Produced by Juha Kiuru

"NUORI KOTKA" JA VANHA METSÄSTÄJÄ

Kirj.

James Fenimore Cooper

Suomeksi mukaillut nuorisolle Sohvi Reijonen

Alkuperäinen teos: The Pioneers
(Leatherstocking Tales #4)

WSOY, Porvoo, 1896.

SISÄLLYS:

1. Kohtaus metsässä.
2. Linnun ammunta.
3. Pantteri.
4. Poltettu maja.
5. Metsästäjä jalkapuussa.
6. Pako.
7. Luolan salaisuus.
8. Vanhan metsästäjän jäähyväiset.

Ensimmäinen luku.

Kohtaus metsässä.

Noin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun oli, hankki hän omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi osia viljeltäväksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja toimeentulon. Hänen oma elämänsä oli moitteetonta. Häntä pidettiin suuressa arvossa ja hänelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi. Mutta hänen taloudelliset yrityksensä eivät onnistuneet ja hän kuoli siksi ajoissa, että säästyi rutiköyhyydestä. Hänen jälkeläisensä kokivat päästä esi-isänsä veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yhtä rikkaaksikin, kunnes muutaman heistä vihdoinkin onnistui hilautua yhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto häntä siinä melkoisesti auttoi ja siten hänen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman kasvatuksen kuin mikä Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli mahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ikäinen nuorukainen, Edvard Effingham, ja heistä tuli ystävykset. Effinghamin perhe oli rikas ja arvossa pidetty. Isä oli neljäkymmentä vuotta majurina palveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti vaimon, luovutti isä hänelle koko omaisuutensa. Ensiksi käytti nuori Effingham rikkauttansa etsiäksensä nuoruuden ystävänsä Marmaduken ja auttaaksensa häntä. Kun Marmaduken isä juuri pikkistä ennen oli kuollut ja hänen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli ystävän tarjous sopivaan aikaan. Ystävykset perustivat kaupan Pennsylvanian pääkaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti huoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet voitosta, esiytymättä kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana. Kahdesta syystä hän piti yhtiön salaisuutena. Ollen sellaisen perheen jälkeläinen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintönä kulkenut, katsoi hän alentavaksi välittömästi yhtyä kauppaliikkeeseen. Toinen syy oli isän voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke oli peräisin kveekariperheestä, vaikka hän itse ei ollutkaan erittäin ankara lahkolainen.

Marmaduke johti monena vuonna liikettä niin onnellisesti, että se tuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat vapautussodan edeltäjiä, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke kansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja mitä hänellä vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja jättäen isänsä hän lähti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eivät ystävykset saaneet mitään tietoja toisistaan, ja sodan jaloista täytyi Marmaduke Templen kohta poistuakkin pääkaupungista pelastettuansa ensin omaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta joukoilta. Kun Yhdysvallat sodan päätyttyä tunnustettiin itsenäisiksi, julistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menettäneiksi ja ne tuomittiin myötäviksi. Marmaduke käytti tilaisuutta hyväkseen, matkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja. Niiden parantamiseksi hän käytti kaiken kykynsä ja toimintahalunsa, niin että hän heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien hänen rikkauksiensa ainoana perijänä oli tytär, jonka hän vähää ennen vaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.

Kun asukasluku siinä piirissä, jossa hänen tiluksensa olivat, oli kasvanut määrättyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista, nimitettiin hänet sinne ylituomariksi.

Tutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilöihin siirrymme varsinaiseen kertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun päivänä 1793 Newyorkin valtion keskukseen lähelle Susquehannan lähteitä.

Oli kirkas pakkaspäivä. Auringonlaskun aikaan nousi reki hiljakaisilleen vuorenrinnettä. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka luonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi täplitellyt. Siitä huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sillä hän ihan riemuitsi kotiintulosta ja lähestyvän joulujuhlan huvituksista. Reessä istui keski-ikäinen mies ja nuori tyttö. Turkkeihin kun olivat kääriytyneet, ei heistä näkynyt muuta kuin tytön mustat silmät ja miehen kasvot, joissa ilmeni hyväntahtoisuus ja miellyttävä iloisuus. Mies oli Marmaduke Temple ja hänen matkatoverinsa hänen tyttärensä Elisabet, joka oli viettänyt neljä vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt palasi kotiin. Vuori, jonka rinnettä he paraillaan nousivat, kasvoi vankkaa havumetsää, ja vähän kuin peläten tähysteli Elisabet synkkään metsään, kun yhtäkkiä kova, hellittämätön koiran haukunta kuului.

— Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha Hektor; minä tunnen sen äänestä. Luultavasti on "Nahkajalka" otuksen jälillä. Tuossapa onkin edessämme veres hirvenjälki — Ja nyt, Elisabet, jollet pyssyn pamausta pelkää, niin hankin sulle kunnon hirvipaistin jouluruuaksi!

Ajaja pysäytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin päältään, kaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssynsä ja hyppäsi reestä kinokseen. Hän aikoi juuri rientää eteenpäin, kun komea hirvi oikaisi tien poikki muutaman askelen päässä hänestä. Käsi varmana ja katse terävänä kohotti Marmaduke pyssynsä ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi matkaansa pelkäämättä ja nähtävästi vahingoittumatonna. Ei vielä toinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. Sääliä tuntien iloitsi jo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yhtäkkiä pyyhkäsi tien poikki. Samassa tärähytti ilmaa räikeä pamaus, ihan toisellainen kuin vanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hypähti korkealle ilmaan, ja kun toinen laukaus seurasi siinä paikassa, suistui se suinpäin maahan, kieriskellen kinoksessa. Kovaääninen "halloo" kajahti näkymättömän ampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miestä piilostaan kuusten takaa, josta käsin he olivat hirveä väijyneet.

— Kas vain, Natty! Jos minä olisin tiennyt teidän olevan siellä väijymässä, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyllä laukaukseni säästänyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian houkuttelevaa. Enkähän minä ole ihan varma siitäkään, eikö joku minun luodistani suistanut saalistamme päälaelleen.

— Ei, tuomari, ei! vastasi metsästäjä naurahdellen ja voittoisasti häntä katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, että tuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?

— Tämä on hyvä pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut! virkkoi tuomari, hymyillen ystävällisesti. Hirveen on sattunut kaksi laukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle sydäntä. Eihän se olisi mahdotonta, Natty, että toinen olisi minun ampumani!

— Mutta teidän täytyy myöntää, tuomari, jatkoi metsästäjä harmistuneena, että hirvi kaatui vasta viimeisestä laukauksesta ja sen ampui nuorempi ja varmempi käsi kuin sekä teidän että minun. Minä puolestani, vaikka olenkin köyhä kuin hiiri, tulen kyllä toimeen ilmankin tätä saalista; mutta enpä kuitenkaan mielelläni luopuisi oikeuksistani vapaassa maassa.

— Eikä teidän tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Minähän puolustaunkin vain metsästäjäkunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan hirven ostaa, mutta mikäs korvaa kunnian pitää lakissaan hirvenhäntää? Ajatelkaapas, miten minä voisin kerskata siitä serkulleni, joutavanpäiväiselle Dick Jonekselle, joka koko tänä metsästyskautena ei ole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.

— Otukset häviävät häviämistään, tuomari, mitä laajemmalle vain nämä viljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha metsästäjä huoaten. Oli aikoja semmoisiakin, jolloin minä pirttini kynnykseltä saatoin ampua kolmetoista hirveä. Ja kun tuli karhunlihan nälkä, niin ei muuta kuin valvo yö ja ammu otso kuutamossa pirtin seinänraosta. Eikä siinä tarvinnut pelätä liian sikeästi nukkuvansa, sillä suden ulvonta piti kyllä valveilla. Hektor vanha, tämä — hän silitti suurta, musta- ja keltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista metsäkoiraa, joka juuri palasi ajosta — katsokaapas, mitenkä sudet purivat pahaksi sen kurkun sinä yönä, kun minä ajoin ne pois, kun ne yrittivät siepata minulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni kristitty. Se ei milloinkaan unohda ystäväänsä ja se rakastaa sitä, joka sille antaa ruuan.

Metsästäjän olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli herättänyt Elisabetin huomion. Hän oli pitkä ja hoikka ja hänen ohutta punertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka hänen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneen näköiset, ilmeni niissä kuitenkin hyvä ja luja terveys. Harmaat silmät säihkyivät tuuheiden, harmahtavain kulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yhtä ahavoituneena kuin kasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyöllä. Jalassa oli hänellä mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka hän intiaanien tavalla oli koristanut siilin piikkilöillä, ja hirvennahkaiset housut sekä polviin ulottuvat säärykset samasta aineesta, josta pukimosta hän uutisasukkailta oli saanut nimen "Nahkajalka". Vasemmalla olkapäällä oli mahdottoman suuri häränsarvi ja kupeella riippui nahkainen metsästyslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein ketunnahkalakin huippuun.

— Olisinpa oikein mielissäni, virkahti Marmaduke huolellisesti tarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia tämän hirven kaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on varma, että hirvi on minun, sillä sydämmeen ammuttu luoti oli silloin tarpeeton. Mitäs te siitä sanotte, hyvä ystävä?

Ja tuomari kääntyi Natyn seuraajaan.

— Minä sanon, että minä sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen ylpeänlaisesti, laskien kätensä pyssylle, joka oli melkein samallainen kuin hänen vanhemman toverinsa pyssy.

— Mutta tottahan toki myötte minulle saaliin? kysäisi tuomari, hymyillen lempeästi. Olisippa toden perästä kerrassaan kummallista jollen saisi kelpo juttua tästä kuoleman iskusta! Mitäpä arvelette, nuori mies, onko kolmessa dollarissa kylläksi hirvestä?

— Otetaanhan ensin selvä asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen sävyisästi, mutta äänen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mitätön ulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?

— Viidellä, hyvä herra, sanoi tuomari jokseenkin hämmästyen nuorukaisen luontevasta käytöksestä. Eiköhän viidessä ole kylläksi kaatamaan hirveä?

— Yksikin jo riittäisi, mutta — nuorukainen läheni puuta, jonka takaa hän oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, että ammuitte tähän suuntaan? Tänne puunkylkeen on jäänyt neljä.

Tuomari tarkasti vereksiä merkkiä puunrungosta ja lausui nauraen:

— Sillähän te vain todistatte itseänne vastaan! Missäs viides on?

— Täällä! vastasi nuorukainen, kääntäen viittaansa ja osottaen reikää nutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.

— Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko tässä vain kuluttanut aikaa turhaan pöyhkeilemiseen, silloin kuin lähimmäiseni minun tauttani kärsii tuskaa päästämättä valituksen ääntä huuliltaan? Mutta pian, pian rekeen! Kylään on vain peninkulma ja siellä te saatte lääkärin apua! Minä korvaan teidän hoitonne ja te jäätte meille, kunnes paranette — tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!

— Kiitoksia paljon, lausui nuorukainen, mutta minulla on ystävä, joka tulisi hyvin levottomaksi kuullessaan, että minä olen haavoittunut eikä hän voisi olla minun luonani. Ja haavahan sitä paitsi on ihan mitätön. Mutta luullakseni ette nyt, hyvä herra, kieltäne minulta hirven omistusoikeutta?

