Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
SUUR-ISÄNMAA
Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta
Kirj.
KAPTEENI TERÄS [Jalmari Kara]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.
SISÄLLYS:
I. Isänmaan poika:
1. Rintamalla. 2. Nuori sankari. 3. Ihmisten ilmoille. 4. Vaikea matka. 5. Kodin lämpöä. 6. Muuan vainaja. 7. Jäähyväiset.
II. Keksintö:
1. Testamentti. 2. Anoppi. 3. Kotitarkastuksia. 4. Professori. 5. Soittoniekka. 6. Omituinen vieras. 7. Kustaa III. 8. An Elise. 9. 27.
III. Hapuilua pimeässä:
1. Unelma todeksi.
2. Satimeen.
3. Shpalernaja.
4. Haarniska.
5. Vankikoppi 68.
6. Maaliskuun vallankumous.
7. Matka.
8. Konttoristi.
9. Libaussa.
10. Suuret taipuvat.
11. Harhaisku.
12. Pako.
13. Memento mori.
IV. Kuolemattomat:
1. Vappu v. 1946.
2. Aseisiin.
3. Ratsuväkidivisioona.
4. Hyökkäys.
5. Savuavat kaupungit.
6. Kurjuuden rintama.
7. Pietarin valtaus.
8. Rankaisuretkikunta.
9. Kansa kuohuu.
10. Rauhan enteitä.
11. Häät Luolakoskella.
12. Suur-Isänmaa.
I.
Isänmaan poika
I.
Rintamalla.
Tyynen kesä-illan läpikuultava kirkkaus syleili Missejoen rauhoittunutta rintama-osaa. Surullisen suon lammikot, joiden pahalta löyhkäävä, kellertävä vesi kätki myriaadittain taudinsiemeniä ja pikkueläjiä, kiilsivät nyt lumoavina kuin lähteen silmät tuuheiden ruohotupsujen välissä. Siellä täällä saattoi viitain lomitse erottaa kapeat kapulakäytävät, joilta toisinaan kuului yksinäisten askelten kopsetta; muuten olikin kaikki hiljaista.
Oli 22 p. heinäkuuta v. 1916. Päivän työ oli päättynyt ja suolla, jossa äsken hääräili suomalaisten jääkärien vihreätakkinen parvi turpeita kiskomassa, törröttivät nyt tyhjät työntövaunut ikäänkuin mietteisiinsä vajonneina mustan suokuopan partaalla. Laukaustakaan ei kuulunut. Vihollinen näytti antautuneen kesä-illan lumoihin, eikä hautavahtien tarkkaava valvonta voinut panna merkille muuta kuin autereisen savun keveät kiemurat jonkun viholliskämpän yllä, tai sorsan viihdyttävän äännähtelyn joen ruohikossa.
Kompiaiset, joka kolmantena päivänä annettava lisäruoka, oli juuri jaettu ja kämppä Untolan miehet istuivat verannantapaisella lavalla, pureskellen hyvällä halulla juustoa ja leipää, jonka päälle he olivat sivelleet ohuen kerroksen maukasta marmelaadia. Heidän vihreät pukunsa olivat röhjääntyneet, jopa repeilleetkin ja heidän känsäisissä käsissään oli työn ihoon-syöpynyttä likaa. Pari poikaa pesi ruoka-astioitaan hiekalla ja vedellä, muutaman lätäkön reunalla kyykistyneinä, ja vahtiin lähtijät tarkastelivat kiväärejään.
Kapulakäytävältä kuului askeleita ja jääkäri pöllähti tiheiköstä verannalle, kädessään suuri paperitörttö.
— Jokos lisuke on jaettu? Kuka minun osani on ottanut?
— Tuossa on juustosi ja tupakkasi. Marmelaatisi on trinkpehherissä hyllylläsi.
Rauhoittuneena avasi tulija törttönsä ja otti kauniin viinimarjatertun käteensä, välkytteli sitä hetken aikaa toveriensa himokkaiden silmien edessä ja pisti sitten tyytyväisenä suuhunsa.
— Syöttekös te viinimarjoja, pojat?
— Tietysti!
— Niin minäkin.
Ja jälleen vaipui uusi terttu maiskuttelevaan suuhun.
— Älä viisastele… Mistäs olet käsittänyt?
— Kävinpä pionierikomppaniassa vieraisilla ja pimitin nämä kihojen puutarhasta.
— Etkä joutunut kiikkiin? Nehän vahtivat aarteitaan kuin lohikäärmeet.
— Niillä on nyt parempaa puuhaa, huomenna menee pionierikomppania hyökkäykseen.
Penkiltä nousi kuin nakattu muuan nuori jääkäri. Hänellä oli laihat, kulmikkaat kasvot, rohkea suu ja ihmeen luja otsa, jonka korkeuden tumma, harjasmainen pystytukka jätti selvästi havaittavaksi. Hän ei ollut kovin pitkä, eivätkä hänen hartiansa olleet leveät, mutta rinta oli korkea ja omituisen pyöreä. Hänen ruskeat, palavat silmänsä olivat harvinaisen kirkkaat.
— Minnekä sitten? hän kysyi.
— Sitä en tiedä, eivätkä he olleet siitä itsekään selvillä.
— Pionierit! Ketä muita lähtee?
— Ei ketään meikäläisiä. Pionierikomppania, joka tähän saakka on ollut rintaman takana, viedään nyt koetukselle. Huomen aamulla lähtevät.
— No entä pojat? Mitä arvelevat?
— Hurjalla päällä ovat. Ei ainakaan minun silmiini jänishousuja osunut.
Kirkassilmäinen jääkäri astui mietteissään kämppään ja kiipesi vuoteelleen.
Ennen pitkää hänen kuitenkin nähtiin nousevan ja kuumeen punaamin poskin rientävän jonnekin.
Puhe oli silloin siirtynyt jo kokonaan toiseen aihepiiriin.
