Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
AARTEEN ETSIJÄT
Kirj.
James Oliver Curwood
Suomentanut
O. A. Joutsen
Alkuperäinen nimi: "The Gold Hunters"
Jatkoa kirjaan "Sudenpyytäjät"
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
SISÄLLYS:
1. Postirekeä tavoittamassa
2. Minnetaki metsärosvojen käsissä
3. Vungain jäljillä
4. Rod seuraa ihmisjalkaisen karhun jälkiä
5. Rod taistelee hengestään
6. Kuoleman varjo
7. Pohjoiseen
8. Kultainen luoti
9. Ombabika-jokea vastavirtaan
10. Salaperäinen laukaus
11. Ääni rotkossa
12. Vabi tekee merkillisen keksinnön
13. Kolmas koski
14. Vanha laatikko
15. Suvannon aarre
16. John Ball ja kullan salaisuus
17. Maanalainen maailma
18. John Ballin tarina
1.
POSTIREKEÄ TAVOITTAMASSA
Puolipäivän syvä hiljaisuus vallitsi Kanadan salomaan rajattomassa yksinäisyydessä. Hirvi ja karibu olivat murkinoineet jo varhain aamun koitteessa ja lepäilivät nyt rauhallisesti helmikuun auringon leppoisassa lämpimässä; ilves oli ryöminyt isojen kallioiden välissä piileksivään pesäänsä ja odotteli päivää painuvaksi pohjan ja lännen puolelle, ennen kuin lähtisi jälleen rosvoretkilleen; kettukin nukkui jossain kallioilla päivällisrupeamaansa, ja levottomat kuusankalinnut pelmuttelivat laiskasti höyheniänsä suloisessa alkukevään auringossa, joka jo vähin sulatteli talven lumia.
Tällaisena verrattomana päivänhetkenä heittää saaliinsa jäljillä oleva vanha eränkävijä selkäreppunsa hangelle, kerää äänettömästi risuja nuotioksi, syö eineensä ja polttaa päivällispiippunsa — silmät ja korvat koko ajan valppaina; tällaisena hetkenä hän tokaisee vähemmän tottuneelle toverilleen, joka on uskaltanut puhella kuiskausta kovemmin:
— Hss! Ole hiljaa! Et arvaakaan, miten lähellä jo olemme saalistamme. Riistaeläimet ovat nyt syöneet maarunsa täyteen ja makailevat ruokaansa sulattamassa. Ei yksikään niistä lähde liikkeelle ennen kuin vasta tunnin tai parin perästä, ja silloin voimme joka laukauksella kaataa hirven tai karibun. Mutta nyt emme kuule niistä hiiren hiiskaustakaan!
Mutta sittenkin näytti hetken päästä jotakin elävää ja liikkuvaa irtaantuvan tästä näköjään elottomasta hiljaisuudesta. Aluksi siitä ei voinut erottaa muuta kuin pienen tumman pilkun erään lumisen harjun päivänpuoleisella rinteellä. Sitten se liikkui, kasvoi silmissä, kurottihe pitkäkkäiseksi möhkäleeksi kuin etukäpäliänsä ojentava ja hartioitaan luimistava koira — ja silloin sen tunsi sudeksi.
Susi nukkuu raskaasti, kun sen vatsa on kylläinen. Metsämies olisi sanonut, että tämä susi oli einehtinyt jo edellisenä iltana. Mutta jokin erikoinen syy tuntui tällä kertaa hälyttäneen sen hereille. Sen sieraimissa oli käynyt heikko häivähdys erämaan olioille kaikkein vastenmielisimmästä ja pelottavimmasta aistimuksesta — ihmisenhajusta.
Se laskeutui rinnettä alas velttona ja välinpitämättömänä niin kuin kylläinen eläin aina tekee, ja sen aistit olivat vain puolivireessä; tassutteli laiskasti metsänaukeaman pehmoisella hangella ja pysähtyi sitten kuin naulittu, kun tuo inhottava ihmishaju kävi sen sieraimiin niin väkevästi, että sen oli pakko kohottaa kuononsa kohti sinitaivasta ja varoittaa metsissä ja aukeilla maleksivia tovereitaan vihlaisevalla hälytysulvonnalla.
Mutta jokin seikka tuntui nyt pidättävän sutta paikallaan. Ilmassa oli jotakin salamyhkäistä, josta se ei päässyt oikein selville. Aivan sen kuonon editse juoksi koirareen leveä tasainen latu ja monien koirien jalanjäljet. Jolloinkin viime tunnin kuluessa oli tästä kulkenut ohitse Vabinoshin "koiraposti" pitkällä matkallaan sivistyksen rintamaille.
Mutta ei tuo miehen ja reen ja koiraparven sivakka latu tällä kertaa pannut sutta seisomaan paikallaan, jäsenet jännittyneinä, aistit vireillä ja mieli tappelua himoiten — ja kuitenkin epäröivänä. Ei, vaan pidättävä aihe tuli vastakkaiselta taholta, pohjoisen puolelta, sieltä mistä tuuli kävi. Ensin sieltä tuli hälyä, sitten hajua — sitten molempiakin; ja silloin susi otti joutuisan lipetin takaisin ylös päivänpaisteista rinnettä.
Hälyttävä aihe tuntui tulevan pienen järven pohjoispäästä, vain neljännesmailin takaa, ja äkkiä näkyikin palsamimännikön tiheästä reunamasta putkahtavan esiin koiraparvi ja sen perässä reki ja mies. Siunaaman hetken vetojuhdat näyttivät sekaantuvan toisiinsa auttamattomaksi ruuhkaksi tai joutuvan keskenään tuimaan kamppailuun, kuten pohjolan rekikoirat usein kesken kiireistäkin ajoa tekevät.
Sitten kuului ihmisäänen teräviä komentohuutoja, piiskan äkäistä läiskettä ja eläinten valittavia ulvahduksia; sekasortoon joutunut valjaikko suoristui jälleen jonoksi ja lähti kellanharmaana juovana painamaan jään sileätä hankea.
Mies juoksi reen vierellä. Hän oli pitkä ja laiha, ja jo kaukaa hänet tunsi intiaaniksi. Valjaikon ja sen ajajan ennätettyä satakunta askelta eteenpäin kuului takaapäin jälleen karjahdus, ja toinenkin reki törmäsi esiin metsän pimennosta. Senkin vierellä juoksi kiireinen ajomies.
Johtaja hypähti nyt rekeensä, päästi suustaan sarjan kireitä kiihotushuutoja ja jakoi piiskastaan äkeitä iskuja koirien peräpakaroille. Toinen ajaja juoksi yhä rekensä rinnalla, niin että hän saavutti pian ensimmäisen valjaikon, ja kun molemmat reet vihdoin joutuivat järven vastakkaiseen päähän, missä susi oli äsken kohottanut varoittavan huutonsa heimolaisilleen, olivat kaikki kaksitoista koiraa miltei rinnakkain.
Oitis hiljensivät kummankin valjaikon johtajakoirat kulkuaan, ja puolisen minuutin perästä molemmat reet pysähtyivät. Koirat heittäytyivät valjaissaan hangelle pitkälleen, läähättäen, jalat suorina ja anturat verestävinä niin että lumi vähitellen alkoi punertua. Miehissäkin näkyi ankaran uupumuksen merkkejä.
Vanhempi heistä oli, kuten jo olemme maininneet, täysiverinen intiaani, pohjolan vanhan punaisen valtiasrodun puhdas edustaja. Hänen toverinsa oli nuorukainen, tuskin vielä toistakaan vuosikymmentään umpeen täyttänyt; mutta hänen jäsenissään oli metsän villin eläimen voimaa ja ketteryyttä, vapaa ulkoilmaelämä oli ahavoittanut hänen kaunispiirteiset kasvonsa pronssinkarvaisiksi, ja kasvojen väristä sekä suorista mustista hiuksista saattoi huomata, että hänen suonissaan juokseva veri oli sukua hänen toverinsa rodulle.
Tapaamme tässä jälleen vanhat tuttavamme Mukokin ja Vabin — uskollisen vanhan intiaanisoturin ja jäljentuntijoista ensimmäisen, sekä Vabinoshin kauppa-aseman hoitajan puoliverisen pojan Vabigunin. Molemmat näyttivät olevan suunnattoman jännityksen vallassa. Siunaaman aikaa he huohottaen tuijottivat ääneti toisiaan silmiin.
— Pelkään — ettemme — kykene — tavoittamaan — heitä, Muki, nuorempi huohotti. Mitä sinä ajattelet…
Hän katkaisi kysymyksensä, sillä Mukoki oli heittäytynyt polvilleen hangelle muutaman askelen päähän valjaikkojen eteen. Aivan siitä kulki heidän editseen koirapostin latu. Melkein minuutin ajan hän tarkasteli koirien jälkiä ja jalasten tasaista raidetta. Sitten hän vilkaisi ylös ja virkkoi tyytyväisesti:
— Tavoittaa se peijakas — ihan varmasti! Katsos — reki painuu syvä. Molempi jalas! Koirilla ylen paljon kuorma. Tavoittaa se juupeli — ihkasen varmasti!
— Mutta katsohan omia koiriamme! väitti Vabi, jonka kasvoilla vielä väreili synkkä epäilys. Ne eivät ole minun rukkasiani paljonkaan paremmat, ja johtajakoirani on käynyt sääririkoksi. Katsohan, miten niiden käpälät ovat vereslihalla!
"Äkämät", kuten näitä peräpohjolan isoja susimaisia rekikoiria kansanomaisesti sanotaan, olivatkin todella tuiki säälittävässä kunnossa. Lämmin päivänpaiste oli pehmittänyt hangen kovan kuoren, niin että eläinten jalat olivat joka painalluksella puhkaisseet sen, ja särkymäkohtien terävät reunat olivat leikelleet ja viileskelleet pahasti niiden jalkaparkoja. Mukokin ilme kävi huolestuneeksi, kun hän varovaisesti nosteli ja tutki ajokkien käpäliä.
— Huono on — kovasti huono, hän murahteli. Me olee aika hullut!
— Kun emme panneet niille lumitallukoita — niinkö? Vabigun kysyi. Minä löysin reestäni tusinan verran tallukoita — parhaiksi kolmelle koiralle. Mutta äläst… Hän kumartui innokkaana rekensä yli, kaivoi sen pohjista esiin koirien lumitallukat ja kääntyen vanhaan intiaaniin pyöritteli niitä käsissään kasvoillaan uusi toivon vire.
— Meillä on vielä yksi keino koettelematta, Muki! hän huudahti. Riisu joutuin vankimmat koirasi valjaista. Me saamme yhden valjaikon kuntoon — ja sillä on toisen meistä lähdettävä jatkamaan yksinään!
