Produced by Tapio Riikonen
KUVAUKSIA METSÄELÄMÄSTÄ SIVISTYKSEN ÄÄRIMMÄISILLÄ RAJOILLA
Eli Natty Bumpon elämänvaiheet
Kirj.
JAMES FENIMORE COOPER
Ruotsin kielestä suomentanut K. E. S.
G. W. Edlund, Helsinki, 1879.
SISÄLTÖ:
Ensimmäinen Luku.
Hirventappajan muotokuva. — Ensimmäinen sotajälki. — Taistelu
järven rannalla.
Toinen Luku.
Chingachgook ja Hirventappaja. — Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.
Kolmas Luku.
Hirventappaja joutuu vankeuteen.
Neljäs Luku.
Hirventappaja pakenee. — Häntä ajetaan takaa. — Hän otetaan
jälleen kiinni.
Viides Luku.
Hirventappajaa kidutetaan. — Pelastuminen.
Kuudes Luku.
Opas. — Uusia tapauksia. — Kosken laskeminen.
Seitsemäs Luku.
Vihollisten jälkiä. — Piilopaikka.
Kahdeksas Luku.
Opas vaarassa. — Vihollinen peijattu.
Yhdeksäs Luku.
Kohtaus koskessa. — Chingachgook vihollisten joukossa — Pelastus.
Kymmenes Luku.
Tuhannen saarta. — Puulinnoitus. — Varoitus.
Yhdestoista Luku.
Hyökkäys. — Puulinnan piiritys. — Indianialaista kavaluutta.
Kahdestoista Luku.
Oppaan tulo. — Hyökkäys puuvarustusta vastaan. — Vihollisten
torjuminen.
Kolmastoista Luku.
Ystäviä tulee. — Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.
Neljästoista Luku.
Uudisasukkaat. — Riidanalainen metsävuohi. — Ampumakilpailu
joulukalkkunasta.
Viidestoista Luku.
Kyyhkysjahti. — Kohtaus järvellä. — Pelastus pantterin kynsistä.
Kuudestoista Luku.
Metsänpalo. — Chingachgookin kuolema. — Pelastus kauhistavasta
tilasta. — Nahkasukan elämänvaiheet.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Hirventappajan muotokuva. — Ensimmäinen sotajälki. — Taistelu järven rannalla.
Tuskinpa löytynee muita kertomuksia, jotka todella ansaitsisivat niin suurta huomiota kuin Cooperin romanit ja etenkin ne, joissa tuo kuuluisa kirjailija antaa lukijalle kuvauksen sen miehen vaiherikkaasta elämästä ja ihmeellisistä kohtaloista, joka on tunnettu nimillä Hirventappaja, Haukansilmä, Opas ja Nahkasukka. Hänen jalo, rikas elämänviisautensa, hänen suora rehellinen luonteensa, hänen karskiluontoisuutensa vaarassa, hänen älykkäisyytensä tappelusuunnitelmia tehtäissä, hänen urhoollisuutensa taistelussa, sanalla sanoen kaikki nämät hänen etevät omaisuutensa ihmisenä, metsästäjänä ja sotilaana, jotka kaikissa oloissa tuottivat hänelle kunnioitusta, ihmettelemistä ja menestystä, tekivät hänestä yhden etevimpiä ja enimmän suosituita uroja kaikista niistä metsämiehistä, jotka europalaisten etujoukkona samoilivat Pohjois-Amerikan avaroissa metsissä.
Hirventappaja eli Natty Bumpo — tämä, näet, oli hänen oikea nimensä — ei kumminkaan juuri halunnut tulla valkeaihoisten maanmiestensä pariin; hän eleli mieluimmin noissa äärettömissä, jylhissä metsissä, noilla laajoilla ruohokkoaavoilla taikka noiden viehättävien yksinäisten järvien rannoilla, joita ei yhdenkään valkean miehen silmä vielä ollut nähnyt. Siellä menestyi hän parhaiten indianilaisten ystäviensä Delavarien tahi Mohikanien seurassa, ja hänen paras kumppalinsa metsästys- ja seikkailu-retkillä oli eräs mohikanilainen päällikkö, nimeltä Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme — mielistelevä lisänimi, osoittava hänen sukkeluutta ja viekkauttansa. Chingachgookin sukunimi oli Unkas, jota hän kuitenkin kantoi ainoastaan siksi, kunnes häntä ruvettiin kunnioittamaan semmoisella nimellä, joka osoitti jotakuta hänessä olevaa erityistä, etevämpää omaisuutta. Samasta syystä oli myöskin Natty Bumpo saanut monet eri nimensä — nimen Hirventappaja, osoittamaan hänen erinomaista taitavuuttaan metsästäjänä, Haukansilmä, hänen tarkkaa näköänsä, Opas, sitä erinomaista kykyä millä hän osasi tiensä metsissä.
Kun kertomuksemme alkaa, oli Hirventappaja nuori, kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies. Hän oli noin kuuden jalan pituinen, mokkasiinit (indianilaiset jalkineet) siihen luettuina, mutta hänen vartensa oli verrattain hoikka ja soleva, ja jäntereet ilmoittivat tavatonta notkeutta, vaikka kohta ei tavatonta voimaa. Hänen kasvoissansa olisi tuskin ollut muuta miellyttävää kuin nuoruuden verevyys, jos niissä ei olisi ollut jotain semmoista, mikä harvoin oli vetämättä puoleensa sitä, joka maltti niitä tarkastaa ja antoi niiden herättämän luottamuksentunteen vaikuttaa. Hänen kasvoinsa juonteissa kuvautui nimittäin vilpitön suoruus, yhdistettynä lujan päätteliäisyyden ja lämpimän tunnollisuuden kanssa. Hänen pukunsa oli suurimmaksi osaksi valmistettu metsävuohen nahasta ja osoitti selvästi, että sen omistaja kuului niiden henkilöiden joukkoon, jotka elelevät aikansa sivistyneen yhteiskunnan ja äärettömien metsien rajamailla. Joku taipumus kauniisen ja ihantavaan huomattiin hänessä kumminkin, etenkin aseiden ja muiden varustus-kapineiden suhteen. Hänen pyssynsä oli erinomaista laatua, metsästyspuukon pää oli sirosti kuviin leikelty, ruutisarvi koristettu sopivilla, luonnikkaasti leikatuilla vertauskuvilla ja luotikukkaro kaunistettu vampumilla. [Niin kutsutaan muuanta nauhaan tahi eläimen suoneen pujotetuista monivärisistä näkinkengistä tehtyä koristusta, jota kannetaan joko helminauhana kaulassa tahi vyönä vyötäreellä.]
Tämmöinen oli se mies, joka on sankarina tässä kertomuksessa, ja jonka kanssa nyt saatamme lukijan tekemään tuttavuutta Otsegojärven rannoilla noin keskipaikoilla viime vuosisataa. Sota oli hiljakkoin syttynyt ranskan Canadan ja englantilaisten uudisasukasten välillä. Maakappaletta Otsegojärven ympärillä oli pidetty Canadalaisten ja Delavarelais-indianien yhteisenä metsästysmaana ja Hirventappaja oli mennyt järven tienoille tapaamaan nuorta indianilaista ystäväänsä Chingachgookia. Keskelle järveä oli eräs uudisasukas, Tom Hutter, rakentanut itselleen asunnon paaluille, jotka oli lyöty pystyyn muutamaan pitkään, kaitaiseen, noin 8-10 jalan syvyydellä olevaan hiekkaluotoon. Tässä rakennuksessa, jota pilkalla kutsuttiin Bisamrotan-linnaksi, ja joka oli rakennettu turvapaikaksi indianeja vastaan, asui vanha Hutter kahden tyttärensä, Judithin ja Hetyn kanssa. Tämän linnan asukasten puolustukseksi taisteli Hirventappaja ensimmäisen taistelunsa elämästä ja kuolemasta muutaman indianin kanssa. Eräs vihollinen indianilais-heimo, tunnettu nimellä Mingot, oli nähty linnasen likitienoilla, ja sentähden oli Hutter Hirventappajan avulla kiirehtinyt korjaamaan turvapaikkaan muutamia ruuhia, joita hän tahtoi varjella indianien käsiin joutumasta. Kun ruuhet, toinen toisensa perästä oli vedetty esiin piilopaikoistansa ja lykätty veteen, missä ne vapaasti saivat kulkea vuolteen mukana, oli Hirventappaja, väsyneenä tästä työstä, joka oli kestänyt myöhään yöhön, astunut ruuheensa ja, sidottuaan toiset sen perään, soutanut järven selälle, jossa hän, nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa, oli pannut maata ruuhensa pohjalle. Hänen herätessään oli jo selvä päivä, ja hän näki vuolteen vieneen ruuhet etemmäksi kuin olisi voinut luullakaan. Yksi niistä läheni lähenemistään rantaa, jossa se välttämättömästi tarttuisi kiinni ja kenties joutuisi indianien käsiin, jos ei pikainen apu ehtisi väliin. Hirventappaja käsitti kyllä sen vaaran, jolle hän rantaa lähestymällä antautui alttiiksi, mutta souti kuitenkin ensiksi tarkastettuaan pyssynsä vänkkiruutia hiljaa ja varovasti ruuhta kohden, kaartaen hieman, jott'ei joutuisi vihollisen hyökkäykselle alttiiksi, ainakaan useammalta kuin yhdeltä haaralta.
Tuuliajolla oleva ruuhi tarttui pian kiinni vedenaliseen kallioon, kolmen tai neljän kyynärän päässä rannasta. Vaan ainoastaan hetkeksi, sillä pian irtaantui se siitä ja ajeli maalle. Vaikka nuorukainen tämän kyllä huomasi, ei hän kumminkaan ollenkaan kiiruhtanut soutoaan. Suurinta varovaisuutta oli noudattaminen, sillä jos joku vihollinen oli väijyksissä rannalla, oli erittäin vaarallinen suojatta joutua sen läheisyyteen; jos taas ei ollut ketään väijymässä, oli hätäileminen turhaa. Jota enemmän Hirventappaja läheni rantaa, sitä harvempaan hän souti ja sitä enemmän hän jännitti näköään ja kuuloaan huomataksensa josko joku vaara piileili läheisyydessä. Yhtä vähän vallaton kuin pelkäävä, osoitti hän jonkunlaista filosofillista varovaisuutta ja viisautta, jota voipi pitää tavattomana sille, joka, kuten nyt hän, vasta alkaa metsästäjä-elämänsä.
Päästyään noin sadan kyynärän päähän rannasta, kohotti hän ruumistansa, vetäsi muutamia aironvetämiä, kyllin voimakkaita viemään ruuhen rantaan asti ja tarttui sitten pyssyynsä. Juuri kun hän oli sitä nostamaisillaan, kuului kova paukaus ja luoti vingahti niin likeltä hänen korvaansa, että hän säpsähtäen heilahti taaksepäin, horjahti samassa ja kaatui pitkälleen ruuheen. Ilohuuto kuului, indiani syöksi pensaikosta aukealle järvenrannalle ja juoksi suoraan venettä hohti. Tätä hetkeä oli nuorukainen odottanut. Hän nousi seisaalleen ja oikasi pyssynsä suojatta olevaa vihollistansa kohti, vaan ei kuitenkaan tahtonut ampua kuoliaaksi tuota aseetonta indiania, joka käytti tätä tilaisuutta syöstäkseen takaisin metsikköön, samassa kuin Hirventappajan ruuhen keula survasi maata vasten. Vaikka toinen ruuhi oli ainoastaan muutaman kyynärän päässä tästä paikasta ja indiani varmaankaan ei vielä ollut ennättänyt saada pyssyänsä uudelleen latinkiin, ei Hirventappajalla kuitenkaan ollut aikaa ottaa ruuhta haltuunsa. Nyt oli henkeä varjeleminen ja sentähden syöksi hänkin metsikköön suojaa etsimään.
Niemen kärjessä oli pieni aukea paikka, joka osittain oli ruoholla, osittain hiekalla peitetty; sen korkeinta osaa sitä vastoin reunusti pensaat ja pieni metsä. Kulettuaan tämän soukan, kääpiökasvia kasvavan palstan läpi, saapui vaeltaja suuren metsän korkeain, jylhien lakien alle, jonka pitkät jättiläispuut olivat niin oksattomat korkealle maasta, että näyttivät mahtavilta pylväiltä, joita oli asetettu sinne tänne kannattamaan tuota valtavaa lehväkaarrosta.
Hirventappaja arvasi vastustajansa olevan uudestaan pyssyänsä lataamassa, jos ei ollut kokonaan paennut. Edellinen arvelu näkyi olevan oikea, sillä tuskin oli hän ennättänyt etsiä suojaa erään puun takana, ennenkuin näki indianin käden painavan luotia pyssynpiippuun. Huokea olisi nyt ollut juosta esiin ja päättää asia äkkinäisellä hyökkäyksellä varallaanolematonta vihollista vastaan, mutta Hirventappajan oli mahdoton ryhtyä tällaiseen tekoon; hän oli liian hurskasmielinen tahtoakseen käyttää tätä etua varustamatonta vihollisiaan vastaan.
"Ei, ei", jupisi hän, "olkoon tämä punanahkain sodankäyntitapaa, kristittyin lahjoihin se ei kuulu. Pankoon konna ensin latinkiin, sitten päätämme asian miesten tavalla. Venettä hän ei saa eikä tule saamaan. Ei, ei, mielelläni suon hänelle latinkiinpano-aikaa; Jumala on kyllä puolustava oikeutta".
Indiani oli tällä aikaa ollut niin toimessaan, ett'ei edes tiennyt vihollisensa olevan metsässäkään. Heti kun oli saanut pyssynsä kuntoon, astui hän niin varamattomasti esiin, että joutui ihan alttiiksi Hirventappajan varmalle pyssylle.
Samassa astui myöskin tämä piilopaikastaan esiin.
"Tännepäin, punanahka", huusi hän, Jos haluatte tavata minua, olen kyllä sotaan tottumaton, vaan en kumminkaan sellainen pöllöpää, että jäisin aukealle rannalle ja antaisin ampua itseni kuin tarha-pöllö päivänvalossa. Muuten riippuu kokonaan teistä, onko sota tai rauha ratkaiseva välimme; minä puolestani en pidä minään kehuttavana asiana, että ihmiset ampuvat toisiansa kuoliaaksi, missä vaan tapaavat".
Metsäläinen, jota tämä odottamaton puhutteleminen suuresti hämmästytti ja joka sen verran taisi englannin kieltä, että jokseenkin ymmärsi mitä puhuttiin, oli liian hyvin opetettu osoittaakseen mitään pelkoa. Miehen katseella, joka ei tahdo tunnustaa ketään itseänsä paremmaksi, laski hän, tyynesti malttaen mieltänsä, pyssynperän maahan ja tervehti ylpeällä kohteliaisuuden osoitteella.
"Kaksi ruuhta," sanoi hän sillä syvällä kurkku-äänellä, joka on omituinen indianeille, ja kohotti kahta sormea välttääkseen kaikkea väärin ymmärtämistä; "yksi teille, yksi minulle".
"Ei, ei, Mingo, se ei kelpaa. Ei kumpikaan ole teidän, ettekä saa kumpaakaan niinkauvan kuin minä voin sitä estää. Sota tosin on olemassa teidän ja minun kansani välillä, vaan en kuitenkaan voi käsittää että yksityisten henkilöin tarvitsisi yhteen sattuissa tappaa toisiansa. Menkää matkoihinne ja antakaa minun tehdä samoin; maailma on kyllin lavea meille kummallekin. Kun tapaamme toisemme taistelussa, niin ratkaiskoon Jumala kohtalomme".
"Hyvä", huudahti indiani, "minun veljeni lähetyssaarnaaja — mahtava puhuja — kaikki manitou'sta". [Näin nimittävät indianit palvelemaansa korkeinta olentoa.]
"Ei, ei niin, sotilas. Olen vaan metsästäjä yhä edelleen, vaikka kyllä voipi tapahtua, että tulen vaihtamaan laukauksia teidän kansanne kanssa; kuitenkin toivoisin tämän tapahtuvan julkisessa taistelussa, eikä riidassa kehnon ruuhen omistamisesta".
"Hyvä, veljeni olemas hyvin nuori, mutta hyvin älykäs. Vähäpätöinen sotilas — mahtava puhuja — joskus päällikkö neuvotteluissa; veljelläni on kaksi päänahkaa — harmaat hiukset tummien alla — vanha äly — nuori kieli".
Indiani läheni luottamuksella, ojensi hymyillen kätensä, ja tarttuen Hirventappajan käteen puisti hän sitä innokkaasti. Molemmat näyttivät hartaasti vakuuttavan toisilleen ystävyyden osoitustensa ja rauhallisten aikomustensa vilpittömyyttä. "Jokaisella olemas omansa", sanoi metsäläinen, "minun ruuhi minun, teidän ruuhi teidän; mene katsomas perään; jos se olemas teidän, pitämäs se, jos se olemas minun, minä pitää sen".
"Se on oikein ja kohtuullisesti, vaikka erehdytte, jos luulette ruuhen olevan teidän. Mutta minkä näkee, sen uskoo; käykäämme rantaan omin silmin katsomaan, sillä ette suinkaan ehdottomasti luota minuun".
He kulkivat yhdessä rantaan, ja indiani käveli huolettomasti edellä, osoittaakseen ehdotonta luottamusta seuralaistaan kohtaan. Tultuaan niemen päässä olevalle aukealle paikalle, osoitti metsäläinen Hirventappajan ruuhta ja sanoi äänenkorolla: "Ei minun — keltanaaman ruuhi. Tuo tuolla punasen miehen ruuhi — ei tahtomas muiden — tahtomas omansa".
"Nyt olette, punanahka, kokonaan väärässä. Tämä ruuhi jätettiin Hutterin haltuun, ja se on kieltämättä hänen siksi, kunnes omistaja vaatii sen takaisin. Voitte jo koko sen rakennuksesta ja laadustakin huomata, ett'ei punanahka ole sitä tehnyt".
"Hyvä — veljeni ei vanha — hyvin älykäs. Indiani ei ole tehnyt sitä — olemas valkean miehen työtä".
"Minua ilahuttaa, että näin ajattelette, sillä jos olisitte pysynyt entisessä mielipiteessänne, niin olisi meistä tullut vihamiehet. Mielelläni tahdon vapauttaa meidät tästä riidanaineesta".
Samassa survasi hän kepeää ruuhta niin voimakkaasti jalallaan, että se kiiti viisikymmentä kyynärää rannasta ja joutui virtaan, joka sen pian oli vievä niemen sivu ja estävä maalle joutumasta. Metsäläinen hämmästyi tästä aavistamattomasta menettelystä, ja se pikainen, julma silmäys, jonka hän viskasi Hirventappajan ruuheen päin, ilmoitti hänen sisimmät ajatuksensa. Mutta pian sai hän takaisin entisen ystävällisen katsantonsa ja tyytyväinen hymy pani hänen huulensa ryppyyn.
"Hyvä", lisäsi hän kovemmalla painolla kuin ennen; "nuori pää, vanha järki. Tietää mitenkä riita on ratkaistava. Hyvästi, veli; te menemäs veden päällä olevaan huoneesen — indiani leiriin. Sanomas päälliköille ei löytämäs ruuhta".
Hirventappaja kuuli ilolla tämän ehdoituksen, ja puistettuaan indianin ojennettua kättä, meni hän ruuhen luo, samalla kuin indiani poistui metsään päin, pitäen pyssyään kainalossa ja heittämättä ainoatakaan levotonta tai epäilevää katsetta taaksensa. Alussa ei Hirventappaja voinut vapautua jonkunlaisesta epäluulosta metsäläistä kohtaan; mutta kun hän huomasi tämän aivan huoletonna ja väliä pitämättä poistuvan, rupesi hän valmistamaan poislähtöä ja lykkäämään ruuhta vesille. Tässä toimessa oli hän ollut minuutin tai pari, kun hänen nopea ja tarkka silmänsä, sattumalta vilaisten maalle päin, huomasi että häntä uhkasi mitä suurin vaara. Indianin mustat, julmat silmät kiiluivat häntä kohden erään pienen aukon läpi kuin väijyvän tiikerin silmät, ja pyssyn suu tähtäsi häneen päin.
Hirventappaja ei kauan arvellut, ja hänen pitkä harjoituksensa pyssyn pitelemisessä oli hänelle nyt apuna. Ollen tottunut ampumaan metsävuohia juoksusta ja usein täytyen arvaamalla arvata eläimen ruumiin oikeata asemaa, käytti hän myöskin tällä erällä samaa keinoa. Silmänräpäyksessä jännitti hän hanan ja ampui melkeen tähtäämättä siihen suuntaan, missä otaksui metsäläisen ruumiin olevan. Niin sukkelat olivat hänen liikkeensä, että molemmat pyssyt laukesivat aivan samalla hetkellä ja vuoristakin kuului yksi ainoa kaiku. Hirventappaja laski pyssynperän maahan ja seisoi tyynesti odottaen pää pystössä, samalla kuin metsäläinen päästi tuon tunnetun ulvonnan, joka on tullut maineesen sen pelon tähden, minkä se herättää, juoksi metsiköstä ja heilutti tomahavkia (sotakirvestä) päänsä päällä. Hirventappaja ei liikahtanut paikalta, mutta hänen kätensä hapuilivat, vanhan metsästäjätavan mukaan, ruutisarvea ja pyssynrassia. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen päähän hänestä viskasi indiani terävän aseensa, mutta niin epävakaisella kädellä, että hirventappaja kaappasi, sen sivutse suhistessa, varresta kiinni. Samalla hoipertui metsäläinen ja kaatui pitkälleen maahan.
"Tiesinhän sen — tiesinhän sen", huudahti Hirventappaja, joka jo työnsi uutta luotia pyssyynsä. "Tiesinhän jo silloin, kuin näin hänen silmänsä, että näin tulisi käymään. Kun henki on vaarassa, niin tähtää pian ja ampuu nopeasti. Olin sadannesosan sekuntia häntä ripeämpi liikkeissäni, muuten olisi minun käynyt huonosti. Tuon pedon luoti raapasi minua kylkeen, mutta, sanottakoon mitä hyvänsä, punanahka ei ammu niin hyvästi kuin valkea mies. Heillä ei näy olevan lahjoja siinä kohden".
Kun Hirventappaja oli pannut pyssynsä latinkiin ja heittänyt tomahavkin ruuheen, meni hän uhrinsa luokse ja seisoi pyssynsä nojassa surullisesti katsellen häntä. Tämä oli ensimmäinen vihollinen, jonka hän oli taistelussa kaatanut, ja omantunnon-nuhteita sekoittui voittaja-ylpeyteen. Indiani eli vielä, vaikka luoti oli mennyt suoraan ruumiin läpi. Hän makasi liikkumatonna selällään, vaan silmät, jotka osoittivat täyttä tuntoa, tarkastivat voittajan kaikkia liikkeitä. Hän näytti selvästi odottavan sitä kuolettavaa iskua, joka tavallisesti isketään ennen päänahan riistämistä. [Indianeilla on tapana terävällä veitsellä viiltää ympäri vihollisen pään ja riistää pois päänahka, jota he pitävät kunniallisimpana voittosaaliina. Tätä kutsutaan päänahan riistämiseksi.] Hirventappaja aavisti mitä hän ajatteli ja tunsi surullista lohdutusta, kun sai poistaa saamattoman vihollisensa pelkoa tämän suhteen.
