävällisiä ja melko varakkaita. He tunsivat paljon meikäläisiä; olivathan kaikki ne jääkärit, jotka suksilla olivat hiihtäneet yli Kurkun, ensimäiseksi tulleet juuri tälle saarelle ja väestö tiesi kertoa monta liikuttavaa tarinaa heidän ylenmääräisetä uupumisestaan ja vaivoistaan. Täällä oli asunut "vastaanottaja", Saksasta komennettu mies, joka oli valaissut meidän asiaamme, ja täällä olivat miltei kaikki pommaritkin pitäneet väliaikaista majaa.

Olofssonilta, vanhalta meikäläisen tuttavalta, saimme oivallisen asunnon ja erinomaista ruokaa, jota päällepäätteeksi tarjoilivat kauniin Astrid-neidin kädet, mutta jo heti alussa outo kielimurre tahtoi häiritä. Kun juttelun alkuun päästäkseni tavalliseen tapaan sanoin: "Det är mycket vackert väder", vastasi siihen partaniekka isäntä: "Hej jere", ja kesti tuokion, ennenkuin tajusin, että tuo outo äännähdys oli sama kuin: de' ä' de'.

Jäät vain tekivät kiusaa kauemmin kuin olimme odottaneetkaan. Aika alkoi tuntua pitkältä, eikä syöminen ja makaaminen tuottanut meille enää lähimainkaan samanlaista tyydytystä kuin alkuaikoina. Berlinistä ehtivät vähitellen saapua toisetkin Suomeen-lähtijät ja toukokuu kallistui loppupuolelleen, mutta yhä hohti kotimaan rannikolla valkeita jääröykkiöitä, joita epäedullinen tuuli painoi Vaasan saaristoon.

Vihdoin päätimme yrittää. Ne kaksi purjehtijaa, jotka oli palkattu viemään meitä yli, laittoivat veneensä kuntoon, Uumajasta haettiin myöhemmin tulleet toverit mukaan ja eräänä kauniina päivänä lähdimme matkalle. Sillä kertaa emme kuitenkaan päässeet pitkälle; jäitä ajelehti vastaan ja meidän oli käännyttävä takaisin noustuamme Vaasan saariston lähellä jäälautalle ja siitä toivoteltuamme isänmaalle onnea kaikilla niillä tavoilla, joita suinkin pälkähti päähämme, ja riemuissamme siitä, että pitkästä aikaa olimme ainakin käväisset kotirajojen sisällä. Toinen yritys, joka muutama päivän kuluttua tehtiin ja joka päättyi yhtä surkeasti oli paljoa vaivaloisempi. Väli-ajan olimme viettäneet Gadden-nimisellä majakkasaarella, jonne ensimäiseltä retkeltä palattuamme olimme nousseet maihin, se kun oli Suomen rantaa paljoa lähempänä kuin Holmö. Olimme asuneet epämukavassa ja kylmässä kalasaunassa, ruokavarat olivat miltei lopussa, ja siksi me kiiruhdimme lähtöä. Mutta jäät tekivät vielä haittaa ja kun tuuli yhä kuljetti niitä pitkin merta, olimme vähällä jäädä kiinni. Myrsky heitti yhtämittaa vettä vaappuvaan veneeseen, olimme likomärkiä, kylmästä sanattomiksi jäykistyneitä ja pilvinen yö yhä pimeni. Kun viimein päästiin takaisin Gaddenille ja juttu alkoi luistaa loimuavan takkatulen ääressä, päätimme seuraavana päivänä palata Holmöhön odottamaan parempia aikoja.

Vihdoin sattui suotuisa tilaisuus. Vaasasta saapui eräänä päivänä luotsi N., joka oli ollut venäläisten vankina, mutta kuulustelun jälkeen päästetty kuitenkin ehdolliseen vapauteen. Päästyään salavihkaa lähtemään oli hän pienellä veneellä, jota kalastajat nimittivät jollaksi, lasketellut yli Kurkun, ja nyt aikoi hän viedä vaimonsa ja tavaransa Suomen puolelle. Hänellä oli moottorivene ja hän tarjoutui maksusta ottamaan mukaansa, ei kuitenkaan enempää kuin kolme.

Jätimme siis palkatut yli-viejämme ja toverimme Holmöhön ja lähdimme jälleen matkaan. Mutta kovin nopeasti se ei käynyt. Moottori oli vanha ja toimi oikullisesti, sitäpaitsi oli sen hinattava kaksi suurta kalastajavenhettä perässään. Holmöhön oli nimittäin saapunut miehistöineen kaksi suomalaista hylkeenpyynti-alusta, jotka kauan olivat harhailleet merellä vältellen ryssien nuuskimia kotiseutujaan; nyt aikoivat hylkeenpyytäjätkin uskaltaa perheitään tervehtimään ja hinauttivat vastatuulen tautta moottorilla veneitään. He olivat muuten järeitä, kunnioitettavia ja ylen harvasanaisia ukkoja, jotka kankeine liikkeineen ja hylkeennahkaisine tamineineen suuresti muistuttivat karhuja. Hylkeitä ei heillä paljoa ollut, mutta sensijaan oivallista kalaa, josta he keittivät saaristolaisten maukasta kalasoppaa. Olimme heihin jo saarella tutustuneet, heidän tavaton jörömäisyytensä, tuo suomalaisen luonteenomaisin tunnus, kun tietenkin kovasti kiinnitti mieltämme, olimme syöneet heidän hyljekeittoaan ja kenkärasvalta maistuvaa hylkeen lihaa, joten aika kului rattoisasti heidän seurassaan.

