Produced by Tapio Riikonen

VIIMEINEN MOHIKAANI

Kirj.

James Fenimore Cooper

Suomentanut Vihtori Lehtonen

Alkuperäinen teos: The Last of the Mohicans.
(Leatherstocking Tales #2)

WSOY, Porvoo, 1914

I luku.

On korvain auki, valmis sydämein:
Vain ajallista koskee pahin tietos':
Sano: menetinkö valtakunnan?

Shakespeare.

Pohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että vihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja vaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja läpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten ranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan. Karaistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan ammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella virtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien voidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta kilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa he oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea metsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka olivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen tai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä valtiotaitoa.

Koko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta, joka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin julmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten järvien välillä aukeneva salo.

Taistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä, ettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä lahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin, alueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä puolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin saattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään lisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että jesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi vertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia nimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset olivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi kunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen huoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen oppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen Horikan kuten se alkujaan kuului.

Vuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine saarineen "Pyhää Järveä" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin peninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa, joka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta peninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien virtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli "rakoputoukset", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin, ajoittain tuottivatkin vaikeuksia.

Kun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät vihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet retkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin asti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut terävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia etuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se verinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta suoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin vallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin ja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui suosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä vaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin, nähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä suurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen palasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten menehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin tuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä miehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen vuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai huolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa keskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.

Tämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivat nekin tapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan välisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät kumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti pitää hallussaan.

Etäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten neuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä ylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten lahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät sitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon itseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin siirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he toisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä, joutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.

He olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta, jota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat voittamattomaksi — sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu suuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten kykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli häpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen pelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1] kylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen totuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan kaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman tappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia onnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat. Pelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa jokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen loppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava luonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat äskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä maakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi ahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä, jossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun herkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan hurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja äidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat uinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti sanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen laskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä, kaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat ja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä, ja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo näkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen kristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten ryöstäminä ja hävittäminä.

Kun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen maakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty liikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan "niin lukuisa sotajoukko kuin lehdet puissa", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon masentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean soturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa ulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän päivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje Munrolta, "Pyhän Järven" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta, joka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu näiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista peninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden ainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi, joten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi jonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine kuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun välillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet toiselle näistä metsälinnoituksista nimen "William Henrik", ja toista he sanoivat "Edward"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta hallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu skotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti säännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli todella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon linnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti hallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin sijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän kuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi saattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen määrän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli uskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka oli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.

Mutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia odottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin katkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen esimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi jo näiden lähetessä.

Kun mainitun sanoman aiheuttama ensimmäinen hämmästys oli hieman tyyntynyt, alkoi vallien ja kaivantojen lujittamassa leirissä, joka reunusti Hudsonin rantaa ja muodosti varsinaisen linnoituksen lisäksi ketjun ulkovarustuksia, kulkea huhu, että tuhannenviidensadan miehen suuruisen valitun joukon piti aamun koitteessa lähteä William Henrikiin, vesien välisen taipaleen pohjoispään sotavarustukseen. Huhu muuttui pian varmuudeksi, kun ylikomentajan päämajasta saapui käsky niille sotaväen osastoille, jotka hän oli tähän tehtävään valinnut, valmistautua pikaiseen lähtöön. Kaikki epätietoisuus Webbin tarkoituksesta hävisi nyt, ja tunnin, parin aikana kuului ja näkyi kaikkialla kiireisiä askeleita ja hätääntyneitä kasvoja. Sodan toimiin tottumaton juoksenteli paikasta toiseen ja viivytteli valmisteluitaan liiallisin intonsa purkauksin, kun taas kokenut sotakarhu suori sotatielle maltillisena antamatta kiireelle valtaa, vaikka hänen vakavat piirteensä ja huolestunut katseensa kyllin selvästi ilmaisivatkin, ettei hän tuntenut mitään erikoisen vahvaa ammatillista mieltymystä hänelle outoon, mutta jo ennakolta niin pelättyyn erämaasotaan. Vihdoin aurinko vaipui kultamereen kaukaisten läntisten kukkulain taa, ja sitä mukaa kuin pimeys veti verhoansa tämän yksinäisen paikan ylle, hiljeni valmistelujen melu; viimeinkin valo katosi upseerien hirsimajasta; puut loivat varjojansa yhä tummempina valleille ja karehtivalle virralle, ja pian vallitsi leirissä yhtä syvä hiljaisuus kuin sitä ympäröivässä avarassa metsässäkin.

Edellisenä iltana annettujen ohjeiden mukaisesti katkaisi sotajoukon raskaan unen kutsuva rumpujen pärinä, jonka rämeä kaiku vastasi sumuisessa aamuilmassa jokaisesta metsänaukeamasta hetkellä, jolloin päivä alkoi piirtää muutamien läheisyydessä kasvavien suurten petäjäin pörröisiä ääriviivoja lempeän, pilvettömän itäisen taivaan yhä levenevälle valopinnalle. Tuossa tuokiossa oli koko leiri jalkeilla; halvinkin sotilas nousi havuvuoteestaan katselemaan toveriensa lähtöä ja jakamaan hetken elävät sattumat. Valitun joukon yksinkertainen ryhmittely oli pian suoritettu. Kun säännölliseen, harjoitettuun väkeen kuuluvat kuninkaan palkkasoturit ylpeinä astuivat rintaman oikealle sivustalle, vaatimattomat siirtolaiset järjestyivät pitkäaikaisen tottumuksen ohjaamina nöyrästi vähäarvoiselle vasemmalle siivelle. Tiedustelijat lähtivät matkaan; vahvoja vartiostoja liikkui tarpeellisia tavaroita kuljettavien, vaivalloisesti etenevien vankkureiden edessä ja takana, ja ennenkuin auringon säteet olivat kirkastaneet aamun harmauden, soturien pääjoukko oli muodostanut marssijonon ja lähtenyt leiristä kaikilla uljas sotilaallinen ryhti, alokkaillakin, jotka kulkien kohti ensimmäistä tulikastetta koettivat tämän avulla tukehduttaa salassa kyteviä pelokkaita aavistelujaan. Ollessaan ihailevien toveriensa näkyvissä lähtijät säilyttivät saman korskean katsannon ja tarkan marssijärjestyksen, kunnes heidän kimakkain huilujensa ääni kaikotessaan heikkenemistään heikkeni ja kunnes metsä näytti lopulta nielevän tuon liikkuvan möhkäleen, joka oli hitaasti solunut sen kitaan.

Aamutuuli oli jo lakannut kuljettamasta kuuntelevain korviin yhä etenevän, näkyvistä hävinneen sotajoukon hiljeneviä soitonsäveleitä, ja myöhästyneet olivat jo kiirehtineet toveriensa jälkeen, mutta vielä näkyi merkkejä toisen joukon lähtövalmisteluista erään tavattoman suuren ja mukavan hirsimajan edustalta, missä englantilaisen kenraalin turvallisuudesta huolehtivat sotilaat käyskentelivät edestakaisin. Tähän paikkaan oli koottu puoli tusinaa hevosia, joista ainakin kaksi oli satuloitu kuljettamaan naisia, vieläpä niin ylhäisiä, että sellaisia vain harvoin tapasi näin kaukana erämaan sydämessä. Kolmannen selässä näkyi jonkun esikuntaupseerin tavaroita ja aseita, kun taas muiden saattoi niiden satulain yksinkertaisuuden ja niiden kantamien matkalaukkujen johdosta päätellä kuuluvan yhtä monelle palvelijalle, jotka ilmeisesti jo odottivat herrainsa käskyjä. Kunnioittavan välimatkan päässä tästä oudosta ryhmästä seisoskeli pienissä joukoissa uteliaita tyhjäntoimittajia, joista toiset ihailivat tulisen sotaratsun jaloa rotua ja uljasta rakennetta ja toiset töllistelivät rahvaanomaisen tylsästi ihmetellen matkavalmistuksia. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan mies, joka kasvonpiirteiltään ja käytökseltään erosi huomattavasti tuosta jälkimmäisestä katselijain ryhmästä, sillä hän ei näyttänyt tyhjäntoimittajalta eikä kovin typerältäkään.

Tämän henkilön olemus oli mitä suurimmassa määrässä kömpelö ja ruma, olematta erikoisemmin epämuotoinen. Hänellä oli kaikki nikamat ja jäsenet niinkuin muillakin ihmisillä, mutta niiden mittasuhteet olivat aivan päinvastaisia. Kun hän seisoi, kohosi hänen vartalonsa yli kaikkien muiden, vaikka hän taas istuessaan näytti vaipuneen tavallisiin inhimillisiin rajoihin. Tämä hänen raajojensa epäsuhtaisuus tuntui määräävän miehessä. Hänen päänsä oli suuri, hänen hartiansa kapeat, hänen käsivartensa pitkät ja riippuvat, kun taas hänen kätensä olivat pienet, milteipä hennot. Hänen reitensä ja säärensä olivat ohuet, melkein pelkkää luuta ja nahkaa, mutta tavattoman pitkät, ja hänen polvensa olisivat näyttäneet peloittavilta, ellei niiden jatkona olisi ollut vielä tukevammat peruspylväät, joilla tämä epäonnistunut inhimillinen tomumaja irvokkaasti lepäsi. Miehen mauton, ties mistä haalittu puku oli omiaan vain entistä enemmän tehostamaan hänen kömpelyyttään. Taivaansininen, lyhyt- ja leveäliepeinen sekä matalakauluksinen nuttu jätti pitkän, kapean kaulan ja vielä pitemmät ja kapeammat koivet irvihampaiden ilkeimmillekin huomautuksille alttiiksi. Hänen alaraajojensa verhona olivat keltaiset, ihomyötäiset pumpulikaatiot. jotka oli sidottu hänen polvimuhkuroihinsa leveillä, valkoisilla, pitkäaikaisen käytön runsaasti likaamilla nauhasolmuilla. Kirjavat pumpulisukat ja kengät, joista toisessa helisi hopeoitu kannus, täydensivät hänen ruumiinsa alaosien puvuston, ruumiin, jonka ainoatakaan kulmaa tai taivetta ei oltu salattu, vaan pikemminkin koetettu huolellisesti tuoda näkyviin, joko sitten omistajansa turhamielisyyden tai tyhmyyden takia. Kuvasilkistä tehtyjen himmentynein hopeahelyin kirjoiltujen likaisten liivien suunnattomasta taskusta pisti lapun alta esiin soittokone, jota tällaisessa sotaisessa ympäristössä näkijä olisi helposti erehtynyt luulemaan joksikin tuntemattomaksi, kamalaksi surma-aseeksi. Pienuudestaan huolimatta tämä outo kapine oli herättänyt useimpain leirissä oleskelevain eurooppalaisten uteliaisuuden, vaikka monet maakuntalaiset näyttivät käsittelevän sitä ei ainoastaan pelkäämättä, vaan jopa erinomaisen tottuneestikin. Leveä, juhlallinen pystylierihattu, jonka tapaisia kirkonmiehet pitivät kolmisenkymmentä vuotta sitten, oli tämän kokonaisuuden huippuna luoden jonkinlaista arvokkuutta hyvänsävyisille, mutta hieman elottomille kasvoille, jotka ilmeisesti vasta keinotekoisen avun turvin saattoivat säilyttää kunnialla johonkin korkeaan ja tavattomaan luottamustoimeen tarvittavan ylevän vakavuuden.

Yksinkertaisen rahvaan seisoskellessa etäämmällä kunnioituksesta Webbin asuntoa kohtaan, koukkuroi äsken kuvailemamme olento kopeasti palvelijain joukkoon ja lausuili vapaasti moitteitaan tai kiitoksiaan hevosten vioista ja ansioista, aina miten ne sattuivat miellyttämään tai loukkaamaan hänen arvostelevaa tarkasteluaan.

"Tämä elukka, sen melkein uskoisin, ystäväiseni, ei ole kotoista perua, vaan on varmaankin jostakin vieraasta maasta tai ehkäpä siitä pienestä saaresta sinisen veden takaa", haasteli hän äänellä, jonka lempeä ja vieno sävy ihmetytti jokaista yhtä suuressa määrin kuin hänen ruumiinsa merkilliset mittasuhteet. "Saatanpa puhella näistä asioista joutumatta silti kerskurin kirjoihin. Minä näet olen käynyt molemmissa satamissa, sekä siinä, joka on Thamesin suulla ja joka on saanut nimensä Vanhan Englannin pääkaupungista, että siinä, jota mainitaan 'Satamaksi', lisäämällä sen eteen sana 'Uusi', ja minä olen nähnyt haaksien ja prikien kokoavan laumansa niinkuin Noakin arkki karjansa aikoinaan ja lähtevän Jamaikan saarelle vaihtamaan ja harjoittamaan kauppaa nelijalkaisilla eläimillä, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt elukkaa, joka niin täydellisesti vastaisi raamatun kuvausta sotahevosesta: 'Se kaivaa maata kavioillansa ja on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Koska vaskitorvi hellästi soipi, luihkaa se: hui, ja haistaa taistelun jo kaukaa sekä päämiesten huudon ja riemun.' Näyttääpä melkein siltä kuin olisi Israelin hevosten rotu periytynyt aina meidän päiviimme asti, vai mitenkä, ystäväiseni?"

Kun ei mies, joka oli tähän tapaan käytellyt pyhän kirjan sanoja, saanut mitään vastausta kummalliseen puhutteluunsa, vaikka se olisi tosiaankin ansainnut jonkinlaista huomiota, koska se lausuttiin täyteläisen ja sointuvan äänen koko voimalla, hän kääntyi lähemmin tarkastelemaan vaiteliasta olentoa, jolle hän oli tietämättään jutellut, ja huomasi tutkimuksensa esineessä uuden ja entistä ihmeellisemmän ihailunaiheen. Hänen silmänsä osuivat näet siihen hiljaiseen, suoraan ja jäykkään "intiaani-juoksijaan", joka edellisenä iltana oli tuonut leiriin huolestuttavan uutisensa. Vaikka villi pysyikin aivan liikkumattomana ja vaikka hän heimolleen ominaisella välinpitämättömyydellä ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota hälinään ja touhuun ympärillä, kyti kuitenkin hänen näennäisen tyyneytensä alla synkkä raivo, mikä olisi epäilemättä herättänyt tarkempien silmien huomiota kuin niiden, jotka nyt tuijottelivat häneen peittelemättömän hämmästyneinä. Alkuasukas kantoi heimonsa sotakirvestä ja väkipuukkoa, mutta sittenkään hän ei näyttänyt täydelliseltä soturilta. Päinvastoin oli hänen koko olemuksessaan jotakin huolimatonta, aivan kuin hän olisi hiljattain kestänyt suuren ponnistuksen, jonka tuottamaa väsymystä hän ei vielä ollut ennättänyt kokonaan poistaa. Hänen sotamaalauksensa värit olivat juosseet yhteen rumiksi väriläikiksi hänen tuimille kasvoilleen, jotka tummina tuntuivat entistä hurjemmilta ja vastenmielisiltä aivan kuin jos taide olisi saanut aikaan tämän vaikutuksen, joka nyt oli jäänyt vain sattuman huoleksi. Vain hänen silmänsä, jotka tuikkivat kuin tuliset tähdet synkkien pilvien lomasta, loistivat alkuperäisen villeinä. Lyhyeksi aikaa hänen tutkiva, mutta varovainen katseensa jäi tarkkailemaan toisen hämmästynyttä silmäystä, ja sitten se osaksi viekkaudesta, osaksi ehkä halveksimisesta, muutti suuntaa ja jäi kuin naulittuna tuijottamaan avaruuteen.

On mahdotonta sanoa, minkä odottamattoman huomautuksen tämä lyhyt ja äänetön katseidenvaihto kahden niin eriskummallisen henkilön välillä olisi houkutellut valkoisen miehen huulilta, ellei hänen toimekas uteliaisuutensa olisi jälleen ohjautunut uusille urille. Palvelijajoukon liikehtiminen ja vienojen äänten hiljainen kaiku oli merkkinä siitä, että odotetut henkilöt olivat ratsain valmiit lähtemään matkaan. Sotahevosen yksinkertainen ihailija siirtyi silmänräpäyksessä pienen, laihan, pitkähäntäisen tammansa luo, joka siinä lähistöllä konemaisesti jyrsi leirikentän kuihtunutta ruohoa; nojaten toisella kyynärpäällään villavaippaan, joka verhosi jonkinlaista satulantapaista laitetta, hän jäi töllistelemään lähteviä varsan kaikessa rauhassa hamuillessa aamiaistaan toisella puolella.

Nuori upseeripukuinen mies johti ratsujensa luo kahta naista, jotka tamineistaan päättäen olivat varustautuneet kestämään metsämatkan vaivoja. Toinen, joka näytti nuoremmalta, vaikka tosin molemmat olivat nuoria, antoi katselijain vilahdukselta nähdä häikäisevää hipiäänsä, kauniita kultakutrejaan ja kirkkaita sinisilmiään, kun hän keikailematta salli aamutuulen puhaltaa syrjään viheriän harson, joka riippui pitkänä hänen majavannahkahatustaan. Läntisellä taivaanrannalla honkien latvoissa yhä viipyvä rusotus tuskin oli punaisempi ja hienompi kuin hänen poskillaan kukkivat ruusut; eikä ollut koittava päivä suloisempi ilmehikästä hymyä, jonka hän soi nuorukaiselle, joka auttoi häntä satulaan. Toinen, joka tuntui saavan yhtä suuren osan nuoren upseerin huomaavaisuudesta, kätki sulonsa sotilasten katseilta niin huolellisesti, että se näytti viittaavan neljän, viiden vuoden aikana hankittuun kokemukseen. Katselija saattoi kuitenkin niin paljon hänestä päätellä, että vaikka hän näytti seuralaistaan täyteläisemmältä ja kypsyneemmältä, hän oli sopusuhtainen ja viehkeä, joita ominaisuuksia hänen ratsastuspukunsa ei vähimmässäkään määrässä salannut.