"Ei, ei, punanahka", sanoi hän, "teidän ei enää tarvitse pelätä mitään minun puoleltani. Olen kristitty sukuperältäni ja minun lahjoihini ei kuulu päänahan riistäminen. Tahdon ottaa haltuuni pyssynne; sitten tulen takaisin ja autan teitä minkä voin. Tänne en voi pysähtyä kauaksi, sillä kolme pyssyn laukausta voipi houkutella tänne joitakuita teikäläisiä riiviöitä".
Hirventappaja teki niinkuin oli sanonut, kävi noutamassa metsäläisen pyssyn, pani sen omansa kera ruuheen ja palasi sitten haavoitetun vihollisensa luokse.
"Kaikki vihollisuus teidän, punanahka, ja minun välillä on nyt loppunut", sanoi hän; "voitte olla täydellisesti rauhoitettu päänahan riistämisen ja muun pahoin pitelemisen suhteen. Minun lahjani ovat valkean miehen, kuten jo olen sanonut, ja toivon että käytökseni myöskin tulee olemaan niiden mukainen".
"Vettä", sammalsi onneton metsäläinen, "antamas indianiraukalle vettä"!
"Vettä saatte, vaikka tahtoisitte juoda koko järvellisen. Minä kannan teidät tuonne alas, niin voitte tyydyttää tarpeenne. Taitaa olla kaikkein haavoitettuin laita sellainen, niin on minulle sanottu — vesi on heidän paras virvoitusaineensa ja suurin nautintonsa."
Hirventappaja otti indianin syliinsä ja kantoi hänet järvenrannalle. Annettuaan hänen juoda, istahti hän kivelle, pani indianin pään polvelleen ja koki vointinsa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa häntä.
"Väärin tekisin, sotilas, jos sanoisin, ett'ei teidän päivänne nyt ole päättyneet", alkoi hän, "ja sentähden en tahdo sitä teiltä salata. Olette jo elänyt sivu keski-ijän ja katsoen siihen elämänlaatuun, jota vietätte, olette elänyt kylliksi kauan. Sekä puna- että keltaihoiset kuvailevat, ett'eivät tule ikuisesti nukkumaan, vaan toivovat saavansa jatkaa elämää toisessa maailmassa. Jos olette ollut hurskasmielinen indiani, niin tulette löytämään autuaalliset metsästysmaanne, ja vaikka minulla on omat mielipiteeni tästä asiasta, niin olette luullakseni kylliksi vanha ja kokenut, ett'ette tarvitse tarkempia selityksiä näistä seikoista näin nuorelta mieheltä kuin minä olen."
"Hyvä", sammalsi indiani, jonka äänellä vielä nytkin, kun elon viimmeiset kipinät olivat sammumaisillaan, oli tuo syvä sointu. "Nuori pää, vanha äly — nuori sydän myöskin. Vanha sydän sitkeä — ei kyynelöitse. Kuulemas indiania kun hän kuolee ja ei tarvitsemas valehdella. Mikä olemas nimenne?"
"Hirventappaja on nykyinen nimeni, vaikka Delavarit ovat sanoneet, että kun palaan tältä sotaretkeltä, niin saan miehevämmän nimityksen, jos näet, tulen sellaisen ansaitsemaan."
"Tämä nimi hyvä poikaselle — huono nimi sotilaalle. Kohta saatte paremman, ei mitään pelkoa tuolla", virkkoi indiani, ja ponnistaen kaikki voimansa löi hän Hirventappajata rintaan, "silmä — tarkka, sormi — salaman nopea, tähtäminen — kuolema, mahtava sotilas pian. Hirventappaja — Haukansilmä, Haukansilmä — puistamas kättä."
Hirventappaja — tai Haukansilmä, joksi häntä nyt ensi kerran kutsuttiin — tarttui metsäläisen käteen, ja samassa veti indiani viimmeisen henkäyksensä, silmät kummastuksella kiintyneinä tämän muukalaisen kasvoihin, joka oli osoittanut niin suurta sukkeluutta, taitoa ja uskallusta näin koittelevan ja hänelle oudon kohtauksen sattuissa.
"Hänen henkensä on mennyt", sanoi Hirventappaja surullisella, tukahutetulla äänellä. "No niin, näin käypi meille kaikille ennen tai myöhemmin, ja onnellisin se, oli sitten ihon väri mikä hyvään, joka on parhaiten valmis ottamaan sitä vastaan."
Hirventappaja asetti kuolleen metsäläisen ruumiin istuilleea selkä kiveä vasten, katsoen tarkasti ett'ei se kaatuisi tai saisi sellaista asemaa, jota metsäläisen arka, vaikkapa eksynyt kuvailus voi katsoa sopimattomaksi. Kun tämä oli tehty, seisoi nuorukainen ja katseli kaatuneen vihollisensa ankaroita kasvoja jonkunlaisella surullisella hajamielisyydellä. Tämä haihtui yht'äkkiä, kun hän näki toisen indianin muutaman sadan kyynärän päässä järven rannalla. Tämän, joka selvään myöskin oli vakooja, olivat pyssyn laukaukset houkutelleet tänne, ja hän kiiruhti metsiköstä esiin niin vähällä varovaisuudella, että Hirventappaja huomasi hänet ennenkuin itse tuli huomatuksi. Samassa kuin tämä tapahtui, johon ei ollut kuin silmänräpäys, päästi hän kovan ulvonnan, johon tusina ääniä vuoren eri osista vastasi. Nyt ei enää ollut aikaa viipyä, ja seuraavassa tuokiossa kulkikin ruuhi kaukana rannasta, pitkäin ja voimakasten aironvetämäin eteenpäin kiidättämänä.
Koska Hirventappajalla ei enään ollut mitään syytä viipyä niemen läheisyydessä, valmistautui hän kokoomaan ruuhia, viedäkseen ne linnan tykö. Lähin oli pian pantu hänen veneensä perässä kulkemaan, kun sitä vastoin toinen oli kulkenut loitommalle poispäin. Häntä kummastutti, että tämä vene oli lähempänä rantaa kuin se olisi ollut, jos ainoastaan tuo heikko tuuli olisi sitä kulettanut eteenpäin. Hän rupesi sentähden luulemaan, että joku näkymätön virta kuletti sitä, ja joudutti soutoansa saadakseen ruuhen kiinni, ennenkuin se tuli metsän vaaralliseen läheisyyteen. Hänen tultuaan ruuhta likemmäs, näytti se kulkevan huomattavasti eteenpäin, ja tämä liike näkyi vievän sitä maalle päin, koska se oli sivuttain tuulta vasten. Salaisuus selveni, sittenkuin pari vahvaa aironvetämää oli vienyt hänet vielä lähemmäksi.
Jotain liikkui edes takaisin vedessä sillä puolen ruuhta, joka oli poispäin hänestä, ja Hirventappaja huomasi pian sen olevan paljaan ihmiskäsivarren. Indiani makasi ruuhen pohjalla ja kuletti sitä, käyttäen käsivarttansa airona, hiljaa mutta vakaasti rantaa kohti. Hirventappaja oivalsi heti, että metsäläinen, sill'aikaa kuin hänellä itsellään oli ollut tekemistä vihollisen kanssa niemellä, oli uinut ruuhen luokse, ottanut sen haltuunsa ja koetti nyt viedä sitä talteen.
Varmana siitä, ett'ei ruuhessa olevalla indianilla ollut asetta, ei Hirventappaja epäillyt lähestyä ruuhta, jossa metsäläinen oli, eikä huolinut ottaa pyssyänsäkään käsille. Heti kuin metsäläinen veden loiskeesta huomasi toisen ruuhen olevan lähellä, hyppäsi hän pystöön, huudahtamisella ilmoittaen suuren hämmästyksensä. "Jos nyt olette kylliksi huvitellut siinä ruuhessa, punanahka, niin tehnette viisaimmin, jos suoriatte veteen takaisin," sanoi Hirventappaja, estäen ruuhtaan sattumasta yhteen sen ruuhen kanssa, jossa metsäläinen oli. "Tällaisissa tapauksissa olen kylliksi myöntyväinen, enkä tahdo vuodattaa vertanne, kun vaan paikalla lähdette tiehenne."
Metsäläinen ei ymmärtänyt englannin kieltä, vaan ei hän kumminkaan voinut erehtyä puheen tarkoituksen suhteen. Kenties myöskin valkean miehen saatavissa olevan pyssyn havaitseminen joudutti hänen päätöstänsä. Hän vetäysi kokoon kuin hyppäämäisillään oleva tiikeri, päästi ulvonnan, ja tuossa tuokiossa oli hänen tumma ruumiinsa kadonnut aaltojen alle. Kun hän jälleen nousi veden pinnalle hengittämään, oli hän jo monen kyynärän päässä ruuhesta, ja se hätäinen silmäys, jonka hän vilkaisi taaksensa, ilmoitti kuinka paljon hän pelkäsi kuoloa tuottavaa tervehdystä vihollisen pyssystä. Mutta Hirventappaja ei ryhtynyt mihinkään vihollisuuksiin; hän kiinnitti ruuhen toisten perään ja rupesi soutamaan järven selälle päin niin kiiruusti, että hän, kun indiani nousi maalle, puistaen itseään kuin kastunut koira, ja riensi pyssyänsä ottamaan, jo oli kaukana pyssynkantaman ulkopuolella.
Vanhan tavan mukaan rupesi nuorukaisemme puhelemaan itsekseen viimeisistä tapahtumista, samassa jatkaen soutoansa määrättyä matkansa määrä kohti.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "väärin olisin tehnyt, jos syyttä olisin surmannut ihmisen. Elämä on rakasta kaikille, eikä sitä pidä säälimättä riistää sen, jolla on valkean lahjat. Metsäläinen oli Mingo, se on tosi, enkä epäile ollenkaan, että hän on ja koko elinaikansa tulee olemaan kirottu matelija ja maankulkija, mutta tämä ei ole mikään syy, jonkatähden unhottaisin lahjani ja värini. Ei, ei, antaa hänen mennä; jos kerran vielä tapaamme toisemme pyssy kädessä, niin silloin saamme nähdä kummallako on rohkeampi sydän ja tarkempi silmä. — Haukansilmä! Tämä ei ole mikään huono nimi sotilaalle ja kuuluu paljoa miehuullisemmalta ja urhokkaammalta kuin Hirventappaja. Aluksi tämä ei ole huono nimi ja on rehellisesti ansaittu. Jos Chingachgook olisi tämän tehnyt, menisi hän kotia ja kehuisi urotöillään, ja päälliköt kutsuisivat häntä paikalla Haukansilmäksi; mutta valkean miehen ei sovi kehua, vaikka on vaikea ymmärtää, kuinka tämä tapaus voi tulla tunnetuksi, jos en kerro sitä alusta loppuun saakka. Hyvä, Jumalassa on juoksun määrä, niin tässä kuin kaikissa muissakin tapauksissa; siihen luotan palkkani suhteen."
Näin ilmoitettuaan heikon puolensa, jatkoi nuorukainen soutamista linnasta kohden, niin pikaisesti kuin perään otetut ruuhet sallivat.
TOINEN LUKU.
Chingachgook ja Hirventappaja. — Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.
Wah-ta-Wah tai Hist-oh-Hist, niinkuin tämä nimi kuuluu englannin kielellä [Suomen kielellä: Ääneti-oi-Ääneti], oli eräs nuori delavarelais-tyttö, jonka Chingachgook oli kihlannut. Hänet olivat Irokesit tai Mingot, niinkuin Hirventappaja heitä nimitti, vähää ennen vanginneet, ja sen mukaan kuin Hetty Hutter, Bisamrotta-linnasen omistajan tytär tiesi kertoa, oleskeli hän vartioineen järven rannan läheisyydessä. Hetty oli, näet, myöskin ollut indianien vankina, mutta ollen heikkopäinen, oli hän päästetty vapaaksi ja palannut kotiinsa. Hist (näin kutsumme lyhyyden vuoksi indianitarta) oli häntä myöten laittanut sanan sulholleen, ilmoittaen koettavansa tavata häntä eräässä osoitetussa paikassa seuraavana yönä, silloin kuin eräs suuri, kirkas tähti ensi kerran näkyi kunnasten takaa. Chingachgookin ja Hirventappajan tärkeimpänä tarkoitusperänä oli nyt tavata Histiä ja jos mahdollista vapauttaa hänet vankeudesta.
He ryhtyivät täyttämään tätä vaarallista ja vaikeata tehtävää sellaisella jäykkyydellä ja tyyneydellä, kuin se olisi ollut heidän kahdeskymmenes, eikä ensimmäinen sotaretkensä. Indiani asettui ruuhen kokan puolelle, ikäänkuin lähemmäksi sitä kaunista vankia, jonka aikoivat vapauttaa, ja Hirventappaja istui perää pitämään.
Hirventappaja ei ohjannut ruuhta suoraan sitä nientä kohti, jonka yläpuolelle Hist oli määrännyt yhdyntäpaikan, vaan käänsi sen kokan viisto-suuntaan järven keskustaan päin, jonka kautta se paikka, missä vihollinen oli, joutui suoraan heidän eteensä ja he sitä paitse pääsivät soutamasta ympäriinsä rantaa pitkin. Vaikka ei oltu tiedusteltu Chingachgookin mieltä tämän suunnan suhteen, joka näytti vievän hänet päinvastaiselle taholle kuin tarkoitus oli, niin käsitti hän kuitenkin paikalla tämän kulkusuunnan välttämättömäksi ja jatkoi tyynesti soutamistansa. Muutamissa minuutissa kulki ruuhi tarpeellisen matkan päähän, jolloin molemmat nuorukaiset ikäänkuin luonnonvetoisesta sopimuksesta lopettivat soutamisen, ja ruuhi pysähtyi melkein paikalla.
Pimeys pikemmin lisääntyi kuin väheni, vaan kumminkin voi vielä siitä paikasta, jossa seikkailijamme olivat, eroittaa vuorten haahmo-piirteet. Turhaan katseli kuitenkin Chingachgook itäänpäin nähdäkseen edes vilaukselta tuota merkiksi määrättyä tähteä, sillä vaikka pilvet olivat hieman hajonneet taivaan-ranteella, olivat ne kumminkin kylliksi paksut kätkemään kaikki niiden takana olevat esineet.
Seikkailijat pitivät nyt hiljaisen keskustelun ajankulusta, ja Hirventappaja väitti, että muutamia minuutia vielä kuluisi ennenkuin tähti kohoisi taivaanranteelle, vaan Chingachgook malttamattomuudessaan selitti yön jo pitkälle kuluneen ja vakuutti kihlattunsa varmaankin jo odottavan häntä rannalla. Hän menettelikin oman mielipiteensä mukaan, ja suurimmalla taidolla ja varovaisuudella ohjattiin siis ruuhi määrättyä yhdyntäpaikkaa kohti. Airoja nostettiin ja laskettiin veteen ihan äänettömästi, ja kun oli päästy noin sadan kyynärän päähän rannasta, veti Chingachgook aironsa ruuheen ja tarttui pyssyynsä. Tultuansa lähemmäs rantaa, huomasivat miehet laskeneensa liian paljon pohjoista kohti, ja kun sentähden oli muutettu suuntaa, näytti ruuhi paljaan vainun voimalla liikkuvan eteenpäin; niin varovaiset olivat kaikki sen liikkeet.
Kun sen pohja viimeinkin raappi rannan hiekkaa, astui Chingachgook maalle ja tutki varovaisesti rantaa ruuhen kummaltakin puolelta. Histiä tiedusteleminen oli kumminkin turhaa, ja takaisin palattuaan piti hän hiljaisen keskustelun Hirventappajan kanssa, joka myöskin oli noussut maalle. Indiani väitti heidän erehtyneen yhdyntäpaikan suhteen, jota vastoin hänen ystävänsä selitti, että olivat tainneet erehtyä ajan suhteen. Heidän tästä vielä keskustellessa, hajosivat pilvet hieman ja tuo odotettu tähti kimelti esiin erään männyn oksien välistä. Tämä oli kaikin puolin hyvä enne, ja nuorukaiset seisoivat pyssyjensä nojassa tarkasti kuunnellen lähenevien askelten rapinaa. Usein kuului ääniä, joihin sekaantui tukahutettuja lasten huutoja ja indianilais-naisten alhaista, mutta soinnukasta naurua. Koska metsäläiset ovat erittäin varovaisia ja harvoin tarinoivat kovalla äänellä, ymmärsivät seikkailijamme nyt kuuluvista äänistä, että leiri oli läheisyydessä. Mutta vaikka he valkean loisteesta, joka valaisi korkeampia puunoksia, voivat huomata tulen olevan viritetyn metsään, oli kumminkin heidän olopaikastaan mahdoton päättää kuinka likellä se oli.
Neljänneksen tuntia kestäneen levottoman, mieltä jännittävän odotuksen perästä ehdoitti Hirventappaja, että soutaisivat niemen ympäri ja, jos mahdollista, koettaisivat silmätä leiriin, nähdäkseen minkätähden Hist ei tullutkaan. Indiani kieltäytyi kumminkin vakaasti lähtemästä paikaltaan, syystä osoittaen kuinka julmasti tyttö pettyisi, jos heidän poissa ollessaan saapuisi yhdyntäpaikalle. Hirventappaja hyväksyi ystävänsä mainitseman syyn, tarjoutui yksinänsä soutamaan niemen ympäri ja lykkäsi ruuhen veteen; mutta Chingachgook kätkihe rannalle oleviin pensaisiin odottamaan jotakuta myötäistä tapausta, joka voisi edistää hänen tuumiansa.
Suurimmalla varovaisuudella ryhtyi Hirventappaja panemaan vaarallista hankettansa toimeen, ja äänetönnä kiiti ruuhi tyventä vedenpintaa myöten, niin nopeasti ja kepeästi kuin vesilintu. Hetken aikaa soudettuaan havaitsi hän niin äkkiä tulen, että rupesi pelkäämään varomattomasti uskaltaneensa sen valaisemaan piiriin. Mutta yksi ainoa silmäys kun oli vakuuttanut häntä siitä, ett'eivät indianit, niinkauan kuin pysyivät valaistun paikan keskessä, voineet huomata häntä, pysäytti hän ruuhen ja alkoi tehdä havaintoja tältä edulliselta asemapaikaltaan.
Suuri nuotio, joka oli tehty sekä leirin valaisemista että tuon kohtalaisen ruu'an valmistamista varten, leimusi kirkkaasti tällä hetkellä, sillä kuivia puita oli juuri siihen viskattu. Se valaisi metsän lehväkaarrosta, ja leirin koko ala sai niin valoisaksi kuin siinä olisi palanut sadottain vahakynttilöitä. Useimmat työt olivat päättyneet, nälkäisimmätkin lapset olivat saaneet tarpeensa niistä yltäkylläisistä ravintoaineista, joita metsästäjät ja kalastajat olivat hankkineet — sanalla sanoen, kaikki näyttivät olevan tuossa velttouden ja yleisen puutumisen tilassa, joka seuraa hyvää ateriaa ja hyvin lopetettua päivätyötä.
Useita sotilaita oli poissa, mutta taaimpana perällä puoleksi makasi maassa tai istui selät puita vasten kahdeksan tai kymmenen metsäläistä, laiskeliaan levon uskollisina esikuvina. Jokaisella oli aseet likellä saatavina, joko nojattuina samaa puuta vasten kuin omistaja itsekin, taikka huolettomasti pantuina varalle omistajan ruumiin päälle. Mutta kaikkein enimmän herättivät Hirventappajan huomiota vaimot ja lapset, jotka yhteen ryhmään asettuneina, pysyivät toisiansa lähellä. Edelliset nauroivat ja juttelivat tavallisella hiljaisella, herttaisella tavallaan, vaikka se, joka tunsi indianien tavat, helposti voi huomata ett'ei kaikki asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin niiden olisi pitänyt olla. Useimmat nuoret naiset näyttivät iloisilta ja suruttomilta, vaan muuan vanha akka istui erillään itsekseen, ja hänen valppaasta, tyytymättömästä katseestaan huomasi metsästäjä, että ämmä oli saanut päälliköiltä jonkun vähemmän hauskan tehtävän.
Innolla ja levottomasti, vaikka turhaan, tirkisteli Hirventappaja Histiä nähdäkseen; häntä ei näkynyt missään. Väliin säpsähti hän, kun oli kuulevinaan Histin nauravan, mutta nuo suloiset, sointuvat sävelet, jotka ovat niin tavalliset intianilaisnaisten äänelle, pettivät hänen korviansa. Viimmein kuuli hän vanhan akan puhuvan kovasti ja vihaisesti, ja nyt huomasi hän taaempana puiden välissä pari mustaa hahmoa, jotka totellen kutsumusta tulivat lähemmäksi tulen valaisemaan piiriin. Ensin näkyi nuori sotilas ja sitten kaksi nuorta naista; toisen näistä tunsi Hirventappaja heti delavarilais-tytöksi. Nyt hän ymmärsi millä kannalla asiat olivat. Indianien epäluulo oli jostakin syystä herännyt ja he olivat niin tarkasti vahtineet tyttöä, ett'ei hän voinut tulla sovitulle yhdyntäpaikalle. Useita kertoja katsahti Hist taivasta kohti nähdäkseen edes vilaukselta sitä tähteä, jonka itse oli määrännyt aiotun kohtaamisen merkiksi, mutta turhaan. Huolettoman näköisenä käyskenneltyään leirissä vielä jonkun aikaa, istahti hän seuralaisensa kanssa muiden naisten joukkoon, jonka jälkeen vanha ämmäkin vaihtoi istumapaikkansa mieluisampaan sellaiseen — varma todiste siitä, että hänen siihen asti oli täytynyt pitää tyttöä tarkalla silmällä.
Hirventappaja ei oikeen tiennyt, mitä hänen nyt oli tekeminen. Hän tiesi kyllä, ett'ei hän millään mokomin voinut saada Chingachgookia palaamaan takaisin koettammatta miten kuten vapauttaa rakastettuansa, ja hänen oma jalomielinen luonteensa pakoitti häntä olemaan ystävänsä apuna tässä vaikeassa tehtävässä. Hänen oli välttämättömästi saatava selville minkä katoksen alla Hist tuli yötä majailemaan; mutta jos hän viipyisi liian kauan poissa, oli pelättävä että hänen ystävänsä, malttamaton kun oli, ryhtyisi johonkuhun varomattomaan yritykseen. Hän päätti sentähden palata takaisin tyyneydellään ja varovaisuudellaan laimentamaan Delavarilaisen tulista intoa, ja kymmenen tai viistoista minuutia sen jälkeen, kun oli lähtenyt maallenousu-paikasta, tuli hän siihen takaisin.
Asiain laita ilmoitettiin nyt Chingachgookille, ja uusi tuuma, vaikutettuna idianien leiripaikan muuttamisesta ja heissä heränneestä epäluulosta, laadittiin hetimiten. Pantuaan ruuhen niin, että Hist sen havaitsisi, jos tulisi rantaan ennen heidän takasin palaamistansa, tarkastivat nuorukaiset aseitansa ja valmistausivat astumaan metsään. Koko tuo järveen pistävä kannas oli tuskin kahden tynnyrinalan suuruinen, ja itse niemeke, jossa leiri oli, oli tuskin puolen sen kokoinen. Siinä kasvoi enimmästä päästä tammia, joiden vasta korkealla ilmassa rungosta lähtevät oksat synnyttivät tuuhean lehväkaarroksen. Maa kohosi vähän kannaksen keskustaa kohti, jonka kautta niemi jakaantui pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon. Viimeksi mainitulle olivat Huronit tehneet tulen, luullen maan laadun salaavan heidät vihollisiltansa linnasessa, joka oli heistä pohjoiseen päin. Kaikkia näitä eri seikkoja oli Hirventappaja tutkinut, ja matalan maanselänteen kätkeminä, hiipivät ystävämme indianien huomaamatta aina tuon turvaavan rintasuojan tykö saakka.