Hauptmanni oli riisunut takkinsa ja astui pienen pöytänsä ääressä lueskellen saksaksi käännetyitä "Vänrikki Stoolin tarinoita", jotka komppania oli hänelle lahjoittanut. Ovelle naputettiin ja burschi, juoksupoika astui sisään. — Jääkäri Orri pyytää saada puhua herra hauptmannin kanssa. — On jo ilta; mitä hän tahtoo? — Hän sanoi asiaansa tärkeäksi. — Kutsu hänet sisään. Paavo Orri astui sisään ja pysähtyi ovelle moitteettomaan asentoon. — No, mitä haluaisitte? — Pyydän lomaa, herra hauptmanni. — Oletteko mieletön! Mikä lomanpyynti-aika nyt on, yöllä? — Herra hauptmanni. Minun pitäisi lähteä aamulla varhain, enkä minä tiennyt siitä ennemmin. Sentähden olen uskaltanut häiritä. — Onko teillä tärkeitä syitä? — Omasta mielestäni on… Olen nyt lähes vuoden ollut sotilaana, eikä minulla vielä koskaan ole ollut lomaa. Herra hauptmanni on ilmoittanut komppanialle, että nykyään annetaan 3 viikon lomia vuoron perään niin monelle kerrallaan kuin riittää joukosta. Olen valmis kokonaan luopumaan tästä, jos herra hauptmanni voisi antaa minulle nyt neljän päivän loman. — Ja mihin te menisitte? — Pyytäisin lupaa saada ottaa osaa siihen hyökkäykseen, johon pionierit huomenna viedään. — Mitä hassua! Sinnekö tekee mielenne?… Mutta ajatelkaahan nyt, jos jokainen komppaniani mies tulisi pyytämään samaa lupaa, niin en saattaisi siihen suostua. Enkä voi antaa yhdelle parempaa etuoikeutta kuin toisellekaan. Ilmeisesti hauptmanni oli tullut hyvälle tuulelle, sillä hänen silmänsä loistivat, eikä hänen äänessään ollut tylyä sävyä. — Eihän herra hauptmanni muulloinkaan voi myöntää lomaa kuin joillekuille harvoille. Enkä usko, että tänne tulee kovin moni herra hauptmannia vaivaamaan. Se ei pälkähdä heidän päähänsä ja minä lupaan vaieta. Hauptmanni tarkasteli huvitettuna nuoren jääkärin moitteetonta ryhtiä ja palavaa katsetta, joka hetkeksikään ei väistynyt, vaikka puhujan täytyi kielitaidon puutteessa monesti hapuilla sanoja. — Mutta mistä te tiedätte, onko pionierikomppanian johtaja ollenkaan suostuvainen ottamaan teitä joukkoonsa? — Jos herra hauptmanni antaa minulle loman, rohkenen sen lisäksi pyytää suositusta. — Vai niin. Vai sillä tavalla. Kuinka olikaan nimenne? — Hilfsgruppenführer Orri, kolmannesta joukkueesta. — Ettekö juuri te viikko takaperin tuonut partiomatkalla haavoittunutta toverianne luotituiskun läpi turvaan? — Minä kyllä autoin häntä, herra hauptmanni. — Se oli sotilaallinen teko, nuori mies. — Kuinka vanha te olette? — 21 vuotta. — Siviilitoimenne kotimaassa? — Teknillinen ylioppilas. Hauptmanni mietiskeli vähän aikaa, rummuttaen pöytää sormillaan ja katsoen ulos pienestä ikkunasta. Sitten otti hän kynän ja paperia. Hetkeen ei hämärtyvässä kämpässä kuulunut muuta kuin kynän hiljainen rapina. — Kas tässä. En tahdo teitä estää. Mutta muistakaa, että edustatte komppaniaa, ja myöskin, että te olette lomalla, jolta teidän on tultava takaisin. Ymmärrättekö? — Ymmärrän, herra hauptmanni. — Kello 8 aamulla pionierit lähtevät Zanken asemalle, josta juna vie heidät eteenpäin. Nukkukaa yönne rauhassa, sillä tarvitsette voimaa. Näkemiin, poikani. — Näkemiin, herra hauptmanni! huudahti nuorukainen. Sitten teki hän äkki-käännöksen ja poistui varmoin askelin, hauptmannin seuratessa hänen kulkuaan tyytyväinen hymy huulillaan. Nuori sankari. Sahlessa vietti pionierikomppania yön 24 päivää vasten. Vaikka marssista uupunut miehistö oli asettunut levolle, ei unesta tullut aluksi mitään, vaan keskustelu pyöri kiihkeänä ja sävyä nopeasti vaihdellen hyökkäyksen piirissä. Oli kysymyksessä erään etuvarustuksen hävittäminen, jonka ryssät olivat viimeaikoina rakentaneet ja josta he hävyttömällä tavalla ahdistelivat saksalaisia. Tehtävä oli uskottu I:selle jääkäripataljoonalle ja sen avuksi oli lähetetty suomalaiset pionierit. Paavo Orri käveli yksinään tuuheiden puiden suojassa paperossia poltellen. Toverit olivat häntä pistelleet ja kiusanneet, ei kuitenkaan vakavasti, vaan hyväntahtoisen leikillisesti huomauttaneet hänelle "kaistapäisyydestä". Mutta hän ei tuntenut halua vastata heille, vaan etsi ennemmin yksinäisyyttä. Muuan saksalainen jääkäri tuli hänen luokseen. — Jest lii u vas spitski? kysyi hän. — En puhu enkä ymmärrä ryssää. Mutta tulta minulla kyllä on, vastasi — Mitä? Ettekö ole suomalainen? Jääkäri 27? huudahti toinen kummastuneena, sytyttäen paperossinsa. — Olen kyllä, senhän näette. — Ettekö te kaikki puhu venäjää? Suomihan on venäläinen provinssi? — Ei suinkaan. Se on aivan itsenäinen maa, suuriruhtinaskunta, jonka kanssa ei Venäjällä pitäisi olla mitään tekemistä, vaikka hallitsija onkin yhteinen. Mutta kun Suomella ei ole omaa sotaväkeä, uskaltaa Venäjä meitä sortaa. — Niinkö… Te siis kuulutte oikeastaan venäläiseen sotaväkeen ja olette karanneet tänne? — Karanneet kyllä. Mutta ryssäläisiin joukkoihin emme koskaan ole kuuluneet. — Oletteko kauan ollut rintamalla? — Ei kahta kuukautta vielä. — Oletteko ennen hyökänneet? — Ei koskaan. Saksalaisen hymyssä kuvastihe ylimielisyys. — Jääkärit I tekevät 42:sta hyökkäystään. Syntyi äänettömyys. — Te olette niin hiljainen ja alakuloinen — jatkoi saksalainen. Rohkeasti päälle vaan ja pois turha huoli. Joka kaatuu se kaatuu, eikä sille mitään mahda. Orri ei vastannut. — Teidän toverinne ovat niin kovin hitaita ja vastahakoisen näköisiä. Minä olin aika kuumeessa, kun mentiin ensimäiseen hyökkäykseen. Suomalaiset istuvat haluttomina ja tupakoivat, se ei ole hyvä merkki. Ei ole hyvä