Tuskin olivat nämä naiset istuutuneet satulaan, kun heidän avustajansa hypähti keveästi sotaratsunsa selkään, ja sitten he kaikki kolme kumarsivat Webbille, joka kohteliaasti oli tullut katselemaan heidän lähtöään majansa kynnykseltä, ja hevosensa käännettyään he ajoivat seurueineen käyntiä leirin pohjoista porttia kohden. Suorittaessaan tämän lyhyen matkan he eivät puhuneet sanaakaan; mutta kevyt huudahdus pääsi nuoremmalta naiselta, kun intiaanilähetti yht'äkkiä liukui hänen ohitsensa ja alkoi johtaa matkuetta aivan hänen edessään olevaa solatietä pitkin. Vaikka tämä intiaanin äkillinen ja odottamaton liike ei saanutkaan toista ratsastajatarta äännähtämään, antoi tämä hämmästyksissään harsonsa poimujen hieman aueta ja raosta näkyivät hänen sääliä, kummastusta ja sanatonta kauhua uhovat kasvonsa, kun hänen tummat silmänsä seurasivat villin notkeata astuntaa. Tämän naisen hiukset olivat kiiltävän mustat kuin korpin sulat. Hänen hipiänsä ei ollut aivan tumma, vaan sen läpi kuulti kahleita uhmaava runsas punainen veri. Ei pieninkään karheus eikä varjostuksen puute olleet pilaamassa piirteitä, jotka olivat erinomaisen säännölliset ja jalot ja harvinaisen kauniit. Hän hymyili ikäänkuin surkutellen omaa hetkellistä muistamattomuuttaan paljastaen samalla rivin hampaita, jotka olisivat saattaneet puhtaimmankin norsunluun häpeään; sitten hän veti harson jälleen paikoilleen, painoi päänsä alas ja ratsasti äänetönnä eteenpäin, kuin olisivat hänen ajatuksensa askarrelleet kaukana kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.

II luku.

Hoi, hoi, hohoo, hoi!

Shakespeare.

Kun toinen näistä suloisista olennoista, jotka olemme niin hätäisesti lukijalle esittäneet, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, toipui toinen piankin säikähdyksestä, joka oli saanut hänet huudahtamaan, ja nauraen heikkoudelleen, hän kysyi rinnallaan ratsastavalta nuorukaiselta:

"Ovatko moiset kummitukset yleisiä näissä metsissä, vai onko tämä ilmestys erityisesti tilattu tänne meidän iloksemme? Jälkimmäisessä tapauksessa täytyy kiitollisuuden sulkea suumme, mutta edellisessä tulemme sekä Cora että minä suuresti tarvitsemaan sitä perinnäistä rohkeuden varastoa, josta olemme niin ylpeitä, hyvän aikaa ennenkuin kohtaamme peloittavan Montcalmin."

"Tuo intiaani on sotajoukkomme 'juoksija' eli sanansaattaja, ja hänen kansansa silmillä katsoen pitäisi miestä sankarina", vastasi upseeri. "Hän on vapaaehtoisesti tarjoutunut opastamaan meidät järvelle erästä hyvin vähän tunnettua polkua pitkin nopeammin ja siis myöskin miellyttävämmin kuin jos olisimme seuranneet sotajoukkojemme hitaita liikkeitä."

"Minä en pidä hänestä", sanoi neito väristen osaksi luulotellusta, osaksi todellisesta pelosta. "Tehän tunnette hänet, Duncan, muutoinhan ette olisi arvelematta antautunut hänen johdettavakseen?"

"Sanokaa mieluummin, Alice, etten olisi uskonut teitä hänen huomaansa. Minä tunnen hänet, muutoinhan en olisi häneen luottanut, kaikista vähimmin juuri tällä hetkellä. Häntä mainitaan tosin kanadalaiseksi, mutta hän on kuitenkin tehnyt palveluksia ystävillemme mohokeille, jotka, kuten tietänette, kuuluvat yhtenä jäsenenä Kuuden Kansan liittoon. Kuulemani mukaan hänet heitti joukkoomme omituinen sattuma, isänne oli tässä leikissä mukana, ja tämä villi sai kokea kovia — mutta minä olen kokonaan unohtanut sen vähäpätöisen jutun. Riittää, että hän nyt on ystävämme."

"Jos hän on ollut isäni vihollinen, pidän hänestä vieläkin vähemmän!" huudahti nyt todella säikähtynyt tyttö. "Ettekö haastelisi hieman hänen kanssaan, majuri Heyward, jotta kuulisin hänen äänensä? Niin hullua kuin se lieneekin, olen usein teille tunnustanut vetäväni johtopäätöksiä ihmisäänen sävystä."

"Ei maksa vaivaa, sillä hänen vastauksensa olisi luullakseni vain huudahdus. Vaikka hän ymmärtäneekin englanninkieltä, ei hän heimolaistensa tapaan ole sitä osaavinansa; ja kaikista vähimmin hän alentuisi nyt sitä puhumaan, koska hänen täytyy säilyttää sodan aikana arvokkuutensa. Mutta hän pysähtyy; salainen polku, jota meidän on määrä kulkea, on varmaankin lähettyvillä."

Majuri Heyward arvasi oikein. Kun he ehtivät paikalle, johon intiaani oli seisahtunut viittaamaan sotatietä reunustavaan viidakkoon, näkyi siinä kapea piilopolku, jota saattoi vain yksitellen kulkea, eikä näinkään kovin mukavasti.

"Tässä on siis tiemme", virkkoi nuori mies matalalla äänellä. "Älkää millään tavoin paljastako epäluulojänne, sillä ne manaavat esiin vaaran, jota näytätte pelkäävän."

"Cora, mitä sinä ajattelet?" kysyi itsepäinen kaunotar. "Matkustaessamme sotajoukon mukana, vaikka sen seura voisi meitä tympäistä, olemme kai sentään paremmassa turvassa?"

"Villien tapoja tuntemattomana te, Alice, erehdytte todellisen vaaran paikasta", virkkoi Heyward. "Jos vihollisemme ovat jo ennättäneet vesien väliselle taipalelle, mikä ei ole lainkaan otaksuttavaa, meidän tiedustelijamme näet ovat siellä liikkeellä, he liikehtisivät paremminkin sotajoukon ympärillä, missä nyljettäviä päänahkoja on runsaimmin. Apujoukon kulkusuunta on tunnettu, kun taas meidän tiestämme ei ole kenelläkään vielä aavistusta, koska se määrättiin vasta tunti sitten."

"Pitääkö meidän epäillä miestä vain siksi, että hänen tapansa eivät ole samanlaiset kuin meidän ja että hänen ihonsa on tumma?" kysyi Cora tyynesti.

Alice ei epäröinyt enää, vaan iskien narraganset-hevostaan[2] lujasti ratsupiiskalla hän oli ensimmäisenä työntämässä syrjään pensaiden hentoja oksia ja valmis seuraamaan sanansaattajaa pimeälle, kiemurtelevalle polulle. Nuorukainen katsahti viimeiseen puhujattareen peittelemättömän ihailevasti ja päästäen hänen viehkeämmän, mutta tuskin kauniimman matkakumppaninsa yksinään edelle, hän raivasi innokkaasti tietä naiselle, jonka nimi oli Cora. Palvelijat näyttivät saaneen ohjeensa etukäteen, sillä sensijaan, että olisivat tunkeutuneet tiheikköön, he ajoivat yhä sotajoukon kulkemaa tietä heidän terävänäköisen oppaansa aloitteesta, kuten Heyward oli ilmoittanut, koska siten nyt heidän matkueensa jäljet jäivät vähäisiksi — siltä varalta, että kanadalaisia villejä sattuisi hiiviskelemään näin kaukana varsinaisen sotaväen edessä. Moneen minuuttiin ei polun hankaluus sallinut jatkaa keskustelua, mutta vihdoin he pääsivät ulos siitä leveästä viidakkovyöhykkeestä, joka reunusti maantietä, ja kulkivat nyt metsän korkean, mutta pimeän holvikaton alla. Täällä he pääsivät esteettömämmin etenemään; ja kun opas huomasi naisten jälleen hallitsevan hevosiaan, hän syöksähti jonkinlaiseen käynnin ja juoksun väliseen hölkkään ja kulki juuri niin nopeasti, että vauhti piti nuo varmajalkaiset, omituiset ratsut kireässä, mutta silti mukavassa ravissa. Nuorukainen oli juuri kääntynyt puhuttelemaan tummasilmäistä Coraa, kun etäältä takaa kuuluva, raivatun polun paljastuneisiin puunjuuriin kapsahtelevien kavioiden kopse sai hänet seisauttamaan ratsunsa, ja kun samassa hänen matkakumppaninsakin kiristivät ohjaksiaan, pysähtyi koko seurue saadakseen selityksen tähän odottamattomaan keskeytykseen.

Vähän ajan kuluttua he näkivät varsan juosta kirmaisevan metsäkauriin lailla suorien männynrunkojen välitse, ja pian tuli esiin myös edellisessä luvussa kuvailemamme miehenkuvatus hoputtaen koniaan parhaan taitonsa mukaan tyydyttävään lönkkään, varoen ettei joutuisi sen kanssa ilmiriitaan. Tähän asti tämä henkilö ei ollut herättänyt matkustajain huomiota. Vaikka hänellä oli kyky täydessä pituudessaan maankamaralla seisten kiinnittää kulkijan katse itseensä, olivat hänen ratsastukselliset sulonsa vielä suuremmassa määrässä omiaan hämmästyttämään näkijää. Vaikka hän herkeämättä vain toisella kannuksellisella jalallaan rusikoitsikin tammansa kupeita, hän sai tämän vauhdin kehitetyksi nopeaan takajalkalaukkaan, mihin etujalat ottivat osaa vain erikoisina sangen vaikeasti havaittavina hetkinä, ne kun yleensä tyytyivät kulkemaan epätasaista hölkkää. Ehkäpä näiden eri juoksutapojen nopea muuttuminen synnytti näköhäiriön, joka tuntuvasti suurensi elukan mahdollisuuksia, se vain on varmaa, ettei Heyward, jolla kuitenkin oli tarkka silmä havaitsemaan hevosen ansioita ja vikoja, kyennyt parhaalla tahdollakaan ratkaisemaan, millä tavalla hänen sisukkaan uljas takaa-ajajansa liikkui ja eteni heidän jäljessään mutkikkaalla polulla.

Ratsastajan eleet ja liikkeet olivat yhtä hämmästyttäviä kuin ratsunkin. Jälkimmäisen hytkyvän liikehtimisen joka vaihe nosti edellisen kömpelön vartalon koholle jalustimissa, saaden tällä tavoin aikaan sääriänsä suhdattomasti pitentämällä niin äkillisiä kasvamisia ja kutistumisia koossaan, että oli mahdotonta arvata hänen oikeita mittojaan. Jos tähän lisäämme vielä sen, että seurauksena yksipuolisesta kannustamisesta tamman toinen kylki näytti kulkevan nopeammin kuin toinen ja että tuuhean hännän alituiset viuhaukset erikoisen selvästi osoittivat, kumpi kuve kulloinkin oli pahemmassa vaarassa, olemme päättäneet sekä hevosen että miehen kuvauksen.

Synkkä ilme, joka oli noussut Heywardin kauniille, avonaisille ja miehekkäille kasvoille, hälveni vähitellen, ja hänen huulensa vetäytyivät keveään hymyyn katsellessaan muukalaista. Alice ei tehnyt erittäin voimakkaita yrityksiä hilpeyttään hillitäkseen, ja Corankin tummassa, mietteliäässä katseessa kimalteli pila ja iloisuus, jota hän näytti koettavan tukahduttaa pikemmin tavan kuin luonnon käskystä.

"Etsittekö täältä ketään?" kysyi Heyward, toisen ennätettyä niin lähelle, että hänen oli hiljennettävä vauhtiaan; "toivon, ettette tuo huonoja uutisia?"

"Aivan niin", vastasi muukalainen, ahkerasti heilutellen kolmikulmaista majavannahkahattuaan saadakseen tuulenhengen metsän raskaaseen ilmaan ja jättäen kuulijansa epätietoisuuteen siitä, kumpaiseenko nuoren miehen kysymykseen hän oli vastannut. Mutta kun hän oli vilvoitellut kasvojaan ja päässyt hengähdyksestään, hän jatkoi: "Kuulin teidän ratsastavan William Henrikiin, ja kun minunkin matkani pää on sama, tuumin kumpaisenkin puolen pitävän hyvästä seurasta."

"Teillä on yksi ääni ja se ratkaisee eduksenne", virkahti Heyward; "meitä on kolme, kun te olette kysynyt vain oman itsenne mielipidettä."

"Aivan niin. Pääasia on, että kukin pääsee omasta mielipiteestään. Kun se on kerran varma, ja kun ei naisia ole mukana vaikeuttamassa päätöstä, on parasta mennä asiaan. Minä olen yrittänyt suorittaa molemmat, ja tässä minä nyt olen."

"Jos mielitte matkustaa järvelle, olette erehtynyt tiestä", sanoi Heyward tylysti; "sinne johtava suuri valtatie on ainakin puolen peninkulman päässä takananne."

"Aivan niin", lausahti muukalainen vähääkään säikähtymättä kylmästä vastaanotosta; "viivyin Edwardissa kokonaisen viikon, ja olisinhan ollut mykkä, ellen olisi kysynyt tietä, jota minun oli kulkeminen; ja jos olisin ollut mykkä, olisi samalla tullut loppu kutsumuksestani." Myhäiltyään hieman itsekseen kuin mies, joka vaatimattomuudesta pidättyy selvemmin ilmaisemasta ihastustansa sukkeluuteen, mistä hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet rahtuakaan, hän jatkoi: "Ei ole viisasta miehen, jolla on sellainen toimi kuin minulla, asettua liian tuttavalliselle kannalle opetettaviinsa, minkä takia minä en seuraakaan sotajoukon jälkiä. Lisäksi arvelin teidän kaltaisen herrasmiehen osaavan parhaiten menetellä kaikessa, mikä kuuluu matkustamiseen, ja niinpä päätinkin liittyä kulkueeseenne, saadakseni ratsastusretken miellyttävämmäksi, kun sitä vielä on lisäämässä molemminpuolinen vuorovaikutus."

"Sangen mielivaltainen, ja lisäksi äkillinen päätös!" huudahti Heyward, joka ei tiennyt, pitikö hänen purkaa kasvava kiukkunsa vaiko nauraa toiselle päin naamaa. "Te puhuitte äsken opettamisesta ja kutsumuksesta; oletteko ehkä maakuntajoukoissa opettamassa puolustuksen ja hyökkäyksen jaloa taitoa vai mahdollisesti viivoja ja kulmia piirrellen selvittelette matematiikan salaisuuksia?"

Muukalainen katseli hetkisen kysyjää hämmästyneen näköisenä, ja tukahuttaen pienimmänkin itsetyytyväisyyden hivenen juhlallisen nöyryyden ilmeeseen hän vastasi:

"Hyökkäykseen ei toivoakseni ole tässä puhetta kumpaiseltakaan puolen; ja puolustukseen ei minun taas tarvitse ryhtyä, koska minä Jumalan kiitos en ole tehnyt mitään ilmeistä syntiä siitä lähtien kun viimeksi rukoilin hänen armoaan ja laupeuttaan. En ymmärrä teidän viittauksianne viivoista ja kulmista; ja selittämisen minä taas jätän niille, jotka ovat kutsutut ja valitut siihen pyhään toimeen. Minä en pyydä omistaa itselleni mitään muuta lahjaa kuin hiukan taitoa rukoilemisen ja kiittämisen ihanassa toimessa, mikäli se ilmenee virsien veisaamisena."

"Mies on totisesti Apollon opetuslapsi", huudahti Alice huvitettuna, "ja minä otan hänet erikoiseen suojelukseeni. Ei, heittäkää pois tuo tuima katsantonne, Heyward, ja sallikaa hänen uteliaiden korvieni tähden matkustaa seurassamme. Sitäpaitsi", lisäsi hän nopeasti hiljaa luoden silmäyksen heistä loitommalle joutuneeseen Coraan, joka hitaasti seurasi heidän vaiteliaan, yrmeännäköisen oppaansa askeleita, "hädän tullen hänestä saamme luotettavan liittolaisen."

"Luuletteko, Alice, minun tuovan rakastamani henkilöt tälle salaiselle polulle, jos epäilisin jotakin vaarallista tapahtuvaksi."

"Ei, ei, minä en ajattele sitä nyt, mutta tämä kummallinen mies huvittaa minua, ja jos tosiaankin sävelet soivat hänen sielussaan, älkäämme tylysti työntäkö häntä seurastamme." Hän viittasi pyytävästi ratsupiiskallaan polkua pitkin, ja silloin heidän katseensa yhtyivät lyhyeksi hetkeksi, jota nuorukainen koetti viivyttelemällä pidentää, sitten taipuen hänen suloisen olemuksensa vaikutuksesta hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin, ja laukkaava hevonen oli muutamin hypyin vienyt hänet jälleen Coran rinnalle.