Molempien miesten äreät huudot ja Mukokin piiskan paukkuvat sivallukset pakottivat nääntyneet ja veriset eläinparat jälleen jalkeille. Kolmen isoimman ja väkevimmän koiran käpäliin sidottiin reestä löydetyt tallukat, ajokit valjastettiin Vabigunin reen eteen ja niiden jatkoksi lisättiin kuusi muuta koiraa, joissa vielä näkyi hivenen sitkeyttä. Tovin perästä pitkä koirakaravaani patisti vinhaa vauhtia Hudson Bay-postin latua, ja reen vierellä ravasi puoliverinen nuorukainen.
Tätä jännittävää takaa-ajoa oli jatkunut jo päivänkoitosta lähtien. Lepäilemään ei ollut joudettu enempää kuin minuutti tai pari tuntia kohti. Yli mäkien ja jäiden, puhki pimeän salon ja poikki alavan tasankomaan olivat koirat ja miehet kiitäneet hellittämättä, ruokaa ja juomaa maistamatta, haukaten jolloinkin vain suullisen lunta tienvierestä kitalaen polton lievikkeeksi — silmät koko ajan kuin naulittuina edellä kulkeneen postireen verekseen latuun.
Tuliset "äkämätkin" tuntuivat käsittävän, että takaa-ajosta oli retkeläisille tullut elämän ja kuoleman kysymys ja että niiden tuli hellittämättä painaa edessä olevaa latua, kunnes isännät olivat päässeet päämääränsä perille. Etäisten ihmisten haju alkoi tuoreesta ladusta käydä yhä väkevämmin niiden susimaisiin sieraimiin. Jossakin noiden jälkien päässä oli toisia miehiä ja toisia koiria, jotka niiden oli määrä tavoittaa!
Vieläpä nytkin, vaikka niiden veristävät jalat horjahtelivat, takaa-ajon huuma, suden tappelukiihko, paloi kuumana niiden veressä. Valkeat ikenet irvistelivät ja kurkuista kuului kumea murina, kun latujen ihmishaju yhä selvemmin kävi niiden sieraimiin. Erämaan eläjän synnynnäinen vaisto neuvoi niille tien, jota niiden oli mentävä. Uskollisina viimeiseen saakka ne kiskoivat kuormaansa, vaikka hengitys kävikin koristen kurkkutorvessa; kieli riippui pitkänä leukojen välistä, sydän löi yhä työläämmin ja silmät alkoivat verestää, kunnes ne viimein paistoivat punaisina palloina.
Juostuaan itsensä henkihieveriin Vabigun kellahti rekeen hengähtämään ja raajojaan lepuuttamaan, mutta vaikka kuorma siten silloin tällöin suurenikin, ajokit jännittivät vain hartioitaan entistä tuimempaan ponnistukseen, eikä niiden vauhti tuntunut juuri lainkaan vähenevän.
Kerran syöksähti säikähtynyt hirvi metsästä aukeaman poikki satakunnan askelen päässä niistä, mutta "äkämät" eivät siitä välittäneet; vähän edempänä ilves, joka oli havahtunut kalliolla päivällisunestaan, vyöryi pallona ladun poikki — rotunsa verivihollisen nähdessään koirat tosin vähän hätkähtivät, mutta jatkoivat sen enempää siitä piittaamatta kulkuaan.
Vähitellen huima meno kuitenkin hidastui hidastumistaan. Perimmäinen koira ei enää ollut juuri muuta kuin karvakäärö; reenlaidan yli kurottuen Vabi sivalsi terävällä puukollaan sen rintahihnan poikki, ja lopen uupunut eläin vierähti hervottomana pallona sivuun. Kaksi muuta koiraa kykeni enää vain vaivoin kiskomaan, neljäs oli käymässä jalkarikoksi ja värjäsi käpälillään ladun punertavaksi.
Jokainen hetki veti pojan kasvot ja sydämen yhä synkempään ja epätoivoisempaan vireeseen. Ylenpalttinen ponnistus oli saanut hänenkin silmänsä verestämään, huulet riippuivat hervottomina raollaan, sääret — muulloin voimakkaat ja ketterät kuin punapeuran — olivat lysähtää hänen allaan. Yhä useammin hän tuupertui rekeen. Takaa-ajo tuntui pakostakin loppuvan kesken. Turhaa heidän oli yrittääkään tavoittaa Hudson Bayn postirekeä!
Vielä kerran koiriaan hoputtaen Vabi hypähti hangelle ja kompuroi etumaisten koirien rinnalle yllyttäen niitä viimeiseen ponnistukseen. Heidän edessään aukeni metsän keskestä siloinen aukea, ja sen takaa kuumotti kymmenien mailien mittaisena Nipigon-järven luminen selkä. Ja kaukaa taivaanrannalta, auringonpaisteesta ja lumenkilotuksesta, Vabin miltei sokaistuneisiin silmiin kuulsi hienoinen musta juova, jonka hän tunsi etelään kiitävän koirapostin jonoksi.
Hän yritti huutaa, mutta hänen huuliltaan lähtenyt tukahtunut ääni tuskin kuului sadankaan askelen päähän; polvet horjahtelivat hänen allaan, jalat kävivät äkkiä lyijynraskaiksi, ja hän vajosi hervottomana hangelle.
Uskollinen koiraparvi kokoontui hänen ympärilleen, ne nuolivat hänen kasvojaan ja käsiään — niiden läähättävien kitojen kuuma hengitys muuttui ilmassa höyrypilviksi.
Hetken aikaa nuoresta intiaanista tuntui kuin helottava päivä olisi äkkiä muuttunut mustaksi yöksi. Hänen silmänsä sulkeutuivat, koirien läähätys kuului yhä heikompana hänen korvissaan, aivan kuin valjaikko olisi loitonnut hänen luotaan; hän tunsi vähitellen vajoavansa, putoavansa loputtomaan pimeyteen.
Epätoivoisesti hän ponnisteli ja kamppaili saavuttaakseen jälleen tajuntansa. Hänellä oli vielä yksi mahdollisuus jäljellä — yksi ainoa! Hän kuuli taas koirien läähätyksen ympärillään, tunsi niiden kielten lipovan hänen käsiään ja kasvojaan; hän ponnistautui polvilleen ja haparoi käsillään kuin sokaistunut. Parin askelen päässä oli reki, ja jossakin tuolla kaukana, hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli Hudson Bay-yhtiön koiraposti!
Hän eteni tuuma tuumalta koirien pyöriessä hänen ympärillään. Viimein hänen kätensä tavoittivat reen laidan ja haparoivat sormet tarrautuivat pyssyn kylmään teräkseen. Yksi mahdollisuus oli vielä jäljellä! Yksi ainoa mahdollisuus! Nuo sanat — tuo ajatus täyttivät kohisten hänen aivonsa; hän nosti pyssyn poskelleen suunnaten sen suun taivaalle, jottei vahingoittaisi koiria.
Kerran, kahdesti, viidesti Vabi laukaisi pyssynsä, täytti sitten makasiinin uusilla panoksilla ja ampui ampumistaan, kunnes tuo lumen ja taivaan välimailla näkyvä etäinen musta juova pysähtyi kulussaan — ja kääntyi takaisin! Ja taukoamatta pamahteli Vabin pyssy, kunnes sen piippu tuntui kuumalta hänen käsissään ja panokset loppuivat patruunavyöstä.
Sumu hälveni verkalleen hänen silmistään. Hän kuuli huudon ja kompuroi jaloilleen, viittoi käsillään ja huuteli huutamistaan, kunnes koiraposti pysähtyi puolisensadan askelen päähän hänen valjaikostaan.
Ilosta ja hämmästyksestä huudahtaen hypähti postireestä hangelle Vabin ikäinen nuorukainen, joka juoksi intiaanin luo ja tavoitti hänet syliinsä juuri kun toinen jälleen oli hervahtamassa hangelle.
— Vabi — mikä nyt on hätänä? hän huusi. Oletko loukkaantunut?
Oletko sinä…
Vabi kamppaili hetken voittaakseen heikkoutensa.
— Rod…, hän kuiskasi, Rod — Minnetaki…
Hänen huulensa vaikenivat ja hän putosi raskaasti ystävänsä käsivarsille.
— Mitä aioit sanoa, Vabi? Puhu minulle! Nopeasti! Toisenkin nuorukaisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja hänen äänensä vapisi. — Mitä sinä sanoit - Minnetakista?
Intiaaninuorukainen yritti päästä tajuihinsa. Hänen huuliltaan kuului hiljainen kuiskaus:
— Minnetaki — vungain — käsissä!
Sitten hänen hengityksensä tuntui taukoavan ja hän näytti liikkuvan elämän ja kuoleman rajamailla.
2.
MINNETAKI METSÄROSVOJEN KÄSISSÄ
Hetken Roderick Drew todella luuli, että henki oli jo paennut hänen ystävänsä hervottomasta ruumiista. Vabi makasi niin hiljaa ja hänen ruskeat kasvonsa olivat niin oudon kelmeät, että Rod vaipui nyyhkyttäen hänen vierelleen ja toisti ääni väristen hänen nimeään. Koirapostin kuljettaja laskeutui polvilleen intiaanin viereen. Hän työnsi kätensä Vabin paidan alle, piti sitä kotvan aikaa hänen rinnallaan ja sanoi sitten:
— Hengissä on.
Hän otti kiireesti taskustaan pienen metallipullon, kiersi tulpan auki ja laski pullon elottomalta näyttävän nuorukaisen huulille pakottaen tämän nielemään tilkkasen sen sisällyksestä. Väkevä paloviina tehosi heti; Vabi avasi silmänsä ja tuijotti postimiehen pakkasen puremia kasvoja. Sitten luomet jälleen painuivat kiinni.
Postimiehen karkeilla kasvoilla näkyi keventynyt ilme, kun hän toiselle pojalle osoitti Vabinoshin koiravaljaikkoa.
Uupuneet ajokit viruivat pitkänään hangella pää etukäpäliin painettuina. Ei edes vieraan valjaikon näkeminen saanut niitä ärhentelemään. Koko koiraparven olisi voinut luulla heittäneen henkensä, ellei olisi nähnyt niiden työläästi puuskuttavia kylkiä ja suusta riippuvien punaisten kielten värähtelyä.
— Ei hän ole loukkaantunut eikä sairaskaan! huudahti postimies. Katsokaahan noita koiria! Poika on juossut koko matkan niiden rinnalla — hän on juossut kunnes jalat ovat lysähtäneet hänen altaan!
Postimiehen sanat lohduttivat vain hivenen Rodin mieltä. Hän saattoi nyt tuntea elämän värähdellen palaavan Vabin ruumiiseen. Vabin äskeiset sanat täyttivät hänet uudella hirvittävällä pelolla.