— Mitenkä minä sen kieltäisin? huudahti tuomari liikutettuna. Minä annan nyt teille oikeuden tästedes ampua metsissäni, mitä ikinä haluatte. "Nahkajalka" on tähän asti ollut ainoa, jolle olen sellaisen etuoikeuden myöntänyt. Mutta minä ostan hirven teiltä — Ottakaa tämä seteli! Se korvaa teille sekä omanne että minun laukaukseni.

— Vielä on elossa monta, mutisi vanha metsästäjä itsekseen, jotka vakuuttavat, että Natanael Bumpon metsästysoikeus tässä vuoristossa on vanhempi kuin Marmaduke Templen oikeus sitä häneltä kieltää.

Välittämättä Natyn jupinasta kumarsi nuorukainen kohteliaasti, kiittäen tarjouksesta.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, mutta minä tarvitsen saaliin itse.

— Mutta tässä on jo monen hirven hinta! tarjoili tuomari. Ja kuiskaten hän lisäsi: ottakaa tämä; minä pyydän teitä; se on sadan dollarin seteli.

Nuorukainen näytti horjuvan päätöksessään. Mutta punastuen, ikäänkuin häveten hetkellistä heikkouttaan hän kieltäytyi uudelleen.

— Ette kai tahdo loukata isääni niin syvästi, sanoi hänelle Elisabet, nousten seisalleen reessä, jotta jätätte hänen tunnolleen niin raskaan syytöksen, että hän on haavoittanut teidät ja jättänyt teidät sitten metsään avutonna? Minä pyydän teitä tulemaan kanssamme ja antamaan lääkärin hoitaa itseänne!

— Kylläpä se oikeastaan taitaa olla parasta, että sinä menet heidän kanssaan, poika! arveli Nahkajalka. Jos näet luoti on vielä haavassa, niin ei vanha käteni sitä enää sieltä saa. Kolmekymmentä vuotta sitten — se oli toista se. Silloin kulin minä seitsemisenkymmentä peninkulmaa ypö yksinäni erämaan halki pyssynluoti reidessä ja vasta kotiin päästyäni minä sen sieltä puukollani silpasin pois. Chingachgook-vanhus se kyllä sen vielä muistaa.

Viimein kuitenkin nuorukainen suostui istumaan rekeen, vaikka selittämättömän vastenmielisesti. Musta kyytipoika nosti vielä hirvenkin siihen muun painon lisäksi. Kun kaikki olivat sijoittuneet, pyysi tuomari vanhaa metsästäjääkin mukaan.

— En tule, vastasi Nahkajalka, päätänsä pudistaen. Minulla on vielä tekemistä kotona joulunaatoksi. Jos näette vanhan Chingachgookin järven rannalla, niin ottakaa hänet lääkäriä auttamaan, sillä hän ymmärtää hoitaa sekä isku- että ampumahaavoja.

— Vielä yksi asia, Natty, sanoi nuorukainen, kääntyen metsästäjään, älkää mainitko mitään laukauksesta elkääkä siitäkään, minne menen. Ymmärrättekö?

— Luottakaa vanhaan Nahkajalkaan! vastasi metsästäjä, heitti pyssyn olalleen, ja poistui ripein askelin metsään.

Ajaessa tarkasteli Marmaduke vierasta, joka istui hänen edessään äänetönnä. Hän oli kaksi- tai kolmekolmatta-vuotias, tavaskokoista hiukkaa pitempi ja hänen kasvojensa piirteet harvinaisen miellyttävät.

— Te näytätte minusta niin tutulta, nuori ystäväni, mutta en jaksa muistaa teidän nimeänne.

— Minä olenkin ollut vasta kolme viikkoa näillä main, vastasi nuorukainen kylmästi. Ja mikäli kuulin, olette te ollut kauvanlaiseen poissa.

Tie kiemurteli laaksoon.

— Katso tuonne, Elisabet, virkkoi tuomari. Täältä näet kotisi, suojasi ja elämäsi turvan — samoin tekin nuori mies, jos tahdotte meidän kanssamme asua.

Hämmästyneenä katseli Elisabet maisemaa laaksossa. Uuraat ihmiskädet olivat sitä niin muovailleet, että hän töin tuskin sen tunsi lapsuutensa elostelukentäksi. Ihan heidän allaan kimalteli järvi talvisessa puvussaan. Kapea virta — Susquehanna — kierteli sulia pitkin peninkulmittain, silmän siintämättömiin. Rantaäyräällä oli Templetonin kylä, noin viisikymmentä taloa, useimmat puisia. Taloryhmäkkeen keskeltä kohosi tuomarin omituinen kivirakennus komeana ja mahtavana.

Kulkusten raikkaasta kilinästä päättäen läheni nähtävästi reki lähenemistään ja jopa se tien mutkassa näkyviinkin pyörähti neljän hevosen vetämänä. Ajajana oli Richard Jones, tuomarin äskenmainittu serkku, joka oli sheriffinä uutisasutuksessa. Kolme muuta herraa istui reessä, nimittäin herra Grand, kylän pappi, kauppias Le Quoi ja majuri Hartmann, saksalainen periään.

— Niinkuin näet, Marmaduke, kunnioitan minä sinua suuresti, kun näin valittujen kanssa tulen sinua vastuuttamaan! tervehti ylituomari serkkuaan, pysäyttäen hevoset.

— Te olette erittäin huomaavaisia! virkkoi tuomari, kääntyen tulijoihin. Ja nyt, hyvät herrat, esittelen minä teille tyttäreni. Teidän nimenne hän jo ennestään tuntee.

Richard valmistihe kääntämään nelivaljakkoaan. Tie oli näet niin kapea, että siinä olisi ollut mahdotonta kääntyä, jollei kivilouhos olisi ollut sen vieressä; vaikka olihan se sittenkin vaaranalaista. Lyödä huimien etumaista hevosparia pakotti Richard sen nietokseen, joka peitti louhoksen. Mutta kun hevoset askel askelelta tunsivat vajoavansa yhä syvemmälle ja syvemmälle, sysäytyivät ne takimaistensa päälle, jotka taas vuorostaan tyrkkäsivät rekeä. Ennenkuin Richardilla oli aavistustakaan vaarasta, kiikkui jo toinen puoli rekeä toistasataa jalkaa syvän, kohtisuoran kuilun partaalla.

— Taivas varjelkoon! huusi tuomari. Me olemme hukassa jokikinen!

Ja Elisabet rinkaisi kauhistuneena.

Siinä silmänräpäyksessä hyppäsi pelkäämätön metsästäjä Marmaduken reestä pillastuneiden hevosten eteen, joita Richard säälimättä ja rajusti, hellittämättä ruoski. Nuorukainen läimäytti hevosia päähän niin tuntuvasti, että ne viskautuivat syrjään ja tulivat oikealle tielle. Reki tosin siten peräytyi vaarallisesta paikastaan, mutta siitä huolimatta se kuitenkin kaatui. Pappi ja saksalainen lensivät muitta mutkitta maantielle. Richard kaarsi ilmaan suuremmoisen kaaren ja putosi noin viidenkymmenen jalan päähän samaan kinokseen, jota hevoset olivat pelänneet. Ranskalainen, joka jo ennakolta oli valmistaunut hyppäämään, räntsähti Richardin viereen kuin sammakko ja tupsahti sitten päälleen lumeen, sätkytellen hoikilla säärillään taivasta kohti kuin linnunpelätin. Kun sitten kaikki taas olivat jaloillaan eikä Richard huomannut kenenkään vahingoittuneen, huudahti hän erittäin tyytyväisenä:

— No, siitä me nyt kuitenkin pääsimme mainiosti! Tiesinhän minä, miten paraiten hallitsen neli-valjakkoa; muuten olisimme päistikkaa hujahtaneet syvyyteen, koko seurue!

— Siitä ei sinun kannata kerskata, murahti tuomari. Jollei tämä reipas nuorukainen olisi tässä ollut, niin tuskinpa vain olisi ehyttä palasta jälellä hevosista, reestä tai teistä, hyvät herrat.

Matkustajat istuutuivat rekeen ja saapuivat muitta seikkailuitta tuomarin taloon. Ovella oli heitä vastassa palvelusväki, etunenässä Benjamin Penguillan, vanha, sävyisä karhu, joka hoiti hovimestarin tointa. Richardin koiratarhasta kuului hirmuista melua, jos minkäkinlaisten koirain ääniä, susikoiran ulvonnasta mäyrän rävennykseen. Ainoastaan suuri verikoira pysyi hiljaa ja tyynenä. Komeana ja juhlallisesti se meni Elisabetin luo, joka sitä silitteli. Koira tuntui tuntevan hänet. Se katsoi pitkään ja tarkkaavasti hänen jälkeensä, kunnes ovi tulijain perästä sulettiin. Sitten se vetäytyi likimmäiseen koirankoppiin, aivan kuin sille olisi selvinnyt, että talossa oli nyt uusi aarre, jota hänen piti vartioida.

Suuressa, kodikkaan lämpimässä ja valoisassa salissa riisuivat tulijat päällysvaatteensa, ja jokainen asettihe sinne niin mukavasti kuin voi. Haavoittunut metsästäjä seisoi vain yksinään nurkassa, pyssyynsä nojaten ja tarkasteli synkästi ympäristöään. Marmaduke Temple muisti, että hän tarvitsi apua ja haitatti paikalla lääkärin, joka tuli ja tutki haavaa. Vieraan olkapäässä oli pieni haava, johon raehauli oli tunkeunut. Pakkanen oli verenvuodon tyrehyttänyt. Lääkäri sai haulin pois ja oli juuri aikeissa panna siteen, kun Chingachgook-intiaani, jota mohikaaniksikin sanottiin, ilmestyi ovelle.

— Kiitoksia paljon avustanne hyvä herra, sanoi nuorukainen ylpeästi. Mutta tuossa tulee minun hoitajani, joka säästää teitä sen enempää vaivautumasta minun tauttani!

Chingachgook oli vasta muutamia kuukausia oleskellut Templetonin vuoristossa. Hän asui Nahkajalan mökissä ja kun he olivat joltisenkin samantapaisia, niin viihtyivät he hyvästi yhdessä. Vaikka Chingachgook jo oli iäkäs, oli hänen vartalonsa vielä pysty ja vahva, ja hänen mustat silmäteränsä kiilsivät tulen valossa kuin tulipallot, kun hän tähystellen katseli ympärilleen. Metsänpojan lähestyessä väistihe koko seurue, päästäen hänet haavoittuneen luo. Hetkisen hän ääneti tarkasti nuoren metsästäjän olkapäätä ja käänsihe sitten vakavana ja kysyvästi tuomariin päin. Tuomari hämmästyi, sillä intiaani oli aina ennen käyttäytynyt tyynesti ja nöyrästi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja sanoi:

— Tervetultuasi, Chingachgook! Tämä nuori mies luottaa hyvin sinun taitoosi, koskapa hän näyttää mieluimmin antautuvan sinun hoidettavaksesi kuin meidän lääkärin.

Jokseenkin selvällä englanninkielellä vastasi mohikaani:

— Valkoihoiset eivät mielellään katsele verta ja kuitenkin haavoitti "nuoren kotkan" se käsi, jonka ei pitäisi pahaa tehdä!

— Mohikaani! Chingachgookvanhus! huudahti tuomari. Luuletko sinä minun käteni milloinkaan tahallaan vuodattaneen ihmisverta?

— Paha henki asustaa joskus paraimmissa sydämmissä, vastasi intiaani, mutta veljeni puhuu totta. Hänen kätensä ei ole milloinkaan ehdoin tahdoin väijynyt kenenkään henkeä. Hän on viaton — veljeni ei ole tahtonut verta vuodattaa.