Tässä pysähtyivät he nyt asemaa tutkiaksensa. Tuli leimusi vielä kirkkaana; pimeys peitti leirin taustan — mutta etupuoli, ollen kirkkaasti valaistuna, paljasti metsäläiset, vaan salasi heidän vihollisensa. Molemmat seikkailijamme hiipivät nyt suurimmalla varovaisuudella selänteen laidalle, tarkasti varoen etteivät tulen valolle paljastaneet kirkkaita pyssyn-piippujaan tai muuta ruumiinsa osaa kuin kasvot.
Leiri oli nyt ihan toisennäköinen kuin se Hirventappajan järveltä katsellessa oli ollut. Ylt'ympäri leimuavaa tulta istui kaatuneiden puiden päällä kolmetoista sotilasta, hartaasti keskustellen keskenänsä. Naiset olivat tunkeuneet yhteen joukkoon ja olivat melkeen kohtisuorassa Hirventappajan ja tulen välillä, joka tuskin voi olla enemmän kuin kolmenkymmenen kyynärän päässä hänestä. Vaikka naiset puhelivat hiljaisella äänellä, olivat he kumminkin niin likellä seikkailijoitamme, että nämät voivat kuulla koko lauseitakin, ja Hirventappaja tunsi kuinka hiljaiset väreet vavahuttelivat hänen ystävätänsä, tämän kuullessa niitä suloisia sanoja, joita tuli Histin kauniilta huulilta.
"Delavarilaiset ovat naisia," sanoi eräs Huroni-tyttö ylenkatseella Histille. "Metsävuohikaan ei peljästy kuullessansa metsästäjän astuntaa. Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan nimeä mainittavan."
"Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan nimeä mainittavan," kertoi Histi vakaalla äänellä. "Vaikka Tamenund itse nyt on niin vanha kuin hongat vuorella tai kotkat ilmassa, niin on hän kumminkin kerran ollut nuorena; hänen nimensä tunnettiin suuresta valtamerestä aina läntisiin sisävesiin saakka. Entäs Unkasin suku? Missä löytyy toinen niin mahtava suku, vaikka keltanaamat ovat kyntäessään mullistelleet sen hautoja ja poleksineet sen luita? Lentävätkö kotkat niin korkealle, onko metsävuohi niin nopea tai pantteri niin rohkea? Eikö tässä suvussa löydy yhtään nuorta sotilasta? Huronilais-tytöt avatkoot vähän enemmän silmiänsä, niin saanevat nähdä erään, Chingachgook nimisen, joka on solakka kuin nuori saarni, notkea kuin hickori-puu.
Kun tyttö vertailemalla puhuen, käski kumppaneitansa avaamaan silmänsä, niin saisivat nähdä Chingachgookin, survasi Hirventappaja ystävätään kylkeen nauraen tavallista hiljaista, hyvänsävyistä nauruaan. Toinen hymyili, mutta puhujattaren lauseet miellyttivät häntä niin suuresti ja hänen äänensä sävelet olivat niin suloiset, ett'ei mikään satunnainen tapaus olisi voinut vetää hänen huomiotansa toisaalle.
Hän viittasi ystävätänsä kyykistymään sen verran, että täydellisesti piiloutuisi vihollisilta, ja matki sitten erään pienen amerikalaisen oravan ääntä niin hyvästi, että Hirventappajakin oli siitä pettyä. Huronit eivät ottaneet huomioonsa tätä metsissä niin tavallista ääntä, mutta Hist herkesi paikalla puhumasta ja istui liikkumattomana. Hän maltti kuitenkin mieltänsä eikä kääntynyt sinnepäin, vaikka tämä merkki, joka ilmoitti hänen sulhonsa olevan läheisyydessä, oli hänelle yhtä suloinen kuin serenadi sivistyneelle neitoselle. Hän oli tahtovinaan jatkaa sanasotaa, vaikk'ei tämä tapahtunut tavallisella elävyydellä ja sukkeluudella; mitä hän nyt puhui, sen lausui hän paremmin vaan syötiksi, jolla viekottelisi vastustajiansa huokeaan voittoon, tarkoittamatta itse päästä voittajaksi tarinassa. Vihdoin, kun kiistelijät olivat väsyneet ja nousivat istuiltaan mennäksensä levolle, uskalsi Hist ensi kerran kääntää päätään sinnepäin, mistä merkki oli annettu. Tämän teki hän mitä luonnollisemmalla tavalla; hän, näet, ojensi käsiään ja haukotteli, ikäänkuin häntä olisi hyvinkin nukuttanut. Oravan ääni kuului uudestaan, ja tyttö tiesi varmaan, missä paikassa sulho oli kätkössä, vaikk'ei voinut häntä nähdä.
Se hetki oli nyt tullut, jolloin Histin täytyi ryhtyä toimiin. Hänelle oli osoitettu makuupaikaksi muuan pieni kota eli lehtimaja, joka oli ihan likellä hänen istumapaikkaansa, ja seurakumppalina oli hänellä tuo jo mainittu vanha akka. Jos hän kerran oli majan sisässä, ja vartijatar, kuten tavallista, makaamassa sisäänkäytävän suulla, niin oli kaikki pakenemisen toivo melkeen mahdoton, ja millä hetkellä hyvänsä voi hän saada käskyn mennä levolle. Onneksi huusi eräs sotilas tällä hetkellä vanhaa vaimoa luoksensa ja käski hänen mennä juomavettä noutamaan. Niemen pohjoispuolella oli oiva lähde, ja vaimo otti leilin puun oksalta, ja, käskien Histin seurata, ohjasi hän kulkunsa harjannetta kohti mennäkseen sen poikki niemen toiselle puolen. Kaiken tämän huomasivat ja käsittivät seikkailijamme, jotka sentähden vetäysivät taammas varjoon, kunnes molemmat naiset olivat menneet ohitse. Juuri heidän sivutse kulkiessansa, kuului taas oravan ääni, ja tuo vanha huronilais-vaimo kummeksi kun nämät pienet eläimet näin myöhään olivat valveella ja liikkeellä, johon Hist vastasi vähää ennen kuulleensa saman äänen pari kertaa ja arveli että tuo pieni raukka odotti myöhäisen iltasen jäännöksiä.
Tyytyen tähän selitykseen, jatkoi akka matkaansa molempien nuorten miesten läheltä seuraamana. Kun leili oli vedellä täytetty, lähdettiin paluumatkalle, jolloin vanha vaimo, joka toisella kädellä kovasti piti kiinni Histin kalvosimesta, yht'äkkiä tunsi niin kovasti tartuttavan kurkkuunsa, että hänen täytyi päästää vanki vapaaksi ja hädin tuskin voi pusertaa rinnastaan rähisevän, tukahtuneen äänen. Chingachgook kietoi käsivartensa Histin vyötäreen ympäri ja syöksi hänen kanssaan metsään.
Hirventappaja sormitteli edelleen akan kaulaa, kuin urkuin käsittimiä, antaen hänelle aika ajoin vähän hengähtämisen tilaisuutta, vaan sitten jälleen puristaen niin, että hän oli vähällä tukehtua. Vaimo käytti kuitenkin yhtä hengähdyksen hetkeä hyväkseen ja päästi huudon, joka paikalla herätti meteliä leirissä. Soturit hypähtivät heti nuotiolta juoksuun, ja lyhyen hetken perästä kolme tai neljä heistä ilmestyi harjanteelle, piirtyen himmeässä valossa kummituksen kaltaisiksi. Nyt oli jo korkea aika metsästäjän perääntyä. Kampittaen vankinsa, ja puristaen hänen kurkkuaan vielä jäähyväisiksi, tehden näin aivan yhtä paljon vangin lannistumattomien yritysten vuoksi saada aikaan hälytys kuin perusteltuna menettelytapana, hän jätti tämän selälleen ja siirtyi pensaikkoa kohti, kivääri valmiina, pää hartioiden yllä, kuten puolustautuva leijona.
KOLMAS LUKU.
Hirventappaja joutuu vankeuteen.
Nuotio, ruuhi ja lähde, jonka lähellä Hirventappaja aloitti perääntymisensä, olisivat muodostaneet miltei tasasivuisen kolmion kulmat. Matka nuotiolta veneelle oli hieman vähemmän kuin matka nuotiolta lähteelle, kun taas lähteeltä veneelle oli suunnilleen yhtä pitkälti kuin nuotioltakin. Näin oli kuitenkin suorina viivoina laskien, mihin keinoon pakolaiset eivät voineet turvautua. Heidän tuli tehdä kaarros saadakseen suojaa pensaikosta ja seuratakseen kaareutuvaa rantaviivaa. Metsästäjä aloitti peräytymisensä tietoisena näistä haitoista, sillä hän tunsi hyvin kaikkien indianien tavat, tietäen, että nämä harvoin laiminlyövät äkillisissä hälytyksissä, erityisesti löytäessään suojaa, lähettää välittömästi sivustoille sotureita, kohdatakseen vihollisensa joka kohdasta ja mahdollisesti päästä tämän selustaan. Jotta jotain tällaista tehtiin nytkin, päätteli hän jalkojen töminästä, jota kuului ei ainoastaan mainittua rinnettä ylös, vaan aivan alusta alkaen loitontuvan kukkulan taakse sekä vastakkaiseen suuntaan sitä pistettä, johon hän oli suuntaamassa kulkuansa. Vikkelyys oli siis ensiarvoisen tärkeätä, koska osapuolet saattaisivat kohdata rannalla, ennenkuin pakolainen voisi päästä ruuhelle saakka.
Hirventappaja epäröi vielä hetkisen, ennenkuin hän syöksyi rantapusikkoon. Neljä tummaa hahmoa näkyi harjanteella tulen loimoa vasten, ja vihollisen olisi voinut kaataa helposti. Onneksi hän oli järkevämpi ja katosi pensaikon suojaan. Hetkessä hän pääsi rantaan ja siihen paikkaan, missä Chingachgook Histin kanssa ruuhessa odottivat häntä levottomina. Hirventappaja laski kiväärin veneen pohjalle ja kumartui työntääkseen ruuhen vesille, kun voimakas indiani hypähti pensaikosta pantterin lailla suoraan hänen selkäänsä. Nyt riippui kaikki hiuskarvan varassa. Hirventappaja käytti kaikki voimansa epätoivoiseen yritykseen, lähetti ruuhen voimakkaalla sysäyksellä sata jalkaa rannasta, kaatuen itse järveen kasvot alaspäin, vainoojansa välittömästi seuraamana. Kaksintaistelu ei ehtinyt kunnolla alkaakaan, kun kuusi villiä syöksyi esiin, ja Hirventappajan oli antauduttava, minkä hän teki kaikella arvokkuudella.
Indianit olivat niin keskittyneet vankinsa saattamiseen nuotiolle, että he eivät lainkaan huomanneet läheistä ruuhta ja Delavarea sekä tämän morsianta, jotka hiljaa meloivat karkuun järven keskellä olevaan linnaseen. Pian Hirventappajan lähes kuristama vastustaja tointui sen verran, että hän kertoi, miten tyttö oli päässyt vapaaksi. Tultuaan nuotiolle huomasi Hirventappaja siellä vanhan tuttavansa Rivenoakin, joka kertoi muille mielihyvällä, millaisen arvokkaan vangin nämä olivat saaneet.
Hirventappajan käsivarret eivät olleet sidotut, ja hänelle oli jätetty puukon pois ottamisen jälkeen vapaus käyttää käsiään. Häntä tarkkailtiin ehtymättömän valppaasti, minkä lisäksi nilkasta nilkkaan kulki voimakas parkkinuora estäen äkillisen pakoon hypähtämisen. Hirventappaja huomasi tästä, että hänen nimensä alkoi olla tunnettu ja arvostettu indianien keskuudessa viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.
Nyt lähestyi metsästäjää englantia puhuva vanha vaimo, jonka nimi oli Naaraskarhu, nyrkit yhteen puristettuina ja silmät tulta iskien. Huudettuaan täyttä keuhkoa hälytystä, käänsi hän nyt huomionsa ottelussa kärsimiinsä vammoihin, vaikka nämä eivät olleetkaan suuria, ja haki kostoa myös jo kauan sitten kadotetusta viehätysvoimastaan kaikkien hänen valtaansa joutuneiden olioiden kautta.
"Keltanaamainen skunkki", aloitti tämä vimmastunut ja puoli-runollinen raivotar, heiluttaen nyrkkiään metsästäjän nenän alla, "sinä et ole edes nainen. Ystäväsi Delavaret ovat vain naisia, ja sinä olet heidän lampaansa. Oma väkesi ei omista sinua, eikä yksikään punanahkojen heimo päästä sinua vigvamiinsa; sinä hiiviskelet hamesoturien keskuudessa. Sinäkö tapoit urhean ystävämme, joka on jättänyt meidät? — Ei, hänen suuri sielunsa kaihti taistelua kanssasi ja jätti hänen ruumiinsa mieluummin kuin olisi kärsinyt sen häpeän, että olisi surmannut sinut. Mutta se veri, jonka vuodatit hengen katsoessa muualle, ei ole imeytynyt maahan. Se täytyy haudata valituksiisi. Mitä musiikkia kuulenkaan? Nuo eivät ole punaisen miehen voivotuksia — ei mikään punanahka valita niin paljon kuin emäsika. Ne tulevat keltanaaman kurkusta — jenkin rinnasta, ne kuulostavat yhtä miellyttäviltä kuin laulavat tytöt — koira — skunkki — metsäkana — minkki — siili — sika — rupikonna — hämähäkki — Jengis-koira —"
Tässä vanha nainen hengästyi ja piti pienen tauon epiteettien ehdyttyä, mutta nyrkkejään hän silti heristeli Hirventappajan edessä ulkonäön ilmaistessa raivoisaa kaunaa. Metsästäjä suhtautui naiseen yhtä välinpitämättömästi kuin nykyaikana kohdellaan pikku konnaa. Lisähyökkäyksiltä hänet pelasti Rivenoak, joka sysäsi eukon syrjään ja käski tämän häipyä, valmistautuen istuutumaan vankinsa viereen. Nainen poistui vastahakoisesti odottamaan seuraavaa tilaisuutta kaunansa ilmaisemiseen, ja hetken kuluttua Rivenoak aloitti vuoropuhelun, jonka annamme käännöksenä niiden lukijoiden huviksi, jotka eivät ole opiskelleet Pohjois-Amerikan alkuperäiskieliä.
"Keltanaamainen ystäväni on tervetullut", sanoi indiani nyökäyttäen tuttavallisesti hymyillen niin salakavalasti, että sen keksimiseen tarvittiin koko Hirventappajan valppaus ja paljon filosofiaa tämän jälkeen pysymään rauhallisena; "hän on tervetullut. Huroneilla on kuuma tuli valmiina valkoisen miehen märkien vaatteiden kuivaamiseksi."
"Minä kiitän teitä Huron — tai Mingo, kuten eniten haluan nimittää teitä", sanoi Hirventappaja. "Minä kiitän teitä tervetulijaisistanne ja kiitän teitä tulen edestä. Molemmat ovat hyvät tavallaan ja viimeksi mainittu etenkin, kun on sattunut käymään Peilijärven kylmässä lähteessä".
"Keltanaama — mutta veljelläni lienee kuitenkin joku nimi? Niin suurelta sotilaalta ei voi puuttua nimeä?"
"Mingo," sanoi metsästäjä, ja silmäin loiste sekä poskien puna ilmaisi hieman inhimillisen luonnon heikkoutta, "Mingo, teidän urhoollinen toverinne nimitti minua Haukansilmäksi, luultavasti sukkelan ja tarkan tähtämisen takia, ja päänsä levätessä polvellani antoi hän minulle tämän nimen, vähää ennen kuin hänen henkensä lähti autuille metsästysmaille."
"Tämä on hyvä nimi; Haukka syöksee varmasti saaliinsa selkään.
Haukansilmä ei ole mikään nainen; miksi elelee hän Delavarien parissa."
"Minä ymmärrän ajatuksenne, Mingo, mutta me katsomme kaiken tämän muutamien teidän paholaistenne petokseksi ja kiellämme syytöksen. Luojan sallimuksesta jouduin jo nuorena Delavarien joukkoon, ja kaiken muun puolesta, kuin sen, mitä kristilliset tavat minun väriltäni ja lahjoiltani vaativat, toivon saavani elää ja kuolla kuin joku heistä. En kumminkaan kokonaan aio jättää syntyperäisiä oikeuksiani ja koetan täyttää keltanaaman velvollisuudet punanahkain seurassa."
"Hyvä; Huroni on punanahka yhtä hyvin kuin Delavarikin. Haukansilmä saavuttaa enemmän Huronien kuin naisten parissa."
"Minä arvaan että itse ymmärrätte mitä lausutte, Huroni. Jos toivotte minun avullani saavanne selkoa jostakin, niin on teidän puhuminen selvempää kieltä, sillä kauppaa ei voi sopia sidotuin silmin tai suletuin suin."
"Hyvä; Haukansilmä ei ole kaksikielinen ja hän lausuu mieluimmin ajatuksensa suoraan ilmi. Hän tuntee Bisam-rotan, joksi nimitämme vesihuoneessa asuvata miestä, ja hän on asunut tämän vigvam'issa (majassa), mutta ei ole hänen ystävänsä. Haukansilmä ei huoli päänahoista, niinkuin indiani-raukka, vaan taistelee urhoollisen keltanaaman tavalla. Bisam-rotta ei ole valkea eikä punainen, ei eläin eikä kala. Hän on vesikäärme, väliin järvessä, väliin maalla. Haukansilmä voi palata takaisin ja kertoa hänelle kuinka petti Huronit ja pakeni vankeudesta, ja kun hän on peittänyt Bisam-rotan silmät, niin ett'ei tämä voi nähdä majasta metsään saakka, aukaisee Haukansilmä ovet Huroneille. Ja kuinka on saalis jaettava? Haukansilmä on ottava suurimman osan, ja Huronit ottavat mitä hän antaa heille. Päänahat voivat kaikki mennä Canadaan, koska keltanaama ei pidä niistä mitään lukua."
"Hyvä, Rivenoak, tämä on suoraa ja selvää kieltä, vaikka lausuttu irokesilais-kielellä. Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja minun täytyy tunnustaa, että tämä on Mingoinkin ilkeyttä ilkeämpää. Epäilemättä olisi aivan helppo uskotella Bisam-rotalle, että olen paennut luotanne, ja päälle päätteeksi saavuttaisin mainetta urotyöstä."
"Hyvä; tämä juuri on se teko, jota tahdon keltanaaman toimittamaan.
"Niin, niin, tämä on aivan selvää; minä tiedän mitä minulta toivotte, ja sentähden ette tarvitse turhaan pitää minulle puhetta. Kun olen saapunut linnaseen ja istun syömään Bisam-rotan leipää, juttelen ja nauran hänen tytärtensä kera, silloin pitää minun niin sokaista hänen silmänsä, ett'ei hän näe oveakaan, mitä sitten lähintä maata."
"Hyvä; Haukansilmä olisi oleva Huroni. Hänen syntyperänsä on ainoastaan puoleksi valkea."
"Tässä kohden erehdytte, Huroni, niin suuresti, kuin jos pitäisitte sutta metsäkissana. Minä olen valkeaihoinen syntyperän, sydämen, luonteen ja lahjain puolesta, vaikka hieman punanahka tunteilta ja tavoilta. Mutta kun vanhan Hutterin silmät ovat oikein utuiset ja hänen kauniit tyttärensä ehkä syvässä unessa ja kaikki pitävät Haukansilmää luotettavana vahtimiehenä, niin silloin minun pitää tehdä jonnekin päretuli merkiksi teille, aukaista ovi ja laskea sisään Huronit, jotka kohlivat kaikilta asukkailta päät puhki."
"Varmaankin on veljeni erehtynyt; hän ei voi olla keltanaama. Hän ansaitsisi olla suurena päällikkönä Huronien joukossa."
"Niin, siinä kohden olemme samaa mielipidettä, jos, näet, hän tekisi tällä tavoin. Kuulkaas nyt, Huroni, ja pankaa huomioonne muutamia totuutta rakastavan miehen rehellisiä sanoja. Olen syntyisin kristitty, ja ne, jotka kuuluvat siihen sukuun, joka tottelee niitä sanoja, joita lausuttiin heidän esi-isillensä ja lausutaan heidän lapsillensa niin kauan, kunnes maailma ja kaikki, mitä siinä on, häviää — ne eivät milloinkaan ryhdy tällaisiin kirottuihin konnantöihin. Viekkaus sodassa olkoon menneeksi ja onkin myönnetty, mutta viekkaus, kavaluus, petos ystäviä kohtaan sopii ainoastaan heittiöille keltanaamain joukossa. Tiedän löytyvän yltä kyllin valkeita miehiä, jotka voivat saattaa teidät tällaiseen väärään käsitykseen luonteestamme, mutta nämät ovat luopuneet syntyperästään ja lahjoistaan ja, jos eivät vielä elä, niin ainakin ansaitsisivat elää maankulkijoina, pois-suljettuina rehellisten ihmisten seurasta. Mikään rehellinen keltanaama ei voisi tehdä mitä pyydätte, ja luullakseni ei kukaan Delavarikaan sitä tekisi — tahdon, näet, puhua suuni puhtaaksi teille. Mingoin laita taitaa olla aivan toisellainen."
Nähtävästi harmistuneena kuunteli Huroni tätä nuhdesaarnaa, vaan muistaen tarkoituksensa, oli hän liian viisas tahtoakseen äkillisen vihannäyttämisen kautta jäädä sitä saavuttamatta. Hän näytti hartaasti kuuntelevan, ollen hymyilevinään, ja sitten tutkivan mitä oli kuullut.
"Pitääkö Haukansilmä paljon Bisam-rotasta tai rakastaako hän tämän tyttäriä?" kysäsi hän yht'äkkiä.
"Ei kumpaakaan, Mingo. Vanha Tom ei ole mies semmoinen, joka voisi voittaa rakkauttani, ja mitä tyttäriin tulee, ovat he kyllin kauniita viehättämään ketä miestä hyvänsä; mutta syitä löytyy, jotka estävät rakkauden syttymistä kumpaankaan heistä. Hetty on hyvä olento, mutta luonto on laskenut kätensä raskaasti hänen ymmärryksensä päälle, tyttö raukka."
"Entäs Metsän Ruusu!" huudahti Huroni, joka oli kuullut puhuttavan Judithin mainiosta kauneudesta. "Eikö hän ole kyllin kaunis sytyttämään rakkautta veljeni rintaan? Ystäväni on tullut tänne erään pienen "siteen" tautta, jolla hänet on kahlehtinut tyttö, joka voi vetää vahvimmankin sotilaan kanssaan."
"Huroni, nyt olette totuutta lähempänä, kuin milloinkaan ennen tämän keskustelun aikana. Tämä on kyllä tosi, mutta tämän siteen toinen pää ei kahlehdi minua sydäntäni, eikä myöskään Metsän Ruusu pitänyt sen toisesta päästä kiinni."
"Tämä on kummallista! Rakastaako veljeni päällä eikä sydämellä? Voiko tuo heikkomielinen vaikuttaa niin mahtavasti näin urhoolliseen soturiin?"