jäädä jälkeen, silloin useasti haavoittuu helpommin. Vaikka sydänalaa kiertää, niin pitää painaa vaan, läpi kuulasateen. Eivät ne satu, elleivät ole sattuakseen. — Niin kai se lienee, vastasi Orri yksikantaan. Puhelias saksalainen tuntui jollaintavoin nolostuvan tästä välinpitämättömästä harvasanaisuudesta ja lähti tiehensä. Silloin kömpi Orrikin makuupaikalleen. * * * * * Hyökkäys oli määrätty alettavaksi klo 12 24-25 päivän välisenä yönä. Klo 11,50 seisoi pataljoona valmiina rintasuojuksen takana, vasen siipi sillä tiellä, joka johti Schmardenista Schlockiin. Vallitsi kesäyön hiljaisuus, mutta hämärä oli paljoa tummempi kuin pohjolassa ja taivaalla kiilui tähtiä. Silloin tällöin kuului jonkun yölinnun aavisteleva ja ikäänkuin hätääntynyt ääni, mutta muuten ei mitään. Suomalaiset oli jaettu tasan kullekin komppanialle, ehkäpä senvuoksi, etteivät he tuottaisi häiriötä hyökkäyksen yleiselle kululle. Moni jännittynyt sydän takoi rauhattomasti hiljaisessa yössä, jonka vihollisen valoraketti tuon tuostakin valaisi kirkkaaksi. Jossain sivummalla ryssäin vahtimiehet ampuilivat levottomina. Orri hankasi kaikessa rauhassa rasvaa kivääristään vedellen puhdistusnauhaa edestakaisin piipussa. — Ole toki valmiina, toveri, kuiskasi saksalainen, hänen vieressään. Orri vilkaisi rannekelloaan. — Kahdeksaa vailla vasta ja kellot on tarkistettu, vastasi hän levollisesti. Sitten latasi hän hiljaa kiväärinsä, otti leipäpalan taskustaan ja alkoi nakerrella. Saksalainen, joka jännityksen vallassa odotteli lähtöä, katsoi häneen pitkään. Vihdoin tuli lähtökäsky: — Eteenpäin! Hiljaa ja äänettömästi, ketteränä kuin kissa, saksalainen kiipesi vallin yli. Orri otti hieman vauhtia ja hyppäsi, kättään apuna käyttäen; kuului vain kepeä hupsahdus, kun hän notkeasti putosi toiselle puolen. Kuin hämärä, kiemurteleva nauha liikkui ampumaketju eteenpäin. Vallitsi yhä hiljaisuus. Vain joskus kuului kahahdus tai piikkilanka-esteen heikko räminä, kun miehet hiipivät sen läpi. Vihollinen ei vielä tiennyt mitään, vain vahtimiesten valppautta oli outo äänettömyys omiaan teroittamaan. Hiki alkoi virrata otsalta alas ja sydänalassa tuntui omituinen ahdistus. Aivot tuskin synnyttivät mitään selkeitä ajatuksia, mutta aistit olivat sitä herkemmässä vireessä. Jo alkoi ryssäin valli hämärästi näkyä. Matkaa oli tuskin puolta kilometriä enää. Yhtäkkiä kuului muutamia hätäisiä laukauksia. Sitten tuntui hornan kita aukeavan ja hiljaisuus särkyi yhdeksi ainoaksi jylinäksi, paukkeeksi, ulvonaksi, rätinäksi. Granaatit vonkuivat, shrapnellit pihisivät kuin kissat, kuularuiskujen luotisade kulki kuin raekuuro ylitse, miinojen järeät kumahdukset saivat maan vapisemaan. Ja kaiken yli kuului terävä, käskevä hyökkäyshuuto, toistuen pitkin linjaa, miehestä mieheen: — Eteenpäin — mars mars! Tuli näkyviin suomalaisten juoksukunto. Huomattavasti he joutuivat toisten edelle, ikäänkuin ryhmänjohtajien paikalle, muistamatta, että se oli oikeastaan väärin. Ja se oli heille onneksi. Granaatit, shrapnellit, kuularuiskun lyijysade lensivät kuin synkkä pilvi heidän ylitseen tai eteensä ja tuntui siltä kuin olisivat ryssäin ammukset suorastaan väistäneet heitä. Orri syöksyi eteenpäin kivääriään lujasti puristaen, silmät teräviksi synkentyneinä. Suuri granaatti lensi vonkuen aivan lähelle. Humahdus iskiessä maahan! Räjähdys!… Saksalainen ryhmäpäällikkö viskautui pari metriä ilmaan, pyöri hetken aikaa huimasti ympäri, ikäänkuin tuulenkela, kädet ja jalat harallaan. Sitten putosi hän maahan muodottomana möhkäleenä, savun ja tomupilven ympäröimänä… — Asemiin! kuului terävä huuto kymmenkertaisesti toistuen. Jääkärit painuivat pitkäkseen kuin luodin kaatamina. Ja nyt he huomasivat saksalaisten toverien tottumuksesta johtuneen etevämmyyden. Verrattomalla huomiokyvyllä ja ihmeellisellä vaistolla nämä osasivat silmänräpäyksessä valita itselleen suojapaikan, eteensä kiven, kannon, ruohoturpeen, mättään. Pienintäkin maan syvennystä he käyttivät hyväkseen, suomalaisten maatessa kutakuinkin avoimina vihollisen tulelle. Mutta suomalaiset kulkivat edellä! Kun taistelusta lähetettiin raportteja niin suomalaisista niissä puhuttiin, suomalaiset olivat jo siellä ja siellä. Nämä hiljaiset miehet, joiden veltonnäköinen tyyneys oli saksalaisia arveluttanut, näyttivät nyt luonteensa toisen puolen ja synkässä kiihkossaan herättivät miltei kauhua. Jo ehdittiin vihollisen piikkilanka-aitojen eteen. Orri, jolla ei ollut lankasaksia, makasi hikeä pyyhkien ja tuon tuostakin ampuen eräässä suojaisessa syvennyksessä. Ketju oli taaskin jäänyt jälkeen, sitä ei hän syöksy-innossaan ollut huomannut… Jo puuhaili tumma varjo lähettyvillä. Orri ryömi hänen luokseen: suomalainen toveri näkyi olevan. — Anna tänne sakset, olethan jo aivan uupunut. Toinen kääntihe selälleen ja makasi minuutin ajan hengästyksestä puuskuttain, Orrin katkoessa lankaa raivoisalla vauhdilla. Muutaman kymmenen metrin päästä sylkivät vihollisen kuularuiskut ja kiväärit luoteja, mutta tykkitulesta ei enää ollut vaaraa, se lensi yli. — Pistimet kiinni! Rynnäkköön! Hirveän hurraan kaikuessa syöksyivät suomalaiset ja saksalaiset vihollisen varustukseen. Suurin osa ryssiä oli jo lähtenyt käpälämäkeen, mutta toiset taistelivat vielä vimmatusti. Vallitsi kauhea sekasorto: rikki-ammutuita kämppiä, kuolleita, haavoittuneiden voivotusta, murhan mäiskettä. Melkein kauhistuen saksalaiset katselivat, millä hirveällä raivolla suomalaiset upottivat