VIIMEINEN MOHIKAANI

Kirj.

James Fenimore Cooper

Suomentanut Vihtori Lehtonen

Alkuperäinen teos: The Last of the Mohicans. (Leatherstocking Tales #2)

WSOY, Porvoo, 1914

I luku.

On korvain auki, valmis sydämein: Vain ajallista koskee pahin tietos': Sano: menetinkö valtakunnan?

Shakespeare.

Pohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että vihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja vaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja läpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten ranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan. Karaistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan ammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella virtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien voidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta kilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa he oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea metsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka olivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen tai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä valtiotaitoa.

Koko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta, joka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin julmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten järvien välillä aukeneva salo.

Taistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä, ettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä lahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin, alueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä puolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin saattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään lisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että jesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi vertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia nimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset olivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi kunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen huoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen oppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen Horikan kuten se alkujaan kuului.

Vuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine saarineen "Pyhää Järveä" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin peninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa, joka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta peninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien virtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli "rakoputoukset", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin, ajoittain tuottivatkin vaikeuksia.

Kun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät vihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet retkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin asti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut terävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia etuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se verinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta suoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin vallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin ja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui suosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä vaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin, nähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä suurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen palasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten menehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin tuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä miehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen vuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai huolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa keskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.

Tämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivat nekin tapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan välisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät kumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti pitää hallussaan.

Etäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten neuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä ylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten lahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät sitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon itseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin siirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he toisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä, joutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.

He olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta, jota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat voittamattomaksi — sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu suuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten kykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli häpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen pelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1] kylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen totuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan kaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman tappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia onnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat. Pelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa jokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen loppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava luonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat äskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä maakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi ahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä, jossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun herkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan hurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja äidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat uinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti sanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen laskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä, kaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat ja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä, ja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo näkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen kristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten ryöstäminä ja hävittäminä.

Kun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen maakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty liikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan "niin lukuisa sotajoukko kuin lehdet puissa", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon masentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean soturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa ulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän päivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje Munrolta, "Pyhän Järven" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta, joka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu näiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista peninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden ainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi, joten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi jonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine kuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun välillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet toiselle näistä metsälinnoituksista nimen "William Henrik", ja toista he sanoivat "Edward"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta hallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu skotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti säännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli todella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon linnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti hallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin sijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän kuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi saattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen määrän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli uskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka oli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.

Mutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia odottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin katkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen esimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi jo näiden lähetessä.

Kun mainitun sanoman aiheuttama ensimmäinen hämmästys oli hieman tyyntynyt, alkoi vallien ja kaivantojen lujittamassa leirissä, joka reunusti Hudsonin rantaa ja muodosti varsinaisen linnoituksen lisäksi ketjun ulkovarustuksia, kulkea huhu, että tuhannenviidensadan miehen suuruisen valitun joukon piti aamun koitteessa lähteä William Henrikiin, vesien välisen taipaleen pohjoispään sotavarustukseen. Huhu muuttui pian varmuudeksi, kun ylikomentajan päämajasta saapui käsky niille sotaväen osastoille, jotka hän oli tähän tehtävään valinnut, valmistautua pikaiseen lähtöön. Kaikki epätietoisuus Webbin tarkoituksesta hävisi nyt, ja tunnin, parin aikana kuului ja näkyi kaikkialla kiireisiä askeleita ja hätääntyneitä kasvoja. Sodan toimiin tottumaton juoksenteli paikasta toiseen ja viivytteli valmisteluitaan liiallisin intonsa purkauksin, kun taas kokenut sotakarhu suori sotatielle maltillisena antamatta kiireelle valtaa, vaikka hänen vakavat piirteensä ja huolestunut katseensa kyllin selvästi ilmaisivatkin, ettei hän tuntenut mitään erikoisen vahvaa ammatillista mieltymystä hänelle outoon, mutta jo ennakolta niin pelättyyn erämaasotaan. Vihdoin aurinko vaipui kultamereen kaukaisten läntisten kukkulain taa, ja sitä mukaa kuin pimeys veti verhoansa tämän yksinäisen paikan ylle, hiljeni valmistelujen melu; viimeinkin valo katosi upseerien hirsimajasta; puut loivat varjojansa yhä tummempina valleille ja karehtivalle virralle, ja pian vallitsi leirissä yhtä syvä hiljaisuus kuin sitä ympäröivässä avarassa metsässäkin.

Edellisenä iltana annettujen ohjeiden mukaisesti katkaisi sotajoukon raskaan unen kutsuva rumpujen pärinä, jonka rämeä kaiku vastasi sumuisessa aamuilmassa jokaisesta metsänaukeamasta hetkellä, jolloin päivä alkoi piirtää muutamien läheisyydessä kasvavien suurten petäjäin pörröisiä ääriviivoja lempeän, pilvettömän itäisen taivaan yhä levenevälle valopinnalle. Tuossa tuokiossa oli koko leiri jalkeilla; halvinkin sotilas nousi havuvuoteestaan katselemaan toveriensa lähtöä ja jakamaan hetken elävät sattumat. Valitun joukon yksinkertainen ryhmittely oli pian suoritettu. Kun säännölliseen, harjoitettuun väkeen kuuluvat kuninkaan palkkasoturit ylpeinä astuivat rintaman oikealle sivustalle, vaatimattomat siirtolaiset järjestyivät pitkäaikaisen tottumuksen ohjaamina nöyrästi vähäarvoiselle vasemmalle siivelle. Tiedustelijat lähtivät matkaan; vahvoja vartiostoja liikkui tarpeellisia tavaroita kuljettavien, vaivalloisesti etenevien vankkureiden edessä ja takana, ja ennenkuin auringon säteet olivat kirkastaneet aamun harmauden, soturien pääjoukko oli muodostanut marssijonon ja lähtenyt leiristä kaikilla uljas sotilaallinen ryhti, alokkaillakin, jotka kulkien kohti ensimmäistä tulikastetta koettivat tämän avulla tukehduttaa salassa kyteviä pelokkaita aavistelujaan. Ollessaan ihailevien toveriensa näkyvissä lähtijät säilyttivät saman korskean katsannon ja tarkan marssijärjestyksen, kunnes heidän kimakkain huilujensa ääni kaikotessaan heikkenemistään heikkeni ja kunnes metsä näytti lopulta nielevän tuon liikkuvan möhkäleen, joka oli hitaasti solunut sen kitaan.

Aamutuuli oli jo lakannut kuljettamasta kuuntelevain korviin yhä etenevän, näkyvistä hävinneen sotajoukon hiljeneviä soitonsäveleitä, ja myöhästyneet olivat jo kiirehtineet toveriensa jälkeen, mutta vielä näkyi merkkejä toisen joukon lähtövalmisteluista erään tavattoman suuren ja mukavan hirsimajan edustalta, missä englantilaisen kenraalin turvallisuudesta huolehtivat sotilaat käyskentelivät edestakaisin. Tähän paikkaan oli koottu puoli tusinaa hevosia, joista ainakin kaksi oli satuloitu kuljettamaan naisia, vieläpä niin ylhäisiä, että sellaisia vain harvoin tapasi näin kaukana erämaan sydämessä. Kolmannen selässä näkyi jonkun esikuntaupseerin tavaroita ja aseita, kun taas muiden saattoi niiden satulain yksinkertaisuuden ja niiden kantamien matkalaukkujen johdosta päätellä kuuluvan yhtä monelle palvelijalle, jotka ilmeisesti jo odottivat herrainsa käskyjä. Kunnioittavan välimatkan päässä tästä oudosta ryhmästä seisoskeli pienissä joukoissa uteliaita tyhjäntoimittajia, joista toiset ihailivat tulisen sotaratsun jaloa rotua ja uljasta rakennetta ja toiset töllistelivät rahvaanomaisen tylsästi ihmetellen matkavalmistuksia. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan mies, joka kasvonpiirteiltään ja käytökseltään erosi huomattavasti tuosta jälkimmäisestä katselijain ryhmästä, sillä hän ei näyttänyt tyhjäntoimittajalta eikä kovin typerältäkään.

Tämän henkilön olemus oli mitä suurimmassa määrässä kömpelö ja ruma, olematta erikoisemmin epämuotoinen. Hänellä oli kaikki nikamat ja jäsenet niinkuin muillakin ihmisillä, mutta niiden mittasuhteet olivat aivan päinvastaisia. Kun hän seisoi, kohosi hänen vartalonsa yli kaikkien muiden, vaikka hän taas istuessaan näytti vaipuneen tavallisiin inhimillisiin rajoihin. Tämä hänen raajojensa epäsuhtaisuus tuntui määräävän miehessä. Hänen päänsä oli suuri, hänen hartiansa kapeat, hänen käsivartensa pitkät ja riippuvat, kun taas hänen kätensä olivat pienet, milteipä hennot. Hänen reitensä ja säärensä olivat ohuet, melkein pelkkää luuta ja nahkaa, mutta tavattoman pitkät, ja hänen polvensa olisivat näyttäneet peloittavilta, ellei niiden jatkona olisi ollut vielä tukevammat peruspylväät, joilla tämä epäonnistunut inhimillinen tomumaja irvokkaasti lepäsi. Miehen mauton, ties mistä haalittu puku oli omiaan vain entistä enemmän tehostamaan hänen kömpelyyttään. Taivaansininen, lyhyt- ja leveäliepeinen sekä matalakauluksinen nuttu jätti pitkän, kapean kaulan ja vielä pitemmät ja kapeammat koivet irvihampaiden ilkeimmillekin huomautuksille alttiiksi. Hänen alaraajojensa verhona olivat keltaiset, ihomyötäiset pumpulikaatiot. jotka oli sidottu hänen polvimuhkuroihinsa leveillä, valkoisilla, pitkäaikaisen käytön runsaasti likaamilla nauhasolmuilla. Kirjavat pumpulisukat ja kengät, joista toisessa helisi hopeoitu kannus, täydensivät hänen ruumiinsa alaosien puvuston, ruumiin, jonka ainoatakaan kulmaa tai taivetta ei oltu salattu, vaan pikemminkin koetettu huolellisesti tuoda näkyviin, joko sitten omistajansa turhamielisyyden tai tyhmyyden takia. Kuvasilkistä tehtyjen himmentynein hopeahelyin kirjoiltujen likaisten liivien suunnattomasta taskusta pisti lapun alta esiin soittokone, jota tällaisessa sotaisessa ympäristössä näkijä olisi helposti erehtynyt luulemaan joksikin tuntemattomaksi, kamalaksi surma-aseeksi. Pienuudestaan huolimatta tämä outo kapine oli herättänyt useimpain leirissä oleskelevain eurooppalaisten uteliaisuuden, vaikka monet maakuntalaiset näyttivät käsittelevän sitä ei ainoastaan pelkäämättä, vaan jopa erinomaisen tottuneestikin. Leveä, juhlallinen pystylierihattu, jonka tapaisia kirkonmiehet pitivät kolmisenkymmentä vuotta sitten, oli tämän kokonaisuuden huippuna luoden jonkinlaista arvokkuutta hyvänsävyisille, mutta hieman elottomille kasvoille, jotka ilmeisesti vasta keinotekoisen avun turvin saattoivat säilyttää kunnialla johonkin korkeaan ja tavattomaan luottamustoimeen tarvittavan ylevän vakavuuden.

Yksinkertaisen rahvaan seisoskellessa etäämmällä kunnioituksesta Webbin asuntoa kohtaan, koukkuroi äsken kuvailemamme olento kopeasti palvelijain joukkoon ja lausuili vapaasti moitteitaan tai kiitoksiaan hevosten vioista ja ansioista, aina miten ne sattuivat miellyttämään tai loukkaamaan hänen arvostelevaa tarkasteluaan.

"Tämä elukka, sen melkein uskoisin, ystäväiseni, ei ole kotoista perua, vaan on varmaankin jostakin vieraasta maasta tai ehkäpä siitä pienestä saaresta sinisen veden takaa", haasteli hän äänellä, jonka lempeä ja vieno sävy ihmetytti jokaista yhtä suuressa määrin kuin hänen ruumiinsa merkilliset mittasuhteet. "Saatanpa puhella näistä asioista joutumatta silti kerskurin kirjoihin. Minä näet olen käynyt molemmissa satamissa, sekä siinä, joka on Thamesin suulla ja joka on saanut nimensä Vanhan Englannin pääkaupungista, että siinä, jota mainitaan 'Satamaksi', lisäämällä sen eteen sana 'Uusi', ja minä olen nähnyt haaksien ja prikien kokoavan laumansa niinkuin Noakin arkki karjansa aikoinaan ja lähtevän Jamaikan saarelle vaihtamaan ja harjoittamaan kauppaa nelijalkaisilla eläimillä, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt elukkaa, joka niin täydellisesti vastaisi raamatun kuvausta sotahevosesta: 'Se kaivaa maata kavioillansa ja on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Koska vaskitorvi hellästi soipi, luihkaa se: hui, ja haistaa taistelun jo kaukaa sekä päämiesten huudon ja riemun.' Näyttääpä melkein siltä kuin olisi Israelin hevosten rotu periytynyt aina meidän päiviimme asti, vai mitenkä, ystäväiseni?"

Kun ei mies, joka oli tähän tapaan käytellyt pyhän kirjan sanoja, saanut mitään vastausta kummalliseen puhutteluunsa, vaikka se olisi tosiaankin ansainnut jonkinlaista huomiota, koska se lausuttiin täyteläisen ja sointuvan äänen koko voimalla, hän kääntyi lähemmin tarkastelemaan vaiteliasta olentoa, jolle hän oli tietämättään jutellut, ja huomasi tutkimuksensa esineessä uuden ja entistä ihmeellisemmän ihailunaiheen. Hänen silmänsä osuivat näet siihen hiljaiseen, suoraan ja jäykkään "intiaani-juoksijaan", joka edellisenä iltana oli tuonut leiriin huolestuttavan uutisensa. Vaikka villi pysyikin aivan liikkumattomana ja vaikka hän heimolleen ominaisella välinpitämättömyydellä ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota hälinään ja touhuun ympärillä, kyti kuitenkin hänen näennäisen tyyneytensä alla synkkä raivo, mikä olisi epäilemättä herättänyt tarkempien silmien huomiota kuin niiden, jotka nyt tuijottelivat häneen peittelemättömän hämmästyneinä. Alkuasukas kantoi heimonsa sotakirvestä ja väkipuukkoa, mutta sittenkään hän ei näyttänyt täydelliseltä soturilta. Päinvastoin oli hänen koko olemuksessaan jotakin huolimatonta, aivan kuin hän olisi hiljattain kestänyt suuren ponnistuksen, jonka tuottamaa väsymystä hän ei vielä ollut ennättänyt kokonaan poistaa. Hänen sotamaalauksensa värit olivat juosseet yhteen rumiksi väriläikiksi hänen tuimille kasvoilleen, jotka tummina tuntuivat entistä hurjemmilta ja vastenmielisiltä aivan kuin jos taide olisi saanut aikaan tämän vaikutuksen, joka nyt oli jäänyt vain sattuman huoleksi. Vain hänen silmänsä, jotka tuikkivat kuin tuliset tähdet synkkien pilvien lomasta, loistivat alkuperäisen villeinä. Lyhyeksi aikaa hänen tutkiva, mutta varovainen katseensa jäi tarkkailemaan toisen hämmästynyttä silmäystä, ja sitten se osaksi viekkaudesta, osaksi ehkä halveksimisesta, muutti suuntaa ja jäi kuin naulittuna tuijottamaan avaruuteen.

On mahdotonta sanoa, minkä odottamattoman huomautuksen tämä lyhyt ja äänetön katseidenvaihto kahden niin eriskummallisen henkilön välillä olisi houkutellut valkoisen miehen huulilta, ellei hänen toimekas uteliaisuutensa olisi jälleen ohjautunut uusille urille. Palvelijajoukon liikehtiminen ja vienojen äänten hiljainen kaiku oli merkkinä siitä, että odotetut henkilöt olivat ratsain valmiit lähtemään matkaan. Sotahevosen yksinkertainen ihailija siirtyi silmänräpäyksessä pienen, laihan, pitkähäntäisen tammansa luo, joka siinä lähistöllä konemaisesti jyrsi leirikentän kuihtunutta ruohoa; nojaten toisella kyynärpäällään villavaippaan, joka verhosi jonkinlaista satulantapaista laitetta, hän jäi töllistelemään lähteviä varsan kaikessa rauhassa hamuillessa aamiaistaan toisella puolella.

Nuori upseeripukuinen mies johti ratsujensa luo kahta naista, jotka tamineistaan päättäen olivat varustautuneet kestämään metsämatkan vaivoja. Toinen, joka näytti nuoremmalta, vaikka tosin molemmat olivat nuoria, antoi katselijain vilahdukselta nähdä häikäisevää hipiäänsä, kauniita kultakutrejaan ja kirkkaita sinisilmiään, kun hän keikailematta salli aamutuulen puhaltaa syrjään viheriän harson, joka riippui pitkänä hänen majavannahkahatustaan. Läntisellä taivaanrannalla honkien latvoissa yhä viipyvä rusotus tuskin oli punaisempi ja hienompi kuin hänen poskillaan kukkivat ruusut; eikä ollut koittava päivä suloisempi ilmehikästä hymyä, jonka hän soi nuorukaiselle, joka auttoi häntä satulaan. Toinen, joka tuntui saavan yhtä suuren osan nuoren upseerin huomaavaisuudesta, kätki sulonsa sotilasten katseilta niin huolellisesti, että se näytti viittaavan neljän, viiden vuoden aikana hankittuun kokemukseen. Katselija saattoi kuitenkin niin paljon hänestä päätellä, että vaikka hän näytti seuralaistaan täyteläisemmältä ja kypsyneemmältä, hän oli sopusuhtainen ja viehkeä, joita ominaisuuksia hänen ratsastuspukunsa ei vähimmässäkään määrässä salannut.

Tuskin olivat nämä naiset istuutuneet satulaan, kun heidän avustajansa hypähti keveästi sotaratsunsa selkään, ja sitten he kaikki kolme kumarsivat Webbille, joka kohteliaasti oli tullut katselemaan heidän lähtöään majansa kynnykseltä, ja hevosensa käännettyään he ajoivat seurueineen käyntiä leirin pohjoista porttia kohden. Suorittaessaan tämän lyhyen matkan he eivät puhuneet sanaakaan; mutta kevyt huudahdus pääsi nuoremmalta naiselta, kun intiaanilähetti yht'äkkiä liukui hänen ohitsensa ja alkoi johtaa matkuetta aivan hänen edessään olevaa solatietä pitkin. Vaikka tämä intiaanin äkillinen ja odottamaton liike ei saanutkaan toista ratsastajatarta äännähtämään, antoi tämä hämmästyksissään harsonsa poimujen hieman aueta ja raosta näkyivät hänen sääliä, kummastusta ja sanatonta kauhua uhovat kasvonsa, kun hänen tummat silmänsä seurasivat villin notkeata astuntaa. Tämän naisen hiukset olivat kiiltävän mustat kuin korpin sulat. Hänen hipiänsä ei ollut aivan tumma, vaan sen läpi kuulti kahleita uhmaava runsas punainen veri. Ei pieninkään karheus eikä varjostuksen puute olleet pilaamassa piirteitä, jotka olivat erinomaisen säännölliset ja jalot ja harvinaisen kauniit. Hän hymyili ikäänkuin surkutellen omaa hetkellistä muistamattomuuttaan paljastaen samalla rivin hampaita, jotka olisivat saattaneet puhtaimmankin norsunluun häpeään; sitten hän veti harson jälleen paikoilleen, painoi päänsä alas ja ratsasti äänetönnä eteenpäin, kuin olisivat hänen ajatuksensa askarrelleet kaukana kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.

II luku.

Hoi, hoi, hohoo, hoi!

Shakespeare.

Kun toinen näistä suloisista olennoista, jotka olemme niin hätäisesti lukijalle esittäneet, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, toipui toinen piankin säikähdyksestä, joka oli saanut hänet huudahtamaan, ja nauraen heikkoudelleen, hän kysyi rinnallaan ratsastavalta nuorukaiselta:

"Ovatko moiset kummitukset yleisiä näissä metsissä, vai onko tämä ilmestys erityisesti tilattu tänne meidän iloksemme? Jälkimmäisessä tapauksessa täytyy kiitollisuuden sulkea suumme, mutta edellisessä tulemme sekä Cora että minä suuresti tarvitsemaan sitä perinnäistä rohkeuden varastoa, josta olemme niin ylpeitä, hyvän aikaa ennenkuin kohtaamme peloittavan Montcalmin."

"Tuo intiaani on sotajoukkomme 'juoksija' eli sanansaattaja, ja hänen kansansa silmillä katsoen pitäisi miestä sankarina", vastasi upseeri. "Hän on vapaaehtoisesti tarjoutunut opastamaan meidät järvelle erästä hyvin vähän tunnettua polkua pitkin nopeammin ja siis myöskin miellyttävämmin kuin jos olisimme seuranneet sotajoukkojemme hitaita liikkeitä."

"Minä en pidä hänestä", sanoi neito väristen osaksi luulotellusta, osaksi todellisesta pelosta. "Tehän tunnette hänet, Duncan, muutoinhan ette olisi arvelematta antautunut hänen johdettavakseen?"

"Sanokaa mieluummin, Alice, etten olisi uskonut teitä hänen huomaansa. Minä tunnen hänet, muutoinhan en olisi häneen luottanut, kaikista vähimmin juuri tällä hetkellä. Häntä mainitaan tosin kanadalaiseksi, mutta hän on kuitenkin tehnyt palveluksia ystävillemme mohokeille, jotka, kuten tietänette, kuuluvat yhtenä jäsenenä Kuuden Kansan liittoon. Kuulemani mukaan hänet heitti joukkoomme omituinen sattuma, isänne oli tässä leikissä mukana, ja tämä villi sai kokea kovia — mutta minä olen kokonaan unohtanut sen vähäpätöisen jutun. Riittää, että hän nyt on ystävämme."

"Jos hän on ollut isäni vihollinen, pidän hänestä vieläkin vähemmän!" huudahti nyt todella säikähtynyt tyttö. "Ettekö haastelisi hieman hänen kanssaan, majuri Heyward, jotta kuulisin hänen äänensä? Niin hullua kuin se lieneekin, olen usein teille tunnustanut vetäväni johtopäätöksiä ihmisäänen sävystä."

"Ei maksa vaivaa, sillä hänen vastauksensa olisi luullakseni vain huudahdus. Vaikka hän ymmärtäneekin englanninkieltä, ei hän heimolaistensa tapaan ole sitä osaavinansa; ja kaikista vähimmin hän alentuisi nyt sitä puhumaan, koska hänen täytyy säilyttää sodan aikana arvokkuutensa. Mutta hän pysähtyy; salainen polku, jota meidän on määrä kulkea, on varmaankin lähettyvillä."

Majuri Heyward arvasi oikein. Kun he ehtivät paikalle, johon intiaani oli seisahtunut viittaamaan sotatietä reunustavaan viidakkoon, näkyi siinä kapea piilopolku, jota saattoi vain yksitellen kulkea, eikä näinkään kovin mukavasti.

"Tässä on siis tiemme", virkkoi nuori mies matalalla äänellä. "Älkää millään tavoin paljastako epäluulojänne, sillä ne manaavat esiin vaaran, jota näytätte pelkäävän."

"Cora, mitä sinä ajattelet?" kysyi itsepäinen kaunotar. "Matkustaessamme sotajoukon mukana, vaikka sen seura voisi meitä tympäistä, olemme kai sentään paremmassa turvassa?"

"Villien tapoja tuntemattomana te, Alice, erehdytte todellisen vaaran paikasta", virkkoi Heyward. "Jos vihollisemme ovat jo ennättäneet vesien väliselle taipalelle, mikä ei ole lainkaan otaksuttavaa, meidän tiedustelijamme näet ovat siellä liikkeellä, he liikehtisivät paremminkin sotajoukon ympärillä, missä nyljettäviä päänahkoja on runsaimmin. Apujoukon kulkusuunta on tunnettu, kun taas meidän tiestämme ei ole kenelläkään vielä aavistusta, koska se määrättiin vasta tunti sitten."

"Pitääkö meidän epäillä miestä vain siksi, että hänen tapansa eivät ole samanlaiset kuin meidän ja että hänen ihonsa on tumma?" kysyi Cora tyynesti.

Alice ei epäröinyt enää, vaan iskien narraganset-hevostaan[2] lujasti ratsupiiskalla hän oli ensimmäisenä työntämässä syrjään pensaiden hentoja oksia ja valmis seuraamaan sanansaattajaa pimeälle, kiemurtelevalle polulle. Nuorukainen katsahti viimeiseen puhujattareen peittelemättömän ihailevasti ja päästäen hänen viehkeämmän, mutta tuskin kauniimman matkakumppaninsa yksinään edelle, hän raivasi innokkaasti tietä naiselle, jonka nimi oli Cora. Palvelijat näyttivät saaneen ohjeensa etukäteen, sillä sensijaan, että olisivat tunkeutuneet tiheikköön, he ajoivat yhä sotajoukon kulkemaa tietä heidän terävänäköisen oppaansa aloitteesta, kuten Heyward oli ilmoittanut, koska siten nyt heidän matkueensa jäljet jäivät vähäisiksi — siltä varalta, että kanadalaisia villejä sattuisi hiiviskelemään näin kaukana varsinaisen sotaväen edessä. Moneen minuuttiin ei polun hankaluus sallinut jatkaa keskustelua, mutta vihdoin he pääsivät ulos siitä leveästä viidakkovyöhykkeestä, joka reunusti maantietä, ja kulkivat nyt metsän korkean, mutta pimeän holvikaton alla. Täällä he pääsivät esteettömämmin etenemään; ja kun opas huomasi naisten jälleen hallitsevan hevosiaan, hän syöksähti jonkinlaiseen käynnin ja juoksun väliseen hölkkään ja kulki juuri niin nopeasti, että vauhti piti nuo varmajalkaiset, omituiset ratsut kireässä, mutta silti mukavassa ravissa. Nuorukainen oli juuri kääntynyt puhuttelemaan tummasilmäistä Coraa, kun etäältä takaa kuuluva, raivatun polun paljastuneisiin puunjuuriin kapsahtelevien kavioiden kopse sai hänet seisauttamaan ratsunsa, ja kun samassa hänen matkakumppaninsakin kiristivät ohjaksiaan, pysähtyi koko seurue saadakseen selityksen tähän odottamattomaan keskeytykseen.

Vähän ajan kuluttua he näkivät varsan juosta kirmaisevan metsäkauriin lailla suorien männynrunkojen välitse, ja pian tuli esiin myös edellisessä luvussa kuvailemamme miehenkuvatus hoputtaen koniaan parhaan taitonsa mukaan tyydyttävään lönkkään, varoen ettei joutuisi sen kanssa ilmiriitaan. Tähän asti tämä henkilö ei ollut herättänyt matkustajain huomiota. Vaikka hänellä oli kyky täydessä pituudessaan maankamaralla seisten kiinnittää kulkijan katse itseensä, olivat hänen ratsastukselliset sulonsa vielä suuremmassa määrässä omiaan hämmästyttämään näkijää. Vaikka hän herkeämättä vain toisella kannuksellisella jalallaan rusikoitsikin tammansa kupeita, hän sai tämän vauhdin kehitetyksi nopeaan takajalkalaukkaan, mihin etujalat ottivat osaa vain erikoisina sangen vaikeasti havaittavina hetkinä, ne kun yleensä tyytyivät kulkemaan epätasaista hölkkää. Ehkäpä näiden eri juoksutapojen nopea muuttuminen synnytti näköhäiriön, joka tuntuvasti suurensi elukan mahdollisuuksia, se vain on varmaa, ettei Heyward, jolla kuitenkin oli tarkka silmä havaitsemaan hevosen ansioita ja vikoja, kyennyt parhaalla tahdollakaan ratkaisemaan, millä tavalla hänen sisukkaan uljas takaa-ajajansa liikkui ja eteni heidän jäljessään mutkikkaalla polulla.

Ratsastajan eleet ja liikkeet olivat yhtä hämmästyttäviä kuin ratsunkin. Jälkimmäisen hytkyvän liikehtimisen joka vaihe nosti edellisen kömpelön vartalon koholle jalustimissa, saaden tällä tavoin aikaan sääriänsä suhdattomasti pitentämällä niin äkillisiä kasvamisia ja kutistumisia koossaan, että oli mahdotonta arvata hänen oikeita mittojaan. Jos tähän lisäämme vielä sen, että seurauksena yksipuolisesta kannustamisesta tamman toinen kylki näytti kulkevan nopeammin kuin toinen ja että tuuhean hännän alituiset viuhaukset erikoisen selvästi osoittivat, kumpi kuve kulloinkin oli pahemmassa vaarassa, olemme päättäneet sekä hevosen että miehen kuvauksen.

Synkkä ilme, joka oli noussut Heywardin kauniille, avonaisille ja miehekkäille kasvoille, hälveni vähitellen, ja hänen huulensa vetäytyivät keveään hymyyn katsellessaan muukalaista. Alice ei tehnyt erittäin voimakkaita yrityksiä hilpeyttään hillitäkseen, ja Corankin tummassa, mietteliäässä katseessa kimalteli pila ja iloisuus, jota hän näytti koettavan tukahduttaa pikemmin tavan kuin luonnon käskystä.

"Etsittekö täältä ketään?" kysyi Heyward, toisen ennätettyä niin lähelle, että hänen oli hiljennettävä vauhtiaan; "toivon, ettette tuo huonoja uutisia?"

"Aivan niin", vastasi muukalainen, ahkerasti heilutellen kolmikulmaista majavannahkahattuaan saadakseen tuulenhengen metsän raskaaseen ilmaan ja jättäen kuulijansa epätietoisuuteen siitä, kumpaiseenko nuoren miehen kysymykseen hän oli vastannut. Mutta kun hän oli vilvoitellut kasvojaan ja päässyt hengähdyksestään, hän jatkoi: "Kuulin teidän ratsastavan William Henrikiin, ja kun minunkin matkani pää on sama, tuumin kumpaisenkin puolen pitävän hyvästä seurasta."

"Teillä on yksi ääni ja se ratkaisee eduksenne", virkahti Heyward; "meitä on kolme, kun te olette kysynyt vain oman itsenne mielipidettä."

"Aivan niin. Pääasia on, että kukin pääsee omasta mielipiteestään. Kun se on kerran varma, ja kun ei naisia ole mukana vaikeuttamassa päätöstä, on parasta mennä asiaan. Minä olen yrittänyt suorittaa molemmat, ja tässä minä nyt olen."

"Jos mielitte matkustaa järvelle, olette erehtynyt tiestä", sanoi Heyward tylysti; "sinne johtava suuri valtatie on ainakin puolen peninkulman päässä takananne."

"Aivan niin", lausahti muukalainen vähääkään säikähtymättä kylmästä vastaanotosta; "viivyin Edwardissa kokonaisen viikon, ja olisinhan ollut mykkä, ellen olisi kysynyt tietä, jota minun oli kulkeminen; ja jos olisin ollut mykkä, olisi samalla tullut loppu kutsumuksestani." Myhäiltyään hieman itsekseen kuin mies, joka vaatimattomuudesta pidättyy selvemmin ilmaisemasta ihastustansa sukkeluuteen, mistä hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet rahtuakaan, hän jatkoi: "Ei ole viisasta miehen, jolla on sellainen toimi kuin minulla, asettua liian tuttavalliselle kannalle opetettaviinsa, minkä takia minä en seuraakaan sotajoukon jälkiä. Lisäksi arvelin teidän kaltaisen herrasmiehen osaavan parhaiten menetellä kaikessa, mikä kuuluu matkustamiseen, ja niinpä päätinkin liittyä kulkueeseenne, saadakseni ratsastusretken miellyttävämmäksi, kun sitä vielä on lisäämässä molemminpuolinen vuorovaikutus."

"Sangen mielivaltainen, ja lisäksi äkillinen päätös!" huudahti Heyward, joka ei tiennyt, pitikö hänen purkaa kasvava kiukkunsa vaiko nauraa toiselle päin naamaa. "Te puhuitte äsken opettamisesta ja kutsumuksesta; oletteko ehkä maakuntajoukoissa opettamassa puolustuksen ja hyökkäyksen jaloa taitoa vai mahdollisesti viivoja ja kulmia piirrellen selvittelette matematiikan salaisuuksia?"

Muukalainen katseli hetkisen kysyjää hämmästyneen näköisenä, ja tukahuttaen pienimmänkin itsetyytyväisyyden hivenen juhlallisen nöyryyden ilmeeseen hän vastasi:

"Hyökkäykseen ei toivoakseni ole tässä puhetta kumpaiseltakaan puolen; ja puolustukseen ei minun taas tarvitse ryhtyä, koska minä Jumalan kiitos en ole tehnyt mitään ilmeistä syntiä siitä lähtien kun viimeksi rukoilin hänen armoaan ja laupeuttaan. En ymmärrä teidän viittauksianne viivoista ja kulmista; ja selittämisen minä taas jätän niille, jotka ovat kutsutut ja valitut siihen pyhään toimeen. Minä en pyydä omistaa itselleni mitään muuta lahjaa kuin hiukan taitoa rukoilemisen ja kiittämisen ihanassa toimessa, mikäli se ilmenee virsien veisaamisena."

"Mies on totisesti Apollon opetuslapsi", huudahti Alice huvitettuna, "ja minä otan hänet erikoiseen suojelukseeni. Ei, heittäkää pois tuo tuima katsantonne, Heyward, ja sallikaa hänen uteliaiden korvieni tähden matkustaa seurassamme. Sitäpaitsi", lisäsi hän nopeasti hiljaa luoden silmäyksen heistä loitommalle joutuneeseen Coraan, joka hitaasti seurasi heidän vaiteliaan, yrmeännäköisen oppaansa askeleita, "hädän tullen hänestä saamme luotettavan liittolaisen."

"Luuletteko, Alice, minun tuovan rakastamani henkilöt tälle salaiselle polulle, jos epäilisin jotakin vaarallista tapahtuvaksi."

"Ei, ei, minä en ajattele sitä nyt, mutta tämä kummallinen mies huvittaa minua, ja jos tosiaankin sävelet soivat hänen sielussaan, älkäämme tylysti työntäkö häntä seurastamme." Hän viittasi pyytävästi ratsupiiskallaan polkua pitkin, ja silloin heidän katseensa yhtyivät lyhyeksi hetkeksi, jota nuorukainen koetti viivyttelemällä pidentää, sitten taipuen hänen suloisen olemuksensa vaikutuksesta hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin, ja laukkaava hevonen oli muutamin hypyin vienyt hänet jälleen Coran rinnalle.

"Olen iloinen tavattuani teidät, ystäväni", jatkoi tyttö, kehoittaen kädenviittauksin muukalaista lähtemään mukaan ja kannustaen samalla narragansetratsuaan. "Puolueelliset sukulaiset ovat koettaneet saada minut vakuutetuksi, etten ole kokonaan kelpaamaton kaksinlauluun, ja nyt voimme todella sulostuttaa matkaamme ja antautua mieliharrastukseemme. Minulle, oppimattomalle, tarjoutuu harvinainen etu saada kuulla oikean mestarin mielipiteitä ja kokemuksia taiteestaan."

"On sekä sielua että ruumista virkistävää harjoittaa virsien veisaamista soveliaissa tiloissa", vastasi laulunopettaja, noudattaen epäröimättä tytön kehoitusta jatkaa matkaa, "eikä mikään niin kohota mieltä kuin moinen pirteä yhteislaulu. Mutta neljä ääntä tarvitaan välttämättä, jotta sävel täydelleen sointuisi. Kaikista merkeistä päättäen on teillä pehmeä ja laaja sopraano; minä itse kykenen Herran erikoisesta armosta laulamaan tenorin korkeimmatkin sävelet; mutta meiltä puuttuu altto ja basso! Tuo kuninkaan upseeri, joka epäili päästää minua seuraansa, täyttäisi ehkä jälkimmäisen paikan, mikäli voin päätellä hänen äänensä sävystä tavallisessa keskustelussa."

"Älkää arvostelko liian korkeasti pettävien ja äkkinäisten ulkonaisten seikkojen mukaan", virkkoi tyttö hymyillen; "vaikka majuri Heyward saa tarvittaessa esiin äskeisiä syviä jymyääniä, hänen luonnollinen äänensä, uskokaa minua, soveltuu paremmin tenoriin kuin kuulemaanne bassoon."

"Onko hän sitten harjaantunut virsien veisaamiseen?" tiedusteli neidon teeskentelemätön matkatoveri.

Alicea nauratti, mutta hän sai sentään iloisuutensa hillityksi ja vastasi:

"Pelkäänpä hänen olevan enemmän mieltyneen maallisiin lauluihin. Sotilaan levoton elämä on hyvin vähän omiansa kasvattamaan vakavampia taipumuksia."

"Ihmiselle on annettu hänen äänensä yhtä hyvin kuin hänen muutkin kykynsä, jotta hän käyttäisi sitä oikein, eikä väärin. Ei voi kukaan sanoa nähneensä minun lyövän laimin lahjojani! Minä olen kiitollinen siitä, että vaikka minun nuoruuteni voidaankin sanoa olleen omistetun yksinomaan soitannollisille askarteluille kuten kuningas Davidin nuoruuden, ei ole ainoakaan säädyttömän säkeen tavu ikinä saastuttanut huuliani."

"Te olette siis rajoittanut harrastuksenne yksinomaan hengelliseen lauluun?"

"Aivan niin. Niinkuin Davidin psalmit voittavat kaiken muun ihmiskielellä kirjoitetun, niin voittavat maan pappien ja kirjanoppineiden niiden mukaan sovittamat virret kaiken turhan runouden. Olen onnellinen voidessani sanoa ilmaisevani yksinomaan Israelin kuninkaan omia ajatuksia ja toiveita, sillä vaikka aikojen kuluessa muutamat pienemmät muutokset saattaisivatkin käydä tarpeellisiksi, on tämä meidän käännöksemme, jota me käytämme Uuden Englannin siirtokunnissa, niin paljon kaikkia muita käännöksiä parempi, että se rikkautensa, tarkkuutensa ja hurskaan yksinkertaisuutensa takia lähenee niin paljon kuin mahdollista Jumalan innoittaman kirjoittajan suurta teosta itseään. Minä en milloinkaan, en nukkuessani enkä valvoessani, ole ilman tätä pyhää kirjaa. Tämä on kahdeskymmeneskuudes painos, julkaistu Bostonissa armon vuonna 1744, ja sen nimi on: 'Virret, hymnit ja hengelliset laulut, Vanhasta ja Uudesta Testamentista uloshaetut, uskollisesti englantilaisiksi värssyiksi käätyt, Uskovaisten julkiseksi ja yksityiseksi tarpeeksi, rakennukseksi ja lohdutukseksi, erinomattainkin Uudessa Englannissa'."

Näin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta muukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen rautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja kunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä aikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja pantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman soittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan hän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten laulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla äänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin hänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:

"Oi kuinka on suloista, Luojalle mieluisaa, kun veljeni hän toista veljeä armastaa. Se on kuin voide pyhä, mi päästä runsahasti Aaronin partaa yhä valuvi helmaan asti."

Näiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla ja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa viivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan sama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan erikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä. Pitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan välttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka runoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella sillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.

Tuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen matkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella englanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista keskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.

"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin varovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun vähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa turvallisempaan tilaisuuteen."

"Te vähennätte sitä tosiaankin", vastasi vallaton tyttö, "sillä en ole vielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan yhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt laveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat aiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te katkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!"

"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni", virkkoi Heyward neidon huomautuksesta loukkautuneena, "mutta sen vain tiedän, että teidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin täyden orkesterin esittämä Händelin kappale."

Hän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja loi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin askelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle pelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja vakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen keskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.

Majuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan, jalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava joukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat työntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin miksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin muovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi metsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta näyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä eteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa mutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä joka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen olemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä kohoavien puunrunkojen taakse.

III luku.

Ennenkuin nää kedot aura käänsi, juoksi täällä virrat tulvien; metsän aavat huokas, äänsi niihin vetten jyly yhtyi kohisten, kosket pauhas, purot pienet soi, siimeksessä lähde ilakoi.

Bryant.

Jättäen pahaa-aavistamattoman Heywardin ja hänen luottavaiset matkatoverinsa tunkeutumaan yhä syvemmälle metsään, jonka siimeksessä väijyi petollisia asukkaita, täytyy meidän käyttää erästä kirjailijalle kuuluvaa etuoikeutta ja muuttaa tapausten näyttämö muutamia peninkulmia länteen siitä paikasta, missä heidät viimeksi näimme.

Samana päivänä viivyskeli kaksi miestä erään pienen, mutta vuolaan virran rannalla, noin tunnin matkan päässä Webbin leiristä, ikäänkuin odottaen jonkun poistuneen henkilön tuloa tai jonkin aavistamansa tapauksen sattumista. Metsän avara lehväkatos ulottui aina virran reunalle asti, jopa yli sen vedenkin, jonka tumman pinnan se varjosti vielä tummemmaksi. Auringon säteet alkoivat lakata polttamasta, ja päivän uuvuttava helle hälveni sitä mukaa kuin ruohorantaisten lähteiden ja lampareiden viileät usvat nousivat ja levisivät ympäröivään ilmaan. Mutta huokaileva hiljaisuus, joka on ominaista heinäkuisen amerikkalaisen maiseman nukuttavalle kuumuudelle, vallitsi yhä vielä tällä yksinäisellä paikalla, eikä sitä keskeyttänyt muu kuin miesten matalaääninen puhelu, unisen tikan satunnainen kopaus, kirjavan närhin epäsointuinen rääkäisy tai korviin kuuluva vuoroin voimistuva ja heikentyvä kaukaisen kosken jymeä kohina.

Nämä heikot katkonaiset äänet olivat kuitenkin kyllin tuttuja metsän miehille kääntääkseen miesten huomion puoleensa näiden paljon kiinnostavammasta keskustelunaiheesta. Kun toinen näistä toimettomista odottajista punaisine ihoineen ja eriskummallisine varusteineen kuului ilmeisesti salojen alkuasukkaihin, näytti toisen karhean, villin vaatetuksen peittämän miehen vaaleampi, vaikkakin auringonpaahtama ja vuosien kuihduttama hipiä viittaavan eurooppalaiseen syntyperään. Edellinen istui sammaltuneen hirren päässä asennossa, joka salli hänen tehostaa vakavan haastelunsa vaikutusta väittelevän intiaanin tyynin, mutta ilmehikkäin elein. Hänen ruumiissaan, joka oli melkein alaston, näkyi hirvittävä valkoisella ja mustalla maalattu kuoleman vertauskuva. Hänen lyhyeksi ajellussa päässään, johon ei ollut jätetty muuta tukkaa kuin tuo tunnettu ritarillinen töyhtö päänahan nyhtäisemiseksi, ei ollut mitään muita koristeita kuin yksi ainoa kotkansulka, joka kulki viistoon hänen päälakensa yli ja riippui vasemmalle olkapäälle. Sotakirves ja englantilaistekoinen väkipuukko törröttivät hänen vyöstään, kun taas lyhyt sotilastussari, joilla valtioviisaat valkoiset miehet aseistivat villit liittolaisensa, oli laskettu huolimattomaan asentoon hänen paljaille jänteville polvilleen. Soturin kaartuva rinta, kehittyneet raajat ja vakavat kasvot osoittivat hänen saavuttaneen ikänsä täyden voiman, eivätkä mitkään rappeutumisen oireet olleet nähtävästi vielä heikontaneet hänen miehuutensa kuntoa.

Vaatteiden paljaaksi jättämistä osista päättäen valkoisen miehen ruumis kuului henkilölle, joka oli saanut kestää kaikenlaisia vaivoja ja ponnistuksia jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Hänen jäntevä vartalonsa oli pikemminkin hoikka kuin täyteläinen, mutta jokainen jänne ja lihas näytti vahvistuneen ja karaistuneen alituisissa harjoituksissa ja puuhissa. Hänellä oli yllään metsänvihreä, haalistunein keltaisin tupsuin koristettu eränuttu ja nahkainen kesälakki, josta karvat olivat kuluneet pois. Hänelläkin oli puukko simpukankuorinauhoista ommellussa vyössään, joka oli samanlainen kuin intiaanien niukkoja vaatekappaleita — mutta ei tapparaa — pitelevä vyölaite. Hänen pehmeät nahkakenkänsä olivat kirjotut alkuasukkaiden tapaan ja ainoa osa, mikä näkyi alaraajoja verhoavan metsästysnutun alta, oli kauriinnahkainen säärystinpari, jonka kiinnityshihnat olivat sivuissa ja jotka sidottiin vielä polven yläpuolelta hirven jänteillä. Kuulapussi ja ruutisarvi täydensivät hänen henkilökohtaisen varustuksensa, kun taas hyvin pitkä pyssy, jota viisaat ja taitavat valkoihoiset väittivät vaarallisimmaksi kaikista tuliaseista, nojasi erääseen läheiseen näreeseen. Tämän metsästäjän tai tiedustelijan, mikä hän sitten lie ollutkin, silmät olivat pienet, eloisat ja terävät, ja taukoamatta hän pälyili puhuessaan kaikille suunnille, ikäänkuin olisi otusta tähystänyt tai pelännyt jonkun hiiviskelevän vihollisen äkillistä hyökkäystä. Huolimatta tästä tavaksi tulleesta epäluuloisesta ilmehtimisestä ei hänen kasvoillaan näkynyt petollisuuden merkkiäkään, ja niiden omistaja oli hetkellä, jolloin hänet saatettiin lukijan tuttavuuteen, rehellinen, suora ja vakava.

"Teidän tarunnekin jo ratkaisevat asian minun edukseni, Chingachgook", sanoi hän Hudsonin ja Potomacin välillä ammoin asuneiden alkuasukkaiden kielellä, josta käännämme lukijan ymmärtämisen helpottamiseksi vapaasti otteita samalla kuitenkin koettaen säilyttää puhutun kielen sekä henkilökohtaisia että kielellisiä erikoisuuksia. "Sinun esi-isäsi tulivat laskevasta auringosta, kulkivat suuren virran[3] poikki, kävivät sotaa seudun aikaisempia asukkaita vastaan ja valtasivat maan, kun taas minun esi-isäni tulivat aamuruskon punaisesta pilvestä yli suolajärven ja noudattivat esimerkkiä, minkä sinun esi-isäsi olivat heille antaneet; ratkaiskoon siis Jumala riitamme, ja säästäkööt ystävät sanojaan!"

"Esi-isäni taistelivat alastoman punaisen miehen kanssa!" kiisti intiaani katkerasti samalla kielellä. "Eikö ole, Haukansilmä, mitään erotusta meikäläisen soturin kivipäisen nuolen ja lyijykuulan välillä, jolla te surmaatte?"

"Näyttää olevan intiaanissakin järkeä, vaikka luonto on antanut hänelle punaisen nahan!" vastasi valkoinen mies, pudistaen päätänsä ikäänkuin tämä vetoaminen hänen oikeudentuntoonsa ei olisi tapahtunut turhaan. Hetken ajan hän tunsi väittelyssä tappiolle joutuneen mielipahaa, mutta sitten rohkaistuneena hän koetti niukkoine tietoineen torjua vastustajansa todisteluja. "Minä en ole mikään oppinut mies, enkä minä välitä, vaikka tämän kuka tahansa kuulisi, mutta nähtyäni kaikenlaisten keikarien hommat hirvijahdissa ja oravanmetsästyksessä olen valmis otaksumaan, ettei pyssy heidän esi-isäinsä käsissä ollut läheskään niin vaarallinen kapine kuin valkoisesta pähkinäpuusta taivutettu kaari ja hyvä piipäinen nuoli, kun edellistä jännittää intiaanin taito ja jälkimmäisen lähettää matkaan intiaanin silmä."

"Tuon jutun olet kuullut esi-isiltäsi", virkahti toinen kylmästi, kättään heilauttaen. "Mitä sanovat teidän vanhat miehenne? Kertovatko he nuorille sotureille, että kalpeanaamat tapasivat punaiset miehet sotamaalauksessaan ja asestettuina kivikirvein ja puupyssyin?"

"Minä en ole mikään ennakkoluuloinen mies, enkä minä suinkaan halua kerskailla luonnollisista oikeuksistani, vaikka pahinkaan viholliseni, mikä minulla on maan päällä, nimittäin irokeesi, ei uskalla kieltää minun olevan väärentämättömän valko-ihoisen", vastasi tiedustelija, salaisesti tyytyväisenä tarkastellen luisevan, jäntereisen kätensä vaaleata väriä. "Niinikään olen taipuvainen myöntämään, että minun kansallani on monta tapaa, joita minä rehellisenä miehenä en voi hyväksyä. Eräs heidän omituisuutensa on kirjoittaa kirjoihin, mitä ovat tehneet ja nähneet, sen sijaan että kertoisivat siitä kylissään, jotta siellä voitaisiin sanoa raukkamaiselle kerskurille päin naamaa: 'Sinä valehtelet', ja missä urhea soturi voi kutsua toverinsa todistamaan puheittensa totuutta. Tästä huonosta tavasta johtuu, ettei mies, joka on liian tunnollinen tuhlatakseen aikaansa naisten seurassa oppiakseen noiden mustien merkkien nimet, kuule koskaan isiensä urotöistä eikä koskaan tunne ylpeytensä paisuvan yrittäessään mennä heistä edelle. Omasta kohdastani arvelen Bumppojen aina osanneen ampua, sillä minulla on luontainen kyky käsitellä pyssyä, mikä taipumus on varmaankin periytynyt polvesta polveen, kuten meidän pyhien käskyjemme mukaan kaikki hyvät ja huonot lahjat kulkevat, vaikka minä en haluaisikaan vastata muista ihmisistä tässä asiassa. Mutta jokaisella kertomuksella on kaksi puolta; kysyn sinulta siis, Chingachgook, mitä tapahtui punaisten miesten tarinain mukaan meidän esi-isiemme ensi kerran kohdatessa toisensa?"

Seurasi hetkisen hiljaisuus intiaanin istuessa äänettömänä; sitten hän aloitti tehtävänsä tärkeydestä tietoisena lyhyen puheensa arvokkaan juhlallisesti, mikä oli omiaan lisäämään sen totuuden tuntua.

"Kuuntele siis, Haukansilmä, eikä sinun korvasi ole valhetta juova. Näin ovat isäni sanoneet ja näin ovat mohikaanit tehneet." Hän epäröi lyhyen hetken ja luoden varovaisen katseen kumppaniinsa hän jatkoi äänellä, jossa väreili yhtä paljon kysymystä kuin vakuutustakin: "Eikö tämä virta tässä jalkojemme juuressa juokse suvea kohti siksi kunnes sen vesi muuttuu suolaiseksi ja siksi kunnes se kääntyy ylöspäin?"

"Ei voida kieltää teidän perimätietojenne puhuvan totta näissä molemmissa kohdissa", vastasi valkoinen mies, "sillä minä olen käynyt siellä ja nähnyt sen, vaikka minä en koskaan ole voinut selittää, miksi vesi, joka on niin makeaa varjossa, tulee niin katkeraksi auringonpaisteessa."

"Entä virta?" kysyi intiaani, odottaen vastausta tiedusteluunsa innokkaana kuin mies, joka haluaa vahvistusta yhtä paljon ihmettelemäänsä kuin kunnioittamaansakin todistukseen, "Chingachgookin esi-isät eivät siis valehdelleet?"

"Pyhä raamattukaan ei puhu sen todempia, ja se on kuitenkin totuudenmukaisin kirja koko maailmassa. Tätä ylöspäin nousevaa virtaa sanotaan luoteeksi, joka on hyvin yksinkertainen ja pian selitetty juttu. Kuusi tuntia vesi juoksee sisään ja kuusi tuntia se juoksee ulos, ja syy on tämä: kun vesi on korkeammalla meressä kuin virrassa, niin se juoksee sisään, kunnes virta nousee ja korkeimmillaan ollessa laskee veden taas juoksemaan ulos."

"Vedet metsistä ja suurista järvistä juoksevat alaspäin siksi kunnes ne ovat kuin käteni tuossa", sanoi intiaani, avaten kätensä vaakasuoraan eteensä, "ja sitten ne eivät enää juokse."

"Kukaan rehellinen mies ei kiellä sitä", myönsi tiedustelija hieman närkästyneenä, koska hän uumoili toisen itsekseen epäilevän hänen selitystään luoteen ja vuoksen salaisuuksista, "ja minä takaan sen olevan totta pienessä mitassa ja maan ollessa tasaisen. Mutta kaikki riippuu siitä, millaisessa mitassa asiat nähdään. Maa on pienessä mitassa katsoen tasainen, mutta suuressa mitassa nähtynä se on pyöreä. Tällä tavalla voivat lammikot ja patoumat, jopa suuret makeanveden järvetkin pysyä asemillaan, kuten sinä ja minä tiedämme niiden säilyvän, koska olemme sen nähneet; mutta jos levität vettä laajalle alalle kuten meressä, ja kun maa on pyöreä, niin millä ihmeellä luulet veden silloin pysyvän liikkumattomana. Yhtä hyvin voisit otaksua, että tuo virta lepää kaikessa rauhassa noiden mustien kallioiden rinteellä peninkulman päässä täältä, vaikka omat korvasi kertovat sinulle sen syöksyvän niitä alas tälläkin hetkellä!"

Vaikka olisi ollutkin tyytymätön toverinsa todisteluihin, piti intiaani liian paljon arvostaan ilmaistakseen epäilynsä. Hän kuunteli hyvin vakuutetun näköisenä ja ryhtyi sitten jatkamaan kertomustaan yhtä juhlallisesti kuin aikaisemminkin.

"Me tulimme paikasta, minne aurinko kätkeytyy yöksi yli laajojen tasankojen, missä puhvelit elävät, siksi kunnes saavuimme suurelle virralle. Siellä me tappelimme alligevien kanssa siksi, kunnes maa oli punainen heidän verestään. Suuren virran varsilta aina suolaisen järven rannalle ei kukaan uskaltanut tulla meitä vastaan. Makvat seurasivat meitä taempana. Me sanoimme maan olevan meidän omaamme siitä paikasta, missä tämän virran vesi ei enää juokse ylöspäin, erääseen jokeen kahdenkymmenen auringon matkan päässä suvea kohti. Ja maan, jonka olimme soturina vallanneet, me pidimme miesten tavoin. Me ajoimme makvat metsiin karhujen joukkoon. He saivat vain tulla maistamaan suolaa suolähteille; he eivät kiskoneet kalaa suuresta järvestä, ja me heitimme heille vain luut."

"Tämän kaiken olen minä kuullut ja minä uskon sen", vastasi valkoinen mies, huomattuaan intiaanin pysähtyneen; "mutta se tapahtui jo aikoja ennen kuin englantilainen tuli maahan."

"Mänty kasvoi silloin siinä, missä tämä kastanja nyt seisoo. Ensimmäiset kalpeanaamat, jotka tulivat luoksemme, eivät puhuneet englantia. He tulivat suuressa kanootissa silloin kun minun esi-isäni olivat haudanneet sotakirveen naapuriensa punaisten miesten kanssa. Silloin, Haukansilmä", jatkoi hän, ilmaisten syvää liikutustaan vain muuttamalla puheensa mataliin kurkkuääniin, mikä saa intiaanien äänensävyn kuulostaman joskus sointuvalta, "silloin, Haukansilmä, me olimme yksi yhtenäinen kansa ja me olimme onnellisia. Suolainen järvi antoi meille kalansa, metsä hirvensä ja ilma lintunsa. Me otimme vaimoja, jotka synnyttivät meille lapsia, me palvelimme Suurta Henkeä ja me pidimme makvat voittolaulujemme kuulumattomissa!"

"Tiedätkö mitään omasta suvustasi niiltä ajoin?" kysyi valkoinen mies. "Sinä olet intiaaniksi rehellinen ja oikeamielinen mies, ja kun minä otaksun sinun perineen heidän lahjansa, ovat isäsi varmaankin olleet urhoollisia sotureja ja viisaita miehiä neuvottelutulen ääressä!"

"Minun heimoni on kansakuntien iso-isä, mutta minä polveudun sekoittumattomasta suvusta. Päälliköiden veri, joka virtaa suonissani, loppuu minuun. Hollantilaiset laskivat rantaan ja antoivat kansalleni tulivettä; he joivat siksi kunnes taivas ja maa näyttivät lennähtäneen yhteen ja hulluuksissaan he luulivat löytäneensä Suuren Hengen. Silloin he joutuivat maaltaan. Askel askeleelta työnnettiin heitä rannoilta sisämaahan, ja minä, joka olen päällikkö ja ruhtinaallista sukua, en ole milloinkaan nähnyt auringon paistavan muualta kuin puiden lävitse, enkä ole milloinkaan käynyt isäini haudoilla!"

"Haudat tuovat juhlallisia tunteita sieluun", virkkoi tiedustelija, suuresti liikutettuna kumppaninsa tyynestä kärsimyksestä; "ja ne usein auttavat miestä hänen hyvissä aikomuksissaan, vaikka minä puolestani luulen jättäväni luuni hautaamatta vaalenemaan metsiin tahi susien raadeltaviksi. Mutta missä ovat ne rotusi jäsenet, jotka tulivat heimolaistensa luo delavarien maahan niin monta kesää sitten?"

"Missä ovat niin monen kesän kukat! — ne ovat varisseet toinen toisensa jälkeen; niin lähtivät myös kaikki heimolaiseni, kukin vuorostaan, henkien maahan. Minä seison tässä nyt kukkulan laella, mutta minunkin on laskeuminen laaksoon; ja kun Unkas on seurannut jälkiäni, ei ole enää ketään jäljellä suurten päälliköiden suvusta, sillä minun poikani on viimeinen mohikaani."

"Unkas on täällä!" lausui samanlainen vieno kurkkuääni aivan hänen vieressään, "kuka kysyy Unkasia?"

Valkoinen mies irroitti puukkonsa nahkatupesta ja tavoitti vaistomaisesti pyssyään kuullessaan tämän äkillisen keskeytyksen; mutta intiaani istui yhtä tyynenä paikallaan kääntämättä päätäänkään kuullessaan nämä odottamattomat sanat.

Seuraavassa silmänräpäyksessä nuori soturi kulki kuulumattomin askelin heidän välitseen ja istuutui vuolaan virran rannalle. Isältä ei päässyt pienintäkään hämmästyksen huudahdusta, eikä mitään kysytty eikä vastattukaan useampaan minuuttiin, koska kumpikin näytti odottavan hetkeä, jolloin voitaisiin puhua osoittamatta naisellista uteliaisuutta tai lapsellista malttamattomuutta. Valkoinen mies tuntui ottavan oppia heidän tavoistaan, sillä laskettuaan pyssyn kädestään istui hänkin yhtä äänettömänä ja varovaisena. Vihdoin Chingachgook käänsi hitaasti silmänsä poikaansa päin ja virkkoi:

"Uskaltavatko makvat jättää nahkakenkiensä jälkiä näihin metsiin?"

"Olen ollut heidän kintereillään", vastasi nuori intiaani, "ja tiedän heitä olevan yhtä monta kuin kätteni sormia, mutta he piilottelevat pelkurien tavoin."

"Ne varkaat ovat lähteneet vainuamaan päänahkoja ja ryöstösaalista!" kivahti valkoinen mies, jota mekin nimitämme Haukansilmäksi hänen toveriensa tavoin. "Tuo hääräilevä ranskalainen Montcalm lähettää urkkijansa vaikka keskelle leiriämme, kunhan hän vain saa tietää, mitä tietä kuljemme!"

"Se riittää!" vastasi isä, luoden katseensa laskevaan aurinkoon; "heidät on ajettava pensaistaan kuin metsävuohet. Haukansilmä, syökäämme nyt illallista ja osoittakaamme huomenna makvoille olevamme miehiä."

"Minä olen yhtä valmis tekemään molemmat; ahdistaakseen irokeeseja täytyy ensin päästä niiden piileskelijäin jäljille, ja syödäkseen täytyy ensin hankkia riistaa — mutta siinä paha, missä puhutaan: tuolla on pari komeimpia metsäkauriinsarvia, mitä olen tänä kesänä nähnyt, tuolla noin mäen alla pensaita liikuttelemassa! Kuule Unkas", jatkoi hän puoleksi kuiskaten ja nauraen sisäistä naurua kuin mies, joka on oppinut aina olemaan varovainen, "minä panen vetoon kolme mitallista ruutia puolta helminauhakyynärää vastaan, että minä osaan sitä silmien väliin, lähemmäksi oikeaa silmää kuin vasenta."

"Tuo ei ole mahdollista!" huudahti nuori intiaani, hypäten ripeän innostuneena jaloilleen; "koko elukkahan on kätkössä sarvien kärkiä lukuunottamatta!"

"Hän on vielä lapsi!" virkkoi valkoinen mies pudistaen päätään ja kohdistaen sanansa isälle. "Eikö hän usko, että kun metsästäjä näkee otuksesta osan, hän myös tietää, missä muu ruumis on?"

Kohottaen pyssynsä hän oli juuri näyttämäisillään taitoa, josta hän oli niin ylpeä, kun vanha soturi löi kädellään aseen syrjään ja sanoi:

"Haukansilmä! Tahdotko tapella makvojen kanssa?"

"Nämä intiaanit vaistoavat metsän salaisuudet!" sanoi tiedustelija, laskien pyssynsä ja kääntyen poispäin ilmeisesti erehdyksestään vakuutettuna. "Minun täytyy jättää kauris sinun nuolesi kohteeksi, Unkas, tai muutoin tapamme riistan vain noiden irokeesivarkaiden poskeiltavaksi."

Isän hyväksyttyä tämän ilmehikkäin kädenliikkein Unkas heittäytyi maahan ja läheni varovasti eläintä. Päästyään muutamien metrien päähän sen piilopaikasta hän sovitti nuolen kaarelle äärimmäisen hiljaa, ja sarvet heiluivat levottomasti, ikäänkuin niiden omistaja olisi haistanut vihollisen huuruisesta ilmasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului jänteen helähdys, valkoinen juova näkyi sujahtavan pensaikkoon, ja haavoittunut kauris syöksähti lymypaikastaan aivan kätkeytyneen vainoojansa jalkain juureen. Väistäen raivostuneen eläimen sarvia Unkas hypähti hieman sivulle, mutta pisti samalla puukkonsa otuksen kurkkuun, kauris loikkasi virran rannalle ja kaatui sinne, värjäten veden verellään.

"Tuo kävi oikein intiaanin sukkeluudella", ihaili metsästäjä, nauraa hytkyen sisäistä naurua erinomaisen tyytyväisenä, "ja kaunista sitä oli katsellakin! Mutta kuitenkin kantaa nuoli vain hyvin vähän matkaa ja tarvitsee puukkoa työtään täydentämään."

"Hugh!" äännähti hänen kumppaninsa kääntyen äkkiä kuin koira, joka vainuaa saalistaan.

"Kautta kunniani, niitä on siis kokonainen parvi!" riemuitsi metsästäjä, jonka silmät alkoivat hohtaa ammatin tuomasta kiihkosta; "jos ne tulevat kuulan ulottuville, kaadanpa minä niistä yhden, vaikka kaikki Kuusi Kansakuntaa hiiviskelisi täällä pamauksen kaikuvilla! Mitä sinä kuulet, Chingachgook? Minun korvilleni on metsä mykkä."

"Täälläpäin on vain yksi kauris, ja se on kuollut", vastasi intiaani samalla kumartuen siksi, kunnes hänen korvansa melkein kosketti maata. "Minä kuulen askelten ääniä!"

"Ehkä sudet ovat ajaneet kauriin etsimään suojaa ja seurailevat nyt sen jälkiä."

"Ei. Valkoisten miesten hevosia tulee!" vastasi toinen arvokkaasti ojentuen ja asettuen jälleen istumaan pölkylleen yhtä tyynenä kuin ennenkin. "Haukansilmä, he ovat veljiäsi; puhu heille."

"Sen teenkin, ja sellaisella englanninkielellä, ettei edes kuninkaan tarvitse hävetä vastatessaan samoin", virkahti metsästäjä, puhuen nyt kieltä, josta hän oli niin ylpeä; "mutta minähän en näe mitään, enkä edes kuule hiiskaustakaan ihmisistä tai eläimistä. Todella ihmeellistä, kuinka paljon paremmin intiaani ottaa selvän valkoistenkin äänistä kuin mies, jonka suonissa ei virtaa tippaakaan sekaverta — tämän hänen pahimmat vihollisensakin myöntävät, vaikka hän on elänyt niin kauan punanahkain parissa, että häntä jo vähitellen voitaisiin ruveta epäilemään! Hei, nyt risahti tuolla niinkuin kuiva oksa olisi katkennut — nyt minä kuulen pensaiden kahisevan — aivan oikein, aivan oikein, nyt kuulen myös askeleita, vaikka erehdyksissäni luulin sitä kosken kohinaksi — ja — mutta tuossahan he tulevat jo itse! Jumala varjelkoon heitä irokeeseilta!"

IV luku.

No, mene vain! Mut älä metsää jätä, ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan.

" Kesäyön unelma ".

Sanat olivat vielä metsästäjän suussa, kun joukkueen johtaja, jonka lähenevät askeleet olivat ennättäneet intiaanin valppaaseen korvaan, tuli kokonaan näkyviin. Nurmeen tallattu polku, jollaisia syntyy metsäkauriiden säännöllisestä käytöstä, kierteli läheltä pienen laakson pohjaa pitkin ja tavoitti virran juuri siinä, mihin valkoinen mies ja hänen punaiset kumppaninsa olivat asettuneet. Tätä polkua lähenivät hitaasti matkustajat, jotka olivat tuottaneet tämän harvinaisen yllätykseni salon syvyyksissä, kohti metsästäjää, joka oli astunut toveriensa etunenään heitä vastaanottamaan.

"Kuka siellä?" kysyi tiedustelija heittäen pyssyn huolettomasti vasemmalle käsivarrelleen, mutta piti oikean kätensä etusormea liipasimella, ja lievensi liikkeensä uhkaavaa luonnetta jatkamalla: "Kuka on tulossa tänne erämaan petojen ja vaarojen pariin?"

"Uskovaisia kristityitä, lakien ja kuninkaan ystäviä", vastasi etumainen ratsastaja. "Ihmisiä, jotka ovat matkustaneet auringon noususta asti tämän metsän pimennoissa ilman ruokaa ja jotka nyt ovat aivan menehtyneitä ponnistuksistaan."

"Te olette siis joutuneet eksyksiin", keskeytti metsästäjä, "ja kokeneet, kuinka avuttomalta tuntuu, kun ei tiedä, mennäkö oikealle vaiko vasemmalle?"

"Aivan niin; imeväiset lapsetkaan eivät ole niin riippuvaisia oppaistaan kuin me, joilla on aikaihmisten koko, mutta ei aikaihmisten taitoja. Tiedättekö, kuinka pitkältä tästä on sille kruunun sotilasasemalle, jota nimitetään William Henrikiksi?"

"Hohohoo!" vakooja räjähti raikuvaan nauruun tukahduttaen sen pian turvallisuudelle vaarallisena ja antoi hilpeytensä purkautua hiljemmin lähistöllä mahdollisesti hiiviskelevien vihollisten varalta. "Teillä on yhtä hyvä vainu oikeasta suunnasta kuin koiralla metsäkauriista, joka on toisella puolen Horikania. William Henrikiin, sanotte! Jos olette kuninkaan ystäviä ja jos teillä on jotakin sotaväen kanssa tekemistä, on teidän parasta seurata virtaa alas Edwardiin ja esittää asianne Webbille, joka kuhnustelee siellä, sen sijaan että tunkeutuisi soliin ja ajaisi tuon hävyttömän ranskalaisen yli Champlainin takaisin luolaansa."

Ennenkuin vieras ennätti vastata mitään tähän odottamattomaan ehdotukseen, levitti toinen ratsastaja pensaat sivulle ja ohjasi hevosensa polulle toverinsa eteen.

"Kuinka kaukana olemme siis Edward-linnasta?" kysyi uusi puhuja. "Paikasta, jonne neuvotte meitä menemään, lähdimme tänä aamuna, ja matkamme määränä on järven eteläkärki."

"Siinä tapauksessa saatte syyttää huonoa näköaistianne, sillä taipaleen poikki johtava tie on raivattu runsaasti kolmekymmentä jalkaa leveäksi, ja luulen melkein, ettei Lontooseen vievä ja kuninkaan palatsin ohi kulkeva tie ole sen parempi."

"Emme nyt rupea tässä kiistelemään teiden oivallisuudesta", virkkoi Heyward hymyillen, sillä kuten lukija on varmaankin jo arvannut, puhuja oli hän. "Tahdomme tässä vain ilmoittaa lyhyesti, että luotimme intiaani-oppaaseen, jonka piti kuljettaa meitä erästä lyhyempää, vaikkakin salaisempaa ja hankalampaa oikopolkua, ja että me olemme pettyneet hänen taidostaan! Suoraan sanoen: me emme tiedä, missä olemme."

"Intiaani eksynyt metsään!" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi päätään, "vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä täynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä suunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä kauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat jokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet lentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä Horikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?"

"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon. Minä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen kuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi."

"Hugh!" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun tähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen välinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta jotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että selvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.

"Huroni!" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään peittelemättömän epäluuloisesti, "ne ovat varasheittiöitä kaikki tyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi, sillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te kerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan, ihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut."

"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen peninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan mohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme."

"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona kuoleekin", vastasi toinen painokkaasti. "Mohokki! Ei, jos rehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne tappelevat — jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain makvain muuttaa itsensä naisiksi — mutta kun he nyt kerran tappelevat, niin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean soturin!"

"Tämä riittää", tokaisi Heyward kärsimättömänä. "Minä en pyydä teitä tekemään selkoa miehen luonnosta, jonka minä tunnen, mutta joka varmastikin on teille aivan vieras. Ette ole vielä vastannut kysymykseeni: Kuinka paljon meillä on vielä matkaa päävoimamme luo Edward-linnaan?"

"Matkan pituus riippuu siitä, kuka on oppaananne. Luulisipa tuollaisen hevosen jättävän aika paljon maata taakseen auringon nousun ja laskun välillä."

"Minua ei huvita hyödyttömästi siitä kiistellä, ystäväni", virkkoi Heyward ja muuttaen tyytymättömän äänensävyn leppeämmäksi jatkoi: "Jos ilmoitatte minulle matkan pituuden tästä Edward-linnaan ja opastatte minut sinne, en jätä vaivaanne palkitsematta."

"Ja jos sen teen, mistä sitten tiedän, vienkö vihollisen ja Montcalmin urkkijan sotajoukkomme päävarustukseen vai en."

"Jos palvelette joukkojamme, joiden tiedustelijaksi teitä luulen, olette varmaankin kuullut puhuttavan kuninkaan kuudennestakymmenennestä rykmentistä?"

"Kuudennestakymmenennestä! Luulen, ettette voi mainita ainuttakaan kuninkaallista rykmenttiä, jota minä en tuntisi, vaikka päälläni onkin vain metsästysmekko eikä punainen takki."

"Hyvä; lisäksi tunnette kai myös sen rykmentin majurin nimen?"

"Majurinko?" keskeytti metsästäjä suoristaen vartalonsa ikäänkuin ylpeillen nauttimastaan luottamuksesta. "Jos etsitte tässä maassa miestä, joka tuntee majuri Effinghamin, seisoo hän nyt edessänne."

"Siinä joukko-osastossa on useampia majureja; mies jonka mainitsitte, on vanhin niistä, mutta minä tarkoitan nuorinta majuria, joka komentaa William Henrikin varusväkikomppanioita."

"Aivan oikein. Olen kuullut erään hyvin varakkaan kaukaisista eteläisistä maakunnista tulleen nuorukaisen saaneen sen paikan. Hän on tosin aivan liian nuori niin korkeaan arvoon, komentamaan miehiä, joiden tukka alkaa jo harmaantua, mutta kuitenkin mainitaan häntä taitavaksi sotilaaksi ja komeaksi herrasmieheksi."

"Millainen hän liekään ja miten hän sopineekaan arvoasemaansa, hän juuri puhuu nyt teille, eikä hän siis voi olla mikään pelättävä vihollinen."

Tiedustelija katsahti Heywardiin hämmästyneenä, nosti sitten lakkiaan ja vastasi äskeistä säyseämmällä äänellä, mutta kuitenkin yhä epäillen:

"Olen kuullut erään matkueen pitäneen lähteä tänä aamuna päämääränään järven ranta?"

"Oikein olette kuullut; mutta minä pidän parempana lyhyempää tietä, koska luotin äskenmainitun intiaanin paikallistuntemukseen."

"Ja hän petti teidät ja pötki sitten tiehensä?"

"Ei hän uskoakseni ole tehnyt kumpaakaan, ei ainakaan jälkimmäistä, sillä hän on tuolla jälkijoukossamme."

"Haluaisinpa nähdä tämän otuksen! Jos hän on oikea irokeesi, tunnen hänet kyllä roistomaisesta naamasta ja maalauksesta", sanoi tiedustelija astuen Heywardin ratsun ohi polulle sivuuttaen samalla laulumestarin tamman, jonka varsa oli käyttänyt pysähtymistä hyväkseen ja imi emostaan illallisosuutensa. Työnnettyään pensaat syrjään ja kuljettuaan muutamia askeleita hän tapasi naiset, jotka olivat odottaneet keskustelun tulosta tuskallisina ja jonkinverran pelokkaina. Heidän takanaan lähetti nojasi puuta vasten, missä asennossa hän kesti metsästäjän tuikean tarkastelun liikkumattoman tyynenä, mutta kuitenkin katsannoltaan niin synkkänä ja hurjana, että sen jo olisi pitänyt herättää levottomuutta. Tyytyväisenä tutkimukseensa tiedustelija jätti hänet pian rauhaan. Astuessaan jälleen naisten ohi hän pysähtyi hetkiseksi ihailemaan heidän kauneuttaan ja vastasi Alicen hymyyn ja päännyökkäykseen peittelemättömän ihastuksen ilmein. Sitten hän seisahtui äidillisen elukan viereen ja kulutettuaan hetkisen hyödyttömästi arvaillakseen, mikä mahtoi sen ratsastaja olla miehiänsä, hän pudisti päätään ja palasi Heywardin luo.

"Mingo on mingo, ja kun kerran Jumala on hänet siksi luonut, eivät mohokit eikä mikään muukaan heimo voi häntä toiseksi muuttaa", virkkoi hän saavuttuaan entiselle paikalleen. "Jos olisimme kahden ja te tahtoisitte jättää tämän jalon ratsun susien armoille täksi yöksi, voisin opastaa teidät Edward-linnaan tunnissa, sillä sinne on täältä vain noin tunnin matka; mutta kun teillä on tuollaisia naisia seurassanne, ei se käy päinsä!"

"Minkätähden ei? He ovat tosin väsyksissä, mutta kyllä he vielä jaksavat ratsastaa muutamia peninkulmia."

"Aivan mahdotonta", intti tiedustelija yhä. "Minä en tahtoisi kävellä näissä metsissä yön tultua peninkulmaakaan tuon lähetin seurassa, vaikka palkaksi siitä saisin siirtomaiden parhaan tuliputken. Salossa aivan vilisemällä vilisee vakoilevia irokeeseja, ja tuo teidän mohokki-sekasikiönne tietää matkatoverinani liiankin hyvin, mistä heitä tapaa."

"Luuletteko niin?" kysyi Heyward nojaten eteenpäin satulassaan ja alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "minäkin olen jonkinverran epäillyt, vaikka minä seurani takia olenkin koettanut salata sitä ja teeskennellyt luottamusta, jota minä en aina ole tuntenut. Juuri sentähden että epäilin häntä, en halunnut kauempaa seurata häntä, vaan määräsin hänet, kuten näitte, seuraamaan itseäni."

"Näin heti ensi silmäykseltä, että hän on petturijoukkoa", jatkoi metsästäjä nostaen samassa sormen suulleen kehoittaakseen varovaisuuteen. "Tuolla veijari nyt nojaa tuohon sokerivaahteraan, jonka näette noiden pensaiden yli; hänen oikea jalkansa on yhdensuuntainen puun rungon kanssa" — ja tarttuen lujemmin pyssyynsä mies jatkoi — "minä voisin tästä seisoaltani yhdellä ainoalla laukauksella lähettää hänelle pienen muiston tuonne nilkkaluun ja polven välimaille ja tehdä siten lopun hänen lurjustelemisestaan metsissä ainakin kuukauden ajaksi. Mutta jos menisin takaisin hänen luokseen, aavistaisi ovela roisto pahaa ja livistäisi tiehensä puiden välitse kuin pelästynyt kauris."

"Ei sillä tavoin. Hän voi olla viatonkin, enkä minä sitäpaitsi pitäisikään sellaisesta menettelystä. Jospa minä jollakin tavoin voisin päästä varmuuteen hänen petollisuudestaan…"

"Irokeesin konnamaisuudesta voi aina olla varma", vakooja tokaisi ja kohotti samalla pyssynsä.

"Seis!" keskeytti Heyward, "tuo ei kävele — meidän täytyy miettiä jotakin muuta keinoa; ja kuitenkin on minulla täysi syy otaksua veijarin pettäneen minua."

Metsästäjä, joka oli jo luopunut aikeestaan saattaa juoksija raajarikoksi, mietti hetkisen ja teki sitten kädenliikkeen, joka silmänräpäyksessä toi punaiset toverit hänen sivulleen. He keskustelivat vakavasti delavarinkielellä, vaikkakin hyvin hiljaa, ja valkoisen miehen eleistä, jotka usein suuntautuivat sokerivaahteran latvaa kohti, saattoi päätellä hänen osoittavan kumppaneilleen heidän näkymättömän vihollisensa olopaikkaa. Hänen seuralaisensa käsittivät pian metsästäjän tarkoituksen, ja laskettuaan tuliaseensa he hävisivät viidakkoon polun kummallekin puolen niin varovaisin liikkein, ettei heidän askeleitansa lainkaan kuulunut.

"Menkää nyt takaisin", virkkoi metsästäjä kääntyen jälleen Heywardin puoleen, "ja pidätelkää sitä pirulaista puheillanne, niin nämä mohikaanit pian sieppaavat hänet kiinni tuhrimatta edes hänen sotamaalaustaan."

"Ei", lausahti Heyward ylpeästi, "minä tahdon itse vangita hänet."

"Loruja! Mitä te voitte hevosen selästä pensaikkoon luikkivalle intiaanille?"

"Minä laskeudun satulasta."

"Ja luuletteko hänen nähdessään toisen jalkanne vapaana jalustimesta odottavan sitä, että te kirvoitatte vielä toisenkin? Kaikkien täytyy metsissä liikkuessaan ja joutuessaan tekemisiin alkuasukkaiden kanssa turvautua intiaanien omiin keinoihin menestyäkseen yrityksissään. Menkää siis ja puhelkaa avoimesti sen pakanan kanssa ja kohdelkaa häntä muka parhaana ystävänänne maan päällä."

Heyward valmistautui noudattamaan kehoitusta, vaikka hänen suoritettavakseen annettu toimi oli laadultaan hänelle hyvin vastenmielinen. Mutta hetki hetkeltä hän varmistui vaarasta, mihin hän oman liiallisen luottavaisuutensa takia oli saattanut huomaansa uskotun arvaamattoman aarteen. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä, ja metsässä valon puute aiheutti kolkon hämärän, joka voimakkaasti muistutti hänelle sen hetken nopeasti lähenevän, minkä villi tavallisesti valitsee mitä kaameimpien ja julmimpien koston ja vihan töittensä suorittamiseen. Tämän pelon kannustamana hän erosi tiedustelijasta; tämä puolestaan ryhtyi heti äänekkääseen keskusteluun muukalaisen kanssa, joka aamulla oli ilman pitempiä muodollisuuksia tunkeutunut matkustajain seuraan. Kulkiessaan heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohtalotoveriensa ohi Heyward lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja ja huomasi ilokseen, että vaikka nämä olivatkin päivän rasituksista väsyneitä, he eivät näyttäneet vähääkään epäilevän pysähtymisen johtuvan jostakin muusta kuin pikku sattumasta. Uskotellen näille, että hän oli vain ryhtynyt neuvotteluihin suunnasta, jota heidän piti edelleen kulkea, hän kannusti ratsuaan ja kiristi jälleen ohjaksia, kun elukka oli kantanut hänet muutamien kyynäräin päähän paikasta, missä juro sanansaattaja yhä seisoi puuta vasten nojautuneena.

"Te näette nyt, Magua", hän virkkoi näyttäen ystävällistä ja luottavaista naamaa, "yön jo kohta meitä ympäröivän, emmekä me vieläkään ole William Henrikiä sen lähempänä kuin aamulla auringon noustessa lähtiessämme Webbin leiristä. Te olette eksynyt tieltä, eikä minunkaan ole paremmin käynyt. Mutta onneksi olemme tavanneet erään metsästäjän, saman, jonka nyt kuulette puhelevan laulumestarin kanssa ja joka tuntee kaikki metsän kaurispolut ja syrjätiet. Hän lupaa opastaa meidät paikalle, missä voimme turvallisesti viipyä aamuun asti."

Intiaani naulasi hehkuvat silmänsä Heywardiin ja kysyi murteellisella englanninkielellään: "Onko hän yksin?"

"Yksinkö?" vastasi Heyward tottumattomana viekastelevaan ja samalla varmaan puhetapaan hieman epäröiden. "Oh, eihän hän voi, Magua, yksin oli, koska tiedätte meidän olevan hänen kanssaan."

"Sitten 'Ovela Kettu' menee tiehensä", jatkoi lähetti tyynesti nostaen maasta jalkojensa juuresta pienen matkalaukkunsa, "jotta kalpeanaamat näkisivät vain omaa väriänsä."

"Menee tiehensä! Ketä nimitätte Ketuksi?"

"Sen nimen ovat hänen kanadalaiset isänsä antaneet Magualle", vastasi lähetti ylpeänä tästä kunniasta. "Yö on samaa kuin päivä Ovelalle Ketulle, kun Munro häntä odottaa."

"Ja mitä vastaa Kettu William Henrikin päällikölle, kun tämä kysyy tyttäriään? Uskaltaako hän kertoa tuolle kuumaveriselle skotlantilaiselle, että hänen lapsensa on jätetty ilman opasta, vaikka Magua lupasi sen tehtävän täyttää?"

"Harmaapäällä on ankara ääni ja pitkä käsivarsi, mutta Kettu ei kuule eikä tunne häntä metsissä."

"Mutta mitä tulevat mohokit sanomaan? He tekevät hänelle hameet ja käskevät hänen oleskella teltassa naisten kanssa, sillä hänelle ei voi enää uskoa miesten toimia."

"Ovela Kettu tuntee polun suurille järville ja hän osaa löytää isäinsä luut", kuului järkähtämättömän oppaan vastaus.

"Riittää, Magua", tiukkasi Heyward. "Emmekö ole ystäviä? Miksi siis vaihdamme katkeria sanoja? Munro on luvannut teille lahjan palveluksistanne, kun olette ne suorittanut, enkä minäkään puolestani tule teitä unohtamaan. Lepuuttakaa siis väsyneitä raajojanne, avatkaa reppunne ja syökää. Meillä on tässä enää vain vähän aikaa; älkäämme siis tuhlatko niitä riitelyyn kuin torailevat naiset. Kun neidit ovat kylliksi levähtäneet, jatkamme matkaa."

"Kalpeanaamat tekeytyvät koiriksi naisten edessä", mumisi intiaani omalla kielellään; "ja kun nämä haluavat syödä, niin täytyy heidän soturiensa laskea tappara syrjään ja ruokkia heidän laiskuuttaan."

"Mitä sanoitte, Kettu?"

"Kettu sanoo, että hyvä on."

Intiaani suuntasi sitten terävät silmänsä Heywardin avomielisiin piirteihin, mutta kohdatessaan tämän katseen hän käänsi ne nopeasti toisaanne, ja istuuduttuaan hitaasti maahan hän veti laukustaan edellisen aterian tähteet ja alkoi syödä, kuitenkin ensin pitkään ja varovasti tarkasteltuaan ympäristöään.

"Hyvä on", jatkoi Heyward; "huomenna on Ovelalla Ketulla oleva kylliksi voimaa ja näköä polun löytämiseen." Hän vaikeni, sillä läheisestä pensastosta kuului kuivan oksan taittumista ja lehtien kahinaa muistuttava ääni, ja hillittyään itsensä hän puheli edelleen: "Meidän täytyy olla liikkeellä jo ennen auringon nousua, muutoin voi Montcalm osua polullemme ja karkoittaa meidät kauas linnoituksesta."

Maguan käsi vaipui suusta sivulle, ja vaikka hänen silmänsä olivat suunnatut maahan päin, oli hänen päänsä kallellaan, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen korvansa näyttivät olevan tavallista enemmän hörössä, niin että hän muistutti kuvapatsasta, jonka on määrä esittää äärimmäistä tarkkaavaisuutta.

Heyward, joka valppain katsein seurasi hänen liikkeitään, irroitti näköjään huolettomana toisen jalkansa jalustimesta samalla tavoittaen kädellään karhunnahkaisia pistoolikotelolta. Oli suorastaan mahdotonta keksiä, mihin oppaan huomio oli kiintynyt, sillä tämän silmät vilkuilivat luihusti milloin minnekin. Upseerin epäröidessä mitä tehdä Ovela Kettu kohosi varovasti jaloilleen, mutta niin hitain ja harkituin liikkein, ettei tämä asennon muutos synnyttänyt pienintäkään melua. Heyward tunsi, että hänen nyt oli välttämättä ryhdyttävä toimeen. Hän päätti heittäytyä satulasta, lähestyä petollista matkakumppaniaan ja käydä häneen käsiksi sekä luottaa ottelussa voimiinsa. Mutta välttääkseen tarpeetonta hälytystä hän pysyi yhä tyynen ja ystävällisen näköisenä.

"Ovela Kettu ei syö", sanoi hän käyttäen nimitystä, jonka oli huomannut parhaiten miellyttävän turhamaista intiaania. "Hänen ohraleipänsä ei ole hyväksi paistettu ja se näyttää kuivalta. Katsotaan, eikö täällä minun varastossani ole mitään, mikä paremmin herättäisi hänen ruokahaluaan."

Magua kohotti reppuaan ottaakseen vastaan toisen tarjouksen. Heidän kättensä kosketus ei herättänyt intiaanissa vähintäkään levottomuutta tai muuttanut hänen kivettynyttä kuuntelu-asentoaan. Mutta kun hän tunsi Heywardin sormien hiljaa liukuvan käsivarttaan pitkin, löi hän nuorukaisen käden ylös ja päästäen kimakan kiljahduksen hän sukelsi sen alitse yhdellä loikkauksella vastakkaiseen viidakkoon. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi Chingachgook pensastosta kummituksen näköisenä sotamaalauksessaan ja juoksi poikki polun ryhtyen heti nopeaan takaa-ajoon. Sitten kuului Unkasin huuto, ja siinä tuokiossa välähti metsässä äkillinen leimaus, jota seurasi tiedustelijan pyssyn tuima pamahdus.

V luku.

Tällaisena yönä peloillaan kasteess' sipsutteli Thisbe, ja kun näk' ennen leijonaa sen varjon, pakeni säikkyin.

Venetsian Kauppias.

Oppaan äkillinen pako ja hänen takaa-ajajainsa hurjat huudot saivat Heywardin seisomaan muutamia hetkiä toimettoman hämmästyksen vallassa. Mutta oivallettuaan pakolaisen kiinni-ottamisen tärkeyden hän sysäsi syrjään läheiset pensaat ja riensi kiireesti eteenpäin avustaakseen petturin vainoojia. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kulkea sataakaan kyynärää, hän tapasi nuo kolme metsämiestä, jotka jo palasivat hyödyttömästä takaa-ajostaan.

"Miksi luovuitte niin pian yrityksestä?" huudahti hän, "se roisto voi hyvinkin olla piiloutuneena jonkin puun taakse, joten voisimme ehkä vielä saada hänet kiinni. Me emme ole turvassa niin kauan kuin hän on vapaana

"Panisitteko pilven ajamaan takaa tuulta?" vastasi harmistunut tiedustelija. "Minä kuulin tämän paholaisen mennä suhahtavan yli kuivien lehtien kuin mustan käärmeen, ja nähtyäni hänet vilahdukselta tuota isoa mäntyä vasten, paukautin minä sinnepäin niin sanoakseni pelkän vainun ohjaamana. Mutta siitä ei ollut apua, ja kuitenkin pitäisin minä sitä — ottaen huomioon maalin liikkuvaisuuden ja lyhyen tähtäysajan — jos joku toinen kuin minä olisi ampunut, aika ripeästi tähdättynä laukauksena; ja minulla lienee sentään jonkin verran kokemusta tällaisissa asioissa ja minä kai tiedän sellaisesta jotakin. Katsotaanpa tätä sumakkipensasta; sen lehdet ovat punaiset, vaikka jokainen tietää sen heinäkuussa upeilevan keltaisessa kokopuvussa!"

"Se on Ovelan Ketun verta! Hän on haavoittunut, ja pian hän kai kaatuu menehtyneenä maahan!"

"Ei, ei", vastusti metsästäjä jyrkästi hyläten tämän mielipiteen. "Minä ehkä leikkasin hänen nahkaansa jostakin paikasta, mutta hirtehinen juoksee siitä vain kahta kiivaammin. Pyssynkuula, kuu se vain hipaisee nahkaa, vaikuttaa pakenevaan otukseen melkein samalla tavalla kuin teidän kannuksenne hevoseen: se kiihyttää vauhtia ja panee ruumiiseen tuhannentulimmaisen tarmon, vaikka sen pitäisi sitä vähentää. Mutta kun se kaivertaa repelöisen reiän, loppuu parin loikkauksen jälkeen kaikenlainen hyppiminen, olkoon sitten kysymyksessä intiaani tai metsäkauris!"

"Meitä on kuitenkin neljä rivakkaa miestä yhtä haavoittunutta vastassa."

"Oletteko kyllästynyt elämäänne?" keskeytti tiedustelija. "Tuo punainen paholainen houkuttelisi teidät toveriensa sotakirveiden ulottuville ennen kuin oikein olette ehtinyt takaa-ajosta lämmitäkään. Minä, joka usein olen nukkunut sotahuutojen raikuessa, tein todella malttamattomasti laukaistessani pyssyn salaväijyjien kuullen. Ja kuitenkin oli kiusaus niin houkutteleva, niin luonnostaan houkutteleva! Tulkaa, ystäväni, lähtekäämme täältä niin taitavasti, että mingon oveluus joutuu väärille jäljille, tai muutoin päänahkamme kuivuvat tuulessa Montcalmin teltan edustalla huomenna tähän aikaan."

Tämä kauhistava selitys, jonka metsästäjä lausui tyynesti ja varmasti kuin mies, joka täydelleen käsittää vaaran suuruuden, mutta ei sitä pelkää, oli omiansa muistuttamaan Heywardia hänelle uskotun tehtävän tärkeydestä. Silmätessään ympärilleen ja turhaan ponnistellessaan nähdäkseen läpi pimeyden, joka yhä sakeni metsän lehväkatoksen alla, hän tunsi kuin olisivat hänen turvattomat matkatoverinsa kaikesta inhimillisestä avusta eristettyinä pian joutumaisillaan täydelleen näiden julmien vihollisten valtaan, jotka petoeläinten tavoin odottivat vain yhä synkkenevää yötä voidakseen iskeä varmemmin ja lujemmin. Hänen kiihoittunut mielikuvituksensa näki jokaisessa pensaassa ja kaatuneessa pölkyssä ihmisenkaltaisen olennon, ja jo parikymmentä kertaa hän luuli nähneensä hiiviskelevien vihollistensa kamalat kasvot piilopaikasta väsymättömän valppaasti seuraavan hänen joukkueensa liikkeitä. Hän huomasi taivaalla keveiden pilvenhattaroiden hetki hetkeltä menettävän iltaruskon värin ja läheisen virranuoman saattoi enää erottaa vain sen rannoilla kasvavista tummista puuriveistä.

"Mitä on tehtävä?" hän kysyi epäilyksen, ahdistavan hädän ja äärimmäisen avuttomuuden vallassa. "Älkää Jumalan tähden poistuko luotan:! Jääkää puolustamaan saatettaviani ja määrätkää itse vapaasti palkkionne!"

Hänen kumppaninsa, jotka neuvottelivat syrjässä omalla kielellään, eivät kiinnittäneet huomiotaan tähän kiihkeään, hätäiseen pyyntöön. Vaikka he keskustelivat hiljaa ja varovasti, miltei kuiskaten, lähestyvä Heyward saattoi erottaa nuoremman soturin innokkaat lausunnot vanhempien miesten rauhallisista sanoista. Ilmeisesti he pohtivat jotakin keinoa matkustajien pelastamiseksi. Heyward, joka ajatteli suurta vastuutaan ja paheksui vaaraa lisäävää viivytystä, lähestyi tummaa miesryhmää esittääkseen palkkiotarjouksensa vielä selkeämmässä muodossa, kun valkoinen mies viitaten kädellään myöntyvästi kääntyi ja puheli englanninkielellä puolittain itsekseen:

"Unkas on oikeassa! Ei ole miesmäistä jättää näitä viattomia olentoja oman onnensa nojaan, vaikkapa siinä menetämme kaiken minkä omistamme ikiajoiksi. Jos tahdotte pelastaa nämä hennot kukat inhottavien konnien kynsistä, älkää, herra, hukatko aikaa, älkääkä vaipuko saamattomuuteen!"

"Kuinka voittekaan epäillä intoani? Olenhan jo tarjonnut…"

"Tarjotkaa rukouksianne Hänelle, joka voi antaa meille viisautta metsässä parveilevien paholaisten oveluuden voittamiseksi", keskeytti tiedustelija tyynesti, "ja säästäkää rahanne, joita ette ehkä enää tässä maailmassa voi käyttää yhtä vähän kuin minä hyötyä. Nämä mohikaanit ja minä tahdomme tehdä mitä miehen äly suinkin voi keksiä pelastaaksemme kaikesta pahasta nuo suloiset kukat, jotka kuvankauniina ja hentoina eivät ole luotuja erämaassa elämään, emmekä pyydä avustamme muuta palkintoa kuin sen, minkä Jumala aina antaa rehellisestä työstä. Ensiksi täytyy teidän kuitenkin luvata kaksi seikkaa sekä itsenne että ystävienne puolesta, muutoin teemme itsellemme vahinkoa teitä hyödyttämättä!"

"Esittäkää ne!"

"Ensimmäinen on, että teidän tulee olla hiljaa kuin tämä nukkuva metsä, tapahtuipa sitten mitä tahansa; ja toiseksi teidän on pidettävä paikka, mihin me nyt teidät viemme, salassa kaikilta kuolevaisilta."

"Minä olen tekevä kaikkeni näiden molempien ehtojen täyttämiseksi."

"Seuratkaa siis, ettemme tuhlaisi silmänräpäyksiä, jotka ovat yhtä kallisarvoisia kuin sydänveri haavoitetulle hirvelle!"

Heyward saattoi illan tihenevässä hämärässäkin erottaa tiedustelijan kärsimättömän eleen, ja hän kiiruhti nopeasti hänen jäljessään paikalle, minne oli jättänyt muun seurueensa. Heidän saavuttuaan tuskallisina odottavain naisten luo Heyward selitti heille lyhyesti uuden oppaan ehdot sekä teroitti mieliin välttämättömänä seikkana, että pelon täytyi väistyä sitkeän ponnistelun tieltä. Hänen huolestuttava ilmoituksensa tosin herätti salaista levottomuutta kuuntelijoissa, mutta puhujan tapa vakavasti ja varmasti kuvata vaara ja toimenpiteet sen voittamiseksi toisaalta terästivät heidän hermonsa kestämään odottamattomia ja tuntemattomia koettelemuksia. Hiljaa ja hetkeäkään viipymättä he sallivat Heywardin auttaa itsensä satulasta ja riensivät kiireesti virran rannalle, minne tiedustelija äänettömin viittauksin oli koonnut muut seurueen jäsenet.

"Mitähän olisi tehtävä noille järjettömille elukoille?" mumisi valkoinen mies, joka näytti nyt määräävän heidän kohtaloitaan. "Hukkaamme aikaa leikatessamme niiden kurkkuja auki ja heittäessämme ne virtaan; jos taas jättäisimme ne tähän, olisi se samaa kuin jos sanoisimme suoraan mingoille, ettei heidän tarvitse etäältä etsiä löytääkseen niiden omistajat!"

"Antaa niiden vapaasti mennä menojaan metsään", Heyward rohkeni ehdottaa.

"Ei. Parempi olisi johtaa lurjukset harhaan ja saada heidät uskomaan, että heidän on kilpailtava nopean hevosen kanssa, jos mieli saavuttaa saalis. Niinpä niin, niinpä niin, se tosiaankin sokaisisi heidän kissan silmänsä! Chingach… Hiljaa! mikä liikkuu pensastossa?"

"Varsa."

"Se on ainakin surmattava", mumisi metsästäjä tavoitellen tuon ketterän elukan harjaa, mutta eläin taitavasti väisti miehen kättä. "Unkas, nuolesi!"

"Seis!" huudahti kuolemaantuomitun elukan isäntä ääneensä, vaikka toiset koettivat haastella kuiskaillen, "säästäkää Mirjamin varsaa! Se on uskollisen emon hyvä lapsi eikä tee tahallaan pienintäkään kiusaa."

"Kun ihmiset taistelevat henkihiukkasestaan, minkä Jumala on heille antanut", lausui tiedustelija ankarasti, "eivät lähimmäisetkään merkitse heille enempää kuin metsän pedot. Jos vielä ynähdätte sanankaan, jätän teidät makvojen armoille! Vedä nuolesi pitkälle, Unkas, meillä ei ole aikaa toiseen yritykseen."

Hänen uhkaavan äänensä matala mumina kuului vielä, kun haavoitettu varsa jo kohosi takajaloilleen ja sitten lysähti polvilleen maahan. Chingachgookin veitsi sujahti sen kurkkuun nopeasti kuin ajatus ja kuolinkamppailussa sätkivä eläin heitettiin virtaan, minkä mukana se liukui alaspäin ja korahteli kuuluvasti viimeisiä kertoja. Tämä näennäisesti julma, mutta itse asiassa välttämätön teko muistutti matkustajia peloittavalla tavalla vaarasta, jossa he olivat, sitä kun vielä lisäsi toimivain henkilöiden tyyni ja jyrkkä päättäväisyys. Sisarukset vavahtivat ja puristautuivat toisiinsa tiukemmin, kun Heyward vaistomaisesti pusersi kädessään pistoolia, jonka hän oli vetänyt kotelostaan, asettuessaan turvattiensa suojaksi metsän synkkiä varjoja vastaan.

Mutta intiaanit eivät epäröineet hetkeäkään, vaan tarttuivat pelästyneiden ja vastustelevain hevosten suitsiin ja johtivat ne virtaan.

Vähän matkan päässä rannasta he kääntyivät ja katosivat pian vastakkaisen rantapenkereen varjoon, minkä suojassa he kulkivat virran juoksua ylöspäin. Sillä aikaa tiedustelija oli vetänyt näkyviin tuohesta kyhätyn veneen kätköstään muutamien matalain pensaiden alta, joiden oksia virran pyörteet huojuttivat, ja siihen hän hiljaa viittasi naisia astumaan. He tottelivat viipymättä ja katselivat pelokkaina ja tuskaisasti pimeitä rantoja, jotka reunustivat virtaa kuin mustat muurit.