Mitä Minnetakille oli tapahtunut? Minkä vuoksi ystävä oli lähtenyt heidän peräänsä? Mikä oli saanut hänet pitkittämään takaa-ajoa koko tämän huikean matkan, kunnes henki oli miltei lähtenyt hänen ajokeistaan ja hän itse taintuneena nääntynyt hangelle? Olivatko vungat surmanneet Vabin kauniin sisaren?
Yhä uudelleen hän rukoili ja ravisteli toveriaan puhumaan, kunnes postimies työnsi hänet syrjään ja kantoi Vabin postirekeen.
— Menkää hakkaamaan tuolta rannalta pihtakuusen vesoja ja laittakaa sinne nuotio, hän komensi. Meidän täytyy saada jotakin kuumaa hänen sisäänsä. Hänet on hierottava lämpimäksi ja käärittävä nahkasiin. Muuten vielä paha perii — muuten vielä paha perii!
Rod ei odottanut toista käskyä, vaan juoksi rantaan postimiehen osoittamaan pihtakuusinäreikköön. Sieltä hän löysi muutamia nuoria koivuja, joista kiskomallaan tuohella hän sai nuotionsa virkeästi lieskahtelemaan juuri parhaiksi kun postireki toi tajuttoman kuormansa rantaan.
Postimiehen riisuessa Vabilta vaatteita ja kietoessa häntä pörröisiin karhuntaljoihin Rod paranteli nuotiota, kunnes sen lämmittävä loimo tuntui kymmenkunnan askelen päässä. Tuota pikaa oli nuotion laidalla lumella ja jäällä täytetty kattila kuumenemassa, ja postimies avasi lihaliemitölkin valmistaakseen menehtyneelle pojalle virvottavaa ja lämmittävää juomaa.
Kuoleman kalpeus oli kadonnut Vabin poskilta, ja hänen viereensä polvistunut Rod näki ilokseen, että hengitys alkoi käydä yhä säännöllisemmin raollaan olevien huulten välistä.
Mutta ystävän toipumisen tuottamaa iloa sumensi pelko sisaren kohtalosta. Mitä ihmettä Minnetakille oli tapahtunut? Tätä kysymystä hän taukoamatta toisteli ajatuksissaan siinä katsellessaan Vabin tajunnan palaamista; viime kuukausien tapahtumat kulkivat nopeasti hänen mielessään kirjavana kuvasarjana.
Hän oli olevinaan äitinsä kanssa rauhallisessa pienessä kodissaan Detroitissa; hän muisteli, miten oli ensi kerran koulussa tavannut Vabigunin, englantilaisen kauppa-aseman hoitajan ja kauniin intiaaniprinsessan pojan, joka oli lähetetty salojen sydämistä saamaan länsimaisen sivistyksen alkeita ja josta vähitellen oli tullut hänen paras ystävänsä. Hän muisteli kouluaikoja ja niitä seuranneita sykähdyttävän odotuksen täyttämiä päiviä ja öitä, jolloin he molemmat olivat yhdessä suunnitelleet jännittävää erämatkaa Vabin kotiin pohjolan perille.
Ja mitä satumaisia seikkailuja heillä sitten oli ollutkaan, kun he kolmisin, hän ja Vabi ja vanha intiaani Mukoki, olivat sudenpyytäjinä uhmanneet pakkasen, erämaan ja yksinäisyyden kauhuja! Katsellessaan, miten Vabin hengitys muuttui yhä säännöllisemmäksi, hän ajatteli tekemäänsä ihmeellistä venematkaa sivistyneen maailman liepeiltä suuren korven sydämeen, ensimmäistä näkemäänsä hirveä, samalla matkalla kaatamaansa eräkarhua ja sitä päivää, jolloin hän ensi kerran tapasi kauniin Minnetakin Nipigon-järven viileällä selällä. Rod muisti, kuinka tuuli oli silloin pyyhkäissyt hänen hattunsa järveen, muisti Minnetakin heläjävän naurun, ja kuinka tämä oli pelastanut hänen päähineensä.
Kaikki nuo suloiset muistot olivat hänen mielessään kuin salaman valaisemina — nuo ihanat päivät, joina hän ja Minnetaki olivat ilakoiden samoilleet metsissä ja opiskelleet erätiedon alkeita; kauhea kamppailu, jolloin hän aseettomin käsin oli riistänyt tytön pohjolan villien metsärosvojen vungien käsistä; sitä seuranneiden viikkojen ja kuukausien seikkailut, kun he kolmisin — Vabigun, vanha Mukoki ja hän — olivat viettäneet eräelämää synkkien salojen siimeksessä; heidän epätoivoiset taistelunsa samojen vungain kanssa; satavuotias erämaja ja sieltä löytyneet vanhat luurangot; tuohilevylle piirretty kartta, josta he sydän sykkien lukivat hämäriä viitteitä kaukaisesta kulta-aarteesta.
Karttaa ajatellessaan Rod vaistomaisesti tunnusteli takkinsa sisätaskua. Siellä oli jäljennös tuosta kartasta, jonka salaperäinen vetovoima toisi hänet kevään tultua uudestaan näille kaukaisille saloille. Silloin heidän kolmen oli määrä yhdessä tunkeutua pohjolan perille valtaamaan luurankomiesten jälkeensä jättämää erämaan kultaa.
Mutta haavekuvat katosivat hänen nähdessään puistatuksen käyvän nuoren intiaanin ruumiin lävitse. Seuraavassa tuokiossa Vabi avasi jo silmänsä ja nähdessään Rodin huolestuneet kasvot hymyili heikosti. Hän yritti puhua, mutta huulet pettivät, ja hän ummisti uudestaan silmänsä.
Roderickin kasvot olivat täynnä hätää ja pelkoa, kun hän kääntyi katsomaan kokenutta postimiestä, joka oli tullut hänen vierelleen. Kun hän vajaa vuorokausi sitten oli eronnut Vabigunista kauppa-asemalla, tämä oli ollut terveyden perikuva, solakka nuori jättiläinen, satojen seikkailujen karaisema.
Ja nyt — mikä muutos! Vabin sammuneiden, verestävien silmien, hirvittävän laihojen kasvojen ja voimattomien jäsenten näkeminen täytti hänen mielensä pelokkailla aavistuksilla.
Oliko mahdollista, että vain muutamien tuntien rasitus voi saada aikaan noin merkillisen muutoksen? Ja missä oli Mukoki, tuo uskollinen vanha erämies, jonka vartioivan katseen ulottuvilta Vabigunin ja Minnetakin ani harvoin sallittiin poistua?
Tuntui kuluvan kiduttavan pitkä aika ennen kuin Vabi jälleen avasi silmänsä, ja kuitenkin sitä kesti vain muutaman minuutin. Tällä kertaa Rod nosti hänen päänsä hellävaroen syliinsä, ja postimies asetti lihaliemikupin hänen huulilleen.
Lämmin, virkistävä juoma toi uutta eloa nääntyneeseen nuorukaiseen. Hän joi aluksi hitaasti, sitten yhä kiihkeämmin ja saatuaan kupin tyhjäksi hän yritti nousta istumaan.
— Saanko toisenkin kupillisen, hän läähätti. Se teki hyvää!
Hän nautti uuden annoksen vielä halukkaammin ja huomattavasti paremmalla tuloksella. Hän pysyi jo omin voimin pystyssä, ojenteli sitten jäseniään ja nousi toisten avulla jaloilleen. Hänen silmissään paloi pelottava hehku, kun hän katsahti Rodiin.
— Minä pelkäsin — etten — etten tavoittaisi teitä!
— Mikä oikeastaan on hätänä, Vabi? Mitä on tapahtunut? Sinä yritit kertoa jotakin — Minnetakista…
— Hän on joutunut vungain käsiin. Vungain päällikkö vangitsi hänet omin käsin, ja nyt he vievät häntä pohjoiseen. Rod, ainoastaan sinä voi pelastaa hänet.
— Minäkö — ainoastaan — voin — pelastaa — hänet? sai ällistynyt
Rod sanotuksi. Mitä sinä tarkoitat?
— Kuulehan! huudahti nuori intiaani ja tarttui häntä käsivarteen. Muistathan kun tappelimme vungain kanssa ja pakenimme tuosta manalan rotkosta etelään? Seuraavana päivänä sinä lähdit metsästämään ja jouduit koirareen jäljille. Sinä kerroit seuranneesi latua ja nähneesi sen vierellä lumikengän jäljet ja lisäksi — niin kuin arvelit — Minnetakin mokkasiinin jäljen. Kauppa-asemalle tultuamme saimme kuulla Minnetakin lähteneen kahdella koirareellä Kenogamiin ja silloin päättelimme, että nuo lumikenkäin jäljet olivat Kenogamin miesten painelemia. Mutta siinä me erehdyimme. Ne olivatkin vungain jälkiä!
Vabi katsoi ystäväänsä, ja hänen äänensä värähti.
— Toinen oppaista, joka pahasti haavoittuneena pääsi pakenemaan, toi meille eilen illalla tiedon vungain hyökkäyksestä ja Minnetakin ryöstämisestä. Aseman lääkäri sanoo, että oppaan haava on kuolettava ja että hän tuskin elää huomiseen saakka. Sinä olet nyt ainoa toivomme! Sinä ja kuoleva opas olette ainoat, jotka tiedätte missä vungat hyökkäsivät. Nyt on ollut suojailmaa parisen päivää, ja jäljet ovat voineet tasoittua umpeen. Mutta sinähän näit Minnetakin mokkasiinin jäljen. Ja sinä näit lumikenkien jäljet. Sinä tiedät, minne päin he menivät!
Vabi puhui nopeasti, puuskittain ja vaipui sitten kiihtymyksen uuvuttamana jälleen reen pohjalle.
— Me olemme ajaneet sinua takaa kahdella koiravaljaikolla aamunkoitosta lähtien, hän lisäsi, ja me puristimme elukoista miltei kaiken hengen. Viime hädässämme teimme kahdesta valjaikosta yhden, ja minä jatkoin sillä yksinäni takaa-ajoa. Mukoki jäi kymmenkunnan mailin päähän ladulle.
Rodin veri oli jähmettyä kauhusta, kun hän kuuli Minnetakin joutuneen rosvojoukon päällikön Vungan kynsiin. Ei tarvinnut enää ihmetellä Vabissa tapahtunutta hirvittävää muutosta. Sekä Minnetaki että Vabi olivat useinkin kertoilleet hänelle, mikä kaamea sota vallitsi Vabinoshin ja tuon verenhimoisen villin välillä, ja viime talvena Rod oli itsekin joutunut siihen mukaan. Hän oli ollut mukana taistelussa, nähnyt vihollisia kaatuvan ja ollut joutumaisillaan Vungan koston uhriksi.