pistimensä perivihollisensa ruumiisiin. Orri oli joutunut taaskin edelle. Hänen pistimensä, vaatteensa, kätensä, vieläpä kasvonsakin olivat hyytyvässä veressä ja hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet. Kun hän katsoi taakseen mitä toiset puuhailivat, huomasi hän erään saksalaisen joutuneen kolmen ryssän ahdisteltavaksi. Muuan vihollisista asettui juuri pistintaistelijan kyyristyneeseen asentoon ja terä jo välähti… Silloin Orri laukaisi ja riensi juoksujalkaa paikalle… Luoti oli sattunut. Hirveä nyrkinisku sivulta kaatoi toisen ryssän maahan; leuka näytti menneen sijoiltaan ja paksu kieli puristui esiin irvillään olevien hampaitten raosta… Kolmas heitti kiväärinsä, nosti kätensä ja sammalsi vapisevin äänin: — Tavaritsh, tavaritsh! Orri vilkaisi saksalaiseen ja tunsi sen komppanian varavääpelin, jonka riveihin hän oli joutunut. Vääpeli oli saanut shrapnellin luodin läpi reitensä ja latasi rauhallisesti parabellumiaan, toverillisesti kiittäen suomalaista. Juuri silloin pamahti laukaus läheisestä ryssän kämpästä. Orri kiljahti ja hypähti syrjään. Kuin salama tempasi hän pistoolin vääpelin kädestä ja syöksyi kämppää kohti. Hän kiskaisi oven auki ja perääntyi samalla itse syrjään — juuri parahiksi väistääkseen piston, joka oli niin voimakas, että antaja horjahti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaatui hän maahan Orrin luodin lävistämänä… Hirveästi karjaisten ryntäsi nuorukainen sisään. Kaksi ryssää seisoi valjuna seinällä, molottaen jumalan apua. Orri otti heidän aseensa ja kuljetti heidät mukanaan vääpelin luo, jolle hän antoi pistoolin takaisin. Vasta silloin jouti hän katsomaan kättään: luoti oli lävistänyt lihaksen olkavarresta, ollenkaan koskematta luuhun. Iloisin mielin sitoivat saksalainen vääpeli ja suomalainen sotilas toistensa haavat, kolmen vangin katsellessa heidän työtään. — Tunnissa oli hyökkäys suoritettu ja ryssän etuvarustus hävitetty määräyksen mukaisesti. Voittoisa pataljoona vetäytyi takaisin reippain mielin. Moni oli kyllä kaatunut, moni vaikeasti haavoittunut, mutta suomalaisia oli jälleen seurannut hyvä onni: heillä ei ollut raskaita tappioita. Heidän sairassotilaansa, jotka täällä saavuttivat ikuisen maineen, kantoivat etupäässä saksalaisia turvaan. Takaisin palattaessa muodosti muuan ryhmä mielenkiintoisen näyn. Jääkäri Orri komenteli kolmea vankia, jotka kantoivat hellävaroen haavoittunutta saksalaista vääpeliä. — Suomalaisilla oli vain yksi kuollut, yksi kadonnut ja kymmenkunta haavoittunutta. Mutta saksalaisten käsitys oli kokonaan muuttunut pohjolan miehistä. "Toveri, toveri", sanoivat he loistavin silmin. He antoivat napamaan miehille voileipää, huvitettuina toisten ruokahalusta, he tarjosivat heille tupakkaa, marmelaatia, kaikkea hyvää, he puristelivat heitä käsistä, nauraen kuunnellen ryssän pommitusta, joka yhä oli suunnattu tyhjää ja hävitettyä etuvarustusta kohti. * * * * * Heinäkuun 27 p:nä suomalainen komppania oli saapunut Schlampeen ja odotti junaa, jonka piti viedä heidät kotiin. Kiväärit oli asetettu yhteen ja joukko parveili sivummalla vilkkaasti jutellen ja tupakoiden. — Hilfsgruppenführer Orri! kuului äkkiä terävästi. — Täällä! vastasi nuorukainen ja riensi juoksujalkaa, toisella kädellään sidottua olkavartaan tukien saksalaisen upseerin luo. — Te puhutte saksaa? — Auttavasti. — Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja haluaa teitä puhutella. Upseeri jätti Orrin etuhuoneeseen, mutta oven läpi kuului ilmoitus: — Der finnische Hilfsgruppenführer zur Stelle. Excellenz! Ovi avattiin ja Orri astui sisään. Huoneessa oli 29 Landwehr-prikaatin komentaja v. Wynecken, I. jääkäripataljoonan päällikkö ja pionierikomppanian johtaja. Prikaatikenraali silmäili hetken aikaa terävästi ja vaieten tulijaa. Nuorukainen kesti katseen värähtämättä, moitteettomassa asennossa seisten. — Te olette hilfsgruppenführer Orri, 27. jääkäripataljoona II:sta komppaniasta? — Niin olen, Teidän ylhäisyytenne. — Minulla on teistä kaksi raporttia. Toinen on komppaniapäälliköltänne, hauptmanni v. M:ltä, joka anomuksenne perusteella pyytää pionierikomppanian päällikköä ottamaan teidät mukaan hyökkäykseen. Toinen on varavääpeli T:ltä, joka pataljoonan komentajalle on ilmoittanut pelastuneensa teidän avullanne. Selonteko on teille hyvin edullinen; tahdotteko itse kertoa siitä tarkemmin. — Minä huomasin, että muuan venäläinen aikoi pistimellään tappaa haavoittuneen ja ammuin ryssän, siinä kaikki Teidän Ylhäisyytenne. — Ilmoituksen mukaan te sitäpaitsi löitte käsin toisen ryssän maahan, ammuitte kolmannen ja otitte kaikkiaan kolme vankia. — Niin tein, Teidän Ylhäisyytenne. — Minä tunnustan teidät soturiksi, jonka Suomi ja Saksa kunnialla lukee riveihinsä. Komppaniapäällikkönne ei ole erehtynyt suostuessaan harvinaiseen pyyntöönne, joka myöskin puhuu puolestanne. Olette kunniakkaasti edustanut komppaniaanne ja minä onnittelen päällikköä, jolla on sellaisia miehiä. Nuorukainen seisoi vaiti ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat yhtä levollisina ylhäistä miestä. — Halusitteko niin otteluun? kysyi kenraali kevyemmin. — Teidän Ylhäisyytenne. Me suomalaiset olemme nuorta väkeä, kiihtyneinä lähteneet isänmaastamme. Kokeneena soturina Teidän Ylhäisyytenne kyllä tietää, että odottaminen on sotilaalle vaikeampaa kuin toiminta. — Se on oikein. Nuorena veri kuohuu. Minä olen tyytyväisenä saanut nähdä, kuinka rajusti se kuohuu suomalaisten tyynen ja