Kun päästiin sille saarelle, jossa luotsi N:llä oli kotinsa, purettiin lasti rouvineen ja luotsi itse lähti viemään meitä eteenpäin. Matka alkoi muuttua vaarallisemmaksi ja jännittävämmäksi, sillä sotilasmoottoreita saattoi milloin tahansa ilmaantua näköpiiriimme. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maihin sille niemelle, joka Vaasan pohjoispuolella pistää melkoisen syvälle Pohjanlahteen ja joka oli katsottu sopivimmaksi maihinnousu-paikaksi. Sitten ei muuta kuin lyhyet hyvästit, tavarat selkään, kompassi toiseen ja kartta toiseen käteen ja täyttä vauhtia korpeen. Silloin oli hämärä aamuyö; kello näytti 2.

Ihanaa oli aluksi astuskella kotimaan metsiä, missä linnut heräsivät laulamaan ja puut puhkesivat lehteen. Sanon aluksi, sillä ennen pitkää alkoi väsymys vaivata. Kompassin mukaan kulkiessa ei sopinut seurata polkuja ja suurille teille emme uskaltaneet. Täytyi painua suoraan eteenpäin yli soiden, jotka vielä olivat aivan vetisiä, mutta joilla kurki huusi, läpi tiheikköjen, jotka olivat repiä kasvot, läpi vaivaloisten kivikkomaiden. Ihmisasuntoja me välttelimme kuin pahantekijät ja liikuimme ainoastaan yöllä; päivät makailimme auringonpaisteisilla rinteillä. Ruokavarat, joita meillä olikin sangen niukasti mukanamme, loppuivat kesken, oli enää vain leipää jäljellä, minua rupesi vaivaamaan unettomuus niin että väsymyksestä huolimatta en lainkaan voinut nukkua ja loppujen lopuksi alkoi sataa. Se muutti suunnitelmaamme, jonka mukaan me olimme aikoneet harhailla metsissä Tampereen eteläpuolelle asti, ja nyt päätimme mennä ihmisiin, tuli mitä tuli; sitäpaitsi aikoi yksi meistä yrittää suoraan junaan, mutta toisten tuli pysytellä syrjemmässä, jotta emme joutuisi ainakaan yhtaikaa kiinni.

Olipa sekin toimitus kun junamiestä yritettiin tehdä herraksi. Neljän aikaan sumeana, kylmänä aamuna pyllisteleikse kolme nuorukaista kevätvesiään vyöryttävän maantienojan partaalla, mikä juuri pesemässä kasvojaan, mikä ajamassa partaansa. Alusvaatteet muutettiin, metsässä kovin rähjääntyneitä pukuja koetettiin siistiä, likomärät rikkinäiset lapikkaat heitettiin hiiteen ja pantiin välähtelevät nauhakengät jalkaan, pahasti likaantuneet villapaidat joiden suloisessa lämmössä kenties taas piili pikkueläjiä, pistettiin laukkuun ja junaan menijän kaulaan sidottiin erikoisella huolella minun hieno kaulanauhani. Muuan sälli, joka sattui vaeltamaan ohitse ja jota me tietenkin aikalailla säikähdimme, kysyi mennessään:

— Mitähän kello nyt on?

— Neljän paikkeilla.

— Sitähän minäkin. Aamu-yöstäkös ne veikot meinaa naimaan yrittää?

— Kyllä sitä vieläkin liukas ehtii.

* * * * *

Aseman lähettyvillä sanottiin junamatkailijalle hyvästit ja sovittiin kirjeenvaihdosta. Toverini ja minä taivalsimme eteenpäin ja poikkesimme vihdoin erääseen majataloon Laihian ja Kurikan välillä.

Siten alkoi pitkä, unelmiin tuudittava hevoskyyti läpi Etelä-Pohjanmaan, keväisen luonnon henkiessä tuoreuttaan ja puhkeavaa ihanuuttaan. Kurikka, Jalasjärvi, Virrat, Ruovesi, Juupa, Längelmäki, Kuhmoinen, kas siinä matkamme suuntaviiva. Monesti olimme levottomia, varsinkin niillä seuduin, missä ryssiä liikuskeli. Mutta mitä kauemmas tultiin, sitä rauhallisemmaksi kävi mieli ja sitä selvemmin me huomasimme, kuinka suhdattomasti Ruotsissa oli vaaraa liioteltu. Rautatietä emme kuitenkaan vielä uskaltaneet käyttää, sillä jonkinlaisia papereita siellä toki kuuluttiin vaadittavan, eikä meillä ollut mitään.