Heti kun Cora ja Alice olivat istuutuneet, tiedustelija kehoitti Heywardia tukemaan hauraan purren toista puolta hoitaen itse toista, ja niin he työnsivät sitä virtaa ylös, jälkijoukkonaan tapetun varsan alakuloinen omistaja. Tällä tavalla he kulkivat kymmeniä kyynäriä hiljaisuudessa, jota katkaisivat vain veden solina, kun sen pyörteet kuohuivat heidän ympärillään, ja heidän varovaisten askeltensa heikot molskahdukset. Heyward jätti kanootin ohjauksen kokonaan tiedustelijan huoleksi, ja tämä läheni rantaa tai ulkoni siitä väistellen milloin kallionlohkareita, milloin virran syviä kohtia, suorittaen tehtävänsä varmasti ja tavalla, joka osoitti hänen erinomaisen hyvin tuntevan kulkureitin. Joskus hän pysähtyi; ja keskellä huokaavaa hiljaisuutta, jonka kaameutta kosken kumea, mutta yhä paisuva kohina vain lisäsi, hän kuunteli tuskastuttavan tarkasti, kuuluisiko hänen korviinsa mitään ääniä uinuvasta metsästä. Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli rauhallista ja etteivät hänen herkistyneet aistinsa kyenneet keksimään mitään merkkiä lähestyvistä vihollisista, hän ryhtyi tyynesti jatkamaan hidasta ja varovaista kulkuaan. Vihdoin he saapuivat erääseen virran kohtaan, missä Heywardin harhaileva katse kiintyi omituiseen mustaan rykelmään, ja siinä korkea rantatöyräs loi tavallista synkemmän varjon tummalle vedenpinnalle. Hän pysähtyi epäröiden ja kiinnitti myös toverinsa huomion tuohon kohtaan.

"Niinpä niin", rauhallinen tiedustelija vastasi, "intiaanit ovat kätkeneet hevoset kuten tarkkavaistoiset alkuasukkaat ainakin. Veteen ei jää jälkiä, ja pöllönkin silmä sokaistuisi moisen onkalon pimeydessä."

Seurue oli taas koolla, tiedustelija ja hänen uudet toverinsa neuvottelivat taas, ja näillä, jotka olivat uskoutuneet tuntemattomien metsämiesten suojelukseen, oli hieman aikaa tarkastella lähemmin asemaansa.

Virta oli kuin suljettu korkeiden rosoisten kallioiden väliin, joista muuan ulottui kauas sen paikan yli, mihin kanootti oli pysähtynyt. Ja kun kallioilla taas kasvoi korkeita puita, jotka näyttivät hoipertelevan jyrkänteen reunalla, tuntui kuin olisi virta juossut syvässä, ahtaassa rotkossa. Alapuolella puiden kummallisesti kietoutuneita oksia ja epätasaisia latvoja, jotka siellä täällä himmeinä läikkinä erottuivat tähtikirkasta taivaankantta vasten, oli jatkuvasti synkkää ja pimeää. Heidän takanaan rajoitti rantatöyräiden mutka näköalan samoin mustin metsämuurein, mutta etupuolella ja ilmeisesti lyhyen matkan päässä näytti vesi nousevan taivasta kohti, mistä se sitten tuntui paiskautuvan syviin kuiluihin, ja siitä kai aiheutui kumea kohina, joka oli kuulunut koko vesimatkan ajan. Paikka näytti tosiaankin olevan kuin yksinäisyydelle pyhitetty, ja sisarusten mieliin tulvahti jonkinlainen viihdyttävä turvallisuuden tunne heidän katsellessaan haaveellista, vaikka hiukan peloittavaa kauneutta. Mutta heidän saattajiensa liikehtiminen tempasi kuitenkin heidät pian ympäristönsä yön luomaa villiä viehätystä tarkastelemasta jatkuvan vaaran tuskaiseen tuntemukseen.

Hevoset oli sidottu muutamiin yksinäisiin pensaisiin, joita kasvoi kallion halkeamissa, ja ne jätettiin siihen yöksi veteen seisomaan. Metsästäjä viittasi Heywardin ja tämän lohduttoman matkatoverin istuutumaan veneen kokkaan asettuen itse perään ryhdikkäänä ja varmana aivan kuin istuisi vahvatekoisessa aluksessa. Intiaanit vetäytyivät varovasti samaa tietä takaisin, josta olivat tulleetkin, ja metsästäjä nojaten sauvoimellaan kallioon työnsi voimakkaasti hauraan kanoottinsa suoraan keskelle kohisevaa virtaa. Usean minuutin ajan matkustajia kuljettava pähkinänkuori taisteli epätoivoisesti vuolasta virtaa vastaan. He katselivat kuumeisen jännittyneenä virran hyökyjä uskaltamatta kanootin kaatumisen pelosta liikuttaa kättä tai edes hengittää. Kymmenet kerrat he luulivat jo kuohuvien pyörteiden tempaisevan heidät syvyyksiin, mutta aina heidän perämiehensä taitava käsi sai veneen keulan kääntymään viime hetkessä ja kulkemaan voitokkaana läpi tyrskyjen. Pitkä, voimakas ja, kuten naisista näytti, epätoivoinen ponnistus lopetti vihdoin taistelun. Juuri kun Alice ummisti silmänsä kauhistuksissaan, koska hänen mielestään kosken alle muodostunut pyörre näytti viime hetkessä nielevän heidät, kanootti pysähtyikin laakean kallion kylkeen, joka oli aivan vedenpinnan tasalla.

"Missä olemme ja mitä teemme nyt?" kysyi Heyward huomattuaan metsästäjän herenneen ponnisteluistaan.

"Te olette Glennin putouksen juurella", vastasi toinen kovaäänisesti tarvitsematta kosken pauhussa pelätä vihollisen kuuntelua, "ja ensi työksenne saatte nousta varovasti maihin kaatamatta venettä ja sitten kuljette alaspäin samaa hankalaa tietä, jota tulimmekin, mutta nopeammin kuin silloin. Tätä tulvajokea on vaikea kulkea vastavirtaa, viittä henkeä on melkein mahdoton pitää kuivina sen kuohuissa pelkän koivuntuohen ja pihkan avulla. Kas niin, astukaa nyt kaikki kalliolle, niin minä tuon sinne pian mohikaanitkin saaliineen. Miehen on parempi nukkua ilman päänahkaansakin kuin nähdä nälkää keskellä ylellisyyttä."

Hänen kuljetettavansa noudattivat mielellään näitä ohjeita. Kun viimeinen jalka oli koskettanut kalliota, kanootti käännähti virtaan ja metsästäjän kookas vartalo näkyi hetkisen aikaa kiitävän pitkin veden pintaa kadotakseen sitten virtaa verhoavaan sankkaan pimeyteen. Oppaan kadottua näköpiiristä matkustajat seisoivat muutamia minuutteja avuttomina ja neuvottomina peläten luiskahtavansa pienestäkin harha-askeleesta kumiseviin, uhkaaviin vesionkaloihin. Heidän tuskallinen jännityksensä laukesi kuitenkin pian, sillä taitavain alkuasukasten avustamana vene kiiti takaisin kuohujen keskitse ja laski jälleen äskeisen matalan kallion kylkeen hetkellä, jona he luulivat metsästäjän vasta ennättäneen toveriensa luo.

"Meillä on nyt varusteita, varusväkeä ja muonavaroja", Heyward huudahti reippaasti, "ja me voimme aivan hyvin uhmata Montcalmia ja hänen liittolaisiaan. Kuulkaahan, valpas vahtimieheni, näittekö tuolla ihmisiä, joita nimitätte irokeeseiksi?"

"Minusta jokainen vierasta kieltä puhuva alkuasukas on irokeesi ja vihollinen, vaikka hän sitten väittäisi kuningastakin palvelevansa! Jos Webb haluaa saada uskollisia ja rehellisiä intiaaneja väkeensä, etsiköön hän delavarien heimoja ja lähettäköön nuo ahneet ja petolliset mohokit ja oneidat sekä nuo kuusi roistokansaa sinne, minne ne luonnostaan kuuluvat: ranskalaisten joukkoon!"

"Me vaihtaisimme siten sodanhaluisen ystävän hyödyttömään liittolaiseen! Olen näet kuullut, että delavarit ovat laskeneet tapparan kädestään ja ovat tyytyväisiä, kun heitä mainitaan naisiksi!"

"Häpeä hollantilaisille ja irokeeseille, jotka paholaisenkujeillaan houkuttelivat heidät sellaiseen sopimukseen! Mutta minä olen tuntenut heidät jo parikymmentä vuotta ja minä sanon jokaista valehtelijaksi, joka väittää pelkurimaisen veren virtaavan delavarin suonissa. Te olette karkoittaneet heidän heimonsa meren rannalta ja uskotte nyt mielellänne heidän vihollistensa juttuja voidaksenne yöllä nukkua huolettomasti pää tyynyllä. Ei, ei, minusta on jokainen intiaani, joka puhuu muuta kieltä kuin he, irokeesi, vaikka hänen heimonsa linna[4] olisi sitten Kanadassa tai Yorkissa."

Huomattuaan, että metsästäjän itsepintainen kiintymys ystäviinsä delavareihin tai mohikaaneihin — sillä molemmat olivat saman lukuisan kansanheimon eri haaroja — ja heidän asiaansa olisi ilmeisesti johtanut pitkään ja hyödyttömään väittelyyn, Heyward muutti puheenaihetta.

"Mitä sopimuksesta, minulle riittää tieto, että molemmat toverinne ovat urhoollisia ja taitavia sotureita. Ovatko he nähneet tai kuulleet mitään vihollisistamme?"

"Intiaani kuuluu kuolevaisiin, joka täytyy tuntea kaukaa, ennenkuin häntä edes näkeekään", vastasi metsästäjä, nousten kalliolle ja heittää rojauttaen kauriin selästään. "Mingoja vakoillessani luotan enemmän muihin merkkeihin kuin silmän keksimiin jälkiin."

"Sanovatko korvanne sitten, että he ovat keksineet piilopaikkanne?"

"Olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi niin luulla, vaikka tässä rohkeat ja uljaat voivat kestää tuimankin ottelun. Kieltämättä hevoset lyyhistelivät kulkiessani niiden ohi, ikäänkuin ne vainuaisivat susia; ja sudet kuljeskelevat mielellään intiaanien jälkiä saadakseen osansa villien tappamien kauriiden jätteistä."

"Jaloissanne viruva otus tai pikemminkin surmattu varsa on ehkä ne houkutellut näille maille? Kuulkaa! Mitä melua tuo on?"

"Mirjam-parka!" muukalainen huokasi. "Sinun varsasi oli ennakolta määrätty joutumaan raatelevien petojen saaliiksi!" Ja ylentäen äkkiä äänensä hän veisata määkäisi veden iankaikkisen pauhun säestämänä:

"Egyptin esikoiset, voi! Hän tappoi vaimoin, elukkain; Hän ihmehensä suuret toi keskelle pappein, palvelijain!"

"Varsan kuolema koski kipeästi omistajan sydämeen", virkkoi tiedustelija, "on hyvä merkki, kun mies suree järjettömiä ystäviään. Hän ottaa joka tapauksessa asian uskonnolliselta kannalta vakuutettuna siitä, että mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu, ja moinen lohtu saa myöntämään ennen pitkää, että oli järkevää tappaa nelijalkainen elukka ihmishenkien pelastamiseksi. Voi olla siten kuin sanotte", jatkoi hän palaten Heywardin viimeiseen huomautukseen, "ja siksi meillä on vain sitä suurempi syy leikata otuksesta paistimme ja heittää ruho virran vietäväksi, muutoin saamme pian koko sen kirotun joukon ulvomaan tuohon jyrkänteelle ja kärkkymään jokaista suupalaa, minkä nielemme. Vaikka nämä irokeesit ymmärtävät delavarien kieltä yhtä vähän kuin kirjaa, ovat he tarpeeksi nokkelia keksimään syyn suden ulvomiseen."

Metsästäjä oli puhuessaan kokoillut tarvike-esineitä ja puheensa päätettyään hän astui hiljaa mohikaanien seurassa, jotka vaistomaisesti hänen tarkoituksensa ymmärtäen lähtivät mukaan, matkalaisten ohi, ja samassa he kaikki kolme peräkkäin katosivat näkyvistä aivan kuin he olisivat hävinneet mustan pystysuoran kallioseinän taakse, joka muutamien kyynäräin korkuisena kohosi yhtä monen jalan päässä virran reunasta.

VI luku.

Jo Siionissa sävelet nää kaikui; hän niitä hetken laulaa verkkaisaan, ja sitten "rukoilkaamme" kuiskaa toimessaan.

Burns.

Heywardiin ja hänen seuralaisiinsa tämä salaperäinen katoaminen vaikutti levottomuutta herättävästi, sillä vaikka valkoisen miehen käytös ei tähän saakka ollut antanut syytä pienimpäänkään moitteeseen, hänen karkea pukunsa, sievistelemätön puhetapansa, voimakas vihansa ja hänen vaiteliaat liittolaisensa herättivät uudelleen eloon epäluulon, jonka petollisen intiaanioppaan menettely oli synnyttänyt.

Vain laulumestaria ei liikuttanut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän istuutui eräälle kallionkielekkeelle, mistä hän ei antanut muita elonmerkkejä kuin sisäisen taistelujensa pusertamia lukuisia, raskaita huokauksia. Sitten alkoi kuulua aivan kuin maan uumenista vaimentuneita ääniä ja nopea valonväläys paljasti ulkona odottaville kallisarvoisen piilopaikan salaisuuden.

Erään kallioon muodostuneen kapean, syvän luolan toisessa päässä istui tiedustelija kädessään roihuava oksakimppu. Tulen väkevä hohde lankesi täyteläisenä hänen tanakoille, ahavanpuremille kasvoilleen ja metsäläisasulleen luoden jonkinlaista haaveenomaista hurjuutta mieheen, joka arkisessa päivänvalossa nähtynä olisi toisella tavalla viehättänyt kummallisine pukuineen, jäntevine vartaloineen, johon yhtyi ketteryys, valpas varovaisuus ja harvinainen avomielisyys, mikä tavantakaa loisti hänen tarmokkaista kasvoistaan. Vähän matkaa hänestä seisoi Unkas, jonka olemus kokonaisuudessaan oli tavattoman selvästi nähtävissä. Matkustajat katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeata ruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea eleiden teennäisyyttä. Vaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta viheriä, hetalereunainen metsästysmekko, samanlainen kuin valkoisen miehenkin, ei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia silmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden, luonnonpunaisten ja puhtaiden piirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa otsaansa ja hänen sopusuhtaista, jaloa päätänsä, joka ritarillista nylkyhiustupsua lukuunottamatta oli ajeltu paljaaksi. Ensi kerran Duncanilla ja hänen seuralaisillaan oli tilaisuus tarkemmin katsella kummankin intiaanin ilmehikkäitä piirteitä, ja kukin matkueen jäsen tunsi vapautuvansa raskaasta epäluulon taakasta tutustuessaan tarkemmin nuoren soturin ylpeään ja päättävään, samalla villiin ulkomuotoon. Tietenkin tämä olento heidän mielestään saattoi olla osaton sivistyksen hedelmistä, mutta he olivat varmoja siitä, ettei hän koskaan tietoisesti käytä suuria luonnonlahjojaan konnamaisiin, petollisiin tarkotuksiin. Teeskentelemätön Alice katseli hänen luontevaa olemustaan ja ylvästä ryhtiään kuin hänellä olisi ollut edessään jokin kreikkalaisen kuvanveistotaiteen arvokas jäännös, johon suuri ihme oli puhaltanut hengen. Heyward, joka oli tottunut turmeltumattomien alkuasukasten joukossa näkemään usein kaunismuotoisia piirteitä, ilmaisi peittelemättä ihastuksensa tästä sopusuhtaisten muotojen väärentämättömästä esikuvasta.

"Minä voisin nukkua rauhassa", Alice kuiskasi, "jos minulla olisi vartijanani noin pelottomalta ja jalomieliseltä näyttävä nuorukainen. Varmastikaan, Duncan, ei hän ole ollut suorittamassa julmia murhatekoja ja kauhistavia kidutuksia, joista olemme niin paljon lukeneet ja kuulleet!"

"Tässä näemme tosiaankin harvinaisen loistavan esimerkin niistä oivallisista luonnollisista ominaisuuksista, joista tämän merkillisen kansan sanotaan olevan niin rikkaan", vastasi Heyward. "Minä yhdyn teihin, Alice, että moinen otsa ja moinen silmä ovat luodut pikemmin peloittamaan kuin pettämään. Mutta älkäämme tuottako itsellemme pettymystä odottamalla muuta osoitusta tuosta meidän otaksumastamme hyveellisyydestä kuin mikä sopii villin tapoihin. Loistavat esimerkit jaloista luonteenominaisuuksista ovat kristittyjen parissa yhtä harvinaisia kuin intiaanien keskuudessa, vaikkei kumpainenkaan rotu yhteisen luontomme kunniaksi ole kykenemätön niitä synnyttämään. Toivokaamme siis, ettei tämä mohikaani saata odotuksiamme häpeään, vaan osoittautuu ulkomuotonsa mukaisesti urheaksi ja varmaksi ystäväksi."

"Nyt puhui majuri Heyward niinkuin majuri Heywardin tulikin puhua", virkkoi Cora. "Kuka tämän luonnonlapsen nähdessään muistaakaan hänen ihonsa väriä!"

Lyhyt ja nähtävästi kiusallinen äänettömyys seurasi tätä huomautusta, kunnes sen keskeytti tiedustelijan huuto astua sisään.

"Tämä tuli alkaa jo loimuta liian kirkkaasti", hän jatkoi heidän noudatettuaan kehoitusta, "ja voisi johtaa mingot tänne tuhoksemme. Unkas, päästähän vaippa alas ja näytä niille lurjuksille sen pimeä puoli. Tämä illallinen ei nyt tosin ole sellainen, jota kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin majurilla on oikeus odottaa, mutta tiedänpä monen tuon sotaväenosaston urhean partiojoukon olleen mielissään, kun sai syödä riistansa raakana, vieläpä ilman mausteen hajuakaan. Tässähän taas on, kuten näette, suolaa yltä kyllin ja kohta tästä käristyy oivallinen paisti. Tuossa taas on naisväen istuimiksi tuoreita oksia, jotka tosin eivät liene yhtä upeita kuin heidän guinealaiset mahonkituolinsa, mutta joista sentään lähtee miellyttävämpi tuoksu kuin mistään nahasta, olkoon se sitten tuotu Guineasta tai mistä muusta maasta tahansa. Ja tulkaa tekin tänne, ystäväiseni, älkääkä enää murehtiko varsaanne! Viaton oli vielä raukka, eikä se ollut saanut kovia kokea. Kuolema pelasti elukkapahan monesta kipeästä selästä ja monesta väsyneestä koivesta!"

Unkas noudatti toisen käskyä, ja kun Haukansilmä herkesi puhumasta, kuului kosken kohina enää kaukaisen ukkosen vyörynnältä.

"Olemmeko täysin turvassa tässä luolassa?" kysyi Heyward. "Eikö täällä ole pelkoa yllätyksestä? Tuolta rotkon suultahan voisi yksi ainoa mies pyssyineen pitää meitä kokonaan vallassaan."

Muuan kummitusmainen olento kohosi näkyviin pimeästä metsästäjän takaa ja tarttuen loimottavaan kekäleeseen valaisi sillä heidän piilopaikkansa äärimmäistä soppea. Alice kirkaisi heikosti ja Corakin hypähti seisaalleen tämän pelästyttävän ilmestyksen astuessa valopiiriin, mutta Heyward tyynnytti heidät selittämällä, että tämä oli heidän saattajansa Chingachgook, joka toista verhoa nostamalla näytti luolan toisen pääsytien. Pitäen kekälettä kädessään hän kulki toisen syvän ja ahtaan kallionhalkeaman poikki, joka oli kohtisuorassa sitä rotkoa vastaan, missä he olivat, mutta joka vastoin edellistä oli yläpuolelta avoin, ja astui toiseen luolaan, joka suurin piirtein oli ensimmäisen kaltainen.

"Sellaiset vanhat ketut kuin tuo Chingachgook ja minä emme anna itseämme yllättää luolassa, josta olisi vain yksi pääsytie", Haukansilmä virkkoi nauraen. "Te oivallatte helposti tämän paikan erikoisedut: kallio on mustaa kalkkikiveä, joka tunnetusti on varsin pehmeää! eikä siitä tule niinkään epämukavaa pielusta oksien ja lehvien puutteessa. No niin, tuo koski oli muinoin useita kyynäröitä meitä alempana, ja sen pinta, siitä menen takuuseen, oli yhtä rauhallinen ja kaunis kuin missä muussa paikassa tahansa Hudsonia. Mutta vanhuus on kauneuden paha vihollinen, sen seikan saavat nämä suloiset nuoret neitosetkin vielä oppia! Paikka on surullisesti muuttunut! Nämä kalliot ovat täynnä halkeamia, ja kun ne toisissa kohdin ovat pehmeämpiä kuin toisissa, on vesi uurtanut syviä onkaloita päästäkseen eteenpäin, niin että se lopulta on siirtynyt muutamia satoja jalkoja ylemmäs, murtaen esteensä täältä, kuluttaen ne pois tuolta, ja niin putoukset muuttavat muotoaan yhtä mittaa."

"Millä kohdalla niitä me nyt olemme?" kysyi Heyward.

"Me olemme lähellä sitä paikkaa, mihin Kaitselmus ne ensiksi määräsi, mutta missä ne näyttävät olleen liian kapinanhaluisia pysyäkseen alallaan. Kallio on ollut pehmeämpää molemmilla puolin meitä, ja niin ne jättivät virran keskikohdan paljaaksi ja kuivaksi kaiverrettuaan ensin nämä kaksi pientä koloa piilopaikoiksemme."

"Me olemme siis saarella?"

"Niin olemme. Meillä on putoukset kummallakin sivulla ja virta ylhäällä ja alhaalla. Päiväseen aikaan kannattaisi meidän nousta tämän kallion huipulle katselemaan veden nurinkurisia tapoja. Veden juoksu putouksessa on aivan epäsäännöllistä. Joskus se hyppää alas yhdellä loikkauksella, joskus se kuukertelee jyrkännettä pitkin miten sattuu. Tuolla se tepsuttelee hiljaa eteenpäin, täällä se taas kiitää nuolena. Yhdessä paikassa se on valkeata kuin lumi, toisessa viheriää kuin ruoho. Väliin se syöksyy syviin onkaloihin, jotka kuminallaan saavat maan vapisemaan; väliin se solisee ja lirisee kuin pieni puro kaivertaen kouruja ja kuoppia vanhaan kiveen kuin sotkettuun saveen. Virran koko suunnitelma näyttää menneen sekaisin. Ensin se juoksee tasaisesti tarkoituksenaan vieriä jyrkännettä alas, kuten alussa oli määrättykin. Sitten se tekee polven ja tähyilee päin rantoja, ja toisinaan se kurkistelee suoraan taakseen, ikäänkuin sitä ei haluttaisikaan lähteä erämaastaan yhtyäkseen suolaveteen! Toden totta, neitiseni, tuo hieno, seittimäinen harso, jota kannatte kaulallanne, on karheaa ja pikemminkin kalaverkon kaltaista niihin kallionkielekkeihin verrattuna, joita minä voisin teille näyttää ja joissa virta muovaa kaikenlaisia kuvioita yrittellen kaikesta sovinnaisuudesta vapauduttuaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja kuitenkin, mihin kaikki lopulta vie? Kun veden on hetken aikaa sallittu noudattaa tahtoansa kuten itsepäisen ihmisen, kokoaa sen jälleen sama käsi, joka sen loikin, ja muutamia syliä alempana näette sen verkkaisesti vierivän kohti merta, niinkuin oli määrättykin aikojen alussa."

Saatuaan tästä tarkasta Glennin putousten kuvauksesta rauhoittavan varmuuden piilopaikkansa turvallisuudesta kuuntelijat olivat taipuvaiset arvostelemaan toisin kuin Haukansilmä niiden villiä viehätystä. Mutta heidän tilansa ei sallinut heidän ajatustensa kauan viipyä luonnon kauneuden ihailemisessa, ja kun metsästäjä ei ollut katsonut tarpeelliseksi keskeyttää keittiöpuuhiaan puhuessaan, paitsi milloin hän rikkinäisellä haarukalla viittasi johonkin kapinalliseen virran erikoisuuteen, he käänsivät nyt päähuomionsa välttämättömään, vaikka itse asiassa vähemmän runollisen illallisen syömiseen.

Ateria, jonka oivallisuutta suuresti lisäsivät muutamat herkkutavarat, mitkä Heyward oli älynnyt ottaa mukaansa hevosista erotessa, vaikutti erinomaisen virkistävästi väsyneeseen seurueeseen. Unkas toimi neitien palvelijana, suorittaen kaikki pikku tehtävänsä, joihin hän kykeni, arvokkaasti ja samalla pelokkaan kohteliaasti, mikä suuresti huvitti Heywardia, joka vallan hyvin tiesi, että tuo kaikki oli jotakin aivan uutta ja outoa intiaanin tavoille, jotka kieltävät sotureita alentumasta mihinkään talousaskareihin, kaikista vähimmin naisten hyväksi! Mutta kun vierasvaraisuuden sääntöjä heidänkin keskuudessaan pidettiin pyhinä, ei tämä pieni poikkeaminen miehen ylhäisestä arvokkuudesta herättänyt julkista huomautusta. Tarkka huomioitsija luolassa olisi kuitenkin havainnut nuoren päällikön jakavan palveluksiaan hieman puolueellisesti. Sillä vaikka hän ojensi Alicelle vesileilin ja pippuripuun pahkasta sirosti veistetyllä lautasella lihan täysin huomaavaisesti, niin suorittaessaan saman kohteliaan palveluksen hänen sisarelleen hän salli mustien silmiensä katsoa tavallista kauemmin tytön vereviä, ilmehikkäitä kasvoja. Pari kertaa hänen oli pakko puhua herättääkseen palveltavainsa huomiota. Niissä tapauksissa hän käytti englanninkieltä, murteellista ja puutteellista tosin, mutta ymmärrettävää silti, ja sen vieno sointusävy sai neitoset kohottamaan katsettaan hämmästyneinä ja ihastuneina. Näiden kohteliaisuudenosoitusten ohella vaihdettiin muitakin lauseita, jotka olivat omiansa antamaan seurueen eri jäsenten välisille suhteille ystävällisen leiman.

Kaiken aikaa Chingachgook pysyi järkkymättömän juhlallisena. Hän oli istuutunut lähemmäksi valoa, joten levottomat, pälyilevät vieraat saattoivat helpommin erottaa hänen kasvojensa luonnollisen ilmeen sotamaalauksen keinotekoisesta julmuudesta. He havaitsivat pojan ja isän olevan suuresti toistensa näköisiä ottaen lukuun iän ja kestettyjen vaivojen aiheuttamat muutokset. Hänen piirteidensä villi hurjuus näytti nyt uinuvan ja kasvojen lepotilalle kuuluva, intiaaneille ominainen välinpitämätön ilme oli tullut sen tilalle. Helposti saattoi kuitenkin huomata muutamista harvoista välähdyksistä, jotka joskus syttyivät hänen mustille kasvoilleen, että pieni vihanpuuska jo kykeni sytyttämään täyteen ilmiliekkiin hirvittävän vertauskuvan, jonka hän oli valinnut vihollisiaan peloittaakseen. Metsästäjän nopsa, harhaileva katse taas todisti tarkkaavaisuutta. Hän söi ja joi ruokahalulla, jota mikään vaaran aavistelu ei voinut häiritä, mutta hänen valppautensa ei näyttänyt hetkeksikään raukeavan. Parikymmentä kertaa hän jäykistyi tarkkaamaan leili ja lihapala huulilla pään kääntyessä kuuntelemaan ehkä joitakin kaukaisia, epäilyttäviä ääniä. Tämä liike säännöllisesti palautti hänen vieraansa nauttimasta tilanteen tuomista viehätyksistä ja pakotti heidät muistamaan huolestuttavia yksityiskohtia. Mutta kun mikään huomautus ei kuitenkaan liittynyt näihin keskeytyksiin, hälveni niiden synnyttämä hetkellinen pelästyskin nopeasti, jopa vähäksi ajaksi unohtuikin kokonaan.

"Kas tässä, ystäväni", virkkoi Haukansilmä aterian lopulla, vetäen lehtikasasta nassakan ja kääntyen laulumestariin, joka istui hänen vieressään ja joka oli osoittanut huomaavaisuutta hänen keittiötaidolleen, "maistakaahan hieman tätä männynkerkillä höystettyä olutta! Se on huuhtova pois kaikki surulliset ajatukset varsastanne ja virkistävä sieluanne. Minä puolestani juon maljan lähemmän tuttavuutemme kunniaksi ja toivon, ettei hitunen hevosenlihaa jätä turhaa närkästystä välillemme. Mikä olikaan nimenne?"

"Gamut — David Gamut", vastasi vieras, joka valmistautui suutaan pyyhkien upottamaan surunsa metsästäjän väkevätuoksuiseen paloviinasekoitukseen.

"Oivallinen nimi, kerrassaan oivallinen nimi, ja luullakseni peritty kunniallisilta esi-isiltä. Minä olen suuri nimien ihailija, vaikka kristittyjen tavat ovatkin tässä suhteessa paljon jäljessä villien pitämyksistä. Suurin pelkuri, minkä minä tunnen, oli nimeltään Karhu, ja hänen vaimona Tyyni kykeni torumaan ihmisen lähettyviltään nopeammin kuin ahdistettu kauris kykenee juoksemaan pari kyynärää. Intiaanille sitä vastoin on tämä seikka omantunnonasia: mikä hänen nimensä on, sellainen on hän yleensä itsekin — ei sentään niin, että tuo Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme, olisi mikään käärme| suuri enempää kuin pienikään, vaan tarkoitetaan nimellä sitä, että hän ymmärtää ihmismielen koukut ja mutkat, on vaitelias ja iskee vihollisiinsa silloin, kun nämä kaikista vähimmin sitä aavistavat. Mikä on ammattinne?"

"Minä olen halpa, virrenveisuun opettaja."

"Kuinka sanoittekaan?"

"Minä opetan Connecticutin nostoväen nuorempaa polvea laulamaan."

"Olisipa teillä parempaakin tekemistä. Teidän vietävät penikkanne nauravat ja hoilaavat jo muutenkin liian lujaan metsissä, kun heidän päin vastoin ei pitäisi hengittääkään kovempaa kuin kettu uidessaan. Osaatteko käsitellä sileäpiippuista pyssyä vai oikeata tussaria?"

"Minulla ei, Jumalan kiitos, ole koskaan ollut aihetta tarttua moisiin murha-aseisiin!"

"Ehkäpä sitten ymmärrätte kompassia ja piirrätte salojen vesistöjä ja vuoria paperille, jotta niillä seuduilla matkustavat löytävät paikat niiden nimien mukaan?"

"Minä en harjoita mitään sellaista tointa."

"Teillä on allanne koipipari, joka ilmeisesti saa pitkän taipaleen tuntumaan lyhyeltä. Arvelen siis teidän joskus kuljettavan sanomia kenraalille?"

"En koskaan. Minä seuraan yksinomaan korkeata kutsumustani, kirkollisen säveltaiteen opettamista!"

"Onpa siinäkin kutsumus!" Haukansilmä hytkyi sisäisestä naurusta. "Koko ikänsä apinan tavoin matkia kaikkia matalia ja kimeitä ääniä, joita sattuu tulemaan muiden ihmisten kurkusta. No, no, ystäväiseni, se on teidän luonnollinen taipumuksenne, jota ei pidä vähäksyä enempää kuin jos olisi kysymys ampumisesta tai jostakin muusta arvokkaammasta kyvystä. Antakaapa sentähden kuulua, mitä voitte saada aikaan omalla alallanne: niinhän voimme parhaiten sanoa toisillemme hyvää yötä, sillä onpa jo aika näiden neitien mennä keräämään voimia pitkään ja ankaraan ponnisteluun, joka on aloitettava jo päivän koittaessa, ennenkuin makvat ovat päässeet jaloilleen."

"Siihen suostun sydämeni pohjasta", vastasi David asettaen rautasankaiset silmälasit jälleen nenälleen ja vetäen taskustaan pienen rakkaan virsikirjansa, jonka hän heti ojensi Alicelle. "Mikä onkaan soveliaampaa ja lohdullisempaa kuin illalla virittää kiitosvirsi niin vaarallisen ja kauhistavan päivän jälkeen!"

Alice hymyili, mutta katsahdettuaan Heywardiin hän punastui ja epäröi.

"Noudattakaa haluanne", kuiskasi tämä. "Eikö psalmirunoilijan arvoisan kaiman kehoituksella ole mitään vaikutusta tällaisena hetkenä?"

Tämän lausunnon rohkaisemana Alice suostui tehtävään, mihin hänen hurskaat taipumuksensa ja hänen innokas mieltymyksensä laulun sulosointuihin olivat häntä jo niin voimakkaasti vetäneet. Kirja avattiin virren kohdalta, joka sopi varsin hyvin heidän tilaansa, ja laulunopettaja ei tällä kertaa tuntunut haluavan ylittää Jumalan innoittaman Israelin kuninkaan kykyjä, mikä seikka oli omiaan lisäämään hetken harrasta vaatimattomuutta. Corakin tunsi halua avustaa sisartansa, ja niin alkoi hurskas veisuu, kun tunnollinen David oli ensin ottanut välttämättömät äänentapailut soittokoneesta ja kurkusta.

Sävel oli hidas ja juhlallinen. Toisinaan se paisui pienen kirjan yli kumartuneiden naisten pyhästä innostuksesta täyteen voimaansa, toisinaan heikkeni niin, että veden kohina antoi laululle kumean säestyksen. Davidin luontainen maku ja varma korva sovitti ja heikensi äänen voiman pienen umpinaisen luolan mukaiseksi, jonka jokaisen halkeaman ja syvennyksen laulajain äänten väräjävät sävelet täyttivät. Intiaanit tuijottivat kuin silmät naulattuina kallioon ja kuuntelivat niin hartaasti, että näyttivät muuttuneen kivipatsaiksi. Mutta metsästäjä, joka kylmän ja välinpitämättömän näköisenä oli laskenut leuan nojaamaan kättä vasten, päästi vähitellen kovat piirteensä sulamaan, ja kun säkeistö seurasi säkeistöä, tunsi hän rautaisen luontonsa heltyvän muistellessaan lapsuutensa aikoja, jolloin hänen korvansa olivat siirtomaiden uudisasutuksilla tottuneet kuuntelemaan samanlaisia ylistysvirsiä. Hänen harhailevat silmänsä alkoivat kostua, ja ennenkuin laulu oli loppunut, vieri kuumia kyyneleitä lähteistä, jotka näyttivät aikoja sitten kuivuneen, ja tipahteli toinen toisensa jälkeen poskille, jotka olivat useammin tunteneet taivaan tuulia kuin tuollaisia liikutuksen todisteita. Laulajat viipyivät vielä tuollaisessa hymisevässä, kuolevassa soinnussa, joita korva niin hartaana ja jännittyneenä kuuntelee, ikäänkuin tietäisi menettäneensä ne ikipäiviksi, kun ulkoa kajahti huuto, joka ei tuntunut lähtevän ihmiskurkusta eikä edes tästä maailmasta ja joka ei ainoastaan tunkeutunut luolan perimmäisiin sopukoihin, vaan myös kuulijain sydämen syvyyksiin. Sitä seurasi niin kuolettava hiljaisuus, että vesikin tuntui pysähtyneen raivoisasta vauhdistaan moisen kaamean ja tavattoman kirkaisun vaikutuksesta.

"Mitä se oli?" Alice uskalsi kuiskata muutamien hetkien hirvittävän odotuksen jälkeen.

"Mitä se oli?" kertasi Heyward lujemmin.

Ei Haukansilmä eivätkä intiaanit vastanneet. He kuuntelivat yhä, ikäänkuin odottaen huudon toistuvan, ja he ilmeisesti näyttivät aika lailla hämmästyneiltä. Vihdoin he puhelivat vakavasti keskenään delavarinkielellä, minkä jälkeen Unkas poistui varovasti luolasta toista sisempää ja salaisempaa tietä. Vasta hänen mentyään loihe metsästäjä jälleen puhumaan, tällä kertaa englanniksi.

"Mitä se oli tai mitä se ei ollut, sitä ei voi kukaan täällä sanoa, vaikka kaksi meistä on kierrellyt metsiä yli kolmekymmentä vuotta! Minä uskoin tähän asti, ettei ollut olemassa mitään intiaanin tai elävän olennon päästämää ääntä, jota minun korvani eivät olisi ennen kuulleet; mutta tämä kirkaisu osoittaa, että minä olin vain turhamielinen ja itserakas narri!"

"Eikö se ollut aivan yksinkertaisesti huuto, jonka soturit tapaavat kohottaa peloittaakseen vihollista?" Cora kysyi siinä seisoessaan ja kääriessään huivia tiukemmin ympärilleen esiintyen koko joukon tyynemmin kuin hänen pelästynyt sisarensa.

"Ei, ei! Tämä kuului ilkeältä, hirvittävältä ja epäinhimilliseltä; mutta sotahuudosta taas ei voi koskaan erehtyä! No, Unkas", kysyi metsästäjä delavarinkielellä nuorelta päälliköltä, tämän palattua takaisit! "mitä näit? Näkyykö tulemme verhojen läpi?"

Samalla kielellä annettu vastaus oli lyhyt ja ilmeisesti järkähtämätön.

"Ulkona ei näy mitään", jatkoi Haukansilmä tyytymättömästi päätään pudistaen, "ja piilopaikkamme on edelleenkin pimeän peitossa! Menkää toiseen luolaan te, jotka tarvitsette lepoa, ja koettakaa nukkua. Meidän täytyy olla jalkeilla paljoa ennen auringonnousua ja kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti Edward-linnaan, sillä aikaa kun mingot vielä vetävät aamu-uniaan."

Cora noudatti kehoitusta ja sai tyynellä esiintymisellään aremman Alicenkin tajuamaan tottelemisen välttämättömyyden. Ennen poistumistaan hän sentään kuiskaten pyysi Duncania lähtemään mukaan. Unkas aukaisi pääsytien kohottamalla aukkoa peittävää verhoa, ja kun sisarukset kääntyivät kiittämään häntä tästä huomaavaisuudesta, he näkivät metsästäjän jälleen istuvan hiipuvan hiilloksen ääressä kasvot käsiin upotettuina näköjään syvästi miettien selittämätöntä kirkaisua, joka oli niin odottamatta keskeyttänyt heidän iltahartautensa.

Heyward otti mukaansa roihuavan kekäleen, joka loi himmeätä valoa siihen kapeaan käytävään, mikä nyt sai olla heidän huoneistonaan. Pistettyään sen soveliaaseen paikkaan hän palasi jälleen naisten luo, jotka nyt olivat ensi kerran hänen kanssaan kahden kesken sen jälkeen, kun he olivat jättäneet taakseen Edward-linnan ystävälliset varustukset.

"Älkää poistuko luotamme, Duncan", Alice pyyteli. "Me emme voi nukkua tällaisessa paikassa tuon kamalan huudon vielä kaikuessa korvissamme!"

"Tarkastelkaamme ensin linnoituksenne turvallisuutta", vastasi Heyward, "ja puhukaamme sitten vasta levosta."

Hän astui luolan peräsoppeen aukolle, jota kuten toisiakin, peittivät villavaipat, ja kohottaen paksun esiripun syrjään hengitti putouksen raitista, virkistävää ilmaa. Virran yksi haara juoksi syvän, ahtaan rotkon kautta, minkä sen vesi oli kaivertanut pehmeään kallioon aivan hänen jalkojensa juureen ja mikä hänen tietensä muodosti luotettavan suojan kaikkea siltä suunnalta tulevaa vaaraa vastaan; putous oli näet ylempänä muutaman sylen päässä villinä ja raivokkaana kohisten.

"Luonto on rakentanut ylikäymättömän varustuksen tälle puolelle", jatkoi hän osoittaen mustaan virtaan pystysuorana ryöppyävää putousta ja laski verhon alas. "Ja kun te tiedätte hyvien uskollisten miesten vartioivan etumaisessa luolassa, en näe mitään syytä, minkä vuoksi meidän kunnon isäntämme kehoitusta olisi halveksittava. Olen varma siitä, että Cora yhtyy minuun! kun minä sanon unen olevan tarpeen teille molemmille."

"Cora myöntää teidän olevan oikeassa, vaikka hän ei voikaan toteuttaa ajatusta käytännössä", vastasi vanhempi sisar, joka oli laskeutunut Alicen viereen lehvävuoteelle. "On olemassa muitakin syitä, jotka karkoittaisivat unen silmistämme, vaikka me olisimme säästyneetkin tuon salaperäisen huudon herättämästä levottomuudesta. Kysykää itseltänne, Heyward, voivatko tyttäret unhoittaa tuskan, mitä heidän isänsä varmastikin tuntee, kun hän ei tiedä missä ja millaisissa olosuhteissa hänen lapsensa viettävät yönsä erämaassa monien vaarojen keskellä?"

"Hän on sotilas ja hän tuntee metsävaelluksen seikkailut, niin hyvät kuin pahatkin."

"Mutta hänellä on isän sydän."

"Kuinka hyvä ja hellä hän onkaan aina ollut kaikista minun hulluuksistani huolimatta! Kuinka kärsivällisesti ja lempeästi hän onkaan aina täyttänyt toiveeni!" nyyhkytti Alice. "Me olemme olleet itsekkäitä, sisko, välttämättä pyrkiessämme hänen luokseen niin monen vaaran läpi!"

"Minä menettelin ehkä ajattelemattomasti pyytäessäni hänen suostumustaan matkaamme niin levottomalla hetkellä, mutta minä tahdoin vain hänelle näyttää, että vaikka kaikki muut hylkäisivätkin hänet ahdistuksen hetkenä, pysyvät hänen lapsensa kuitenkin hänelle uskollisina!"

"Kun hän kuuli teidän saapuneen Edward-linnaan", virkkoi Heyward lempeästi, "taistelivat pelko ja rakkaus ankarasti hänen povessaan, vaikkakin tämä jälkimmäinen pitkällisen eron kiihdyttämänä pääsi pian voitolle. 'Jalomielisen Coran uljuus heitä kannustaa, Duncan', sanoi hän, 'enkä minä tahdo panna sille esteitä. Minä vain toivoisin, että hänellä, joka on asetettu meidän kuninkaallisen herramme kunniaa puolustamaan, olisi edes puoletkaan hänen rohkeudestaan ja tarmostaan.'"

"Eikö hän puhunutkaan mitään minusta, Heyward?" kysyi Alice kateellisen hellästi. "Ei suinkaan hän voinut kokonaan unohtaa pikku Elsietään?"

"Sehän olisi ollut mahdotonta", nuori mies lohdutti. "Hän antoi teille tuhansia helliä lempinimiä, joita minä en rohkene tässä käyttää, mutta joiden sopivaisuudesta minä mitä lämpimimmin menen takuuseen. Kerrankin hän sanoi aiv…"

Duncan herkesi äkkiä puhumasta, sillä kun hän oli kiinnittänyt katseensa Alicen silmiin tämän käännyttyä lapsellisen rakkauden hellää innostusta hehkuen hänen puoleensa, paremmin ahmiakseen hänen sanansa, kajahti sama voimakas, hirvittävä huuto jälleen ilmassa ja teki hänet mykäksi. Seurasi pitkä, henkeäsalpaava hiljaisuus, jonka kestäessä kaikki katsoivat toisiinsa pelokkaasti odottaen kirkaisun kuuluvan uudestaan. Vihdoin verho kohosi hitaasti, ja metsästäjä seisoi oviaukossa kasvoilla ilme, minkä tyyneys ja varmuus nähtävästi alkoivat väistyä sen salaperäisen ilmiön tieltä, jonka uhkaamaa vaaraa vastaan ehkä koko hänen taitonsa ja kokemuksensa tulisi osoittautumaan tehottomaksi.

VII luku.

Ei ne nuku. Kalliolla hirmujoukko istuu, nään sen.

Gray.

"Olisi meidän parhaaksemme annetun varoituksen halveksimista yhä pysyä piilossa", virkkoi Haukansilmä vihdoin, "kun kerran moisia ääniä kuuluu metsästä! Naiset pysykööt suojassa, mutta mohikaanit ja minä aiomme vartioida kalliolla, ja minä otaksun, että kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin majuri haluaa tehdä meille seuraa."

"Onko siis vaara niin uhkaava?" kysyi Cora.

"Hän, joka synnyttää oudot äänet ja lähettää ne ihmiselle ilmoitukseksi, tuntee yksinään vaaramme. Minä katsoisin olevani rikollinen, jopa kapinoitsevani Hänen tahtoaan vastaan viipyessäni luolassa tuollaisten varoitushuutojen kaikuessa! Sekin saamaton sielu, joka kuluttaa päivänsä veisailemiseen, hypähti jalkeille kuultuaan kirkaisun ja sanoi olevansa 'täynnänsä halua käydä taisteluun'. Jos olisikin kysymyksessä vain taistelu, sen seikan ymmärtäisimme kaikki ja siitä suoriutuisimme helposti; mutta minä olen kuullut, että kun moisia ääniä kajahtelee maan ja taivaan välillä, on toisenlainen ottelu odotettavissa."

"Jos kaikki meidän pelonaiheemme, ystäväni, rajoittuvat yliluonnollisiin syihin, meidän tuskin tarvitsee pelätä", jatkoi järkähtämätön Cora. "Voihan olla niinkin, että viholliset eivät ole keksineet muita keinoja saadakseen meidät pelkäämään siten helpottaakseen voittoaan?"

"Neiti", vastasi tiedustelija juhlallisesti, "minä olen kolmekymmentä vuotta kuunnellut kaikkia metsän ääniä, kuunnellut niinkuin se kuuntelee, jonka elämä ja kuolema riippuu hänen korviensa tarkkuudesta. Ei ole sitä pantterin uikutusta, ei sitä matkijalinnun vihellystä, ei sitä pirullisten mingojen keksintöä, joka voisi minut pettää. Minä olen kuullut metsän valittavan kuin kuolevan ihmisen tuskissaan; usein, usein olen tarkannut salaman räiskyvän ilmassa kuin palavain varpujen ja nähnyt sen syöksevän säkeniä ja monelle haaralle singahtelevia tulenkieliä, mutta olen uskonut aina, että Hän leikkii kättensä töillä. Mutta eivät mohikaanit enkä minä, joka olen puhdasverinen valkoinen mies, voi selittää äskeistä kirkaisua. Sentähden me luulemme sitä meille lähetetyksi varoitukseksi."

"Tämäpä on kummallista!" virkahti Heyward ottaen kätköstä molemmat pistoolit. "Olkoon se sitten rauhanmerkki tai sodan sanoma, joka tapauksessa on siitä otettava selko. Käykää edellä, ystäväni, minä seuraan."

Kaikki tunsivat piilopaikasta päästyään heti mielensä suloisesti virkistyvän saadessaan luolan ummehtuneen ilman sijasta keuhkoihinsa raikkautta kosken pyörteiden ja putousten yllä. Raskas iltatuuli hipoi virran pintaa ja tuntui ajavan putousten kohinan heidän luoliensa äärimmäisiin soppiin kumisten siellä voimakkaan tasaisena kuin kaukaisten kukkulain takana jyrisevä ukkonen. Kuu oli noussut, ja sen valo välkehti jo siellä täällä vedessä heidän yläpuolellaan, mutta kallionkieleke, missä he seisoivat, oli vielä varjossa. Lukuunottamatta kiitävän veden kohinaa ja satunnaista tuulen suhausta, kun se oikullisesti tempoillen leyhähteli heidän ohitseen, oli maisema niin hiljainen ja rauhallinen kuin yö ja yksinäisyys sen suinkin saattoivat tehdä. Turhaan jokaisen silmät olivat suuntautuneet vastakkaisille rannoille etsimään äkillisen karjahduksen synnyttäjää. Heidän tuskaisan, kiihkeän tuijotuksensa petollinen valo johti harhaan ja se keksi vain alastomia kallioita ja suoria, liikkumattomia puita.

"Täällä huokuu vastaan vain suloinen illan pimeys ja rauha", kuiskasi Duncan. "Kuinka ihailisimmekaan jonakin toisena hetkenä tuollaista maisemaa ja sen eloisaa yksinäisyyttä, Cora! Kuvitelkaapa olevanne turvassa, jolloin se, mikä nyt lisää kauhistustanne, olisikin ehkä sitä suuremman nautinnon aiheena…"

"Kuulkaa!" keskeytti Alice.

Kehoitus oli tarpeeton. Jälleen kohosi sama ääni kuin virran uomasta nousten, ja ponnahdettuaan takaisin kallioiden ahtaista rotkoista se tuntui etenevin, yhä vaimenevin kajahduksin aaltoilevan läpi metsän.

"Voiko kukaan täällä sanoa, mikä tuo huuto on?" kysyi Haukansilmä viimeisen kiirivän ääniaallon häivyttyä metsiin. "Jos voi, niin hän puhukoon! Minä puolestani en pidä sitä tähän maailmaan kuuluvana."

"Kyllä täällä on muuan, joka voi teille selittää asian", virkkoi Duncan. "Minä tunnen tuon äänen varsin hyvin, ja minä olen kuullut sen taistelukentällä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole harvinaisia sotilaan elämässä. Sellaisen kaamean kiljahduksen hevonen päästää äärimmäisessä hädässä, joskus tuskan ja kivun, joskus myös pelon vaikutuksesta. Ratsuni on joko metsän petojen kynsissä tai se näkee vaaran voimatta sitä välttää. Ääni saattoi pettää minut luolassa, mutta täällä vapaassa ilmassa tunnen sen liian hyvin erehtyäkseni."

Metsästäjä ja hänen toverinsa kuuntelivat tätä yksinkertaista selitystä tarkkaavaisesti kuin miehet, jotka hylkäävät haitalliset, piintyneet käsitykset keksiessään uusia. Kaksi jälkimmäistä päästi tavallisen ilmehikkään "hugh"-huudahduksensa päästessään näin askeleen totuutta lähemmäksi, kun taas ensimmäinen kotvan äänettömänä mietittyään otti vastaamisen huolekseen.

"En voi kieltää sanojenne merkitystä", virkkoi hän, "sillä minä en paljoa ymmärrä hevosista, vaikka olenkin syntynyt seudussa, missä niitä on runsaasti. Sudet varmaan häärivät niiden ympärillä rantatörmällä, ja pelästyneet elukat huutavat ihmistä apuun parhaansa mukaan. Unkas", — jatkoi hän delavarinkielellä — "Unkas, pistäydy kanootilla alhaalla ja sinkauta kekäle niiden paholaisten joukkoon, sillä muutoin pelko tuhoaa sen, mitä sudet eivät saa aikaan, ja me jäämme ilman hevosia lähtiessämme huomisaamuna matkalle, jolloin meidän on suorastaan pakko kulkea nopeaan."

Nuori alkuasukas oli jo laskeutunut vesirajaan noudattamaan käskyä, kun pitkä ulvahdus kajahti virran rannalta ja kantautui pikaisesti metsän syvyyksiin siellä kuollakseen, ikäänkuin pedot olisivat vapaaehtoisesti äkillisen pelästyksen valtaamina jättäneet saaliinsa. Unkas peräytyi vaistomaisen ketterästi; ja nuo kolme metsänkävijää ryhtyivät jälleen vakavina puoliääneen keskustelemaan.

"Meitä voidaan verrata metsästäjiin, jotka ovat olleet epätietoisia ilmansuunnista ja joilta aurinko on ollut kateissa päiväkausia", Haukansilmä sanoi vihdoin toverinsa jättäen. "Nyt vasta me alamme jälleen päästä selville tienviitoista ja nyt vasta alkavat polut vapautua orjantappurapensaista! Asettukaa tuon pyökin varjoon, jonka se luo kuutamossa — se on sankempaa kuin mäntyjen siimes — ja odottakaamme, mitä Herramme suvaitsee sitten lähettää. Puhelkaa vain kuiskauksin, vaikka loppujen lopuksi olisi parasta ja viisainta, että kukin puhelisi äänettömästi itsekseen jonkin aikaa."

Metsästäjän esiintymistapa oli vakavaa ja vaikuttavaa, eikä siinä enää lainkaan näkynyt miehuuttoman pelon merkkejä. Ilmeisesti oli hänen hetkellinen heikkoutensa hälvennyt heti, kun hän oli päässyt selville salaisuudesta, jota hänen oma kokemuksensa ei ollut kyennyt ratkaisemaan, ja vaikka hän nyt varmasti näkikin heidän nykyisen asemansa todella vaaralliseksi, oli hän kuitenkin valmis kohtaamaan kaikkia koettelemuksia koko karaistuneen luontonsa tarmolla. Sama tunne näytti myös olevan alkuasukkailla, jotka asettuivat sellaisiin paikkoihin, että he saattoivat pitää silmällä molempia rantoja pysytellen itse näkymättömissä. Sellaisissa olosuhteissa tavallinen varovaisuus käski Heywardia ja hänen tovereitaan noudattamaan näiden taitavien miesten antamaa esimerkkiä. Nuori mies kantoi kasan lehväisiä oksia luolasta ja kun hän oli laskenut ne siihen käytävään, joka erotti toisistaan molemmat onkalot, istuutuivat sisarukset niille; täten he olivat kallioiden välissä suojassa kaikilta heittoaseilta, kun taas toiselta puolen heidän levottomuuttaan lievensi varma tietoisuus siitä, ettei mikään vaara voinut lähestyä heidän saamattaan siitä varoitusta. Heyward asettui myöskin heidän lähelleen, joten hän saattoi keskustella turvattiensa kanssa tarvitsematta korottaa ääntänsä vaarallisen voimakkaaksi, kun taas David sijoitti metsänkävijöitä jäljitellen ruhonsa kallion halkeamaan niin taitavasti, etteivät hänen onnettomat raajansa enää herättäneet kiusallista huomiota.

Tällä tavoin kului tunti toisensa jälkeen häiriöittä. Kuu ennätti yletä keskitaivaalle ja valoi nyt lempeätä loistettaan suoraan liikuttavalle näylle, jonka tarjosivat toistensa sylissä rauhallisesti uinuvat sisarukset. Duncan levitti Coran leveän päällysvaipan heidän ylleen, vaikka hän olisikin niin mielellään heitä katsellut, ja koetti sitten etsiä omalle päälleen pielusta kalliosta. Davidista alkoi lähteä ääniä, jotka olisivat loukanneet hänen herkkiä kuulohermojaan hänen valveilla ollessaan; lyhyesti: kaikki muut paitsi Haukansilmä ja mohikaanit vaipuivat vastustamattoman uupumuksen raukaisemina täydellisen tajuttomuuden tilaan. Mutta heidän väsymättömien vartijoidensa valppaus ei heikentynyt eikä nukkunut. Liikkumattomina kuin kallio, jonka pintaan kukin heistä näytti kuhmuksi juuttuneen, he loikoivat siinä silmät herkeämättä harhaillen pitkin sitä mustaa puuriviä, joka kohosi kapean virran läheisiltä rannoilta. He eivät äännähtäneetkään; tarkin korva ei olisi voinut sanoa heidän edes hengittävän. Ilmeisesti tämä tavaton varovaisuus johtui kokemuksesta, jota eivät vihollisten ovelimmatkaan temput voisi pettää. Ei mitään epäilyttävää sattunut, kuu laski ja hieman alempana virran mutkassa puunlatvojen yläpuolelle avautunut kalpea juova ilmaisi päivän koittavan.

Silloin vasta Haukansilmä liikahti. Hän ryömi pitkin kalliota ja ravisti Duncanin hereille sikeästä unesta.

"Nyt on aika lähteä matkaan", kuiskasi hän; "herättäkää neidit ja olkaa valmiit astumaan veneeseen, kun tuon sen maallenousupaikalle."

"Onko yö ollut rauhallinen?" kysyi Heyward, "sillä minä puolestani luulen unen tehneen melkein tyystin lopun valppaudestani."

"Kaikki on yhä rauhallista kuin keski-yöllä. — Olkaa hiljaa, mutta toimikaa ripeästi."

Nyt oli Duncan täysin valveilla ja hän nosti heti vaipan nukkuvien tyttöjen yltä. Tämä liike sai Coran kohottamaan kätensä ikäänkuin työntääkseen hänet pois, Alicen soperrellessa vienolla, pehmeällä äänellään: "Ei, ei, rakas isä, ei meitä jätetty, Duncan oli kanssamme!"

"Niin, niin, sinä suloinen, viaton tyttö", kuiskasi nuorukainen, "Duncan on tässä, ja niin kauan kuin hänessä on henkeä tai niin kauan kuin vaaraa jatkuu, ei hän ole sinua koskaan jättävä. Cora! Alice! nouskaa ylös. On jo aika lähteä liikkeelle!"

Nuoremman sisaren kimeä kirkaisu ja vanhemman kavahtaminen seisaalleen hänen eteensä hurjan kauhun valtaamana oli odottamaton vastaus, jonka hän sai. Heywardin vielä puhuessa oli näet yht'äkkiä alkanut kuulua sellaista huutoa ja rääkymistä, että hänen verensä tuntui kauhusta hyytyvän suonissa. Lähes minuutin ajan tuntui siltä kuin olisivat helvetin henget päässeet irti ja antaneet villin riemunsa purkautua tällä hirvittävällä tavalla. Huudot eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, vaikkakin ne ilmeisesti täyttivät metsän ja pelästyneiden kuuntelijain herkän luulon mukaan myös putouksen onkalot, kalliot, virran uoman ja ilman. David kohotti kookkaan ruhonsa pystyyn keskellä tätä hornamaista melua ja kiljaisi käsi kummallakin korvalla:

"Mistä tulee tämä kamala epäsointu? — Onko helvetti päässyt valloilleen, koska tuollaisia ääniä kuuluu?"

Kymmenen pyssyn kirkas leimaus ja nopea pamahdus seurasi virran molemmilta rannoilta tätä varomatonta maalitauluksi asettumista, ja onneton laulunopettaja kaatui tajuttomana samalle kalliolle, missä hän oli niin kauan nukkunut. Mohikaanit vastasivat urheasti vihollisten peloittavaan ja samalla riemukkaaseen kirkaisuun, jonka nämä olivat päästäneet Gamutin pökertyessä. Laukauksia ammuttiin molemmilta puolin nopeasti ja taajaan, mutta kumpikin oli liian viisas jättääkseen pienintäkään osaa ruumiistaan alttiiksi vihollisen kuulille. Duncan kuunteli tuskaisen jännittyneenä melan vetoja, koska hän uskoi paon nyt olevan heidän ainoan pelastuskeinonsa. Virta vieri ohi tavallista vauhtiaan, mutta venettä ei vain näkynyt sen tummalla pinnalla. Hän aikoi juuri luulla metsästäjän heidät julmasti hylänneen, kun kalliolta hänen alapuoleltaan välähti valtava leimaus, ja hurja rääkäisy, johon sekaantui tuskaisaa valitusta, ilmaisi Haukansilmän tuhoisasta aseesta lähteneen kuolemantuojan tavanneen uhrinsa. Tästä pienestä vastoinkäymisestä pelästyneinä hyökkääjät vetäytyivät heti takaisin, ja vähitellen muuttui kaikki yhtä hiljaiseksi kuin ennen tätä äkillistä meteliä. Duncan käytti otollista hetkeä juostakseen Gamutin ruumiin luo ja kantaakseen sen suojaan siihen kapeaan rotkoon, joka oli sisarusten piilopaikkana. Hetken kuluttua oli koko seurue kerääntynyt tähän verraten turvalliseen käytävään.

"Miesparka pelasti sentään päänahkansa", virkkoi Haukansilmä tyynesti sipaisten kädellään Davidin päätä, "mutta hän on esimerkki siitä, miten saattaa käydä miehelle, joka syntyy maailmaan liian pitkä kieli suussa! Olihan sulaa hulluutta alastomalla kalliolla näyttää kuutta jalkaa lihaa ja verta raivoisille villeille, ja minä ihmettelen, miten hän selvisi siitä hengissä."

"Eikö hän olekaan kuollut?" kysyi Cora äänellä, jonka käheä sävy ilmaisi, kuinka voimakkaasti tytön luonnollinen kauhu taisteli hänen teeskenneltyä kylmäverisyyttään vastaan. "Voimmeko me tehdä jotakin auttaaksemme onnetonta miesraukkaa?"

"Ei, ei! Veri kiertää vielä hänen sydämessään, ja kun hän on tuossa nukkunut aikansa, tulee hän jälleen tuntoihinsa ja toivoaksemme viisastuu kokemuksestaan käyttäen vast'edes rohkeuttaan oikealla ajalla", vastasi Haukansilmä katsellen syrjäsilmällä tajutonta ruumista ja täyttäen samalla ruutimittaa ihmeteltävän ketterästi. "Kanna hänet luolaan, Unkas, ja laske hänet lehvävuoteelle. Mitä kauemmin hänen unensa kestää, sitä parempi hänelle, etenkin kun on epäiltävää, tokko mies löytää näiltä kallioilta sopivaa suojaa tuolle hirveälle ruholleen, ja lisäksi ulkoilmalaulusta meillä tuskin on mitään hyötyä irokeesien parissa."

"Te luulette siis hyökkäyksen uudistuvan?" kysyi Heyward.

"Odottaisinko nälkäisen suden tyytyvän hotkaisemaan kitaansa vain yhden suupalan? He ovat menettäneet miehen, ja heidän tapansa on tappiota kärsittyään ja äkkihyökkäyksessä epäonnistuttuaan peräytyä, mutta pian saamme heidät takaisin koettelemaan uusia keinoja meidän pettämiseksemme ja päänahkojemme valtaamiseksi. Paraana toivonamme", jatkoi hän, kohottaen ahavanpuremat kasvonsa, joilla juuri silloin huolestuneen ilmeen varjo vilahti kuin tummeneva pilvi, "on puolustaa tätä kalliota siksi, kunnes Munro voi lähettää sotaväenosaston avuksemme. Jumala suokoon sen tapahtuvan pian ja sellaisen päällikön johdolla, joka tuntee intiaanien tavat!"

"Te kuulette pelastuksemme mahdollisuudet, Cora", virkkoi Duncan, "ja te tiedätte, että kenraali Munro levottomana isänä ja kokeneena soturina on tekevä parhaansa. Tulkaa sentähden Alicen kanssa tänne luolaan, missä ainakin olette turvassa vihollistemme murhaavilta pyssyiltä ja missä voitte lempeän luontonne mukaisesti hoidella tätä onnetonta toveriamme."

Sisarukset seurasivat häntä ulompaan luolaan, missä Davidin huokaukset ilmoittivat hänen jo vähitellen tulevan tuntoihinsa, ja jättäen haavoittuneen miehen heidän hoiviinsa majuri aikoi heti poistua.

"Duncan!" kuului Coran vapiseva ääni, kun nuorukainen oli ennättänyt luolan suulle. Hän käännähti ja katsoi puhujaan, joka oli valahtanut kalmankalpeaksi, jonka huulet vapisivat ja joka niin turvaa-anovan näköisenä katsoi miestä, että tämä mitä kiiruimmin riensi hänen luokseen. "Muistakaa, Duncan, kuinka välttämätön olette pelastuaksemme — kuinka pyhän tehtävän olette isältäni saanut — kuinka paljon riippuu varovaisuudestanne ja huolellisuudestanne — kuinka…" lisäsi hän juoruavan veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa ja punatessa ne aina ohimoita myöten, "kuinka kallis, todella kallis, olette jokaiselle, joka Munron nimeä kantaa."

"Mikään ei voi suuremmassa määrin lisätä rakkauttani elämään", sanoi Heyward antaen vaistomaisesti katseensa viipyä Alicen nuorekkaassa olennossa, "kuin haluni huolehtia haltuuni uskotuista ihmishengistä. Kunnon isäntämme selittää teille, että minun kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin majurina tulee ottaa osaa taisteluun, mutta meidän tehtävämme on oleva helppo: pidämme vain muutamien tuntien ajan noita verikoiria loitolla."

Vastausta odottamatta hän riistäytyi sisarusten seurasta ja astui metsästäjän ja hänen tovereidensa luo, jotka yhä viipyivät molempain luolain välisen kapean rotkon suojassa.

"Minä sanon sinulle, Unkas", puheli edellinen, Heywardin tullessa heidän joukkoonsa, "että tuhlaat turhaan ruutiasi ja että lisäksi vielä pyssyn töytäys vie tähtäyksesi viistoon. Hiukan ruutia, hiukan lyijyä, mutta pitkä tuliputki, kas nepä yhdessä kiskaisevat varmasti mingosta kuolinrääkäyksen. Ainakin on minulla sellainen kokemus niistä lurjuksista. Tulkaa, ystävät, menkäämme koloihimme, sillä ei kukaan voi sanoa, milloin tai mistäpäin makva[5] iskee."

Intiaanit vetäytyivät äänettöminä osoitetuille paikoilleen, kallion halkeamiin, mistä he saattoivat vallita pääsyä putousten juurelle. Pienen saaren keskikohdalle oli muutamia käppyräisiä vaivaismäntyjä kyennyt juurtumaan ja muodostamaan jonkinlaisen tiheikön, mihin Haukansilmä syöksähti nopeana kuin metsäkauris, ja häntä seurasi ketterä Duncan. Sieltä he löysivät niin hyvän turvapaikan kuin olosuhteet suinkin sallivat kääpiömäisten puiden ja sinne tänne sirottuneiden kivenlohkareiden keskeltä. Heidän yläpuolellaan oli alaston, pyöreä kallio, jonka kummallakin sivulla vesi myllerteli ja meurusi syöksyäkseen vihdoin syvyyksiin aikaisemmin kuvatulla tavalla. Kun päivä nyt oli koittanut, eivät rannat esiintyneet enää vain sekavina rykelminä, vaan he näkivät nyt metsän uumeniin ja saattoivat erottaa tummien mäntyjen luoman katoksen alta kaikki esineet.

Pitkä ja jännittävä odotus alkoi, mutta mitään merkkiä uudistetusta hyökkäyksestä ei kuulunut, josta seikasta Duncan jo päätteli heidän tulensa olleen tuhoisamman kuin he luulivatkaan ja vihollisen lopullisesti peräytyneen. Kun hän rohkeni esittää tämän mielipiteensä toverilleen, otti Haukansilmä sen vastaan epäilevin päänpudistuksin.

"Te ette tunne makvan luontoa, jos luulette hänen niin helposti pötkivän pakoon ilman päänahkoja!" vastasi tämä. "Jos täällä oli tänä aamuna yksi noista paholaisista kirkumassa, niin oli niitä yhtä hyvin neljäkymmentäkin, ja he tietävät meidän lukumme ja laatumme liian hyvin luopuakseen niin pian metsästyksestä. Vaiti, katsokaa tuonne ylös vesirajaan, juuri siihen missä se taittuu kallioiden yli. Minä en ole kuolevainen ihminen, elleivät nuo uskaliaat paholaiset ole uineet putouksen harjalle ja aivan kuin pahan onnen oikusta he ovat päässeetkin saaren kärkeen. Hiljaa mies, pysykää visusti alallanne tai muuten katoavat hiukset päälaeltanne yhdessä veitsen viilteessä!"

Mutta Heyward kohotti kuitenkin päänsä piilosta, haluten tarkemmin katsella tekoa, jota hän syystä piti oikeana taidon ja vikkelyyden näytteenä. Virta oli kuluttanut pehmeätä kallionkielekettä niin paljon, että sen ensimmäinen harja oli loivempi ja kaarevampi kuin tavallisesti tällaisissa putouksissa. Ainoana oppaanaan virran kuohunta saaren kärkeä vasten oli joukko heidän leppymättömiä vihollisiaan uskaltautunut vuolteeseen ja uinut tähän kohtaan, tietäen varsin hyvin, kuinka helppoa siitä olisi yrityksen onnistuessa päästä pahaa-aavistamattomien uhrien luo. Juuri Haukansilmän tauottua puhumasta näkyi neljä ihmispäätä kurkistelevan muutamien virran kuljettamien hirsien yli, jotka olivat pysähtyneet näille alastomille kallioille ja jotka luultavasti olivat antaneet heille ajatuksen tämän uskaliaan kokeen mahdollisuudesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi viides mies kellumassa putouksen viheriällä harjalla, vähän matkaa saaresta. Villi ponnisteli väkevästi päästäkseen turvapaikkaan ja kiitävän veden kantamana hän jo ojensikin toisen kätensä kurottuville, avuliaille tovereille, kun hän tempautuikin jälleen vihaiseen vuolteeseen, ponnahti ensin ilmaan kädet kohotettuina ja silmät nurin päässä ja pudota molskahti sitten äkkiä siihen syvään ja ammottavaan kuiluun, jonka reunalla hän äsken oli häilynyt. Yksi ainoa hurja, epätoivoinen kirkaisu kohosi syvyydestä, ja kaikki oli jälleen hiljaista kuin haudassa.

Duncan ajatteli ensin jalomielisyyden puuskassaan rientää onnettoman raukan avuksi, mutta hän tunsi järkähtämättömän metsästäjän rautakouran naulaavan hänet paikalleen.

"Tahdotteko usuttaa varman kuoleman niskaamme ilmaisemalla mingoille, missä olemme?" kysyi Haukansilmä ankarasti. "Siinä säästimme ruutipanoksen, ja ampumavarat ovat meille nyt yhtä kallisarvoisia kuin hengenveto ahdistetulle kauriille. Uudistakaa pistoolinne sankkiruuti — putousten levittämä usva voi kostuttaa sen — ja olkaa valmis ankaraan otteluun, kun alan ampua ryntääviä."

Hän pisti sormen suuhunsa ja päästi pitkän, kimakan vihellyksen, johon alemmilla kallioilla vartioivat mohikaanit vastasivat. Duncan näki vilaukselta muutamia; päitä ajopuiden yläpuolella tämän merkin synnyttämän äänen jälkeen, mutta ne katosivat jälleen yhtä nopeasti kuin olivat hänen silmiinsä välähtäneet. Heikko kahahdus sai hänet sitten katsomaan taakseen, ja hän näki Unkasin muutaman jalan päässä ryömivän kohti. Haukansilmä lausui hänelle muutamia sanoja delavarinkielellä, minkä jälkeen nuori päällikkö valikoi itselleen paikan heidän läheltään äärimmäisen varovasti ja häiriintymättömän tyynesti. Heywardille oli tämä kuumeisen, levottoman jännityksen hetki, mutta metsästäjä katsoi otollisen hetken tulleen pitää luento nuoremmille taistelutovereilleen tuliaseiden tarkoituksenmukaisesta käyttämisestä.

"Kaikista aseista", aloitti hän, "on pitkäpiippuinen tarkasti rihlattu, pehmeämetallinen pyssy vaarallisin taitavissa käsissä, vaikka tarvitaankin vakavaa kättä, nopsa silmää ja suurta huolellisuutta lataamisessa, jos mieli saada kaikki sen hyvät puolet esiin. Pyssysepät ymmärtävät vähän kutsumuksensa velvoitusta kyhätessään kokoon kaikenlaisia linnuntiputtajiaan ja lyhyitä ratsu…"

Hänet keskeytti Unkasin matala, mutta ilmehikäs 'hugh!'.

"Minä näen ne, poikani, minä näen ne!" jatkoi Haukansilmä. "He kokoontuvat juuri rynnäkköön, muutoin he pitäisivät kyllä nuo likaiset pakaransa piilossa pölkkyjen takana. Hyvä, antaa heidän vain tulla", lisäsi hän asettaan tarkastellen, "etumainen mies ainakin syöksyy suoraan surman suuhun, vaikka hän olisi sitten itse Montcalm!"

Samassa silmänräpäyksessä vapisutti metsää uusi huuto ja kirkuna, ja tämän merkin kuultuaan nuo neljä villiä ponnahtivat piilostaan ajopuiden takaa. Heyward tunsi polttavaa halua rynnätä heitä vastaan, niin voimakas oli hetken huumaava jännitys, mutta häntä pidätti metsästäjän ja Unkasin osoittama maltti. Kun heidän vihollisensa, jotka aimo loikkauksin juoksivat heitä erottavaa mustaa kalliota pitkin hurjasti kirkuen, olivat tulleet muutamien sylien päähän, kohosi Haukansilmän pyssy hitaasti vaivaismäntyjen keskeltä ja sylki äkkiä suustaan tuhoisan sisältönsä. Etumainen intiaani hypähti kuin haavoittunut hirvi ja putosi sitten päistikkaa halkeamaan, joita saarella oli niin runsaasti.

"Nyt, Unkas!" huusi metsästäjä vetäen tupesta pitkän puukkonsa, samalla kun hänen eloisat silmänsä alkoivat leimuta ottelun kiihkoa, "napsauta tuo viimeinen kirkuva pirunpoika hengiltä; noista kahdesta me kyllä pidämme huolen!"

Häntä toteltiin, ja vain kaksi vihollista oli enää voitettavana. Heyward oli antanut toisen pistoolinsa Haukansilmälle, ja yhdessä he nyt ryntäsivät loivaa rinnettä alas vainoajiaan vastaan. He laukaisivat aseensa samalla kertaa, mutta molemmat yhtä huonolla menestyksellä.

"Arvasinhan minä sen! Ja sanoinhan minä sen!" murisi metsästäjä lingoten halveksitun pikku aseen katkeran ylenkatseellisesti putoukseen. "Tulkaapa tänne, te riivatun ryökäleet, tulkaapa tänne kohtaamaan puhdasrotuista valkoista miestä!"

Tuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun hän näki edessään jättiläismäisen, raivoisasti tuijottavan villin. Samalla hetkellä huomasi Duncankin joutuneensa käsirysyyn toisen kanssa. Ketterästi tarttuivat Haukansilmä ja hänen vastustajansa toistensa vaarallista asetta pitelevään käteen. Lähes minuutin he seisoivat näin silmä vasten silmää kumpikin kiivaasti ponnistellen voittaakseen lihasvoimin vastustajansa. Lopulta lannistivat valkoisen miehen terästyneemmät jäntereet alkuasukkaan jäsenet. Jälkimmäisen ase heltisi hitaasti metsästäjän jatkuvasti puristaessa, ja yht'äkkiä hän irroitti otteen vihollisen ranteesta ja työnsi terävän puukkonsa tämän paljaan rinnan läpi sydämeen. Sillä välin oli Heyward joutunut uhkaavampaan tilanteeseen. Hänen kepeä miekkansa räsähti poikki heti ensi iskulla. Kun hänellä ei ollut mitään muutakaan puolustusasetta, riippui hänen pelastuksensa kokonaan hänen ruumiinvoimistaan ja päättäväisyydestään. Tosin ei häneltä puuttunut kumpaakaan, mutta hän oli tavannut vihollisen, joka oli kaikin puolin hänen vertaisensa. Onneksi hän sai pian vastustajansa aseettomaksi, kun tämän veitsi putosi kalliolle heidän jalkainsa juureen. Tästä hetkestä alkaen taisteltiin siitä, kumpi syöksisi toisen tuosta pyörryttävästä korkeudesta syvään kuiluun putouksen juurelle. Jokainen äkkinäinen tempaus vei heitä lähemmäksi jyrkänteen reunaa, missä Duncan älysi viimeisen ja ratkaisevan kamppailun tapahtuvan. Kumpikin taistelija pani kaiken voimansa ja tarmonsa tähän ponnistukseen, ja seuraus oli, että molemmat horjuivat syvyyden partaalla. Heyward tunsi villin tarttuvan kurkkuunsa ja näki tämän julmasti hymyilevän ja toivoi vahingoniloisena voivansa vetää vihollisensa mukanaan samaan turmioon. Heyward tunsi vastustamattoman voiman vetävän häntä kuiluun ja koki äkillisen kuolemantuskan kaikessa kauheudessaan. Aivan viime hetkessä ilmestyi hänen silmiensä eteen musta käsi ja välkkyvä veitsi, intiaani hellitti otteensa veren ruiskahtaessa hänen ranteestaan. Ja kun Unkasin pelastava koura tempasi Duncanin taaksepäin, tuijottivat tämän silmät yhä kuin lumottuina kuiluun kuukertuvan vihollisen hurjiin, pettymyksen raivoa kuvastaviin kasvoihin. "Suojaan! suojaan!" huusi Haukansilmä, joka juuri sillä hetkellä oli suoriutunut vastustajastaan, "suojaan, jos henkenne on teille rakas! Työ on vasta puoliksi tehty!"

Nuori mohikaani kiljaisi voitonriemuisesti, kiiti Duncanin seuraamana sitä loivaa rinnettä ylös, jota pitkin he olivat tappeluun laskeutuneet, ja etsi kallioiden ja puiden välistä turvapaikkaa.

VIII luku.

He viipyvät vielä, kostajat syntymämaan.

Gray.

Metsästäjän varoitushuuto ei suotta kajahtanut. Äsken kuvatun kuolemanottelun kestäessä ei putousten kohinaan sekaantunut ainoakaan inhimillinen ääni. Taistelun tuloksen odottaminen näytti pitäneen villit molemmilla rannoilla henkeäsalpaavassa jännityksessä, ja toisaalta kahakoivain nopeat liikkeet ja alituiset asemanvaihdokset ehdottomasti estivät ampumisen, joka olisi voinut käydä yhtä vaaralliseksi niin ystävälle kuin vihollisellekin. Mutta heti kun ottelu oli ratkaistu, pääsi ilmoille niin hurja ja julma huuto kuin vain raivoavaa kostoa janoavat intohimot voivat laskea keuhkoistaan. Sitä seurasivat pyssyjen äkilliset leimahdukset, ja niiden lyijylähettejä satoi satamalla kalliolle, ikäänkuin ryntääjät olisivat tahtoneet kohdistaa kaiken voimattoman raivonsa tuon tuhoisan taistelun tunnottomaan näyttämöön.

Chingachgook, joka järkähtämättömän tyynenä oli pysynyt paikoillaan koko tappelun ajan, vastaili tuleen taukoamatta, mutta harkiten. Kun Unkasin voitonhuuto ehätti hänen korviinsa, kohotti tyytyväinen isä ilmoille vastauskiljahduksen, minkä jälkeen hänen ahkera luikkunsa ilmoitti hänen yhä vartioivan asemaansa väsymättömän valppaasti. Tällä tavoin minuutit kiitivät nopeasti kuin ajatus, piirittäväin pyssyjen vain joskus puhjetessa räiskyviin yhteislaukauksiin, toisinaan taas epäsäännöllisesti silloin tällöin pamahtaen. Vaikka piiritettyjen ympärillä kallioille, puihin ja pensaihin läiskähteli sadoittain repiviä ja uurtelevia luoteja, oli heidän suojansa kuitenkin niin hyvä ja he pysyivät siinä niin suojattuina, että tähän asti oli David ainoa, joka oli vahingoittunut heidän pienestä parvestaan.

"Antaa heidän vain polttaa ruutinsa", virkkoi aina yhtä rauhallinen metsästäjä, kun kuula kuulan jälkeen viuhahti sen paikan yli, missä hän oli niin hyvässä turvassa. "Tästäpä tulee oikein hauska lyijynkeruu, kun pommitus on ohi, ja minä luulen hornanhenkien sentään leikkiin väsyvän ennen kuin nämä vanhat kalliot huutavat armoa! Unkas poikaseni, sinä tuhlaat suotta jyviäsi lataamalla liian voimakkaasti, eikä töytäävä pyssy koskaan lennätä varmaa luotia. Minä käskin sinun napsauttaa loikkivaa pakanaa valkoisen maaliviivan alapuolelle, mutta jos kuulasi lähtiessään erehtyi hiuskarvankaan verran, sattui luoti osumaan erehdyksestä juuri kaksi tuumaa sen yläpuolelle. Henki asuu mingossa matalalla, ja ihmisrakkaus käskee meitä tekemään pikaisen lopun näistä käärmeensikiöistä."

Tyyni hymy valaisi nuoren mohikaanin ylpeitä piirteitä, ilmaisten hänen ymmärtävän yhtä hyvin toisen englanninkielisen puheen kuin sen tarkoituksenkin; mutta hän ei millään tavoin puolustellut itseään.

"Minä en salli teidän syyttävän Unkasia harkinnan tai taidon puutteesta", sanoi Duncan. "Hän pelasti henkeni mitä kylmäverisimmällä ja sukkelimmalla tavalla ja sai minusta ystävän, jota ei tarvitse koskaan muistuttaa kiitollisuudenvelasta."

Unkas kohosi ja ojensi kätensä Heywardille. Tämän ystävyydenvahvistuksen aikana vaihtoivat nuo kaksi nuorta miestä ymmärtävän katseen, joka sai Duncanin kokonaan unohtamaan villin liittolaisensa rodun ja aseman. Sillä välin Haukansilmä, joka katseli tätä nuorekasta tunteenpurkausta kylmin, mutta silti suosiollisin silmin, teki seuraavan huomautuksen:

"Elämä on velka, johon ystävät usein joutuvat toinen toisillensa erämaassa. Uskallanpa sanoa suorittaneeni Unkasille saman palveluksen useita kertoja tätä ennen, ja minä muistan vallan hyvin hänen seisseen viiteen eri otteeseen minun ja kuoleman välillä: kolme kertaa mingoja vastaan taisteltaessa, kerran Horikanin poikki kuljettaessa, ja…"

"Tuo luoti oli tavallista paremmin tähdätty!" huudahti Duncan säpsähtäen tahtomattaan, kun kuula voimakkaasti kimmahti aivan hänen vierestään kalliosta.

Haukansilmä otti käteensä tuon muodottoman metallipalan ja ravisti päätänsä sitä tutkiessaan ja sanoessaan: "Sivulta ammuttu lyijy ei koskaan litisty eikä ohene niinkuin tämä! Jos se olisi pudonnut pilvistä, saattaa sen kyllä ymmärtää!"

Samassa kohosi Unkasin pyssy hiljaa taivasta kohden ja suuntasi sillä toverien silmät kohtaan, joka heti selvitti salaisuuden. Kääkkyräinen tammi kasvoi virran oikealla rannalla melkein vastapäätä heidän asemaansa ja etsiessään vapaata kasvualaa se oli kallistunut niin paljon eteenpäin, että sen korkeimmat oksat riippuivat juoksevan joenhaaran yläpuolella. Latvalehtiin, jotka niukasti verhosivat käyriä, kääpiömäisiä oksia, oli muuan villi kätkeytynyt, osa ruumiista puun rungon takana peitossa, osa näkyvissä kurkottavassa asennossa tähyilemässä salakavalan laukauksen seurauksia.

"Nuo paholaiset kiipeävät vaikka taivaaseen syöstäkseen meidät turmioon", virkkoi Haukansilmä. "Pidä häntä silmällä, poika, siksi kunnes minä saan 'Hirventappajan' kuntoon, sitten hätyytämme häntä molemmilta puolilta puuta yht'aikaa."

Unkas viivytti laukaustaan siksi, kunnes metsästäjä lausui komentosanan. Pyssyt leimahtivat, tammen lehtiä ja kaarnaa lensi ilmaan tuulen vietäväksi, mutta intiaani vastasi heidän hyökkäykseensä ivallisesti nauraen ja lähetti heille toisen kuulan, joka sieppasi lakin Haukansilmän päästä. Jälleen räjähti hurja huuto metsästä ja lyijysade viuhahteli piiritettyjen päiden yläpuolella, ikäänkuin olisi tahdottu visusti pidättää heidät paikalla, missä he olivat jatkuvasti puuhun kiivenneen soturin maalitauluna.

"Tässä on pantava tuumat tukkoon!" sanoi metsästäjä katsellen levottomana ympärilleen. "Unkas, kutsu isäsi tänne ylös; me tarvitsemme kaikkia aseita pudottaaksemme tuon ovelan roiston orreltaan."

Merkinanto tapahtui nopeasti, ja ennenkuin Haukansilmä oli uudelleen ladannut pyssynsä, oli Chingachgook heidän luonaan. Kun hänen poikansa osoitti tälle kokeneelle soturille vihollisen uhkaavaa ampumapaikkaa, pääsi tavanmukainen "hugh!"-huudahdus isän huulilta, mutta sen jälkeen ei hän enää osoittanut pienimmälläkään tavalla hämmästystä tai levottomuutta. Haukansilmä ja mohikaanit keskustelivat hetkisen vakavasti delavarinkielellä, ja sitten kävi kukin rauhallisesti paikalleen toteuttamaan suunnitelmaa, jonka he olivat nopeasti miettineet.

Ilmitulostaan asti oli tammeen kätkeytynyt soturi pitänyt yllä kiivasta, vaikka tuloksetonta tulta. Sitäpaitsi häiritsi vihollisten herkeämätön valppaus hänen tähtäystään, sillä heidän pyssynsä olivat aina uhkaamassa sitä puolta hänen ruumistaan, joka sattui paljastumaan. Mutta hänen kuulansa vinkuivat kyyristelevien ohi. Heywardin vaatteet saivat silmiinpistävien väriensä takia reiän toisensa jälkeen, ja kerran jo pirskahti vertakin hänen lievästi haavoittuneesta käsivarrestaan.

Vihollistensa epäonnistumisen rohkaisemana huroni yritti vihdoin tähdätä paremmin ja tuhoisammin. Mohikaanien valppaat silmät näkivät hänen varomattomasti paljastettujen alaraajojensa muodostaman tumman viivan ohuen lehtiverhon läpi, kolme, neljä tuumaa puun rungosta. Heidän pyssynsä pamahtivat yht'aikaa, ja kumartuessaan kouraisemaan haavoittunutta jalkaansa villi paljasti jälleen osan ruumiistaan. Nopeana kuin ajatus Haukansilmä käytti tätä etua hyväkseen ja laukaisi murha-aseensa tammen latvaa kohti. Lehdet heilahtelivat tiuhaan, vaarallinen pyssy putosi yläilmoista, ja muutamia hetkiä turhaan rimpuiltuaan näkyi villin ruumis roikkuvan ilmassa, villin epätoivoisesti pitäessä kiinni rosoisesta, paljaasta oksasta.

"Ampukaa häneen vielä armolaukaus!" Duncan huusi kauhistuneena kääntäen silmänsä pois lähimmäisensä hirvittävän tilan näkemisestä.

"Ei jyvääkään!" vastasi paatunut Haukansilmä. "Hänen kuolemansa on varma, eikä meillä ole tosiaankaan liikaa ruutia, sillä intiaanitappelut voivat kestää joskus päiväkausia. Kysymyksessä ovat joko heidän päänahkansa tai meidän! Ja Jumala, joka on meidät luonut, on myöskin antanut meille aivan erinomaisen halun säilyttää päälakemme nahka paikoillaan!"

Tätä jyrkkää ja järkähtämätöntä oppia vastaan ei ollut paljoa sanomista, etenkin kun sitä tukivat niin ilmeiset syyt. Metsästä kuuluneen kirkunan jälleen herjettyä laimeni laukausten vaihtokin, ja kaikkien, niin ystäväin kuin vihollisten silmät olivat kiintyneet tuon maan ja taivaan välillä sätkivän onnettoman raukan toivottomaan tilaan. Ruumis heilui ilmanvirtausten mukaan, ja vaikkei pienintäkään valitusta eikä ähkäystä päässyt uhrin huulilta, hän heitti joskus julmistuneen katseen vihollisiinsa, ja välimatkasta huolimatta saattoi nähdä kuolevan ihmisen epätoivon merkit hänen mustissa piirteissään. Kolme eri kertaa metsästäjä kohotti pyssynsä säälin valtaamana ja yhtä monta kertaa hän laski sen jälleen hiljaa alas, kun viisaus oli voittanut hänen jalon aikomuksensa. Vihdoin hellitti huronin toinen käsi otteensa ja retkahti menehtyneenä sivulle. Sitten seurasi toivoton ja tulokseton yritys tavoittaa oksaa uudelleen, ja silmänräpäyksen ajan näkyi villi hurjasti hamuilevan tyhjää ilmaa. Salamaa nopeammin pamahti Haukansilmän pyssy. Uhrin jäsenet vavahtivat ja vetäytyivät koukkuun, pää painui rinnalle, ja ruumis putosi hyrskyävään virtaan raskaasti kuin lyijy, ja sitten alati virtaava vesi imaisi hänet nieluunsa ja onneton huroni oli ikipäiviksi häipynyt jäljettömiin.

Tätä merkitsevää voittoa ei seurannutkaan riemuhuuto, ja mohikaanitkin katsahtivat toisiinsa äänettömän kauhun vallassa. Yksi ainoa kirkaisu kuului metsästä, ja sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Haukansilmä yksinään näytti noudattaneen kylmän järjen neuvoa tässä tilaisuudessa, pudisti päätään hetkelliselle heikkoudelleen, jopa lausui tyytymättömyytensä ilmikin.

"Siinä meni viimeinen panos ruutisarvestani ja viimeinen kuula pussistani, ja se oli kerrassaan poikamainen teko!" hän harmitteli; "mitä sillä väliä, tapasiko hän putouksen kalliot elävänä tai kuolleena, tunto olisi joka tapauksessa pian loppunut! Unkas poikaseni, käväise veneellä hakemassa se iso ruutisarvi; siinä on kaikki ruuti, mitä meillä on jäljellä, ja me tulemme tarvitsemaan sen viimeiseen jyvään, mikäli oikein ymmärrän mingon luontoa."

Nuori mohikaani totteli, ja metsästäjä jäi yhä tyhmyyttään päivitellen kääntämään nurin tyhjän kuulapussinsa ja pudistelemaan viimeisiä jyväsiä sarvesta. Tästä surullisiin tuloksiin johtavasta tarkastelusta herätti hänet kuitenkin pian Unkasin äänekäs, kimakka huuto, joka kuului jopa tottumattoman Duncaninkin korvissa kuin jonkin uuden ja odottamattoman onnettomuuden enteeltä. Ajatellen luolaan kätkemäänsä kallista aarretta nuori mies syöksähti pystyyn vähääkään välittämättä vaarasta, joka häntä uhkasi niin varomattomasti asettuessaan vihollisten maalitauluksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta toverit noudattivat hänen esimerkkiään ja yhdessä he kaikki ryntäsivät solaa alas turvalliseen rotkoon niin nopeasti, ettei vihollisten harva tuli kyennyt saamaan mitään vahinkoa aikaan. Outo huudahdus oli kutsunut sisarukset ja haavoittuneen Davidinkin ulos piilopaikasta, ja koko seurue huomasi heti ensi silmäyksellä, millainen onnettomuus oli saattanut heidän nuoren intiaanisuojelijansakin koetellun tyyneyden suunniltaan.

Vähän matkan päässä kalliosta näkyi heidän pieni veneensä uivan poikki pyörteiden kohti virran kiivasta keskijuoksua tavalla, joka selvästi ilmaisi jonkin salaisen voiman ohjaavan sen kulkua. Samassa kun tämä tuhoa-ennustava näky osui metsästäjän silmiin, kohosi hänen pyssynsä vaistomaisesti tähtäysasentoon, mutta piippu ei antanut mitään vastausta piikiven kirkkaisiin säkeniin.

"Liian myöhään, liian myöhään!" huokasi Haukansilmä antaessaan katkerasti pettyneenä hyödyttömän luikkunsa vaipua alas. "Nyt pakana on päässyt koskeen, ja vaikka meillä olisi ruutiakin, voisi se tuskin lennättää luotia nopeammin kuin hän nyt loittonee!"

Uskalias huroni nosti päänsä veneen suojasta, ja sen soluessa vinhasti virtaa alaspäin hän heilutti kättänsä ja päästi huudahduksen, jonka katselijat tiesivät merkitsevän voittoa. Hänen huutoonsa vastasi metsästä niin ivallisen ilkamoiva ja riemuitseva kirkuna ja nauru kuin olisi viisikymmentä paholaista syytänyt herjaansa kristityn sielun syöksyessä perikatoon.

"Naurakaa, naurakaa, helvetinsikiöt!" kiroili metsästäjä istuutuessaan kallionkielekkeelle ja päästäen pyssynsä putoamaan huolimattomasti jalkoihinsa, "sillä kolme näiden metsien nopsinta ja tarkinta tuliluikkua ei nyt merkitse enempää kuin kolme ruohonkortta tai kolme viimevuotista pukinsarvea!"

"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Duncan antaen ensi pettymyksen väistyä miehekkään toimintahalun tieltä; "miten meidän nyt käy?"

Haukansilmä vastasi vain pyöräyttäen sormeaan päänsä ympäri tavalla, josta kaikki ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.

"Ei suinkaan, ei suinkaan tilamme ole vielä niin epätoivoinen!" huudahti nuori mies. "Huronit eivät vielä ole täällä; — me voimme puolustaa luolia ja vastustaa heidän maallenousuansa!"

"Millä sitten?" metsästäjä kysyi kylmästi. "Unkasin nuolillako vai naisten kyynelillä! Ei, ei. Te olette nuori ja rikas ja teillä on ystäviä, ja teidän iässänne on, sen tiedän, raskasta kuolla! Mutta", jatkoi hän luoden silmäyksen mohikaaneihin, "muistakaamme joka tapauksessa olevamme puhdasrotuisia valkeita miehiä ja näyttäkäämme näille metsän lapsille, että valkoinen veri voi juosta yhtä auliisti kuin punainenkin, silloin kun hetki on tullut."

Duncan käännähti nopeasti toverinsa osoittamaan suuntaan ja näki pahimpienkin aavistustensa saavan vahvistusta intiaanien käytöksestä. Chingachgook istuuduttuaan arvokkaaseen asentoon kalliojärkäleelle oli jo laskenut syrjään puukkonsa ja sotakirveensä ja veti parhaillaan kotkansulkia päästään ja kunnosti yksinäistä hiustupsuaan viimeiseen kauhistavaan tarkoitukseensa. Hänen piirteensä olivat tyynet mutta mietteliäät, ja taistelun synnyttämän hurjan tuijotuksen sijaan oli hänen tummiin silmiinsä tullut ilme, joka paremmin sopi hänen pian odottamaansa suureen muutokseen.

"Meidän asemamme ei ole, se ei voi olla toivoton!" jatkoi Duncan. "Jo tässä silmänräpäyksessä voi apu olla lähellä. Minä en näe ainuttakaan vihollista; he ovat kyllästyneet taisteluun, missä he vaaransivat paljon vähin voiton toivein!"

"Saattaa kulua minuutti tai saattaa kulua tunti, ennenkuin nuo viekkaat käärmeet pujahtavat kimppuumme, ja kokonaan heidän luonteensa mukaista olisi, jos he väijyisivät nyt jo tällä hetkellä kuulomatkan päässä", vastasi Haukansilmä, "mutta he tulevat joka tapauksessa ja sillä tavalla, ettei meille jää mitään pelastuksen toiveita! Chingachgook" — jatkoi hän delavarinkielellä — "veljeni, me olemme suorittaneet viimeisen taistelumme yhdessä, ja makvat tulevat riemuitsemaan mohikaanien viisaan miehen ja sen kalpeanaaman kuolemasta, jonka silmät tekevät yön päiväksi ja pilvet keväiseksi utuverhoksi!"

"Itkekööt mingojen naiset kaatuneita!" vastasi intiaani kopeasti ja järkähtämättömän tyynesti. "Mohikaanien Suuri Käärme on kiemurrellut heidän teltoissaan ja myrkyttänyt heidän voitonriemunsa ja pannut parkumaan lapset, joiden isät eivät ole palanneet kotiin. Yksitoista soturia makaa mullattuina etäällä heimonsa haudoista sitten lumien viime sulamisen, eikä ketään ole enää kertomassa heidän kätköpaikoistaan sen jälkeen kuin Chingachgookin kieli on vaiennut. Väläyttäkööt he terävintä sotakirvestään, sillä heidän katkerin vihamiehensä on heidän käsissään. Unkas, jalon rungon ylimmäisin oksa, käske pelkureita kiiruhtamaan, tai muutoin heidän sydämensä pehmenevät ja he muuttuvat naisiksi!"

*He etsivät kuolleitaan kalojen seasta!" kuului nuoren päällikön hiljainen, vieno ääni. "Huronit kelluvat limaisten ankeriasten parissa. He putoilevat tammista kuin syötäviksi kypsyneet hedelmät, ja delavarit nauravat!"

"Niin, niin", metsästäjä mutisi tarkkaavasti kuunneltuaan alkuasukasten omituista ajatustenpurkausta, "he ovat kuumentaneet intiaanitunteitaan ja he kiihoittavat makvoja tekemään heistä pikaisen lopun. Minä itse puhdasrotuisena valkoisena miehenä kuolen niinkuin värilleni sopii, ilman pilkkasanoja suussani ja ilman katkeruutta sydämessäni!"

"Miksi puhua lainkaan kuolemasta?" virkkoi Cora edeten paikasta, mihin aivan luonnollinen kauhistus oli hänet tähän hetkeen asti naulannut. "Polku on avoinna joka haaralle; paetkaa siis metsiin ja rukoilkaa Jumalaa avuksenne. Lähtekää, urhoolliset miehet! Me olemme teille jo ennestään liian paljon velkaa, me emme enää tahdo kietoa teitä toivottomaan kohtaloomme!"

"Te arvostelette irokeesien oveluuden liian vähäiseksi, neiti, kun luulette heidän jättäneen polun avoimeksi metsiin!" vastasi Haukansilmä, lisäten kuitenkin kaikessa suoruudessaan heti: "Vaikka kyllähän tuo virta pian kuljettaisi meidät heidän pyssyjensä ja äänensä ulottuvilta."

"Koettakaa siis onneanne virrassa! Miksi viivyttelette ja lisäätte armottomain vihollistemme uhrien lukua?"

"Miksi?" kertasi metsästäjä ylpeästi ympärilleen katsahtaen. "Siksi, että miehen aina on parempi kuolla tyytyväisenä itseensä kuin elää pahan omantunnon vaivaamana. Mitä vastaisimmekaan Munrolle, kun hän kysyisi, mihin ja millaiseen tilaan jätimme hänen lapsensa?"

"Menkää hänen luokseen ja viekää hänelle saarrettujen tervehdys, että hänen tulee kiiruhtaa avuksemme", vastasi Cora astuen jalomielisessä innossaan lähemmäksi metsästäjää. "Sanokaa hänelle, että huronit vievät meidät pohjoisiin erämaihin, mutta että ripeät toimenpiteet voivat meidät vielä ehkä pelastaa; ja jos kaikesta huolimatta taivas sallisi hänen apunsa tulevan liian myöhään, niin viekää hänelle", jatkoi hän soinnuttomasti ja vihdoin puolittain tukehtuneella äänellä, "hänen tytärtensä rakkaudenvakuutukset, siunaukset ja viimeiset rukoukset ja kieltäkää häntä suremasta heidän aikaista kuolemaansa ja kehoittakaa häntä nöyrässä luottamuksessa katsomaan kristityn vaelluksen päähän tavatakseen siellä lapsensa!"

Metsästäjän kovat, ahavanpuremat piirteet alkoivat elehtiä, ja kun tyttö oli lopettanut, laski hän leuan kätensä nojaan vaipuen syvästi miettimään ehdotusta. "Hänen sanoissaan on järkeä!" pääsi vihdoin metsästäjän puristettujen, vapisevain huulten välistä, "niissä on järkeä ja niissä asuu sitäpaitsi kristillinen henki. Mutta mikä on sopivaa punanahalle, on syntistä miehelle, jolla ei ole pisaraakaan sekaverta suonissaan puolustamassa hänen tietämättömyyttään. Chingachgook! Unkas! Kuulitteko, mitä mustasilmäinen nainen puhui?"

Hän puhutteli tovereitaan delavarinkielellä, ja hänen esityksensä, niin tyyntä ja maltillista kuin se olikin, kuulosti varsin ponnekkaalta. Vanhempi mohikaani kuunteli häntä hyvin vakavana ja näytti punnitsevan hänen sanojaan, joten saattoi luulla hänen huomanneen niiden ajatuksen tärkeyden. Hetken epäröityään hän heilautti kättään myöntymisen merkiksi ja lausui englanniksi "hyvä" kansalleen ominaisella painokkuudella. öitten soturi pisti puukon ja kirveen jälleen vyöhönsä ja astui äänettömästi kallionkielekkeelle, jota ei ollut helppo huomata kummaltakaan rannalta. Siihen hän pysähtyi hetkiseksi, osoitti merkitsevästi alapuolella oleviin metsiin, lausui muutamia sanoja omalla kielellään ilmoittaen suunnan, jota aikoi kulkea, syöksähti veteen ja vaipui sinne katselijain silmistä.

Metsästäjä viivytti lähtöään puhuakseen vielä hiukan jalomieliselle tytölle, joka alkoi hengittää keveämmin huomatessaan ehdotuksensa menestyksen.

"Viisautta on joskus annettu nuorille yhtä hyvin kuin vanhoillekin", lausui hän; "ja puheestanne voin vain antaa arvolauseen viisas. Jos teidän henkenne säästetään toistaiseksi ja teidät viedään metsiin, taitelkaa pensaiden oksia tiepuolessa ja painakaa askeltenne jäljet niin leveiksi kuin mahdollista, ja jos sitten kuolevaisen silmä voi ne nähdä, luottakaa siihen, että teillä on ystävä, joka seuraa teitä vaikka maan ääriin eikä hylkää koskaan."