Marmaduke tarttui hänen ojennettuun käteensä hymyillen, osottaen sillä, ettei hän intiaanin sanoja enää muistele, niin syvästi kuin ne olivatkin häntä loukanneet.

Sitten kun intiaani oli taitavasti sitonut kääreen, nousi haavoittunut ja sanoi:

— Nyt en enää, hyvät herrat, kuluta aikaamme kauvemmin enkä teitä turhanpäiten vaivaa. Minun on vain saatava selville teidän oikeutenne hirveen, tuomari Temple.

— Minä myönnän, että se on teidän, sanoi Marmaduke, mutta minä olen teille muuta suuremmassa velassa kuin mikä tästä saaliista tulee. Tulkaa sen vuoksi huomenna tänne. Silloin sovimme sekä tästä että toisesta paljoa tärkeämmästä asiasta.

— Mutta, hyvä herra, minä en voi lähteä saamatta edes osaa hirvestä, jatkoi nuorukainen, taistellen tunteineen. Olenhan minä jo sanonut, että minä tarvitsen saaliini itse.

— No, siihen me nyt emme niinkään hevillä suostu, keskeytti Richard. Tuomarihan korvaa teille huomenna koko eläimen ja ottakaa ihan lemmessä kaikki, kunhan ette vain ota selkää.

— Paljon kiitoksia auliudestanne, hyvä herra! Mutta te pidättäisitte itsellenne juuri sen osan, jonka minä tahdon omiksi tarpeikseni. Minun itseni pitää saada selkä, se on, jos miehellä vain on oikeutta omistaa se, jonka hän on ampunut, ja jos laki siinä kohti hänen omistusoikeuttansa suojelee.

— Laki suojelee teitä! lausui tuomari Temple hämmästyneenä ja harmissaan. Benjamin, sanoi hän hovimestarille, toimita hirvi kokonaisena rekeen ja saatatuta tämä nuori mies Nahkajalan mökkiin. Mutta totta kai teillä on nimi, hyvä vieras, ja kaiketikkin tapaan teidät uudelleen korvatakseni tekemäni vahingon?

— Nimeni on Edvards, vastasi metsästäjä, Oliver Edvards. Minä olen helposti tavattavissa, sillä minä asun tässä likettyellä. Enkä minä ihmisiä pelkää, koska en milloinkaan ole tehnyt pienintäkään pahaa kellekkään.

— Mehän teimme pahaa teille, virkahti Elisabet, ja tietysti tieto siitä, että kieltäytte meidän avustuksestamme, koskee kipeästi isääni. Häntä ilahuttaisi nähdä teitä huomenna luonamme.

Nuori mies vastasi kumartaen:

— Minä siis tulen huomenna luoksenne, herra tuomari, ja katson käytettäväkseni tarjoamanne reen ystävyydenosotteeksi.

Hän viivähti vielä hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja tarkasti sitten, synkän raju ilme silmissä, huonetta joka puolelta. Vihdoin hän poistui kumartaen ja sen näköisenä, ettei tarvinnut pyytää sinne jäämään.

— Kummallista, miten leppymätön mieli niin nuorella ihmisellä! sanoi Marmaduke vieraan mentyä. Toivottavasti hän kuitenkin huomenna, jos kerran tulee, on sävyisämmällä tuulella.

Elisabet, jolle se sanottiin, ei vastannut, vaan meni hitaasti ja alla päin huoneiden läpi ruokasaliin, jonne toisetkin häntä seurasivat. Chingachgook lähti niinikään tuomarilasta ja kulki kohti kotiansa.

Toinen luku.

Linnun anmunta.

Pakkanen oli joltisestikkin lauhtunut seuraavana aamuna. Paksuja pilvenmöhkäleitä kasautui taivaalle pimittämään nousevaa päivänkehrää, ja etelätuuli toi mukanaan lukemattomia suvisen ilman merkkiä. Aamupäivällä lähti Elisabet kävelylle, katselemaan ympäristöä ja aikoi juuri mennä veräjästä muutamaan aitaukseen, kun yhtäkkiä kuuli Richard Joneksen äänen.

— Hauskaa joulua, Elisabet serkku! huusi hän. Oletpa sinä varhain liikkeellä. Luullakseni aiot katsella, mitä kaikkea kaunista tänne on ilmautunut, ja niitä ei voi kukaan selittää sinulle paremmin kuin minä. Sallinet siis minun tulla seuraksesi!

Hän tarjosi Elisabetille käsivartensa ja he jatkoivat matkaa. Niitä näitä puhellessa olivat he jo joutuneet kappaleen matkaa talosta ja juuri tulleet kennäälle kylän taa. Tuulen suhina jättiläismoisten puiden latvoissa esti heidän askeliaan kuulumasta ja oksat peittivät heidät näkymättömiin.

Siten he lähenivät paikkaa, jossa nuori metsästäjä, Nahkajalka ja intiaanipäällikkö keskustelivat vakavasti.

— Mennään pois, kuiskasi Elisabet. Meillä ei ole minkäänlaista oikeutta urkkia näiden ihmisten salaisuuksia.

— Minkäänkölaista oikeutta? vastasi Richard yhtä hiljaa, mutta kärsimättömänlaisesti, pitäen Elisabetia tanakammin käsivarresta estääksensä häntä peräytymästä. Sinä unohdat, serkku, että minun velvollisuuteni ylituomarina on valvoa seudun rauhaa ja pitää huolta, että lakia noudatetaan. Mennään vain likemmäksi kuuntelemaan, mistä tärkeistä asioista siellä puhe on.

Ja välittämättä Elisabetin vastustuksesta hän toteutti aikeensa ja heti he olivat niin lähellä, että selvästi kuulivat Nahkajalan sanat.

— Meidän täytyy saada lintu tavalla millä tahansa! Minä olen tänä aamuna uhrannut viimeiset kolikkoni, ihan tähän ropoon, ostaakseni ruutia ranskalaiselta kauppiaalta. Ja kun teillä itsellänne ei ole pennin pyökärää, niin saamme sitä ampua vain yhden ainoan kerran. Minä tiedän, että Billy Kirbykin tulee sinne tolkkuamaan, että ei se kalkkunakukko häneltä luiskahda. Chingachgookilla on tarkka silmä, kun on puhe vain yhdestä laukauksesta. Mutta minulla se käsi vapisee, niin etten tähtäämään kykene, kun vain jotain harvinaista on tekeillä.

— Tämä, — huudahti nuorukainen painokkaasti, joka tuntui katkerasti ivaavan hänen köyhyyttään, ja osottaen hänelle rahaa, — tämä on ainoa, jonka omistan, paitsi pyssyäni. Minä olen nyt aitometsäläinen ja elääkseni täytyy minun turvautua ainoastaan metsästämiseen. Tulkaa, Natty! Meidän täytyy uhrata viimeinen kolikkomme lintuun. Teidän varma kätenne apunamme täytyy meidän onnistua.

— Minusta olisi mieluisempaa, että Chingachgook koettaisi, poikaseni! Minä en luota itseeni; sillä juuri sen vuoksi kun pidämme sen niin tärkeänä, olen varma, että ammun harhaan. Intiaanit ovat tyyntä väkeä; no eivät niin vähistä välitä. Chingachgook, tässä on raha; ottakaa minun pyssyni ja ampukaa lihava kalkkunakukko, jonka he ovat puuntynkään sitoneet. Oliver herra sen mielellään tahtoo, ja minä olen varma, etten saa mitään aikaan, jos on liian kiire.

Intiaani käänsi päätänsä synkkänä ja tarkastettuaan hetkisen ääneti seuralaisiaan hän vastasi:

— Kun Chingachgook oli nuori, niin lensi hänen ampumansa nuoli yhtä suoraan kuin välähdys hänen silmistään. Mutta hän on vanhentunut ja hänen kätensä on kadottanut joustavuutensa.

Päättäväisesti astui Elisabet pensasten keskelle, jotka ympäröivät metsästäjiä. Nuorukainen hämmästyi nähdessään hänet ja aikoi peräytyä; mutta samassa hän tointui ja lakkiansa kohottaen kumarsi, nojaten sitten taas pyssyynsä. Ei Natty eikä mohikaanikaan näyttäneet vähääkään hämmästyvän, niin odottamattomasti kuin Elisabet sinne ilmestyikin.

— Minä huomaan, alotti neiti Temple, että vanha jouluhuvi, kalkkunan ampuminen, on teillä vielä tapana, ja minäkin tahtoisin siinä onneani koettaa. Kuka teistä olisi hyvä ja ottaisi nämä rahat maksun suorittamiseksi ja ampuisi minun puolestani? Ette kai ole niin epäkohteliaita, että kieltäydytte siitä?

Nahkajalka pisti rahat haulisäiliöönsä, viskasi pyssyn olalleen ja vastasi:

— Jollei Billy Kirby ammu lintua ennen minua eikä aamukaste liene turmellut ranskalaisen ruutia, niin ette milloinkaan ennen ole nähnyt isänne pöydällä kauniimpaa lintua kuin sen nyt näette, neiti Temple.

— Mutta minulla on etuoikeus, Natty! sanoi Oliver, ja ensin koetan minä onneani. Suonette anteeksi, neiti Temple, mutta tärkeä syy pakottaa minua koettamaan saada lintua omakseni.

— Tehkää niinkuin hyväksi näette, hyvä herra! vastasi Elisabet. Me koetamme molemmat onneamme ja tämä tässä on minun ritarini. Minä luotan hänen käteensä ja hänen silmäänsä! Menkää edellä, Nahkajalka, me tulemme jälestä.

Natty kaaloi lumessa pitkin askelin sinne päin, josta kuului iloista hälinää. Ääneti seurasivat häntä toiset ja päästyänsä sokkeloisesta pensaikosta ja näreiköstä tulivat he aukealle pyökärälle, jonne kylän useimmat nuoret miehet olivat kokoutuneet. Vanha jouluhuvi, kalkkunan ampuminen, on niitä muinoisia tapoja, joita uuden maailman asukkaat eivät hevillä unohda. Linnun omistaja oli vapaaksi päässyt neekeri, joka tilaisuutta varten oli hankkinut suuren joukon siipikarjaa. Nuorille ja epävarmoille pyssymiehille oli hän asettanut monellaisia vähäpätöisiä lintuja, ja monta laukausta oli jo ammuttu hänen edukseen. Ampuminen tapahtui seuraavalla tavalla:

Lintu sidottiin punoksella suuren kuusen katkaistuun runkoon, joka oli oksittu puti puhtaaksi ampujain puolelta, että sitä voisi käyttää maalitauluna. Puun ja pyssymiesten väli oli tarkasti sata kyynärää. Neekeri pani hinnan joka linnulle ja määräsi ampumisehdot. Kolmisenkymmentä miestä oli sinne saapunut, kaikki pyssyineen. Koulupojat keräytyivät kuuluisinten ampujain ympärille ja kuuntelivat korvat höröllä heidän kehumisiansa. Kerskujin oli Natyn jo mainitsema Billy Kirby. Tämä nuorukainen, ammatiltaan metsänraivaaja ja juurikkaanvääntäjä, kun häntä milloin työnteko miellytti, oli suurisuinen rähisijä. Hänen lempeät silmänsä ja riitaisa puhetapansa olivat mitä räikeimmät vastakohdat. Viikkomääriä hän saattoi joutilaana vetelehtiä paikasta toiseen, kiistellen työnantajain kanssa palkoista ja laiskoitteli mieluummin, jos vain arveli toisen penniäkään häneltä tinkivän. Mutta jos kerran oli hinnoissa sopinut, sieppasi hän kirveensä ja pyssynsä, heitälsi laukun selkäänsä ja painui metsään. Siellä hän heilutteli kirvestänsä hartiavoimalla. Reippaita, äkeitä iskuja seurasi kumiseva räiske — ja siihenpä sortui puu, maanjäristyksen tavoin tannerta tärähyttäen. Päivittäin ja viikoittain, vieläpä kuukausittainkin saattoi Billy Kirby sillä tavalla panna koko synnynnäisen uurautensa ja rautaisen kestävyytensä työntekoon. Mutta kun hän oli raateensa pinonnut, kokosi hän työkapineensa, sytytti pinot palamaan ja poistui metsästä liekkien räiskiessä ja savun tuprutessa. Pitkät ajat sen perästä nähtiin Billy Kirbyn taas kiertelevän ja kaikissa kansanhuveissa, niinkuin juuri puheena olevassakin, oli hän päivän sankarina.