Kuhmoisista matkustettiin laivalla Lahteen ja sieltä Lovisan—Vesijärven junalla Lovisaan — pidimme nimittäin tätä rataa riittävän turvallisena. Niin olimme päässeet Etelä-Suomeen, missä Suomenlahti tarjosi meille mahdollisuuden kulkea mielemme mukaan.

7.

KOTONA.

Olin hankkinut itselleni läänin kansliassa leimatun matkatodistuksen ja kaikin puolin koettanut tehdä oloni niin turvalliseksi kuin suinkin mahdollista, ennenkuin menin kotona käymään. Tarpeetonta on kuvailla äidin iloa ja pelkoa. Hän oli luullut minun jo aikoja sitten kuolleen. Oli kierrellyt mitä kummallisimpia huhuja, joiden mukaan olin milloin joutunut jo matkalla ryssäin käsiin, milloin rintamalla heidän vangikseen. Sillä että me olimme olleet rintamalla, sen äiti tiesi. Minä en ollut mitään kirjoittanut pitkään aikaan — olinhan päättänyt olla antamatta mitään tietoja itsestäni — mutta en myöskään ollut saanut kuin ani harvoja äidin kirjeistä.

Käsitin pian, etten voinut kauan viipyä kotona. Vaikka äiti koetti salata kaikin mokomin pelkoaan, niin huomasin sen kuitenkin. Hän ei nukkunut öisin, kenenkään ihmisen ei hän olisi suonut minua näkevän ja kun sattui tulemaan joku vieras, muuttui hän aivan kalpeaksi. Ja alituisesti hän torui pientä siskoa, joka ei tarpeeksi ymmärtänyt hillitä kieltään, mutta kyllä osasi olla utelias ja tiesi enemmän kuin olisi pitänyt. — Oli toinenkin seikka, joka teki minut rauhattomaksi. Jo aikaa ennen lähtöäni oli äiti ollut jotakuinkin selvillä siitä, missä suhteessa minä olin Annaan. Mutta nyt hän tahallisesti vältti koskettamasta sitä seikkaa, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, kuinka hartaasti minä janosin kuulla jotakin. Kahdesti yritin kiertäen ryhtyä kyselemään tytöstä, mutta äiti ei edes vastannut; ensimäisellä kerralla hän riensi kyökkiin ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, toisella hän käänsi puheenaiheen niin konstikkaalla ja silmiinpistävällä tavalla, että tulin levottomaksi. Mitä se merkitsi? Mitä varten äiti vaikeni? Mieleeni tuli jos jonkinlaisia ajatuksia kävellessäni lapsuuteni seutujen kesäisiä metsäpolkuja; ne ahdistivat; päivä päivältä oli minun yhä vaikeampi olla ja lopulta päätin lähteä koulukaupunkiini, jonne minulla muutenkin oli asiaa.

Oli omituista nähdä vanhoja tuttavia. Useimmat heistä olivat olleet lähtiessäni verrattain köyhiä nuorukaisia, nyt tuntui jokaisen pussi olevan rahaa pullollaan ja moni heistä oli jo tässä lyhyessä ajassa kerinnyt saada "ponssarin" kohahtelevan ja itsetietoisen ulkonäön. Miltei poikkeuksetta he olivat nyt "arvokkaita liikemiehiä", jotka ansaitsivat satumaisesti ja jotka seisoivat vankasti omilla jaloillaan.

Aluksi liikkui heidän keskuudessaan minusta mitä ihmeellisimpiä huhuja. Minut oli nähty naamioituna, mustapartaisena kulkurina liikkuvan kaupungilla. Toisia vastaan olin tullut pimeällä syrjäkadulla ja paennut tervehtimättä johonkin porttikäytävään. Melkein kaikki he olivat saaneet tietää, että olin lähtenyt Saksaan, mutta nyt ei sitä monikaan enää uskonut. Herra ties missä olin kuljeskellut, niin he ajattelivat.

Ensimälti olinkin ollut varovainen ja liikkunut vain vähän ulkona. Mutta yhtäkkiä — syyn kerron myöhemmin — tulin rohkeaksi ja välinpitämättömäksi. Kävelin kaduilla kuin ainakin kunnon kansalainen, tapasin tuttavia, juttelin, naureskelin ja kerroin kaikille eri tavalla matkoistani, väittäen olleeni Venäjällä, vaikka tiesinkin, ettei sitä kukaan uskonut. Silloin tulin huomaamaan taas uusia puolia. Jonkun yksityisasunnossa, neljän seinän sisällä, minua kohdeltiin kuin jonkinlaista sankaria — ja tarjottiin punssia, jota kaikkinaisista kielloista huolimatta tuntui olevan sangen runsaasti. "No nyt sinä kai olet rikas". "Mitenkä sinä sentään pääsit karkuun?" Tällaisia kysymyksiä kuuli sangen usein. Ja kun en halunnut yksityiskohtaisesti tehdä selkoa retkistäni, vaan useimmiten käänsin leikiksi ja juttelin meritarinoita, niin monet loukkaantuivat. Enkö luottanut heihin? Luulinko heitä ryssän kätyreiksi tai pelkureiksi, jotka kuulustelun sattuessa ilmaisisivat kaikki tietonsa?… Mutta annapas, että satuin tapaamaan heitä julkisilla paikoilla, joissa liikkui ryssän upseereja! Heidän täytyi mennä, liike-asiat vaativat, ravintolassa ei ollut aikaa syödä illallista, tai ei heidän pöydässään ollut tilaa minulle. He kohtelivat kyllä minua kovin ystävällisesti, pyysivät luonaan käymään, mutta ymmärsinhän minä toki itsekin, eihän tässä julkisella paikalla, olihan se sentään kovin vaarallista ja heillä oli perheet ja muut huolet, niin että anteeksi siis!… Ja kieltämättä he olivat aivan oikeassa, tarpeetontahan olisi ollut tuottaa heille ikävyyksiä, kun kerran olin merkitty mies.