Hän pudisti Coran kättä sydämellisesti, otti pyssynsä ja tarkastettuaan sitä hetkisen surullisena, laski sen jälleen varovasti maahan ja astui paikalle, mistä Chingachgook oli juuri kadonnut. Vähän aikaa hän riippui kalliosta pidellen ja katsahtaen ympärilleen hän lisäsi katkerasti kasvoillaan omituisen huolestunut ilme: "Jos ruutia olisi riittänyt, ei tätä häpeää olisi koskaan tapahtunut!" Sitten hän hellitti otteensa, vesi hulmahti hänen päänsä yli, ja hänkin oli kadonnut näkymättömiin. Kaikkien silmät tähtäsivät nyt Unkasiin, joka nojasi rosoiseen kallioon hievahtamattoman tyynenä. Odotettuaan hetkisen Cora viittasi virtaan ja sanoi:

"Ystäviänne ei ole keksitty, kuten näette, ja he ovat luultavasti nyt turvassa. Nyt on teidän vuoronne lähteä."

"Unkas jää tänne", kuului nuoren mohikaanin levollinen vastaus englanninkielellä."

"Lisäämään vangitsemisemme kauhuja ja vähentämään vapauttamisemme mahdollisuuksia! Menkää, jalomielinen nuorukainen", jatkoi Cora väistäen mohikaanin katsetta ja vaistomaisesti tuntien oman vaikutusvaltansa hän lisäsi: "Menkää isäni luo, kuten olen neuvonut. Te olette luotettavin sanansaattajani. Pyytäkää isältä varoja ostaaksenne hänen tyttärensä vapaaksi. Menkää! Minä pyydän, minä rukoilen: menkää'."

Nuoren päällikön luja, levollinen katse muuttui synkäksi ja murheelliseksi, mutta hän ei epäröinyt kauempaa. Kuulumattomin askelin hän kulki yli kallion ja heittäytyi kuohuvaan virtaan. Jäljellejääneet ennättivät tuskin henkeään vetää, ennenkuin he näkivät vilaukselta hänen päänsä nousevan ahmaisemaan ilmaa kaukana vuolteessa, minkä jälkeen se taas vajosi, eikä sitä sitten enää näkynyt.

Nämä nopeat ja ilmeisesti onnistuneet yritykset olivat kaikki tapahtuneet vain muutamien minuuttien vähentyessä ajasta, joka nyt oli tullut niin kallisarvoiseksi. Unkasin hävittyä näkyvistä Cora kääntyi ympäri ja puhui värisevin huulin Heywardille:

"Minä olen kuullut kehuttavan uimataitoanne, Duncan. Seuratkaa siis tekin näiden yksinkertaisten, uskollisten miesten viisasta esimerkkiä!"

"Sellaistako uskollisuutta Cora Munro vaatii suojelijaltaan?" kysyi nuorukainen surullisesti ja samalla katkerasti hymyillen.

"Tässä ei ole aikaa turhanpäiväisiin sanakiistoihin eikä vääriin kuvitteluihin", vastasi tyttö, "vaan meidän täytyy nyt ottaa velvollisuus kylmän harkinnan kannalta. Meitä ette voi enää millään tavalla auttaa täällä, Pelastakaa sensijaan kallis henkenne muiden ja läheisempien ystävienne hyväksi."

Heyward ei vastannut, ja hänen silmänsä kääntyivät surullisina tarkastelemaan kaunista Alicea, joka avuttomana kuin lapsi riippui hänen käsipuolessaan.

"Ottakaa huomioon", Cora jatkoi hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti taistelleen paljoa ankaramman kuin hänen pelkonsa aiheuttaman tuskan kanssa, "että pahin, mikä meitä voi kohdata, on kuolema, ja että kuolema on taas vero, joka jokaisen tulee suorittaa Jumalan määräämänä hetkenä."

"On olemassa pahempiakin onnettomuuksia kuin kuolema", vastasi Duncan puhuen käheällä äänellä ja harmissaan tytön itsepäisyydestä, "ja niitä voisi ehkä torjua luonanne viipyvä mies, joka on valmis kuolemaan teidän puolestanne."

Cora ei pyydellyt enempää, vaan verhoten kasvonsa päällysvaipallaan hän veti melkein tajuttoman Alicen mukanaan sisemmän luolan syvimpään loukkoon.

IX luku.

Nyt immyt, pelko pois! Hymyilyin hellin pilvet karkoita, mi kirkkaan otsas peittää.

Agrippinan Kuolema.

Äkillinen ja melkein kuin taikakeinoin tapahtunut muutos taistelun jännittävästä telmeestä hiljaisuuteen, joka nyt vallitsi hänen ympärillään, vaikutti Heywardin kiihtyneeseen mielikuvitukseen voimakkaan unen tavoin. Vaikka kaikki nähdyt kuvat ja tapaukset olivat syvään painuneet hänen muistiinsa, tuntui hänestä vaikealta uskoa niitä tosiksi. Tietämättä mitään miesten kohtalosta, jotka olivat turvautuneet vuolaan virran apuun, hän ensiksi kuunteli tarkoin jotakin merkkiä tai hälytyshuutoa, joka ilmoittaisi heidän uskaliaan yrityksensä hyvän tai huonon menestyksen. Hänen odotuksensa oli kuitenkin turha, sillä Unkasin hävittyä oli viimeinenkin merkki seikkailijoista kadonnut, ja hän oli jäänyt täydelliseen epävarmuuteen heidän vaiheistaan.

Sellaisen tuskallisen epätietoisuuden hetkellä Duncan katseli rohkeasti ympärilleen, etsimättä kallioiden suojaa, jotka vähäistä aikaisemmin olivat olleet niin tarpeellisia hänen turvallisuudelleen. Jokainen ponnistus keksiä merkkiä piiloutuneiden vihollisten suunnittelemasta hyökkäyksestä oli kuitenkin yhtä tulokseton kuin hänen äskeisten kumppaniensa kohtalon tutkiminen. Virran metsäiset rannat näyttivät jälleen elollisten olentojen hylkäämiltä. Sankassa metsässä kajahdelleet hälyäänet olivat vaimentuneet ja jäljelle oli jäänyt vetten pauhu, joka ilmavirroista johtuen kuului korviin milloin voimakkaammin, milloin heikommin. Muuan kalasääski, joka erään kuivuneen hongan ylimmäisillä oksilla istuen oli hyvässä turvassa katsellut taistelua, lehahti nyt lentoon korkealta rosoiselta orreltaan ja leijaili laajoin kierroksin kohti saalistansa, samalla kuin närhi, jonka meluisa ääni oli hukkunut ja vaientunut villien kovaan kirkunaan, uskalsi jälleen päästellä ääniä rämeästä kurkustaan tuntien uudelleen hallitsevansa tätä erämaan saloa. Näistä hiljaisen maiseman luonnollisista näyistä ja äänistä Duncan sai toivon hivenen ja hän alkoi kerätä voimia uusiin ponnistuksiin kuvitellen mielessään niiden menestyvän.

"Huroneja ei näy", sanoi hän Davidille, joka ei vielä ollut lähimainkaan toipunut saamansa huumaavan iskun seurauksista, "piilottautukaamme luolaan ja heittäkäämme loput Kaitselmuksen huomaan."

"Minä muistelen yhtyneeni kahden suloisen tytön kanssa kohottamaan äänet kiitokseen ja ylistykseen", vastasi hämmentynyt laulunopettaja, "mutta siitä hetkestä lähtien on minua ankarasti etsiskelty syntieni tähden. Minut petti ensiksi uni ja sitten korviani repelivät niin räikeät äänet, että luulin jo aikojen täyttymyksen tulleen ja luonnon unohtaneen sopusointunsa."

"Miesparka! Teidän oma aikanne oli todellakin lähellä täyttymystänsä! Mutta nouskaahan nyt ja seuratkaa minua, minä johdatan teidät sellaiseen paikkaan, missä kuulette vain oman virrenveisuunne."

"Putouksen kohinassa on sointua, ja suuren veden pauhina on suloista korville", puheli David kuin kuumehoureessa painaen kättään otsaansa. "Mutta eikö ympärillämme kuulu kirkunaa ja huutoa, aivan niinkuin kadotettujen henget…"

"Ei enää, ei enää", Heyward keskeytti kärsimättömänä, "ne ovat lakanneet, ja nekin, jotka niitä päästivät, ovat, Jumalan kiitos, luullakseni myöskin menneet tiehensä! Kaikki muu paitsi vesi on hiljaista ja rauhallista; sisään siis, paikkaan, missä voitte päästää rakkaita, sointuvia säveleitä, joita mielellänne kuuntelette."

David hymyili surullisesti, vaikka hänen kasvonsa välähtivätkin mielihyvästä, kun hänen rakkaaseen kutsumukseensa viitattiin. Hän ei aikaillut sen enempää, vaan salli majurin viedä hänet luolaan, joka takasi hänen väsyneille hermoilleen sulaa virkistystä, ja toverinsa käsivarteen nojaten hän astui kapealle oviaukolle. Duncan asetteli huolellisesti oksia käytävän suuhun peittääkseen kulkutien pienimmätkin jäljet. Tämän heikon etuvarustuksen taakse hän kiinnitti metsäläisten jättämät vaipat, jotka pimittivät luolan sisäkulman, toisen, ulomman osan saadessa himmeätä valoa siitä ahtaasta rotkosta, jota pitkin virran toinen haara kohisten syöksyi, yhtyäkseen muutamia syliä alempana sisarhaaraansa.

^Minä en hyväksy alkuasukasten periaatetta antautua ilman taistelua, jos olosuhteet näyttävät toivottomilla", hän puheli näitä varustuksiaan laitellessaan. "Meidän toimintaohjeemme, joka sanoo: 'Toivo niin kauan kuin elät,' on paljoa lohdullisempi ja sopivampi sotilaan mielelle. Teille, Cora, ei minun tarvitse tuhlata tyhjiä rohkaisunsanoja, sillä teidän lujuutenne ja himmentymätön järkenne opettavat teille kyllä kaikki, mikä on sukupuolellenne mahdollista, mutta voimmeko kuivata tuon povellanne itkevän ja vapisevan lapsen kyyneleet?"

"Olen tyyntynyt, Duncan", sanoi Alice nousten sisarensa sylistä ja pakottautuen levollisen näköiseksi kyynelet silmissä. "Tässä piilopaikassa olemme varmastikin turvassa ja suojassa tarvitsematta pelätä yllätystä. Voimme toivoa kaikkea hyvää jaloilta miehiltä, jotka ovat jo niin paljon tehneet hyväksemme."

"Nyt puhuu lempeä Alicemme Munron tyttären tavoin!" virkkoi Heyward pysähtyen puristamaan hänen kättään mennessään luolan ulommalle aukolle. "Kaksi moista rohkeuden esikuvaa silmiensä edessä olisi miehen häpeällistä olla muuta kuin sankari." Sitten hän istuutui keskelle luolaa suonenvedontapaisesti puristaen kädessään ainoata pistooliaan, ja hänen rypistetyt, uhkaavat kulmansa kertoivat hänen päätöksensä synkästä epätoivosta. "Huronit, jos he tulevat, eivät anasta asemaamme niin helposti kuin luulevat", hän mutisi itsekseen ja laskien päänsä kalliota vasten hän näytti odottavan tapausten kulkua kärsivällisenä, vaikka hän lakkaamatta tähysteli heidän turvapaikkansa avonaisia käytävää kohti.

Kun hänen äänensä viimeinen kaiku oli kuollut, seurasi syvä, pitkä, melkein äänetön hiljaisuus. Raikas aamuilma oli tunkeutunut luolaan vaikuttaen vähitellen virkistävästi sen asukkaiden mieliin. Kun hetki hetken jälkeen kului jättäen heidät häiritsemättömään rauhaan, toivo tunkeutui salaa kunkin rintaan, vaikka kaikista tuntuikin vastenmieliseltä lausua julki hartaita odotuksia, jotka seuraava silmänräpäys saattoi niin kaameasti hävittää.

David yksin ei joutunut näille vaihteleville mielenliikkeille alttiiksi. Oviaukosta pujahtanut valojuova väreili hänen kalpeilla kasvoillaan ja ulottui myös hänen pienen kirjansa lehdille, joita hän jälleen selaili etsien nähtävästi jotakin heidän tilaansa paremmin sopivaa virttä kuin ne, mitkä olivat tähän asti osuneet hänen silmiinsä. Otaksuttavasti hän oli koko ajan toiminut Duncanin lupaaman lohdutuksen aiheuttamassa hämmennyksessä. Vihdoinkin näytti hänen kärsivällinen etsimisensä saaneen palkintonsa, sillä ilman sen pitempiä selityksiä tai puolusteluja hän lausui ääneensä sanat "Isle of Wight", puhalsi pitkän lempeän soinnun pillistään ja kertasi sitten juuri mainitsemansa alkujuoksutukset omalla sointuvammalla äänellään.

"Eiköhän tuo ole vaarallista?" kysyi Cora kiinnittäen tummat silmänsä majuri Heywardiin.

"Miesparka! Hänen äänensä ei kuulu minnekään keskellä putousten pauhinaa", oli vastaus; "sitäpaitsi suo luola hänelle ystävällistä apuansa. Antakaamme hänen siis noudattaa mielitekoansa, koska siitä ei ole mitään vahinkoa."

"Isle of Wight!" toisti David kasvoillaan sama arvokkuus, jolla hän pitkät ajat oli tottunut hillitsemään opetettavainsa liian äänekkäät kuiskailut; "se on mainio sävel ja sovitettu lisäksi juhlallisiin sanoihin: laulettakoon se siis tarpeellisella kunnioituksella!"

Pidettyään hetken hengähdysvälin arvovaltansa kohottamiseksi antoi laulaja äänensä kuulua matalin, hymisevin, hiljalleen korvaan tunkeutuvin tavuin, siksi kunnes sen kaiku täytti koko ahtaan holvin soinnuilla, jotka ruumiillisen heikkouden takia vapiseva ja voimaton esitys teki moninkerroin vaikuttavaksi. Mutta sävelen kauneutta ei voinut esityksen heikkouskaan hävittää, ja pian sen lempeä viihdytys tunkeutui kaikkien kuulijain mieliin. Se ei lannistunut edes siitä kuningas Davidin psalmin surkeasta mukailusta, jonka laulaja oli valinnut muiden samanlaisten vuodatusten joukosta, vaan sointujen hyväilevä sulo sai typerät sanat unohduksiin. Alice kuivaili tietämättään kyyneleitään ja kiinnitti himmentyneet silmänsä Gamutin kalpeihin kasvoihin viattoman ihastuksen vallassa, jota hän ei teeskennellyt ja jota hän ei halunnut salata. Cora soi hyväksyvän hymyn juutalaisen ruhtinaan kaiman hurskaille harrastuksille, ja Heywardkin palautti pian vakavan, synkän katseensa luolan suulta ja käänsi sen lempeämpänä Davidiin ja niihin harhaileviin säteisiin, jotka tavantakaa pilkahtivat Alicen kosteista silmistä. Kuulijain ilmeinen suosio innostutti sävelten ystävää, jonka ääni saavutti vähitellen entisen voimansa ja laajuutensa, silti kadottamatta sitä liikuttavaa pehmeyttä, missä piili juuri sen salainen tenho. Ponnistaen uudistuneet voimansa äärimmilleen hän täytti nyt luolan holvit pitkin, täyteläisin soinnuin, kun ulkoa kajahti ulvonta, joka heti paikalla katkaisi hänen hartaan laulunsa ja tukahdutti äkkiä hänen äänensä, ikäänkuin hänen sydämensä olisi kirjaimellisesti hypähtänyt hänen kurkkuunsa.

"Me olemme hukassa!" huudahti Alice heittäytyen Coran syliin.

"Emme toki vielä!" lohdutti kiihtynyt ja yhä pelkäämätön Heyward; "huuto kuului saaren keskeltä ja kuolleiden toverien näkeminen aiheutti sen. Meitä ei ole vielä keksitty, ja vielä on siis toivon sijaa."

Niin heikko ja melkein epätoivoinen kuin pelastumisen mahdollisuus olikin, eivät Duncanin sanat olleet kuitenkaan tekemättä vaikutustaan, sillä ne palauttivat sisarusten voimia niin paljon, että he kykenivät äänettöminä odottamaan asioiden kehitystä. Toinen ulvonta seurasi pian ensimmäistä, minkä jälkeen oikea äänten myrsky kuului leviävän yli saaren, sen toisesta päästä toiseen, saavuttaen vihdoin luolan päällä törröttävän alastoman kallion, jonka laelta ensin villi riemuhuuto ja sitten siihen yhtyneet mitä kamalimmat kirkaisut ja rääkymiset vapisuttivat ilmaa tavalla, josta saattoi arvata niiden päästäjien olevan mitä julmimpia raakalaisia.

Äänet levisivät nopeasti joka haaralle heidän ympärilleen. Muutamat huhuilivat tovereilleen rannalta ja saivat vastaukset kukkulalta. Kirkaisuja kuului peloittavan läheltä molempia luolia yhdistävää käytävää, ja niihin yhtyi kumeita huutoja syvän rotkon pohjasta. Villi ulvonta oli tosiaankin niin nopeasti levinnyt kaikille puolille tuota alastonta kalliota, ettei levottomain kuulijain ollut lainkaan vaikeata kuvitella sen kuuluvan myös heidän alapuoleltaan, koska se kuului ylhäältä ja molemmilta sivuilta.

Kaiken tämän melun keskeltä kohosi yht'äkkiä valtava riemukiljahdus muutaman sylen päästä luolan peitetystä oviaukosta. Heyward kadotti kaiken toivon luullen jo, että heidät oli keksitty. Mutta tämä pelästys haihtui taas, kun hän kuuli äänten kerääntyvän lähemmäs sitä paikkaa, mihin valkea mies oli niin vastahakoisesti jättänyt pyssynsä. Kaikesta intiaanimurteiden sekamelskasta, jonka hän nyt saattoi selvästi erottaa, oli helppo tarkata ei ainoastaan yksityisiä sanoja, vaan kokonaisia kanadalaisranskaksi puhuttuja lauseita. Joukko ääniä oli yht'aikaa puhjennut huutamaan

"Pitkä Pyssy!"[6] saaden rantojen metsätkin kaikuna toistamaan nimeä, jonka Heyward vallan hyvin muisti vihollisten antaneen eräälle englantilaisten kuuluisalle tiedustelijalle ja metsästäjälle ja jonka omistaja — siitä hän nyt vasta pääsi selville — oli ollut juuri hänen äskeinen toverinsa.

"Pitkä Pyssy! Pitkä Pyssy!" kaikui suusta suuhun, kunnes koko joukko tuntui kerääntyneen voitonmerkin ympärille, joka näytti ilmoittavan sen pelätyn omistajan kuolleen. Meluisan neuvottelun jälkeen, jonka hurjat riemunpurkaukset tavantakaa keskeyttivät, he erosivat jälleen huudellen vihollisensa nimeä, jonka ruumiin, mikäli Heyward saattoi käsittää heidän huudoistaan, he toivoivat löytävänsä saaren jonkin rotkon pohjasta. "Nyt", kuiskasi hän vapiseville sisaruksille, "nyt on tuskallisen epävarmuuden hetki käsillä. Jos meidän piilopaikkamme jää huomaamatta tämän etsiskelyn aikana, olemme vielä turvassa! Joka tapauksessa saamme vihollisten puheiden mukaan olla vakuutetut siitä, että ystävämme ovat päässeet pakoon, ja kahden lyhyen tunnin kuluttua voimme ruveta odottamaan Webbin apua."

Seurasi sitten muutamien minuuttien peloittava hiljaisuus, jonka kestäessä Heyward älysi villien toimittavan etsintäänsä valppaammin ja järjestelmällisemmin. Useammin kuin kerran hän saattoi erottaa heidän askelensa, kun he potkaisivat aukon tukkeeksi asetettua risukimppua saaden kuihtuneet lehdet kahahtamaan ja oksat risahtamaan. Vihdoin siirtyi kimppu hiukan paikaltaan, vaipan kulma laskeutui, ja heikko valojuova pilkahti luolan sisäosaan. Cora puristi Alicea rintaansa vasten kuolemanpelossa, ja Duncan hypähti seisaalleen. Samassa kajahti huuto, joka tuntui tulevan kallion sisuksista ja joka ilmaisi vihollisten lopultakin tunkeutuneen viereiseen luolaan. Pian todisti äänten lukuisuus ja voima koko joukkion kerääntyneen tähän salaiseen paikkaan tai sen lähistölle.

Koska molempain luolain sisäkäytävät olivat niin lähekkäin, asettui Duncan, pitäen pelastumista selvänä mahdottomuutena, seuralaistensa Davidin ja sisarusten sekä mahdollisten ryntääjien väliin hyökkäyksen varalta. Epätoivoisena tilastaan hän veti lähemmäksi sitä keveätä varustusta, joka vain muutamien jalkojen päässä erotti hänet julmista vainoojistaan, ja sovittaen kasvonsa syntyneeseen tilapäiseen aukkoon hän alkoi epätoivon herättämällä välinpitämättömyydellä tarkastella heidän liikkeitään.

Hänen kätensä ulottuvilla oli erään jättiläismäisen intiaanin jykevä olka, ja juuri tämän intiaanin syvä ja käskevä ääni tuntui ohjaavan hänen toveriensa toimia. Hänen ohitseen taas saattoi Duncan nähdä vastakkaiseen holviin, joka oli täynnä metsästäjän vaatimattomia tavaroita penkovia ja ryöstäviä villejä. Davidin haava oli antanut vuodelehville värin, jonka alkuasukkaat vallan hyvin erottivat. Nähdessään tämän menestyksensä todisteen he päästivät ulvonnan, samanlaisen, kuin koirat, jotka kadotetut jäljet löydettyään älähtävät yhteiseen ulinaan. Tämän voitonkirkunan jälkeen he raastoivat luolan tuoksuvan vuoteen hajalle ja kantoivat oksat käytävään, missä he niitä ravistelivat ja viskoivat joka haaralle, ikäänkuin olisivat epäilleet niissä yhä piileskelevän miehen, jota he olivat niin kauan vihanneet ja pelänneet. Muuan hurja, julmannäköinen soturi lähestyi päällikköä kantamus oksia mukanaan ja osoittaen riemuissaan niitä tummanpunaisia täpliä, joita niissä oli runsaasti, hän tulkitsi iloaan intiaaniulvahduksin, joiden tarkoituksen vain Heyward tajusi kuullessaan usein toistettavan nimeä "Pitkä Pyssy". Herettyään riemustaan soturi heitti varvut siihen pieneen kasaan, jonka Duncan oli rakentanut toisen luolan oviaukon eteen, ja peitti siten näköalan. Hänen esimerkkiään seurasivat muut, jotka metsästäjän luolasta oksat kannettuaan läjäsivät ne yhteen kohtaan siten tietämättään lisäten etsittäväinsä turvallisuutta. Varustuksen heikkous oli juuri sen pääansio, sillä ei kukaan tullut penkoneeksi risukasaa, jonka kaikki luulivat tällä kiireen ja sekamelskan hetkellä tilapäisesti syntyneen heidän oman joukkonsa työnä

Kun vaipat pullistuivat ulkopuolisesta kuormituksesta ja kun oksat omasta painostaan puristuivat tiiviiksi kasaksi ovihalkeamaan, Duncan hengähti vielä kerran helpommin. Kevein askelin ja huojentunein sydämin hän palasi luolan keskikohdalle ja asettui entiselle paikalleen, mistä hän saattoi nähdä virranpuoleisen aukon. Hänen vielä liikehtiessään intiaanit lähtivät käytävästä yhtenä joukkona, ikäänkuin he olisivat kaikki muuttaneet päätöksensä yht'aikaa, ja kuuluivat parhaillaan syöksyvän saarta ylös jälleen sille niemekkeelle, mistä he olivat alkuaan maalle nousseet. Täällä ilmoitti valittava huuto heidän jälleen kerääntyneen kaatuneiden kumppaniensa ruumiiden ympärille.

Duncan rohkeni nyt katsahtaa seuralaisiinsa, sillä pahimman vaaran hetkellä hän oli pelännyt kasvojensa tuskallisen ilmeen yhä enemmän säikähdyttävän näitä, jotka muutenkin vähän kykenivät levottomuutta kestämään.

"He ovat menneet, Cora!" kuiskasi hän; "Alice, he ovat palanneet sinne, mistä tulivatkin, ja me olemme pelastuneet! Ylistys olkoon taivaan, joka yksin on meidät vapauttanut armottoman vihollisen vallasta!"

"Silloin tahdon minä myös kiittää taivasta!" huudahti nuorempi sisar irroittautuen Coran syleilystä ja heittäytyen hillittömässä liikutuksessaan paljaalle kalliolle, "taivasta, joka on säästänyt harmaahapsiselta isältä kyynelet ja pelastanut niiden hengen, joita minä niin suuresti rakastan — "

Sekä Heyward että maltillisempi Cora katselivat tätä teeskentelemättömän tunteen purkausta voimakkaasti järkyttyneinä, ja edellinen ajatteli itsekseen, ettei hurskaus koskaan ollut esiintynyt niin rakastettavassa muodossa kuin nyt Alicen nuorekkaassa olemuksessa. Hänen silmänsä säteilivät kiitollisten tunteiden hehkua; kaunis puna oli palannut hänen poskilleen, ja koko hänen sielunsa näytti kaunopuheisin piirtein innokkaasti pyrkivän huokaamaan kiitollisuutensa ilmoille. Mutta kun hänen huulensa liikahtivat, näyttivät niiden lausumat sanat jäätyneen paikoilleen jonkin uuden ja äkillisen pelästyksen vaikutuksesta. Hänen heleä värinsä väistyi kuolonkalpeuden tieltä; hänen lempeät, riutuvat silmänsä alkoivat tuijottaa kankeina ja vetäytyä kauhusta kokoon; hänen kätensä, jotka hän ristiten oli kostanut taivaaseen päin, laskeutuivat vaakasuoriksi hänen eteensä, ja sormet viittasivat jotakin kaameata kohti suonenvedontapaisesti nytkähdellen. Heti kun pelästynyt Heyward sai hänen osoittamastaan suunnasta selon, käännähti hän, ja kurkistellessaan yli kallionulkoneman, joka muodosti luolan oviaukon kynnyksen, hän näki siellä Ovelan Ketun ilkeät, julmat ja villit kasvot.

Tässä yllättävässä silmänräpäyksessä ei Heyward menettänyt malttiaan. Hän huomasi intiaanin välinpitämättömästä ilmeestä, etteivät hänen päivänvaloon tottuneet silmänsä olleet vielä kyenneet tunkeutumaan luolan perällä vallitsevaan hämärään. Hän oli jo aikeissa vetäytyä luonnollisen seinän muodostaman kulman taa, joka ehkä vielä suojasi häntä ja hänen tovereitaan, kun hän villin kasvoilla huomasi älyämistä osoittavasta välähdyksestä sen olevan liian myöhäistä: heidät oli keksitty!

Raakaa riemastusta ja rajatonta tyytyväisyyttä kuvastava katse, joka tämän kauhistavan totuuden ilmaisi, ärsytti vastustamattomasti. Unohtaen kaiken muun paitsi kuuman verensä käskyn Duncan nosti pistoolinsa ja ampui. Pamaus sai luolan kumajamaan kuin tulivuoren purkauksessa, ja kun rotkon ilmavirta oli puhaltanut pois laukauksen syöksemän savun, oli tyhjänä aukko, jonka hänen petollisen oppaansa naama oli vast'ikään täyttänyt. Kiiruhtaessaan ovelle Heyward näki vilahdukselta hänen mustan ruumiinsa livahtavan erään matalan, kapean kallionkielekkeen ympäri ja katoavan pian kokonaan näkyvistä.

Villit kuuntelivat kaamean hiljaisuuden vallitessa jyrähdystä, joka tuntui kaikuvan kallion uumenista. Mutta kun Ovela Kettu kohotti äänensä pitkään ja merkitsevään huutoon, vastasivat siihen vaistomaisesti kaikki kuulomatkan päässä olleet intiaanikurkut ulvoen. Metelöivä kirkujajoukko syöksyi jälleen saaren rinnettä alas, ja ennenkuin Duncan oli ennättänyt tointua ensimmäisestä yhteentörmäyksestä, oli hänen heikko oksavarustuksensa hajoitettu tulien lennätettäväksi, luola vallattu kummaltakin taholta ja hän ja hänen toverinsa raastettu piilostaan ja kuljetettu päivänvaloon, missä he nyt seisoivat koko riemuitsevan huronilauman ympäröimänä.

X luku.

Makaamme aamull' ehkä liian kauan, näin pitkälle kun yötä valvomme.

Kesäyön Unelma.

Kun tämän äkillisen onnettomuuden aiheuttama hämmennys oli hiukan hälvennyt, alkoi Duncan tehdä huomioita vangitsijainsa ulkomuodosta ja toimista. Vastoin alkuasukasten noudattamaa tapaa menestyksen korskeassa ylimielisyydessä he olivat kohdelleet kunnioittaen ei ainoastaan vapisevia sisaruksia, vaan häntäkin. Hänen sotilaspukunsa runsaita koristeita olivat tosin useammankin kerran muutamat heimon jäsenet hypistelleet silmissä villin halu omistaa nuo kiiltävät helyt, mutta ennenkuin he olivat ennättäneet ryhtyä tavanomaisiin väkivaltaisuuksiinsa, pysäytti tuon jo aikaisemmin mainitun kookkaan soturin käskevä ääni kohotetut kädet ja sai Heywardin vakuutetuksi siitä, että heidät aiottiin säästää johonkin erikoiseen tarkoitukseen.

Mutta kun joukkueen nuorimmat ja turhamaisimmat osoittivat tällaisia heikkouden merkkejä, jatkoivat kokeneemmat soturit etsintäänsä molemmissa luolissa innolla, joka todisti, etteivät he olleet lainkaan tyytyväisiä jo päivänvaloon saatettuihin voittonsa hedelmiin. Kun eivät kyenneet löytämään ainuttakaan uutta uhria, lähestyivät nämä kiihkeät kostajat miesvankejaan ja lausuivat nimen "Pitkä Pyssy" niin katkeralla ja uhkaavalla äänenpainolla, ettei siitä voinut helposti erehtyä. Duncan ei ollut ymmärtävinään heidän alituisten julmistuneiden kysymystensä tarkoitusta, kun taas hänen toverinsa säästi ranskankielen taitamattomuus yrittämästä samanlaista petosta. Väsyneenä vihdoin heidän itsepintaisiin utelemisiinsa ja peläten ärsyttävänsä vangitsijoitaan liiaksi tylyllä vaiteliaisuudella, edellinen etsi katseillaan Maguaa tulkitsemaan hänen vastauksensa tiedusteluihin, jotka hetki hetkeltä kävivät yhä ankarammiksi ja uhkaavammiksi.

Tämän villin käytös oli kummallisesti poikennut kaikkien hänen kumppaniensa esiintymisestä. Toisten koettaessa ahkerasti tyydyttää lapsellista mieltymystään arvottomiin koruihin ryöstämällä metsästäjän mitättömimmätkin kapineet tai verenhimoinen kostonvälke silmissään etsiessään niiden kadonnutta omistajaa, oli Ovela Kettu koko ajan seisonut vähän matkan päässä vangeista niin tyytyväisenä ja levollisena, että selvästi näki hänen jo saavuttaneen petoksensa suuren tarkoituksen. Kun Heywardin katse ensiksi kohtasi entisen oppaansa kateen, kääntyi tämä katsomaan muualle, sillä häntä kauhistutti majurin silmien tyynen uhkaava ja kaamea päättäväisyys. Taistellen inhoaan vastaan pakottautui hän kuitenkin kasvot poispäin suunnattuina puhuttelemaan voitokasta vihollistaan.

"Ovelassa Ketussa on liian paljon soturia", lausui Heyward vastenmielisesti, "kieltäytyäkseen kertomasta aseettomalle miehelle, mitä tämän voittajat sanovat."

"He kyselevät metsästäjää, joka tuntee salojen polut", vastasi Magua murteellisella englanninkielellään laskien samassa kätensä julmasti hymyillen lehtitukolle, joka peitti hänen olkapäähänsä iskettyä haavaa, "'Pitkää Pyssyä', jonka tuliputki on varma ja jonka silmä ei koskaan ummistu; mutta yhtä vähän kuin valkoisen päällikön lyhyt pyssy ei se voi mitään Ovelan Ketun hengelle!"

"Ovela Kettu on liian urhoollinen muistaakseen vammoja, jotka hän on saanut sodassa, tai käsiä, jotka ovat ne antaneet!"

"Oliko se sotaa, kun väsynyt intiaani lepäsi sokeripuun juurella ja söi leipäänsä? Kuka täytti pensaat ryömivillä vihollisilla? Kuka paljasti puukon? Kenen kieli haasteli rauhan sanoja, vaikka hänen sydämensä oli veren punaama? Sanoiko Magua, että kirves oli nostettu maasta ja että hänen kätensä oli kaivanut sen näkyviin?"

Kun ei Duncan uskaltanut vastata syyttäjälleen muistuttamalla häntä puolestaan tämän ennakolta suunnittelemasta petoksesta ja kun hän ei taas pitänyt arvolleen sopivana hillitä hänen vihaansa puolustuspuheilla, hän vaikeni. Magua näytti myöskin tyytyväiseltä, kun väittely ja kaikki muukin keskustelu oli jäänyt siihen, sillä hän sai nyt laskeutua entiseen nojaavaan asentoonsa kalliota vasten, mistä hetkellinen tahdonponnistus oli hänet nostanut. Mutta huuto "Pitkä Pyssy" kajahti samassa, kun kärsimättömät villit huomasivat lyhyen keskustelun loppuneen.

"Kuuletteko?" virkkoi vihdoin Magua juron välinpitämättömänä; "punaiset huronit huutavat 'Pitkän Pyssyn' henkeä tai sitten niiden verta, jotka pitävät häntä kätkössä!"

"Hän on mennyt — paennut; hän on kaukana, toverienne saavuttamattomissa."

Ovela Kettu nauroi kylmän halveksivasti vastatessaan: "Kun valkoinen mies kuolee, luulee hän päässeensä rauhaan; mutta punaiset miehet osaavat kiduttaa vihollistensa henkiäkin. Missä on hänen ruumiinsa? Antakaa huroneille hänen päänahkansa!"

"Hän ei ole kuollut, vaan paennut."

Magua pudisti päätään epäluuloisesti:

"Onko hän lintu, joka levittää siipensä, tai onko hän kala, joka ui hengittämättä? Valkoinen päällikkö lukee kirjojaan ja luulee huroneja hulluiksi!"

"Vaikkei 'Pitkä Pyssy' olekaan kala, osaa hän kuitenkin uida. Hän kiiti virtaa alas, kun kaikki ruuti oli ammuttu ja kun huronien silmät olivat pilven takana."

"Ja miksi jäi valkoinen päällikkö tänne?" uteli yhä epäilevä intiaani. "Onko hän kivi, joka vajoaa pohjaan, vai polttaako päänahka hänen päälakeaan?"

"Teidän koskeen pudonnut toverinne, jos hänessä vielä olisi henkeä, voisi todistaa, etten minä ole mikään kivi", vastasi kiukustunut nuorukainen käyttäen harmissaan pöyhkeilevää puhetapaa, joka oli parhaiten omiansa herättämään intiaanin ihailua. "Valkoisen miehen mielestä vain pelkurit jättävät naisensa."

Magua mutisi muutamia kuulumattomia sanoja hampaittensa välistä, ennenkuin jatkoi ääneensä:

"Osaavatko delavarit uidakin yhtä hyvin kuin ryömiä pensaissa? Missä on Suuri Käärme?"

Duncan, joka näistä kanadalaisista nimityksistä huomasi vihollistensa tuntevan hänen äskeiset kumppaninsa paljon paremmin kuin hän itse, vastasi viivytellen:

"Hänkin meni alas virran mukana."

"Eikö 'Nopea Hirvi' ole täällä?"

"En tiedä ketä sanotte 'Nopeaksi Hirveksi'", vastasi Duncan, joka mielellään käytti hyväkseen jokaista viivytyksen aihetta.

"Unkasia", selitti Magua lausuen tuon delavarinimen vieläkin vaivalloisemmin kuin englanninkieliset sanansa. "Valkoinen mies sanoo 'Hyppivä Sarvas', kun hän tarkoittaa nuorta mohikaania."

"Olemme jonkin verran sekaantuneet nimissä, Ovela Kettu", selitti Duncan toivoen saavansa aikaan väittelyn. "Ranskalaiset tarkoittavat sarvaalla naaraspuolista saksanhirveä ja metsäkauriilla urospuolista; hirvi on taas oikea nimitys, kun puhutaan sen lajin suurimmasta sarviniekasta."

"Saattaa olla niin", mutisi intiaani omalla kielellään; "kalpeanaamathan ovat lörpötteleviä naisia, sillä heillä on kaksi sanaa jokaiselle seikalle, kun sitä vastoin punanahka panee äänensä soinnun puhumaan puolestaan." Muuttaen sitten puhetapaa hän jatkoi tietämättömien opettajiensa puutteelliseen nimistöön vedoten: "Sarvas on nopea, mutta heikko; hirvi nopea, mutta väkevä, ja 'Käärmeen' poika on 'Nopea Hirvi'. Onko hän loikannut virran yli metsiin?"

"Jos te tarkoitatte nuorempaa delavaria, on hänkin mennyt virtaa alas."

Kun ei moisessa pakenemistavassa ollut mitään tavatonta intiaanista, otaksui Magua kuulemansa todeksi hitaasti, jotta yhä selvemmin tulisi ilmi, kuinka vähän arvoa hän olisi antanut tällaisille mitättömille vangeille. Mutta hänen tovereillaan oli ilmeisesti kokonaan toinen käsitys asiasta.

Huronit olivat odottaneet tämän lyhyen keskustelun tulosta heille ominaisella kärsivällisyydellä ja yhä kasvavan hiljaisuuden vallitessa, niin että lopulta oli koko joukko aivan äänettömänä. Kuu Heyward oli lakannut puhumasta, käänsivät he kaikki yhtenä miehenä silmänsä Maguaan, pyytäen tällä sanattomalla tavalla selitystä valkoisen miehen vastauksista. Heidän tulkkinsa viittasi virtaan ja ilmaisi heille tapausten kulun yhtä hyvin eleillään kuin harvoilla sanoillaan. Kun totuus yleisesti tajuttiin, villit päästivät kamalan ulvonnan, joka osoitti heidän suunnattoman pettymyksensä. Muutamat juoksivat raivoissaan veden partaalle hosuen ilmaa hurjin elein, toisten syljeskellessä virtaan kostaakseen sille sen otaksutun petoksen, jonka se oli muka tehnyt heidän tunnustettuja voittajanoikeuksiaan vastaan. Muutamat taas, jotka tuskin kuuluivat joukkion heikoimpiin tai lempeimpiin, loivat heidän valtaansa jääneihin vankeihin synkkiä silmäyksiä, joissa vain totunnainen itsehillintä esti mitä julmimpia intohimoja puhkeamasta kokonaan näkyviin, kun taas pari ilmaisi vihamielisiä tunteitaan uhkaavin elein, joita vastaan ei sisarusten sukupuoli eikä kauneus ollut minään turvana. Nuori sotilas teki epätoivoisen mutta turhan yrityksen juosta Alicen luo nähdessään erään villin mustan käden kietoutuneen neidon hartioilla liehuviin uhkeihin hiuksiin ja puukon kiertävän päätä, josta ne valuivat valtoinaan alas ikäänkuin osoittaen sitä kauhistavaa tapaa, millä tuo suloinen pää oli pian kadottava ihanan koristuksensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, ja pieninkin liikahdus sai nuoraa pitelevän väkevän intiaanin kouran tarttumaan hänen olkapäihinsä tiukasti kuin ruuvipusertimeen. Välittömästi tajuten, kuinka hyödytön olisi taistelu niin suurta ylivoimaa vastaan, hän alistui kohtaloonsa, rohkaisten heikompia seuralaisiaan hiljaa ja lempeästi vakuuttaen, että alkuasukkaat uhkailevat usein enemmän hirmutöillä kuin tekevät niitä.

Mutta vaikka Duncan turvautuikin tällaisiin lohdutuksen sanoihin vaimentaakseen sisarusten pelkoa, ei hän kuitenkaan ollut kyllin yksinkertainen itseään pettääkseen. Hän tiesi vallan hyvin, että intiaanipäällikön arvovalta nojautui niin vähän totunnaisiin tapoihin ja sovinnaisuuksiin, että sitä piti useammin pystyssä ruumiillinen voima kuin mikään hänen henkinen ylemmyytensä. Vaara oli siis sitä suurempi, mitä enemmän villejä oli heidän ympärillään. Heidän näennäisesti tunnustetun johtajansa jyrkimmänkin käskyn saattoi minä hetkenä tahansa rikkoa joku raaka tuittupää, jota halutti uhrata vanki tai kaksi jonkun kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa haamulle. Vaikka hän siis ulkonaisesti esiintyi tyynenä ja lujana, syöksähti sydän hänen kurkkuunsa aina, kun joku heidän hurjista vangitsijoistaan astui tavallista lähemmäksi avuttomia sisaruksia tai kiinnitti synkän, harhailevan katseensa noihin hentoihin olentoihin, jotka olivat liian heikkoja yrittääkseen pienintäkään vastarintaa.

Hänen pelkonsa hupeni kuitenkin paljon, kun hän näki johtajan kutsuneen soturinsa ympärilleen neuvotteluun. Heidän keskustelunsa oli lyhyt, ja useimpain äänettömyydestä päättäen oli sen tuloskin yksimielinen. Harvojen puhujain lukuisista viittauksista Webbin leiriä kohti saattoi nähdä heidän pelkäävän vaaraa silta taholta. Tämä syy epäilemättä kiirehti heidän päätöstään samoin kuin heidän myöhempiäkin tekojaan.

Tämän lyhyen neuvottelun aikana sai Heyward hengittää helpommin ahdistavimmasta pelosta vapauduttuaan ja samalla ihmetellä sitä varovaista tapaa, millä huronit olivat lähestyneet saarta vihollisuuksien lakattuakin.

On jo mainittu, että saaren yläpuolen muodosti alaston kallio, jossa ei ollut muuta suojaa kuin muutamia harvoja veden tuomia tukkeja. Villit olivat valinneet tämän kohdan noustakseen maihin kannettuaan ensin veneen ohi putouksen metsän läpi tätä tarkoitusta varten. Sijoitettuaan aseensa pieneen purteen suunnilleen kaksitoista miestä oli tarttunut sen sivuihin ja antautunut sen vietäväksi virrassa, ja pari taitavinta soturia koetti ohjata alusta paikoista, joista he saattoivat nähdä vaarallisen reitin. Näin he pääsivät kuin pääsivätkin saaren kärkeen kohdasta, joka oli osoittautunut niin kohtalokkaaksi heidän uskaliaille edeltäjilleen, ja heillä oli nyt hyötyä suuremmasta lukumäärästään ja tuliaseistaan. Duncanille selvisi tämä maihinnousutapa täydelleen nähdessään heidän kantavan nyt tuon keveän kanootin kallion yläpäästä ja laskevan sen jälleen veteen lähelle ulomman luolan suuta. Heti kun tämä muutto oli suoritettu, johtaja viittoili vankeja laskeutumaan rantaan ]a astumaan veneeseen.

Kun kaikki vastustelu oli mahdotonta ja kaikki vastaansanomiset hyödyttömiä, näytti Heyward esimerkkiä kohtaloonsa alistumisesta käymällä ensimmäisenä purteen, missä hän pian istui sisarusten ja yhä hämmästelevän Davidin seurassa. Vaikka huronit eivät luonnollisesti tunteneetkaan virran pyörteiden ja kuohupaikkojen välisiä tyynivetisiä kulkuväyliä, he olivat sentään kyllin selvillä koskenlaskusta yleensä tehdäkseen suurempia virheitä. Kun veneen ohjaajaksi valittu soturi oli asettunut paikoilleen, heittäytyi koko joukko jälleen virtaan, kanootti kiiti alas vuolletta ja muutamien hetkien kuluttua olivat vangit joen eteläisellä rannalla, melkein vastapäätä sitä kohtaa, minne he edellisenä iltana olivat saapuneet.

Täällä pidettiin toinen lyhyt, mutta vakava neuvottelu, minkä kestäessä hevoset, joiden pelko oli ollut suurimpana syynä heidän onnettomuuteensa, tuotiin metsän peitosta tälle turvalliselle kokoontumispaikalle. Joukkue jakautui nyt kahtia. Tuo usein puheena ollut kookas päällikkö nousi Heywardin hevosen selkään ja ohjasi kulkunsa pääjoukon seuraamana suoraan poikki virran häviten pian metsään ja jättäen vangit kuuden villin ja näiden johtajan Ovelan Ketun huostaan. Duncan katseli kaikkia heidän toimiaan kasvavalla levottomuudella. Villien epätavallisesta lempeydestä hän oli saanut aihetta siihen mairittelevaan luuloon, että hänet oli säästetty jätettäväksi vangittuna Montcalmille. Kun hätään joutuneiden ajatukset harvoin lepäävät ja kun mielikuvitus ei ole koskaan eloisampi kuin silloin, kun sitä kiihoittaa toivo, vaikka kuinkakin heikko ja kaukainen, oli hän myöskin aavistellut käytettävän hyväksi Munron isäntunteita ja siten häntä houkuteltavan poikkeamaan velvollisuudestaan kuningasta kohtaan. Sillä vaikka ranskalaisten ylipäällikkö oli hyvässä maineessa urhoollisena ja toimeliaana miehenä, pidettiin häntä varsin taitavana valtiollisten juonien punojana, joka ei aina pitänyt lukua siveysopin tärkeimmistä säännöistä, mistä poikkeaminen oli varsin tavallista tämän ajan eurooppalaisessa valtiollisessa elämässä.

Kaikki nämä nopeat ja kekseliäät ajatusrakennelmat voittajien käytös hävitti. Ison soturin joukkue ohjasi kulkunsa kohti Horikanin eteläpäätä, eikä majurilla ja hänen tovereillaan ollut muuta odotettavana kuin jäädä villien herrojensa toivottomaan vankeuteen. Tuskaisena hän valmistui kuulemaan pahinta, ja aikoen hädän tullen turvautua kullan voimaan hän voitti vastenmielisyytensä ja pyrki keskusteluun Maguan kanssa. Kääntyen entisen oppaansa puoleen, joka nyt esiintyi sellaisena mahtipontisena käskijänä, että selvästi näki hänen johtavan matkueen vastaisia liikkeitä, virkkoi hän niin ystävällisesti ja luottavasti kuin suinkin saattoi:

"Minä tahtoisin sanoa Magualle jotakin, jota vain suuren päällikön sopii kuulla."

Intiaani loi halveksivan katseen nuoreen sotilaaseen vastatessaan:

"Puhukaa, puilla ei ole korvia!"

"Mutta punaiset huronit eivät ole kuuroja, ja keskustelu, joka sopii kansakunnan suurille miehille, päihdyttäisi nuoret soturit. Ellei Magua tahdo kuunnella, osaa kuninkaan upseeri vaietakin."

Villi lausui huolettomasti muutamia sanoja tovereilleen, jotka kömpelöllä tavallaan kunnostivat ratsuhevosia sisarusten käytettäväksi, ja siirtyi hiukan syrjään samalla varovasti viitaten Heywardia seuraamaan.

"Nyt puhukaa", virkkoi hän sitten; "jos sananne ovat sellaisia, että Magua viitsii niitä kuunnella."

"Ovela Kettu on osoittanut ansainneensa sen kunnioittavan nimen, jonka hänen kanadalaiset isänsä ovat hänelle antaneet", aloitti Heyward. "Minä näen hänen viisautensa ja kaiken, mitä hän on tehnyt puolestamme, ja minä olen sen muistava, kun palkitsemisen hetki on lyönyt. Niin! Kettu on todistanut, ettei hän ole ainoastaan suuri päällikkö neuvotteluissa, vaan että hän myöskin osaa pettää vihollisensa!"

"Mitä on sitten Ovela Kettu tehnyt?" kysyi intiaani kylmästi.

"Mitä! Eikö hän nähnyt, että metsät olivat täynnä väijyviä vihollisparvia ja ettei Käärmekään olisi voinut pujahtaa niiden ohi joutumatta keksityksi? Ja eikö hän sitten eksynyt polulta sokaistakseen huronien silmät? Eikö hän sanonut menevänsä takaisin heimonsa luo, joka oli kohdellut häntä huonosti ja ajanut hänet teltoistaan kuin koiran? Ja kun me näimme, mitä hän aikoi tehdä, emmekö me auttaneet häntä pitämällä väärää naamaa, jotta huronit luulisivat valkoisen miehen katsovan ystäväänsä vihollisekseen! Eikö kaikki tämä ole totta? Ja kun Ovela Kettu oli viisaudellaan sulkenut kansansa silmät ja tukkinut sen korvat, eivätkö he unohtaneet tehneensä hänelle kerran vääryyttä ja pakottaneensa häntä pakenemaan mohokkien luo? Ja eivätkö he jättäneet häntä ja vankeja virran etelärannalle, itse mennessään hulluuksissaan pohjoiseen päin? Eikö Kettu aikonut kääntyä revon tavoin entisille jäljilleen ja viedä tuolle rikkaalle harmaapäiselle skotlantilaiselle hänen tyttärensä? Niin, Magua, minä näen sen kaiken, ja minä olen jo miettinyt, miten palkita sellaista viisautta ja kuntoa. Ensiksikin on William Henrikin päällikkö antava sellaisesta palveluksesta lahjoja, jotka ovat suuren päällikön arvon mukaisia. Maguan rintaraha ei ole enää oleva tinaa, vaan taottua kultaa; hänen ruutisarvensa on oleva aina täpötäynnä; rahoja on kilisevä niin viljalti hänen kukkarossaan kuin näkyy piikiviä Horikanin rannoilla; ja metsäkauris on nuoleva hänen kättään, sillä se tietää olevan turhaa paeta pyssyä, jota hän kantaa! Mitä taas minuun tulee, en todellakaan tiedä, miten voittaisin skotlantilaisen anteliaisuuden, mutta minä — niin — minä annan…"

"Mitä antaa nuori päällikkö, joka tulee auringon maasta", kysyi huroni huomatessaan Heywardin epäröivän päättää palkintoluettelonsa jollakin, joka muodostaisi intiaanin toiveiden huipun.

"Hän panee niin paljon tulivettä vuotamaan suolaisen järven saarilta Maguan teltan eteen, että intiaanin sydän tulee keveämmäksi kuin mesilinnun höyhen ja hänen henkäyksensä suloisemmaksi kuin villin kuusaman tuoksu."

Kettu oli kuunnellut vakavana Heywardin jatkaessa hitaasti viekasta puhettaan. Kun nuori mies viittasi petokseen, jota hän otaksui intiaanin harjoittaneen omaa kansaansa kohtaan, verhoutuivat kuuntelijan kasvot mietteliään varovaiseen ilmeeseen. Kun Duncan puhui vääryydestä, jonka hän muka uskoi ajaneen huronin synnyinheimonsa mailta, välähti sellainen voimakas hillittömän julmuuden salama intiaanin silmistä, että uskalias puhuja huomasi osuneensa oikeaan kieleen. Ja kun hän oli ennättänyt kohtaan, missä hän niin taitavasti yhdisti kostonjanon voitonhimoon, oli hän ainakin saanut villin seuraamaan ajatustaan mitä syvimmällä tarkkaavaisuudella. Ovelan Ketun kysymys oli ollut tyyni ja kaikella intiaanin arvokkuudella tehty, mutta kuuntelijan tuumiskelevasta ilmeestä näkyi selvästi, että vastaus oli mitä taitavimmin osattu. Huroni mietti hetkisen ja viitaten sitten alkeellisella tavalla sidottuun haavoitettuun olkapäähänsä hän kysäisi hieman jyrkästi:

"Tekevätkö ystävät moisia merkkejä?"

"Voiko 'Pitkä Pyssy' noin lievästi satuttaa vihollista?"

"Ryömivätkö delavarit käärmeiden tavoin niiden kimppuun, joita he rakastavat, kietoutuen käppyrään iskeäkseen?"

"Olisiko 'Suuri Käärme' sallinut liikahdustensa tulla sen korviin, jonka hän olisi toivonut olevan kuuron?"

"Polttaako valkoinen päällikkö ruutinsa veljiensä kasvoihin?"

"Erehtyykö hän koskaan maalistaan, kun hän tosiaankin tahtoo tappaa?" vastasi Duncan vetäen suunsa hyvin uskottavaan halveksivaan hymyyn.

Uusi pitkä ja miettimiselle omistettu äänettömyys seurasi näitä teräviä kysymyksiä ja sattuvia vastauksia. Duncan näki intiaanin epäröivän. Täydentääkseen voittoansa hän aikoi juuri uudelleen luetella palkinnot, kun Magua teki merkitsevän eleen ja virkkoi:

"Riittää. Kettu on viisas päällikkö, ja kohta nähdään, mitä hän tekee. Menkää ja pitäkää suunne kiinni. Kun Magua puhuu, on aika vastata."

Heyward, joka huomasi puhetoverinsa silmien tarkkaan suuntautuneen muuhun joukkoon, peräytyi nopeasti, jottei uskottaisi hänen solmineen joitakin epäilyttäviä sopimuksia johtajan kanssa. Magua läheni hevosia ja oli olevinaan kovin tyytyväinen kumppaniensa ahkeruuteen ja kekseliäisyyteen. Hän viittasi sitten Heywardia auttamaan sisaruksia satulaan, sillä hän alentui harvoin käyttämään englanninkieltä, paitsi jonkin erikoisen tärkeän seikan pakottamana.

Koska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi vastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi heräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa vangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison päällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen omistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei niinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen saattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita Edward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä, jotka ilmoittaisivat avun joutuvan.

Kun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse joukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka vähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa samalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän. Sisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla, ja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden kaikkia väsymättömän valppaina.

Tällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai milloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli tarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa kävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin johtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin voittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut uskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi intiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan vievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin. Peninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella tavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan loppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän korkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän kulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli varovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon ohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä muuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä hoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William Johnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin, mutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko matkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen viedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta, mihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet kiinnittänyt.

Cora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä vain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle oksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus teki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein hän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri silloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja panna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä ilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti, kun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä mielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän mahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen saattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan muutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen kömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä kirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän kerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.

Kun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä maahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada avustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.

Heyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä vaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä aikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan puhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka vain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen, poikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien kumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän ei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei näyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys ei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet matkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he kulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan puunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa eteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn keveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli synnyttänyt.

Mutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella oli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi soliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja vaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua satulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa tasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen puun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään etsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.

XI luku.

Kirous heimolleni, jos sen suon anteeks'!

Shylock.

Intiaani oli tähän toivottuun tarkoitukseen valinnut tuollaisen jyrkän, pyramidia muistuttavan mäen, jotka ovat suuresti keinotekoisten multavallien näköisiä ja joita tapaa verraten usein Amerikan laaksoissa. Tämä kumpu oli korkea ja äkkijyrkkä, sen huippu tasainen kuten tavallisesti, mutta etenkin yksi sivu erikoisen säännötön. Levähdyspaikkana ei sillä ollut muuta näkyvää etua kuin korkeus ja muoto, jotka tekivät sen puolustamisen helpoksi ja jokaisen yllätyksen melkein mahdottomaksi. Koska Heyward ei enää odottanut apua, jonka tulon aika ja välimatka nyt jo tekivät mahdottomaksi, katseli hän leiripaikan pieniä omituisuuksia aivan välinpitämättömänä, omistautuen kokonaan heikkoja matkatovereitaan hoivaamaan ja lohduttamaan. Narragansethevosten sallittiin pureksia siellä täällä kummun laella kasvavien puiden ja pensaiden lehtiä, ja vangit levittivät loput ruokavaransa erään pyökin varjoon, joka ojensi vaakasuorat oksansa ikäänkuin kunniakatokseksi heidän ylleen.

Nopeasta matkaamisesta huolimatta oli muuan intiaani kuitenkin ehtinyt kaataa emästään eksyneen metsävuohenvasikan nuolellaan, ja sitten hän oli kärsivällisesti kantanut otuksen parhaat osat hartioillaan pysähdyspaikkaan asti. Turvautumatta lainkaan keittotaitoon hän oli heti sinne päästyään ruvennut tovereineen ahmimaan sellaisenaan tätä helposti sulavaa ravintoa. Magua yksin istui syrjässä ottamatta osaa raakalaismaiseen ateriaan ja oli ilmeisesti vaipunut mitä syvimpiin ajatuksiin.

Tämä intiaanin epätavallinen pidättyminen ruoasta, vaikka hänellä oli hyvä tilaisuus sammuttaa nälkä, herätti vihdoin Heywardin huomiota. Nuori mies uskoi mielellään huronin miettivän parhaita keinoja liittolaistensa valppauden pettämiseksi. Aikoen avustaa hänen suunnitelmiaan jollakin omalla keksinnöllään ja vahvistaa kiusausta hän lähti pyökin juurelta ja kävellä tepasteli omia aikojaan paikalle, mihin Kettu oli istuutunut.

"Eikö aurinko ole jo kyllin kauan paistanut Maguan kasvoihin, jotta hänen ei enää tarvitsisi pelätä mitään vaaraa kanadalaisten taholta?" kysyi hän lainkaan epäilemättä heidän välillään vallitsevaa hyvää ymmärtämystä, "ja eikö William Henrikin päällikkö näkisi mieluummin tyttäriään ennen kuin toinen yö on ehkä kovetuttanut hänen sydämensä heidän menettämisestään, ettei hän enää annakaan palkintoa yhtä auliisti?"

"Rakastavatko kalpeanaamat lapsiaan vähemmän aamulla kuin illalla?" intiaani kysyi kylmästi.

"Eivät suinkaan", ehätti Heyward haluten kaikin mokomin korjata erehdyksensä, jos hän oli sellaisen tehnyt; "valkoinen mies saattaa, ja hän tekeekin usein niin, unohtaa isiensä hautapaikat; hän lakkaa joskus muistamasta niitä, joita hänen tulisi rakastaa ja joita hän on luvannut suojella; mutta vanhemman rakkaus lapseensa ei voi koskaan kuolla."

"Onko sitten valkohapsisen päällikön sydän pehmeä ja ajatteleeko hän lapsia, jotka hänen naisensa hänelle antoi? Hän on kova sotureilleen ja hänen silmänsä ovat kiveä!"

"Hän on ankara laiskoille ja pahoille, mutta hyväntapaisille ja ansiokkaille hän on sekä oikeamielinen että lempeä päällikkö. Minä olen nähnyt monia helliä ja rakastavia vanhempia, mutta en vielä milloinkaan isää, jonka sydän olisi pehmeämpi kuin hänen lapsiaan kohtaan. Te olette nähnyt Harmaapään soturiensa etunenässä, Magua; mutta minä olen nähnyt hänen silmiensä uivan kyynelissä, hänen puhuessaan lapsista, jotka nyt ovat vallassanne!"

Heyward pysähtyi, sillä hän ei tiennyt miten tulkita sitä omituista ilmettä, joka välähti tarkkaavasti kuuntelevan intiaanin mustilla kasvoilla. Aluksi näytti siltä kuin olisi luvatun palkinnon muisto hänen mielessään kasvanut voimakkaammaksi, hänen kuunnellessaan kuvausta isän hellistä tunteista, jotka tekivät sen saamisen yhä varmemmaksi; mutta Duncanin jatkaessa puhettaan muuttui tuo ilon ilme niin hurjaksi, ilkeäksi ja kiihkeäksi, että saattoi hyvällä syyllä pelätä sen johtuvan jostakin kaameammasta intohimosta kuin ahneudesta.

"Menkää", sanoi huroni, joka silmänräpäyksessä tukahdutti levottomuutta herättävän katseensa kuolonkaltaiseksi tyyneydeksi, "menkää mustatukkaisen tyttären luo ja sanokaa, että Magua odottaa puhuakseen hänen kanssaan. Isä on muistava, mitä tytär lupaa."

Duncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia siitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja vastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä, ilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.

"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun", jatkoi hän, ohjatessaan tyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, "ja teidän ei tule kitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten miellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin omasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette. Muistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne osaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin."

"Ja teidän, Heyward?"

"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se on saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on siihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät valittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt nuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana. Mutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte puhutella, on tässä."

Intiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin äänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään Heywardia poistumaan, sanoen kylmästi:

"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa."

Kun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta, virkkoi Cora tyynesti hymyillen:

"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä vetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä toiveillamme."

Hän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten intiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja esiintymiseensä:

"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?"

"Kuunnelkaa", vastasi intiaani laskien kätensä raskaasti tytön käsivarrelle ikäänkuin haluten erikoisesti kiinnittää hänen huomiotaan sanoihinsa, liike, jonka Cora päättävästi ja rauhallisesti torjui vapauttaen käsivartensa intiaanin pitelystä: "Magua on syntynyt päälliköksi ja soturiksi järvien punaisten huronien luona; hän oli nähnyt kahdenkymmenen kesän auringon juoksuttavan kahdenkymmenen talven lumet jokiin, ennenkuin hän näki kalpeanaaman; ja hän oli onnellinen! Sitten hänen kanadalaiset isänsä tulivat metsiin ja opettivat hänet juomaan tulivettä, ja hänestä tuli roisto. Huronit ajoivat hänet hänen isiensä haudoilta, aivan kuin olisivat vainonneet metsästettyä puhvelia. Hän juoksi järvien rantoja alas ja seurasi niiden laskua aina kanuunoiden kaupunkiin[7] asti. Siellä hän pyydysteli ja kalasteli, kunnes ihmiset ajoivat hänet jälleen läpi metsien hänen vihollistensa syliin. Päällikkö, joka oli huronina syntynyt, joutui lopulta soturiksi mohokkien joukkoon."

"Jotakin tuontapaista olen kyllä kuullut", virkkoi Cora huomatessaan hänen vaikenevan tukahduttaakseen intohimoja, jotka alkoivat palaa liian roihuavin liekein hänen muistellessaan muka kärsimäänsä vääryyttä.

"Oliko Ketun vika, ettei hänen päänsä ollut kivestä? Kuka antoi hänelle tulivettä? Kuka teki hänestä roiston? Kalpeanaamat, kansa, jolla on sama väri kuin teillä?"

"Ja tuleeko minun vastata ajattelemattomista ja tunnottomista miehistä, joiden hipiä on samanlainen kuin minun?" kysyi Cora tyynesti kiihtyneeltä villiltä.

"Ei; Magua on mies, eikä hullu; sellaiset ihmiset kuin te eivät avaa koskaan huuliansa polttavalle virralle: Suuri Henki on antanut teille viisautta!"

"Mitä minuun kuuluu teidän onnettomuutenne ja hairahduksenne?"

"Kuunnelkaa", toisti intiaani, joka jälleen sai entisen levollisuutensa ja vakavuutensa; "kun Ketun englantilaiset ja ranskalaiset isät kaivoivat kirveen maasta, hän löi mohokkien sotapaaluun ja meni taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Kalpeanaamat ovat karkoittaneet punanahat heidän metsästysmailtaan, ja kun nämä nyt tappelevat, johtaa heitä valkoinen mies. Horikanin vanha päällikkö, teidän isänne, oli meidän sotavoimamme suuri käskijä. Hän sanoi mohokeille: tee tuo ja tee tämä, ja häntä toteltiin. Hän antoi lain, että jos intiaani nieli tulivettä ja tuli hänen soturiensa kangastelttoihin, ei sitä unohdettaisi. Magua aukaisi hulluuksissaan suunsa ja palava neste vei hänet Munron majalle. Mitä teki silloin Harmaapää? Sanokoon sen hänen tyttärensä."

"Hän ei unohtanut sanojaan ja teki oikeutta rankaisemalla rikollista", vastasi pelkäämätön tyttö.

"Oikeutta!" kertasi intiaani luoden mitä julmimman, raivokkaimman syrjäsilmäyksen Coran järkähtämättömiin kasvoihin, "onko siinä oikeutta, että ensin tehdään itse pahaa ja sitten rangaistaan muita? Magua ei ollut oma itsensä; tulivesi toimi ja puhui hänen puolestaan. Mutta Munro ei sitä uskonut. Huronipäällikkö sidottiin kaikkien kalpeanaamaisten soturien nähden ja häntä ruoskittiin kuin koiraa."

Cora pysyi äänettömänä, sillä hän ei tiennyt, miten hyvittää intiaania sopivasti isänsä varomattoman ja ankaran tuomion johdosta.

"Katsokaa!" jatkoi Magua vetäen syrjään ohuen pumpulikankaan, joka sangen epätäydellisesti peitti hänen maalatun rintansa, "tässä on puukkojen ja kuulien synnyttämiä arpia — niistä voi soturi ylpeillä kansansa edessä; mutta Harmaapää on jättänyt huronipäällikön selkään merkkejä, joita hänen täytyy piilotella naisten tavoin valkoisilta miehiltä saadun värjätyn vaatteen alle."

"Minä olin luullut", virkkoi Cora, "intiaanisoturia kestäväksi, enkä minä uskonut hänen henkensä tuntevan eikä tietävän kipua, mitä hänen ruumiinsa kärsi."

"Kun chippevat sitoivat Maguan paaluun ja löivät tämän haavan", vastasi toinen pistäen sormensa syvään arpeen, "nauroi huroni heitä päin kasvoja ja sanoi heille vain naisten niin kepeästi iskevän! Hänen henkensä oli silloin pilvissä! Mutta kun hän kärsi Munron lyöntejä, oli hänen henkensä koivun alla. Huronin henki ei ole koskaan humalassa; se muistaa aina!"

"Mutta sen voi kai lepyttää. Jos isäni on tehnyt teille vääryyttä, näyttäkää, että intiaani voi antaa anteeksi loukkauksen ja viekää hänelle tytär takaisin. Te olette kuullut majuri Heywardilta…"

Magua pudisti päätään kieltäen toistamasta tarjouksia, joita hän niin suuresti halveksi.

"Mitä sitten tahdotte?" jatkoi Cora tuskallisen äänettömyyden jälkeen, samalla kun hän alkoi väkisinkin tulla vakuuttuneeksi siitä, että ovela villi oli julmasti pettänyt tuota liian kuumaveristä ja jaloa Duncania.

"Sitä, mistä huroni pitää — hyvää hyvästä, pahaa pahasta!"

"Te tahdotte siis kostaa Munron tekemän loukkauksen hänen avuttomille tyttärilleen. Eikö olisi miehekkäämpää astua hänen kasvojensa eteen ja vaatia soturin hyvitystä?"

"Kalpeanaamojen aseet ovat pitkiä ja heidän puukkonsa teräviä!" vastasi villi ilkeästi nauraen. "Miksi menisi Kettu Harmaapään pyssysoturien sekaan, kun hän kerran pitää hänen henkeänsä kädessään?"

"Ilmoittakaa tarkoituksenne, Magua", virkkoi Cora taistellen sisimmässään voidakseen puhua lujasti ja tyynesti. "Aiotteko viedä meidät vankeina metsiin vai suunnitteletteko jotakin vielä pahempaa? Emmekö voi millään tavoin korvata kärsimäänne vääryyttä ja hellyttää sydäntänne? Päästäkää ainakin heikko sisareni menemään ja vuodattakaa kaikki vihanne minuun. Hankkikaa rikkautta hänen vapauttamisellaan ja tyydyttäkää kostonne vain yhdellä uhrilla. Molempien tytärtensä menettäminen veisi iäkkään isän hautaan, ja mistä sitten Kettu saisi palkintonsa?"

"Kuunnelkaa!" virkkoi intiaani jälleen. "Vaaleasilmäinen saa mennä takaisin Horikanin rannalle ja kertoa vanhalle päällikölle, mitä on tapahtunut, jos mustatukkainen nainen vannoo isiensä Suuren Hengen kautta, ettei hän puhu valhetta."

"Mitä minun sitten pitää luvata?" kysyi Cora, joka yhä salaisesti hallitsi tuota julmaa villiä koko olemuksensa maltillisuuden ja naisellisen arvokkuuden voimalla.

"Kun Magua jätti kansansa, annettiin hänen vaimonsa toiselle päällikölle; hän on nyt saanut ystäviä huronien joukosta ja hän haluaisi mennä takaisin heimonsa haudoille suuren järven rannalle. Seuratkoon englantilaisen päällikön tytär häntä ja eläköön hänen teltassaan ikuisesti."

Vaikka moinen ehdotus inhoitti Coraa, hän salasi kuitenkin voimakkaan vastenmielisyytensä ja saattoi vastata maltillisesti ja heikkoutta osoittamatta:

"Ja mitä huvia olisi Magualla jakaa majansa naisen kanssa, jota hän ei rakasta, joka kuuluu toiseen kansaan ja toiseen väriin kuin hän itse? Parempihan olisi ottaa Munron kulta ja ostaa jonkun huronineidon sydän lahjoilla."

Intiaani ei vastannut minuuttiin, vaan katsoi sellaisin polttavin, himoitsevin silmin Coraa, että tämä loi häveten silmänsä alas tuntiessaan ensi kerran kohdanneensa katseen, jota ei kunniallinen nainen voi sietää. Coran sydämen pamppaillessa Maguan ääni vastasi ilkeään sävyyn:

"Hän tietäisi lyöntien kirvellessä selässä, mistä löytäisi naisen, joka saisi myös tuntea niiden kivun. Munron tytär kantaisi hänelle vettä, kuokkisi hänen peltonsa ja keittäisi hänen riistansa. Harmaapään ruumis nukkuisi hänen kanuunainsa keskellä, mutta hänen sydämensä olisi aina Ovelan Ketun puukon ulottuvilla."

"Hirviö! Hyvin sinä ansaitsetkin petollisen nimesi!" huudahti Cora voittamattoman tyttärellisen suuttumuksen vallassa. "Vain paholainen voisi miettiä moista kostoa! Mutta sinä luulet valtaasi liian suureksi! Sinä olet näkevä että tosiaankin pidät Munron sydäntä käsissäsi, ja että se uhmaa sinun ilkeintäkin julmuuttasi."

Intiaanin vastaus tähän rohkeaan taisteluhaasteeseen oli kaamea hymy, joka ilmaisi hänen järkähtämättömän päätöksensä. Hän viittasi samalla tyttöä poistumaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelun iki-ajoiksi. Coran, joka jo katui kiivastumistaan, oli pakko totella, sillä Magua lähti heti paikalla ja lähestyi aterioivia tovereitaan. Heyward riensi kiihtyneen tytön luo kysymään keskustelun tulosta, jota hän oli niin jännittyneenä seurannut vähän matkan päästä. Mutta koska Cora ei tahtonut herättää Alicessa levottomuutta, vältti hän suoraa vastausta, osoitti vain kasvonilmein neuvottelun täydelleen menneen myttyyn ja seurasi tuskaisin katsein voittajainsa pienimpiäkin liikkeitä. Sisarensa yhä uudistuneihin kiihkeihin kyselyihin, mikä heidän osakseen oli tuleva, hän vastasi vain osoittamalla tummaa miesryhmää ja kuiski peittelemättömän kauhun vallassa Alicea rintaansa vasten painaen:

"Katso tuonne ja lue kohtalomme heidän kasvoistaan: kohta saamme sen tietää!"

Coran käyttäytyminen ja hänen katkonaiset huudahduksensa puhuivat selvempää kieltä kuin sanat ja käänsivät pian hänen seuralaistensa huomion paikkaan, minne tyttö itse tarkkasi niin hellittämättömästi, että vain arvalla ratkaistavan asian tavaton tärkeys saattoi yhtä paljon kiinnostaa.

Ehdittyään loikoilevain villien luo, jotka ahmittuaan vatsansa täyteen raakaa lihaa makasivat maassa eläimellisen velttoina, Magua alkoi puhua heille arvokkaasti niinkuin oikea intiaanipäällikkö ainakin. Jo hänen lausumansa ensi tavut saivat kuuntelijat nousemaan kunnioittavan tarkkaavaiseen asentoon. Kun huroni käytti äidinkieltään, voivat vangit, vaikka varovaiset villit olivatkin jättäneet heidät kirveidensä heittomatkan päähän, arvata vain hänen puheensa pääsisällön niistä ilmehikkäistä eleistä, joilla intiaani aina säestää sanojaan.

Alussa näyttivät Maguan sekä liikkeet että puhe tyyniltä ja maltillisilta. Kun hänen oli onnistunut täydelleen herättää kumppaniensa huomio, ajatteli Heyward, huomatessaan hänen usein viittaavan suurille järville päin, hänen puhuvan heidän isiensä maasta ja heidän kaukaisesta heimostaan. Usein puhkesivat kuuntelijat osoittamaan suosiotaan, ja kun he päästivät tuon merkillisen "hugh!"-huutonsa, katsahtivat he toisiinsa selvästi puhujaa ihaillen. Kettu oli liian taitava jättääkseen tätä etua käyttämättä. Hän puhui nyt siitä pitkästä, vaivalloisesta tiestä, jota kulkien he olivat jättäneet avarat alueensa ja onnelliset kylänsä, tullakseen taistelemaan kanadalaisten isiensä vihollisia vastaan. Hän luetteli partiojoukon soturit, heidän erilaiset ansionsa, heidän lukuisat tekonsa kansakunnan hyväksi, heidän haavansa ja heidän ottamiensa päänahkojen määrän. Milloin hän vain viittasi johonkin läsnäolevaan — eikä ovela intiaani jättänyt ketään mainitsematta — loistivat imarrellun miehen mustat piirteet tyytyväisyydestä, eikä hän epäröinyt tukea sanojen todenperäisyyttä kiittävin ja vakuuttavin elein. Sitten puhujan ääni laski ja siitä katosi tyystin sen äänekäs, riemullinen sävy, millä hän oli esittänyt heidän menestystään ja heidän voittojaan. Hän kuvaili Glennin putousta ja kalliosaaren valloittamatonta asemaa luolineen ja lukuisine vuolteineen ja pyörteineen; hän mainitsi "Pitkän Pyssyn" nimen ja vaikeni siksi, kunnes metsä heidän alapuolellaan oli palauttanut viimeisenkin kaiun siitä pitkästä ja väkevästä ulvahduksesta, jolla tämä vihattu nimi oli otettu vastaan. Hän viittasi nuoreen upseerivankiin ja kuvaili suositun soturin kuolemaa, jonka hänen kätensä oli syössyt syvään kuiluun. Hän ei ainoastaan maininnut toisen soturin kohtaloa, joka taivaan ja maan välillä heiluessaan oli tarjonnut kauhistavan näyn koko joukolle, vaan hän esitti itse erään pienen puun oksista riippumalla havainnollisesti uudelleen hänen asemansa kamaluuden, hänen päättäväisyytensä ja hänen kuolemansa; ja lopuksi hän johti lyhyesti mieliin tavan, millä kukin heidän ystävistään oli saanut surmansa, unohtamatta koskaan viitata heidän urhoollisuuteensa ja heidän tunnustetuimpiin avuihinsa. Kun tämä sattuneiden tapausten kertominen oli päättynyt, muuttui hänen äänensä sävy jälleen ja tuli valittavaksi, omituisen sointuvaksi mataline kurkkuäännähdyksineen. Hän puhui nyt kaatuneiden vaimoista ja lapsista, heidän hylätystä tilastaan, heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä kurjuudestaan, heidän kaukaisesta asuinpaikastaan ja lopuksi heidän kostamattomista kärsimyksistään. Sitten hän äkkiä korotti äänensä ja kysyi kauhistuttavan tarmon puuskassa:

"Ovatko huronit koiria sietääkseen tätä kaikkea. Kuka on sanova Menovguan vaimolle, että kalat ovat ottaneet hänen päänahkansa ja ettei hänen kansansa ole häntä kostanut? Kuka on rohkeneva puhtain käsin kohdata Vassavattimien äitiä, tuota pilkkaavaa naista. Mitä on vastattava vanhoille miehille, kun he kysyvät päänahkoja, eikä meillä ole valkoisen miehen hiuskarvaakaan heille annettavana? Naiset tulevat osoittamaan meitä sormellaan. Huronien nimeä häpäisee musta tahra, ja se on peitettävä vereen!"

Hänen äänensä ei enää kuulunut siinä raivon myrskyssä, joka nyt puhkesi ilmoille, ikäänkuin metsässä ei olisi ollut vain pieni soturijoukko, vaan heidän koko kansansa. Äskeisen puheen aikana saattoivat ne, joihin kaikista eniten koski hänen menestyksensä, liiankin selvästi lukea kiihoittajan saavuttaman suosion häntä kuuntelevain miesten kasvoista. He olivat vastanneet hänen suruunsa ja mielipahaansa myötätunnolla ja kaipauksella, hänen vakuutteluihinsa myönteisin elein ja hänen pöyhkeilyihinsä villien korskealla riemulla. Kun hän puhui urhoollisuudesta, olivat heidän katseensa lujat ja kehuttua tunnetta täynnä; kun hän viittasi heidän kärsimiinsä vaurioihin, salamoivat heidän silmänsä raivoa; kun hän mainitsi naisten ivan, painoivat he päänsä alas häpeissään; mutta kun hän osoitti heille koston keinot, satutti hän kieleen, joka aina on valmis väräjämään intiaanin povessa. Pieni viittaus siihen, että kosto oli heidän käsissään, sai koko joukon yhtenä miehenä hypähtämään pystyyn ja ilmaisten raivoaan mitä kaameimmin kirkuen hyökkäämään vankien kimppuun paljastetuin puukoin ja kohotetuin kirvein. Heyward heittäytyi sisarusten ja etumaisena syöksyvän väliin, johon hän tarrautui epätoivon antamin voimin saaden hetkiseksi hänen väkivaltaisuutensa hillityksi. Tämä odottamaton vastarinta antoi Magualle aikaa rientää paikalle ja kiivain puhein ja painokkain elein vetää jälleen joukon huomion puoleensa. Valituin lausein, joita hän kyllä osasi käyttää, hän sai toverinsa luopumaan äskeisestä aikeestaan kehoittaen heitä pidentämään uhrien kärsimyksiä. Hänen ehdotustaan tervehdittiin mieltymyshuudoin ja sitä alettiin toteuttaa ajatuksen nopeudella. Kaksi väkevää soturia syöksyi Heywardin kimppuun kolmannen pitäessä huolta heikommasta laulumestarista. Mutta ei kumpainenkaan vanki sortunut ilman epätoivoista, vaikka tuloksetonta kamppailua. Davidkin heitti vastustajansa kerran maahan, eikä Heywardistakaan suoriuduttu ennenkuin hänen kumppaninsa häviö salli intiaanien yhteisvoimin käydä leikkiin. Sitten hänet sidottiin ja kiinnitettiin puuhun, jonka oksilta rippuen Magua oli kuvaannollisesti esittänyt putoavan huronin kuolemaa. Kun nuori sotilas tuli tajuihinsa, näki hän tuskallisen varmasti, että samanlainen kohtalo odotti koko seuruetta. Hänen oikealle puolelleen oli Cora sidottu samalla tavoin kuin hänkin; tyttö oli kalpea ja kiihtynyt, mutta hänen silmänsä katselivat pelottomina vihollisten toimia. Hänen vasemmalla puolellaan Alicea tukivat tytön heikkojen jäsenten puolesta männyn oksat estäen hänen hentoa ruumistaan kaatumasta. Hän oli ristinyt kätensä ja nostanut ne kuin rukoillakseen, mutta katsomatta taivaaseen ja pyytämättä apua voimalta, joka yksin enää voi heidät pelastaa, hän käänsi huomaamattaan lapsellisen avuttomat silmänsä Duncanin kasvoihin. David oli ensin vastustellut, mutta olosuhteiden outous pakotti hänet piankin vaikenemaan ja miettimään tämän hämmästyttävän tapauksen oikeata tarkoitusta.

Huronien kosto oli nyt saanut uuden sävyn, ja he valmistautuivat sitä suorittamaan vuosisataisen harjaantumuksen kehittämin raakalaistempuin. Jotkut hakivat oksia ja risuja roviota rakentaakseen, muuan halkoi tervastikkuja, jotka sytytettyinä aiottiin pistää vankien lihaan; ja toiset taas taivuttivat kahden nuoren puun latvoja maahan, ajatellen niihin sitoa Heywardin käsivarsista riippumaan ja antaa sitten runkojen ponnahtaa pystyyn. Mutta Maguan kosto etsi syvempää ja ilkeämpää tyydytystä.

Joukkion yksinkertaisten julmurien valmistellessa tulevien uhrien omien silmien edessä näitä tunnettuja ja tavallisia kidutusvälineitä hän lähestyi Coraa ja ilmoitti mitä julmimmin kasvojenelein, mikä kohtalo häntä nyt odotti.

"No!" puhui tämä, "mitä sanoo nyt Munron tytär? Hänen päänsä on liian hyvä painumaan tyynylle Ketun teltassa; onko hänestä mieluisampaa kieriskellä täällä susien leikkikaluna?"

"Mitä tuo peto tarkoittaa?" kysyi Heyward äärimmäisen hämmästyksen vallassa.

"Ei mitään!" oli luja vastaus. "Hän on villi, raaka ja tietämätön villi, eikä hän tiedä mitä tekee. Kunpa voisimme viimeisessä hengenvedossammekin rukoilla hänelle katumusta ja anteeksiantoa!"

"Anteeksiantoa!" kertasi julma huroni, joka raivoissaan erehtyi sanojen tarkoituksesta; "intiaanin muisti on pitempi kuin kalpeanaamain käsivarsi, ja hänen armonsa lyhyempi kuin heidän oikeutensa! Puhu: lähetänkö minä keltaiset hiukset isällesi vai seuraatko sinä Maguaa suurten järvien rannoille kantamaan hänelle vettä ja ruokkimaan häntä leivällä?"

Cora käski päännyökkäyksin hänen mennä tiehensä, sillä hänet oli vallannut voittamaton inho.

"Jätä minut", sanoi hän niin juhlallisesti, että se hetkeksi hillitsi intiaanin raakuutta, "sinä sekoitat katkeruutta rukouksiini: sinä seisot minun ja minun Jumalani välillä!"

Villi oli kuitenkin pian unohtanut hetkellisen hämmästyksensä ja jatkoi ilkamoivan ivallisesti Alicea osoittaen:

"Katso! lapsi itkee! Hän on liian nuori kuollakseen! Lähetä hänet Munron luo kampaamaan hänen harmaita hiuksiaan ja puhaltamaan eloa vanhan miehen sydämeen."

Cora ei voinut olla vilkaisematta nuoreen sisareensa, jonka silmissä hän näki anovan, luonnollista rakkautta elämään kuvastavan katseen.

"Mitä hän sanoo, rakkain Cora?" kysyi Alicen vapiseva ääni. "Puhuuko hän minun lähettämisestäni isäni luo?"

Pitkään katseli vanhempi sisar nuorempaansa voimakkaiden, ristiriitaisten tunteiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Vihdoin hän puhui, vaikkakin hänen äänensä oli kadottanut sointuvan, täyteläisen tyyneytensä ja muuttunut melkein äidillisen helläksi.

"Alice", sanoi hän; "huroni tarjoaa meille molemmille hengen, niin, jopa enemmänkin: hän suostuu antamaan Duncanin, meidän verrattoman Duncanimme, samoin kuin sinutkin, takaisin ystävillemme … isällemme … murtuneelle, lapsettomalle isällemme, jos minä vain murran kapinallisen, uppiniskaisen ylpeyteni ja alistun…"

Hänen äänensä tukahtui, ja ristien kätensä hän katsahti ylös ikäänkuin kuolontuskissaan etsien neuvoa rajattomalta viisaudelta.

"Jatka", huudahti Alice; "mihin sinun tulisi alistua, rakkain Cora? Oi, olisipa tarjous tehty minulle, jotta minä voisin pelastaa sinut, ilahduttaa vanhaa isäämme, vapauttaa Duncanin, kuinka riemumielin kuolisinkaan silloin!"

"Kuolisit!" kertasi Cora tyynemmällä ja lujemmalla äänellä, "se olisi helppoa! Mutta toinen vaihtoehto ei liene helpompi. Hän tahtoisi, että minä", jatkoi hän alentaen äänensä, syvästi tuntiessaan ehdotuksen koko häpeällisyyden, "seuraisin häntä erämaahan, että minä menisin hänen kanssaan huronien asuinpaikoille, että minä jäisin sinne: lyhyesti, että minä rupeaisin hänen vaimokseen! Puhu siis, Alice, hellyyteni lapsi, rakkauteni sisar! Ja te myöskin, majuri Heyward, auttakaa heikkoa järkeäni neuvoillanne. Onko elämä ostettava sellaisella uhrautumisella? Tahdotko, Alice, ottaa sen minun kädestäni siihen hintaan? Ja te, Duncan, ohjatkaa minua; käskekää minua molemmat, sillä minä olen kokonaan teidän."

"Minäkö tahtoisin moista!" huudahti suuttunut ja hämmästynyt nuorukainen. "Cora! Cora! Te teette pilaa hädästämme. Älkää enää mainitkokaan sitä inhoittavaa ehtoa; sen pelkkä ajatteleminenkin on pahempi kuin tuhannen kuolemaa."

"Tiesin kyllä, että teidän vastauksenne tulisi olemaan sellainen!" virkkoi Cora punastunein poskin ja tummien silmiensä yhä vielä voimakkaasti ilmentäessä naisellisia tunteita. "Mutta mitä sanoo Aliceni? Hänen tähtensä alistun kohtalooni vähääkään nurisematta."

Vaikka sekä Heyward että Cora kuuntelivat tuskallisen jännittyneinä ja äärimmäisen tarkkaavaisina, eivät he saaneet hiiskaustakaan vastaukseksi. Alicen hento, tunteellinen olemus näytti lysähtäneen kokoon sellaisesta ehdotuksesta. Hänen käsivartensa olivat vaipuneet velttoina hänen eteensä sormien liikahdellessa suonenvedontapaisesti; pää oli nyykähtänyt rinnalle ja koko hänen ruumiinsa oli siinä puussa riippuessaan kuin hänen sukupuolensa loukatun häveliäisyyden ihana vertauskuva, hievahtamaton, mutta kuitenkin täysissä tajuissaan oleva. Hetkisen kuluttua alkoi hänen päänsä kuitenkin hitaasti elehtiä ilmaisten syvää, järkähtämätöntä inhoa ja hylkäämistä, ja tyttö kuiskasi:

"Ei, ei, ei; parempi on meidän kuolla, kuten olemme eläneetkin, yhdessä!"

"Kuolkaa sitten!" karjaisi Magua kiristellen hampaitaan hillittömässä raivossa, nähdessään odottamatta moista lujuutta henkilössä, jota hän oli pitänyt seurueen heikoimpana, ja sinkautti kirveensä voimakkaasti turvatonta puhujaa kohti. Kirves lensi ilman halki aivan Heywardin editse, katkaisi muutamia Alicen liehuvia kiharoita ja jäi väräjämään puuhun hänen päänsä yläpuolelle. Tämä näky sai Duncanin epätoivoisen raivon valtaan. Kooten kaiken tarmonsa yhteen ainoaan ponnistukseen hän katkaisi siteensä ja ryntäsi erästä toista villiä kohti, joka hurjasti ulvoen valmistautui tarkemmin tähtäämään heittääkseen uudestaan. He syöksähtivät yhteen, tarrautuivat toisiinsa ja kaatuivat molemmat maahan. Vastustajan alaston ruumis ei tarjonnut Heywardille lujaa otetta, ja tämä kiemurtelikin irti hänen pitelystään, kiepahti hänen päälleen, ja laskien toisen polvensa hänen rinnalleen painoi häntä alas raskaasti kuin jättiläinen. Duncan näki jo veitsen välähtävän ilmassa, kun viheltävä ääni suhahti hänen ohitseen ja sitä säesti pikemminkin kuin seurasi pyssyn pamaus. Hän tunsi rintansa vapautuvan taakasta, joka sitä oli rusentanut, hän näki vastustajansa hurjan kasvojenilmeen muuttuvan elottoman hämmennyksen tuijotukseksi, ja intiaani putosi kuolleena kuivuneille lehdille hänen viereensä.

XII luku.

Narri. Tulen, tulen, herra, pian tulen, herra, taaskin uudelleen.

Loppiaisaatto.

Huronit seisoivat säikähdyksestä älyttöminä, kun kuolema näin äkkiä oli korjannut yhden heidän joukostaan. Mutta kun he ennättivät tajuta laukauksen tuhoisan tarkkuuden, koska se näet oli uskaltanut kaataa vihollisen, vaikka ystävänkin henki oli samalla niin suuressa vaarassa, puhkesi nimi "Pitkä Pyssy" yht'aikaa kaikkien huulilta, ja sitä seurasi hurja ja valittava ulvonta. Siihen vastasi väkevä kiljaus pienestä viidakosta, minne varomattomat intiaanit olivat jättäneet aseensa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Haukansilmä, joka liiallisessa innossaan jätti lataamatta äsken löytämänsä vanhan pyssynsä, heitä kohti heiluttaen asettaan nuijana ja huitoen suurin, voimakkain viuhauksin. Vaikka metsästäjä ryntäsikin urheasti ja nopsasti, loikkasi hänen ohitseen kuitenkin muuan kepeä, jäntevä mies, joka uskomattoman ketterästi ja rohkeasti hyökkäsi aivan huronien keskelle ja pysähtyi siellä Coran eteen peloittavan uhkaavasti kirvestään pyöritellen ja näytellen välähtelevää puukkoaan. Vikkelämmin kuin ajatus sujahti muuan kuoleman vertauskuvalla koristettu olento heidän silmiensä editse ja jäi kauhistuttavana seisomaan aikaisemmin tulleen rinnalle. Villit kiduttajat peräytyivät näiden sotaisten hyökkääjäin tieltä ja nähtyään heidän tulevan nopeasti peräkkäin päästivät kaikille tutun, omituisen hämmästystä ilmaisevan huudon, jota säestivät tunnetut ja pelätyt nimet "Nopea Hirvi" ja "Suuri Käärme".

Mutta huronien varovainen ja ovela johtaja ei häkeltynyt. Luotuaan terävän yleiskatsauksen sivuilleen hän ymmärsi heti ensi silmäyksellä, miten hyökkäys oli tapahtunut, ja rohkaisten seuralaisiaan sekä huudoillaan eikä esimerkeillään hän veti pitkän ja vaarallisen puukkonsa tupesta ja ryntäsi hurjasti kiljahtaen odottavan Chingachgookin kimppuun. Se oli alkumerkki yleiseen kahakkaan. Kumpaisellakaan puolueella ei ollut tuliaseita, ja niinpä oli taistelu suoritettava mitä raaimmin: käsi kättä vastaan, hyökkäysasein ilman erikoisia puolustusvälineitä.

Unkas vastasi karjahdukseen ja juosten kohti erästä vihollista halkaisi häneltä kallon yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä kirveeniskulla. Heyward kiskaisi Maguan tapparan puusta ja ryntäsi rajusti telineeseen. Kun taistelevia oli nyt yhtä monta, sai kukin vastustajakseen miehen vihollisjoukosta. Hyökkäykset ja iskut vaihtelivat pyörremyrskyn raivolla ja salaman nopeudella. Haukansilmä tavoitti pian toisen vihollisen nuijansa ulottuville ja yhdellä peloittavan pyssynsä huimauksella löi vastustajansa käsistä keveät ja saamattomat aseet ja nujersi hänet maahan saman tien. Heyward, joka oli kiihkoissaan odottanut oikeaan käsikähmään pääsemistä, lennätti valtaamansa kirveen kohti vihollistaan. Se tapasi hänen valitsemaansa intiaania otsaan ja pysäytti tämän hetkiseksi vauhdistaan. Tämän pienen menestyksensä rohkaisemana jatkoi hillitön nuorukainen juoksuaan ja syöksyi vihollisen kimppuun paljain käsin. Silmänräpäys riitti kuitenkin osoittamaan hänelle menettelynsä äkkipikaisuuden, sillä hän sai heti kohta käyttää kaiken rohkeutensa ja ketteryytensä väistellessään huronin epätoivoisia puukonpistoja. Kun hän ei enää kyennyt torjumaan vikkelää ja valpasta vihollista, kietaisi hän käsivartensa tämän ympärille ja saikin puserretuksi toisen yläraajat kylkiin rautaisella otteellaan, joka ajan mittaan oli kuitenkin liian väsyttävä hänelle itselleen. Tässä äärimmäisessä hädässä hän kuuli äänen huutavan aivan korvansa juuressa:

"Tehkää loppu roistoista! Ei armoa kirotuille mingoille!"

Seuraavassa hetkessä putosi Haukansilmän pyssynperä intiaanin paljaaseen päähän, tämän lihakset tuntuivat iskusta ikäänkuin laukeavan, ja hän vaipui velttona ja liikkumattomana Duncanin sylistä maahan.

Kun Unkas oli halkaissut ensimmäisen vastustajansa kallon, käännähti hän nälkäisen leijonan tavoin etsimään toista. Viides huroni, ainoa, joka ei ollut ottanut osaa alkukahakkaan, oli seisonut hetkisen toimettomana, mutta kun hän näki kaikkien ympärillään riehuvan murhaavassa kamppailussa, katsoi hän parhaaksi jatkaa keskeytynyttä kostotyötä. Nostaen voimakkaan riemuhuudon hän ryntäsi turvatonta Coraa kohti ja viskasi terävän kirveen kuin lähestymisensä kauhistavaksi edeltäjäksi. Tappara nirhaisi tytön olkapäätä, mutta leikkasi samalla poikki häntä puuhun sitovat vitsat ja päästi hänet vapaaksi pakenemaan. Hän väisti villin otteen ja omasta pelastuksestaan huolimatta heittäytyi Alicen rinnoille ja yritti vapisevin, avuttomin sormin raastaa auki sisarta puristavia siteitä. Vain ilmeinen peto saattoi olla heltymättä tuollaisesta parhaalle ja puhtaimmalle rakkaudelle uhrautuvasta jalomielisyydestä, mutta huronin povi ei tuntenut nyt sääliä. Tarttuen Coran hartioille valuvaan uhkeaan tukkaan raastoi villi hänet epätoivoisesta pitelystään ja survaisi hänet raakamaisesti polvilleen. Intiaani kouraisi liehuvia kiharoita ja nostaen ne suoraan ylös hän kuljetti riemuitsevan ivallisesti nauraen puukkoaan uhrinsa ihanan pään ympäri. Mutta tämä hetken julma nautinto kävi hänelle kohtalokkaaksi. Juuri silloin huomasi näet Unkas tämän tapauksen. Hän hypähti ja näytti hetkisen kiitävän ilmassa ja putoavan kuin pallo vihollisen rintaan lennättäen tämän suinpäin monen kyynärän päähän paikalta. Ponnistuksen rajuus heitti nuoren mohikaaninkin hänen viereensä. He hypähtivät molemmat jaloilleen, taistelivat ja vuotivat verta kumpikin. Mutta ottelu oli pian ratkaistu: Heywardin kirves ja Haukansilmän pyssy humahtivat yht'aikaa huronin päähän, ja samalla hetkellä Unkas työnsi puukkonsa hänen sydämeensä.

Kahakka oli nyt kokonaan loppunut, lukuunottamatta "Ovelan Ketun" ja "Suuren Käärmeen" pitkällistä kamppailua, Ja hyvinpä todistivat nämä julmat soturit ansainneensa merkitsevät nimet, jotka heille oli annettu aikaisemmissa sodissa suoritetuista urotöistä! Heidän päästyään lähelle toisiaan meni aikaa molempien vältellessä nopeita ja voimakkaita puukonpistoja, joilla kumpikin koetti ottaa vastustajansa hengiltä. Äkkiä he syöksyivät yhteen, joutuivat käsikähmään ja kaatuivat maahan, kiemurtelevain käärmeiden tavoin takertuen toisiinsa notkein ja vikkelin ottein. Sillä hetkellä, jolloin voittajat olivat joutuneet toimettomiksi, näkyi harjaantuneiden ja raivokkaiden ottelijoiden taistelupaikalta vain paksu tomu- ja lehtipilvi, joka vyöryi pienen tasangon keskeltä kohti sen laitoja kuin pyörretuulen kuljettamana. Erilaisten tunteiden, pojanrakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden vaikutuksesta kiiruhtivat Heyward ja hänen toverinsa yhtenä miehenä paikalle ja pysähtyivät kieriskeleväin ylle syntyneen tomuverhon ympärille. Turhaan kierteli Unkas ketterästi pilveä saadakseen iskeä puukon isänsä vihollisen sydämeen, turhaan tähtäsi Haukansilmän uhkaava pyssy Duncanin yrittäessä tarttua huronin raajoihin käsin, jotka tuntuivat menettäneen kaiken tarmonsa. Pölyyn ja vereen peittyneinä näyttivät taistelevain hurjasti liikehtivät ruumiit sulaneen yhteen. Mohikaanin luurankomainen ilmestys ja huronin mustat muodot vilahtelivat heidän silmissään niin nopein ja päätähuimaavin pyörähdyksin, etteivät edellisen ystävät tienneet, mihin tai milloin antaa auttavia iskuja. Nopein välähdyksin näkyivät silloin tällöin Maguan tuliset ja kiiltävät lohlkäärmesilmät pölypilven keskeltä ja kuolemankalpeana hän jo luki kohtalonsa vihollisten liikkeistä, mutta ennenkuin mikään kostava käsi oli tavoittanut hänen kuolemalle vihittyä päätään, olivat siinä samassa jo tiellä Chingachgookin tuimat kasvot. Tällä tavoin oli ottelun näyttämö siirtynyt pienen tasanteen keskeltä sen reunalle. Mohikaani sai siinä tilaisuuden voimakkaaseen puukonpistoon. Magua hellitti äkkiä otteensa ja kaatui taaksepäin liikkumattomana ja näennäisesti hengettömänä. Hänen vastustajansa hypähti pystyyn ja päästi suustaan metsän lehväkatokseen kiirivän äänekkään riemuhuudon.

"Hyvin isketty delavarin puolesta! Voitto mohikaaneille!" kiljaisi Haukansilmä vielä kerran kohottaen pitkän ja tuhoisan pyssynsä tukin; "puhdasrotuisen valkoisen miehen lopettajaisisku ei kuitenkaan himmennä hänen kunniaansa eikä ryöstä häneltä hänen oikeuttaan päänahkaan!"

Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin tuo vaarallinen ase oli putoamassa, vierähti ovela huroni ketterästi uhkaavan iskun alta yli jyrkänteen reunan ja pudoten polvilleen ponkaisi yhdellä hyppäyksellä keskelle matalaa viidakkoa, joka reunusti mäkeä. Delavarit, jotka olivat luulleet vihollistaan kuolleeksi, ilmaisivat hämmästyksensä tavallisella huudahduksellaan ja riensivät hänen peräänsä kiljuen ja kiitäen kuin koirat, jotka olivat nähneet kauriin aivan edessään, kunnes metsästäjän omituisen kimakka äännähdys muutti heidän aikeensa ja kutsui heidät takaisin kukkulan laelle.

"Se oli aivan tuon valehtelevan, petollisen konnan tapaista!" huusi julmistunut metsästäjä, jonka ennakkoluulot suuresti himmensivät hänen luontaista oikeudentuntoaan kaikissa mingoja koskevissa seikoissa. "Kunniallinen delavari olisi rehellisessä taistelussa voitettuna maannut hiljaa alallansa ja ottanut iskun pääkuoreensa, mutta nämä roistomaiset makvat tarrautuvat elämään kuin villikissat. Antakaa hänen mennä, antakaa hänen mennä; hän on vain yksinäinen mies, ilman pyssyä tai jousta monen pitkän peninkulman päässä ranskalaisista ystävistään, ja kuin kalkkarokäärme, joka on menettänyt myrkkyhampaansa, ei voi enää tehdä vahinkoa ennenkuin hän kuten mekin, on jättänyt mokkasinien jäljet laajalle alalle hiekkatasankoa. Katsohan, Unkas", lisäsi hän delavarinkielellä, "isäsi nyhtää jo päänahkoja. On ehkä viisainta tehdä kierros ja tunnustella kentälle jääneitä maankiertäjiä tai muutoin voi toinenkin niistä pujahtaa metsään kirkuen kuin siipeen satutettu närhi." Näin puhuen kierteli tuo rehellinen, vaikkakin leppymätön metsästäjä kaikkien kaatuneiden luona, joiden tunnottomaan rintaan hän pisti pitkän puukkonsa yhtä tyynesti kuin ne olisivat olleet eläintenraatoja. Hänen edelleen oli kuitenkin ennättänyt vanhempi mohikaani, joka oli jo kiskaissut voitonmerkit kuolleiden vastustelemattomista päistä.