hidasleimaisen pinnan alla. Lukuisia suurta urhoollisuutta todistavia tekoja on kerrottu minulle kansalaistenne suorittaneen, eikä ainoatakaan pelkuria ole mainittu. Se herättää minussa lämmintä myötätuntoa teitä ja teidän suurta asiaanne kohtaan. — Mitä persoonallisesti teihin tulee olen kirjoittanut hauptmanni v. M:lle kirjeen, jossa olen selittänyt, mistä syystä pyytämäänne 4 päivän lomaa on täytynyt pidentää. Saatte viedä sen itse perille. Sotilaallisessa asennossa otti Orri kirjeen vastaan ja kätki sen huolellisesti poveensa. — Te olette haavoittunut. Onko haavanne vaikea? — Luuhun ei ole sattunut. Minä sain jättää tornisterini kuormastoon ja toivon jaksavani toisten mukana, vaikka kyllä olen hiukan huonoissa voimissa. Ylhäinen sotapäällikkö vaikeni ja katseli hetken aikaa nuorukaisen levollisia kasvoja, ilmeisesti hyvillään siitä, ettei suomalainen ollut kerskunut, sanonut: "mitätön naarmu vain, Teidän Ylhäisyytenne", tai jotakin sentapaista, kuten rohkeat miehet tavallisesti tekivät. — Toivon teille menestystä urallanne. Puristakaa kättäni, nuori mies. * * * * * Ennenkuin pionierikomppania astui junaan, piti prikaatin komentaja kauniin puheen. Hän kiitti suomalaisten urhoollisuutta, mainitsi myötätunnolla heidän isänmaallisesta suurajatuksestaan, valitti, ettei hänellä ollut iloa kauemmin pitää komppaniaa komentonsa alaisena, mutta sanoi toivovansa uusia taisteluita meikäläisten mukana ollen. Kohotetuin mielin lähti komppania kotiin, Missen rannalle. Ihmisten ilmoille. Korkoraudat napsahtivat yhteen ja komppaniapäällikön asunnon ovella seisten jääkäri Orri sanoi: — Ilmoitan palanneeni lomalta, herra hauptmanni. Hauptmanni, jonka korviin suomalaisten kunnostautuminen taistelussa jo oli ehtinyt, nousi hyvätuulisen näköisenä. — Lomalla käydään virkistymässä, poikani. Te palaatte haavoittuneena. Minkätähden ette ole mennyt sairaalaan? — Haavani on kovin lievä, herra hauptmanni. — Ettehän te täällä voi kuitenkaan tehdä mitään. Nuorukainen ei vastannut ja päällikkö jatkoi: Olisi viisainta levätä, naarmustakin voi koitua ikävyyksiä. — Minun tulee ikävä siellä, herra hauptmanni. Mitä! Sotilaan ei koskaan ole ikävä, ettekö sitä tiedä? Syntyi äänettömyys. Sitten ojensi nuorukainen päällikölleen kirjeen. — Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja on antanut minulle tämän herra hauptmannille tuotavaksi. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin paperin hiljainen kahahtelu päällikön kääntäessä lehtiä. — Hyvä on, poikani. Te tulette saamaan rautaristin ja minä ehdotan pataljoonan komentajalle teidät ylennettäväksi. Saatte mennä. Mutta Orri viivytteli yhä ja näytti epäröivän. — Onko teillä vielä jotakin? — Herra hauptmanni. Olen kuullut, että Suomeen lähetetään näinä päivinä suurempi määrä etappimiehiä. Anon, jos mahdollista, päästä mukaan. — Vai niin. Te olette mielestänne tehnyt tarpeeksi ja haluatte vetäytyä laakereillenne. Sitä en odottanut. Värihäivähdys kiiti yli nuorukaisen otsan, ruskeat silmät välähtivät ja niiden katse suuntausi niin pistävänä päällikköön, että tämä jollaintavoin nolostui. Mutta mitään ei nuorukainen sanonut. Vihdoin jatkoi hauptmanni keveämmin, ikäänkuin sovittaen. — Kyllä tiedän, ettette väistä tappelua. Ettekö viihdy rintamalla? — Herra hauptmanni tietää paremmin kuin minä minkälainen rintama tämä on. Vetoan Hänen Ylhäisyytensä von Belowin sanoihin: tarkastaessaan pataljoonaa hän jo keväällä ilmoitti, että Saksa on meitä säästääkseen asettanut meidät rintama-osalle, jossa hyökkäys tuskin tulee kysymykseen. En halua toimettomana odottaa ryssien pommeja niskaani. Olen nuori ja tahdon vaihtelua. Ja luulisin Suomessa voivani enemmän tehdä asiamme hyväksi. — Mutta tehän olette haavoittunut. — Juuri siksi olen sopimaton rintamalle. — Tiedättekö, suurin osa tovereistanne haluaa samalle matkalle? — Heillä on oikeus puhua puolestaan. Herra hauptmannilla on ratkaisuvalta. — Minä mietin asiaa. Nuorukainen teki salamannopean käännöksen ja poistui. * * * * * Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin Untolan kämpässä juhlaa. Jääkärit Orri ja Storm, molemmat kämppäkuntaan kuuluvia, olivat saaneet komennuksen huomisaamuna matkustaa Berliniin ja pitivät nyt lähtijäisiä, tuhlaten viimeiset roponsa. Verannalle oli asetettu kaksi pientä pöytää rinnakkain. Niiden ympärillä istui kymmenkunta iloista sotilasta lakkiset "trinkpekkerit" edessään. Keskellä upeili yksi rommi ja yksi viinipullo, ja ilo välkkyi napamaan miesten silmistä, kun he kesäisenä iltana, keskellä soista erämaata, olivat nousseet uhraamaan viinin jumalalle. Vaikka kevyt leikinlasku liikehti monine käänteineen pinnalla, niin syvemmällä kyti kaipaus, joka miltei kateellisella myötätunnolla puhkesi onnentoivotuksiin niille kahdelle, jotka kohtalo oli pian johdattava toisille teille: kotimaan rakkaille seuduille. — Orri oli vakava ja vetääntyi jo varhain kämppään haavaansa valittaen. Vuoteellaan lojui hän kuitenkin nukkumatta, silmät tuijotukseen auenneina ja aivot ajattelusta kiihdyksissä. Tämä etappihomma lupasi tulla suurenmoiseksi. Miehiä lähti aluksi noin parisenkymmentä ja näiden oli määrä tehdä uusille rekryyteille tiet Suomesta Saksaan selviksi ja innostaa poikia matkalle. Kenties syntyisi toinen pataljoona, kenties kokonainen suomalainen rykmentti. Ja silloin! — Tosin kuului pessimistien vastaväitteitä. Rintamalle oli lähdetty niin valoisin toivein ja innostuneina. Hyökkäyksen Pietaria kohti