Hän muisteli ajatuksissaan mitä oli kuullut tuon verisen vihan alkusyystä.
Monia vuosia sitten oli nuori englantilainen George Newsome tullut hoitajaksi Vabinoshin kauppa-asemalle ja oli siellä tavannut intiaanipäällikön kauniin tyttären, josta oli tullut hänen vaimonsa.
Sotaisan naapuriheimon päällikkö Vunga oli ollut hänen kilpailijansa, ja sen jälkeen kun valkoinen mies oli perinyt voiton, hylätty kosija oli käynyt hellittämätöntä taistelua Vabinoshin väkeä vastaan. Vungan heimo luopui entisestä eräelämästään; heistä tuli lainsuojattomia metsärosvoja ja murhamiehiä, ja vähitellen vungista tuli koko erämaan kauhu.
Tuota katkeraa kamppailua oli nyt kestänyt vuosikausia. Vunga oli haukan tavoin väijynyt otollista tilaisuutta iskeäkseen kyntensä saaliiseen. Hän oli varastellut siellä, surmannut täällä ja koko ajan odottanut hetkeä, jolloin pääsisi käsiksi itse kaupanhoitajaan ja hänen perheeseensä. Muutamia kuukausia sitten Rod oli pelastanut Minnetakin kovassa kamppailussa punaisten rosvojen käsistä. Ja nyt tuo tyttö oli jälleen vihamiesten armoilla!
Rod käännähti Vabiin päin.
— Minä löydän jäljet, Vabi. Minä löydän ne vielä — ja sitten me seuraamme niitä vaikka pohjoisnavalle asti. Me annoimme vungille päihin tuolla rotkossa ja annamme niille vietäville nytkin. Me löydämme Minnetakin, vaikka saisimme etsiä häntä tuomiopäivään asti!
Metsästä kuului kaukaisia piiskanläimäyksiä ja vaimeita huutoja.
— Se on Mukoki! sanoi Vabigun.
3.
VUNGAIN JÄLJILLÄ
Huudot lähenivät, ja yhä äänekkäämpinä kaikuivat Mukokin piiskansivallukset, kun hän hoputti Vabin jättämiä koiraparkoja. Samassa hetkessä vanha soturi jo ilmaantuikin valjaikkoineen metsänaukeaman reunalle, ja molemmat nuorukaiset juoksivat häntä vastaan.
Ensi silmäyksellä Rod saattoi havaita, että jos Mukokilla olisi ollut edessään vähänkin pitempi matka, olisi hänkin Vabin tavoin sortunut ladulle. Pojat taluttivat uskollisen toverinsa postirekeen karhuntaljoille lepäämään ja kiehauttivat hänelle kuumaa lientä.
— Sinä otti hänet kiinni, virnisteli Mukoki iloisena. Ottipas vain hänet kiinni.
— Ja hän oli vähällä tappaa itsensä, Muki, Rod puheli. Ja nyt — hän katsahti tovereihinsa — mitä nyt kaikkein ensimmäiseksi teemme?
— Meidän on heti lähdettävä vungain jäljille, Vabi arveli. Yksikin hukkaan mennyt tunti voi nostaa meiltä tien pystyyn.
— Mutta entä koirat…
— Voitte ottaa minun valjaikkoni, keskeytti postimies. Siinä on kuusi isoa koiraa, jotka eivät ole vielä pahasti väsyneitä. Lisäätte vielä muutaman oman koiranne, ja lopuilla minä lähden postia viemään. Mutta neuvoisin teitä ensin levähtämään tunnin verran ja syömään vahvasti. Ei ole hyvä lähteä väsyneenä ja vatsa tyhjänä pitkälle taipaleelle.
Mukoki kannatti postimiehen ehdotusta, ja Rod lähti heti hakemaan lisää nuotiopuita. Tilapäisellä leiripaikalla kävi kiireinen vilske. Postimiehen ottaessa esiin eväitä Mukoki ja Vabi valitsivat koiristaan kestävimmät ja panivat kokoon kunnollisen valjaikon, jonka piti lähteä viemään heitä vaaralliselle matkalleen. Jokaiselle koiralle viskattiin lihakimpale, ja eväslihat asetettiin nuotion hiillokselle paistumaan.
Rod uurasti järven paksuun jäähän avantoa saadakseen vettä keittopuuhiin. Vähän ajan perästä Vabikin tuli hänen luokseen jäälle.
— Valjaikko on kunnossa, hän sanoi, kun Rod hetkeksi taukosi levähtääkseen. Evästä meillä on tosin niukanlaisesti yhdeksälle koiralle ja kolmelle miehelle, mutta ammuksista ei ole puutetta. Kaiketi löydämme matkan varrelta riistaa.
— Jäniksiä ainakin, arveli Rod ja tarttui jälleen tuuran varteen.
Muutamalla iskulla tuura jo kävikin sulaan veteen.
Aterian päättyessä aurinko alkoi jo laskea, ja jäätä raidoittivat setrimetsän terävähuippuiset varjot. Metsästäjät varustautuivat lähtöön: rähisevät koirat valjastettiin reen eteen, ja Rod, Vabigun ja Mukoki lausuivat hyvästit Hudson Bay-yhtiön postimiehelle.
— Te ehditte neljässä tunnissa vastarannalle, huikkasi mies lähtijöiden perään. Teidän sijassanne leiriytyisin sinne.
Mukoki juoksi edellä polkien koirille latua. Vabi lepäsi reessä, ja Rod paineli hyvää vauhtia takana. Kotvan perästä hän tuli reen vierelle ja laskien kätensä nuoren intiaanin olalle tarpoi tasaisin askelin hänen rinnallaan.
— Kyllä kai me jo huomenna pääsemme vanhalle leiripaikallemme — sinne laakson notkelmaan? hän kysyi.
— Varmasti, nyökkäsi Vabi. Mukoki kyllä tietää sinne suorimman tien.
Ja kaikki muu riippuukin sinusta.
Rod jättäytyi jälleen reen perään säästääkseen keuhkojaan. Hänen aivonsa askartelivat entistä kiihkeämmin. Miten kävisi, kun he nyt saapuisivat leiripaikalle, missä he vungien käsistä livahdettuaan olivat hoitaneet haavoittunutta Mukokia? Pystyisikö hän vielä löytämään tuon vanhan reen ladun, jolla hän oli ollut näkevinään Minnetakin mokkasiinin jäljen? Hän toivoi hartaasti löytävänsä, mutta oli huolestunut nähdessään, miten suojasää oli vaikuttanut hangen pintaan. Kunpa Mukoki ja Vabi eivät luottaisi liikaa hänen erätaitoonsa!
Rod värisi juostessaan reen kannoilla ja ajatellessaan, mikä kohtalo saattoi odottaa Minnetakia. Vasta muutama tunti sitten hän oli pitänyt itseään maailman onnellisimpana poikana. Hän oli luullut Vabin sisaren olevan hyvässä turvassa Kenogamissa; hän oli hyvästellyt kauppa-asemalla olevat ystävänsä, ja jokainen hetki vei häntä kaukaista etelän kaupunkia, lähemmäksi kotia ja äitiä. Ja nyt hän oli odottamatta joutunut keskelle tähänastisen elämänsä järkyttävintä seikkailua!
Joidenkin viikkojen kuluttua hänen oli ollut määrä palata takaisin näille sinisille saloille, ja tällä kertaa äidinkin oli pitänyt tulla hänen mukanaan. Ja sitten he kaikki kolme, Mukoki, Vabi ja hän, olivat aikoneet lähteä etsimään kadonnutta kulta-aarretta sen kartan mukaan, jonka he olivat löytäneet vanhasta erämajasta. Yhdellä iskulla nämä haaveet olivat häipyneet kauas. Hän oli ajamassa takaa Minnetakin ryöstäjiä!
Malttamattomana Rod juoksi reen ohi ja hoputti Mukokia pitämään parempaa vauhtia. Vabi tunsi jo toipuneensa ja alkoi vuorotella Rodin ja Mukokin kanssa. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paikkaa, niin että jokainen sai levätä kahdesti tunnin kuluessa.
Nopeasti ilta-auringon loimu häipyi lounaisten metsien taakse. Hämärä kävi yhä sankemmaksi, edessä kumotti pimeyteen häipyen Nipigon-järven luminen jää. Tähtien kirkas tuike syttyi tummenevalle taivaalle; kuun punainen pallo kohosi metsän reunasta valaisemaan tätä jään, lumen ja ikimetsien maailmaa.
Hellittämättä he taivalsivat järven jäisellä aavalla, matka taittui maili maililta. Kuu kohosi yhä ylemmäksi keskitaivaalle. Sen verenpunainen loimu vaihtui ruusunpunaiseen, sitten heleänkeltaiseen, ja lopulta koko taivaankansi kimalsi kullan ja hopean välkkeessä. Suuren hiljaisuuden keskeltä kuului vain reenjalasten hiljaista kitinää, koirien tallukoiden sipsutusta ja matkamiesten satunnaisia huomautuksia.
Kahdeksan maissa alkoi jääkentän perältä häämöttää jotakin tummaa.
Vabi, joka makasi reessä, huomasi sen ensimmäiseksi.
— Metsä näkyy! hän huusi toisille. Olemme kohta rannassa. Koiratkin tuntuivat heti piristyvän tuntiessaan sieraimissaan palsamimännyn suloisen pihkanhajun. Teräväharjainen metsänreuna piirtyi yötaivasta vasten, ja viiden minuutin kuluttua noustiin jo jyrkkää rantatörmää ylös matalaan mäntymetsään.
— Tähän me leiriydymme, sanoi Vabi kompuroiden pois reestä.
Mukoki oli jo saanut kirveen käteensä.
— Sinä älä lepää vielä, hän varoitti. Jos sinä nyt lepää, ei jaksa rakenta havumaja. Ensin havumaja valmis, sitten lepää.
— Olet oikeassa, Muki, sanoi Vabi nousten työläästi jaloilleen. Jos istun alallani minuutinkin, ette saa minua pystyyn kangellakaan. Rod, rakenna sinä nuotio. Muki ja minä laitamme majan.
Vajaassa puolessa tunnissa oli palsamimännyn oksista kyhätty havumaja valmiina ja sen edessä räiskyi iloinen nuotio, joka levitti valoa ja lämpöä parinkymmenen askelen päähän. Kauempaa metsästä raahattiin nuotioon muutamia tuulen kaatamia kelopuita, ja heti kun tuli oli tarttunut niihin, kävivät Mukoki ja Vabi nahkasiin kääriytyneinä pitkäkseen.