Mutta Unkas vastoin tapojaan ja luontonsa kieltäen kiiruhti vaistomaisen herkkyyden johtamana Heywardin seurassa auttamaan tyttöjä, ja vapautettuaan nopeasti Alicen laski hänet Coran syliin. Me emme yritä kuvailla sitä inhimillisten kohtaloiden kaikkivaltiasta ohjaajaa kohtaan uhovaa syvää kiitollisuutta, joka hehkui sisarusten povessa, kun he näkivät näin odottamatta pelastuneensa elämälle ja toisilleen. Heidän kiitoshuokauksensa olivat hartaat ja äänettömät, sillä heidän lempeiden sielujensa uhri paloi kirkkaimmin ja puhtaimmin heidän sydäntensä salaisella alttarilla, ja heidän vironneet maalliset tunteensa purkautuivat pitkiin ja helliin, vaikka sanattomiin hyväilyihin. Kohottuaan polvistuneesta asennostaan, mihin hän oli vaipunut Coran viereen, heittäytyi Alice sisarensa helmaan ja mainitsi nyyhkyttäen heidän vanhan isänsä nimen hänen vienojen kyyhkyssilmiensä säteillessä herännyttä toivoa.

"Me olemme pelastuneet! Me olemme pelastuneet!" kuiski hän; "me saamme palata rakkaan, rakkaan isämme syliin, eikä hänen sydämensä enää murru surusta. Ja sinäkin Cora-sisar, joka olet ollut minulle kuin äiti, sinäkin olet pelastunut. Ja Duncan", lisäsi hän kääntyen katsomaan nuorukaiseen kuvailematon viattomuuden ja puhtauden hymy huulillaan, "meidän oma urhea ja jalo Duncanimmekin on pelastunut aivan vahingoittumattomana."

Näihin tulisiin ja hajanaisiin sanoihin Cora vastasi vain puristamalla nuorta puhujaa sydäntänsä vasten, Alicen nojatessa häneen riutuvan hellyyden valtaamana. Miehekäs Heyward ei hävennyt vuodattaa kyyneleitä tämän liikuttavan tunteenpurkauksen nähdessään; ja taistelutelmeestä vielä kuuma ja verentahrima Unkas seisoi tosin tyynenä ja näennäisesti kylmänä katselijana, mutta hänen silmänsä olivat jo kadottaneet hurjan kiihkonsa ja säteilivät osanottoa, joka kohotti hänet paljon hänen kansansa yleisen tason yläpuolelle ja sai hänet ehkä kulkemaan vuosisatoja edellä sen tavoista.

Näiden tilanteeseen sopivien vuodatusten aikana Haukansilmä, jonka valpas epäluulo oli vakuuttautunut siitä, etteivät tätä taivaallista näkyä huronit enää kyenneet häiritsemään, läheni Davidia ja vapautti hänet siteistä, joita hän oli tähän hetkeen asti mitä esikuvallisimmalla kärsivällisyydellä kestänyt.

"Kas niin", huudahti metsästäjä heitettyään viimeisenkin vitsaksen taakseen, "olette jälleen jäsentenne herra, vaikka ette näytäkään käyttävän niitä juuri paljoa viisaammin kuin ne on alkuaan tehtykään. Ellette paheksu miehen neuvoa, joka tosin ei ole teitä vanhempi, mutta joka melkein koko ikänsä metsässä eläneenä voi kerskua kokeneensa enemmän kuin mitä hänen iästään päättäen luulisi, annan teille auliisti sen neuvon, että kauppaisitte tuon pienen liivienne taskusta törröttävän pämpätyskojeen ensimmäiselle vastaanne osuvalle hupsulle ja ostaisitte rahoilla kelpo aseen, esimerkiksi vaikka vain ratsumiehen pistoolin. Ahkeruudella ja huolellisuudella voisitte vielä päästä johonkin päämäärään, sillä luullakseni silmänne osaavat teille tässä tilaisuudessa selvääkin selvemmästi todistaa, että haaskavaris on parempi lintu kuin matkijarastas. Toinen ainakin korjaa ihmisten näkyvistä yhtä ja toista rumaa ja epämiellyttävää, mutta toisella ei ole muuta virkaa kuin saada aikaan häiriöitä metsässä pettämällä kaikkien korvat, jotka sitä kuuntelevat."

"Aseet ja torvet kuuluvat taisteluun, mutta kiitoslaulu voittoon!" vastasi vapautettu David. "Ystävä", lisäsi hän ojentaen laihan, hennon kätensä lempeästi Haukansilmälle samalla kun hänen silmänsä kimmelsivät ja kostuivat, "minä kiitän sinua siitä, että hiukset yhä kasvavat päässäni, mihin ne ensinnä Luoja juurrutti, sillä vaikka muiden ihmisten tukka voikin olla kiiltävämpi ja kiharaisempi, olen minä aina havainnut hiukseni erinomaisen hyvin soveltuvan päälakeen, jota ne suojaavat. Etten minä äsken ottanut osaa tappeluun, ei riippunut niin paljon haluttomuudestani kuin noiden pakanoiden kahleista. Urhoolliseksi ja taitavaksi olet sinä osoittautunut ottelussa, ja minä kiitän sinua nyt, ennenkuin ryhdyn täyttämään muita tärkeämpiä tehtäviä, sillä sinä olet totisesti ansainnut kristityn kiitoksen."

"Koko juttu on aivan vähäpätöinen, ja sellaista tulette näkemään usein, jos viivytte kauan parissamme", vastasi metsästäjä, joka oli tuntuvasti leppynyt laulumiehelle tämän vilpittömän kiitollisuudenilmaisun jälkeen. "Minä olen saanut takaisin vanhan toverini, 'Hirventappajan", jatkoi hän sitten, lyöden kädellään pyssynsä tukkiin, "ja se on jo sinänsä voitto. Nämä irokeesit ovat ovelaa väkeä, mutta he pettivät itsensä jättäessään tuliaseensa kauas ulottuviltaan; ja jos Unkas ja hänen isänsä olisivat säilyttäneet vain tavallisen intiaanimalttinsa, olisimme lähettäneet noihin roistoihin kolme kuulaa yhden asemesta, ja se olisi tehnyt selvää koko roskajoukosta, yhtä hyvin tuosta loikkivasta lurjuksesta kuin hänen kumppaneistaankin. Mutta kaikki oli edeltäpäin niin määrätty ja parhain päin määrätty."

"Sinä puhut hyvin", virkkoi David; "ja sinä tapasit kristinuskon oikean hengen. Ken on määrätty pelastumaan, hän pelastuu, ja kenen kohtaloksi on säädetty hukkuminen, hän hukkuu. Tämä on totinen oppimme, ja sangen lohduttava se on ja virvoittava oikealle uskovaiselle."

Metsästäjä, joka tällä välin oli istuutunut tarkastelemaan pyssynsä tilaa niin sanoaksemme isällisellä huolella, katsahti nyt toiseen lainkaan yrittämättäkään salata paheksumistaan ja katkaisi jyrkästi enemmät puheet.

"Oppi tai ei", laukaisi karski metsänkävijä, "joka tapauksessa se on lurjusten uskoa ja koituu rehellisen miehen kiroukseksi. Minä uskon kyllä, että tuo huroni kaatui käteni iskusta, koska näin sen omin silmin; mutta ellen sitä myös omin silmin näe, ei mikään saa minua uskomaan, että hän tapasi siinä palkintonsa tai että tuo Chingachgook tuolla tuomitaan viimeisenä päivänä."

"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia puolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös", huusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin saivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan keksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta koetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen asettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että moisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain epäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. "Minä pyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä rakennat tuon säälimättömän väitöksesi" (muiden opinjärjestelmien puolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa valinnassa). "Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet löytänyt lauseita tueksesi?"

"Kirjasta?" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa; "pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan hameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana, tätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana nenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on sellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä olenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen kanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen kirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä tarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni omaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta."

"Mikä onkaan sen kirjan nimi?" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen tarkoituksen.

"Se kirja on aina avoinna edessänne", vastasi metsästäjä; "eikä sen omistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä, jotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta. Sitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset siinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää saloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien keskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän seuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän sokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin tyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka vertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä voimassa."

Heti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai uskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden saivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut niittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä puhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin pikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän suorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen oikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin. Hän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja — paljoa myöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat paronien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa oman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli varustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai oikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes Haukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä yht'aikaa ja sanoi:

"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä eriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä virvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä 'Northampton'."

Hän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet olivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä arvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien tunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta säikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse asiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti ja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai keskeytyksittä.

Haukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja korjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui ympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki, eivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole milloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia mainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän kuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja vilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole milloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle sitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä pudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden joukosta saattoi vain erottaa "kurkun" ja "irokeesin", hän lähti keräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa. Tässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi omansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin tuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt toimintakykyisiltä pyssyiltä.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet voittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan. Samaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo hallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina laskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet aivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli ollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat narragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan he seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli osoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt pitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta, kääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja pysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He olivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja hevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.

Metsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä he nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten alkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet siniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä vesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin esinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.

"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja onondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa", murisi hän, "ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee sitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra laskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen nostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien siirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet saven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita eivätkä ihmisiä."

Sanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota näkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti, vaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä hän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja kuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti miellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella huronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa käsivarrellaan.

"Kiitoksia, poika!" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; "nytpä ryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit pistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset tuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden osaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki koko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia itsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata lihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten jälkeen."

Huomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa auttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan, koska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää lepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut osallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet tiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän odottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.

"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni", kysyi hän, "ja ilman Edwardin varusväen apua?"

"Jos me olisimme menneet virran mutkaan asti, olisimme me saapuneet tarpeeksi ajoissa tuodaksemme lehtiä teidän ruumiittenne peitoksi, mutta liian myöhään pelastaaksemme teidän päänahkanne", vastasi metsästäjä levollisesti. "Emme hukanneet voimia ja tilaisuutta patikoimalla linnaan, vaan asetuimme piiloon Hudsonin rannalle seurataksemme huronien liikkeitä."

"Te näitte siis kaikki, mitä tapahtui?"

"Emme kaikkea, sillä intiaanin silmää on vaikea pettää, ja me pysyimme sentähden kätkössä. Mutta vaikeata oli pitää tätä mohikaanipoikaa alallaan väijytyspaikassa. Niin, Unkas, sinun käytöksesi oli enemmän uteliaan naisen kuin vihollistaan vaanivan soturin."

Unkas käänsi silmänsä hetkeksi puhujan voimakkaihin kasvoihin, mutta ei lausunut sanaakaan eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut katumusta. Päinvastoin luuli Heyward nuoren mohikaanin käytöksessä keksivänsä jonkinlaista halveksumista, jopa uhmaakin, ja hänestä tuntui kuin olisi intiaani tukahduttanut purkautumaan pyrkiviä intohimojaan yhtä hyvin kohteliaisuudesta kuuntelevia kohtaan kuin kunnioituksesta, jota hän tavallisesti osoitti valkoiselle liittolaiselleen.

"Te näitte meidän vangitsemiskohtauksemme?" kysyi Heyward sitten.

"Me kuulimme sen", oli merkitsevä vastaus. "Intiaanien kirkuna on selvää kieltä miehille, jotka ovat ikänsä kaiken oleskelleet metsissä. Mutta kun te nousitte maihin täytyi meidän käärmeiden tavoin ryömiä lehvien alitse, ja niin menetimme teidät kokonaan näkyvistämme, kunnes jälleen keksimme teidät puihin sidottuina ja valmiina kestämään oikean intiaanisurman."

"Meidän pelastuksemme oli Kaitselmuksen työtä. Ihme, ettette erehtyneet polusta, sillä huronit olivat jakaantuneet ja kummallakin joukolla oli hevosia."

"Niin, siinä me tosiaankin kadotimme vainun ja olisimme ehkä hukkuneetkin jäljiltä, ellei Unkasia olisi ollut; me poikkesimme kuitenkin polulle, joka vei metsiin, sillä me arvasimme, ja arvasimme oikein, villien kuljettavan vankejaan juuri sinne päin. Mutta kun me olimme seuranneet sitä useita peninkulmia tapaamatta ainoatakaan oksaa, kuten minä olin neuvonut, olin joutua epätoivoon, etenkin kun kaikki jalanjäljet olivat intianikenkien painamia."

"Voittajamme olivat varovaisuudessaan antaneet meille samanlaiset jalkineet kuin heillä itselläänkin oli", virkkoi Duncan ja näytteli kauriinnahkaisia pieksujaan.

"Sepä oli ovelaa ja kovasti heidän tapaistaan; vaikka me puolestamme olimme myöskin liian kokeneita miehiä antaaksemme tuon tavallisen keksinnön johtaa itseämme harhaan!"

"Mitä meidän siis tulee kiittää pelastuksestamme?"

"Minun täytyy tunnustaa eräs seikka valkoisena miehenä, jonka suonissa ei virtaa pisaraakaan intiaaniverta, ja saisin melkein hävetä nuoren mohikaanin taitavuutta asiassa, joka minun tulisi tuntea paremmin kuin hänen, mutta jota minä tuskin vieläkään voin todeksi uskoa vaikka olen sen omin silmin nähnyt."

"Sepä kummallista! Mainitkaahan tuo seikka!"

"Unkas on kyllin rohkea väittääkseen, että näitä neitejä kantavat ratsut", jatkoi Haukansilmä silmäten uteliaan tarkkaavasti sisarusten hevosia, "laskivat samanpuoleiset jalkansa yht'aikaa maahan, mikä on vastoin kaikkien niiden neljän jalan juoksevain eläinten tapoja, jotka aina kulkevat sillä tavoin, kuten omat silmäni ovat nähneet ja kuten niiden jäljet ovat kahdenkymmenen pitkän peninkulman matkan aikana todistaneet."

"Niin, se on tosiaankin näiden elukoiden erikoinen etu! Ne ovat kotoisin Narraganset-lahden rannalta, pienestä maakunnasta, jonka nimi on Providence Plantations, ja ne ovat kuuluisia kestävyydestään ja helposti ne ovat omaksuneet tämän kummallisen liikkumistavan, vaikka kyllä muitakin hevosia usein harjoitetaan siihen."

"Saattaa olla niin", myönteli Haukansilmä, joka oli erikoisen tarkkaavasti kuunnellut tätä selitystä; "vaikka olen puhdasrotuinen valkoinen mies, tunnen sentään paremmin kauriin ja majavan metkut kuin kuormajuhtien. Majuri Effinghamilla on monta jaloa ratsua, mutta minä en ole niiden joukossa vielä nähnyt ainoatakaan, joka kulkisi moista sivukonkkaa."

"Se on totta, sillä hän kai arvostelee hevosia vallan toisten ominaisuuksien mukaan. Nämä ovat kuitenkin suosittua rotua, ja kuten näette, tuottaa niiden kantama taakka niille usein suurta kunniaa."

Mohikaanit olivat kuunnellakseen keskeyttäneet puuhailunsa loimuavan tulen ääressä, ja kun Duncan oli lopettanut, katsahtivat he merkitsevästi toisiinsa ja isä päästi tuon välttämättömän hämmästyksenhuudahduksensa. Metsästäjä mietti kuin sulattaakseen uutta tietoaan ja vilkaisi jälleen uteliaana hevosiin.

"Olen varma siitä, että on vielä kummempiakin nähtävänä siirtokunnissa!" virkkoi hän vihdoin; "sillä ihminen käyttelee luontoa surullisesti väärin, kun hän kerran on päässyt sen herraksi. Mutta kävivätpä ne nyt sivuttain tai suoraan, Unkas huomasi tuon omituisen liikkumistavan, ja se johti meidät taitetulle pensaalle. Ulommaisin oksa oli läheltä toisen hevosen jälkiä taivutettu ylöspäin, aivan niinkuin nainen katkaisee kukan varresta, mutta kaikki muut oli hajoitettu ja painettu alas ikäänkuin olisi miehen vahva käsi ollut niitä raastamassa! Siitä minä päätin, että ne ovelat roistot olivat nähneet taitetun oksan ja repineet loputkin saadakseen meidät luulemaan uroskauriin reuhtoneen pensaissa sarvillaan."

"Tietääkseni ei terävänäköisyytenne teitä pettänytkään, sillä jotakin sentapaista sattui tosiaankin!"

"Sehän oli helppoa huomata", lisäsi metsästäjä, joka ei vähimmässäkään määrässä tuntenut osoittaneensa sen kummempaa terävänäköisyyttä, "ja aivan toista maata kuin koikkerehtiva hevonen! Sitten pisti päähäni, että mingot varmaankin yrittävät tälle lähteelle, sillä nuo konnat varsin hyvin tietävät sen veden oivallisuuden!"

"Onko se sitten tosiaankin niin mainiota?" kysyi Heyward katsastellen uteliaasti syvännettä ja sen pulppuavaa lähdettä, jota ympäröi tummanruskea maa.

"Ei ole suurilta järviltä etelään ja itään matkaavaa punanahkaa, joka ei olisi kuullut sen oivallisista ominaisuuksista. Haluatteko maistaa?"

Heyward otti leilin, mutta nieltyään muutamia pisaroita hän heitti sen inhoavin irvistyksin menemään.

Metsästäjä nauroi hiljaista, mutta sydämellistä naurua ja pudisti päätään hyvin tyytyväisenä.

"Niinpä niin, vaaditte makua, johon olette tottunut. oli aika, jolloin minäkin pidin siitä yhtä vähän kuin te nyt; mutta minä olen vähitellen mieltynyt siihen ja nyt himoitsen sitä niinkuin kauris suolalampareita. Te ette voi pitää enemmän kirpeämakuisista viineistänne kuin punanahka tästä vedestä, etenkin sairaana ollessaan. Mutta Unkas on suorinut tulensa ja meidän on aika ajatella syömistä, sillä matkamme on pitkä ja vielä kokonaan tekemättä."

Tämä äkillinen sivuhyppäys keskeytti metsästäjän juttelun ja hän kävi siekailematta käsiksi niihin ruuantähteisiin, jotka olivat säästyneet ahneilta huroneilta. Yksinkertaisesta aterian valmistuksesta suoriuduttiin sangen yksinkertaisin menetelmin, ja hän ja mohikaanit aloittivat vaatimattoman illallisensa äänettöminä ja innokkaina kuin miehet, jotka syövät kestääksen suuria ja herkeämättömiä ponnistuksia.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet tämän välttämättömän ja mieluisan tehtävän, kumartui kukin juomaan pitkän siemauksen tästä yksinäisestä, hiljaisesta lähteestä, jonka, samoin kuin sen sisarlähteiden ympärille viidenkymmenen vuoden kuluttua kerääntyivät suurin joukoin kokonaisen maanosan rikkaimmat, kauneimmat ja lahjakkaimmat ihmiset etsimään terveyttä ja huvia.[8] Sitten Haukansilmä kehoitti lähtemään matkaan. Sisarukset nousivat jälleen satulaan; Duncan ja David tarttuivat pyssyihinsä ja kulkivat heidän perässään, metsästäjä näytti tietä ja mohikaanit muodostivat jälkijoukon. Koko seurue matkasi sitten nopeasti pitkin kapeata polkua pohjoiseen päin, jättäen lähteen parantavan veden yksinäisyydessään juoksemaan naapuripuroon ja kaatuneiden ruumiit mätänemään läheiselle töyräälle ilman hautajaismenoja — kohtalo, joka oli liian tavallinen metsien sotureille herättääkseen sääliä yhtä vähän kuin huomiotakaan.

XIII luku.

Mä polun mukavamman etsin.

Parnell.

Haukansilmän johtamana matka kävi poikki samojen hiekkatasankojen, joita seurue oli saman päivän aamuna kostonaikeissaan pettyneen Maguan opastamana kulkenut ja joita siellä täällä laaksot ja harjanteet katkaisivat. Aurinko oli jo vaipunut kaukaisia vuoria kohti, ja kun he matkasivat äärettömässä metsässä, ei kuumuus enää rasittanut. Heidän nopeutensa oli tietysti sen mukainen, ja paljoa ennen kuin hämärä oli laskeutunut heidän ympärilleen, olivat he taivaltaneet monta väsyttävää peninkulmaa paluutiellään.

Villin tavoin, jota hän täydellisesti vastasi, näytti metsästäjäkin vaistomaisesti huomioivan heidän raivaamattoman polkunsa viitat kaikenlaisista salaisista merkeistä, koska hän harvoin astui verkkaisammin eikä milloinkaan pysähtynyt miettimään. Nopea syrjäsilmäys puiden sammalpeitteeseen, katsaus laskevaan aurinkoon tai varma, mutta lyhytaikainen lukuisain vesireittien suunnan tarkkaaminen, joiden yli hän kahlasi, riittivät osoittamaan tien ja poistamaan suurimmatkin vaikeudet. Vähitellen alkoi metsä vaihtaa värejänsä, kun voimakas vihreys, joka oli tähän asti sen lehväkatoksia kaunistanut, tummeni ennustaen päivän sammumista.

Sisarusten koettaessa edes vilahdukselta puiden välitse nähdä aurinkoa ympäröivää kultahohtoista sädekehää, joka koristi vähän matkan päähän läntisten kukkulain yläpuolelle pinoutuneet pilvet punaisin juovin tai kapein keltakimalteisin reunoin, käännähti Haukansilmä äkkiä ja loistavaa taivasta kohti viitaten puhui:

"Kas tuossa on ihmiselle merkki, milloin hänen tulee etsiä ravintoansa ja luonnollista lepoa; parempi ja viisaampi hän olisi, jos hän ymmärtäisi luonnon viittaukset ja ottaisi oppia ilmojen linnuista ja ketojen eläimistä! Meidän yömme menee kuitenkin pian ohi, sillä kun kuu nousee, on meidän taas oltava jalkeilla ja jatkettava matkaa. Muistelen jossakin näillä paikoin taistelleeni makvojen kanssa ensimmäisessä sodassa, missä minä olen ihmisestä verta vuodattanut, ja tänne me rakensimme hirsivarustuksen estääksemme niitä ryöstönhimoisia roistoja pääsemästä käsiksi maapahkoihimme. Elleivät merkkini petä, tapaamme sen paikan tästä muutamia syliä vasemmallamme."

Odottamatta mitään myöntymystä tai edes minkäänlaista vastausta tunkeutui uljas metsästäjä rohkeasti tiheään kastanjavesakkoon, työntäen syrjään tavattomasti versoneiden, maan melkein kauttaaltaan peittävien puunalkujen oksat, ja toivoi joka askelella keksivänsä esineen, jonka hän ennestään tunsi. Metsästäjän muisti ei pettänytkään. Kuljettuaan orjantappurapensaiden täyttämää kiusallista viidakkoa muutamia satoja jalkoja hän tuli metsäaukealle, jonka keskellä kohosi ruohottunut ja rappeutunut, matala hirsivarustus. Tämä karkeatekoinen ja hoitamaton rakennus oli yksi niitä hylättyjä linnoituksia, joita kaikessa kiireessä kyhätään hädän hetkellä ja jotka sitten vaaran hälvettyä jätetään oman onnensa nojaan rauhallisesti raukenemaan metsän yksinäisyyteen, kenenkään niistä välittämättä ja melkein yhtä unohdettuina kuin tapaukset, jotka niiden pystyttämisen aiheuttivat. Tuollaisia muistomerkkejä ihmisen oleskelusta ja taisteluista tapaa vieläkin usein koko sillä leveällä metsävyöhykkeellä, joka kerran erotti vihollismaakunnat toisistaan, ja ne ovat tavallaan historiallisia raunioita, jotka läheisesti liittyvät siirtomaiden vaiheisiin ja jotka erinomaisesti sopivat niitä ympäröivän maiseman synkän yksinäiseen luonteeseen. Tuohikatto oli aikoja sitten hajonnut ja pudonnut pala palalta maahan, mutta valtavat mäntyhirret, jotka oli kaikessa kiireessä pinottu päällekkäin, olivat vielä alkuperäisillä sijoillaan, vaikka eräs varustuksen kulma olikin painunut alas uhaten muullekin karkean rakennuksen osalle pikaista luhistumista. Heywardin ja hänen seuralaistensa epäröidessä lähestyä rappeutunutta rakennusta astuivat Haukansilmä ja intiaanit matalain seinien sisäpuolelle eivät ainoastaan pelkäämättä, vaan myös ilmeisesti uteliaina. Sillä välin kun metsästäjä tarkasteli raunioita sekä sisältä että ulkoa mielenkiinnolla, jonka vain hetki hetkeltä heräävät muistot voivat synnyttää, kertoi Chingachgook pojalleen delavarinkielellä, voittajan ylpeys eleissään, tässä yksinäisessä paikassa nuoruudessaan tapahtuneen kahakan lyhyen historian. Hiven alakuloisuutta sekoittui kuitenkin hänen voitonriemuunsa ja muutti hänen äänensä, kuten tällaisissa tapauksissa, pehmeäksi ja sointuvaksi.

Sisarukset laskeutuivat tällä välin iloisina satulasta ja valmistautuivat nauttimaan pysähdyksen tuottamaa lepoa illan vilpoisuudessa ja rauhassa, jota he eivät luulleet muiden kuin metsän petojen voivan häiritä.

"Eiköhän levähdyspaikkamme olisi ollut paremmassa kätkössä, arvoisa ystäväni", kysyi varovainen Duncan huomattuaan metsästäjän jo lopettaneen lyhyen tarkastelunsa, "jos olisimme valinneet tietymättömämmän ja vähemmän käytetyn suojan kuin tämän?"

"On elossa enää vain harvoja ihmisiä, jotka tietävät, että tämä hirsivarustus on joskus rakennettu", kuului hidas ja miettivä vastaus. "Eipä usein kyhätä kirjoja eikä laiteta kertomuksia taistelusta, josta äsken oli puhe, mohikaanien ja mohokkien välisessä sodassa, johon he omasta halustaan olivat ryhtyneet. Minä olin silloin nuorukainen vielä, ja minä lähdin sotimaan delavarien puolesta, koska minä tiesin heidän kuuluvan syyttömästi parjattuun ja väärin kohdeltuun rotuun. Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä himoitsivat nuo paholaisen sikiöt vertamme tämän puukasan ulkopuolella — sivumennen sanoen minä olin suunnitellut tämän varustuksen sekä sen osaksi rakentanutkin, vaikka en ole, kuten muistanette, mikään intiaani, vaan puhdasrotuinen valkeaihoinen. Delavarit avustivat myöskin työssä, ja tässä me pidimme puoliamme kymmenen kahtakymmentä vastaan siksi, kunnes meitä oli yhtä paljon, ja silloin me hyökkäsimme noiden koirien kimppuun, eikä ainoakaan mies heistä palannut kotiinsa kertomaan partiojoukkonsa kohtalosta. Niin, niin, minä olin silloin nuori ja tottumaton näkemään verta, ja kun en voinut kestää ajatusta, että olennot, joilla oli kuolematon sielu niinkuin minullakin, jäisivät virumaan paljaalle maalle petojen raadeltaviksi ja sateiden huuhdeltaviksi, hautasin kuolleet omin käsin juuri siihen pieneen kumpareeseen, jossa te nyt istutte; eikä se suinkaan ole huono istuinpaikka, vaikka se nyt peittää ihmisluita."

Heyward ja sisarukset hypähtivät kiireesti ruohoiselta hautakummulta, eivätkä naiset huolimatta hirveistä elämyksistä, joita he aivan äskettäin olivat saaneet kestää, voineet kokonaan tukahduttaa luonnollisen kauhun värähdystä joutuessaan näin läheisiin tekemisiin kuolleiden mohokkien kätköpaikan kanssa. Harmahtava iltavalaistus, jota tumman nurmen kattama synkkä aukeama, viidakkoreunus ja sen takana hengähtämättömän hiljaisuuden keskeltä näköjään aina pilviin asti kohoavat hongat rajoittavat, ja rannattoman metsän kuolemankaltainen äänettömyys, kaikki yhdessä olivat omiansa vahvistamaan tuollaista vaikutelmaa.

"He ovat menneet muille maille ja ovat nyt aivan vaarattomia", jatkoi Haukansilmä kättään huiskauttaen ja surumielisesti hymyillen heidän ilmeisen säikähdyksensä nähdessään; "he eivät enää koskaan kohota sotahuutoa eivätkä iske kirveellään! ja kaikista niistä, jotka olivat puuhaamassa heitä sinne, missä he nyt loikovat, olemme vain Chingachgook ja minä elossa. Mohikaanin veljet ja sukulaiset muodostivat meidän sotavoimamme, ja te näette edessänne heidän heimonsa viimeiset miehet."

Kuulijain silmät kääntyivät kuin itsestään intiaaneihin, joiden surulliseen kohtaloon he suhtautuivat säälin ja osanoton tuntein. Heidän mustat muotonsa erottuivat yhä selvästi hirsivarustuksen varjosta, ja poika kuuntali hartaana isänsä kohottavaa kertomusta miehistä, joiden nimiä hän oli kauan kunnioittanut heidän urhoutensa ja luontaisten avujensa takia.

"Minä luulin delavareja rauhalliseksi kansaksi", virkkoi Duncan, "enkä minä uskonut heidän koskaan itse antautuvan sotaan, koska he olivat luovuttaneet maittensa puolustamisen juuri samoille mohokeille, joita te surmasitte!"

"Se on osaksi totta", vastasi metsästäjä, "ja kuitenkin se on itse asiassa hävytön valhe. Sellainen sopimus tehtiin tosiaankin menneinä aikoina hollantilaisten toimesta, sillä nämä halusivat riisua aseet niiltä alkuasukkailta, joilla oli etuoikeus heidän anastamaansa maahan. Vaikka mohikaanit olivatkin samaa kansaa, eivät he englantilaisten ystävinä kuitenkaan suostuneet tuohon typerään kauppaan, vaan säilyttivät miehuutensa, ja samaten menettelivät delavaritkin, kun heidän silmänsä olivat auenneet näkemään tekemänsä tyhmyyden. Te näette edessänne päällikön, joka kuuluu mahtavaan heimoon! Kerran saattoi hänen heimonsa metsästää hirviä laajemmilla alueilla kuin mitä nyt kuuluu Albanyn suojelusherruuteen tapaamatta ainoatakaan puroa tai kukkulaa, joka ei olisi ollut heidän omansa; mutta mitä on jäänyt heidän jälkeläiselleen? Ehkä hän saa itseään varten, jos Jumala hyväksi näkee, kuusi jalkaa maata, jonka povessa hän voi rauhassa nukkua, mikäli hänellä on ystävä, joka ottaa vaivakseen laskea hänen päänsä niin syvään, etteivät aurankärjet siihen satu!"

"Riittää!" pyysi Heyward peläten tämän puheenaiheen johtavan sananvaihtoon, joka voisi rikkoa hänen kauniiden suojattiensa turvallisuudelle välttämättömän sovun seurueen keskuudessa; "me olemme kulkeneet pitkälti ja harvat meistä ovat saaneet lahjaksi sellaisen ruumiin kuin te, sillä se ei näytä tuntevan väsymystä eikä heikkoutta."

"Miehen jäntereet ja miehen luut kestävät kaikki sellaiset rasitukset", vastasi metsästäjä, katsellen lihaksisia jäseniään koettelemattakaan peittää kohteliaisuuden synnyttämää vilpitöntä mielihyvää: "siirtokunnissa lienee kyllä kookkaampia ja jykevätekoisempia miehiä kuin minä, mutta saattepa monet päivät kaupungeissa tallustella tavataksenne miehen, joka kykenisi kävelemään viisikymmentä englanninpeninkulmaa pysähtymättä kertaakaan huoahtamaan tai joka voisi pitää koirat kuulomatkan päässä useita tunteja kestävän metsästyksen aikana. Mutta koska lihaa ja verta on toisella ihmisellä enemmän kuin toisella, lienee sangen järjellistä otaksua näiden kauniiden neitien halajavan lepoa kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tänään nähneet ja kestäneet. Unkas, puhdista lähde sillä välin kun isäsi ja minä rakennamme katoksen heidän suloisten päittensä suojaksi näistä kastanjanvesoista ja vuoteen ruohoista ja lehdistä."

Keskustelu taukosi tähän, ja metsästäjä ja hänen toverinsa puuhailivat mukavaa lepopaikkaa ja suojaa opastettavilleen. Lähde, joka useita pitkiä vuosia sitten on saanut alkuasukkaat valitsemaan tämän mäen tilapäisen varustuksensa paikaksi, oli tuota pikaa puhdistettu lehdistä, ja kirkas vesi syöksähti pikku syvänteestä lähettäen polveilevan puron juoksemaan viheriöivän töyrään rinnettä alas. Erääseen rakennuksen kolkkaan laitettiin katos seudun ilmastolle ominaisen runsaan yökasteen tunkeutumista estämään, ja sen varjoon kasattiin tuoksuvia oksia ja kuivia lehtiä sisarusten makuusijaksi.

Uutterain metsänpoikain puuhaillessa tällä tavoin haukkasivat Cora ja Alice pari suupalaa enemmän velvollisuuden kuin minkään todellisen ruokahalun pakottamina. Sitten he vetäytyivät seinien suojaan ja kiitettyään ensin kaikesta nauttimastaan armosta ja anottuaan jatkuvaa jumalallista laupeutta tulevankin yön varalle he laskeutuivat tuoksuvalle vuoteelleen ja kaikista muistoista ja aavisteluista huolimatta he vaipuivat pian uneen, jota luonto niin käskevästi vaati ja jota vielä sulostuttivat kauniit toiveet huomisesta päivästä. Duncan oli valmistautunut valvomaan yön heidän läheisyydessään aivan hirsiraunion seinustalla, mutta metsästäjä huomattuaan hänen aikomuksensa osoitti Chingachgookia, heittäytyi levollisena nurmelle pitkäkseen ja sanoi:

"Valkoisen miehen silmät ovat liian raskaat ja sokeat tällaiseen vahdinpitoon kuin tämä! Mohikaani on vartijanamme, nukkukaamme siis."

"Minä olin oikea unikeko vartijapaikallani viime yönä", sanoi Heyward, "enkä minä siis niin paljon tarvitse lepoa kuin te, jotka tuotitte suuremman kunnian sotilaan ammatille. Levätköön siis koko joukkomme, minä pidän vahtia."

"Jos makuupaikkamme olisi keskellä kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin valkeita telttoja ja jos vastassamme olisi vain ranskalaisiin verrattavia vihollisia, en pyytäisi parempaa vartijaa", vastasi tiedustelija; "mutta pimeässä ja metsän salaisten merkkien keskellä ei teidän älynne olisi lapsen hulluutta parempi eikä teidän valppautenne auttaisi mitään. Pankaa siis maata kuten Unkas ja minäkin, ja nukkukaa kaikessa rauhassa."

Heyward huomasi tosiaankin nuoremman intiaanin heidän puhuessaan laskeutuneen pitkäkseen mäen rinteeseen parhaalla tavalla käyttääkseen lepoon suotua aikaa hyväkseen, ja hänen esimerkkiään oli seurannut David, jonka kieli kirjaimellisesti "oli tarttunut hänen kitalakeensa" heidän väsyttävän matkansa kiihoittaman haavakuumeen vaikutuksesta. Tahtomatta pitkittää hyödytöntä kiistelyä oli nuori mies noudattavinaan kehoitusta ja nojasi puolimakaavassa asennossa hirsivarustuksen seinää vasten, vaikka hän olikin mielessään vakavasti päättänyt olla ummistamatta silmiään, ennenkuin olisi jättänyt kallisarvoisen aarteensa Munron omaan syliin. Luullen saaneensa toisen vakuutetuksi nukahti Haukansilmä pian, ja tässä syrjäisessä paikassa vallitsi hiljaisuus, yhtä ehdoton kuin yksinäisyys, josta he olivat keksineet sen.

Monen minuutin ajan Duncan kykeni pitämään kuuloaistinsa vireänä tarkatakseen jokaista valittavaa ääntä, joka kuului metsästä. Hänen näkönsä teroittui sitä mukaa kuin illan varjot tihenivät, ja vielä silloinkin kun tähdet olivat alkaneet kimmeltää hänen päänsä päällä, saattoi hän erottaa nukkuvain toveriensa ääriviivat heidän maatessaan pitkänään nurmella, ja Chingachgookin, joka istui suorana ja hievahtamattomana kuin puut, mitkä tummana kehänä piirittivät aukeamaa joka taholta. Hän kuuli vielä sisarusten keveän hengityksen muutamain askelten päästä, eikä lehtikään lehahtanut vienon tuulenleyhkän liikuttamana hänen korvansa kuulematta sen kuiskivaa ääntä. Lopulta sekaantui kuitenkin kehrääjälinnun alakuloinen laulu pöllön valittavaan äännähtelyyn, ja hänen väsyneet silmänsä tavoittelivat tavantakaa tähtien kirkkaita säteitä, ja sitten hän kuvitteli näkevänsä ne suljettujen luomiensa läpi. Kerran havahduttuaan hän erehtyi pitämään pensasta vartijakumppaninaan, hänen päänsä vajosi sitten olalle, joka taas puolestaan haki tukea maasta, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa raukeni ja veltostui, ja nuori mies vaipui syvään uneen uneksien olevansa muinaisajan ritari ja pitävänsä keskiyöllä vahtia vapautetun kuninkaantyttären teltan edustalla, eikä hän epäillyt saavuttavansa kaunottaren suosiota moisella alttiuden ja valppauden näytteellä.

Hän ei tiennyt itsekään, kuinka kauan hän oli maannut horteessa, mutta hänen unikuvansa olivat jo aikoja sitten häipyneet olemattomiin, kun hänet herätti kevyt kosketus olkapäähän. Niin varovainen kuin tämä nyhjäys olikin, hypähti hän heti seisaalleen hämärästi muistaen tehtävän, johon hän oli vannoutunut yön alkaessa.

"Kuka siellä?" kysyi hän hapuillen miekkaansa sen tavalliselta paikalta. "Puhu, oletko ystävä vai vihollinen?"

"Ystävä", vastasi Chingachgook hiljaa ja osoitti valojuovaa, joka loi lempeätä hohdettaan puiden aukosta suoraan heidän leiripaikalleen, ja lisäsi heti kankealla englanninkielellään: "Kuu tulee, ja valkoisen miehen linna kaukana — kaukana; aika kulkea kun uni sulkee ranskalaisen molemmat silmät!"

"Olette oikeassa. Herättäkää ystävänne ja satuloikaa hevoset, minä valmistan seuralaiseni matkaan."

"Me olemme jo hereillä, Duncan", kuului Alicen vieno, hopeanheleä ääni rakennuksen sisältä; "ja valmiit kulkemaan aika nopeaan virkistävän unen jälkeen; mutta tehän olette valvonut tähtemme koko ikävän yön kestettyänne suuria vaivoja pitkän, pitkän päivän!"

"Sanokaa mieluummin, että minä olisin valvonut, elleivät petolliset silmäni olisi kavaltaneet minua; jo kaksi kertaa olen osoittautunut arvottomaksi tehtävään, joka on minulle uskottu."

"Ei, Duncan, älkää sanoko niin", keskeytti hymyilevä Alice hypähtäen rakennuksen varjosta kuunvaloon unen elvyttämän kauneuden täydessä kukoistuksessa. "Te laiminlyötte ajattelemattomasti itsenne, mutta huolehditte liiankin valppaasti muista. Emmekö voisi viipyä tällä paikalla vielä vähän aikaa, jotta saisitte tarvitsemaanne lepoa? Mielellämme, oikein mielellämme pitäisimme Cora ja minä vahtia teidän ja noiden kelpo miesten vetäessä pienet unoset!"

"Jos häpeä voisi parantaa minut unitaudistani, en enää koskaan silmiäni ummistaisi", sanoi nolostunut nuorukainen katsahtaen Alicen rehellisiin kasvoihin, joiden suloisen huolehtivassa ilmeessä hän ei kuitenkaan voinut nähdä mitään, mikä olisi tukenut hänen puolittain herännyttä epäluuloaan.

"On liiankin totta, että johdettuani teidät vaaraan varomattomuuksissani, en ole edes rikkomustani korjannut uskollisesti vartioimalla päänalusenne ääressä, niinkuin sotilaan tulisi."

"Ei kukaan muu kuin Duncan itse voisi syyttää Duncania sellaisesta heikkoudesta. Menkää siis nukkumaan ja uskokaa minua, ettei kumpikaan meistä, niin voimattomia tyttöjä kuin olemmekin, ole hoitava vartijatehtäväänsä leväperäisesti."

Nuoren miehen vapauttivat tukalasta omien virheittensä luettelemisen pakosta Chingachgookin huudahdus ja hänen poikansa hievahtamatonta tarkkaavaisuutta osoittava asento.

"Mohikaanit kuulevat vihollisen!" kuiskasi Haukansilmä, joka jo, kuten koko seuruekin, oli jalkeilla. "He vainuavat* vaaraa tuulesta."

"Niinkö?" lausui Heyward, "olemme kylliksi jo vuodattaneet verta!"

Puhuessaan tarttui nuori sotilas kuitenkin pyssyynsä ja astuen etualalle valmistautui korjaamaan äskeistä pientä huolimattomuuttaan altistaen uhmamielin henkensä turvattiensa puolustamiseksi.

"Siellä on varmaan jokin metsänelävä hiiviskelemässä lähettyvillä ruoanhaussa", kuiskasi hän heti, kun matalat ja ilmeisesti vielä kaukaa tulevat äänet, jotka olivat herättäneet mohikaanien huomiota, saapuivat hänenkin korviinsa.

"Vaiti!" vastasi tarkkaava metsästäjä; "ne ovat ihmisiä; — minäkin voin jo erottaa niiden askelet, niin kehnot kuin aistini ovatkin intiaanin aisteihin verrattuina. Huronikarkuri on nähtävästi tavannut jonkun Montcalmin vakoiluosaston ja nyt he ovat nuuskimassa jälkiämme. En minäkään kovin mielelläni vuodattaisi enää ihmisverta tässä paikassa", lisäsi hän silmäillen levottoman näköisenä synkkää ympäristöään; "mutta minkä on sallittu tapahtua, se tapahtuu! Vie hevoset varustukseen, Unkas; ja te, ystäväni, menkää tekin samaan suojaan. Niin ränsistynyt ja vanha kuin se onkin, tarjoaa se kuitenkin jonkinlaista turvaa, ja siellä on kajahtanut pyssyn laukaus aikaisemminkin kuin tänä yönä!"

Häntä toteltiin viipymättä. Mohikaanit kuljettivat narragenset-ratsut rakennukseen ja sinne kerääntyi myös koko seurue mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen.

Lähestyvät askelet kuuluivat nyt liian selvästi varmistaakseen epäilyjä uhkaavan vaaran laadusta. Niihin sekaantui pian ääniä, jotka huutelivat toisilleen intiaanimurteella, minkä metsästäjä Heywardille kuiskaten vakuutti olevan huronien kieltä. Kun joukko saapui kohtaan, mistä hevoset olivat tunkeutuneet hirsivarustusta ympäröivään vesakkoon, joutui se ilmeisesti pulaan kadotettuaan merkit, jotka siihen asti olivat ohjanneet sen kulkua.

Äänistä päättäen saattoi noin kaksikymmentä miestä olla kiireesti kokoontunut tähän paikkaan, missä he eriäviä mielipiteitään ja ehdotuksiaan esittäessään saivat aikaan melkoisen hälinän.

"Nuo roistot tuntevat heikkoutemme", kuiskasi Haukansilmä seisoessaan siinä Heywardin vieressä pimeässä varjossa ja tirkistellessään ulos hirsien raosta, "muutoin eivät laiskottelisi akkamaisina. Kuulkaahan niitä käärmeensikiöitä! Kullakin tuntuu olevan kaksi kieltä ja vain yksi jalka!"

Duncan, niin urhoollinen kuin hän olikin tappelussa, ei voinut tällaisella tuskallisen jännittävällä hetkellä vastata mitään metsästäjän ivalliseen ja kuvaavaan huomautukseen. Hän vain tarttui pyssyynsä entistä lujemmin ja naulasi silmänsä kapeaan aukkoon, josta hän yhä kasvavalla levottomuudella tarkasteli kuutamomaisemaa. Pian sen jälkeen kuului joku puhuvan voimakkaammalla äänellä ikäänkuin hän olisi toisten käskijä, ja syntynyt hiljaisuus osoitti sitä kunnioitusta, millä hänen käskynsä tai ehkäpä vain neuvonsa otettiin vastaan. Sitten ilmoitti lehtien kahiseminen ja kuivien oksien risahteleminen villien jakaantuneen eri joukkoihin kadonneita jälkiä etsiäkseen. Vainottujen onneksi ei kuunpaiste, vaikka se loikin lempeän valohämyn raunioita ympäröivälle pienelle aukeamalle, ollut kuitenkaan kyllin voimakas tunkeutumaan metsän synkkien lehväkatosten alle, missä kaikki esineet olivat yhä petollisen hämärän vallassa. Etsintä oli hedelmätön, sillä niin lyhyt ja nopea oli ollut matkustajain poikkeaminen salaiselta polulta viidakkoon, että kaikki jalanjäljet olivat kadonneet metsän pimeyteen.

Ei viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin väsymättömät villit kuuluivat samoilevan viidakossa ja vähitellen lähenevän sen tiheän kastanjavesakon sisäreunaa, joka ympäröi pientä aukeamaa.

"He tulevat", mutisi Heyward koettaen työntää pyssyään ulos hirsien raosta; "ampukaamme heti niiden lähestyessä."

"Pysykää visusti varjossa", vastasi metsästäjä; "piin napsahdus tai yhden ainoankin tulikivensirun haju toisi nälkäiset konnat kimppuumme. Jos niin olisi Jumalan tahto, että meidän täytyisi tapella päänahkojemme puolesta, luottakaa miehiin, jotka tuntien villien tavat eivät mene lymyyn kuultuaan sotaulvonnan."

Duncan katseli taakseen ja näki vapisevain sisarusten kyyristyneen rakennuksen etäisimpään soppeen, kun taas mohikaanit seisoivat varjossa suorina kuin pylväät, valmiina ja nähtävästi halukkainakin iskemään silloin, kun iskua tarvittiin. Kärsimättömyyttään hilliten katseli hän jälleen aukeamalle ja odotti tapausten kehitystä äänettömänä. Samassa avautui viidakko, ja kookas aseistettu huroni eteni muutamia askeleita avoimelle paikalle. Kun hän katseli hiljaista hirsivarustusta, paistoi kuu suoraan hänen mustille kasvoilleen ja paljasti niiden hämmästyneen ja uteliaan ilmeen. Hän päästi huudahduksen, jolla intiaani tavallisesti säestää hämmästystään ja matalalla äänellä huhuten kutsui pian kumppanin vierelleen.

Nämä metsän lapset seisoivat rinnakkain hyvän aikaa, osoittelivat luhistuvaa rakennusta ja puhelivat keskenään heimonsa oudolla kielellä. Sitten he lähenivät hitain ja varovaisin askelin pysähtyen tuon tuostakin vilkaisemaan varustukseen pelästyneen kauriin tavoin, sillä heidän uteliaisuutensa taisteli ankarasti heränneen vaaranpelon kanssa. Toisen jalka osui yht'äkkiä maakumpuun, jota hän kumartui lähemmin tarkastamaan. Tällä hetkellä huomasi Heyward metsästäjän irroittavan puukon tupesta ja laskevan pyssynsä suun. Nuori mies teki samoin valmistautuen hänkin puolestaan taisteluun, joka nyt näytti väistämättömältä.

Villit olivat niin lähellä, että hevosten pieninkin liikahdus tai tavallista voimakkaampi henkäys olisi ilmaissut pakolaiset. Mutta kun huronit olivat päässeet selville kummun laadusta, näytti heidän huomionsa kiintyneen kokonaan toisaalle. He keskustelivat jälleen, ja heidän ääntensä sävy oli yhtynyttä kunnioitusta. Sitten he vetäytyivät varovaisesti poispäin silmät kiinteästi suunnattuina hirsiraunioon, ikäänkuin he olisivat odottaneet näkevänsä vainajain haamujen nousevan esiin sen äänettömien seinien takaa, kunnes he aukeaman reunaan ehdittyään hitaasti peräytyivät viidakkoon ja hävisivät. Haukansilmä laski pyssynsä perän maahan, päästi pitkän helpotuksenhuokauksen ja virkkoi kuuluvasti kuiskaten:

"Niin, he kunnioittavat kuolleita, ja se on tällä kerralla pelastanut heidän henkensä ja ehkäpä parempainkin ihmisten hengen."

Heyward kiinnitti hetkiseksi huomionsa toverinsa puheeseen, mutta mitään vastaamatta hän kääntyi jälleen niihin päin, joita hän juuri silloin enemmän ajatteli. Hän kuuli molempien huronien poistuvan pensastosta, ja pian olivat ilmeisesti kaikki vainoojat kokoontuneet ympärille tarkkaavaisina kuuntelemaan heidän kertomustaan. Muutamia minuutteja kestäneen vakavan ja juhlallisen keskustelun jälkeen, joka kokonaan erosi heidän ensimmäisen kokoontumisensa aiheuttamasta hälisevästä kirkunasta, äänet hiljenivät ja etenivät häipyen lopulta metsän syvyyksiin.

Haukansilmä odotti siksi, kunnes kuuntelevan Chingachgookin merkinanto vakuutti hänelle, että pieninkin poistuvan joukon häly oli täydelleen hukkunut etäisyyteen, ja viittasi sitten Heywardia tuomaan hevoset esiin ja auttamaan sisarukset satulaan. Heti kun tämä oli tehty, lähtivät he varustuksesta luhistuneen oviaukon kautta ja pujahtivat hiljaa ja varovasti kulkemaan paikalta aivan vastakkaiseen suuntaan kuin mitä he olivat sinne tulleet; sisarukset loivat salaisia katseita hiljaiselle hautakummulle ja rappeutuvaan hirsiraunioon jättäessään lempeän kuunpaisteen upotakseen pian metsän pimentoon.

XIV luku.

Vartija. Ken siellä?

Orleansin Neitsyt. Talonpoikia, Ranskan säälittäviä miehiä.

Kuningas Henrik Kuudes.

Nopeasti poistuessaan hirsivarustuksesta ja vaipuessaan syvälle metsän uumeniin ajatteli matkue kokonaisuudessaan niin innokkaasti vain pakoa, ettei kukaan rohjennut puhua sanaakaan tai edes kuiskata. Tiedustelija asettui jälleen etunenään, vaikkakin hänen askelensa, heidän kuljettuaan turvallisen kauas vihollisista, alkoivat hidastua samoin kuin heidän aikaisemmalla matkallaan, koska hän ei lainkaan tuntenut ympäröivän metsän paikallisuussuhteita. Useammin kuin kerran hän pysähtyi neuvottelemaan liittolaistensa mohikaanien kanssa viitaten kuuhun ja tutkien huolellisesti puiden kuorta. Näinä lyhyinä levähdyshetkinä kuuntelivat Heyward ja sisarukset vaaran kaksinkerroin herkistämin korvin keksiäkseen joitakin merkkejä heidän vihollistensa lähenemisestä. Sellaisina silmänräpäyksinä tuntui kuin koko avara seutu olisi nukkunut ikuiseen uneen, sillä pienintäkään ääntä ei erottanut metsästä lukuunottamatta jonkin virran kaukaista ja tuskin kuuluvaa solinaa. Linnut, pedot ja ihmiset, mikäli viimeksi mainituita tosiaankaan oli tässä rannattomassa salossa, kaikki näyttivät vaipuneen samanlaiseen sikeään horrokseen. Mutta puron solina heikosta äänestään huolimatta päästi heti oppaat pulasta, joka alkoi jo käydä sangen tukalaksi, ja sitä kohti he kulkivat nyt viipymättä.

Kun oli päästy pienen virran rannalle, pysähtyi Haukansilmä uudelleen ja riisuttuaan kenkänsä hän kehoitti Heywardia ja Gamutia seuraamaan esimerkkiä. Sitten he astuivat veteen ja lähes tunnin kulkivat näin virran uomassa jälkiä jättämättä. Kuu oli jo laskenut suunnattomaan mustaan pilvirykelmään, joka raskaana riippui läntisellä taivaanrannalla, kun he nousivat matalasta, kiemurtelevasta purosta metsää kasvavan hiekkatasangon kepeäkulkuiselle sileälle kamaralle. Täällä tuntui tiedustelija olevan jälleen kuin kotonaan, sillä hän kulki nyt eteenpäin varmasti ja nopeasti kuin mies, joka liikkuu lujasti luottaen omaan pettämättömään tietoonsa. Polku muuttui pian epätasaiseksi, ja matkustajat saattoivat selvästi havaita vuorten lähenevän lähenemistään molemmin puolin ja heidän tunkeutuvan niiden väliseen solaan. Äkkiä Haukansilmä pysähtyi ja odotettuaan siksi, kunnes koko seurue oli kerääntynyt hänen ympärilleen, hän alkoi puhua varmasti ja hiljaa niin että hänen sanansa vaikuttivat sitä juhlallisemmilta äänettömyyden ja pimeyden keskellä.

"On helppoa tuntea salojen polut ja löytää suolalähteet ja virrat", virkkoi hän; "mutta kuka rohkenisi tämän paikan nähtyään sanoa, että mahtava sotajoukko on kerran levähtänyt näiden hievahtamattomien puiden ja noiden karujen vuorten keskellä?"

"Meillä ei ole enää siis pitkälti William Henrikiin?" kysyi Heyward astuen lähemmäksi metsästäjää.

"Sinne päästäksemme on meidän vielä kuljettava pitkä ja vaivalloinen polku, ja milloin ja mistä sen tapaamme, siinä on nyt suurin vaikeus. Katsokaa", jatkoi hän osoittaen puiden välitse paikkaa, missä pieni lampare heijasteli tähtiä tyynestä pinnastaan, "tuolla on 'Verilammikko', ja minä seison nyt kamaralla, jota en ole ainoastaan polkenut jalallani, vaan jossa minä myös olen otellut vihollisen kanssa auringon noususta sen laskuun."

"Tuo musta, kammottava syvennys on siis taistelussa kaatuneiden urhojen hauta. Minä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta milloinkaan ennen en ole vielä seisonut sen rannalla."

"Kolme kertaa iskimme samana päivänä yhteen sen hollantilais-ranskalaisen[9] kanssa", puheli Haukansilmä jatkaen omien ajatustensa kulkua vastaamatta Duncanin huomautukseen. "Hän piti meitä aika ahtaalla koettaessamme saartaa häntä, ja hän ajoi meidät solien läpi Horikanin rannoille hajalleen kuin metsästäjä kauriit. Mutta sitten me kokoonnuimme jälleen hirsivarustusten taakse ja pidimme Sir Williamin johdolla — hänet aateloitiin juuri tämän urotyön takia — ankarasti puoliamme, ja hyvinpä me maksoimmekin hänelle aamuisen häpeän! Sadat ranskalaiset näkivät auringon sinä päivänä viimeisen kerran, ja heidän päällikkönsäkin, Deiskau itse, joutui käsiimme siinä määrin lyijykuulien repimänä ja raatelemana, että hän vastaisiin sotatoimiin kykenemättömänä palasi omaan maahansa.

"Uljaita puolustajia kerrassaan!" huudahti Heyward nuorekkaan innostuksen hehkussa; "maine siitä levisi pian meillekin eteläiseen armeijaan."

"Niinpä niin! Mutta siihen se ei vielä loppunut. Majuri Effingham lähetti minut Sir Williamin omasta pyynnöstä kiertämään ranskalaiset ja viemään vesien välisen taipaleen poikki uutisia heidän tappiostaan Hudsonin rannalla sijaitsevaan linnoitukseen. Matkalla sinne tapasin juuri tuolla, missä nuo puut kohoavat korkeammalle muita harjanteen huipulla, meidän avuksemme lähetetyn sotaväenosaston, ja sen johdatin suoraan paikalle, missä vihollinen parhaillaan aterioitsi aavistamattakaan, ettei päivän verinen työ ollut vielä lopussa."

"Ja te yllätitte heidät?"

"Mikäli kuolema voi olla yllätys miehille, jotka ajattelevat vain nälkänsä sammuttamista. Me annoimme heille vain vähän hengähdysaikaa, sillä he olivat pidelleet meitä varsin pahasti aamuisessa ottelussa, ja joukossamme oli harvoja, joiden ystäviä ja sukulaisia nämä eivät olisi surmanneet. Kun kaikki oli ohi, heitettiin kuolleet — ja muutamien kertoman mukaan kuolevatkin — tähän pieneen lammikkoon. Nämä silmät ovat nähneet sen veden punaisena verestä, niin punaisena, ettei luonnollinen vesi koskaan pulppua sellaisena maan uumenista."

"Se oli sovelias ja toivoakseni rauhallinen hauta sotilaalle. Te olette siis ollut kauan palveluksessa näillä rajamailla?"

"Minäkö!" huudahti tiedustelija suoristaen kookkaan vartalonsa sotilaallisen ylpeänä. "Näillä kukkuloilla ei ole monta kaikua, jotka eivät olisi vastanneet pyssyni paukaukseen, eikä ole Horikanin ja virran välillä sellaista neliöpeninkulman suuruista maa-aluetta, jolle ei 'Hirventappaja' olisi kaatanut elollista olentoa, olkoon se sitten vihollinen tai järjetön metsän otus. Mutta onko tuo hauta niin rauhallinen kuin luulette, se on kokonaan toinen kysymys. Leirissä on miehiä, jotka ajattelevat ja sanovat, ettei ihmistä, jos mieli saada hänet lepäämään rauhassa, tule haudata silloin, kun hänessä on vielä henkeä ruumiissa, ja varmaa vain on, etteivät haavurit sen illan kiireessä ennättäneet niin tarkoin katsoa, kuka oli elävä ja kuka kuollut. Vaiti! Näettekö jonkun kävelevän lammikon reunalla?"

"En usko, että olisi muitakin yhtä kodittomia kuin me tässä kolkossa metsässä."

"Hänenlaisensa eivät välitä kodista eivätkä katosta, eikä yökaste voi luonnollisesti haitata ruumista, joka viettää päivänsä vedessä", vastasi tiedustelija tarttuen Heywardin olkapäähän suonenvedontapaisesti, josta nuori sotilas tajusi tuskallisen selvästi, kuinka perinpohjin taikauskoinen pelko oli vallannut muutoin niin rohkean miehen.

"Mutta katsokaa! Siellä on tosiaankin ihmishaamu, ja se lähestyy! Tarttukaa aseihinne, ystäväni, sillä emme tiedä kenet kohtaamme."

"Kuka siellä?" kysyi ranskaksi tiukka, terävä ääni, joka tällä yksinäisellä, juhlallisella paikalla kajahti kuin kutsu toisesta maailmasta.

"Mitä haamu sanoo?" kuiskasi tiedustelija; "se ei puhu intiaanin- eikä englanninkieltä."

"Kuka siellä?" toisti sama ääni, jota säesti aseiden kalskahdus ja uhkaava asento.

"Ranska!" huusi Heyward niinikään ranskaksi astuen puiden varjosta lammikon rannalle vain muutamien sylien päähän vahtisotilaasta.

"Mistä tulette — minne menette näin varhain?" kysyi sotilas korostaen oikein emämaan ranskankielen tapaan.

"Minä tulen vakoiluretkeltä ja olen menossa nukkumaan."

"Oletteko kuninkaan upseeri?"

"Epäilemättä, toveri; pidätkö minua maalaisena! Minä olen ratsuväenkapteeni (Heyward arvasi helposti sotilaan kuuluvan johonkin jalkaväenrykmenttiin); minulla on täällä mukanani linnoituksen komentajan tyttäret. Ahaa! Sinä olet kuullut heistä puhuttavan! Minä sain heidät vangiksi lähellä toista varustusta, ja minä vien heitä nyt kenraalin luo."

"Kautta kunniani, arvoisat naiset, olen teidän tähtenne pahoillani", surkutteli nuori sotilas koskettaen viehättävästi lakkiaan; "mutta sellaista on sota! Kenraalimme on kelpo mies ja hän on naisille erittäin kohtelias."

"Sehän kuuluukin sotilaan ominaisuuksiin", virkkoi Cora ihmeteltävän levollisesti ja harkitusti. "Hyvästi, ystäväni; toivoisin vain täytettäväksenne mieluisampaa velvollisuutta."

Sotilas kumarsi syvään ja nöyrästi kiitokseksi kohteliaisuudesta, ja kun Heyward oli lisännyt "hyvää yötä, toveri", lähti seurue varovasti kulkemaan äänettömän lammikon rantaa. Sotilas, joka ei voinut aavistaakaan tavanneensa niin julkeita vihollisia, jäi itsekseen hyräilemään laulua, jonka naisten näkeminen oli tuonut hänen mieleensä.

Eläköön viini, lempi…" j.n.e., j.n.e.

"Olipa hyvä, että ymmärsitte lurjuksen puhetta!" kuiskasi tiedustelija heidän päästyään hieman loitommalle samalla laskien pyssyn käsivarrelleen. "Minä huomasin piankin, että hän oli niitä epämiellyttäviä ranskalaisroikaleita, ja mies kiittäköön onneaan, ystävällistä käytöstapaansa ja hyviä aikeitaan, muutoin olisi hänenkin ruumiilleen löydetty paikka hänen maanmiestensä luiden seasta."

Hänen puheensa keskeytti pitkällinen ja raskas ähkyntä, joka kuului pienen lammikon suunnasta ikäänkuin viipyisivät kuolleiden haamut tosiaankin vielä vetisen hautansa partaalla.

"Varmasti oli hän lihaa ja verta!" jatkoi tiedustelija; "sillä ei henki olisi voinut käsitellä aseitaan noin pontevasti!"

"Hän oli lihaa ja verta; mutta on sangen epäiltävää, kuuluuko se miesparka enää tähän maailmaan", virkkoi Heyward, joka katsahti ympärilleen ja kaipasi Chingachgookia heidän pienestä parvestaan. Toinen ähkäys, ensimmäistä heikompi, kuului jälleen ja sitä seurasi raskas, pahaenteinen molskahdus veteen, ja kaikki oli taas niin hiljaista kuin ei tuon kammottavan lammikon rantamia olisi milloinkaan herätettykään luomisen jälkeisestä äänettömyydestään. Heidän vielä seisoessaan paikoillaan epätietoisuuden vallassa nähtiin intiaanin pujahtavan esiin pensaikosta. Lähestyessään heitä kiinnitti vanha päällikkö toisella kädellään onnettoman nuoren ranskalaisen höyryävää päänahkaa vyöhönsä ja sijoitti toisella paikoilleen puukkoa ja kirvestä, jotka olivat juoneet hänen vertansa. Sitten hän asettui tavalliselle paikalleen sen näköisenä, kuin olisi hän luullut suorittaneensa hyvänkin ansiotyön.

Tiedustelija laski pyssynsä perän maahan ja asettaen molemmat kätensä sen suulle hän seisoi hetken miettiväisenä ja sanaakaan puhumatta. Sitten hän pudisti surumielisesti päätään ja mumisi:

"Se olisi ollut julma ja epäinhimillinen teko valkean miehen tekemäksi; mutta moinen kuuluu nyt kerta kaikkiaan intiaanin tapoihin ja luontoon, ja minä otaksun, ettei sitä pidä ankarasti paheksua. Minä olisin sentään mieluummin suonut sen kohdanneen jotakin kirottua mingoa kuin tätä iloista vanhan maailman poikaa."

"Riittää!" virkkoi Heyward, joka pelkäsi asiasta tietämättömien sisarten ymmärtävän syyn viivykkiin ja joka myös vaimensi inhoaan samansuuntaisilla mietteillä kuin metsästäjäkin, "se on tehty, ja vaikka olisi parempi ollut jättää se tekemättä, ei sitä voida enää auttaa. Te näette meidän liiankin selvästi olevan keskellä vihollisen vahtisotilaita. Minne meidän nyt tulee mielestänne kulkea?"

"Aivan niin", vastasi Haukansilmä jälleen havahtuen ajatuksistaan; "näyttää olevan, kuten sanoitte, liian myöhäistä enää tuumailla sitä asiaa. Ranskalaiset ovat asettuneet linnoituksen ympärille oikein tosissaan, ja jos me haluamme päästä heidän ohitseen, saamme pujotella kuin panisimme lankaa pienen pieneen silmäneulaan."

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujotteleminen!" lisäsi Heyward katsellessaan sitä pilvivuorta, joka peitti laskevan kuun.

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujottelemien." kertasi metsästäjä. "Seikka voidaan suorittaa kahdella tavalla Kaitselmuksen auttaessa, sillä ilman sitä apua se on kokonaan mahdotonta."

"Mainitkaa ne pian, sillä aika on täpärällä."

"Toinen olisi jättää naiset kulkemaan jalkaisin ja päästää heidän hevosensa harhailemaan tasangolle, lähettää mohikaanit käymään edellä, avata sitten itsellemme tie läpi vartioasemien ja astua linnoitukseen ruumiiden yli."

"Se ei käy päinsä — se ei käy päinsä!" keskeytti jalomielinen Heyward. "Sotilas voisi kyllä raivata tiensä sellaisella tavalla, mutta ei koskaan sellaisessa seurassa kuin meillä on."

"Siitä tulisi tosiaankin hirvittävä polku suloisten jalkain kuljettavaksi", vastasi tiedustelija, jota ehdotus ei myöskään miellyttänyt. "Mutta minä katsoin miehenä voivani mainita senkin keinon. Meidän täytyy siis palata entisiä jälkiämme ja poistua heidän vartiopiiristään; sitten käännymme länteen ja tulemme vuoristoon, mihin minä voin kätkeä heidät niin hyvin, että kaikki Montcalmin palkkahurtatkin eksyvät kantapäiltämme kuukausimääriksi."

"Tehkäämme siis niin viipymättä."

Pitemmät puheet olivat tarpeettomia, sillä Haukansilmä, lausuttuaan vain käskyn "seuratkaa", lähti kulkemaan takaisinpäin tietä, joka oli heidät juuri johtanut äskeiseen uhkaavaan, jopa vaaralliseenkin asemaan. Heidän kulkunsa niinkuin heidän keskustelunsakin oli varovaista ja melutonta, sillä eihän kukaan tiennyt, millä hetkellä vihollisen kulkuvartio tai väijyvä vahtisotilas nousisi heidän eteensä polulle. Kun he äänettöminä sivuuttivat lammikon rannan, katsahtivat Heyward Ja metsästäjä tuontuostakin sen kaameaan, mustaan veteen.

He etsivät turhaan ihmisolentoa, jonka he niin äskettäin olivat nähneet kävelevän pitkin sen hiljaista reunaa, ja heikko, säännöllinen laineiden loiske ilmoitti, ettei vesi vielä ollut kokonaan tyyntynyt, ja muistutti kauhistuttavasta verityöstä, joka siinä oli hetki sitten tapahtunut. Mutta niinkuin muukin katoava, synkeä maisema, häipyi matala lammikkokokin nopeasti pimeyteen ja sekaantui matkustajain edetessä tumman taustan yhteiseen epämääräisyyteen.

Haukansilmä poikkesi piankin heidän aikaisemmalta pakotieltään, kääntyä kohti vuoria, jotka muodostavat kapean tasangon länsirajan, ja johdatti seuralaisensa kerkein askelin syvälle niiden korkeiden, katkonaisten huippujen luomaan varjoon. Kulku tuli nyt hankalammaksi, sillä se kävi yli kallionjärkäleiden peittämän ja rotkojen halkoman maan, ja heidän nopeutensa oli sen mukaan pienempi. Molemmin puolin kohosi vaaleita tai mustia kukkuloita, jotka korvasivat jossakin määrin vaikeutuneen kulun herättämällä turvallisuudentunteen. Vihdoin alkoi seurue hitaasti nousta jyrkkää ja epätasaista rinnettä pitkin polkua, joka kummallisesti kierteli puiden lomitse ja kallioiden välitse, hakien tukea yhdestä ja välttäen toista, mistä saattoi päätellä salojen elämään ja tapoihin perinpohjin harjaantuneiden miesten raivanneen sen. Heidän vähitellen kohotessaan laaksojen tasalta ylemmäs alkoi päivän koittoa edeltävä pimeys hälvetä ja kaikki esineet näkyivät täyteläisessä ja loistavassa väriasussa, jonka luonto on niille lahjoittanut. Heidän astuessaan vuoren karuja kupeita kiipeilevästä vaivaismetsästä laakealle, sammalpeitteiselle kalliolle, joka muodosti sen huipun, alkoi aamurusko punertaa vastapäätä Horikanin laaksoa kohoavan kukkulan laella kasvavien viheriäin mäntyjen yläpuolella.

Tiedustelija kehoitti nyt sisaruksia laskeutumaan ratsailta. Ottaen kuolaimet uupuneiden elukoiden suusta ja satulat selästä hän päästi ne etsimään niukkaa ravintoansa tämän korkealla sijaitsevan paikan pensaiden ja harvan ruohon seasta.

"Menkää hakemaan ruokaanne sieltä, missä luonto sitä teille tarjoaa, mutta varokaa joutumasta itse verenhimoisten susien ruoaksi näillä vuorilla."

"Emmekö niitä enää tarvitse?" kysyi Heyward.

"Katsokaa ja arvostelkaa omin silmin", virkkoi tiedustelija astuen vuoren itäiselle reunalle, minne hän viittasi koko seurueenkin; "jos olisi yhtä helppoa katsoa ihmisten sydämeen kuin vaivatonta nähdä tältä paikalta Montcalmin leiri kaikessa sen alastomuudessa, olisi teeskentelijöillä pahat päivät ja mingon oveluus joutuisi aina tappiolle delavarin rehellisyyttä vastaan."

Saavuttuaan jyrkänteen reunalle näkivät matkustajat ensi silmäyksellä, kuinka oikeassa tiedustelija oli ollut väitteessään, samalla kun he älysivät ihmeteltävän taitavuuden, jota hän oli osoittanut johtaessaan heidät tälle hallitsevalle paikalle.

Kukkula, jonka laella he seisoivat ehkäpä tuhannen jalan korkeudessa, oli suipon kartion muotoinen ja kohosi taivasta kohti hieman ulompana vuorijonosta, joka useiden peninkulmain matkan kulkee järven länsirantaa, kunnes se veden tuolla puolen sisarjononsa tavattuaan häipyy näkyvistä Kanadaan päin sekavana, katkonaisena, harvan havumetsän peittämänä kallio-rykelmänä. Aivan katselijain jalkojen juuressa kaartui Horikanin eteläranta leveänä puoliympyränä vuoresta vuoreen, ja siitä lähti avara maakaistale, joka tuonnempana kohosi epätasaiseksi ja korkeahkoksi ylängöksi. Pohjoisessa kimalteli "Pyhän Järven" kirkas, ja, kuten täältä pyörryttävästä korkeudesta näytti, kapea vedenpinta, jota reunustivat lukemattomat lahdet, kaunistivat haaveelliset niemet ja täplittivät lukemattomat saaret. Muutamien peninkulmain päässä katosi järven uoma vuoren väliin tai kääri sen vaippaansa paksu utukerros, jota kevyt aamutuuli vyörytteli hitaasti pitkin sen povea. Mutta kapea aukko vuorenhuippujen välissä osoitti solaa, mistä se painui yhä kauemmas pohjoiseen avartamaan siellä jälleen puhdasta ja leveätä kuvastintansa ennen laskemistaan etäiseen Champlainiin. Etelässä näkyi tuo usein mainittu rotkolaakso tai paremmin sanoen tasangonmurtuma. Useiden peninkulmien alalla täälläpäin näyttivät vuoret taistelevan säilyttääkseen ylivaltansa, mutta jo silmänkantomatkan päässä ne haarautuivat ja sulivat viimein siihen hiekkatasankoon, jonka poikki me olemme seuranneet seikkailijoitamme heidän kaksinkertaisella matkallaan. Pitkin molempia vuorenharjanteita, jotka vastakkaisilta puolilta rajoittivat järveä ja laaksoa, kohoili keveitä kiemurtelevia sumupilviä asumattomista metsistä näyttäen salaisten piilomajojen savuilta tai toisinaan ne vierivät rinteitä alas yhtyäkseen alamaan paksumpaan usvaan. Vain yksinäinen lumivalkoinen pilvi leijui laakson yllä osoittamassa äänettömän lammikon paikkaa.

Suoraan järven rannalla ja lähempänä sen läntistä kuin itäistä äyrästä sijaitsivat William Henrikin avarat multavallit ja matalat rakennukset. Kaksi suurta kylkivarustusta näytti aivan uivan vedessä, joka huuhteli niiden perustuksia, kun taas syvä kaivanto ja laajat rämeet suojelivat linnoituksen muita sivuja ja kulmia. Maa oli puhdistettu puista kohtalaisen matkan päähän varustuksesta, mutta kaikki muut maiseman kohdat upeilivat luonnon viheriässä puvussa, paitsi siellä, missä kirkas vesi loi siihen pehmeämmän vivahduksen tai missä rohkeat kalliot kohottivat alastomia mustia huippujaan vuorijonojen aaltoilevan ääriviivan yli. Linnoituksen edustalla näkyi vahtisotilaita siellä täällä pitämässä tarkasti silmällä lukuisia vihollisiaan, ja vallien sisäpuolella erottivat matkustajat miehiä, joita vielä uni painoi edellisen yön valvonnasta. Kaakossa, linnoituksen välittömässä yhteydessä levisi valleilla ja kaivannoilla varustettu, kalliokunnaalle rakennettu leiri, joka olisi paljoa paremmin sopinut itse päälinnoituksen paikaksi ja jossa Haukansilmä ilmoitti äskettäin Heywardin seurueen mukana Hudsonin rannalta lähteneiden apurykmenttien oleskelevan. Hiukan etelämpänä nousi metsästä lukuisia mustia, raskaita savuja, jotka saattoi helposti erottaa lähteiden puhtaammista huurupilvistä ja joita tiedustelija myöskin osoitti Heywardille sanoen niiden todistavan vahvan vihollisosaston sijoittumista sille suunnalle.

Mikä enimmän kiinnitti nuoren sotilaan mieltä, oli näky järven läntisellä äyräällä, aivan lähellä sen eteläkärkeä. Maakaistaleella, joka ylhäältä katsoen tuntui liian kapealta niin suuren sotavoiman majapaikaksi, mutta joka itse asiassa ulottui useita satoja kyynäröitä Horikanin rannalta vuoren juurelle, hohtivat kymmenentuhatta miestä käsittävän leirin valkoiset teltat ja surmakojeet. Tykkipenkereitä oli jo luotu sen eteen, ja vielä katselijain sieltä ylhäältä niin erilaisin tuntein tarkastellessa maisemaa, joka kartan tavoin levisi heidän jalkojensa juuressa, kuului kanuunanjyskettä laaksosta ja jylisevä kaiku kiiriskeli pitkin itäisiä kukkuloita.

"Aamu saavuttaa juuri ihmiset tuolla alhaalla", virkkoi vakavana miettivä metsästäjä, "ja valveille päässeet aikovat herättää nukkumatteja kanuunainpaukkeella. Me tulemme muutamia tunteja liian myöhään! Montcalm on jo täyttänyt metsät kirotuilla irokeeseillaan."

"Linnoitus on tosiaankin joka taholta piiritetty", vastasi Duncan, "mutta eikö ole mitään keinoa tunkeutua sinne siitä huolimatta? Jääminen vangiksi vihollisen leiriin olisi paljoa parempi kuin joutua uudestaan väijyväin intiaanien käsiin."

"Katsokaa!" huudahti metsästäjä tietämättään suunnaten Coran huomion tämän isän olinpaikkaan, "katsokaa, kuinka tuo laukaus pani kivet lentämään komentajan talon kyljestä! Niinpä niin, nämä ranskalaiset hajoittavat sen alkutekijöihinsä paljoa pikemmin kuin se on rakennettu, vaikka se on niin jykevä ja paksu."

"Heyward, minä kärsin nähdessäni vaaran, jota en voi jakaa", sanoi tuo tavallisesti rohkea tyttö pelästyksissään. "Menkäämme Montcalmin luo ja pyytäkäämme päästä hänen puheilleen; hän ei voi vastustaa lapsen rukousta."

*Te tuskin pääsisitte ranskalaisen teltalle tukka päässänne", sanoi suorapuheinen tiedustelija. "Olisipa minulla vain yksikin noista tuhansista veneistä, jotka viruvat tyhjinä tuolla pitkin rantoja, olisi temppu piankin tehty. Katsokaa, näyttää tulevan äkillinen loppu pommituksesta, sillä tuolta nousee sumu, joka muuttaa päivän yöksi ja tekee intiaanin nuolen valettua kanuunaa vaarallisemmaksi. No, jos te olette valmiit seuraamaan minua, tahdon minä uskaltaa ja yrittää, sillä minun tekee mieleni päästä tuonne alas leiriin, vaikkapa vain hajoittaakseni nuo muutamat mingokoirat, joiden näen asettuneen väijyksiin tuon koivuviidakon liepeille."

"Me olemme valmiit seuraamaan", vastasi Cora lujasti; "sellaisessa tarkoituksessa seuraamme mihin vaaraan tahansa."

Tiedustelija käännähti häneen päin huulillaan rehellisen hyväksyvä, sydämellinen hymy ja vastasi:

"Tahtoisinpa, että minulla olisi tuhannen jänteväraajaista, nopsasilmäistä miestä, jotka pelkäisivät kuolemaa yhtä vähän kuin te! Ennen viikon loppua lähettäisin silloin nuo lörpöttelevät ranskalaiset luolaansa takaisin ulvoen yhtä pahasti kuin kahlekoirat tai nälkäiset sudet. Mutta matkaan!" jatkoi hän kääntyen Corasta koko seurueen puoleen, "sumu vyöryy alaspäin niin nopeasti, että me juuri ja juuri ennätämme tasangolle sitä tapaamaan ja käyttämään sitä suojanamme. Muistakaa, jos minulle jokin vahinko sattuisi, pitää aina tuuli vasemmalla poskellanne — tai seuratkaa mieluummin mohikaaneja: he vainuavat tiensä, olkoon sitten yö tai päivä."

Sitten hän viittasi heitä seuraamaan ja alkoi laskeutua jyrkkää rinnettä reippain, mutta varovaisin askelin. Heyward autteli sisaruksia, ja muutamissa minuuteissa olivat he kaikki ennättäneet pitkälle alas vuorta, jonka kupeita he äsken olivat kiivenneet niin monin vaivoin ja vastuksin.

Haukansilmän käymä suunta johti heidät piankin tasangolle, melkein vastapäätä linnan läntisen keskivarustuksen rynnäkköporttia, minne oli vielä matkaa noin puoli peninkulmaa kohdalta, johon metsästäjä oli pysähtynyt odottamaan Duncania ja tämän turvatteja. Innoissaan ja maan laadun avustamina olivat he kuitenkin päässeet edelle sumusta, joka raskaasti vyöryi järveä alas, ja sentähden oli välttämätöntä pysähtyä siksi, kunnes usva oli käärinyt vihollisleirin pehmeään vaippaansa. Mohikaanit käyttivät seisahdusta puikahtaakseen ulos metsästä ja vakoillakseen ympäristöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä tiedustelija, joka halusi hyvissä ajoin saada ilmoituksen heidän huomioistaan ja itsekin hieman tutustua lähitienoon paikallisuussuhteisiin

Hetken kuluttua hän palasi takaisin kasvot punaisina harmista ja muristen pettymyksissään sanoja, joiden sisältö ei ollut juuri lempeintä laatua.

"Ovela ranskalainen on asettanut tänne etuvartioston aivan polullemme", noitui hän, "ja siinä on sekä punanahkoja että valkoisia; ja tässä sumussa voimme yhtä hyvin osua aivan heidän keskelleen kuin päästä heidän ohitseen!"

"Emmekö voisi tehdä pientä kierrosta vaaraa välttääksemme ja palata polullemme jälleen, kun se on ohi?"

"Ken kerran poikkeaa kulkusuunnastaan sumussa, kuinka voi hän sanoa milloin ja miten hänen pitää kääntyä osuakseen tielle uudelleen! Horikanin usvat eivät ole rauhanpiipun savukiemuroita tai sääskitulen yllä väikkyvää haikua."

Hänen vielä puhuessaan kuului ryskettä, ja kanuunankuula tohahti viidakkoon, iski erään nuoren puun runkoon ja ponnahti maahan, sillä sen voimaa olivat jo suurimmaksi osaksi heikontaneet aikaisemmat esteet. Intiaanit seurasivat heti tämän kauhistavan sanansaattajan jälkiä kuin toimeliaat palvelijat, ja Unkas alkoi haastella vakavasti ja monin elein delavarinkielellä.

"Olkoon sitten niin, poikani", mumisi tiedustelija hänen lopetettuaan; "sillä ankaroita kuumetauteja ei ole hoidettava niinkuin tavallista hammassärkyä. Tulkaa siis, sumu laskeutuu."

"Seis!" huusi Heyward, "selittäkää ensin mitä aiotte."

"Se on pian tehty, eikä siinä ole juuri paljoa toivomista, mutta onhan se aina parempi kuin ei mitään. Tuo kuula, jonka näitte", lisäsi tiedustelija potkaisten vaaratonta rautamöhkälettä jalallaan, "on kyntänyt maata matkallaan linnoituksesta, ja jos kaikki muut merkit jättävät meidät pulaan, seuraamme sen uurtamaa vakoa. Ei sanaakaan enää, vaan tulkaa perässäni, muutoin jättää sumu meidät puolitiehen molempien sotajoukkojen ampumatauluksi."

Huomattuaan, että ratkaiseva silmänräpäys, jolloin tarvittiin tekoja enemmän kuin sanoja, oli tosiaankin tullut, asettui Heyward sisarusten väliin ja johti heitä nopeasti eteenpäin pitäen hellittämättä oppaan tummaa haamua näkyvissään. Kävi pian selväksi, ettei Haukansilmä ollut liioitellut sumun voimaa, sillä ennen kuin he olivat kulkeneet pariakymmentä kyynärää, oli seurueen jäsenten vaikea erottaa toisiaan usvan seasta.

He olivat tehneet pienen mutkan vasemmalle ja aikoivat juuri kääntyä oikealle jälleen, astuttuaan Heywardin arvelun mukaan lähes puolet välimatkasta ystävällisiä varustuksia kohti, kun hänen korviinsa kajahti seuraava tuima ranskankielinen kysymys, ilmeisesti vain parinkymmenen jalan päässä heistä:

"Kuka siellä?"

"Eteenpäin!" kuiskasi tiedustelija jälleen kaartaen vasemmalle.

"Eteenpäin!" kertasi Heyward, kun samassa kysymys uudistettiin kymmenin äänin, joista jokainen tuntui olevan uhkaa täynnä.

"Minä", huusi Duncan niinikään ranskaksi, vetäen pikemminkin kuin johtaen kuljetettaviaan nopeasti edelleen.

"Pässinpää! — kuka minä?"

"Ranskan mies."

"Tunnutpa pikemminkin olevan Ranskan vihollinen. Seisahdu! Etkö? Ampukaa, toverit!"

Käskyä toteltiin viipymättä, ja usvaan räiskähti viisikymmentä väkipyssyn laukausta. Onneksi oli tähtäys huono, ja kuulat leikkasivat ilmaa hieman toiselta suunnalta kuin mihin pakolaiset olivat kiirehtineet, vaikka kuitenkin niin läheltä, että Davidin ja tyttöjen tottumattomat korvat luulivat niiden viuhahtaneen vain muutaman tuuman päässä heidän ohimoistaan. Huuto kuului uudelleen, ja käsky ei ainoastaan ampua jälleen, vaan myös lähteä takaa-ajoon, oli liiankin selvästi erotettavissa. Heywardin lyhyesti selitettyä heille huudettujen ranskalaisten sanain tarkoituksen, pysähtyi Haukansilmä ja puhui kerkeän päättävästi ja lujasti:

"Laukaiskaamme pyssymme, niin viholliset luulevat tässä olevan kysymyksessä hyökkäyksen linnasta ja he väistyvät tai odottavat lisäväkeä." Tuuma oli hyvä, mutta ei tuottanut toivottua tulosta. Heti kun ranskalaiset kuulivat pamaukset, tuntui koko tasanko vilisevän miehiä ja pyssyt räiskähtelivät pitkin sen pituutta järven rannalta kaukaisimpaan metsänreunaan.

"Nyt me vedämme niskaamme koko heidän sotajoukkonsa ja saamme aikaan yleisen rynnäkön", sanoi Duncan; "käykää edellä, ystäväni, oman henkenne ja meidän kaikkien hengen nimessä."

Tiedustelija näytti halukkaalta noudattamaan kehoitusta, mutta hetken hälinässä ja aseman muututtua oli hän eksynyt oikealta suunnalta. Turhaan hän käänsi kumpaakin poskeaan heikkoon tuuleen: ne tuntuivat molemmat yhtä kylmiltä. Tässä pulassa löysi Unkas kuitenkin kanuunankuulan vaon, missä se oli uurtanut maata muutamain läheisten muurahaiskekojen kohdalta.

"Päästäkää minut edelle!" sanoi Haukansilmä, kumartuen vilkaisemaan suuntaa ja sitten lähtien heti eteenpäin.

Huutoja, kirouksia, huhuiluja, pyssynpamauksia kajahteli jälleen tuhkatiheään ja ilmeisesti heidän joka puoleltaan. Yht'äkkiä valaisi valtava leimaus maiseman, sumu vyörähteli ylöspäin paksuin kiertein, useat kanuunat purskauttivat sisältönsä poikki tasangon ja niiden jylinä ponnahti raskaasti takaisin vuoren kumisevan kaiun vahvistamana.

"Se tuli linnoituksesta!" huudahti Haukansilmä, käännähtäen ympäri, "ja me pelästyneet hupsut syöksyimme päätä pahkaa metsään makvain puukkojen saapuville."

Samassa kun erehdys oli korjattu, koetti koko seurue äärimmäisellä kiireellä voittaa menetettyä aikaa. Duncan luovutti mielellään Coran tukemisen Unkasin käsivarren huoleksi, ja Cora otti yhtä mielellään vastaan tervetulleen avun. Kiivaasti, innokkaasti rientäviä miehiä ajoi heitä ilmeisesti takaa aivan läheltä, ja joka hetki uhkasi heitä vangiksi joutumisella ja kuolemalla.

"Ei armoa roistoille!" kiljaisi ranskaksi joku kiihkeä vainooja, joka tuntui ohjaavan vihollisen toimia.

"Seisokaa lujina ja olkaa valmiit, urheat kuudennenkymmenennen rykmentin poikani!" kajahti äkkiä ääni heidän edestään; "odottakaa, kunnes näette vihollisen; ampukaa matalalta ja lakaiskaa vallinvieru puhtaaksi!"

"Isä! isä!" kuului kimakka huuto sumun seasta. "Minä olen täällä! Alice, oma Elsiesi! Säästä, oi säästä tyttäresi!"

"Seis!" huusi jälleen ensimmäinen ääni isällisen tuskan värisyttämänä niin lujasti, että juhlallinen kaiku kiiriskeli aina metsänrantaan asti. "Se on hän! Jumala on antanut minulle lapseni takaisin! Avatkaa hyökkäysportti, kentälle, kuudeskymmenes, kentälle; älkää koskekokaan liipasimeen, jotta ette tappaisi karitsojani! Ajakaa ranskalaiset koirat tiehensä pistimillänne!"

Duncan kuuli ruostuneiden saranain kitisevän ja kiiruhdettuaan paikalle tuon äänen johtamana hän tapasi pitkän rivin tummanpunaisia sotilaita, jotka nopeasti kulkivat vallinvierua kohden. Hän tunsi heidät oman kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmenttinsä pataljooniksi ja asetuttuaan heidän etunenäänsä hän pian puhdisti linnoituksen edustan perinpohjaisesti vainoojistaan.

Hetkisen olivat Cora ja Alice seisoneet vapisevina ja pelästyneinä tämän odottamattoman poistumisen nähdessään, mutta ennenkuin he olivat ennättäneet sanaakaan lausua tai edes muodostaa valmista ajatusta, ryntäsi sumusta esiin jättiläismäinen upseeri, jonka hapsia vuodet ja sotapalvelus olivat harmaannuttaneet, mutta jonka uhkeata sotilaallista ryhtiä aika oli pikemmin miedontanut kuin vahingoittanut, painoi heidät povelleen suurten polttavain kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita, ryppyisiä poskiaan ja huudahti omituisella skotlantilaisella äänenpainollaan:

"Tästä minä kiitän Sinua, Herra! Tulkoon vaara millaisena tahansa, palvelijasi on nyt valmis sitä kohtaamaan.

XV luku.

Siis mennään sanomata kuulemaan, vaikk' arvaan kyllä jo sen sisällyksen, ennenkuin ranskalainen mitään virkkaa.

Kuningas Henrik Viides.

Seuraavat päivät vietettiin keskellä piirityksen puutteita, hämminkiä ja vaaroja, eikä Munrolla ollut riittäviä voimia vastustamaan saartajain pontevaa etenemistä. Näytti aivan siltä kuin olisi Webb joukkoineen nukkunut Hudsonin rannalla ja unohtanut kokonaan ahdistuksen, mihin hänen maanmiehensä olivat joutuneet. Montcalm oli täyttänyt vesien välisen taipaleen metsät villeillään, ja niiden jokainen huuto ja kirkaisu kuului läpi brittiläisen leirin vavahduttaen miehiä, jotka olivat jo muutoinkin taipuvaisia liioittelemaan vaaraa.

Niin ei ollut kuitenkaan piiritettyjen laita. Johtajainsa sanojen innostamina ja heidän esimerkkinsä kiihoittamina olivat he saaneet rohkeutensa takaisin, ja nyt he pitivät yllä entistä mainettaan toimekkuudella, joka teki oikeutta heidän ylipäällikkönsä tuimalle luonteelle. Väsyneenä vaivalloiseen matkaansa salojen läpi vihollistaan vastaan oli ranskalainen kenraali, niin koeteltu kuin hänen taitonsa olikin, jättänyt valtaamatta läheiset kukkulat, mistä piiritetyt olisi voitu surmata ilman vähintäkään vaaraa ja joita uudenaikaisemmassa sodassa ei niissä olosuhteissa olisi pidetty hetkeäkään vapaina. Tällaisten korkeuksien halveksuntaa tai oikeammin sanoen niiden kiipeämisen tuottaman vaivan pelkoa saattaakin katsoa silloisen sodankäyntitavan johtavaksi heikkoudeksi. Se luki nähtävästikin alkunsa yksinkertaisista intiaanikahakoista, joissa taistelun laatu ja metsien tiheys tekivät linnoitukset harvinaisiksi ja tykistön melkein hyödyttömäksi. Tällaisen tottumuksen synnyttämä huolimattomuus jatkui aina vapautussotiin asti, sai vapaavaltiot menettämään Ticonderogan tärkeän linnoituksen ja avasi Burgoynen armeijalle tien maan silloiseen sydämeen. Me katselemme kummastellen tällaista tietämättömyyttä tai sokeutta, miten sitä vain nimitämmekään, koska tiedämme, että esim. sellaisen vuoren kuin Mount Defiancen halveksiminen, jonka tarjoamia vaikeuksia on niin paljon liioiteltu, osoittautuisi nykyaikana tuhoisaksi sen insinöörin maineelle, joka olisi suunnitellut linnoituksia sen juurelle, tai sen kenraalin kunnialle, jonka osaksi olisi tullut niiden puolustaminen.

Älköön matkailija, sairas tai luonnonkauneuden ihailija, nelivaljakkonsa vetämissä vaunuissa liikkuessaan nykyään kautta maisemien, joita olemme yrittäneet kuvata, etsiäkseen tietoa, terveyttä ja huvia, tai lipuessaan vakavasti päämääräänsä kohti pitkin keinotekoisia vesireittejä, joita myöhemmin on luotu, älköön hän luulko esi-isiensäkin yhtä helposti kulkeneen poikki näiden vuorten tai taistelleen näitä virtoja vastaan. Yhden ainoan raskaan kanuunan kuljettamista jollekin vaikealle paikalle pidettiin usein taistelussa saavutetun voiton veroisena, ellei nimittäin tien hankaluus ollut erottanut siitä sen välttämätöntä apulaista, ampumavaroja, niin kauas, että se itse jäi hyödyttömäksi kömpelöksi rautaputkeksi.

Tämä asiain onneton tila huolestutti ankarasti sitä tarmokasta skotlantilaista, joka nyt puolusti William Henrikiä, Vaikka hänen vastustajansa ei käyttänytkään hyväkseen kukkuloita, oli tämä kuitenkin harkitusti rakennellut tykkipenkereitään tasangolle ja saanut ne toimimaan pontevasti ja taitavasti. Näitä hyökkäystoimenpiteitä vastaan saattoivat piiritetyt asettaa vain erämaanlinnoituksen epätäydelliset ja kiireessä kyhätyt varustukset.

Piirityksen viidennen ja palvelukseen astumisensa neljännen päivän iltana käytti majuri Heyward erästä juuri puhallettua neuvottelu-aselepoa mennäkseen vedenpuoleisen kylkivarustuksen valleille hengittämään raikasta järvi-ilmaa ja katsahtamaan saarroksen edistymistä. Hän oli yksin, ellemme ota lukuun vallilla käyskentelevää vahtisotilasta, sillä tykkimiehetkin olivat kiiruhtaneet nauttimaan tästä hetkellisestä raskaiden velvollisuuksiensa taukoamisesta. Ilta oli ihanan tyyni, ja kirkkaan veden pinnalla karehtiva vieno tuuli oli raitis ja hyväilevä. Tuntui kuin olisi luonto kanuunain jyskeen ja kuulien vinkunan lakattua ottanut tilaisuudesta vaarin pukeutuakseen lempeimpään ja viehättävimpään luotoonsa. Laskiessaan valoi aurinko kultahohdettaan maille ja vesille, mutta nyt oli sen voimakkaista säteistä poissa se tukahduttava kuumuus, joka muutoin kuuluu sen seudun ilmastoon ja vuodenaikaan. Vuoret paistoivat vihreinä, vehmaina ja miellyttävinä illan lempeässä loisteessa tai verhoutuivat pehmeään varjoon, kun ohuita utupilviä sattui solahtamaan niiden ja auringon väliin. Lukemattomat saaret uinuivat Horikanin helmassa, toiset mataloina ja ikäänkuin veteen vajonneina, toiset taas viheriään samettiin peittyneiden kunnaiden tavoin kohonneina yli järven pinnan; niiden liepeillä soutelivat piirittävän sotajoukon kalastajat kaikessa rauhassa ruuhiaan tai istuivat hiljaisina keskellä kuvastimenkirkasta lakeutta äänettömissä askareissaan.

Maisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului luontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen puuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.

Kaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen ulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen harjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan taistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän vihamielisissä tunteissaan.

Näiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput, raskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.

Satakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti somerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta äänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä riehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he työtään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä tapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen levottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien näiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina katselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen liikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin kenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä olivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä katselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän huvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten keskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.

Duncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä näkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä vallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni varustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen keskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot olivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan masentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää vihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää mieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse kauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen vaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina tapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman silmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun vihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan ystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka alakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi laskeutumaan vallilta linnoitukseen.

Toisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet hetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi sisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin hengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän sisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten sen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät tasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään heidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen kalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja kukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen houkutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat näkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin vilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.

"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää naisensa juuri taistelutantereella!" huusi hän. "Täällä me olemme odottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät jalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta pelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin, paostanne — sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei arvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu kauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!"

"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme", virkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. "Me olemme tosiaankin hiukan ihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä tytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä vakuutuksista."

"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut välittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut ajatella turvallisuuttanne", vastasi nuori mies. "Tuon hökkelikylän omistamisesta", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, "on käyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla varma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on. Päiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska minä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta", jatkoi hän kasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka menestyksettä, "jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä pidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt järkisyihin!"

"Heyward! — Duncan!" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen hänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara valahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen silmäänsä kihonneen kyynelen, "jos minun täytyisi uskoa tämän typerän kielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin sen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka oikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka syvä — minä melkein sanoisin, kuinka palava — on kiitollisuutemme!"

"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?" kysyi Duncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan pilven. "Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan uskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?"

Cora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin katsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti tummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen levottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut ajatukset paitsi hellän huolehtimisen.

"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!" huudahti hän; "me olemme loruilleet kärsiessänne."

"Ei se ole mitään", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen kainosti. "Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä avomielinen, vilkas haaveilija", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti, mutta hellästi sisarensa käsivarrelle, "on kokemuksen rangaistus ja ehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward", lisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään muistelemalla velvollisuuttaan, "ja sanokaa, millaisia toiveita tämä kaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on hänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa."

"Kumpaakaan eivät saa eivätkä voi tahrata olosuhteet, joille hän ei voi mitään", vastasi Duncan lämpimästi. "Mutta sananne muistuttavat minuakin velvollisuuksistani. Menen nyt urhean isänne luo kuulemaan hänen päätöstään puolustusta koskevista erinomaisen tärkeistä seikoista. Jumala siunatkoon teitä kaikissa vaiheissanne, jalo … Cora — sitenhän minä kai saan ja minun täytyykin teitä yhä nimittää." Neito ojensi hänelle avosydämisesti kätensä, vaikka hänen huulensa vapisivat ja poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi. "Kaikissa vaiheissa tiedän teidän pysyvän sukupuolenne kaunistuksena ja kunniana. Alice, hyvästi" — tässä hänen äänensä ilmaisi ihailun sijasta hellyyttä — "hyvästi, Alice; me tapaamme pian taas, voittajina, toivon minä, ja yleisen riemun ympäröiminä!"

Odottamatta vastausta kummaltakaan riensi nuori mies vallin nurmettuneita portaita alas, oikaisi nopeasti harjoituskentän poikki ja oli piankin heidän isänsä luona. Munro mitteli ahtaan asuntonsa lattiaa jättiläisaskelin ja hämmentyneen näköisenä Duncanin astuessa sisään.

"Te ennätitte edelle, majuri Heyward", virkkoi hän tulijalle; "aioin juuri etsiä tätä mieluisaa kohtausta.

"Olen pahoillani, jalo herra, kun näen niin lämpimästi puoltamani sanansaattajan palanneen ranskalaisten vartioimana! Toivon, ettei ole mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan?"

"'Pitkän Pyssyn' uskollisuus on minulle hyvin tunnettu", vastasi Munro, "ja yläpuolella kaiken epäilyn, vaikka hänen tavallinen hyvä onnensa näyttääkin hänet vihdoin jättäneen. Montcalm sai hänet käsiinsä ja kansansa kirotulla kohteliaisuudella lähettää hänet nyt takaisin valitellen ja surkeillen sitä, että 'koska minä tiedän, kuinka suuressa arvossa te pidätte tätä miestä, en voi ajatellakaan hänen pidättämistään luonani!' Jesuiittamainen keino tuo, majuri Duncan Heyward, ilmoittaa toiselle hänen onnettomuutensa!"

"Mutta entä kenraali ja hänen apujoukkonsa?"

"Katsahditteko etelään päin, kun tulitte tänne, ja näittekö ne?" vastasi vanha sotilas katkerasti naurahtaen. "Hävetkää! Te olette malttamaton poika, ettekä anna herroille tarpeeksi aikaa marssiin!"

"Ovatko ne sitten tulossa? Onko tiedustelija sanonut edes sen?"

"Milloin ja mitä tietä? Sen unohti se pöllöpää sanoa minulle. Näyttää siinä olleen kysymys myös jostakin kirjeestä, ja se on aina miellyttävä puoli asiassa. Tuon markiisi Montcalmin — takaanpa teille, Duncan, että Lothianin markiisi voisi ostaa tusinan tuollaisia markiisi-nimiä — tavalliset huomaavaisuudenosoitukset sikseen, mutta jos kirjeen sisältämät uutiset olisivat olleet huonoja, olisi sen ranskalaisen hienostelijan kohteliaisuus varmasti pakottanut hänet ilmoittamaan ne meille."

"Hän piti siis kirjeen ja päästi vapaaksi kirjeentuojan?"

"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen 'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi päästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!"

"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja kieli: mitä hän kertoo suullisesti?"

"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on vapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä: Hudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota nimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin kunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä, niinkuin sellaisen varustuksen tuleekin."

"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista lähteä meidän avuksemme?"

