E-text prepared by Tapio Riikonen

ERÄMAAN TYTÄR

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomentanut Aukusti Salo

Alkuperäinen nimi: "The Honor of the Big Snows"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.

SISÄLLYS:

1. Soittoa 2. Mukeen kertomus 3. Pikku Melisse 4. Pulma 5. Rakkauden neuvotteluja 6. Riemun päiviä 7. Juhla 8. Taistelu päivänkoitteessa 9. Jean ja Jan 10. Punaisia lumikukkia 11. Hänen tähtensä 12. Huhu etelästä 13. Punainen kauhu 14. Pitkä odotus 15. Miltei naisena 16. Syntymäpäiviä 17. Kieltäymys 18. Jan-veli 19. Uusi asiamies ja hänen poikansa 20. Suudelma ja sen seuraukset 21. Särkynyt sydän 22. Hänen lupauksensa 23. Jan palaa 24. Pelastettu 25. Jack Thornton 26. Kiusaus 27. Janin kertomus 28. Soittoa vielä kerran

1

Soittoa

— Kuuntele, John — minä kuulen soittoa — —

Nämä sanat tulivat hiljaisena kuiskauksena naisen huulilta. Valkoinen, laiha käsi kohosi raukeasti hänen vuoteensa viereen polvistuneen miehen kasvoille, ja suuret tummat silmät, joiden edessä mies oli luonut oman katseensa maahan, välkähtivät hetkiseksi, kun hän taas huoaten kuiskasi:

— John — minä kuulen — soittoa — —

Miehen pää painui, kunnes se melkein lepäsi makaavan povella. Hän tunsi, kuinka naisen käsi värisi hänen poskeaan vasten, ja tässä kosketuksessa jokin ilmaisi John Cumminsille, että heidän kummankin elämä oli lopussa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen voimakkaat hartiansa vavahtelivat.

— Niin, se on ihanaa soittoa, Melisseni, hän mutisi hiljaa ja koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. — Se on taivaiden ihanaa soittoa.

Käsi painautui lujemmin hänen poskeaan vasten.

— Se ei ole taivaallista soittoa, John. Minä kuulen todellista — oikeaa soittoa — —

— Se on taivaan soittoa, suloinen Melisseni! Avaanko oven, jotta voimme paremmin kuulla sen?

Käsi lipui alas poskelta. Cummins kohotti päänsä ja suoristi vitkaan voimakkaat hartiansa, katsellen samalla kalpeita kasvoja, joilta kuumeen hehku oli häipymäisillään, niin kuin hän olisi nähnyt pohjolan auringon heikon kajastuksen hiutuvan lumituiskun tieltä.

Hän ojensi pitkät, laihat käsivartensa kohti majan matalaa kattoa ja rukoili ensi kerran elämässään — rukoili sitä Jumalaa, joka oli hänelle luonut tämän maailman lumineen ja jäineen ja äärettömine metsineen niin lähellä maailman äärtä, antanut hänelle tämän naisen, nyt ottaakseen hänet pois.

Kun hän taas katsoi naista, tämän silmät olivat auki, ja niiden syvyydestä loisti vielä suuren rakkauden raukea hehku. Hänen huulensakin vetosivat häneen vanhalla, suloisella tavallaan, joka aina merkitsi, että hänen pitäisi suudella niitä ja hyväillä hänen hiuksiaan ja yhä uudestaan sanoa hänelle, että hän oli kaunein koko maailmassa.

— Melisseni!

Mies painoi kasvonsa hänen lähelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä hänen tuuheaan tukkaansa, naisen raukeasti kohottaessa kätensä ja kietoessa ne hänen kaulaansa. Hän kuuli, kuinka sairaan rinta huohotti, kuinka hän tapaili henkeä, kuuli hänen taas kuiskaavan:

— Se — on — kansani soittoa!

— Se on enkelien soittoa ylhäällä pilvissä, suloinen Melisseni! Se on meidän soittoamme. Minä avaan oven.

Sairaan käsivarret olivat vaipuneet alas hänen hartioiltaan. Hiljalleen antoi mies sormiensa solua hänen auki olevien hiustensa läpi ja silitti hänen kasvojaan lempeästi kuin olisi hyväillyt nukkuvan lapsen poskea.

Hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa eivät päästäneet ääntäkään, kun hän astui yli pienen huoneen, joka oli heidän kotinaan. Ovipieleen hän pysähtyi kuuntelemaan; sitten hän avasi oven, ja valkoisen yön valovuo virtasi hänen ylitseen sisälle, hänen seisoessaan katsoen sinnepäin, missä revontulten kylmät, kalpeat liekit kimmeltelivät pohjoisnavan yllä. Pohjolan valon sähisevä, kaihoisa laulu tunki hänen korviinsa — se oli laulua tästä syvästä, äärettömästä yksinäisyydestä, laulua, jonka nämä molemmat olivat oppineet tuntemaan taivaallisena soittona.

Lukuunottamatta tätä salaperäistä soittoa, ei ainoatakaan ääntä kuulunut. John Cummins ei havainnut pienintäkään eloa tai liikettä. Ja kuitenkin hän näki sellaisen merkkejä — merkkejä, jotka saivat hänet pidättämään hengitystään ja pakottivat hänet ulos yöhön, jotta nainen ei olisi kuullut mitään.

Oli tunti yli puolenyön tässä aivan lähelle Barren Landsia pystytetyssä leirissä. Oli se hetki, jolloin sen asukkaat tavallisesti nukkuivat, mutta tänä yönä ei yksikään nukkunut. Noissa harvoissa mökeissä paloi tuli. Yhtiön varastohuone oli valaistu, ja toimitusmiehen konttori — tämä erämaan miesten satama — loisti yön pimeydessä kuin keltainen silmä. Leiri oli valveilla. Odotettiin. Kuunneltiin.

Kun Cummins avasi oven ja valo virtasi ulos, näkyivät mökkien ovet toinen toisensa perään avautuvan, ja tummien varjojen kaltaisina astuivat miehet toimitusmiehen konttorista, seisoen siinä odottamassa elämän tai kuoleman sanaa John Cumminsin huulilta. Omalla tavallaan lähettivät miehet, jotka elivät niin lähellä Jumalaa, tietämättään äänettöminä rukouksia kohti tähtikirkasta taivasta, pyytäen ettei maailman kauneinta heiltä otettaisi pois.

Kaksi kesää oli kulunut siitä, kun tämä nainen oli tullut Cumminsin elämään ja leirin elämään. Cummins — joka oli punatukkainen, notkea kuin kissa, suuri kuin cree-heimon maan ikuiset vuoret ja yhtiön paras metsästäjä — oli tuonut Melissen morsiamenaan. Seitsemäntoista yksinkertaista miestä oli lausunut hänet tervetulleeksi. He olivat kokoontuneet pienen majan ympärille, joka nyt oli valaistu, sanatonna ihaillen tätä naista, joka oli saapunut heidän luokseen, ja he olivat seisoneet lakit kädessä ja loistavin kasvoin ja katseet maahan luotuina noiden ihanien silmien edessä, jodia tarkastelivat heitä ja hymyilivät hänen puristaessaan heitä kädestä, toista toisensa jälkeen.

Ehkeivät useimmat ihmiset olisi pitäneet häntä kauniina; mutta täällä — neljänsadan kilometrin takana kaikesta sivistyksestä — hän oli kaunis. Mukee — muuan puoli-cree — ei ollut milloinkaan nähnyt valkoista naista, sillä toimitusmiehenkin vaimo oli puoli-chippeway; eikä kukaan toisistakaan mennyt useammin kuin noin kerran vuodessa suuren erämaan etelärajan yli.

Melissen hiukset olivat ruskeat ja pehmeät, ja niiden aurinkoinen loisto oli sellaista, mitä he olivat uneksineet, mutta eivät milloinkaan nähneet. Hänen silmänsä olivat siniset kuin varhaiset kevätkukat, joita puhkesi ensimmäisten tulvien jälkeen, ja hänen äänensä oli suloisinta sointua, mitä heidän korvansa olivat koskaan kuulleet. Näin ajattelivat nämä miehet, kun Cummins ensi kerran toi kotiin vaimonsa, eikä siinä ihanteessa, minkä jokainen heistä oli itselleen saanut, tapahtunut minkäänlaista muutosta. Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta lisääntyi tämän kuvan korkea arvo, niin kuin Rafaelin tai van Dyckin taulut tekee jokainen kulunut vuosisata yhä arvokkaammiksi.

Nainen tuli luonnollisesti aikaa myöten enemmän ihmiseksi ja vähemmän enkeliksi, mutta tämä teki hänet vain paljoa todellisemmaksi ja salli heidän lähestyä häntä, puhua hänen kanssaan ja rakastaa häntä yhä sydämellisemmin, Kaikki vääryyden ajatus oli mahdoton, näiden miesten hellyys oli suurta, intohimotonta rakkautta ilman synnin häivääkään. Cummins ja hänen vaimonsa ottivat sen vastaan ja tekivät kaiken voitavansa vahvistaakseen sitä, eikä koko laajassa pohjolassa ollut onnellisempaa paria.

Nuori tyttö — hän oli juuri neitoiän ylittänyt — tottui helposti uuteen elämäänsä. Hän ei tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa, ei mitään muuta kuin mitä olisi tehnyt kuka tahansa Jumalaa ja kotiaan rakastamaan kasvatettu nainen. Vapaahetkinään hän alkoi opettaa ja ohjata leirin puolta tusinaa villiä pienokaista ja joka sunnuntai hän kertoi heille Raamatusta ihmeellisiä tarinoita. Hän huolehti sairaista, sillä se kuului hänen elämänsä puitteisiin. Kaikkialle seurasi häntä hänen iloinen hymynsä, hänen ystävällinen tervehdyksensä, ja ilostutti siten näiden hiljaisten pohjolan asukkaiden yksitoikkoista elämää.

Ja hän onnistui, ei olemalla toisenlainen kuin miljoonat muut hänen sukupuoleensa kuuluvat, vaan 40. ja 60. leveysasteen eron perusteella; häntä auttoi se näkemyksen erilaisuus, mikä erottaa toisistaan ne ihmiset, joiden täytyy elämän suuressa taistelussa luoda itselleen vajavainen siveyskäsitys ja ne luonnonlapset, jotka asuvat tuhansia kilometrejä maan napaa lähempänä.

Muutamaa päivää aikaisemmin oli pikku leirissä sattunut ihmeellinen tapaus. Uusi ihmisolento oli nähnyt päivänvalon Cumminsin majassa. Siitä hetkestä alkaen oli alkuasukkaiden äänettömään jumalointiin liittynyt jotakin voimakkaan juhlallista. Cumminsin vaimo äitinä! Nyt hän oli yksi heistä, erottamaton osa heidän olemustaan — yhtä varmasti osa siitä, kuin navan yllä leimuavat revontulet, kuin lukemattomat tähdet, jotka eivät milloinkaan jättäneet yöllistä taivasta, kuin äärettömät metsät, syvät hanget!

Sitten tuli äkillinen käänne, ja kuoleman varjon mukanaan tuoma synkkyys laskeutui kuin paaripeite yli leirin, tukahdutti heidän elämänsä ja tuotti murhetta, jonka vertaista sikäläiset asukkaat eivät olleet milloinkaan kokeneet.

Nyt eivät he saaneet mitään tietoa Cumminsilta. Hetkisen hän seisoi ovensa ulkopuolella ja meni sitten taas sisälle, ja miehestä mieheen kulki kuiskauksena, että maailman ihanin olento vielä eli syvää elämäänsä uutisasutuksen laitimmaisessa pikku mökissä.

— Sinä kuulet nyt taivaan soiton, Melisseni! mies kuiskasi ja polvistui taas hänen viereensä. — Tänään on hyvin kaunis ilta!

— Se ei ollut sitä! nainen toisti.

Hän yritti silittää miehen kasvoja, mutta Cummins ei nähnyt hänen ponnistuksiaan, käsi kun oli melkein hervoton. Hän ei ollenkaan nähnyt kalpenevaa loistoa, joka valaisi suuria, rakastavia silmiä, sillä hänen omansa olivat kyynelhunnun sumentamat.

— Kuule soittoa! kuoleva huohotti. — John, John, se — on — kansani — soittoa!