"No nyt taas, väliin oikeen, väliin aivan päin seiniä! Side, jota tarkoitatte, sitoo erään mainion Delavarin sydäntä — oikeastaan on hän Mohikani ja on oleksinut Delavarien parissa siitä asti kuin hänen oma kansansa hajosi; hän on Unkasin sukua ja nimensä on Chingachgook eli Suuri Käärme. Hän on tullut tänne talutusnuorassa, ja minä seurasin tahi oikeemmin kävin edellä, sillä minä tulin tänne ensiksi, enkä muun kuin ystävyyden tautta. Tämä ystävyys on kumminkin kyllin vahva niiden välillä, jotka eivät ole saituria tunteidensa suhteen ja tahtovat hieman elää muiden ihmisten, eikä ainoastaan itsensä tähden."
"Mutta tällä siteellä on kaksi päätä — toinen on kiinnitetty Mohikanin sydämeen, mutta toinen…?"
"Niin, toinen oli täällä tulen luona puoli tuntia sitten. Wah-ta-Wah piti sitä kädessään, jos hän ei pitänyt sitä sydämessään."
"Minä ymmärrän, veljeni," vastasi indiani vakaisesti; hän, näet, nyt vasta alkoi aavistaa tämän illan tapahtuman oikeata laitaa. "Koska Suuri Käärme oli vahvin, veti hän kovimmin, ja Histin täytyi jättää meidät."
"En luule hänen tässä kohden tarvinneen suuresti vetää," vastasi metsästäjä, nauraen hiljaisella, herttaisella tavallaan, "sitä en todellakaan luule. Hän pitää tytöstä ja tämä taas hänestä, eikä Huronienkaan viekkaus voine pitää erillään kahta nuorta ihmistä, joita vahva tunne kiinnittää toisiinsa."
"Ja Haukansilmä sekä Chingachgook tulivat leiriimme ainoastaan tästä syystä?"
"Mingo, tämä on kysymys, joka ei vaatine selitystä. Missähän muussa tarkoituksessa olisimme tänne tulleet? Ja kuitenkaan ei ole asian laita aivan niinkään, sillä emme ensinkään tulleet leiriin, vaan ainoastaan tuon hongan luokse tuolla toisella puolen selänteen harjaa, ja siinä seisoimme ja tarkastimme liikuntojanne ja toimianne niin kauan kuin suinkin halusimme. Kun olimme valmiit, ilmoitti Käärme merkillään, ja sitten kävi kaikki kuin pitikin, siihen hetkeen asti, jolloin tuo kulkulainen hyppäsi selkääni. Niin oikein, siinä tarkoituksessa tulimme ja saimme mitä tahdoimme, eikä maksane vaivaa toisin väittää. Hist on poissa miehen kanssa, joka jo melkeen on hänen puolisonsa, ja käyköön minulle kuinka hyvänsä, on tämäkin jo jonkunlainen voitto."
Huroni näytti suuttuneelta, vaan osasi kuitenkin hillitä väkivaltaisen vihan ilmipääsemistä. Hän meni pian vankinsa pakeilta muiden sotilasten luokse ja kertoi heille pääsisällön siitä, mitä oli saanut tietää. Niinkuin häntä, niin kummastutti ja suututti näitäkin seikkalijaimme rohkeus ja heidän asiansa menestyminen. Kolme neljä sotilasta meni tuolle matalalle harjanteelle, katselivat puuta, jonka suojassa ystävät olivat seisoneet, ja tarkastelivat ympärillä olevia jälkiä nähdäkseen oliko metsästäjä puhunut totta. Johtopäätös osoitti puheen todeksi, ja kaikki palasivat takaisin nuotion ääreen yhä enemmän ihmetellen ja kunnioittaen metsästäjäämme.
Aina tähän saakka oli se nuori indiani, joka oli ollut Histin ja erään toisen nuoren tytön seurassa, pysynyt Hirventappajasta erillään. Ystävistänsäkin oli hän pysynyt erillään lähellä niitä nuoria naisia, jotka matalalla äänellä puhelivat kumppalinsa vapauttamisesta. Ylipäänsä eivät nämä näyttäneet olevan kovin vihoissaan siitä, ett'ei niin kaunis kilpakumppali kuin Hist enää saattanut varjoon heidän omaa suloisuuttaan, ja sitä paitsi pääsivät heidän paremmat tunteensa voitolle ja asettuivat kauniin pakolaisen ja hänen sulhonsa puolelle. Muuan tytöistä nauroikin nuoren sotilaan lohduttomalle silmäykselle, joka osoitti hänen tavallaan katsovan itsensä hyljätyksi. Tämä nauru näytti yht'äkkiä yllyttävän hänen mieltään, ja sai hänet menemään sen kaatuneen puun luokse, jonka päällä vanki vielä istui vaatteitaan kuivaamassa.
"Tässä on Metsäkissa", sanoi hän ja löi kiivaasti paljasta rintaansa vasten, osoittaakseen kuinka suuren vaikutuksen hän luuli sanoillansa olevan.
"Ja tässä on Haukansilmä", vastasi metsästäjä tyynesti, käyttäen sitä nimitystä, jolla hän vast'edes tuli tunnetuksi kaikissa Irokesien heimokunnissa. Näköni on tarkka; hyppääkö veljeni pitkältäkin?"
"Täältä Delavarien kyliin saakka. Haukansilmä on varastanut vaimoni; hänen täytyy hankkia hänet takaisin, muuten tulee hänen päänahkansa paalussa riippuen kuivamaan vigvamissani."
"Huroni, Haukansilmä ei ole varastanut mitään. Hän ei ole peräisin varkaan suvusta eikä hänellä ole varkaan lahjat. Vaimonne, joksi sanotte Wah-ta-Wahia, ei ikinä tule olemaan canadalaisen punanahan vaimona; hänen sydämensä on erään Delavarin majassa ja hän on mennyt tätä majaa etsimään. Metsäkissa on ketterä, mutta hänen jalkansa eivät kumminkaan voi seurata naisen toiveita."
"Delavarien Käärme on koira, hän on vesikoira raukka, joka piileksen vedessä; hän ei uskalla urhoollisen indianin tavalla tulla kuivalle maalle.
"No, no, Huroni, tämä on jo jotenkin hävytöntä, katsoen siihen että tuskin tunti on kulunut siitä, kuin Käärme seisoi viidenkymmenen kyynärän päässä teistä ja olisi voinut koetella nahkanne sitkeyttä pyssyn luodilla, jos en olisi pannut vähän miettimisen painoa hänen kätensä päälle. Voitte pettää herkkäuskoisia tyttöjä uudistaloissa metsäkissan lailla naukumalla, mutta miehen korva voi eroittaa toden valheesta."
"Hist nauraa hänelle! Hän huomaa hänen olevan velton ja kehnon metsästäjän, joka ei milloinkaan ole ollut sotajälellä. Hän tahtoo miehen puolisokseen, vaan ei huoli narrista."
"Mistä sen tiedätte, Metsäkissa?" vastasi metsästäjä nauraen. "Hän on mennyt järvelle, niinkuin näette, ja ehkä hän pitää lohenmullon apinakissaa parempana. Mitä sotajälkeen tulee, niin sekä Käärme että minä myönnämme kernaasti, että meillä ei ole paljon kokemusta siinä kohden; mutta jos ette kutsu tätä ensimmäiseksi sotajälen alkeeksi, niin täytyy teidän kutsua sitä kuninkaalliseksi avioretkeksi. Seuratkaa neuvoani, Metsäkissa, ja valitkaa vaimonne huronilais-tyttöin joukosta; ette ikinä, ainakaan vapaasta tahdosta, voi saada ketään delavarilais-tyttöä vaimoksenne."
Metsäkissan käsi etsi tomahavkia, ja kun hänen sormensa olivat tarttuneet varren ympäri, liikkuivat ne vapisten, ikäänkuin niiden omistaja olisi epäillyt käyttäytyisikö viisaasti vai pitikö kostaa. Tällä päättävällä hetkellä lähestyi Rivenoak, ja käskevällä viittauksella ilmoittaen, että nuoren miehen oli poistuminen, istui hän entiselle paikalleen Hirventappajan viereen. Hetkisen äänettömyyden perästä, jolloin hän noudatti indianilaisen päällikön tyyntä arvollisuutta, alkoi hän keskustelun.
"Haukansilmä on oikeassa," sanoi hän, "hänen silmänsä on niin tarkka, että hän voi nähdä totuuden pimeässä yössä, vaan meidän silmämme ovat olleet sokeat. Hän on huhkain, sillä pimeys ei salaa häneltä mitään. Hänen ei pidä pettää ystäviänsä, hän on oikeassa."
"Minua ilahuttaa, Mingo että niin ajattelette, sillä pettäjä on minun mielestäni pelkuria kehnompi. Minä huolin yhtä vähän Bisam-rotasta, kuin joku keltanaama voipi huolia toisesta, vaan en kumminkaan voi pettää häntä, niinkuin tahdoitte. Minun käsitykseni mukaan sotii kaikki petos, paitsi viekkaus sodassa, sekä lakia että — niinkuin me valkeaihoiset lausumme — evankeliumia vastaan."
"Keltanaama veljeni on oikeassa; hän ei unhota manitoutaan eikä väriään. Huronit tietävät itsellään olevan suuren sotilaan vankina, ja he tulevat sen mukaan käyttäytymään häntä kohtaan. Jos häntä tullaan kiduttamaan, niin hänen kipunsa eivät tule olemaan semmoisia, joita tavallinen ihminen voipi kestää, ja jos häntä tullaan kohtelemaan ystävänä, niin se tulee olemaan päällikköin ystävyyttä."
Lausuessaan tämän kummallisen vakuutteen kunniotuksestansa, silmäsi Huroni salaisesti kuulijansa puoleen, nähdäkseen kuinka hän otti vastaan tämän kohteliaisuuden-osoitteen, vaikka hänen vakainen ulkomuotonsa ja näennäinen suoruutensa olisi estänyt jokaista, joka ei tuntenut indianein kavaluutta, huomaamasta missä tarkoituksessa hän lausui tämän. Hirventappaja oli tällainen luulematon olento, ja hyvin tietäen mitä indianit tarkoittavat kunnioituksella vangin kohtelemisen suhteen, tunsi hän, Huronin siitä puhuessa, verensä hyytyvän; vaan hän säilytti kuitenkin tyynen ja rohkean ulkomuodon, jott'ei tarkkanäköinen vihollinen havaitsisi näitä heikkouden merkkejä.
"Jumala on antanut minut käsiinne, Huroni", sanoi hän viimein, "ja minä arvaan teidän aikovan menetellä sananne mukaan. En tahdo kerskata siitä, mitä tulen kipuin kestäessä tekemään, sillä en milloinkaan ole ollut tällaisessa koettelemuksessa, eikä kukaan voine edeltäkäsin sanoa mitenkä hän tulee käyttäytymään; mutta minä olen koettava parastani, jotta en häpäisisi sitä kansaa, jolta olen saanut kasvatukseni. Tulkoonpa käytökseni olemaan millainen hyvänsä, niin tahdon muistuttaa teitä siitä, että olen valkeaihoinen syntyperältäni ja sentähden on minulla valkeaihoisten lahjat, niin että, jos kivut valtaavat minut ja unhoitan itseni, toivon teidän lukevan tämän niiden viaksi, joihin se oikeastaan kuuluu, eikä laskevan mitään Delavarien syyksi, yhtä vähän kuin heidän liittolaistensa ja ystäväinsä, Mohikanienkaan. Kaikki olemme luodut suuremmilla tai pienemmillä heikkouksilla, ja pelkään olevan keltanaaman heikkoja puolia sen, että sortuu suuren ruumiillisen tuskan aikana, jolloin punanahka laulaa laulujaan ja kehuu urotöitään vihollisten kynsissä ollessaan."
NELJÄS LUKU.
Hirventappaja pakenee. — Häntä ajetaan takaa. — Hän otetaan jälleen kiinni.
Muutamia päiviä edellä kerrotun tapauksen perästä tapaamme Hirventappajan taaskin kokoontuneiden indianein edessä. Juhlallinen ilmiö kuvaantui nyt hänen silmäinsä eteen. Kaikki vanhemmat sotilaat istuivat kaatuneen puun päällä ja odottivat hänen tuloansa jäykällä arvokkaisuudella; oikealla puolen seisoivat nuoret miehet täysissä aseissa ja vasemmalla naiset ja lapset. Keskessä oli avoin, jokseenkin laaja, lehväkaarrosten varjooma paikka, josta oli tarkasti poistettu kaikki pensaat, varvut, kuivat oksat y.m. Tätä paikkaa oli luultavasti usein pidetty leiripaikkana, sillä se näytti kovaksi poljetun kedon kaltaiselta.
Niinkuin useimmiten oli tapana indianein heimokunnissa ja kuleksivissa indianijoukoissa, jakoi tässäkin kaksi päällikköä keskenänsä näiden metsänlasten hallitsemisvallan. Toinen oli vanhempi, tunnettu hyväksi puhelahjansa puolesta, viisaaksi keskusteluissa sekä älykkääksi toiminta-ohjelmia tehdessä, toinen taas oli mainio urhollisuutensa, julmuutensa ja viekkautensa tautta. Edellinen oli Rivenoak, toista nimitettiin Pantteriksi, joka nimi hyvin ilmaisi sotilaan, indianein käsityksen mukaan parhaita omaisuuksia — julmuutta, kavaluutta ja petosta.
Rivenoak ja Pantteri istuivat vieretysten, odottaen vangin tuloa, kun Hirventappajan ruuhi laski rantaan ja hän itse nousi maalle. Koska indianein tarkoitus saada hänet pettämään Hutterin ja linnasen muut asukkaat ei onnistunut, olivat he pakoittaneet metsästäjän, jonka piti antaa kunniasanansa takaisinpalaamisesta, käymään Hutterin luona houkuttelemassa häntä muuttamaan pois näiltä seuduilta. Hirventappaja kyllä vakuutti, ett'ei hänen lähetyksensä onnistuisi, vaan sitoutui kumminkin käymään siellä ja lupasi kaikissa tapauksissa palata takaisin määrätyllä hetkellä. Tämän lupauksen hän nyt täytti.
"Tässä olen nyt, Mingot," sanoi hän astuessaan heidän piiriinsä; "tehkää minulle mitä tahdotte. Minun tilini ihmisten ja elämän kanssa on lopetettu; tehtäväni ei ole onnistunut, niinkuin jo edeltäkäsin sanoin, ja nyt ei minulla ole muuta tehtävänä, kuin valkeaihoisten Jumalan kohtaaminen valkean miehen velvollisuuksien ja lahjojen mukaan."
Suostumuksen jupina kuului näitä sanoja lausuttaissa naistenkin joukosta, ja kotvasen aikaa toivoivat muutamat hartaasti saada heimoonsa näin urhoollisen ja jalon miehen. Mutta useat olivat sitä vastaan, etenkin Pantteri ja hänen sisarensa Sumach, joka oli Hirventappajan ampuman Ilveksen leski. Toista näistä vallitsi syntyperäinen julmuus, toista esti raivokas kostonhimo tottelemasta hellempiä tunteita. Niin ei ollut Rivenoakin laita. Tämä päällikkö nousi seisaalleen, ojensi kätensä kohteliaisuutta osoittavalla tavalla ja tervehti vankia sellaisella tyyneydellä ja arvokkaisuudella, joka olisi voinut herättää ruhtinaan kateutta.
"Keltanaama," sanoi hän, "kansani on ollut niin onnellinen, että on saanut vangiksi miehen eikä arkaa kettua. Me tunnemme teidät, me tulemme kohtelemaan teitä kuin urhokasta soturia. Jos olette surmannut yhden meikäläisen soturin ja ollut apuna muita surmatessa, niin on teillä henki, jonka voitte antaa korvaukseksi. Muutamat nuorista miehistäni luulivat, että keltanaaman veri on liian vetelätä — että se epäisi juoksemasta Huronin veitsentiestä. Näyttäkää heille, ett'ei niin ole laita; teidän sydämenne on voimakas niinkuin ruumiinnekin. Jos sotilaani sanovat, ett'ei Ilveksen kuolemaa saa unhoittaa ja että hän ei voi yksin matkustaa henkien maille, niin tulevat he muistamaan että hänet surmasi urhokas mies, ja laittavat teidät hänen perästään sellaisilla ystävyytemme todisteilla, ett'ei hän seuraanne häpeä. Olen puhunut; tiedätte, mitä olen sanonut."
"Totta kyllä, Mingo, kaikki on totta kuin evankeliumi," vastasi teeskentelemätön metsästäjä. "Te olette puhunut, ja minä tiedän ei ainoastaan mitä olette sanonut, vaan vielä päälle päätteeksi mitä tarkoitatte. Uskallan väittää Ilveksen olleen urhollisen, jalon sotilaan ja ansainneen ystävyyttänne ja kunnioitustanne, mutta kumminkaan en luule itseäni kelvottomaksi seurustelemaan hänen kanssansa ilman teidän passittannekin. Kuitenkin olen nyt täällä, valmiina kuulemaan tuomiotani; tehkää minulle mitä tahdotte."
Rivenoak ilmoitti suostumuksensa, ja sen jälkeen keskustelivat päälliköt syrjässä hetken aikaa. Tämän päätyttyä, erosi kolme, neljä nuorta sotilasta kumppaleistaan ja poistuivat leiristä. Nyt ilmoitettiin vangille, että hän sai vapaasti kuleksia niemellä, sill'aikaa kuin hänen tulevasta kohtalostaan keskusteltiin — lupa tämmöinen ei paljoa maksanut, sillä yllämainitut nuoret sotilaat olivat asettuneet linjaan niemen kannasta vahtimaan ja järvelle pakeneminen oli mahdoton.
Odotettuaan noin tunnin aikaa, joka hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin itse välttämättömän kuoleman ajatus, kutsuttiin Hirventappaja uudestaan tuomariensa eteen, jotka jo olivat istuneet entisille paikoillensa.
"Hirventappaja," alotti Rivenoak, kun vanki oli saapunut hänen eteensä, "vanhat mieheni ovat kuunnelleet viisaita sanoja; he ovat valmiit puhumaan. Teidän esi-isänne tulivat nousevan auringon maasta, me olemme laskevan auringon lapsia. Maa voipi kyllä olla rikasta, viisauden puolesta viljavata tuolla kaukana aamukoitteen alla, mutta ehtoon maa on suloisempaa. Me katselemme mieluisimmin sinnepäin. Kun katselemme itäänpäin, valtaa meidät pelko; ruuhi toisensa perästä kuljettaa kansaanne joukottain auringon jälkiä myöten, ikäänkuin sen maa olisi täpötäynnä ja tulvillaan ihmisiä. Punasia miehiä on jo aivan vähän, he tarvitsevat apua. Yksi paraista majoistamme on nykyään joutunut tyhjäksi omistajan kuoleman kautta; kauan tulee viipymään, ennenkuin hänen poikansa tulee kyllin vanhaksi täyttämään isän sijan. Tuolla on hänen leskensä; hän tarvitsee riistaa ruu'aksi itselleen ja lapsilleen, sillä hänen poikansa ovat vielä kuin haukan pojat ennen pesästään lähtemistä. Teidän kätenne kautta on tämä suuri onnettomuus kohdannut häntä. Hänellä on kaksi velvollisuutta, toinen kaatunutta puolisotansa ja toinen lapsiansa kohtaan. Päänahka päänahasta, henki hengestä, veri verestä, on yksi laki; ruu'an hankkiminen lapsillensa on toinen. Me tunnemme teidät, Hirventappaja. Te olette rehellinen mies, ja kun sanotte jotakin, niin on se niin. Ette ole kaksikielinen kuin käärme, päänne ei ole ruohoon peitetty; te näette kaikki. Te pysytte oikeudessa; kun olette pahoin tehnyt, toivotte saavanne korvata sen niin pian kuin voitte. Tässä on Sumach; hän on yksinään vigvamissaan ja hänen lapsensa kaipaavat ruokaa. Ottakaa tuosta pyssy, se on latingissa, ampukaa hirvi, antakaa lapsille ruokaa ja ottakaa Sumach vaimoksenne. Ruvetkaa Huroniksi; Sumach ei silloin ole miestä vailla, ja sotilaani lukumäärä on jälleen täysi."
"Juuri tätä pelkäsin Rivenoak," sanoi metsästäjä, kun päällikkö oli lopettanut puheensa; "niin, pelkäsin näin käyvän. Totuus on pian lausuttu ja se on lopettava kaikki toiveet tässä kohden. Olen valkeaihoinen ja kristitty syntyisin; huonosti sopisi minulle vaimon ottaminen indianien tavalla ja pakanain seasta. Mitä en tahtoisi tehdä rauhallisina aikoina ja selkeän päivän paisteessa, sitä vielä vähemmin tahdon tehdä pilvisenä aikana henkeni pelastukseksi. Kenties en koskaan joudu naimisiin; aivan varmaan oli Luojan tarkoitus, kun Hän saattoi minut tänne metsiin, että eläisin yksinäni ja ilman omaa kattoa pääni päällä, vaan jos ei niin kävisi, niin tulee ainoastaan semmoinen nainen, joka kuuluu omaan väriini ja lahjoihini, pimentämään vigvamini ovea, eikä kukaan muu. Kuolleen sotilaanne lapsille kyllä mielelläni hankkisin ravinnon, jos se voisi tapahtua häpeättä, mutta sehän ei ole mahdollista, koska en voi asua huronien kylässä. Omien nuorten miestenne täytyy hankkia Sumachille riistaa, ja kun hän toisen kerran menee naimisiin, lienee paras, että hän ottaa miehen, jonka jalat eivät ole kylliksi pitkät kulkemaan sille alueelle, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Me taistelimme rehellistä taistelua ja hän kaatui; tässä ei ole mitään muuta, kuin mitä jokaisen urhoollisen miehen on odottaminen ja arvaaminen. Mingon sydäntä en ikinä voi saada, se on yhtä mahdotonta kuin jos ajattelisi harmaita hiuksia kasvavan pojan päähän tai karhunmarjoja mäntyyn. Ei, ei, Huroni; lahjani ovat vaimoa koskevissa seikoissa valkeaihoisen lahjat, delavarilaisia ovat ne kaikissa indiania koskevissa asioissa."
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, ennenkuin yleinen jupina ilmoitti niiden herättämää tyytymättömyyttä. Naiset etenkin lausuivat julki harminsa, ja Sumach, joka oli kyllin vanha ollakseen sankarimme äiti, ei suinkaan purkanut vihaansa sävyisimmillä lauseilla. Mutta kaikki muut pettymisen ja harmin osoitukset olivat aivan vähäpätöisiä Pantterin raivokkaan vihastumisen rinnalla. Hän oli luullut alentavan arvoansa, jos antaisi sisarensa ottaa keltanaaman miehekseen — vaikka tämä oli indianeille jokseenkin tavallista — ja oli ainoastaan sisaren hartaasta pyynnöstä antanut tähän suostumuksensa. Nyt harmitti häntä sydämen pohjasta, kun näki keltanaaman hylkäävän sen kunnian, jota hänelle oli osoitettu, ja hillitsemättömän raivokkaalla ja julmalla katseella hän katsoa tuijotti vankia; eikä hänen kätensä kauan epäillyt tyydyttää sitä kostonhimoa, joka poltti hänen rintaansa.
"Sinä keltanaamain koira," huudahti hän irokesien kielellä, "mene ulvomaan rakkien kanssa omille onnettomille metsästysmaillesi!"