"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä maalaisjolpeista — te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette tekin puoliksi skotlantilainen — kun joku niistä maalaisjolpeista kaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin se oikein räiskähteli!" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen puhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: "Ja kuitenkin oli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut hyvä tietää!"

"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme", sanoi Duncan, kerkeästi käyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät aiheet. "En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää pitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät asiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme ovat haljenneet."

"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta; toiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset eivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan — vain kaapparilaivan leikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin keskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta Britanniasta?"

"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin alkavat loppua", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta vihastuksenpuuskasta; "ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja levottomuuden oireita."

"Majuri Heyward", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa kaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, "olisin palvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä harmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä sanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä kuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin kauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi sitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis päästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se mies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme sijaisekseen?"

"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?"

"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden kohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen keskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän siinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun ymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä tapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa upseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos voitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle kohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa."

Ryhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen suhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan sotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä ja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies päällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai uutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.

Kun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä, supistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin olisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen. Aselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin suojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen jälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen määrätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän seurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui ranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.

Viholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien upseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan joukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean silmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward hiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen, mutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli niin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen huudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen toimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun ja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä vastaan.

Markiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä kukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla. Mutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina kohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen noudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain kaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin tasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli Duncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia kasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.

"Herra", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, "minun on hyvin hauskaa ta… no! — minne se tulkki puikahti?"

"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan", vastasi Heyward vaatimattomasti niinikään ranskankielellä; minä puhun hieman ranskaa."

*Ahaa! Se miellyttää minua suuresti", virkkoi Montcalm tarttuen Duncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle teltan sisään kaikkien kuuluvilta; "minä inhoankin niitä lurjuksia, koska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No niin, herra!" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, "vaikka minä olisinkin tuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä sentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin kunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin teitä!"

Duncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin sankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan sanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten: "Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään hyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika kuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen on yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin."

"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina", vastasi Duncan hymyillen; "mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa hyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa havaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen."

Montcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti hänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa imartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:

"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että varustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän tunnette voimamme?"

"Laskelmamme vaihtelevat", sanoi Duncan huolettomasti; "korkein ei kuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen."

Ranskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen, ikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle ominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti hänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.

"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että mitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme suuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin onnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian aikaista kuulla ihmisyyden ääntä", jatkoi hän viekkaasti hymyillen, "niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori mies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia. Komentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen jälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?"

"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat he meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei tarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen sotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä mielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä."

"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo, että 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö keihäältä värttinälle'", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman korskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan: "Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne kernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on rajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun siis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan linnoituksen luovuttamisesta?"

"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa, että se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?"

"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo punaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät", jatkoi Montcalm katsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä huomiota toisen kysymykseen; "minun on nyt jo vaikeata pitää heitä sodankäyntitapojen rajoissa."

Heyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli niin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen eteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.

"Ne herrat", jatkoi Montcalm, käyttäen hyväkseen etua, jonka hän älysi saavuttaneensa, "ovat mitä peloittavimpia, kun he ovat pettyneet toiveissaan, ja teille lienee tarpeetonta kertoa, kuinka vaikeata on hillitä heidän raivoansa. No niin, hyvä herra, ehkä nyt rupeamme puhumaan ehdoista?"

"Minä pelkään Teidän Ylhäisyytenne joutuneen harhaan arvostellessaan William Henrikin lujuutta ja sen vartijaväen voimaa!"

"Minä en ole asettunut Quebecin, vaan multalinnoituksen edustalle, jota puolustaa kaksituhattakolmesataa urhoollista miestä", kuului lyhyt ja suora vastaus.

"Vallimme ovat kyllä mullasta kyhätyt, eivätkä ne tosiaankaan lepää Cape Diamondin kallioperustalla, mutta ne seisovat sentään rannalla, joka osoittautui niin tuhoisaksi Dieskaulle ja hänen joukolleen. Ja muutaman tunnin matkan päässä täältä on mahtava sotavoima, jonka me myöskin otamme lukuun puolustuskuntoisuuttamme arvioidessamme."

"Kaikkiaan vain kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä", vastasi Montcalm näennäisesti hyvin välinpitämättömänä, "jotka heidän päällikkönsä viisaan harkinnan mukaan ovat paremmassa turvassa varustuksissaan kuin avoimella kentällä."

Nyt oli Heywardin vuoro puraista harmistuneena huultansa vastustajan niin kylmästi viitatessa sotavoimaan, jonka suuruuden nuori mies tiesi toisen arvostelleen liian korkeaksi. Molemmat miettivät äänettöminä hetkisen aikaa, kunnes Montcalm jatkoi keskustelua tavalla, joka osoitti hänen luulevan vieraansa käynnin tarkoittaneen yksinomaan antautumissopimuksen ehtojen määräämistä. Toiselta puolen yritteli Heyward kaikenlaisia keinoja houkutellakseen ranskalaisen kenraalin ilmaisemaan, mitä hän oli saanut tietoonsa kaapatusta kirjeestä. Kumpaisenkaan temput eivät onnistuneet, ja pitkän ja hyödyttömän kohtauksen jälkeen sanoi Duncan hyvästit saatuaan hyvän vaikutuksen vihollispäällikön kohteliaisuudesta ja älykkyydestä, mutta jäätyään yhtä tietämättömäksi kuin tullessaankin siitä, mistä hän oli lähtenyt ottamaan selkoa. Montcalm saattoi häntä teltan ovelle, uudistaen pyynnön, että linnoituksen komentaja suostuisi aivan ensi tilassa kohtaukseen avonaisella paikalla molempain sotajoukkojen välillä.

Sitten he erosivat, ja Duncan palasi ranskalaisten etuvarustukselle samalla tavalla saatettuna kuin ennenkin, sekä kiiruhti sieltä viipymättä linnaan oman komentajansa puheille.

XVI luku.

Edgar. Taiston eellä avatkaa tää kirje.

Kuningas Lear.

Majuri Heyward tapasi Munron vain tytärtensä seurassa. Alice istui hänen polvellaan siirrellen hennoilla sormillaan ukon harmaita otsakiharoita, ja milloin tämä vain rypisti kulmiaan muka toisen leikistä suuttuneena, tyynnytti tyttö hänen teeskennellyn vihastuksensa lempeästi painamalla punaiset huulensa hänen kurttuiselle otsalleen. Cora istui heidän lähellään tyynenä, huvitettuna katselijana ja katseli nuoremman sisarensa vallattomia eleitä sillä äidillisellä hellyydellä, joka oli luonteellista hänen rakkaudelleen Aliceen. Eivät ainoastaan vaarat, joista he olivat päässeet, vaan myöskin vaarat, jotka vielä uhkasivat, näyttivät vähäksi aikaa unohtuneen tällaisen perhekohtauksen viihdyttävässä rauhassa. Oli kuin olisivat he käyttäneet lyhyttä aselepoa omistaakseen hetkisen puhtaimmille, parhaille tunteille: tyttäret olivat unohtaneet pelkonsa ja vanha sotakarhu huolensa silmänräpäyksen turvallisessa tyyneydessä. Duncan, joka innoissaan paluunsa kertomisesta oli tullut sisään ilmoittamatta, seisoi hyvän aikaa tämän kohtauksen huomaamattomana ja ihastuneena katselijana. Mutta Alicen kerkeät harhailevat silmät näkivät piankin vilahduksen hänen kasvoistaan erääseen kuvastimeen heijastuneina, ja hän hypähti punastuen isänsä polvelta ja huudahti ääneensä:

"Majuri Heyward!"

"Mitä siitä pojasta?" kysyi isä. "Minä lähetin hänet hieman soittamaan suutaan ranskalaisen kanssa. Ohoo, hyvä herra, te olette nuori ja ketterä jaloistanne! Pois täältä, tytöt! Ikäänkuin ei sotilaalla olisi kylliksi huolta ilman teidänkaltaisia loruilevia hepsankeikkoja."

Alice seurasi nauraen sisartaan tämän viipymättä poistuessa huoneesta, missä hänen huomatakseen heidän läsnäolonsa ei enää ollut suotava. Kysymättä nuorelle miehelle uskotun toimen tulosta mitteli Munro lattiaa muutaman hetken, kädet selän takana ja pää painuneena, nähtävästi hyvien ajatusten vallassa. Vihdoin hän kohotti silmänsä, joista hohti isällinen hellyys, ja huudahti:

"Siinä oli pari oivia tyttöjä, Heyward, sellaisia, että niistä voisi kuka tahansa ylpeillä."

"Te ette nyt ensi kertaa kuulisi minun mielipidettäni tyttäristänne, eversti Munro."

"Totta, poika, totta", keskeytti kärsimätön ukko. "Te olitte jo avaamaisillanne sydäntänne siitä asiasta tarkemmin silloin, kun tänne tulitte; mutta minun arvellakseni ei vanhan sotilaan sopinut puhua vihkiäisistä ja hääiloista hetkellä, jolloin hänen kuninkaansa viholliset saattoivat tulla kutsumattomiksi kuokkavieraiksi juhlaani. Mutta minä olin väärässä, Duncan, poikaseni, minä olin väärässä silloin, ja nyt minä olen valmis kuulemaan, mitä teillä on sanomista!"

"Huolimatta mielihyvästä, jonka vakuutuksenne minulle tuottaa, rakkahin eversti, on minulla kuitenkin juuri nyt tässä muuan sanoma Montcalmilta…"

"Heittäkää se ranskalainen seuroineen päivineen päästänne!" huusi malttamaton sotakarhu. "Hän ei ole vielä William Henrikin herrana, eikä hänestä tule koskaan, jos vain Webb on sellainen mies kuin hänen pitäisi olla. Ei, hyvä herra! Kiitos taivaan ei hätämme ole vielä niin suuri, että voitaisiin sanoa Munron olevan liian pahassa pinteessä kyetäkseen edes järjestämään perheensä pieniä yksityisasioita. Äitinne oli parhaan ystäväni ainoa lapsi, Duncan, ja minä tahdon kuunnella teitä juuri nyt tällä siunatulla hetkellä, vaikka kaikki Pyhän Ludvigin ritarit olisivat yhtenä joukkona, ranskalainen marttyyri etunenässä, kokoontuneet hyökkäysportille pyytämään erikoisesta suosiosta parin minuutin keskustelua. Kauniita ritariarvoja tosiaankin, niitä kun voi ostella muutamalla sokeritynnyrillä! Ja entäs ne kahdenpencin markiisit sitten! Ohdakkeen tähdistö[10] se vasta merkitsee arvoa ja sukua, siinä se on oikea ritariston Nemo me impune lacessit![11] Teidän esi-isiänne kuului tähän tähdistöön, Duncan, ja he olivat Skotlannin aateliston kaunistus."

Heywardin, joka huomasi esimiehensä kiusoittelevaksi huvikseen osoittavan halveksumistaan ranskalaisen kenraalin sanomaa kohtaan, oli pakostakin mukautuminen tähän pahantuulen purkaukseen, jonka hän tiesi kestävän vain vähän aikaa; sentähden hän vastasikin niin välinpitämättömästi kuin suinkin osasi:

"Kuten tiedätte, herra ritari, ei minun pyrkimykseni tarkoita mitään sen enempää eikä vähempää kuin tulemista teidän pojaksenne."

"Hei, hei, poikani, tapasittepa siinä sanat, jotka erinomaisen selvästi ilmaisivat ajatuksenne. Mutta sallikaa minun kysyä, herra, oletteko käyttänyt yhtä suoraa kieltä tytölle?"

"Kautta kunniani, enpä tosiaan", huudahti Duncan lämpimästi; "olisihan ollut minulle uskotun tehtävän väärinkäyttämistä, jos olisin asemani nojalla pyrkinyt sellaiseen päämäärään."

"Katsantokantanne on kunnianmiehen, majuri Heyward, ja sangen hyvin paikallaan. Mutta Cora Munro on liian hienotunteinen neito ja hänellä on liian jalo ja ylevä sydän tarvitakseen isän holhousta."

"Cora?"

"Niin — Cora! Emmekö nyt puhu aikeistanne neiti Munron suhteen, vai kuinka, hyvä herra?"

"Minä — minä — minä en tiennyt maininneeni hänen nimeään", sanoi Duncan tankaten.

"Ja kenen naimiseen te sitten pyydätte suostumustani, majuri Heyward?" kysyi vanha sotilas suoristautuen loukattujen tunteidensa koko arvokkuudessa.

"Onhan teillä vielä toinen ja yhtä rakastettava tytär?"

"Aliceko?" huudahti isä yhtä hämmästyneenä kuin Duncan äsken toistaessaan vanhemman sisaren nimen.

"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari."

Nuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä vaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton — se selvisi nyt — ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin ja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa liikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan mietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten silmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:

"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka verta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien ominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä arvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä rakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä minä olen niin kovin pelännyt, olisi totta."

"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta sellaiseen muutokseen!" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan painunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta huomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat kätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa järkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:

"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen elämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan, nuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin harvoin sanoin kuin mahdollista."

Tällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka sitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti tuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti syvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan vain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja asennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:

"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa että kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut sitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa. Olin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden lupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin kartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt isää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä kunniallisen miehen tulee — vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan kuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon verta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian saarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen kanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli erään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä onnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa", lisäsi vanhus ylpeästi, "polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta täyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra, tässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää luonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa minä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä syntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon! Niin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä onnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna."

"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi Duncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan vajoamasta lattiaan.

"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte sekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen — niin rakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?" kysyi epäluuloinen isä tiukasti.

"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!" vastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen itsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin hänen luontoonsa. "Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima, eversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että minua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä."

"Olette oikeassa, herra", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä hyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; "tyttö on äitinsä kuva tämän ollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja murheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin Skotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se kärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa kaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut unohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi uskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän minut miehekseen."

"Ja tuli Alicen äidiksi!" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut käydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän askaroimista kuin tällä hetkellä.

"Niin tuli", virkkoi vanhus; "ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta, minkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä sovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin onnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden ainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt nuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä."

Vanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei Heyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei ollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa ilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet virtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan permannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä tajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri lähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja kysyi:

"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta minulle kerrottavana?"

Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan loukattu ylpeys.

*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus, "niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen — sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia vähän — vastaa hän arvoituksilla."

"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä tämän lähimmälle miehelle."

"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"

Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä ajatusta.

"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.

"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"

"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää keskustelusta?"

"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä, heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa. Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa; ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin koirankoukku."

Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa. Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen saattoparven seuraamana.

He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää ruumistaan.

"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän ymmärrätte, majuri Heyward!"

Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein, mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään. Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus. Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden. Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan ranskaa:

"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."

Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa, joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen taakseen, ja lausui sille:

"Perääntykää, lapseni — on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin."

Ennen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi hän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat synkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina seurasivat kohtauksen kulkua.

"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden", virkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia vihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. "Jos poistaisimme varusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla."

"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana", vastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; "sen pitäisi riittää."

*Se riittääkin. Perääntykää!" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle upseerille, "perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä määräyksiä."

Munro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän jättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.

"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta pienintäkään epäluuloa?" vastasi Duncan. "Herra Montcalm antaa kunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt miesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme hänen vakuutukseensa."

"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole niin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien kunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta voisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen kunniantunnon sinetti."

"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekä Euroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa. Sotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitään pelättävissä."

Vanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä ilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli synnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen pikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava ulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen käyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti keskustelun.

"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra", virkkoi hän, "koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän on tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian pelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan ihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa on ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin toiveita oli."

Kun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä arvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.

"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra Montcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on paremmin ansaittu."

Ranskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä vastausta ja huomautti:

"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle, kielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi nähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja mahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?"

"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin", vastasi järkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt käännöksensä; "mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon ja yhtä uskollisia joukkoja."

"Vaikkei täällä, onneksemme", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan tulkitsemista. "Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin urhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa vihollistaan."

"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin säästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan", virkkoi harmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa Munron kanssa.

"Anteeksi, hyvä herra", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa hänen tummalle poskelleen. "On suuri erotus jonkin vieraan kielen ymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa minua." Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:

"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella teidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden heikkouden yhtä hyvin kuin tekin."

"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."

"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä, hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun sotavoimaani."

Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti, kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää ainoatakaan miestä heidän avukseen.

"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on varmastikin se kaapattu kirje."

"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan; "hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun harmaita hapsiani."

"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."

"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan; "sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."

"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania, jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta. Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."

"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan sanoilla."

Duncan selitti toisen tarkoituksen.

"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin lopetettua.

"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua, johon ei myönnyttäisi."

"Lippumme?" kysyi Heyward.

"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."

"Aseemme?"

"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."

"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"

"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."

Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja odottamattomasta jalomielisyydestä.

"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa — ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla — menkää hänen telttaansa ja järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."

Näin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti linnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle tuovansa huonoja uutisia.

Tämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan toipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan huomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.

Duncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin palaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti komentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten ilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi — koska Munro oli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli luovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö sai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin, sotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.

XVII luku.

Nyt kutomaan! On lanka valmiina, on loimi luotu, kohta kankaana.

Gray.

Horikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten 9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat kohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä. Voitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina, riemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin, ja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin hiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu etumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi kielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin satunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy välittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt merkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin uinuivat "Pyhän Järven" rannalla.

Näinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti erään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui sen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli tarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka samalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi esteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida ranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista kunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi kulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin tahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita, joita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja, kuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman enempiä kyselyjä.

Lukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli hän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille etuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä vihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen ranskankielinen huuto:

"Ken siellä?"

"Ranska", oli vastaus.

"Tunnussana?"

"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului kuiskauksenakin.

"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"

"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi hampaittensa välistä:

"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä korpraali, joka ei koskaan nuku!"

Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin, ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet pysähtymään.

Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus, hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä, kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.

"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja odottamattomalla tavalla keskeytyi.

Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:

*Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu maahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?"

"Mitä voivat huronit tehdä?" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka vaillinaisesti, ranskankieltä. "Ei ainoallakaan soturilla ole päänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!"

"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli vihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä, kun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?"

"Missä on nyt aurinko?" kysyi yrmeä villi. "Vuoren takana; ja se on pimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin. Ovela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on ollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on selkeä!"

"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin", virkkoi Montcalm; "sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he kuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä."

"Magua on suuri päällikkö."

"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä meidän uusia ystäviämme kohtaan."

"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi hän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?" kysyi viekas intiaani.

"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn ajaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet lähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen."

"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas; kun se on punainen, haudataan se."

"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja. Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."

"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle kätensä."

Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla, noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:

"Tunteeko isäni tätä?"

"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."

"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota ei peittänyt enää pumpulinuttu.

"Tätäkö! — Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"

"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua huronisotureille."

Suvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi pyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin, missä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen, pari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona eteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka säästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja käynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.

Alakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen puhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä hurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran ennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä kohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden kaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja tänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne vetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä päästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle voima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa. Mutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa hän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi teltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka oli herättävä armeijan unesta.

Ranskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen seinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin, kimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain torvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes viimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset huilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät merkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun ranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa, kimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten ilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin jo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan linnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä ohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen kuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan kiistellyn linnan kanuunain alla.

Kokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen sotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä kiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet sotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen miesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja jotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään kalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa ulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia juoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja jäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä suojaa saadakseen.

Munro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta alakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä syvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa miehen ryhdillä.

Duncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen. Hän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo kysyäkseen miten voisi häntä palvella.

*Tyttäreni", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.

"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?"

"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward", virkkoi vanhus. "Kaikki, jotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani."

Duncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka olivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle sisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä, jo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman sukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin vaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran posket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän ollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat tulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt. Mutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan peittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen puheen.

"Linnoitus on menetetty", sanoi hän surumielisesti hymyillen, "mutta toivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?"

"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on aika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän itsenne hyväksi. Sotilastapa — ylpeys — tuo ylpeys, jolle tekin panette niin suuren arvon — käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin matkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan sellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?"

"Suojelijaa ei tarvita", vastasi Cora; "kuka rohkenisikaan vahingoittaa tai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?"

"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin", jatkoi nuorukainen, katsellen hätäisesti ympärilleen, "en parhaan kuninkaan palkkaaman rykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole teidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea."

"Voitte olla oikeassa", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa surumielisemmin kuin äsken. "Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille ystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme."

Duncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä maakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet sattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään läheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo hylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan sillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes hän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen, käänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja esitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.

"Aivan niin", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi nuoren miehen päästyä puheensa päähän, "minä olen niissä neidoissa tavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin sopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat, pysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun olen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi. Tahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja sävelen nimi on 'Southwell'."

Ojennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen asianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David värssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut helppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja vasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan kirjan taskuunsa, jatkoi hän:

"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä neitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän isänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen palvelijat."

"Aivan niin."

"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat hävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä antautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän käytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää."

"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee", vastasi David kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus omituisesti yhtyivät. "Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja harkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä tyynnyttävät hillittömimmänkin mielen:

"Miks' kiukuitsevat pakanat?'"

"Riittää", sanoi Heyward keskeyttäen hänen runollisen manauksensa, "me ymmärrämme toisemme, ja nyt on aika kummankin käydä huolehtimaan velvollisuuksistaan."

Gamut suostui siihen mielihyvin, ja yhdessä he saapuivat naisten luo. Cora tervehti uutta, vaikka hieman omituista suojelijaansa melkeinpä kohteliaasti, ja Alicenkin kalpeat kasvot kirkasti jälleen hänen luontainen iloisuutensa, kun hän kiitti Heywardia tämän huolehtimisista. Duncan käytti tilaisuutta vakuuttaakseen heille toimittaneensa kaikki niin hyvin kuin olosuhteet sallivat, ja hänen luullakseen riittävästi säästääkseen heidän hienotunteisuutensa loukkauksilta, etenkin kun vähintäkään vaaraa ei ollut olemassa. Sitten hän puhui innostuneesti aikomuksestaan liittyä heidän seuraansa heti, kun hän oli johtanut joukkoja muutamia peninkulmia Hudsonia kohti, ja sanoi viipymättä hyvästit.

Samassa annettiin lähtömerkki, ja englantilaisen rivistön alkupää komennettiin liikkeelle. Sisarukset säpsähtivät sitä ääntä, ja kun he loivat silmäyksen ympärilleen, näkivät he valkopukuisia ranskalaisia sotilaita, jotka olivat jo ottaneet haltuunsa linnoituksen portit. Siinä hetkessä näytti myös suunnaton pilvi äkkiä lehahtaneen heidän päittensä yläpuolelle, ja katsoessaan ilmaan huomasivat he seisovansa Ranskan lipun laajan liehunnan varjossa.

"Lähtekäämme", virkkoi Cora; "tämä ei ole enää sovelias paikka englantilaisen upseerin lapsille."

Alice tarttui sisarensa käsivarteen, ja yhdessä he jättivät harjoituskentän heitä ympäröivän hälisevän joukon auraamana.

Heidän kulkiessaan porttien läpi kumartelivat ranskalaiset upseerit, jotka olivat saaneet tietää heidän arvonsa, syvään ja kunnioittavasti, välttäen kuitenkin tyrkyttämästä kohteliaisuuttaan, he kun erikoisen tahdikkaasti kyllä havaitsivat sen mahdollisesti voivan tuntua vastenmieliseltä. Kun kaikki vaunut ja kuormajuhdat olivat sairaiden ja haavoitettujen hallussa, oli Cora päättänyt kestää kaikki jalkamatkan vaivat mieluummin kuin häiritä heidän mukavuuttaan. Siitä huolimatta täytyi monen raajarikkoisen ja heikon sotilaan laahata voimatonta ruumistaan rivien jäljessä, koska tässä erämaassa välttämättömät kuljetusneuvot puuttuivat. Kaikki olivat kuitenkin liikkeellä: heikot ja haavoittuneet ähkyen ja kärsien, heidän toverinsa äänettöminä ja juroina, naiset ja lapset kauhun vallassa, itsekään tietämättä miksi.

Kun tuo sekasortoinen ja pelkäävä joukko jätti linnan suojaavat vallit ja astui avoimelle kentälle, levisi koko näyttämö yht'äkkiä sen silmien eteen. Vähän matkan päässä oikealla ja hiukan taampana seisoi ranskalainen sotajoukko aseissa, Montcalm kun oli koonnut eri osastonsa heti kaartin vallattua linnoituksen. He katselivat tarkkaavasti, mutta äänettöminä voitettujen kulkuetta, lyömättä laimin ainoatakaan asiaankuuluvaa sotilaallista kunnianosoitusta ja menestyksessään vähimmälläkään tavalla solvaamatta tai ivailematta vähemmän onnekkaita vihollisiaan. Englantilaisten joukot, joita kaikkiaan oli lähes kolmetuhatta henkeä, etenivät hitaasti poikki tasangon yhteistä keskustaa kohti ja lähenivät siten vähitellen toisiaan, kaikkien suunta kun pyrki samaan päämäärään, korkeiden puiden väliin hakattuun aukeamaan, mistä Hudsonin tie painui metsään. Pitkin metsän kaartuvia rantoja näkyi musta pilvi villejä, jotka katselivat vihollistensa lähtöä ja liehuivat vähän matkan päässä niinkuin korppikotkat, ja joita vain voimakkaamman sotajoukon läheisyys esti syöksymästä saaliinsa kimppuun. Muutamat olivat keinotelleet itsensä jopa voitettujen riveihinkin, missä he kuljeskelivat juron ja tyytymättömän näköisinä, esiintyen ikäänkuin tämän ihmisvilinän tarkkaavina, vaikka toistaiseksi toimettomina katselijoina.

Heywardin johtama etujoukko oli jo saapunut metsän aukeamaan ja alkanut hitaasti kadota, kun riitelevät äänet käänsivät Coran huomion erääseen jäljelle jättäytyneeseen ryhmään. Muuan kuhnusteleva maakuntalaissotilas sai maksaa tottelemattomuutensa, kun häneltä yritettiin ryöstää juuri niitä esineitä, jotka olivat houkutelleet hänet jättämään paikkansa rivissä. Mies oli voimakas ja liian ahne luopuakseen tavaroistaan tappelutta. Kummankin puolueen jäseniä sekaantui leikkiin, toiset estämään, toiset auttamaan anastusta. Äänet kävivät lujiksi ja kiukkuisiksi, ja satakunta villiä ilmestyi kuin taikavoimalla siihen, missä niitä oli näkynyt vain tusinan verran minuutti sitten. Samassa huomasi Cora Maguan liehuvan maanmiestensä joukossa ja puhuvan kiihoittavalla ja kavalalla tavallaan. Naisten ja lasten ryhmä pysähtyi ja painui yhteen kuin parvi pelästyneitä siipiään hätäisesti räpytteleviä lintuja. Mutta intiaanin saaliinhimo oli pian tyydytetty, ja joukot lähtivät taas hitaasti liikkeelle.

Villit perääntyivät ja näyttivät sallivan vihollistensa edetä ilman sen enempiä häiriöitä. Mutta kun naisparvi läheni heitä, pistivät muutaman vaipan koreat värit erään hurjan, raa'an huronin silmiin. Hän astui vähintäkään epäröimättä ottamaan sen. Enemmän pelosta kuin kiintymyksestä vaatteeseen kääräisi nainen lapsensa himottuun peitteeseen ja painoi molempia lujemmin povelleen. Cora oli avaamaisillaan suunsa ja aikomaisillaan neuvoa naista luovuttamaan tuon mitättömän tavaran, kun villi hellitti vaipasta ja kiskaisi kirkuvan lapsen hänen sylistään. Jättäen kaiken ympärillään seisovien villien ahneisiin käsiin syöksähti äiti aivan sekaannuksissaan vaatimaan lastansa takaisin. Intiaani hymyili julmasti ja ojensi toisen kätensä ilmaistakseen suostuvansa vaihtokauppaan, samalla kun hän toisella kädellään heilutti lasta päänsä päällä, pidellen sitä jaloista, täten ikäänkuin korottaakseen lunnasten arvoa.

"Tässä — tässä — tuossa — kaikki — kaikki tyynni — mitä tahansa!" huudahteli tukahtuva nainen raastaen irti pukunsa keveämpiä osia voimattomin, vapisevin sormin; "ota kaikki, mutta anna minulle lapseni!"

Villi potkaisi halveksivasti syrjään mitättömät rääsyt ja kun hän näki vaipankin jo joutuneen muiden saaliiksi, muuttui hänen ivallisen kolkko hymynsä hurjan raivon ilmeeksi, ja hän paiskasi lapsen pään murskaksi kallioon ja heitti sen värähtelevät jätteet äidin jalkoihin. Hetkisen seisoi tämä kuin epätoivon patsaaksi kivettyneenä, tuijottaen kaameasti tuohon muodottomaan kasaan, joka vähän aikaa sitten oli kujerrellut hänen povellaan ja hymyillyt hänelle; sitten hän kohotti silmänsä ja kasvonsa taivaaseen päin, ikäänkuin huutaen Jumalan kirousta kauhutyön tekijälle. Mutta häneltä jäi tekemättä sellaisen rukouksen synti, sillä pettymyksensä hullaannuttamana ja veren näkemisen kiihoittamana upotti huroni armahtavasti kirveensä hänen aivoihinsa. Äiti tupertui maahan iskusta ja hamuili vielä kuollessaankin lastaan sen kaikkivoittavan rakkauden johtamana, joka oli saanut hänet hellimään pienokaistaan sen eläessä.

Tällä vaarallisella hetkellä nosti Magua kädet suulleen ja päästi tuhoisan, hirvittävän ulvahduksen. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit loikahtivat tämän tutun huudon kuullessaan niinkuin kilpahevoset hypähtävä lähtömerkin kajahdettua jättääkseen rajapatsaan; ja samassa nousi sellainen kirkuna ja rääkynä pitkin tasankoa ja metsän lehväkatoksia, että moista harvoin ennen lähti ihmishuulilta. Ne, jotka sen kuulivat, tunsivat sydämessään jähmettävää kauhua, joka ei ehkä ollut paljoakaan lievempi sitä musertavaa pelästystä, mitä luulisi tuntevansa viimeisen päivän tuomionpasuunain pauhatessa.

Yli kaksituhatta raivoisaa villiä ryntäsi esiin metsästä merkkihuudon kajahdettua ja kiiti onnettoman tasangon poikki vaistomaisella ketteryydellä. Me emme pysähdy laajemmin kuvailemaan niitä pöyristyttäviä kauhunäkyjä, jotka nyt seurasivat. Kuolema vaani kaikkialla ja vieläpä kaikkein kauheimmissa ja inhoittavimmissa muodoissaan. Vastustus vain kiihoitti murhaajia, jotka yhä jakelivat mielettömiä iskujaan, vaikka heidän uhrinsa olivat jo aikoja sitten päässeet heidän raivonsa ulottuvilta.

Harjaantuneet sotaväenosastot vetäytyivät nopeasti jykeviin ryhmiin, koettaen peloittaa hyökkääjiä taistelurintaman vaikuttavalla näyllä. Koe onnistuikin osaksi, vaikka kovin monet sotilaat antoivatkin villien vääntää lataamattomat pyssyt käsistään, turhaan toivoen siten tyynnyttävänsä hurjistuneita intiaaneja.

Sellaisessa sekasorrossa ei kellään ollut aikaa laskea kiitäviä hetkiä. Sisarukset olivat seisoneet kymmenisen minuuttia — heistä ne tuntuivat iankaikkisuudelta — kuin naulittuina paikoilleen, kauhun vallassa ja melkein avuttomina. Kun ensimmäinen isku putosi, olivat heidän kirkuvat seuralaisensa puristuneet heidän ympärilleen kiinteäksi ryhmäksi ja tehneet paon mahdottomaksi, ja kun nyt pelko tai surma oli hajoittanut useimmat ellei kaikki, heidän lähettyviltään, eivät he nähneet muuta tietä avoinna kuin sen, joka johti heidän vihollisensa kirveisiin. Joka puolelta kaikui kirkaisuja, voivotuksia, kehoituksia, kirouksia. Tällä hetkellä näki Alice vilahdukselta isänsä kookkaan vartalon, tämän kiiruhtaessa kentän poikki ranskalaista armeijaa kohti. Hän oli tosiaankin menossa Montcalmin luo kaikesta vaarasta välittämättä vaatimaan vitkastelevaa turvajoukkoa, jonka hän oli aikaisemmin saanut sopimukseen. Viisikymmentä kiiltävää kirvestä ja väkäkeihästä uhkasi hänen henkeään hänen sitä huomaamattakaan, mutta villit kunnioittivat raivossaankin hänen arvoaan ja tyyneyttään. Vaaralliset aseet löi vanhuksen yhä vielä voimakas käsi syrjään tai putosivat ne itsestään alas yritettyään iskua, jota ei kukaan näyttänyt uskaltavan antaa. Onneksi oli kostonhimoinen Magua etsimässä uhriaan juuri siitä ryhmästä, jonka vanhus oli äsken jättänyt.

"Isä — isä — me olemme täällä!" huusi Alice hänen kulkiessaan ohi vähän matkan päästä heitä huomaamatta. "Tule luoksemme, isä, tai muutoin meidät tapetaan!"

Huuto uudistui sanoin ja äänin, jotka olisivat sulattaneet kivisydämenkin, mutta vastausta ei tullut. Kerran näytti sentään vanhus erottaneen jotakin sentapaista, sillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta Alice oli jo silloin kaatunut pyörtyneenä maahan ja Cora vaipunut hänen viereensä, väsymättömässä hellyydessään kumartuen hänen näennäisesti elottoman ruumiinsa yli. Munro pudisti pettyneenä päätään ja jatkoi kulkuaan asemansa osoittamaa korkeaa velvollisuutta täyttääkseen.

"Neiti", virkkoi Gamut, joka, niin avuton ja hyödytön kuin olikin, ei ollut vielä ajatellutkaan jättää turvattejaan, "täällä pitävät pahat henget ilojuhliaan, eikä tämä ole sovelias paikka kristittyjen viipyä. Nouskaamme ja paetkaamme!"

"Menkää!" sanoi Cora, joka yhä tuijotti tajuttomaan sisareensa; "pelastakaa itsenne. Minua ette voi enää auttaa."

David ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömyyden siitä lyhyestä, mutta ilmehikkäästä kädenliikkeestä, jolla hän säesti sanojaan. Hän katseli hetkisen synkkiä haamuja ympärillään, ja hänen korkea vartalonsa suoristui, hänen rintansa kaareutui ja jokainen hänen kasvojensa piirre paisui ja näytti puhuvan niiden tunteiden voimaa, jotka häntä hallitsivat.

"Jos juutalainen paimenpoika saattoi lauhduttaa Saulin pahanhengen harppunsa helinällä ja pyhän laulun sanoilla, ei liene tässäkään haitaksi koetella sävelten voimaa", puheli hän.

Kohottaen sitten äänensä mahtavimmilleen hän veisasi virttään niin voimakkaasti, että se kuului yli hirvittävän melskeenkin. Moni villi ryntäsi heitä kohti aikoen ryöstää turvatonten sisarusten korut ja nylkeä heidän päänahkansa, mutta kun he näkivät tämän omituisen liikkumattoman ilmiön seisomassa järkähtämättä paikallaan, pysähtyivät he kuuntelemaan. Hämmästys muuttui pian ihailuksi, ja he siirtyivät etsimään toisia, arkamaisempia uhreja, ääneensä lausuessaan tyytyväisyytensä siihen lujuuteen, jolla valkoinen soturi lauloi kuolinlauluaan. Menestyksensä rohkaisemana ja pettämänä ponnisti David kaiken kykynsä laajentaakseen hänen nähdäkseen niin pyhää vaikutusvaltaansa. Nuo merkilliset äänet sattuivat erään kaukaisen villin korviin, joka raivoten kulki joukosta joukkoon ikäänkuin hän olisi halveksinut kajota tavallisiin teuraihin, häntä kun näytti kiidättävän halu tavata joku hänen maineelleen sopivampi uhri. Magua kirkaisi ilosta huomatessaan entisten vankiensa jälleen joutuneen valtaansa.

"Tulkaa", kähisi hän tarttuen verisillä käsillään Coran vaatteisiin; "huronin maja on yhä auki. Eikö se ole parempi kuin tämä paikka?"

"Pois!" huusi Cora peittäen silmänsä, jotta pääsisi hänen inhoittavia kasvojaan näkemästä.

Intiaani nauroi ilkamoivasti nostaessaan höyryävää kättään ja vastasi:

"Se on punainen, mutta veri tulee valkoisista suonista!"

"Hirviö! Sinun sieluasi syyttää veri, kokonainen valtameri verta. Sinun henkesi on saanut aikaan tämän näytelmän."

"Magua on suuri päällikkö!" vastasi riemuitseva villi. "Tahtooko Mustatukka tulla hänen heimonsa luo?"

"En milloinkaan! Lyö, jos haluat, ja täydennä kostosi!"

Ovela intiaani epäröi hetken, mutta sieppasi sitten Alicen keveän, tajuttoman ruumiin käsivarsilleen ja juoksi nopeasti tasangon poikki metsää kohti.

"Pysähdy!" kiljaisi Cora, seuraten hurjana hänen askeleitaan; "päästä lapsi! Konna! Mitä sinä teet?"

Mutta Magua oli kuuro hänen huudoilleen, tai oikeammin sanoen tiesi valtansa ja päätti käyttää sitä.

"Pysähtykää — neiti — pysähtykää", huuteli Gamut mistään välittämättömän Coran jälkeen. "Pyhä lumous on alkanut vaikuttaa, ja kohta näette koko tämän kauhistavan metelin tyyntyneen."

Huomattuaan, ettei häntä vuorostaan kuultu, seurasi uskollinen David mielettömäksi säikähtynyttä sisarta, kohotti jälleen äänensä hurskaaseen virteen ja huitoi ilmaa pitkällä käsivarrellaan hartaaksi säestykseksi. Tällä tavoin he kulkivat tasangon halki pakenevain, haavoittuneiden ja kuolleiden välitse. Julma huron oli milloin tahansa riittävänä turvana itselleen ja uhrille, jota hän kantoi, mutta Cora olisi jo usein kaatunut villien vihollistensa iskuista, ellei hänellä olisi ollut tuota jäljessään kulkevaa omituista olentoa, jossa hämmästyneet alkuasukkaat luulivat nyt asuvan hulluuden suojelevan hengen.

Magua, joka osasi väistää uhkaavimmat vaarat ja myöskin tehdä takaa-ajon turhaksi, painui metsään eräästä matalasta rotkosta, mistä hän pian löysi matkustajain äskettäin hylkäämät narraganset-ratsut odottamasta erään hänen kaltaisensa julman ja ilkeän näköisen villin vartioimina. Nostaen Alicen toisen hevosen selkään viittasi hän Coraa nousemaan toisen satulaan.

Huolimatta vangitsijansa läheisyyden tuottamasta inhosta oli Coralla jonkinlainen helpotus päästä näkemästä tasangolla riehuvaa kauhunäytelmää, eikä hän voinut olla sitä kokonaan tuntematta. Hän nousi siis ratsaille ja pyysi kohotetuin käsivarsin sisartaan niin täynnä hellyyttä ja rakkautta, ettei huronikaan voinut sitä häneltä kieltää. Laskien siis Alicen Coran hevosen satulaan hän tarttui suitsiin ja aloitti matkansa uppoutumalla yhä syvemmäs metsään. Huomattuaan, että hänet oli jätetty yksin täydellisesti halveksittuna olentona, ettei hänen katsottu edes ansaitsevan kuolemaa, huiskautti David pitkät säärensä toisen hylätyn hevosen satulaan ja riensi heidän jälkeensä niin nopeasti kuin vaikeasti kuljettava tie salli.

Pian he alkoivat nousta jotakin rinnettä, mutta kun liikunta alkoi herättää hänen sisartaan tainnostilasta, oli Coran huomio liian kiinteästi jakautunut Aliceen kohdistuvan hellän huolenpidon ja kentältä yhä kajahtelevien huutojen kuuntelemisen välille, voidakseen panna merkille suuntaa, jota he kulkivat. Mutta kun he olivat ennättäneet vuoren tasaiselle laelle ja lähenivät sen itäistä jyrkännettä, tunsi hän paikan, jonne hänet oli kerran ennenkin opastettu, vaikka se olikin tapahtunut metsästäjän ystävällisemmässä seurassa. Täällä Magua salli heidän laskeutua ratsailta, ja huolimatta vankien omasta surullisesta tilasta sai uteliaisuus, joka tuntuu olevan erottamaton pelostakin, heidät katsahtamaan alapuolellaan raivoavaa hirvittävää näytelmää.

Julma työ jatkui yhä keskeytymättä. Joka haaralla pakenivat uhrit armottomia vainoojiaan, sillä välin kun kristityn kuninkaan aseistetut joukot seisoivat paikoillaan niin tunnottomina ja niin toimettomina, ettei sitä ole koskaan voitu selittää, jättäen lähtemättömän tahran niiden päällikön muutoin niin kirkkaaseen kilpeen. Eikä kuoleman miekka lakannut viuhumasta, ennenkuin ahneus voitti kostonjanon. Vasta silloin harvenivat haavoitettujen huudot, kunnes kauhunkirkaisuja ei enää kohonnut kuuntelevien korviin, tai hukkuivat ne voitonriemuisten villien hurjaan, pitkään, läpitunkevaan ulvontaan.

XVIII luku.

Miks' sua nimittäisin? Miksi tahdot: Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt vihasta mitään, kaikki kunniasta.

Othello.

Edellisessä luvussa pikemmin tilapäisesti mainittu kuin seikkaperäisesti kuvattu epäinhimillinen kohtaus on siirtokuntain historian lehdillä tullut kuuluisaksi hyvin ansaitulla nimellä "William Henrikin Verilöyly". Se laajensi niin suuresti tahraa, jonka muuan aikaisempi ja varsin samanlainen tapaus oli jättänyt ranskalaisen ylipäällikön maineeseen, ettei sitä kyennyt kokonaan poistamaan edes hänen varhainen, kunniakas kuolemansa. Mutta nyt alkaa sitä aika verhota, ja tuhannet ihmiset, jotka tietävät Montcalmin kaatuneen sankarina Abrahamin kentällä, ovat täydellisesti unohtaneet, kuinka paljon häneltä puuttui sitä siveellistä rohkeutta, mitä ilman ei yksikään mies voi olla todellisesti suuri. Sivumäärittäin voisi tämä kuuluisa esimerkki lähtökohtana kirjoittaen todistaa kaiken inhimillisen kunnon heikkouksia, näyttää, kuinka helposti jalot tunteet, hienostunut kohteliaisuus ja ritarillinen urheus menettävät tehonsa itsekkyyden tukahduttavan homeen turmelemina ja osoittaa maailmalle miestä, joka oli suuri kaikilta pienemmiltä luonteenominaisuuksiltaan, mutta jonka käytös muuttui moitittavaksi heti, kun oli näytettävä, kuinka paljon periaate on valtioviisautta korkeammalla. Mutta se tehtävä ei kuulu alaamme, ja kun historia, samoinkuin rakkauskin, ovat niin taipuvaisia ympäröimään sankareitaan ihanteellisen kirkkauden ilmakehällä, on hyvin luultavaa, että jälkimaailma on pitävä Ludvig de Saint-Verania vain isänmaansa urhokkaana puolustajana hänen julman toimettomuutensa Oswegon ja Horikanin rannoilla jäädessä unohduksiin. Syvästi surkutellen tätä sisarrunottaremme heikkoutta poistumme viipymättä hänen pyhitetyiltä alueiltaan oman vaatimattoman kutsumuksemme varsinaisille poluille.

Kolmas päivä linnan valloituksen jälkeen läheni loppuaan, mutta kertomuksen juoni pidättää yhä lukijaa "Pyhän Järven" rantamilla. Viimeksi nähtyinä olivat varustuksen ympäristöt täynnä melskettä ja kamppailua. Nyt hallitsivat niitä hiljaisuus ja kuolema. Verentahrimat voittajat olivat kaikonneet, ja heidän leirinsä, joka niin äskettäin kajahteli voitollisen sotajoukon hilpeästä ilonpidosta, uinui nyt äänettömänä, autiona hökkelikaupunkina. Linnoitus oli enää vain savuava rauniokasa, ja hiiltyneet hirret, räjähtäneiden kanuunain sirpaleet ja sortuneiden kiviseinäin jätteet peittivät hurjassa sekamelskassa sen multavalleja.

Hirvittävä muutos oli myös tapahtunut ilmassa. Aurinko oli kätkenyt lämpönsä paksujen sumupilvien taa, ja sadat ihmisruumiit, joita juuri oli polttanut elokuun ankara kuumuus, joutuivat nyt kaikessa muodottomuudessaan ikäänkuin ennenaikaisen marraskuun tuulien jähmetytettäviksi. Kiertelevät lumivalkeat huurut, jotka olivat purjehtineet yli kukkuloiden pohjoista kohti, palasivat nyt loppumattomana synkkänä verhona, jota lennätti eteenpäin myrskyn raivo. Lukemattomia kuvia heijasteleva Horikanin pinta oli kadonnut, ja sen sijaan ruoskivat rantoja viheriät, raivoavat aallot, ikäänkuin olisivat ne suuttuneina halunneet heittää takaisin maalle kaiken sen saastan, joka sitä rumensi. Tuo kirkas lähdejärvi säilytti sentään osan lumoavasta kauneudestaan, mutta sillä oli kuvasteltavanaan vain matalan taivaan synkeä pimeys. Kostea ja lempeä ilma, joka tavallisesti ympäröi maisemaa, verhoten sen liian jyrkkiä ja miedontaen sen liian karkeita piirteitä, oli nyt kadonnut, ja pohjatuuli puhalsi yli vesilakeuden niin koleana ja omaa valtaansa uhkuvana, ettei jäänyt mitään silmän arvattavaksi eikä mielikuvituksen luotavaksi.

Rajut luonnonvoimat olivat riistäneet tasangolta vehreyden, niin että näytti siltä kuin olisi sen tuhonnut kaikensyöjä salama. Vain siellä täällä kohosi autiuden keskeltä tummanvihreä ruohomätäs: ihmisveren höystämän maan varhaisin hedelmä. Koko maisema, joka suotuisassa valossa ja sopivassa lämmössä nähtynä oli ollut niin viehättävä, oli nyt kuin vertauskuvallinen maalaus elämästä, maalaus, missä esineet oli jäljitelty niiden karkeimmin, todenmukaisimmin värein ja ilman varjostuksen tehoa.

Yksinäiset, kuivat ruohonkorret huojuivat lentävien vihurien käsissä peloittavan selvinä, rohkeat kalliovuoret näkyivät liian tarkoin kaikessa alastomuudessaan, ja silmä etsi turhaan lepoa koettamalla puhkaista taivaan rajattoman kannen, sen kun sulki katseilta repaleisten, kiiltävien usvapilvien pimeä verho.

Tuuli puhalsi puuskittain, joskus vyöryen raskaasti pitkin maata, ikäänkuin kuiskaillakseen valituksiaan kuolleiden kylmiin korviin, pian taas yltyäkseen kimeäksi, vihlovaksi vihellykseksi, joka syöksyi metsään niin väkevästi, että ilma täyttyi sen puuskuttelemista lehdistä ja oksista. Tässä kaameassa tohinassa taistelivat muutamat nälkäiset korpit viimaa vastaan, mutta tuskin oli niiden alapuolella aukeneva metsän viheriä valtameri sivuutettu, kun ne iloisina pysähtyivät aloittamaan inhoittavaa ateriaansa, joka oli niille tarjona missä kentän kolkassa tahansa.

Sanalla sanoen: maisema oli autiuden ja hävityksen kuva, ja tuntui kuin olisi kuoleman armoton käsi yhdellä iskulla kaatanut kaikki ne, jotka olivat sen pyhyyttä loukaten astuneet sen piiriin. Mutta kielto oli nyt peruutettu, ja ensi kerran sen jälkeen kun niiden kauhutekojen suorittajat, jotka olivat osaltaan rumentaneet näköalaa, olivat poistuneet, uskalsivat elävät ihmiset lähestyä paikkaa.

Noin tunti ennen auringon laskua olisi voinut aikaisemmin mainittuna päivänä nähdä viiden miehen astuvan kentälle siitä kapeasta aukosta, mistä Hudsonin tie painui metsään, ja etenevän hävitettyä linnoitusta kohti. Alussa oli heidän kulkunsa hidasta ja varovaista, ikäänkuin olisivat he vain vastahakoisesti käyskennelleet tasangon kauhujen keskellä tai pelänneet sillä tapahtuneiden hirmukohtausten uudistuvan. Muuan notkea intiaani kulki muun joukkueen edellä niin ketterästi ja hiljaa kuin vain alkuasukas osaa kulkea nousten jokaiselle töyräälle katselemaan ympärilleen ja ilmaisten viittauksilla tovereilleen, mitä suuntaa hänen mielestään oli paras seurata. Eivätkä hänen jäljessään tulijatkaan lyöneet laimin ainoatakaan metsäsodan tuntemaa varovaisuus- ja vakoilemistoimenpidettä. Eräs heistä, hänkin intiaani, asteli hiukan sivummalla tarkastellen metsän rantaa silmin, jotka olivat kauan tottuneet lukemaan pienimmänkin merkin uhkaavasta vaarasta. Muut kolme olivat valkoihoisia, vaikkakin he olivat puvuissa, jotka niin hyvin tekotapansa kuin värinsä puolesta oli sovitettu heidän nykyisen uhkarohkean yrityksensä mukaisiksi — hehän parveilivat salojen läpi peräytyvän armeijan liepeillä.

Vaikutus, minkä heidän tiellään järven rantaan alituisesti esiintyvät kauhunäyt tekivät, oli kokonaan erilainen riippuen seurueen jäsenten luonteesta. Edellä kulkeva nuorukainen loi vakavia, nopeita silmäyksiä noihin raadeltuihin uhreihin astuessaan kepeästi poikki tasangon, peläten ilmaista tunteitaan ja kuitenkin ollen liian karaistumaton voidakseen kokonaan tukahduttaa niiden äkillisen, ankaran voiman. Hänen punainen liittolaisensa sitä vastoin ei ollut moisen heikkouden alainen. Hän eteni ohi ruumiskasojen niin järkähtämättömänä tahdoltaan ja niin tyynenä katsannoltaan, että vain pitkä ja itsepintainen harjoitus saattaa moista synnyttää. Valkoistenkin miesten mielessä heränneet tunteet olivat erilaiset, vaikka yleensä surulliset. Ensimmäinen heistä, jonka harmaat hapset ja uurtuneet piirteet yhdessä uljaan ryhdin ja käynnin kanssa osoittivat metsäläisen valepuvusta huolimatta sodan näkyihin täysin tottuneeksi mieheksi, ei hävennyt päästää äänekkäitä valitushuutoja, milloin joku tavallista hirvittävämpi kohta osui hänen silmäänsä. Hänen rinnallaan kävelevä nuorukainen värisi kauhusta, mutta yritti hillitä liikutustaan pitääkseen sitä hellempää huolta toveristaan. Vain viimeisenä kulkeva näytti ilmaisevan todelliset ajatuksensa huomiota pelkäämättä tai seurauksia kaihtamatta. Hän katseli hirvittävimpiäkin näkyjä silmin ja kasvonjuontein, jotka eivät tienneet vavistuksesta mitään, mutta hän lausuili niin voimakkaita soimauksia, että selvästi kuului, kuinka syvästi hän inhosi vihollistensa rikosta.

Lukija on näissä eri henkilöissä varmaankin heti tuntenut mohikaanit ja heidän valkoihoisen ystävänsä, tiedustelijan, sekä Munron ja Heywardin. Isä siinä tosiaankin etsi lapsiaan, seurassaan nuorukainen, joka otti niin sydämellisesti osaa näiden kohtaloihin, ja ne uljaat, uskolliset metsäläiset, jotka olivat jo osoittaneet taitoaan ja luotettavuuttaan aikaisemmin kuvatuissa järkyttävissä kohtauksissa.

Kun etumaisena kulkeva Unkas oli ehtinyt tasangon keskikohdalle, päästi hän huudon, joka toi hänen toverinsa yhtenä joukkona paikalle. Nuori soturi oli pysähtynyt tapetuista naisista kerääntyneen sekasortoisen ruumiskasan eteen. Huolimatta näyn pöyristyttävästä kaameudesta riensivät Munro ja Heyward mätänevän ryhmän luo, koettaen hellyyden pakottamina, jota ei kauheinkaan näky voinut tukahduttaa, keksiä, olisiko heidän etsimistään löydettävissä joitakin jälkiä revittyjen, kirjavien vaatekappaleiden joukossa. Isä ja rakastaja saivat hetkellistä huojennusta hakemisestaan, vaikka heidät olikin jälleen tuomittu kestämään kaikkea sitä epävarmuuden piinaa, jota oli tuskin helpompi kantaa kuin kauheintakaan totuutta. He jäivät äänettömiksi ja miettiviksi seisomaan surullisen näyn viereen, kunnes tiedustelija lähestyi heitä. Katsellen kaameata näkyä kiukustunein ilmein alkoi tuo jykevä metsän poika puhua ensi kerran kentälle astumisensa jälkeen ymmärrettävästi ja täysin äänin:

"Kostonjano on aito intiaanimainen ominaisuus, ja kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei suonissani virtaa pisaraakaan sekaverta. Mutta sen minä vain sanon — tässä taivaan kasvojen edessä ja sen Herran voimaan luottaen, jonka valta niin selvästi ilmenee näissäkin ulvovissa saloissa — että jos nuo ranskalaiset vielä joskus uskaltautuvat uurteisen kuulan ulottuville, niin tekee muuan pyssy tehtävänsä niin kauan kuin pii lennättää säkeniä ja ruuti palaa! Minä jätän kirveen ja puukon niille, joilla on luontainen taipumus niiden käyttämiseen. Mitä sanot, Chingachgook", lisäsi hän delavarinkielellä, "kerskuvatko huronit tästä naisilleen, kun syvä lumi tulee?"

Vihan salama välähti mohikaanipäällikön tummilla kasvoilla. Hän irroitti puukkonsa tupesta ja kääntyi sitten tyynesti näystä, piirteet niin syvässä levossa kuin ei milloinkaan olisi tuntenut intohimojen kiihoitusta.

"Montcalm! Montcalm!" jatkoi läpeensä kiukustunut, hillittömämpi tiedustelija, "sanotaan ajan tulevan, jolloin me näemme kaikki teot, mitkä me lihassa tehneet olemme, yht'aikaa ja kaikesta maallisesta heikkoudesta puhdistetuin silmin. Voi sitä onnetonta, jonka täytyy katsella tätä kenttää, tuomion tapahtuessa hänen sielustaan! Kas — niin totta kuin olen valkoinen mies, tuossa viruu punanahka, jonka tukka ei kasva päässä sillä kohdalla, mihin luonto sen istutti! Katsopas häntä, delavari, hän voi olla muuan niitä sinun kaipaamasi kansan jäseniä, ja hänen tulee silloin saada uljaalle soturille kuuluva hautaus. Näen silmistäsi, ruhtinaiden jälkeläinen, että joku huroni saa maksaa tämän, ennenkuin syystuulet ovat puhaltaneet kentältä veren hajun!"

Chingachgook läheni raadeltua ruumista ja käännettyään sen selälleen tapasi siitä merkit, mitkä osoittivat miehen kuuluneen niihin kuuteen liittoheimoon tai liittokansaan, niinkuin niitä sanottiin, jotka, niin englantilaisten riveissä kuin taistelivatkin, olivat hänen oman kansansa verivihollisia. Potkaistuaan inhoittavaa ruumista jätti hän sen yhtä välinpitämättömänä kuin jonkin elukanraadon. Tiedustelija ymmärsi teon ja jatkoi sangen kylmäkiskoisena kulkuansa, yhä purkaen vihaansa ranskalaista ylipäällikköä kohtaan entiseen voimakkaaseen tapaansa.

"Vain ääretön viisaus ja rajaton voima rohjetkoot tuhota ihmisiä laumoittain", puheli hän, "sillä vain silloin voidaan tutkia moisen tuomion välttämättömyys; ja kuka sitten yleensä voi korvata Jumalan luotuja? Minä pidän syntinä tappaa toista kaurista ennen kuin ensimmäinen on syöty, ellei aiota ryhtyä pitkään marssiin tai väijytykseen. Kokonaan toinen on laita avonaisessa, ankarassa kamppailussa kaatuvien soturien, sillä heidän osansahan on kuolla pyssy tai kirves kädessä, aina sen mukaan, onko heidän ihonsa valkoinen vai punainen. Unkas-poikaseni, tulehan tänne ja anna kaarneiden laskeutua mingon kimppuun. Minä tiedän usein sen nähtyäni, että niillä on erikoinen mieltymys oneidan lihaan, ja onhan niinmuodoin soveliasta antaa linnun noudattaa luontaista makuaan."

"Hugh!" huudahti nuori mohikaani nousten varpailleen ja innokkaasti katsellen eteensä pelästyttäen siten äänellään ja liikkeellään korpin etsimään toista saalista.

"Mitä siellä, poikaseni?" kuiskasi tiedustelija kyyristäen kookasta vartaloaan kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. "Toivoisinpa sen olevan jonkun vitkastelevan ranskalaisen, joka hiiviskelee täällä ryöstön aikeissa. Luulisin 'Hirventappajan' osuvan tavattomalta matkalta tänään!"

Vastaamatta loikkasi Unkas paikaltaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän näkyi raastavan pensaasta ja sitten voitonriemuisena huiskuttavan Coran vihreästä ratsastushunnusta revennyttä kaistaletta. Tämä liike, tämä näky ja huuto, joka jälleen kajahti nuoren mohikaanin huulilta, keräsi koko seuran viipymättä hänen ympärilleen.

"Lapseni!" kiljaisi Munro puhuen nopeasti ja hurjasti; "antakaa minulle lapseni!"

"Unkas tahtoo koettaa", oli lyhyt, liikuttava vastaus.

Tätä yksinkertaista, mutta merkitsevää vastausta ei isä kuitenkaan huomannut, sillä hän tempaisi harsonkaistaleen ja rutisti sen kouraansa, samalla kun hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä pitkin pensaita, ikäänkuin olisi hän yhtä paljon pelännyt kuin toivonut kuulevansa salaisuuksia, joita ne ehkä kätkivät.

"Tässä ei näy ruumiita", sanoi Heyward. "Myrsky ei näytä käyneen tätä tietä."

"Se on ilmeistä ja kirkkaampaa kuin taivas päämme päällä", vastasi aina yhtä rauhallinen tiedustelija. "Mutta joko hän tai ne, jotka hänet ryöstivät, ovat menneet tämän pensaan ohi, sillä minä muistan nähneeni harson, millä hän peitti kasvot, joita kaikki olisivat niin mielellään katselleet. Unkas, sinä olet oikeassa: Tummatukka on ollut tässä ja hän on pelästyneen hirvenvasikan tavoin paennut metsään, sillä eihän kukaan, joka saattoi paeta, olisi jäänyt kentälle murhattavaksi. Hakekaamme hänen jättämiään merkkejä, sillä intiaanin silmät keksivät, niin melkein luulen, mesilinnunkin jäljet ilmasta."

Nuori mohikaani lähti matkaan tämän kehoituksen kuultuaan, ja tuskin oli tiedustelija puheensa päättänyt, ennenkuin Unkas kohotti menestystä ilmaisevan huudon metsän reunasta. Saavuttuaan paikalle näkivät levottomat miehet toisen harsonkaistaleen liehuvan erään pyökin matalimmassa oksassa.

"Hiljaa, hiljaa", virkkoi tiedustelija ojentaen pitkän pyssynsä liian innokkaan Heywardin eteen. "Me tiedämme nyt tehtävämme, mutta jälkien kauneutta ei ole rikottava. Yksikin harkitsematon askel voi hankkia meille tuntien työn. Mutta jäljillä me olemme, sitä ei voi kieltää."

"Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, kunnon mies!" huudahteli Munro. "Minne he siis ovat paenneet ja missä ovat lapseni?"

"Heidän kulkemansa tie riippuu monista seikoista. Jos he ovat lähteneet yksin, ovat he aivan yhtä hyvin saattaneet liikkua ympyrässä kuin suoraan eteenpäinkin, ja silloin he lienevät kymmenkunnan peninkulman päässä meistä; mutta jos huronit tai ranskalaiset intiaanit ovat saaneet heidät käsiinsä, ovat he nyt luultavasti lähellä Kanadan rajoja. Mutta mitä se merkitsee?" jatkoi tiedustelija levollisesti, nähdessään kuuntelijainsa ankaran tuskan ja pettymyksen ilmeen; "tässä olemme nyt mohikaanit ja minä jälkien toisessa päässä, ja luottakaa siihen, me löydämme toisenkin pään, vaikka niiden väliä sitten olisi satoja peninkulmia! Maltahan, maltahan, Unkas, sinähän olet niin kärsimätön kuin joku uudisasukas, ja sinä unohdat, että kevyet jalat jättävät vain kevyitä merkkejä!"

"Hugh!" huudahti Chingachgook, joka oli sillä välin tutkinut erästä ilmeisesti ihmiskäden raivaamaa aukkoa metsän rantaa reunustavaan matalaan viidakkoon ja joka nyt seisoi suorana ja viittasi kädellään alaspäin sellaisessa asennossa ja sellainen ilme kasvoilla kuin olisi nähnyt inhoittavan käärmeen.

"Tässä on selvä miehen jalanjälki", huusi Heyward kumartuessaan tarkastamaan osoitettua kohtaa. "Hän on astunut tämän pikku lampareen reunalle, eikä merkistä voi erehtyä. He ovat vankeina."

"Parempi niin kuin jos he olisivat jääneet menehtymään metsään", vastasi tiedustelija. "Ja niinhän he polkevat leveämmät jäljetkin. Panisinpa vetoon viisikymmentä majavannahkaa yhtä useata piipalaa vastaan, että mohikaanit ja minä astumme heidän telttoihinsa kuukauden kuluessa! Painuhan alemmas, Unkas, ja koeta, mitä voit päätellä noiden pehmeiden intiaanikenkien jäljestä, sillä intiaanikenkä siinä on varmasti kyseessä, eivätkä mitkään pieksut eivätkä saappaat."

Nuori mohikaani kumartui maahan ja poistettuaan paikalta lehdet hän tutki sitä samaan tarkkaan tapaan kuin rahakauppias näinä liikevilpistelyn aikoina tutkisi jotakin epäiltävää arvopaperia. Vihdoin hän nousi polviltaan tyytyväisenä tarkastuksensa tulokseen.

"No, poika", kysyi tiedustelija, "mitä se sanoo? Osaatko saada selkoa sen kielikellon puheesta?"

"Ovela Kettu!"

"Kas! Sekö hiipivä konna jälleen? Hänen juoksenteluistaan ei tosiaankaan tule loppua, ennenkuin 'Hirventappaja' on päässyt sanomaan hänelle ystävällisen sanansa."

Heyward hyväksyi vain vastahakoisesti tämän ilmotuksen todenperäisyyden ja ilmaisi nyt pikemmin toivomuksensa kuin epäilynsä virkkaessaan:

"Intiaanikenkä on niin toisen intiaanikengän kaltainen, että tässä voi varsin hyvin olla kysymyksessä erehdyskin."

"Intiaanikenkä toisen intiaanikengän kaltainen! Yhtä hyvin voitte sanoa, että jalka on toisen jalan kaltainen, vaikka me kaikki tiedämme, että toiset ovat pitkiä ja toiset lyhyitä, muutamat leveitä ja muutamat kapeita, että muutamien on isovarvas kääntynyt sisään, toisten taas ulos. Intiaanikenkä ei ole enempää toisen intiaanikengän kaltainen kuin kirja on toisen kirjan kaltainen, vaikka ne, jotka osaavat lukea jälkimmäisiä, hyvin harvoin kykenevät ymmärtämään edellisten merkkejä. Kaikki on järjestetty parhain päin, koska siten kullakin on oma luontainen etevämmyytensä. Päästähän minuakin sitä vilkaisemaan, Unkas, sillä ei kirja eikä kenkä tule siitä pahemmaksi, vaikka niistä syntyisikin kaksi mielipidettä yhden asemesta." Tiedustelija kumartui toimeensa ja jatkoi heti: "Olet oikeassa, poika. Tässä on juuri se jälki, jonka me niin usein näimme edellisen ajomme aikana. Ja se veijari juo aina, kun vain saa siihen tilaisuuden; juova intiaani oppii aina käymään leveämmin varpaanjäljin kuin luonnollinen villi, koska sellainen löntysteleminen nyt kerran on jokaisen juomarin tapa, olkoon hänellä sitten valkoinen tai punainen nahka. Aivan sama pituus ja leveyskin, katso vain, ruhtinasten jälkeläinen. Sinähän mittasit sen jäljen useammankin kerran meidän seuratessamme niitä roistoja Glenniltä terveyslähteille."

Chingachgook totteli. Lopetettuaan lyhyen tarkastuksensa hän nousi ja lausui rauhallisena vain yhden ainoan sanan:

"Magua!"

"Niin, asia on lukossa. Tästä ovat siis menneet Tummatukka ja Magua."

"Eikä Alice?" kysyi Heyward.

"Hänestä emme ole vielä nähneet merkkiäkään", vastasi tiedustelija katsellen tarkoin puita, pensaita ja maata ympäriltään. "Mitä tämä on? Unkas, tuohan tänne tuo esine, jonka näet killuvan tuossa orjantappurapensaassa."

Kun intiaani oli noudattanut käskyä ja metsästäjä saanut saaliin, purskahti tämä hiljaiseen, mutta sydämelliseen naurunhytkytykseensä pidellessään sitä ilmassa:

"Tämähän on laulumestarin puhallusase! Nyt olemme jäljillä, joita pappikin osaisi seurata. Unkas, etsi sellaisten pieksujen merkkejä, jotka ovat kylliksi isot kantamaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa huojuvaa ihmislihaa. Minä alan saada hiukan toiveita siitä veitikasta, koska hän on heittänyt kirkumisen ja ryhtynyt johonkin parempaan toimeen."

"Ainakin on hän ollut uskollinen tehtävälleen", virkkoi Heyward; "eivätkä Cora ja Alice ole ilman ystävää."

"Niinpä niin, ainakin pitää hän heidän lauluharrastuksistaan huolen", vastasi Haukansilmä laskien pyssynsä maahan ja nojaten siihen peittelemättömän halveksiva ilme kasvoillaan. "Osaako hän kaataa metsävuohen heidän päivällisekseen, kulkea pyökkien rungoissa kasvavan sammalen johdolla tai leikata kaulan joltakin huronilta? Ellei, on ensimmäinen matkijarastas, jonka hän tapaa, taitavampi mies heistä kahdesta. No, poika, eikö näy merkkejä sellaisista askelista?"

"Tässä on aivan kuin pieksuissa kulkeneen ihmisen jälki: voisikohan se olla ystävämme askelen painama?" kysyi Heyward.

"Pidelkää lehtiä keveästi tai muutoin hämmennätte jäljen muodon. Tämäkö? Tämä on kyllä jalan jälki mutta Tummatukan; ja pieni se on kuitenkin niin uljaan vartalon ja komean ulkomuodon omistajattaren painamaksi. Laulumestari peittäisi sen kantapäällään."

"Missä? Näyttäkää minulle lapseni jälki", huudahti Munro työntäen pensaita sivulle ja kumartuen kiihkeästi tuon melkein hävinneen jäljen yli. Vaikka askel, joka oli merkin jättänyt, olikin ollut keveä ja nopsa, oli jälki kuitenkin yhä näkyvissä. Iäkäs sotilas tutki sitä himmentyvin silmin, eikä hän noussut kyyristyneestä asennostaan, ennenkuin Heyward näki hänen kuumalla kyynelellä kostuttaneen tyttärensä jalan jälkeä. Tahtoen haihduttaa surua, joka uhkasi joka hetki särkeä ulkonaisen levollisuuden kahleet hankkimalla vanhukselle jotakin tekemistä, sanoi nuori mies tiedustelijalle:

"Kun meillä nyt ovat nämä pettämättömät merkit, niin aloittakaamme marssimme. Hetkinenkin tuntuu vangeista sellaisissa oloissa iankaikkisuudelta."

"Ei aina nopein kauris anna pisintä ajoa", vastasi Haukansilmä nostamatta silmiään niistä erilaisista merkeistä, jotka oli saatu näkyviin. "Me tiedämme, että se vaaniva huroni on mennyt tästä ohi — ja Tummatukka — ja laulumestari — mutta missä on neito, jolla on keltaiset kiharat ja siniset silmät? Vaikka hän olikin pieni kooltaan eikä läheskään niin urhea kuin sisarensa, oli hän suloinen nähdä ja viehättävä keskustelussa. Eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää, joka hänestä huolehtisi?"

"Jumala varjelkoon häneltä koskaan puuttumasta niitä sadoittain! Emmekö mekin juuri tällä hetkellä ole häntä etsimässä? Minä ainakaan en lakkaa hakemasta ennen kuin olen hänet löytänyt."

"Siinä tapauksessa täytynee meidän kulkea eri teitä, sillä tästä hän ei ole mennyt ohi, niin keveä ja pieni kuin hänen jälkensä sitten liekin."

Heyward peräytyi ja kaikki hänen intonsa jälkien seuraamiseen näytti yht'äkkiä sammuneen. Kiinnittämättä huomiotaan tähän toisen äkilliseen mielenmuutokseen jatkoi Haukansilmä hetken mietittyään:

"Näissä saloissa ei ole muita naisia, jotka voisivat jättää tuollaisen jäljen kuin Tummatukka tai hänen sisarensa. Me tiedämme edellisen olleen tässä, mutta missä ovat jälkimmäisen merkit? Meidän tulee seurata jälkiä syvemmälle metsään, ja ellei jotakin ilmaannu, palaamme kentälle vainuamaan uutta suuntaa. Eteenpäin, Unkas, ja pidä silmällä kuivettuneita lehtiä. Minä tarkastelen pensaita, kun taas isäsi juoksee nenä maassa. Eteenpäin, ystävät! Aurinko on laskemaisillaan vuorten taakse."

"Enkö minä voi siis tehdä mitään?" kysyi Heyward tuskissaan.

"Tekö!" vastasi metsästäjä, joka punaisine ystävineen jo eteni hänen määräämässään järjestyksessä; "voitte kyllä, te voitte kulkea perässämme ja varoa sotkemasta jälkiä."

Heidän ehdittyään samota tuskin kymmentä kyynärää pysähtyivät intiaanit ja näyttivät katselevan joitakin merkkejä maassa vielä terävämmin kuin tavallisesti. Sekä poika että isä puhuivat nopeasti ja äänekkäästi, milloin tutkien heidän yhteisen ihastuksensa esinettä, milloin taas silmäillen toinen toiseensa mitä ilmeisimmän tyytyväisyyden vallassa.

"He ovat löytäneet pienen jalan!" huudahti tiedustelija rientäen eteenpäin huolimatta enää hänen osalleen joutuneesta tehtävästä. "Mitä tämä on? Tähän on suunniteltu väijytystä! Ei, kautta näiden rajaseutujen tarkimman pyssyn, tässä ovat ne yksisivuiset hevoset olleet jälleen! Nyt on koko salaisuus selvä, ja kaikki on nyt niin kirkasta kuin pohjantähti keskiyöllä. Niinpä niin, tässä he ovat nousseet ratsaille. Tähän on hevoset sidottu odottamaan, tähän näreeseen, ja tuossa juoksee leveä polku aika luikua pohjoiseen päin, kohti Kanadan rajoja."

"Mutta yhäkään ei näy mitään merkkejä Alicesta — nuoremmasta neiti Munrosta", virkkoi Duncan.

"Ellei tuo kiiltävä koru, jonka Unkas juuri nosti maasta, osoittaudu sellaiseksi. Näytähän tänne, poika, niin saamme katsoa sitä hiukan."

Heyward tunsi sen heti koristeeksi, jota Alice mielellään piti ja jonka hän rakastajain sitkeän muistin avustamana luuli verilöylypäivän onnettomana aamuna nähneensä riippumassa sen omistajattaren kauniissa kaulassa. Hän sieppasi hänelle niin kallisarvoisen esineen ja samassa kun hän vahvisti lausutun arvelun oikeaksi, katosi se ihmettelevän tiedustelijan silmistä, niin että tämä haki sitä turhaan maasta kauan sen jälkeen kun sitä jo lämpimästi painettiin Duncanin jyskyttävää sydäntä vasten.

"Puh!" murisi pettynyt Haukansilmä lakaten haravoimasta lehtiä pyssynsä perällä. "On selvä vanhuuden merkki, kun näkö alkaa heiketä. Sellainen kiiltävä ja paistava kapine, eikä sitä nyt keksi! Hyvä, hyvä, minä osaan sentään vielä katsoa pitkin mustaa pyssynpiippua ja se riittää ratkaisemaan kaikki riidat minun ja mingojen välillä. Vaikka olisin minä kuitenkin mielelläni sen leikkikalun löytänytkin, ellei muun takia, niin viedäkseni sen oikealle omistajalleen takaisin, ja siinähän ne menisivät samassa yhteen niidenkin pitkien jälkien päät, pitkien, arvelen minä tosiaankin, sillä tällä hetkellä on leveä Saint Lawrence tai ehkäpä jo Suuret Järvetkin meidän välillämme."

"Sitä enemmän on meillä syytä olla hetkeäkään viivyttelemättä lähtöämme", vastasi Heyward. "Suorikaamme matkaan."

"Nuori veri, kuuma veri, sanotaan, ovat sangen läheistä sukua. Me emme ole nyt lähdössä oravia metsästämään emmekä ahdistamaan kaurista Horikaniin, vaan meidän on oltava kulussa monta päivää ja yötä ja samottava halki salojen, joihin ihmisjalka harvoin osuu ja joissa ei mikään kirjaviisaus pelastaisi teitä pulmista. Intiaani ei milloinkaan lähde sellaiselle retkelle polttamatta piippuaan neuvottelutulensa ääressä, ja vaikka olenkin valkoinen mies, kunnioitan heidän tapojaan tässä suhteessa, koska ne minun nähdäkseni ovat järkeviä ja mainioita. Me palaamme siis takaisin ja sytytämme vanhan linnan raunioihin nuotiomme tänä iltana, niin että huomenaamulla olemme sitten reippaita ja pystyviä ryhtymään työhömme miesten eikä lörpötteleväin naisten tai intoilevien poikain tavoin."

Heyward näki tiedustelijan käytöksestä, että vastustelusta ei olisi ollut hyötyä. Munro oli jälleen vaipunut siihen turtuneeseen toimettomuuden tilaan, johon hänet olivat saattaneet hänen äskeiset musertavat onnettomuutensa ja josta hänet ilmeisesti voi herättää vain jokin uusi ja voimakas mielenliikutus. Taipuen välttämättömyyteen kävi nuori mies vanhuksen käsivarteen ja seurasi intiaaneja ja tiedustelijaa, jotka olivat jo kääntyneet palaamaan tasangolle vievää polkua pitkin.

XIX luku.

Salarino. Jos hän menettää, olen varma ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?

Shylock. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.

Venetsian Kauppias.

Illan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun joukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen toverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin totisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi juuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet heidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin nojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä hiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset täytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen majaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli hellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen yksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan, sillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli suositellut iäkkäälle ystävälleen.

Haukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi illallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan sitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli tauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin kohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan hajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi rykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia pitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja pesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla ja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan usvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle. Ympäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut, ja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään risahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten unta.

Tätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen kanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä kulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan tulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi taivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä synkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti vainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan selittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä, että niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi. Säikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti kiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin, jotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian uskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin varoittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin nopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin. Kykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa tiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen. Haukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen ja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti luottavan heidän asemansa turvallisuuteen.

"Kuunnelkaa!" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen; "tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei Montcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan."

"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät", sanoi järkähtämätön tiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja joka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. "Minä itse näin hänen sulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset ovat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät turvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä kunniaksi."

"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää ehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä viisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti — kuunnelkaa! Nyt voitte erottaa melun, jota tarkoitan!"

"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän onkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka keinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen verensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on kerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden nukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko te sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja meille valkoihoisille?"

"Epäilemättä — epäilemättä. Minä luulin kuulleeni sen jälleen! Vai olikohan se lehtien lehahdusta pyökin latvassa?"

"Minä puolestani luulen", jatkoi Haukansilmä kääntäen hetkiseksi kasvonsa Heywardin osoittamaan suuntaan, mutta aivan välinpitämättömänä ja huolettomana, "että paratiisi on laitettu ihmisten onnea silmällä pitäen ja että heidän sallitaan siellä elää omien taipumustensa ja halujensa mukaisesti. Minun nähdäkseni ei siis punanahka ole kaukana totuudesta uskoessaan siellä tapaavansa ne suurenmoiset metsästysmaat, joista hänen tarunsa kertovat, enkä minä tässä suhteessa luule olevan häpeäksi puhdasrotuiselle valkeallekaan miehelle viettää aikansa…"

"Kuuletteko sitä taas?" keskeytti Duncan.

"Niin, niin; kun ruokaa on niukalti ja kun ruokaa on paljon, tulee susi rohkeaksi", vastasi järkähtämätön metsästäjä. "Saisivatpa ne veijarit sentään pienen piston nahkaansa, jos olisi valoisaa ja sovelias aika sellaiseen urheiluun. Mutta tulevasta elämästä puheen ollen, majuri: minä olen siirtokunnissa kuullut pappien saarnailevan, että taivas on levon paikka. No, ihmisten mielipiteet eroavat melkoisesti nautinnon laadusta. Minä puolestani, ja sen sanon kaikella kunnioituksella Kaitselmuksen määräyksiä kohtaan, en pitäisi suurenakaan nautintona virua lukon takana niissä asunnoissa, joista he juttelevat, minua kun luonto vetää vaeltamaan ja metsästämään."

Duncan, joka nyt oli päässyt selville kuulemansa melun laadusta, vastasi metsästäjän mielijohteen valitsemaa puheenaihetta tarkemmin ajatellen:

"On vaikea arvata tunteita, jotka liittyvät siihen viimeiseen suureen muutokseen."

"Muutospa siitä tosiaankin tulisi miehelle, joka on viettänyt ikänsä ulkoilmassa", virkkoi yksinkertainen metsästäjä, "ja joka on niin usein haukannut eineensä Hudsonin latvavesien varsilla nukahtaakseen mylvivän Mohokin pauhuun. Mutta lohdullista on tietää palvelevansa laupiasta Herraa, vaikka me teemmekin sen kukin tapamme jälkeen ja suuret salot välillämme — mikä tuolla liikahti?"

"Eikö se ole mainitsemienne sutten tassutusta?"

Haukansilmä pudisti vitkaan päätänsä ja nyökkäsi Duncania seuraamaan häntä paikalle, mihin ei nuotion loimotus ulottunut. Tämän varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan metsästäjä jäi hyvin tarkkaavaisena ja pitkään kuuntelemaan, toistuisiko se matala ääni, joka oli niin odottamatta häntä säikähdyttänyt. Hänen valppautensa näytti kuitenkin olevan turha, sillä tuloksettoman äänettömyyden jälkeen kuiskasi hän Duncanille:

"Meidän täytyy kutsua Unkasia. Sillä pojalla on intiaanin aistimet, ja hän kuulee senkin, mikä on meiltä salattu, sillä vaikka olenkin valkonahka, en tahdo kieltää luontoani."

Nuori mohikaani, joka keskusteli isänsä kanssa matalalla äänellä, säpsähti kuullessaan pöllön valittavan huudahduksen, hypähti jaloilleen ja katseli mustiin valleihin päin, ikäänkuin etsien paikkaa, mistä ääni oli kuulunut. Metsästäjä toisti kutsun, ja vähän ajan kuluttua näki Duncan Unkasin varovasti hiipivän pitkin vallia heidän luokseen.

Haukansilmä selitti tarkoituksensa muutamin delavarinkielisin sanoin. Heti kun Unkas ymmärsi syyn, miksi hänet oli kutsuttu, heittäytyi hän pitkäkseen nurmelle, missä hän Duncanin mielestä makasi liikkumattomana ja toimetonna. Hämmästellen nuoren soturin hievahtamatonta asentoa ja haluten ottaa selkoa tavasta, millä hän käytti kykyjään toivotun tiedon hankkimiseksi, eteni Heyward muutamia askeleita ja kumartui lähemmäs mustaa esinettä, johon hän oli silmänsä tiukasti suunnannut. Vasta silloin hän huomasi, että Unkas oli kadonnut ja että hän katseli vain jonkin vallinkohouman tummia ääriviivoja.

"Minne mohikaani hävisi?" kysyi hän metsästäjältä peräytyen ällistyksissään. "Näin hänen kaatuvan ja olisin voinut vannoa hänen jääneenkin siihen."

"Hst, puhukaa hiljemmin, sillä me emme tiedä, kenen korvat ovat auki, ja mingot ovat nopsajärkistä väkeä. Mitä taas Unkasiin tulee, niin on hän ulkona kentällä, ja makvat, jos niitä on ympärillämme, tapaavat vertaisensa."

"Te luulette siis, ettei Montcalm olekaan kutsunut pois kaikkia intiaanejaan? Hälyttäkäämme tovereitamme, niin että olemme aseissa kaiken varalta. Onhan meitä täällä viisi miestä, jotka ovat tottuneet kohtaakaan vihollista."

"Ei sanaakaan kumpaisellekaan, jos henkenne on teille kallis. Katselkaa ruhtinasten jälkeläistä, kuinka hän istuu tulen ääressä kuin suuri intiaanipäällikkö ainakin. Jos pimeässä hiiviskelee joitakin vainukoiria, eivät ne ainakaan hänen kasvoistaan näe meidän pelkäävän vaaraa."

"Mutta he voivat keksiä hänet, ja siitä saattaa koitua hänen surmansa. Hänen ruumiinsa näkyy liian selvästi tuon nuotion paisteessa, ja hänestä tulee ehkä ensimmäinen ja varmin uhri."

"Kieltämättä puhutte nyt totta", vastasi metsästäjä tuntuen tavallista levottomammalta. "Mutta mitä voimme tehdä? Yksi ainoa epäluuloinen katse voisi johtaa hyökkäykseen, ennenkuin olemme valmiit ottamaan sitä vastaan. Hän tietää minun Unkasille antamastani merkistä meidän jotakin vainuavan: minä ilmoitan hänelle meidän päässeen mingojen jäljille; hänen intiaaniluontonsa sanoo sitten kyllä, miten hänen on meneteltävä."

Metsästäjä sovitti sormet suuhunsa ja päästi hiljaisen sähisevän äänen, joka sai heti Duncanin hypähtämään syrjään, hän kun luuli kuulleensa käärmeen puhisevan. Chingachgookin pää lepäsi käden varassa, hänen istuessaan siinä omissa mietteissään, mutta heti kun hän kuuli sen eläimen äänellä annetun varoituksen, josta hän oli saanut nimensä, nousi hänen päänsä pystyyn ja hänen mustat silmänsä katsahtivat nopeasti ja terävästi joka puolelle. Paitsi tätä äkillistä ja ehkäpä tahatonta liikettä ei hänessä enää näkynyt merkkiäkään yllätyksestä tai levottomuudesta. Hänen pyssynsä virui koskemattomana ja näennäisesti huomaamattomana hänen kätensä ulottuvilla. Kirveskin, jonka hän mukavuussyistä oli irroittanut vyöstään, oli päästetty putoamaan tavallisesta asemastaan maahan, ja koko hänen ruumiinsa näytti vaipuvan kasaan, ikäänkuin olisivat hänen hermonsa ja jänteensä lauenneet lepoa nauttimaan. Taitavasti asettuen entiseen asentoonsa, vaikkakin kättä vaihtaen, jotta tuntui kuin hän olisi tehnyt liikkeen vain väsynyttä tukea muuttaakseen, jäi alkuasukas odottamaan tapausten kehitystä niin tyynenä ja vakaana, että vain intiaanisoturi kykeni moista kylmäverisyyttä osoittamaan.

Mutta Heyward huomasi, että vaikka harjaantumattomampi silmä olisi luullut mohikaanipäällikön torkkuvan, hänen sieraimensa laajenivat, hänen päänsä oli kääntynyt hieman sivulle ikäänkuin auttaakseen kuuloelimiä ja hänen nopsat, kerkeät katseensa hyppivät lakkaamatta jokaiseen esineeseen, jonka hän saattoi nähdä.

"Katsokaahan sitä oivallista miestä!" kuiskasi Haukansilmä Heywardin käsivartta puristaen; "hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi rikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain kynsiin…"

Hänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna kypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja ihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin kadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli metsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi, valmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon yksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan näytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat erottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin tuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä viipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti "käpälämäkeen painelevia susia", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille alueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän äänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen pyssynpamahdus.

"Siellä käy Unkas!" selitti metsästäjä. "Sillä pojalla on oiva tuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee lapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain paremman."

"Mitähän tämä merkinnee?" kysyi Duncan; "meitä pidetään silmällä, ja me olemme ilmeisesti tuhoon tuomitut."

"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole tapahtunut", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen käsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi takaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. "Mitä kuuluu, ruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan, vai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii sotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he sitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita he ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?"

Chingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen kuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut kuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden sormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:

"Yksi."

"Sitä minäkin arvelin", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; "ja kun se roisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän kuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta väijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista metsästäjää — sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia parempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa — antaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan keskuudessa — vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen joukosta — hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan päin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi ohitse, ruhtinasten jälkeläinen!"

Chingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin kuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin levollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä lainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen ääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.

Heyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja ihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin salaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan. Sen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku valkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä liioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti nuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut tosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja luultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei silloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.

"Miten kävi vihollisemme, Unkas?" kysyi Duncan. "Me kuulimme pyssynne paukahduksen ja toivoimme, ettette ampunut turhaan."

Nuori päällikkö kohotti hieman metsästysnuttunsa liettä ja näytti tyynesti kamalaa hiustukkoa, jota hän kantoi voitonmerkkinä. Chingachgook hypisteli päänahkaa ja tarkasti sitä hetken hyvin huolellisesti. Sitten hän päästi sen, ja inhon kuvastuessa hänen jykeville piirteilleen tokaisi:

"Oneida!"

"Oneida!" kertasi metsästäjä, joka oli jo kadottamaisillaan tapauksen mielestään melkein yhtä välinpitämättömänä kuin hänen punaiset liittolaisensa, mutta joka nyt läheni tavattoman totisena katsomaan veristä tunnusmerkkiä, "jos oneidat ovat kintereillämme, saamme pian niitä kimppuumme joka taholta! Valkoisen miehen silmille ei ole mitään erotusta tämän nahanpalan ja jonkun toisen intiaanin ihonriekaleen välillä, ja kuitenkin selittää tämä ruhtinasten jälkeläinen sen olevan peräisin jonkun mingon kallosta, mainitseepa vielä heimonkin yhtä helposti kuin olisi päänahka kirjan lehti ja jokainen hius kirjain. Mitä oikeutta on valkoisilla kristityillä pöyhkeillä opistaan, kun villi voi ymmärtää kieltä, joka kävisi yli heidän viisaimpansakin viisauden. Mitä sanot sinä, poika; mitä kansaa se roisto oli?"

Unkas katsahti metsästäjän kasvoihin ja vastasi pehmeällä äänellään:

"Oneida."

"Oneida jälleen! Kun intiaani sanoo jonkin asian olevan niin ja niin, on se tavallisesti niin; mutta kun joku hänenlaisensa häntä kannattaa, saat luottaa siihen kuin jumalansanaan!"

"Miesparka luuli meitä erehdyksessä ranskalaisiksi",

virkkoi Heyward; "eihän hän muutoin olisi väijy 9 ystävän henkeä."

"Hänkö olisi erehdyksessä pitänyt maalattua mohikaania huronina! Yhtä helposti voisitte eksyä luulemaan Montcalmin valkonuttuisia sotapoikia Kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin punatakeiksi", vastasi metsästäjä. "Ei, ei, kyllä se käärme tiesi tehtävänsä, eikä siinä isoa erehdystä tapahtunutkaan, sillä delavari ja mingo rakastavat sangen vähän toisiaan, lähtekööt heidän heimonsa sitten sotimaan kenen puolesta tahansa valkoihoisten riidoissa. Tässä suhteessa, vaikka oneidat palvelevatkin samaa voideltua majesteettia, joka on minunkin kuninkaallinen herrani ja käskijäni, en olisi kovinkaan kauan miettinyt laukaistakseni 'Hirventappajan' siihen pirunsikiöön, jos hän vain olisi osunut tielleni."

"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut arvollennekaan."

"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa", jatkoi Haukansilmä, "syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä mies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on onnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja vihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka puhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa päänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten viipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai taistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan siirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan — näin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta punanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet vaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin samaa kuin valkoihoisen ja käärmeen."

"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme asuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja anteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme."

"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille riidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani rakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa. sillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan vieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla' ole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa."

Tyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten lienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen, mutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten lopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli liian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen jäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja yhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien laita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein kävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran havaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä. Ei kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän heidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä valmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista toimistaan.

Se hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä viittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen kieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta kohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen — kuten Kuuden Kansan liittoa sanottiin — nähtiin taistelevan samoissa riveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä pidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet sovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti mohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka palveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin ehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin liittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut sitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen väkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia Amerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo kuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.

Tietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat aseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset taistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen liikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa. Duncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta kohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin totisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.

Asettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista ulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä kaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli käytettävissään.

Lyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun, jonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä kivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään kylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun metsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme kertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi suutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten jälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen. Hänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen, kun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä ja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi hänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä, että isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä, valkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että saattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin jonkin verran sekaantuneen väittelyyn.

Huolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi muototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan papistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä näiden keskusteli]ain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja kuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän viisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan vastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.

Mohikaanien puheita säestivät niin selvät ja luonnolliset eleet, ettei Heywardin tarvinnut paljoakaan vaivata päätään voidakseen seurata heidän todistelunsa johtolankaa. Sitävastoin oli metsästäjän tarkoitus hämärämpi, hän kun yhä ylpeillen väristään tavallaan teeskenteli sitä kylmää ja keinotekoista esiintymistä, joka on niin kuvaavaa kaikille englantilais-amerikkalaisille kansanluokille, kun ne eivät ole joutuneet kiihdyksiin. Päättäen intiaanien usein osoittelemista metsämatkan merkeistä he ilmeisesti ehdottivat ajettavaksi vihollista takaa maalla, kun taas Haukansilmän lukuisat kädenhuiskautukset Horikania kohti ilmoittivat hänen puoltavan kulkua pitkin sen pintaa.

Tämä jälkimmäinen oli ilmeisesti joutumaisillaan tappiolle ja kysymys ratkeamaisillaan vastoin hänen tahtoaan, kun hän hypähti seisaalleen ja luopuen levollisuudestaan äkkiä turvautui intiaanien esitystapaan ja kaikkiin synnynnäisen kaunopuheisuutensa keinoihin. Kohottaen toisen kätensä hän osoitti auringon rataa, toistaen liikkeen jokaiselta päivältä, mikä heiltä kuluisi tehtävän suorittamiseen. Sitten hän piirsi pitkän ja hankalan polun kallioiden ja jokien joukkoon. Nukkuvan ja kaikesta tietämättömän Munron ikä ja heikkous kuvattiin niin selvin merkein, ettei niistä voinut erehtyä. Duncan huomasi, että hänen omatkin voimansa arvioitiin sangen heikoiksi tiedustelijan avatessa kouransa ja mainitessa häntä nimellä "Avonainen Käsi" — nimi, jonka hänen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle kaikilta ystävällisiltä heimoilta. Sitten seurasi esitys veneen keveästä ja kauniista kulusta asetettuna jyrkäksi vastakohdaksi väsyneen, heikon miehen horjuville askelille. Hän lopetti viittaamalla oneidan päänahkaan, sillä nähtävästi todistaakseen, kuinka välttämättä heidän oli lähdettävä pian matkaan, ja siten, ettei mitään jälkiä jäisi.

Mohikaanit kuuntelivat totisina, ja heidän kasvoillaan väikkyivät puhujan lausumain ajatusten heijastukset. Vakuuttava esitys teki vähitellen vaikutuksensa, ja puheensa lopulla huomasi Haukansilmä mielipiteitään säestävän tavanmukaisten suostumushuudahdusten. Lyhyesti sanoen: Unkas ja hänen isänsä kääntyivät hänen ajatustapaansa, hyläten omat aikaisemmin puoltamansa mielipiteet niin alttiina ja vilpittöminä, että jos he olisivat olleet jonkin suuren, sivistyneen kansan edustajia, teko ehdottomasti olisi aiheuttanut heidän valtiollisen kukistumisensa hävittämällä ikiajoiksi heidän maineensa lujina ja sanassaanpysyvinä miehinä.

Heti kun kiistelty kysymys oli ratkaistu, näytti väittely ja kaikki, mitä siihen oli kuulunut, paitsi tulos, täydellisesti unohtuneen. Haukansilmä, katsahtamatta ympärilleen lukeakseen voittonsa ihailevista silmistä, ojensi sangen rauhallisesti kookkaan ruumiinsa sammuvan nuotion ääreen ja sulki ainakin omat näköelimensä uneen.

Jätettyinä nyt johonkin määrin omaan valtaansa käyttivät mohikaanit, jotka olivat niin runsaasti omistaneet aikaansa toisten harrastuksille ja toisten hyväksi, tilaisuutta kohdistaakseen huolenpitonsa toisiinsa. Heittäen äkkiä intiaanipäällikölle kuuluvan totisen ja ankaran käytöksen alkoi Chingachgook puhua pojalleen hellyyden vienoa, leikillistä kieltä. Unkas vastasi mielissään isänsä sydämelliseen puheeseen, ja ennen kuin metsästäjän voimakas hengitys ilmoitti hänen nukkuneen, oli hänen toveriensa esiintymistavassa tapahtunut täydellinen muutos.

On mahdotonta kuvailla heidän kielensä sulosointua heidän noin laskiessaan leikkiä ja puhellessaan hellästi toisilleen, mahdotonta kuvailla niin, että sen tajuaisivat nekin, joiden korvat eivät ole koskaan kuulleet sen soittoa. Heidän ääntensä liikkumisala, etenkin nuorukaisen, oli kerrassaan hämmästyttävä — se kun ulottui matalimmasta kurkkusävelestä aivan naisellisen vienoihin ylä-ääniin asti. Isän silmät seurasivat ilmeisesti ihastuneina pojan kauniita, jaloja liikkeitä, eikä hän koskaan jättänyt hymyilemättä vastaukseksi toisen tarttuvan iloiseen, vaikka hiljaiseen nauruun. Vanhemman intiaanin ollessa näiden lempeiden luonnollisten tunteiden vallassa ei hänen pehmenneillä kasvoillaan näkynyt jälkeäkään niiden entisestä villistä julmuudesta. Hänen maalattu kuolemankuvansakin tuntui pikemmin johonkin pilaillen laitettuun valepukuun kuuluvalta, kuin hurjalta julistukselta, että hänen askeleitaan seurasi hävitys ja surma.

Vietettyään näin tunnin parempien tunteittensa tyydyttämisessä ilmaisi Chingachgook äkkiä haluavansa nukkua, käärimällä vaipan päänsä ympärille ja oikaisemalla ruumiinsa paljaalle maalle. Heti herkesi Unkaskin iloilustaan, ja huolellisesti haravoituaan hiilet kasaan, niin että ne lämmittäisivät hänen isänsä jalkoja, etsi nuorukainen pieluksensa jostakin linnoituksen raunioiden kolkasta.

Tuntien saavansa uutta varmuutta näiden kokeneiden metsänkävijäin huolettomuudesta seurasi Heyward pian heidän esimerkkiään, ja kauan ennen yön kääntymistä tuntuivat hävitetyn linnoituksen helmassa lepäävät nukkuvan yhtä raskaasti kuin se eloton joukko, jonka luut jo alkoivat vaaleta läheisellä kentällä.

XX luku.

Albania, terve! Nään silmin sun, uljaiden miesten äidin ankaran!

Ritari Harold.

Taivaalla tuikkivat vielä tähdet, kun Haukansilmä tuli herättämään nukkuvia. Munro ja Heyward heittivät viitat yltään ja olivat jo jalkeilla, kun metsästäjä vielä hiljaa huuteli heitä sen alkuperäisen majan ovelta, missä he olivat viettäneet yönsä. Astuttuaan ulos sen peitosta he tapasivat tiedustelijan odottamassa heidän tuloaan aivan lähellä, ja ainoa aamutervehdys heidän välillään oli se havainnollinen ele, jolla heidän kekseliäs oppaansa kehoitti heitä olemaan vaiti.

"Ajatelkaa rukouksenne", kuiskasi hän heidän tultuaan hänen luokseen, "sillä Hän, jolle ne osoitatte, ymmärtää kaikkia kieliä, sydämen yhtä hyvin kuin suun. Mutta älkää puhuko sanaakaan; harvoin osaa valkoinen mies pitää aisoissa ääntään metsissä, kuten olemme nähneet laulumestarista. Tulkaa", jatkoi hän, kääntyen kulkemaan erästä linnoituksen kylkivallia kohden, "laskeutukaamme kaivantoon tältä puolelta, mutta varokaamme astumasta muualle kuin kiville tai puunpalasille."

Hänen toverinsa noudattivat käskyä, vaikka kahdelle heistä tämän erinomaisen varovaisuuden syyt olivat vielä aivan käsittämättömiä. Kun he olivat ehtineet siihen matalaan hautaan, joka ympäröi multavarustusta kolmelta taholta, huomasivat he tien olevan melkein raunioiden peitossa. Varoen ja malttaen onnistui heidän kuitenkin kiivetä metsästäjän perässä, kunnes pääsivät Horikanin hiekkarannalle.

"Siihenpä jäi jälki, jota vain koiran kuono voi seurata", virkkoi tyytyväinen tiedustelija, katsahtaen taakseen heidän kulkemaansa hankalaa tietä; "nurmikko on petollinen matto pakenevan joukon astua, mutta puuhun ja kiveen ei jää merkkiä pehmeästä nahkakengästä. Jos teillä olisi ollut raudoitetut saappaanne, olisi tosiaankin ollut aihetta pelkoon, mutta sopivalla tavalla valmistetusta kauriinnahasta tehdyt kengät jalassa voi mies yleensä turvallisesti astua kalliolle. Työnnä vene lähemmäs maata, Unkas; tämä hiekka tuntee pienimmänkin töytäyksen yhtä herkästi kuin hollantilaisten voi Mohokin varsilla. Varovasti, poika, varovasti; vene ei saa koskea rantaan, tai muutoin ne konnat haistavat, mitä tietä olemme lähteneet täältä."

Nuori mies noudatti neuvoa, ja kun metsästäjä oli nostanut raunioilta lankun veneeseen, viittasi hän upseeria astumaan siihen. Kun tämä oli tehty, palautettiin kaikki huolellisesti entiseen sekasortoonsa, ja lopulta onnistui Haukansilmänkin päästä pieneen tuohikanoottiinsa jättämättä ainoatakaan sellaista merkkiä, jota hän tuntui niin kovin pelkäävän. Heyward pysyi sanatonna siksi kunnes intiaanit olivat varovasti meloneet veneen hieman ulommaksi linnoituksesta siihen leveään ja synkkään varjoon, jonka itäiset vuoret loivat järven kuvastintyynelle pinnalle, mutta silloin hän kysyi:

"Miksi piti meidän lähteä matkaan näin salaa ja näin kiireesti?"

"Jos yhden oneidan veri voisi pilata sellaisen puhtaan veden paljouden, jonka pintaa me nyt soudamme", selitti metsästäjä, "vastaisivat omat silmänne kysymykseenne. Oletteko unohtanut sen hiiviskelevän lurjuksen, jonka Unkas tappoi?"

"En suinkaan. Mutta hänenhän sanottiin olleen yksin, eivätkä kuolleet tietääkseni anna aihetta pelkoon."

"Niinpä niin, hän oli kyllä yksin konnanjuontaan suorittamassa, mutta intiaanin, jonka heimossa on niin monta soturia, tarvitsee harvoin pelätä verensä vuotaneen ilman, ettei kuolonrääkäys pian kuulu jonkun hänen vihollisensa huulilta."