luultiin alkavan heti, mutta nyt saatiinkin maata tällä keltavetisellä, epäterveellisellä suolla nälässä ja ikävässä. Oliko Saksa heikentynyt? Uhkasiko sitä ja samalla jääkärien suurta asiaa tappio? Ja — kuiskailtiin — tahtoiko Saksa lisää suomalaisia, voidakseen käyttää heitä kiertävänä hyökkäysjoukkona, jonka epätoivoinen raivo masentaisi ryssäin vastustuksen? — Mutta ei. Suureksi ja uljaaksi piti jääkärien joukon kasvaa, sellaiseksi, että se kykenisi herättämään koko maailman huomion, kykenisi yksin voittamaan taisteluita ja ajan tullen puhdistamaan isänmaansa vainoojista. Mitä merkitsi tämä kourallinen miehiä? Heitä mainittiin vain huimapäiksi seikkailijoiksi. Kymmeneen tuhanteen oli rivien sankennuttava. Silloin olisi leikki kaukana. — Yhä kiihkeämpiä mielikuvia syntyi haavoittuneen aivoissa… Ulkona vallitsi kesäyön tyyni rauha, verannalla "skoolattiin" läkkimukeilla ja iloinen kuoro, joka hetkeksi oli keventynyt ja irtautunut todellisen elämän vakavuudesta lauloi raikuvin äänin: Eihän se Saksan keisari tiennyt, hippala hippan, hippan pila pala! Eihän se Saksan keisari tiennyt tyttöjen ikävästä. Koska se kutsui hurjimmat pojat, hippala hippan, hippan pila pala! Koska se kutsui hurjimmat pojat joka pitäjästä. Vaikea matka. Pohjanlahdella, Holmön saaren koillispuolella keinui aalloilla pieni vene. Se oli lyhyt ja pyöreä, sitä mallia, jota kalastajat sanovat jollaksi, ja sitä kuljetti pieni, keskilautaan pystytetty purje. Veneessä istui kaksi nuorukaista. Toinen oli hoikka ja pitkäkasvuinen "pommari", jääkäri Storm, toinen etappimies Orri. Purje lepatteli hiljalleen aamutuulessa ja pursi lipui keveästi pienillä aalloilla. Näin oli Tukholmassa päätetty: Pommarien, jotka kuuluivat Saksan amiraaliesikunnan palvelukseen ja joita johti Sankariksi kutsuttu, Tukholmassa asuva hauptmanni, oli hinnalla millä tahansa saatava muuan "kapsäkki" Uuteenkaarlepyyhyn. Etappimiesten taas oli toimitettava tärkeä kirje Helsinkiin. Pohjoiset postitiet ja kulkureitit olivat tilapäisesti tukossa, eikä enää myöskään uskallettu Holmöstä Vaasaan moottoriveneellä, sillä rannikolla risteili tuhkatiheään venäläisiä vartioaluksia. Muutenkin oli liikkuminen Suomessa tullut kovin vaikeaksi ja vaaranalaiseksi. Etappimiehet olivat ottaneet kaksoiskappaleen kirjeestä, ja toinen päätettiin lähettää pohjoista tietä, toinen suoraan Merenkurkun yli. Siten oli toivoa ainakin yhden joutumisesta perille. Orri ja Storm lähetettiin veneellä; edellisellä oli huolena kirje, jälkimäisellä kapsäkki. Määränä oli purjehtia Helsingkallanin etelä- ja Stubbenin pohjoispuolitse siihen syvään lahteen, joka pisti Munsalaan saakka; täällä oli tietty mies auttajana ja hänen huostaansa tuli jättää vene. Storm, joka vuosikausia oli liikkunut saaristossa ja tarkasti tunsi seudun, otti kompassin mukaan suunnatakseen aluksen määräpaikkaan, ja niin oli nuorukaiset passitettu Uumajaan, josta lähtö oli tapahtunut. * * * * * — Eihän tästä tule mitään, nyt tyyntyy kokonaan, sanoi Orri, maaten veneen kokassa ja sytyttäen paperossiaan. Storm istui selkäkenosillaan, peräsin kainalossa, eikä vastannut. Hänen neliskulmainen naamansa oli pahantuulisen näköinen ja pystynenä oli nyrpällään. — Jos me näin hiljaa tulemme Suomen rantaan, niin johan meidät hitto perii. Kuvittelepas vain, että ryssän vahdit meidät huomaavat. Mihin pääsemme heidän käsistään? Minunkin on vielä olkavarteni kipeä, joten soutamista ei kannata ajatella. Kun toinen yhä vaikeni, jatkoi Orri ikäänkuin kiusotellen. — Silloin on sinun kapsäkkisi ensimäisenä heitettävä mereen. Se on vaarallisin. — Entä sinun kirjeesi? sähähti Storm. — Yhtä varma hirttonuora sinulla on taskussasi. — Mutta sitä ei löydä kukaan. Et edes sinäkään, vaikka tiedät sen minulla olevan. — Oho, jopa olet varma asiastasi. Sanoppa, mihin sen kätkit? — Kaulukseeni. Kangas on kaksinkertainen. Minä ratkotutin sen auki, pistin varta vasten sopivan muotoiseksi tehdyn kirjelapun väliin; sitten neulottiin kaulus ehjäksi ja tärkättiin. — No luulisipa sen säilyvän… Mutta eiköhän me haukata hieman. Tuuli peijakas tyyntyy kokonaan, eikä tässä siis ole muutakaan tekemistä. Perämies kaivoi selkäreppunsa penkin alta ja veti sieltä ensimäiseksi kaksi litran pulloa. — Katsopas, tästä saat, jos meritauti pyrkii. — Konjakkia ja maitoa! Kas vaan! Muistit ottaa maitoa mukaasi, sitä minä en ajatellut. — Sinulla ei tietysti ole vettäkään. — On toki. Niin tyhmä en sentään ole. — Hyvä. Mutta ei tämä maitoa ole, vaan puhdasta kermaa. Siihen kun tipahuttaa konjakkia sekaan niin kelpaa elellä. Nuorukaiset tekivät kelpo voileivät ja alkoivat pureskella hyvällä halulla. — Ilma on ihmeen painostava. Varmaankin siinä on ukkosta, mutisi Tosiaankin lakkasi tuuli ihan kokonaan. Purje riippui unisena ja lerpallaan, mainingit loiskuivat hiljaa veneen kylkiin. Aurinko paahtoi hautovan kuumasti ja taivaankansi oli omituisen raskaan ja polttavan näköinen. Puolen päivän tienoissa kohosi näköpiiriin uhkaava, paksu ja tumma pilvenmöykky. Meren pinta synkkeni, tummia vihureita alkoi nopeasti kiitää sen yli, ja vene kulki hyvää vauhtia. Sitten puhkesi raju ukonilma. Avaruus tuntui repeilevän yhä uusiin häikäiseviin salamoihin ja kumea jylinä muistutti tykkien ääntä sotarintamalta. Alkoi sataa, ensin raskaasti tiputellen, sitten rankasti, taivaan täydeltä; meri möyrysi vaahtopäinä ja tuuli tuntui muuttavan suuntaa. Mutta yhä tehtiin matkaa. Kun sade oli lakannut, tyyntyi ilma jäilleen