Tietysti oli paljon toisenlaisiakin tuttavia, joita jääkärien asia ja kohtalot syvästi kiinnittivät ja jotka osoittivat minulle sitä vilpitöntä ja yksinkertaista ystävyyttä, joka ei tarvitse turhia sanoja ilmaantuakseen. Mutta he olivat jääneet ikäänkuin syrjään elämästä, eikä heidän äänensä kohonnut kuuluviin. Heillä ei tuntunut olevan rikkauttakaan, ja heille minä joskus katkeroituneena kerroin, kuinka minun nyt luultiin olevan varoissani, minun, joka olin saanut 33 penniä päivältä ja kerjännyt leipää. Tosinhan oli Ruotsissa annettu 900 markkaa matkarahaa ja senlisäksi vaatteet, mutta paljoa ei se ollut tällaisena aikana, jolloin miltei kenen taskusta tahansa löytyi tuhatlappuja ja sällitkin pelasivat hoitoa parin kympin pohjalla. Taisinpa tulla kerran sanoneeksi niinkin, että jos olisin pysynyt kotona, niin nyt kai minullakin olisi vähintään auto ja huvila, mutta sain siitä nenälleni niin että häpesin.

Kieltämättä tässä kaikessa, mitä nyt olen sanonut on katkeruutta, joka kenties ampuu yli maalin. Sillä on kuitenkin omalaatuinen perussyynsä, sama syy, joka äkkiä muutti varovaisuuteni välinpitämättömyydeksi ja jonka nyt kerron. Ylläesitetyt huomiot ovatkin tehdyt vasta jälkeenpäin.

Tullessani kaupunkiin olin harkinnut parhaaksi mennä asumaan seurahuoneelle. Olihan minulla nyt selvät, vaikka tosin väärät paperit, eihän minua kukaan tuntenut tuossa ravintolassa ja eihän minulla ollut muutakaan sopivaa asuinpaikkaa tiedossani.

Seuraava päivä oli lauantai ja olin päättänyt viettää sen varovaisesti tunnustellen maaperää ja turvallisuuttani kaupungissa. Sunnuntaina, niin oli suunnitelmani, menisin Annan kotiin iltapäivävierailulle.

Kun lauantaina menin illalliselle seurahuoneen ruokasaliin, oli se miltei tyhjä. Pari nuorta miestä, nähtävästi kauppamatkustajia, joi kahvia peräakkunan ääressä, ja ovi-seinällä, uunin luona, istui kaksi venäläistä upseeria naistensa kanssa. Edeskäypä tuli, tilasin illallisen ja vasta sitten katsahdin tarkemmin upseerien pöytään. Olin ääneen huudahtaa: siellähän oli Anna. — Hänellä oli kädessään lasi, jossa näkyi helmeilevän vihreätä bolssia; hän oli juuri nostamassa sitä huulilleen, kun hän, samanaikaisesti kuin minäkin, katsahti minuun. Hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi, käsi pysähtyi puolitiehen ja hetken aikaa tuijotti hän minuun huulet hiukan auki ja silmissä sanoin kuvaamaton ilme — otaksuttavasti hänkin nyt vasta oli minut tuntenut. Luulin hänen hypähtävän paikaltaan ja rientävän luokseni, sen näköinen hän oli, ja vaistomaisesti, vaaraa aavistaen, sain katsotuksi häneen kylmästi ja terävästi. Melkein heti hän tointui, väri palasi hänen kasvoilleen ja hymyillen ja kevyesti nyökäten hän maistoi lasistaan.

Kuinka hän oli muuttunut! Hoikka vartalo oli tullut paljoa täyteläisemmäksi, hänen kasvonsa olivat entistä kauniimmat, mutta niissä oli jotakin… jotakin, jota ei ollut ennen ja joka teki minulle sanomattoman pahaa. En saanut enää katsotuksikaan häneen, mutta huomasin kuitenkin, kuinka usein hän tyhjensi lasinsa ja kuulin hänen naurunsa, joka tuntui niin omituiselta…

Maksoin illalliseni, tosin miltei suotta, sillä syödä en voinut ja riensin huoneeseni. Vai niin. Anna istui upseerien seurassa juomassa likööriä, jota heillä näytti yllin kyllin riittävän, huolimatta sota-ajasta. Ryssän upseerien pöydässä! Ja minulle oli hän Saksaan lähetellyt intohimoisia kirjeitä, joissa hän valitteli kaipuutaan ja piti koko elämäänsä ilman minua mitättömänä… Minun oli raskas olla, enkä jaksanut ajatellakaan. Herpaiseva väsymys oli minut vallannut; heittäysin vuoteelle pitkäkseni…

Ovelle koputettiin. Hypähdin ylös.