Vielä hänen puhuessaan viskasi kohoitettu käsi tomahavkin. Onneksi oli puhujan kuuluva ääni vetänyt Hirventappajan huomion sinnepäin, muuten olisi tämä hetki varmaankin ollut hänen viimeinen hetkensä. Tuo vaarallinen ase olisi murtanut vangin pään, ellei hän olisi ojentanut kättänsä ja varren heilahtaessa tarttunut siihen kiinni niin nopeasti, että tämä sukkela liike kummastutti katsojaa yhtä paljon kuin se taitavuus, jolla ase oli viskattu. Sen vauhti oli kuitenkin niin voimallinen, että se Hirventappajan käden pysähtyessä joutui juuri siihen asemaan, joka tarvittiin viskuun vastaamiseksi. Ja tietymätöntä on eikö juuri tämä viekoitellut nuorukaista kostamaan. Hänen silmänsä säihkyivät ja pieni punanen pilkku nousi molempiin poskiin, kun hän, kooten kaiken voimansa, viskasi aseen takaisin vihollistansa vastaan. Tämän viskuun odottamattomuus edisti sen onnistumista; Pantteri ei nostanut kättänsä eikä kumartanut päätään pois tomahavkin tieltä. Pieni terävä kirves sattui keskelle vihollisen otsaa ja suorastaan halkasi pään. Juosten esille, niinkuin käärme syöksee vihollisensa päälle vielä sittenkin, kun on saanut kuolemanhaavan, kaatui tuo vahva mies pitkälleen maahan, vapisten kuolemankamppauksessa. Kun kaikki juoksivat häntä auttamaan, jäi vanki hetkeksi vahtimatta, ja päättäen koettaa pelastaa henkeänsä, kävi kuinka kävi, syöksyi hän metsävuohen nopeudella sivulle päin. Silmänräpäyksen ällistys vaan — ja koko joukko, vanhat ja nuoret, lapset ja naiset jättivät Pantterin hengettömän ruumiin, päästivät ulvonnan ja ryhtyivät vankia takaa-ajamaan.
Vaikka se tapaus, joka vietteli Hirventappajan tähän hurjaan yritykseen, oli äkillinen, ei hän kumminkaan ollut ihan valmistumaton siihen. Viimeksi kuluneen tunnin ajalla oli hän näet tarkoin punninnut pakenemisen kaikkia mahdollisuuksia ja hänen pakoansa ohjasi sentähden ennen harkittu tuuma, jonka kautta kaikki epäileminen ja neuvottomuus päättävällä hetkellä oli kadonnut. Tämä seikka yksistään saattoi hänelle aluksi sen suuren edun, että hän pääsi ahdistamatta vahtien sivutse. Se keino, jolla hän tämän saavutti, oli aivan mutkaton, vaan ansaitsee sentään kertoa.
Vaikk'ei metsikkö reunustanut kannaksen rantoja ihan veden rajaan saakka, alkoi tavallisen tiheä pensaikko kumminkin jo vähäistä ylempänä, sekä ulottui pohjoisesta etelään päin. — Samaan suuntaan ohjasi Hirventappajakin kulkunsa ja oli jo ennättänyt pensaikon suojaan, ennenkuin vahdit, jotka olivat asetetut vähän sitä alemmaksi, ennättivät saada selkoa melun oikeasta syystä. Mahdotonta kuitenkin oli juosta pensaikkoa myöten, jonkatähden Hirventappaja kappaleen matkaa jatkoi juoksua rannassa, polviin ulottuvassa vedessä; mutta heti kuin sopiva tilaisuus tarjoontui, syöksi hän pensaikkoon ja siitä aukeaan metsään.
Monta laukausta ammuttiin Hirventappajata kohti hänen juostessansa vesirannikkoa pitkin, ja vielä useampia kuului sitten, kuin hän oli päässyt aukeaan metsään, jossa hänellä oli verrattain vähemmän suojaa. Mutta vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ei kumminkaan ainoakaan sattunut. Nämä turhat hänen pakonsa estämisen yritykset saattoivat hänelle sen edun, että hän pääsi enemmän kuin sata kyynärää lähimmän takaa-ajajan edelle, ennenkuin takaa-ajaminen ennätettiin saada jonkunlaiseen järjestykseen. Mahdoton oli seurata vankia pyssy kädessä, jonkatähden nopeimmat juoksijat, laukaistuaan pyssynsä siinä epävarmassa toivossa, että voisivat haavoittaa metsästäjää, viskasivat ne pois, käskivät naisten ja poikasten koota ja panna ne latinkiin niin pian kuin mahdollista, ja syöksivät pakenijan jälkeen.
Hyvin tietäen kuinka hurjaan yritykseen oli ryhtynyt, koki Hirventappaja käyttää jok'ainoan kalliin minuutin hyväksensä. Hän tiesi myöskin että hänen oli juokseminen suoraan eteenpäin, jos mieli pelastaa itsensä, sillä jos hän olisi ruvennut kääntymään tai mutkiin kulkemaan, niin olisi tuo suuri takaa-ajajain paljous tehnyt kaiken pakenemisen mahdottomaksi. Sentähden juoksi hän viistoon tuota nähtävästi loivaa vuorenrinnettä ylöspäin, ja tultuaan sen harjalle, hiljensi hän vauhtia hengähtääksensä. Ulvoen seurasivat Huronit perästä, mutta siitä hän vähät huoli, sillä hän tiesi heillä olevan voitettavana samat vaikeudet, joista hän jo oli päässyt. Hän oli nyt likellä viimeistä vuorenhuippua ja huomasi että olisi kulkeminen syvän laakson poikki, ennenkuin pääsisi seuraavan mäen juurelle. Ainoa piilopaikka, jonka hän huomasi läheisyydessään, oli kaatunut puunrunko; ja epätoivon tilassa käytetään viimeisiä keinoja. Puu oli kaatunut pitkin harjanteen ylimmäistä vierrettä, ja silmänräpäyksessä hyppäsi hän sen yli ja painautui sen alle, jota ennen hän kuitenkin, erehdyttääkseen takaa-ajajiansa, huudahti kovalla äänellä, ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi alasmäkeä juoksemaan.
Tuskin oli hän asettunut piilopaikkaansa ja makasi siinä kovasti tykyttävin sydämin, kuin jo vuorentörmän toiselta puolen alkoi kuulua astunta, ja kohta sen jälkeen ilmoittivat korkeat äänet ja taaja jalkain kopina, että takaa-ajajat olivat lähellä. Kovasti huudahtaen juoksi toinen toisensa perästä puunrungon yli ja syöksi alaspäin vierrettä myöten, toivoen saavansa pakenijan näkyviin, ennenkuin hän ennättäisi laakson pohjalle. Jo oli varmaankin neljäkymmentä miestä tällä tavoin hypännyt metsästäjän piilopaikan ylitse, ja etukynnessä olijat alkoivat juosta ylöspäin vastaista luisua myöten, kun heissä alkoi ilmaantua epäilys, ja he valmistautuivat lähemmin tutkimaan pakolaisen jälkiä. Tämä hetki oli päättävä; vähemmän karaistuilla hermoilla ja lujalla mielellä varustettu henkilö olisi karannut ylös ja paennut. Eipä niin Hirventappaja. Liikkumatonna makasi hän paikallaan, ahneilla silmäyksillä vartioiden jokaista liikuntoa alhaalla laaksossa ja syvään hengittäen voimia kootaksensa.
Huronit näyttivät nyt koirajoukolta, joka on eksynyt otuksen jäljiltä. Tuskin mitään puhuttiin, mutta kaikki juoksivat ympäriinsä, tutkien jokaista maassa olevaa kuivaa lehteä, ihan kuin koirat, jotka vainustelevat kadonneita jälkiä. Hirventappaja katsoi nyt ajan tulleeksi, ja yht'äkkiä viskausi hän rungon toiselle puolen. Hetkisen kuunneltuaan oliko häntä huomattu, ryömi hän käsin jaloin vuoren harjulle — noin kymmenen tai kaksitoista kyynärää — kunnes sen takana luuli olevansa piilossa vihollisten katseilta. Mutta samassa kuin nousi ylös huomattiin hän, ja takaa-ajaminen alkoi uudelleen. Hirventappaja juoksi pitkin harjannetta, voidakseen käyttää hyväkseen tämän tasaista pintaa, jota vastoin Huronit, jotka maan laadusta ylipäänsä päättivät, että selänne pian tulisi laskeutumaan laaksoon, juoksivat sitä myöten päästäkseen oikotietä pakenijan eteen. Muutamat heistä kääntyivät samalla eteläänpäin, estääkseen hänen pakenemistaan tälle suunnalle, toiset taas juoksivat rantaan estämään pakoa järvelle.
Hirventappajan asema oli nyt tukalampi kuin koskaan ennen, sillä kolmelta haaralta oli hän saarroksessa ja neljännellä oli järvi. Mutta hän oli punninnut kaikki sekä myötäiset että vastaiset asianhaarat, ja nopeasti paetessaan, mietti hän tyynellä mielellä yhtä ja toista pelastuskeinoa. Niinkuin kestävät raja-asukkaat ainakin, juoksi hän nopeammin kuin yksikään takaa-ajajista, jotka etenkin lukumääränsä ja etuisan asemansa tautta olivat hänelle vaaralliset, ja hän olisi sentähden yhä edelleen juossut suoraan eteenpäin, jos hän siten olisi voinut saada heidät kaikki taaksensa. Mutta se ei ollut mahdollista, ja kun hän vielä lisäksi selänteen vähitellen laskeutumisesta huomasi yhä enemmän lähenevänsä laaksoa, kääntyi hän yht'äkkiä suoraan sivullepäin entisestä suunnastaan ja juoksi tavatonta vauhtia vierteen rinnettä myöten rantaa kohti. Muutamat takaa-ajajista juoksivat läähättäen harjanteelle suoraan hänen perästään, mutta useimmat pysyivät laaksossa ollakseen häntä vastassa sen perukassa.
Hirventappajalla oli nyt toinen vaikka huima tuuma mielessä. Luopuen kaikista metsään päin pääsemisen toiveista, riensi hän, sen kuin jalat kantoivat, ruuhta kohti. Oli se vaan kerran saavutettu, niin oli hänellä ainoastaan muutamia pyssynlaukauksia pelättävänä, ja sitten oli hän pelastettu. Kaikki sotilaat olivat viskanneet pois aseensa; hänen ei siis tarvinnut pelätä muuta kuin muutamia heikkoja naisia ja keski-ikäisiä poikia. Kaikki näytti lupaavan menestystä hänen tuumallensa, ja kun hän yhä juoksi alaspäin, oli hänen kulkunsa niin nopeaa, että hän pian oli pääsevä tarkoituksensa perille.
Kun Hirventappaja riensi niemellä olevain naisten ja lasten sivutse, kokivat nämät estellä häntä viskaamalla kuivia risuja hänen jalkoihinsa; mutta se kauhu, jonka hän oli heissä nostanut rohkeasti kostamalla julmalle Pantterille, vaikutti, ett'ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Hän juoksi ilkkuen heidän ohitse, murtihe metsikön läpi ja oli nyt järven rannalla viidenkymmenen askeleen päässä ruuhesta. Hän pysähtyi hengähtämään ja levähtämään, joka oli sangen tarpeen, ja joi vettä järvestä jäähdyttääkseen tulista suutansa. Mutta aika oli kallis ja hän kiiruhti ruuhen luokse. Yksi ainoa silmäys ilmoitti hänelle että airot oli viety pois. Tämä suuri pettyminen kaikkien ponnistusten perästä synnytti hänessä hetkeksi ajatuksen kääntyä takaisin ja vihollisten uhalla miehevästi palata leiripaikalle, mutta pirullinen ulvonta hänen takanaan ilmoitti takaa-ajajain nopeata lähestymistä, ja luonnonvetoinen rakkaus elämään sai voiton. Kooten kaikki voimansa ja taitonsa survasi hän ruuhen järveen ja viskausi itse siihen, sen kautta paljon vähentämättä sen vauhtia. Sen pohjalle pani hän selälleen maata, sekä saadakseen vapaasti hengittää että varjellakseen itseänsä pyssynluodeilta. Mutta ruuhen kepeys, joka oli niin edullinen soutamiselle, oli nyt haittana, painon puute vähenti, näet, sen liikuntavoimaa, muutoin olisi sysäys vienyt sen niin kauas rannasta tyynelle järvelle, että sitä vaaratta olisi voinut käsin soutaa eteenpäin. Hirventappaja ajatteli, että jos hän kerta pääsisi näin kauas, huomaisivat hänet kyllä hänen ystävänsä, jotka olivat järven toisella puolella, ja siinä tapauksessa kiiruhtaisivat he epäilemättä avuksi. Ruuhessa maatessaan tarkasti hän vuorella olevien puiden latvoja, jotta niiden avulla voisi päättää minnepäin se kulki. Lukuisia ääniä kuului rannalta, ja muun muassa kuuli hän kuinka jotkut tahtoivat miehittää lautan, joka onneksi kuitenkin oli jokseenkin kaukana niemen toisella puolen.
Hirventappajan asema oli nyt todella tuskallinen. Hän makasi muutamia minuutia ihan liikkumatonna, luottaen ainoastaan kuuloonsa, ja varmana siitä, ettei veden loiske, jos joku koettaisi uida ruuhen luokse, voisi jäädä häneltä huomaamatta. Yht'äkkiä vaikenivat kaikki äänet ja hiljaisuus semmoinen tuli sijaan, että tuntui kuin kaikki olisi uupunut kuolemanhorroksiin. Ruuhi oli pian kulkenut niin kauvas järvelle, ett'ei Hirventappaja selällään maaten voinut nähdä muuta kuin sinisen taivaan. Mahdotonta oli kauemmin kestää tätä. Hyvin tietäen tämän syvän äänettömyyden ennustavan vaaraa, sillä metsäläiset eivät milloinkaan ole niin hiljaa, kuin silloin kuin ovat valmiit karkaamaan jonkun kimppuun, otti hän veitsensä ja rupesi leikkaamaan reikää ruuhen laitaan, mutta samassa kuului pyssyn pamaus ja luoti singahti ruuhen laitain läpi, muutaman tuuman päässä hänen päästään. Heti sen perästä alkoi muuan tammen latva verkalleen tulla näkyviin.
Hirventappaja ei nyt enään voinut hillitä malttamattomuuttaan. Varovasti siirtyi hän hieman eteenpäin, tirkisti luodin tekemän reijän läpi ja onnistui siitä nähdä suuren osan nientä. Ruuhi, joka vahvan sysäyksen voimasta oli kulkenut niemen sivu, oli sitten kääntynyt etelä suuntaa järvellepäin, vaan oli kumminkin vielä niin lähellä rantaa, että väli tuskin saattoi olla sataa kyynärää pitempi.
Hirventappaja huomasi välttämättömäksi koettaa poistua vihollisten läheisyydestä ja jos mahdollista antaa ystävilleen tiedon asemastaan. Ruuhen kumpaankin päähän oli pantu iso, pyöreä kivi sekä istumapaikaksi että painolastiksi. Suurilla ponnistuksilla ja vaivoilla sai hän toisen näistä siirretyksi perästä kokkaan, jotta molemmat yhteensä olivat vastapainona painolle perällä, jonne hän itse muuttihe. Ennen rannasta lähtöänsä oli hän, huomattuaan airot poisotetuiksi, viskannut kuivan puunoksan ruuheen. Tämän päähän asetti hän nyt lakkinsa ja pisti sen ruuhen laidasta ylös niin pitkälle kuin yletti. Tämä viekkaus ei kuitenkaan onnistunut; pyssyn luoti, joka lensi ruuhen vastaisen pään läpi ja oli raapaista hänen nahkaansa, vakuutti häntä siitä, että indianit halveksivat tätä sotajuonta, jonka tarkoituksen olivat käsittäneet. Hän otti pois lakkinsa ja asetti sen varjoksi lähelle päätään, mutta Huronit eivät näyttäneet huolivan siitä sen enempää, luultavasti sentähden että toivoivat saada hänet elävänä käsiinsä.
Karkaaja oli nyt muutamia minuutia rauhassa, ja silmä luodin tekemän reijän suussa iloitsi hän nähdessään ruuhen hiljakseen etenevän yhä kauemmaksi rannasta. Kun hän katsoi ylöspäin, oli puunlatvat kadonneet näkyvistä, mutta pian huomasi hän ruuhen kääntyneen niin, että hän tirkistysreijästään näki ainoastaan järven kummankin pään. Oksan avulla, joka oli hieman väärä, alkoi hän nyt soutaa eteenpäin, koettaen ohjata ruuhta niin suoraan kuin mahdollista. Useat rannalta kuuluvat huudot ilmoittivat, että hänen hankkeensa huomattiin, ja luoti, puhkasten reijän ruuhen perään, vinkui sitä pitkin sankarimme käsien välitse ja meni ulos aivan hänen päänsä vierestä. Tämä joudutti hänen ponnistuksiansa, mutta samassa kuin hän veti tavallista voimallisemman aironvetämän, tuli toinen luoti rannasta, katkasi oksan ruuhen ulkopuolella ja riisti häneltä kerrassaan hänen kuljetusneuvonsa. Koska rannalta kuuluvat äänet tuntuivat jäävän yhä etemmäksi, päätti hän antaa ruuhen kulkea omin neuvoinsa, kunnes arvaisi olevansa pyssyn kantamattomissa — viisain päätös, minkä hän tällä hetkellä voi tehdä, etenkin koska hän tunsi vilppaamman tuulen viilistelevän kasvojansa — varma todistus siitä, että alkoi käydä tuuli.
Hirventappaja oli nyt maannut ruuhessa noin kaksikymmentä minuutia ja alkoi levotonna ikävöidä avun merkkiä. Ruuhen asema esti häntä yhä näkemästä ympärilleen muualle kuin järven toiseen tai toiseen päähän päin, ja nyt vallitseva syvä äänettömyys herätti myöskin levottomuutta, koska hän ei tiennyt oliko tämä hänen ja vihollisten välisen yhäti pitenevän matkan vaikuttama vai oliko joku uusi viekkaus keksitty. Väsyneenä tästä mitään auttamattomasta valppaudesta, kääntyi hän viimmein selälleen, ummisti silmänsä ja odotti loppupäätöstä miehevällä tyynyydellä. Jos metsäläiset voivat niin täydellisesti hillitä kostonhimonsa, niin oli hän päättänyt olla yhtä tyynenä kuin he ja jättää onnensa virran ja tuulen huostaan.
Noin kymmenen minuutin paikoille oli molemmin puolin oltu näin ääneti, kun Hirventappaja luuli kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin jokin olisi raapaissut ruuhen laitaa. Hän aukaisi silmänsä, luullen saavansa nähdä indianin pään tahi käden kohoavan vedestä; mutta sen sijaan näki hän lehväkaarroksen levenevän päänsä päällä. Ensimmäinen esine, jonka hän ylösnoustuaan huomasi, oli Rivenoak, joka oli sen verran jouduttanut ruuhen hiljaista kulkua, että oli vetänyt sen rannalle, ja sen pohjan hankaaminen hiekkaa vastaan oli synnyttänyt sen äänen, joka herätti karkaajassa levottomuutta. Epätasaiset tuulen puuskat sekä virranveto olivat olleet syynä ruuhen muuttuneesen suuntaan.
"Tule," sanoi Huroni, tyynesti käskien vangin nousta maalle; "nuori ystäväni on purjehtinut sinne tänne, kunnes on väsynyt; hän on unhottava juoksemisen, ell'ei käytä jalkojaan."
"Teillä on ollut onni liittolaisena," vastasi Hirventappaja, astuen vakavin askelin ruuhesta ja välinpitämättömästi seuraten saattajaansa ennen mainitulle aukealle paikalle. "Sallimus on odottamattomalla tavalla ollut teille apuna. Minä olen uudestaan teidän vankinne."
"Nuori ystäväni on hirvi. Hänen jalkansa ovat jokseenkin pitkät; ne ovat saattaneet paljon vaivaa nuorille miehilleni. Mutta kala hän ei ole; hän ei voi löytää tietä järvessä. Emme tahtoneet häntä ampua; kaloja pyydetään verkoilla, eikä ammuta luodeilla. Kun hän tulee hirveksi, tullaan häntä kohtelemaan kuin hirveä."
"Kehukaa te hyvällä onnellanne Rivenoak; se on teidän oikeutenne, luulen minä, samaten kuin myöskin tiedän sen kuuluvan lahjoihinne. Siihen asiaan ei meidän kesken tarvitse tuhlata sanoja, sillä jokaisen täytyy ja tulee seurata lahjojansa. Kun naiset ryhtyvät minua pilkkaamaan ja herjaamaan, jonka piakkoin luulen tapahtuvan, niin muistakoot, että jos keltanaama taistelee henkensä edestä, niinkauan kuin hänen taistelunsa on laillista ja miehuullista, niin hän myöskin tietää arvokkaasti antaa sen mennä, kun huomaa aikansa tulleen. Olen vankinne; tehkää minulle mitä tahdotte."
"Veljelläni on ollut pitkä vaellus vuorilla ja hupainen matka järvellä," jatkoi Rivenoak leppeämmin ja semmoisella hymyllä, jonka Hirventappaja luuli ennustavan rauhallisia aikeita. "Hän on nähnyt metsät, hän on nähnyt veden; kummastako hän enimmän pitää? Ehkä hän on nähnyt kyllin muuttaakseen mieltänsä ja kuunnellakseen järkevää puhetta?"
"Puhukaa suunne puhtaaksi, Huroni. Teillä on jotakin mielessä, ja mitä ennen se lausutaan, sitä pikemmin saatte vastauksen."
"Se on rehellistä ja suoraa puhetta! Veljeni puheessa ei ole mitään kavaluutta, vaikka hän juoksee kuin kettu. Tahdon puhua hänen kanssaan; hänen korvansa ovat nyt entistä herkemmät kuulemaan, eivätkä hänen silmänsä ole ummessa. Sumach on köyhempi kuin koskaan ennen. Hänellä oli kerran veli ja puoliso; lapsia oli hänellä myöskin. Aika tuli, ja puoliso läksi hyvästi-jättämättä pois autuille metsästysmaille; hän jätti Sumachin yksinään lastensa kera. Tätä ei hän olisi tehnyt, ell'ei häntä olisi siihen pakoitettu; Ilves oli hyvä puoliso. Iloista oli katsella sitä riistaa, niitä metsäsorsia, hanhia ja karhunlapoja, jotka talven aikana riippuivat hänen majassaan. Kuka nyt pitää huolta kaikesta tästä tulevina talvina? Muutamat arvelivat, ett'ei veli unhottaisi sisartaan, vaan että hän tulevana talvena pitäisi huolta siitä, ett'ei maja jäisi tyhjäksi. Niin luulimme mekin, mutta Pantteri ulvoi ja seurasi sisarensa puolisoa kuolon tiellä. Nyt he kilpailevat, kumpiko ennen ennättää autuille metsästysmaille. Muutamat luulevat Ilveksen juoksevan sukkelammin, toiset arvelevat Pantteria nopeammaksi. Sumach väittää molempien kulkevan niin nopeasti ja niin etäälle, ett'ei kumpikaan koskaan tule takaisin. Kuka on ravitseva häntä ja hänen lapsiansa? Se mies, joka käski hänen puolisonsa ja veljensä jättää hänen majansa; hän on mahtava metsästäjä, ja me uskomme ett'ei nainen koskaan tule hätää kärsimään."
"Niin, Huroni, teidän katsantotapanne mukaan on tämä pian päätetty, mutta sotii kovasti valkean miehen tunteita vastaan. Olen kuullut että moni tällä tavoin on pelastanut henkensä, vaan olen tullut tuntemaan toisia, jotka olisivat pitäneet kuoleman tällaista vankeutta parempana. Minä puolestani en etsi kuolemata, vaan en myöskään etsi avioliittoa."