"Olen iloinen tavattuani teidät, ystäväni", jatkoi tyttö, kehoittaen kädenviittauksin muukalaista lähtemään mukaan ja kannustaen samalla narragansetratsuaan. "Puolueelliset sukulaiset ovat koettaneet saada minut vakuutetuksi, etten ole kokonaan kelpaamaton kaksinlauluun, ja nyt voimme todella sulostuttaa matkaamme ja antautua mieliharrastukseemme. Minulle, oppimattomalle, tarjoutuu harvinainen etu saada kuulla oikean mestarin mielipiteitä ja kokemuksia taiteestaan."

"On sekä sielua että ruumista virkistävää harjoittaa virsien veisaamista soveliaissa tiloissa", vastasi laulunopettaja, noudattaen epäröimättä tytön kehoitusta jatkaa matkaa, "eikä mikään niin kohota mieltä kuin moinen pirteä yhteislaulu. Mutta neljä ääntä tarvitaan välttämättä, jotta sävel täydelleen sointuisi. Kaikista merkeistä päättäen on teillä pehmeä ja laaja sopraano; minä itse kykenen Herran erikoisesta armosta laulamaan tenorin korkeimmatkin sävelet; mutta meiltä puuttuu altto ja basso! Tuo kuninkaan upseeri, joka epäili päästää minua seuraansa, täyttäisi ehkä jälkimmäisen paikan, mikäli voin päätellä hänen äänensä sävystä tavallisessa keskustelussa."

"Älkää arvostelko liian korkeasti pettävien ja äkkinäisten ulkonaisten seikkojen mukaan", virkkoi tyttö hymyillen; "vaikka majuri Heyward saa tarvittaessa esiin äskeisiä syviä jymyääniä, hänen luonnollinen äänensä, uskokaa minua, soveltuu paremmin tenoriin kuin kuulemaanne bassoon."

"Onko hän sitten harjaantunut virsien veisaamiseen?" tiedusteli neidon teeskentelemätön matkatoveri.

Alicea nauratti, mutta hän sai sentään iloisuutensa hillityksi ja vastasi:

"Pelkäänpä hänen olevan enemmän mieltyneen maallisiin lauluihin. Sotilaan levoton elämä on hyvin vähän omiansa kasvattamaan vakavampia taipumuksia."

"Ihmiselle on annettu hänen äänensä yhtä hyvin kuin hänen muutkin kykynsä, jotta hän käyttäisi sitä oikein, eikä väärin. Ei voi kukaan sanoa nähneensä minun lyövän laimin lahjojani! Minä olen kiitollinen siitä, että vaikka minun nuoruuteni voidaankin sanoa olleen omistetun yksinomaan soitannollisille askarteluille kuten kuningas Davidin nuoruuden, ei ole ainoakaan säädyttömän säkeen tavu ikinä saastuttanut huuliani."

"Te olette siis rajoittanut harrastuksenne yksinomaan hengelliseen lauluun?"

"Aivan niin. Niinkuin Davidin psalmit voittavat kaiken muun ihmiskielellä kirjoitetun, niin voittavat maan pappien ja kirjanoppineiden niiden mukaan sovittamat virret kaiken turhan runouden. Olen onnellinen voidessani sanoa ilmaisevani yksinomaan Israelin kuninkaan omia ajatuksia ja toiveita, sillä vaikka aikojen kuluessa muutamat pienemmät muutokset saattaisivatkin käydä tarpeellisiksi, on tämä meidän käännöksemme, jota me käytämme Uuden Englannin siirtokunnissa, niin paljon kaikkia muita käännöksiä parempi, että se rikkautensa, tarkkuutensa ja hurskaan yksinkertaisuutensa takia lähenee niin paljon kuin mahdollista Jumalan innoittaman kirjoittajan suurta teosta itseään. Minä en milloinkaan, en nukkuessani enkä valvoessani, ole ilman tätä pyhää kirjaa. Tämä on kahdeskymmeneskuudes painos, julkaistu Bostonissa armon vuonna 1744, ja sen nimi on: 'Virret, hymnit ja hengelliset laulut, Vanhasta ja Uudesta Testamentista uloshaetut, uskollisesti englantilaisiksi värssyiksi käätyt, Uskovaisten julkiseksi ja yksityiseksi tarpeeksi, rakennukseksi ja lohdutukseksi, erinomattainkin Uudessa Englannissa'."

Näin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta muukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen rautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja kunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä aikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja pantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman soittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan hän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten laulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla äänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin hänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:

"Oi kuinka on suloista, Luojalle mieluisaa, kun veljeni hän toista veljeä armastaa. Se on kuin voide pyhä, mi päästä runsahasti Aaronin partaa yhä valuvi helmaan asti."

Näiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla ja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa viivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan sama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan erikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä. Pitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan välttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka runoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella sillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.

Tuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen matkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella englanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista keskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.

"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin varovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun vähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa turvallisempaan tilaisuuteen."

"Te vähennätte sitä tosiaankin", vastasi vallaton tyttö, "sillä en ole vielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan yhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt laveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat aiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te katkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!"

"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni", virkkoi Heyward neidon huomautuksesta loukkautuneena, "mutta sen vain tiedän, että teidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin täyden orkesterin esittämä Händelin kappale."

Hän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja loi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin askelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle pelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja vakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen keskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.

Majuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan, jalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava joukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat työntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin miksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin muovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi metsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta näyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä eteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa mutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä joka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen olemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä kohoavien puunrunkojen taakse.

III luku.

Ennenkuin nää kedot aura käänsi, juoksi täällä virrat tulvien; metsän aavat huokas, äänsi niihin vetten jyly yhtyi kohisten, kosket pauhas, purot pienet soi, siimeksessä lähde ilakoi.

Bryant.

Jättäen pahaa-aavistamattoman Heywardin ja hänen luottavaiset matkatoverinsa tunkeutumaan yhä syvemmälle metsään, jonka siimeksessä väijyi petollisia asukkaita, täytyy meidän käyttää erästä kirjailijalle kuuluvaa etuoikeutta ja muuttaa tapausten näyttämö muutamia peninkulmia länteen siitä paikasta, missä heidät viimeksi näimme.

Samana päivänä viivyskeli kaksi miestä erään pienen, mutta vuolaan virran rannalla, noin tunnin matkan päässä Webbin leiristä, ikäänkuin odottaen jonkun poistuneen henkilön tuloa tai jonkin aavistamansa tapauksen sattumista. Metsän avara lehväkatos ulottui aina virran reunalle asti, jopa yli sen vedenkin, jonka tumman pinnan se varjosti vielä tummemmaksi. Auringon säteet alkoivat lakata polttamasta, ja päivän uuvuttava helle hälveni sitä mukaa kuin ruohorantaisten lähteiden ja lampareiden viileät usvat nousivat ja levisivät ympäröivään ilmaan. Mutta huokaileva hiljaisuus, joka on ominaista heinäkuisen amerikkalaisen maiseman nukuttavalle kuumuudelle, vallitsi yhä vielä tällä yksinäisellä paikalla, eikä sitä keskeyttänyt muu kuin miesten matalaääninen puhelu, unisen tikan satunnainen kopaus, kirjavan närhin epäsointuinen rääkäisy tai korviin kuuluva vuoroin voimistuva ja heikentyvä kaukaisen kosken jymeä kohina.

Nämä heikot katkonaiset äänet olivat kuitenkin kyllin tuttuja metsän miehille kääntääkseen miesten huomion puoleensa näiden paljon kiinnostavammasta keskustelunaiheesta. Kun toinen näistä toimettomista odottajista punaisine ihoineen ja eriskummallisine varusteineen kuului ilmeisesti salojen alkuasukkaihin, näytti toisen karhean, villin vaatetuksen peittämän miehen vaaleampi, vaikkakin auringonpaahtama ja vuosien kuihduttama hipiä viittaavan eurooppalaiseen syntyperään. Edellinen istui sammaltuneen hirren päässä asennossa, joka salli hänen tehostaa vakavan haastelunsa vaikutusta väittelevän intiaanin tyynin, mutta ilmehikkäin elein. Hänen ruumiissaan, joka oli melkein alaston, näkyi hirvittävä valkoisella ja mustalla maalattu kuoleman vertauskuva. Hänen lyhyeksi ajellussa päässään, johon ei ollut jätetty muuta tukkaa kuin tuo tunnettu ritarillinen töyhtö päänahan nyhtäisemiseksi, ei ollut mitään muita koristeita kuin yksi ainoa kotkansulka, joka kulki viistoon hänen päälakensa yli ja riippui vasemmalle olkapäälle. Sotakirves ja englantilaistekoinen väkipuukko törröttivät hänen vyöstään, kun taas lyhyt sotilastussari, joilla valtioviisaat valkoiset miehet aseistivat villit liittolaisensa, oli laskettu huolimattomaan asentoon hänen paljaille jänteville polvilleen. Soturin kaartuva rinta, kehittyneet raajat ja vakavat kasvot osoittivat hänen saavuttaneen ikänsä täyden voiman, eivätkä mitkään rappeutumisen oireet olleet nähtävästi vielä heikontaneet hänen miehuutensa kuntoa.

Vaatteiden paljaaksi jättämistä osista päättäen valkoisen miehen ruumis kuului henkilölle, joka oli saanut kestää kaikenlaisia vaivoja ja ponnistuksia jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Hänen jäntevä vartalonsa oli pikemminkin hoikka kuin täyteläinen, mutta jokainen jänne ja lihas näytti vahvistuneen ja karaistuneen alituisissa harjoituksissa ja puuhissa. Hänellä oli yllään metsänvihreä, haalistunein keltaisin tupsuin koristettu eränuttu ja nahkainen kesälakki, josta karvat olivat kuluneet pois. Hänelläkin oli puukko simpukankuorinauhoista ommellussa vyössään, joka oli samanlainen kuin intiaanien niukkoja vaatekappaleita — mutta ei tapparaa — pitelevä vyölaite. Hänen pehmeät nahkakenkänsä olivat kirjotut alkuasukkaiden tapaan ja ainoa osa, mikä näkyi alaraajoja verhoavan metsästysnutun alta, oli kauriinnahkainen säärystinpari, jonka kiinnityshihnat olivat sivuissa ja jotka sidottiin vielä polven yläpuolelta hirven jänteillä. Kuulapussi ja ruutisarvi täydensivät hänen henkilökohtaisen varustuksensa, kun taas hyvin pitkä pyssy, jota viisaat ja taitavat valkoihoiset väittivät vaarallisimmaksi kaikista tuliaseista, nojasi erääseen läheiseen näreeseen. Tämän metsästäjän tai tiedustelijan, mikä hän sitten lie ollutkin, silmät olivat pienet, eloisat ja terävät, ja taukoamatta hän pälyili puhuessaan kaikille suunnille, ikäänkuin olisi otusta tähystänyt tai pelännyt jonkun hiiviskelevän vihollisen äkillistä hyökkäystä. Huolimatta tästä tavaksi tulleesta epäluuloisesta ilmehtimisestä ei hänen kasvoillaan näkynyt petollisuuden merkkiäkään, ja niiden omistaja oli hetkellä, jolloin hänet saatettiin lukijan tuttavuuteen, rehellinen, suora ja vakava.

"Teidän tarunnekin jo ratkaisevat asian minun edukseni, Chingachgook", sanoi hän Hudsonin ja Potomacin välillä ammoin asuneiden alkuasukkaiden kielellä, josta käännämme lukijan ymmärtämisen helpottamiseksi vapaasti otteita samalla kuitenkin koettaen säilyttää puhutun kielen sekä henkilökohtaisia että kielellisiä erikoisuuksia. "Sinun esi-isäsi tulivat laskevasta auringosta, kulkivat suuren virran[3] poikki, kävivät sotaa seudun aikaisempia asukkaita vastaan ja valtasivat maan, kun taas minun esi-isäni tulivat aamuruskon punaisesta pilvestä yli suolajärven ja noudattivat esimerkkiä, minkä sinun esi-isäsi olivat heille antaneet; ratkaiskoon siis Jumala riitamme, ja säästäkööt ystävät sanojaan!"

"Esi-isäni taistelivat alastoman punaisen miehen kanssa!" kiisti intiaani katkerasti samalla kielellä. "Eikö ole, Haukansilmä, mitään erotusta meikäläisen soturin kivipäisen nuolen ja lyijykuulan välillä, jolla te surmaatte?"

"Näyttää olevan intiaanissakin järkeä, vaikka luonto on antanut hänelle punaisen nahan!" vastasi valkoinen mies, pudistaen päätänsä ikäänkuin tämä vetoaminen hänen oikeudentuntoonsa ei olisi tapahtunut turhaan. Hetken ajan hän tunsi väittelyssä tappiolle joutuneen mielipahaa, mutta sitten rohkaistuneena hän koetti niukkoine tietoineen torjua vastustajansa todisteluja. "Minä en ole mikään oppinut mies, enkä minä välitä, vaikka tämän kuka tahansa kuulisi, mutta nähtyäni kaikenlaisten keikarien hommat hirvijahdissa ja oravanmetsästyksessä olen valmis otaksumaan, ettei pyssy heidän esi-isäinsä käsissä ollut läheskään niin vaarallinen kapine kuin valkoisesta pähkinäpuusta taivutettu kaari ja hyvä piipäinen nuoli, kun edellistä jännittää intiaanin taito ja jälkimmäisen lähettää matkaan intiaanin silmä."

"Tuon jutun olet kuullut esi-isiltäsi", virkahti toinen kylmästi, kättään heilauttaen. "Mitä sanovat teidän vanhat miehenne? Kertovatko he nuorille sotureille, että kalpeanaamat tapasivat punaiset miehet sotamaalauksessaan ja asestettuina kivikirvein ja puupyssyin?"

"Minä en ole mikään ennakkoluuloinen mies, enkä minä suinkaan halua kerskailla luonnollisista oikeuksistani, vaikka pahinkaan viholliseni, mikä minulla on maan päällä, nimittäin irokeesi, ei uskalla kieltää minun olevan väärentämättömän valko-ihoisen", vastasi tiedustelija, salaisesti tyytyväisenä tarkastellen luisevan, jäntereisen kätensä vaaleata väriä. "Niinikään olen taipuvainen myöntämään, että minun kansallani on monta tapaa, joita minä rehellisenä miehenä en voi hyväksyä. Eräs heidän omituisuutensa on kirjoittaa kirjoihin, mitä ovat tehneet ja nähneet, sen sijaan että kertoisivat siitä kylissään, jotta siellä voitaisiin sanoa raukkamaiselle kerskurille päin naamaa: 'Sinä valehtelet', ja missä urhea soturi voi kutsua toverinsa todistamaan puheittensa totuutta. Tästä huonosta tavasta johtuu, ettei mies, joka on liian tunnollinen tuhlatakseen aikaansa naisten seurassa oppiakseen noiden mustien merkkien nimet, kuule koskaan isiensä urotöistä eikä koskaan tunne ylpeytensä paisuvan yrittäessään mennä heistä edelle. Omasta kohdastani arvelen Bumppojen aina osanneen ampua, sillä minulla on luontainen kyky käsitellä pyssyä, mikä taipumus on varmaankin periytynyt polvesta polveen, kuten meidän pyhien käskyjemme mukaan kaikki hyvät ja huonot lahjat kulkevat, vaikka minä en haluaisikaan vastata muista ihmisistä tässä asiassa. Mutta jokaisella kertomuksella on kaksi puolta; kysyn sinulta siis, Chingachgook, mitä tapahtui punaisten miesten tarinain mukaan meidän esi-isiemme ensi kerran kohdatessa toisensa?"

Seurasi hetkisen hiljaisuus intiaanin istuessa äänettömänä; sitten hän aloitti tehtävänsä tärkeydestä tietoisena lyhyen puheensa arvokkaan juhlallisesti, mikä oli omiaan lisäämään sen totuuden tuntua.

"Kuuntele siis, Haukansilmä, eikä sinun korvasi ole valhetta juova. Näin ovat isäni sanoneet ja näin ovat mohikaanit tehneet." Hän epäröi lyhyen hetken ja luoden varovaisen katseen kumppaniinsa hän jatkoi äänellä, jossa väreili yhtä paljon kysymystä kuin vakuutustakin: "Eikö tämä virta tässä jalkojemme juuressa juokse suvea kohti siksi kunnes sen vesi muuttuu suolaiseksi ja siksi kunnes se kääntyy ylöspäin?"

"Ei voida kieltää teidän perimätietojenne puhuvan totta näissä molemmissa kohdissa", vastasi valkoinen mies, "sillä minä olen käynyt siellä ja nähnyt sen, vaikka minä en koskaan ole voinut selittää, miksi vesi, joka on niin makeaa varjossa, tulee niin katkeraksi auringonpaisteessa."

"Entä virta?" kysyi intiaani, odottaen vastausta tiedusteluunsa innokkaana kuin mies, joka haluaa vahvistusta yhtä paljon ihmettelemäänsä kuin kunnioittamaansakin todistukseen, "Chingachgookin esi-isät eivät siis valehdelleet?"

"Pyhä raamattukaan ei puhu sen todempia, ja se on kuitenkin totuudenmukaisin kirja koko maailmassa. Tätä ylöspäin nousevaa virtaa sanotaan luoteeksi, joka on hyvin yksinkertainen ja pian selitetty juttu. Kuusi tuntia vesi juoksee sisään ja kuusi tuntia se juoksee ulos, ja syy on tämä: kun vesi on korkeammalla meressä kuin virrassa, niin se juoksee sisään, kunnes virta nousee ja korkeimmillaan ollessa laskee veden taas juoksemaan ulos."