— Sisään!

Ihmeekseni huomasin, että tulija oli Anna. Hän avasi oven jonkinlaisella hermostuneella kiiruulla ja perin nopeasti hän astui pari askelta eteenpäin, mutta jäi sitten seisomaan värittömänä ja povi tiheästi aaltoillen. Pian ja nähtävästi kovasti ponnistaen hän kuitenkin tointui.

— Suo anteeksi jos häiritsen. Minä huomasin, että käännyit matkustajien puolelle ja kysyin vahtimestarilta huonettasi, sanoi hän. Sitten kohosi helakka puna hänen kasvoilleen ja ojentaen kätensä hän jatkoi:

— Sinä olet tullut kotiin. Tervetuloa!

Tartuin hänen käteensä sanomatta mitään, voimatta mitään sanoa. Ja minä puristin sitä… Hän veti kuitenkin omansa pois kuin säikähtäen, räpytteli silmiään ja väisti kuin hiukan hämillään katsettani.

— Milloin olet tullut? kysyi hän, kun vaitiolo kävi tuskalliseksi.

— Eilen… tänne, tarkoitan. Suomessa olen jo ollut kauemmin.

Hän ei viitannut sanallakaan siihen, etten ollut ilmoittanut mitään tulostani… Hänen hengityksensä näytti taas tihenevän.

— Kuinka sinä täällä asut? Sehän on vaarallista, hän jatkoi.

— Eihän minua täällä tunneta… Kuinka sinä olet voinut, Anna?

— Hyvin vaan, vastasi hän kevyesti. Yhtäkkiä hän katsahti omituisesti; veri pakeni hänen poskiltaan ja hän hengähti raskaammin. Silloin tunsin alkohoolin hajua, hänhän oli aivan lähelläni. Syntyi äänettömyys.

— Ei. Minun on taas mentävä. Hyvää vointia, sanoi hän kättään ojentaen.

— Niin, seurasikin kai odottaa, pääsi minulta.

— Niin kyllä, naurahti hän, puristi kättäni ja meni.

Kun ovi oli painunut kiinni hänen jälkeensä, riehahti povessani valtava tuska. Tälläinenkö siis olikin ensi tapaamisemme, jota niin olin ikävöinyt! Vain itselleni väkivaltaa tehden olin jaksanut olla mitään kirjoittamatta tulostani. Ja nyt!…

Seuraavana päivänä toi muuan pieni poika minulle osoitetun paketin. Se sisälsi kirjeen ja melko laajan, tiheästi kirjoitetun päiväkirjan.

Rakas.

Varmaankin on sinusta tuskallista, että löysit minut tällaisena. Minulla ei ole sinulle paljoa enää sanottavana, sillä senverran on minussa vielä itsetuntoa, että osaan väistyä. Mutta minä tahdon, että tiedät kaikki, että ymmärrät, kuinka kaikki on tapahtunut, siksi lähetän päiväkirjani. Muuten en jaksa olla.

Jos tietäisit, kuinka vähällä olin syöksyä kaulaasi eilen… Ah, mutta en saa puhua siitä nyt. Päiväkirjasta saat nähdä, mikä hiuduttava ikävä minua on polttanut iltaisin. Se kasvoi yli minun voimieni. Turhaan minä huusin sinua, sinä pysyit poissa, ei edes kirjettä tai pahaista korttia tullut ilmoittamaan voinnistasi. Hetkittäin raastoi tuska minua niin, että halusin syöksyä synnin syvimpään kuiluun unohtaakseni ja minä olisin halunnut juoda itseni humalaan nukkuakseni. Eikä minulla riittänyt voimaa…

Rakas! Nämähän ovat kaikki turhia sanoja. Se, mikä ennen oli, ei palaa enää. Unohda minut ja tule onnelliseksi. Painan tähän hyvästini, jonka kyyneleeni ovat puhdistaneet. Voi hyvin.

Anna.

Näin kuului kirje. Se liikutti minua enemmän kuin tahdon tunnustaa, enemmän kuin kenties on oikein. Ja päiväkirja. Sen tuskalliset sivut syyttivät minua. Miksi en ollut kirjoittanut? Miksi en koskaan ollut Annalle suoraan puhunut?

Mutta tarpeetonta on kertoa enempää. Tulin välinpitämättömäksi ja katkeraksi. Kuin uhalla liikuin sellaisissa paikoissa, joissa saatoin joutua kiinni, niin olin masentunut huolimatta ankarasta kouluutuksesta vieraalla maalla. Yrmeänä ja alakuloisena kätkin päiväkirjan laukkuuni kirjoitettuani sen takasivulle vanhat, tutut sanat:

"Heikkous, nimesi on nainen."

VI.

AAMU SARASTAA.