"Keltanaama ajatelkoon tätä sillaikaa kuin kansani valmistaksen neuvoitteluun. Hän on saava tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän muistakoon, kuinka vaikea puolison ja veljen kadottaminen on. Menkää — kun tarvitsemme Hirventappajaa, niin kutsumme häntä."
Näin lausuttuaan, meni Rivenoak metsään ja katosi pian puiden taakse, jättäen Hirventappajan yksinänsä. Se joka ei tunne metsäläisten tapoja, olisi voinut luulla että vanki nyt jätettiin omaan valtaansa; mutta nuorukainen tunsi heidät ylen hyvin, jottei ruvennut kuvittelemaan mitään sellaista. Hän ei kumminkaan tiennyt kuinka pitkälle Huronit aikoivat harjoittaa kavaluuttaan, ja sentähden päätti hän mitä pikemmin koetella heitä. Teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka tietysti oli kaukana hänestä, kulki hän eteenpäin, vähitellen läheten sitä paikkaa, missä oli tullut maalle, kunnes hän alkoi kiiruhtaa kulkuansa, kumminkin tarkasti varoen ett'ei näyttäisi pakenevan, ja tunki yht'äkkiä pensaikon läpi rantaan. Ruuhi oli poissa; siitä ei näkynyt jälkiäkään vaikka hän tarkkaan tutkien kulki sekä niemen pohjois- että etelärantaa pitkin. Se oli epäilemättä kätketty niin, ett'ei hän voinut saada sitä haltuunsa eikä edes selkoa missä se oli, ja selvästi näkyi, että metsäläiset olivat tehneet tämän jossakin tarkoituksessa.
Hirventappaja käsitti nyt selvemmin todellisen asemansa. Hän oli vankina soukalla niemekkeellä, epäilemättä tarkkaan vartioituna ja kaikkein pakokeinoin puutteessa, paitsi uimista. Hän ajatteli todella ryhtyä tähän viimeiseen pelastuskeinoon, mutta varmana siitä, että ruuhta paikalla käytettäisiin takaa-ajamista varten ja ett'ei hänellä ollut paljon menestymisen toivoa, jätti hän tämän tuuman. Surumielin katseli hän linnaan päin, mutta kaikki näytti siellä hiljaiselta ja kolkolta, ja hän tunsi olevansa aivan yksinänsä ja hyljättynä, joka tietysti lisäsi hetken katkeruutta.
"Tapahtukoon Luojan tahto," mutisi hän alakuloisena palaten rannasta; "tapahtukoon Luojan tahto niin maassa kuin taivaassa. Olen toivonut, ett'ei päiväni näin äkkiä päättyisi, mutta itse asiassa merkitsee se aivan vähän. Muutama talvi ja kesä vielä, ja elämä olisi ollut lopussa luonnon järjestyksen mukaan. Voi kuitenkin, nuoret ja voimakkaat ihmiset uskovat harvoin kuoleman mahdollisuutta, ennenkuin se yht'äkkiä irvistää heitä vastaan ja ilmoittaa että heidän aikansa on tullut!"
VIIDES LUKU.
Hirventappajaa kidutetaan. — Pelastuminen.
Lehtien kahina ja kuivien oksien ratiseminen ilmoitti Hirventappajalle että viholliset lähestyivät. Huronit asettuivat ympäri sitä paikkaa, jossa seuraava kohtaus oli tapahtuva; sen keskelle nyt vanki asetettiin, ja aseellisia miehiä sijoitettiin heimon heikompien jäsenten sekaan sillä tavalla, ett'ei vanki mitenkään voinut päästä piiristä pois. Eikä hän enää ajatellutkaan paeta, sillä viime yritys oli osoittanut, että hänen oli mahdoton karata näin suuren takaa-ajajajoukon käsistä. Päinvastoin kokosi hän nyt kaikki voimansa kohdatakseen onnettomuuttaan niin pontevasti, että siitä olisi kunniaa hänen värilleen ja miehuudelleen, ja että se eroaisi yhtä paljon arkamaisesta pelosta kuin kurjasta röyhkeydestä. Heti piiriin astuttuaan asettui Rivenoak paikalleen sen ylimmäisessä päässä. Useimmat vanhat soturit kokoontuivat hänen ympärilleen, mutta Sumachin veljen kuoltua, ei läsnäolevien joukossa löytynyt ketään tunnustettua päällikköä, jota hänen olisi tarvinnut pelätä vaarallisena kilpailijana vallasta.
Likinnä aseiden käyttämistaitoa on hyvä puheenlahja varmin keino, jolla voittaa kansan suosion, yhtä hyvin sivistyneissä kuin metsäläis-yhteiskunnissakin, ja samoin kuin moni ennen häntä oli Rivenoakkin saanut arvoa yhtä paljon tekemällä vääriä johdelmia, joita hänen kuulijansa hyväksyivät, kuin perinpohjaisella ja oppineella totuuden esittelemisellä tai tarkasti logillisella todistamisella. Hänellä oli kuitenkin paljon valtaa heimokunnassaan, eikä häneltä suinkaan puuttunut perusteellisia ansioita siihen. Hän ei ollut ollenkaan taipuisa päästämään kansansa hurjimpia himoja valloilleen, ja siitä ajasta saakka, jolloin hän sai vallan, oli hän tavallisesti vaatinut lempeyttä kaikissa tapauksissa, jotka heimokuntalaisissa herättivät raivoa ja kostonhimoa. Tässäkin tapauksessa ryhtyi hän vastenmielisesti liiallisuuksiin, vaikka sitä vaadittiin niin yleisesti, ett'ei hän voinut keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Hylkääminen harmitti Sumachia pahemmin kuin miehen ja veljen kuolema, eikä ollut luultava, että hän, ollen nainen, antaisi anteeksi miehelle, joka oli hänet niin häpeällisesti hyljännyt. Kun hän ei antanut anteeksi, niin ei voinut toivoakaan että heimo unhottaisi tappionsa, ja vaikka Rivenoak olisi kuinka kernaasti suonut anteeksi, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että sankarimme tila nyt oli melkein toivoton.
Kun koko heimo oli keräytynyt vangin ympärille, syntyi äänettömyys, sitä uhkaavampi, kun se miltei ollut haudan hiljaisuutta. Hirventappaja huomasi, että naiset ja lapset olivat männyn juurista halkoneet puikkoja, jotka, niin kuin hän hyvin tiesi, pistettäisiin hänen ruumiisensa ja sytytettäisiin, ja muutamat nuoret miehet pitivät saatavilla niitä niiniköysiä, joilla hän oli kiinni sidottava. Vähän matkan päästä nouseva savu ilmoitti että tulisia kekäleitä hankittiin, ja muutamat vanhemmat sotilaat koettelivat sormillaan tomahavkiensa teriä, ikäänkuin hankkiakseen varmaa tietoa niiden terävyydestä ja voimasta. Puukotkin vedettiin tupistansa, hätäisinä alkamaan veristä ja armotonta työtään.
"Hirventappaja," alkoi Rivenoak tyynesti ja arvokkaasti, mutta semmoisella äänellä, joka ei osoittanut mitään myötätuntoisuutta tai sääliväisyyttä, "on aika, että väkeni oppii tuntemaan oman tahtonsa. Aurinko ei ole enää päämme päällä; kauan odotettuaan Huroneja, on hän väsynyt ja alkanut laskeutua laakson tällä puolella olevia mäntyjä lähelle. Se kulkee nopeasti ranskalaisten isäimme maata kohti ilmoittamaan lapsilleen, että heidän majansa ovat tyhjät ja että heidän pitäisi olla kotona. Kuleksivalla sudella on pesänsä, ja hän palaa sen luo, kun tahtoo nähdä penikkansa. Irokesit eivät ole susia köyhempiä. Heillä on kyliä, majoja ja peltomaita; hyvät henget väsyvät niitä yksinään vahtiessansa. Kansani täytyy kääntyä kotiin asioitansa hoitamaan. Ilo on nouseva majoissa, kun huutomme kuuluu metsästä. Surullinen huuto on syntyvä, kun päästään tietämään että iloa seuraa suru. Tullaan vaatimaan päänahkaa, mutta ainoastaan yhtä. Hirventappajan on päättäminen, josko vielä yhden päänahan täytyy riippua paalullamme. Kaksi majaa on joutunut tyhjäksi; yksi päänahka, elävänä tai kuolleena tarvitaan kummankin ovelle."
"Ota se sitten kuolleena," vastasi vanki vakaasti, mutta pöyhkeilemättä. "Aikani on luullakseni tullut, ja mikä on tapahtuva, sitä ei voi muuttaa. Jos olette päättäneet minua kiduttaa niin koetan kaikin voimin kestää tuskat, vaikk'ei kukaan, ennenkuin on koettanut, voi sanoa paljoko luontonsa tulee kestämään."
Rivenoak käski nyt muutamien nuorten miesten sitoa vangin. Tähän ei suinkaan ryhdytty pelosta, että hän pääsisi pakenemaan taikka siitä syystä, että luultiin hänen sitomatonna ei voivan kestää kidutusta, vaan siinä älykkäässä tarkoituksessa, että hän saatettaisiin tuntemaan oman avuttomuutensa ja että hänen rohkeutensa siten vähin erin askel askeleelta masentumalla lannistuisi. Hirventappaja ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa. Vapaasti antoi hän sitoa kätensä ja jalkansa, ja kun hänen ruumiinsa oli kovasti kiedottu niiniköysiin, kannettiin hän erään puun luokse, johon hän sidottiin kiinni, jotta estyisi sekä liikkumasta että kaatumasta. Kädet ojennettiin ruumista pitkin, lakki otettiin pois ja hän jätettiin, puoleksi seisoen, puoleksi köysiin nojautuen, vointinsa mukaan kohtaamaan mitä nyt seurasi.
Sitä että Hirventappaja oli kieltäytynyt ottamasta Sumachia vaimokseen, pidettiin solvauksena koko heimoa vastaan. Kunnianasiaksi katsottiin sentähden keltanaaman rankaiseminen, hän kun hylkäsi Huroninaisen ja ennen antautui kuolemaan, kuin vapautti heimon yhden lesken ja hänen lastensa elättämisen velvollisuudesta. Nuoret miehet odottivat kärsimättömästi leikin alkamista, ja kun Rivenoak huomasi sen, eikä vanhemmatkaan soturit näyttäneet haluavan myöntää pitempää viivykkiä, täytyi hänen pakosta antaa merkki tuon julman työn alkamiseen. Mettäläisillä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa mitä kovimmin koetella uhrinsa hermojen kestävyyttä. Toiselta puolen taas pitivät he kunnian asiana ei näyttää minkäänlaista heikkoutta vankina ollessaan, vaan kokivat kaikin tavoin yllyttää vihollisia sellaisiin väkivaltaisuuksiin, jotka pian tuottivat kuoleman. Moni soturi oli vihollisiansa pilkkaamalla ja uhoittelemalla osannut hankkia pikaisemman lopun tuskillensa, mutta Hirventappaja halveksi tätä keinoa ja oli päättänyt ennen miehuullisesti kestää kaikki, kuin saattaa värinsä häpeään.
Heti kuin nuoret miehet huomasivat saavansa alottaa, juoksi muutamia rohkeimpia ja huimapäisimpiä tomahavki kädessä esiin. He valmistautuivat viskaamaan tuota vaarallista asetta; mutta tarkoitus oli uhria haavoittamatta osata puuhun niin likelle hänen päätänsä kuin mahdollista. Tämä oli niin rohkea koete että ainoastaan ne saivat ottaa kilpailuun osaa, jotka olivat erittäin taitavia aseiden käyttämisessä, sillä muutoin olisi uhrin liian aikainen kuolema tehnyt lopun odotetusta nautinnosta. Mutta vaikka näitäkin varokeinoja käytettiin, tapahtui harvoin että vanki pääsi vahingoittumatta, ja useen seurasi kuolema, vaikk'ei sitä oltu varta vasten tarkoitettu.
Sitä nuorukaista, joka ensiksi astui esiin, kutsuttiin Korpiksi, koska hänen tähän asti ei ollut onnistunut saada sotaisempaa lisänimeä. Hän oli päässyt jonkunlaiseen maineesen pikemmin suurten vaatimustensa kuin taitavuuden ja loistavien tekojen kautta, jonka vuoksi ne, jotka tunsivat hänen luonteensa, luulivat vangin hengen olevan suurimmassa vaarassa, kun hän asettui paikallensa ja heilutti tomahavkia. Mutta nuori metsäläinen oli hyväluontoinen, ja ainoa hänessä vallitseva ajatus oli toivo voida viskata paremmin kuin kukaan muu. Vähän aikaa heilutettuaan tomahavkia ja tehtyään sopivan määrän liikkeitä, joista luuli suuriakin seuraavan, viskasi Korppi sotakirveensä. Se kiiti ilman halki, leikkasi muutaman tuuman päässä vangin poskesta kaarnapalasen puusta, johon hän oli sidottu kiinni, ja tarttui takana olevaan suureen tammeen.
Tämä oli aivan selvään huono viskuu, sen osoittikin nuorukaisen suureksi harmiksi yleinen pilkkanauru. Toiselta puolen ilmoitti yleinen, vaikka tukahutettu jupina sitä kummastusta, minkä se tyyneys herätti, jolla vanki oli kestänyt tämän ensimmäisen koetuksen. Pää oli ainoa ruumiinosa, jota hän voi liikuttaa, ja sen oli metsäläiset tahallansa jättäneet irralleen, jotta saisivat huvikseen nähdä uhrin tempovan ja vääntelevän sitä sinne tänne koettaessaan karttaa vaarallisia iskuja. Mutta Hirventappaja petti heidän toivonsa mielenmaltilla semmoisella, joka teki koko hänen ruumiinsa yhtä liikkumattomaksi kuin se puu, johon hän oli sidottu kiinni. Ei hän myöskään käyttänyt tuota luonnollista ja tavallista silmäin ummistamisen keinoa — helpoitus, jota ei vahvimmat ja vanhimmatkaan indianilaiset soturit koskaan ole kieltäneet itseltänsä suuremmalla ylönkatseella, kuin hän nyt.
Tuskin oli Korppi ennättänyt tehdä onnistumattoman ja lapsellisen koetteensa, kun Hirvi astui hänen sijaansa. Tämä oli keski-ikäinen soturi, erittäin taitava tomahavkia käyttämään, jonka vuoksi katselijat odottivatkin suurta huvia hänen viskuustaan. Hänellä ei ollut Korpin hyvänluontoisuutta, ja hän olisi mielellään saattanut vangin uhriksi vihallensa keltanaamoja kohtaan, jos hän ei etupäässä olisi tahtonut vahvistaa mainettaan taitavana tomahavkinviskaajana. Hän astui tyynenä paikalleen, ollen itseensä luottavan näköisenä, heilutti pientä kirvestään ainoastaan tuokion, astui toisen jalkansa askeleen eteenpäin — ja viskasi. Hirventappaja näki terävän aseen vilisten tulevan itseänsä kohti ja luuli viimeisen hetkensä tulleen, vaan jäi kumminkin vioittumatta. Tomahavki vaan naulasi vangin pään puuhun kiinni, sivumennessään siepaten hiustukon mukaansa ja sen kanssa upoten syvälle pehmeään kaarnaan. Yleinen huuto ilmoitti katsojain ihastusta, ja Hirven sydämessä alkoi liikkua leppeämpiä tunteita vankia kohtaan, jonka erinomainen tyyneys oli suonut hänelle tilaisuuden näin loistavalla tavalla osoittaa taitavuuttaan.
Hirveä seurasi hyppäävä poika, joka juoksi esille kuin koira tai leikillinen kili. Hän oli noita jänteviä nuorukaisia, joiden jäntereet näyttävät myötäänsä olevan liikkeessä ja jotka joko tottumuksesta tai täydestä tarkoituksesta, eivät milloinkaan pysy yhdessä kohden. Kuitenkin oli hän sekä urhoollinen että taitava ja oli saavuttanut mainetta heimokunnassa urotöittensä kautta sekä sodassa että metsästäessä. Hyppäävä poika loikahti suoraan vangin eteen, uhkasi häntä tomahavkillaan toisen vuoron toiselta, toisen toiselta puolen, siinä turhassa toivossa, että tällä teeskennellyllä uhkaamisella voisi pakoittaa häntä pelkoa osoittamaan. Hirventappaja väsyi viimein tähän ilveesen ja puhui nyt ensi kerran sen perästä kuin tämä kiduttaminen oli alkanut.
"Viskaa, Huroni," huudahti hän, "muuten unhottaa tomahavkisi asiansa. Miksi tanssit siinä sinne tänne kuin hirven vasikka, joka emälleen tahtoo näyttää voivansa hyppiä, koska kuitenkin olet täysikasvuinen sotilas, ja sinulla on edessäsi täysikasvuinen sotilas, joka halveksii sekä sinua että yksinkertaisia koukkujasi? Viskaa, sillä muuten tulevat huronilais-tytöt nauramaan sinua vasten naamaa."
Vaikka ei ollut tarkoitus, herätti tuo loppulause hyppäävän pojan vihan. Sama hermoin kiihko, joka teki hänet niin liikkuvaksi, vaikutti sen, että hänen oli vaikea hillitä tunteitansa, ja sanat olivat tuskin ennättäneet vangin huulilta, ennenkuin tomahavki lensi indianin kädestä julmalla surmaamisen tarkoituksella. Mutta juuri hänen kiivautensa teki tämän tarkoituksen tyhjäksi. Tähtääminen oli epävarma, ja ase viisti vangin kasvoja vähän haavoittaen häntä olkapäähän. Tämä oli ensi kerta, jolloin joku muu tarkoitus kuin vangin peloittaminen tahi taitavuuden osoittaminen oli näyttäytynyt, ja hyppäävä poika talutettiin paikalla pois, saaden ankarat nuhteet malttamattomuudestansa, joka niin vähällä oli tehdä tyhjäksi heimon toiveet.
Hänen perästään seurasi muutamia nuoria miehiä, jotka huolettomalla välinpitämättömyydellä viskoilivat ei ainoastaan tomahavkeja, vaan vielä vaarallisempiakin aseita, nimittäin puukkoja. Kaikki osoittivat kuitenkin niin suurta taitavuutta, ett'ei vanki vaarallisemmin vahingoittunut, vaikka hänen nahkansa useita kertoja naarmoittui. Se lannistumaton lujuus, jota hän osoitti etenkin siinä kilpailulajissa, jolla tämä koettelu päättyi, vaikutti katselijoissa syvää kunnioitusta häntä kohtaan, ja kun päälliköt ilmoittivat hänen hyvästi kestäneen puukko- ja tomahavkikokeet, ei löytynyt koko heimossa ketään, paitsi Sumachia ja hyppäävää poikaa, joka todella olisi tuntenut vihan tunteita häntä vastaan.
Rivenoak sanoi nyt kansallensa, että keltanaama oli näyttänyt olevansa mies. Jos kohta hän olikin elänyt Delavarien joukossa, niin ei hän kumminkaan ollut nainen, niinkuin muut niistä. Hän tahtoi nyt tietää toivoivatko Huronit jatkaa kiduttamista. Hellätuntoisimmatkin naiset olivat suureksi hauskuudekseen katselleet viime koetteita, eivätkä siis tahtoneet luopua jatkamisesta, jonka tähden ainoastaan yksi mieli vallitsi siitä, mikä vastaus oli annettava.
Tuo älykäs päällikkö, joka yhtä halukkaasti toivoi saavansa liittää heimoonsa näin mainion metsästäjän, kuin joku europalainen ministeri toivoo löytävänsä sopivia tekosyitä uusiin veroittamistoimiin, koetti jos jollakin keinoin ajoissa tehdä lopun tästä koettelusta; sillä hän tiesi aivan hyvin, että jos kiusaajain julmemmat himot pääsisivät valloilleen, niin olisi yhtä vaikea hillitä heidän veristä menettelyänsä kuin estää hänen kotiseutuinsa suurten järvien veden aaltoilemasta. Sen tähden kutsui hän luoksensa neljä tai viisi parasta pilkkaan-ampujaa ja käski heidän pyssyillä koetella vangin lujuutta, vaan samalla muistutti hän kuinka tärkeätä oli, että he koettaisivat ylläpitää hyvää ampuja-mainettansa ottamalla ampuissaan mitä tarkimpaa vaaria itsestänsä.
Kun Hirventappaja näki valittuin soturien aseet kädessä astuvan esiin, tunsi hän samanlaista huojennusta, kuin kauan kiusautunut potilas-parka tuntee varman kuoleman lähestyessä. Tämän vaarallisen aseen vähinkin kohottaminen tai laskeminen tuottaisi kuoleman, ja kun pää oli ainoa pilkkutaulu, johon oli koskettaminen, ilman vahingoittamatta, niin antaisihan yhden ainoan tuuman poikkeaminen oikeasta linjasta luodille kuolemaa tuottavan suunnan.
Väli oli mitätön ja siis yhdessä suhteessa turvaava. Mutta sitä vielä enemmän lyhentämällä pantiin vangin hermot yhä kovempaan pinteesen. Töin tuskin olivat hänen kasvonsa niin kaukana pyssynsuista, ett'ei tuli niitä kärventänyt, ja vakaalla katseellaan voi hän odottaessaan kuolemansanomaa katsoa suoraan niiden sisään. Nuo älykkäät Huronit tiesivät tämän aivan hyvin, ja tuskin yksikään nosti pyssyä sillä ampuaksensa, ennenkuin oli tähtänyt vangin otsaa kohti niin likeltä kuin mahdollista, toivoen että hänen rohkeutensa täten lannistuisi ja heimo iloten ja riemuten saisi nähdä taidokkaan julmuutensa kukistavan uhrin. Kuitenkaan ei kukaan kilpailijoista tahtonut vahingoittaa vankia, sillä liian aikainen satuttaminen katsottiin miltei yhtä häpeälliseksi kuin tykkänään sivu ampuminen. Pyssy toisensa perästä laukaistiin, ja kaikki luodit sattuivat mitään vahinkoa tekemättä puuhun ihan likelle Hirventappajan päätä. Kumminkaan ei kukaan huomannut hänen liikahuttavan jänterettäkään eikä edes räpäyttävän silmiään. Tätä lannistumatonta lujuutta, jonka moista ei koskaan tätä ennen oltu nähty, voipi katsoa kolmen tietyn seikan ansioksi. Ensimmäinen oli antauminen kohtalon valtaan ynnä jäykkä luonne; toiseksi oli juuri tämä ase hänelle niin tuttu, jotta kaikki se kauhu, joka tavallisesti seuraa paljasta vaaran ajattelemista, sen kautta katosi; kolmanneksi oli hän oppinut käyttämään tätä asetta niin erinomaisen taitavasti, että hän jo edeltäpäin voi tuumalleen ilmoittaa sen paikan, mihin luoti oli sattuva. Niin tarkasti laski hän ampumajuonteen, että hänen ylpeytensä viimmein voitti nöyrän malttavaisuuden, ja kun viisi tai kuusi indiania oli ampunut luotinsa puuhun, ei hän enää voinut olla ilmoittamatta halveksivansa heidän huonoa sekä pyssyn käsittelijä- että tähtääjä-taitoansa.