Rodille ei päivä ollut ollut niin rasittava kuin hänen tovereilleen, ja hän istui vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ajatellen tätä merkillistä kohtalon oikkua, joka oli jälleen kääntänyt hänen matkansa pohjoista kohti.
Koirat olivat ryömineet aivan räiskyvän nuotion vierelle ja makasivat siinä nyt jäykkinä ja jäsentä liikauttamatta. Jostakin salolta kuului suden valittava ulvahdus, puiden oksat paukahtelivat pakkasen kiristyessä.
Kului tuntikausi, ja yhä istua kyyhötti Rod nuotion ääressä pyssy polviensa välissä. Hänen mielessään ajelehti kuva toisensa jälkeen. Jossakin kaukana tämän saman metsän liepeillä räiskyi varmaan paraikaa toinen leirivalkea, joka lämmitti vangittua Minnetakia. Jokin salaperäinen vaisto sanoi Rodille, että tyttö oli valveilla ja ajatteli kaukana olevia ystäviään.
Entä seuraava kuva — oliko se unta vai ihmeellistä selvänäköisyyttä? Hän näki tytön istuvan nuotion ääressä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana palmikkona olkapäällä, silmät tuijottivat hurjina liekkeihin. Ja aivan tytön takana, käden ulottuvissa, istui toinen hahmo, jonka näkeminen nostatti kylmät väreet pojan jäseniin. Siinä oli itse Vunga, rosvojen päällikkö. Mies puhui vihaisesti, hänen ruskeat kasvonsa olivat kiukun vääristämät, ja hän ojensi kätensä tyttöä kohti.
Rod hypähti pystyyn huudahtaen niin kovaa, että nukkuvat koirat säpsähtivät. Hänen ruumistaan puistatti kuin kuumeessa. Oliko tuo näky pelkkä unikuva?
Rod muisteli toista samantapaista kokemustaan, näkyä, joka oli ilmaissut hänelle kultalöydön salaisuuden. Turhaan hän koetti karkottaa hermostuneen pelon mielestään. Miksi Vunga oli ojentanut kätensä Minnetakia kohti?
Hän käytti kaikki voimansa vapautuakseen tuosta kauheasta pelosta. Hän nousi ja ojentelihe. Sitten hän kohensi tulta niin, että säkenet sinkoilivat kauas.
Vihdoin hän paneutui pitkäkseen Mukokin ja Vabigunin väliin ja yritti saada unta. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän näki yhä uudestaan Minnetakin istumassa valkean ääressä. Vihdoin uni jatkui niin pitkälle, että hän oli näkevinään Vungan sieppaavan tytön syliinsä ja katoavan hänen kanssaan metsän pimentoon.
Tällä kertaa ei Rod herättyään enää yrittänytkään jatkaa untaan.
Kello oli vasta vähän yli puolenyön. Vabi ja Mukoki olivat jo
nukkuneet neljä tuntia — tunnin perästä hän herättäisi heidät.
Hiljakseen hän rupesi valmistamaan aamiaista ja ruokkimaan koiria.
Kahden ajoissa hän pudisteli Vabia hartioista.
— Nouse, mies! hän huusi, kun nuori intiaani unenpöpperössä kavahti istualleen. Kohta on aika lähteä.
Hän koetti pitää hermojaan kurissa Mukokin ja Vabin istuessa hänen kanssaan nuotion ääressä. Hän ei välittänyt puhua heille unistaan, koska heidän mielensä oli jo muutenkin raskas. Mutta hän tahtoi pitää kiirettä. Ensimmäisenä hän oli valmiina lähtöön, ensimmäisenä valjastamassa koiria, ja Mukokin asetuttua jälleen jonon etunenään hän juoksi intiaanin rinnalla saadakseen matkan taittumaan joutuisammin.
— Kuinka pitkälti on vielä matkaa vanhalle leiripaikallemme? hän kysyi Mukokilta.
— Neljä tunti, kaksikymmentä maili, vastasi intiaani.
— Kaksikymmentä mailia! Mehän ehdimme sinne ennen aamunkoittoa.
Mukoki ei vastannut, kiristi vain kulkuaan. Kuu alkoi painua yhä alemmaksi länttä kohti, sen valo vaimeni, kunnes tähdet olivat matkalaisten ainoina oppaina. Nekin alkoivat jo käydä valjuiksi, kun Mukoki pysäytti läähättävän valjaikon erään harjanteen laelle ja viittasi kädellään pohjoiseen.
— Siellä alkaa aukea.
Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä kelmeässä aamuvalossa katsellen silmänkantamatonta tasankoa, jonka he tiesivät jatkuvan Hudson-lahdelle saakka.
Jälleen näiden ikuisten erämaiden näkeminen sävähdytti Rodia. Mitä murhenäytelmiä niiden hiljaisuuteen kätkeytyikään! Puolisen sataa vuotta sitten olivat nuo vanhat eränkävijät, joiden vaalenneet luut he olivat löytäneet metsämajasta, uhmanneet tuntemattomien taipaleiden kauhuja ja löytäneet kultaa. Ja tuolla kaukana pohjoisessa, samalla seudulla missä kulta-aarrekin, oli nyt Minnetaki.
Vain viikko sitten he kaikki kolme olivat henkensä kaupalla juosseet tämän aukean poikki verenhimoisia vungia pakoon. Nyt matka kävi joutuisammin, kun heillä oli koirat mukanaan.
Tunnin kuluttua Mukokin kulku oli hidastunut tasaiseksi käynniksi, mutta hänen silmänsä tähyilivät yhä terävinä eteen ja sivuille. Välistä hän pysäytti koirat ja poikkesi yksinään oikealle tai vasemmalle ladusta. Hän ei virkkanut matkatovereilleen sanaakaan, eivätkä Rod ja Vabi rohjenneet kysyä mitään. He tiesivät, että heidän entinen leiripaikkansa oli jossakin lähistöllä, ja luottivat vanhan erämiehen vaistoon.
Viimeisetkin tähdet sammuivat taivaalta. Hetken oli vielä pimeää, mutta äkkiä välähti kaakkoiselta taivaanrannalta päivänkoiton ensimmäinen hieno juova. Pian oli niin valoisaa, että Mukoki lähti jatkamaan latua.
Ei Rod eikä Vabikaan tuntenut paikkaa ennen kuin vanha erämies seisautti koirat puun juurelle ja katsahti tovereihinsa iloinen ilme kasvoillaan.
— Vanha leirimme! huudahti Vabi.
— Leirimmekö? ihmetteli Rod.
Vabi kääntyi hänen puoleensa.
— Rod, nyt alkaa sinun urakkasi, hän sanoi vakavasti. Mukoki oli tullut heidän vierelleen.
— Tässä on leiri, hän äännähti. Sano missä on Minnetakin jälki!
Kymmenkunnan askelen päässä oli vielä pystyssä heidän rakentamansa havumaja. Mutta siinä olikin kaikki mitä paikalla näkyi. Ei ainoatakaan jalanjälkeä! Helottava päivänpaiste oli pyyhkinyt kaikki jäljet olemattomiin.
Kun heidän omatkin jälkensä olivat noin tyystin hävinneet, niin miten
Rod voisi löytää Minnetakin mokkasiinin kevyen painalluksen?
Sydämensä syvyydessä Rod rukoili taivasta ohjaamaan heidät oikealle tielle.
4.
ROD SEURAA IHMISJALKAISEN KARHUN JÄLKIÄ
— Meidän on odotettava, kunnes päivä valkenee, sanoi Rod. Hän koetti näyttää reippaalta ja toiveikkaalta.
— Mehän voimme nyt syödä, ehdotti Vabi. Syödään kylmää paistia, niin ei tarvitse tehdä nuotiota.
Rod söi nopeasti. Sitten hän otti pyssynsä ja lähti kävelemään metsään päin. Vabi nousi kiirehtiäkseen mukaan, mutta Mukoki pidätti häntä hihasta.
— Parempi mennä yksin, hän kuiskasi iskien ovelasti silmää.
Aurinko teki nousuaan puiden latvojen yli, ja oli jo melko valoisaa.
Juuri tällä tavalla Rod oli tuona päivänä viikko sitten lähtenyt
riistaa etsiessään leiripaikalta ja silloin odottamatta löytänyt
Minnetakin jalanjäljen.
Mailin päässä edessään Rod näki sen harjanteen, jolla hän oli ajanut hirveä takaa. Tuo harjanne oli hänen ensimmäinen tienviittansa, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti täyttä vauhtia. Mukoki ja Vabi seurasivat häntä etäämpää koirat mukanaan.
Hengästyneenä Rod pääsi mäen harjalle ja katseli pohjoista kohti.
Siihen suuntaanhan hän oli lähtenyt keksittyään nuo oudot jäljet
Mutta nyt siellä ei mikään näyttänyt tutulta. Hänen omatkin jälkensä
olivat tyystin häipyneet kallion rinteeltä.
Hän oli iloinen siitä, että toiset olivat ehtineet vasta harjun juurelle, sillä pettymyksen ja epätoivon kyynelet kirvelsivät hänen silmissään. Hän oli pettänyt Vabin ja Mukokin luottamuksen! Häntä pelotti sanoa se heille, hän ei halunnut näyttää heille kasvojaankaan!
Tuijottaessaan siinä rannattomalle lumiaukealle Rod tavoitti silmäänsä etäältä kirkkaan, välkkyvän läikän. Äkkiä hän muisti: juuri tuota kirkasta läikkää hän oli täältä silloinkin katsonut ja lähtenyt kävelemään suoraan sitä kohti. Se oli jäätynyt kallionrinne, joka hohti auringon valossa.
Odottamatta tovereitaan Rod kiirehti rinnettä alas ja juoksi kapean notkelman poikki. Viiden minuutin perästä hän seisoi kallion edessä, hengästyneenä ja sydän jyskyttäen. Juuri tästä hän oli löytänyt jäljet! Nyt niistä ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta koko maisema oli tuttu: tuossa oli kallionnyppylä, jota hän oli katsellut, tuossa pystyyn kuivunut poppelikelo.
Hän käännähti ympäri ja viittilöi hurjasti Mukokille ja Vabille, jotka tulivat kaukana hänen perässään. Sitten hän juoksi eteenpäin ja heilutti metsän laitaan tultuaan uudelleen käsiään, ja värähtelevä huudahdus tulkitsi hänen iloaan jäljempänä tuleville.
Tässä oli kanto, jonka nenälle Minnetakin oli ollut pakko istahtaa odotellessaan, kunnes hänen vangitsijansa jälleen lähtivät jatkamaan matkaa; Rod keksi hänen jalkansa kevyen jäljen lumesta aivan kannon vierestä. Täällä olivat roistot vankeineen levähtäneet vähän aikaa ja pitäneet päivällisnuotiota, jonka hiiltyneiden jäännösten ympärillä heidän jalanjälkensä olivat vielä selvästi havaittavissa.