Mies nousi ja käänsi kasvonsa avointa ovea kohti. Nyt hän kuuli sen! Tulivatko pyhät enkelit noutamaan hänen Melisseään? Puoliksi tukahdutetuin nyyhkytyksin hän nousi seisaalleen ja kurotti kätensä vastaanottamaan heitä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut mitään sellaista — ei milloinkaan sinä aikana, jonka hän oli viettänyt tässä äärettömässä erämaassa.

Hän astui ulos yöhön ja kulki askel askelelta lumessa, synkkää kuusimetsää kohti. Tukahdutetuin nyyhkytyksin ja kädet yhä ojolla hän meni tervehtimään rakkaan vaimonsa Jumalan sanansaattajia; Cummins kuului villiin, sivistymättömään maailmaan eikä ymmärtänyt tätä suloista soittoa, joka kuului synkän metsän syvyydestä.

— Melisseni! Melisseni! hän voihki.

Varjojen keskeltä astui olento, ja olentoa seurasi soitto, suloinen, matalaääninen ja vieno. John Cummins pysähtyi ja katsahti taivasta kohti. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä.

Soitto taukosi, ja kun hän taas katsoi alas, oli olento aivan hänen edessään; se lähestyi hoippuvin askelin ja kalmankalpein, laihoin ja nälkäisin kasvoin. Ne olivat pojan kasvot.

— Jotain syötävää — minä soitta teille! hän kuuli, ja samalla olento horjahti ja kaatui melkein hänen syliinsä. Taas kuului raukea ääni — Tämä olee Jan — Jan Thoreau — tämä hänen viulu! —

Naisen kalmankalpeat kasvot ja hänen suuret tuijottavat silmänsä tervehtivät heitä, kun he astuivat majaan. Kun mies taas polvistui hänen viereensä ja nosti hänen päänsä rintaansa vasten, kuoleva kuiskasi vielä kerran:

— Se — on — kansani — soittoa — viulu!

John Cummins käänsi päätään.

— Soita! hän huohotti.

— Ah — valkoinen enkeli olee sairas — hyvin sairas, Jan mumisi ja kuljetti jousta kevyesti pitkin viulun kieliä.

Ja tämän suloisen soiton kaikuessa sulki John Cummins silmänsä, painoi naista rintaansa vasten ja kuunteli. Vasta avatessaan ne uudelleen ja tuntiessaan kummallista kylmyyttä poskessaan, hän tajusi, että hänen rakastettunsa sielu oli kaikonnut hänen luotaan Jan Thoreaun viulun vienojen sävelten soidessa —

2

Mukeen kertomus

Jan Thoreau soitti hiljaa viuluaan tuokion vielä sittenkin kun viimeinen heikko hengähdys oli kirvonnut naisen huulilta, John Cumminsin sydäntäsärkevä nyyhkytys sai hänet lopettamaan. Hellästi kuin olisi nainen vaipunut suloiseen uinahdukseen, josta pelkäsi herättävänsä hänet, mies irrotti kätensä ja laski vaimonsa pään pielukselle, ja tuijottavin, tummin silmin Jan painoi viuluaan ryysyiselle povelleen ja katseli Cumminsia, kun tämä silitteli kiiltäviä hiuksia ja kauan ja ahnaasti hän silmäili tyyniä, kalpeita kasvoja.

Cummins kääntyi häneen päin, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa majan himmeässä valossa. Silloin Jan Thoreau ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän painoi viuluaan lujemmin itseään vasten ja kuiskasi:

— Valkoinen enkeli olee poissa!

Cummins nousi paikaltaan hitaasti kuin äkkiä vanhentunut mies. Laahustavin askelin hän meni ovelle ja hoipersi yön kelmeään tähtivaloon.

Jan seurasi perässä; hänkin horjui — sillä soitto oli vaatinut häneltä ponnistuksia, jotka olivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Keskilattialle päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmistään loisti jylhä, kummallinen suru, hänen tuijottaessaan kuolleen kalpeita kasvoja — kuolemassakin kauniita, niin kuin ne olivat olleet elämässä, ja kuvastaen vielä jotain elämän sävyisyyttä. Kerran maailmassa — kauan, kauan sitten — hän oli nähnyt sellaiset kasvot, joihin hän oli kiintynyt suurella, sydämellisellä rakkaudella.

Jokin veti häntä sille paikalle, missä John Cummins oli ollut polvillaan, ja hänkin polvistui ja tuijotti ahneesti ja kaihoten, kuten Cummins oli tehnyt. Hänen valtimonsa löi vain heikosti, seitsemänpäiväisen paastoamisen tuottama raukeus hämärsi hänen silmänsä, tietämättään hän vaipui vuoteelle, ja hänen laiha kätensä sattumalta kosketti silloin naisen pehmeitä, kauniita hiuksia. Häneltä pääsi tukahdutettu huudahdus, nopeana kuin salama hän kavahti jalkeille, ja ikään kuin vain yksi keino olisi tämän kosketuksen sovittanut, hän asetti viulunsa olkapäätään vasten ja soitti muutaman minuutin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin kuolleen henki ja hän itse voinut kuulla sitä.

Cummins oli sysännyt oven kiinni jälkeensä; mutta miehet, jotka valvoivat, olivat kuitenkin nähneet, että se oli avattu. Ovi toisensa jälkeen avautui, keltaiset valojuovat kimmeltelivät kovaksi poljetulla lumella, ja varjomaisia hahmoja astui ulos kuulemaan, mitä tietoa hän oli heille tuomassa pikku majasta.

Lukuunottamatta näitä valonpilkahduksia ei ollut havaittavissa mitään liikettä, ei kuulunut mitään ääntä. Tummat varjot seisoivat hievahtamattomina. Vetokoiran kolkko ulvonta muuttui kimakaksi uikutukseksi, kun joku potkaisi sitä saadakseen sen vaikenemaan. Mukeen isä tukahdutti koleata yskäänsä paksuun karvalakkiinsa, pistäessään päänsä ulos metsän reunassa sijaitsevan majansa ovesta.

Parikymmentä silmää seurasi Cumminsia, kun hän astui lumelle, ja katsojien yksinkertaiset, uskolliset sydämet sykkivät hirveästä jännityksestä, hänen sanojaan odotettaessa.

Välillä tapahtuu, että kokonainen kansakunta ikään kuin lakkaa hengittämästä kuolevan päällikkönsä viimeisinä hetkinä, ja koettelemuksen mustat siivet laskeutuvat yli hänen kansansa ja käärivät sen kauheaan synkkyyteen ja vielä kauheampaan pelkoon; ja samalla tavoin — sillä suurin kaikista murhenäytelmistä oli tullut heidän pieneen maailmaansa — Cumminsin ystävät seisoivat nyt mykkinä surussaan ja odottivat ratkaisevaa sanaa. Ja kun sana vihdoin saapui ja kulki suusta suuhun, karkeista kasvoista toisiin, ovet sulkeutuivat taas ja valot sammutettiin yksi kerrallaan. Vain toimitusmiehen konttorista loisti keltainen silmä edelleenkin, samoin himmeä tuike pikku majasta, missä John Cummins oli polvillaan, värähtelevät kasvot lujasti painettuina kuolleen kasvoja vasten.

Kukaan ei välittänyt Jan Thoreausta, kun hän astui ovesta toimitusmiehen konttoriin. Hänen peurannahkatakkinsa oli risoina. Varpaat pistivät ulos hänen mokkasiineistaan. Kasvot olivat laihat ja kalpeat kuin kuolleen, ja niitä ympäröivä kankea, tumma tukka teki ne vieläkin valjummiksi. Silmät kimmeltelivät kuin jalokivet. Hän oli sortunut nälän mielettömyyteen.

Tuntia aikaisemmin oli kuolema kouristanut hänen kurkkuaan, kun hän oli nähnyt valoa pienestä leiristä. Sinä yönä hän olisi kuollut nietoksiin. Paksuun karhunnahkatakkiin käärittyä viulua hän puristi rintaansa vasten ja lysähti kuin rääsykasa lämpimän takan ääreen. Nälkäisinä, rukoillen harhailivat hänen silmänsä. Kerjäämiseen eivät nämä pohjolan voimakkaat, ylväät miehet ole tottuneet, eivätkä Janinkaan huulet kerjänneet. Hän heitti luotaan karhunnahan ja kuiskasi:

— Jotain syötävää — minä silloin tahtoo soittaa!

Hän alkoi soittaa ennen kuin vielä oli sanonutkaan tätä — mutta vain hetkiseksi; sitten jousi putosi hänen kädestään ja pää vaipui rinnalle.

Puoliverisen kasvoissa oli jotain jylhää kauneutta, joka säteili Janinkin silmistä. Sekunniksi olivat nämä silmät kohdanneet toisensa veren äänen hurjassa tuntemuksessa; ja kun Janin pää vaipui alas ja viulu solui lattialle, Mukee nosti hänet vahvojen käsivarsiensa varaan ja kantoi hänet metsänreunassa olevaan majaansa.

Seuraavana päivänä ei Jania ottanut huomatakseen kukaan muu kuin Mukee. Hän sai ruokaa. Hänen jähmettynyt verensä lämpeni. Mitä enemmän elonvoimat palasivat, sitä selvemmin hän tunsi sen kolkkouden, joka oli tunkeutunut tähän elämän kosteikkoon keskelle erämaan sydäntä. Hän oli nähnyt naisen — sekä elämässä että kuolemassa — ja hänkin rakasti tätä ja suri häntä. Hän ei sanonut mitään; hän ei pyytänyt mitään; mutta miesten surullisista, jäykistä kasvoista hän näki, kuinka he olivat palvoneet poismennyttä. Hän näki sen niiden pienokaisten pelästyneistä silmistä, jotka olivat oppineet jumaloimaan Cumminsin vaimoa. Hän luki sen koirien veltosta hiljaisuudesta, kauheasta tyyneydestä, joka vallitsi hänen ympärillään.

Janin ei ollut vaikea ymmärtää sitä, sillä hänkin kunnioitti eräiden kalpeitten, suloisten kasvojen muistoa, kasvojen, jotka olivat hänen majassa näkemiensä kaltaiset. Hän tiesi, että tämä palvominen Lac Bainissa oli puhdasta palvomista, sillä suurten lumiaavikkojen kunnia oli hänenkin. Siinä oli hänen uskontonsa ja näiden toistenkin uskonto, jotka asuivat viidensadan kilometrin päässä tai kauempanakin mistään eteläisestä siirtolasta.

Tämä kunnia velvotti sellaiseen, mitä sivistys ei voinut ymmärtää — vähitellen paleltumaan kuoliaaksi ja nääntymään nälkään ennemmin kuin varastamaan, kunnioittamaan kymmenettä käskyä yli kaiken. Se sisälsi, että täällä pohjolan kylmän taivaan alla olivat olot ja asiat sellaiset kuin Jumala oli aikonut ne olemaankin, ja että muutamat Hänen luoduista olennoistaan voivat elää rakkaudessa, mikä ei ollut omistamista eikä syntiä.

Vuosi sen jälkeen kun Cummins oli tuonut vaimonsa pohjolaan, tuli leiriin muuan mies Fort Churchillista Hudsoninlahden rannikolta. Hän oli englantilainen ja Hudsons Bay Companyn palveluksessa. Hän toi mukanaan jotain uutta, kuten nainenkin, vaikka se tässä tapauksessa oli elämänainesta, jota Cumminsin väki ei osannut ymmärtää.

Leirin miehistä oli siinä ensi hetkestä alkaen jotain murhenäytelmää mukana. Englantilaisesta sitä vastoin lupasi tulla vain sivukohtaus — hetkellinen, liehakas seikkailu. Siinä esiintyi taas katsantokantojen erilaisuus — maan keskuksen ja sen äären välinen ääretön ero.

Cummins oli poissa kuukauden — hän oli seurannut metsästäjiä Barren
Landsiin. Sellaisten tapausten sattuessa tuntui kotona olevista nainen
perinnöltä, ja he huolehtivat hänestä kuin vanhemmat lapsestaan.
Kuitenkaan ei tarkinkaan silmä olisi havainnut asian niin olevan.

Kun Cummins oli lähtenyt, edistyi murhenäytelmä suurin askelin loppuaan kohti. Englantilainen oli tottunut seurustelemaan naisten kanssa. Kuukausimääriä oli hän nyt elänyt kuin erakko. Cumminsin vaimo näytti hänestä kukkaselta, joka äkkiä oli tullut sulostuttamaan erämaan sietämätöntä yksitoikkoisuutta; ja käyttäen sivistyksen kaikkia keinoja ja juonia hän yritti saada puoleensa sen tuoksua.