"Vedet metsistä ja suurista järvistä juoksevat alaspäin siksi kunnes ne ovat kuin käteni tuossa", sanoi intiaani, avaten kätensä vaakasuoraan eteensä, "ja sitten ne eivät enää juokse."

"Kukaan rehellinen mies ei kiellä sitä", myönsi tiedustelija hieman närkästyneenä, koska hän uumoili toisen itsekseen epäilevän hänen selitystään luoteen ja vuoksen salaisuuksista, "ja minä takaan sen olevan totta pienessä mitassa ja maan ollessa tasaisen. Mutta kaikki riippuu siitä, millaisessa mitassa asiat nähdään. Maa on pienessä mitassa katsoen tasainen, mutta suuressa mitassa nähtynä se on pyöreä. Tällä tavalla voivat lammikot ja patoumat, jopa suuret makeanveden järvetkin pysyä asemillaan, kuten sinä ja minä tiedämme niiden säilyvän, koska olemme sen nähneet; mutta jos levität vettä laajalle alalle kuten meressä, ja kun maa on pyöreä, niin millä ihmeellä luulet veden silloin pysyvän liikkumattomana. Yhtä hyvin voisit otaksua, että tuo virta lepää kaikessa rauhassa noiden mustien kallioiden rinteellä peninkulman päässä täältä, vaikka omat korvasi kertovat sinulle sen syöksyvän niitä alas tälläkin hetkellä!"

Vaikka olisi ollutkin tyytymätön toverinsa todisteluihin, piti intiaani liian paljon arvostaan ilmaistakseen epäilynsä. Hän kuunteli hyvin vakuutetun näköisenä ja ryhtyi sitten jatkamaan kertomustaan yhtä juhlallisesti kuin aikaisemminkin.

"Me tulimme paikasta, minne aurinko kätkeytyy yöksi yli laajojen tasankojen, missä puhvelit elävät, siksi kunnes saavuimme suurelle virralle. Siellä me tappelimme alligevien kanssa siksi, kunnes maa oli punainen heidän verestään. Suuren virran varsilta aina suolaisen järven rannalle ei kukaan uskaltanut tulla meitä vastaan. Makvat seurasivat meitä taempana. Me sanoimme maan olevan meidän omaamme siitä paikasta, missä tämän virran vesi ei enää juokse ylöspäin, erääseen jokeen kahdenkymmenen auringon matkan päässä suvea kohti. Ja maan, jonka olimme soturina vallanneet, me pidimme miesten tavoin. Me ajoimme makvat metsiin karhujen joukkoon. He saivat vain tulla maistamaan suolaa suolähteille; he eivät kiskoneet kalaa suuresta järvestä, ja me heitimme heille vain luut."

"Tämän kaiken olen minä kuullut ja minä uskon sen", vastasi valkoinen mies, huomattuaan intiaanin pysähtyneen; "mutta se tapahtui jo aikoja ennen kuin englantilainen tuli maahan."

"Mänty kasvoi silloin siinä, missä tämä kastanja nyt seisoo. Ensimmäiset kalpeanaamat, jotka tulivat luoksemme, eivät puhuneet englantia. He tulivat suuressa kanootissa silloin kun minun esi-isäni olivat haudanneet sotakirveen naapuriensa punaisten miesten kanssa. Silloin, Haukansilmä", jatkoi hän, ilmaisten syvää liikutustaan vain muuttamalla puheensa mataliin kurkkuääniin, mikä saa intiaanien äänensävyn kuulostaman joskus sointuvalta, "silloin, Haukansilmä, me olimme yksi yhtenäinen kansa ja me olimme onnellisia. Suolainen järvi antoi meille kalansa, metsä hirvensä ja ilma lintunsa. Me otimme vaimoja, jotka synnyttivät meille lapsia, me palvelimme Suurta Henkeä ja me pidimme makvat voittolaulujemme kuulumattomissa!"

"Tiedätkö mitään omasta suvustasi niiltä ajoin?" kysyi valkoinen mies. "Sinä olet intiaaniksi rehellinen ja oikeamielinen mies, ja kun minä otaksun sinun perineen heidän lahjansa, ovat isäsi varmaankin olleet urhoollisia sotureja ja viisaita miehiä neuvottelutulen ääressä!"

"Minun heimoni on kansakuntien iso-isä, mutta minä polveudun sekoittumattomasta suvusta. Päälliköiden veri, joka virtaa suonissani, loppuu minuun. Hollantilaiset laskivat rantaan ja antoivat kansalleni tulivettä; he joivat siksi kunnes taivas ja maa näyttivät lennähtäneen yhteen ja hulluuksissaan he luulivat löytäneensä Suuren Hengen. Silloin he joutuivat maaltaan. Askel askeleelta työnnettiin heitä rannoilta sisämaahan, ja minä, joka olen päällikkö ja ruhtinaallista sukua, en ole milloinkaan nähnyt auringon paistavan muualta kuin puiden lävitse, enkä ole milloinkaan käynyt isäini haudoilla!"

"Haudat tuovat juhlallisia tunteita sieluun", virkkoi tiedustelija, suuresti liikutettuna kumppaninsa tyynestä kärsimyksestä; "ja ne usein auttavat miestä hänen hyvissä aikomuksissaan, vaikka minä puolestani luulen jättäväni luuni hautaamatta vaalenemaan metsiin tahi susien raadeltaviksi. Mutta missä ovat ne rotusi jäsenet, jotka tulivat heimolaistensa luo delavarien maahan niin monta kesää sitten?"

"Missä ovat niin monen kesän kukat! — ne ovat varisseet toinen toisensa jälkeen; niin lähtivät myös kaikki heimolaiseni, kukin vuorostaan, henkien maahan. Minä seison tässä nyt kukkulan laella, mutta minunkin on laskeuminen laaksoon; ja kun Unkas on seurannut jälkiäni, ei ole enää ketään jäljellä suurten päälliköiden suvusta, sillä minun poikani on viimeinen mohikaani."

"Unkas on täällä!" lausui samanlainen vieno kurkkuääni aivan hänen vieressään, "kuka kysyy Unkasia?"

Valkoinen mies irroitti puukkonsa nahkatupesta ja tavoitti vaistomaisesti pyssyään kuullessaan tämän äkillisen keskeytyksen; mutta intiaani istui yhtä tyynenä paikallaan kääntämättä päätäänkään kuullessaan nämä odottamattomat sanat.

Seuraavassa silmänräpäyksessä nuori soturi kulki kuulumattomin askelin heidän välitseen ja istuutui vuolaan virran rannalle. Isältä ei päässyt pienintäkään hämmästyksen huudahdusta, eikä mitään kysytty eikä vastattukaan useampaan minuuttiin, koska kumpikin näytti odottavan hetkeä, jolloin voitaisiin puhua osoittamatta naisellista uteliaisuutta tai lapsellista malttamattomuutta. Valkoinen mies tuntui ottavan oppia heidän tavoistaan, sillä laskettuaan pyssyn kädestään istui hänkin yhtä äänettömänä ja varovaisena. Vihdoin Chingachgook käänsi hitaasti silmänsä poikaansa päin ja virkkoi:

"Uskaltavatko makvat jättää nahkakenkiensä jälkiä näihin metsiin?"

"Olen ollut heidän kintereillään", vastasi nuori intiaani, "ja tiedän heitä olevan yhtä monta kuin kätteni sormia, mutta he piilottelevat pelkurien tavoin."

"Ne varkaat ovat lähteneet vainuamaan päänahkoja ja ryöstösaalista!" kivahti valkoinen mies, jota mekin nimitämme Haukansilmäksi hänen toveriensa tavoin. "Tuo hääräilevä ranskalainen Montcalm lähettää urkkijansa vaikka keskelle leiriämme, kunhan hän vain saa tietää, mitä tietä kuljemme!"

"Se riittää!" vastasi isä, luoden katseensa laskevaan aurinkoon; "heidät on ajettava pensaistaan kuin metsävuohet. Haukansilmä, syökäämme nyt illallista ja osoittakaamme huomenna makvoille olevamme miehiä."

"Minä olen yhtä valmis tekemään molemmat; ahdistaakseen irokeeseja täytyy ensin päästä niiden piileskelijäin jäljille, ja syödäkseen täytyy ensin hankkia riistaa — mutta siinä paha, missä puhutaan: tuolla on pari komeimpia metsäkauriinsarvia, mitä olen tänä kesänä nähnyt, tuolla noin mäen alla pensaita liikuttelemassa! Kuule Unkas", jatkoi hän puoleksi kuiskaten ja nauraen sisäistä naurua kuin mies, joka on oppinut aina olemaan varovainen, "minä panen vetoon kolme mitallista ruutia puolta helminauhakyynärää vastaan, että minä osaan sitä silmien väliin, lähemmäksi oikeaa silmää kuin vasenta."

"Tuo ei ole mahdollista!" huudahti nuori intiaani, hypäten ripeän innostuneena jaloilleen; "koko elukkahan on kätkössä sarvien kärkiä lukuunottamatta!"

"Hän on vielä lapsi!" virkkoi valkoinen mies pudistaen päätään ja kohdistaen sanansa isälle. "Eikö hän usko, että kun metsästäjä näkee otuksesta osan, hän myös tietää, missä muu ruumis on?"

Kohottaen pyssynsä hän oli juuri näyttämäisillään taitoa, josta hän oli niin ylpeä, kun vanha soturi löi kädellään aseen syrjään ja sanoi:

"Haukansilmä! Tahdotko tapella makvojen kanssa?"

"Nämä intiaanit vaistoavat metsän salaisuudet!" sanoi tiedustelija, laskien pyssynsä ja kääntyen poispäin ilmeisesti erehdyksestään vakuutettuna. "Minun täytyy jättää kauris sinun nuolesi kohteeksi, Unkas, tai muutoin tapamme riistan vain noiden irokeesivarkaiden poskeiltavaksi."

Isän hyväksyttyä tämän ilmehikkäin kädenliikkein Unkas heittäytyi maahan ja läheni varovasti eläintä. Päästyään muutamien metrien päähän sen piilopaikasta hän sovitti nuolen kaarelle äärimmäisen hiljaa, ja sarvet heiluivat levottomasti, ikäänkuin niiden omistaja olisi haistanut vihollisen huuruisesta ilmasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului jänteen helähdys, valkoinen juova näkyi sujahtavan pensaikkoon, ja haavoittunut kauris syöksähti lymypaikastaan aivan kätkeytyneen vainoojansa jalkain juureen. Väistäen raivostuneen eläimen sarvia Unkas hypähti hieman sivulle, mutta pisti samalla puukkonsa otuksen kurkkuun, kauris loikkasi virran rannalle ja kaatui sinne, värjäten veden verellään.

"Tuo kävi oikein intiaanin sukkeluudella", ihaili metsästäjä, nauraa hytkyen sisäistä naurua erinomaisen tyytyväisenä, "ja kaunista sitä oli katsellakin! Mutta kuitenkin kantaa nuoli vain hyvin vähän matkaa ja tarvitsee puukkoa työtään täydentämään."

"Hugh!" äännähti hänen kumppaninsa kääntyen äkkiä kuin koira, joka vainuaa saalistaan.

"Kautta kunniani, niitä on siis kokonainen parvi!" riemuitsi metsästäjä, jonka silmät alkoivat hohtaa ammatin tuomasta kiihkosta; "jos ne tulevat kuulan ulottuville, kaadanpa minä niistä yhden, vaikka kaikki Kuusi Kansakuntaa hiiviskelisi täällä pamauksen kaikuvilla! Mitä sinä kuulet, Chingachgook? Minun korvilleni on metsä mykkä."

"Täälläpäin on vain yksi kauris, ja se on kuollut", vastasi intiaani samalla kumartuen siksi, kunnes hänen korvansa melkein kosketti maata. "Minä kuulen askelten ääniä!"

"Ehkä sudet ovat ajaneet kauriin etsimään suojaa ja seurailevat nyt sen jälkiä."

"Ei. Valkoisten miesten hevosia tulee!" vastasi toinen arvokkaasti ojentuen ja asettuen jälleen istumaan pölkylleen yhtä tyynenä kuin ennenkin. "Haukansilmä, he ovat veljiäsi; puhu heille."

"Sen teenkin, ja sellaisella englanninkielellä, ettei edes kuninkaan tarvitse hävetä vastatessaan samoin", virkahti metsästäjä, puhuen nyt kieltä, josta hän oli niin ylpeä; "mutta minähän en näe mitään, enkä edes kuule hiiskaustakaan ihmisistä tai eläimistä. Todella ihmeellistä, kuinka paljon paremmin intiaani ottaa selvän valkoistenkin äänistä kuin mies, jonka suonissa ei virtaa tippaakaan sekaverta — tämän hänen pahimmat vihollisensakin myöntävät, vaikka hän on elänyt niin kauan punanahkain parissa, että häntä jo vähitellen voitaisiin ruveta epäilemään! Hei, nyt risahti tuolla niinkuin kuiva oksa olisi katkennut — nyt minä kuulen pensaiden kahisevan — aivan oikein, aivan oikein, nyt kuulen myös askeleita, vaikka erehdyksissäni luulin sitä kosken kohinaksi — ja — mutta tuossahan he tulevat jo itse! Jumala varjelkoon heitä irokeeseilta!"

IV luku.

No, mene vain! Mut älä metsää jätä, ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan.

"Kesäyön unelma".

Sanat olivat vielä metsästäjän suussa, kun joukkueen johtaja, jonka lähenevät askeleet olivat ennättäneet intiaanin valppaaseen korvaan, tuli kokonaan näkyviin. Nurmeen tallattu polku, jollaisia syntyy metsäkauriiden säännöllisestä käytöstä, kierteli läheltä pienen laakson pohjaa pitkin ja tavoitti virran juuri siinä, mihin valkoinen mies ja hänen punaiset kumppaninsa olivat asettuneet. Tätä polkua lähenivät hitaasti matkustajat, jotka olivat tuottaneet tämän harvinaisen yllätykseni salon syvyyksissä, kohti metsästäjää, joka oli astunut toveriensa etunenään heitä vastaanottamaan.

"Kuka siellä?" kysyi tiedustelija heittäen pyssyn huolettomasti vasemmalle käsivarrelleen, mutta piti oikean kätensä etusormea liipasimella, ja lievensi liikkeensä uhkaavaa luonnetta jatkamalla: "Kuka on tulossa tänne erämaan petojen ja vaarojen pariin?"

"Uskovaisia kristityitä, lakien ja kuninkaan ystäviä", vastasi etumainen ratsastaja. "Ihmisiä, jotka ovat matkustaneet auringon noususta asti tämän metsän pimennoissa ilman ruokaa ja jotka nyt ovat aivan menehtyneitä ponnistuksistaan."

"Te olette siis joutuneet eksyksiin", keskeytti metsästäjä, "ja kokeneet, kuinka avuttomalta tuntuu, kun ei tiedä, mennäkö oikealle vaiko vasemmalle?"

"Aivan niin; imeväiset lapsetkaan eivät ole niin riippuvaisia oppaistaan kuin me, joilla on aikaihmisten koko, mutta ei aikaihmisten taitoja. Tiedättekö, kuinka pitkältä tästä on sille kruunun sotilasasemalle, jota nimitetään William Henrikiksi?"

"Hohohoo!" vakooja räjähti raikuvaan nauruun tukahduttaen sen pian turvallisuudelle vaarallisena ja antoi hilpeytensä purkautua hiljemmin lähistöllä mahdollisesti hiiviskelevien vihollisten varalta. "Teillä on yhtä hyvä vainu oikeasta suunnasta kuin koiralla metsäkauriista, joka on toisella puolen Horikania. William Henrikiin, sanotte! Jos olette kuninkaan ystäviä ja jos teillä on jotakin sotaväen kanssa tekemistä, on teidän parasta seurata virtaa alas Edwardiin ja esittää asianne Webbille, joka kuhnustelee siellä, sen sijaan että tunkeutuisi soliin ja ajaisi tuon hävyttömän ranskalaisen yli Champlainin takaisin luolaansa."

Ennenkuin vieras ennätti vastata mitään tähän odottamattomaan ehdotukseen, levitti toinen ratsastaja pensaat sivulle ja ohjasi hevosensa polulle toverinsa eteen.

"Kuinka kaukana olemme siis Edward-linnasta?" kysyi uusi puhuja. "Paikasta, jonne neuvotte meitä menemään, lähdimme tänä aamuna, ja matkamme määränä on järven eteläkärki."

"Siinä tapauksessa saatte syyttää huonoa näköaistianne, sillä taipaleen poikki johtava tie on raivattu runsaasti kolmekymmentä jalkaa leveäksi, ja luulen melkein, ettei Lontooseen vievä ja kuninkaan palatsin ohi kulkeva tie ole sen parempi."

"Emme nyt rupea tässä kiistelemään teiden oivallisuudesta", virkkoi Heyward hymyillen, sillä kuten lukija on varmaankin jo arvannut, puhuja oli hän. "Tahdomme tässä vain ilmoittaa lyhyesti, että luotimme intiaani-oppaaseen, jonka piti kuljettaa meitä erästä lyhyempää, vaikkakin salaisempaa ja hankalampaa oikopolkua, ja että me olemme pettyneet hänen taidostaan! Suoraan sanoen: me emme tiedä, missä olemme."