Näitä merkkejä hän osoitti tovereilleen, kun he ehtivät hänen luokseen.
Hyvään aikaan kukaan ei puhunut sanaakaan. Vanha eränkävijä kyyristyi kyykkysilleen tarkastelemaan nuotion paikan ympärillä näkyviä jälkiä, ja kun hän viimein kohosi pystyyn, kuvastivat hänen kasvonsa sanomatonta ällistystä.
— Mitä nyt, Muki? kysyi nuori intiaani ihmeissään.
Mukoki ei vastannut, vaan ryhtyi uudelleen nelin kontin tarkastelemaan nuotion ympäristöä. Kun hän lopetti puuhansa, oli hänen kasvojensa ilme äskeistäkin hämmästyneempi.
— Liikkui vain kuusi miestä! hän ähkäisi. Kaksi opasta asemalta — neljä vunga!
— Mutta haavoittunut opashan kertoi meille, että roistoja oli mukana hyökkäyksessä ainakin tusinan verran, sanoi Vabi.
Vanha erämies nauraa hihitti hiljaa, ja hänen järeillä kasvoillaan näkyi ilkamoiva irvistys.
— Se mies puhu palturi! hän nauroi. Juoksi tiehensä, kun tappelu alkoi. Otti kuti selkäänsä kun näytti töppöset vungalle!
Hän viittasi kädellään metsän mustaan pimentoon.
— Ei koskaan paista päivä tuonne! Helppo seurata jälki!
Mukokissa ei saattanut havaita pienintäkään epäröintiä. Hänen silmissään paloi toimintatarmo ja taisteluinto. Vain kerran Rod oli nähnyt niissä samanlaisen ilmeen — silloin kun he kahden olivat kamppailleet Vabin hengen pelastamiseksi, samoin kuin heidän nyt kolmisin oli taisteltava Minnetakin puolesta.
Varovaisesti he tunkeutuivat metsään silmät ja korvat valppaina; ja kuten Mukoki oli ennustanutkin, roistojen jäljet näkyivät selvästi. Heillä oli mukanaan myös molemmat koirareet, ja Rod tiesi, että toisessa niistä oli kuljetettu Minnetakia.
Heidän edettyään vasta satakunta askelta pysähtyi etumaisena kulkeva
Mukoki ja äännähti ällistyneenä. Ladulla heidän edessään oli kuollut
mies. Ylöspäin kääntyneistä kasvoista he tunsivat vainajan toiseksi
Vabinoshista lähteneeksi ajomieheksi.
— Pää halki, virkkoi Mukoki johtaessaan valjaikkoa kiertämään ruumiin. Kukaties ensin ampu — sitten iske kirveellä.
Koirat nuuskivat ja vikisivät kiertäessään surmattua miestä, ja Rodiakin puistatti. Vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea Minnetakille oli saattanut tapahtua.
Hän pani merkille, että Mukoki kiristi nyt vinhasti vauhtia. Tuntikauden he kulkivat samaan joutuisaan tahtiin virkkamatta toisilleen montakaan sanaa. Vungat olivat kulkeneet "intiaaniketjussa", peräkanaa, molemmat reet nähtävästi keskellä jonoa. Tunnin kuluttua he saavuttivat toisen hiiltyneen matkanuotion, jonka vierelle oli rakennettu kaksi havumajaa. Täällä jäljet ja ladut näkyivät jo paljon tuoreempina; paikoittain ne näyttivät kuin vast'ikään syntyneiltä. Mutta vangiksi joutuneesta tytöstä ei näkynyt merkkiäkään.
Pojat huomasivat, että tilanne oli Mukokillekin selittämätön. Hellittämättä vanha metsäsissi kierteli leiripaikalla. Hänen tarkalta silmältään ei välttynyt pieninkään hangen epätasaisuus, jokaista katkennutta oksaa ja lumessa viruvaa puutikkua hän kumartui katselemaan. Rod tiesi, että Minnetakin ryöstöstä oli kulunut jo kolme päivää, mutta nämä jäljet eivät kuitenkaan olleet vuorokautta vanhempia. Miten tämä oli käsitettävissä?
Hän tunsi jälleen ilkeätä ja epämääräistä pelkoa. Miksi roistot eivät olleet jatkaneet matkaa heti välittömästi? Miksi he olivat viivytelleet täällä — näin lähellä rikoksensa näyttämöä? Hän katsahti kysyvästi Vabiin, mutta tämä näytti olevan yhtä ymmällä kuin hän itsekin. Vabinkin silmistä kuvastui nimetöntä pelkoa ja ahdistusta.
Mukoki oli kyyristynyt nuotion mustuneiden kekäleiden ääreen. Hän oli työntänyt kätensä syvälle lumeen niiden alle, ja kun hän jälleen nousi pystyyn, hän viittasi Rodin kellotaskuun.
— Kello on kahdeksan, Mukoki.
— Vungat oli täällä viime yönä, virkkoi vanha intiaani harvakseen.
Lähti leiristä vasta neljä tunti sitten.
Mitä tämä kaikki tiesikään?
Oliko Minnetaki loukkaantunut kahakassa niin pahoin, etteivät ryöstäjät olleet rohjenneet lähteä kuljettamaan häntä aikaisemmin?
Rod tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Myös Vabin ja Mukokin järeäpiirteisillä kasvoilla näkyi outoa jännitystä, eikä kuiskaustakaan vaihdettu. Ratkaisua ei arvoitukselle löydetty. Mutta yhdestä seikasta he olivat joka tapauksessa selvillä — he olivat aivan roistojen kintereillä! Ja jokainen askel vei heitä yhä lähemmäksi, joka maililla heidän nopeutensa lisääntyi.
Sitten tuli uusi yllätys: latu haarautui kahdeksi!
Pienen metsänaukeaman toisessa päässä intiaanit olivat jakautuneet kahdeksi joukoksi. Toisen reen latu lähti koilliseen, toisen luoteiseen.
Kummassakohan reessä Minnetaki oli viety? Kaikki kolme katselivat tyhmistyneinä toisiinsa.
Mukoki viittasi koilliseen menevälle ladulle.
— Meidän täytyy löytä merkki — joku merkki Minnetakista. Sinä lähte tuonne — minä tänne!
Rod lähti seuraamaan itäisempää latua. Mutta aivan pian hän pysähtyi eräässä kohdassa, missä ryöstäjien reki näytti paiskautuneen päin pähkinäpensasta; ja jo toisen kerran tänä aamuna hänen huuliltaan kajahti huudahdus. Eräässä pensaan esiintyöntyvässä piikkisessä oksassa kimalteli päivänpaisteessa pitkä musta silkinhieno hiussuortuva.
Hän kumartui sitä tavoittamaan, mutta Vabi sieppasi kiinni hänen kädestään, ja seuraavassa tuokiossa oli Mukokikin ennättänyt heidän luokseen. Hellävaroen vanha intiaani irrotti suortuvan oksasta, silitteli sitä kädellään, ja hänen syvään painuneet silmänsä leimusivat kuin hehkuvat hiilet. Suortuva oli Minnetakin tukasta, sitä ei kukaan heistä epäillytkään; mutta se mikä heitä tässä kammotti ja pelotti, oli irtaimen tukan paljous! Sitähän näytti olevan melkein kourantäyteinen vyyhti!
Seuraavassa hetkessä Mukokin huulilta kuului pitkä sihisevä vihellys, joka tavallisesti ilmaisi hänen pohjatonta närkästystään tai ylenkatsettaan.
— Minnetaki toisessa reessä!
Hän näytti suortuvan päätä nuorille tovereilleen.
— Katsoo — tukka leikattu puukolla. Ei oksaan tarttunut. Vunga ripusti sen tuohon — luulee hän eksyttää meitä.
Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan syöksähti heti toiselle ladulle molemmat nuorukaiset kintereillään. Neljännesmailin kuljettuaan vanha metsäsissi pysähtyi ja osoitti tyytyväisenä mutta ääneti reen ladun vierellä näkyvää kevyttä jalanjälkeä. Miltei säännöllisten välimatkojen päässä saattoi hangella havaita Minnetakin pienten mokkasiinien painannaisia. Tytön molemmat vartijat olivat juosseet reen edellä; ja takaa-ajajat käsittivät, että hän oli tällöin käyttänyt tilaisuutta painaakseen lumeen merkkejä auttajilleen opastukseksi.
Mutta sittenkin Rodin mieltä alkoi painaa selittämätön ankeus, joka voimistui sitä mukaa, mitä kauemmaksi he etenivät koilliseen menevästä ladusta. Entäpä jos Mukoki olikin erehtynyt? Hän luotti kyllä rajattomasti vanhan eränkävijän viisauteen ja kokemukseen, mutta sittenkin hänen mielessään kummitteli ilkeän itsepäinen ajatus: jos rosvot kerran olivat keksineet leikata tytöltä tukkaa ja sillä eksyttää takaa-ajajia, niin miksi he eivät yhtä hyvin olisi voineet riisua häneltä kenkääkin ja painella sillä pettäviä merkkejä lumeen? Moneen otteeseen hän aikoi lausua epäilyksensä ääneen, mutta luopui siitä nähdessään miten hartaan luottavaisina hänen toverinsa tarpoivat tuota epäilyttävää latua.
Mutta lopulta hän ei enää voinut olla ääneti.
— Vabi, minä palaan takaisin, hän huudahti hiljaa kiirehtien ystävänsä rinnalle. Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän luoksenne.
Vabin estelyistä ei ollut apua; ja muutamien minuuttien perästä Rod oli jälleen metsänaukeamassa, missä tiet erkanivat toisistaan. Mikä salaperäinen voima saikaan hänen sydämensä lyömään kahta kiivaammin, kun hän uudelleen sukeltautui noille jäljille, joilta he äsken olivat löytäneet silkinhienon hiustupsun? Mikä päämäärä panikaan hänet puolihengettömänä yhä jatkamaan tuloksetonta etsintää senkin jälkeen, kun maili ja toinenkin olivat sujahtaneet ilman että mitään merkillistä oli näkynyt? Rod ei olisi osannut vastata näihin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän joka hetki eteenpäin tarpoessaan tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että Mukoki oli sittenkin erehtynyt ja että Minnetaki oli jossakin hänen edellään.
Seutu, jonka läpi hän tunkeutui, kävi yhä kolkommaksi. Hänen edessään kohosi rotkojen ja repeämien halkomia rosoisia kallioselänteitä, joissa keväisin lumen sulaessa täytyi käydä vaahtoisia koskipäitä. Hän kuulosteli valppain korvin ympärilleen ja hidastutti varovaisesti vauhtiaan.