Hänen ja Nahkajalan kesken oli jo aikoja sitten ollut kateellista kilpailua siitä, kumpi oli osavampi pyssymies. Heidän taitavuutensa vertaaminen oli tähän asti supistunut heidän omiin kehumisiinsa. Mutta nytpä he ensi kerran saisivat kilpailla julkisesti. Kalkkuna oli jo sidottu puuhun, mutta koko ruumis oli lumen peitossa, niin ettei näkynyt muuta kuin punainen paisunut pää ja pitkä kaula. Jos lintu haavoittui lumen peittämästä kohdasta, niin se jäi entiselle omistajalleen; mutta jos vain höyhenkin hivenen liikahti näkyvistä osista, niin joutui se onnellisen ampujan saaliiksi.

Neekeri, joka istui lempilintunsa rinnalla nietoksessa, oli juuri juhlallisesti ilmoittanut nämä ehdot, kun Elisabet lähestyi serkkunsa kanssa.

— Pois tieltä, pojat! karjui Billy Kirby, asettuen ampumisasentoon.
Pois tieltä, te nuoret korpinpojat tahi ammun minä teidät sipaleiksi!
Ja te, Brown, jättäkää jäähyväiset kalkkunallenne!

— Seis! huudahti nuori Oliver. Minäkin olen sen haluajia! Tässä on minun maksuni, Brown. Minä tahdon kanssa ampua laukaukseni!

— Se olkoon suotu teille! huusi Kirby. Mutta oletteko te niin rikas, että voitte maksaa laukauksen, jota ette ammu kuuna kullan valkeana?

— Elkää kerskuko ennen aikojaan, Billy Kirby! virkkoi Nahkajalka. Tehän saatte laukaista vain kerran. Ja jos poika ei lintuun osaisikkaan, joka minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, sillä hänen kätensä on kipeä ja jäykkä, niin tulee vielä teidän perästänne tarkka pyssy ja tottunut silmä!

— Kas vain, vanha Nahkajalka, vieläkös tekin olette elossa? touhusi hänen ainainen vastustajansa. No, kaikessa tapauksessa on minulla etuoikeus!

Neekerin silmistä kuvastihe sama jännitys kuin katsojistakin, erotus oli vain toiveissa. Sillä aikana kun puunhakkaaja vitkalleen, mutta varmasti nosti pyssyn tähdätäkseen kalkkunaa, huudahti linnun omistaja:

— Ole varuillasi, Puter! Liikauta päätäsi, hölmö! Etkö näe, että sinua tähdätään?

Huudon tarkoituksena oli kääntää ampujan huomiota muuhun, mutta sen vaikutus jäi tuiki tehottomaksi. Billy Kirby tähtäsi mitä huolellisimmin. Hetkisen kuluessa ei kuulunut hiiskaustakaan ja — laukaus pamahti. Lintu käännälti päätänsä ja leväytti siipiänsä, mutta samassa se taas tyynesti painautui lumeen. Henkeä pidättäen vaikenivat kaikki vielä hetken, mutta neekeri katkaisi hiljaisuuden, rähähtäen nauramaan kohti kurkkua, ja ylenmääräisessä ilossaan hän kieriskeli kinoksessa.

— Se oli oikein, Puter! kirkui hän, hyppäsi pystyyn ja syöksähti linnun luo, ikäänkuin sitä syleilläkseen. Johan minä sanoin, että kyllä sinä hänet mujautat! Vielä yksi ropo, Billy, niin saatte uuden laukauksen!

— Ei, huudahti Oliver, nyt on minun vuoroni! Te olette jo saanut minun rahani!

— Voi, voi! Ne rahat menevät hukkaan, päivitteli Nahkajalka. Kalkkunan pää ja kaula on liian pieni maali voimattomalle kädelle! Parempi olisi, jos antaisitte minun ampua. Ehkäpä me sitten sovimme linnusta neiti Templen kanssa.

— Toinen laukaus on minun! vastasi nuori metsästäjä, tähtäsi nopeasti ja laukasi paikalla. Mutta lintu ei liikahtanutkaan. Ja luodin jälkeä tarkastaessa huomattiin, ettei se ollut sattunut edes puuntynkäänkään.

Brown ei muistanut iloitakkaan viimeisen ampujan harhaan menneestä laukauksesta, kun Natty astui ampujan paikalle. Hänen ihoonsa ilmestyi suuria, ruskeita täpliä, sieramet laajenivat ja hänen ruskeat, luisevat kätensä hapuilivat hänen tietämättänsä kinoksessa. Sillaikaa kun kalkkunan omistajan tuska ilmaisihe mainitulla tavalla, seisoi tuskan aiheuttaja niin tyynenä ja varmana kuin ei siinä olisi ollut ainoatakaan katsojaa. Hän siirsi oikeata jalkaansa hiukan taaksepäin, ojensi vasemman kätensä pitkin pyssynpiippua ja kohautti pyssyä lintua kohti. Siinä tuokiossa siirsihe jokaisen katse ampujasta ammuttavaan. Mutta silloin kuin odotettiin laukauksen pamahtavan, kuuluikin vain hanan lupsahdus lukkoon.

— Ei lauennut, ei lauennut! riemuitsi neekeri, ponnahtaen kyykkysiltään ilmaan kuin hurja ja rientäen linnun luo. Yritys on kuitenkin laukauksen veroinen.

— Sehän on sulaa hulluutta, ihminen, — ärähti vanha metsästäjä suuttuneena, — että yritys olisi laukauksen arvoinen. Pois tieltä, sieltä, että saan Billy Kirbylle näyttää, mitenkä joulukalkkuna ammutaan.

— Rehellisyys maan perii! huudahti neekeri. Jokainenhan sen tietää, että yritys on ihan sama kuin laukaus. Kysy herra Jonekselta — kysy neitiltä tuossa.

— Se on totta, tolkkusi Billy, se on tämän paikkakunnan tapa, Nahkajalka. Jos tahdotte toisen kerran ampua, niin pitää teidän siitä maksaakkin vielä. Kas niin, nyt koetan minä taas onneani. Tässä on rahani. Nyt on minun vuoroni.

— Kaksintaistelussa, jolloin molemmat ampuvat yhtaikaa, katsotaan yleensä laukaukseksi, vaikka hana pettääkin, sanoi ylituomari ratkaistaksensa riidan. Ja tässäkin tuntuu minusta turhalta vaatia, että mies saisi koko päivän yrittämästä päästyäänkin yrittää ampua kalkkunaa. Minun mielestäni pitää Nathanael Bumpon maksaa uudestaan, ennenkuin hän saa toisen kerran koettaa.

Niin arvokkaan henkilön mielipide, joka sitä paitsi lausuttiin asianmukaisen painokkaasti, vaiensi muut. Ainoastaan Nahkajalka oli tyytymättömän näköinen.

— Minun mielestäni pitää kysyä Elisabet-neitinkin mieltä, virkkoi hän.
Jos minun hänen mielestään täytyy myöntyä, niin olkoon menneeksi.

— Minä arvelen, että teidän nyt täytyy siihen suostua, sanoi neiti Temple. Mutta minä suoritan maksun teidän puolestanne ja sitten te koetatte uudestaan.

Sillä välin oli Billy Kirby valmistaunut ampumaan toistamiseen.

Hän näytti täydellisesti käsittävän, että siitä se riippui hänen vastainen maineensa eikä hän sen tähden laimin lyönyt mitään, joka suinkin vain saattoi hänen menestymistänsä varmentaa. Hän tähtäsi, tähtäsi tähtäämästä päästyäänkin, vaan ei näyttänyt uskaltavan laukaista. Ei ainoatakaan ääntä, ei edes Brownin, kuulunut hänen valmistautuessaan. Viimein hän laukaisi, mutta yhtä onnistumattomasti kuin ensi kerrallakin. Paikalla kajahti neekerin ilohuuto. Hän nauraa rätisi ja tanssia temmelsi nietoksessa, niin kauvan kuin jalat kestivät.

Billy oli hirveän vihainen huonosta onnestaan. Hän tarkasteli lintua joka puolelta ja väitti osanneensa muutamaan höyheneen.

Mutta väkijoukko kinasti vastaan, sillä se piti neekerin puolta, joka tuon tuostaankin uudisti: rehellisyys maan perii!

— Ei ole sitä miestä, joka sadan kyynärän päästä osaisi kalkkunanpäähän, intti Kirby, kääntyen neekeriin. Hullu olinkin sitä koettaessani!

— No, no, Billy Kirby, huudahti Nahkajalka, väistykäähän vähän, niin näytän teille miehen, joka on osannut parempaankin maaliin kuin kalkkunakukkoon, vieläpä aikana semmoisena, jolloin sekä intiaanit että metsän pedot häntä yhtä aikaa ahdistivat.

Hän kohautti pyssyänsä monta monituista kertaa. Vihdoin hän laukaisi. Savu, pamaus ja hetken jännitys estivät katsojaa heti saamasta selville laukauksen seurausta. Mutta sen onnistuminen ei ollut mikään salaisuus, sillä Elisabet huomasi ritarinsa painaltavan pyssynperän hankeen ja hänen suunsa vetäytyvän äänettömään nauruun. Pojat riensivät puun luokse ja nostivat maasta hengettömän kalkkunan, jonka pää riippui kiini ruumiissa vain hienosta nahkarimpsakkeesta.

— Tuokaa lintu tänne ja antakaa se neiti Templelle, huusi Nahkajalka.
Minä olen ampunut hänen nimessänsä ja lintu on hänen omaisuuttansa.

— Ja minä vain olen koetellut onneani saadakseni todistaa teidän taitavuuttanne, Nahkajalka, sanoi Elisabet ja kääntyen nuorukaiseen hän lisäsi: tahdotteko ottaa linnun korvaukseksi siitä, että haavanne esti teitä itseänne sitä voittamasta?

Nuorukainen kumarsi ja otti ääneti linnun maasta. Elisabet antoi neekerille hopearahan korvaukseksi hänen vahingostansa ja aikoi juuri serkkunsa kanssa palata kotiin kun hänen isänsä, Marmaduke Temple, saapui ampumapaikalle. Ampujia ei tuomarin tulo näyttänyt ollenkaan häiritsevän. Heidän kinastellessaan kalkkunaa muuta vähäpätöisemmän linnun ampumisehdoista meni Marmaduke nuoren metsästäjän luo, joka Nahkajalan ja Chingachgookin kanssa oli hiukan syrjemmälle väistynyt.