"Mutta meidän läsnäolomme — eversti Munron arvovalta — tarjonnevat kai riittävän suojan liittolaistemme raivoa vastaan, etenkin sellaisessa tapauksessa, missä roisto varsin hyvin ansaitsisi kohtalonsa. Minä toivon taivaan nimessä, ettei niin vähäpätöinen syy ole saanut teitä poikkeamaan jalankaan vertaa suorasta suunnastamme!"

"Luuletteko, että sen konnan kuula olisi kääntynyt sivuun, vaikka hänen voideltu majesteettinsa kuningas olisi seisonut sen tiellä?" vastasi suorasukainen metsästäjä. "Miksi ei sitten tuo suuri ranskalainen, joka on koko Kanadan ylikomentaja, saanut haudatuksi huronien sotakirvestä, jos valkoisen miehen sana vaikuttaisi niin voimakkaasti intiaanin mieleen?"

Heywardin vastauksen keskeytti Munron äänekäs valitus. Vaiettuaan hetkisen kunnioittaakseen iäkkään ystävänsä surua puuttui hän jälleen puheeseen.

"Markiisi Montcalm voi sopia tämän hairahduksen vain Jumalansa kanssa", virkkoi nuori mies juhlallisesti.

"Niin, niin, kyllähän sanoissanne on järkeä, sillä ne perustuvat jumalanpelkoon ja kunniantuntoon. On suuri ero siinä, lähettääkö rykmentin valkonuttuja intiaaniheimojen ja vankiensa väliin, vai houkutteleeko raivostuneen villin unohtamaan, että hän kantaa puukkoa ja pyssyä, etenkin sanoilla, jotka alkavat: 'Poikaseni'. Ei, ei'", jatkoi metsästäjä katsahtaen taakseen William Henrikin hämärälle rannalle, joka näytti nyt nopeasti katoavan näkyvistä, ja nauraen omalla hiljaisella, mutta sydämellisellä tavallaan, "minä olen pannut vesijäljet välillemme, ja elleivät ne paholaisen sikiöt rupea kalojen ystäviksi ja kuule niiltä, kuka meloi niiden altaan poikki tänä kauniina aamuna, jätämme ehkä koko Horikanin taaksemme, ennenkuin he ovat päässeet selville, mitä tietä lähteä."

"Kun on vihollisia edessämme ja vihollisia takanamme, näyttää matkamme käyvän vaaralliseksi."

"Vaaralliseksi!" kertasi Haukansilmä tyynesti; "ei, ei niinkään vaaralliseksi, sillä valppain korvin ja tarkoin silmin voimme aina hankkia muutaman tunnin etumatkan niistä roistoista. Jos meidän tosiaankin täytyy turvautua pyssyyn, on meidän joukossamme kolme miestä, jotka ymmärtävät sen avuja yhtä hyvin kuin kuka tahansa näissä rajamaissa. Ei, ei vaaralliseksi, mutta sangen luultavaa on, että saamme kestää tässä aika tuiman leikin, kuten ehkä sanoisitte, ja voipa syntyä myöskin ottelu, kahakka tai jokin muu sentapainen hauskuutus, mutta aina hyvässä suojassa ja runsain ampumavaroin."

On mahdollista, että Heywardin käsitys vaarasta erosi jonkin verran metsästäjän luulosta, sillä vastauksen asemesta hän istui nyt äänetönnä veneen kiitäessä useita peninkulmia. Juuri päivän koittaessa joutuivat he järven ahtaimmalle väylälle ja putkahtelivat nopeasti ja varovasti sen lukemattomien pikku saarien lomitse. Tätä tietä oli Montcalm peräyttänyt armeijansa, eivätkä seikkailijat voineet tietää, vaikka hän olisi jättänyt intiaanejaan väijyksiin suojelemaan hänen jälkijoukkojaan ja keräämään hidastelijat. He lähestyivät sentähden näitä kapeita salmia valppaihin tapoihinsa kuuluvalla varovaisuudella.

Chingachgook laski mela-aironsa syrjään, Unkasin ja metsästäjän kiidättäessä kepeätä alusta pitkin kiertelevää ja koukuttelevaa väylää, missä jokainen edetty jalka pani heidät jollekin yht'äkkiä yllättävälle vaaralle alttiiksi. Vanhemman intiaanin silmät kulkivat tutkivasti saaresta saareen, viidakosta viidakkoon, veneen rientäessä yhä eteenpäin, ja milloin vapaampi vedenpinta sen salli, suuntautui hänen terävä katseensa myös paljaisiin kallioihin ja rannoille ulottuviin metsiin, jotka synkkinä tuijottivat ahtaaseen väylään.

Heyward, joka katseli kaikkea tätä kaksinkertaisella mielenkiinnolla niin hyvin luonnon kauneuden kuin hänen asemassaan ymmärrettävän levottomuuden takia, oli juuri päätyä siihen luuloon, että hän oli ilman riittävää syytä antanut valtaa tälle jälkimmäiselle, kun airot lakkasivat liikkumasta totellen Chingachgookin merkkiä.

"Hugh!" huudahti Unkas melkein samalla hetkellä kun hänen isänsä kevyt koputus veneen laitaan ilmoitti heille vaaran olevan lähellä.

"Mitä nyt?" kysyi metsästäjä. "Järvi on nim tyyni kuin eivät tuulet olisi koskaan puhaltaneetkaan, ja minä voin nähdä peninkulmittain pitkin sen pintaa, mutta en keksi vedessä edes niin suurta pilkkua kuin uivan koskelon mustaa päätä."

Intiaani kohotti totisena aironsa ja osoitti suuntaa, mihin hänen hievahtamaton katseensa oli kiintynyt. Duncaninkin silmät seurasivat viittausta. Muutamia syliä heidän edessään oli jälleen tuollainen matala metsikköluoto, mutta se näytti niin rauhalliselta ja viattomalta kuin ei ihmisjalka olisi koskaan sen yksinäisyyttä häirinnyt.

"Minä en näe mitään muuta kuin maata ja vettä", sanoi hän. "Ja kaunispa paikka onkin."

"Hst!" varoitti metsästäjä. "Niin, ruhtinasten jälkeläinen, on aina järkeä kaikessa, mitä teetkin. Siellä näkyy vain varjo, ja kuitenkaan se ei ole luonnollinen. Erotattehan saaren yli kohoavan huurun, majuri; ette voi sanoa sitä sumuksi, sillä se on pikemminkin ohut pilvenhattara…"

"Tuohan on vedestä nousevaa usvaa."

"Sen tietäisi lapsikin. Mutta mitä on tuo tummempi savukaistale, joka liehuu sen alapuolella ja jota voitte seurata aina tuonne pähkinäpensastoon asti? Se nousee nuotiosta, mutta minun ymmärtääkseni viimeisillään riutuvasta nuotiosta."

"Rientäkäämme siis paikalle ja selvittäkäämme epäilyksemme", tokaisi malttamaton Duncan. "Noin pienelle maapalalle ahtautunut joukko ei voi olla suuri."

"Jos arvostelette intiaanin oveluutta kirjoista löytämienne sääntöjen tai valkoihoisten viisauden mukaan, joudutte harhateille tai ehkäpä kuolemaankin", vastasi Haukansilmä, tutkiessaan paikan merkkejä hänelle ominaisella terävänäköisyydellä. "Jos minun sallitaan lausua mielipiteeni tässä asiassa, niin on minun nähdäkseni vain kaksi vaihtoehtoa valittavanamme: ensiksi voisimme kääntyä takaisin ja heittää kaikki ajatukset huronien seuraamisesta…"

"Ei koskaan!" huudahti Heyward olosuhteisiin katsoen aivan liian korkealla äänellä.

"Hyvä, hyvä", jatkoi Haukansilmä viitaten hätäisesti toista hillitsemään kärsimättömyyttään; "minäkin taivun suuresti mielipiteeseenne, vaikka katsonkin kokemuksellani sopivaksi mainita kaikki mahdollisuudet. Meidän täytyy siis rivakasti eteenpäin, ja jos intiaaneja tai ranskalaisia väijyy salmissa, kestää aika kujanjuoksu näiden äkkijyrkkien vuorten välissä. Onko järkeä puheessani, ruhtinasten jälkeläinen?"

Intiaani vastasi vain pistämällä melansa veteen ja kiidättämällä kanoottia eteenpäin. Ja koska hänen tehtävänään oli suunnan määrääminen, ilmaisi liike kyllin selvästi hänen päätöksensä. Kaikki käyttelivät nyt soutimiansa voimakkaasti, ja muutaman hetken kuluttua ehtivät he kohdalle, mistä vapaasti saattoivat nähdä saaren pohjoisen, tähän asti piilossa olleen rannan.

"Siinä ne ovat, niin totta kuin merkit paikkansa pitävät", kuiskasi metsästäjä. "Kaksi kanoottia ja yksi savu. Ne konnat eivät ole vielä saaneet silmiään auki sumussa, muutoin kuulisimme tuossa tuokiossa heidän kirotun karjuntansa. Ponteva tempaus, ystävät! Me jätämme heidät jälkeen, ja olemme jo kohta melkein kuulan vihellyksen saavuttamattomissa."

Pyssyn tuttu paukaus, salmen tyyntä pintaa hyppelevä kuula ja saaresta kajahtava kimeä kirkuna keskeyttivät hänen puheensa ja ilmoittivat, että heidät oli keksitty. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi jo useita villejä syöksyvän veneisiin, jotka pian tanssivat yli veden takaa-ajon kiihkossa. Nämä odotettavan taistelun peloittavat valmistelut eivät saaneet aikaan, mikäli Duncan saattoi havaita, vähintäkään muutosta hänen kolmen oppaansa kasvojenilmeissä tai liikkeissä, paitsi että heidän airojensa vedot olivat pitemmät ja täsmällisemmät ja saivat pienen veneen kiitämään eteenpäin kuin elävän ja tahtovan olennon.

"Pidätä heitä yhä saman välimatkan päässä, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi Haukansilmä, katsahtaen tyynesti vasemman olkapäänsä yli ja herkeämättä liikuttaen melaansa, "pidätä heitä juuri saman välimatkan päässä. Noilla huroneilla ei ole koko kansakunnassaan pyssyä, joka voisi tehdä mitään tältä matkalta, mutta 'Hirventappajalla' on piippu, johon mies voi luottaa."

Kun metsästäjä oli tullut vakuuttuneeksi, että mohikaanit yksinäänkin kykenivät säilyttämään vaaditun välimatkan, laski hän rauhallisesti melan kädestään ja nosti tuhoisan pyssynsä. Kolme kertaa hän kohotti tukin olkapäähänsä, mutta kun hänen toverinsa odottivat pamausta, laski hän sen yhtä usein alas kehoittaakseen intiaaneja päästämään viholliset hiukan lähemmäksi. Vihdoin tuntui hänen tarkka ja huolellinen silmänsä tyytyväiseltä, ja siirtäen vasenta kättään pitkin piippua hän hitaasti kohotti sen suuta, kun kokassa istuvan Unkasin huuto sai hänet vielä kerran keskeyttämään puuhansa.

"Mitä nyt, poika?" kysyi Haukansilmä. "Sinä pelastit tuolla sanallasi yhden huronin kuolinrääkäyksestä. Mitä syitä oli moiseen tekoosi?"

Unkas osoitti sormellaan kalliorantaa vähän matkaa heistä eteenpäin, mistä toinen vene kiiti suoraan heidän väylänsä poikki. Oli liian ilmeistä, että heidän asemansa oli tavattoman vaarallinen heidän tarvitakseen sanoja sen vakuuttamiseen. Metsästäjä laski pyssynsä syrjään ja tarttui uudelleen melaan, Chingachgookin ohjatessa kanootin keulaa hiukan lähemmäs länsirantaa, saadakseen matkan heidän ja uuden vihollisen välillä kasvamaan. Sillä välin muistuttivat hurjat ja riemuitsevat huudot heille, että heitä ahdistettiin peränkin puolelta. Jännittävä kohtaus herätti Munronkin turtuneesta välinpitämättömyydestään.

"Laskekaamme manteren kallioille", sanoi hän harjautuneen sotilaan varmuudella, "ja tapelkaamme noiden villien kanssa. Jumala varjelkoon minua tai minuun ja omaisiini kiintyneitä ikinä enää luottamasta Ludvigin palvelijain vakuutuksiin!"

"Ken tahtoo voittaa intiaanikahakassa", vastasi metsästäjä, "hän ei saa olla liian ylpeä ottaakseen oppia alkuasukasten oveluudesta. Ohjaa lähemmäs maata, ruhtinasten jälkeläinen; me olemme pääsemäisillämme niiden konnien sivuitse, ja ne yrittävät ehkä leikata väylämme pitemmältä matkalta."

Haukansilmä ei erehtynyt, sillä kun huronit äkkäsivät suuntansa kaiken todennäköisyyden mukaan jättävän heidät ahdistettaviensa taakse, käänsivät he sitä sivummalle, niin että molemmat veneet yhä viistompaan ja viistompaan kulkien ennen pitkää kiitivät yhdensuuntaisia ratoja, parin sadan kyynärän päässä toisistaan. Leikki muuttui nyt kokonaan kilpasouduksi. Niin kiivas oli keveiden alusten vauhti, että vesi pakeni niiden tieltä pieninä aaltoina ja että niiden liike muuttui keinuvaksi vain oman nopeutensa takia. Tästä seikasta ja myöskin siitä, että oli pakko pitää jokainen käsi melaa hoitamassa, johtui ehkä, etteivät huronit heti turvautuneet tuliaseisiinsa. Pakenevain ponnistukset olivat kuitenkin liian ankaria kestääkseen kauan, ja vainoojilla oli sitä paitsi puolellaan suurempi lukumäärä. Duncan huomasi levottomuudekseen metsästäjän alkavan katsella rauhattomana ympärilleen, ikäänkuin etsiäkseen joitakin muita keinoja heidän pakonsa avustamiseksi.

"Käännä venettä hiukan pois auringosta, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi väsymätön metsästäjä. "Näen niiden konnien kohta rupeavan ampumaan. Jos meistä yksikin haavoittuu, menetämme jokainen päänahkamme. Käännä enemmän pois auringosta, niin saamme pian saaren väliimme."

Keksintö ei ollut hyödytön. Pitkä, matala saari oli vähän matkan päässä heidän edessään, ja kun he lähenivät sitä, oli vainoavan veneen pakko kulkea toista puolta kuin ahdistetut. Metsästäjä ja hänen toverinsa eivät jättäneet tätä etua käyttämättä, vaan heti kun pensaat olivat kätkeneet heidät näkyvistä, he yhä paransivat vauhtia, joka ennenkin oli jo tuntunut uskomattomalta. Molemmat veneet syöksähtivät viimeisen matalan kärjen takaa esiin kuin kaksi kiivaimmillaan juoksevaa kilpahevosta, mutta pakolaiset olivat päässeet johtamaan. Muuttaessaan niiden suhteellisia asemia oli tämä temppu kuitenkin tuonut ne lähemmäksi toisiaan. "Sinä osoitit ymmärtäväsi tuohiveneen rakennetta, Unkas, valitessasi juuri tämän huronien kanoottien joukosta", virkkoi metsästäjä hymyillen ilmeisesti tyytyväisempänä heidän voitolliseen nopeuteensa kuin siihen lopullisen pelastumisen mahdollisuuteen, joka nyt alkoi heille hiukan häämöttää. "Paholaisenpenikat ovat jälleen panneet koko väkensä meloihin. Meidän on taisteltava päänahoistamme lattein puupaloin eikä karaistuin pyssynpiipuin ja tarkoin silmin. Pitkät vedot, ja yht'aikaa, ystävät!"

"Ne valmistautuvat ampumaan", sanoi Heyward, "ja kun me olemme suoraan heidän kohdallaan, voivat he tuskin olla osumatta."

"Paneutukaa te siis veneen pohjalle", vastasi metsästäjä, "te ja eversti; maalihan tulisi siitä sen verran pienemmäksi."

Heyward hymyili vastatessaan:

"Huonoapa esimerkkiä näyttäisivät korkea-arvoisimmat miehet ryömiessään piiloon, kun soturit jäävät tulelle alttiiksi!"

"Siinä sitä on nyt taas sitä valkoisten rohkeutta!* huudahti metsästäjä, "ja niin kuin liiankin monet heidän käsitteistään, ei sekään saa tukea luonnolliselta järjeltä. Luuletteko te, ettei tuo ruhtinasten jälkeläinen, ettei Unkas, tai etten minäkin, joka olen puhdasrotuinen valkea mies, arvelematta etsisi suojaa kahakassa, missä paljastetusta ruumiista ei olisi mitään hyötyä? Miksi ovat sitten ranskalaiset rakentaneet Quebecinsä, jos aina pitäisi taistella vain avonaisilla paikoilla?"

"Kaikki mitä sanotte, on sangen totta, ystäväni", myönsi Heyward. "Mutta sittenkin meidän tapamme kieltävät meitä noudattamasta neuvoanne."

Huronien yhteislaukaus lopetti keskustelun, ja kun kuulat vinkuivat heidän ympärillään, näki Duncan Unkasin pään kääntyvän katsomaan häntä ja Munroa. Vihollisen läheisyydestä ja omakohtaisesta suuresta vaarasta huolimatta eivät nuoren soturin kasvot ilmaisseet muuta tunnetta, kuten edellisen oli pakko luulla, kuin hämmästystä, koska hän tapasi miehiä, jotka tahtoi niin hyödyttömästi asettua maalitauluksi. Chingachgook tunsi epäilemättä paremmin valkoisten katsantokannan, sillä hän ei vilkaissutkaan sivulleen esineestä, jonka mukaan hän ohjasi heidän kulkuaan ja johon hän oli naulinnut silmänsä. Muuan kuula tempasi pian keveän ja sileän melan vanhan päällikön käsistä ja heitti sen ilmassa kauas eteenpäin. Huronit päästivät hurjan kiljahduksen ja käyttivät tilaisuutta räiskäyttääkseen uuden yhteislaukauksen. Unkas piirsi kaaren omalla airollaan veteen, ja kanootin kiitäessä nopeasti ohi sieppasi Chingachgook melansa, heilutti sitä päänsä päällä, kajahdutti mohikaanien sotahuudon ja kohdisti sitten jälleen kaiken voimansa ja taitonsa tärkeään tehtäväänsä.

Äänekkäitä huutoja "Suuri Käärme!", "Pitkä Pyssy!", "Nopea Hirvi!" kuului yht'äkkiä vainoavista veneistä ja tuntui antavan uutta intoa niiden soutajille. Metsästäjä otti 'Hirventappajan' vasempaan käteensä ja nostaen sen korkealle ilmaan heilutti sitä voitonriemuisena vihollisiinsa päin. Villit vastasivat ärsytykseen rajulla ulvonnalla, jota seurasi viipymättä uusi yhteislaukaus. Kuulat kimpoilivat pitkin järven pintaa, ja puhkaisipa yksi heidän pienen aluksensa tuohilaidankin. Ei pienintäkään ulkonaista liikutusta voinut huomata mohikaanien kasvoilla tällä ratkaisevalla hetkellä, heidän jäykät piirteensä kun eivät ilmaisseet toivoa eivätkä levottomuutta. Mutta metsästäjä käänsi jälleen päänsä ja nauraen omituisella hiljaisella tavallaan virkkoi Heywardille:

"Ne lurjukset kuuntelevat mielellään tuliluikkujensa pauketta, mutta sitä silmää ei ole mingojen joukossa, joka voisi arvioida varman tähtäyksen tanssivassa kanootissa. Näettehän niiden laittaneen erikoisen miehen lataamaan, ja alhaisimmankin laskun mukaan, mikä voi tulla kysymykseen, me kuljemme kolme jalkaa silloin kun he kaksi!"

Duncan, joka ei ollut aivan yhtä rauhallinen tämän tarkan etäisyyksien mittailun aikana kuin toverinsa, huomasi mielihyvikseen, että he suuremman taitavuutensa ja vihollisten moniaalle suunnatun huomion takia olivat päässeet tuntuvasti edelle. Huronit laukaisivat taas, ja muuan kuula osui Haukansilmän aironlapaan tekemättä sen suurempaa vahinkoa.

"Eipä hullummin", virkkoi metsästäjä, tutkien tarkoin vähäpätöistä naarmua. "Se ei olisi puhkaissut edes lapsen ihoa, saati sitten miesten, jotka, kuten me, ovat kestäneet taivaan raivokkaimmatkin myrskyt. Kuulkaahan, majuri, jos tahdotte koettaa käytellä hiukan tätä latteata puunpalasta, niin päästän minä 'Hirventappajankin' sovittamaan sanansa keskusteluun."

Heyward tarttui melaan ja kävi työhön sellaisella innolla, että se korvasi taidon puutteen, Haukansilmän tarkastellessa pyssynsä sytytinruutia. Sitten tähtäsi metsästäjä nopeasti ja ampui. Etumaisen kanootin kokassa kyyhöttävä huroni oli noussut samassa tarkoituksessa, mutta nyt hän kaatui takaperin ja pudotti pyssyn kädestään veteen. Äkkiä hän sentään jälleen kohosi jaloilleen, vaikka hänen liikkeensä olivatkin nytkähteleviä ja hämmentyneitä. Samassa herkesivät hänen toverinsa ponnistuksistaan, ja molemmat vainoavat veneet yhtyivät ja pysähtyivät. Chingachgook ja Unkas käyttivät tätä välihetkeä levähtääkseen, mutta Duncan meloi yhä mitä sisukkaimmalla innolla. Isä ja poika loivat nyt tyyniä, mutta kysyviä katseita toisiinsa, saadakseen tietää, oliko kumpainenkaan kärsinyt vaurioita vihollisen tulesta, sillä olivathan he kumpikin varmoja siitä, ettei mikään kiljahdus eikä huuto olisi sellaisella vaarallisella hetkellä ilmaissut onnettomuutta. Muutamia suuria veripisaroita kierähteli vanhemman intiaanin olkapäätä alas, mutta kun tämä huomasi Unkasin katseen viipyvän sillä kohdalla liian kauan, otti hän vettä kouraansa ja huuhtoi pois punaiset pilkut, ilmoittaen vain tällä yksinkertaisella tavalla, kuinka mitätön haava oli.

"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä, majuri", virkkoi metsästäjä, joka oli tällä välin ladannut pyssynsä uudestaan. "Me olemme jo hiukan liian etäällä, jotta tuliluikku enää näyttäisi kaikkia hyviä ominaisuuksiaan, ja näettehän noiden paholaisten pitävän neuvottelua. Antaa niiden vain tulla ampumamatkalle — minun silmääni kai voitaneen luottaa siinä kysymyksessä — ja minä vedän niitä lurjuksia perässäni koko Horikanin päästä päähän, taaten, ettei heidän ainoakaan kuulansa tee pahimmoillaankaan muuta kuin hiukan raapaisee nahkaa, kun taas 'Hirventappaja' iskee miehestä hengen aina kahdella laukauksella kolmesta."

"Me unohdamme tehtävämme", vastasi innokas Duncan. "Käyttäkäämme tätä etua ja suurentakaamme välimatkaa vihollisesta."

"Antakaa minulle lapseni", kähisi Munro. "Älkää enää leikkikö isän tuskilla, vaan hankkikaa takaisin lapseni."

Pitkän tottumuksen luoma kunnioitus ylempiensä käskyjä kohtaan oli opettanut tiedustelijalle tottelemisen hyveen. Heitettyään viimeisen viipyvän silmäyksen kaukaisiin kanootteihin laski hän pyssyn kädestään ja kävi väsyneen Duncanin sijasta kiinni melanvarteen, jota hän liikutteli koskaan väsymättömin käsin. Hänen ponnistelujaan avustivat mohikaanit, ja muutamat minuutit riittivät hankkimaan niin leveän alan vettä heidän ja vihollisten väliin, että Heyward jälleen hengitti helpommin.

Järvi alkoi nyt avartua, ja heidän tiensä kulki sivummalle työntyneiden rantojen välitse, joita yhä reunustivat korkeat, jylhät vuoret. Saaret olivat harventuneet, ja niitä oli siis helpompi väistää. Melanvedot kävivät tasaisemmiksi ja säännöllisemmiksi, soutajain jatkaessa työtään juuri päättyneestä ankarasta ja kuolemaa uhkaavasta takaa-ajosta pelastuttuaan niin tyyninä, kuin olisivat he vain huvikseen vauhtiaan koetelleet eivätkä suinkaan joutuneet niin ahdistettuun, jopa melkein epätoivoiseen asemaan.

Seuraamatta länsirantaa, minne heidän tehtävänsä kutsui, käänsi ovela mohikaani suunnan enemmän niitä kukkuloita kohti, joiden taakse, Ticonderogan pelättävään linnaan, Montcalmin tiedettiin vieneen sotajoukkonsa. Kun huronit kaiken todennäköisyyden mukaan olivat luopuneet takaa-ajosta, ei ollut mitään ilmeistä syytä tähän erikoiseen varovaisuuteen. Sitä suuntaa pidettiin siitä huolimatta tuntikausia, kunnes saavuttiin erääseen lahteen lähelle järven pohjoispäätä. Täällä kanootti ajettiin rannalle ja koko seurue nousi maihin. Haukansilmä ja Heyward kiipesivät eräälle läheiselle jyrkälle kummulle, missä edellinen, katseltuaan heidän allaan leviävää vesilakeutta, osoitti jälkimmäiselle muuatta pientä mustaa pilkkua, joka liikkui erään niemekkeen liepeillä useiden peninkulmien päässä.

"Näettekö tuota?" kysyi metsästäjä. "No, miksipähän päättelisitte tuon läikän, jos olisitte jäänyt yksinänne valkoisen miehen kokemuksen nojaan etsimään tietänne läpi näiden salojen?"

"Ellen ottaisi lukuun sen etäisyyttä ja kokoa, luulisin sitä linnuksi. Voiko se olla elävä olento?"

"Se on oiva koivuntuohinen kanootti, jota melovat hurjat, viekkaat mingot. Vaikka Kaitselmus onkin antanut metsien asukkaille silmät, joita eivät siirtokuntien miehet tarvitsisi, siellä kun on kaikenlaisia keksintöjä näköä auttamassa, eivät kuitenkaan mitkään inhimilliset silmät voi huomata kaikkia niitä vaaroja, jotka meitä tällä hetkellä ympäröivät. Ne hirtehiset ovat puuhailevinaan muka vain illallistaan, mutta heti kun tulee pimeä, syöksevät he jäljillemme yhtä varmasti kuin koirat vainun johtamina. Meidän täytyy eksyttää heidät, tai muutoin on meidän luopuminen Ovelan Ketun ajosta. On näistä järvistäkin joskus hyötyä, etenkin kun otukset pakenevat veteen", jatkoi tiedustelija, vilkuen ympärilleen huolestuneen näköisenä, "mutta niistä ei ole juuri suojaa, paitsi kaloille. Jos uudisasutukset joskus leviävät kauas niiden kahden joen varsilta, kadottavat sekä metsästys että sodankäynti kauneimmat puolensa."

"Älkäämme viivytelkö hetkeäkään ilman riittäviä ja ilmeisiä syitä."

"En pidä lainkaan tuosta savusta, jonka näette kiemurtelevan kalliota ylös kanootin lähettyviltä", keskeytti mietteliäs metsästäjä. "Panen henkeni pantiksi siitä, että muutkin silmät kuin meidän näkevät sen ja arvaavat sen tarkoituksen. Kuinka tahansa, sanat eivät paranna asiaa, ja aika on meidän käydä toimeen."

Haukansilmä lähti tähystyspaikalta ja laskeutui syviin ajatuksiin vaipuneena rannalle. Hän ilmoitti huomionsa tovereilleen delavarinkielellä, ja sitä seurasi lyhyt, mutta totinen neuvottelu. Sen päätyttyä ryhtyivät kaikki kolme viipymättä toteuttamaan uusia päätöksiänsä.

Kanootti nostettiin vedestä, ja miehet kantoivat sen olkapäillään metsään, tehden jälkensä niin leveiksi ja näkyviksi kuin mahdollista. He saapuivat pian virralle, jonka poikki he kulkivat, jatkaen matkaansa, kunnes osuivat avaralle paljaalle kalliolle. Täältä, missä heidän askelensa eivät epäilemättä enää näkyisi, laskeutuivat he uudelleen virralle, kävellen takaperin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He seurasivat nyt pienen virran uomaa järveen asti, ja siellä he laskivat veneensä siekailematta vesille jälleen. Muuan matala kärki kätki heidät ylempänä mainitulta niemekkeeltä, ja järven rantaa reunustivat jonkin matkaa tiheät ja veteen asti ulottuvat pensaat. Näiden luonnon tarjoamien suojain turvin he pyrkivät eteenpäin sisukkain ponnistuksin, kunnes metsästäjä ilmoitti voitavan ilman vaaraa nousta maihin jälleen.

Tähän pysähdyttiin siksi, kunnes ilta sai esineet epäselviksi ja hämäriksi silmän erottaa. Sitten he kävivät uudelleen matkaan ja soutivat pimeän suojassa äänettömästi, mutta voimakkaasti länsirantaa kohti. Vaikkeivät sen vuoren rosoiset ääriviivat, jota kohti he kulkivat, tarjonneetkaan mitään erikoisempia merkkejä Duncanin silmille, laski mohikaani valitsemaansa pieneen satamaan niin varmasti ja erehtymättä kuin kokenein luotsi.

Vene nostettiin jälleen vedestä ja kannettiin metsään, mihin se huolellisesti piilotettiin risukasan alle. Seikkailijamme ottivat aseensa ja muut tavaransa, ja tiedustelija ilmoitti Munrolle ja Heywardille, että hän ja intiaanit olivat vihdoinkin valmiit lähtemään varsinaiselle etsintäretkelle.

XXI luku.

Jos tapaatte täällä miehen, saakoon hän kirpun kuoleman.

Windsorin Iloiset Rouvat.

Seurue oli laskenut maihin seudun rajalla, joka vielä tänä päivänäkin on Pohjois-Amerikan valtioiden asukkaille tuntemattomampi kuin Arabian erämaat tai Tartarian arot. Tarkoitamme sitä hedelmätöntä ja karua aluetta, joka erottaa Champlain-järveen laskevat vedet Hudsonin, Mohokin ja St. Lawrencen reiteistä. Sitten meidän kertomuksemme aikojen on maan toimelias henki ympäröinyt sen kokonaisella rikkaiden ja kukoistavien uudisasutusten vyöllä, mutta vain metsästäjä tai alkuasukas tunkeutuu nytkin vielä sen synkimpiin lymypaikkoihin.

Kun Haukansilmä ja mohikaanit olivat kuitenkin usein kulkeneet tämän avaran salomaan vuorten ja laakojen poikki, eivät he epäröineet hetkeäkään sukeltaa sen syvyyksiin pelottomina kuin miehet, jotka olivat tottuneet sen vastuksiin ja vaivoihin. Monta tuntia jatkoviat matkaajat hankalaa kulkuaan oppaanaan tähti tai tiennäyttäjänään virta, kunnes metsästäjä kehoitti pysähtymään ja kunnes hän ja intiaanit vähän aikaa neuvoteltuaan sytyttivät nuotion ja ryhtyivät tavallisiin valmisteluihin viettääkseen lopun yön sillä paikalla.

Seuraten kokeneempien toveriensa esimerkkiä ja pyrkien saavuttamaan heidän luottamuksensa nukahtivat Munro ja Duncan pelkäämättä, mutta tuskin kovin levollisina. Kaste oli haihtumassa ja aurinko oli hajoittanut sumun ja loi voimakasta, kirkasta valoa metsään matkaajain suoriessa jälleen retkelleen.

Kun oli kuljettu muutamia peninkulmia, muuttui etumaisena astuvan Haukansilmän eteneminen hitaammaksi ja valppaammaksi. Usein hän pysähtyi tutkimaan puita, eikä hän milloinkaan kulkenut puron poikki huolellisesti tarkastamatta sen vesimäärää, nopeutta ja väriä. Luottamatta omaan taitoonsa kysyi hän usein ja vakavana Chingachgookin mieltä. Erään tällaisen neuvottelun aikana huomasi Heyward Unkasin seisovan kärsivällisenä ja äänettömänä, vaikkakin hänen nähdäkseen erikoisen osaaottavana kuuntelijana. Hänen teki kovin mielensä puhutella nuorta päällikköä ja kysyä hänen ajatustaan matkasta, mutta alkuasukkaan tyyni ja arvokas käytös pakotti hänet uskomaan, että tuo toinen oli kuten hänkin kokonaan riippuvainen seurueen vanhimpain jäsenten terävänäköisyydestä ja älystä. Vihdoin alkoi metsästäjä puhua englantia ja selittää heidän pulmallista asemaansa.

"Kun minä havaitsin huronien kotipolkujen juoksevan pohjoiseen päin, ei tarvittu monenkaan pitkän vuoden kokemusta saadakseen selville heidän mieluummin kulkevan laaksoja ja pitävän Hudsonin ja Horikanin vesien välistä suuntaa siksi, kunnes olisivat kohdanneet Kanadan jokien latvat ja laskeneet niitä pitkin ranskalaisten maan sydämeen. Mutta me olemmekin nyt tässä, vähän matkan päässä Skaroonista, Hudsonin suurimmasta lisäjoesta, emmekä ole tavanneet vielä merkkiäkään jäljistä! Ihmisluonto on heikko, ja mahdollista on, ettemme ole osuneet oikealle polulle."

"Taivas varjelkoon meitä sellaisesta erehdyksestä!" huudahti Duncan. "Palatkaamme samaa tietä ja tutkikaamme maata tarkemmin kulkiessamme. Eikö Unkasilla ole mitään neuvoa tähän pulmaan?"

Nuori mohikaani katsahti isäänsä, mutta pysyi vaiti yhtä rauhallisena ja vaatimattoman näköisenä. Chingachgook huomasi silmäyksen ja kehoitti häntä kädellään viitaten puhumaan. Heti kun lupa oli saatu, muuttuivat Unkasin kasvot vakavasta sulkeutuneisuudestaan älykkäiksi ja iloisiksi. Loikaten eteenpäin kuin hirvi hän juoksi erästä loivaa rinnettä ylös muutaman sylen päähän muista ja pysähtyi voitonriemuisena kohdalle, missä tuore multa näytti olevan aivan äskettäin käännettyä, ikäänkuin olisi siitä jokin raskas eläin kulkenut. Kaikkien silmät seurasivat tätä odottamatonta liikettä ja lukivat sen menestyksen siitä voimakkaan tyytyväisyyden ilmeestä, joka nyt levisi nuorukaisen kasvoille.

"Tässä ovat jäljet!" huudahti metsästäjä tultuaan paikalle. "Pojalla on tarkka näkö ja terävä äly ikäisekseen."

"Kummallista, kuinka hän saattoi pitää tietonsa niin kauan omina hyvinään", mutisi Duncan hänen vieressään.

"Kummallisempaa olisi ollut, jos hän olisi puhunut, ilman että häntä olisi siihen kehoitettu. Ei, ei. Valkoinen nuorukainen, joka kerää oppinsa kirjoista ja joka voi mitata sitä sivumäärien mukaan, saattaa kyllä luulla voittavansa tiedossa isänsä niinkuin hän mahdollisesti voittaa hänet juoksussa, mutta missä kokemus on kasvattajana, saa kirjaviisas oppia ymmärtämään vuosien arvon ja kunnioittamaan niitä sen mukaan."

"Katsokaa!" virkkoi Unkas osoittaen etelästä pohjoiseen juoksevia selviä leveän polun merkkejä molemmilta puoliltaan. "Tummatukka on mennyt pakkasta kohti."

"Ei juossut koira milloinkaan kauniimmin vainuten", vastasi metsästäjä, joka heti riensi osoitetulle tielle. "Meitä seuraa onni, suurenmoinen onni, ja me saamme nyt kulkea nenät pystyssä. Niin, tässähän ovat ne molemmat huojuvat hevosetkin: huroni matkustaa kuin mikäkin kenraali. Sitä lurjusta on kohdannut taivaan tuomio ja hän on menettänyt järkensä! Katso tarkoin pyörien jälkiä, päällikkö", jatkoi hän vilkaisten taakseen ja nauraen uudelleen elpyneen tyytyväisenä, "sillä pian saamme nähdä sen narrin ajavan vaunuissa, vaikka hänen tietään nuuskii kolme terävintä silmäparia koko rajamaassa."

Metsästäjän hyvä tuuli ja takaa-ajon hämmästyttävä menestys, vaikka vasta oli kuljettu kaaressa noin neljänkymmenen peninkulman matka, eivät voineet olla puhaltamatta hiukan toivoa koko seurueeseen. He astuivat nopeasti eteenpäin ja melkein yhtä varmasti kuin olisivat kulkeneet leveällä maantiellä. Missä kallio tai puro tai tavallista kovempi maankaistale katkaisi heidän seuraamansa johtonuoran, keksi metsästäjän tarkka silmä sen jatkon kauempaakin, niin että harvoin syntyi hetkisenkään viivykkiä. Heidän kulkuaan helpotti paljon varma tieto siitä, että Magua oli pitänyt välttämättömänä matkata laaksoja pitkin, seikka, joka määräsi pysyvästi heidän tiensä yleisen suunnan. Tosin ei huroni ollut kokonaan lyönyt laimin niitä temppuja, joihin alkuasukkaat aina turvautuvat peräytyessään vihollisen tieltä. Vääriä jälkiä ja äkkikäänteitä esiintyi usein, missä vain virta tai maan laatu tekivät ne mahdollisiksi, mutta hänen takaa-ajajansa menivät harvoin ansaan, eivätkä ainakaan koskaan olleet huomaamatta erehdystään ennen kuin olivat hukanneet aikaa tai matkaa valejälkiä seuratessaan.

Iltapäivällä he kulkivat Skaroonin poikki ja seurasivat sitten alenevan auringon suuntaa. Laskeuduttuaan eräältä kummulta matalaan laaksoon, jonka läpi vuolas virta kohisi, tulivat he äkkiä paikalle, mihin Ketun joukkue oli pysähtynyt. Sammuneita kekäleitä näkyi lähteen ympärillä, metsäkauriin jätteitä oli viskottu sinne, tänne ja puut osoittivat selvästi hevosten niitä riipineen. Vähän matkan päästä keksi Heyward sen pienen lehväkatoksen, jonka suojassa hänen oli pakko otaksua Coran ja Alicen levänneen ja jota hän katseli hellästi liikuttuneena. Mutta vaikka maa oli poljettu ja vaikka ihmisten ja hevosten jalkojen merkkejä niin selvästi näkyi pitkin kenttää, tuntuivat jatkuvat jäljet äkkiä kadonneen.

Oli helppo seurata narraganset-ratsujen kulkua, mutta ne näyttivät vain harhailleen ympäriinsä ilman ohjaajaa tai ilman muuta tarkoitusta kuin ruokansa etsimistä. Vihdoin tapasi Unkas, joka isänsä kanssa oli ottanut huolekseen hevosten jälkien nuuskimisen, merkin, joka osoitti niiden aivan äskettäin olleen sillä paikalla. Ennenkuin lähti seuraamaan tätä uutta johtolankaa, ilmoitti hän menestyksestään tovereilleen, ja näiden vielä pohtiessa tapausta ilmestyi nuorukainen uudelleen näkyviin taluttaen suitsista molempia tammoja, joiden satulat olivat rikki ja vaipat tahrautuneet, ikäänkuin olisivat ne saaneet useita päiviä juoksennella omin päinsä.

"Mitä tämä merkitsee?" virkkoi Duncan kalveten ja vilkuen ympärilleen aivan kuin hän olisi pelännyt pensaiden ja lehtien yht'äkkiä paljastavan jonkin hirvittävän salaisuuden.

"Se merkitsee, että vaelluksemme on saanut pikaisen lopun ja että olemme vihollismaassa", vastasi metsästäjä. "Jos sitä konnaa olisi ahdistettu, eivätkä naiset vailla hevosia olisi kyenneet seuraamaan hänen joukkonsa mukana, olisi hän ehkä nylkenyt heidän päänahkansa; mutta kun nyt ei ainoatakaan vihollista ollut hänen kintereillään, vieläpä oli hänellä käytettävinään tuollaiset kestävät hevoset, ei hän ole taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään. Minä arvaan ajatuksenne, ja häpeäksi on värillemme, että teillä on syytä sellaisiin ajatuksiin; mutta ken luulee edes mingonkaan voivan pidellä pahoin naista muutoin kuin iskemällä hänet hengiltä, hän ei lainkaan tunne intiaaniluonnetta eikä metsän lakeja. Ei, ei; olen kuullut ranskalaisten intiaanien tulleen näille kukkuloille metsästämään hirviä, ja pian me kai saammekin vainua heidän leiristään. Ja miksi eivät olisi tulleet? Tyn aamu- ja iltalaukausten jyminä kuuluu joka päivä näille vuorille, sillä ranskalaiset käyvät parhaillaan uutta rajaa kuninkaan maakuntien ja Kanadan välille. Mutta pääasia on, että hevoset ovat tässä ja huronit hävinneet; hakekaamme siis tie, jota he ovat lähteneet."

Haukansilmä ja mohikaanit ryhtyivät nyt tehtäväänsä kaikella innolla. Muutamien satojen jalkojen kehä määrättiin, ja kukin sai osalleen oman leikkaleensa. Tutkimus ei kuitenkaan johtanut mihinkään löytöihin. Jälkiä oli runsaasti, mutta ne kaikki näyttivät olevan miesten painamia, jotka olivat käyskennelleet lähistöllä, aikomattakaan poistua kauemmaksi. Metsästäjä ja hänen toverinsa kiersivät uudelleen levähdyspaikan, kunkin hitaasti seuratessa toista, mutta he päätyivät jälleen keskipisteeseensä aivan yhtä ymmällä kuin alkaessaankin.

"Tuollainen viekkaus ei ole tarkoituksetta tapahtunut", virkkoi Haukansilmä nähdessään apulaistensa pettyneen ilmeen. "Meidän täytyy päästä sen perille, päällikkö, ja aloittaa uudelleen lähteeltä ja tutkia maa tuuma tuumalta. Huroni ei ole koskaan saava kerskua heimolleen, että hänellä on sellainen jalka, joka ei jätä jälkeä."

Näyttäen itse hyvää esimerkkiä jatkoi metsästäjä tarkastustaan uudella innolla. Ei lehteäkään jätetty kääntämättä. Oksat siirreltiin sijoiltaan ja kivet nostettiin kuopistaan, sillä ovelain intiaanien tiedettiin usein käyttävän tällaisia välikappaleita puikahtaakseen pakoon ja tuhlaavan siihen työhön tavatonta kärsivällisyyttä ja ahkeruutta, peittääkseen jokaisen askelensa. Mutta mitään ei keksitty. Vihdoin Unkas, joka toimeliaisuudessaan oli saanut työosansa nopeimmin suoritetuksi, kasasi multaa lähteestä juoksevaan pieneen, sameaan ojaan ja johti sen kulkemaan toista tietä. Heti kun sen kapea uoma sulun alapuolella oli kuivunut, kumartui hän tarkastamaan sitä terävin, uteliain silmin. Voitonriemuinen huuto ilmaisi siinä samassa nuoren soturin onnistuneen kokeessaan. Koko seurue kerääntyi paikalle, ja Unkas osoitti kosteaan liejuun painunutta selvää intiaanikengän jälkeä.

"Tuosta pojasta tulee vielä kansansa kunnia ja pistävä oka huronien kupeisiin", huudahti Haukansilmä katsellen jälkeä yhtä ihastuneena kuin luonnontutkija mammutin hammasta tai mastodontin kylkiluuta. Mutta tämä ei ole kuitenkaan intiaanin jälki! Paino lepää liiaksi kantapäällä, ja varpaat ovat harallaan aivan kuin olisi joku ranskalainen tanssimestari ollut täällä opettamassa heimoa kiepsahtelemaan kyyhkysensiivin! Käyhän, Unkas, ottamassa mitta laulumestarin jalasta. Löydät siitä sangen kauniin jäljen juuri tuota kalliota vastapäätä kummun kalteelta."

Nuorukaisen lähdettyä toimittamaan tätä tehtävää tutkivat metsästäjä ja Chingachgook huolellisesti jälkiä. Mitat sopivat, ja edellinen selitti epäröimättä, että jälki oli Davidin, jonka oli vielä kerran täytynyt vaihtaa pieksunsa intiaanikenkiin.

"Nyt osaan kertoa teille koko historian yhtä varmasti kuin jos olisin nähnyt Ovelan Ketun temput", jatkoi hän. "Koska laulumestari on mies, jonka lahjat ovat enimmäkseen kurkussa ja koivissa, pantiin hänet käymään edellä ja muut astuivat hänen jälkiinsä ja koettivat olla särkemättä niiden muotoa."

"Mutta", huudahti Duncan, "minä en näe…"

"Neitien jälkiä", keskeytti metsästäjä. "Se lurjus on keksinyt jonkin keinon kantaakseen heidät niin kauas, että hänen luulonsa mukaan kaikki mahdolliset takaa-ajajat joutuvat harhateille. Panenpa henkeni takuuseen, että me tapaamme heidän somat pienet jalkansa, ennenkuin olemme montakaan syltä kulkeneet."

Koko joukkue lähti nyt seuraamaan puron rantaa, pitäen huolellisesti silmällä säännöllisiä jälkiä. Vesi juoksi pian oikeaan uomaansa jälleen, mutta tarkastellen maata molemmin puolin jatkoivat metsän pojat matkaansa, sillä tiesiväthän he jälkien olevan veden alla. Näin olivat he kulkeneet yli puoli peninkulmaa, kunnes puro solisi pitkin erään laajan, alastoman kallion kuvetta. Tähän he pysähtyivät tutkimaan, olivatko huronit mahdollisesti siinä astuneet vedestä.

Onni oli, että he niin tekivät, sillä valpas, ketterä Unkas löysi pian jalanjäljen eräästä sammalmättäästä, johon joku intiaani näytti varomattomasti polkaisseen. Seuraten tämän keksinnön viittaamaa suuntaa työntyi hän läheiseen viidakkoon ja tapasi koko matkueen jäljet yhtä tuoreina ja selvinä kuin ennen heidän saapumistaan lähteelle. Uusi huuto ilmoitti nuorukaisen menestyksen hänen kumppaneilleen ja lopetti siihen heidän etsintänsä.

"Niinpä niin, kylläpä on juoni sommiteltu oikealla intiaanioveluudella, ja se olisi varmasti lyönyt valkoiset silmät sokeudella", virkkoi metsästäjä seurueen kokoonnuttua paikalle.

"Lähdemmekö heti matkaan?" kysyi Heyward.

"Malttia, malttia: me tunnemme tiemme, mutta on sentään hyvä ajatella ensin asiat loppuun. Tämä on sitä minun kouluani tämä, majuri; ja jos ollaan laiskoja ja tarkkaamattomia kirjan ääressä, ei suuriakaan opita Kaitselmuksen käsialoista. Kaikki on selvää, paitsi yksi asia; millä tavalla sen konnan onnistui kuljettaa naiset pitkin tuota sokeaa jälkeä? Huronikin olisi ollut liian ylpeä salliakseen heidän hentojen jalkojensa koskea veteen."

"Eiköhän tämä auttaisi ongelman ratkaisemisessa?" virkkoi Heyward osoittaen jonkinlaisia purilaita, jotka nyt oli rikottuina ja hyödyttöminä heitetty tien oheen.

"Kaikki on selvillä!" huusi ihastunut Haukansilmä. "Jos roistoilta on mennyt minuutti, niin on niiltä mennyt tuntikin heidän koettaessaan hukuttaa jälkensä jollakin valheellisella tavalla! Hyvä, hyvä. Tiedänpä minä heidän tuhlanneen kokonaisen päivänkin samanlaisiin temppuihin ja yhtä huonolla menestyksellä. Tässä meillä on kolme paria intiaanikenkiä ja kaksi paria pikkujalkoja. On hämmästyttävää, että kuolevaiset olennot voivatkin kävellä noin hennoin raajoin; Annahan tänne pukinnahkahihna, Unkas, niin minä mittaan tämän jalan pituuden. Se ei ole lapsen jalkaa pitempi, ja kuitenkin ovat neidit kookkaita ja sulomuotoisia. Kaitselmus on puolueellinen jaellessaan lahjojaan omissa viisaissa tarkoituksissaan, se täytyy parhaankin ja tyytyväisimmän meistä myöntää."

"Tytärteni heikot jalat eivät kestä kaikkia näitä vaivoja", lausui Munro, katsellen lastensa kepeitä jälkiä isällisellä hellyydellä. "Tapaamme pian heidän menehtyneet ruumiinsa tästä erämaasta."

"Siihen pelkoon on hyvin vähän syytä", vastasi metsästäjä vitkaan päätänsä pudistaen. "Tämä on tanakka ja suora, vaikka kepeä askel, eikä ylenmäärin pitkäkään. Katsokaa, kantapää on tuskin koskenut maahan, ja tässä on Tummatukka hypähtänyt juurelta juurelle. Ei, ei, koko kokemukseni takuuseen siitä, ettei kumpaakaan heistä vielä niin kovin uuvuttanut, ei ainakaan näillä tienoin. Mutta laulumestarin jalat ovat alkaneet käydä aroiksi ja väsyneiksi, kuten hänen jälkensä selvästi osoittavat. Tässä, näettehän, hän on luiskahtanut; tässä hän on astunut harppoen ja horjuen, ja tässä hän taas on kulkenut kuin lumikengillä. Niinpä niin, miehen, joka käyttää yksinomaan kurkkuansa, onkin vaikea hankki säärilleen soveliasta harjoitusta."

Sellaisten eittämättömien todisteiden avulla päätyi kokenut metsästäjä arvaamaan asioiden oikean laidan melkein yhtä varmasti ja täsmälleen kuin olisi hän omin silmin katsellut kaikkia noita tapauksia, joita hän tarkalla havaintokyvyllään niin helposti selvitteli. Iloissaan näistä vakuutteluista ja tyytyväisenä johtopäätelmiin, jotka olivat niin osuvia, koska ne olivat niin yksinkertaisia, jatkoi seurue matkaansa, pysähdyttyään ensin kiireesti haukkaamaan illallista.

Aterian päätyttyä katsahti Haukansilmä laskevaan aurinkoon ja lähti sitten astumaan eteenpäin niin kiireesti, että Heywardin ja tanakan Munron piti ponnistaa kaikki jänteittensä voima pysyäkseen hänen kintereillään. Heidän tiensä kulki pitkin laaksoa, jonka jo olemme maininneet. Kun huronit eivät enää olleet koettaneet jälkiänsä salata, ei takaa-ajajain vauhtia myöskään epätietoisuus viivyttänyt. Ennen tunnin kulumista hiljeni Haukansilmän vauhti kuitenkin nopeasti, ja hänen päänsä, joka tähän asti oli katsonut suoraan eteenpäin, alkoi käännyskellä epäluuloisesti puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi aavistanut lähestyvää vaaraa. Pian hän pysähtyikin ja odotti, kunnes kaikki olivat saapuneet hänen luokseen.

"Minä vainuan huroneja", virkkoi hän mohikaaneille; "tuolta paistaa vapaa taivas, tuolta puiden välistä, ja me alamme tulla liian lähelle heidän leiriään. Päällikkö, menehän sinä tuota kukkulan kuvetta oikealle, Unkas kiertää puron vartta vasemmalle ja minä seuraan jälkiä. Jos jotakin tapahtuu, on kolme variksen vaakausta merkkinä. Minä näin sellaisen linnun lekottelevan ilmassa juuri tuon kuivuneen tammen tuolla puolen — uusi merkki siitä, että leiri ei ole kaukana."

Intiaanit painuivat eri suunnilleen sanaakaan vastaamatta Haukansilmän jatkaessa varovasti matkaansa upseerien seurassa. Heyward eteni pian oppaansa rinnalle, päästäkseen innoissaan sitä pikemmin näkemään edes vilahdukselta vihollisia, joita hän oli seurannut niin monin vaivoin ja huolin. Haukansilmä neuvoi häntä hiipimään metsän reunaan, jossa, kuten tavallisesti, kasvoi viidakkoa, ja odottamaan häntä siellä, hän kun halusi lähemmin tutkia eräitä epäilyttäviä merkkejä tien poskessa. Duncan totteli ja huomasi pian edessään näyn, joka oli hänestä yhtä kummallinen kuin uusi.

Puut oli kaadettu laajalta alalta, ja lempeän kesäillan ruskotus väikkyi aukeamalla viehättävänä vastakohtana metsän harmaalle valaistukselle. Vähän matkaa paikasta, missä Duncan seisoi, oli virta nähtävästi laajentunut pieneksi järveksi, niin että se peitti alanteen melkein kokonaan vuoresta vuoreen. Vesi juoksi tästä avarasta altaasta niin säännöllisestä ja somasta putouksesta, että se näytti pikemmin ihmiskätten kuin luonnon työltä. Satakunta multamajaa kyyhötti järven rannalla, jopa vedessäkin, ikäänkuin se olisi noussut tavallisten äyräittensä yli. Niiden pyöreät katot, ihmeellisesti muovatut erilaisia ilmoja kestämään, todistivat suurempaa taitoa ja älykkyyttä kuin mitä alkuasukkaat yleensä tuhlasivat tavallisiin asumuksiinsa ja vielä vähemmän niihin, jotka he kyhäsivät metsästyksen ja sodan tilapäisiä tarkoituksia varten. Lyhyesti sanoen: koko kylässä tai kaupungissa, miksi sitä nyt sitten sanottaneenkin, vallitsi suurempi järjestelmällisyys ja suorituksen sirous kuin mitä valkoiset miehet olivat tottuneet luulemaan intiaanien yleisiin tapoihin kuuluviksi. Tällä hetkellä se näytti kuitenkin olevan tyhjillään, ainakin oli Duncan siinä luulossa ison aikaa; mutta vihdoin hän oli näkevinään muutamien ihmisenkaltaisten olentojen lähestyvän nelinryömin ja laahaavan perässään jotakin raskasta esinettä, jota hänen vilkas pelkonsa heti kuvitteli joksikin hirvittäväksi surmakojeeksi. Samassa pilkisti muutamia mustia päitä asumuksista, ja paikka näytti yht'äkkiä vilisevän olentoja, jotka kuitenkin puikahtelivat suojien väliä niin kiireesti, ettei jäänyt pienintäkään tilaisuutta saada selkoa niiden tarkoituksista tai mielialasta. Näiden epäilyttävien ja salaperäisten liikkeiden säikähdyttämänä hän oli juuri antamaisillaan variksia matkivan merkin, kun lehtien kahahdus aivan lähellä veti hänen katseensa toisaalle.

Nuori mies säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti muutamia askeleita, sillä hän huomasi sadan kyynärän päässä itsestään tuntemattoman intiaanin. Toipuen kuitenkin heti hämmästyksestään hän ei päästänytkään hälytystä, joka olisi voinut kääntyä hänen omaksi tuhokseen, vaan jäi liikkumatta paikalleen tarkasti seuraten toisen eleitä. Tyynesti hetkisen katseltuaan tuli Duncan varmaksi siitä, ettei häntä oltu huomattu. Alkuasukas näytti hänen tavallaan syventyneen tutkimaan kylän matalia taloja ja sen asukkaiden puikahtelevia liikkeitä. Oli mahdotonta huomata hänen kasvojensa ilmettä niitä peittävän hullunkurisen maalinaamion alta, vaikka Duncan kuvittelikin sitä pikemmin murheelliseksi kuin villiksi. Hänen päänsä oli tavallisuuden mukaan ajeltu paljaaksi päälakea lukuunottamatta, jonka hiustupsussa kolme tai neljä kulunutta haukansulkaa höllästi roikkui. Risainen pumpuliviitta ympäröi puolittain hänen ruumistaan, samalla kun hänen alaraajojensa verhona oli tavallinen paita, jonka hihat oli pantu suorittamaan tehtävää, mikä yleensä järjestetään paljoa mukavammin. Hänen säärensä olivat paljaat ja surullisella tavalla okaiden repimät ja puhkomat. Jalkoja peittivät kuitenkin hyvät kauriinnahkaiset intiaanikengät. Ylipäänsä oli miehen koko olemus erittäin kurja ja säälittävä.

Duncan tarkasteli yhä uteliaana naapuriaan, kun metsästäjä hiljaa ja varoen hiipi hänen luokseen.

"Te näette nyt, että olemme tulleet heidän asuinpaikalleen tai leirilleen", kuiskasi nuori mies, "ja tuossa on yksi villi hyvin haitallisena esteenä meidän etenemisellemme."

Haukansilmä säpsähti vuorostaan ja sieppasi pyssyn olaltaan, kun hän toverinsa sormen johtamana keksi muukalaisen. Sitten hän laski vaarallisen piipun alas ja ojensi pitkän kaulansa eteenpäin, ikäänkuin helpottaakseen tarkastelua, joka jo tapahtui mahdollisimman huolellisesti.

"Se lurjus ei ole huroni", virkkoi hän sitten, "eikä hän kuulu mihinkään muuhunkaan kanadalaiseen heimoon, ja kuitenkin näette hänen rääsyistään, että se roisto on ryöstänyt jonkun valkoihoisen. Niin, Montcalm haravoi metsät läpikotaisin hyökkäystään valmistellessaan, ja karjuvan, murhaavan konnajoukon hän sai kokoon. Näettekö mihin hän on laskenut pyssynsä tai jousensa?"

"Hänellä ei näytä olevan aseita eikä kovin pahoja aikomuksiakaan. Ellei hän vain hälytä tovereitaan, jotka, kuten näette, ryömiskelevät tuolla pitkin järven rantaa, ei meidän tarvitse häntä lainkaan pelätä."

Metsästäjä kääntyi Heywardiin päin ja katseli häntä hetkisen peittelemättömän ällistyneenä. Sitten hän avasi suunsa melkoisen leveälle ja purskahti hillittömästi, sydämellisesti nauramaan, vaikkakin sillä hiljaisella, erikoisella tavalla, johon alituinen vaara oli hänet aikoja sitten totuttanut.

Toistettuaan sanat 'tovereitaan, jotka ryömiskelevät tuolla pitkin järven rantaa' hän lisäsi: "Kas siinä tulee nyt esiin koulu ja uudisasutuksilla vietetty lapsuus! Sillä veijarilla on kuitenkin pitkät koivet, eikä häneen siis ole luottamista. Pitäkäähän häntä pyssynne ulottuvilla, niin minä hiivin hänen taakseen pensaikosta ja otan hänet elävänä kiinni. Mutta älkää millään ehdolla ampuko."

Heyward oli jo päästänyt toverinsa ruumiin sukeltamaan osaksi tiheikköön, kun hän äkkiä ojensikin kätensä pysäyttääkseen hänet ja kysyäkseen:

"Jos näen teidät ilmeisessä vaarassa, enkö silloin saa uskaltaa laukausta?"

Haukansilmä katseli häntä hetken aivan sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt miten suhtautua kysymykseen. Sitten hän nyykäytti päätään ja vastasi yhä kuulumattomasti nauraen:

"Pankaa koko plutuuna ampumaan, majuri!"

Samassa hän katosi lehtien peittoon. Duncan odotti muutamia minuutteja kuumeisen jännittyneenä, kunnes hän taas keksi vilahdukselta metsästäjän, joka näkyi ryömivän pitkin maata, josta hänen pukuaan tuskin erotti, aivan aiotun vankinsa taakse. Ehdittyään muutamain kyynäräin päähän jälkimmäisestä hän nousi jakulleen hiljaa ja hitaasti. Siinä silmänräpäyksessä kajahti useita kovia lyöntejä veteen, ja Duncan käänsi silmänsä hyvissä ajoin nähdäkseen satojen mustien olentojen yhtenä vilinänä pulskahtavan myllertyneeseen pikku järveen. Pelästymättä kurotti huoleton villi kaulaansa ikäänkuin olisi hänkin jonkinlaisella töllistelevällä uteliaisuudella seurannut synkän järven rannoilla sattuvia tapahtumia. Sillä välin oli Haukansilmä jo kohottanut kätensä käydäkseen hänen kimppuunsa, mutta ilman näkyvää syytä hän veti sen takaisin, ja sen omistajan valtasi uusi pitkä, vaikka hiljainen hilpeydenpuuska. Kun Haukansilmä oli kyllikseen nauranut hänelle ominaisella sydämellisellä tavalla, ei hän tarttunutkaan vihollistaan kurkkuun, vaan taputti häntä sen sijaan kevyesti olkapäälle ja virkkoi ääneensä:

"Entä nyt, ystävä! Aiotteko opettaa majavia laulamaan?"

"Aivan niin", kuului kerkeä vastaus. "Luulenpa, että Olento, joka antoi niille kyvyn niin hyvin käyttää Hänen lahjojaan, ei myöskään kiellä heiltä ääntä Hänen kunniansa julistamiseksi."

XXII luku.

Pulma. Olemmeko nyt kaikki koossa?

Pääkkö. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella.

Kesäyön Unelma.

Lukija osaa paremmin kuvitella kuin me kuvailla Heywardin hämmästystä. Hänen hiipivät intiaaninsa olivat äkkiä muuttuneet nelijalkaisiksi eläimiksi, hänen järvensä majavalammikoksi, hänen vesiputouksensa näiden ahkerain ja älykkäiden luontokappaleiden rakentamaksi padoksi ja hänen epäilty vihollisensa hänen uskolliseksi ystäväkseen David Gamutiksi, virrenveisuun opettajaksi. Tämän viimeksimainitun näkeminen herätti hänessä niin odottamattomia toiveita sisarusten löytämisestä, että nuori mies syöksähti hetkeäkään epäröimättä väijytyksestään ja juoksi molempain kohtauksen päähenkilöitten luo.

Haukansilmän hilpeyttä oli vaikea asettaa. Siekailematta hän tarttui lujalla kädellä Gamutiin ja pyöritti tuota hyvänsävyistä miesparkaa kantapäillään, vakuuttaen kerran toisensa jälkeen, että huronit olivat tuottanet itselleen suurta kunniaa hänen vaatetuksensa sommittelemisella. Sitten hän kahmaisi toisen käden kouransa ja puristi sitä niin voimakkaasti, että kyynelet nousivat rauhallisen Davidin silmiin, ja toivotteli hänelle onnea hänen uuden asemansa johdosta.

"Te olitte juuri aloittamaisillanne ne kurkkuharrastuksenne majavain keskuudessa, eikö niin?" puheli hän. "Nuo viisaat eläimet osaavat jo puolittain ne temput, sillä löivätpä ne ankarasti tahtia hännällään, kuten äsken kuulitte; ja hyväänpä aikaan ne sen tekivätkin, sillä muutoin olisi ehkä 'Hirventappaja' laulanut ensimmäistä ääntä niiden kuorossa. Olen minä tuntenut suurempiakin tyhmyreitä kuin vanha kokenut majava, sellaisia, jotka ovat osanneet lukea ja kirjoittaa: mutta mitä kirkumiseen tulee, niin ovat ne eläimet syntyneet mykiksi. Mitäpä arvelette tällaisesta äänestä?"

David tukki herkät korvansa, ja Heywardkin, joka kyllä tiesi merkin tarkoituksen, katsahti ilmaan linnun nähdäkseen, variksen vaakkunan kärähtäessä hänen lähettyvillään.

"Katsokaa!" jatkoi pilaileva metsästäjä osoittaessaan seurueen muita jäseniä, jotka merkkiä totellen lähestyivät jo heitä, "tämä on soittoa, jolla on omat luonnolliset etunsa, se kun tuo kaksi hyvää pyssyä vierelleni, puhumattakaan puukoista ja kirveistä. Mutta me näemme, ettei teille ole mitään pahaa tapahtunut. Kertokaa siis nyt, miten on käynyt neitien?"

"He ovat pakanain vankeina", vastasi David. "Ja vaikka heidän sielunsa onkin suuressa hädässä, nauttivat he sentään mukavuutta ja turvaa ruumiillisesti."

"Molemmatko?" kysyi hengähtämätön Heyward.

"Aivan niin. Vaikka matkamme olikin rasittava ja ravintomme niukka, on meillä muutoin ollut vähän syytä valitukseen, ottamatta lukuun sitä tunteitamme loukkaavaa väkivaltaa, joka on tapahtunut vietäessä meitä vangeiksi kaukaiseen maahan."

"Taivas teitä siunatkoon noista sanoistanne!" huudahti vapiseva Munro. "Minä saan siis lapseni takaisin, yhtä puhtaina ja enkelimäisinä kuin heidät kadotinkin!"

"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä", vastasi David epäillen; "villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei muu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota häneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä koskevan hänen sieluunsa."

"Missä konna nyt on?" keskeytti tiedustelija tuimasti.

"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen kuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja. Vanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon mustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien vaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen peninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt kirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen."

"Aliceni, rakas Aliceni!" mumisi Heyward, "hän on kadottanut sisarensa läsnäolon lohdutuksen!"

"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos saattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt."

"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?"

"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista ponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin itkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen tyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin yhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat hämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme."

"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?"

David koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan kainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:

"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta vaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä verikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut vaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä mieleni mukaan."

Metsästäjä nauroi ja koputtaessaan merkitsevästi otsaansa hän ehkä selitti tämän kummallisen suopeuden tyydyttävämmin, lisäten vielä:

"Intiaanit eivät tee milloinkaan pahaa heikkomielisille. Mutta miksi ette tien ollessa avoinna silmienne edessä kulkenut omia jälkiänne takaisin — nehän eivät ole niin näkymättömiä kuin oravan — ja tuoneet sanaa Edwardiin?"

Ottaen lukuun vain oman karaistun, rautaisen luontonsa, vaati metsästäjä epäilemättä Davidilta tekoa, jota tämä ei missään oloissa olisi kyennyt suorittamaan. Mutta kokonaan vielä kadottamatta säyseätä ilmettään hän tyytyi vastaamaan:

"Vaikka sieluni riemuitsisikin jälleen nähdessään kristittyjen asuntoja, seuraisivat jalkani kuitenkin mieluummin minun huomaani uskottuja heikkoja astioita vaikkapa jesuiittain epäjumalia palveleviin maakuntiin asti kuin astuisivat yhdenkään askelen taapäin, niin kauan kuin heitä ahdistavat vankeus ja murhe."

Vaikka Davidin kuvarikas kieli ei ollut niin kovin helposti tajuttavissa, ei hänen silmiensä vilpittömästä, lujasta ilmeestä ja hänen rehellisten kasvojensa hehkusta saattanut hevillä erehtyä. Unkas kävi lähemmäksi ja katseli puhujaa hyväksyvästi, ja hänen isänsä osoitti tyytyväisyyttään tavallisella pontevalla suosionhuudollaan. Metsästäjä pudisti päätään ja puuttui puhumaan:

"Meidän Herramme tarkoitus ei suinkaan ollut, että miehen pitäisi kohdistaa kaikki harrastuksensa kurkkuunsa ja siten lyödä laimin muiden ja parempien lahjojen harjoittaminen! Mutta hän on nähtävästi joutunut jonkun typerän akan käsiin, silloin kun hänen olisi pitänyt saada kasvatuksensa sinitaivaan alla, metsän kauneuksien keskellä. Kas tässä, ystäväni, minä kyllä ajattelin käyttää tulen virikkeiksi tätä teidän toitotusvehjettänne, mutta kun te pidätte kapinetta niin suuressa arvossa, niin ottakaa se ja puhaltakaa kuin parhaiten taidatte!"

Gamut tarttui äänipilliinsä niin voimakkain ilonilmauksin kuin hän suinkin katsoi harjoittamaansa vakavaan toimeen sopivan. Useaan kertaan koeteltuaan sen kykyä hänen omaan ääneensä verrattuna ja päästyään tyytyväisyydekseen selville, ettei se ollut vähimmässäkään määrin menettänyt sointuisuuttaan, osoitti hän hyvin ilmeistä halua esittää muutamia säkeistöjä eräästä tuon usein mainitun pienen kirjan pisimmästä vuodatuksesta.

Heyward teki kuitenkin kiireesti tyhjäksi hänen hurskaan aikomuksensa lakkaamattomilla kysymyksillä hänen vankitoveriensa entisistä ja nykyisistä oloista, kuulustellen nyt paljoa järjestelmällisemmin kuin oli ollut mahdollista hänen kiihtyneille tunteilleen keskustelun alussa. Davidin, niin ikävöivin silmin kuin hän katselikin aarrettansa, oli pakko vastata, etenkin kun kunnianarvoisa isäkin otti osaa kuulusteluun niin hartaana, ettei sitä sopinut vastustaa. Metsästäjä ei myöskään ollut tekemättä joitakin asiallisia kysymyksiä sopivan tilaisuuden tarjoutuessa. Huolimatta lukuisista keskeytyksistä, joiden aikana erinäisiä uhkaavia ääniä pihahteli omistajalleen palautetusta soittokoneesta, saivat takaa-ajajat tällä tavoin selvän niistä tärkeimmistä seikoista, jotka mahdollisesti olivat heille hyödyksi heidän suorittaessaan suurta ja yhä hankalammaksi käynyttä tehtäväänsä — sisarusten vapauttamista. Davidin kertomus oli mutkaton ja sisälsi vain harvoja yksityiskohtia.

Magua oli odottanut vuorella turvallista hetkeä peräytymiseen, oli sitten laskeutunut alas ja lähtenyt kulkemaan pitkin Horikanin länsirantaa Kanadaa kohti. Kun taitava huroni tunsi hyvin polut ja tiesi varmasti, ettei ollut mitään pelkoa välittömästä takaa-ajosta, ei heidän matkansa ollut kovin kiireellinen eikä lainkaan väsyttävä. Davidin koristelemattomasta esityksestä selvisi, että hänen läsnäoloaan pikemmin siedettiin kuin toivottiin, vaikkei Maguakaan ollut kokonaan tuntematta intiaanien tavallista kunnioitusta niitä kohtaan, joiden järkeen Suuri Henki on koskettanut. Öisin oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta vankeihin nähden. Heitä oli suojeltu metsän usvien vahingolliselta vaikutukselta, mutta estetty myöskin pako. Lähteellä oli hevoset päästetty irti, kuten olemme nähneet. Huolimatta heidän polkunsa etäisyydestä ja pituudesta, ryhdyttiin edellämainittuihin varokeinoihin ja toivottiin näin voitavan katkaista kerrassaan kaikki johtolangat pakenijain piilopaikkaan. Heidän saavuttuaan heimon leirille noudatti Magua intiaanien yleistä varovaista tapaa, josta harvoin poikettiin, ja erotti vangit toisistaan. Cora oli lähetetty toisen heimon luo, joka tilapäisesti majaili läheisessä laaksossa, vaikka David tunsikin liian vähän alkuasukkaiden tapoja ja historiaa voidakseen kertoa mitään tyydyttävää sen nimestä tai ominaisuuksista. Hän tiesi vain, ettei heimo ollut ottanut osaa viimeiseen retkeen William Henrikiä vastaan, että se huronien tavoin oli Montcalmin liittolainen ja että se oli ystävällisissä vaikka varovaisissa suhteissa siihen sotaisaan ja villiin kansaan, jonka sattuma oli saattanut valkoisten kanssa niin läheiseen ja epämiellyttävään kosketukseen. Mohikaanit ja metsästäjä kuuntelivat hänen usein keskeytyvää ja epätäydellistä puhettaan hartaina, joka ilmeisesti kasvoi sitä mukaa kuin kertomus eteni; ja hänen yritellessään kuvata sen kansakunnan harrastuksia ja askareita, jonka luona Coraa pidettiin vankina, kysyi metsästäjä äkkiä:

"Näittekö heidän puukkojensa muotoa? Olivatko ne englantilaisten vai ranskalaisten kaltaisia?"

"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat kokonaan neitien sydänten lohduttamista."

"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään halveksittavana turhuutena", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena toisen typeryydestä. "Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai voitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?"

"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät ovat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että virkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä en ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien soitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua. He eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan kaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita."

"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain totista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta — ja se on minun pakko sanoa värini häpeäksi — että muka soturi kumartelee omien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään aselepoa tämän pahan vihollisen kanssa — ja kukapa ei niin menettelisi vastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! — mutta apua ja armoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä."

"Voipa niin olla", myönsi David. "Mutta minä olen nähnyt heidän sotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden ihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä ylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa."

"Oliko se käärme?" kysyi metsästäjä kiireesti.

"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna."

"Hugh!" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa, metsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt tärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi isä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että niidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen sanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin pontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen keveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen, ikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan seurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin oli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan rintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon leppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja niin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti soveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin erinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä tyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:

"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai pahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien jalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen heimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy selvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin kysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi hyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme saaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken kaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka kääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan kuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme."

"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.

"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä muistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat olleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti kirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa polkua."

"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän luona?"

Metsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin välttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan. Malttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia ehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan päältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen hurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen harmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä estävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi metsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä äkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa ja äärimmäisimmän sitkeytensä.

"Parasta ehkä on", jatkoi hän, "että tämä mies menee kylään kuten tavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän tulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne metsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan yöleilakan hyrinästä, ystäväni?"

"Se on miellyttävä lintu", vastasi David, "ja sen laulu on vienoa ja surullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen."

"Hän puhuu yökehrääjästä", virkkoi metsästäjä; "no hyvä, koska kerran pidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun kuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän lähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka…"

"Seis", keskeytti Heyward, "minä lähden hänen mukaansa."

"Te!" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; "oletteko kyllästynyt näkemään auringon nousevan ja laskevan?"

"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla sääliväisiä."

"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella."

"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä tahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko vastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön."

Haukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen vallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli tähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt käskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti kättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:

"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut, maalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte — vaikka ilvehtijäksi!"

"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on saanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei hänen enää tarvitse sitä muutella", murisi tyytymätön metsästäjä. "Kun te lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin sopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne taistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän tapaavansa."

"Kuulkaa", keskeytti Duncan, "te olette kuullut tältä vankien uskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa, elleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te luulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte 'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän ilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat minua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa. Sillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren vapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen."

Nuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko hänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän tunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta yrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää tätä äkillistä päätöstä.

Ehkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua luonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista uhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja hurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä välttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin suunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen suorittamista avustamaan.

"Olkoon menneeksi", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen; "vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä seurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin tykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee vuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan käden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan tuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen luonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne."

Duncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut keskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen tottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti ja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita alkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun tunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi voitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta puolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.

Lyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan naamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien keskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin alkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa hänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta ilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.

Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa. Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi. Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.

"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa. Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne. Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja, jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen luonteeseen."

Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.

Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman ja pitkin niiden altaan reunaa.

Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.

Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa, missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.

Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä, risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-, kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:

"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."

"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä esineitä.

"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen, mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti, kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja, mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"

"Kenestä te puhutte?"

"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan moisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta ei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa. Maassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä niin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat lahjat hukataan tuollaiseen rääyntään."

David sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta kajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan hymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan, virkkoi lujasti:

"Jatkakaamme matkaa."

Ottamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin he kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa "filistealaisten majoiksi".

XXIII luku.

Vaikka vainkin riistan vaatii etu ajon, kiistan; vaikka nuoli singahtaapi, kun jo hirvi kauas saapi; kenen, missä, milloin huoli, ritahan jos kettu kuoli?

Järven Neito.

Vain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten tavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon vaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani tavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa metsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä erottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta vihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on onnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja lähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi tajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn iskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian kruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan ja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun tapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään ennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko lapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja vajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain alastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä niin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin olisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin kiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella mustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.

Nuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan rohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen osakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä kääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä. Lasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle, missä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän joukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.

David, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä juuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi ilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus, niin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se oli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan tilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan. Duncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta kulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden villien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen kylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi hänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien mahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä kauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia vihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään tunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta pienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän kahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä kasasta ja istuutui äänettömänä.

Tuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät tarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja näyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen arvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa asennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun taas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan hieman edemmäs.

Loimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan kasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman painamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä vastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä auttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa vastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen puoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka tunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää epäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia. Duncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä, jotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma tuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan elettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan vaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.

Vihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua harmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta todistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä suorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut saadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan. Hän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä eleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan pudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.

"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?" kysyi hän edellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin toivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.

Mutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa ajatuksen, ei kukaan vastannut.

"Minun olisi surullista uskoa", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja käyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, "ettei kukaan tämän viisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri Hallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi raskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa kunnioittaisivat häntä niin vähän!"

Seurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei jäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen tekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi isäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten sai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin häntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:

"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?"

"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten punainen, musta tai valkoinen", selitti Duncan vältellen, "vaikka hän pitääkin eniten urhoollisista huroneistaan."

"Miten hän aikoo puhua", kysyi ovela päällikkö, "kun juoksijat lukevat hänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten päälaella?"

"He olivat hänen vihollisiaan", virkkoi Duncan tahtomattaankin väristen, "ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat erinomaisen urhoollisia.'"

"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin intiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän näkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?"

"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä. Hän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen jäljissään."

"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla", vastasi villi synkästi. "Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät ole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla."

"Se ei ole mahdollista. Katsokaa: hän on käskenyt minua, joka olen parantamisen taitoa tunteva mies, menemään hänen lastensa, punaisten huronien luo, jotka asuvat suurten järvien rannoilla, kysymään, onko heistä kukaan sairas!"

Uusi äänettömyys seurasi tätä Duncanin toimen ilmoitusta. Jokainen silmä tähysteli häntä yht'aikaa ikäänkuin tutkiakseen selityksen vilpittömyyttä tai valheellisuutta niin terävästi ja läpitunkevasti, että tarkastelun esine ei voinut olla vapisematta sen tulosta ajatellessaan. Hänet vapautti kuitenkin pulasta äskeinen puhuja.

"Maalaavatko Kanadan viisaat miehet nahkansa?" jatkoi huroni kylmästi. "Me olemme kuulleet heidän ylpeilevän siitä, että heidän naamansa ovat kalpeat."

"Kun intiaanipäällikkö tulee valkoisten isiensä joukkoon", vastasi Duncan hyvin varmasti, "heittää hän yltään puhvelinnahkaiset vaatteensa pukeutuakseen hänelle tarjottuun paitaan. Veljeni ovat antaneet minulle värejä, ja minä olen niitä käyttänyt."

Matala suosionhyminä ilmoitti, että heimolle lausuttu kohteliaisuus oli löytänyt otollisen maaperän. vanhempi päällikkö viittasi hyväksyvästi, ja hänelle vastasivat useimmat hänen toverinsa ojentamalla kätensä eteenpäin ja päästämällä lyhyen ihastuksenhuudon. Duncan alkoi hengittää vapaammin, uskoen pahimman tutkistelun nyt kestetyksi, ja kun hän oli ennakolta valmistanut mutkattoman, todennäköisen jutun tukemaan luuloteltua ammattiansa, kasvoivat hänen toiveensa lopullisesta menestyksestä.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja vastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen, nousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto metsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä jatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta ulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan istualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean kirkunan vaikutusta.

Samassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli täynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän lehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään hillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä sekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä leirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja lapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat jalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään ikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä iloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli alussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen ennen pitkää seuraavasta näytelmästä.

Taivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin syntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän raivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon kohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja. Etumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten myöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat säikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti nimittämiä "kuolonkirkaisuja", ja jokaisella huudon toistamisella oli tarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle johti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi keskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta paluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen tyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin tervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä huomiosta.

Ennätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät saapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli määrä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja voittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi ääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät myöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat tarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa edes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla täten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden käänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit vetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin, jotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät käsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa, mikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan suorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni. Lapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet pojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät tapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen vanhempiensa villejä eleitä.

Valtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan toimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan tulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde laskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä selvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun, jonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet soturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin seisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta toimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut kylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä, vaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin vallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään kohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin ikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi voimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei ollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan. Hän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin, ja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän ruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos vain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen vahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen edessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta kujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies lähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin jännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti merkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi kirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi. Masentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta toinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin hirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu, hän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin hänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin ympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin peloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän temppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko kiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää mitä hurjimmassa sekasorrossa.

Kymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka oli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset olivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet ihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi silmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun taas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan selvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.

On helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään hengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden ainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän metsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen ja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven tavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan liekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi näkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät muutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat hänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin etsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä Duncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon omaksi.

Saattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi kuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä, hirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti sattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat kiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan vilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin, ja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan hämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni paikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina kulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi jälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa kestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän. Käyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti soturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti viimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään vaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein häntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti säästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi kohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este heitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun uhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen käytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden tavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun tämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen vankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua patsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.

Peläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän seurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin aina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus, tai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista lähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä suojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti ankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään merkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan mukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan keskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan vaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä johtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi paikalla.

Huronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta, jota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman muukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja huutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat paremmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei osannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut sanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään arvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon tämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he kurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui kimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama toimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon sytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin eteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin hyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia kuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi pitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi huutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde paremmin ymmärsi:

"Katsopas sinä, delavari!" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen silmien edessä, "sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii paremmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen, Ja me saamme etsiä sinulle miehen."

Villi naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä erottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti heidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta muukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella. Hänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään tavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin hänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana, kohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.

Vangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan, heittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan, jota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi kuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa keskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää itsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen suupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen liikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi ulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri pääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa torakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä tyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon päin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen sisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin tyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon muutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja läpitunkevain silmäin kanssa.

Hämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä uhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja pelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla tavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään välitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi vimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla viittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti neuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja useimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui tuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä vaarallista huomiota.

Muutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja vaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä kuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin tarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan huoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja alhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä näkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan keskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan sisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen ylhäinen ja uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen vangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin osoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään, mutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen vankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt astuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja joka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana seisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana kuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään ja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen liikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen vastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi alistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun toisen tutun piirteet. mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle kokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla oli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon istuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren parven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen asentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus vallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty lukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.

"Delavari", lausui hän, "vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä kuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa, mutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa aamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen sanamme."

"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien jälkiä seuratessani", vastasi Unkas levollisesti; "lenapien lapset osaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään."

"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi", jatkoi toinen, aivan kuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; "kun he ovat tulleet takaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'."

"Eikö huronilla ole korvia?" huudahti Unkas halveksivasti; "kaksi kertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka hän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!"

Lyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan, joka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä, kumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi voittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan:

"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia sotureitaan täällä?"

"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin voi vangita."

Näin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta kuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut sanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Jokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan henkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota ennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin tungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja olkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain, uteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.

Sillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin, katkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut puhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa. Jälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja merkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat varpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi häpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa luodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan ryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha soturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi arvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä esitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain kiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä sanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen ilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä tietävinäänkään.

Akka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa, että se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti hänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi entiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan alentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti hievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua kaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä tarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti toimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.

Nuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti hyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo paljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan käänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän hillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan, valittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan, kun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.

"Taipuva ruoko!" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja tämän omalla kielellä, "vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut miellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään. Sinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei kukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi sotapaaluun — ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin. Viholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet silmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä usein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita heimosi keskuudessa — se on jo unohdettu."

Päällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti jokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa kunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja ylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen tuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa, ja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen, paljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa, jota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui hitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä, ettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja kaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan Unkasin jalkojen juureen.

Akka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin että kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi majasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja intiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin jääneen sen ainoiksi asukkaiksi.

XXIV luku.

Lausui näin, ja miehet toimekkaina hajaantuu ja tottelee kuin aina.

Popen Iliadi.

Lyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli erehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja Unkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:

"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada soturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä Haukansilmän pyssy nuku. Menkää — Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt toisilleen vieraita. Se riittää."

Heyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä työntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä saattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti ja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta ja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat nuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin, jotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin osui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka yhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.

Ryhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä kuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä järisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan majojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää jotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen asemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan kestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa, jos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea koskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin kohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet paikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi jokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten kiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin hedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata Davidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun epäilyksistään.

Saavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana että mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen. Soturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa piippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin eteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu olikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja hänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se kuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo äskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen, eikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen vakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen niin odottamatonta etua.

Näyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin vakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen isäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan hänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet jättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen ankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä tarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon toisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa; hän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa enemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja tahtovalta elävältä ihmiseltä.

Heyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan nopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen tungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa mieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen oikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän tuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat hänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan istunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen niistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:

"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan", virkkoi Päällikkö; "ja minä kiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa. Voiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?"

Heywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa harjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin tapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen omiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä hetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen, että oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva arvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:

"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas toiset ovat liian väkeviä."

"Veljeni on suuri lääkemies", jatkoi viekas villi, "ehkä hän koettaa?"

Myöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui uudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön. Malttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka vaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen oli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin olemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja puoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni laski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan lähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan soturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi tarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän, jolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen naapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta kauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan kanssa.

Tämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin lykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo ennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan lausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon ja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin välinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa hänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla metsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat yhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja soturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan heistä avasi suunsa.

"Tervetuloa!" lausui vihdoinkin yksi. "Onko veljeni tavannut hirviä?"

"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla", vastasi Magua. "Lähteköön 'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava."

Syvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista. Kaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he vetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä yllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan kattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista pilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman soturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja heikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät katseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui heimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin ilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt moisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on tavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli sellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen ympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan ollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen silmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion esineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan hiljaisuuden keskellä.

"Se oli valhe", puhui hän, "minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä nimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se tullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin suvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa pahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut."

Puhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli ympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa silmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon vanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui hänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa jokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken nauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien ihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin kuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen olennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja lapseton.

Intiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien periytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan päällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen tahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten miesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä kohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin äänin:

"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta kuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?"

Ukkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa hänen huudahtaessaan:

"Järvienkö delavarit?"

"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla. Yksi heistä juoksi heimon läpi."

"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?"

"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin kuokkaa kuin kirvestä pitelemään", vastasi toinen, viitaten hievahtamattomaan Unkasiin.

Osoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä sellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin niin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa rauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti verhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan suoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään vanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt kyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen sopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti tuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään, nousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi hiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa vaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti. Heidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat rohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti silmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan kohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen sieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja hievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi helposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa sodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet olivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen hurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta saakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:

"Nopea Hirvi!"

Kaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan, ja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan voittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin kunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului majan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon lähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan, valittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten kesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui jälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja kului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä vankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin usein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja uljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi ilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä — halveksinnan merkki, joka käsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.

Magua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä vangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt keveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi: "Mohikaani, sinä kuolet!"

"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon", vastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; "kohiseva virta huuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa tarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat nähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta."

Viimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit ymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin. Tämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen kevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi syytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen vaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen tilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin tapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen puhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan ilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman mielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia kykyjään vielä hänen kostonjanonsa.

Hän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet, toveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten hän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän käsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja rauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan hyppäsi nopeasti "Pitkän Pyssyn" yllätykseen ja sen tuhoisaan päättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka vainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille kertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli jokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu näytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento ja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.

Silloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä ja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan ominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa, jäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen saaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan vihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen. Lyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin harvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa kieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.

"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?" päätti hän. "Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat lentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten vesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman ruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina ja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän sielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai pelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään aseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien heimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja sanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa. Veljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan lakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon tavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet nuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän korvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät tämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen, saavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat autuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme ystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin mies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran huronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän delavarin on siis kuoltava."

Moisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon, että se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja ilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa luonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että heidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan vihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden jätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen soturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla hän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut jokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain kuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi helvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni kirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä päällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä sanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin olisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen samassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli lentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti muuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan hyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja suhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin kauhistava heittokoje.

Duncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä kohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa päättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan heiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi alallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä, kuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi voinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden ylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä. Sitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli osoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia sanoja omalla kielellään.

"Ei!" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut vahingoittunut. "Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää nähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten leikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista; me saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla."

Nuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat heti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos majasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin ehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä hän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi vihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen saattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa kadottanut.

Magua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain salaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa pudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta ryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut käydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle, huolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja levottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin vaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä kiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen ja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei vaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava ja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä ja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin rajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.

Kun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut piipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen viittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata perässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin yhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja virkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.

Kulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut tuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui suoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan tilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli pakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet uudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa paalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon todellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä niihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet palamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja Duncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan päässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä astuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri silloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän kaukaiseenkin paikkaan asti. lankesi vuoren valkealle rinteelle ja heijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka yht'äkkiä kohosi heidän tielleen.

Intiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja päästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä näytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli Duncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde lankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi sen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin herkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan. Vaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät joskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni ainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän tarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen tarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.

Duncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi kumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään osuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja. Vaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni, joka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta olennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään enempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen tullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä taholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi halunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään kaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.

Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni, kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään, pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen, ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.

Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.

Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen myös kaivatun ystävänsä Davidin.

Yksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että potilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui jonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta kipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen silmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo liian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin niiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos oli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan voidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin, että ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten voimaa.

Gamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina vuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen pillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä, jos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa toimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua heikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan häiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä viimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän säikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi inhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa, missä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli ruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä — vaikkakin ilman sanoja — joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin laulama.

Moisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella kuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän niiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta hämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi Heywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen takia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää ihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: "Hän odottaa teitä ja on lähellä", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.

XXV luku.

Puutiainen. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.

Pääkkö. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.

Kesäyön Unelma.

Tässä kohtauksessa oli naurettava omituisella tavalla yhtynyt juhlalliseen. Peto jatkoi yhä heiluvaa ja ilmeisesti väsymätöntä liikehtimistään, vaikkakin sen hullunkurinen yritys matkia Davidin säveltä lakkasi heti, kun tämä oli poistunut näyttämöltä. Gamut oli lausunut sanansa, kuten arvata sopii, äidinkielellään, ja Duncanista tuntui niihin sisältyvän jokin salainen ajatus, vaikkei häh heti keksinytkään mitään, joka olisi auttanut häntä sen selvittämisessä. Kaikista tätä seikkaa koskevista mietiskelyistä teki kuitenkin pikaisen lopun päällikkö, joka astui aivan potilaan vuoteen ääreen ja viittasi koko naisparven poistumaan, vaikka tämä oli kokoontunut sinne varta vasten nähdäkseen muukalaisen temppuja. Häntä toteltiin viipymättä, vaikka vastahakoisesti, ja kun etäisen oven sulkemisesta syntynyt matala kajahdus oli vaimennut onttoon luonnonkäytävään, viittasi hän tajuttomaan tyttäreensä ja virkkoi:

"Nyt näyttäköön veljeni voimaansa."

Näin epuuttamattomasti kutsuttuna harjoittamaan luuloteltua ammattiansa pelkäsi Heyward pienimmänkin viivykin käyvän vaaralliseksi. Koettaen siis koota ajatuksiaan valmistautui hän toimittamaan niitä loitsutemppuja ja eriskummallisia menoja, joiden verhoon intiaanipuoskarit tavallisesti kätkevät tietämättömyytensä ja kykenemättömyytensä. On enemmän kuin luultavaa, että hän silloisessa sekasortoisessa mielentilassaan olisi piankin tehnyt jonkin epäilyttävän, ehkä tuhoisankin erehdyksen, ellei hänen yrityksiään olisi heti alussa keskeyttänyt pedon äkeä murina. Kolme kertaa pyrki hän jatkamaan temppujaan, mutta yhtä usein kohtasi häntä sama selittämätön vastustus, samalla kun jokainen mörähdys tuntui edellistä aina hurjemmalta ja uhkaavammalta.

"Taitomiehet ovat kateellisia", virkkoi huroni. "Minä menen. Veljeni, tämä nainen on erään urhoollisimman nuoren mieheni vaimo; käsittele siis häntä parhaalla tavallasi. Hiljaa!" lisäsi hän, viitaten tyytymätöntä eläintä rauhoittumaan. "Minä menen."

Päällikkö piti sanansa, ja Duncan huomasi nyt olevansa yksinään tässä kaameassa, autiossa luolassa avuttoman sairaan ja julman ja vaarallisen pedon kanssa. Jälkimmäinen kuunteli intiaanin liikkeitä karhuille ominaisella älykkyydellä, kunnes toinen kajahdus ilmaisi hänenkin poistuneen luolasta; silloin käännähti peto ympäri ja tassutteli huojuen Duncanin luo, istuutuen hänen eteensä luonnolliseen asentoonsa, suoraksi kuin ihminen. Nuori mies katseli levottomana jotakin asetta, millä hän olisi voinut puolustautua hyökkäykseltä, jota hän nyt vakavasti odotti.

Eläimen mieliala näytti kuitenkin äkkiä muuttuneen. Jatkamatta äkeätä murinaansa tai osoittamatta muita kiukustumisen merkkejä vapisi sen koko pörröinen ruho ankarasti, ikäänkuin jonkin kummallisen sisäisen puistatuksen vallassa. Valtavat, kömpelöt käpälät huitoivat järjettömästi irvistelevää kuonoa, ja Heywardin tuijottaessa tuskallisen valppain silmin sen liikkeitä putosi suuri julma pää sivulle ja sen sijasta ilmestyi näkyviin metsästäjän rehellinen, tanakka naama ja kuului hänen sydämen pohjasta lähtevä erikoinen, iloinen naurunhihityksensä.

"Hst!" suhahti varovainen tiedustelija keskeyttäen Heywardin hämmästyksen huudahduksen. "Niitä konnia liehuu tässä aivan lähellä, ja jokainen ääni, joka ei luonnostaan kuulu noitalukuihin, toisi joka sorkan niskaamme."

"Selittäkää minulle tämän valepuvun tarkoitus ja sanokaa, miksi olette ryhtynyt niin epätoivoiseen seikkailuun?"

"Ah, sattuma heittää usein järjen ja sen laskut nurin niskoin", vastasi metsästäjä. "Mutta koska jokainen juttu on aina alettava alusta, kerron teille kaikki järjestyksessä. Erottuamme sijoitin komentajan ja päällikön erääseen vanhaan majavanpesään, missä he ovat huroneilta paremmassa turvassa kuin keskellä Edwardin varusväkeä, sillä ylhäällä luoteisessa asuvat intiaanit kunnioittavat yhä majavaa, koska kauppamiehet vielä eivät ole osuneet heidän luokseen. Sen jälkeen lähdimme me Unkasin kanssa tavoittamaan toista leiriä, kuten oli sovittu. Oletteko nähnyt poikaa?"

"Suureksi surukseni on hän vankina ja tuomittu kuolemaan auringon noustessa!"

"Minä epäilin niin käyvän", virkkoi metsästäjä vähemmän luottavalla ja iloisella äänellä. Mutta pian sai hänen puheensa lujan luonnollisen sävynsä takaisin, ja hän jatkoi: "Hänen huono onnensa onkin perimmäisenä syynä siihen, että minä olen täällä, sillä en koskaan sallisi sellaisen pojan jäävän huronien käsiin. Kyllähän ne konnat olisivat iki-iloissaan, jos pääsisivät sitomaan 'Hyppivän Hirven' ja 'Pitkän Pyssyn', kuten he minua sanovat, samaan paaluun! Vaikka minä en muutoin voikaan käsittää, miksi he ovat minulle sellaisen nimen antaneet, koska on olemassa yhtä vähän yhtäläisyyttä 'Hirventappajan' ominaisuuksien ja jonkin tavallisen kanadalaistussarin kuin piippusaven ja piikiven välillä!"

"Pysykää kertomuksessanne", tohahti malttamaton Heyward; "emmehän tiedä, millä hetkellä huronit palaavat."

"Ei heistä pelkoa. Loitsija tarvitsee aikansa kuten uudisasutuksia kiertelevä pappikin. Me olemme yhtä rauhassa keskeytyksiltä kuin lähetyssaarnaaja aloittaessaan kaksi tuntia kestävän puheensa. No niin, Unkas ja minä jouduimme rytäkkään erään kotiin taivaltavan roistojoukkion kanssa; poika eteni liian kauaksi vakoillessaan, mutta siitä ei häntä sovi niin ankarasti soimata, koska hänellä on kuuma veri; ja sitten kaiken lopuksi oli yksi huroneista pelkuri ja johti hänet paetessaan salaväijytykseen."

"Mutta kalliisti on hän saanut maksaa heikkoutensa."

Metsästäjä veti merkitsevästi kädellään poikki kurkkunsa ja nyykäytti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Minä ymmärrän." Sitten hän jatkoi kuuluvammalla äänellä, vaikka tuskin käsitettävämmällä kielellä:

"Kun poika oli joutunut kiikkiin, käännyin minä huroneja vastaan, kuten voitte ajatella. Ottelinkin parin heidän vakoilijansa kanssa, mutta se ei merkinnyt sitä eikä tätä. Kun minä siis olin ampunut ne peijakkaat, etenin enemmittä puuhitta verraten lähelle majoja. Eiköpäs silloin osunut sattuma avukseni ja johtanut minua koreasti sille paikalle, missä eräs heimon kuuluisimpia poppamiehiä parhaillaan sonnustihe johonkin väkevään kamppailuun saatanan kanssa, kuten arvelin — mutta miksipäs sanoisin sitä sattumaksi, mikä nyt osoittautuukin erikoiseksi Kaitselmuksen säädökseksi? No niin, harkittu napsahdus pääkuoreen kangisti sen valehtelevan petturin joksikin ajaksi, ja pistettyäni hänelle palasen pähkinää illalliseksi suuhun, jottei hän pitäisi pahaa melua, ja sidottuani hänet kahden nuoren puun väliin, menettelin hänen korujensa kanssa kuin omieni ja otin näytelläkseni karhua, jotta toimitus kävisi oikeata uraansa."

"Ja ihmeteltävän hyvin te osastanne suoriuduittekin; eläin itsekin olisi joutunut häpeään sellaisesta esityksestä."

"Olisinpa ollut huono oppilas", vastasi imarreltu metsästäjä, "ellen niin kauan salojen elämää tutkittuani olisi osannut jäljitellä sellaisen eläimen liikkeitä ja luontoa. Vaikka olisi ollut kysymyksessä villikissa tai täysikasvuinen pantteri, olisin tarjonnut teille niin soman näytelmän, että sitä olisi kelvannut katsella. Mutta niin kömpelön pedon elkeiden matkiminen ei ole mikään ihmeellinen teko, jos kohta siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Niinpä niin: eivät ne ymmärrä kaikki näyttelijät, että luontoa voi helpommin liioitella kuin täsmällisesti jäljitellä. Mutta kaikki työ on vielä suorittamatta; missä on neiti?"

"Minä olen tutkinut kylän kaikki majat keksimättä pienintäkään jälkeä hänen olostaan heimon keskuudessa."

"Kuulittehan, mitä laulumestari sanoi meidät jättäessään: 'Hän on lähellä ja odottaa teitä'?"

"Minun on ollut pakko uskoa hänen tarkoittaneen tätä onnetonta naista."

"Se tyhmyri oli pelästyksissään ja toimitti kehnosti ilmoituksensa; mutta niillä sanoilla oli sittenkin syvempi merkitys. Täällä on seiniä yllin kyllin vaikka tekisi asuntoja koko kylälle. Karhuhan on luonnostaan kiipeilijä; niinpä tahdonkin hieman kurkistaa niiden yli. Näiden kallioiden koloissa voi hyvinkin olla hunaja-astioita kätkössä, ja minä olen eläin, jota kaikki makea miellyttää."

Metsästäjä vilkaisi taakseen, naurahti omalle päähänpistolleen ja kiipesi samassa väliseinää ylös, jäljitellen esittämänsä eläimen kömpelöitä liikkeitä; mutta heti kun hän oli päässyt harjalle, viittasi hän olemaan hiljaa ja liukui alas kiiruimman kaupalla.

"Hän on tuolla", kuiskasi hän, "ja tämän oven kautta pääsette hänen luokseen. Teki niin mieleni puhua muutamia lohdutuksen sanoja sille masentuneelle tyttöraukalle; mutta tällaisen hirviön näkeminen olisi pelästyttänyt hänet järjiltään. Vaikka mitä siihen seikkaan tulee, ette tekään, majuri, ole vallan viehättävä tuossa maalauksessanne."

Duncan, joka oli jo innoissaan syöksähtänyt eteenpäin, peräytyi heti kuullessaan nämä lamauttavat sanat.

"Näytänkö minä tosiaankin niin inhoittavalta?" kysyi hän murheellisena.