Seuraavina päivinä ja viikkoina hän puhui paljon itsestään, tuvan takkavalkean lämmittäessä häntä, ja omista ajatuksistaan, ja näin hän teki, kun ei vielä ymmärtänyt tätä kansaa. Ja ikään kuin tietämättömänä, mitä sanottiin, nainen jatkoi puhdasta elämäänsä, karkottamatta tai rohkaisematta tulokasta, vaikka nainen aina kiusasikin häntä samalla sulollaan, jota hän lahjoitti kaikille yhtäläisesti.

Vielä siihen asti ei ollut mitään epäluuloa hänen sielussaan. Hän otti vastaan englantilaisen ystävyydenosoitukset, vaikka tämä olikin muukalainen hänen kansansa keskuudessa. Hän ei kuullut petollista äänensävyä, hän ei nähnyt mitään, mikä ennusti onnettomuutta. Ainoastaan leirin miehet kuulivat sen, näkivät ja ymmärsivät.

Kuin joukko uskollisia eläimiä olivat he valmiit hyökkäämään esiin, repimään rikki ja tappamaan hänet, joka uhkasi häväistä kaiken, mikä heille oli hyvää ja puhdasta ja kaunista, mutta äänettömässä uskollisuudessaan ja innostuksessaan he odottivat merkkiä naiselta. Hänen siniset silmänsä, hänen ystävälliset sanansa, kätensä liike olivat säätäneet lakia leirissä. Jos hän hymyili muukalaiselle ja puhui hänen kanssaan ja tunsi iloa siitä, oli se vain uusi laki, jonka hän oli antanut heidän kunnioitettavakseen. He pysyttelivät siis rauhallisina, välttivät englantilaista niin paljon kuin mahdollista ja olivat varuillaan — alati varuillaan.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin. Cumminsin vaimo tuli yhtiön varastohuoneeseen, ja lämmin puna syöksähti hänen poskilleen, hänen sinisilmänsä säkenöivät, kun hän näki muukalaisen seisovan siellä. Miehen punakat kasvot sävähtivät punaisemmiksi, ja hän loi katseensa maahan. Mennessään hänen ohitseen veti Cumminsin vaimo hameitaan koolle; ja pään asennossa oli jotain, mikä muistutti kuningatarta — puolisoa ja naista kaikessa loistossaan. Tänä hetkenä oli hänessä kaikki, mitä pohjolassa kuului kunnian ja kauneuden käsitteisiin.

Illalla hiiviskeli puoliverinen pitkin metsänreunaa nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa Cumminsin pikku majassa. Mukeeta oli kerran ilves purrut luuhun asti, ja nainen oli pelastanut hänen kätensä. Siitä hetkestä alkaen tuosta kesyttömästä oli tullut hänen orjansa.

Muutaman minuutin hän seisoi kyyristyneenä ja tuijotti himmeään valojuovaan, joka loisti ikkunaverhon aukosta, naisen ikkunasta; ja hänen siinä seisoessaan tuli jotain hänen ja valon väliin. Tuvan seinässä hän näki hiipivän miehen varjon, ja hiljaa kuin revontulten kylmä kiilu hänen päänsä päällä, nopeasti kuin hirvi, hän kiiti metsästä ja tuli tuvan takaa esiin.

Varovaisena kuin ilves ja pää riipuksissa hän kyyristeli nurkalla.
Englantilainen seisoi ja tirkisteli sisälle ikkunaverhon halkeamasta.

Mukeen mokkasiinit eivät synnyttäneet mitään ääntä. Hänen kätensä laskeutui muukalaisen käsivarrelle lempeästi kuin lapsen.

— Tätä ei lueta täällä kunniaksi, hän kuiskasi. — Tulkaa!

Sairaalloinen kalpeus levisi toisen miehen kasvoille, mutta Mukeen ääni oli lempeä ja levollinen, hänen kosketuksensa pehmeä kuin sametti, ja englantilainen lähti ikkunan luota hymyillen. Mukeen hampaat välkkyivät. Silloin toinen nauroi äänettömästi.

Yhtäkkiä Mukeessa tapahtui muutos. Hänen kätensä tarttuivat sivistyneen miehen paksuun, punaiseen kaulaan, ja sanaakaan hiiskumatta molemmat vaipuivat lumeen.

Seuraavana päivänä lähdettiin kuudella koiralla viemään yhtiölle Fort Churchilleen sanaa, että englantilainen oli kuollut lumeen — mikä oli totta.

Tämän Mukee kertoi Janille, sillä heidän välillään vallitsi veriheimolaisuus. Se oli kuvaus elämästä, rakkaudesta ja puhtaudesta. Sydämensä syvyydessä Jan Thoreau kiitti yksinkertaisella tavallaan suurta Jumalaa, että hänen oli sallittu soittaa viuluaan naisen kuollessa.

3

Pikku Melisse

Cumminsin vaimo meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Paljain päin, kasvot auki riippuvien hiuksien ympäröiminä, huulet lujasti yhteen puristettuina, pidättääkseen suruaan, menivät leirin harvat miehet yksi erältään pikku majaan luomaan viimeisen silmäyksen hänen piirteisiinsä. Paitsi heidän hillittyjä askeleitaan ei kuulunut mitään muuta kuin nyyhkyttävää valitusta, joka tunki vanhan toimitusmies Williamsin parran läpi.

Sitten he kantoivat hänet aivan metsän reunaan raivatulle paikalle; ja jättiläismäisen hongan juurelle, joka kohosi kuin vartija pilviä kohti, he laskivat hänet jäätyneeseen maahan. Huohottaen Williams luki muutamasta vanhan Raamatun irtireväistystä lehdestä, ja raa'at miehet, jotka seisoivat hänen ympärillään, painoivat päänsä rintaansa vasten, ja ankarat nyyhkytykset pudistelivat heidän voimakkaita ruumiitaan.

Lakattuaan lukemasta hän ojensi pitkät käsivartensa yli pään ja huusi väräjävällä äänellä:

— Pitäköön suuri Jumala Cumminsin vaimon!

Hautaa umpeen luotaessa kuului metsänreunasta vienoja, hillittyjä säveliä — ne lähtivät Jan Thoreaun viulusta. Ei yksikään ihminen maailmassa olisi voinut sanoa, mitä hän soitti, sillä siinä oli Janin sielua — siinä soitossa — välillä hurjaa ja välillä vienoa, siinä oli jotain kummallista perinnäistä suloutta, joka oli tullut osalliseksi siitä kuvasta, mikä hänen sykkivään sydämeensä oli kätkettynä.

Hän soitti, kunnes vain korkea mänty ja John Cummins olivat jäljellä yksinäisen haudan ääressä. Kun hän lopetti, mies astui hänen luokseen, ja sitten menivät he yhdessä pikku majaan, missä nainen oli elänyt.

Majassa oli nyt jotain uutta — pieni valkoinen elävä olento, jota muuan intiaaninainen hoiti. Poika seisoi Cumminsin vieressä, katsellen sitä ja vapisten.

— Oi, hän kuiskasi, ja hänen suuret silmänsä hehkuivat. — Se ole pikku valkoinen enkeli!

— Se on pikku Melisse, mies vastasi.

Ja hän lankesi polvilleen, painaen surulliset kasvonsa tuohon uuteen elämään aivan kiinni, uuteen elämään, mikä tulisi saamaan hänen paikkansa, joka äsken oli mennyt pois. Jan tunsi mielialansa kovin kummalliseksi, ja hänkin laskeutui polvilleen John Cumminsin viereen — se oli lapsen ensimmäistä rukousta.

Tästä hetkestä alkaen, jolloin he majassa ensi kerran polvistuivat pikku olennon ääreen, liittyivät Jan Thoreau ja John Cummins toisiinsa siteillä, joita olisi kenenkään ihmisen ollut vaikea katkaista. Seisottuaan useampia minuutteja ja katseltuaan pikku Melisseä, Jan katsahti Cumminsin kasvoihin ja kuiskasi hiljaa sen sanan, joka creen kielellä merkitsee isä.

Tämä oli hänen ensimmäinen vetoamisensa pikku Melissen puolesta.

Hänen uudestaan katsahtaessaan lapseen, tämä sätkytteli ja potki samalla tavoin kuin hän oli nähnyt sudenpoikasten teutaroivan, ennen kuin ne saavat silmät. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Varovasti kuin olisi ollut tekemisissä hehkuvan raudan kanssa hän ojensi laihan kätensä, ja kun hänen sormensa äkkiä kosketti jotain pehmeää ja lämmintä, hän veti sen nopeasti takaisin, ikään kuin häntä olisi polttanut.

Kun Jan illalla otti viulunsa mennäkseen Mukeen majaan, Cummins laski molemmat suuret kätensä pojan olkapäille ja sanoi:

— Jan, kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?

Jan ojensi kätensä ja heilutti sitä pohjoista kohti.

— Jan Thoreau, hän vastasi yksinkertaisesti. — Tämä olee minun viulu.
Me tulimme yhdessä läpi suuren lumen.

Cummins tuijotti kuin hän olisi nähnyt ihmeellisen taulun pojan silmissä. Hän irrotti kätensä ja meni ovelle. Kun he yksinään seisoivat ulkopuolella, hän osoitti tähtiä ja unimaista, hopeanhohtoista harsoa, jonka äsken kohonneet revontulet heittivät pohjolan taivaalle.

— Sano minulle vielä, mistä sinä tulet, Jan!

Ilman epäilystä näytti poika pohjoista kohti.

— Me olemme viikon nähneet nälkää paksussa lumessa. Minun viulu olee pitänyt sudet iltasin kaukana.

— Kuulepas, Jan, etkö tullut tuolta tai tuolta tai tuolta?

Cummins kääntyi hitaasti ensin itään ja Hudsoninlahtea kohti, sitten etelään ja viimein länteen päin. Enemmän kuin tavallista uteliaisuutta oli hänen jännittyneessä ilmeessään, kun hän uudelleen kysyen katseli Jan Thoreauta.

Poika kohautti olkapäitään, ja hänen silmänsä säihkyivät.

— Ei olee valhetta, että Jan Thoreau ja hänen viulu olevat tulleet läpi paksun lumen, hän vastasi hiljaa. — Se ei olee valhetta.

John Cumminsin kosketuksessa oli nyt jotain enemmän kuin ystävällisyyttä. Vaikkei Jan voinutkaan ymmärtää sitä, hän meni Cumminsin mukana majaan. Tämän silmät ilmaisivat enemmän kuin ystävyyttä hänen taas laskiessaan kätensä pojan olkapäille; Jan ei voinut käsittää tätäkään.

— Täällä on hyvää tilaa — nyt, Cummins sanoi kolkolla äänellä. —
Tahdotko jäädä pikku Melissen ja minun luokse?

— Pikku Melissen luo! poika toisti huoahtaen. Vaieten hän riensi pikku vuoteen ääreen ja laskeutui siihen polvilleen, laihat hartiat etukumarassa, pitkät, mustat hiukset kiiltäen lampunvalossa, ja melkein ilosta nyyhkien. — Minä — minä — pysyy pienen valkoisen enkelin luona iäksi! hän kuiskasi. Selvästikin hänen sanansa olivat aiotut vain lapsen kuultavaksi. — Jan Thoreau jää — ja täällä myös olee viulu! Sen antaa minä teille — ja soittoni!

Ja samalla hän asetti kalliin viulunsa poikittain pienokaisen vuoteelle.

4

Pulma

Seuraavina päivinä tapahtui yhtä ja toista sellaista, mitä ei Jan voinut eikä yrittänytkään ymmärtää. Hän ei puhunut paljoa, ei edes Cumminsille. Hän kuunteli sen sijaan ja antoi silmiensä vastata, tai vastasi kummallisilla olkapäiden kohautuksilla, jotka saivat hänen hiuksensa epäjärjestykseen.

Noille leirin harvoille yksinkertaisille sieluille hän toi tuntemattomasta erämaasta mukanaan enemmän kuin nälkään nääntyneen ruumiinsa, ja siinä oli syy kaikkeen siihen, mitä hän ei voinut ymmärtää.

Ei kukaan ihminen saanut hänestä tietää enempää kuin Cumminskaan. Edes Mukeelle hän ei kertonut muuta kuin saman yksinkertaisen tarinan. Hän selitti aina, että hän tuli pohjoisesta päin — siis Barren Landsista; ja Barren Lands merkitsi kuolemaa. Kenenkään ei ollut onnistunut milloinkaan tulla sen kautta, niin kuin Jan; ja toisenlaisessa tilanteessa ja muissa olosuhteissa olisi Cummins ja hänen väkensä luullut hänen olevan järjiltään.