— Minä olen tehnyt teille suuren vahingon, herra Edvards, alotti tuomari, mutta onneksi minä kuitenkin jossakin määrin voin sen korvata. Minä tarvitsen juuri nyt miestä, joka osaa kynää käyttää. Kipeä kätenne estänee teitä hyvään aikaan muuta tointa harjoittamasta. Tahtoisitteko sen vuoksi auttaa minua — ainakin muutamina kuukausina — ja te saatte työnne mukaisen korvauksen.

Ei tuomarin esiytyminen eikä hänen tarjouksensa lainkaan aiheuttanut nuorukaista kuuntelemaan hänen puhettansa niin vastahakoisesti kuin hän kuitenkin kuunteli. Tuskin voiden hillitä itseänsä hän viimein vastasi:

— Minä palvelisin teitä mielelläni voidakseni rehellisellä tavalla ansaita elatukseni, sillä sitä en salaa, että asemani on huolestuttavampi kuin ehkä minusta muuten voi päättää. Mutta minä pelkään, että sellaiset uudet suhteet ja sitoumukset estäisivät minua tärkeämmästä tehtävästä. Sen tähden minun täytyy kieltäytyä hyväksymästä teidän tarjoustanne ja vastedes niinkuin tähänkin asti koettaa hankkia elatukseni pyssylläni.

— Uskokaa miestä, joka on teitä kokeneempi, kun hän sanoo, että metsästäjän epävarma asema ei aineellisia varoja tuo.

Hän jatkoi puhettaan ja luetteli nuorukaiselle ne tehtävät, jotka hänelle tarjotussa toimessa tulisivat. Edvards kuunteli häntä taistellen itsekseen. Kova kamppailu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä toisinaan hän näytti mielihyvällä aikovan suostua tarjoukseen, mutta samassa taas ilmestyi hänen otsallensa käsittämätön vastenmielisyys kuin synkkä pilvenlonka.

Erittäin tarkkaavaisena kuunteli mohikaani tuomarin puhetta. Vihdoin hän astui lähemmä erinomaisen arvokkaasti ja sanoi:

— Kuuntele vanhuksen sanoja kuin isäsi puhetta! "Nuori kotka" ja suuri kansanpäällikkö syökööt yhdessä ja nukkukoot toistensa vieressä pelkäämättä. Mingolaiset ja delawarelaiset ovat synnynnäiset viholliset, mutta te olette samaa rotua. Opi odottamaan, poikani!

Mohikaanin kehoitus näytti syvästi vaikuttavan nuorukaiseen. Hän myöntyi vihdoinkin Marmaduken esityksiin ja suostui tarjoukseen. Liitto tehtiin kuitenkin vain kokeeksi ja molemmin puolin saisi sen purkaa, jos niikseen tulisi. He erosivat, ja kun tuomari serkkunsa ja tyttärensä kanssa kotiin kulki, oli nuorukaisen kummallinen käytös heillä miltei yksinomaisena puheenaineena.

Metsästäjät painuivat vaieten järvelle päin. Kun he sen saavuttivat ja astelivat sen jäistä pintaa pitkin vuoren juurelle, jossa heidän majansa oli, katkaisi nuorukainen äänettömyyden.

— Kukapa olisi sitä uskonut kuukaus takaperin? Minä olen suostunut palvelemaan Marmadukea — asumaan saman katon alla kuin sukuni pahin vihollinen! Mutta mitäpä minä olisin voinut muutakaan tehdä? Sitähän ei kestä kauvan. Ja kun se aika loppuu, niin ravistan itsestäni alistumiseni niinkuin karistan tomun jaloistani.

— Onko hän mingolainen, koska sanot häntä viholliseksesi? kysyi mohikaani.

— Minä en luota vieraaseen kieleen, — keskeytti Nahkajalka, joka kaiken aikaa oli epäillen katsonut koko hanketta, — sillä niin usein kuin minä olen kuullut kauniita sanoja valkean miehen suusta, niin usein se miltei aina on koskenut intiaanien maa-aloja.

— Minä koetan mukautua, sanoi nuorukainen, koetan unohtaa, kuka olen. Elkää muistuttako minua enää, että minä olen päällikön jälkeläinen, päällikön, joka kerran oli näiden vuorien, näiden laaksojen ja näiden vesien haltija. Niin, minä olen hänen alamaisensa, hänen orjansa. Eikös se ole kunniakasta orjuutta, hyvä vanhus?

— Hyvä vanhus! toisti intiaani juhlallisesti ja pysähtyi, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku asia häneen kipeästi koski. Chingachgook on vanha, veljeni poika. Kun hän oli nuori — kuka näki hänen pyssynsä lepäävän? Nyt on hänen kätensä kuin naisen käsi, hänen tomahavkinsa [Pohjoisameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen sotatappara. Käytetään usein sodan vertauskuvana.] on puinen kirves. Ohdakkeet ja okaiset pensaat, jotka hänen nahkaansa repivät, ovat hänen vihollisiaan, — ei hän enää muita tunne. Nälkä ja vanhuus yhtyvät.

— Riittää jo, huudahti nuorukainen, minä tunnen, että tämä uhri vaaditaan minulta ja minä täytän sen. Vaan elkää puhuko enää, minä pyydän teitä, päätökseni jo ilmankin painaa sydäntäni raskaana taakkana.

Kohta he pääsivät majan luo, jonne katosivat siirrettyänsä ensin sen suulta kekseliäästi sommitellun sulun, jonka tarkoituksena nähtävästi oli suojella heidän jokseenkin arvotonta omaisuuttansa.

Sopimuksen mukaan alkoi Edvards kohta toimensa Marmaduken talossa, täyttäen uuraasti velvollisuutensa; yöt hän useimmiten vietti Nahkajalan mökissä. Näiden kolmen metsästäjän seurustelussa oli jotain salaperäistä, ja he olivat myötäänsä yksissä, vaikka tuomarilassa kävi Chingachgook harvoin eikä Natty milloinkaan. Sitä vastoin pistäytyi Edvards, milloin vain suinkin töiltään jouti, entisessä asunnossaan, josta hän useinkin palasi myöhään iltasella tahi vasta auringon noustessa, jos oli sattunut siellä viivähtämään ohi perheen tavallisen maatapanoajan. Ne, jotka sen tiesivät, kuvittelivat mielessään jos jotakin, vaan eivät siitä kuitenkaan mitään virkkaneet, paitsi Richard, joka toisinaan arveli, ettei puolimetsäläinen milloinkaan totu säännölliseen elämään, ja kumminkin oli Edvards, vaikka sellaista perijuurta, sivistyneempi kuin voi toivoakkaan.

Vihon viimeinkin teki lämmin vuoden aika tuloaan. Vuorten ruskea väri vaihtui lehdikon heleän vihreään, josta kuuset ja petäjät tummempina pistivät näkyviin, ja tammienkin hitaat silmukat suurenivat, ilmoittaen kesän lähestyvän. Muutamana päivänä ilmoitti Richard aikovansa seuraavana yönä lähteä järvelle nuotanvetoon. Niin pian kuin uusikuu alkoi valaista maita, mantereita, meni hän Benjamin Penguillanin, joka ennenkin oli vesillä ollut, ja muutamain muiden nuorten miesten kanssa veneeseen, johon suuri nuotta oli sitä varten hankittu, ja ohjasi sen määrätylle paikalle järven länsirannalle. Marmaduke kulki pyyntipaikalle jalkaisin tyttärensä, hänen ystävänsä Luisen ja nuoren Edvardsin kanssa.

— Minä muistelen, sanoi Elisabet isälleen, sinun kerran kertoneen ensimmäisestä käynnistäsi näissä metsissä. Mutta minä muistan sitä hyvin hämärästi, sillä monet muut muistot lapsuuteni ajoiltani ovat sitä hälventäneet.

Silloin siirtyi Edvards lähemmä tuomaria ja iski häneen tummat silmänsä, ikäänkuin lukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa.

— Sinä olit vielä hyvin nuori silloin, lapseni, vastasi Marmaduke, mutta varmaan sinä kuitenkin muistat, kun jätin äitisi ja sinut tullakseni tarkastamaan näitä silloin vielä asumattomia seutuja. Jylhä on sinusta seutu nytkin. Mutta olisitpas sen nähnyt silloin, kun minä täällä ensi kerran kävin! Minä tunkeuduin tuon vuoren huipulle, jonka sitten nimitin "Aavevuoreksi", sillä näköala sieltä oli kuin unennäköä. Ei ollut yhtään ainoata aukkoa tuossa äärettömässä aarniometsässä, paitsi järvi, jonka pinta päilyi tyynenä, kirkkaana. Viimein näin savun nousevan läheltä sen itäistä rantaa. Se oli ainoa inhimillisen olennon merkki. Kulettuani savua kohti tapasin vuoren juurella kallion kylessä vestämättömistä hirsistä kyhätyn majan.

— Se oli Nahkajalan mökki, virkkoi Edvards nopeasti.

— Ihan oikein. Siellä vielä seisoessani tuli Natty, selkä koukussa kantaen ampumaansa hirveä. Siitä asti olemme olleet tuttavat. Hän syötti minua saaliistaan, antoi yöksi oman karhunnahkansa minun käytettäväkseni ja opasti minua seuraavana aamuna. Kun hänelle keskustellessamme selveni aikomukseni perustaa tänne uutisasutus, tuli hän alakuloiseksi ja kertoi delawarelaisten oikeudesta tähän maahan. Mutta katsokaas, keskeytti tuomari, tuollahan ne meidän kalastajat jo sytyttävät tulia.

Sen nähtyänsä kulkijat astuivat rivakammin, sillä naisetkin haikeasta halustaan tahtoivat nähdä kummallista kalanpyyntiä. Vihdoin he saapuivat rantaäyräälle, joka vietti sitä paikkaa kohti, jossa kalastajat olivat laskeneet maihin. Kuu oli laskeunut metsän taa eikä näkynyt mitään muuta valoa kuin tulen. Seuraten Richardin ohjausta työnsivät kalastajat, joiden joukossa Billy Kirbykin oli, veneen vesille, kiinittäen samalla nuotan veneen perään. Benjamin oli perämiehenä ja nuotanlaskijana, Billy erään toisen nuoren miehen kanssa airokkaana. Toiset hoitivat köysiä. Richardin viitatessa rannalta poistui vene järvelle. Vähän ajan perästä kuului kovaa loisketta veneen lähetessä rantaa. Richard sieppasi kekäleen käteensä merkiksi veneelle, joka kohta sujahti rantaan. Köyden molemmissa päissä oli yhtä monta miestä ja kalastajat alkoivat hitaasti lappaa nuottaa. Richard kehoitti heitä lakkaamatta vetämään kaikin voimin. Viimeinpä tarttui into rannallakin oleviin miehiin, niin että he hyppäsivät veteen heitä auttamaan. Silloin nähtiin laaja puoliympyrä, jonka muodostivat nuotan ala-ainaan kiinitetyt lyijypainot, ja nuotanperän tullessa näkyviin kuului vangittujen kalain loiskinaa. Monellaisia kaloja oli tarttunut nuotansilmikoihin ja vähän matkan päässä rannasta vesi ihan kuin kiehui kalain paljoudesta.

— Hei! huusi Richard. Vielä pari reipasta nykäystä ja saalis on tallessa.