"Kutsukaa tätä ampumiseksi jos tahdotte, Mingot, sanoi hän," mutta meillä on sqvavsia (vaimoja) Delavarien joukossa ja minä tunnen Mohavkin seudulla hollantilaisia tyttöjä, jotka voittaisivat paraammankin teistä. Päästäkää käteni irti, antakaa minulle pyssy, niin minä naulitsen ohkaisimmankin käheränne mihin puuhun hyvänsä, ja sen teen puolentoista, jopa kahdenkin sadan kyynärän päästä, yhdeksäntoista kertaa kahdesta kymmenestä, tai oli menneeksi tasaisuuden vuoksi kaksikymmentä kertaa kahdesta kymmenestä, jos vaan esine on niin iso, että sen voi nähdä."
Hiljainen, ivallinen mutina seurasi tätä pilkallista muistutusta, ja sotilasten viha kiihtyi kun kuulivat sellaista nuhdetta siltä, joka rohkeasti näytti tyhjäksi heidän kokeensa saada hänen silmänsä räpähtämään, vaikka pyssyt laukaistiin niin likellä hänen kasvojansa kuin vaan voitiin ilman niitä kärventämättä. Heidän toivonsa lannistaa hänen rohkeuttaan yltyi samassa määrässä kuin huomasivat mitenkä vaikea tämän tarkoituksen saavuttaminen oli. Heimon kunnia riippui nyt tämän toiveen toteutumisesta, ja heikompikin sukupuoli unhotti kaiken sääliväisyytensä kidutettavana olevaa vankia kohtaan toivoessaan saada heimon maine pelastetuksi. Tyttöin luonnostaan lempeät ja sointuisat äänet sekoittuivat miesten uhkaaviin huutoihin, ja loukkaus Sumachia kohtaan muuttui yht'äkkiä solvaukseksi jokaista Huroninaista vastaan. Väistyen yltyvän melskeen alta, vetäysivät miehet hieman syrjään, täten osoittaen naisille, että jättivät vangin heidän käsiinsä, joka oli tavallista tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin naiset herjauksilla ja haukkumasanoillaan kokivat saattaa uhria vihan vimmaan ja sitten yht'äkkiä jättivät hänet miesten käsiin sellaisessa mielentilassa, jossa oli vaikea tyyneydellä kestää ruumiin tuskia. Eikä heimolta suinkaan puuttunut tällaisten vaikutusten aikaan-saamiseen sopivia henkilöitä. Turhaa lienee kertoa kaikkia, mitä julmuus ja tietämättömyys yhdessä keksi tämän tarkoituksen saavuttamista varten; ainoana eroituksena tämän naisellisen vihan ja samallaisen välillä meidän omassa keskuudessamme olivat puheen erilaiset kuvat ja sivusanat, sillä Huronilais-naiset käyttivät tuntemainsa alhaisimpain ja enimmän halveksittuin eläinten nimiä haukkumanimiksi vangilleen.
Mutta Hirventappajan ajatukset olivat liian paljon kiinnitetyt muihin asioihin, jotta olisivat voineet joutua tasapainosta muutaman hurjistuneen noita-akan hävittömyyden tautta; ja kun näiden vimma tietysti yhä kiihtyi hänen jäykkyydestänsä, saattoivat raivottaret pian itsensä voimattomiksi oman liiallisen kiihkonsa kautta. Huomattuaan, että akkain yritys ei ollenkaan onnistunut, ryhtyivät sotilaat leikkiin tehdäkseen siitä lopun, ja nyt ruvettiin toden teolla valmistautumaan varsinaiseen kiduttamiseen tai siihen, joka kovimmin tulisi koettelemaan vangin rohkeutta.
Rivenoak oli jo heittänyt kaiken toivon ja myöskin tahdon pelastaa vankia eikä halunnut pitemmälle lykätä kidutusta; Kuivia halkoja koottiin pikaisesti läjiin puun ympärille, ja niitä tikkuja, joita aiottiin pistellä vangin ruumiisen, pidettiin varalla. Kaikki tämä tapahtui syvässä äänettömyydessä, niin uutterasti työskenteli jokainen, samalla kuin Hirventappaja silmäili heidän liikkeitänsä, ulkonäöltään yhtä jäykkänä kuin vuoren petäjät. Puukasa sytytettiin ja kaikki odottivat loppupäätöstä piinteällä tarkkuudella.
Huronien tarkoitus ei kumminkaan ollut tulella suorastaan tappaa uhriansa. He tahtoivat vaan mitä kovimmalla tavalla koetella hänen luonnollista lujuuttansa, kuitenkaan heti äärettömiin menemättä. Tosin oli heillä tarkoituksena viedä hänen päänahkansa mukanaan kotikyliinsä, vaan ensiksi toivoivat he kumminkin voivansa lannistaa hänen lujamielisyytensä ja saada hänet miehuuttomasti vaikeroitsevan raukan kaltaiseksi. Halkokasa oli tästä syystä asetettu sopivan matkan päähän hänestä, elikkä niin kauas että kuumuuden pian katsottiin käyvän mahdottomaksi sietää, vaikk'ei aivan heti tappavaksi. Niinkuin kuitenkin useen tapahtuu tämmöisissä kohden, oli väli väärin laskettu, ja liekit alkoivat ojennella halkinaisia kieliään niin likelle vangin kasvoja, että luultavasti olisivat muutamassa silmänräpäyksessä lopettaneet hänen elämänsä, jos ei muuan indianilais-nainen samassa olisi tunkeutunut katselijain välitse aina tulen luokse ja potkaissut palavia puita sinne tänne. Vihan ulvonta seurasi tätä tekoa, vaan kun tuo rohkea nainen kääntyi ja indianit näkivät Histin kasvot, muuttui ulvonta yleiseksi ilon- ja kummastuksen huudoksi. Minuutin aikana ei muistettu ajatellakaan aloitetun työn jatkamista, ja nuoret sekä vanhat keräytyivät tytön ympärille pyytämään selitystä, minkätähden hän näin äkkiä ja odottamatta oli tullut takaisin. Mutta heidän tiedustelemistansa keskeytti uusi, vielä odottamattomampi tapaus. Eräs nuori indiani tuli rynnäten Huronien rivien läpi ja juoksi piirin keskeen ryhdillä semmoisella, joka osoitti suurinta luottavaisuutta tahi julkeuteen vivahtavaa uskallusta. Viisi tai kuusi vahtia seisoi vielä eri paikoissa järven luona, jonka vuoksi Rivenoakin ensimmäinen ajatus oli, että joku niistä oli tullut tärkeitä sanomia tuomaan. Muukalaisen liikkeet olivat niin nopeita, ja hänen taistelupukunsa, joka tuskin suojeli häntä enemmän kuin poimunne suojelee muinaisaikaista kuvapatsasta, oli niin vähän silmiin pistävä, että ensi kiireessä oli mahdoton sanoa, oliko hän ystävä vai vihollinen. Kolme hyppäystä oli vienyt hänet Hirventappajan viereen, jonka köydet hän leikkasi poikki niin nopeasti ja taitavasti, että vanki silmänräpäyksessä pääsi vapaaksi. Muukalainen ei huolinut mistään muusta ennenkuin oli tämän toimittanut; vasta sen perästä kääntyi hän, ja hämmästyneet Huronit näkivät delavarilaisessa sota-asussa olevan nuoren soturin jalot kasvonjuonteet, rohkean katseen ja kauniin vartalon. Hän piti pyssyä kumpaisessakin kädessä, ja laski niiden perät maahan, jolloin toisesta riippui luotikukkaro ja ruutisarvi. Tämä oli Hirvensurma, vangin kuuluisa varmaan sattuva ja nopeasti ampuva ase, jonka hän nyt laski oikean omistajansa käsiin, rohkeasti ja uljaasti katsoen ympärillä seisovaa joukkoa. Kahden aseellisen miehen läsnäolo sai Huronit säpsähtämään, vaikkapa nämät seisoivatkin heidän keskellänsä. Heidän omat pyssynsä olivat asetetut sinne tänne puiden nojaan, ja veitset ja tomahavkit olivat siis ainoat käsillä olevat aseet. Kuitenkin oli heillä liian paljon mielenmalttia osoittaakseen minkäänlaista pelkoa. Ei ollut uskottava että niin vähälukuiset viholliset karkaisivat näin lukuisan heimon kimppuun, ja kaikki odottivat että jokin erinomainen ehdoitus seuraisi näin rohkeata käytöstä. Muukalainen näyttikin aikovan toteuttaa tämän arvelun ja valmistihe puhumaan.
"Huronit", sanoi hän, "maanpiiri on hyvin avara; suuret järvet ovat myöskin avarat. Irokeseilla on tilaa niiden toisella puolen, Delavareilla taas tällä puolen. Minä olen Chingachgook, Unkasin poika, Tamenundin sukulainen. Tämä tyttö on morsiameni, tämä keltanaama ystäväni. Sydämessäni tuntui ikävältä kun kaipasin häntä; minä seurasin häntä leirillenne nähdäkseni, ett'ei hänelle mitään pahaa tehty. Kaikki Delavarien tytöt odottavat Wahia; he kummeksivat, miksi hän viipyy poissa niin kauan. Tulkaa, jättäkäämme jäähyväiset ja menkäämme tiehemme".
"Huronit, tämä on teidän verivihollisenne, Suuri Käärme Delavarien seassa, joita vihaatte", huudahti paikalla eräs metsäläinen, jonka nimi oli Orjantappuranpiikki. "Jos hän pääsee pakoon, niin tulevat mokkasininne jälet tiukkumaan verta täältä Canadaan saakka. Minä olen kokonaan Huroni".
Samassa viskasi hän veitsensä Delavarin paljasta rintaa vastaan. Nopealla liikkeellä sai Hist, joka seisoi hänen vieressään, vaarallisen aseen toiselle uralle, niin että sen kärki tarttui muutamaan mäntyyn. Paikalla vilahti samanlainen ase Käärmeen kädessä ja tarttui tutisten Huronin sydämeen. Minuuti oli tuskin kulunut siitä, kuin Chingachgook juoksi piiriin, siihen kuin Orjantappuranpiikki kaatui kuolleena maahan. Niin nopeasti olivat tapaukset seuranneet toisiaan, ett'ei Huronit ennättäneet toimia; mutta tämä tapaus ei suonut enempää viivykkiä. Yleinen huuto seurasi ja koko joukkio joutui liikkeelle. Mutta samassa kuului metsissä harvinainen ääni, ja kaikki Huronit, sekä miehet että naiset, pysähtyivät odottavin katsein tarkasti kuuntelemaan. Ääni oli säännöllinen ja raskas, ikäänkuin maata olisi moukareilla taottu. Eläviä olentoja vilkkui puiden välistä ja soturijoukko lähestyi mittelevin askelin. Se marssi esiin hyökätäkseen indianien päälle, ja tuo punanen asu kiilteli metsän raittiin vihannuuden välistä.
Vaikea on kertoa sitä näytelmää, joka nyt seurasi. Hurja hämminki, epätoivo ja raivokkaat ponnistukset sekoittuivat niin toisiinsa, ett'ei tapauksissa voinut eroittaa mitään yhteyttä. Yleinen ulvonta kuului ympäröittyin Huronien joukosta ja sen perästä muutamia reippaita hurra-huutoja soturien puolelta. Ei vielä oltu laukaistu yhtään muskötiä tai pyssyä, vaikka tuo vakava, mittelevä astunta yhä kuului ja pajunetit kiiluivat, kun tuo melkein kuuskymmen-miehinen joukko riensi eteenpäin. Huronien asema oli sangen tukala. Vesi ympäröitsi heitä kolmelta haaralta, samalla kuin heidän pelättävät ja harjaantuneet vihollisensa estivät pakenemista neljännelle puolelle. Sotilaat syöksivät asettensa luo, ja muut, ukot, naiset ja lapset kiiruhtivat etsimään piilopaikkoja. Tämän hämmingin ja kauhistuksen ajalla ei mikään saattanut voittaa Hirventappajan tyyneyttä ja viisautta. Hän asettui peräytyvien Huronien sivulle, kun nämät vetäytyivät niemen etelärantaan päin toivoen, jos mahdollista, päästä järven yli pakenemaan. Hirventappaja etsi sopivaa tilaisuutta, ja kun hän näki kaksi entistä kiusaajaansa suorassa linjassa itsestään, rikkoi hänen pyssynsä ensiksi äänettömyyden tässä kamalassa kohtauksessa, ja yhdellä laukauksella kaatoi hän molemmat indianit maahan. Tämä vaikutti yleisen laukauksen Huronien puolelta, ja Käärmeen pyssyn ja sotahuudon voi eroittaa melskeestä. Säännöllinen sotajoukko ei vielä ollut laukaissut yhtään latinkia, ja ainoa, mitä sieltäpäin kuului, oli muutama lyhyt, vakava komentosana ja tuo raskas, mittelevä, uhkaava astunta. Pian kuului kumminkin voivotusta, tuskanhuutoja ja kirouksia, nyt kun murhaavat pajunetit ahmivat kostoa. Useimmat indianilaiset sotilaat surmattiin paikalle, harvat pääsivät pakoon ja vielä harvemmat otettiin vangiksi, niiden joukossa pahoin haavoitettu Rivenoak. Soturien saapuminen paikalle oikeaan aikaan oli seurauksena Hirventappajan ystävien toimista, jotka, niinkuin voi huomata, eivät olleet jääneet huolettomiksi ja välinpitämättömiksi hänen kohtalonsa suhteen.
KUUDES LUKU.
Opas. — Uusia tapauksia. — Kosken laskeminen.
Monta vuotta on kulunut viimeksi kerroittuin tapausten perästä. Natty Bumpon menettely hänen ensimmäisellä sotaretkellään oli saattanut hänet suureen arvoon koko tällä seudulla, ja kaukaisissakin indianilais-heimoissa kutsuttiin häntä Haukansilmäksi ja kunnioitettiin kaikkien etevimpänä pyssymiehenä. Rajalinnoissa vahtina olevat soturit kutsuivat häntä keskenänsä Oppaaksi, ja tämä nimi on hänellä kaikissa niissä vaarallisissa tapauksissa, joita nyt ryhdymme kertomaan.
Oswegojoki syntyy Oneidan ja Onondagan yhtymisen kautta ja jatkaa juoksuansa noin kahdeksankymmentä peninkulmaa matalamäkistä maata myöten, kunnes saapuu jonkunlaisen luonnollisen vietoksen reunalle, jota myöten se syöksee alas tehden 10-15 jalan korkuisen putouksen. Sen perästä saapuu joki tasangolle, jota myöten se syvävetisenä hiljaa kulkee eteenpäin, kunnes purkaa vetensä Ontarion laajaan altaasen.
Noin kaksikymmentä vuotta ennen amerikalaisen vapaussodan syttymistä tapaamme tällä joella erään matkueen kulkemassa sen suussa olevaan linnaan. Matkueesen kuului seuraavat henkilöt: neiti Mabel Dunham, joka matkusti linnassa asuvan isänsä, kersantti Dunhamin luokse; Charles Cap, Mabelin eno, täydellinen merimies, jonka mielestä ei mitään auringon alla voinut edes verratakaan rakkaasen mereen; eräs Tuskarora-indiani, nimeltä Nuolenkärki, ja hänen vaimonsa Kesäkuu; ystävämme Natty eli Opas, hänen vanha toverinsa Chingachgook sekä Jasper Länsi, eräs maavesillä purjehtija, Myrskypilvi nimisen aluksen päällikkö, yleisimmin tunnettu nimellä Eau-douce eli maavesi, jonka liikanimen järven pohjoisrannalla asuvat ranskalaiset olivat hänelle antaneet. Mabel, jota enonsa tavallisesti nimitti mielinimellä Magneti, sekä Cap olivat matkustaneet Nuolenkärjen opastamina aina siihen asti kun kertomuksemme alkaa, jolloin vastikään olivat tavanneet Oppaan ja hänen seuralaisensa, jotka kersantti Dunham oli lähettänyt heitä vastaan. Opas oli taipuisa pitämään Nuolenkärkeä petollisena, ja seuraavat tapaukset osoittivat hänen luulonsa oikeaksi.
Ruuhi, jossa matkue kulki, oli indianilaiseen tapaan rakennettu, ja sopi erinomaisen kepeytensä ja nopeakulkuisuutensa vuoksi sellaiselle vesimatkalle, jossa myötäänsä tapaa luotoja, nietoksia ynnä muita samanlaisia esteitä. Nyt puheina oleva ruuhi oli pitkä ja avara ja, vaikka näytti heikolta, niin luja, että luultavasti olisi kestänyt vielä lisäksi yhtä monta henkeä, kuin siinä nyt oli.
Cap istui matalalla telalla ruuhen keskessä, Suuri Käärme oli polvillaan hänen vieressä. Nuolenkärki vaimoineen istui heidän edessänsä, Mabel puoleksi nojallaan muutamia enonsa takana olevia matkakapineita vasten; Opas ja Eau-douce taas seisoivat, toinen kokassa toinen perässä, kumpikin harvaan, voimakkaasti ja äänettömästi vetäen airollansa. Oswego oli juuri tällä kohdalla syvä ja musta, vaan ei leveä, ja kulki tyynenä, synkkänä varjoavien puiden välitse, jotka muutamin paikoin melkein sulkivat pois päivänvalon. Siellä täällä makasi joku puoleksi kaatunut metsien jättiläs melkein poikkitellen jokea, ja sentähden oli suurinta varovaisuutta käyttäminen, jos mieli karttaa niiden oksia; melkein koko matkalla olivat matalampien puiden alimmat oksat ja lehdet vedessä. Kokonaisuudessaan kuvasti seutu rikasta ja anteliasta luontoa, semmoisena kuin se on, ennenkuin joutuu ihmisten nautinnon ja haluin orjaksi, rehoittavana, jylhänä, lupaavaisena, eikä raaimmassakaan tilassaan ihantavaa suloutta vailla.
"Väliin haluan rauhaa jälleen", sanoi Opas, katkaisten tuon pitkällisen äänettömyyden, "jolloin voi kuljeksia metsissä etsimättä muita vihollisia kuin riistaa ja kaloja. Useita päiviä olemme Käärme ja minä onnellisina viettäneet jokiloilla, syöden metsänriistaa, lohta ja mulloja, Mingoista ja päänahoista vähääkään ajattelematta. Toisinaan toivon että nämät hyvät päivät jälleen koittaisivat, sillä toisten ihmisten surmaaminen ei ole minun lahjani. Olen varma siitä, ett'ei kersantin tytär pidä minua viheliäisenä heittiönä, joka hauskuudekseen surmaa ihmisiä."
Tehdessään tämän muistutuksen joka oli puoleksi kysymys, katsoi Opas taakseen, ja vaikka hänen puoltavaisinkaan ystävänsä tuskin voi pitää hänen auringon polttamia ja karheita kasvonjuonteitaan kauniina, niin oli Mabelinkin mielestä hänen hymyilynsä miellyttävää sen järkevän suoruuden ja vilpittömyyden tautta, joka loisti hänen rehellisten kasvojensa joka piirteestä.
"En usko, että isäni olisi laittanut teidän kertomuksenne mukaista henkilöä kuljettamaan tytärtänsä metsien läpi", vastasi nuori tyttö yhtä suorasti, mutta miellyttävämmin hymyillen.
"Sitä hän ei olisi tehnyt. Kersantti oh tunnokas mies, ja moneen sotaretkeen, moneen taisteluun olemme yhdessä ottaneet osaa, seisoen, niinkuin hän sanoisi, olka olassa kiinni, vaikka minä puolestani tahdon pitää jäseneni vapaina, kun lähestyn ranskalaista tai Mingoa".
Tällä hetkellä kuului puiden välitse kohina, jonka vieno, tuskin vedenkalvoa karehtimaan saava tuulenpuuska toi heidän korviinsa.
"Tuo kuuluu hauskalta", sanoi Cap, huipistaen korvansa kuin koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan; "se on aaltoin loisketta järven rantaa vastaan, luulen ma".
"Ei, ei suinkaan", vastasi Opas, "se on ainoastaan virta, joka kuppuroitsee muutamien kallioiden yli puoli peninkulmaa meitä alempana".
"Onko asian laita todellakin sellainen"? kysyi Mabel ja kirkas puna nousi hänen kasvoillensa.
"Kuulkaapas herra Opas ja te herra Eau-douce" (sillä näin rupesi Cap nimettämään Jasperia, omistaen sen tavan, jota käytettiin tällä rajaseudulla), "eikö olisi paras että laskettaisiin likemmäksi rantaa? Virta on tavallisesti kova näiden koskien yläpuolella, ja olisi yhtä älykästä kerrassaan antautua Mal-virtaan kuin joutua näiden virranjuovaan".
"Luottakaa meihin, ystävä Cap", vastasi Opas; "tosi kyllä, että olemme ainoastaan maavesissä purjehtijoita, ja minä puolestani en voi kehua kuuluvani edes näidenkään joukkoon, vaan kyllä ymmärrämme mitenkä virtapaikkain, koskien, ja putousten kanssa on meneteltävä, ja kun laskemme niitä alas, tulemme koettamaan parastamme, jott'ei kasvatuksemme joutuisi häpeään".
"Laskea alas", huudahti Cap. "Mies uneksitteko todellakin kosken laskemista tällä munankuoren kaltaisella ruuhella?"
"Miksei, matkamme kulkee putousten alapuolelle, ja paljon helpompi on laskea niitä alas, kuin purkaa ruuhi tyhjäksi ja kantaa sitä sekä kaikkia sen sisältöä neljänneksen peninkulmaa maata myöten.
Mabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin, kun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt tuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt tiedettiin mitä se merkitsi.
"Jos viemme naiset ja molemmat indianit maalle", huomautti Jasper tyynesti, "niin voimme me kolme valkeaa miestä, jotka olemme veteen tottuneet, viedä ruuhen alas sitä vahingoittamatta; olemme usein laskeneet näitä kuohuja alas".
"Olemme toivoneet teistä, merimies ystävämme, parasta apumiestä", virkkoi Opas, viitaten olkansa yli Jasperille. "Te olette tottunut näkemään aaltojen kuppuroivan, ja jos ei kukaan olisi kuormaa pitelemässä niin kastuisivat ja pilaantusivat kaikki kersantin tyttären korukapineet".
Cap hämmästyi. Se ajatus, että hän tulisi laskemaan putousta alas, tuntui hänestä huolettavammalta, kuin ehkä olisi tuntunut siitä, jolle merimiehen ammatti on aivan vierasta; sillä hän tunsi veden voiman ja ihmisen auttamattoman heikkouden, kun hän joutuu sen raivolle alttiiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen ajatellakaan ruuhesta pois lähtemistä, koska muut yhtä varmasti kuin tyynesti päättivät jäädä siihen. Jos tätä tunnetta ei olisi ollut, niin olisi hän vastoin sekä syntyperäistä että aikain kuluessa saavuttamaansa tyyneyttä vaaran sattuessa, luultavasti kuitenkin poistunut paikaltaan, ell'ei kuvitus murhaavista indianeista niin kokonaan olisi vallannut hänen ajatuksiaan, että hän miltei pitänyt ruuhta jonkunlaisena turvapaikkana.
"Mitenkä on meidän meneteltävä Magnetin suhteen?" kysyi hän, sillä hellyys sisaren tytärtä kohtaan herätti uutta levottomuutta. "Emme voi päästää häntä maalle, jos vihollisia indiania löytyy läheisyydessä".