"Intiaani eksynyt metsään!" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi päätään, "vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä täynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä suunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä kauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat jokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet lentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä Horikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?"

"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon. Minä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen kuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi."

"Hugh!" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun tähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen välinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta jotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että selvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.

"Huroni!" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään peittelemättömän epäluuloisesti, "ne ovat varasheittiöitä kaikki tyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi, sillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te kerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan, ihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut."

"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen peninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan mohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme."

"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona kuoleekin", vastasi toinen painokkaasti. "Mohokki! Ei, jos rehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne tappelevat — jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain makvain muuttaa itsensä naisiksi — mutta kun he nyt kerran tappelevat, niin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean soturin!"

"Tämä riittää", tokaisi Heyward kärsimättömänä. "Minä en pyydä teitä tekemään selkoa miehen luonnosta, jonka minä tunnen, mutta joka varmastikin on teille aivan vieras. Ette ole vielä vastannut kysymykseeni: Kuinka paljon meillä on vielä matkaa päävoimamme luo Edward-linnaan?"

"Matkan pituus riippuu siitä, kuka on oppaananne. Luulisipa tuollaisen hevosen jättävän aika paljon maata taakseen auringon nousun ja laskun välillä."

"Minua ei huvita hyödyttömästi siitä kiistellä, ystäväni", virkkoi Heyward ja muuttaen tyytymättömän äänensävyn leppeämmäksi jatkoi: "Jos ilmoitatte minulle matkan pituuden tästä Edward-linnaan ja opastatte minut sinne, en jätä vaivaanne palkitsematta."

"Ja jos sen teen, mistä sitten tiedän, vienkö vihollisen ja Montcalmin urkkijan sotajoukkomme päävarustukseen vai en."

"Jos palvelette joukkojamme, joiden tiedustelijaksi teitä luulen, olette varmaankin kuullut puhuttavan kuninkaan kuudennestakymmenennestä rykmentistä?"

"Kuudennestakymmenennestä! Luulen, ettette voi mainita ainuttakaan kuninkaallista rykmenttiä, jota minä en tuntisi, vaikka päälläni onkin vain metsästysmekko eikä punainen takki."

"Hyvä; lisäksi tunnette kai myös sen rykmentin majurin nimen?"

"Majurinko?" keskeytti metsästäjä suoristaen vartalonsa ikäänkuin ylpeillen nauttimastaan luottamuksesta. "Jos etsitte tässä maassa miestä, joka tuntee majuri Effinghamin, seisoo hän nyt edessänne."

"Siinä joukko-osastossa on useampia majureja; mies jonka mainitsitte, on vanhin niistä, mutta minä tarkoitan nuorinta majuria, joka komentaa William Henrikin varusväkikomppanioita."

"Aivan oikein. Olen kuullut erään hyvin varakkaan kaukaisista eteläisistä maakunnista tulleen nuorukaisen saaneen sen paikan. Hän on tosin aivan liian nuori niin korkeaan arvoon, komentamaan miehiä, joiden tukka alkaa jo harmaantua, mutta kuitenkin mainitaan häntä taitavaksi sotilaaksi ja komeaksi herrasmieheksi."

"Millainen hän liekään ja miten hän sopineekaan arvoasemaansa, hän juuri puhuu nyt teille, eikä hän siis voi olla mikään pelättävä vihollinen."

Tiedustelija katsahti Heywardiin hämmästyneenä, nosti sitten lakkiaan ja vastasi äskeistä säyseämmällä äänellä, mutta kuitenkin yhä epäillen:

"Olen kuullut erään matkueen pitäneen lähteä tänä aamuna päämääränään järven ranta?"

"Oikein olette kuullut; mutta minä pidän parempana lyhyempää tietä, koska luotin äskenmainitun intiaanin paikallistuntemukseen."

"Ja hän petti teidät ja pötki sitten tiehensä?"

"Ei hän uskoakseni ole tehnyt kumpaakaan, ei ainakaan jälkimmäistä, sillä hän on tuolla jälkijoukossamme."

"Haluaisinpa nähdä tämän otuksen! Jos hän on oikea irokeesi, tunnen hänet kyllä roistomaisesta naamasta ja maalauksesta", sanoi tiedustelija astuen Heywardin ratsun ohi polulle sivuuttaen samalla laulumestarin tamman, jonka varsa oli käyttänyt pysähtymistä hyväkseen ja imi emostaan illallisosuutensa. Työnnettyään pensaat syrjään ja kuljettuaan muutamia askeleita hän tapasi naiset, jotka olivat odottaneet keskustelun tulosta tuskallisina ja jonkinverran pelokkaina. Heidän takanaan lähetti nojasi puuta vasten, missä asennossa hän kesti metsästäjän tuikean tarkastelun liikkumattoman tyynenä, mutta kuitenkin katsannoltaan niin synkkänä ja hurjana, että sen jo olisi pitänyt herättää levottomuutta. Tyytyväisenä tutkimukseensa tiedustelija jätti hänet pian rauhaan. Astuessaan jälleen naisten ohi hän pysähtyi hetkiseksi ihailemaan heidän kauneuttaan ja vastasi Alicen hymyyn ja päännyökkäykseen peittelemättömän ihastuksen ilmein. Sitten hän seisahtui äidillisen elukan viereen ja kulutettuaan hetkisen hyödyttömästi arvaillakseen, mikä mahtoi sen ratsastaja olla miehiänsä, hän pudisti päätään ja palasi Heywardin luo.

"Mingo on mingo, ja kun kerran Jumala on hänet siksi luonut, eivät mohokit eikä mikään muukaan heimo voi häntä toiseksi muuttaa", virkkoi hän saavuttuaan entiselle paikalleen. "Jos olisimme kahden ja te tahtoisitte jättää tämän jalon ratsun susien armoille täksi yöksi, voisin opastaa teidät Edward-linnaan tunnissa, sillä sinne on täältä vain noin tunnin matka; mutta kun teillä on tuollaisia naisia seurassanne, ei se käy päinsä!"

"Minkätähden ei? He ovat tosin väsyksissä, mutta kyllä he vielä jaksavat ratsastaa muutamia peninkulmia."

"Aivan mahdotonta", intti tiedustelija yhä. "Minä en tahtoisi kävellä näissä metsissä yön tultua peninkulmaakaan tuon lähetin seurassa, vaikka palkaksi siitä saisin siirtomaiden parhaan tuliputken. Salossa aivan vilisemällä vilisee vakoilevia irokeeseja, ja tuo teidän mohokki-sekasikiönne tietää matkatoverinani liiankin hyvin, mistä heitä tapaa."

"Luuletteko niin?" kysyi Heyward nojaten eteenpäin satulassaan ja alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "minäkin olen jonkinverran epäillyt, vaikka minä seurani takia olenkin koettanut salata sitä ja teeskennellyt luottamusta, jota minä en aina ole tuntenut. Juuri sentähden että epäilin häntä, en halunnut kauempaa seurata häntä, vaan määräsin hänet, kuten näitte, seuraamaan itseäni."

"Näin heti ensi silmäykseltä, että hän on petturijoukkoa", jatkoi metsästäjä nostaen samassa sormen suulleen kehoittaakseen varovaisuuteen. "Tuolla veijari nyt nojaa tuohon sokerivaahteraan, jonka näette noiden pensaiden yli; hänen oikea jalkansa on yhdensuuntainen puun rungon kanssa" — ja tarttuen lujemmin pyssyynsä mies jatkoi — "minä voisin tästä seisoaltani yhdellä ainoalla laukauksella lähettää hänelle pienen muiston tuonne nilkkaluun ja polven välimaille ja tehdä siten lopun hänen lurjustelemisestaan metsissä ainakin kuukauden ajaksi. Mutta jos menisin takaisin hänen luokseen, aavistaisi ovela roisto pahaa ja livistäisi tiehensä puiden välitse kuin pelästynyt kauris."

"Ei sillä tavoin. Hän voi olla viatonkin, enkä minä sitäpaitsi pitäisikään sellaisesta menettelystä. Jospa minä jollakin tavoin voisin päästä varmuuteen hänen petollisuudestaan…"

"Irokeesin konnamaisuudesta voi aina olla varma", vakooja tokaisi ja kohotti samalla pyssynsä.

"Seis!" keskeytti Heyward, "tuo ei kävele — meidän täytyy miettiä jotakin muuta keinoa; ja kuitenkin on minulla täysi syy otaksua veijarin pettäneen minua."

Metsästäjä, joka oli jo luopunut aikeestaan saattaa juoksija raajarikoksi, mietti hetkisen ja teki sitten kädenliikkeen, joka silmänräpäyksessä toi punaiset toverit hänen sivulleen. He keskustelivat vakavasti delavarinkielellä, vaikkakin hyvin hiljaa, ja valkoisen miehen eleistä, jotka usein suuntautuivat sokerivaahteran latvaa kohti, saattoi päätellä hänen osoittavan kumppaneilleen heidän näkymättömän vihollisensa olopaikkaa. Hänen seuralaisensa käsittivät pian metsästäjän tarkoituksen, ja laskettuaan tuliaseensa he hävisivät viidakkoon polun kummallekin puolen niin varovaisin liikkein, ettei heidän askeleitansa lainkaan kuulunut.

"Menkää nyt takaisin", virkkoi metsästäjä kääntyen jälleen Heywardin puoleen, "ja pidätelkää sitä pirulaista puheillanne, niin nämä mohikaanit pian sieppaavat hänet kiinni tuhrimatta edes hänen sotamaalaustaan."

"Ei", lausahti Heyward ylpeästi, "minä tahdon itse vangita hänet."

"Loruja! Mitä te voitte hevosen selästä pensaikkoon luikkivalle intiaanille?"

"Minä laskeudun satulasta."

"Ja luuletteko hänen nähdessään toisen jalkanne vapaana jalustimesta odottavan sitä, että te kirvoitatte vielä toisenkin? Kaikkien täytyy metsissä liikkuessaan ja joutuessaan tekemisiin alkuasukkaiden kanssa turvautua intiaanien omiin keinoihin menestyäkseen yrityksissään. Menkää siis ja puhelkaa avoimesti sen pakanan kanssa ja kohdelkaa häntä muka parhaana ystävänänne maan päällä."

Heyward valmistautui noudattamaan kehoitusta, vaikka hänen suoritettavakseen annettu toimi oli laadultaan hänelle hyvin vastenmielinen. Mutta hetki hetkeltä hän varmistui vaarasta, mihin hän oman liiallisen luottavaisuutensa takia oli saattanut huomaansa uskotun arvaamattoman aarteen. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä, ja metsässä valon puute aiheutti kolkon hämärän, joka voimakkaasti muistutti hänelle sen hetken nopeasti lähenevän, minkä villi tavallisesti valitsee mitä kaameimpien ja julmimpien koston ja vihan töittensä suorittamiseen. Tämän pelon kannustamana hän erosi tiedustelijasta; tämä puolestaan ryhtyi heti äänekkääseen keskusteluun muukalaisen kanssa, joka aamulla oli ilman pitempiä muodollisuuksia tunkeutunut matkustajain seuraan. Kulkiessaan heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohtalotoveriensa ohi Heyward lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja ja huomasi ilokseen, että vaikka nämä olivatkin päivän rasituksista väsyneitä, he eivät näyttäneet vähääkään epäilevän pysähtymisen johtuvan jostakin muusta kuin pikku sattumasta. Uskotellen näille, että hän oli vain ryhtynyt neuvotteluihin suunnasta, jota heidän piti edelleen kulkea, hän kannusti ratsuaan ja kiristi jälleen ohjaksia, kun elukka oli kantanut hänet muutamien kyynäräin päähän paikasta, missä juro sanansaattaja yhä seisoi puuta vasten nojautuneena.

"Te näette nyt, Magua", hän virkkoi näyttäen ystävällistä ja luottavaista naamaa, "yön jo kohta meitä ympäröivän, emmekä me vieläkään ole William Henrikiä sen lähempänä kuin aamulla auringon noustessa lähtiessämme Webbin leiristä. Te olette eksynyt tieltä, eikä minunkaan ole paremmin käynyt. Mutta onneksi olemme tavanneet erään metsästäjän, saman, jonka nyt kuulette puhelevan laulumestarin kanssa ja joka tuntee kaikki metsän kaurispolut ja syrjätiet. Hän lupaa opastaa meidät paikalle, missä voimme turvallisesti viipyä aamuun asti."

Intiaani naulasi hehkuvat silmänsä Heywardiin ja kysyi murteellisella englanninkielellään: "Onko hän yksin?"

"Yksinkö?" vastasi Heyward tottumattomana viekastelevaan ja samalla varmaan puhetapaan hieman epäröiden. "Oh, eihän hän voi, Magua, yksin oli, koska tiedätte meidän olevan hänen kanssaan."

"Sitten 'Ovela Kettu' menee tiehensä", jatkoi lähetti tyynesti nostaen maasta jalkojensa juuresta pienen matkalaukkunsa, "jotta kalpeanaamat näkisivät vain omaa väriänsä."

"Menee tiehensä! Ketä nimitätte Ketuksi?"

"Sen nimen ovat hänen kanadalaiset isänsä antaneet Magualle", vastasi lähetti ylpeänä tästä kunniasta. "Yö on samaa kuin päivä Ovelalle Ketulle, kun Munro häntä odottaa."

"Ja mitä vastaa Kettu William Henrikin päällikölle, kun tämä kysyy tyttäriään? Uskaltaako hän kertoa tuolle kuumaveriselle skotlantilaiselle, että hänen lapsensa on jätetty ilman opasta, vaikka Magua lupasi sen tehtävän täyttää?"

"Harmaapäällä on ankara ääni ja pitkä käsivarsi, mutta Kettu ei kuule eikä tunne häntä metsissä."

"Mutta mitä tulevat mohokit sanomaan? He tekevät hänelle hameet ja käskevät hänen oleskella teltassa naisten kanssa, sillä hänelle ei voi enää uskoa miesten toimia."

"Ovela Kettu tuntee polun suurille järville ja hän osaa löytää isäinsä luut", kuului järkähtämättömän oppaan vastaus.

"Riittää, Magua", tiukkasi Heyward. "Emmekö ole ystäviä? Miksi siis vaihdamme katkeria sanoja? Munro on luvannut teille lahjan palveluksistanne, kun olette ne suorittanut, enkä minäkään puolestani tule teitä unohtamaan. Lepuuttakaa siis väsyneitä raajojanne, avatkaa reppunne ja syökää. Meillä on tässä enää vain vähän aikaa; älkäämme siis tuhlatko niitä riitelyyn kuin torailevat naiset. Kun neidit ovat kylliksi levähtäneet, jatkamme matkaa."

"Kalpeanaamat tekeytyvät koiriksi naisten edessä", mumisi intiaani omalla kielellään; "ja kun nämä haluavat syödä, niin täytyy heidän soturiensa laskea tappara syrjään ja ruokkia heidän laiskuuttaan."

"Mitä sanoitte, Kettu?"

"Kettu sanoo, että hyvä on."

Intiaani suuntasi sitten terävät silmänsä Heywardin avomielisiin piirteihin, mutta kohdatessaan tämän katseen hän käänsi ne nopeasti toisaanne, ja istuuduttuaan hitaasti maahan hän veti laukustaan edellisen aterian tähteet ja alkoi syödä, kuitenkin ensin pitkään ja varovasti tarkasteltuaan ympäristöään.

"Hyvä on", jatkoi Heyward; "huomenna on Ovelalla Ketulla oleva kylliksi voimaa ja näköä polun löytämiseen." Hän vaikeni, sillä läheisestä pensastosta kuului kuivan oksan taittumista ja lehtien kahinaa muistuttava ääni, ja hillittyään itsensä hän puheli edelleen: "Meidän täytyy olla liikkeellä jo ennen auringon nousua, muutoin voi Montcalm osua polullemme ja karkoittaa meidät kauas linnoituksesta."

Maguan käsi vaipui suusta sivulle, ja vaikka hänen silmänsä olivat suunnatut maahan päin, oli hänen päänsä kallellaan, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen korvansa näyttivät olevan tavallista enemmän hörössä, niin että hän muistutti kuvapatsasta, jonka on määrä esittää äärimmäistä tarkkaavaisuutta.

Heyward, joka valppain katsein seurasi hänen liikkeitään, irroitti näköjään huolettomana toisen jalkansa jalustimesta samalla tavoittaen kädellään karhunnahkaisia pistoolikotelolta. Oli suorastaan mahdotonta keksiä, mihin oppaan huomio oli kiintynyt, sillä tämän silmät vilkuilivat luihusti milloin minnekin. Upseerin epäröidessä mitä tehdä Ovela Kettu kohosi varovasti jaloilleen, mutta niin hitain ja harkituin liikkein, ettei tämä asennon muutos synnyttänyt pienintäkään melua. Heyward tunsi, että hänen nyt oli välttämättä ryhdyttävä toimeen. Hän päätti heittäytyä satulasta, lähestyä petollista matkakumppaniaan ja käydä häneen käsiksi sekä luottaa ottelussa voimiinsa. Mutta välttääkseen tarpeetonta hälytystä hän pysyi yhä tyynen ja ystävällisen näköisenä.

"Ovela Kettu ei syö", sanoi hän käyttäen nimitystä, jonka oli huomannut parhaiten miellyttävän turhamaista intiaania. "Hänen ohraleipänsä ei ole hyväksi paistettu ja se näyttää kuivalta. Katsotaan, eikö täällä minun varastossani ole mitään, mikä paremmin herättäisi hänen ruokahaluaan."