Äkkiä veri oli hyytyä hänen suonissaan. Aivan hänen edessään kohosi suunnaton paasi, nelikolkkainen ja iso kuin mikäkin talo, ja sen juurella virui surmatun intiaanin ruumis, jonka kasvot olivat kuolemantuskan vääristämät. Mutta mitään merkkiä taistelusta ei näkynyt, ei edes jalanjälkiä. Mies oli ilmeisesti surmattu reessä ja paiskattu ruumiina hankeen.
Kuka hänet sitten oli surmannut?
Oliko Minnetaki pelastautunut riistämällä ryöstäjältään hengen?
Aluksi Rod oli miltei vakuuttunut siitä. Hän kyyristyi tarkastelemaan veripilkkuja lumella ja havaitsi ne vielä jäätymättömiksi. Varmasti tuo murhenäytelmä oli tapahtunut aivan viime tunnin kuluessa.
Entistä varovaisemmin mutta samalla entistä nopeammin hän lähti jälleen seuraamaan reen latua, pyssy laukaisuvalmiina kainalossa. Seutu kävi yhä kolkommaksi, ja läpipääsy tuntui paikoitellen miltei mahdottomalta. Mutta roisto oli löytänyt reelleen tien jylhien kallioiden lomitse, kunnes latu vähitellen nousi korkean vaaran laelle. Ja siellä Rod jälleen äkkiä pysähtyi, sillä ladun poikki kävivät toiset jäljet.
Syvään pehmeään lumeen painuneina näkyivät selkeinä ison karhun jäljet!
Ehtimättä asiaa sen tarkempaan ajatella Rod alkoi kiireesti laskeutua harjannetta alas karhunjälkiä myöten pitäen samalla tarkoin silmällä reen latua ja etäisen metsän reunaa. Rinteen juurella sulki iso kaatunut puunkelo häneltä tien, ja kiivetessään sen yli Rod äkkiä pysähtyi kahdareisin rungolle ja huudahti hämmästyksestä.
Karhu oli kavunnut saman rungon yli pyyhkäisten mennessään lunta pois sen päältä; mutta lumettoman kohdan vierellä näkyi aivan selvä ihmiskäden jälki!
Kokonaisen minuutin Rod seisoi hievahtamatta ja miltei hengittämättä paikallaan. Käden neljä sormea ja erillään oleva peukalo näkyivät aivan selvänä painannaisena rungon lumivaipalla. Ja kämmen oli pienoinen, sormet pitkät ja hoikat. Varmastikaan se ei ollut miehen käden jälki.
Kyyristäen niskaansa Rod katseli varovaisesti ympärilleen. Lumessa ei näkynyt minkään muun kulkijan kuin tuon karhun jälkiä. Oliko hän erehtynyt?
Hän tarkasteli uudestaan salaperäistä kädenkuvaa. Sitä katsellessaan hän tunsi outoja kylmänväreitä ruumiissaan ja kohottaessaan jälleen päätänsä hän tiesi vapisevansa kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi nopeasti ympäri, seurasi jälkiä takaisin harjun laelle, tapasi siellä jälkien ja reenladun leikkauskohdan ja laskeutui harjanteen toiselle puolelle. Hän ei ollut seurannut karhunjälkiä vielä sataakaan askelta, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja kyyristyi piiloon ison kallionjärkäleen taa. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut hiiskaustakaan edestään. Ja kuitenkin häntä sillä hetkellä värisytti pahemmin kuin koskaan ennen eläessään.
Sillä karhunjäljet olivat äkkiä loppuneet.
Ne olivat muuttuneet ihmisen jäljiksi!
5.
ROD TAISTELEE HENGESTÄÄN
Kesti kotvan aikaa, ennen kuin Rod lähti liikkeelle piilostaan. Pelko ei häntä siellä pidättänyt, vaan tarve malttaa mielensä ja koota ajatuksensa, niin kuin hän olisi sanonut, jos Vabi olisi ollut hänen mukanaan.
Hän ei yrittänytkään ratkaista salaperäisten jälkien ongelmaa; hänelle riitti tieto siitä, etteivät karhunjäljet olleet karhun tekemät eikä käden kuva puunrungolla miehen käden painama. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma — siitä näet, että Minnetaki jollakin tapaa liittyi näihin molempiin jälkiin.
Hän ryhtyi jatkamaan matkaa äärimmäisen varovasti. Jokaisessa mutkassa hän piiloutui kallion taakse tai pensaikkoon ja tähysteli eteensä niin kauas laakson notkoa pitkin kuin vain kykeni näkemään.
Mutta vähitellen nuo tähystysmatkat lyhenivät. Vasemmalla puolella oleva harjunrinne jyrkkeni vähitellen miltei pystysuoraksi seinämäksi; oikealle puolelle ilmestyi toinen harjanne, ja niiden välillä oleva tila kapeni tuskin sadan askelen levyiseksi rotkoksi, jonka pohjalla oli valtavia kivenjärkäleitä hurjassa sekasorrossa.
Rodille selvisi piankin, että edellä kulkija liikkui rotkossa aivan kuin kotonaan. Mutkittelematta hänen tiensä kulki solasta toiseen. Koskaan hän ei ollut näyttänyt epäröineen suunnastaan. Kerran hänen jälkensä näyttivät päättyvän äkkijyrkkään vuorenseinään, mutta lähelle tultuaan Rod keksi edessään kiviseinässä niin kapean halkeaman, että hän hädin tuskin mahtui siitä kulkemaan.
Siellä, missä tämä halkeama aukeni uudeksi rotkoksi, kulkija oli hetken levähtänyt ja laskenut kantamuksensa eteensä hangelle. Jo ensimmäinen silmäys osoitti takaa-ajajalle taakan laadun. Lumessa jalkainsa juuressa hän erotti selvästi saman pienen ihmiskäden jäljen kuin äsken kaatuneella puunrungolla!
Nyt ei Rod enää epäillyt. Hän oli Minnetakin ryöstäjän kintereillä, ja rosvo kantoi saalista sylissään! Minnetaki oli loukkaantunut — kenties jo kuollut!
Taas viilsi jäätävä pelko hänen sydäntään, mutta katsoessaan tarkemmin lumella olevaa jälkeä hän huojentui. Vain elävän ihmisen käsi oli voinut painaa tuollaisen kuvan, missä sormet olivat erillään ja kämmen selvästi havaittavissa.
Kuten tuona syyspäivänä, jolloin Rod oli taistellut Minnetakin hengen ja vapauden puolesta, hän nytkin tunsi kaiken pelon ja epäröinnin haihtuvan. Hän päätti noudattaa vungain omaa taistelutapaa ja ampua vihollista väijyksistä mikäli sellainen tilaisuus tarjoutuisi, mutta ei häntä liioin pelottanut ajatus käydä vaikka käsikähmään, jos se oli välttämätöntä.
Hän tarkasti huolellisesti kiväärinsä ja katsoi, että iso sotilasrevolveri ja metsästyspuukko olivat helposti saatavissa. Jonkin matkan päässä äskeisestä halkeamasta punanahka oli jälleen levähtänyt, ja tästä lähtien Minnetaki oli saanut kävellä hänen rinnallaan.
Jonkin aikaa Rod ällistyneenä aprikoi muuatta omituista seikkaa. Tytön toinen jalka oli painanut aivan selvän mokkasiinin jäljen lumeen, mutta toinen vain muodottoman kuopan. Sitten Rod muisti, minkälaisia jälkiä Mukoki ja Vabi paraikaa seurasivat, ja tukalasta tilanteesta huolimatta hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
Hän oli sittenkin ollut oikeassa! Luoteeseen kulkevat vungat olivat ottaneet Minnetakin toisen mokkasiinin ja painelleet sillä eksyttäviä jälkiä latunsa viereen. Näistä muodottomista jäljistä saattoi päätellä, että tytön kengättömään jalkaan oli kiedottu vaatetta, jotta se ei paleltuisi.
Rod arvasi rosvon ja hänen vankinsa tästä lähtien kulkeneen entistä nopeammin ja joudutti omiakin askeliaan. Rotko kävi yhä sokkeloisemmaksi, mutta aina hän löysi pakolaisten jäljet jostakin solasta, ja joka askelella hän pidätti henkeään äkkiyllätystä peläten.
Äkkiä Rod pysähtyi. Hän oli varma siitä, että edestäpäin oli kuulunut jotakin. Hän miltei lakkasi hengittämästä jännittäen kuuloaan, mutta ääni ei enää toistunut. Oliko jokin metsäneläin, susi tai kettu, pannut kiven vierimään rinnettä alas?
Rod eteni hitaasti, silmät ja korvat valppaina. Muutaman askelen otettuaan hän seisahtui uudestaan. Hänen nenäänsä kävi heikko, epäilyttävä haju ja kierrettyään erään kallion hän tunsi saman hajun voimakkaampana — palavan punasetrin makean hajun.
Jossakin hänen edessään paloi nuotio. Eikä sinne tuntunut olevan matkaa pyssynkantamaakaan.
Kokonaisen minuutin hän seisoi hievahtamatta paikallaan keräten voimiaan viimeiseen ponnistukseen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän hiipisi vungan kimppuun takaa päin ja ampuisi tämän hengiltä. Ei tullut kysymykseenkään varoittaa rosvoa eikä antautua puheisiin hänen kanssaan.
Askel askelelta hän eteni, varovaisesti kuin saaliinsa kimppuun hiipivä kettu. Nuotion haju tuli yhä voimakkaammaksi; Rod näki hienoisen savuhattaran kohoavan ilmaan rotkon perältä. Savu näytti tulevan kallioseinän takaa. Pyssy poskella Rod hiipi seinämän reunalle ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Maasto muuttui tässä kohdassa aukeammaksi, ja jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Rosvo oli siis tuon kallion takana!
Pyssy jatkuvasti laukaisuvalmiina Rod kiersi rohkeasti kallion reunan ympäri. Muutaman metrin päässä oli vähäinen metsämaja, joka miltei piiloutui kallionjärkäleiden keskeen. Muuta elonmerkkiä ei sieltä näkynyt kuin tuo ohut savupatsas, joka kierteenä kohosi kallioseinää ylös — pienintäkään ääntä ei kuulunut.
Rodin etusormi vapisi pyssyn liipaisimella. Odottaisiko hän — kunnes rosvo tulisi näkyviin? Puolisen minuuttia hän seisoi epäröiden, minuutin, kaksi minuuttia. Vieläkään ei näkynyt mitään. Hän eteni hiipien, askelen kerrallaan, kunnes majan avonainen ovi oli hänen edessään. Samassa kuului sisältä hiljaista, nyyhkyttävää itkua, ja Rod ryntäsi arvelematta suoraan sisään.