miltei täydellisesti ja kiikarilla katsoen saattoivat pojat erottaa korkean tornin näkörannassa. Varmaankin oli se Helsingkallan. Mutta vähitellen muuttui sää tavattoman koleaksi. Harmaita, repaleisia pilviä kiiti huimaa vauhtia taivaalla. Tuuli alkoi puhaltaa tasaisesti, yhä voimakkaammaksi kasvaen, ja muutti suuntaansa epäedullisesti, tullen koillisesta. Vaikka oli kesä, tunkeutui se kastuneiden vaatteiden läpi viiltävän kylmänä ihoon ja sai nuorukaiset vilusta vapisemaan. Sitäpaitsi oli vielä eteenpäin pääsy sangen vaikeata, kun oli purjehdittava miltei suoraan vastatuuleen. Storm veti konjakkipullon taskustaan ja ryyppäsi. — Nyt tämä on paikallaan, sanoi hän. — Nappaapas tuosta, niin veresi alkaa kuumeta. Orri otti ainoastaan vähän ja varovaisesti. Mutta tuuli yltyi yhä ja aallot kasvoivat vaarallisen korkeiksi. Ehtimiseen syöksähti vaahtoinen harja veneeseen, joka muutenkin mielellään "ryyppäsi". Pojat uhmailivat pitkän aikaa, mutta lopulta oli heidän kuitenkin alistuttava. Purje laskettiin alas, vene käännettiin myötätuuleen ja sai valtoimena ajelehtia aalloilla, jotka veivät sitä Kurkun suuntaan koillisesta lounaiseen, painaen yhä enemmän ja enemmän Ruotsin puolelle. Nuorukaiset eivät enää tienneet, missä he olivat. Ympärillä näkyi vain toivoton, harmaa taivas ja lyijynkarvainen meri, jonka hämärtyvästä synkkyydestä aaltojen valkeat kuohut pistivät terävinä silmään. Heitä alkoi tavattomasti viluttaa, sillä he olivat läpimärkiä ja viima tuntui yhä kylmenevän… — Jos tätä kestää, niin me löydämme itsemme Tukholmasta, sanoi Orri oli painautunut kokkaan ja poltti paperossiaan, jonka hän vaivoin oli saanut sytytetyksi puolikastuneilla tikuillaan. — Kuulepas mies, onko repussasi tikkuja? kysyi hän. — Ei ole. Jukraviti ei olekaan! Onko sinulla? — Minulla oli neljä laatikkoa, mutta tungin ne lähtiessämme taskuuni. Nyt niistä on suurin osa pilalla ja toiset tietysti yhä imeytyvät kosteiksi. Sitten meihin "köhä" tulee, jos saamme täällä värjötellä ilman tupakkaa… Annappas nyt sitä pulloasi. — Tässä on veikkonen molemmat. Maistahan. Ne käyvät hyvin yhteen. Pojat murjottivat pitkän aikaa ääneti. Mutta Storm, joka tuon tuostakin ryyppäsi, alkoi tulla yhä iloisemmalle päälle ja hyräili itsekseen. Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, kaivoi lompakon taskustaan ja etsi sen kätköstä pahvipalaselta näyttävän levyn: se oli ohut tulitikku-vehje, tuollainen, joka sisältää kymmenkunta litteätä tikkua ja jota on hyvä pitää liivintaskussa. Hän nosti sen korkealle ilmaan ja alkoi puhua. — On hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki yksilön huomio on kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan, yhteen ainoaan pisteeseen. Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun matkaa aavaa lakeutta tai rannatonta meren selkää, tuulen tuivertaessa, myrskyn mylviessä, pistää tupakkaa piippuunsa, eikä ole muuta kuin yksi ainoa tulitikku… Muistatko sitä? — Et saa enää ryypätä. Sinä tulet humalaan, sanoi Orri, jonka omillakin poskilla veri punersi. Storm naurahti välinpitämättömästi. — Minua ei yhtään viluta enää. Tuuli on kuivannut vaatteet, ainakin etupuolelta ja konjakki on ne lämmittänyt. Minusta on saman tekevää, vaikka vaeltaisimme näin tuomiopäivään saakka. Kunhan ei tuo peijakkaan aalto ehtimiseen heittäisi vettä niskaani… Nytkin! Huh! — Anna pullo tänne nyt, muuten tässä käy hullusti vielä. — Tästä tämän saat. Mutta suotta sinä pelkäät. Ei tällaisessa ilmassa päihinsä tule. Ja nuori saaristolainen alkoi laulaa, huolettomana, täyttä kurkkua, kuin huviretkellä ainakin. Myrsky ärjyi ja pauhasi. Vene keikkui aalloilla mitättömänä kuin palko. Mutta nuorukaisissa ei voinut huomata huolestumisen merkkiäkään, vaikka he ajelehtivat rannattomalla ulapalla, ollenkaan tietämättä, mitä tulevaisuus kätki verhoihinsa. * * * * * Ilta jo hämärsi, kun taivaanrannalla, oikealla, alkoi vilkkua valoa ja epäselvästi häämöttää kapea torni, kuin seiväs. — Mikä se lienee? Ritgrund ehkä? Mutta eihän hitossa! Eihän se siltä puolen voi näkyä, silloin olisimme Vaasan saaristossa. Storm otti kompassinsa. — Se ei voi olla muu kuin Gadden, sanoi hän, ojentaen kaukoputkensa. — Tosiaankin, sehän se on. Olen näkevinäni saaria oikealla. Nyt, veikkonen, alkaa koetus, pääsemmekö sinne vai ei. Jos me ajaudumme ohitse, niin silloin kyllä merta riittää, vaikka Saksanmaalle saakka. Rohkeasti nosti hän purjeen ja käänsi laitatuuleen. Pieni vene vapisi kuin haavanlehti ja kiiti huimaa vauhtia eteenpäin. Yhtämittaa loiskahti vettä yli reunan, yhtä mittaa ajoi Orri sitä ulos, tuulen puoleisella reunalla istuen. Toisinaan tuntui käsittämättömältä, että vene pysyi pystyssä, mutta Storm hoiti järkähtämättömällä päättäväisyydellä peräsintä, jonka varteen hänen kätensä olivat pusertuneet niin lujasti, että rystyt kuulsivat valkeina. Orrin tuli hiki. Haavoittunutta käsivartta alkoi pakottaa, mutta hän teki työtään hammasta purren, sanomatta mitään. Vihdoin rupesi hän vapisemaan, eikä enää jaksanut. Storm laski hiukan enemmän myötälaitaan ja huusi tiukasti, otsa rypyssä. — Ryyppää, hitto vieköön! Tai tee mitä haluat, mutta sinun on nyt kestettävä. Orri otti pitkän siemauksen ja ryhtyi jälleen työhönsä, kasvot valjuina, hien valuessa otsalta alas. — Hetkinen vielä. Näethän, kuinka lähellä olemme. Kun sinä pystyisit tähän toimeen, niin minä koettaisin auttaa sinua, sanoi Storm, ääni väsymyksestä heikkona. — Kyllä kestän, mutisi