Mutta toisetkin olivat kuulleet tuon kummallisen, vienon soiton, joka vaimon kuolinyönä oli tunkeutunut metsän syvyydestä, ja ihmeellisiä ajatuksia oli herännyt heissä, niin kuin Cumminsissakin. He tunsivat vain nimeksi Jumalaa sellaisena kuin Jumalasta saarnataan; mutta muulla tavoin he tiesivät Hänestä paljon. He tiesivät, että Jan Thoreau oli tullut enkelien lähettiläänä, että naisen sielu oli kiitänyt häntä vastaan, ja että hän tyynesti oli päästänyt viimeisen hengenvetonsa Cumminsin rinnoilla, pojan soittaessa. Poika tuli siis laihoine, tunteellisine kasvoineen ja suurine kauniine silmineen olemaan osa siitä, mitä nainen oli heille rakastettavaa jättänyt. Osana hänestä he pitivätkin häntä, kyselemättä sen lähemmin, kuka hän oli tai mistä hän tuli.

Tavallaan poika korvasikin häntä. Nainen oli tuonut muassaan jotain uutta ja suloista heidän yksitoikkoiseen, ikävään elämäänsä, ja hänkin toi muassaan jotain uutta ja suloista — viulunsoittonsa. Hän soitti heille iltaisin toimitusmiehen konttorissa; ja näissä tilaisuuksissa he tunsivat, että Cumminsin vaimo oli heitä aivan lähellä ja että hän puhui heille Jan Thoreaun viulun kautta.

Soitto oli sellaista, mikä jo aikoja sitten oli hävinnyt heidän elämästään. Muutamat eivät olleet sitä milloinkaan kuulleet. Vuosia taaksepäin oli Williams joutunut leiriin, jossa oli hanuri. Cummins oli kuullut soittoa, enemmän kuin kaksi vuotta takaperin käydessään sivistyneissä seuduissa noutamassa vaimoaan. Muille se oli salaperäistä loihtua, joka liikutti heitä sielunsa sisintä myöten ja ilmaisi heille monenlaista, mikä oli kauan ollut kätkettynä menneisyyden tomuun.

Nämä toimitusmiehen konttorissa vietetyt tunnit olivat oikeita riemunhetkiä Janille. Kun hän istui laatikolla, selkä seinää vasten, pää taaksepäin taivutettuna, mustat silmät loistaen, pitkien hiusten suodessa hänen kasvoilleen puolijylhän kauneuden, hän oli noista tuimista miehistä enemmän kuin kuningas. He kuuntelivat liikkumattomina ja äänettöminä; eikä hänen lopettaessaan kuulunut hiiskahdustakaan, ennen kuin hän oli käärinyt viulunsa karhunnahkaan ja palannut John Cumminsin ja pikku Melissen luo. Jan ymmärsi äänettömyyden ja piti sen sinä, miksi se oli aiottu.

Mutta pikku majan kuulijakunnasta Jan halusi eniten saada olla yksin pikku Melissen kanssa. Kun kevät saapui ja metsästysaika lähestyi, ja koko erämaassa sadoin kilometrin ympäri leiriä kulki ristiin rastiin eri heimojen turkismetsästäjiä, saattoi Cummins olla poissa päiväkausia yhteen menoon, tehdäkseen yhtiön lukuun uusia sitoumuksia ja kauppoja tulevia turkismarkkinoita varten.

Tänä vuonna oli kovaa kilpailua, sillä Revillonit — yhtiön ranskalaiset kilpailijat — olivat asettaneet leirinsä kolmesataa kilometriä länteen päin, ja huhu levisi, että he aikoivat antaa kuusikymmentä naulaa jauhoja yhtiön tarjoamien neljänkymmenen asemesta, ja neljä jalkaa verkaa kolmen sijasta. Nyt piti Williamsin ja hänen väkensä toimia vireästi, ja toimitusmies itse syöksyi erämaahan. Mukee — puoliverinen — kiersi heimolaistensa keskuudessa pitkin koko uudisasutuksen rajaa ja kiihotti heitä kaunopuheisuudellaan — uusilla lupauksilla ja ankarasti tuomiten lännen tungettelijoita. Vanha Per-ee, jolla oli hieman eskimoverta suonissaan, meni rohkeasti koirineen tapaamaan kaukaisesta pohjolasta tulevaa pientä tummaa kansaa, joka saapui etsimään kettuja ja nälkäisiä jääkarhuja, kun nämä olivat ajelehtivilla jäälautoilla kulkeutuneet omasta maailmastaan. Nuori Williams, toimitusmiehen poika, seurasi Cumminsia, ja muut yhtiön miehet lähtivät etelään ja itään.

Leiri jäi autioksi ja elottomaksi. Kylmilleen jääneiden majojen ikkunat olivat paksun jään peitossa. Toimitusmiehen konttorissa oli myös kaikki hiljaista ja kuollutta. Koirat olivat poissa, ja sudet ja ilvekset uskalsivat joka yö tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tässä yksinäisyydessä pysyttelivät harvat puoliveriset ja intiaanilapset huoneessa, ja Williamsin lihava ja laiska chippeway-vaimo piti yhtiön varastohuonetta tiukasti salvassa.

Tässä hiljaisuudessa ja elottomuudessa Jan Thoreau tunsi uutta ja alati kasvavaa onnea. Hänestä oli elävä ääni jotain ankaraa ja viiltävää; lepo — unen kuollut, sykkimätön lepo — tuntui hänestä ihanalta. Silloin hän unelmoi, ja silloin hänen sormensa tekivät viululla uusia havaintoja.

Hän lähetti usein Maballan — intiaaninaisen, joka hoiti Melisseä — juttelemaan Williamsin vaimon kanssa, niin että hän sai olla yksinään lapsen kanssa. Tällöin, kun ovi oli suljettu muulta maailmalta, siinä olikin toinen Jan Thoreau kyyrysillään polvistuneena pienokaisen vuoteen ääreen. Silloin hänen kasvoillaan hehkui suuri, kalvava kiihko, jonka hän muulloin salasi. Hänen kauniit silmänsä säihkyivät, hän kuiskaili ja rupatteli pienokaisen kanssa, hyräili ja soitti hiljaa viuluaan ja painoi päänsä niin alas, että tämä pienillä kätösillään saattoi koskettaa hänen hiuksiaan.

— Ah, sinä pieni valkoinen suloenkeli! hän saattoi huudahtaa pienokaisen tukistellessa häntä. — Minä rakastaa sinua niin — minä rakastaa sinua ja jää ainiaaksi tänne soittamaan sinulle! Oi, Jumalani, sinusta tulee suuri, kaunis, valkoinen enkeli, hänen kaltainen!

Hän saattoi nauraa ja soperrella ja jokeltaa kuin äiti, sillä tällöin oli Jan Thoreaun kieli yhtä kaunopuheinen kuin hänen viulunsakin.

Välillä Melisse kuunteli ikään kuin olisi ymmärtänyt ne ihmeelliset asiat, joista poika puhui hänelle. Pienokaisen oli tapana maata selällään, häntä katsellen, pienillä punaisilla kätösillään puristaen lujasti jousta tai peukalo suussa. Ja mitä kauemmin hän näin makasi ja yhä katseli poikaan, sitä enemmän tämä vakuuttui, että lapsonen ymmärsi häntä; hänen äänensä muuttui lempeäksi ja matalaksi, ja hänen silmänsä saivat hellän ilmeen, kun hän kertoi pienokaiselle asioita, joiden kuulemisesta John Cummins olisi antanut paljon.

— Jokin päivä sinä ymmärtää, minkätähden tämä olee tapahtunut, suloinen Melisse, hän kuiski ja nojautui hänen ylitseen, niin että pienokainen oli vähällä pistää häntä silmään. — Silloin rakastaa sinä Jan Thoreau!

Toisin ajoin ei Jan puhunut, vaan pikku Melisse hänelle; ja silloin hän oli onnellisempi. Kun pienokainen sätkytteli ja potki ja päästi kummallisia ääniä, hän saattoi istua hiljaa ja katsella häntä yhtä ylpeästi ja onnekkaasti kuin naarasilves poikastensa ensimmäisiä kömpelöitä kuperkeikkoja.

Kun Melisse kerran nousi hetkiseksi pystyyn ja nauraen ja kuherrellen puoleksi ojensi käsivarsiaan häntä kohti, häneltä pääsi riemuhuuto; hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja vasten ja teki sellaista, mitä ei milloinkaan ennen ollut uskaltanut — suuteli häntä. Tästä pienokainen kuitenkin pelästyi ja alkoi huutaa niin, että Jan aivan suunniltaan säikähtyneenä hyökkäsi hakemaan Maballaa. Sitten kesti kauan, ennen kuin Jan taas uskalsi suudella häntä.

Ollessaan nämä kaksi viikkoa yksinään leirissä, Jan pääsi selville siitä suuresta pulmasta, jonka hän ja John Cummins olivat saaneet ratkaistavakseen. Toisen viikon viimeisinä päivinä hän vietti aikansa suureksi osaksi kuljeskelemalla metsänreunassa, etsien peuroja, jotta olisi ollut kylliksi lihaa koirille ja miehille näiden kotiin saapuessa. Eräänä iltapäivänä hän tuli aikaisin kotiin, himmeän auringon vielä ollessa ylhäällä, ja hänellä oli mukanaan myskihärän lihat. Kun hän hinteline vartaloineen saapui metsänreunaan, taakan painosta melkein kaksinkerroin taipuneena, kohtasi häntä pienellä hakkuupaikalla kauhea näky.

Polvillaan heidän majansa edessä pyöritteli Maballa innokkaasti puolialastonta pikku Melisseä pehmeässä lumikinoksessa — siten, niin kuin hän täydellisesti ja lujasti uskoi, uskollisesti ja omantunnontarkasti täyttäen velvollisuutensa. Kirkaisten Jan heitti taakkansa luotaan ja hyökkäsi häntä kohti kuin peto.

— Taivas — te tappaa — tappaa pikku Melisseä! hän kirkui ja tempasi itselleen paleltuneen lapsen. — Jumala — hän ei olla villi — hän olee sivistynyt — sivistynyt!

Ja hän hyökkäsi majaan lapsonen sylissään, purkaen kokonaisen sadattelutulvan hämmästyneelle ja pelästyneelle Maballalle.

Jan jätti myskihärän jäännökset susille ja ketuille. Hän astui hankeen ja löysi puolitusinaa muita lumivakoja, joissa avuton Melisse oli ottanut jääkylmiä kylpyjään. Hän rupesi nyt pitämään Maballaa silmällä, tuntien uutta, kasvavaa kauhua, ja ainakin viisikymmentä kertaa päivässä sanoi hän tälle:

— Melisse ei olla villi! Hän olee sivistynyt — samoin kuin hänkin! — Ja samalla hän viittasi jättiläishongan alle kaivettuun yksinäiseen hautaan.

Viimein asia selvisi Maballalle. Melisseä ei saanut ottaa ulos ja kieritellä lumessa; hän siis otti lunta sisälle ja hankasi sillä Melisseä!

Kun Jan huomasi tämän, hänen kielensä kääntyi niin kauheisiin äännähdyksiin, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin julmiksi, että Maballa alkoi ymmärtää lumen olevan kerrassaan kiellettyä — sekä sisällä että ulkona — pikku Melissen ruumiillisessa kehittämisessä.

Tämä oli pulman alku, ja se kasvoi ja esiintyi koko tavattomassa tärkeydessään päivää ennen Cumminsin palaamista erämaasta.

Viikon ajan oli Maballa lasketellut hämäriä viittauksia jostain kummallisesta, jota hän ja toimitusmiehen puoliverinen vaimo puuhasivat pienokaiselle. Vilaukselta Jan näki monen kerran jonkun oudon pukineen, täynnä helmiä ja koreita nauhoja, joitten sanottiin tuottavan pikku Melisselle ääretöntä iloa. Päivää ennen Cumminsin saapumista Jan tuli sisään — hän oli ollut ulkona metsässä ja hakannut puita — ja meni suoraan kehdolle. Se oli tyhjä. Maballa oli poissa.

Äkillinen pelko säväytti häntä läpikotaisin, ja hän hyökkäsi takaisin majan ovelle, valmiina huutamaan intiaaninaisen nimeä.