AAMU SARASTAA.

Jos koskaan olin tuntenut väsymystä ja kyllääntymistä, oli se syksyllä, suojeluskuntain syntyä puuhaillessa. Jo silloin oli maamme jakautunut kahteen leiriin, ja saattoi jo aavistaa, että kerran oli tämä kansa vuodattava veljesverta. Vaikka näitä suojeluskuntia muodostettiinkin etupäässä ryssiä varten, herätti se punaisissa piireissä aluksi epäluuloa, sittemmin pelkoa, joka ennen pitkää yltyi sammumattomaksi vihaksi. Porvarit puolestaan epäröivät, vetosivat vanhaan malttavaisuuteen ja hallitukseen, jolla ei ollut muuta voimaa kuin sana ja kynä. Heidän mielestään oli niin vaarallista ryhtyä tällaisiin "valtiollisiin hommiin"; saattoi syntyä ikäviä selkkauksia; rauhassa oli niin mukavaa elää. Ja kun punaiset alkoivat järjestyä, kun heidän rivinsä jo sankkoina ja uhkaavina kiertyivät saaliinsa ympäri, niin silloin mentiin takaportista: oli jo myöhäistä, sanottiin, ei ollut aseita, turhaa yrittääkään.

Kiertävä jääkäri, joka oli komennettu kulkemaan pitäjästä pitäjään, ei saanut ihmeitä aikaan. Julkista puhetta ei voinut pitää, punaiset olisivat sanoneet: "Kas niin, saksalaiset ne ovat, jotka hommaavat lahtarien verikaarteja, saksalaisia kiihoittajia on lähetetty kansaa villitsemään" — puhumattakaan henkilökohtaisesta vaaraan joutumisesta. Täytyi käydä yksityisten henkilöiden puheilla, useasti esiintyä salanimellä, kutsua luotetuita miehiä kokoukseen ja koettaa sitä tietä saada jotakin syntymään. Kuinka monesti tapasikaan sellaisen, joka kahden kesken juteltaessa tuntui kaikkea lämpimästi kannattavan, myöntyi, oli ystävällinen ja osaa-ottavainen, mutta jonka hapuileva katse, äänen värähtely, varovainen ja kuiskaileva puhetapa paljastivat sisäisen levottomuuden. Jos häneltä sitten kysyi, eikö hän ryhtyisi kyläkuntansa hommamieheksi, kenties johtajaksi, säikähti hän hirveästi: ei tullut kysymykseenkään, hänellä oli perhe, kunnallisia luottamustoimia, liike, joka tarkkaan vei hänen aikansa tai muuta semmoista. Parhaalla tahdollaankaan ei hän joutanut. Hän ymmärsi kyllä asian, puolsi sitä, mutta ei saattanut sekoittaa itseään siihen. Rahaa tietysti, mikäli hänen pienistä varoistaan riitti — huokaisten — mutta hänen nimeään ei saanut ilmoittaa, eikä hänen luokseen enää pitänyt tulla — epäluulojen välttämiseksi.

Mutta paljon oli toisiakin. Oli nuoria, pystypäitä miehiä, jotka sanasta syttyivät ja olivat valmiit kaikkeen. Heitä sai vain pidätellä kuin raisuja varsoja, hillitä vain ja neuvoa kärsivällisyyteen. Ja nämä nuoret ne lopulta saivat vanhatkin mukaansa, varsinkin kun heitä auttoi kapina. Suomen kansa nousi, s.o. se osa siitä, jota suurimmalla syyllä voi kansaksi sanoa: talonpojat, jämeät miehet, joiden edessä tulisi paljastaa päänsä.

* * * * *

Mikä vaihdos! Äsken vielä takaa-ajettuna kulkijana, nyt virallisesti määrättynä komppanian päällikkönä. Äsken vielä vaatimattomana, hiukan salaperäisenä, kertomassa pidättyviä tarinoita vieraalta maalta suojeluskunnan pojille, nyt käskevänä "herra jääkärinä", joka yhtäkkiä tuntui kadottaneen kaiken toverillisuutensa, joka ei enää puhunut muuta kuin terävää, tylyä komentokieltä ja jonka edessä täytyi seisoa asennossa. Ankarassa pakkasessa hän harjoitti palelevia poikia alituisesti jankaten yhtä ja samaa, eikä hänelle saanut mistään valittaa, mitään kysymättä selittää, sillä tyly: "suu kiinni" oli ainoa vastaus. —

Vähitellen alkoi miehistön silmissä kiilua tyytymättömyys. Vapaaehtoisina oli tänne tultu ja jätetty kodin tärkeät työt, oli tultu taistelemaan, eikä tekemään paraatitemppuja. Kättä, jopa sormenpäätäkin täällä korjattiin, mutta minkäänlaista asetta ei tähän käteen ollut antaa, vaikka alinomaa luvattiin. —

Muistan varsinkin erään kerran, jolloin harjoituksissa, loma-ajalla, jonkinlainen lähetystö tuli uhkaavana kyselyille.

— Mistäs ne aseet saadaan?

— Osaatteko lukea?

— Tietysti, herra jääkäri.