Myöskin Marmaduke ja Edvards tarttuivat käsiksi nuottaan, joka vedettiin maalle. Mutta sai siinä päästellä kalan ja toisenkin, ennenkuin suunnaton kalaparvi oli rantakuopassa, jossa ne saivat päivänsä päättää. Jones määräsi puolet miehistä latomaan kaloja läjiin voidaksensa ne sitten paremmin jakaa ja toisen puolen Benjaminin ohjaamana vetämään uutta apajaa.

Sillaikana käveli Elisabet ystävänsä kanssa pitkin järvenrantaa.

— Näyttää siltä kuin ei ainoastaan meidän väki olisi kalastushommissa, virkkoi Elisabet. Tuolla toisella puolen järveä näkyvät muutamat kalastajat niinikään tekevän tulta. Jollen aivan suuresti pety, niin ovat ne ihan Nahkajalan pirtin edustalla.

Mutta tuli läheni lähenemistään ja se paloikin veneessä, jota
Nahkajalka ja Chingachgook kulettivat.

— Nahkajalka hoi! Tännepäin! huusi tuomari. Tulkaa hakemaan ahvenia. Meillä on niitä niin runsaasti, ettette te tarvitse atraintanne käyttääkkään.

— Ei, tuomari, vastasi metsästäjä-vanhus, en minä tahdo niin suuren saaliin jaolle. Mutta jos teidän tyttärenne haluaa nähdä, mitenkä ukko vanha tuulaastaa raudun aamiaisekseen, niin otan hänet mielelläni veneeseen.

Isänsä suostumuksesta meni Elisabet Edvardsin kanssa Nahkajalan veneeseen, joka liukui keveästi veden pinnalla. Heti se saapui matalikolle, jossa suunnaton joukko kaloja uiskenteli.

— Huopaappas hiukkasen selemmä, Chingachgook! Siellä näkyy olevan mieleiseni kalanvenkale ja niin matalalla, että siihen helposti atraimeni ulottuu.

Chingachgook seurasi kehoitusta. Ja kun tulta koprassa kohennettiin, leimahti se palamaan ja valaisi matalikkoa, ja Elisabet näki siellä tavattoman suuren kalan.

— Onpa se vielä liian syvässä, kuiskasi Nahkajalka. Atraimen varsi on vain neljäntoista jalan pituinen, vaan kala on hyvästikkin kahdeksantoista jalan päässä veden pinnasta. Mutta koettaa pitää.

Hän kohotti asettaan ja hiljaa ja hitaasti soluivat välkkyvät atraimen käret veteen. Kun varsi uudelleen kohosi ja Nahkajalka nosti kärkeä, kiikkui väässä suuri kala.

— Tästä veitikasta sitä meille riittääkin, toveri hyvä, nauroi Natty, ja niin on meidän päivätyömme päättynyt tähän tekään.

Sillä välin lähenivät Nahkajalan venettä toiset kalastajat, jotka olivat uudelleen potkeneet nuottansa.

— Soutakaa pois tieltä, Natty, huusi Benjamin. Tilaa nuotalle! Teidän tuulaastulenne säikyttää kalat.

Chingachgook ohjasi veneen syrjemmä, josta he voivat katsella kalastusta sitä häiritsemättä.

— Kääntäkää vasemmalle, komensi Benjamin äänekkäästi veneessään, ja te, pojat, alihangoille. Tokko joudutte, nahjukset?

— Olkaa hyvä ja käyttäkää siivompaa puhetta, Benjamin, huudahti Billy
Kirby uhkamielisesti ja herkesi soutamasta.

— Suu kiinni, Billy, vastasi Benjamin äkäisesti. Tokko tartutte airoon ja paikalla vai mitenkä? Sitten lie ihme ja kumma, jos minä vielä vasta otan tuommoista vedenkoiraa veneeseeni.

Juurikkaanvääntäjä tarttui airoonsa ikäänkuin Benjaminin käskyä totellakseen: mutta hän ei soutanutkaan entiseen suuntaan, vaan pyöräytti venettä yhtäkkiä, niin että hovimestari, joka seisoi keulassa eikä arvannut mitään pahaa aavistaa, keikahti päistikkaa järveen. Toisten suureksi iloksi rapisteli hän vähän aikaa vedenpinnalla ja vajosi sitten yhtäkkiä kaikkien kauhistukseksi.

— Totta tosiaan ei se tyhmeliini osaa uida! kirkaisi Kirby ja riisui paikalla vaatteensa.

— Herran tähden, pelastakaa hänet! huusi Elisabet Nahkajalan veneestä.

Muutama ripeä aironvetäisy ja vene oli siinä paikassa, johon Benjamin oli vajonnut. Samassa huudahti Nahkajalka, että hän oli nähnyt hukkuvan. Edvards aikoi juuri heittäytyä veteen häntä pelastamaan, kun Nahkajalka ehätti:

— Ole alallasi, lapsi! Kenenkään ei tarvitse tämän tautta panna henkeänsä alttiiksi. Minä nostan hänet atraimella.

Samassa hän heitti aseen ja helposti saattoi nähdä, miten väät tarttuivat hukkuneen nutunkaulukseen. Natty nosti ruumiin atraimessa ja vielä siinä kiikkuessaan avasi Benjamin hitaasti silmänsä, tiirailleen ympärilleen, ikäänkuin olisi tullut uppo uuteen maailmaan. Toinen vene souti hakemaan Benjaminia, jonka Billy Kirby sitten kantoi rannalle. Lasi viiniä, jonka tuomari kaatoi hänen suuhunsa, palautti hovimestarin tuntoihinsa.

— Kirby, oli hänen ensimmäinen sanansa, te olette kunnottomin heittiö, jonka eläissäni olen nähnyt. Mutta te, Natty Bumppo, ojentakaa minulle kätenne ja pitäkää minua tästälähin paraimpana ystävänänne. Te olette pelastanut minun henkeni, ja vaikka tosin ette aivan hellävaroin minua tuolla haarukallanne seivästänyt, niin teitte sen kuitenkin minun hyväkseni, ja siitä minä teitä kiitän.

Paikalla suoriutuivat kaikki veneihin ja soutivat takaisin kylään, paitsi ne, jotka jäivät kalain vartijoiksi. Ja koko seudun peitti pimeys ja yltympäri vallitsi erämaan äänettömyys.

Kolmas luku.

Pantteri.

Oli kaunis, herttainen heinäkuun aamu. Marmaduke ja Richard nousivat juuri hevostensa selkään lähteäksensä ratsastamaan — sheriffin matkalla oli erityinen tarkoituskin — kun Elisabet ja Luise ilmestyivät siihen kävelypuvuissaan.

— Elä mene liian kauvas, huusi Marmaduke tyttärelleen, että ennätät kotiin ennen päivällistä. Ja jos menet vuorelle, lapsi-kulta, niin elä poikkea liian pitkälle. Parasta on olla varovainen, vaikkei se usein olekkaan vaarallista.

Tuomari ja sheriffi ratsastivat hitaasti veräjästä ja katosivat heti talojen taa.

Tuomarin puhutellessa tytärtään seisoi Edvards lähellä onkivapa kädessä ja kuunteli korvat auki. Ratsastajain mentyä tuli hän tyttöjen luo ja sanoi Elisabetille:

— Isäänne tuntuu pelottavan, kun te yksinänne kävelette vuorilla, neiti Temple. Jos minä saan tarjoutua teitä saattamaan, niin — —

— Olen siitä hyvin kiitollinen, herra Edvards, mutta jos se on tarpeellista, niin kyllä Bravo meitä suojelee. Tule mukaan, urhoollinen Bravo!

Komea verikoira, josta jo olemme maininneet, tuli koppelistaan, unisena, haukotellen ja laiskusissaan venytellen. Mutta kun emäntä uudelleen huusi: tule nyt, hyvä Bravo! sinä olet uskollisesti palvellut isäntääsi; näytäppäs nyt, että täytät velvollisuutesi hänen tytärtäänkin kohtaan, niin heilutti koira häntäänsä, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt Elisabetin sanat ja heittihe hänen jalkoihinsa.

— Te voitte kumminkin auttaa meitä, herra Edvards, sanoi Elisabet, jos te näet hankitte meille ahvenia päivälliseksi.

Ja tytöt lähtivät, ja Bravo seurasi heitä ihan kintereillä. Kohta lähti Oliverkin onkivapa olalla astuskelemaan järven rannalle. Siellä oli veneitä tuomarin ja hänen perheensä tarpeeksi. Nuorukainen hyppäsi veneeseen, tarttui airoihin ja veteli rivakasti kohti Nahkajalan mökkiä. Kun hän huomasi pirtin edustalla kasvavain rantapensasten sujahtelevan ohitsensa, herkesi hän soutamasta ja, antaen veneen hiljalleen liukua maata kohti, puhalsi hän viheltimellään kimakasti ja pitkään. Paikalla puhaltautuivat Nahkajalan koirat koskutkopistaan ulvoen pitkään ja surkeasti ja laukaten hurjistuneina edes takaisin niin kauvas kuin niiden hirvennahkaiset hiihnat ulottuivat.

— Hiljaa, hiljaa, Hektor, huusi Oliver, kimahuttaen vieläkin kimakamman vihellyksen. Ei kuulunut mitään vastausta, mutta hänen äänensä tunnettuaan menivät koirat koppiinsa.

Edvards veti veneen rannalle ja kulki polkua myöten mökkiin. Salpa oli heti poissa, ja oven hän sulki huolellisesti sisään mentyään. Neljännestunnin kuluttua tuli nuorukainen ulos, pani oven kiini ja silitti koiria, jotka tulivat hänen luoksensa, kun kuulivat hänen lähestyvän. Dog, Hektorin toveri, hyppäsi Oliveria vasten, aivan kuin olisi pyytänyt häntä päästämään vankeudesta. Mutta vanha Hektor haisteli ilmaa ja ulvahti niin pitkään, että se varmaankin kuului peninkulman päähän.

— Mitä? Vainuatko sinä jotain, vanha Metsolan sankari? huudahti
Edvards. Jos on sieltä ihminen tulossa, niin on se häpeemätön lurjus.

Tuulen kaataman kuusen latvan yli kiipesi hän pienoselle kummulle, joka suojeli majaa etelässä, ja huomasi miehen, jonka heti tunsi. Se oli Hiram Doolittle, ammatiltaan kirvesmies, mutta samalla uutisasutuksen rauhantuomari.

— Mitä se heittiö täällä vaanii? mutisi Edvards, kun Doolittle kiirevilkkaan katosi pensaikkoon. Eipä hänellä pitäisi olla täällä mitään tekemistä, jollei vain uteliaisuus häntä juoksuta.

Nuorukainen palasi ovelle ja telkesi sen lujasti, vetäen lyhyen vitjan renkaan läpi ja lukiten sen munalukolla.

— Hän on jonni joutava jaarittelija, jatkoi hän, ja osaa kenties väärillä keinoilla tunkeutua toisten asuntoihin.

Sitten hän vaiensi koirat ja meni uudestaan rannalle, työnsi veneen vesille, tarttui airoihin ja souti selälle. Otsegojärvessä oli monta hyvää ahvenen syöntipaikkaa. Semmoinen oli myöskin noin puolentoista peninkulman päässä samalla puolen järveä muutaman järveen pistävän kallionkielekkeen alla. Siellä huomasi Edvards tutun, vaalean kuusenkoskuesta tehdyn veneen ja tunsi heti Nahkajalan ja Chingachgookin. Muutamassa minuutissa oli hän ystäväinsä vieressä ja sitoi kiini veneensä intiaanin kepeään venoseen.