Muuan ääni sai hänet kuitenkin pysähtymään — Jan Thoreausta suloisin, vienoin ääni maailmassa — ja hän pyörähti kuin kissa. Melisse hymyili ja antoi kummallisia, ystävällisiä pikku merkkejä pöydältä. Siellä seisoi hän suorana, puserrettuna jonkinlaiseen ruumisarkun muotoiseen koteloon, mistä vain pienet valkoiset kasvot pistivät esiin, ja Jan ymmärsi, että tämä oli Maballan yllätys. Melisse villilapsen selkäkopassa!

— Melisse, minä sanoo sinulle, ei sinä olla villi! hän huusi ja juoksi pöydän luo. — Sinun pitää olla sivistynyt! Sinä ei saa olla kuin villi lapsi — ei vaikka kaksikymmentätuhatta paholaista tulee ottaa Jan Thoreaun!

Ja samalla päästi hän pienokaisen vankeudestaan, heitti Maballan käsien työt ulos hangelle ja odotti kärsimättömästi John Cumminsin paluuta.

5

Rakkauden neuvotteluja

Cummins palasi seuraavana päivänä — ei sen vuoksi, että hänen työnsä villien erämiesten keskuudessa etelässä olisi suoritettu loppuun, vaan hän oli loukkaantunut pudotessaan liukkaalta kallionkielekkeeltä. Kun Jan, joka oli metsässä halonhakkuussa, näki valjakon kiitäen tulevan ja pysähtyvän pikku majan eteen ja vieraan creen puoliksi kantavan vahingoittunutta miestä sisälle, hän riensi yli uudisasutuksen, rinnassaan kolkko tuskantunne.

Mitä hän näki oven avattuaan, rauhoitti kuitenkin häntä. Cummins oli polvillaan kehdon ääressä, voimakkaat hartiat etukumarassa, ja Melisse lausui hänet tervetulleeksi koko äänivarastollaan. Cumminsin luuvamma ei ollut paha; ja kun asianlaita oli niin, Jan piti sitä kaitselmuksen vartavasten lähettämänä. Uudet ajatukset, jotka olivat hänessä saaneet jalansijaa, tuottivat näet hänelle suurta huolta.

Niin pian kuin Maballa oli lähetetty toimitusmiehen vaimon luo, Jan kevensi sydäntään. Ilmeikkäillä kädenliikkeillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut. Cummins nilkutti ovelle katsomaan lumeen urautuneita vakoja ja palasi sitten pöydän luo, Janin eloisin liikkein kuvaillessa, missä tamineissa hän oli tavannut pikku Melissen.

— Hän olee sivistynyt! Jan lopetti lujasti. — Hän ei olla intiaanilapsi! Hänen pitää olla samanlainen kuin hänkin!

Hänen silmänsä säteilivät, ja Cummins tunsi itsensä liikuttuneeksi, katsoessaan niihin ja ymmärtäessään, mitä poika tarkoitti. — Maballa tekee intiaanilapsi Melissestä. Hän kasvaa — ei tietää mitään — olee kuin intiaanilapsi — puhuu kuin intiaanilapsi.

Janin tunne valtasi hänen kielensä. Kiiltävä tukka valui hänen kasvoilleen, kun hän huolissaan nojautui Cumminsia kohti, ja Cummins tuijotti vuorostaan sanattomaksi kummastuneena tuon vaikean pulman eloisaan sätkimiseen ja teuhaamiseen.

— Eikö hän olla sivistynyt? Jan kysyi ihastuneena ja kumartui pienokaisen puoleen. — Ah, sinä suloinen, herttainen Melisse!

— Niin, hänestä täytyy tulla hänen kaltaisensa, Jan — yhtä hyvä ja yhtä suloinen ja yhtä kaunis, Cummins keskeytti hänet lempeästi.

Puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pääsi häneltä, kun hän linkutti takaisin omalle vuoteelleen ja jätti Janin leikkimään pienokaisen kanssa.

Illalla, himmeässä, hehkuvassa öljylampun valossa ryhtyivät Jan Thoreau ja John Cummins juhlallisesti pohtimaan sitä suurta pulmaa, joka äkkiä oli tullut heidän elämäänsä. Näistä molemmista siihen ei liittynyt mitään leikillisyyden käsitettä, sillä heidän haltuunsa oli uskottu jotain, jota varten Jumala ei ollut heitä luonut. Jos nainen olisi ollut siinä, hän olisi nauranut heille ja kymmenellä sanalla ilmoittanut heille kaikki salaisuudet, joita maailmassa on kätkettynä äidin ja lapsen välille, mutta kun hän oli heidät jättänyt, hän oli heille antanut jotain, joka oli elämää, hänen kaltaistaan, ja kuitenkin salaperäistä.

Jos kohtalo olisi suonut Maballan Melissen äidiksi, siitä ei milloinkaan olisi muodostunut mitään salaperäistä. Hän olisi kehittynyt yhtä luonnollisesti kuin suden tai ilveksen pentu, villin maailman villiolennoksi; hän olisi lumikylvyissä tullut lihavaksi ja tukevaksi; villien selkäkopassa suoraksi kuin nuoli, vireäksi ja luonnolliseksi olennoksi yksinäisyydessään, johon sukupolvet ja vuosisadat olisivat antaneet hänelle syntymäoikeuden. Mutta Melisse oli äitinsä kaltainen. Nuo molemmat, jotka viittoivat hänen tulevaisuuttaan, uneksivat hänestä tulevaksi tämän äidin kuvan. Tämä unelma loi lohtua Cumminsin sydämeen, kun hänen vaimonsa kuoli. Se loihti onnellisia ajatuksia Janin rintaan. Mutta se päättyi kovaan iskuun, kun Maballa toi ympäristönsä keinoja heidän henkisten toiveidensa näköpiiriin.

Cumminsin tietämän mukaan valkoista naista ei ollut lähempänä kuin Fort Churchillissa, kolmensadan kilometrin päässä. Koko tällä alueella hän ei tuntenut enempää kuin kaksi puhtaasti valkoista miestä; ne olivat Williams ja hän itse. Pikku Melisse hupeni auttamattomasti villeyden maailmaan — rehellisen, ylvään, suurenmoisen villiyden, mutta villiyden silti —, ja ajatus siitä löi pelon ja pahojen aavistusten varjoja näiden molempien yli, joitten elämänradalle pulma äskettäin oli sattunut.

Myöhään yöhön, Melissen nukkuessa, he neuvottelivat vakavasti asiasta; ja mitä enemmän he neuvottelivat, sitä suurempana kajasti pulma heidän edessään. Cummins kuvitteli mielessään jo alkavansa nähdä Melissessä muutoksen merkkejä. Hän oli aivan mielettömästi ihastunut niihin koristeihin, joita Maballa antoi hänelle, ja se oli villiintymisen merkki. Hän piti siitä, että sai ylleen intiaanien selkäkopan, mikä samoin oli merkki siitä; eikä hän ollut lumikylvystä kuollut — siinä lisänäyte.

Niin pitkälle taaksepäin kuin Cummins saattoi muistaa, hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin valkoisen pienokaisen kanssa. Jan oli yhtä tietämätön; he päättivät kuitenkin ryhtyä heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Maballaa piti huolellisesti pitää silmällä ja hillitä. He molemmat — John Cummins ja Jan Thoreau — halusivat tehdä pienokaisesta hänen kaltaisensa, joka uinui jättiläishongan alla.

— Hän olee sivistynyt, Jan sanoi lopuksi, — meidän olee pakko säilyttää hänet sivistyneenä!

Cummins laski totisena sormillaan. Pikku Melisse oli nyt neljän kuukauden ja kahdeksantoista päivän vanha.

— Huomenna teemme hänelle sellaiset lastenvaunut kuin etelässäkin käytetään. Häntä ei saa kantaa kopassa!

— Ja minä opettaa hänelle soittoa, Jan kuiskasi säihkyvin silmin. —
Se kuuluu sivistyneiden tapaan!

Äkkiä Cumminsin kasvot kirkastuivat, ja hän osoitti rievulla peitettyä laatikkoa, joka oli huoneen nurkassa.

— Tuolla on kirjoja — hänen kirjojaan, Jan, hän sanoi hiljaa ja vapisevalla äänellä. Hän nilkutti poikki huoneen, laskeutui polvilleen laatikon viereen ja veti rievun pois. Jan painui polvilleen hänen viereensä. — Siinä on hänen kirjojaan, hän toisti melkein nyyhkyttäen, ja pää painui rintaa vasten. — Nyt — annamme me ne — Melisselle!

Liikutuksesta vapisten hän veti kirjat esille, yhden erältään — tusinan kuluneita, tomuisia niteitä, jotka nyt kertoivat enemmän kuin John Cummins olisi milloinkaan saanut tietää siitä naisesta, jonka hän oli kadottanut. Nämä niteet olivat seuranneet häntä erämaahan tuosta toisesta maailmasta, jonka hän ennemmin oli tuntenut. Ne todistivat, kuinka rakkaina hän oli pitänyt niitä, näitä risaisia lehtiä, jotka oli paikattu sadoista kohdin. Hitaasti otti mies ne ja painoi niitä rintaansa vasten ja piti vaieten niitä siinä, ikään kuin pidellen niiden omistajatarta, ja yhä hän taisteli liikutustaan vastaan.

Jan pisti kätensä syvemmälle laatikkoon ja otti esiin jotain muuta — joitakuita sanoma- ja aikakauslehtiä, yhtä rikkinäisiä ja kuluneita kuin kirjatkin. Näitten toisten aarteitten joukossa oli tauluja — ja nämä esittivät noita sivistyksen ilmiöitä, joita Jan ei milloinkaan ollut nähnyt ja jotka alussa tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Riemu silmissä hän piti värikästä muotikuvaa John Cumminsin edessä.

— Tässä olee tauluja Melisselle! hän kuiskasi innokkaasti. — Me opettaa häntä — me näyttää hänelle — me kertoo hänelle sivistyneistä ihmisistä!

Cummins pani kirjat yksitellen takaisin, hetkisen jokaista hellästi katsellen ja pyyhkien ja puhaltaen tomua pois niiltä. Viimeistä, joka oli rikkinäisempi ja kuluneempi kuin kaikki muut, hän katseli kauan. Se oli pieni Raamattu, hänen vaimonsa Raamattu, kulunut ja sormeiltu, säälittävä kurjassa asussaan.

— Tätä hän rakasti, Jan, hän sanoi kyyneliään pidätellen. — Tätä rikkinäistä vanhaa kirjaa rakasti hän enemmän kuin mitään muuta, ja pikku Melissen täytyy myös rakastaa sitä. Melissestä täytyy tulla kristitty!

— Oi niin, pikku Melissen pitää rakastaa suurta Jumalaa! Jan sanoi hiljaa.

Cummins nousi ylös ja seisoi hetkisen katsellen nukkuvaa lasta.

— Lähetyssaarnaaja tulee Fort Churchillista puhumaan erämiehillemme, heidän kotiin saavuttuaan! Silloin hänet kastetaan!

Kuin kissa Jan hyökkäsi pystyyn, hänen silmänsä salamoivat, hänen pitkät, laihat sormensa puristautuivat nyrkkiin, koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Ei — ei, lähetyssaarnaaja ei kastaa! hän huudahti. — Hän tulee hyväksi ja rakastaa suurta Jumalaa — mutta lähetyssaarnaaja ei saa kastaa häntä! Ei — ei — ei!

Kummastuneena Cummins kääntyi häneen päin. Jan Thoreau näytti kuin olisi menettänyt järkensä, pelottava kiihko raateli koko hänen olemustaan. Niin ketterä ja rohkea kuin Cummins olikin, hän astui tahtomattaankin askelen taaksepäin, ja itsepuolustusvaisto sai hänet kohottamaan kätensä ikään kuin vihollista torjuakseen.

Jan havaitsi nämä molemmat liikkeet, ja epätoivoisesti kirkaisten kätki hän kasvot käsiinsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut oven ja kiitänyt ulos pimeyteen, Cumminsin ehtimättä sanaakaan äännähtää. Nopeana kuin salama hän näkyi juoksevan kohti metsänreunaa, ja Cummins huusi häntä — mutta turhaan.

Janin aivot paloivat kuin tuli, ja hänen huuliltaan pääsi voihkaus toisensa perästä. Kiirehtien ja uupumatta hän juoksi eteenpäin, kunnes vaipui hangelle kaukana siitä paikasta, minne oli jättänyt John Cumminsin. Hänen silmissään paloi vielä sama kummallinen hehku, hänen sormensa ojentuivat ja puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan, ja hän mainitsi yhä uudelleen ja uudelleen hiljaa pikku Melissen nimeä.