Magua kohotti reppuaan ottaakseen vastaan toisen tarjouksen. Heidän kättensä kosketus ei herättänyt intiaanissa vähintäkään levottomuutta tai muuttanut hänen kivettynyttä kuuntelu-asentoaan. Mutta kun hän tunsi Heywardin sormien hiljaa liukuvan käsivarttaan pitkin, löi hän nuorukaisen käden ylös ja päästäen kimakan kiljahduksen hän sukelsi sen alitse yhdellä loikkauksella vastakkaiseen viidakkoon. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi Chingachgook pensastosta kummituksen näköisenä sotamaalauksessaan ja juoksi poikki polun ryhtyen heti nopeaan takaa-ajoon. Sitten kuului Unkasin huuto, ja siinä tuokiossa välähti metsässä äkillinen leimaus, jota seurasi tiedustelijan pyssyn tuima pamahdus.

V luku.

Tällaisena yönä peloillaan kasteess' sipsutteli Thisbe, ja kun näk' ennen leijonaa sen varjon, pakeni säikkyin.

Venetsian Kauppias.

Oppaan äkillinen pako ja hänen takaa-ajajainsa hurjat huudot saivat Heywardin seisomaan muutamia hetkiä toimettoman hämmästyksen vallassa. Mutta oivallettuaan pakolaisen kiinni-ottamisen tärkeyden hän sysäsi syrjään läheiset pensaat ja riensi kiireesti eteenpäin avustaakseen petturin vainoojia. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kulkea sataakaan kyynärää, hän tapasi nuo kolme metsämiestä, jotka jo palasivat hyödyttömästä takaa-ajostaan.

"Miksi luovuitte niin pian yrityksestä?" huudahti hän, "se roisto voi hyvinkin olla piiloutuneena jonkin puun taakse, joten voisimme ehkä vielä saada hänet kiinni. Me emme ole turvassa niin kauan kuin hän on vapaana

"Panisitteko pilven ajamaan takaa tuulta?" vastasi harmistunut tiedustelija. "Minä kuulin tämän paholaisen mennä suhahtavan yli kuivien lehtien kuin mustan käärmeen, ja nähtyäni hänet vilahdukselta tuota isoa mäntyä vasten, paukautin minä sinnepäin niin sanoakseni pelkän vainun ohjaamana. Mutta siitä ei ollut apua, ja kuitenkin pitäisin minä sitä — ottaen huomioon maalin liikkuvaisuuden ja lyhyen tähtäysajan — jos joku toinen kuin minä olisi ampunut, aika ripeästi tähdättynä laukauksena; ja minulla lienee sentään jonkin verran kokemusta tällaisissa asioissa ja minä kai tiedän sellaisesta jotakin. Katsotaanpa tätä sumakkipensasta; sen lehdet ovat punaiset, vaikka jokainen tietää sen heinäkuussa upeilevan keltaisessa kokopuvussa!"

"Se on Ovelan Ketun verta! Hän on haavoittunut, ja pian hän kai kaatuu menehtyneenä maahan!"

"Ei, ei", vastusti metsästäjä jyrkästi hyläten tämän mielipiteen. "Minä ehkä leikkasin hänen nahkaansa jostakin paikasta, mutta hirtehinen juoksee siitä vain kahta kiivaammin. Pyssynkuula, kuu se vain hipaisee nahkaa, vaikuttaa pakenevaan otukseen melkein samalla tavalla kuin teidän kannuksenne hevoseen: se kiihyttää vauhtia ja panee ruumiiseen tuhannentulimmaisen tarmon, vaikka sen pitäisi sitä vähentää. Mutta kun se kaivertaa repelöisen reiän, loppuu parin loikkauksen jälkeen kaikenlainen hyppiminen, olkoon sitten kysymyksessä intiaani tai metsäkauris!"

"Meitä on kuitenkin neljä rivakkaa miestä yhtä haavoittunutta vastassa."

"Oletteko kyllästynyt elämäänne?" keskeytti tiedustelija. "Tuo punainen paholainen houkuttelisi teidät toveriensa sotakirveiden ulottuville ennen kuin oikein olette ehtinyt takaa-ajosta lämmitäkään. Minä, joka usein olen nukkunut sotahuutojen raikuessa, tein todella malttamattomasti laukaistessani pyssyn salaväijyjien kuullen. Ja kuitenkin oli kiusaus niin houkutteleva, niin luonnostaan houkutteleva! Tulkaa, ystäväni, lähtekäämme täältä niin taitavasti, että mingon oveluus joutuu väärille jäljille, tai muutoin päänahkamme kuivuvat tuulessa Montcalmin teltan edustalla huomenna tähän aikaan."

Tämä kauhistava selitys, jonka metsästäjä lausui tyynesti ja varmasti kuin mies, joka täydelleen käsittää vaaran suuruuden, mutta ei sitä pelkää, oli omiansa muistuttamaan Heywardia hänelle uskotun tehtävän tärkeydestä. Silmätessään ympärilleen ja turhaan ponnistellessaan nähdäkseen läpi pimeyden, joka yhä sakeni metsän lehväkatoksen alla, hän tunsi kuin olisivat hänen turvattomat matkatoverinsa kaikesta inhimillisestä avusta eristettyinä pian joutumaisillaan täydelleen näiden julmien vihollisten valtaan, jotka petoeläinten tavoin odottivat vain yhä synkkenevää yötä voidakseen iskeä varmemmin ja lujemmin. Hänen kiihoittunut mielikuvituksensa näki jokaisessa pensaassa ja kaatuneessa pölkyssä ihmisenkaltaisen olennon, ja jo parikymmentä kertaa hän luuli nähneensä hiiviskelevien vihollistensa kamalat kasvot piilopaikasta väsymättömän valppaasti seuraavan hänen joukkueensa liikkeitä. Hän huomasi taivaalla keveiden pilvenhattaroiden hetki hetkeltä menettävän iltaruskon värin ja läheisen virranuoman saattoi enää erottaa vain sen rannoilla kasvavista tummista puuriveistä.

"Mitä on tehtävä?" hän kysyi epäilyksen, ahdistavan hädän ja äärimmäisen avuttomuuden vallassa. "Älkää Jumalan tähden poistuko luotan:! Jääkää puolustamaan saatettaviani ja määrätkää itse vapaasti palkkionne!"

Hänen kumppaninsa, jotka neuvottelivat syrjässä omalla kielellään, eivät kiinnittäneet huomiotaan tähän kiihkeään, hätäiseen pyyntöön. Vaikka he keskustelivat hiljaa ja varovasti, miltei kuiskaten, lähestyvä Heyward saattoi erottaa nuoremman soturin innokkaat lausunnot vanhempien miesten rauhallisista sanoista. Ilmeisesti he pohtivat jotakin keinoa matkustajien pelastamiseksi. Heyward, joka ajatteli suurta vastuutaan ja paheksui vaaraa lisäävää viivytystä, lähestyi tummaa miesryhmää esittääkseen palkkiotarjouksensa vielä selkeämmässä muodossa, kun valkoinen mies viitaten kädellään myöntyvästi kääntyi ja puheli englanninkielellä puolittain itsekseen:

"Unkas on oikeassa! Ei ole miesmäistä jättää näitä viattomia olentoja oman onnensa nojaan, vaikkapa siinä menetämme kaiken minkä omistamme ikiajoiksi. Jos tahdotte pelastaa nämä hennot kukat inhottavien konnien kynsistä, älkää, herra, hukatko aikaa, älkääkä vaipuko saamattomuuteen!"

"Kuinka voittekaan epäillä intoani? Olenhan jo tarjonnut…"

"Tarjotkaa rukouksianne Hänelle, joka voi antaa meille viisautta metsässä parveilevien paholaisten oveluuden voittamiseksi", keskeytti tiedustelija tyynesti, "ja säästäkää rahanne, joita ette ehkä enää tässä maailmassa voi käyttää yhtä vähän kuin minä hyötyä. Nämä mohikaanit ja minä tahdomme tehdä mitä miehen äly suinkin voi keksiä pelastaaksemme kaikesta pahasta nuo suloiset kukat, jotka kuvankauniina ja hentoina eivät ole luotuja erämaassa elämään, emmekä pyydä avustamme muuta palkintoa kuin sen, minkä Jumala aina antaa rehellisestä työstä. Ensiksi täytyy teidän kuitenkin luvata kaksi seikkaa sekä itsenne että ystävienne puolesta, muutoin teemme itsellemme vahinkoa teitä hyödyttämättä!"

"Esittäkää ne!"

"Ensimmäinen on, että teidän tulee olla hiljaa kuin tämä nukkuva metsä, tapahtuipa sitten mitä tahansa; ja toiseksi teidän on pidettävä paikka, mihin me nyt teidät viemme, salassa kaikilta kuolevaisilta."

"Minä olen tekevä kaikkeni näiden molempien ehtojen täyttämiseksi."

"Seuratkaa siis, ettemme tuhlaisi silmänräpäyksiä, jotka ovat yhtä kallisarvoisia kuin sydänveri haavoitetulle hirvelle!"

Heyward saattoi illan tihenevässä hämärässäkin erottaa tiedustelijan kärsimättömän eleen, ja hän kiiruhti nopeasti hänen jäljessään paikalle, minne oli jättänyt muun seurueensa. Heidän saavuttuaan tuskallisina odottavain naisten luo Heyward selitti heille lyhyesti uuden oppaan ehdot sekä teroitti mieliin välttämättömänä seikkana, että pelon täytyi väistyä sitkeän ponnistelun tieltä. Hänen huolestuttava ilmoituksensa tosin herätti salaista levottomuutta kuuntelijoissa, mutta puhujan tapa vakavasti ja varmasti kuvata vaara ja toimenpiteet sen voittamiseksi toisaalta terästivät heidän hermonsa kestämään odottamattomia ja tuntemattomia koettelemuksia. Hiljaa ja hetkeäkään viipymättä he sallivat Heywardin auttaa itsensä satulasta ja riensivät kiireesti virran rannalle, minne tiedustelija äänettömin viittauksin oli koonnut muut seurueen jäsenet.

"Mitähän olisi tehtävä noille järjettömille elukoille?" mumisi valkoinen mies, joka näytti nyt määräävän heidän kohtaloitaan. "Hukkaamme aikaa leikatessamme niiden kurkkuja auki ja heittäessämme ne virtaan; jos taas jättäisimme ne tähän, olisi se samaa kuin jos sanoisimme suoraan mingoille, ettei heidän tarvitse etäältä etsiä löytääkseen niiden omistajat!"

"Antaa niiden vapaasti mennä menojaan metsään", Heyward rohkeni ehdottaa.

"Ei. Parempi olisi johtaa lurjukset harhaan ja saada heidät uskomaan, että heidän on kilpailtava nopean hevosen kanssa, jos mieli saavuttaa saalis. Niinpä niin, niinpä niin, se tosiaankin sokaisisi heidän kissan silmänsä! Chingach… Hiljaa! mikä liikkuu pensastossa?"

"Varsa."

"Se on ainakin surmattava", mumisi metsästäjä tavoitellen tuon ketterän elukan harjaa, mutta eläin taitavasti väisti miehen kättä. "Unkas, nuolesi!"

"Seis!" huudahti kuolemaantuomitun elukan isäntä ääneensä, vaikka toiset koettivat haastella kuiskaillen, "säästäkää Mirjamin varsaa! Se on uskollisen emon hyvä lapsi eikä tee tahallaan pienintäkään kiusaa."

"Kun ihmiset taistelevat henkihiukkasestaan, minkä Jumala on heille antanut", lausui tiedustelija ankarasti, "eivät lähimmäisetkään merkitse heille enempää kuin metsän pedot. Jos vielä ynähdätte sanankaan, jätän teidät makvojen armoille! Vedä nuolesi pitkälle, Unkas, meillä ei ole aikaa toiseen yritykseen."

Hänen uhkaavan äänensä matala mumina kuului vielä, kun haavoitettu varsa jo kohosi takajaloilleen ja sitten lysähti polvilleen maahan. Chingachgookin veitsi sujahti sen kurkkuun nopeasti kuin ajatus ja kuolinkamppailussa sätkivä eläin heitettiin virtaan, minkä mukana se liukui alaspäin ja korahteli kuuluvasti viimeisiä kertoja. Tämä näennäisesti julma, mutta itse asiassa välttämätön teko muistutti matkustajia peloittavalla tavalla vaarasta, jossa he olivat, sitä kun vielä lisäsi toimivain henkilöiden tyyni ja jyrkkä päättäväisyys. Sisarukset vavahtivat ja puristautuivat toisiinsa tiukemmin, kun Heyward vaistomaisesti pusersi kädessään pistoolia, jonka hän oli vetänyt kotelostaan, asettuessaan turvattiensa suojaksi metsän synkkiä varjoja vastaan.

Mutta intiaanit eivät epäröineet hetkeäkään, vaan tarttuivat pelästyneiden ja vastustelevain hevosten suitsiin ja johtivat ne virtaan.

Vähän matkan päässä rannasta he kääntyivät ja katosivat pian vastakkaisen rantapenkereen varjoon, minkä suojassa he kulkivat virran juoksua ylöspäin. Sillä aikaa tiedustelija oli vetänyt näkyviin tuohesta kyhätyn veneen kätköstään muutamien matalain pensaiden alta, joiden oksia virran pyörteet huojuttivat, ja siihen hän hiljaa viittasi naisia astumaan. He tottelivat viipymättä ja katselivat pelokkaina ja tuskaisasti pimeitä rantoja, jotka reunustivat virtaa kuin mustat muurit.

Heti kun Cora ja Alice olivat istuutuneet, tiedustelija kehoitti Heywardia tukemaan hauraan purren toista puolta hoitaen itse toista, ja niin he työnsivät sitä virtaa ylös, jälkijoukkonaan tapetun varsan alakuloinen omistaja. Tällä tavalla he kulkivat kymmeniä kyynäriä hiljaisuudessa, jota katkaisivat vain veden solina, kun sen pyörteet kuohuivat heidän ympärillään, ja heidän varovaisten askeltensa heikot molskahdukset. Heyward jätti kanootin ohjauksen kokonaan tiedustelijan huoleksi, ja tämä läheni rantaa tai ulkoni siitä väistellen milloin kallionlohkareita, milloin virran syviä kohtia, suorittaen tehtävänsä varmasti ja tavalla, joka osoitti hänen erinomaisen hyvin tuntevan kulkureitin. Joskus hän pysähtyi; ja keskellä huokaavaa hiljaisuutta, jonka kaameutta kosken kumea, mutta yhä paisuva kohina vain lisäsi, hän kuunteli tuskastuttavan tarkasti, kuuluisiko hänen korviinsa mitään ääniä uinuvasta metsästä. Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli rauhallista ja etteivät hänen herkistyneet aistinsa kyenneet keksimään mitään merkkiä lähestyvistä vihollisista, hän ryhtyi tyynesti jatkamaan hidasta ja varovaista kulkuaan. Vihdoin he saapuivat erääseen virran kohtaan, missä Heywardin harhaileva katse kiintyi omituiseen mustaan rykelmään, ja siinä korkea rantatöyräs loi tavallista synkemmän varjon tummalle vedenpinnalle. Hän pysähtyi epäröiden ja kiinnitti myös toverinsa huomion tuohon kohtaan.

"Niinpä niin", rauhallinen tiedustelija vastasi, "intiaanit ovat kätkeneet hevoset kuten tarkkavaistoiset alkuasukkaat ainakin. Veteen ei jää jälkiä, ja pöllönkin silmä sokaistuisi moisen onkalon pimeydessä."

Seurue oli taas koolla, tiedustelija ja hänen uudet toverinsa neuvottelivat taas, ja näillä, jotka olivat uskoutuneet tuntemattomien metsämiesten suojelukseen, oli hieman aikaa tarkastella lähemmin asemaansa.

Virta oli kuin suljettu korkeiden rosoisten kallioiden väliin, joista muuan ulottui kauas sen paikan yli, mihin kanootti oli pysähtynyt. Ja kun kallioilla taas kasvoi korkeita puita, jotka näyttivät hoipertelevan jyrkänteen reunalla, tuntui kuin olisi virta juossut syvässä, ahtaassa rotkossa. Alapuolella puiden kummallisesti kietoutuneita oksia ja epätasaisia latvoja, jotka siellä täällä himmeinä läikkinä erottuivat tähtikirkasta taivaankantta vasten, oli jatkuvasti synkkää ja pimeää. Heidän takanaan rajoitti rantatöyräiden mutka näköalan samoin mustin metsämuurein, mutta etupuolella ja ilmeisesti lyhyen matkan päässä näytti vesi nousevan taivasta kohti, mistä se sitten tuntui paiskautuvan syviin kuiluihin, ja siitä kai aiheutui kumea kohina, joka oli kuulunut koko vesimatkan ajan. Paikka näytti tosiaankin olevan kuin yksinäisyydelle pyhitetty, ja sisarusten mieliin tulvahti jonkinlainen viihdyttävä turvallisuuden tunne heidän katsellessaan haaveellista, vaikka hiukan peloittavaa kauneutta. Mutta heidän saattajiensa liikehtiminen tempasi kuitenkin heidät pian ympäristönsä yön luomaa villiä viehätystä tarkastelemasta jatkuvan vaaran tuskaiseen tuntemukseen.