— Pysähdyittekö meidän mökillä siitä ohi soutaessanne? kysyi
Nahkajalka.

— Pysähdyin, ja kaikki oli kunnossa. Mutta se kirvesmies ja rauhantuomari, jota he nimittivät Doolittleksi, kuleksii metsässä. Minä telkesin oven lujasti lähtiessäni enkä luule hänen hevillä uskaltauvan koirain luo.

— Sitä miestä ei juuri kannata kehua, virkkoi Nahkajalka, vetäen ahventa ja pannen sitten uuden lieron onkeen. Hänellä on ihmeellinen halu päästä sinne meidän mökkiin, ja sen hän sanoi minulle ihan vasten silmiä. Mutta sillä kertaa minä hänestä suoriuduin verukkeilla.

— Minä sitä vain pelkään, että hänen häpeemätön uteliaisuutensa tuottaa meille vielä monta ikävyyttä.

Yhtäkkiä kumartui Nahkajalka ja painoi korvansa vedenkalvoon, ikäänkuin olisi kuullut etäistä ääntä. Viimein hän taas kohottautui ja sanoi:

— Jos en omin käsin olisi sitonut koiria lujalla hirvennahkahiihnalla, niin voisin vannoa kaksi sormea raamatulla, että kuulen vanhan Hektorin haukkuvan vuorella.

— Se on mahdotonta, virkkoi Edvards. Eihän siitä ole tuntiakaan, kun minä näin sen kopissaan.

— Siellä ovat koirat ja ajavat hirveä, huudahti Nahkajalka. Ettekö vieläkään kuule?

Edvards hypähti pystyyn, sillä hän kuuli selvästi haukun. Välillä olevat vuoret olivat sitä ensin estäneet kuulumasta, mutta nyt se kajahteli sieltä täältä kallioista, joiden ohi koirat otusta ajoivat. Viimein kuului taukoamatonta haukuntaa suoraan rantametsästä. Ja kun Edvards tähysteli rannalle, kahisi likeisin pensaikko ja samassa heittäytyi komea hirvi järveen. Raikas haukku seurasi, ja nuolena ryntäsivät Hektor ja Dog tiheästä pensastosta ja syöksyivät päistikkaa järveen.

— Arvasinhan sen, arvasinhan sen! rinkui Nahkajalka nähdessään hirven ja koirat. Ne olivat saaneet vainua hirvestä ja silloin niitä veitikoita ei voinut mikään pidättää. Mutta sen hiimostin minä niistä kyllä poistan, muuten voivat ne tuottaa minulle monta ikävää. Hyi, Hektor-vanhus! Tokko lopetat. Taikka minä kohta parkitsen nahkasi latasimella.

Koirat tunsivat isäntänsä äänen ja palasivat maalle. Sillaikana oli pelästynyt hirvi uinut yli puolivälin rannan ja veneen väliä, ennenkuin se älysi uuden vaaransa. Kuullessaan Nahkajalan äänen pysähtyi se siihen patuseen paikkaan, näytti mielivän kääntyä ja koirain uhallakin palata takaisin vuorille, mutta yhtäkkiä se muutti mielensä ja ui viistoon selemmä noustakseen maihin länsirannalle. Hirven uidessa kalastajain ohi, liikahteli Nahkajalka levottomasti veneessään.

— Kyllä on uomi eläin! huudahteli hän. Katsokaahan vain sen komeita sarvia. Eläpäs huoli. Heinäkuu on viimeinen kuukaus eikähän liha enää voi olla niin huonoa.

Konemoisesti sitoi Nahkajalka köyden pään airoon ja hypähti ylös, huudahtaen:

— Soudetaan se kiini, Chingachgook. Hullu eläin, kun johdattaa ihmistä kiusaukseen.

Chingachgook irroitti veneen ja pari kertaa airoilla vetäistyä kiiti kepeä veno jo selällä.

— Seis! huusi Edvards. Muistakaa metsästyslakia, vanhat ystäväni. Meidät voidaan nähdä kylästä, ja minä tiedän, että tuomari Temple on lujasti päättänyt käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan tuomitessaan sitä, joka ampuu yhdenkään eläimen rauhoitusaikana.

Varoitus tuli kuitenkin liian myöhään. Vene kiiti jo hyvän matkan päässä toisesta, ja metsästäjät ajoivat saalistaan liian kiihkeästi totellakseen varoittajaa. Nahkajalka kohotti pyssynsä ja seisoi kotveroisen kahden vaiheella, laukasisikko vai ei.

— Mitä arvelet, Chingachgook, ammunko vai en? kysyi hän. Vaan ei, se olisi liian suuri onni noin tyhmälle eläimelle. Souda vain, annetaan sen paeta, jos voi.

Intiaani nauroi toverinsa huomautukselle, mutta souti kuitenkin sellaista vauhtia, että vesi kokassa hyrskyi.

— Silmät auki, huusi hän, hirvi kääntää päätään. Haukansilmä, varusta keihääsi.

Nahkajalka, joka ei milloinkaan lähtenyt majastaan ottamatta mukaansa kaikkia aseitaan, joista matkan varrella saattoi hyötyä olla, seurasi Chingachgookin neuvoa ja nuolena halkaisi keihäs ilmaa. Mutta juuri silloin hirvi yhtäkkiä käännähti, niin että keihäs sujahti sivutse ja hirvi pääsi vahingoittumatonna sukeltamaan.

— Pysäytä hieman! huusi Nahkajalka veneen kiitäessä siitä kohti, johon keihäs oli vajonnut.

Varsi pisti heti näkyviin vedestä, metsästäjä sieppasi sen ja intiaani pyöräytti venonsa ajoa jatkamaan. Viivykki auttoi hirven pakoa ja Edvardskin ennätti sillä välin lähemmäksi toisia.

— Heittäkää jo, Nahkajalka, heittäkää kielsi nuorukainen, muistakaahan, että nyt on luvaton aika.

Vene oli kuitenkin lähestymistään lähestynyt hirveä, jonka selkä vuoroin kohosi vedenpintaan, vuoroin taas vajosi, mikäli näet aallot kohosivat vasten sen voimakasta rintaa.

— Hoi! kirkasi Edvards nähdessään sen.

Vanhan intiaanin tummat silmät iskivät tulta. Nuolena lensi vene eteenpäin, ja hirven täytyi polvittemalla koetella pelastautua. Yhtäkkiä näki Edvards sen rohkeasti uivan suoraan häntä kohti nähtävästi aikoen päästä rannalle jonkun matkan päässä koirista, jotka hellittämättä olivat sitä rannalta käsin haukkuneet. Edvards silpasi veneestään nuoran ja heitti sen niin onnistuneesti, että se takertui hirven toiseen sarveen. Hetkisen veti hirvi venettä perässään, mutta pian ennätti kalastajain vene etukynteen ja Nahkajalka pisti veitsensä eläimen kurkkuun, josta verta punanaan virtasi järveen. Saalis nostettiin veneeseen.

— Tämmöinen seikka se panee metsästäjän veren kiehumaan, vanha ystävä, sanoi Nahkajalka. Siitäpä on jo aikaa, kun viimeksi kaasin hirven järvellä. Tämä on mainio otus, poika. Ja minä tunnen ihmisiä, jotka varsin mielellänsä pistäisivät suuhunsa näin oivallisen hirven selkäpaistia, huolimatta kaikista maailman metsästyslaeista.

— Minä kuitenkin pelkään, Nahkajalka, — sanoi Edvards, kun hetken tuottama metsästysinto oli talttunut, — että me kaikki olemme rikkoneet lakia. Pidetään tämä kumminkin omana salaisuutenamme, koska täällä likettyellä ei ole ollut näkijää. Mutta mitenkä ihmeellä koirat ovat päässeet irti? Vastikäänhän ne olivat ihan lujasti kiini.

— Kun ne vainusivat hirveä, niin eivät ne poloset jaksaneet itseänsä hillitä, vastasi Nahkajalka. Katsoppas, poika! Niillä on vielä nahkahiihna kaulassa. Souda maihin. Chingachgook! Minä vihellän ne luokseni katsoakseni niitä tarkemmin.

Mutta päästyänsä rannalle ja tutkittuansa koirain kaulassa olevia hiihnoja pudisti vanha metsästäjä päätänsä ja virkkoi:

— Siinä on veitsenjälki — sillä on ollut terävä ase, pitkässä varressa — vaan pelkuri se raukka on ollut, muutoin olisi hän katkaissut hiihnat kaulan luota. Totta tosiaan! Se oli kirvesmies, — ilmankos nousikin vuorelle koirankoppien takaa — joka päästi koirat irti, ja leikkasi hiihnat veitsellä, jonka oli sitonut pitkään keppiin. Hän taitaa olla utelias näkemään, mitenkä muut ihmiset elävät, koskapa hän alinomaa on urkkimassa.

— Teidän epäluulonne ei ole perätön, myönsi Edvards. Lainatkaa minulle venettänne. Minä olen nuori ja vahva ja tulen kenties ajoissa perille estämään hänen aikeitaan. Taivas varjelkoon meitä joutumasta riippuviksi semmoisen ihmisen mielivallasta.

Esitykseen suostuttiin. Hirvi muutettiin Edvardsin veneeseen ja siinä tuokiossa liukui kepeä palkovene jo matkan päässä. Heti hän hävisi niemien taa ja läheni rantaa. Chingachgook meloi hitaasti perästä ja Nahkajalka, koirat kintereillä ja pyssy olalla, kohosi vuorenrinnettä palataksensa majaansa maisin.

Sillaikaa kävelivät neiti Temple ja Luise edelleen. Polku kulki vain pikkisen matkan päässä Nahkajalan mökistä ja sillä tiellä he tulivat kummulle, josta aukeni laaja näköala yli jylhän, yksinäisen maiseman.

— Minä vaihtaisin kaikki muut salaisuuteni, Luise, virkkoi Elisabet, siihen, mitä nuo vestämättömät hirret ovat nähneet ja kuulleet ammoisista ajoista asti.

Ja hän osoitti majaa.

— Minä puolestani olen varma siitä, että ne eivät voisi kertoa mitään semmoista, joka vahingoittaisi herra Edvardsia, vastasi Luise.

— Mutta mitenkäs ihmeen tautta he sitten niin tuskallisen huolellisesti pitävät sen sulettuna eivätkä milloinkaan laske sinne ketään? jatkoi Elisabet.

— Minä luulen sen tulevan siitä, arveli hänen ystävänsä, että he ovat köyhiä ja sen tähden koettavat huolellisesti suojella sitä vähää, jonka ovat rehellisesti ansainneet.

Puhellessansa olivat tytöt tulleet vuoren huipulle, jossa poikkesivat polulta ja ihan huomaamattaan joutuivat liian kauvas metsään. Yhtäkkiä Elisabet hätkähti, huudahtaen:

— Hiljaa! Minä kuulen lapsen itkua vuorelta.

— Mennään ääntä kohti, sanoi Luise, kenties siellä on joku kulkija, joka tarvitsee apua.

Ja tytöt astuivat rivakasti kumeaa, valittavaa ääntä kohti. Mutta yhtäkkiä tarttui Luise edellään rientävän Elisabetin käteen ja viittasi taakseen, huudahtaen:

— Katsoppas koiraasi!

Elisabet kääntyi ja näki koiran silmiään väräyttämättä tarkkaavan jotain etäistä esinettä, painaen päänsä maahan ja tuon tuostaankin kiristäen hampaitaan, niin että karvat kaulassa nousivat pystyyn.