Joka hetki kuvastui myrskyisissä tunteissa yhä selvemmin ja selvemmin se, mitä häipymättömästi oli painunut Jan Thoreaun aivoihin. Tämä taulu näytti ensin epämääräiseltä ja varjomaiselta, kalpeine, väräjävine piirteineen, mutta sitten se vähitellen selveni, ja hän näki silloin ensiksi eräiden naiskasvojen lempeät, suloiset ääripiirteet, ja sitten suuret, synkät, tummat silmät, samanlaiset kuin hänen omansakin — ja näiden silmien edessä, jotka katselivat häntä valtaavalla rakkaudella, häipyi Janilta kaikki muu. Tuli sammui hänen silmistään, sormet höltyivät, ja hetkisen kuluttua hän kömpi vapisten hangesta ja palasi majalle.

Cummins ei tehnyt mitään kysymyksiä. Hän tarkkaili vuoteestaan Jania ja katseli äänettä, kuinka poika riisuutui ja meni makuulle, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko jutun. Kaikki käsin koskettamaton sisältää vain vähän viihdykettä yksinkertaisille ihmisille, jotka asuvat pohjoisen napapiirin seuduilla. Heidän elämänsä on yhtämittaista taistelua, heidän ilonsa on tuon taistelun onnistuminen. Sellainen yksinäisyydessä ja taistelussa oleminen suo vain vähän sijaa uteliaisuudelle. John Cumminsin luonto johti hänet siis unohtamaan kaiken tapahtuneen, niin kuin hän olisi unohtanut, jos vetokoira olisi juossut matkoihinsa ja palannut jälleen takaisin. Ja tapahtuneessa hän ei nähnyt mitään murhenäytelmää, ei sen oirettakaan.

Janin omituinen mielenliikutus ei enää uudistunut. Hän ei sanoin eikä töin enää osoittanut sellaisen jälkeäkään, ja koko asia tuntui unohtuneen.

Pikku Melissen kasvatus alkoi heti, leirin vielä ollessa tyhjänä. Se alkoi ensi sijassa Maballasta. Tämä tuijotti mykkänä ja hämillään kumpaankin olentoon, jotka kertoivat hänelle merkillisiä asioita lastenkasvatuksesta — asioita, joista hän ei konsanaan ollut kuullut edes puhuttavan. Hänen äidinvaistonsa heräsi, mutta cree-heimon lujamielisyydellä hän salasi sen kokonaan.

Hänen nahanvärisillä kasvoillaan ei tapahtunut pienintäkään muutosta Cumminsin juhlallisesti selittäessä, että Melisselle oli tulossa hampaita. Hän istui jörönä ja katseli, kuinka nuo molemmat lattialle levitetyllä karhuntaljalla turhaan koettivat saada Melisseä käyttämään jalkojaan. Melissellä oli hyvin hauskaa, ja hän nautti siitä täysin siemauksin; päivien kuluessa ja leirin pysyessä autiona, Cummins ja Jan viettivät siten suuren osan aikaansa polvillaan. Heidän silmissään edistyi lapsi ihmeteltävästi. He näkivät pienokaisen ruumiillisesti kasvavan kummastuttavan joutuisasti, ja he näkivät lukemattomia jatkuvan henkisen kehityksen oireita. Hän oli ihastuksissaan saadessaan nyppiä Janin viulunkieltä, mikä oli ilmeinen merkki hänen soitannollisista lahjoistaan. Hänet saivat haltioituneeksi muotilehden kauniit kuvat. Miettivänä ja kysyvänä hän hypisteli niitä tai koetti syödäkin niitä, mikä oli kaikista merkeistä monimielisin.

Viikkoja vieri, ja Williams palasi etelän metsistä. Mukee seurasi häntä. Per-ee tuli takaisin eskimojen luota, melkein nälkään nääntyneenä, ja häneltä oli varastettu puolet koirista. Pohjoisesta, idästä, lännestä ja etelästä palasivat leirin turkiseläinten pyytäjät. Elämä alkoi uudelleen. Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivän aurinko lämmitti. Suuren muutoksen päivät lähestyivät. Ja kun ne tulivat, oli Cumminsilla ja Janilla, ainoilla toimitusmiehen väestä, paikat polvissa.

6

Riemun päiviä

Eräänä iltapäivänä vähän sen jälkeen kun lumi oli alkanut sulaa, hyökkäsi pitkä valjakko villejä malemuti-koiria leirin hakkuupaikoille, ajajanaan muuan Athabaskan ranskankanadalainen. Villit huudot ja kymmenen metrin pituisen piiskan vinkuna ilmaisivat, että suuri muutos oli käsillä, että erämaa oli eloon heräämäisillään.

Koko leiri säntäsi vastaanottamaan tulijoita — miehet ja koirat, pienet tummanruskeat lapset ja vieläpä Williamsin lihava ja veltto vaimokin. Muutaman sekunnin vallitsi hirveä melske, alkuasukkaat tappelivat, miehet huusivat ja ranskalainen ryntäsi joka puolelle ja antoi ruoskansiimojen armotta vinkua susikoirien kohdalla, jotka ympäröivät hänen raskaasti kuormitetun rekensä.

Kun järjestys oli osaksi palannut, ottivat Mukee ja Per-ee murisevat malemutit hoivaansa, ja erämies lähti Williamsin miesten ympäröimänä yhtiön konttoriin. Hän oli Jean de Gravois, Fort du Lac-maan tärkein mies, jonka kannatuksesta yhtiö maksoi hiukan. Että hän oli saanut hyvän saaliin, sen ymmärsivät lapsetkin hänen reessään olevien kääröjen suuruudesta ja hänen rehentelevästä käynnistään.

Gravois oli tavallisesti viimeisiä, jotka ilmestyivät erämaiden turkismetsästäjien vuosittain kokoontuessa. Hänen maineensa oli yhtä suuri kuin hänen kokonsa pieni. Hän oli tunnettu länteen päin aina Peace Riverissä ja itään Fort Churchillissa saakka. Hän tuli mielellään syöksyen leiriin jollain odottamattomalla ja huomattavalla tavalla, kun muut olivat siellä katselemassa, kadehtimassa ja ihmettelemässä. Hän oli lajissaan niitä harvoja, joissa ilmeni omakohtaista turhamaisuutta villien erehtymättömän viekkauden ohella. Kaikki pitivät Gravoisista, sillä hänellä oli ylväs sielu, ja hän oli rohkea kuin ilves; ja hän piti kaikista, itsestäänkin.

Hän selitti aikaista tuloaan ihan mutkattomasti kertomalla, että annettuaan malemuteilleen vapaapäivän hän aikoi lähteä Fort Churchilliin noutamaan itselleen vaimoa. Piiskaansa viuhauttaen hän vihjasi aikovansa tulla toiselle ja hauskemmalle käynnille juuri siihen aikaan, kun erämiehet olivat miehissä koolla.

Jan Thoreau kuunteli ja kohautti vähänväliä olkapäitään hänen kerskunnalleen. Ranskan-kanadalainen katseli häntä peräti hyväntahtoisena. Kumpikaan ei aavistanut, mitä osaa Jean de Gravois tulisi näyttelemään Janin elämässä.

Puoliverisen tulon jälkeen hetki hetkeltä kasvoi jännitys leirissä. Kuuteen kuukauteen he olivat saaneet ensi kerran pienen ja hurjan elämänlisän, oleskellessaan siellä suuren yksinäisyyden sydämessä. Ensimmäinen lumi oli täydellisesti erottanut sen maailmasta. Samaisen ensi lumen tultua alkoivat erämaan asukkaille saalistuspäivät. Aina kaukaisilla seuduilla saakka he puuhailivat ansoineen, piiloutuen rämeikköihin, syviin rotkoihin ja tiheisiin metsiin. Kuukausien kuluessa oli koottu turkiksia sekä lyhyinä päivinä että pitkinä öinä.

Näiden kuukausien aikana oli leirissä hiljaista. Elettiin ja hengitettiin, mutta siinä olikin kaikki. Elämä siellä oli Williamsille ja noille muutamille yhtiön palkkaamille henkilöille odotusta. Nyt oli muutos käsillä. Se oli heräävälle erämaalle kuin kevättuulahdus. Metsän asukkaat lähtivät liikkeelle. Pyydykset purettiin, metsästysmajat hylättiin ja vetokoirat valjastettiin. Samana päivänä, kun Jean de Gravois lähti Hudsoninlahdelle, saapuivat yhtiön tavarat Fort Churchillista — seitsemän rekeä, eskimolaiskoirien vetäminä, kuorminaan jauhoja ja verkaa, viisikymmentä naulaa kuulia, ampumavaroja ja satoja muita tarpeita, joita piti vaihtaa turkiksiin, mitkä pian tulisivat näyttäytymään Lontoossa ja Pariisissa.

Vapisten Jan Thoreau juoksi ulos rekiä vastaan. Siellä oli seitsemän intiaania ja yksi valkoinen mies. Jan meni lähemmin tarkastamaan valkoista miestä. Hänellä oli kaksi pistoolikoteloa ja ase. Epäilemättä hän ei ollut lähetyssaarnaaja, vaan yhtiön asiamies, jonka tehtävänä oli yhtiön kalleuksien vartioiminen.

Jan kiiruhti takaisin majaan sydän täynnä hytisyttävää iloa.

— Ei olla mikään lähetyssaarnaaja mukana, Melisse! hän huudahti riemuiten ja laskeutui iloiten polvilleen hänen viereensä. — Sinä tulee hyvä ja kaunis, kuin hänkin, mutta sinua ei lähetyssaarnaaja kastaa. Hän ei olla tullut!

Hetkistä myöhemmin Cummins astui sisälle. Hänen toinen kätensä oli raadeltu ja vuoti verta.

— Nuo eskimot ovat senkin vietäviä! hän murisi. — Jos ne voisivat seisoa jaloillaan, ne söisivät meidän eläimemme nahkoinensa! Voitko auttaa minua?

Jan alkoi heti sitoa haavoittunutta kättä.

— Haava ei olla syvä, hän sanoi, ja ylöspäin vilkaisematta lisäsi hän:
— Lähetyssaarnaaja ei olla tullut.

— Ei, Cummins vastasi lyhyesti. — Eikä postikaan. Hän tulee sen mukana.

Hän ei huomannut, että Janin sormet rupesivat äkkiä vapisemaan, eikä myöskään nähnyt pelästynyttä katsetta, joka pilkahti pojan alasluoduista silmistä. Jan lopetti sitomisen paljastamatta liikutustaan ja palasi Cumminsin kanssa yhtiön varastohuoneeseen.

Seuraavana päivänä saapui etelästä käsin kaksi chippewaa, valjakkonaan sekarotuisia koiria. Sitten ei Cumminsilta liiennyt paljonkaan aikaa Melissen hyväksi. Lumi suli nopeasti, ja auringon joka päivä lisääntyvä lämpö kiiruhti erämiehiä. Ensiksi saapui Mukeen väki läntisestä Barren Landsista, mukanaan suuret joukot myskihärän- ja peurannahkoja sekä kokonainen liuta leveäjalkaisia, pitkäkoipisia mackenzie-koiria, jotka vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piesty penikka, kun vetokoirat ja eskimokoirat ahdistivat niitä.

Idästä, lännestä ja etelästä suuntasivat nyt kaikki kulkunsa leiriin. Ennen kuin oli kolmea päivää kulunut yhtiön tavaroiden saapumisesta, oli joukko tappeluita, riitoja ja epäsopua tullut sen rauhan ja levon sijaan, missä Cumminsin vaimo oli kuollut. Koirat ja miehet kiljuivat ja kirkuivat. Puolisen sataa koiraa, jotka olivat melkein yhtä villejä kuin sudet — niistä monet olivat syntyisinkin — heittäytyivät äkkiä yhteen mylläkkään.

Koirat tappelivat lakkaamatta siitä asti kuin ensimmäiset eläimet saapuivat, päivänkoitosta päivän loppuun ja öisin nuotiotulien ympärillä. Sekä koirat että ihmiset kahakoivat alinomaa. Lumi oli veren tahraamaa, ja sen haju kiihotti susikoirien kiukkua. Puoli tusinaa purtiin kuoliaaksi joka vuorokausi. Ne, jotka kuolivat, olivat pääasiassa etelässä syntyneitä — verikoiran, ison tanskalaisrodun ja lammaskoiran sekasikiöitä — sekä noita onnettoman hitaita mackenzie-koiria.