— Katsokaa ohjekirjaanne, siellä sanotaan aseet jaetaan päällystön kautta.

— Mutta koska?

— Kun alatte edes osapuilleen kyetä niitä käyttämään.

Mikä kiusa vastatessa, sillä eihän itsekään tiennyt aseiden tulosta yhtään mitään. Niiden hankinta oli tietysti vaikeaa ja saattoi viivästyä.

Joku joukosta murahti:

— Helvettiäkö niistä tyhjistä lupauksista!

— Suu kiinni, herra. Luuletteko pystyvänne käyttämään kivääriä, kun ette osaa hillitä edes suutanne? Odottaminen, se on sotilaan vaikein ja tärkein tehtävä ja se on ensin opittava. Hänen tulee odottaa päällikköään, ruokaansa, aseitaan, taistelua, määräyksiä, aina vain odottaa, kärsivällisesti ja tyynesti.

Yhä tyytymättömämpinä kiiluivat silmät; kuului sekavaa murinaa.

— Yli sata vuotta on Suomen kansa jaksanut odottaa vapauttaan. Te, jotka yritätte kulkea vapaaehtoisten merkeissä, ette jaksa muutamaa päivää odottaa kivääreitä. Oletteko suomalaisia vai ette?

Uhkaavan äänettömänä harjoitteli komppania kirisevässä pakkasessa. Mutta vieläkin sattui sille kompastus: saavuttaessa kotiin, kävi tuo onneton pysähdys, josta niin usein oli saarnattu, taaskin huonosti.

— Täyskäännös — tee! Eteenpäin — mars! kuului komento. Ja noin kolmisen kilometriä saivat pojat taivaltaa pysäyskäskyn ehtimiseen kajahtaessa.

Kun vihdoinkin, viivyttyämme tunnin yli määräajan, päästiin kotiin, niin joukossa sihisi kiukku. Tällaisiako jääkärit olivatkin? Yhtä töykeitä, vieläpä pahempia kuin Venäjällä palvelleet upseerit! Ärhentelivät ja pöyhkeilivät… Joku tuntui ymmärtävän ja koetti selittää, mutta häntä ei kuunneltu, sensijaan moitittiin uskomattoman osuvasti virheitä.

Kissan tavoin oven taakse kyyristyneenä kuuntelin miesten purkauksia kuin hiiden hurtan sipsutusta. Sydän sylkytti ja rintaa omituisesti nosti. Niin, antaa vihan syöpyä vereen, antaa kiukun koventaa ja kasvattaa sisua, antaa pakollisen nöyryytyksen lietsoa katkeruutta! Nyt se kohdistui minuun, mutta pian oli se suuntautuva toisaanne, viholliseen. Ja muistaen ankaraa Bade-herraa, minä siunasin häntä, kiitin jokaisesta vimmatusta sanasta, jokaisesta näännyttävästä harjoituksesta, jokaisesta "julmuudesta", jolla hän ymmärsi kasvattaa sotilaita, jääkäreitä, jotka uhkamielisinä lauloivat:

ei rintamme heltyä saata.

* * * * *

Ei tarvinnut muuta kuin aseet, muuta kuin itse kulkea mukana, maata samassa tulessa, samassa ketjussa kuin miehetkin, näyttää tyytyväiseltä ja välinpitämättömältä, vaikka paleli, pakoittaa itsensä luotituiskussa tottuneen rauhallisuuteen ja väsyneenä teeskennellä virkeyttä, vanhalla Saksan-aikuisella tavalla hammasta purren. Muuta ei todellakaan tarvittu, kun kaikki kiukku katosi, tyytymättömyys hälveni ja muuttui rakkaudeksi, niin, suorastaan vallaksi, jonka rajattomuus oli miltei peloittava ja suunnattomasti lisäsi edesvastuun tunnetta. Jääkäreillä oli kuitenkin eri "meininki", kuuli sanottavan, he eivät pysytelleet syrjässä, vaan itse ensimäisinä syöksyivät tuleen; liioitellen heitä verrattiin toisiin.

Mikä riemu ajatella, että he nyt olivat kaikki kotona! Vaasaan oli saapunut koko vihreätakkisten pataljoona. Heitä oli juhlittu, koko isänmaa oli ottanut heidät kuin syliinsä, kantanut heitä käsillään, huutanut heille hurraata iloa täynnä. Kuinka mahtoikaan heidän sydämensä sykkiä! Mikä riemu loistikaan heidän kylmistä sotilaskasvoistaan! Ollapa siellä mukana!