Metsämajassa oli Minnetaki — aivan yksin. Hän istua kyyrötti pää kumarassa maalattialla, kaunis tukka hajallaan hartioilla, kasvot kalpeina, suuret palavat silmät tuijottaen ovelle ilmestynyttä nuorukaista.
Samassa hetkessä Rod oli polvillaan hänen vieressään. Täksi lyhyeksi hetkeksi hän unohti varovaisuutensa, ja tytön kauhistunut huudahdus sai hänet katsahtamaan taakseen.
Kuin unessa hän tajusi pelottavan hahmon karkaavan kimppuunsa — julman intiaanijättiläisen, puukko iskuun kohotettuna.
Ehtimättä ajatella mitään Rod heittäytyi pitkälleen maahan, ja tuo liike pelasti hänen henkensä. Kumeasti karjahtaen intiaani horjahti hänen ylitseen, iski puukkonsa ja nyrkkinsä permantoon ja kaatui hänen vierelleen.
Kuukausia kestäneen korpielämänsä aikana Rod oli terästynyt ja tullut valppaaksi. Yrittämättäkään nousta hän pyörähti viholliseensa päin tavoittaen omalla puukollaan tämän rintaa. Mutta roisto oli yhtä vikkelä. Hänen vapaa käsivartensa kiertyi salamannopeasti Rodin kaulan ympärille, ja hetken ajan molemmat olivat kietoutuneina musertavaan sylipainiin, missä kummallakaan ei ollut mahdollisuutta käyttää iskuasettaan.
Tuona lyhyenä ratkaisevaa taistelua edeltävänä hetkenä Rodin aivot työskentelivät kuumeisesti. Vunga makasi selällään hänen allaan, hän itse vatsallaan tämän päällä; intiaanin puukkoa pitelevä käsi oli kurottunut hänen päänsä ylle, Rodin aseellinen käsi puristi sitä maalattiaan. Sen, joka halusi iskeä, oli saatava kätensä vapaaksi.
Intiaanin asento oli edullisempi — hänellä oli käsi jo valmiina iskuun, sen sijaan Rodin oli kohotettava kätensä iskuun. Toisin sanoen — kun Rodin ase kohoaisi ilmaan, olisi vastustajan puukko jo hänen rinnassaan.
Omituinen väristys kävi pojan ruumiissa, kun hän tajusi heidän mahdollisuuksiensa hirvittävän epätasaisuuden. Ellei hän kykenisi irtautumaan intiaanin puserruksesta, olisi hänen loppunsa varma. Hän saisi surmansa, ja Minnetaki joutuisi jälleen roiston saaliiksi.
Hänellä oli vain yksi keino — irrottautua toisen otteesta. Hän jännitti kaikki voimansa ponnistukseen, ja silloin hän sivulle vilkaistessaan näki Minnetakin. Tämä oli noussut seisomaan ja hänen kätensä olivat sidottuina selän taakse. Hänkin oli käsittänyt Rodin mahdottoman tilanteen, ja epätoivoisesti huudahtaen hän hyppäsi koko painollaan intiaanin kohotetun käsivarren päälle.
— Pian, Rod — pian! hän huudahti. Iske! Iske heti! Intiaani riuhtaisi karjahtaen käsivartensa vapaaksi ja kohotti sen suunnattomalla ponnistuksella iskuun; samalla hetkellä, kun Rodin ase upposi koko terällään vungan rintaan, tämän puukko iskeytyi maahan viiltäen mennessään Rodin käsivartta. Tuskasta parahtaen Rod kohottautui jaloilleen ja yrittäen kaikin voimin säilyttää tajuntansa sieppasi maasta intiaanin veitsen ja katkaisi sillä tytön siteet.
Sitten hän tunsi outoa huimausta ja jalat horjuivat hänen allaan. Hän tajusi lyyhistyvänsä kokoon, tunsi käsivarsien kiertyvän ympärilleen, kuuli kaukaisen äänen toistavan nimeään. Sitten hän vajosi syvään, tuskattomaan horrokseen.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli kevyt käsi hänen otsallaan.
— Rod…
Minnetakin ääni värisi ilosta ja huojennuksesta. Rod hymyili hänelle, kohotti raukean kätensä ja kosketti tytön suloisia, kalpeita kasvoja.
— Olen niin onnellinen, kun löysin sinut — Minnetaki…, hän sai sanotuksi.
Tyttö asetti nopeasti vesiastian hänen huulilleen.
— Sinä et saa Liikkua, hän sanoi lempeästi. Haavasi ei ole vaarallinen, ja minä olen sitonut sen hyvin. Mutta liikkua et saa, etkä puhuakaan — muuten veri alkaa taas vuotaa.
— Mutta minä olen niin onnellinen, kun löysin sinut, Rod intti.
Et voi uskoa, miten pettynyt olin, kun en tavannutkaan sinua
Vabinoshissa. Vabi ja Mukoki…
— Hs — s — s!
Minnetaki painoi kätensä Rodin suulle.
— Sinun on oltava aivan hiljaa, Roderick. Olenhan minäkin utelias kuulemaan, miten löysit tänne. Mutta nyt et saa puhua. Tottele nyt!
Tyttö käänsi päänsä pois, ja seuratessaan hänen katseensa suuntaa Rod näki majan multalattialla huovan peittämän muodottoman möhkäleen. Häntä puistatti, ja tuntiessaan pojan käden värisevän omassaan Minnetaki kääntyi katsomaan Rodia kasvot entistäkin kalpeampina mutta silmät tuikkien kuin tähdet.
— Siinä on itse Vunga, hän kuiskasi värisevällä äänellä. Ja nyt hän on kuollut!
Nyt Rod ymmärsi, miksi Minnetakin silmät loistivat. Vunga, tytön heimon ja perheen kauhu — rosvopäällikkö, joka oli vannonut tuhoavansa Vabinoshin väen, oli nyt saanut surmansa! Ja hän, Roderick Drew, joka jo kerran aikaisemminkin oli pelastanut Minnetakin vungain käsistä, oli hänet surmannut. Heikkoudestaan huolimatta hän yritti hymyillä ja sanoi:
— Olen iloinen, Minne…
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan. Ulkopuolelta kuului kevyitä kiireisiä askelia, ja samassa hetkessä Mukoki ja Vabigun astuivat sisään.
6.
KUOLEMAN VARJO
Rod tuskin tajusi, mitä seuraavan puolen tunnin kuluessa tapahtui. Minnetakin veljen ja vanhan intiaanin saapuminen tainnutti hänet uudelleen, ja hän vaipui tiedottomana peitteille, joilta oli yrittänyt kohottautua. Viimeinen minkä hän tajusi, oli Minnetakin varoittava huudahdus ja jonkin viileän kosketus hänen kasvoillaan. Hänestä tuntui kuluneen ikuisuus, ennen kuin hän jälleen pystyi tajuamaan ympäristöään. Minnetakin ääni kehotti häntä pysymään paikoillaan, ja hän totteli.
Hetken perästä hän kuuli matalaäänistä keskustelua ja hiljaista liikehtimistä ja avasi silmänsä. Hän tunsi Minnetakin käden lempeästi sivelevän kasvojaan ja hiuksiaan ja näki vanhan Mukokin kyykkysillään vieressään.
Mukokin terävien silmien hehku lumosi Roderickin. Hän oli nähnyt saman ilmeen niissä aikaisemmin, silloin kun intiaani oli luullut rakkaimpiensa olevan kuoleman vaarassa. Hän tiesi nyt, että tuo vanha erämies oli hänelle enemmän kuin ystävä, että tämä kohdisti häneen saman rakkauden kuin isäntänsä lapsiin. Minnetakin lempeä kosketus ja Mukokin ilmeinen hätääntyminen hänen tilastaan tekivät hänen mielensä onnelliseksi, ja hän kuiskasi hiljaa vanhan intiaanin nimen.
Samassa hetkessä Mukoki oli polvillaan hänen vieressään.
— Sinä oikeassa — minä väärässä, Rod kuuli Mukokin sanovan. Sinä pelasti Minnetaki — tappoi paha Vunga. Sinä suuri — kovasti suuri sankari!
Minnetaki työnsi lempeästi Mukokia kauemmaksi, ennen kuin tämä pääsi jatkamaan ylistystään, ja ojensi jälleen kylmää lähdevettä Rodin huulille. Poika tunsi olonsa kuumeiseksi, ja raikas vesi antoi viileyttä. Hän katseli kiitollisena tyttöä, ja tämä hymyili hänelle.
Sitten Rod huomasi, että Vunga oli siirretty pois majasta. Hän yritti kohottautua istumaan, ja Minnetaki auttoi häntä asettaen kokoon käärityn huovan hänen hartioidensa taakse.
— Et sinä olekaan niin pahasti haavoittunut kuin ensin pelkäsin, tyttö sanoi. Tarkoitan, ettei haavasi ole vaarallinen. Mukoki sitoi sen uudestaan, ja sinä toivut kyllä pian.
Vabi kietoi käsivartensa sisarensa ympärille.
— Rod, sinä teit miehen teon, hän sanoi hiljaa ja tarttui ystävänsä käteen. Jumala sinua siunatkoon!
Rod punastui ja sulki silmänsä. Minnetaki ryhtyi keittämään kahvia ja ruokaa ja Mukoki ja Vabi menivät huolehtimaan koirista.
— Jos jo huomenna jaksat olla ylhäällä, lähdemme Kenogamiin, sanoi tyttö. Sitten kerrot minulle kaikista seikkailuista, joita teillä on ollut. Vabilta olen kuullut niistä vanhoista luurangoista ja kultalöydöstä, mutta minä haluan tietää kaiken. Jospa te ottaisitte minut mukaanne, kun lähdette etsimään sitä aarretta!
— Minä ainakin toivoisin sinun tulevan! huudahti Rod innostuneena.
Puhu Vabille, ehkä hän suostuu!
— Pyydä sinäkin, Rod, tyttö maanitteli. Vaikka en kyllä usko sen auttavan. Isä ja äiti eivät ainakaan suostu. He pelkäävät aina, että minulle tapahtuu jotakin. Siitä syystä he juuri lähettivät minut pois kotoa ennen kuin te ehditte palata. Intiaanit olivat levottomampia kuin koskaan aikaisemmin, ja he luulivat minun olevan paremmassa turvassa Kenogamissa. Voi, miten haluaisin päästä teidän mukaanne! Olisi hauskaa ampua karhuja ja susia ja hirviä ja auttaa teitä löytämään kultaa. Roderick kiltti, puhu nyt Vabille!