"Ette te nyt juuri ajaisi sutta pakoon ettekä pysäyttäisi hyökkäävää kuninkaallista amerikkalaista rykmenttiä, mutta olen minä senkin ajan nähnyt, jolloin te olitte paljoa viehättävämpi. Intiaanitytöt eivät arvostelisi lainkaan ankarasti teidän viirunaamaanne, mutta valkoiset nuoret naiset pitävät omaa väriänsä parempana. Katsokaa", lisäsi hän osoittaen paikkaa, missä vettä kohosi kallion kolosta ja muodosti pienen, kirkkaan lähteensilmän ennenkuin se lähti ouruamaan pitkin läheisiä rakoja, "tämän avulla voitte helposti vapautua päällikön töherryksistä, ja palattuanne koetan minä uudelleen teitä koristaa. Loitsijan on yhtä tavallista muuttaa väriään kuin uudisasutusten keikarin vaihtaa helyjään."

Aina yhtä rauhalliselle metsästäjälle jäi vain vähän aikaa etsiä uusia todisteita neuvoaan tukeakseen. Hän oli vielä puheen juonessa, kun Duncan jo pärskyi vettä. Tuossa tuokiossa olivat kaikki peloittavat ja inhoittavat merkit hävinneet, ja nuori mies esiintyi jälleen niine piirteineen, mitkä luonto oli hänelle lahjoittanut. Näin valmistuneena kohtaamaan rakastettuansa hyvästeli hän kiireesti kumppaninsa ja katosi osoitetusta ovesta. Tiedustelija katseli hänen lähtöään mielihyvin, nyökäytteli päätään ja mumisi onnentoivotuksiaan, minkä jälkeen hän sangen levollisesti ryhtyi tutkimaan huronien ruokavaraston tilaa — luolaa näet käytettiin monien muiden tarkoitusten ohella myöskin heidän metsästyssaaliinsa säilytyspaikkana.

Duncanilla ei ollut muuta opasta kuin kaukaa kimmeltävä valo, joka rakastajalle nyt sai olla pohjantähtenä. Sen avustamana hän saavutti toivojensa sataman, jona oli aivan yksinkertaisesti toinen luolan osasto: se olikin kokonaan luovutettu niin arvokkaan vangin kuin William Henrikin komentajan tyttären säilyttämiseen. Se oli täynnä sikin sokin heiteltyä, vallatusta linnasta ryöstettyä tavaraa. Kaiken tämän sekasorron keskeltä tapasi hän etsimänsä kalpeana, levottomana ja kauhistuneena, mutta yhä yhtä viehättävänä. David oli valmistanut häntä tämän käynnin varalle.

"Duncan!" huudahti hän äänellä, joka tuntui vapisevan omaa kaikuansa.

"Alice!" vastasi nuorukainen juosten mistään välittämättä yli arkkujen, laatikoiden, huonekalujen, kunnes seisoi hänen sivullaan.

"Minä tiesin, ettette koskaan hylkäisi minua", virkkoi neito katsahtaen ylös hetkellinen hehku muutoin masentuneilla kasvoillaan. "Mutta olette yksin! Niin suloista kuin kaikki tämä onkin, olisin toivonut, ettette olisi tullut aivan yksin."

Huomattuaan, että tyttöparka vapisi niin, ettei enää kyennyt pysymään jaloillaan, pakotti Duncan hänet hellästi istuutumaan ja kertoi hänelle ne päätapaukset, jotka lukija jo tietää. Alice kuunteli hengähtämättömän tarkkaavasti, ja vaikka nuori mies kosketteli vain kepeästi murtuneen isän surua varoen kuitenkin haavoittamasta puhetoverinsa itsetuntoa, juoksivat kyynelet tyttären poskia pitkin niin viljavina kuin ei hän olisi itkenyt koskaan ennen. Duncanin viihdyttävä hellyys tyynnytti kuitenkin pian hänen liikutuksensa ensimmäisen puuskan, niin että neito kuunteli häntä loppuun asti jakamattoman tarkkaavasti, vaikkakaan ei ehkä tyynin mielin.

"Ja nyt, Alice", jatkoi Duncan, "te havainnette kuinka paljon teiltä yhä vaaditaan. Kokeneen ja arvaamattoman tärkeän ystävämme metsästäjän avulla raivannemme sentään tiemme tämän villin kansan luota, mutta teidän on ponnistettava viimeinenkin tahdonlujuutenne. Muistakaa, että te pakenette kunnioitettavan isänne syliin ja että hänen onnensa yhtä paljon kuin teidän omakin onnenne riippuu juuri siitä lujuudesta."

"Voinko muuten menetelläkään isän takia, joka on tehnyt niin paljon minun tähteni?"

"Ja minun tähteni", jatkoi nuori mies hellästi, puristaen molemmilla käsillään pitelemäänsä kättä.

Viaton ja hämmästynyt katse, jonka hän sai vastaukseksi, vakuutti Duncanille, että hänen oli välttämätöntä puhua selvemmin.

"Tämä ei ole paikka eikä tilaisuus pidättää teitä itsekkäillä toiveilla", jatkoi hän; "mutta mikä minun sydämeni tavoin raskautettu rinta ei haluaisi heittää taakkaansa? Sanotaan, että hätä on siteistä vahvin; meidän yhteinen kärsimyksemme teidän tähtenne jätti enää vain vähän selvitettävää isänne ja minun välilleni."

"Entä rakas Cora, Duncan; varmastikaan ei Coraa unohdettu?"

"Ei unohdettu! Ei, häntä kaivattiin niin kuin harvoin on naista kaivattu. Kunnioitettu isänne ei tuntenut erotusta lastensa välillä, mutta minä — Alice, ettehän loukkaannu, kun sanon, että minuun nähden hänen arvoaan himmensi johonkin määrin…"

"Sitten ette tunne sisareni ansioita", huudahti Alice vetäen pois kätensä; "teistä hän aina puhui kalleimpana ystävänään."

"Uskon mielelläni hänet ystäväkseni", vastasi Duncan nopeasti. "Voisinpa toivoa hänen olevan minulle enemmänkin, mutta teidän kanssanne, Alice, on minulla isänne suostumus pyrkiä vielä läheisempään ja hellempään yhteyteen."

Alice värisi voimakkaasti ja hetkeksi hän käänsi kasvonsa pois hänen sukupuolelleen ominaisen herkän liikutuksen vallassa; mutta se meni pian ohi, ja hän hallitsi jälleen käytöstään, joskaan ei tunteitaan.

"Heyward", virkkoi hän katsoen miestä suoraan silmiin, kasvoillaan liikuttavan viaton ja luottava ilme, "saattakaa minut rakastetun isäni luo ja sallikaa minun pyytää hänen pyhää vahvistustaan, ennenkuin vaaditte minulta muuta vastausta."

"Vaikka en saisikaan enempää sanoa, en voisi kuitenkaan olla tätä sanomatta", oli nuori mies vastaamaisillaan, kun hänet keskeytti kevyt lyönti olkapäälle. Hän hypähti jaloilleen, käännähti, ja kun hän seisoi silmä silmää vasten häiritsijän kanssa, näki hän Maguan mustat muodot ja pahanilkiset kasvot. Villin syvä kurkkunauru kuului sellaisella hetkellä Duncanin korviin paholaisen ilkunnalta. Jos hän olisi seurannut ensi kuohahduksen äkillistä, hurjaa ajatusta, olisi hän syöksynyt huronin kimppuun ja antanut taistelun elämästä ja kuolemasta ratkaista heidän kohtalonsa. Mutta kun hän oli ilman minkäänlaisia aseita, kun hän ei tiennyt, mitä apua hänen ovela vihollisensa mahdollisesti voisi saada ja kun hänen oli pidettävä huolta naisen turvallisuudesta, naisen, joka juuri oli tullut hänen sydämelleen kalliimmaksi kuin ennen, hylkäsi hän tämän epätoivoisen aikomuksen yhtä pian kuin se oli hänen mieleensä juolahtanutkin.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Alice, laskien käsivartensa hitaasti ristiin rinnalleen ja koettaen peittää Heywardin puolesta pelkäävää tuskaansa sen kylmän ja etäisen esiintymistavan verhoon, jolla hän yleensä kohteli hänen luonaan käyvää vangitsijaansa.

Voitonriemuinen intiaani oli saanut takaisin entisen ankaran ilmeensä, vaikka hän varovaisesti peräytyikin muutamia askeleita nuoren miehen tulisen, uhkaavan katseen tieltä. Hän tarkasteli hetkisen molempia vankejaan tuijottavin silmin, astui sitten sivulle ja laski pölkyn erään toisen oven eteen kuin sen, mistä Duncan oli tullut sisään. Tämä käsitti nyt, miten hän oli joutunut yllätetyksi, ja luullen olevansa auttamattomasti hukassa hän veti Alicen povelleen ja seisoi valmiina uhmaamaan kohtaloaan, jota hän tuskin suri, kun hän sai kestää sen sellaisessa seurassa. Mutta Maguan ei ollut mieli välittömään väkivaltaan. Hänen ensimmäiset toimenpiteensä tarkoittivat ilmeisesti hänen uuden vankinsa säilyttämistä, eikä hän enää katsahtanutkaan luolan keskellä seisovia liikkumattomia haamuja, ennenkuin oli täydelleen katkaissut heiltä kaiken toivon päästä pakoon sitä salatietä, jota hän itse oli tullut. Heyward valvoi kaikkia hänen elkeitään, mutta pysyi kuitenkin lujana paikallaan, yhä puristaen hentoa Alicea sydämelleen, liian ylpeänä ja liian toivottomana pyytääkseen armoa niin usein voitetulta viholliselta. Kun Magua oli puuhaillut kyllikseen, lähestyi hän vankejaan ja virkkoi englanniksi:

"Kalpeanaamat laskevat ansoja viisaille majaville, "mutta punanahat osaavat siepata kiinni Englannin miehiä."

"Huroni, tee pahin rikoksesi!" huudahti kiihtynyt Heyward unohtaen, että hänen kohtaloonsa oli sidottu kahden ihmisen henki; "me halveksimme yhtä paljon sinua kuin sinun kostoasikin!"

"Sanooko valkoinen mies nämä sanat myös paaluun sidottuna?" kysyi Magua samassa ivallisesti hymyilemällä osoittaen, kuinka vähän hän luotti toisen lujuuteen.

"Sanoo sekä täällä päin naamaasi että koko kansasi kuullen."

"Ovela Kettu on suuri päällikkö!" vastasi intiaani. "Hän menee hakemaan nuoret miehensä katsomaan, kuinka urheasti kalpeanaama nauraa kärsimyksilleen."

Vielä puhuessaan hän kääntyi mennäkseen ja oli jo poistumaisillaan samaa käytävää, jota Duncan oli tullut, kun kuuli omituista murinaa ja pysähtyi epäröiden. Karhun haamu ilmestyi ovelle, mihin se istuutui, heiluen sivulta toiselle alituiseen herkeämättömään tapaansa. Magua, kuten sairaan vaimon isäkin, silmäili sitä tarkoin hetkisen ikäänkuin päästäkseen selville sen olemuksesta. Hän oli täydellisesti vapaa heimonsa yksinkertaisesta taikauskosta, ja heti kun hän oli tuntenut loitsijan tavallisen valepuvun, aikoi hän kulkea pedon ohi kylmän halveksivasti. Mutta entistä äänekkäämpi ja uhkaavampi mörinä sai hänet uudelleen pysähtymään. Sitten hän näytti äkkiä itsekseen päättäneen olla suotta viipymättä kauempaa ja astui pontevasti eteenpäin. Vale-eläin, joka oli edennyt jonkin verran, peräytyi hitaasti hänen tieltään, kunnes saapui jälleen käytävän suuhun, missä se takajaloilleen kohoten pieksi ilmaa etukäpälillään aivan villin esikuvansa tapaan.

"Narri!" huudahti päällikkö huroninkielellä, "mene leikkimään lasten ja akkain kanssa, mutta jätä miehet oman viisautensa varaan!"

Vielä kerran hän yritti sivuuttaa otaksutun puoskarin, viitsimättä edes näön vuoksi uhata puukollaan tai kirveellään, jotka riippuivat hänen vyöstään. Äkkiä ojensi peto käsivartensa tai oikeammin sanoen käpälänsä ja sulki hänet otteeseen, joka olisi voimakkuudessa vetänyt vertoja kuuluisalle 'karhun syleilylle' itselleen. Heyward oli hengähtämättömän jännittyneenä seurannut Haukansilmän toimia. Ensiksi hän hellitti Alicen poveltaan, sitten hän sieppasi pukinnahkahihnan, jota oli käytetty jonkin tavarakimpun vyötteenä, ja nähdessään metsästäjän rautaisten lihasten painavan vihollisen molemmat käsivarret ojoon hän syöksähti paikalle ja sitoi ne lujasti. Maguan kädet, jalat ja sääret kiedottiin hihnalla kymmenin kerroin vähemmässä ajassa kuin mitä meiltä on kulunut kohtauksen kertomiseen. Kun peloittava huroni oli täydellisesti kytketty, hellitti metsästäjä otteensa ja Duncan laski avuttoman vihollisensa selälleen.

Koko tämän odottamattoman ja kummallisen toimituksen aikana ei Magua, joka oli rimpuillut ankarasti siihen asti, kunnes tunsi joutuneensa jänteiltään paljoa väkevämmän miehen käsiin, ollut päästänyt pienintäkään äännähdystä. Mutta kun Haukansilmä käytöstään ylimalkaisesti selittääkseen heitti syrjään pedon pörröisen pään ja esitti huronin tuijotettavaksi omat ahavanpuremat ja tanakat piirteensä, kesti jälkimmäisen tyynimielisyys niin hyvin koetuksen, että häneltä pääsi vain tuo tavallinen huudahdus:

"Hugh!"

"Niin, niin! Joko nyt löysit kielesi?" puheli aina yhtä rauhallinen voittaja. "Mutta ettet käyttäisi sitä meidän tuhoksemme, täytyy minun ottaa vapaudekseni tukkia kitasi."

Kun ei hetkeäkään ollut hukattavissa, ryhtyi metsästäjä viipymättä tuohon niin välttämättömään varokeinoon, ja kun hän oli varustanut intiaanin suukapulalla, voitiin tätä vihollista täydellä syyllä pitää "taisteluun kelpaamattomana".

"Mistä hiiden reiästä se veijari puikahti sisään?" kysyi toimelias metsästäjä työnsä lopetettuaan. "Ei ainoakaan sielu kulkenut ohitseni teidän lähdettyänne."

Duncan osoitti ovea, josta Magua oli tullut ja jonka sulkeiksi oli nyt ladottu liian monia esteitä, niin ettei sitä tietä käynyt nopeata pakoa ajatteleminen.

"Ottakaa neiti mukaanne", jatkoi hänen ystävänsä. "Meidän täytyy yrittää metsään toisen käytävän kautta."

"Se on mahdotonta!" virkkoi Duncan; "pelästys on voittanut tytön ja hän on aivan avuttomassa tilassa. Alice, oma suloinen Aliceni! koettakaa toipua, nyt on tullut paon hetki. Kaikki turhaan! Hän kuulee, mutta ei kykene seuraamaan. Menkää, jalo, kunnianarvoisa ystäväni, pelastakaa itsenne ja jättäkää minut kohtaloni huomaan!"

"Jokaisella jäljellä on päätekohtansa ja jokaisesta onnettomuudesta on jotakin oppimista!" vastasi metsästäjä. "Kas tässä, kietokaa hänet näihin intiaanivaatteisiin. Peittäkää tarkoin koko hänen pieni, hento ruumiinsa. Ei, tuolla jalalla ei ole vertaistaan saloissa, se ilmaisisi hänet heti, missä tahansa hän liikkuisikin. No, ottakaa hänet syliinne ja seuratkaa minua. Jättäkää loput minun huolekseni."

Kuten hänen toverinsa sanoista saattaa nähdä, totteli Duncan kerkeästi neuvoa. Kun toinen oli lakannut puhumasta, nosti hän keveän Alicen syliinsä ja seurasi metsästäjää. He löysivät yksinäisen sairaan vaimon samalta sijalta, minne olivat hänet jättäneetkin ja kulkivat nopeasti luonnon muodostamaa käytävää pitkin ulko-ovea kohti. Kun he lähenivät pientä kaarnaluukkua, ilmaisi äänen häly ulkoa potilaan ystävien ja sukulaisten kerääntyneen paikalle kärsivällisinä odottamaan sisäänkutsua.

"Jos minä avaan huuleni puhumaan", kuiskasi Haukansilmä, "ilmaisisi englanninkieleni, joka ikäänkuin luonnostaan kuuluu valkonahalle, noille konnille vihollisen olevan heidän joukossaan. Teidän täytyy tarjota heille mongerrustanne, majuri, ja sanoa, että olemme sulkeneet pahan hengen luolaan ja että me nyt viemme sairasta vaimoa metsään, etsiäksemme sieltä vahvistavia juuria. Käyttäkää kaikkea oveluuttanne, sillä yritys on luvallinen ja oikea."

Ovi avautui hiukan, ikäänkuin olisi joku ulkoapäin kuunnellut, mitä sisällä tapahtui, ja pakotti metsästäjän lopettamaan neuvonsa. Äkeä mörinä ajoi salaurkkijan tiehensä, ja sitten painoi metsästäjä rohkeasti kaarnaovea ja lähti paikalta, yhä matkien karhun eleitä ja käyntiä. Duncan seurasi aivan hänen kintereillään ja huomasi pian olevansa parinkymmenen jännittyneenä odottavan sukulaisen ja ystävän keskellä.

Joukko peräytyi hieman ja päästi isän ja erään toisen, joka tuntui olevan sairaan vaimon mies, lähenemään tulijoita.

"Onko veljeni ajanut pois pahan hengen?" kysyi edellinen. "Mitä on hänellä sylissään?"

"Lapsesi", vastasi Duncan totisena. "Sairaus on hänestä paennut, ja se on suljettu kallioon. Minä vien tämän vaimon hieman kauemmas täältä ja vahvistan häntä siellä enempiä hyökkäyksiä vastaan. Hän on oleva nuoren miehesi majassa, kun aurinko jälleen näyttäytyy."

Kun isä oli kääntänyt muukalaisen sanojen merkityksen huronien kielelle, ilmoitti matala mumina selityksen herättämää tyytyväisyyttä. Päällikkö itse viittasi Duncania jatkamaan matkaansa, virkkaen ääneensä, lujasti ja ylpeästi:

"Menkää. Minä olen mies ja minä menen vuoreen tappelemaan paholaisen kanssa."

Heyward oli mielissään totellut viittausta ja ennättänyt jo pienen joukon ohi, kun nämä pelästyttävät sanat saivat hänet pysähtymään.

"Onko veljeni hullu?" huudahti hän. "Onko hän julma! Hän tahtoo uhmata tautia, ja se asettuukin häneen, tai jos hän ajaa taudin ulos, niin se peloittaa hänen tyttärensä metsään. Ei, odottakoot lapseni ulkona, ja jos henki näyttäytyy, iskekööt hänet mäsäksi nuijillaan. Hän on viekas ja hän hautautuu vuoreen nähdessään, että monta urhoollista miestä on valmiina taistelemaan häntä vastaan."

Tällä omituisella varoituksella oli toivottu vaikutus. Astumatta luolaan vetivät isä ja aviomies kirveensä ja asettuivat valmiiksi kostamaan sairaan sukulaisensa oletetulle kiusaajalle, ja naiset ja lapset taittoivat oksia tai etsivät kiviä samassa tarkoituksessa. Tällä suotuisalla hetkellä katosivat vale-loitsijat näkyvistä.

Samalla kun Haukansilmä oli perustanut laskelmansa niin suuresti intiaanien taikauskoon, ei hän suinkaan unohtanut, että viisaimmat päälliköt sitä pikemmin sietivät kuin kunnioittivat. Hän ymmärsi siis varsin hyvin ajan arvon nykyisessä asemassaan. Kuinka pitkälle vihollisten pettyminen ulottuikin ja kuinka paljon se oli auttanutkin hänen aikeitaan, saattoi pieninkin seikka herättää heidän epäluulonsa, jolloin heidän terävä huomiokykynsä voisi käydä sangen tuhoisaksi. Poiketen sentähden polulle, joka näytti turvallisimmalta, kulki hän pitkin kylän liepeitä, mutta ei astunut sen rajojen sisäpuolelle. Nuotioiden riutuvassa valossa näkyi sotureita yhä käyskentelevän majojen väliä. Mutta lapset olivat lakanneet leikeistään nahkavuoteisiinsa sukeltaakseen, ja yön rauha alkoi jo laskeutua niin melskeisen ja tärkeän illan kiihkeän hälinän ja hyörinnän vaimentajaksi.

Alice tuli entiselleen vapaan ilman virkistävästä vaikutuksesta, ja kun hänen ruumiilliset voimansa enemmän kuin henkiset olivat joutuneet tilapäisen heikkouden valtaan, ei hänelle tarvinnut lainkaan selittää viime hetkien tapahtumia.

"Päästäkäähän minut nyt yrittämään kävelyä", virkkoi hän heidän tultuaan metsään, punastuenkin salassa sitä, ettei ollut aikaisemmin jaksanut laskeutua Duncanin sylistä. "Minä olen tosiaankin jo aivan virkeä."

"Ei, ei, Alice, te olette yhä vielä liian heikko."

Neito kamppaili kuitenkin hempeästi vapautuakseen, ja Heywardin oli kuin olikin pakko luopua kallisarvoisesta taakastaan. Kun karhun edustaja huomasi olevansa sopivan matkan päässä majoista, pysähtyi hän ja alkoi puhua asiasta, jota hän täydelleen hallitsi, vaikkei hän ehkä niin herkästi tajunnutkaan rakastavain tunteita.

"Tämä polku vie teidät purolle", selitti hän. "Kulkekaa sen pohjoista vartta, kunnes tulette putoukselle; nouskaa siitä kukkulalle oikeaan, niin silloin näette sen kansan tulet. Sinne täytyy teidän mennä suojaa pyytämään; jos he ovat oikeita delavareja, olette turvassa. Pitempi pakomatka tämän neidin kanssa olisi nykyään mahdoton. Huronit osuisivat jäljillemme ja nylkisivät päänahkamme ennenkuin olisimme kulkeneet kymmentä peninkulmaa. Menkää, ja olkoon Kaitselmus kanssanne."

"Entä te?" kysyi Heyward hämmästyneenä. "Emme suinkaan me tässä eroa?"

"Delavarien ylpeys on huronien vankina; viimeinen mohikaanien jalointa verta on heidän vallassaan", vastasi metsästäjä. "Minä lähden katsomaan, mitä olisi tehtävissä hänen hyväkseen. Jos ne ottaisivat päänahkanne, majuri, kaatuisi aina yksi roisto jokaisesta sen hiuskarvasta, kuten jo lupasin. Mutta jos nuori päällikkö viedään paalulle, tulevat intiaanit myös näkemään, kuinka puhdasrotuinen mies osaa kuolla."

Vähääkään loukkautumatta siitä ehdottomasta etusijasta, minkä suorasukainen metsästäjä antoi niin sanoaksemme ottopojalleen, esitteli Duncan yhä kaikenlaisia mieleensä johtuvia syitä niin epätoivoista päätöstä vastaan. Häntä avusti Alice, joka hänkin yhtyi Heywardin kanssa rukoilemaan, että hän hylkäisi aikeen, joka lupasi niin paljon vaaraa ja joka antoi niin vähän menestymisen toiveita. Heidän kaunopuheisuutensa ja todistelunsa olivat kuitenkin turhia. Metsästäjä kuunteli heitä tarkkaavasti, vaikka malttamattomasti, ja päätti vihdoin väittelyn vastaamalla seuraavaa, äänessä kaiku, joka heti sai Alicen vaikenemaan ja joka myös ilmaisi Heywardille, kuinka hyödyttömiä enemmät huomautukset tulisivat olemaan:

"Olen kuullut nuorten ihmisten välillä vallitsevan tunteen, joka sitoo miehen naiseen lujemmin kuin isä on kiintynyt poikaansa. Saattaa niin olla. Minä olen harvoin oleskellut valkoihoisten naisten parissa, mutta sellainen voi hyvinkin olla luonnon veto uudisasutuksilla. Te olette pannut alttiiksi henkenne ja kaikki, mikä on teille kallista, pelastaaksenne tämän suloisen lapsen, ja minä otaksun jonkin sellaisen taipumuksen siinä olevan pohjalla. Mutta mitä minuun tulee, niin opetin poikaa käyttämään pyssyä kunnollisesti, ja hyvin on hän minulle vaivani palkinnut. Minä olen monessa kahakassa otellut hänen rinnallaan, ja niin kauan kuin kuulin hänen tuliluikkunsa pamauksen toisella korvallani ja vanhan päällikön pyssyn räiskähdyksen toisella, tiesin, ettei vihollista ollut selkäpuolellani. Talvet ja kesät, yöt ja päivät olemme samoilleet saloja yksissä syöden samasta kupista, toisen nukkuessa, kun toinen valvoi; ja ennen kuin sanotaan, että Unkas vietiin kidutettavaksi, vaikka minä olin lähettyvillä… Meillä on kaikilla olemassa vain yksi ainoa ohjaaja ja kohtalojemme säätäjä, millainen sitten ihomme väri liekään; ja Hänet kutsun todistajakseni, että ennen kuin mohikaanipoika joutuu surman suuhun ystävän puutteessa, on rehellisyys ja uskollisuus katoava maan päältä ja 'Hirventappaja' tuleva yhtä mitättömäksi kapineeksi kuin laulumestarin tuhiseva piipityspilli!"

Duncan päästi metsästäjän käsivarren, ja samassa kääntyi Haukansilmä ympäri ja alkoi lujin askelin palata majoille. Pysähdyttyään hetkiseksi katselemaan hänen häipyvää haamuansa ohjasivat Heyward ja Alice kulkunsa delavarien kaukaista kylää kohti tähänastisesta menestyksestään iloiten, mutta tulevaisuudestaan huolissaan.

XXVI luku.

Pulma. Enkö minä saisi pelata jalopeuraa myöskin?

Kesäyön Unelma.

Huolimatta tarmokkaasta päättäväisyydestään tajusi Haukansilmä sentään täydellisesti niiden vaikeuksien ja vaarojen suuruuden, joihin hän oli antautumaisillaan. Palatessaan leirille pohti hänen terävä ja harjaantunut älynsä pontevasti keinoja, joilla voisi vastustaa vihollistensa peloittavaa valppautta ja vireyttä. Vain ihon väri pelasti Maguan ja loitsijan hengen, nämä kun olisivat olleet hänen turvallisuudelleen suodut ensimmäiset uhrit, ellei metsästäjä olisi pitänyt sellaista tekoa, niin hyvin kuin se sopikin intiaanin luonteeseen, kokonaan arvottomana miehelle, joka kerskui polveutuvansa täydelleen puhdasrotuisista esi-isistä. Hänen piti siis vain luottaa niihin vitsoihin ja hihnoihin, joilla hän oli sitonut vankinsa, ja niin hän jatkoi matkaansa suoraan majojen keskustaa kohti.

Hänen lähetessään rakennuksia tulivat hänen askelensa yhä varovaisemmiksi, eikä hänen valpas silmänsä jättänyt huomaamatta ainoatakaan merkkiä, ei ystävällistä eikä uhkaavaa. Muuan rappeutunut maja näkyi toisia hieman ulompana, ja tuntui kuin olisi se jätetty silleen keskentekoisena — epäilemättä jonkin tärkeän tarvikeaineen, kuten puun tai veden puutteessa. Heikkoa valoa tuikki sen raoista ja ilmaisi, että se ei huonosta tilastaan huolimatta ollut asukastaan vailla. Sitä kohti ohjasi siis metsästäjä kulkunsa taitavan sotapäällikön tavoin, joka tunnustelee ensin vihollisten etuvarustuksia, ennenkuin uskaltaa käydä päähyökkäykseen.

Heittäytyen kuvailemalleen pedolle luontaiseen asentoon ryömi Haukansilmä pienelle aukolle, mistä hän saattoi nähdä majan sisään. Se osoittautuikin olevansa David Gamutin asunto. Tänne oli uskollinen laulumestari nytkin paennut kaikkine suruineen ja pelkoineen nöyrästi luottaen Kaitselmuksen suojelukseen. Juuri samalla hetkellä, kun hänen kömpelö olemuksensa joutui metsästäjän tarkastelun alaiseksi tavalla, jonka olemme maininneet, oli erämies itsekin, vaikka valemuodossaan, tämän yksinäisen eläjän syvimpien mietiskelyjen esineenä.

Kuinka luja Davidin luottamus olikin entisaikojen ihmeisiin, kieltäytyi hän kuitenkin uskomasta minkään yliluonnollisen voiman välitöntä sekaantumista nykypäiväin tapauksiin. Toisin sanoen, vaikka hän vahvasti uskoi Bileamin aasin puhekykyyn, epäili hän sentään melkoisesti karhun laulumahdollisuuksia, huolimatta siitä, että oli jälkimmäisestä tapauksesta saanut omien oivallisten kuuloelimensä todistuksen. Hänen ilmeessään ja eleissään oli jotakin, joka kertoi metsästäjälle hänen mielensä olevan mitä pahimman sekasorron tilassa. Hän istui risukasalla, josta otettu oksa silloin, toinen tällöin elätti hänen heikkoa tultansa, pää käden varassa, surumielisten mietteiden vallassa. Puku, jota sävelten lemmikki kantoi, ei ollut millään tavoin muuttunut viime kuvaamastamme, paitsi että hän oli peittänyt kaljun päänsä kolmikolkkaisella majavannahkahatulla, joka ei ollut osoittautunut kyllin viekoittelevaksi kiihoittamaan jonkun hänen isäntänsä ahneutta.

Älykäs Haukansilmä, joka muisti sen kiireellisen tavan, millä toinen oli jättänyt paikkansa sairaan vaimon vuoteen ääressä, uumoili hiukan noin juhlallisen mietiskelyn syytä. Kierrettyään ensin hökkelin päästäkseen varmuuteen, että se oli aivan erillään muista ja että sen asujan mielenlaatu suojeli sitä kävijöiltä, rohkeni hän kompuroida sen matalasta ovesta suoraan Gamutin eteen. Jälkimmäisen asento jätti tulen heidän välilleen; ja kun Haukansilmä oli istuutunut takatassuilleen, kului lähes minuutti heidän vain katsellessaan toisiaan sanaakaan sanomatta. Yllätyksen äkillisyys ja laatu oli melkein liikaa Davidin — emme sano järjelle — vaan uskolle ja rohkeudelle. Hän hapuili pilliään ja nousi jaloilleen hämärästi kai aikoen koettaa sävelten manausvoimaa.

"Musta ja salaperäinen hirviö!" hän huudahti vapisevin käsin sovitellessaan nenälleen apusilmiään ja etsiessään pettämätöntä turvaansa hädässä ja ahdistuksessa, siunattua pyhien psalmien käännöstä. "Minä en tunne sinun luontoasi enkä aivoituksiasi, mutta jos jotakin mielessäsi kantaisit kirkon halvimman palvelijan ruumista tai henkeä vastaan, niin kuuntele Israelin nuorukaisen jumalallisia sanoja ja heittäydy katumukseen."

Karhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:

"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne säädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat tällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista."

"Mikä sinä olet?" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan alkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.

"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun tai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin pian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt pidätte kädessänne?"

"Voiko se olla mahdollista?" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä mukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. "Olen nähnyt monia ihmeitä pakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!"

"Niinpä niin", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten tukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. "Tässä näette ihon, jossa, vaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei ole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko ovat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan."

"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti oli tullut häntä etsimään!" keskeytti David.

"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta voitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?"

"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan varman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu ihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen hymnin…"

"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?"

"Se tehtävä ei liene vaikea", vastasi David epäröiden, "vaikka minä suuresti pelkäänkin, että teidän läsnäolonne pikemminkin pahentaisi kuin lieventäisi hänen muutoinkin niin onnetonta kohtaloaan."

"Ei sanaakaan enää, matkaan vain", tiukkasi Haukansilmä peittäen jälleen kasvonsa ja näyttäen itse esimerkkiä lähtemällä heti majasta.

Tiellä sai metsästäjä tietää kumppaninsa pääsevän Unkasin luo, koska häntä pidettiin mielipuolena ja koska hän oli saavuttanut erään vartijan suosion, sillä tämän David oli valinnut erikoisen uskonnollisen käännytystyönsä esineeksi siitä syystä, että mies sopersi hieman englantia. Kuinka paljon huroni ymmärsi uuden ystävänsä tarkoitusperiä, saattaa kyllä olla epäilyksenalaista, mutta kun ehdoton huomaavaisuus on yhtä imartelevaa villille kuin sivistyneemmälle henkilölle, oli sillä ollut kerrottu vaikutus. On tarpeetonta huomauttaa siitä kekseliäästä tavasta, jolla metsästäjä lypsi yksinkertaisesta Davidista nämä erikoistiedot, emmekä tällä kohdalla myöskään sen perinpohjaisemmin esitä niitä ohjeita, joita hän antoi kumppanilleen, päästyään täydellisesti kaikkien tarpeellisten asianhaarain perille, koska lukija on riittävästi tutustuva kaikkeen siihen kertomuksen edistyessä.

Maja, jonne Unkas oli suljettu, oli aivan kylän keskellä, ja sitä oli asemansa puolesta ehkä kaikkein vaikein lähestyä tai sieltä poistua huomaamatta. Mutta Haukansilmän oveluuteen ei tällä kertaa kuulunut pieninkään salaileminen. Luottaen valepukuunsa ja taitoonsa näytellä osaa, johon oli ryhtynyt, valitsi hän avonaisimman ja suorimman tien paikalle. Myöhäin hetki soi hänelle kuitenkin hieman suojaa, jota hän näytti niin kovin halveksivan. Pojat olivat jo vaipuneet uneen, ja kaikki naiset ja enimmät soturitkin olivat vetäytyneet majoihinsa yöksi. Vain neljä, viisi viimeksimainittua viipyi vielä Unkasin vankilan ovella, missä he salavihkaa vaikka hyvin tarkasti pitivät silmällä vihollisen käyttäytymistä.

Nähdessään Gamutin ja hänen seurassaan heidän kunnioitetuimman loitsijansa tunnetussa valepuvussa kulkevan olennon, tekivät he kerkeästi tietä molemmille. Mutta he eivät osoittaneet vähintäkään halua poistua. Päinvastoin aikoivat he ilmeisesti jäädä paikoilleen sitäkin innokkaammin, kun he toivoivat näkevänsä kaikenlaisia salaperäisiä taikatemppuja, jotka heidän mielestään luonnollisesti liittyivät moiseen käyntiin.

Kun metsästäjä oli täydelleen kykenemätön puhuttelemaan huroneja heidän omalla kielellään, täytyi hänen uskoa keskustelun hoito kokonaan Davidille. Huolimatta yksinkertaisuudestaan tuotti tämä erinomaista kunniaa saamilleen ohjeille, koska hän täytti ylen määrin opettajansa rohkeimmatkin toiveet.

"Delavarit ovat akkoja!" huudahti hän kääntyen sen villin puoleen, jolla oli heikkoa aavistusta hänen käyttämästään kielestä. "Englannin miehet, hullut maalaiseni, ovat yllyttäneet heitä tarttumaan sotakirveeseen ja lyömään kanadalaisia isiään, ja he ovat unohtaneet sukupuolensa. Haluaako veljeni kuulla 'Nopean Hirven' pyytävän hameitaan ja nähdä hänen itkevän huronien edessä paaluun kytkettynä?"

Innokkaasti myöntävä "hugh!" ilmaisi tyytyväisyyden, mitä villi tuntisi todetessaan moista heikkoutta vihollisessa, jota oli niin kauan vihattu ja pelätty.

"Sitten astukoon hän syrjään, ja tuo viisas mies on puhaltava siihen koiraan! Sanokoon hän sen veljilleni!"

Huroni selitti Davidin tarkoituksen tovereilleen, jotka vuorostaan kuuntelivat ehdotusta ihastuneina, sillä heidän raaka mielensä riemuitsi moisesta hienostuneesta julmuudesta. He peräytyivät hieman ovelta ja viittasivat luuloteltua loitsijaa käymään sisään. Mutta kehoitusta noudattamatta istui karhu yhä asemillaan ja mörisi.

"Viisas mies pelkää, että hänen puhalluksensa osuu hänen veljiinsä ja vie mennessään heidänkin urheutensa", jatkoi David toimien saamiensa ohjeiden mukaisesti. "Heidän on käytävä loitommaksi."

Huronit, joiden mielestä sellainen onnettomuus olisi ollut pahin turma, mikä olisi voinut heitä kohdata, väistyivät yhtenä miehenä niin kauas, etteivät enää kuulleet tavallista puhetta, vaikka he sentään aina vapaasti näkivätkin majan ovelle. Tyytyväisenä turvallisuuteensa jätti silloin metsästäjä paikkansa ja tallusteli hitaasti hökkeliin. Se oli hiljainen ja synkkä, sillä siinä oli vanki yksinään ja sitä valaisi vain hiiltyvä nuotio, jota oli käytetty ruuan valmistuksessa.

Unkas seisoi majan kaukaisimmassa sopessa taaksepäin nojaten, sillä hänet oli sidottu käsistä ja jaloista vahvoin vitsoin. Kun tuo peloittava kummitus ensin osui nuoren mohikaanin silmiin, ei hän suonut pedolle ainoatakaan katsetta. Metsästäjä, joka oli jättänyt Davidin ovelle vartioimaan, ettei heitä huomattaisi, katsoi parhaaksi pysyä valepuvussaan niin kauan, kunnes olisivat varmasti muiden silmiltä salassa. Rupeamatta puhumaan jäljitteli hän siis esittämänsä eläimen liikkeitä ja elkeitä. Nuori mohikaani, joka ensin luuli vihollistensa lähettäneen oikean pedon häntä säikyttelemään ja koettelemaan hänen hermojansa, keksi pian noissa heilutuksissa ja nyykäytyksissä, jotka olivat Heywardista näyttäneet niin luonnollisilta, eräitä erehdyksiä, ja ne paljastivat heti asian oikean laidan. Jos Haukansilmä olisi huomannut, kuinka pienessä arvossa taidokkaampi Unkas piti hänen esityksiään, olisi hän epäilemättä suutuksissaan jatkanut yhä ilvettään. Mutta nuoren miehen halveksivan katseen saattoi selittää niin monella eri tavalla, että arvoisa erämies säästyi sellaisen keksinnön nöyryytykseltä. Heti kun siis David antoi ennakolta sovitun merkin, kuului karhun äkeän mörinän sijasta majassa hiljainen sihinä.

Unkas oli heittäytynyt nojalleen majan seinää vasten ja sulkenut silmänsä päästäkseen katselemasta niin halveksittavaa ja epämiellyttävää olentoa. Mutta heti kun käärmeen sihinä kuului, kavahti hän koholleen ja pälyili joka taholle, painoi päänsä alas ja käänteli sitä tutkivasti sinne tänne, kunnes hänen terävä silmänsä pysähtyi petoon, joka yhä istui paikallaan kuin jonkin taikavoiman pitelemänä. Jälleen kuului sama ääni, ja tällä kerralla ilmeisesti pedon suusta. Jälleen kiitivät nuoren miehen silmät yli koko majan sisustan, ja kun ne lopulta palasivat äskeiseen pysähdyspaikkaansa, lausui Unkas syvällä, hillityllä äänellä: "Haukansilmä!"

"Leikatkaa hänen siteensä", virkkoi Haukansilmä Davidille, joka juuri silloin läheni heitä.

Laulumestari teki työtä käskettyä, ja pian olivat Unkasin jäsenet vapaina. Samassa rutisi myös pedon kuiva nahka, ja ketterästi nousi metsästäjä omassa olemuksessaan jaloilleen. Mohikaani näytti vaistomaisesti käsittävän ystävänsä yrityksen luonteen, koska ei kieli eivätkä kasvot antaneet pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Kun Haukansilmä oli heittänyt hartioiltaan pörröisen vaatetuksensa, mikä tapahtui vain irroittamalla muutamia nahkahihnoja, veti hän esiin pitkän kiiltävän puukon ja pisti sen Unkasin käteen.

"Punaiset huronit ovat ulkona", virkkoi hän. "Olkaamme valmiit."

Samalla hän laski sormensa merkitsevästi toiselle samanlaiselle aseelle, jotka molemmat olivat hedelmiä hänen tämän illan kuluessa osoittamastaan urheudesta vihollisten keskuudessa.

"Me lähdemme", lausui Unkas.

"Minne?"

"Kilpikonnien luo; he ovat minun iso-isieni lapsia."

"Niin, poikani", sanoi metsästäjä englanninkielellä, jota hän aina unohtui käyttämään ollessaan hieman hajamielisenä, "sama veri virtaa luullakseni suonissanne, mutta aika ja etäisyys ovat hiukan muuttaneet sen väriä. Mitä teemme noille mingoille tuolla oven ulkopuolella? Heitä on kuusi, ja tätä laulumestaria voi tuskin laskea miksikään."

"Huronit ovat kerskureita", virkkoi Unkas halveksien. "Heidän vertauskuvansa on hirvi ja kuitenkin he juoksevat kuin etanat. Delavarit ovat kilpikonnan lapsia, mutta he voittavat nopeudessa metsäkauriinkin."

"Niinpä niin, poikani, onpa tosiaan perää puheissasi; enkä minä lainkaan epäile sinun kilpajuoksussa jättävän jälkeesi koko kansakunnan; ja taitaisitpa vain suoralla parin peninkulman pituisella taipaleella ehtiä perille ja puhaltaa hengästymisesi ennenkuin ainoakaan niistä konnista olisi kerinnyt toisen kylän kuuluvillekaan. Mutta valkoisen miehen kyvyt ovat enemmän hänen käsissään kuin säärissään. Mitä eritoten minuun tulee, niin osaan halkaista huronin kallon yhtä hyvin kuin joku parempikin mies, mutta kun on kysymys kilpajuoksusta, kävisivät ne roistot minulle ylivoimaisiksi."

Unkas, joka oli jo lähestynyt ovea valmiina astumaan edellä, peräytyi nyt ja asettui jälleen majan kaukaisimpaan soppeen. Mutta Haukansilmä, joka puuhaili liian ahkerasti omine ajatuksineen huomatakseen tätä liikettä, jatkoi yhä puhetta enemmän itsekseen kuin kumppanilleen.

"Loppujen lopuksi on kuitenkin järjetöntä pitää miestä vankina toisen miehen kykyjen takia. Siispä, Unkas, onkin sinun parasta ottaa koivet selkääsi, sillä välin kun minä pukeudun uudelleen nahkaani ja luotan viekkauteeni, kun en voi luottaa nopeuteeni."

Nuori mohikaani ei vastannut sanaakaan, laski rauhallisesti käsivarret ristiin rinnalleen ja nojasi selkäänsä erästä majan seinää tukevaa pystysuoraa pylvästä vasten.

"No", virkahti metsästäjä häneen katsoen, "miksi viivyttelet? Kyllä minulle jää tarpeeksi aikaa, kun konnat ensin tavoittelevat sinua kiinni."

"Unkas jää tänne", kuului tyyni vastaus.

"Miksi?"

"Tapellakseen isänsä veljen rinnalla ja kuollakseen delavarien ystävän kanssa."

"Kas niin, poikani", vastasi Haukansilmä puristaen Unkasin kättä rautaisilla sormillaan. "Olisikin ollut enemmän mingon kuin mohikaanin kaltaista, jos olisit minut jättänyt. Mutta arvelin, että sopiihan sitä sentään ehdottaa, koska nuoret tavallisesti rakastavat elämää. No. mitä ei sodassa voida suorittaa selvän rohkeuden avulla, siinä täytyy käyttää viekkautta. Puikahda nahkaan; minä en epäile sinun osaavan näytellä karhua melkein yhtä hyvin kuin minä itse."

Mikä saattoikaan olla Unkasin yksityinen mielipide heidän kyvyistään tässä suhteessa, eivät hänen totiset kasvonsa ainakaan millään tavoin ilmaisseet hänen vaativan itselleen etevämmyyttä. Äänettömänä ja ketterästi vetäytyi hän pedon nahkaan ja odotti sitten muita ohjeita, joita hänen iäkkäämpi kumppaninsa suvaitsi antaa.

"Kuulkaahan, ystäväni", puhui Haukansilmä Davidille, "teillä ei liene mitään puvun vaihdosta vastaan, niin tottumaton kuin olettekin salojen hätäkeinoihin. Kas tässä, ottakaa metsästysnuttuni ja lakkini ja antakaa minulle vaippanne ja hattunne. Teidän täytyy uskoa minulle myöskin kirjanne ja silmälasinne samoin kuin puhalluspillinnekin; jos vielä joskus tapaamme toisemme parempina aikoina, saatte kaikki takaisin, ja monet kiitokset vielä kaupanpäällisiksi."

David luovutti pyydetyt tavarat niin auliisti, että moinen olisi herättänyt suuria ajatuksia hänen anteliaisuudestaan, ellei hän olisi vaihdoksessa hyötynyt useassa kohdin. Haukansilmä sukaisi pian päälleen lainavaatteensa; ja kun hänen vilkkaat silmänsä olivat kätkeytyneet lasien taakse ja kun hänen päätänsä peitti majavannahkainen hattu, saattoi hän tähtien valossa hyvinkin käydä laulumestarista, etenkin kun he olivat melkein saman kokoisia. Heti kun nämä valmistelut oli suoritettu, kääntyi metsästäjä Davidin puoleen ja antoi hänelle lähtöohjeensa.

"Oletteko taipuvainen pelkurimaisuuteen?" kysyi hän suorasukaisesti, päästäkseen soveliaasti selville asiasta, ennenkuin ryhtyi yksityiskohtaisiin neuvoihin.

"Tarkoitukseni ovat rauhallisia, ja luonnonlaatuni, sen nöyrästi uskon, kallistuu vahvasti vain kiitokseen ja rakkauteen", vastasi David hiukan närkästyneenä niin suorasta hyökkäyksestä hänen miehuutensa kimppuun; "mutta kukaan ei ole sanova, että minä olisin koskaan, suurimmankaan hädän hetkellä, unohtanut luottaa Herraan Jumalaan."

"Suurimman vaaranne hetki lyö silloin, kun villit huomaavat, että heitä on vedetty nenästä. Ellei teitä silloin napsauteta kalloon, suojelee teitä otaksuttu heikkomielisyytenne, ja teillä on silloin hyvä syy toivoa kuolevanne koreasti vuoteessanne. Jos jäätte tänne, on teidän paras istua tuohon varjoon ja olla olevinanne Unkas siksi, kunnes viekkaat intiaanit keksivät petoksen, jolloin, kuten jo viittasin, teidän koetushetkenne on tullut. Valitkaa siis itse: pötkikää käpälämäkeen tai jääkää tänne."

"Aivan niin", lausahti David lujasti, "minä jään tänne delavarin tilalle. Urhoollisesti ja jalomielisesti on hän taistellut puolestani, ja tämän ja enemmänkin uskallan minä hänen palveluksekseen."

"Te puhutte miehen lailla, miehen, josta järkevämmässä koulussa olisi voinut tulla parempaakin. Pitäkää päätänne kumarassa ja vetäkää jalat allenne, sillä niiden muoto ilmaisisi totuuden liian aikaisin. Olkaa vaiti niin kauan kuin mahdollista, ja viisainta olisi teidän ääneen ruvetessanne äkkiä parkaista jokin niistä mahtavista virsistänne, jotta intiaanit muistaisivat, ettette ole yhtä vastuunalainen teoistanne kuin ihmisten yleensä tulisi olla. Jos he kuitenkin ottavat teidän päänahkanne, mitä minä en toivo enkä usko heidän tekevän, niin luottakaa siihen, että Unkas ja minä emme unohda tekoa, vaan kostamme sen kuten sopii oikeiden soturien ja luotettavien ystävien."

"Seis!" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän vakuutuksen annettuaan. "Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka ei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin älkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin anteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin tapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän iankaikkiseksi autuudekseen."

Metsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.

"Siinäpä on periaate", virkkoi hän vihdoin, "joka kokonaan poikkeaa metsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä oikein ajattelee." Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen niistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin hylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: "Minä kyllä haluaisin sitä itsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei aina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä lähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te ette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin harkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon riippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta."

Näin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin kättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta uuden pedonesittäjän seuraamana.

Heti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi hän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään muka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi aiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli hän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän aavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset yrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea vaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä vain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan heidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen kätensä ja pysäytti valelaulumestarin.

"Entä se delavarikoira?" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen himmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, "pelkääkö hän? Saavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?"

Samassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että nuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin päästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu heilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan hänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä puhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä hienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan "korviasärkeväksi". Mutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia lisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä heikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni parvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen pyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.

Kysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa kylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja malttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi kulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen määrin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa nähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai äkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin välttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota jälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta töllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari astui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai valppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken hämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita liittolaisiaan.

Seikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän suojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta, minne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja täristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin ryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.

"Seis!" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, "anna niiden kirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta."

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä täytti uusi kirkuna ilman ja kulki pitkin koko kylän raitteja. Unkas heitti nahkansa siihen ja astui näkyviin omine sopusuhtaisine muotoineen. Haukansilmä taputti häntä keveästi olkapäälle ja kiiruhti eteenpäin.

"Seuratkoot nyt vain jälkiämme!" sanoi metsästäjä kiskoen kahta pyssyä kaikkine tarvikkeineen erään pensaan alta ja Unkasille aseen ojennettuaan heiluttaessaan 'Hirventappajaa'; "kaksi heistä ainakin huomaa tehneensä sen surmakseen."

Laskettuaan pyssynsä asentoon, jota metsästäjät käyttävät ollessaan valmiina ampumaan otustansa, riensivät he sitten tulisesti eteenpäin ja hautautuivat pian metsän synkkään pimentoon.

XXVII luku.

Antonio. Kyllä muistan: Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

Julius Caesar.

Kuten edellä nähtiin, oli Unkasin vankilan edustalla odottavain villien uteliaisuus saanut voiton heidän pelostaan loitsijan tuhoisaa henkäystä kohtaan. He hiipivät varovasti ja jyskyttävin sydämin eräälle seinän halkeamalle, josta heikkoa valoa kajasteli. Useiden minuuttien ajan he pitivät erehdyksissään Davidia vankinaan, mutta sitten sattui juuri se tapaturma, jota Haukansilmä oli aavistellut. Väsyneenä pitämään pitkän ruumiinsa ulottimia niin lähellä toisiaan päästi laulaja alaraajansa vähitellen oikenemaan, kunnes hänen toinen epämuotoinen jalkansa joutui suoranaiseen kosketukseen nuotion hiiltyväin kekäleiden kanssa ja potkiskeli niitä syrjään. Ensimmältä luulivat huronit noitavoiman muuttaneen delavarin sellaiseksi. Mutta kun David aavistamattakaan, että häntä pidettiin silmällä, käänsi päätänsä tulta kohti ja näytti säyseät, yksinkertaiset kasvonsa todellisen vangin ylväiden piirteiden asemesta, oli herkkäuskoisen alkuasukkaankin enää mahdotonta epäillä. Soturit syöksyivät yhtenä joukkona majaan ja käydessään varsin suorasukaisesti vankiinsa käsiksi keksivät heti paikalla petoksen. Silloin kajahti pakenijain ensiksi kuulema huuto. Sitä seurasi mitä hurjimpia ja kiukustuneimpia kostonhalun ilmauksia. Davidin, joka siitä huolimatta pysyi lujana päätöksessään turvata ystäväinsä pakoa, oli pakko uskoa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Kun hänellä ei ollut enää kirjaa eikä soittokonetta, täytyi hänen luottaa muistiin, joka kuitenkin harvoin petti hänet sellaisissa seikoissa, ja puhjeten äänekkääseen, liikutettuun lauluun koetti hän viihdyttää siirtymistään toiseen maailmaan turvautumalla erään hautausvirren alkusäkeistöihin, Intiaanit tajusivat oikeaan aikaan hänen heikkomielisyytensä ja syöksyen ulos he herättivät kylän edellä kerrotulla tavalla.

Intiaanisoturi nukkuu niinkuin hän taisteleekin: ilman minkäänlaisia keinotekoisia puolustusvälineitä. Tuskin oli siis hälytyskirkuna kajahtanut, kun pari sataa miestä oli jalkeilla valmiina tappeluun tai takaa-ajoon, mihin kulloinkin tarvittiin. Pako tuli pian tunnetuksi, ja koko heimo tungeskeli sankkana joukkona neuvottelumajan ympärillä, kärsimättömänä odotellen päälliköittensä määräyksiä. Kun niin äkkiä vedottiin heidän viisauteensa, ei kestänyt kauan, ennenkuin taitavaa Maguaa kaivattiin. Hänen nimeään mainittiin, ja kaikki katselivat ihmetellen ympärilleen, kun ei häntä kuulunut. Lähettäjä toimitettiin sitten hänen majalleen kiirehtimään hänen tuloaan.

Sillä välin määrättiin muutamat ketterimmät ja luotettavimmat nuoret miehet kiertämään kentän metsän peitossa saadakseen selville, etteivät heidän epäillyt naapurinsa delavarit aikoneet mitään pahaa. Naisia ja lapsia juoksenteli sinne ja tänne, ja ennen pitkää oli koko leiri uudelleen hurjan, melskeisen vilinän ja sekasorron näyttämönä. Vähitellen heikkenivät kuitenkin nämä epäjärjestyksen merkit, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat vanhimmat ja arvokkaimmat päälliköt kokoontuneet majaan totiseen neuvotteluun.

Useiden äänten hälinä ilmaisi pian jonkin partio-osaston lähenevän, ja siltä toivottiin saatavan joitakuita tietoja, jotka selvittäisivät tämän odottamattoman yllätyksen salaisuuden. Ulkona seisova ihmisrykelmä antoi tietä ja muutamia sotureja astui majaan, tuoden mukanaan onnettoman loitsijan, jonka metsästäjä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt mitä tukalimpaan tilaan.

Vaikka tämä mies sai huronien keskuudessa varsin erilaista arvonantoa osakseen, — toiset näet luottivat ehdottomasti hänen voimaansa, toisten taas pitäessä häntä suoranaisena petturina — kuuntelivat nyt kaikki häntä hartaina. Kun hänen lyhyt tarinansa oli lopussa, astui sairaan vaimon isä esiin ja kertoi vuorostaan muutamin ytimekkäin lausein, mitä hän tiesi. Nämä kaksi selontekoa antoivat oikean suunnan seuraaville tutkimuksille, joihin nyt ryhdyttiin kaikella villien luontaisella taidolla.

Syöksymättä sekasortoisena, hajanaisena parvena luolaan he valitsivat kymmenen viisainta ja pontevinta päällikköään toimittamaan tarkastusta. Kun ei aikaa ollut vähääkään hukattavissa, lähtivät valitut miehet heti matkalle sanaakaan sanomatta. Oviaukolle saavuttua päästivät nuoremmat miehet vanhemmat edelleen, ja niin kulki koko joukko pitkin matalaa, pimeätä käytävää askeleissaan soturien lujuus ja rohkeus, jotka ovat valmiit uhrautumaan yhteiseksi hyväksi, vaikka he samalla sentään salaisesti epäilivät sen voiman laatua, jonka kanssa he olivat antautumaisillaan taisteluun.

Luolan ulommainen huone oli äänetön ja synkkä. Vaimo lepäsi entisellä paikallaan ja entisessä asennossaan, vaikka olikin joukossa niitä, jotka vakuuttivat nähneensä tuon otaksutun "valkoisen lääkemiehen" kantaneen hänet metsään. Sellainen suora ja ilmeinen vastatodistus isän kertomukselle sai kaikkien silmät kääntymään häneen. Närkästyneenä tuosta äänettömästä syytöksestä ja sisäisesti hämmästyneenä niin selittämättömästä seikasta, astui päällikkö vuoteen ääreen ja kumartui epäluuloisena tarkastamaan nukkujan piirteitä, ikäänkuin ei olisi uskonut niitä oikeiksi. Hänen tyttärensä oli kuollut.

Luonnon erehtymätön vaisto sai hetkeksi voiton, ja vanha soturi peitti kasvonsa suruissaan. Mutta pian hän hillitsi tunteensa, kääntyi kumppaneihinsa päin ja lausui ruumista osoittaen kansansa kielellä:

"Nuoren mieheni vaimo on jättänyt meidät! Suuri Henki on suuttunut lapsiinsa!"

Tätä murheellista ilmoitusta kuunneltiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa. Lyhyen äänettömyyden jälkeen aikoi muuan vanhempi intiaani puhua, kun jokin musta esine vyörähti viereisestä huoneesta aivan sen kopin keskelle, missä he seisoivat. Tuntematta niiden olentojen luontoa, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, peräytyivät kaikki hiukan ja katselivat tapausta kummissaan, kunnes outo tulija kääntyi päin valoa ja koholleen yritellen näytti Maguan vääntyneet, vaikka yhä julmat ja raivostuneet kasvot. Keksintöä seurasi yleinen hämmästyksenhuudahdus.

Mutta heti kun päällikön oikea tilanne käsitettiin, ilmestyi muutamia kerkeitä puukkoja ja hänen raajansa ja kielensä vapautettiin viipymättä. Huroni nousi seisaalleen ja ravistihe kuin jalopeura luolastaan lähtiessään. Hän ei lausunut sanaakaan, vaikka hänen kätensä tempoili suonenvedontapaisesti puukon vartta ja vaikka hänen kolkot silmänsä tutkivat koko joukkoa ikäänkuin etsiäkseen esinettä, johon sopi purkaa kostonhimon ensimmäinen puuska.

Oli Unkasin, metsästäjän ja Davidinkin onni, että he olivat kaikki hänen kätensä ulottumattomissa sellaisella hetkellä, sillä silloin ei olisi tosiaankaan mikään hienostuneen julmuuden keksintö viivyttänyt heidän kuolemaansa vastoin niin hurjan raivon täyttämän mielen käskyjä, että se melkein tukahdutti hänet. Kohdatessaan kuitenkin ympärillään vain ystävien kasvoja narskutteli villi hampaitaan kuin rautanappuloita ja nieleskeli kiukkuaan uhrin puutteessa, johon sen kohdistaa. Nämä raivonpurkaukset herättivät yleistä huomiota, mutta kun kaikki pelkäsivät vielä lisää kiihdyttävänsä mieltä, joka oli jo melkein hulluuteen asti hurjistunut, kului useita minuutteja, ennenkuin sanaakaan lausuttiin. Mutta kun oli odotettu sovelias aika, alkoi joukon vanhin puhua.

"Ystäväni on löytänyt vihollisen", virkkoi hän. "Onko hän lähellä, jotta huronit voisivat kostaa."

"Kuolkoon delavari!" huudahti Magua ukkosen äänellä.

Seurasi uusi, pitkä ja merkitsevä hiljaisuus, kunnes sen rikkoi kuten ennenkin tarpeellisen varovasti sama soturi.

"Mohikaani on nopea jaloistaan ja juoksee kauas", puhui hän, "mutta nuoret mieheni ovat hänen jäljillään."

"Onko hän karannut?" kysyi Magua niin syvällä kurkkuäänellä, että se tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä.

"Paha henki on ollut keskuudessamme, ja delavari on sokaissut silmämme."

"Paha henki!" kertasi toinen ivallisena. "Se on sama henki, joka on tappanut niin monta huronia, sama henki, joka surmasi nuoria miehiäni 'pauhaavan virran' rannalla, joka otti heidän päänahkansa 'parantavan lähteen' luona ja joka nyt sitoi Ovelan Ketun kädet!"

"Kenestä ystäväni puhuu?"

"Siitä koirasta, jolla on huronin sydän ja viekkaus kalpean nahkansa alla — Pitkästä Pyssystä."

Tuon pelätyn nimen lausuminen teki tavallisen vaikutuksensa kuulijoihin. Mutta kun he olivat ennättäneet hiukan miettiä ja kun soturit muistivat, että heidän kauhistuttava, rohkea vihollisensa oli tunkeutunut aivan heidän leirinsä keskelle kolttosiaan tekemään, nousi hirvittävä raivo hämmästyksen sijaan, ja kaikki ne hurjat intohimot, jotka olivat äsken raivonneet Maguan povessa, olivat nyt äkkiä siirtyneet hänen tovereihinsa. Muutamat kiristelivät hampaitaan kiukuissaan, toiset purkivat tunteitaan huutoihin ja kolmannet taas huitoivat ilmaan mielipuolten tavoin, ikäänkuin olisi heidän vihansa esine kärsinyt heidän iskuistaan. Mutta tämä äkillinen ankara purkaus antoi pian tilaa sille hiljaiselle, jurolle itsehillinnälle, jota he tavallisimmin noudattivat toimettomuutensa hetkinä.

Magua, joka oli vuorostaan saanut aikaa ajattelemiseen, muutti nyt käytöstapaansa ja esiintyi jälleen miehenä, joka tietää miten miettiä ja toimia niin vakavan asian mukaisella arvokkuudella.

"Menkäämme kansani luo", virkkoi hän. "Se odottaa meitä."

Hänen toverinsa myöntyivät äänettöminä ehdotukseen, ja koko villi joukko lähti luolasta ja palasi neuvottelumajalle. Kun he olivat istuutuneet, kääntyivät kaikkien silmät Maguaan, joka tästä merkistä ymmärsi, että he olivat kaikki yhteisesti jättäneet tapahtuneiden asiain kertomisen hänen huolekseen. Hän nousi ja esitti kertomuksensa toistelematta tai lyhentelemättä. Sekä Duncanin että Haukansilmän toimittamat petokset paljastuivat nyt tietysti täydelleen, niin ettei heimon taikauskoisinkaan soturi voinut enää epäillä tapausten oikeata kulkua. Oli liiankin ilmeistä, että heitä oli julkeasti, häpeällisesti, perinpohjaisesti vedetty nenästä. Kun hän oli lopettanut ja istuutunut, katseli koko heimo — sillä hänen kuulijakuntanaan olivat pääasiassa kaikki kansan sotakuntoiset miehet — toinen toistaan yhtä hämmästyneenä vihollisten rohkeudesta kuin heidän menestyksestäänkin. Mutta seuraavana toimena oli miettiä koston keinoja ja tapaa.

Lisäväkeä lähetettiin pakolaisten jäljille, ja päälliköt ryhtyivät sitten vakavasti pohtimaan kaikkia asianhaaroja. Monta erilaista keinoa ehdottelivat vanhemmat soturit kukin vuorostaan, ja kaikkia niitä kuunteli Magua äänettömänä ja kunnioittavasti. Tämä älykäs villi oli saanut tyyneytensä ja viekkautensa takaisin ja pyrki nyt päämääräänsä tavallisella varovaisuudellaan ja taidollaan. Vasta kun kaikki halukkaat olivat lausuneet ajatuksensa, valmistautui hän esittämään mielipiteensä. Niille antoi lisätukea se seikka, että muutamat vakoilijat olivat jo palanneet ja ilmoittaneet vihollisten jälkiä seuratun niin kauas, ettei ollut enää vähintäkään epäilystä heidän etsineen turvaa heimon epäluotettavien liittolaisten delavarien läheisestä leiristä.

Tähän tärkeään tietoon nojaten selitteli päällikkö kumppaneilleen varovasti suunnitelmiaan, ja kuten sopi odottaakin hänen kaunopuheisuudeltaan ja viekkaudeltaan, hyväksyttiin ne ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä. Niiden tarkoitus ja perusteet olivat seuraavat.

On jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta noudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään saavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän Alicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen. Heidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä ulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen liittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin vain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien mielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman menettelytavan takia.

Herkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin vaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä omakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella katumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin hän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta — ja ilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon keskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei ollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja muuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän oli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa suosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa kaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet siitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat kykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.

Mutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille asioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä tarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin arveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat riistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi välttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin koettanut tehdä velallisikseen.

Useat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia suunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä valtaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla; sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän etunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä pian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin vaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei Maguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan niiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut tieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään omia ajatuksiaan.

Hän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino herättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä huronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia rangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden voimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta majavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi erityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin varovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä oli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän, oli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa kovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin punaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he itsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin heidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi pienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön epäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita heillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän elämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja välttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän varovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen miesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien hurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita esityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan, joka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän varovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan täydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili myöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti harkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli syytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen varovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden mielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei kukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.

Puhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on yleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten kohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin lausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen, minkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat toiveensa herättivät.

Tällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä, että Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja yksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka oli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.

Magua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja toimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja, jonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen takaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse asiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää suosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin kansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois neuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan, käskevän ryhdin ja ilmeen.

Juoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita määrättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit toimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän palveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia käskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli pysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi kylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille hän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä luottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni omaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin, kun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei hänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria majassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen hökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä harvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin läsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.

Tänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat päättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt lepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin valitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan nurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne tuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit uudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen, ja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi vavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut vaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka hautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä juoniaan.

Paljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen Maguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne kaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa, vaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat istuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat liikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.

Silloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea johtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa järjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen "intiaanijono" ja jota myös sanotaan "hanhenmarssiksi".

Poikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti, johdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran mutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi sarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja toimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli pukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti valmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö, jonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi ollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies kuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi jollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui niille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet kysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä serkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa esti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet yllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille edelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten hän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka tarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä antaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat niin suuressa maineessa.

Tämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina ja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä kaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai kahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään, koska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli lopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän aukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja intiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi. Sellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen hyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei hän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.

Kun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin sukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin. Intiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät tavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama kunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos joku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt eläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja hartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään järjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin tuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi joutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan tapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai selityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja turkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.

XXVIII luku.

Pian, pyydän, sillä näettehän, että minun on kiire.

Paljon Melua Tyhjästä.

Se delavarien heimo tai oikeammin heimon puolikas, joka on ollut niin usein puheena ja jonka nykyinen leiripaikka oli lähellä huronien tilapäistä kylää, saattoi koota melkein saman määrän sotureita kuin tämä viimeksi mainittu kansakin. Naapuriensa tavoin olivat hekin seuranneet Montcalmia Englannin kruunun alueille ja tehneet hankaloita ja tuloksellisia hyökkäyksiä mohokkien metsästysmaille, vaikka eivät alkuasukkaiden kesken usein tavattavassa selittämättömässä toimettomuudessaan olleetkaan katsoneet sopivaksi antaa apuaan silloin, kun sitä parhaiten tarvittiin. Ranskalaiset olivat koettaneet keksiä eri syitä tähän liittolaistensa odottamattomaan laiminlyöntiin. Yleisenä mielipiteenä kuitenkin oli, että heihin oli vaikuttanut kunnioitus vanhaa sopimusta kohtaan, joka oli kerran tehnyt heidät sotaiseen suojelukseen nähden riippuviksi Kuuden Kansakunnan liitosta ja joka nyt esti heitä lähtemästä entisiä isäntiään vastaan. Mitä heimoon itseensä tulee, oli se vain lähettiensä välityksellä tyytynyt ilmoittamaan Montcalmille oikealla intiaanien harvasanaisuudella, että heidän kirveensä olivat tylsät ja että aikaa tarvittiin niiden teroittamiseen. Kanadan valtioviisas päällikkö oli katsonut paremmaksi kärsiä toimetonta ystävää kuin jollakin huonosti harkitulla ankarammalla keinolla muuttaa hänet ilmi viholliseksi.

Tuona aamuna, jolloin Magua johti äänetöntä joukkoaan majavain raivaukselta metsään edellä kerrotulla tavalla, nousi aurinko delavarien leirin näkyviin ihmeissään todetakseen, että se oli äkkiä yllättänyt keskipäivän toimeliaassa touhussa ja kaikissa totutuissa askareissa hyörivän kansan. Naisia juoksenteli majalta majalle, toiset puuhaillen aamuateriaansa, muutamat harvat totisina ottaen tapoihinsa kuuluvaa virkistystä, mutta enimmät seisoen vaihtamassa ystävättärineen nopeita, kuiskaavia lauseita. Soturit oleskelivat ryhmäkunnissa miettien enemmän kuin puhuen, ja kun muutamia harvoja sanoja lausuttiin, tapahtui se miesten tavoin, jotka syvästi harkitsevat mielipiteensä. Metsästysvälineitä näkyi runsaasti majojen ympärillä; mutta kukaan ei lähtenyt erän ajoon. Siellä täällä tutki joku soturi aseitaan niin tarkoin, että harvoin niille kapineille niin suurta huomiota omistetaan, ellei odoteta muiden vihollisten kuin metsän otusten vastaan joutuvan. Ja joskus kääntyivät koko joukon silmät yht'aikaa erästä suurta, äänetöntä majaa kohti kylän keskellä, ikäänkuin olisi se sisältänyt heidän yhteisten ajatustensa esineen.

Tämän kohtauksen vielä kestäessä ilmestyi yht'äkkiä muuan mies sen kalliotasanteen äärimmäiselle reunalle, jolle kylä oli rakennettu. Hänellä ei ollut aseita ja hänen maalauksensa tarkoitti pikemminkin lieventää kuin tehostaa hänen synkkien kasvojensa luontaista tylyä ilmettä. Tultuaan täydelleen delavarien nähtäviin hän pysähtyi ja teki ystävyyttä ilmoittavan liikkeen, nostamalla ensin käsivartensa taivasta kohti ja sitten laskemalla sen ilmehikkäästi rinnalleen. Kylän asukkaat vastasivat hänen tervehdykseensä matalalla suosionhyminällä ja kehoittivat häntä käymään lähemmäksi samanlaisin ystävällisin merkein. Näiden vakuutusten rohkaisemana jätti tumma haamu luonnollisen kalliopengermän reunan, missä hän oli hetkisen seisonut ja missä hän oli tarkoin ääriviivoin kuvastunut punertuvaa aamutaivasta vasten, sekä astui arvokkaasti aivan majojen keskeen. Hänen lähetessään kuului vain niiden keveiden hopeahelyjen kilinä, joita oli runsaasti hänen käsivarsissaan ja kaulassaan, sekä niiden pikku tiukujen kilinä, joita oli pitkin hänen kauriinnahkaisten kenkiensä saumoja. Edetessään tervehti hän kohteliaasti niitä miehiä, joiden ohi hän kulki, kun hän sitävastoin ei ollut naisia huomaavinaankaan, ikäänkuin ei olisi nykyisessä asiassaan pitänyt heidän suosiotaan minkään arvoisena. Ehdittyään joukon luo, jossa asenteen uljuudesta päättäen heimon arvokkaimmat päälliköt olivat, pysähtyi vieras, ja silloin näkivät delavarit, että heidän edessään seisova jäntevä ja ryhdikäs mies ei ollut kukaan muu kuin huronien tunnettu päällikkö Ovela Kettu.

Hänet otettiin vastaan vakavasti, äänettömästi ja varovasti. Hänen eteensä osuneet soturit väistyivät sivulle ja avasivat siten tien luotetuimmalle puhujalleen, miehelle, joka osasi kaikkia pohjoisten alkuasukasheimojen käyttämiä kieliä.

"Viisas huroni olkoon tervehditty", virkkoi delavari makvain kielellä; "hän on tullut syömään papumaissiansa järvien rannoilla asuvain veljiensä kanssa."

"Hän on tullut", kertasi Magua kumartaen päätään arvokkaasti kuin joku itämainen ruhtinas.

Päällikkö ojensi käsivartensa, kumpikin tarttui toistaan ranteeseen, ja niin he vaihtoivat vielä ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten kutsui delavari vierastaan majaansa jakamaan hänen murkinaansa. Kutsua noudatettiin, ja niin poistuivat molemmat soturit kolmen, neljän vanhemman miehen seuraamina tyynesti paikalta, jättäen muun heimon kiihkeänä arvailemaan niin odottamattoman käynnin syitä, vaikkei sentään kukaan ilmaissut malttamattomuuttaan elein eikä sanoin.

Seuraavan lyhyen ja vaatimattoman aterian aikana johdettiin keskustelua äärimmäisen varovasti ja se liikkui yksinomaan Maguan äskeiseen metsästysretkeen liittyvissä tapauksissa. Hienostuneimmankin kasvatuksen saaneen miehen olisi ollut mahdotonta hänen isäntiään taitavammin teeskennellä muka pitävänsä toisen käyntiä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, vaikka jokainen läsnäolija tajusi täydellisesti, että sen täytyi olla yhteydessä jonkin salaisen tarkoituksen kanssa, vieläpä sellaisen, joka saattoi olla heille erikoisen tärkeä. Kun seurueen nälkä oli tyydytetty, korjasivat naiset lautaset ja juomaleilit, ja kumpikin puolue valmistautui ankaraan oveluuden ja älyn koetukseen.

"Onko suuri kanadalainen isäni jälleen kääntänyt kasvonsa lastensa huronien puoleen?" kysyi delavarien puhuja.

"Milloinka oli sitten toisin?" vastasi Magua. "Hän sanoo kansaani 'rakastetuimmakseen'."

Delavari kumarsi totisena kuin myöntääkseen todeksi asian, minkä tiesi valheeksi, ja jatkoi:

"Teidän nuorten miestenne kirveet ovat olleet hyvin punaiset."

"Niin ovat, mutta nyt ne ovat kiiltävät ja tylsät, sillä Englannin miehet ovat kuolleet ja delavarit ovat naapureitamme."

Toinen kiitti rauhallisesti kohteliaisuudesta käden liikkeellä ja pysyi vaiti. Sitten kysyi Magua, ikäänkuin verilöylyn viittauksesta johtuneena muistamaan asiaa:

"Tuottaako vankini veljilleni paljon vaivaa?"

"Hän on tervetullut."

"Polku huronien ja delavarien välillä on lyhyt ja avonainen; lähetettäköön hänet naisteni luo, jos hän tuottaa vaivaa veljelleni."

"Hän on tervetullut", vastasi jälkimmäisen kansan päällikkö yhä painokkaammin.

Pettynyt Magua oli vaiti muutamia minuutteja, vaikka hän näennäisesti ei vähääkään välittänyt siitä jyrkästä epuusta, jonka hän sai heti ensi yritykseensä hankkia Cora jälleen valtaansa.

"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?" kysyi hän vihdoin.

"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja", vastasi toinen hiukan kopeasti.

"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he kirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö kalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?"

"Hyvä!" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.

Magua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien tunteita, ennenkuin lisäsi:

"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole vainunneet valkoisten miesten jalkoja?"

"Kanadalainen isäni voi tulla", vastasi toinen vältellen; "hänen lapsensa ovat valmiit näkemään hänet."

"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien majoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta Englannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan väsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä delavarien kylän lähettyvillä!"

"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa."

"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa", puheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei kyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. "Minä toin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska se ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se asuu."

Ilmoitettuaan näin anteliaat aikomuksensa nousi ovela päällikkö seisaalleen ja levitti vakavana lahjansa isäntäinsä häikäistyneiden silmien eteen. Lahjoina oli pääasiallisesti kaikkea vähäarvoista korua, jota oli ryöstetty William Henrikin surmatuilta naisilta. Näiden esineiden jakelussa osoitti viekas huroni yhtä suurta taitoa kuin niiden valinnassakin. Antaessaan suuremmat ja kauniimmat kahdelle arvokkaimmalle soturille, joista toinen oli hänen puhekumppaninsa, mausti hän tarjouksensa heidän alemmilleen niin osuvin ja harkituin kohteliaisuuksin, ettei heille jäänyt vähintäkään valittamisen syytä. Lyhyesti sanoen: koko toimitus yhdisti niin onnellisesti hyödyn imarteluun, ettei lahjoittajan ollut vaikeata heti lukea niin sopivasti ylistelyyn liittyneen anteliaisuuden vaikutusta isäntäinsä silmistä.

Tämä Maguan taidokas ja valtioviisas temppu ei jäänytkään välittömiä seurauksia vaille. Delavarien jyrkkä totisuus suli ystävällisemmäksi ilmeeksi, ja mitä etenkin majan isäntään tulee, niin toisti hän varsin painokkaasti nämä sanat, ensin hetkisen sangen tyytyväisenä katseltuaan omaa huomattavaa osaansa saaliista:

"Veljeni on viisas päällikkö. Hän on tervetullut."

"Huronit rakastavat ystäviään delavareja", vastasi Magua. "Ja kuinka eivät niin tekisikin? Sama aurinko on heidät punaisiksi polttanut, ja heidän hurskaat miehensä metsästävät samoilla mailla kuoleman jälkeen. Punanahkain tulee olla ystäviä ja katsoa avoimin silmin valkoisia miehiä. Eikö veljeni ole vainunnut urkkijoita metsissä?"

Delavari, jonka nimi käännettynä oli "Kova Sydän", unohti tahdon itsepintaisuuden ja jyrkkyyden, joka oli ehkä hankkinut hänelle niin kuvaavan mainesanan. Hänen piirteensä sulivat huomattavasti lempeämmiksi, ja nyt suvaitsi hän vastata suoremmin.

"Minun leirini ympärillä on tosiaankin kulkenut vieraita kenkiä. Niiden jälkiä on seurattu aina minun majoihini asti."

"Pieksikö veljeni tiehensä ne koirat?" kysyi Magna muka muistamatta päällikön aikaisempaa kiertelyä.

"Se ei olisi käynyt päinsä. Vieras on aina tervetullut lenapien lasten luo."

"Vieras kyllä, mutta ei vakoilija."

"Lähettäisivätkö Englannin miehet naisensa urkkimaan? Eikö huronipäällikkö sanonut ottaneensa naisia taistelussa vangiksi?"

"Hän ei puhunut valhetta. Englannin miehet ovat lähettäneet metsiin tiedustelijansa. Ne ovat olleet majoissani, mutta he eivät tavanneet siellä ketään, joka olisi sanonut heille: tervetuloa! Silloin he pakenivat delavarien luo — koska, niin he sanovat, delavarit ovat ystäviämme; heidän mielensä on kääntynyt heidän kanadalaisesta isästään!"

Tämä viittaus oli naseva isku ja se olisi kehittyneemmissä yhteiskunnallisissa oloissa hankkinut Magualle taitavan valtiomiehen maineen. Heimon äskeinen luopuminen oli herättänyt, kuten he itsekin hyvin tiesivät, paljon pahaa verta heidän liittolaisissaan ranskalaisissa, ja heidät pakotettiin nyt käsittämään, että heidän vastaisia tekojansa tultaisiin pitämään tarkasti ja epäluuloisesti silmällä. Ei tarvittu kovinkaan syvää syiden ja seurausten tajuntaa nähdäkseen, että sellainen asian tila saattoi käydä sangen turmiolliseksi heidän tuleville yrityksilleen. Heidän kaukaiset kylänsä, metsästysmaansa ja sadat vaimonsa ja lapsensa, jopa merkittävä osa heidän sotavoimaansakin olivat nykyään ranskalaisella alueella. Tämä säikähdyttävä huomautus herätti siis, kuten Magua oli tarkoittanutkin, ilmeistä vastustusta, jopa pelkoakin.

"Katsokoon isäni kasvoihini", sanoi Kova Sydän; "hän ei ole mitään muutosta huomaava. On kyllä totta, etteivät nuoret mieheni lähteneet sotapolulle; sillä he näkivät unia, jotka kielsivät heitä sitä tekemästä. Mutta he rakastavat ja kunnioittavat suurta valkoista päällikköä."

"Onko hän sitä uskova, kun hän kuulee suurinta vihollistaan ruokittavan lastensa leirissä? Kun hänelle kerrotaan verisen Englannin miehen polttavan piippua heidän tulensa ääressä ja sen kalpeanaaman, joka on niin monta hänen ystävistään surmannut, tulevan ja menevän vapaasti delavarien keskellä? Menkää! Suuri kanadalainen isäni ei ole houkkio!"

"Missä on se Englannin mies, jota delavarit pelkäävät?" kysyi toinen; "kuka on tappanut nuoria miehiäni? Kuka on suuren isäni kuolemanvihollinen?"

"Pitkä Pyssy."

Delavarisoturit säpsähtivät tämän tunnetun nimen kuullessaan, ilmaisten hämmästyksellään vasta nyt saaneensa tietää, että Ranskan intianiliittolaisten keskuudessa niin kuuluisa mies oli heidän vallassaan."

"Mitä veljeni tarkoittaa?" kysyi Kova Sydän äänellä, jonka kummasteleva sävy poikkesi tuntuvasti hänen rotunsa tavallisesta välinpitämättömyydestä.

"Huroni ei valehtele koskaan!" vastasi Magua kylmästi ja nojasi päätään majan seinään, vetäen kevyttä nuttuaan tummanruskealle rinnalleen. "Laskekoot delavarit vankinsa; he löytävät miehen, jonka nahka ei ole punainen eikä kalpea."

Seurasi pitkä ja mietteliäs hiljaisuus. Päällikkö neuvotteli syrjässä tovereineen, ja lähettejä toimitettiin kutsumaan paikalle eräitä muita heimon arvokkaimpia miehiä.

Kun soturi toisensa jälkeen valahti sisään, ilmoitettiin heille kullekin vuorostaan se tärkeä tieto, jonka Magua oli juuri lausunut. Hämmästynyt ilme ja tavallinen matala, syvä kurkkuhuudahdus olivat kaikille yhteisiä. Uutinen levisi suusta suuhun, kunnes koko leiri joutui voimakkaan kiihtymyksen valtaan. Naiset herkesivät askareistaan siepatakseen lennosta ne varomattomat sanat, jotka sattuivat putoamaan neuvottelevain soturien huulilta. Pojat lopettivat leikkinsä ja kävellen pelottomina isiensä joukossa he katselivat heitä uteliaan ihmettelevinä, kuullessaan ne lyhyet kummastelun huudahdukset, joita nämä niin usein päästivät saadessaan tietää pelätyn vihollisensa rohkeuden. Lyhyesti sanoen: kaikki toimi taukosi hetkeksi ja kaikki muut tarkoitusperät näyttivät unohtuneen sen yhden ainoan tieltä, että nimittäin heimo saisi vapaasti omaan erikoiseen tapaansa tulkita tunteitaan.

Kun kiihtymys oli ennättänyt hiukan asettua, ryhtyivät vanhat miehet vakavasti neuvottelemaan, mitä tuli heimon kunnian ja turvallisuuden säilyttämiseksi tehdä niin arkaluontoisissa ja pulmallisissa olosuhteissa. Kaiken tämän liikehtimisen ja yleisen hälinän aikana ei Magua ollut ainoastaan pysynyt entisessä istuvassa asennossaan, vaan myöskin nojannut, kuten ennenkin, majan seinää vasten niin liikkumattomana ja näennäisesti niin välinpitämättömänä kuin ei asiain kehitys olisi häntä vähääkään koskenut. Mutta samalla ei ainoakaan viittaus hänen isäntiensä tuleviin aikomuksiin jäänyt hänen valppailta silmiltään huomaamatta. Kun hän perinpohjin tunsi sen kansan luonteen, jonka kanssa oli joutunut tekemisiin, arvasi hän ennakolta jokaisen heidän päättämänsä toimenpiteen, ja saattaapa melkein sanoa, että hän monessa tapauksessa tiesi heidän aikeensa ennenkuin ne olivat heille itselleenkään selvinneet.

Delavarien neuvottelu oli lyhyt. Kun se oli loppunut, ilmaisi yleinen hälinä, että sitä tulisi heti seuraamaan koko kansakunnan juhlallinen ja virallinen kokous. Kun moiset suuremmat kokoukset olivat harvinaisia, niitä kun pidettiin vain erikoisen tärkeiden asiain takia, oivalsi viekas huroni, joka yhä istui syrjässä ja seurasi synkkänä katselijana tapausten kulkua, että kaikki hänen ehdotuksensa tulisivat nyt saamaan lopullisen ratkaisunsa. Hän lähti sentähden majasta ja käveli äänettömänä sille paikalle leirin edustalle, jonne sotureita oli alkanut kokoontua.

Kului ehkä puoli tuntia, ennenkuin kaikki, siihen luettuna myös naiset ja lapset, olivat saapuneet. Viivykin olivat aiheuttaneet ne vakavat valmistelut, joita pidettiin välttämättöminä niin juhlallisen ja harvinaisen kokouksen sattuessa. Mutta kun aurinko kiipesi yli sen vuoren harjan, jonka juurelle delavarit olivat rakentaneet leirinsä, istuivat jo useimmat paikoillaan, ja kun sen kirkkaat säteet pilkistelivät kukkulaa reunustavan puurivin takaa, näkivät ne niin totisen, tarkkaavaisen ja syvästi mielenkiintoisen väkijoukon, jommoista aamuaurinko tuskin koskaan ennen oli valaissut. Kokouksessa oli hiukan toistatuhatta ihmistä.

Näin vakavain villien parvessa ei näe koskaan malttamatonta ennenaikaisen maineen tavoittelijaa, joka haluaisi johtaa kuulijansa johonkin pikaiseen ja ehkäpä vahingolliseenkin väittelyyn saadakseen siten oman arvonsa nousemaan. Sellainen ajattelematon ja röyhkeä teko sinetöisi ikiajoiksi rehentelevän rikkiviisauden tuomion. Vain iäkkäimpien ja kokeneimpien miesten tehtävänä oli esittää neuvottelun aihe kansalle. Ennen kuin joku näistä oli pannut asian alkuun, ei mikään sotainen urotyö, eivät synnynnäiset lahjat, ei suurinkaan puhujamaine olisi oikeuttaneet pienimpäänkään keskeytykseen. Nyt esiintyneessä tilaisuudessa vaikeni yhä se vanha soturi, jonka etuoikeutena oli puhuminen, ilmeisesti tehtävänsä tärkeyden painamana. Äänettömyyttä oli jo kestänyt kauan yli sen tavallisen mietiskelevän hiljaisuuden, joka aina käy kokousten edellä, mutta siitä huolimatta ei nuorinkaan poika osoittanut vähintäkään kärsimättömyyden tai oudostelun merkkiä. Vain joskus kohosi jokin silmä maasta, mihin enimmät katseet olivat suunnatut, ja kääntyi erästä majaa kohti, joka ei kuitenkaan millään tavoin eronnut sitä ympäröivistä hökkeleistä, paitsi ehkä siinä erikoisessa huolellisuudessa, millä oli koetettu suojella sitä ilman hyökkäyksiltä.

Vihdoin kuului matalaa hälinää, joka yleensä niin helposti saa kansanjoukot liikkeeseen, ja koko parvi nousi kuin yhteisestä sopimuksesta jaloilleen. Samassa aukeni edellä mainitun majan ovi, ja kolme miestä astui siitä ulos hitaasti läheten neuvottelupaikkaa. He olivat kaikki iäkkäitä, jopa iäkkäämpiä kuin vanhinkaan läsnäolijoista, mutta keskimmäinen, joka nojasi tovereihinsa pysyäkseen pystyssä, luki varmaankin iäkseen niin suuren määrän vuosia, että ihmisen harvoin sallitaan sellaiseen päästä. Hänen ruumiinsa, joka oli kerran ollut kookas ja suora kuin seetri, oli nyt kumartunut yli vuosisadan painosta. Intiaanin tavallinen kimmoinen, kevyt käynti oli kadonnut, ja sen sijaan piti hänen nyt raahautua hitaasti kentän yli tuuma tuumalta. Hänen mustat, ryppyiset kasvonsa muodostivat omituisen, villin vastakohdan hänen pitkille valkeille hapsilleen, jotka liehuivat hänen hartioillaan niin runsaina, että siitä päättäen oli varmaankin kulunut sukupolvien aika, kun niitä oli viimeksi leikattu.

Tämän patriarkan puku — sillä patriarkaksi saattoi häntä korkean ikänsä, laajojen sukulaisuussuhteittensa ja suuren vaikutusvaltansa vuoksi sanoa — oli komea ja kunnioitusta herättävä, niin tarkoin kuin se noudattikin heimon yksinkertaista kuosia. Hänen nuttunsa oli tehty hienoimmista nahoista, joista oli karva poistettu, niin että oli saatettu kuvien ja piirrosten avulla esittää hänen kuluneina aikoina suorittamiaan urotekoja. Hänen rintansa oli täynnä mitaleja, joista useat olivat puhdasta hopeaa, jopa pari kultaakin, kristittyjen hallitsijain lahjoja hänen pitkän elämänsä aikana. Hän kantoi myöskin rannerenkaita ja nilkkavanteita, jotka olivat niinikään viimeksimainittua kallisarvoista metallia. Hänen päätään, jonka tukan oli sallittu kokonaan peittää, sotatoimet kun jo niin kauan aikaa olivat olleet häneltä syrjässä, ympäröi jonkinlainen hopearipa, josta taas vuorostaan riippui pienempiä, kimaltelevampia helyjä; nämä hohtelivat kolmen syvänmustan, kiiltävän, roikkuvan kamelikurjensulan lomitse, jotka olivat voimakkaana vastakohtana hänen lumivalkoisille hapsilleen. Hänen tapparansa oli melkein kokonaan hopean peitossa, ja hänen puukkonsa pää hohti kuin puhtaasta kullasta muovailtu sarvi.

Niin pian kuin ensimmäinen riemastuksen ja liikutuksen humina, jonka tämän kunnianarvoisan vanhuksen äkillinen ilmestyminen oli herättänyt, oli hieman vaimentunut, kuului nimi "Tamenund" käyvän kuiskeena suusta suuhun. Magua oli usein kuullut puhuttavan tämän viisaan ja oikeamielisen delavarin maineesta, joka oli mennyt niinkin pitkälle, että hänelle oli suotu harvinainen lahja pitää salaista yhteyttä "Suuren Hengen" kanssa ja joka on sittemmin siirtänyt hänen nimensä pienin muutoksin hänen entisten alueittensa valkoisille anastajille suuren valtakunnan kuviteltuna suojeluspyhimyksenä.[13] Huronipäällikkö astuikin sentähden innokkaana hieman väljemmälle tungoksesta paikkaan, mistä paremmin saattoi tarkastella miehen kasvoja, jonka päätöksestä tulisi riippumaan myöskin hänen oma kohtalonsa.

Vanhuksen silmät olivat kiinni, ikäänkuin olisivat ne väsyneet niin kauan katseltuaan inhimillisten intohimojen synnyttämää itsekkyyttä. Hänen nahkansa väri erosi useimpain läsnäolijain väristä, sillä se oli voimakkaampi ja tummempi, ja tätä jälkimmäistä sävyä tehostivat vielä ne hienot, sinne tänne kiertelevät, toisiinsa sekautuvat, mutta sittenkin kauniit viivat ja kuviot, joita oli tatuoitu hänen ihoonsa. Huolimatta huronipäällikön läheisyydestä kulki hän tarkkaavaisen, äänettömän Maguan ohi tätä huomaamatta ja astui molempiin kunnianarvoisiin saattajiinsa nojaten väkijoukon keskeen kunniapaikalle, mihin hän istuutui kansansa ympäröimänä, arvokkaana kuin hallitsija ja lempeänä kuin isä.

Sanoin kuvaamaton oli se kunnioitus ja rakkaus, millä kansa otti vastaan tämän pikemmin toiseen kuin nykyiseen maailmaan kuuluvan vanhuksen odottamattoman esiintymisen. Soveliaan ja vakavan äänettömyyden jälkeen nousivat etevimmät päälliköt, lähenivät, patriarkkaa ja laskivat hänen kätensä kunnioittavasti päänsä päälle, ikäänkuin siunausta pyytääkseen. Nuoremmat miehet tyytyivät vain koskettamaan hänen nuttuaan tai lähestymään häntä, saadakseen hengittää edes samaa ilmaa kuin tämä iäkäs, hurskas ja urhoollinen vanhus. Vain arvokkaimmat nuoret soturit uskalsivat ryhtyä edes tähänkään toimitukseen, mutta suuri joukko näytti pitävän riittävänä onnena saadessaan edes katsella niin syvästi kunnioitettua ja rakastettua henkilöä. Kun nämä rakkauden ja kunnioituksen osoitukset oli suoritettu, palasivat päälliköt jälleen paikoilleen, ja hiljaisuus valtasi koko leirin.

Lyhyen ajan kuluttua nousivat muutamat nuoret miehet, joille toinen Tamenundin iäkkäistä seuraajista oli kuiskannut ohjeitaan, jättivät väkijoukon ja astuivat siihen samaan majaan, jonka on jo mainittu olleen erikoisen huomion esineenä koko aamun. Muutama minuutti vain, ja he tulivat uudelleen näkyviin saattaen henkilöitä, jotka olivat aiheuttaneet kaikki nämä juhlalliset valmistukset, tuomioistuinta kohti. Väkijoukko asettui kujaksi, ja kun saapuva ryhmä oli kulkenut ohi, sulkeutui se jälleen ja muodosti mahtavan ja tiheän, avonaiseksi kehäksi järjestyneen ihmisvyön.

XXIX luku.

Miehet istuvat, ja seisaallansa Akilles näin lausui puheessansa.

Popen Iliaadi.

Cora seisoi vangeista etumaisena, käsivarret kietoutuneina Alicen käsivarsiin hellimmän sisarellisen rakkauden merkiksi. Huolimatta siitä julmasta ja uhkaavasta villirivistä, joka ympäröi häntä joka taholta, ei pieninkään pelko omasta puolestaan estänyt tätä jalosydämistä neitoa pitämästä silmiään kiinnitettyinä vapisevan Alicen kalpeihin, tuskaa ilmaiseviin kasvoihin. Aivan heidän sivullaan seisoi Heyward, yhtä pelokkaana ajatellen kummankin kohtaloa, sillä sellaisella levottoman epätietoisuuden hetkellä hän tuskin osasi antaa etusijaa sille, jota hän eniten rakasti. Haukansilmä oli jättäytynyt hieman jälkeen, kunnioittaen seuralaistensa korkeampaa arvoa, jota ei heidän nykyisen tilansa samanlaisuuskaan saanut häntä unohtamaan. Unkasia ei näkynyt heidän muassaan.

Kun täydellinen hiljaisuus jälleen vallitsi ja kun tavallinen pitkä, tehoisa äänettömyys oli kulunut, nousi toinen patriarkan sivulla istuvista iäkkäistä päälliköistä ja kysyi hyvin ymmärrettävällä englanninkielellä:

"Ken vangeistani on Pitkä Pyssy?"

Ei Duncan eikä metsästäjä vastannut. Edellinen loi kuitenkin silmäyksen mustaan, hiljaiseen kansanjoukkoon ja peräytyi askelen keksiessään Maguan ilkeät kasvot. Hän näki heti, että tällä kavalalla villillä oli jokin salainen osansa heidän nykyiseen esiintymiseensä heimon edessä, ja hän päätti kaikin mahdollisin keinoin estää häntä toteuttamasta kaameita suunnitelmiaan. Hän oli nähnyt esimerkin intiaanien päätäpahkaisesta rangaistustavasta, ja hän pelkäsi nyt toverinsa valitun sen uudeksi uhriksi. Tässä pulmassa, jossa oli vähän tai ei ensinkään aikaa miettimiseen, päätti hän äkkiä suojella verratonta ystäväänsä, käyköön hänen itsensä sitten kuinka tahansa. Ennenkuin hän oli kuitenkaan ennättänyt vastata, toistettiin kysymys kovempaan ja selvemmin.

"Antakaa meille aseet ja viekää meidät tuonne metsään. Tekomme puhuvat puolestamme!" vastasi nuori mies ylpeästi.

"Tämä on siis se soturi, jonka nimi on täyttänyt korvamme!" virkkoi päällikkö, katsellen Heywardia yhtä uteliaan hartaasti kuin ihminen yleensä katselee ensimmäisen kerran kohdatessaan henkilön, jolle ansio tai sattuma, hyve tai rikos on hankkinut erikoista kuuluisuutta. "Mikä on tuonut valkoisen miehen delavarien leiriin?"

"Pulani. Tulin etsimään ruokaa, suojaa ja ystäviä."

"Se ei ole mahdollista. Metsät ovat täynnä riistaa. Soturin pää ei tarvitse muuta suojaa kuin pilvettömän taivaan. Ja delavarit ovat Englannin miesten vihollisia eivätkä ystäviä. Menkää! Suu puhui, mutta sydän ei sanonut mitään."

Duncan, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaa, pysyi vaiti; mutta tiedustelija, joka oli tarkkaavana kuunnellut kaikkea sanottua, astui nyt lujana eturintaan.

"Kun en minä vastannut 'Pitkää Pyssyä' kysyttäessä, ei se johtunut häpeästä eikä pelosta", selitti hän, "sillä ei enempää toinen kuin toinenkaan kuulu rehelliselle miehelle. Mutta minä en myönnä mingoille oikeutta antaa sitä nimeä miehelle, jonka ystävät ovat muistaneet hänen erikoisia kykyjään tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun heidän käyttämänsä nimi on suora valhe, koska 'Hirventappaja' on rihlakivääri eikä mikään tavallinen pyssy. Minä olen kuitenkin se mies, joka on saanut nimen Natanael suvultaan sekä kohteliaan mainesanan 'Haukansilmä' oman virtansa varrella asuvilta delavareilta ja jota irokeesit ovat juljenneet ruveta sanomaan 'Pitkäksi Pyssyksi', kysymättä lainkaan lupaa siltä, jota asia eniten koskee."

Kaikkien läsnäolijain silmät, jotka olivat tähän asti totisina tutkineet Duncania, kääntyivät nyt tuossa tuokiossa tämän kunnioitettavan nimen uuteen ryhdikkääseen, jäntevään tavoittelijaan. Ei ollut suinkaan kummeksuttavaa, että kaksi miestä pyrki vaatimaan niin suurta kunniaa, sillä vaikka pettureita tavattiinkin harvoin alkuasukkaiden joukossa, eivät ne sentään olleet aivan tuntemattomia. Mutta delavarien oikeamielisille ja ankaroille periaatteille oli erikoisen tähdellistä, ettei tässä suhteessa mitään erehdystä tapahtunut. Muutamat vanhemmat miehet neuvottelivat keskenään ja näyttivät sitten päättäneen kysyä asian oikeata laitaa vieraaltaan.

"Veljeni sanoi käärmeen ryömineen leiriin", virkkoi päällikkö Magualle; "kuka hän on?"

Huroni osoitti tiedustelijaa.

"Uskooko viisas delavari parjaavaa sutta?" huudahti Duncan, joka tuli yhä lujemmin vakuuttuneeksi vanhan vihollisensa pahoista aikomuksista. "Koira ei valehtele milloinkaan, mutta onko kuultu suden puhuvan totta?"

Maguan silmät iskivät tulta, mutta kun hän oivalsi, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää malttinsa, kääntyi hän poispäin äänettömän halveksivasti, varmana siitä, että intiaanien terävänäköisyys saisi kyllä lopulta selvän kiistanalaisen kysymyksen oikeasta laidasta. Hän ei pettynytkään, sillä toisen lyhyen neuvottelun jälkeen kääntyi viekas delavari jälleen hänen puoleensa ja ilmoitti päällikköjen päätöksen, vaikka kylläkin hyvin varovaisin kääntein.

"Veljeäni on sanottu valehtelijaksi", virkkoi hän, "ja hänen ystävänsä ovat vihoissaan. He tahtovat osoittaa hänen puhuneen totta. Annettakoon vangeilleni pyssyt, niin että he saavat näyttää, kumpi on se mies."

Vaikka Magua tiesi tämän keinon syntyneen kokonaan epäluulosta hänen suhteensa, oli hän pitävinään sitä pelkkänä kohteliaisuutena ja teki myöntävän eleen, ikäänkuin olisi ollut mielissään, kun hänen väitteensä todenmukaisuuden tulisi selvittämään tiedustelijan kaltainen taitava ampuja. Aseet laskettiin viipymättä ystävällisten vastustajain käsiin ja heitä käskettiin ampumaan yli istuvan joukon päiden erästä saviastiaa, joka sattumalta näkyi kannolla ehkä viidenkymmenen kyynärän päässä paikalta, missä he seisoivat.

Heyward hymyili itsekseen, kun hänen piti muka esiintyä metsästäjän kilpailijana, vaikka hän päättikin yhä pysyä petoksessaan, siksi kunnes saisi selon Maguan todellisista tarkoituksista. Kohottaen pyssynsä hyvin huolellisesti ja uudistaen kolme kertaa tähtäyksensä hän vihdoin laukaisi. Kuula iski puuhun pari tuumaa astiasta, ja yleinen tyytyväisyyden huudahdus ilmoitti laukausta pidettävän oivallisena taidonnäytteenä tuliluikun käyttelyssä. Haukansilmäkin nyykäytti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Sepä kävi paremmin kuin odotinkaan." Mutta osoittamatta vähintäkään halua kilpailla menestyksellisen ampujan kanssa, seisoi hän pyssyynsä nojaten yli minuutin ajan aivan kuin kokonaan ajatuksiinsa hautautuneena. Tästä mietiskelystä herätti hänet kuitenkin se nuori intiaani, joka oli aseet tuonut ja joka nyt kosketti häntä olkapäähän sanoen tavattoman murteellisella englanninkielellä:

"Voiko kalpeanaama osata siihen?"