Hevoset oli sidottu muutamiin yksinäisiin pensaisiin, joita kasvoi kallion halkeamissa, ja ne jätettiin siihen yöksi veteen seisomaan. Metsästäjä viittasi Heywardin ja tämän lohduttoman matkatoverin istuutumaan veneen kokkaan asettuen itse perään ryhdikkäänä ja varmana aivan kuin istuisi vahvatekoisessa aluksessa. Intiaanit vetäytyivät varovasti samaa tietä takaisin, josta olivat tulleetkin, ja metsästäjä nojaten sauvoimellaan kallioon työnsi voimakkaasti hauraan kanoottinsa suoraan keskelle kohisevaa virtaa. Usean minuutin ajan matkustajia kuljettava pähkinänkuori taisteli epätoivoisesti vuolasta virtaa vastaan. He katselivat kuumeisen jännittyneenä virran hyökyjä uskaltamatta kanootin kaatumisen pelosta liikuttaa kättä tai edes hengittää. Kymmenet kerrat he luulivat jo kuohuvien pyörteiden tempaisevan heidät syvyyksiin, mutta aina heidän perämiehensä taitava käsi sai veneen keulan kääntymään viime hetkessä ja kulkemaan voitokkaana läpi tyrskyjen. Pitkä, voimakas ja, kuten naisista näytti, epätoivoinen ponnistus lopetti vihdoin taistelun. Juuri kun Alice ummisti silmänsä kauhistuksissaan, koska hänen mielestään kosken alle muodostunut pyörre näytti viime hetkessä nielevän heidät, kanootti pysähtyikin laakean kallion kylkeen, joka oli aivan vedenpinnan tasalla.

"Missä olemme ja mitä teemme nyt?" kysyi Heyward huomattuaan metsästäjän herenneen ponnisteluistaan.

"Te olette Glennin putouksen juurella", vastasi toinen kovaäänisesti tarvitsematta kosken pauhussa pelätä vihollisen kuuntelua, "ja ensi työksenne saatte nousta varovasti maihin kaatamatta venettä ja sitten kuljette alaspäin samaa hankalaa tietä, jota tulimmekin, mutta nopeammin kuin silloin. Tätä tulvajokea on vaikea kulkea vastavirtaa, viittä henkeä on melkein mahdoton pitää kuivina sen kuohuissa pelkän koivuntuohen ja pihkan avulla. Kas niin, astukaa nyt kaikki kalliolle, niin minä tuon sinne pian mohikaanitkin saaliineen. Miehen on parempi nukkua ilman päänahkaansakin kuin nähdä nälkää keskellä ylellisyyttä."

Hänen kuljetettavansa noudattivat mielellään näitä ohjeita. Kun viimeinen jalka oli koskettanut kalliota, kanootti käännähti virtaan ja metsästäjän kookas vartalo näkyi hetkisen aikaa kiitävän pitkin veden pintaa kadotakseen sitten virtaa verhoavaan sankkaan pimeyteen. Oppaan kadottua näköpiiristä matkustajat seisoivat muutamia minuutteja avuttomina ja neuvottomina peläten luiskahtavansa pienestäkin harha-askeleesta kumiseviin, uhkaaviin vesionkaloihin. Heidän tuskallinen jännityksensä laukesi kuitenkin pian, sillä taitavain alkuasukasten avustamana vene kiiti takaisin kuohujen keskitse ja laski jälleen äskeisen matalan kallion kylkeen hetkellä, jona he luulivat metsästäjän vasta ennättäneen toveriensa luo.

"Meillä on nyt varusteita, varusväkeä ja muonavaroja", Heyward huudahti reippaasti, "ja me voimme aivan hyvin uhmata Montcalmia ja hänen liittolaisiaan. Kuulkaahan, valpas vahtimieheni, näittekö tuolla ihmisiä, joita nimitätte irokeeseiksi?"

"Minusta jokainen vierasta kieltä puhuva alkuasukas on irokeesi ja vihollinen, vaikka hän sitten väittäisi kuningastakin palvelevansa! Jos Webb haluaa saada uskollisia ja rehellisiä intiaaneja väkeensä, etsiköön hän delavarien heimoja ja lähettäköön nuo ahneet ja petolliset mohokit ja oneidat sekä nuo kuusi roistokansaa sinne, minne ne luonnostaan kuuluvat: ranskalaisten joukkoon!"

"Me vaihtaisimme siten sodanhaluisen ystävän hyödyttömään liittolaiseen! Olen näet kuullut, että delavarit ovat laskeneet tapparan kädestään ja ovat tyytyväisiä, kun heitä mainitaan naisiksi!"

"Häpeä hollantilaisille ja irokeeseille, jotka paholaisenkujeillaan houkuttelivat heidät sellaiseen sopimukseen! Mutta minä olen tuntenut heidät jo parikymmentä vuotta ja minä sanon jokaista valehtelijaksi, joka väittää pelkurimaisen veren virtaavan delavarin suonissa. Te olette karkoittaneet heidän heimonsa meren rannalta ja uskotte nyt mielellänne heidän vihollistensa juttuja voidaksenne yöllä nukkua huolettomasti pää tyynyllä. Ei, ei, minusta on jokainen intiaani, joka puhuu muuta kieltä kuin he, irokeesi, vaikka hänen heimonsa linna[4] olisi sitten Kanadassa tai Yorkissa."

Huomattuaan, että metsästäjän itsepintainen kiintymys ystäviinsä delavareihin tai mohikaaneihin — sillä molemmat olivat saman lukuisan kansanheimon eri haaroja — ja heidän asiaansa olisi ilmeisesti johtanut pitkään ja hyödyttömään väittelyyn, Heyward muutti puheenaihetta.

"Mitä sopimuksesta, minulle riittää tieto, että molemmat toverinne ovat urhoollisia ja taitavia sotureita. Ovatko he nähneet tai kuulleet mitään vihollisistamme?"

"Intiaani kuuluu kuolevaisiin, joka täytyy tuntea kaukaa, ennenkuin häntä edes näkeekään", vastasi metsästäjä, nousten kalliolle ja heittää rojauttaen kauriin selästään. "Mingoja vakoillessani luotan enemmän muihin merkkeihin kuin silmän keksimiin jälkiin."

"Sanovatko korvanne sitten, että he ovat keksineet piilopaikkanne?"

"Olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi niin luulla, vaikka tässä rohkeat ja uljaat voivat kestää tuimankin ottelun. Kieltämättä hevoset lyyhistelivät kulkiessani niiden ohi, ikäänkuin ne vainuaisivat susia; ja sudet kuljeskelevat mielellään intiaanien jälkiä saadakseen osansa villien tappamien kauriiden jätteistä."

"Jaloissanne viruva otus tai pikemminkin surmattu varsa on ehkä ne houkutellut näille maille? Kuulkaa! Mitä melua tuo on?"

"Mirjam-parka!" muukalainen huokasi. "Sinun varsasi oli ennakolta määrätty joutumaan raatelevien petojen saaliiksi!" Ja ylentäen äkkiä äänensä hän veisata määkäisi veden iankaikkisen pauhun säestämänä:

"Egyptin esikoiset, voi!
Hän tappoi vaimoin, elukkain;
Hän ihmehensä suuret toi
keskelle pappein, palvelijain!"

"Varsan kuolema koski kipeästi omistajan sydämeen", virkkoi tiedustelija, "on hyvä merkki, kun mies suree järjettömiä ystäviään. Hän ottaa joka tapauksessa asian uskonnolliselta kannalta vakuutettuna siitä, että mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu, ja moinen lohtu saa myöntämään ennen pitkää, että oli järkevää tappaa nelijalkainen elukka ihmishenkien pelastamiseksi. Voi olla siten kuin sanotte", jatkoi hän palaten Heywardin viimeiseen huomautukseen, "ja siksi meillä on vain sitä suurempi syy leikata otuksesta paistimme ja heittää ruho virran vietäväksi, muutoin saamme pian koko sen kirotun joukon ulvomaan tuohon jyrkänteelle ja kärkkymään jokaista suupalaa, minkä nielemme. Vaikka nämä irokeesit ymmärtävät delavarien kieltä yhtä vähän kuin kirjaa, ovat he tarpeeksi nokkelia keksimään syyn suden ulvomiseen."

Metsästäjä oli puhuessaan kokoillut tarvike-esineitä ja puheensa päätettyään hän astui hiljaa mohikaanien seurassa, jotka vaistomaisesti hänen tarkoituksensa ymmärtäen lähtivät mukaan, matkalaisten ohi, ja samassa he kaikki kolme peräkkäin katosivat näkyvistä aivan kuin he olisivat hävinneet mustan pystysuoran kallioseinän taakse, joka muutamien kyynäräin korkuisena kohosi yhtä monen jalan päässä virran reunasta.

VI luku.

Jo Siionissa sävelet nää kaikui; hän niitä hetken laulaa verkkaisaan, ja sitten "rukoilkaamme" kuiskaa toimessaan.

Burns.

Heywardiin ja hänen seuralaisiinsa tämä salaperäinen katoaminen vaikutti levottomuutta herättävästi, sillä vaikka valkoisen miehen käytös ei tähän saakka ollut antanut syytä pienimpäänkään moitteeseen, hänen karkea pukunsa, sievistelemätön puhetapansa, voimakas vihansa ja hänen vaiteliaat liittolaisensa herättivät uudelleen eloon epäluulon, jonka petollisen intiaanioppaan menettely oli synnyttänyt.

Vain laulumestaria ei liikuttanut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän istuutui eräälle kallionkielekkeelle, mistä hän ei antanut muita elonmerkkejä kuin sisäisen taistelujensa pusertamia lukuisia, raskaita huokauksia. Sitten alkoi kuulua aivan kuin maan uumenista vaimentuneita ääniä ja nopea valonväläys paljasti ulkona odottaville kallisarvoisen piilopaikan salaisuuden.

Erään kallioon muodostuneen kapean, syvän luolan toisessa päässä istui tiedustelija kädessään roihuava oksakimppu. Tulen väkevä hohde lankesi täyteläisenä hänen tanakoille, ahavanpuremille kasvoilleen ja metsäläisasulleen luoden jonkinlaista haaveenomaista hurjuutta mieheen, joka arkisessa päivänvalossa nähtynä olisi toisella tavalla viehättänyt kummallisine pukuineen, jäntevine vartaloineen, johon yhtyi ketteryys, valpas varovaisuus ja harvinainen avomielisyys, mikä tavantakaa loisti hänen tarmokkaista kasvoistaan. Vähän matkaa hänestä seisoi Unkas, jonka olemus kokonaisuudessaan oli tavattoman selvästi nähtävissä. Matkustajat katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeata ruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea eleiden teennäisyyttä. Vaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta viheriä, hetalereunainen metsästysmekko, samanlainen kuin valkoisen miehenkin, ei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia silmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden, luonnonpunaisten ja puhtaiden piirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa otsaansa ja hänen sopusuhtaista, jaloa päätänsä, joka ritarillista nylkyhiustupsua lukuunottamatta oli ajeltu paljaaksi. Ensi kerran Duncanilla ja hänen seuralaisillaan oli tilaisuus tarkemmin katsella kummankin intiaanin ilmehikkäitä piirteitä, ja kukin matkueen jäsen tunsi vapautuvansa raskaasta epäluulon taakasta tutustuessaan tarkemmin nuoren soturin ylpeään ja päättävään, samalla villiin ulkomuotoon. Tietenkin tämä olento heidän mielestään saattoi olla osaton sivistyksen hedelmistä, mutta he olivat varmoja siitä, ettei hän koskaan tietoisesti käytä suuria luonnonlahjojaan konnamaisiin, petollisiin tarkotuksiin. Teeskentelemätön Alice katseli hänen luontevaa olemustaan ja ylvästä ryhtiään kuin hänellä olisi ollut edessään jokin kreikkalaisen kuvanveistotaiteen arvokas jäännös, johon suuri ihme oli puhaltanut hengen. Heyward, joka oli tottunut turmeltumattomien alkuasukasten joukossa näkemään usein kaunismuotoisia piirteitä, ilmaisi peittelemättä ihastuksensa tästä sopusuhtaisten muotojen väärentämättömästä esikuvasta.

"Minä voisin nukkua rauhassa", Alice kuiskasi, "jos minulla olisi vartijanani noin pelottomalta ja jalomieliseltä näyttävä nuorukainen. Varmastikaan, Duncan, ei hän ole ollut suorittamassa julmia murhatekoja ja kauhistavia kidutuksia, joista olemme niin paljon lukeneet ja kuulleet!"

"Tässä näemme tosiaankin harvinaisen loistavan esimerkin niistä oivallisista luonnollisista ominaisuuksista, joista tämän merkillisen kansan sanotaan olevan niin rikkaan", vastasi Heyward. "Minä yhdyn teihin, Alice, että moinen otsa ja moinen silmä ovat luodut pikemmin peloittamaan kuin pettämään. Mutta älkäämme tuottako itsellemme pettymystä odottamalla muuta osoitusta tuosta meidän otaksumastamme hyveellisyydestä kuin mikä sopii villin tapoihin. Loistavat esimerkit jaloista luonteenominaisuuksista ovat kristittyjen parissa yhtä harvinaisia kuin intiaanien keskuudessa, vaikkei kumpainenkaan rotu yhteisen luontomme kunniaksi ole kykenemätön niitä synnyttämään. Toivokaamme siis, ettei tämä mohikaani saata odotuksiamme häpeään, vaan osoittautuu ulkomuotonsa mukaisesti urheaksi ja varmaksi ystäväksi."

"Nyt puhui majuri Heyward niinkuin majuri Heywardin tulikin puhua", virkkoi Cora. "Kuka tämän luonnonlapsen nähdessään muistaakaan hänen ihonsa väriä!"

Lyhyt ja nähtävästi kiusallinen äänettömyys seurasi tätä huomautusta, kunnes sen keskeytti tiedustelijan huuto astua sisään.

"Tämä tuli alkaa jo loimuta liian kirkkaasti", hän jatkoi heidän noudatettuaan kehoitusta, "ja voisi johtaa mingot tänne tuhoksemme. Unkas, päästähän vaippa alas ja näytä niille lurjuksille sen pimeä puoli. Tämä illallinen ei nyt tosin ole sellainen, jota kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin majurilla on oikeus odottaa, mutta tiedänpä monen tuon sotaväenosaston urhean partiojoukon olleen mielissään, kun sai syödä riistansa raakana, vieläpä ilman mausteen hajuakaan. Tässähän taas on, kuten näette, suolaa yltä kyllin ja kohta tästä käristyy oivallinen paisti. Tuossa taas on naisväen istuimiksi tuoreita oksia, jotka tosin eivät liene yhtä upeita kuin heidän guinealaiset mahonkituolinsa, mutta joista sentään lähtee miellyttävämpi tuoksu kuin mistään nahasta, olkoon se sitten tuotu Guineasta tai mistä muusta maasta tahansa. Ja tulkaa tekin tänne, ystäväiseni, älkääkä enää murehtiko varsaanne! Viaton oli vielä raukka, eikä se ollut saanut kovia kokea. Kuolema pelasti elukkapahan monesta kipeästä selästä ja monesta väsyneestä koivesta!"

Unkas noudatti toisen käskyä, ja kun Haukansilmä herkesi puhumasta, kuului kosken kohina enää kaukaisen ukkosen vyörynnältä.

"Olemmeko täysin turvassa tässä luolassa?" kysyi Heyward. "Eikö täällä ole pelkoa yllätyksestä? Tuolta rotkon suultahan voisi yksi ainoa mies pyssyineen pitää meitä kokonaan vallassaan."

Muuan kummitusmainen olento kohosi näkyviin pimeästä metsästäjän takaa ja tarttuen loimottavaan kekäleeseen valaisi sillä heidän piilopaikkansa äärimmäistä soppea. Alice kirkaisi heikosti ja Corakin hypähti seisaalleen tämän pelästyttävän ilmestyksen astuessa valopiiriin, mutta Heyward tyynnytti heidät selittämällä, että tämä oli heidän saattajansa Chingachgook, joka toista verhoa nostamalla näytti luolan toisen pääsytien. Pitäen kekälettä kädessään hän kulki toisen syvän ja ahtaan kallionhalkeaman poikki, joka oli kohtisuorassa sitä rotkoa vastaan, missä he olivat, mutta joka vastoin edellistä oli yläpuolelta avoin, ja astui toiseen luolaan, joka suurin piirtein oli ensimmäisen kaltainen.

"Sellaiset vanhat ketut kuin tuo Chingachgook ja minä emme anna itseämme yllättää luolassa, josta olisi vain yksi pääsytie", Haukansilmä virkkoi nauraen. "Te oivallatte helposti tämän paikan erikoisedut: kallio on mustaa kalkkikiveä, joka tunnetusti on varsin pehmeää! eikä siitä tule niinkään epämukavaa pielusta oksien ja lehvien puutteessa. No niin, tuo koski oli muinoin useita kyynäröitä meitä alempana, ja sen pinta, siitä menen takuuseen, oli yhtä rauhallinen ja kaunis kuin missä muussa paikassa tahansa Hudsonia. Mutta vanhuus on kauneuden paha vihollinen, sen seikan saavat nämä suloiset nuoret neitosetkin vielä oppia! Paikka on surullisesti muuttunut! Nämä kalliot ovat täynnä halkeamia, ja kun ne toisissa kohdin ovat pehmeämpiä kuin toisissa, on vesi uurtanut syviä onkaloita päästäkseen eteenpäin, niin että se lopulta on siirtynyt muutamia satoja jalkoja ylemmäs, murtaen esteensä täältä, kuluttaen ne pois tuolta, ja niin putoukset muuttavat muotoaan yhtä mittaa."

"Millä kohdalla niitä me nyt olemme?" kysyi Heyward.