"Ei yhtään Mingoa ole valkamamme läheisyydessä; siinä paikassa kulkee liian paljon ihmisiä, jotta se sopisi heidän ilkitöidensä asemaksi", vastasi Opas tyynesti. "Luonne on luonne, ja indianille luonteen mukaista on, että hän tavataan siellä, missä häntä vähimmin odotetaan. Häntä ei tarvitse pelätä yleisesti kuljetulla tiellä, sillä hän karkaa päälle silloin, kuin toinen on vähimmin varallansa, ja nuo kurjat heittiöt pitävät kunnianansa pettää ihmistä tavalla tai toisella. Laskekaa rantaanpäin, Eau-douce, annetaan kersantin tyttären astua tuon kaatuneen puun päälle, josta hän kuivin jaloin voi päästä maalle".
Käskyä toteltiin, ja muutamia minuutia sen jälkeen olivat kaikki, paitsi Opas ja molemmat merimiehet, nousseet maalle. Ammatti-ylpeydestään huolimatta olisi Cap mielellään seurannut heitä maalle, jos olisi maavesissä purjehtijalle kehdannut näin julkisesti näyttää heikkouttansa.
"Minä otan teidät kaikki todistajiksi", sanoi hän maallemenijäin poistuessa, "että katson kaiken tämän olevan melkein yhden vertaista kuin jos matkustaisi ruuhella metsissä. Putousta alas kuppuroiminen ei kuulu merimiehen toimiin, sillä sen voi suurin nahjuskin tehdä yhtä hyvin kuin vanhin merimies".
"Ei, ei; älkää halveksiko Oswegon putouksia", vastasi Opas, "sillä vaikka niitä ei voi verrata Niagaraan tai muihin kuuluisiin putouksiin, saapi niissä vasta-alkavainen kumminkin kyllin ponnistella. Pyytäkää kersantin tytärtä pysähtymään tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä, kuinka taitamattomat metsämiehet menevät vaikean paikan ylitse, jonka alitse eivät voi mennä. Nyt, Eau-douce, vakava käsi, ja tarkka silmä, sillä kaikki riippuu teistä, koska, kuten huomaan meidän täytyy pitää herra Capia ainoastaan matkustajana".
Ruuhi läksi nyt rannasta, ja Mabel kiiruhti vapisten sille kalliolle, joka oli hänelle osoitettu. Hän puhui seuralaistensa kanssa siitä vaarasta, johonka enonsa suotta oli antautunut, mutta katse kiintyi Eau-doucen solevaan ja voimakkaasen vartaloon, kun hän, seisoen kepeän aluksen perässä, ohjasi sen liikkeitä. Saavuttuaan sille paikalle, josta voi nähdä koko putouksen, päästi hän vasten tahtoansa puoleksi tukahutetun huudon ja pani käden silmäinsä eteen. Pian otti hän sen pois jälleen, ja ikäänkuin taikavoiman lumoomana seisoi hän liikkumatta kuin kuvapatsas, pitäen niin tarkasti silmällä mitä virrassa tapahtui, että tuskin malttoi huokuakaan. Molemmat indianit istahtivat huolettomina kaatuneen puun päälle ja tuskin katsahtivatkaan joellepäin, mutta Nuolenkärjen vaimo hiipi Mabelia likemmäksi ja näytti katselevan ruuhen liikkeitä yhtä halukkaasti kuin lapsi katselee nuorantanssijan keikauksia.
Kun ruuhi oli joutunut virranjuovaan, laskeutui Opas polvilleen, kuitenkin yhä hoitaen airoa, vaikka nyt veti enemmän verkalleen ja sillä tavalla, ett'ei tullut häiritsemään kumppalin liikkeitä. Tämä seisoi vielä pystössä ja silmäili jotakin putouksen alapuolella olevaa esinettä, selvään etsien laskemiselle sopivinta paikkaa.
"Enemmän länteenpäin, poikani, enemmän länteenpäin", mutisi Opas, "tuonne, missä näemme veden kuohuvan. Asettakaa suunta niin, että tuon kuivuneen tammen latva tulee suoraan linjaan tuon lakastuneen katkon rungon kanssa".
Eau-douce ei vastannut, sillä ruuhi oli nyt keskellä virtaa, kokka suoraan putousta kohden, ja kova virta alkoi yhä lisätä sen vauhtia. Tällä hetkellä olisi Cap mielellään luopunut kaikesta kunniasta, minkä tässä tilassa voi saavuttaa, jos vaan olisi eheänä päässyt rantaan. Hän kuuli veden pauhaavan kuin kaukaisen ukkosen, mutta yhä selvemmin ja voimakkaammin, ja edessään näki hän sen pinnan ikäänkuin katkaisevan alapuolella olevan metsän, jota pitkin tuo viheriä hurjistunut elementti näytti ikäänkuin haihtuvan tuhansiin kimelteleviin pisaroihin.
"Peräsin pois, peräsin pois, mies"! huudahti hän ruuhen joutuessa putouksen reunalle, sillä hän ei voinut enää hillitä suurta levottomuuttaan.
"Niin, niin, poissa se onkin olkaa varma siitä", vastasi Opas hiljaa herttaisesti nauraen ja katsoen äkisti taaksensa. "Alaspäin menemme, se on varma. Ylemmäs perä, poikani; ylemmäs perä".
Loppumatka kuljettiin tuulen nopeudella. Eau-douce toimitti käsketyn liikkeen airolla, ruuhi liukui virranjuovaan, ja muutamia sekuntia luuli Cap olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi ruuhen keulan laskeutuvan, näki hurjasti vahtoavan veden rajusti pauhaavan sen sivuilla, huomasi kepeän aluksen häilyvän sinne tänne kuin munankuoren ja havaitsi sitten, suureksi iloksi ja kummastuksekseen, että se kulki eteenpäin Jasperin vakavan airon voimalla tyyntä vettä myöten putouksen alapuolella.
Opas nauroi yhä vielä, mutta nousi ylös polviltaan, urkki esiin erään tinamaljan sekä sarvilusikan ja alkoi tarkoin mitata matkalla ruuheen tullutta vettä.
"Neljätoista täyttä lusikkaa Eau-douce, hyvinkin neljätoista lusikkaa. Tiedän kuitenkin, niinkuin teidän täytyy myöntää, että olemme laskeneet alas saaden ainoastaan kymmenen lusikkaa vettä".
"Mr Cap nojautui niin paljon taaksepäin, että oli vaikea ohjata ruuhta", vastasi Jasper vakaasti.
"Saattaa olla, saattaa olla mahdollista; epäilemättä täytyy niin olla, koska niin sanotte, mutta minä tiedän kuitenkin teidän laskeneen alas saaden ainoastaan kymmenen lusikallista."
Capia ahdisti nyt kova yskänpuuska ja hän katsoi taakseen, saadaksensa selville sen vaaran, josta oli onnellisesti päässyt. Helppo on selittää millä tavalla tämä oli tapahtunut. Melkein kaikki joen vesi syöksi kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista, pystysuoraa putousta alas, mutta läheltä sen keskipalkkaa oli kova virta syönyt pois osan kalliosta, niin että vesi siinä syöksi ahdasta juovaa myöten, tehden noin 40-45 asteisen kulman. Tätä vaarallista luisua oli ruuhi kiitänyt alas irtaantuneiden kallionlohkareiden, pyörretten ja kuohujen keskellä, jotka äkkinäisen silmissä epäilemättä näyttivät välttämättömällä häviöllä uhkaavan näin heikkoa esinettä. Mutta juuri aluksen kepeys oli helpoittanut alaslaskemista; kohollaan aaltoin päällä ja vakaan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana oli se kuin höyhen tanssinut toisen vaahtokuohun päältä toiselle, jolloin sen sileät laidat tuskin kastuivatkaan. Ainoastaan muutamia kallioita oli väistäminen, niin hoiti väkevä virta loput.
Sana hämmästys ei ilmoittaisi puoliakaan Capin tunteita. Hän tunsi itsensä kokonaan masennetuksi, vaan ei kumminkaan tahtonut lausua ilmi ajatuksiansa, koska hän silloin olisi suonut liian paljon kunniaa maavesissä ja saaristoissa purjehtimiselle. Kun hän yllämainitulla rykimisellä oli selvittänyt kurkkunsa, irroitti hän kielensä lukon tavallisella omaa paremmuuttaan osoittavalla lauseella.
"En suinkaan kiellä teidän tuntevan virranjuovaa, mr Eau-douce", sanoi hän, "ja itse asiassa onkin juovan tunteminen tässä kahden pää-asia. Minulla on ollut pursimiehiä, jotka olisivat voineet laskea jopa tämmöistäkin putousta alas, jos vaan olisivat juovan tunteneet".
"Ainoastaan juovan tietäminen ei riitä, merimies ystäväni", vastasi Opas, "tarvitaan myös hermoja, taitavuutta ruuhta oikeen ohjaamaan ja kallioita välttämään. Koko tällä seudulla ei löydy ketään muuta soutumiestä kuin Eau-douce, joka jollakin varmuudella on laskenut Oswegoa alas, vaikka yhdelle ja toiselle sattumalta on onnistunut luikahtaa juovan läpi. Luojan avutta en voi sitä itse tehdä, ja todella tarvitaankin Jasperin käsi ja silmä, jos mieli pysyä kuivana matkalla. Neljätoista täyttä lusikallista ei itse asiassa ole paljon, vaikka toivoisin että olisimme saaneet ainoastaan kymmenen, koska meillä oli kersantin tytär katselijana".
"Minä piittaan aivan vähän koko asiasta, ja jos puhun suuni puhtaaksi, en ollenkaan", sanoi Cap, vakaasti päättäen olla myöntämättä maanmoukalle minkäänlaista kuntoa tai ansiota; "se on aivan vähäpätöinen sen suhteen, kuin matkustaminen Lontoon-sillan alitse, jota joka päivä tekee sadat henkilöt ja usein maan hienoimmat naisetkin. Hänen majesteetinsa oma korkea persoona on myöskin kulkenut sillan alitse".
"Minä en suinkaan tahtoisi ruuheeni ylhäisiä naisia tai kuninkaallisia henkilöitä näitä putouksia alas laskiessani, sillä veneenleveyden erehdys jommallekummalle puolelle saattaisi koskenlaskijat hukkumisen vaaraan. Eau-douce, viekäämme tämä ystävämme Niagaraa alas, näyttääksemme hänelle mihin rajaseutulaiset pystyvät".
"Saakeli olkoon, mr Opas, nyt taidatte laskea leikkiä! Aivan varmaan on mahdoton teidän kaarnaveneellänne laskea tuota mahtavaa putousta alas".
"Ette elämässänne ole enemmän erehtynyt, mr Cap. Ei mikään ole huokeampaa, ja monen ruuhen olen omilla silmilläni nähnyt luistavaan Niagaraa alas; jos me molemmat saamme elää, niin toivon voivani saattaa teidät uskomaan, että se on mahdollista. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että suurin laiva, joka koskaan on merta kyntänyt, voisi laskea sitä alas, jos vaan tuntisi oikean virranjuovan".
Cap ei huomannut Oppaan ja Jasperin salaisia silmäniskuja, ja istui hetkisen ääneti, sillä totta puhuen ei hän koskaan ollut ajatellut Niagara-kosken laskemista mahdolliseksi, vaikka sen tarkemmin ajatellen täytyy näyttää mahdolliselta kelle hyvänsä. Todellisesti mahdotonta on sitä ylös meneminen.
Seurue oli nyt ehtinyt sille paikalle, jossa Jasperin pensaikkoon kätketty ruuhi oli, ja kaikki astuivat jälkeen ruuhiin, Jasper, Cap ja Mabel toiseen, toiseen taas Opas, Nuolenkärki ja hänen vaimonsa. Mohikani oli jo mennyt joen rannalle, varovasti ja indianien tavallisella älyllä tarkastelemaan olisiko vihollisten jälkiä lähistössä.
Mabelin posket saivat entisen raittiin värinsä vasta sittenkuin ruuhi jälleen oli virrassa, jota alas se, silloin tällöin Jasperin airon jouduttamana kiireesti kulki eteenpäin. Hän oli katsellut kosken laskemista semmoisella hämmästyksellä, joka teki hänet äänettömäksi, vaan kauhistus ei kuitenkaan ollut niin suuri, että olisi estänyt häntä ihmettelemästä sitä voimaa ja tyyneyttä, millä Jasper ohjasi aluksen liikkeitä. Vähemmänkin hilpeää ja tunteellista tyttöä olisi miellyttänyt se uljuus ja sukkeluus, jota Eau-douce tässä osoitti.
"Me tunnemme siksi hyvin naisen lahjat, ettemme ajatelleetkaan viedä kersantin tytärtä putouksesta alas", sanoi Opas, puhutellen Capia, mutta luoden katseen Mabeliin. "Kumminkin olen tullut tuntemaan muutamia hänen sukupuoleensa kuuluvia, jotka vähän huolehtisivat tällaisesta".
"Mabel on arka luonnoltaan niinkuin äitinsäkin", sanoi Cap, "ja te teitte viisaasti, kun säälitte hänen heikkouttansa. Teidän on muistaminen ettei lapsi koskaan ole ollut vesillä".
"No, no, omasta pelkäämättömyydestänne voi helposti huomata, kuinka vähän sitä itse aristelitte. Minä laskin kerran alas erään äkkinäisen kanssa, ja hän hyppäsi ruuhesta juuri kuin se kulki putousta alas, ja voittehan ymmärtää mikä siitä seurasi".
"Miten kävi sille miesraukalle?" kysyi Cap, tuskin tietäen mitä ajattelisi toisen lauseesta, joka oli niin kuiva ja samalla niin mutkaton, että vähemmän hidasjärkinen henkilö, kuin tuo vanha merimies, syystä olisi epäillyt sen totuutta. Se joka on kulkenut samaa tietä voipi saada käsityksen hänen tunteistansa. "Hän oli, raukka mieheksi, niinkuin sanotte, ja raukka rajaseutulaiseksikin, vaikka tahtoi muka näyttää taitavuuttaan meille taitamattomille. Kuinka hänelle kävi? Hän kuppuroitsi nurinniskoin putousta alas, aivan kuin raatihuone tai linna olisi tehnyt…"
"Jos ne, näet, olisivat hypänneet ruuhesta", keskeytti hänet Jasper hymyillen, vaikka hän epäilemättä mieluummin kuin ystävänsä olisi antanut kosken laskemisen jäädä unohduksiin.
"Poika on oikeassa", alkoi Opas uudelleen ja kääntyi Mabeliin, kun ruuhet nyt olivat niin likellä toisiaan, että laita oli melkeen laidassa kiinni.
"Vaan te ette vielä ole sanonut, mitä ajattelette loikkauksestamme".
"Se oli vaarallinen ja rohkea hyppäys", vastasi Mabel. "Sitä katsellessani toivoin, ett'ei siihen ensinkään olisi ryhdytty; mutta nyt kun se on tehty, voin ihmetellä sitä rohkeutta ja uskallusta, jolla se toimitettiin".
"Me teimme sen ainoastaan omaksi eduksemme. Jos olisimme päättäneet kulettaa ruuhen maata myöten, niin olisimme menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, silloin kuin luulee Mingoin olevan lähistössä".
"Mutta eihän meillä nyt liene paljon pelättävää! Ruuhet kulkevat nopeasti eteenpäin, ja olettehan sanonut meidän kahden tunnin perästä olevan perillä"!
"Se pitää olla kavala Irokesi, joka voi liikuttaa hiuskarvaakaan teidän kauniissa päässänne, sillä kaikki olemme kersantin ja luullakseni enimmän teidän itsenne tähden sitoutuneet viemään teidät eheänä linnaan. Kas Eau-douce, mikä on tuo tuolla alhaalla joenpolvekkeessa — tuo tuolla loitompana kalliolla?"
"Se on Suuri Käänne, Opas. Hän tekee meille merkin, jota en ymmärrä".
"Se on todellakin Käärme, niin totta kuin olen valkea mies, ja hän viittaa meitä kulkemaan lähempänä sitä rantaa, jossa hän itse on. Joku vaara on tarjona, muuten ei näin vakaa ja tyyni mies tällä tavoin peloittaisi meitä. Rohkeutta kuitenkin; olemmehan miehiä ja meidän täytyy kohdata vastoinkäymistä värimme ja lahjaimme vaatimusten mukaan. Ah! tiesinhän ett'ei milloinkaan ole hyvä kerskata, ja juuri nyt, kun kerskasin turvallisuudestamme, tulee vaara ja saattaa minut valehtelijaksi".
SEITSEMÄS LUKU.
Vihollisten jälkiä, — Piilopaikka.
Putousten alapuolella on Oswegon juoksu kiivaampaa ja epätasaisempaa kuin niiden yläpuolella. Paikoittain kulkee virta syvän veden tyvenellä hiljaisuudella, mutta toisin paikoin tapaa siinä luotoja ja koskia. Aivan vähän tarvitsi siis niiden ponnistella voimiansa, jotka ohjasivat ruuhia, paitsi missä kiivas virta ja vaaralliset kalliot vaativat suurempaa varovaisuutta, jolloin ei ainoastaan varallaan-olo vaan myöskin tyyneys, hätäilemättömyys ja käsivoima oli tarpeen vaarain välttämiseksi. Kaiken tämän tunsi Mohikani aivan hyvin, ja hän oli sentähden viisaasti valinnut erään verrattain tyvenen paikan, jossa pysäyttäisi ruuhet ja vaaratta voisi lähestyä niitä, joita tahtoi puhutella.
Heti kun Opas tunsi punasen ystävänsä, käänsi hän voimakkaalla aironvetämällä ruuhensa kokan rantaan päin, viitaten Jasperia seuraamaan perästä. Hetkistä myöhemmin kulkivat ruuhet jokea alaspäin niin likellä rannan pensaita, että niihin ylettyi koskemaan, ja kaikki olivat aivan ääneti, toiset pelon tuskasta, toiset tavaksi tulleesta varovaisuudesta. Kun tulivat lähemmäksi indiania, käski tämä heitä pysähtymään, ja piti sitten Delavarien kielellä lyhyen mutta totisen keskustelun Oppaan kanssa.
"Päällikkö ei juuri pidä hengettömiä puunrunkoja vihollisina," sanoi viimeksi mainittu, "miksi käskee hän meitä pysähtymään?"
"Mingoja on metsässä."
"Sitä olemme luulleet jo pari päivää; tietääkö päällikkö sen?"
Mohikani nosti näkyviin kivestä tehdyn piipunkopan.
"Tämä oli tuoreella jälellä, joka kulki linnaan päin; tupakka savusi siinä vielä silloin kuin sen löysin."
"Tuo ei ole leikin asia — missä jälki oli?"
Mohikani osoitti erästä paikkaa, joka tuskin oli puolentoista sadan kyynärän päässä heistä.
Asia näytti tulevan arveluttavaksi, ja molemmat etevimmät johtajat keskustelivat muutamia minuutia kahden kesken sill'aikaa, kuin kävelivät osoitetulle paikalle ja suurimmalla tarkkuudella tutkivat jälkiä. Neljännestunnin kuluttua palasi Opas takaisin ja hänen ystävänsä katosi metsään.
Oppaan kasvonjuonteet ilmoittivat tavallisesti suoruutta, rehellisyyttä, vilpittömyyttä sekä jonkunlaista itseensä luottavaisuutta, joka rohkasi niiden mieltä, jotka olivat hänen suojeltavinaan; tällä hetkellä varjoitti kuitenkin sellainen huoli hänen rehellisiä kasvojansa, että koko seurue sen huomasi.
"Mikä on hätänä, mr Opas?" kysyi Cap, alentaen tavallisesti kovan ja vakavan äänensä melkein kuiskutukseksi, joka oli soveliaampi täällä jylhässä, vaarallisessa metsämaassa. "Onko vihollinen asettunut meidän ja satamamme välille."
"Mitä sanotte?"
"Onko jotkut noista maalatuista narreista laskeneet ankkurinsa sen sataman suuhun, johon aiomme mennä, ottaaksensa meidät saaliikseen, kun purjehdimme sisään?"
"Asia kyllä on niinkuin sanotte, ystävä Cap, vaikka en minä sentähden paremmin sanojanne ymmärrä; sivumennen tahdon huomauttaa, että kuta selvemmin puhumme huolettavina hetkinä, sitä helpompi on muiden ymmärtää ajatuksemme. En tiedä mitään satamista ja ankkureista, mutta sen tiedän, että kirottu Mingonjälki on puolentoista sadan kyynärän päässä meistä ja niin tuore kuin suolaamaton riista. Varmaankin on tusina niitä viheliäisiä lurjuksia kulkenut siitä, ja se pahinta että ovat kulkeneet linnaan päin, niin että heidän vakoilevat silmänsä huomaavat jokaisen, joka tahtoo kulkea sen ulkopuolella olevan aukean paikan poikki, ja silloin tulee varmoja luotia satamaan."
"Eikö tuossa linnassa ole kylkeä, joka voisi raivata puhtaaksi kaikki, mikä tulee tykinkantamiin."
"Ei, linnat näillä seuduin ovat toisenlaisia kuin uudistalojen tienoilla; joensuuhun päin on niissä kaikkiaan kaksi tai kolme pientä tykkiä. Yksi linnankylki tusinaa väijyksissä olevaa Mingoa vastaan, jotka ovat asettuneet puunrunkoin taakse, olisi sitä paitsi turhaa ruudin haaskaamista. Meillä on ainoastaan yksi keino ja sekin arveluttava. Meidän täytyy toistaiseksi pysähtyä tähän, jossa korkea ranta ja pensaat jokseenkin hyvin kätkevät meidät, jos ei joku vakooja toiselta rannalta meitä huomaa. Mutta miten viekotella näitä verenhimoisia lurjuksia uudestaan jokea ylös? Ah, jo tiedän sen … jo tiedän… Jos se ei hyödytä, niin ei se haittaakaan. Näettekö tuota tuuheata kastanjapuuta tuolla viimeisessä joenpolvekkeessa, Jasper? Tuolla loitompana meidän puolisella rannalla."
"Tuolla, kaatunen männyn luona?"
"Ihan siinä. Ottakaa pii ja tuluskuppi, hiipikää rantaa pitkin ja virittäkää tuli sinne; ehkä savu viettelee heidät meidän yläpuolelle. Sillä aikaa viemme varovasti ruuhet tuon niemekkeen alapuolelle ja etsimme toisen piilopaikan. Niistä ei liene puutetta näillä seuduin, jossa löytyy niin kosolta pensaita."
"Sen olen tekevä, Opas", sanoi Jasper ja hyppäsi maalle. "Kymmenessä minuutissa on tuli viritetty."
"Ottakaa tuoreita puita, Eau-douce. Kun tarvitsee savua, on vesi hyvänä apuna sitä paksuntamaan."
Nuori mies, joka kyllä hyvin käsitti velvollisuutensa, jottei ruvennut turhaan aikaa kuluttamaan, kiiruhti osoitettuun paikkaan. Seurue valmistihe muuttamaan olopaikkaa, koska sen nyt voi nähdä sieltä, mihin Jasper oli mennyt tulta tekemään. Kovin kiirettä heidän ei kuitenkaan tarvinnut pitää ja sentähden ryhdyttiin suurimmalla tarkkuudella toimiin. Ruuhet soudettiin pensaikosta ja saivat sitten virran ajelemina kulkea jokea alas, kunnes tulivat semmoiseen paikkaan, mistä kastanjapuuta tuskin näki. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin.
"Tuolta näkyy savu", huudahti Opas, kun tuulenpuuska ajoi pienen savupatsaan maalta ja kuletti sitä kiehkurana vedenpintaa myöten. Hyvä pii, pieni teräspalanen ja kasa kuivia lehtiä tekevät pian tulen. Toivon että Eau-douce ymmärtää käyttää tuoreita puita, koska juuri ne ovat nyt suurimmaksi hyödyksi."