Suuresta korkeudestaan katseli jättiläishonka tuota hurjaa elämää, joka oli tullut häpäisemään hänen vartioimaansa hautaa. Ja kuitenkin kaiken tämän epäsovun ja verisen taistelun ohessa vallitsi suuri, voimakas onni — sydän löi kuohuen hetken ilosta, uusia ystävyysliittoja solmittiin, vanhoja vahvistettiin, tämä veljeys, joka kylmän, harmaan pohjolan taivaan alla pitää yhdessä kaiken, kävi yhä sydämellisemmäksi.

Metsästäjien kesken ei käyty mitään tappeluja; ei minkäänlaista vihaa ketään ihmistä kohtaan ilmaantunut ankarissa huudoissa, jotka säestivät piiskojen viuhinaa. Jos joku hudsoninkoira puri kuoliaaksi mackenzie-koiran, niin se asia koski vain koiria eikä niiden omistajia. He eivät riidelleet.

Eräänä päivänä ajoi kiukkuinen eskimokoira jättiläiskokoisen vetokoiran tuon suuren hongan alle ja tappoi sen siellä. Kun Cummins iltapäivällä tuli yhtiön varastohuoneesta, hän näki joukon miehiä paljain päin puuhaavan haudan ympärillä. Hän meni niin lähelle, että näki heidän rakentavan närtteistä aitausta sen ympärille, ja hän tunsi kurkkuaan kuristavan, kääntyessään majaa ja Melisseä kohti. Hän huomasi myös, ettei mitään nuotioita oltu tehty hänen vaimovainajansa muistolle pyhitetyn paikan läheisyyteen; ja yhä syvemmiksi ja leveämmiksi muuttuivat lumessa polut, jotka veivät hänen majalleen ja jota polkivat nuo villit metsäihmiset, tullessaan katsomaan pikku Melisseä.

Nämä olivat verrattoman ilon ja riemun päiviä niin pienokaiselle kuin yhtiöllekin. Maja oli puolillaan ihmeellisiä tavaroita, sillä kaikki kävijät antoivat Melisselle jotakin. Siellä oli jääkarhun hampaita, joita nuo pienet tummat miehet olivat vuorostaan saaneet rannikkoasukkailta; ihmeellisiä puuhun leikattuja epäjumalankuvia; turkiksien paloja, tuuheita ketunhäntiä, ilveksen käpäliä, kuivattuja hedelmiä, rintasokeria, satumaiseen hintaan ostettua varastohuoneesta, ja myskiä — aina ja alinomaa myskiä — Mukeen väeltä läntisistä seuduista.

Jan nautti siitä kunnioituksesta, jota siten omistettiin Melisselle. Se muodosti siteen hänen ja Cumminsin väen välille. Hän tunsi vetovoimaa heihin, ja hän seurusteli vapaammin heidän kanssaan ja hankki itselleen ystäviä.

7

Juhla

Jan ei ollut soittanut viulua sen jälkeen kuin Jean de Gravois tuli; mutta eräänä iltana hän viritti sen ja sanoi Melisselle:

— Ne olleet hyvät sinulle, Melisseni. Minä antaa niille viulunsoittoa.

Leirissä oli suuri ilta — se ilta, joka Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti on tunnettu peuranpaistojuhlan nimellä. Viikko oli kulunut, eikä nahkoja ollut paljon saatavissa. Yhtiön päiväkirjaan oli joka miehen hyväksi osansa asianmukaisesti merkitty, ja yhtiön varastohuoneeseen oli turkikset sopivasti ja hyvin niputettu. Kolme peuraa olivat Per-ee ja hänen metsästäjänsä tappaneet; ja kun Jan sinä iltana otti viulunsa seinältä, loimusi mahtava tuli ulkona, ja vartaissa, jotka olivat kuusi tuumaa läpimitaten, oli peuranruhoja paistumassa.

Ilma oli täynnä juhlan ääntä ja hajua. Läpi koirien murinan ja haukunnan kuuluivat metsäläisten äänet kohoavan hurjaan ylistykseen — tänä ainoana päivänä he unohtivat sen hiljaisuuden, joka heitä erämaahan oli seurannut. Kimakat äänet kuuluivat mielettömänä kirkunana, voittaen tulen räiskeen ja rätinänkin. Peuransuolipiiskat vinkuivat ilmassa. Chippewat, creet, eskimot ja muut tungeskelivat punaisessa loisteessa. Toimitusmiehen väki huusi ja lauloi kuin hullut — tämä oli näet yhtiön jokavuotinen juhla, jonka piti houkutella monia näistä samoista miehistä taas takaisin ensi metsästyskauden lopussa.

Suuren suuria laatikoita, täynnä valkoista leipää, oli asetettu tulen läheisyyteen, samoin tynnyri oikeata voita, joka oli kuljetettu kahdeksantuhatta kilometriä meritse tätä tilaisuutta varten ja oli nostettu kiväärilaatikon päälle. Jättiläiskokoinen vaskinen kahvikattila porisi ja höyrysi pienemmällä tulella.

Monet höyryt ja tuoksut, jotka täyttivät ilman, houkuttelivat koiratkin asettumaan isäntiensä odottavan piirin ulkopuolelle. Ne istuivat siinä kuola suussa ja louskutellen hampaitaan. Ja tätä kaikkea katselivat miljardit tähdet, ja revontulet leimusivat kalvakassa yössä, ja hiljalleen kohosi savu suoraan ylöspäin ja pohjoista kohti, kevään lähettämän eteläisen puuskan ajamana.

Jan raivasi itselleen tien läpi koiraketjun ja sisemmän miespiirin, kunnes tulenloiste kirkkaasti valaisi hänen kiiltävää tukkaansa ja tummia silmiään. Sitten hän istahti leipälaatikon reunalle ja alkoi soittaa.

Nyt hän ei soittanut Cumminsin ja pikku Melissen suloista soittoa, vaan hurjaa surunvoittoista sävelmää, jonka hän oli syystuulilta saanut. Juhlallisena, jylhän ihanana se vaimensi kaikki äänet ja kaikui yli räiskyvän tulen ja miesten ja koirien melskeen. Elämä yhtäkkiä ikään kuin hävisi hänen ympäriltään. Jan, joka istui pää alaspäin, ei nähnyt mitään — ei nähnyt kummastusta, joka kuvastui noiden pienten tummien ihmisten kasvoista, heidän istuessaan siinä kyykkysillään, ei havainnut tuijottavaa hämmästystä silmissä, jotka ihmettelivät kaikkea tuota kummallista. Hän tiesi vain, että syvä hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja pian lauloi hänen viulunsa matalampaa ja vienompaa laulua, joka muuttui yhä hillitymmäksi ja hienommaksi, kunnes hän siirtyi eniten rakastamaansa — siihen soittoon, joka täytti pikku majan Cumminsin vaimon kuollessa.

Äkkiä katkaisi äänettömyyden hiljainen valitus, melkein tuulen vinkunan kaltainen. Se kohosi miesjoukon takaa, ja pian kajahdutteli satakitainen äärettömän kolkko koirakuoro vastauksensa Jan Thoreaun soittoon. Janista se kuulosti elämän laululta. Sen ääretön kaihomielisyys tarttui hänenkin sieluunsa, ja tietämättään hänen äänensä kohosi ja laskeutui sen mukaan kuin eläinkuoron valituskin. Mutta toisista se oli jotakin, joka ennenkuulumattomana kävi yli heidän käsityskykynsä, salaperäinen ihme, joka täytti heidät vavistuksella heidän ollessaan soiton kummallisissa lumoissa.

Cummins näki muutoksen väessään ja ymmärsi sen merkityksen. Hän näki piirin sulloutuvan ahtaammaksi, ja jännittyneiden kasvojen kääntyvän soittajasta koirajoukkoon, joka istui takajaloillaan kuono taivasta kohti ja päästi ilmoille valitushuutojaan.

Äkkiä hän viritti hurjan laulun ja raivasi itselleen tien kyyristyneiden eskimoiden läpi Janin luo.

— Taivaan tähden, älä soita enää tuota! hän huusi pojan korvaan. —
Soita jotain iloista!

Jan nosti päänsä kuin unesta. Heti hän huomasi soittonsa tekemän kummallisen vaikutuksen, ja hän kuljetti jousta viulun kielillä nopeasti ja rajusti ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa kaikille tuttua laulua.

Cummins yhtyi heti siihen, viittoi käsillään, hyppijä loikki tulenloisteella. Lumous oli poissa. Williams ja Mukee sekä yhtiön muut miehet lauloivat mukana; ja missä äsken hiljaisina seisoi kauhistuneita miehiä, vallitsi nyt korvia huumaava rähäkkä.

Koirat antoivat taas päänsä vaipua ja nuoleskelivat huuliaan, tuntiessaan houkuttelevia höyryjä. Huutaen Mukee ja kolme creetä syöksyivät tulen ääreen, pitkillä tangoilla varustettuina, ja peuroja mahtavilla vartailla käännettäessä ja niiden valuvan rasvan pihisten tippuessa liekkeihin muuttui miesten ja koirien jyreä kuoro ja Janin soitto yhä äänekkäämmäksi, niin että Cumminsin luja ääni kuulosti melskeessä vain kuiskaukselta.

Kolmas peura oli vartaassaan käännetty kahteen kertaan, ja Mukee ja hänen creensä odottivat nyt hiljaa. Silloin kajahti vuottelevasta joukosta viimeinen riemuhuuto ja sitten seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus, jolloin Cummins juoksi leipälaatikolle ja huitoi hurjasti kädet pystyssä.

— Nyt! hän huusi. — Nyt!

Ja säihkyvin silmin Jan asettautui Cumminsin eteen, ja hänen viulustaan kaikui hurja sävelmä ja sai vielä hurjaäänisemmän ja hillittömämmän vastauksen.

— Nyt! Cummins huusi taas.

Erämaan laulu, tunnettu aina Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti, puhkesi ilmoille huikeana, pilviä tavottelevana innostuksena.

Cummins veti esiin revolverinsa ja laukaisi sen ilmaan.

— Nyt! hän huusi.

Äänekkään kirkunan kestäessä, joka voitti laulun sanatkin, tempasivat Mukee ja hänen creensä vartaan syrjään, ja paistunut peura putosi lumeen. Jan vetäytyi takaisin ja katseli viulu kainalossa noita hurjia miehiä, jotka tulenvalossa välkkyvine veitsineen tungeskelivat esiin. Williams — toimitusmies —, joka puhkui äänivarojensa ponnistelun jälkeen, tuli ja asettui hänen viereensä.

— Taitaa luontua tappeluksi, vai mitä, Jan? Kerran minä näin tapeltavan tällaisessa paistojuhlassa.

— Minä myös, sanoi Jan, joka ei ollut siirtänyt silmiään meluavasta joukosta.

— Se tapahtui tuolla luoteisessa, Williams jatkoi, — suuren orjamaan tuolla puolen.

— Kaukana tuolla puolen, Jan sanoi ja nosti rauhallisena katseensa. —
Se tapahtui lähellä Isoa Karhua.

Toimitusmies tuijotti hämmästyneenä häneen.

— Näitkö sinä sen!? hän huudahti.

Mutta Jan kääntyi selin, ikään kuin ei olisi mitään kuullut, ja meni ohi koirien ripustamaan kalliin viulunsa majan seinälle. Toimitusmiehen sanat olivat hänessä herättäneet eloon syviä muistoja, ja ensi kerran leiriin tulonsa jälkeen hän ei sanonut Melisselle sanaakaan, vaikka pienokainen oli valveilla ja kuten tavallisesti mitä parhaimmalla tuulella.

Entinen Jan Thoreau ei nyt palannutkaan takaisin suuren tulen ympärillä vietettävään juhlaan. Pitkä metsästyspuukko välkkyen pään päällä hän hyökkäsi peuran ympärillä olevien joukkoon, tungeskellen ja tyrkkien toisia, ja hänen äänensä kohosi kimeäksi kirkunaksi, kun hän työntyi tulen ääreen. Cummins oli polvillaan suuren paistin vieressä, hihat käärittyinä ja kädet rasvassa, ja nähdessään Janin hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan. Jan Thoreaun ääni ei tuntunut naurulta eikä laululta. Siinä värähteli kumma hurjuus, joka oli kolkompaa kuin puoliverisen hurjin huuto, ja hänen silmänsä oikein paloivat, kun ne hetkisen tarkkailivat Cumminsia.