— Bravo, huusi hän koiralle, hiljaa, Bravo! Hiljaa!

Kuullessaan Elisabetin äänen näytti koiran viha kiihtyvän. Se töytäsi tyttöjen sivu, kääntyi sitten ja laskeutui emäntänsä eteen, ulvoi kahta kauheammasti, haukahtaen usein vihan vimmassa ja kiukkuisasti.

— Mitähän se näkee? kysäisi Elisabet.

Kun hän ei saanut mitään vastausta, käänsi hän päätään ja näki Luisen seisovan kalpeana kuin palttina ja vapisten kuin haavan lehti osottavan muutamaan puuhun. Elisabet katsoi sinne ja huomasi naaraspantterin, joka vihasta säkenöivin silmin heitä tähysteli, valmiina hyppäämään puusta.

— Paetaan! huudahti Elisabet, tarttuen ystävänsä käsivarteen; mutta
Luise oli tarmoton kuin lankavyyhti ja vaipui maahan.

Elisabet Templen luonteen mukaista ei ollut jättää ystävää vaarassa. Hän laskeutui polvilleen tiedottoman Luisen viereen ja koki huudoillaan kohoittaa koiraa vastarintaan.

— Pidä puoliasi, Bravo! huusi hän vapisevalla äänellä. Rohkeutta, rohkeutta, kunnon Bravo!

Pantterin penikka, jota Elisabet ei ollut älynnyt, putosi muutaman pensaan oksalta, joka kasvoi sen pyökin alla, jossa emä asusti. Kokematon penikka lähestyi koiraa, leikkien ja iloisesti hypähdellen kuin kissanpoika. Eläinten ulvina kasvoi joka silmänräpäys yhä kauheammaksi, kunnes pikku pantteri kellahti ihan koiran eteen. Mitä kamalinta ulvomista, mitä rajuinta taistelua — mutta se loppui lyhyeen, sillä siinä paikassa Bravo lähätti penikan hampaistaan ilmaan sitä vauhtia, että se ponnahti puuta vasten ja putosi tiedotonna maahan. Tuima oli ottelu, ja koiran rohkeus sai Elisabetin jo helpommin hengittämään, kun emäpantteri yhtäkkiä syöksyi puusta suoraa päätä koiran niskaan parinkymmenen sylen päässä pyökistä. Syttyi kauhea, sanoilla selittämätön tappelu. Hurjistuneina ja kamalasti ulvoen kieriskelivät eläimet kahisevilla lehdillä. Neiti Temple oli vielä polvillaan Luisen vieressä, ruumiillansa suojellen tiedotonta ystäväänsä ja sydän kourassa ja silmät terällään katsoen taisteleviin eläimiin. Lujasti pureutui aina pantteri koiran niskaan, mutta niinkuin höyhenen ravisti koira itsestänsä raivokkaan vastustajansa, vaikka nahka jo monesta kohti oli repeillyt ja verta virtanaan vuoti lukuisista haavoista. Siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja suu selällään ja silmät tulta iskien alkoi kauhean taistelun uudelleen. Notkeasti hyppäsi hurjistunut peto entistään korkeammalle, jonne koira epätoivoissaan ja turhaan koetti sitä seurata, ja syöksyi sieltä vielä kerran vastustajansa niskaan. Ponnistaen viimeiset voimansa pudistautui koira pedosta irti. Ja kun Bravo uudelleen iski hampaansa pantterin kylkeen, näki Elisabet vaskisen kaulaimen vereytyvän ja koiran samassa kaatuvan, oikaiseutuvan ja jäävän avuttomana virumaan. Vimmatusti vaikka turhaan ponnistelihe raivoisa peto päästäksensä irti koiran hampaista, kunnes Bravo kääntyi selälleen ja päästi saaliinsa. Muutamia nykäyksiä — ja uskollinen Bravo oli kuollut.

Elisabet oli kerrassaan pedon vallassa. Polvistuva nuori tyttö ja väijyvä pantteri katsoivat hetkisen silmäkkäin. Sitten painoi pantteri päänsä tutkiaksensa kaatunutta vihollistaan ja nuuskiaksensa penikkaansa. Tuskin se oli siihen katsahtanut, kun sen silmät uudestaan säkenöivät ja hurjasti pieksäen hännällänsä kupeitaan, se ojensi pitkät kyntensä leveistä käpälistään. Voimatta liikahtaa paikaltaan tuijotti Elisabet kädet ristissä ja kauhistuneena julmaan viholliseensa. Kauhean kuoleman hetki oli tullut ja nöyränä alistui Elisabet kohtaloonsa. Silloin kuului liikettä pensaikosta hänen takaansa, mutta se tuntui pikemmin ivalta kuin pelastuksen toivolta.

— St, st! kuiskasi ääni hiljaa. Kumartukaa alemma! Teidän hattunne peittää minulta pedon pään.

Melkein vaistomaisesti painoi Elisabet päätänsä ja silloin yhtaikaa pamahti laukaus, vingahti luoti ja pantteri mölähti vimmoissaan, kepertyen maahan ja repien juuria ja oksia, minkä käpälät ulottuivat. Samassa riensi Nahkajalka Elisabetin luo, huutaen koiriansa:

— Tännepäin, Hektor, tännepäin, sinä vanha sankari! Tuommoiset kissat ovat sitkeähenkisiä eikä siitä ole mitään takeita, ettei se taas kohta ole pystyssä.

Nahkajalka seisoi siinä tyynenä ja levollisena vähääkään pelkäämättä haavoittuneen pantterin rajuja ponnahduksia, jotka vieläkin osottivat sen voimaa ja julmuutta, jos kynnelle kykenisi. Vasta sitten kun hän oli täsmällisesti ladannut pyssynsä, lähestyi hän karjuvaa petoa, asetti pyssyn suun lähelle sen päätä ja laukaisi — eikä silloin ollut enää henkeä helmeäkään hurjistuneessa pedossa.

Elisabetista tuntui kuin olisi hän kuolleista noussut nähdessään julman vihollisensa siinä hengetönnä. Lukija kuvitelkoon, mitenkä Luise tointui ja mitenkä lämpimästi tytöt kiittivät pelastajaansa. Nahkajalka ei ymmärtänyt, minkä tähden tytöt niin ihmeesti häntä kiittelivät; sillä hyväntahtoisen ukon mielestä ei niin vähäinen apu kestänyt kiittää.

— No niin, no niin, toimesi hän. Jo riittää, jo riittää! Elkää nyt siitä enää puhuko. Tulkaahan nyt, niin palataan polulle, sillä sellaisen jännityksen perästä on parasta päästä kotiin lepäämään.

Nahkajalka opasti heidät polulle, jossa he erosivat; sillä tytöt vakuuttivat hyvin hyvästi osaavansa siitä kylään, joka jo näkyi järven toisella rannalla.

Nahkajalka jäi vuorelle ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he katosivat tienmutkaan. Sitten hän vihelsi koiransa, viskasi pyssyn olalleen ja palasi metsään pedon luo.

— Mitäs kuuluu, Nahkajalka? sanoi Doolittle ilmestyen pensaikosta. Mitä, oletteko metsällä tässä helteessä? Toivoakseni tunnette asetuksen, joka määrää kahdentoista dollarin viidenkymmenen centin sakon jokaiselle, joka tammi- ja elokuun välisellä ajalla ampuu hirven. Tuomari kyllä pitää huolta, että lakia noudatetaan. Minusta tuntuu aivan kuin minä olisin tänä aamuna nähnyt teidän koiranne hirven ajossa. En minä ole ihan varma, Nahkajalka, mutta saattaisihan siitä koitua teille ikävyyksiä.

— Mitenkäs paljon ilmiantaja saa sakkorahoista, hyvä herra?

— Mitenkäkö paljon? toisti Hiram, jota vanhan metsästäjän rehellinen, terävä katse tuntui vaivaavan. Luullakseni saa ilmiantaja puolet. Mutta teillähän on verta käsivarressa — mies! — Ette kai ole mitään ampunut vielä tänä aamuna?

— Olenpa niinkin, vastasi metsästäjä, merkillisesti päätänsä nyökäyttäen. Eikä se ollutkaan huonoimpia laukauksia.

— Entäpä missä saalis, Nahkajalka? tiedusteli Doolittle.

Puhellessaan olivat he kulkeneet nopeasti eteenpäin. Nahkajalka solutti pyssyn olaltaan ja osotti sen perällä läpi pensaikon.

— Tuolla on yksi, vastasi hän.

— Mitä ihmettä? huudahti Hiram. Sehän on tuomarin koira, vanha Bravo.

— Silmät auki, Doolittle! tuumasi Nahkajalka ja silpasi vyöstään veitsen, jota hioi hirvennahkahousuihinsa. Näyttääkös tuo kaula siltä kuin olisin minä siihen veistäni teroittanut?

— Sitähän on ihan kauheasti raadeltu. Mikäs sitä niin?

— Pantteri teidän takananne.

— Pantteri? toisti Hiram ja pyörähti pengermällä taitavasti kuin tanssimestari.

— Olkaa huoleti, mies, sanoi Nahkajalka. Siellä on kaksikin julmaa petoa; mutta toisen tappoi koira ja toiselle pistin minä pari luotia kitaan. Elkää siis pelätkö, hyvä herra. Eivät ne enää teitä syö.

— Entä hirvi? Missäs se on? kysyi Hiram katsellen hämmästyneenä ympärilleen.

— Mikä hirvi? tiedusti Nahkajalka vuorostaan.

— Nyt on kumma. Eikös tässä ole puhe metsästyksestä ja ettekös te ampunut hirveä?

— Jopa nyt jotain! Eikös se ole laissa kielletty? toimesi vanha metsästäjä. Mutta kenties on olemassa toinen laki, joka kieltää pantteriakin ampumasta?

— Ei, niistä päinvastoin maksetaan päärahaa. Ja mennään nyt teille, niin minä siellä vannotan teidät ja kirjoitan osotuslipun, jolla nostatte tapporahat.

— No, no, herra, sanoi metsästäjä, nostaen saaliin maasta ja heittäen pyssyn olalleen. Mitäs sillä valalla tehdään semmoisessa asiassa, jonka te olette nähnyt omin silmin.

— Mutta eihän meillä täällä ole kynää eikä mustetta. Meidän pitää siis kuitenkin mennä teidän mökkiinne, sillä mitenkäs minä muuten kirjoitan teille osotuksen?

Nahkajalka nauroi vasten silmiä viekkaalle oikeudenjäsenelle ja sanoi omituisella tavallaan:

— Oh! Minä en tarvitse kumpaakaan, en kynää enkä paperia, kun en osaa kirjoittaakkaan. Elkää olko millännekään, herra, kyllä minä tuon päänahkat kylään, ja siellä te saatte ottaa osotuksen lakikirjoistanne. — Häjy vieköön nahkahiihnan Hektorin kaulasta; ihanhan se kuristaa minun vanhan toverini. Lainatkaa minulle veistänne, hyvä herra.

Hiram, joka tahtoi pysytellä hyvissä välissä Nahkajalan kanssa, täytti hänen pyyntönsä. Nahkajalka leikkasi hiihnan koiran kaulasta ja antaessaan veitsen sen omistajalle huomautti ihan sivumennen:

— Sepä oli kunnon terästä — se on mahtanut jo kerran ennenkin kurauttaa poikki samallaista nahkaa.