Siis sittenkin oli täyttynyt heidän hartain toivonsa: päästä kotimaahan taistelemaan. Sittenkin oli osottautunut oikeaksi se rohkea vakaumus, joka heidät oli saanut lähtemään pitkälle matkalleen. Monesta epätoivoisesta hetkestä, monesta masentavasta tapauksesta huolimatta he olivat jaksaneet pysyä aatteelleen uskollisina ja nyt vei se heidät voittoon. Nyt heidät hajoitettiin ympäri maata. He saivat ryhtyä opettamaan toisia, valamaan omaa henkeään Suomen nousevaan armeijaan, omaa "voittamatonta vihaansa" ryssää kohtaan. He saivat nyt ruveta kylvämään sitä kallista siementä, joka oli kotoisin Lockstedtin tomuisilta kentiltä, Misse-joen myrkyllisiltä soilta, Riianlahden tykkien paukkeesta ja joka varmaan on maamme nuoressa polvessa kantava siunauksellisen sadon. Niin, koko sen opin, jonka vieraan maan spartalainen kouluutus oli heihin juurruttanut, olivat he nyt tilaisuudessa jättämään perinnöksi Suomen nuorelle armeijalle. —

* * * * *

On yö, kun tätä kirjoitan. Viereisestä huoneesta kuuluu miehistön raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku unissaan äännähtelee kiihkeitä taistelusanoja. Verhottomasta akkunasta ammottaa synkkä, talvinen pimeys. Mutta näen kuin aamuruskon hohteen. Verisenä kajastaa se hyisen metsän takaa, levittäen purppuraisen palonsa yli taivaan. Ja mielikuvituksessani saa Suomen armeija nuoren, heräävän, kivikasvoisen jättiläisen hahmon, jonka hirmuisen käsivarren suoni ruskon punertamana suihkii vihaista vasken väkeä, joka ihmetellen nousee polvilleen, venytteleikse juopuneena oman voimansa tunnosta ja kohta, kohta karkaa pystyyn ja kuohuvan nuoruutensa kiihkossa murskaa kalliot ympäriltään… Hurjassa riemussa tahtoisin huutaa, huutaa yöhön, että sen synkeys pian on valkeneva, että armeija on voittava, että tämä yhtenä miehenä noussut kansa on saavuttava vapautensa. —

Te punaiset miehet, te, jotka makaatte ketjussa meitä vastapäätä! En vihaa teitä kaikkia, en halveksi teitä kaikkia. Moni teistä on urhoollinen, monella on horjumaton vakaumus asiansa oikeudesta ja monen paikka olisi oikeastaan meidän puolellamme. Mutta te olette saaneet myrkkyä. Teihin on tartutettu rutto, siksi on teidän kuoltava. Teille on tyrkytetty idän saastaa, jonka johtajanne ovat valheellisesti verhonneet vapauden ja kansanvallan purppuraan. Se on juurrutettu teihin jalona aatteena, jonka edestä te olette nousseet. Ja näitä johtajianne minä vihaan, sillä he pysyttelevät rintaman selkäpuolella ja antavat teidän hengellänne maksaa vallanhimoiset rikoksensa. Samoin ovat piileskelleet taka-alalla ne kurjat murhaaja- ja ryövärijoukot, jotka johtajienne toimesta harjoittavat kauheuksiaan ja jotka ovat liian pelkureita uskaltaakseen taisteluun. Te ette tiedä heistä mitään. Te olette parhain aines puolellanne. Mutta Suomen vapauden tie kulkee yli teidän ruumiittenne.

Niinhän on täälläkin. Ne miehet, jotka aikoinaan leimasivat jääkärit maankavaltajiksi, ovat nyt vetäytyneet pohjan perukoille ja huutavat sieltä vapisevin sydämin: " meillähän on jääkärit, meillähän on sotilaita Saksassa, miksi he eivät tule meitä vapauttamaan?" Ja ne miehet, joita te punaiset eniten vihasitte, ovat täältä poissa, heillä on perheet ja muut huolet, he ovat niin sairaita ja väsyneitä. Ei, teitä vastaan on noussut talonpoikain ja nuorten vankka muuri, niiden miesten horjumaton rintama, joita te toivoitte kenties riveihinne. Sillä he ovat nähneet sen taudin, joka teihin on tarttunut ja he ovat tahtoneet puhdistaa isänmaansa siitä. Kirous itään, joka saastan on tänne tuonut! Kadotus niille, jotka sata vuotta ovat sortaneet pientä, vapaata kansaa!

Ja kuitenkin: mitä ei kerran verellä ole saatu, sen vieras verettä viepi. Ehkä on tarpeellista, että veljen veri vuotaa. Ehkä sen vaatii vapautemme, ollakseen pysyväinen, ehkä sen vaatii sydämemme, jotka olivat liian hennoiksi herkistyneet. Siis virratkoon se nyt punertavin valoin! Kerran se huutaa kostoa! Ikuisena vihana se syöpyy sydämiin, vihana, joka suuntautuu itään. Ja kun tämä viha puserretaan rautaisen sotilaskurin alaiseksi, kun nuoreen armeijaan saadaan jääkärien heltymätön henki, silloin on Suomella ja koko sivistyneellä Europalla itää vastaan suoja, jota ei mikään murra, ei mikään voita ja kukista. — Suomen kansalla on nyt ruumiissaan mätä jäsen. Se on poistettava, poistettava spartalaisten tavoin, jotta kerran voitaisiin Spartan tavoin sanoa:

Siksi teit sa vaalis raskahan kuin rauta: mik on kuolon saalis sen ei elää auta.

Kalliolle kannoit heimon hentotarmon. Kuoleville annoit, annoit kuolon armon.