Orri kumartuneena vettä mättämään, likomärkänä ja uupuneena. — Vihdoin päästiin saaren suojaan. Airot otettiin esille ja laulaen souti Storm rantaan, vaikka hänen kasvonsa olivat perin kurjan ja nääntyneen näköiset. Rannalla seisoi kaksi henkilöä, jotka ihmetellen olivat seuranneet nuorukaisten kulkua. — Entä kapsäkkisi? Saarellahan on tulli, kysyi Orri levottomana. — Olkoon vaikka kaksi, mutta ei sitä nyt hellitetä, vastasi pahasisuinen saaristolainen. Sitten huusi hän maallaolijoille. — Tämähän on Gadden, eikö niin? — On kyllä. — Saammehan teillä kuivata vaatteemme? Tuuli ajoi meidät ulapalle, jossa hieman väsyimme ja kastuimme. — Tehkää hyvin ja käykää sisään vaan. * * * * * Yöllä tuuli hiukan tasaantui ja tyyntyi, ja aamupäivällä lähtivät pojat jälleen matkalle. Heidän ei kuitenkaan onnistunut päästä riittävän ylös vastahankaan ja muutaman kerran turhaan luovittuaan he päättivät laskea Vaasan saaristoon, noustakseen mannermaalle sen pitkän niemen kärkeen, joka Vaasan pohjoispuolella pistää syvälle Pohjanlahteen. Muutaman tunnin purjehduksen jälkeen alkoivat Wal-saaret näkyä kaksine tornineen, sitten Ritgrund, vihdoin suuri Björkö. — Vene saa nyt jäädä jumalan nimeen, sille ei voi mitään, sanoi Storm. — Ja kapsäkki on jätettävä jonnekin saareen. Enhän minä jaksa sitä kanniskella pitkin metsiä. Täytyy yrittää jälestäpäin noutaa, senhän luulisi olevan helppoa. Orri oli perin väsyneen ja kurjan näköinen. Haavoittunutta käsivartta pakotti, se oli eilen liikaa rasittunut. Björkön lähettyvillä näkyi punainen mökki pienellä saarella. — Tuon kalasaunan minä tunnen ja sen permannon alle me kaivamme kapsäkin, jatkoi Storm. — Levätään samalla yöhön asti. Emme kuitenkaan uskalla maihin ennenkuin yhden, kahden ajoissa. Kättänikin pyrkii pakottamaan, vastasi Orri. — Levätään vaan. Pieni, harvinaisen siisti kalasauna oli tyhjä. Nuorukaiset tekivät tulen takkaan ja ryhtyivät kätkemään kapsäkkiä. Lattiapalkit irroitettiin, kaivettiin kuoppa, kapsäkki pistettiin sinne, peitettiin mullalla, sitten pantiin palkit paikoilleen. — Nyt voimme keittää teetä, minulla on mukanani, sanoi Storm pyyhkien hikeä kasvoiltaan. — Sst! Orri seisoi hiljaa, jännittyneen näköisenä ja kuunteli. — Olin selvästi kuulevinani moottorin sätkytystä, sanoi hän kuiskaten. Sitten hän avasi oven ja riensi ulos, Stormin seuratessa kintereillä. Kaikki oli kuitenkin rauhallista; navakka tuuli vain suhisi saaren puissa ja laineet vyöryivät kohisten rannalle. Rauhoittuneina pojat palasivat kämppään. Orri heittäysi leveälle seinäpenkille pitkäkseen ja Storm puhalteli valkeata. — Tokkohan tässä saunassa on majaillut muita meikäläisiä. Nimiä ja vuosilukuja on kyllä seinät täynnä, mutta ota niistä selvä… On tätä väliä kyllä vaellettu, talvella suksilla ja potkurilla, kesällä moottoreilla ja purjeveneillä ja nyt vielä me tällä pahanpäiväisellä jollalla. Olisinpa halukas tietämään, kuinka suuri prosentti Merenkurkun vesissä on jääkäripoikain tuskan hikeä. Tuli humisi viihdyttävästi ja vesi höyrysi padassa. Orri puhalteli sankkoja savuja penkillään ja näytti perin tyytyväiseltä… Salaman nopeudella aukeni ovi. Revolvereja ojentui nuorukaisia kohti, neljä miestä syöksyi sisään, kaksi edellä, kaksi taampana ja kamala karjaisu pani saunan seinät vapisemaan. — Kädet ylös! Vaistomaisesti nostivat nuorukaiset kätensä ja Orri nousi penkiltä. — Keitä te olette ja mitä te täältä haette? kysyi yksi tulijoista ruotsiksi. Toiset kolme olivat ryssäläisiä sotilaita. — Me olemme Björköläisiä. Olemme kalastamassa, vastasi Storm oivallisella saaristolaisruotsilla. Orrin terävä katse kiintyi synkkänä kysyjään, kurjaan suomalaiseen, joka oli myönyt itsensä ryssäin kätyriksi. — Vai niin, valehtelijat. Entä pyydyksenne? — Tietysti meressä. — Näyttäkää taskunne! karjaisi tulkki. — Kyllä tiedän, keitä te olette, konnat. Hän kääntyi Stormin puoleen, jättäen kaksi ryssää vartioimaan Orria, joka yhä seisoi alallaan, kädet koholla ja levollisen näköisenä. Mutta yhtäkkiä Orri tavattoman nopeasti kyyristyi. Ryssän revolveri paukahti, mutta hukkaan, samassa makasivat he kumpikin maassa hirveiden nyrkiniskujen pökerryttäminä Storm, joka huomasi, mistä oli kysymys, hyppäsi ketterästi sivulle, ja seuraavana hetkenä oli häntä lähinnä seisoneen ryssän rinnassa puukko, kädensijaa myöten uponneena. Toinenkin laukaus pamahti. Sen oli ampunut suomalainen ryssäin kätyri. Sitten kolmas ja kätyri makasi maassa pää Orrin parabellumin luodin lävistämänä. Nopeasti kääntyi Orri maassa makaavien ryssien puoleen, mutta toinen oli tainnoksissa, toinen taas kädet koholla, armoa rukoilevan näköisenä. — Tapa pois saatana! kähisi Storm kiihdyksissään. Kainaloni läpi ampui tuo kätyri riiviö, mutta ei ole tainnut ihoon osua. — Antaa raukan jäädä, sanoi Orri tyynesti, ottaen ryssältä revolverin. — Mutta nyt ulos, muuten niitä on koko komppania niskassamme… Sanoinhan minä, että moottori sätkytti jossakin. Nyt se on haettava käsille, varmaankin se on tuolla, metsän peitossa. Nopeasti, mutta samalla varovasti nuorukaiset hiipivät pienen metsikön läpi. Ja aivan oikein: siellä kelletti moottori, jota vartioi solttupoika, kivääri kädessä. Uskomattoman näppärästi Orri hiipi miltei hänen taakseen ja kieltä taitamattomana karjasi venäjäksi vain yhden sanan. — Ruukki! (Kädet!)II.
Orri, antaen laatikkonsa saksalaiselle.
Seuratkaa.III.
IV.
Storm suu ruokaa täynnä.
Storm, jälleen ryypäten konjakkia ja sen päälle kermaa.