"Me olemme lähellä sitä paikkaa, mihin Kaitselmus ne ensiksi määräsi, mutta missä ne näyttävät olleen liian kapinanhaluisia pysyäkseen alallaan. Kallio on ollut pehmeämpää molemmilla puolin meitä, ja niin ne jättivät virran keskikohdan paljaaksi ja kuivaksi kaiverrettuaan ensin nämä kaksi pientä koloa piilopaikoiksemme."

"Me olemme siis saarella?"

"Niin olemme. Meillä on putoukset kummallakin sivulla ja virta ylhäällä ja alhaalla. Päiväseen aikaan kannattaisi meidän nousta tämän kallion huipulle katselemaan veden nurinkurisia tapoja. Veden juoksu putouksessa on aivan epäsäännöllistä. Joskus se hyppää alas yhdellä loikkauksella, joskus se kuukertelee jyrkännettä pitkin miten sattuu. Tuolla se tepsuttelee hiljaa eteenpäin, täällä se taas kiitää nuolena. Yhdessä paikassa se on valkeata kuin lumi, toisessa viheriää kuin ruoho. Väliin se syöksyy syviin onkaloihin, jotka kuminallaan saavat maan vapisemaan; väliin se solisee ja lirisee kuin pieni puro kaivertaen kouruja ja kuoppia vanhaan kiveen kuin sotkettuun saveen. Virran koko suunnitelma näyttää menneen sekaisin. Ensin se juoksee tasaisesti tarkoituksenaan vieriä jyrkännettä alas, kuten alussa oli määrättykin. Sitten se tekee polven ja tähyilee päin rantoja, ja toisinaan se kurkistelee suoraan taakseen, ikäänkuin sitä ei haluttaisikaan lähteä erämaastaan yhtyäkseen suolaveteen! Toden totta, neitiseni, tuo hieno, seittimäinen harso, jota kannatte kaulallanne, on karheaa ja pikemminkin kalaverkon kaltaista niihin kallionkielekkeihin verrattuna, joita minä voisin teille näyttää ja joissa virta muovaa kaikenlaisia kuvioita yrittellen kaikesta sovinnaisuudesta vapauduttuaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja kuitenkin, mihin kaikki lopulta vie? Kun veden on hetken aikaa sallittu noudattaa tahtoansa kuten itsepäisen ihmisen, kokoaa sen jälleen sama käsi, joka sen loikin, ja muutamia syliä alempana näette sen verkkaisesti vierivän kohti merta, niinkuin oli määrättykin aikojen alussa."

Saatuaan tästä tarkasta Glennin putousten kuvauksesta rauhoittavan varmuuden piilopaikkansa turvallisuudesta kuuntelijat olivat taipuvaiset arvostelemaan toisin kuin Haukansilmä niiden villiä viehätystä. Mutta heidän tilansa ei sallinut heidän ajatustensa kauan viipyä luonnon kauneuden ihailemisessa, ja kun metsästäjä ei ollut katsonut tarpeelliseksi keskeyttää keittiöpuuhiaan puhuessaan, paitsi milloin hän rikkinäisellä haarukalla viittasi johonkin kapinalliseen virran erikoisuuteen, he käänsivät nyt päähuomionsa välttämättömään, vaikka itse asiassa vähemmän runollisen illallisen syömiseen.

Ateria, jonka oivallisuutta suuresti lisäsivät muutamat herkkutavarat, mitkä Heyward oli älynnyt ottaa mukaansa hevosista erotessa, vaikutti erinomaisen virkistävästi väsyneeseen seurueeseen. Unkas toimi neitien palvelijana, suorittaen kaikki pikku tehtävänsä, joihin hän kykeni, arvokkaasti ja samalla pelokkaan kohteliaasti, mikä suuresti huvitti Heywardia, joka vallan hyvin tiesi, että tuo kaikki oli jotakin aivan uutta ja outoa intiaanin tavoille, jotka kieltävät sotureita alentumasta mihinkään talousaskareihin, kaikista vähimmin naisten hyväksi! Mutta kun vierasvaraisuuden sääntöjä heidänkin keskuudessaan pidettiin pyhinä, ei tämä pieni poikkeaminen miehen ylhäisestä arvokkuudesta herättänyt julkista huomautusta. Tarkka huomioitsija luolassa olisi kuitenkin havainnut nuoren päällikön jakavan palveluksiaan hieman puolueellisesti. Sillä vaikka hän ojensi Alicelle vesileilin ja pippuripuun pahkasta sirosti veistetyllä lautasella lihan täysin huomaavaisesti, niin suorittaessaan saman kohteliaan palveluksen hänen sisarelleen hän salli mustien silmiensä katsoa tavallista kauemmin tytön vereviä, ilmehikkäitä kasvoja. Pari kertaa hänen oli pakko puhua herättääkseen palveltavainsa huomiota. Niissä tapauksissa hän käytti englanninkieltä, murteellista ja puutteellista tosin, mutta ymmärrettävää silti, ja sen vieno sointusävy sai neitoset kohottamaan katsettaan hämmästyneinä ja ihastuneina. Näiden kohteliaisuudenosoitusten ohella vaihdettiin muitakin lauseita, jotka olivat omiansa antamaan seurueen eri jäsenten välisille suhteille ystävällisen leiman.

Kaiken aikaa Chingachgook pysyi järkkymättömän juhlallisena. Hän oli istuutunut lähemmäksi valoa, joten levottomat, pälyilevät vieraat saattoivat helpommin erottaa hänen kasvojensa luonnollisen ilmeen sotamaalauksen keinotekoisesta julmuudesta. He havaitsivat pojan ja isän olevan suuresti toistensa näköisiä ottaen lukuun iän ja kestettyjen vaivojen aiheuttamat muutokset. Hänen piirteidensä villi hurjuus näytti nyt uinuvan ja kasvojen lepotilalle kuuluva, intiaaneille ominainen välinpitämätön ilme oli tullut sen tilalle. Helposti saattoi kuitenkin huomata muutamista harvoista välähdyksistä, jotka joskus syttyivät hänen mustille kasvoilleen, että pieni vihanpuuska jo kykeni sytyttämään täyteen ilmiliekkiin hirvittävän vertauskuvan, jonka hän oli valinnut vihollisiaan peloittaakseen. Metsästäjän nopsa, harhaileva katse taas todisti tarkkaavaisuutta. Hän söi ja joi ruokahalulla, jota mikään vaaran aavistelu ei voinut häiritä, mutta hänen valppautensa ei näyttänyt hetkeksikään raukeavan. Parikymmentä kertaa hän jäykistyi tarkkaamaan leili ja lihapala huulilla pään kääntyessä kuuntelemaan ehkä joitakin kaukaisia, epäilyttäviä ääniä. Tämä liike säännöllisesti palautti hänen vieraansa nauttimasta tilanteen tuomista viehätyksistä ja pakotti heidät muistamaan huolestuttavia yksityiskohtia. Mutta kun mikään huomautus ei kuitenkaan liittynyt näihin keskeytyksiin, hälveni niiden synnyttämä hetkellinen pelästyskin nopeasti, jopa vähäksi ajaksi unohtuikin kokonaan.

"Kas tässä, ystäväni", virkkoi Haukansilmä aterian lopulla, vetäen lehtikasasta nassakan ja kääntyen laulumestariin, joka istui hänen vieressään ja joka oli osoittanut huomaavaisuutta hänen keittiötaidolleen, "maistakaahan hieman tätä männynkerkillä höystettyä olutta! Se on huuhtova pois kaikki surulliset ajatukset varsastanne ja virkistävä sieluanne. Minä puolestani juon maljan lähemmän tuttavuutemme kunniaksi ja toivon, ettei hitunen hevosenlihaa jätä turhaa närkästystä välillemme. Mikä olikaan nimenne?"

"Gamut — David Gamut", vastasi vieras, joka valmistautui suutaan pyyhkien upottamaan surunsa metsästäjän väkevätuoksuiseen paloviinasekoitukseen.

"Oivallinen nimi, kerrassaan oivallinen nimi, ja luullakseni peritty kunniallisilta esi-isiltä. Minä olen suuri nimien ihailija, vaikka kristittyjen tavat ovatkin tässä suhteessa paljon jäljessä villien pitämyksistä. Suurin pelkuri, minkä minä tunnen, oli nimeltään Karhu, ja hänen vaimona Tyyni kykeni torumaan ihmisen lähettyviltään nopeammin kuin ahdistettu kauris kykenee juoksemaan pari kyynärää. Intiaanille sitä vastoin on tämä seikka omantunnonasia: mikä hänen nimensä on, sellainen on hän yleensä itsekin — ei sentään niin, että tuo Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme, olisi mikään käärme| suuri enempää kuin pienikään, vaan tarkoitetaan nimellä sitä, että hän ymmärtää ihmismielen koukut ja mutkat, on vaitelias ja iskee vihollisiinsa silloin, kun nämä kaikista vähimmin sitä aavistavat. Mikä on ammattinne?"

"Minä olen halpa, virrenveisuun opettaja."

"Kuinka sanoittekaan?"

"Minä opetan Connecticutin nostoväen nuorempaa polvea laulamaan."

"Olisipa teillä parempaakin tekemistä. Teidän vietävät penikkanne nauravat ja hoilaavat jo muutenkin liian lujaan metsissä, kun heidän päin vastoin ei pitäisi hengittääkään kovempaa kuin kettu uidessaan. Osaatteko käsitellä sileäpiippuista pyssyä vai oikeata tussaria?"

"Minulla ei, Jumalan kiitos, ole koskaan ollut aihetta tarttua moisiin murha-aseisiin!"

"Ehkäpä sitten ymmärrätte kompassia ja piirrätte salojen vesistöjä ja vuoria paperille, jotta niillä seuduilla matkustavat löytävät paikat niiden nimien mukaan?"

"Minä en harjoita mitään sellaista tointa."

"Teillä on allanne koipipari, joka ilmeisesti saa pitkän taipaleen tuntumaan lyhyeltä. Arvelen siis teidän joskus kuljettavan sanomia kenraalille?"

"En koskaan. Minä seuraan yksinomaan korkeata kutsumustani, kirkollisen säveltaiteen opettamista!"

"Onpa siinäkin kutsumus!" Haukansilmä hytkyi sisäisestä naurusta. "Koko ikänsä apinan tavoin matkia kaikkia matalia ja kimeitä ääniä, joita sattuu tulemaan muiden ihmisten kurkusta. No, no, ystäväiseni, se on teidän luonnollinen taipumuksenne, jota ei pidä vähäksyä enempää kuin jos olisi kysymys ampumisesta tai jostakin muusta arvokkaammasta kyvystä. Antakaapa sentähden kuulua, mitä voitte saada aikaan omalla alallanne: niinhän voimme parhaiten sanoa toisillemme hyvää yötä, sillä onpa jo aika näiden neitien mennä keräämään voimia pitkään ja ankaraan ponnisteluun, joka on aloitettava jo päivän koittaessa, ennenkuin makvat ovat päässeet jaloilleen."

"Siihen suostun sydämeni pohjasta", vastasi David asettaen rautasankaiset silmälasit jälleen nenälleen ja vetäen taskustaan pienen rakkaan virsikirjansa, jonka hän heti ojensi Alicelle. "Mikä onkaan soveliaampaa ja lohdullisempaa kuin illalla virittää kiitosvirsi niin vaarallisen ja kauhistavan päivän jälkeen!"

Alice hymyili, mutta katsahdettuaan Heywardiin hän punastui ja epäröi.

"Noudattakaa haluanne", kuiskasi tämä. "Eikö psalmirunoilijan arvoisan kaiman kehoituksella ole mitään vaikutusta tällaisena hetkenä?"

Tämän lausunnon rohkaisemana Alice suostui tehtävään, mihin hänen hurskaat taipumuksensa ja hänen innokas mieltymyksensä laulun sulosointuihin olivat häntä jo niin voimakkaasti vetäneet. Kirja avattiin virren kohdalta, joka sopi varsin hyvin heidän tilaansa, ja laulunopettaja ei tällä kertaa tuntunut haluavan ylittää Jumalan innoittaman Israelin kuninkaan kykyjä, mikä seikka oli omiaan lisäämään hetken harrasta vaatimattomuutta. Corakin tunsi halua avustaa sisartansa, ja niin alkoi hurskas veisuu, kun tunnollinen David oli ensin ottanut välttämättömät äänentapailut soittokoneesta ja kurkusta.

Sävel oli hidas ja juhlallinen. Toisinaan se paisui pienen kirjan yli kumartuneiden naisten pyhästä innostuksesta täyteen voimaansa, toisinaan heikkeni niin, että veden kohina antoi laululle kumean säestyksen. Davidin luontainen maku ja varma korva sovitti ja heikensi äänen voiman pienen umpinaisen luolan mukaiseksi, jonka jokaisen halkeaman ja syvennyksen laulajain äänten väräjävät sävelet täyttivät. Intiaanit tuijottivat kuin silmät naulattuina kallioon ja kuuntelivat niin hartaasti, että näyttivät muuttuneen kivipatsaiksi. Mutta metsästäjä, joka kylmän ja välinpitämättömän näköisenä oli laskenut leuan nojaamaan kättä vasten, päästi vähitellen kovat piirteensä sulamaan, ja kun säkeistö seurasi säkeistöä, tunsi hän rautaisen luontonsa heltyvän muistellessaan lapsuutensa aikoja, jolloin hänen korvansa olivat siirtomaiden uudisasutuksilla tottuneet kuuntelemaan samanlaisia ylistysvirsiä. Hänen harhailevat silmänsä alkoivat kostua, ja ennenkuin laulu oli loppunut, vieri kuumia kyyneleitä lähteistä, jotka näyttivät aikoja sitten kuivuneen, ja tipahteli toinen toisensa jälkeen poskille, jotka olivat useammin tunteneet taivaan tuulia kuin tuollaisia liikutuksen todisteita. Laulajat viipyivät vielä tuollaisessa hymisevässä, kuolevassa soinnussa, joita korva niin hartaana ja jännittyneenä kuuntelee, ikäänkuin tietäisi menettäneensä ne ikipäiviksi, kun ulkoa kajahti huuto, joka ei tuntunut lähtevän ihmiskurkusta eikä edes tästä maailmasta ja joka ei ainoastaan tunkeutunut luolan perimmäisiin sopukoihin, vaan myös kuulijain sydämen syvyyksiin. Sitä seurasi niin kuolettava hiljaisuus, että vesikin tuntui pysähtyneen raivoisasta vauhdistaan moisen kaamean ja tavattoman kirkaisun vaikutuksesta.

"Mitä se oli?" Alice uskalsi kuiskata muutamien hetkien hirvittävän odotuksen jälkeen.

"Mitä se oli?" kertasi Heyward lujemmin.

Ei Haukansilmä eivätkä intiaanit vastanneet. He kuuntelivat yhä, ikäänkuin odottaen huudon toistuvan, ja he ilmeisesti näyttivät aika lailla hämmästyneiltä. Vihdoin he puhelivat vakavasti keskenään delavarinkielellä, minkä jälkeen Unkas poistui varovasti luolasta toista sisempää ja salaisempaa tietä. Vasta hänen mentyään loihe metsästäjä jälleen puhumaan, tällä kertaa englanniksi.

"Mitä se oli tai mitä se ei ollut, sitä ei voi kukaan täällä sanoa, vaikka kaksi meistä on kierrellyt metsiä yli kolmekymmentä vuotta! Minä uskoin tähän asti, ettei ollut olemassa mitään intiaanin tai elävän olennon päästämää ääntä, jota minun korvani eivät olisi ennen kuulleet; mutta tämä kirkaisu osoittaa, että minä olin vain turhamielinen ja itserakas narri!"

"Eikö se ollut aivan yksinkertaisesti huuto, jonka soturit tapaavat kohottaa peloittaakseen vihollista?" Cora kysyi siinä seisoessaan ja kääriessään huivia tiukemmin ympärilleen esiintyen koko joukon tyynemmin kuin hänen pelästynyt sisarensa.

"Ei, ei! Tämä kuului ilkeältä, hirvittävältä ja epäinhimilliseltä; mutta sotahuudosta taas ei voi koskaan erehtyä! No, Unkas", kysyi metsästäjä delavarinkielellä nuorelta päälliköltä, tämän palattua takaisit! "mitä näit? Näkyykö tulemme verhojen läpi?"

Samalla kielellä annettu vastaus oli lyhyt ja ilmeisesti järkähtämätön.

"Ulkona ei näy mitään", jatkoi Haukansilmä tyytymättömästi päätään pudistaen, "ja piilopaikkamme on edelleenkin pimeän peitossa! Menkää toiseen luolaan te, jotka tarvitsette lepoa, ja koettakaa nukkua. Meidän täytyy olla jalkeilla paljoa ennen auringonnousua ja kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti Edward-linnaan, sillä aikaa kun mingot vielä vetävät aamu-uniaan."

Cora noudatti kehoitusta ja sai tyynellä esiintymisellään aremman Alicenkin tajuamaan tottelemisen välttämättömyyden. Ennen poistumistaan hän sentään kuiskaten pyysi Duncania lähtemään mukaan. Unkas aukaisi pääsytien kohottamalla aukkoa peittävää verhoa, ja kun sisarukset kääntyivät kiittämään häntä tästä huomaavaisuudesta, he näkivät metsästäjän jälleen istuvan hiipuvan hiilloksen ääressä kasvot käsiin upotettuina näköjään syvästi miettien selittämätöntä kirkaisua, joka oli niin odottamatta keskeyttänyt heidän iltahartautensa.