"Kyllä, huroni!" huudahti metsästäjä, nostaen lyhyen pyssyn oikealla kädellään ilmaan ja ravistaen sitä Maguaan päin yhtä vaivattomasti kuin se olisi ollut kevyt ruoko; "kyllä, huroni, minä osaisin sinuun nyt, eikä mikään maallinen mahti voisi sitä tekoa estää! Liihoitteleva haukka ei ole varmempi kyyhkysestään kuin minä olen tällä hetkellä sinusta, jos minä vain tahtoisin lähettää kuulan sydämeesi! Ja miksi en sitä tekisi? Miksi! — Siksi että värini periaatteet sen kieltävät ja siksi, että minä siten tuottaisin tuhon heikoille ja viattomille. Jos tunnet sellaisen olennon kuin Jumalan, niin kiitä Häntä siis sisimmässä sielussasi, sillä siihen on sinulla totisesti syytä!"

Tiedustelijan tulistuneet kasvot, kiukkuisa katse ja ikäänkuin kasvava olemus herättivät salaista kauhua kaikissa kuulijoissa. Delavarit pidättivät henkeä jännityksissään, mutta Magua, vaikka hän ei kovin paljoa luottanutkaan vihollisensa itsehillintään, pysyi yhä liikkumattomana ja tyynenä siinä, missä seisoi väkijoukon puserruksessa ikäänkuin paikalleen juurtuneena.

"Osaa siihen", penäsi jälleen nuori delavari tiedustelijan vieressä.

"Osaa mihin, hupsu! — mihin?" huudahti Haukansilmä, joka yhä heilutteli asettaan raivostuneena päänsä päällä, vaikkei hänen silmänsä enää etsinytkään Maguaa.

"Jos valkoinen mies on se soturi, joka hän väittää olevansa", sanoi vanha päällikkö, "niin osatkoon hän lähemmäs maalia!"

Tiedustelija nauroi kovaa — mikä Heywardista tuntui säikähdyttävältä kuin olisi hän kuullut jonkin yliluonnollisen äänen — sitten hän laski pyssyn raskaasti ojennetulle vasemmalle kädelleen, jolloin se laukesi ikäänkuin pelkästä töytäyksestä; mutta astian sirpaleet lentelivät ilmaan ja putoilivat joka haaralle. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului pyssynperän kolahdus, kun metsästäjä pudotti sen halveksien maahan.

Ensimmäinen vaikutelma niin oudosta näystä oli kaikkivoittava ihmettely. Sitten kävi matala, yhä koveneva humina läpi kansanjoukon, kunnes se lopulta paisui selviksi ääniksi, jotka ilmaisivat voimakkaan mielipiteiden vastakkaisuuden vallitsevan katsojissa. Kun toiset avonaisesti ilmaisivat ihastuksensa niin uskomattomasta taitavuudesta, oli ehdottomasti suurin osa heimoa taipuvainen luulemaan laukauksen menestystä sattuman aiheuttamaksi. Heyward ei hidastellut vahvistamasta näkökantaa, joka oli niin edullinen hänen omille tarkoituksilleen.

"Se oli vain sattumaa!" huudahti hän. "Eihän kukaan voi ampua tähtäämättä!"

"Sattumaa!" kertasi kiihtynyt erämies, joka nyt itsepintaisesti halusi osoittaa olevansa se, joksi hän itseään sanoi, seurasipa siitä sitten mitä tahansa, ja joka ei välittänyt vähääkään Heywardin salaisista kehoitusmerkeistä myöntyä petokseen. "Luuleeko tuokin valehteleva huroni sen olleen sattumaa? Antakaa hänelle toinen pyssy ja pankaa meidät naama vasten naamaa ilman suojaa ja juonia ja antakaa Kaitselmuksen ja meidän omien silmiemme ratkaista riitamme! Minä en tee teille tätä tarjousta, majuri, sillä veremme on samaa väriä ja me palvelemme samaa herraa."

"Onhan kerrassaan ilmeistä, että huroni on valehdellut", vastasi Heyward levollisesti. "Kuulittehan itsekin hänen väittävän teitä Pitkäksi Pyssyksi."

On mahdotonta sanoa, mihin kiivaaseen väitteeseen itsepäinen Haukansilmä olisi lähinnä turvautunut maltittomassa halussaan puolustaa nimeään, ellei vanha delavari olisi jälleen käynyt väliin.

"Haukka, joka tulee pilvistä, voi sinne palatakin milloin sitä miellyttää", virkkoi hän. "Antakaa heille pyssyt!"

Tällä kertaa tarttui tiedustelija tuliluikkuunsa kiihkeästi, eikä Magualla, niin epäluuloisin silmin kuin hän seurasikin ampujan kaikkia liikkeitä, ollut enää vähintäkään syytä pelkoon.

"Näytettäköön nyt sitten koko tämän delavariheimon edessä, kuka tässä on taitavin pyssymies!" huusi metsästäjä, napahduttaen aseensa tukkia sillä sormella, joka oli jo niin monta tuhoisaa kertaa vetänyt liipasimesta. "Te näette tuolla puussa riippuvan juomaleilin, majuri. Jos olette oikea rajamaiden pyssyniekka, niin särkekäähän sen kylki!"

Duncan tarkasteli esinettä ja valmistihe uuteen kilpailuun. Juomaleili oli intiaanien käyttämiä tavallisia pikku astioita ja se riippui kauriinnahkaisen hihnan kannattamana erään pienen männyn kuivuneessa oksassa, hyvinkin sadan kyynärän päässä paikalta. Niin kummallinen oli itserakkauden tunne, että nuori sotilas, vaikka hän oivalsikin villien katselijain arvostelun täydellisen mitättömyyden, unohti riidan äkilliset syyt, tahtoessaan kunnostautua. On jo nähty, ettei hänen taitonsa ollut suinkaan halveksittava, ja hän päätti nyt osoittaa sitä loistavimmalla tavalla, mihin kykeni. Jos hänen elämänsä olisi riippunut tuloksesta, ei Duncanin tähtäys olisi ollut tyynempi eikä huolellisempi. Hän laukaisi, ja kolme neljä nuorta intiaania, jotka pamahduksen kuultuaan juoksivat paikalle, ilmoittivat huutaen, että kuula oli tunkeutunut puuhun hyvin vähän syrjään itse maalista. Soturit kiljuivat yhteisvoimin ihastustaan ja käänsivät sitten kysyvät silmänsä toiseen kilpailijaan.

"Kelpaahan se Kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmentin ampumiseksi tuo!" myönsi Haukansilmä nauraen taasen omalla hiljaisella, sydämellisellä tavallaan; "mutta jos minun pyssyni olisi usein poikennut noin paljon oikeasta suunnasta, olisi moni näätä, jonka turkki on nyt jonkun neidin puuhkana, jäänyt ikiajoiksi metsään, niin, ja moni mingo, jonka oli pakko lähteä viimeiselle tililleen, toimittelisi tänä päivänäkin konnantöitään maakuntien välillä. Toivoakseni on sillä naisella, joka tämän leilin omistaa, useampia tuontapaisia astioita majassaan, sillä se ei tule enää koskaan pitämään vettä."

Metsästäjä oli puhellessaan ravistanut sankkiruutiaan ja nostanut hanan; lopetettuaan hän heitti toisen jalkansa taaksepäin ja kohotti sitten hitaasti pyssynsuuta maasta. Liike oli vakava, tasainen ja samansuuntainen. Kun piippu oli noussut maalin tasalle, pysähtyi se silmänräpäykseksi vapisematta tai huiskumatta, ikäänkuin olisivat mies ja pyssy olleet samasta kivestä veistetyt. Tämän liikkumattomuuden aikana se purki sisältönsä kirkkaana, välähtelevänä tulenliekkinä. Jälleen loikkasivat nuoret intiaanit paikalle, mutta heidän hätäinen etsintänsä ja pettynyt katseensa ilmoittivat, ettei kuulasta ollut jälkeäkään nähtävissä.

"Mene!" sanoi vanha päällikkö tiedustelijalle syvästi halveksien. "Sinä olet susi koiran nahoissa. Minä tahdon puhua Englannin miesten 'Pitkälle Pyssylle'."

"Ah! Olisipa minulla ollut tässä se tuliluikku, joka on hankkinut minulle käyttämänne nimen, olisin sitoutunut katkaisemaan hihnan ja pudottamaan leilin sitä puhkaisematta!" vastasi Haukansilmä vähääkään hämmentymättä toisen puheista. "Houkkiot, jos tahdotte näiden metsien tarkk'ampujan kuulan löytää, täytyy teidän tutkia maalia eikä sen ympäristöä!"

Nuoret intiaanit käsittivät heti hänen tarkoituksensa — sillä nyt hän puhui delavarin kieltä — sieppasivat leilin alas puusta, pitivät sitä ilmassa riemuissaan huutaen ja näyttivät reikää sen pohjassa, jonka kuula oli puhkaissut, kuljettuaan läpi sen päällimmäisen kyljen keskelle kaiverretusta suuaukosta. Tämä ennen kuulumaton taitavuus houkutteli äänekkään, hurjan ihastushuudon jokaisen läsnäolevan soturin suusta. Se ratkaisi myös kysymyksen ja jätti lopullisesti Haukansilmän omistamaan vaarallisen maineensa. Samat uteliaat ja ihailevat silmät, jotka olivat uudelleen kääntyneet Heywardiin, suuntautuivat nyt kiinteästi metsästäjän ahavanpuremiin kasvoihin, niin että hänestä tuli heti häntä ympäröivien yksinkertaisten ja teeskentelemättömien olentojen huomion keskushenkilö. Kun äkillinen, meluisa kiihtymys oli hiukan tyyntynyt, ryhtyi vanha päällikkö jatkamaan kuulusteluaan.

"Miksi tahdoit tukkia korvani?" kysyi hän Duncanilta. "Ovatko delavarit hulluja ja eivätkö he osaa erottaa nuorta pantteria kissasta?"

"He tulevat vielä näkemään, että huroni on laulava lintu", vastasi Duncan yrittäen jäljitellä alkuasukasten kuvakieltä.

"Se on hyvä. Me saamme nähdä, kuka voi sulkea miesten korvat. Veli", jatkoi päällikkö kääntäen katseensa Maguaan, "delavarit kuuntelevat."

Näin erikoiseen tapaan puhuteltuna ja suoraan kehoitettuna esittämään tarkoituksensa nousi huroni seisaalleen, astui tyynesti ja arvokkaasti kehän keskelle, mihin hän pysähtyi vastapäätä vankeja, ja valmistihe aloittamaan. Mutta ennenkuin aukaisi suunsa, antoi hän silmiensä hitaasti liukua pitkin vakavain kasvojen muodostamaa elävää piiriä, ikäänkuin sovitellakseen puheensa kuulijainsa käsityskyvyn mukaan. Haukansilmään hän loi kunnioittavan vihamielisyyden katseen; Duncania hän silmäsi sammumattoman raivon ilme piirteissään; vapisevaa Alicea hän tuskin huomasi; mutta kun hänen katseensa osui lujaan, käskevään ja kuitenkin viehättävään Coraan, viivähti hänen silmänsä siinä näyssä hetkisen, kuvastellen tunnetta, jota olisi ollut vaikea määritellä. Kaameiden aikomustensa täyttämänä alkoi hän sitten puhua Kanadan kielellä, jota tiesi useimpain kuulijainsa ymmärtävän.

"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin", alkoi ovela huroni. "Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi orjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun etelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin mylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia suuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi kasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan kauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän antoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia lukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he söisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on petollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei ketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään he tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä palkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan; heidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja heidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta suuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi. Jumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki. Sellaisia ovat kalpeanaamat.

"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan kuin tuo aurinko", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän himmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan usvakerroksia vastaan; "ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän antoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden peittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin; aurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli opettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä matkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä, makasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä kesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään taistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He olivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia."

Tässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen tarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi kasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita sieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt yksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.

"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen", jatkoi hän matalalla, murheellisella äänellä, "teki hän sen siksi, että kaikki eläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän serkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin, autuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat suurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle kansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni näiden suosittujen miesten nimen?"

"He olivat lenapeja!" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä suusta.

"He olivat lenni lenapeja", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan päätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. "He olivat lenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski veteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään. Mutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa tarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä, heidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa, heidän onneaan — heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän kurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja joka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä sydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen."

Puhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa kunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän istuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet ja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona kumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen alkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut näkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin vivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän nosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni mainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän katsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme, jonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta seisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon, joka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.

"Kuka kutsuu lenapien lapsia?" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka teki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. "Kuka puhuu menneistä? Eikö munasta tule mato — madosta hyönteinen, joka kuolee? Miksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi kiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle."

"Wyandot", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista kohonnetta, jolla toinen seisoi, "Tamenundin ystävä."

"Ystävä!" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka muistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. "Ovatko mingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?"

"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut ottamaan omaansa."

Tamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen lyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja tarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi matalalla ja vastustelevalla äänellä:

"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa. Sitten, huroni, ota omasi ja lähde."

Tämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki silmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman kypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä. Sellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä vähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun neljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse ja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että he olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan kiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen, ettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja jälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina olentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään käyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä, jolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.

Magua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin ryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää kyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka hänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja tyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen aikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon tyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle väkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin otaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi äänensä korottaen:

"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi me luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja tunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella sammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka olet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut onnettomasta!"

Vanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen väkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan, käänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta tarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt polvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa vasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas, tuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana patriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin. Vähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus vaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka vuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien monilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja nähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus säpsähdytti kuulijoita:

"Ken sinä olet?"

"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot — englantilainen. Mutta nainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi tehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua."

"Sanokaa minulle, lapseni", jatkoi patriarkka käheästi viitaten ympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät polvistunutta Coraa, "minne ovat delavarit leiriytyneet?"

"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä."

"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join omien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista miehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he meitä takaa näin kauas?"

"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään", vastasi Cora. "Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän luoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa. Etkö sinä ole Tamenund — tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein profeetta?"

"Minä olen monen päivän Tamenund."

"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen päällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän ja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies, 'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin nimeä?'"

"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla ja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen ja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta päin", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla muistilla.

"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota muuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi muistinikään."

"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat keskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä ja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen kalpeanaamojen salamaan."

"Ei silloinkaan", keskeytti Cora, "vaan monta, monta vuotta myöhemmin. Minä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä unohtanut."

"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja", tarttui vanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. "Suolaisen järven kalat, linnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen."

Cora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken tuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja sädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä läpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.

"Sano minulle, onko Tamenund isä?"

Vanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy riutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen heimoonsa ja vastasi:

"Kokonaisen kansan."

"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen joutuakseen tämän konnan uhriksi."

"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena, huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä. Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi. He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."

"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi — sitä ei meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."

Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi toinen hänen seuralaisistaan:

"Hän on käärme — Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme kiduttaa häntä."

"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.

Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä, että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan läheisessä metsässä.

XXX luku.

Jos kiellätte te sen, hyi lakianne! Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa. Odotan tuomiota, saanko? mitä?

Venetsian Kauppias.

Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka, missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi, ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti vanhukselle hänen tulonsa.

"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään avaamatta.

"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.

Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään, kun sen raivo on juuri heräämäisillään — peloittava enne sen tulevan vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.

"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria, että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."

"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.

Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.

"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan? Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"

Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.

"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin sanoja", virkkoi hän. "Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet näyttävät hänelle jäljet."

"Ja te", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, "olette rakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä perkeet!"

Kaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti pystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta erään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja hankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi, ellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.

"Delavari!" lausui tietäjä, "huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei ole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää heimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi' Maniton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan kuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja menevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän ansaitsee."

Ei jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin eikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut olivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea kostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta — peloittava ilmaus heidän säälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä julisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu kestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen, ja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään. Heyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän levottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja Cora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan armoa.

Näiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt arvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun kiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja ylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja villimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja tempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi mielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan paalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan vierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä äkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin avuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen suunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta hämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän sormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen ympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen siihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä kauniisti tatuoitu uhrin rintaan.

Lyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen. Siten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä kädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi puhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.

"Lenni lenapien miehet!" huudahti hän, "minun rotuni kannattaa maata! Teidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin sytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta", jatkoi hän osoittaen ylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; "veri, joka tulee sellaisesta lähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!"

"Kuka sinä olet?" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa äänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä ajatuksen pakottamana.

"Unkas, Chingachgookin poika", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi kansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää; "suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika."

"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"

Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.

"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan — olenko minä nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa — olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan! Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut sata talvea?"

Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun arvonsa nojalla vastaamaan.

"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."

"Se on totta — se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"

Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan selittääkseen sukunsa käytöksen:

"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat. Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti, tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä. Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme tiedä, mihin se menee. se riittää."

Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella, minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan. Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän keskelleen.

Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen juureen.

"Isä", sanoi hän, "katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja delavarien ystävä."

"Onko hän Minkvonin poika?"

"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota makvat pelkäävät."

"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?"

"Me sanomme häntä Haukansilmäksi", vastasi Unkas käyttäen delavarinkielistä muotoa, "sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot tuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän sotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'."

"Pitkäksi Pyssyksi!" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen metsästäjään tuikeasti. "Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä ystäväkseen."

"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu", vastasi nuori päällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. "Jos Unkas on tervetullut delavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä."

"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri iskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja."

"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän vain osoittanut olevansa laulava lintu", puuttui nyt puheeseen metsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta syytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen kuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. "Että minä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän neuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen olisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani, jotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa kuuluu."

Matala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat katseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.

"Missä on huroni?" kysyi Tamenund. "Onko hän tukkinut minun korvani?"

Magua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi kuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti patriarkan eteen.

"Oikeamielinen Tamenund", virkkoi hän, "ei ole pitävä sitä, mitä huroni on hänelle lainannut."

"Sano minulle, veljeni poika", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun mustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja piirteitä, "onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?"

"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta hän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi."

"Entä Pitkään Pyssyyn?"

"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä."

"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä leiriini?"

"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua."

"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?"

Unkas ei vastannut.

"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?" kertasi Tamenund totisena.

"Hän on minun", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiään Unkasille. "Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun."

"Poikani on vaiti", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen nuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.

"Niin on asia", kuului hiljainen vastaus.

Seurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti huomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon vaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki riippui, lujalla äänellä:

"Huroni, mene."

"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund", kysyi viekas Magua, "vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on tyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa."

Vanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen kunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:

"Ovatko korvani auki?"

"Ovat."

"Onko tämä mingo päällikkö?"

"Kansansa ensimmäinen."

"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene! Sukusi ei ole loppuva."

"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen alennukseen!" huudahti kauhistunut Cora.

"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö tekee majan onnettomaksi."

"Hän puhuu kansansa kielellä", vastasi Magua, katsellen uhriaan katkeran ivallisesti. "Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä kirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund sanansa."

"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme."

"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi."

"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä vääryyttä."

Magua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit väistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta kohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.

"Seis, seis!" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; "huroni, ole armelias! Hänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään kansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen."

"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja."

"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä — kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on oleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle."

"Ovela Kettu on hyvin väkevä", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä, joka piteli vastustelematonta Coraa; "hän on saanut kostonsa!"

"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!" huudahti Heyward väännellen käsiään tuskissaan, "voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen Tamenund, rukoilen armoa."

"Delavari on puhunut", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten taaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin ruumiillisistakin ponnisteluistaan. "Miehet eivät puhu kahdesti."

"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on kerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista", virkkoi Haukansilmä viitaten Duncania vaikenemaan. "Mutta viisasta on myös jokaisen soturin miettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän. Huroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon saaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on otaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi kohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä parempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut, joka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain käsin."

"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?" kysyi Magua seisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.

"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut", vastasi Haukansilmä peräytyen soveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen ehdotuksensa. "Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa kysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin luovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun menemään talvileiriin jo nyt — ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien lähtöä — ehdolla, että päästät neidin vapaaksi."

Magua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään tietä.

"No hyvä", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi vielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, "minä heitän sitten 'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa: sillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä."

Magua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa väentungosta.

"Ehkäpä", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä täsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon, "ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä sitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä."

Kettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana kehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen ehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen vedota heidän "profeettansa" järkähtämättömään oikeudentuntoon.

"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua", jatkoi Haukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. "Tuo konna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua, poika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä toivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä olet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun tulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista on sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa kuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne roistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee suurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon sinua!" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja sitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen nuorukaiseen. "Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka meidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme menevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä kadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun tulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille jäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi taivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla rehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn samasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun muistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi eivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin mingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja huojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti, minä olen vamkisi!"

Hillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän jalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin delavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä. Magua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa hänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan ilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen päätöksensä vakiintui ikipäiviksi.

Hän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään taaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:

"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule", jatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle pakottaakseen häntä käymään eteenpäin. "Huroni ei ole lörpöttelijä; lähtekäämme."

Neito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta auringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.

"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan teitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää", puhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen: "Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Teidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään; mutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman kuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa, menehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet sivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa", puheli hän puristaen metsästäjän kovaa kättä, "että hänen isänsä on teitä palkitseva — sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen yläpuolella — mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa minua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä. Tahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä kauhistuttavalla hetkellä!" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni vähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki hänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen tunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä tavalla: "Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta aarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä, Heyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on niin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi olla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole pienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua. Hän on kaunis — oi, niin voittamattoman kaunis!" lisäsi hän laskien oman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä hohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen valahtaneita kultaisia kiharoita, "ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä puhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon — enemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän teitä ja itseäni…" Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen kasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään ja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan kyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja lisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: "Nyt, mies, seuraan sinua, jos tahdot."

"Niin, mene!" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin, "mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät heitä pidättämästä sinua, mutta minulla — minulla ei ole sellaisia esteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö — miksi viivyttelet?"

Olisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun hän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä riemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.

"Metsät ovat auki", tyytyi hän vastaamaan. "'Avonainen Käsi' voi tulla."

"Seis!" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin estäen häntä lähtemästä. "Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi teidät salaväijytykseen ja kuolemaan…"

"Huroni", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen oli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen puuttumatta, "huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso aurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja avonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi."

"Minä kuulen variksen vaakkuvan!" huudahti Magua ivallisesti nauraen. "Menkää!" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti antoi hänelle tietä. "Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he nuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen ja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat — minä syljen teihin!"

Hänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan äänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan kulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään vastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden loukkaamattomien lakien suojelemana.

XXXI luku.

Fluellen. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt, ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.

Kuningas Henrik Viides.

Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä, pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan, väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt. Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.

Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.

Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin, samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa, joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin, myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta. Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä, jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:

"Manito! Manito! Manito! Sä olet suuri ja hyvä ja viisas: Manito! Manito! Sä olet hurskas.

Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään monta pilkkua — mustaa ja punaista: taivaalla, oi! mä nään monta pilveä.

Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen huudon ja ulvonnan ja parkuäänet: metsissä, oi! mä kuulen korkean huudon!

Manito! Manito! Manito! Mä heikko oon — Sä väkevä; mä hidas — Manito! Manito! Auta minua!"

Jokaisen säkeistön lopussa — mikäli voimme laulun eri osista tätä nimeä käyttää — hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu, kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.

Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa. Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat, uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä. Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen, jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle retkelle.

Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta, kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.

Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.

Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan. Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin halusi lähenevään taisteluun.

Mutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja varusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa tapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden soturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen ilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä suhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin on nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen taistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli selvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan hakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne kätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu, koska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät otettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät näyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin kaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta. Valitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei metsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän tiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän tiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa liikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen suorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin olisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua vaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt. Heywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan rauhallisena kokeensa päätöstä.

Poika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää oveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja kunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän paikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat soivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä sujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten nopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman poikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli jo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua ylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein tiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla halveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen jälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän tasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin voittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut häntä niin suurenmoisella tehtävällä.

Huolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut lähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään sellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan tilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin silmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai viisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla kääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän haavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei vastannut sanaakaan.

"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!" jatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen kuulista oli kyntänyt syvän haavan; "mutta hiukkanen survottua lepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein mahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet aikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika joukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka ovat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää sellaista merkkiä kuin tämä. Mene!" lisäsi hän käsivarren sidottuaan, "sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!"

Poika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan hovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä keskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.

Mutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä yksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja ylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli kuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet. Senpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat tehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat. Asia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti, huomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä takaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten odottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa salaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa, oli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja syvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.

Tyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen ja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi, mutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä saaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon kaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia ja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman englantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista luottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada palvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn jälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen vastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä matkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa miestä.

Heidän menoaan metsään ei koetettu pienimmälläkään tavalla estää, eivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi voinut joko nostaa hälytystä tai antaa heille tarpeellisia tietoja, ennenkuin tulivat omien tiedustelijainsa lymypaikoille. Siinä käskettiin pysähtymään ja päälliköt kutsuttiin "kuiskaavaan neuvotteluun".

Tässä kokouksessa esitettiin erilaisia toimintasuunnitelmia, mutta mikään niistä ei vastannut heidän tulisen johtajansa toiveita. Jos Unkas olisi seurannut oman kiihkeytensä yllykkeitä, olisi hän hetkeäkään viipymättä vienyt miehensä hurjaan rynnäkköön ja pannut riidan ratkeamaan äkillisellä onnenkaupalla, mutta sellainen menettely olisi sotinut kaikkia hänen heimolaistensa perittyjä tapoja ja katsantokantoja vastaan. Hänen oli siis pakko taipua varovaisuuteen, jota hän nykyisessä mielentilassaan inhosi, ja kuunnella neuvoja, jotka saivat hänen kiihkeän sydämensä raivoamaan, kun hän katkerana muisteli Coran vaaraa ja Maguan julkeutta.

Kun oli näin mihinkään tulokseen pääsemättä keskusteltu useita minuutteja, nähtiin erään yksinäisen olennon lähenevän vihollisten puolelta niin kiireesti, että häntä saattoi luulla rauhan sanomia tuovaksi lähettilääksi. Mutta kun muukalainen oli ehtinyt noin sadan kyynärän päähän piilopaikasta, jonka turviin delavarien neuvosto oli kokoontunut, alkoi hän epäröidä eikä tuntunut tietävän, mihin suuntaan kulkea, niin että hän lopulta kokonaan pysähtyi. Kaikkien silmät tähtäsivät Unkasiin, ikäänkuin pyytäen ohjeita, miten nyt oli meneteltävä.

"Haukansilmä", virkkoi nuori päällikkö matalalla äänellä, "hän ei saa enää koskaan puhua huroneille."

"Hänen hetkensä on tullut", vastasi suorasukainen metsästäjä pistäen pyssynsä pitkän piipun lehtien lomitse ja ryhtyen tyynellä, kohtalokkaalla tavallaan tähtäämään. Mutta vetämättä liipasimesta laski hän suun jälleen alas ja antautui tavallisen hilpeydenpuuskansa valtaan. "Minä luulin sitä veijaria mingoksi, niin totta kuin olen kurja syntinen!" puheli hän. "Mutta kun silmäni nousi hänen kylkiluitaan pitkin etsiäkseen paikkaa, mistä voisi lähettää kuulan sisään — niin osaatko ajatella, Unkas — näin laulumestarin puhaltimen; loppujen lopuksi hän onkin se mies, jota Gamutiksi sanotaan ja jonka kuolema ei hyödytä ketään, mutta jonka elämä, jos hänen kielensä kelpaa muuhunkin kuin laulamiseen, saattaa olla meidän tarkoituksillemme avuksi. Elleivät sävelet ole kokonaan mahtiaan menettäneet, pääsen minä pian sen kunnon miehen kanssa keskusteluun äänellä, joka hänen mielestään on varmastikin 'Hirventappajan' puheita paljoa miellyttävämpi.

Näin sanoen laski Haukansilmä pyssyn kädestään ja ryömittyään pensaiden läpi Davidin kuuluville yritti päästää ilmoille samoja säveleitä, jotka olivat kerran johdattaneet hänet niin turvallisesti ja loistavasti läpi huronien leirin. Gamutin herkkiä kuuloelimiä ei ollut helppo pettää — ja totta puhuen olisikin ollut kenenkään muun kuin Haukansilmän vaikeata synnyttää sellaista kärinää! — ja kun hän oli kerran ennen kuullut saman äänen, tiesi hän nyt, mistä se lähti. Miesparka näytti päässeen suuresta pulasta, sillä seuraten laulun suuntaa — tehtävä, joka ei hänelle ollut paljoakaan miellyttävämpi kuin kokonaisen tykistöpatterin kimppuun hyökkääminen — keksi hän pian piiloutuneen metsästäjän.

"Minä ihmettelen, mitä huronit tästä ajattelevat!" puheli tiedustelija nauraen, ottaessaan kumppaniaan käsivarresta ja ohjaten häntä taammas joukkonsa luo. "Jos ne konnat väijyvät kuulomatkan päässä, uskovat he täällä olevan kaksi hassahtanutta yhden asemesta! Mutta täällä olemme hyvässä turvassa", lisäsi hän Unkasia ja tämän seuralaisia osoittaen. "No, lasketelkaapas nyt meille tarina mingojen vehkeistä selvällä englanninkielellä, ilman äänen nousuja ja laskuja."

David katseli julmia, villinnäköisiä päälliköitä ympärillään mykän hämmästyksen vallassa, mutta kun häntä rauhoitti muutamien tuttujen kasvojen näkeminen, kykeni hän pian kokoamaan ajatuksensa ja vastaamaan ymmärrettävästi.

"Pakanat ovat jalkeilla valtavin joukoin, ja minä pelkään heidän hautovan pahaa. Viimeisen tunnin kuluessa on heidän asuinsijoillaan ollut sellainen ulvonta, ja jumalaton meteli ja sellainen äänten sekoitus, että sitä olisi häpeä mainitakin ja että minä sen takia lähdin pakenemaan delavarien luo rauhaa saadakseni."

"Korvanne eivät olisi paljoa vaihdosta hyötyneet, jos olisitte ollut jaloiltanne nopsempi", vastasi metsästäjä kuivanleikkisästi. "Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; missä ovat huronit?"

"He ovat piiloutuneet metsään tämän paikan ja heidän kylänsä välille niin monilukuisina, että teidän olisi varovaisinta heti kääntyä takaisin."

Unkas loi ylpeän silmäyksen pitkin puuriviä, jonka takana hänen oma joukkonsa oli kätkössä, ja lausui vain nimen:

"Magua?"

"On heidän mukanaan. Hän toi leiriin sen neidon, joka oli ollut delavarien kylässä, ja jätettyään hänet luolaan, asettui hän raivoavan suden kaltaisena villiensä etunenään. En tiedä, mikä oli saanut hänet niin suunniltaan!"

"Hän jätti neidon, sanotte, luolaan!" keskeytti Heyward; "onpa hyvä, että tiedämme, missä se on! Eikö voitaisi heti ryhtyä joihinkin toimiin hänen vapauttamisekseen?"

Unkas katsahti totisena tiedustelijaan, ennenkuin kysyi:

"Mitä sanoo Haukansilmä?"

"Anna minulle kaksikymmentä pyssyäni, niin kierrän oikealle pitkin virran rantaa, sivuutan majavain pesän ja tapaan vanhan päällikön ja everstin. Sitten kuulet sotahuudon siltä suunnalta; tällä tuulella voi sen hyvin lähettää peninkulman päähän. Sitten ahdistat sinä, Unkas, heitä edestä, ja kun he tulevat tuliluikkujemme ulottuville, saatamme heidät sellaiseen kiipeliin, että — siitä panen vanhan rajamaalaisen hyvän nimen pantiksi — heidän rivinsä taipuu kuin saarnijousi. Sen jälkeen voimme valloittaa heidän kylänsä ja pelastaa neidin luolasta sekä sitten päättää tilimme heimon kanssa joko valkoisen miehen taistelutapaan hyökkäyksellä ja voitolla tai sitten intiaanien tottumuksia noudattaen juonilla ja salaväijytyksillä. Tässä suunnitelmassa ei ehkä ilmene kovin suurta oppia, majuri, mutta rohkeudella ja kärsivällisyydellä voimme sen toteuttaa."

"Suunnitelma on hyvä", huudahti Duncan, joka huomasi Coran vapauttamisen olevan metsästäjän ensimmäisenä huolena; "minä pidän siitä paljon. Ryhtykäämme heti sitä toteuttamaan."

Lyhyessä neuvottelussa pohdittiin suunnitelmaa lähemmin ja selitettiin sitä yksityiskohtaisemmin eri partiojoukoille; merkkihuudoista sovittiin, ja niin erosivat päälliköt lähteäkseen kukin määrätylle paikalleen.

XXXII luku.

Raivoo rutto, kiihtyy ruumistulet, ellei kuningas viivykkeittä poista täältä mustasilmäneittä.

Popen Iliaadi.

Sinä aikana, jolloin Unkas edellä kuvattuun tapaan jakoi voimiansa, oli metsä yhtä hiljainen ja, ellemme ota lukuun niitä, jotka olivat äsken neuvotteluun kokoontuneet, näennäisesti yhtä tyhjä ihmisistä kuin lähtiessään kaikkivaltiaan luojansa kädestä. Silmä saattoi seurata joka suuntaan puiden varjoisia, pitkiä välimaita keksimättä ainoatakaan olentoa, joka ei olisi todellisesti kuulunut rauhalliseen, uinuvaan maisemaan. Joskus kuului lintu lentää lepattelevan pyökkien oksilla, ja tuolloin tällöin pudotti orava pähkinän, vetäen joukkion hämmästyneet katseet hetkiseksi puoleensa; mutta heti kun nämä tilapäiset keskeytykset olivat lakanneet, suhisi tuuli yksin heidän päittensä yläpuolella pitkin metsän viheriää, lainehtivaa pintaa, joka vain virtojen ja järvien katkaisemana levisi niin avarain alueitten yli. Siinä salossa, joka oli delavarien ja heidän vihollistensa kylän välillä, ei ihmisjalka tuntunut koskaan kulkeneen, niin syvään ja hengähtämättömään hiljaisuuteen se oli vajonnut. Mutta Haukansilmä, joka nyt oli saanut osalleen johtavan aseman seikkailussa, tunsi liian hyvin niiden luonteen, joiden kanssa hänen piti kohta taistella, luottaakseen tähän petolliseen rauhaan.

Nähdessään pienen joukkonsa kokoontuneen ympärilleen heitti metsästäjä 'Hirventappajan' käsivartensa koukkuun, teki äänettömän merkin kehoittaakseen toisia seuraamaan ja johti heitä hyvän matkaa taaksepäin eräälle pienelle purolle, jonka yli he olivat äsken edetessään menneet. Siihen hän pysähtyi ja odotettuaan, kunnes kaikki hänen totiset ja tarkkaavaiset soturinsa olivat ennättäneet hänen luokseen, kysyi hän delavarinkielellä:

"Tietääkö kukaan nuorista miehistäni, minne tämä vesi vie meidät?"

Muuan delavari ojensi toisen kätensä kaksi sormea haralleen ja osoittaen niiden yhtyvän juuressa vastasi:

"Ennenkuin aurinko on kulkenut oman leveytensä, yhtyy pieni vesi isoon veteen." Sitten hän lisäsi tarkoittamaansa suuntaan viitaten: "Ne kaksi ovat kylliksi majaville."

"Sitä minä ajattelinkin", virkkoi metsästäjä, nostaen silmänsä kohti puunlatvojen väliin jäänyttä aukeamaa, "kun näin, mihin päin se juoksee ja mihin päin vuoret kulkevat. Miehet, me etenemme sen rantojen suojassa, kunnes vainuamme huroneja."

Hänen toverinsa päästivät tavallisen lyhyen suostumuksenhuutonsa, mutta kun he huomasivat johtajansa aikovan astua itse eellimmäisenä, teki pari heistä merkkejä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Haukansilmä, joka ymmärsi heidän puhuvat silmäyksensä, käännähti ja näki, että laulumestari oli seurannut hänen joukkoaan tänne asti.

"Tiedättekö, ystäväni", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin omain ansioittensa tietoisuudesta, "että tämä on mitä uhkarohkeinta tehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu soturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka jonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin kolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille, elävälle tai kuolleelle."

"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne", vastasi David, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin rauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, "ovat miehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos sotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat avioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran edessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin pahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen mies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani teroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen puolestaan."

Metsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen joukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:

"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä, ja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti maksavat."

"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti", vastasi David vetäen lingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, "en ole kuitenkaan unohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen sota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja toivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt."

"Aivan niin!" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin kauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, "kyllähän tuo kapine kelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat varustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne näkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän asti onni suosinut — majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin liian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan menettäminen ilman vähintäkään hyötyä — niin saatte seurata mukana, lauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua."

"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi David kuninkaallisen kaimansa tavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä; "vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi mieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt minut pois."

"Mutta muistakaa", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään siltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, "me olemme tulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes yleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy."

David nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten antoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan seuralaisiinsa.

Heidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa. Vaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko suojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty laimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa. Kummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon tuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi kuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi tuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä miehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he saapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että heidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä jälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.

"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän", lausui hän englanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita alkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; "kirkas aurinko ja kimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii meitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille päin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole niinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä selvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja vuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat tarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon kuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita."

Haukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin näyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin että se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas levittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden tapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden puiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen niistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen niihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin salaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä, kaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin muistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.

Kaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja kiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet sellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen peninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten piileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt vihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan käskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen kokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen vaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen epätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt; mutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten puuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin vallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa, päätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla joukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.

Huomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa, samalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka läpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan, vaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien kummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille. Viitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan, soturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja astuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun ottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.

Tuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn yhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten korkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin pituuttaan maahan.

"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!" huudahti metsästäjä englanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella äidinkielellään: "Suojaan, miehet, ja ampukaa!"

Koko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan yksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että hän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei ilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen esimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja hypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.

Hyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka kuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli oli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin delavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen kumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään. Ottelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät vaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin mahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin tähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja hänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta ei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa peräytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän väkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin vaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan. Tällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät kiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain kirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli asettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa taistelutannerta alempana.

Tämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän ja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen rynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui kuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja voimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren mohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla selville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti ja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun kiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui, tärkeintä puolustuspaikkaansa.

Innostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä ryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä yksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä lähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja menestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun näyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli alkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä muuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi, sillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat vuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen asemaan.

Tällä tukalalla hetkellä osasi Haukansilmä puikahtaa saman puun taakse, joka oli Heywardinkin suojana; useimmat hänen miehistään olivat kuulomatkan päässä hiukan oikealla paukuttelemassa nopeita vaikka hyödyttömiä yhteislaukauksia piiloutuneeseen viholliseen.

"Te olette nuori mies, majuri", sanoi metsästäjä laskien 'Hirventappajan' perän maahan ja nojaten piippuun hiukan väsyneenä innokkaasta hyörinästään, "ja teidän tehtäväksenne jonakin päivänä voi osua sotajoukkojen johtaminen näitä mingo-roistoja vastaan. Tässä te nyt voitte nähdä intiaanitaistelun periaatteet. Niihin kuuluu pääasiallisesti nopsa käsi, terävä silmä ja hyvä suoja. No, jos teillä nyt olisi tässä komppania kuninkaallisia amerikkalaisia, niin millä tavoin panisitte sen toimimaan?"

"Pistin tekisi ehkä selvää jälkeä?"

"Kas vain, tuossa teidän puheessanne vallitsee kokonaan valkoisen miehen järki, mutta näissä erämaissa täytyy miehen aina kysyä itseltään, kuinka monta henkeä hän voi säästää. Ei", jatkoi metsästäjä mietteliäästi päätään pudistaen, "hevonen on ennemmin tai myöhemmin — häpeä on sitä sanoa — ratkaiseva nämä kahakat. Elukat ovat parempia kuin miehet, ja hevoseen me lopultakin tulemme. Heitäpäs nyt kengitetty kavio punanahan pieksun jäljille, ja kun hänen pyssynsä on kerran tyhjä, ei hän ennätä enää pysähtyä sitä uudelleen lataamaan."

"Tätä asiaa sopisi ehkä paremmin pohtia jossakin toisessa tilaisuudessa", vastasi Heyward. "Joko pian hyökkäämme?"

"Minä en voi pitää sitä miehen ominaisuuksille sopimattomana, jos hän hengähtäessään antautuukin hyödyllisiin mietiskelyihin", kuului tiedustelijan vastaus. "Mitä taas rynnäkköön tulee, niin ei minua se keino paljoakaan miellytä, koska pari päänahkaa olisi varmastikin pakko uhrata siinä pelissä. Ja kuitenkin", lisäsi hän kumartaen päätään sivulle paremmin kuullakseen kaukaisen taistelun melskeen, "jos me mielimme olla Unkasille joksikin hyödyksi, täytyy meidän pian suoriutua näistä omista konnistamme!"

Sitten hän käännähti nopsasti ja päättävästi ympäri ja huusi intiaaneilleen näiden omalla kielellä. Hänen sanoihinsa vastattiin kiljahduksella, ja merkin saatuaan teki jokainen soturi kerkeän kiertoliikkeen sen puun ympäri, jonka takana hän seisoi. Nähdessään niin monien mustien haamujen väikähtävän silmiensä edessä samalla hetkellä houkuttuivat huronit päästämään kiireellisen ja siis tuloksettoman yhteislaukauksen. Pysähtymättä vetämään henkeä syöksyivät delavarit pitkin loikkauksin metsään saaliinsa kimppuun hyökkääväin pantterien kaltaisina. Haukansilmä juoksi heidän etunenässään, heiluttaen peloittavaa pyssyään ja innostaen seuralaisiaan esimerkillään. Muutamat vanhemmat ja viekkaammat huronit, joita heidän laukaustensa tuhlaamiseksi keksitty salajuoni ei ollut pettänyt, ampuivat nyt läheltä kuolettavan tuiskauksen ja todistivat metsästäjän pelon oikeaksi kaatamalla kolme etumaisinta soturia.

Mutta tämä isku ei kyennyt hillitsemään raivoisaa hyökkäystä. Delavarit ryntäsivät vihollistensa suojapaikkoihin luontaisella hurjuudellaan ja lakaisivat tieltään kaiken vastustuksen hirvittävällä voimallaan.

Käsirysy kesti vain hetkisen, sillä ahdistetut peräytyivät nopeasti, kunnes saapuivat tiheikön vastakkaiselle reunalle, missä he tarrautuivat suojiinsa yhtä itsepintaisesti kuin ajetut otukset. Tässä merkitsevässä silmänräpäyksessä, kun taistelun menestys oli jälleen muuttumassa epäiltäväksi, kuului pyssyn pamaus huronien takaa ja kuula tuli viheltäen metsänaukeamalla sijaitsevista majavain pesistä, seuranaan julma, peloittava sotahuuto.

"Siellä puhuu mohikaanien vanha päällikkö!" ilostui Haukansilmä vastaten huutoon omalla jyrisevällä äänellään. "Nyt ahdistamme niitä edestä ja takaa!"

Tämä kaikki vaikutti huroneihin silmänräpäyksessä. Menetettyään rohkeutensa sellaiselta suunnalta tulevasta hyökkäyksestä, ettei heille jäänyt enää suojassa pysyttelemisen mahdollisuutta, kohottivat heidän soturinsa yhteisen pettymyksen kirkunan, hajaantuivat samassa ja juoksivat poikki aukeaman mistään muusta kuin paosta välittämättä. Ja moni kaatui siinä yrityksessä vainoavain delavarien kuulista ja iskuista.

Emme pysähdy sen laveammin kuvailemaan metsästäjän ja Chingachgookin kohtaamista tai Duncanin ja Munron liikuttavampaa keskustelua. Muutamat lyhyet, kiireiset sanat riittivät selittämään asiain tilan kummallekin joukolle, ja Haukansilmä esitti sitten mohikaanien ruhtinaan miehilleen, jättäen ylipäällikkyyden hänen käsiinsä. Chingachgook suostui tarjottuun kunniatoimeen, johon hänen syntyperänsä ja kokemuksensa tekivät hänet oikeutetuksi, sillä totisella arvokkuudella, joka aina antaa tehoa intiaanisoturin käskyille. Seuraten metsästäjän jälkiä johti hän joukkonsa takaisin tiheikön läpi, ja hänen soturinsa nylkivät kulkiessaan kaatuneilta huroneilta päänahat ja piilottivat omien kuolleittensa ruumiit, kunnes he näin tehden saapuivat paikalle, missä edellinen katsoi sopivaksi pysähtyä.

Soturit, jotka äskeisessä ottelussa olivat kestäneet niin ankaroita ponnisteluja, sijoitettiin nyt pienelle tasanteelle, jossa siellä täällä kohosi tarpeeksi puita heidän suojakseen. Maa vietti melkoisen jyrkästi alaspäin heidän edestään, ja heidän silmäinsä alla avautui useiden peninkulmien pituinen kapea, synkkä, metsääkasvava laakso. Tässä tiheässä, varjoisassa metsässä taisteli Unkas yhä huronien päävoiman kanssa.

Mohikaani ja hänen ystävänsä etenivät jyrkänteen reunalle ja kuuntelivat harjaantunein korvin taistelun melskettä. Muutamia lintuja liihoitteli laakson lehvämeren yllä, pelästyneinä paettuaan salaisista pesistään, ja siellä ja täällä ilmaisi puiden joukosta kohoava kirkas savupilvi, joka näytti jo sulavan ympäröivään ilmaan, paikkaa, missä kamppailu oli ollut kiivain ja pitkällisin.

"Taistelu urkenee rinnettä ylös", virkkoi Duncan, viitaten suuntaan, mistä kuului uudelleen tuliaseiden räiskettä. "Me olemme liian keskellä heidän rintamaansa voidaksemme iskeä tehoisasti."

"He kääntyvät vielä laakson pohjaan, missä suoja on tihein ja turvallisin", väitti metsästäjä, "ja niin jäämme kauniisti heidän kylkipuolelleen. Menkää, ruhtinas; teillä on tuskin aikaa kohottaa sotahuuto ja johtaa nuoret miehenne kahakkaan. Minä teen tehtäväni tässä rytäkässä soturien kanssa, jotka ovat samaa väriä kuin minäkin. Te tunnette minut, mohikaani: ei ainoakaan huroni, niin paljon kuin heitä liekin, pääse tämän kummun yli selkäämme 'Hirventappajan' saamatta siitä vihiä."

Intiaanipäällikkö viivähti vielä hetkisen tarkatakseen taistelun kulkua, joka nyt vyöryi nopeasti rinnettä ylös varmana merkkinä siitä, että delavarit olivat voitolla, eikä hän poistunut paikalta, ennenkuin häntä muistuttivat ystävien ja vihollisten läheisyydestä edellisten kuulat, joita alkoi harvakseltaan töksähdellä maahan kuivien lehtien sekaan niinkuin myrskyä ennustavia rakeita. Haukansilmä ja hänen kolme toveriansa peräytyivät muutaman askelen suojaan ja odottivat ottelun tulosta niin rauhallisina, että vain pitkällinen tottumus sai heidät siten käyttäytymään sellaisissa oloissa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin pyssyjen pamahdukset alkoivat menettää metsän kaikupohjan ja kumahdella siihen tapaan kuin vapaassa ilmassa laukaistut tuliluikut. Sitten ilmestyi soturi siellä toinen täällä metsän liepeille, mutta aukeamalle saavuttuaan koetti hän koota uutta rohkeutta ikäänkuin olisi siinä paikka, missä oli viimeistä vastarintaa yritettävä. Näihin liittyi pian toisia, kunnes pitkä rivi mustia haamuja näkyi epätoivon vimmalla pysyttelevän lymyssään. Heyward alkoi tulla malttamattomaksi ja vilkui levottomana Chingachgookiin päin. Päällikkö istui kallionkielellä vain tyynet kasvot näkyvissä tarkastellen ottelua yhtä rauhallisin silmin kuin olisi hän siinä pelkkänä toimettomana katselijana.

"Aika on tullut delavarin iskeä!" hätäili Duncan.

"Ei vielä", vastasi metsästäjä; "kun hän vainuaa ystävänsä, antaa hän heidän tietää olevansa täällä. Katsokaa, katsokaa: lurjukset kokoontuvat tuohon männikköön kuin kimpuksi kerääntyvät mehiläiset lentonsa jälkeen. Nainenkin osaisi lähettää kuulan tuollaisen mustanahkain rykelmän keskelle!"

Samassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin ja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen vastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa ulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen ponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa suojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä heidän jättämästään aukosta.

Heiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö vihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa. Taistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman molemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien soturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske jo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin lehväkatoksiin.

Pieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan peräytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös rinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt yhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä parvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä ryhdistä, joka hänellä yhä oli.

Innoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein yksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken muun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai seitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä vihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään silmällä, pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa malttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi sotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine valkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja alkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.

Siinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas, vaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan tuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan salaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista tulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin loikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan ja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin olisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut rohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli tapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään, iskumatkan päähän toisistaan.

Asuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt huronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla. Hyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku. Unkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä käsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui tantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja vaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen henkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se satumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien kohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta ja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö, nähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä seuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä voitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun tiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja David kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää pyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin kaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä uuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta luopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän viidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä luolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin takia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla äänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät pitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat huronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja maanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto ja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin Manalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia pakeni joukoittain.

Mutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut hänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat hänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen innostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä pimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät silmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä jäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti vuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.

"Se on Cora!" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät hurjalla tavalla.

"Cora! Cora!" kertasi Unkas loikaten eteenpäin kuin hirvi.

"Se oli nuori tyttömme!" huusi metsästäjä. "Rohkeutta, neiti; me tulemme! Me tulemme!"

Takaa-ajoa jatkettiin kymmenkertaisella innolla, kun oli edes vilahdukselta saatu nähdä vanki. Mutta tie oli epätasaista, murtunutta ja paikoittain melkein mahdotonta kulkea. Unkas heitti pois pyssynsä ja juoksi eteenpäin mistään välittämättä. Heyward seurasi malttamattomana hänen esimerkkiään, vaikka molemmat saivatkin hetki jälkeenpäin muistutuksen tämän teon järjettömyydestä kuullessaan kumajavan laukauksen, jonka huronit olivat ennättäneet ampua alas kalliokäytävään ja joka lievästi haavoitti nuorta mohikaania.

"Meidän täytyy päästä heihin käsiksi!" huusi metsästäjä huipaten ystäväinsä ohi epätoivoisella hyppäyksellä, "muuten konnat nappovat meidät kaikki hengiltä tältä välimatkalta. Ja katsokaahan, he pitävät neitiä kilpenä edessään!"

Vaikka hänen toverinsa eivät huomanneet tai oikeammin puhuen kuulleet hänen sanojaan, seurasivat he kuitenkin hänen esimerkkiään ja pääsivät uskomattomin ponnistuksin niin lähelle pakenevia, että näkivät kahden soturin raahaavan Coraa välissään eteenpäin, Maguan johtaessa heidän kulkunsa suuntaa. Siinä silmänräpäyksenä kuvastuivat kaikki neljä selvästi avonaista taivasta vasten ja katosivat sitten. Melkein mielettöminä pettymyksestä lisäsivät Unkas ja Heyward vauhtiaan, joka jo näytti melkein yliluonnolliselta, ja pääsivät luolasta vuoren kupeelle kylliksi ajoissa keksiäkseen pakenevain tien. Kulku kävi rinnettä ylös ja oli yhä vaivalloista ja uhkarohkeata.

Pyssynsä haittaamana ja ehkäpä tuntien heikompaa mielenkiintoa vankia kohtaan kuin kumppaninsa päästi metsästäjä nämä hiukan edelleen, ja Unkas taas vuorostaan sivuutti Heywardin. Tällä tavoin hyppivät he yli kallioiden, kuilujen ja esteiden niin rohkeasti ja niin uskomattoman lyhyessä ajassa, että moinen olisi toisella hetkellä ja toisissa oloissa tuntunut suorastaan mahdottomalta. Mutta tuliset nuorukaiset saivat oivan palkinnon ponnistuksistaan, kun he huomasivat huronien Coran estämänä alkavan joutua tappiolle kilpajuoksussa.

"Pysähdy, wyandotien koira!" huusi Unkas, heristäen kiiltävää kirvestään Magualle; "delavarityttö käskee sinua seisahtumaan!"

"Minä en tule enää edemmäksi!" kirkaisi Cora, pysähtyen aivan odottamatta eräälle kallionkielekkeelle, jonka alla ammotti syvä kuilu ja josta ei enää ollut pitkä matka vuoren huipulle. "Tapa minut, jos tahdot, inhoittava huroni; minä en lähde tästä kauemmas."

Neidon kuljettajat kohottivat kerkeästi tapparansa, täynnänsä sitä saastaista iloa, jota paholaiset varmaankin tuntevat tihutöissään, mutta Magua pysähdytti nostetut käsivarret. Väännettyään aseet toveriensa käsistä ja heitettyään ne yli kallion veti huronipäällikkö puukkonsa ja kääntyi vankiinsa kasvoillaan ilme, jossa vastakkaiset intohimot kävivät hurjaa taistelua keskenään.

"Vaimo", kähisi hän, "valitse Ovelan Ketun maja tai puukko!"

Cora ei nähnytkään häntä, vaan vajosi polvilleen, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja sanoi nöyrällä ja kuitenkin luottavalla äänellä:

"Jumalani, minä olen Sinun! Tee minulle mitä parhaaksi näet!"

"Vaimo!" toisti Magua kähisten ja koettaen turhaa tavata hänen tyynten, sädehtiväin silmäinsä katsetta "valitse!"

Mutta Cora ei kuullut eikä huomannut hänen käskyään. Huronin jokainen jänne vapisi, ja hän nosti jo kätensä, mutta laski sen epäröivän ja hämmästyneen näköisenä jälleen alas. Uudelleen taisteli hän itsensä kanssa ja kohotti taas terävän aseensa, mutta juuri silloin kuului läpitunkeva huuto heidän yläpuoleltaan ja Unkasin nähtiin mielettömänä loikkaavan peloittavasti korkeudesta kallionkielekkeelle. Magua peräytyi askelen, ja toinen hänen seuralaisistaan käytti tilaisuutta työntääkseen puukkonsa Coran rintaan.

Huroni hyökkäsi tiikerinä rikollisen, pakoon yrittävän maanmiehensä kimppuun, mutta pudotessaan langennut Unkas erotti luonnottomat kiistatoverit toisistaan. Tämä keskeytys johti Maguan ajatukset pois hänen varsinaisesta aikomuksestaan, ja juuri näkemänsä murhan hullaannuttamana hän upotti aseensa pitkin pituuttaan kaatuneen delavarin selkään päästäen kauhistavan karjahduksen tämän raukkamaisen teon tehtyään. Mutta Unkas nousi iskusta huolimatta niin kuin haavoitettu pantteri kääntyy päin vainoojaansa ja löi Coran murhaajan jalkoihinsa kooten viimeiset raukenevat voimansa tähän ponnistukseen. Sitten katsahti hän tuimana ja katkerana Kettuun ja ilmoitti silmänsä ilmeellä kaiken sen, mitä hän olisi tehnyt, ellei kykyä olisi puuttunut. Tämä tarttui vastustelemattoman delavarin ponnettomaan käsivarteen ja pisti puukkonsa kolme kertaa hänen rintaansa, kunnes hänen uhrinsa, yhä pitäen sammumatonta halveksimista kuvastelevan katseensa naulittuna viholliseen, lysähti hengettömänä hänen jalkoihinsa.

"Armoa, armoa, huroni!" huusi Heyward ylhäältä kauhun tukahduttamin äänin. "Anna armoa, niin sinä itsekin saat armon!"

Heiluttaen uhittelevasti puukkoaan rukoilevalle nuorelle miehelle päästi voitokas Magua niin hirvittävän, niin hurjan ja niin riemuitsevan huudon, että sen villinkorskea kaiku saapui niidenkin korviin, jotka taistelivat laaksossa tuhat jalkaa alempana. Hänelle vastasi väkevällä kiljahduksella metsästäjä, jonka kookas ruumis näkyi samassa ketterästi liikkuvan häntä kohti pitkin noita vaarallisia kallionkärkiä niin rohkein ja uljain hypyin kuin olisi hänellä ollut kyky lentää ilmassa. Mutta kun Haukansilmä ehti säälimättömän teurastuksen näyttämölle, näkyivät kallionkielekkeellä enää vain vainajat.

Hänen terävä silmänsä katsahti kerran uhreihin ja kohosi sitten tarkastelemaan vastassaan olevaa vaikeakulkuista rinnettä. Muuan ihmisolento seisoi vuoren huipulla, aivan pyörryttävän kuilun reunalla, käsivarret kohotettuina kauhistavan uhkaavaan asentoon. Pysähtymättä ottamaan selkoa ken hän oli, nosti Haukansilmä pyssynsä, mutta alhaalla pakenevan villin päähän putoava kivilohkare sai hänet katsomaan tarkemmin, ja hän tunsi kunnon Gamutin raivostuneet, hehkuvat piirteet. Sitten ilmestyi Magua näkyviin eräästä kallionhalkeamasta ja astuen kylmän välinpitämättömästi viimeisen seuralaisensa ruumiin yli suoriutui aika loikkauksella leveästä rotkosta ja nousi kalliota ylös kohdalta, missä David ei päässyt häntä uhkaamaan. Yksi ainoa hyppy saattoi nyt lennättää hänet kuilun toiselle reunalle varmaan turvaan. Mutta ennen kuin ryhtyi tähän hyppyyn pysähtyi huroni ja karjui heristäen nyrkkiään metsästäjälle:

"Kalpeanaamat ovat koiria! Delavarit ovat akkoja! Magua jättää heidät kalliolle varisten saaliiksi!"

Käheästi nauraen loikkasi hän epätoivon voimalla, mutta ei yltänytkään maaliinsa, vaikka hänen kätensä ennättivätkin tarrautua aivan jyrkänteen reunalla kasvavaan vaivaispuuhun. Haukansilmä oli kyyristynyt kuin hyppyyn aikova peto, ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin voimakasta kiihkoa, että hänen puoliksi kohotetun pyssynsä suu heilui kuin tuulessa värisevä lehti. Väsyttämättä itseään turhilla ponnistuksilla päästi viekas Magua ruumiinsa vajoamaan käsivarsiensa pituudelta ja tapasi kuin tapasikin jalkainsa alle kallionkolon. Sitten hän keräsi kaikki voimansa, uudisti yrityksen ja onnistuikin vetämään polvensa vuoren partaalle. Tällä hetkellä, kun hänen vihollisensa ruumis oli aivan kokoon käpristynyt, nosti metsästäjä tärisevän aseensa olkapäähänsä. Ympäröivät kalliotkaan eivät seisoneet vakavammin kuin pyssy sinä silmänräpäyksenä, jolloin se tuiskautti ulos sisältönsä. Huronin kädet heltisivät, ja hänen ruumiinsa taivahti hiukan taaksepäin, hänen polviensa pysyessä yhä entisessä asemassaan. Heittäen leppymättömän katseen viholliseensa hän heristi jälleen nyrkkiään hurjassa uhmassaan. Mutta hänen otteensa heikkeni yhä, ja hänen musta ruumiinsa näkyi lyhyen hetken halkaisevan ilmaa pää alaspäin, kunnes se nopealla matkallaan tuhoa kohti syöksyi vuoren kupeita kiipeilevän pensasvyön peittoon.

XXXIII luku.

Kahakoitiin kauan miesten lailla, viljoin niitti turkkilaista Tuoni. Voitto! — mutta Botsarista vailla: vuosi verta joka suoni! Hymyn uljaan näki sotaveikot, kun he huusi, karjui niinkuin peikot, vallatessaan hurmekentän. Mutta nytpä vaipui silmä umpeen, niinkuin vaipuu kukka valkolumpeen laskiessa päivän kehrän.

Halleck.

Seuraavan päivän aurinko näki lenapien leirissä surevan kansan. Häipynyt oli taistelun melske, ja he olivat tyydyttäneet vanhan vihansa mingoja kohtaan ja kostaneet näille äskeisen loukkauksen hävittämällä kokonaisen yhteiskunnan. Musta, kolkonnäköinen savu, joka leijaili huronien leiripaikan yllä, ilmaisi jo itsessään kyllin selvästi, kuinka tämän vaeltavan heimon oli käynyt, kun taas sadat kaarneet, jotka kiertelivät vuorten kalpeita huippuja tai liihoittelivat kirkuvina parvina yli avarain metsien, osoittivat kauhistuttavalla tavalla suuntaa, jota taistelu oli kulkenut. Lyhyesti: jokainen rajamaasodan merkkeihin vähänkään tottunut silmä olisi helposti huomannut kaikki nämä pettämättömät todistukset intiaanien koston säälimättömästä julmuudesta.

Mutta sittenkin näki nouseva aurinko lenapien leirissä surevan kansan. Ei kuulunut voitonhuutoja eikä riemulauluja heidän menestyksensä ylistämiseksi. Myöhästyneinkin soturi oli jo palannut kauhistuttavasta toimestaan, mutta vain riistääkseen vyöltään verisen ammattinsa hirvittävät tunnusmerkit ja yhtyäkseen heimolaistensa valituksiin onnettomuuden lyömästä kansasta. Ylpeys ja voitonhurma olivat väistyneet nöyryyden tieltä, ja hurjimmat inhimilliset intohimot olivat jo tyyntyneet syvimmän ja vilpittömimmän surun ilmauksiksi.

Majat olivat tyhjinä, mutta leveä vyö totisia kasvoja ympäröi erästä paikkaa niiden läheisyydessä, minne kaikki, joissa henki oli, olivat kokoontuneet ja missä kaikki nyt seisoivat syvän, peloittavan äänettömyyden vallitessa. Vaikka kaikkiin arvoihin ja ikäluokkiin ja kaikkiin ammatteihin ja molempiin sukupuoliin kuuluvat ihmiset olivat yhtyneet muodostamaan tämän hengittävän ruumisseinän, sykki heidän sydämensä vain yhdelle ainoalle tunteelle. Jokainen silmä oli naulattuna tämän kehän keskukseen, missä tämän hartaan, yhteisen mielenkiinnon esineet olivat.

Kuusi delavarityttöä, joiden pitkät, mustat, aaltoilevat kiharat vaipuivat valtoiminaan heidän rinnalleen, seisoi muista erillään ja antoi itsestään elonmerkkejä vain sirottelemalla tuolloin tällöin hyvätuoksuisia yrttejä ja metsän kukkia suloisesti lemuavista kasveista tehdylle kantovuoteelle, jolla lämminsydämisen, jalon ja ylevän Coran maalliset jäännökset intiaanikankaasta neulotun paarivaatteen peittäminä lepäsivät. Hänen ruumiinsa oli kääritty useihin samanlaisiin yksinkertaisiin verhoihin, ja hänen kasvonsa oli ikuisiksi ajoiksi kätketty ihmisten katseilta. Hänen jalkopäässään istui murtunut Munro. Hänen iäkäs päänsä oli kumartunut melkein maahan asti pakollisesti alistuneena Kaitselmuksen kuritukseen, mutta salainen tuska taisteli hänen uurtuneella otsallaan, jonka osaksi peittivät huolettomasti ohimoille valahtavat harmaat hapset. Gamut seisoi hänen sivullaan, lempeä pää alttiina auringonsäteille, harhailevat, surulliset silmät yhtä paljon kiinnitettyinä pieneen kirjaan, joka sisälsi niin paljon omituisella tavalla esitettyjä hurskaita ajatuksia, kuin olentoon, jolle hänen sielunsa halasi julistaa lohdutusta. Heyward oli myöskin lähettyvillä, nojaten puuhun ja kokien hillitä äkillisiä murheenpuuskiaan, joita tukahduttamaan tarvittiin hänen voimakkain miehekkyytensä.

Mutta jos tämä ryhmä, kuten voi helposti kuvitella, oli surullinen ja masentunut, niin paljoa liikuttavampi oli toinen sikermä saman avoimen kentän vastakkaisella puolella. Unkas siellä istui niinkuin eläisi hän vielä, ruumis ja jäsenet nostettuina vakavaan ja juhlalliseen asentoon kaikkein komeimpien koristusten peittäminä, mitä heimon rikkaus suinkin saattoi hankkia. Uljaita sulkia liehui hänen päässään; helmivöitä, kaulahelyjä, rannerenkaita ja kunniarahoja välkkyi tavattomat määrät hänen kaunistuksenaan, vaikka hänen tylsä silmänsä ja elottomat kasvonsa muodostivatkin liian jyrkän vastakohdan kaikelle niiden julistamalle turhalle korskeudelle.

Chingachgook oli asettunut aivan ruumista vastapäätä, ilman aseita, ilman maalausta, ilman koristeita, ottamatta lukuun hänen heimonsa kirkkaansinistä tunnuskuvaa, joka oli lähtemättömäksi piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Koko sen pitkän ajan, minkä heimo oli ollut näin koossa, oli mohikaanisoturi hievahtamattoman murheellisena tuijottanut poikansa kylmiin, tunnottomiin kasvoihin. Niin kiinteä ja väistymätön oli tämä katse ja niin muuttumaton hänen asentonsa, ettei vieras olisi osannut erottaa elävää kuolleesta, ellei olisi nähnyt niitä ahdistetun hengen äkillisiä värähdyksiä, jotka tavantakaa vavahduttivat vanhuksen mustia piirteitä, ja sitä kuolontyyneyttä, joka oli iäksi laskeutunut toisen koko olemukseen.

Metsästäjä oli aivan hänen lähellään nojaten miettivän näköisenä ankaraan, kostavaan aseeseensa, kun taas Tamenund oli kansansa vanhinten tukemana asettunut korkemmalle paikalle, mistä hän saattoi nähdä koko tuon mykän, murheellisen väenpaljouden.

Kehän sisäreunassa seisoi vieraan kansan sopaan puettu soturi, ja sen ulkopuolella odotti hänen hevosensa ratsaspalvelijain vartioimana, jotka olivat ilmeisesti varustautuneet pitkälle matkalle. Muukalaisen puku ja koristeet ilmaisivat hänen olevan vastuunalaisessa asemassa ja läheisessä suhteessa Kanadan maaherraan, ja hän näytti nyt, kun hänen rauhanvälityksensä oli tullut tarpeettomaksi liittolaistensa hillittömän rajuuden takia, tyytyvän vain äänettömänä ja surullisena katselemaan taistelun hedelmiä, jota hän oli tullut liian myöhään estämään.

Päivän ensimmäinen neljännes oli loppumaisillaan, ja kuitenkin oli väkijoukko seisonut näin hengähtämättömän hiljaa sen koitosta lähtien. Tukahdutettua huokausta voimakkaampaa ääntä se ei ollut päästänyt, eikä jäsenkään ollut liikahtanut koko tänä pitkänä, väsyttävänä aikana muuta kuin tarjotakseen yksinkertaisia, liikuttavia uhreja, joita hetkestä hetkeen kannettiin vainajain muistolle. Vain intiaanin kärsivällisyys ja itsehillintä saattoi kestää sellaista kuolemanhievahtamattomuutta, joka näytti muuttaneen jokaisen mustan, liikkumattoman olennon kivipatsaaksi.

Vihdoin ojensi delavarien patriarkka toisen käsivartensa ja nousi seuralaistensa olkapäihin nojaten seisomaan niin heikkona kuin olisi kokonainen ihmisikä erottanut miehen, joka edellisenä päivänä puhui kansalleen, vanhuksesta, joka nyt horjui korokkeellaan.

"Lenapien miehet!" sanoi hän ontolla äänellä ikäänkuin olisi julistanut profeetallisia sanomaa. "Maniton kasvot ovat pilven takana! Hänen silmänsä on kääntynyt teistä pois; Hänen korvansa ovat tukossa; Hänen kielensä ei vastaa. Te ette näe häntä, mutta hänen tuomionsa on teidän edessänne. Olkoon sydämenne avoin ja älköön henkenne valhetta lausuko. Lenapien miehet! Maniton kasvot ovat pilven takana!"

Kun tämä yksinkertainen, mutta kuitenkin kauhistuttava ilmoitus saapui kansan korviin, syntyi niin syvä ja kaamea hiljaisuus, kuin olisi heidän palvomansa korkea henki lausunut nuo sanat ilman ihmiselinten apua; Unkasin liikkumaton ruumiskin näytti elolliselta olennolta verrattuna hänen ympärillään seisovaan nöyryytettyyn ja masentuneeseen väkijoukkoon. Mutta samassa määrin kuin tämän peloittavan sanoman välitön vaikutus vähitellen heikkeni, alkoi matala sorina nousta kuolleiden kunniaa laulamaan. Äänet, naisäänet, olivat vihlovan vienoja ja valittavia. Sanat eivät seuranneet toisiaan missään säännöllisessä järjestyksessä, mutta kun yksi oli lopettanut ylistyshymnin tai valituslaulun, miksi sitä sanottaneenkin, jatkoi sitä toinen ilmaisemalla tunteitaan tavalla, jonka liikutus ja tilaisuus hänelle kulloinkin sanelivat. Väliin keskeytti laulajattaren yleinen äänekäs surunpuuska, jonka kestäessä Coran kantovuoteen ympärille asettuneet tytöt poimivat yrtit ja kukat hänen ruumiiltaan ikäänkuin surun hullaannuttamina. Mutta kun heidän murehtimisensa oli taas saanut lempeämmän muodon, heitettiin nämä puhtauden ja sulouden vertauskuvat paikalleen takaisin kaikilla tavoin ilmaisemaan hellyyttä ja kaipausta. Vaikka heidän lauluaan katkaisivatkin monet yleiset purkaukset ja keskeytykset, olisi sen käännös kuitenkin sisältänyt yhtenäisen jakson, jota pääasiassa liitti yhteen johdonmukainen ajatussarja.

Muuan tyttö, arvonsa ja etevien ominaisuuksiensa takia siihen toimeen valittuna, alkoi kainosti viittailemalla kaatuneen soturin ansioihin, koristaen lauluaan itämaisilla kuvilla, joita intiaanit ovat varmaankin tuoneet mukanaan toisen maanosan äärimmäisiltä laidoilta ja jotka itsessään muodostavat kahden maailman muinaisia historioita yhdistävän renkaan. Tyttö sanoi vainajaa "heimonsa pantteriksi" ja kuvaili häntä mieheksi, jonka nahkakenkä ei jättänyt jälkiä kastenurmelle, jonka hyppy oli kuin nuoren kauriinvasan loikkaus, jonka silmä oli pimeän yön tähteä kirkkaampi ja jonka ääni oli taistelussa jyrisevämpi kuin Maniton ukkonen. Hän muistutti hänelle äitiä, joka hänet synnytti, ja viipyi erikoisesti sen onnen esittelyssä, jota tämä nainen varmaankin tunsi sellaisen pojan omistaessaan. Hän pyysi häntä sanomaan maammolleen, kun he tapasivat toisensa henkien maailmassa, että delavaritytöt olivat vuodattaneet kyyneleitä hänen lapsensa haudalle ja sanoneet häntä siunatuksi.

Hänen seuraajansa vaimensivat äänensä yhä lempeämpään ja hellempään säveleeseen ja viittasivat naisellisella hienotunteisuudella ja herkkyydellä vieraaseen neitoon, joka oli poistunut maan päältä niin lähellä nuoren soturin lähtöä, että Suuri Henki oli siten ilmaissut tahtonsa liian selvään, jotta sitä voitaisiin käsittää väärin. He kehoittivat häntä olemaan lempeä naiselle ja hyväntahtoisuudella kohtelemaan hänen taitamattomuuttaan askareissa, jotka olivat välttämättömiä hänenlaisensa soturin mukavuudelle. He kuvailivat laveasti hänen verratonta kauneuttaan ja hänen jaloa rohkeuttaan ilman pienintäkään kateuden häivää, niinkuin luulisi enkelien iloitsevan heitä korkeammasta täydellisyydestä, lisäten, että nämä erinomaiset ominaisuudet korvasivat enemmän kuin täydelleen hänen kasvatuksensa vähäiset puutteet.

Tämän jälkeen puhuttelivat toiset tytöt määrätyssä järjestyksessä neitoa itseään, matalalla, vienolla hellyyden ja lemmen äänellä. He kehoittivat häntä olemaan hyvillä mielin eikä pelkäämään mitään tulevasta onnestaan. Metsästäjähän oli oleva hänen kumppaninsa, ja hän oli kyllä osaava huolehtia hänen pienimmistäkin tarpeistaan; ja soturihan oli hänen rinnallaan kykenevänä suojelemaan häntä kaikilta vaaroilta. He takasivat hänen polkunsa miellyttäväksi ja taakkansa kevyeksi. He varoittivat häntä hyödyttömästi kaihoamasta nuoruutensa ystäviä ja isiensä asumasijoja, vakuuttaen, että lenapien autuailla metsästysmailla oli yhtä suloisia laaksoja, yhtä kirkkaita jokia ja yhtä suloisia kukkia kuin "kalpeanaamojen taivaassa". He neuvoivat häntä pitämään silmällä kumppaninsa tarpeita eikä koskaan unohtamaan erotusta, jonka Manito oli niin viisaasti pannut heidän välilleen. Sitten yhdistivät he hurjalla voimalla äänensä laulamaan mohikaanin luonteesta. He sanoivat häntä jaloksi, miehekkääksi ja ylevämieliseksi, ja he antoivat hänelle kaikki ominaisuudet, jotka soturia kaunistavat ja joita impi taitaa rakastaa. Pukien ajatuksensa mitä syvällisimpiin ja kaukaisimpiin kuviin he ilmoittivat sitten sukupuolensa vaistomaisella herkkyydellä havainneensa heidän lyhyen yhdessäolonsa aikana, minne päin hänen uinuvat taipumuksensa häntä vetivät. Delavaritytöt eivät löytäneet suosiota hänen silmissään! Hän oli rotua, joka oli kerran hallinnut suolaisen järven rantoja, ja hänen toiveensa kuljettivat hänet takaisin kansan luo, joka asui hänen isiensä haudoilla. Ja miksi ei olisi sellainen voimakas kiintymys saanut tapahtua! Saattoihan jokainen silmä nähdä, että neito oli puhtaampaa ja jalompaa verta kuin hänen heimolaisensa, ja todistihan hänen käyttäytymisensä, että hän kykeni kestämään salojen elämän vaarat ja vastukset. Nyt, lisäsivät he, oli "maan viisas vallitsija" siirtänyt hänet paikkaan, missä hän saattoi tavata arvoisiansa henkiä ja olla onnellinen iankaikkisesti.

Sitten muuttuivat jälleen laulun sävy ja aihe, ja nyt puhuttiin immestä, joka itki läheisessä majassa. He vertasivat häntä lumihiutaleeseen, sillä yhtä puhdas hän oli, yhtä valkoinen, yhtä kirkas ja yhtä herkkä sulamaan kesän polttavassa helteessä tai jäätymään talven pakkasessa. He eivät epäilleet hänen olevan suloisen nuoren päällikön silmissä, jonka ihonväri ja suru olivat niin suuresti hänen hipiänsä ja tuskansa kaltaiset, mutta vaikka he eivät sanallakaan ilmaisseet erityistä mieltymystään, tuntuivat he sentään selvästi pitävän häntä ominaisuuksiltaan valittamaansa neitoa heikompana. Siitä huolimatta he eivät kieltäneet häneltä ainoatakaan ylistystä, mitä hänen harvinainen suloutensa saattoi syyllä vaatia. Hänen kiemurtelevia kiharoitaan verrattiin vehmaisiin viinirypäleen köynnöksiin, hänen silmäänsä taivaan sinikanteen, eikä valkoisintakaan pilveä, kun aurinko luo siihen hehkuvan kultansa, myönnetty niin viehättäväksi kuin oli hänen poskiensa kukoistus.

Näiden ja muiden samanlaisten joikujen aikana kuului vain laulun hyminä, mikä väliin nousi voimakkaaksi, väliin peloittavaksikin niistä äkillisistä surunpurkauksista, joita voisi sanoa sen kuorokohdiksi. Delavarit itsekin kuuntelivat kuin tenhottuina, ja heidän puhuvien kasvojensa vaihtelevista ilmeistä saattoi helposti nähdä, kuinka syvästi ja totisesti he tunsivat mukana. Eikä Davidkaan ollut haluton kallistamaan korviansa niin suloisten äänten kohinalle, ja kauan ennen laulun loppua ilmoitti hänen katseensa, että hänen sielunsa oli joutunut lumouksiin.

Metsästäjä, joka yksinään valkoisista miehistä ymmärsi sanat, nousi hiukan mietteliäästä asennostaan ja käänsi kasvonsa sivulle paremmin tajutakseen tyttöjen laulun ajatuksen. Mutta kun he puhuivat Coran ja Unkasin yhteisistä tulevaisuudentoiveista, pudisti hän päätään ikäänkuin käsittäen heidän yksinkertaisen uskonsa erehdyksen, vajosi sitten nojaavaan asentoonsa takaisin ja pysyi siinä menojen loppuun asti — mikäli sellaista toimitusta voi sanoa menoiksi, missä tunne pulppusi niin syvistä lähteistä. Heyward ja Munro, jotka eivät tajunneet vähimmässäkään määrin kuulemansa luonnonraikkaan laulun sanoja, säilyttivät onnellisesti itsehillintänsä.

Chingachgook yksin muodosti poikkeuksen alkuasukaskuulijain ilmehikkäästä hartaudesta. Hänen katsantonsa ei vaihdellut kertaakaan koko kohtauksen aikana, eikä lihaskaan värähtänyt hänen jäykillä kasvoillaan valituslaulun hurjimmistakaan, liikuttavimmistakaan purkauksista. Hänen poikansa kylmät, tunnottomat jätteet olivat hänelle kaikki kaikessa, ja muut aistit paitsi näkö tuntuivat lamautuneen, jotta hänen silmänsä saisivat vielä viimeisen kerran katsella piirteitä, joita hän oli niin kauan rakastanut ja jotka pian olivat iäksi katoavat hänen näkyvistään.

Kun hautajaismenot olivat edistyneet näin pitkälle, astui muuan totinen ja tuima mies, joka oli kuuluisa urotöistään ja erikoisesti kunnostautumisestaan äskeisessä taistelussa, hitaasti väkijoukosta ja asettui lähelle vainajaa.

"Miksi jätit meidät, vapanatshikien ylpeys?" puhui hän Unkasin tylsiin silmiin tuijottaen kuin olisi tyhjällä tomumajalla ollut vielä elävän ihmisen kyvyt; "sinun aikasi oli kuin auringon, kun se vielä viipyy puiden seassa, sinun kunniasi oli kirkkaampi kuin sen valo keskipäivällä. Sinä olet mennyt, nuori soturi, mutta sata wyandotia on lähtenyt perkaamaan orjantappuroita polultasi henkien maailmaan. Kuka olisi uskonut, kun sinut tappelussa näki, sinun voivan kuolla? Kuka ennen sinua näytti Uttawalle tietä taisteluun? Sinun jalkasi olivat kuin kotkan siivet, sinun käsivartesi raskaampi hongan putoavaa oksaa ja sinun äänesi kuin Maniton, kun Hän puhuu pilvissä. Uttawan kieli on heikko", lisäsi hän surumielisesti ympärilleen katsahtaen, "ja hänen sydämensä sanomattoman raskas. Vapanatshkien ylpeys, miksi jätit meidät?"

Häntä seurasi toisia arvonsa mukaisessa järjestyksessä, siksi kunnes useimmat heimon korkeimmista ja etevimmistä miehistä olivat laulaen tai puhuen kantaneet ylistysosansa kaatuneen päällikön hengelle. Kun tämä toimitus oli lopussa, syntyi kentälle uusi syvä, hengähtämätön hiljaisuus.

Silloin kuului syvää, matalaa huminaa kuin kaukaisen soiton hillittyä säestystä, joka kohosi tarpeeksi korkealle ilmaan juuri kuuluakseen, mutta pysyäkseen kuitenkin niin epäselvänä, että sen laatu ja lähtöpaikka jäivät samalla tavalla arvaamisen varaan. Sitä seurasi kuitenkin uusi ja jälleen uusi sävel, kukin edeltäjäänsä voimakkaampana, kunnes ne saapuivat korvaan ensin venytettyinä ja usein toistettuina huudahduksina ja lopulta sanoina. Chingachgookin huulet olivat niin paljon auenneet, että ne ilmaisivat tuon äänen olleen isän kuolinlaulun alkua. Vaikka ei ainoakaan silmä kääntynyt häneen päin ja vaikka ei pienintäkään malttamattomuuden oiretta näkynyt, huomasi sentään siitä tavasta, millä väkijoukko kohotti päänsä paremmin sanat ja sävelen kuullakseen, että he ahmivat äänen niin hartaasti ja kiihkeästi kuin olisi Tamenund itse ollut kuunneltavana. Mutta he odottivat turhaan. Sävel nousi juuri niin voimakkaaksi, että sen saattoi sanoa kuuluvan, mutta sitten se heikkeni ja värähteli, kunnes se vihdoin katosi korvista kuin olisi sen kuljettanut matkaansa ohisuhahtava tuuli. Ruhtinaan huulet sulkeutuivat, ja hän jäi äänettömänä istumaan, näyttäen tuijottavine silmineen ja hievahtamattomine asentoineen olennolta, jolle Kaikkivaltiaan käsi oli lahjoittanut ihmisen ruumiin, mutta ei hänen henkeään. Delavarit, jotka näistä oireista ymmärsivät, ettei heidän ystävänsä mieli ollut vielä valmistunut niin voimakkaaseen tahdonponnistukseen, hellittivät tarkkaavaisuuttaan ja näyttivät vaistomaisella hienotunteisuudellaan kääntävän ajatuksensa kokonaan vieraan neidon hautajaismenoihin.

Muuan vanhempi päällikkö antoi merkin naisille, jotka olivat ryhmittyneet sille puolelle ihmiskehää, missä Coran ruumis lepäsi. Viittausta totellen nostivat tytöt kantovuoteen päittensä tasalle ja kulkivat eteenpäin hitain, säännöllisin askelin, hymisten samalla uutta valituslaulua vainajan ylistykseksi. Gamut, joka oli tarkoin katsellut menoja, mitkä hänestä tuntuivat kovin pakanallisilta, kumarsi nyt päänsä tajuttoman isän olkapään yli ja kuiskasi:

"Ne lähtevät viemään lapsenne tomua; emmekö mene mukaan katsomaan, että se haudataan kristillisellä tavalla?"

Munro säpsähti kuin olisi viimeisen tuomion pasuuna törähtänyt hänen korvaansa ja luoden hätäisen, levottoman katseen ympärilleen nousi hän jalkeilleen ja seurasi vaatimatonta kulkuetta ryhdikkäänä kuin sotilas, mutta kantaen samalla isän kärsimyksen koko taakkaa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen ympärilleen mielessään murhe, liian väkevä, jotta sitä voisi sanoa pelkäksi myötätunnoksi — nuori ranskalainenkin yhtyi saattoon nähtävästi sangen liikutettuna niin suloisen olennon ennenaikaisesta, surullisesta poismenosta. Mutta kun heimon viimeinen halvinkin nainen oli liittynyt pakottomaan ja kuitenkin järjestyneeseen riviin, supistivat lenapien miehet kehänsä ja astuivat entistä lähemmäksi Unkasin ruumista yhtä äänettöminä, yhtä totisina ja liikkumattomina kuin ennenkin.

Paikka, joka oli valittu Coran viimeiseksi leposijaksi, oli pienoisella kummulla, missä kasvoi ryhmä nuoria, elinvoimaisia kuusia, jotka loivat soveliasta alakuloista siimestä haudalle. Sinne saavuttuaan laskivat tytöt taakkansa maahan ja jäivät sitten useiksi minuuteiksi oikealla intiaanikärsivällisyydellä ja luontaisella kainoudella odottamaan jotakin ilmoitusta siitä, että ne, joiden tunteet tässä olivat eniten kysymyksessä, olivat kaikkeen järjestelyyn tyytyväisiä. Vihdoin metsästäjä, joka yksinään ymmärsi heidän tapansa, lausui heidän omalla kielellään:

"Tyttäreni ovat kaikki hyvin tehneet; valkoiset miehet kiittävät heitä."

Tyytyväisinä tähän suosionosoitukseen toimittivat tytöt ruumiin koivuntuohesta taidokkaasti, jopa sirostikin kyhättyyn arkkuun, minkä jälkeen he laskivat sen viimeiseen pimeään asuntoonsa. Vainajan peittäminen ja kaivetun maan kätkeminen lehtien ja muiden luonnollisten ja tavallisten suojaverhojen alle suoritettiin samaan koruttomaan ja äänettömään tapaan. Mutta kun nämä lempeät olennot, jotka olivat tehneet kaikki nämä surulliset ja ystävälliset toimet, olivat tulleet puuhissaan näin pitkälle, epäröivät he kuin osoittaakseen, etteivät tienneet, vieläkö heidän tuli jatkaa palvelustaan. Tässä hautajaismenojen kohdassa puhutteli metsästäjä jälleen heitä.

"Nuoret naiseni ovat tehneet kylliksi", virkkoi hän. "Valkeaihoisen henki ei tarvitse ruokaa eikä vaatteita, koska hän noudattaa samanväristen heimolaistensa taivaan tapoja. Minä näen", lisäsi hän katsahtaen Davidiin, joka selaili kirjaansa ilmeisesti aikoen aloittaa jonkin hurskaan virren, "että eräs mies, joka paremmin tuntee kristilliset menot, aikoo puhua."

Naiset väistyivät vaatimattomina syrjään ja oltuaan näytelmän pääesiintyjiä muuttuivat nyt seuraavain tapausten hiljaisiksi, mutta tarkkaavaisiksi katselijoiksi. Koko sinä aikana, jolloin David vuodatti henkensä hartaita tunteita veisaamiseen, eivät he tehneet pienintäkään hämmästyksen eikä malttamattomuuden merkkiä. He kuuntelivat ikäänkuin olisivat ymmärtäneet outojen sanojen ajatuksen ja ikäänkuin olisivat tajunneet ne surun, toivon ja nöyryyden sekanaiset tunteet, joita niiden oli määrä tulkita.

Näkemänsä kohtauksen innoittamana ja ehkäpä oman salaisen liikutuksensa nostattamana voitti laulumestari kaikki tavalliset saavutuksensa. Hänen täyteläinen, voimakas äänensä ei kärsinyt vertailusta tyttöjen vienon hyminän kanssa, ja hänen vivahdusrikkaammalla sävelellään oli ainakin niiden korvissa, joille se oli erikoisemmin tarkoitettu, se etu, että siihen liittyivät ymmärrettävät sanat. Ja hän lopetti hautausvirtensä niinkuin oli sen aloittanutkin: vakavan, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Mutta kun viimeinen sointu oli häipynyt kuulijain korvista, osoittivat silmäin salaiset, arastelevat katsahdukset ja naisjoukon yleinen, vaikka hillitty liikahtelu, että odotettiin vainajan isänkin jotakin lausuvan. Munrokin näytti käsittävän, että hänen nyt oli aika ryhtyä suurimpaan voimainponnistukseen, mihin ihmisluonto yleensä kykenee. Hän paljasti harmaat hapsensa ja katseli kainoa, vaiteliasta joukkoa ympärillään lujin ja hallitsevin ilmein. Viitaten sitten kädellään metsästäjää kuulemaan virkkoi hän:

"Sanokaa näille lempeille, hyväntahtoisille naisille, että murtunut, menehtynyt mies kiittää heitä. Sanokaa heille, että se Korkein Olento, jota me kaikki eri nimillä palvelemme, on muistava heidän rakkaudentyönsä ja ettei se aika ole kaukana, jolloin me kaikki kokoonnumme Hänen valtaistuimensa ympärille sukupuoleen, arvoon tai väriin katsomatta."

Metsästäjä kuunteli tarkoin vapisevaa ääntä, jolla sotavanhus lausui nämä sanat, ja pudisti sitten hitaasti päätään ikäänkuin epäillen niiden vaikutusta.

"Jos niille tuollaista puhuisi", virkkoi hän, "olisi se samaa kuin sanoisi heille, ettei lunta sada talvella tai että aurinko paistaa kuumimmin silloin, kun puut menettävät lehtensä."

Sitten hän kääntyi naisten puoleen ja tulkitsi heille isän kiitollisuuden tavalla, joka hänen nähdäkseen parhaiten sopi kuulijain käsityskykyyn. Munron pää oli jälleen vajonnut rinnalle, ja hän oli uudelleen uppoamassa syvään suruunsa, kun aikaisemmin mainittu nuori ranskalainen rohkeni koskettaa hänen kyynärpäähänsä. Saatuaan murehtivan vanhuksen huomion suuntautumaan puoleensa osoitti hän nuorten intiaanien ryhmää, joka läheni kantaen kevyttä, mutta tarkasti peitettyä kantotuolia, ja viittasi sitten ylös aurinkoon.

"Minä ymmärrän tarkoituksenne, herra", vastasi Munro pakotetun lujalla äänellä, "minä ymmärrän tarkoituksenne. Se on taivaan tahto, ja minä alistun. Cora, lapseni! Jos murtuneen isän rukoukset auttaisivat sinua nyt, kuinka autuas olisitkaan! Tulkaa, hyvät herrat", lisäsi hän katsahtaen ympärilleen ylevän rauhallisena, vaikka hänen kuihtuneilla kasvoillaan väreilevä tuska oli liian voimakas hänen salattavakseen, "tehtävämme on täällä päättynyt. Lähtekäämme."

Heyward noudatti mielellään kehoitusta, joka vei heidät pois paikalta, missä hän joka hetki tunsi olevansa kadottamaisillaan kykynsä hallita tunteitaan. Toveriensa noustessa hevosten selkään ennätti hän sentään puristaa metsästäjän kättä ja muistuttaa häntä uudelleen sopimuksesta, jonka he olivat keskenään tehneet ja jonka mukaan heidän tuli jälleen tavata brittiläisen armeijan vartioketjujen sisällä. Sitten hän heittäytyi satulaan ja kannusti ratsuaan kantotuolin viereen, missä matalat, tukahdutetut nyyhkytykset ilmaisivat Alicen matkustavan. Munron pää painui jälleen povelle, Heyward ja David seurasivat hiljaisen surun valtaamina, ja Montcalmin lähetti saattoi heitä sotilaineen. Ja tällä tavoin kulkivat kaikki valkoiset miehet Haukansilmää lukematta delavarien silmäin editse ja hautautuivat pian näiden seutujen avaroihin metsiin.

Mutta side, joka yhteisessä onnettomuudessa oli liittänyt näiden yksinkertaisten metsänasukasten tunteet heidän luonaan niin tuokiollisesti käyneisiin muukalaisiin, ei katkennut niin helposti. Vuosia kului, ennenkuin tarina valkoisesta neidosta ja nuoresta mohikaanisoturista lakkasi virkistämästä pitkiä öitä ja vaivalloisia marsseja tai sytyttämästä heidän nuoriin urhoihinsa kostonhalua. Eikä näiden muistettavien tapausten sivuhenkilöitäkään unohdettu. Metsästäjältä, joka monta vuotta jälkeenpäin oli yhdistävänä renkaana heidän ja sivistyneen maailman välillä, saivat he kyselyihinsä tietää, että "Harmaapää" pian koottiin isäinsä tykö — kuten väärin luultiin, sotilaallisten vastoinkäymistensä murtamana — ja että "Avonainen Käsi" oli vienyt hänen eloonjääneen tyttärensä kauas "kalpeanaamojen" uudisasutuksille, missä hänen kyynelensä olivat vihdoinkin herenneet vuotamasta ja missä niitä oli seurannut se kirkas hymy, joka paremmin sopi hänen hilpeälle luonteelleen.

Mutta nämä tapaukset liittyvät kertomustamme myöhempään aikaan. Omaan väriinsä kuuluvista erottuaan palasi Haukansilmä paikalle, minne hänen kiintymyksensä häntä veti niin voimakkaasti, ettei mikään muu yhdysside olisi voinut olla sen kiinnittävämpi. Hän tuli juuri parhaaseen aikaan ehtiäkseen luoda lähtökatseen Unkasiin, jota delavarit jo käärivät hänen viimeiseen nahkapukuunsa. He seisahtuivat toimestaan antaakseen uljaan eränkävijän vielä kerran kaihoten ja viipyen katsahtaa häneen, mutta sitten verhosivat he ruumiin ikiajoiksi silmän näkemättömäksi. Sitten muodostui aikaisemman kaltainen kulkue, ja koko kansa kerääntyi päällikön tilapäisen haudan ympärille — me sanomme tilapäisen, koska katsottiin asiaan kuuluvaksi, että hänen luunsa jonakin tulevana päivänä saisivat levätä hänen oman heimonsa vainajain joukossa

Saattoon liittyminen ja kaikkia liikuttava tunne oli ollut yleinen ja yht'aikainen. Sama vakava murheen ilmaisu, sama jäykkä hiljaisuus ja sama pääsurijan kunnioitus, joita jo on kuvattu, vallitsivat tälläkin hautauspaikalla. Ruumis laskettiin lepoasentoon, kasvot käännettyinä kohti nousevaa aurinkoa, sivullaan kaikki sodan ja metsästyksen välineet valmiina viimeistä matkaa varten. Aukko jätettiin arkkuun, joka suojeli ruumista mullalta, niin että henki saattoi milloin halusi päästä maallisen majansa yhteyteen, ja sitten peitettiin kaikki alkuasukasten erikoisella kätevyydellä petoeläinten vainun ja saaliinhimon varalta. Ulkonaiset menot olivat nyt lakanneet ja läsnäolijat käänsivät jälleen huomionsa juhlamenojen sisäiseen, henkisempään puoleen.

Chingachgook joutui jälleen yleisen huomion esineeksi. Hän ei ollut vielä puhunut, ja jotakin lohduttavaa ja opettavaa odotettiin niin kuuluisalta päälliköltä niin juhlallisella hetkellä. Ymmärtäen kansan toiveet kohotti tuo ankara, lujatahtoinen soturi kasvonsa, jotka hän oli äskettäin viittaansa peittänyt, ja katsahti ympärilleen tyynin silmin. Hänen tiukasti puristuneet, ilmehikkäät huulensa avautuivat sitten, ja ensimmäisen kerran näiden pitkien juhlamenojen aikana kuului hänen äänensä selvästi:

"Miksi veljeni surevat?" lausui hän katsellen masentuneiden soturien mustaa riviä ympärillään; "miksi tyttäreni itkevät? Siksikö, että nuori mies on mennyt autuaille metsästysmaille, että päällikkö on täyttänyt aikansa kunnialla? Hän oli hyvä, hän oli kuuliainen, hän oli urhoollinen. Kuka voi sen kieltää? Manito tarvitsi sellaista soturia ja Hän kutsui hänet pois. Mitä minuun tulee, Unkasin poikaan ja isään, olen minä kuin karsittu petäjä kalpeanaamojen raivauksessa. Sukuni on poistunut suolaisen järven rannoilta ja delavarien kukkuloilta. Mutta kuka voi sanoa, että heimon Käärme on unohtanut viisautensa? Minä olen yksin…"

"Ei, ei", huusi metsästäjä, joka oli säälivin silmin katsellut ystävänsä jäykkiä piirteitä hilliten itsensä niinkuin tämäkin, mutta tuntien nyt, ettei hänen sydämensä kestänyt enempää. "Ei, ruhtinas, et yksin. Vaikka värimme ja luontomme ovatkin erilaiset, on Jumala sittenkin pannut meidät kulkemaan samaa polkua. Minulla ei ole sukulaisia ja minä voin sinun tavallasi sanoa, ettei minulla ole kansaakaan. Hän oli poikasi ja luonnostaan punanahka; ja voipa olla, että sinun veresi oli häntä lähempänä, — mutta jos minä milloinkaan unohdan sen nuorukaisen, joka niin usein taisteli rinnallani sodassa ja joka niin usein nukkui vierelläni rauhan aikana, unohtakoon minut Hän, joka on luonut meidät kaikki, mikä sitten värimme ja mitkä sitten lahjamme lienevätkään! Poika jätti meidät ajaksi, mutta, ruhtinas, sinä et ole yksin."

Chingachgook tarttui käteen, jonka metsästäjä lämpimästi ojensi hänelle yli äsken kaivetun maan, ja tässä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa kumarsivat nämä kaksi tuikeaa, pelotonta metsänkävijää päänsä yhteen ja vuodattivat polttavia kyyneleitä, jotka kastelivat Unkasin hautaa kuin lempeät sadepisarat.

Keskellä kunnioittavaa hiljaisuutta, jonka vallitessa tätä tunteiden purkausta katseltiin, koska oli kysymyksessä kaksi näiden seutujen kuuluisinta soturia, kohotti Tamenund äänensä kehoittaakseen väkijoukkoa hajaantumaan.

"Tämä riittää", lausui hän. "Menkää, lenapien lapset, Maniton viha ei ole vielä lopussa. Miksi viipyisi Tamenund? Kalpeanaamat ovat maan valtijaina, eikä punaisten miesten aika ole vielä tullut takaisin. Minun päiväni on ollut liian pitkä. Aamulla näin Unamisin pojat onnellisina ja vahvoina; ja kuitenkin, ennen kuin yö tuli, olen minä elänyt nähdäkseni mohikaanien viisaan suvun viimeisen soturin!"

VIITESELITYKSET:

[1] [Washington.

[2] Narraganset, paikka Rhode Islandissa, jonka hevoset olivat tulleet suosituiksi reippaina ja samalla varmoina naisten ratsuina.

[3] Mississipin. Metsästäjä viittaa intiaanien otaksuttuun aasialaiseen alkuperään.

[4] New Yorkin valkoihoiset nimittivät intiaanien kyliä "linnoiksi", ne eivät suinkaan olisi tätä nimeä ansainneet.

[5] Mingo oli delavarinkielinen nimitys New Yorkin siirtokunnan luoteiskolkan viidennelle liittoutuneelle intiaaniheimolle ( mohoklt, oneidat, senekat, hajugat ja onondagot ). Myöhemmin liittyi heihin kuudes heimo tuskarorat. Nimi muuttui sen mukaan Kuuden kansan liitoksi. Etelästä, Mississippin takaa tulleiden heimojen, edellisten vihollisten, yhteisenä nimenä oli intiaanikielellä Lenni Lennape, Miesten Miehet — näiden haaraumaa olivat m.m. mohikaanit — vaikka he myöhemmin omaksuivat englantilaisen Delawaren mukaan ristitystä joesta, jonka varsilla he asuivat, yhteiseksi heimonimekseen delavarit. Makvat oli hollantilaisten antama nimitys Viiden kansan liitolle. Ranskalaiset olivat ensi tapaamisestaan lähtien nimittäneet tämän liiton jäseniä irokeeseiksi.

[6] "La Longue Carabine".

[7] Quebec.

[8] Tässä tarkoitetaan Ballstonin terveyslähdettä, joka on nykyään toinen Amerikan kahdesta huomattavimmasta kylpypaikasta.

[9] [Paroni Dieskau, Ranskan palvelukseen antautunut saksalainen.

[10] Skotlantilainen Ohdakkeen l. Pyhän Antin tähdistö.

[11] Ei kukaan minua rankaisematta ärsytä.

[12] Huroniheimot, joita oli Kanadassa aikaisemmin varsin lukuisasti, sanoivat itseään ahondateiksi, mistä englantilaiset väänsivät muodon wyandot. Ranskalaiset olivat näille heimoille antaneet nimen huronit ranskalaisesta sanasta la hure, joka merkitsee erinäisten villieläinten, etenkin metsäkarjun jäykkänä törröttävää harjaspäätä ja jota wyandotien pystykäs, mahtava hiustupsu muistutti.

Voitolliset irokeesit olivat edellisellä vuosisadalla tappaneet huronit melkein sukupuuttoon. Mutta jäljellejääneet heimot olivat läheisessä liitossa ranskalaisten kanssa, ja etenkin kaksi kunnostautui Montcalmin ylempänä kuvatulla sotaretkellä.

[13] Pyhä Tammany.