Aivan hänen takanaan seisoi Williams. Kun Jan näki hänet hän laski puukkonsa niin nopeasti, että toimitusmies pelästyksissään vetäytyi askelen taaksepäin. Silloin Jan ryntäsi hänen luokseen.

— Te olette taistellut Ison Karhun luona! hän kiljaisi kiivaasti.
Kenen puolesta olette tapellut Ison Karhun luona?

Toimitusmies oli vaiti, ja hänen hauislihaksensa terästyivät, kun hän näki Janin kasvojen hurjan ilmeen. Äkkiä hän tarttui pojan ranteeseen. Jan ei yrittänytkään päästä irti.

— Kenen puolesta te tapellut? hän kirkaisi taas. — Kenen puolesta te tapellut Ison Karhun luona?

— Me yritimme tappaa erään miehen, mutta hän pääsi pakoon, Williams sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu paitsi Jan kuullut sitä. — Se oli… — Toimitusmies vaikeni.

— Lähetyssaarnaaja! Jan läähätti.

Pojan silmissä palanut hurja tuli häipyi, hänen tuijottaessaan Williamsiin, ja hellä ilme, joka niistä sen sijaan loisti, sai toimitusmiehen irrottamaan kätensä pojan ranteista.

— Niin, lähetyssaarnaaja.

Jan vetäytyi pois. Hän vältti kohtaamasta Cumminsin silmiä, raivatessaan tietä läpi miesjoukon. Alettiin uudestaan laulaa, kun Mukee ja hänen creensä tempasivat alas toisen peuran, mutta poika ei nyt kiinnittänyt siihen lainkaan huomiotaan. Hän pisti veitsen tuppeen ja juoksi — juoksi kiireesti läpi koiraparven, joka murisi ja tappeli niille heitetyistä paloista; ohi Maballan, joka katseli hurjaa juhlaa, Melissen luo pikku majaan.

Täällä hän laskeutui polvilleen, ja ensi kerran hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, tuuditteli sitä edestakaisin ja sammalsi nyyhkyttäviä sanoja, joita lapsi ei ymmärtänyt.

— Ja kun minä löytää hänet ja tappaa hänet, minä tulla takaisin sinun luo, enkelini, hän kuiskasi. — Ja silloin rakastaa sinä Jan Thoreau, sen tähden hän vuodattanut lähetyssaarnaajan veren!

Hän laski pienokaisen takaisin vuoteelle, suuteli tätä taas, otti viulunsa seinältä ja meni ovelle.

8

Taistelu päivänkoitteessa

Hetkisen Jan seisoi selin Melisseen, katsellen suuren tulen ympärillä vietettävää juhlaa. Kolmas peura otettiin alas vartaaltaan, ja koko koiraliuta heittäytyi molempien muiden luurangonjäännösten kimppuun.

Jan päästi voimakkaan henkäyksen, kun samalla kuului äänekäs kiljahdus, ja purrun koiran uikutus kohosi silmänräpäykseksi yli muiden äänien. Puuttui vain, että toinen kuva hänen aivoissaan olisi täydentynyt — kuva, joka oli iäksi syöpynyt niihin ja jota hän nyt koetti karkottaa seisoessaan tuossa ovella. Hän odotti melkein, että se tulisi — heikon poikaäänen kimakka huuto, hetkiseksi haudan hiljaisuus ja sitten sähähdetty kostonuhkaus — ja lopuksi taistelu!

Kummallisen nopeasti muodosti hänen kiihtynyt mielensä entisen näyttämön kuvaksi tämän nykyisen kohtalon. Hän kuuli taas huudon, joka oli häneltä päässyt; näki kuin unessa miesten vimmatun hyökkäyksen ja puukkojen välkkeen; ja sitten paikalta, missä hän makasi runnneltuna ja verissään lumessa, pitkän laihan nopsajalkaisten vetäjien valjakon, joka hurjaa kyytiä vei pois sitä miestä, jonka henkeä puukot olivat tavoitelleet.

Williams oli ollut siellä; hän oli nähnyt taistelun; hänen puukkonsa oli kilvan muiden kanssa välkkynyt kostonhimoisena ja verenhaluisena. Eikä toimitusmies, joka siinä seisoi tulen loisteella, ollut kuitenkaan tuntenut häntä — Jan Thoreauta.

Hän kiiruhti sinne. Aukion puoliväliin saavuttuaan hän pysähtyi. Vastapäätä Cumminsin majaa tuli metsästä koiravaljakko. Se pysähtyi hongan varjoon, joka kätki sen juhlivilta. Jan kuuli matalia miesääniä, ja muuan henkilö astui hämärästä esiin ja kulki hitaasti ja nähtävästi väsymyksestä kompastelemaisillaan juhlapaikkaa kohti.

Se oli vieras valjakko. Se oli tullut idästä päin, ja Jan säpsähti ajatellessaan lähetyssaarnaajaa, jota odotettiin myöhästyneen postin mukana. Ensin aikoi hän mennä tuota olentoa vastaan, joka laahusti eteenpäin yli aukion, mutta muuttikin suuntaansa ja lähestyi rekeä.

Lähemmäksi tultuaan hän huomasi toisen olennon nousevan koirien takaa ja tulevan häntä kohden. Kymmenkunnan askelen päähän valjakosta hän pysähtyi odottamaan.

— Koiramme ovat niin väsyneitä, ettemme uskalla viedä niitä lähemmäksi, ääni sanoi. — Nuo villieläimet purisivat ne hetkessä kuoliaaksi!

Ääni sai Janin hätkähtämään. Selin tuleen lähestyi hän niin, että olisi voinut nähdä vieraan.

— Te tulla Churchillista? hän kysäsi.

Hänen sanansa tuskin muodostuivat kysymykseksi, pikemminkin anteeksipyynnöksi tulonsa vuoksi, ja hän kääntyi hieman, niin että leimuava tuli sattui hetkiseksi hänen silmiinsä.

— Niin, me lähdimme Etawneystä tasan viikko sitten.

Jan oli nyt tullut aivan lähelle. Vieras keskeytti puheensa tuijottaakseen laihoihin, lujapiirteisiin kasvoihin, jotka vähitellen olivat muuttuneet valkoisen kohokuvan kaltaisiksi. Puoliksi tukahtuneesti huudahtaen astui hän askelen taaksepäin, ja Janin viulu putosi lumeen.

Hiljaisuutta kesti vain henkäyksen ajan. Mies hiipi tuuma tuumalta takaisin puun varjoon, ja poika seurasi häntä kalmankalpein kasvoin. Äkkiä kuului kimeänä kiljahduksena Janin huulilta muuan nimi, ja hänen puukkonsa välkähti, kun hän hyökkäsi vierasta kohti.

Tämä oli kuitenkin nopeampi kuin hän. Äkillisellä liikkeellä hän torjui iskun, ja kun Janin käsi sivahti hänen ohitseen, jolloin puukonkärki riipaisi hänen takkinsa hihaan — hän antoi pojalle nyrkiniskun, niin että tämä tupertui maahan.

Huumaantuneena ja verissään kompuroi Jan polvilleen. Hän näki koiria käännettävän, kuuli matalan äänen hoputtavan niitä ja näki reen katoavan metsään. Horjuen hän nousi seisaalleen. Sitten hän lähti ajamaan takaa.

Hän unohti, että oli jättänyt puukkonsa lumeen, unohti, että tulen ääressä oli koiria ja muita miehiä. Hän oli vain tietoinen siitä, että hän kerran ennen oli nähnyt reen katoavan erämaahan, että sen katoaminen oli jättänyt häneen vihan, katkeruuden ja kostonhalun, ja että nyt oli sama mies uudelleen samalla tavoin päässyt hänen käsistään.

Hän kulki yhä eteenpäin, vielä pökerryksissään iskusta; mutta sitä mukaa kuin hän eteni, palasivat voimatkin. Edestään saattoi hän kuulla reen rahinan ja piiskan viuhinan väsyneiden vetokoirien kannustimena. Se antoi hänelle uutta voimaa. Hän kuivasi lämpöisen veren, jota herui hänen poskilleen, ja alkoi juosta, alussa vitkaan — juosta metsäihmisen kevyellä sudenvauhdilla, kyynärpäät aivan kyljissä kiinni.

Tällä vauhdilla hän olisi tuntimääriä kyennyt pysymään perässä — menettäen, kun koirat kiiruhtivat, ja voittaen, kun ne hiljensivät vauhtiaan — hellittämättömänä kostonhenkenä, joka oli kintereillä, kun kuormitetut koirat laskeutuivat vetoköysilleen lepäämään. Mutta Janin juoksutavassa ei ilmennyt Mukeen kylmäverisyyttä eikä Jean de Gravoisin oveluutta. Kuullessaan piiskanläiskeen heikkenevän, hän laski kätensä riipuksiin ja juoksi nopeammin, samalla kun hänet valtasi mieletön halu saavuttaa reki — raahata siitä mies, joka oli lyönyt häntä, kuristaa kaikki elämä noista kasvoista, jotka seurasivat häntä, jotka alituisesti irvistelivät hänelle varjojen maailmasta, aivan sen kalpean, suloisen naisen takaa, joka oli siellä.

Tämä taulu oli hänen juostessaan yhä elävämpänä hänen edessään, ja hänen siinä näkemänsä nainen yllytti häntä kostoon, hänen suuret silmänsä hehkuivat kuin tuli, kauniit kasvot olivat vääntyneet tuskasta, jonka hän oli nähnyt niihin lyövän leimansa kuolinhetkellä.

Jan Thoreausta melkein tuntui kuin elävä ääni olisi puhunut näistä kasvoista rukoillen häneltä kostoa, anoen häntä notkeilla, ruskeilla käsillään tarttumaan reessä istuvan hirviön kurkkuun ja kuristamaan sen kuoliaaksi. Yksi ainoa ajatus oli hänen mielessään — että konna oli melkein ulottuvilla; ja hän vastasi tähän rukoukseen henkäyksillä, jotka melkein ähkynänä pääsivät hänen raukeilta huuliltaan.

Hän ei tuntenut pehmeää, auringon lämmön tiivistämää lunta jalkojensa alla. Hän ei tuntenut, kuinka matalat puunoksat löivät häntä kasvoihin. Hän oli tietoinen vain siitä, että tarvitsi ilmaa — enemmän ja enemmän ilmaa; ja sen vuoksi juoksi hän suu ammollaan, taistellen ja huohottaen. Jean de Gravois olisi sanonut häntä hulluksi, kun hän tavotteli ilmaa tällä tavoin.

Yhä heikommin kuului reen kitinä. Sitten se taukosi kokonaan: piiskaiskutkin häipyivät. Viimeisin voimanponnistuksin hän ponnisteli eteenpäin, kunnes sääret vihdoin lysähtivät hänen altaan ja hän suistui suulleen lumeen kuin kuollut.

Hänen maatessaan siinä runneltuna ja verissään lumella, alkoi järki palata häneen. Hän kompuroi pian polvilleen, läähättäen vielä mielettömän yrityksensä takia. Pitkän matkan päästä kuuli hän parkua ja sorinaa, kuuli puolensadan äänen kuiskivan kaiun, ja hän ymmärsi sen tulevan leirijuhlasta. Se todisti hänelle, että juhla oli keskeytymättä jatkunut ja että kukaan ei ollut osunut todistajaksi siihen näytelmään, joka esitettiin metsänreunassa.

Kiireesti alkoi hänen ajattelukykynsä toimia. Hän nousi ja seisoi muutaman sekunnin epäröiden. Aseita hänellä ei ollut; mutta kun hänen kätensä sattui vyössä riippuvaan tyhjään tuppeen tuli hän ajatelleeksi, kuinka Mukee oli kostanut Cumminsin vaimon puolesta, ja hän lähti uudelleen matkaan. Matalalla riippuvat oksat eivät häntä enää raapineet. Hän oli kuin varjo, joka äkkiarvaamatta ilmestyi ja katosi, joka mateli niin kuin valkoinen kärppä seuraa saalistaan, äänettömästi ja nopeasti — ja hänen ruumiinsa seurasi vapaaehtoisesti ja rasittumatta aivojen käskyä.

Missä metsän keskeytti tähtien valaisema aukea kenttä, hän tapasi verta koirien jäljissä. Aukean kentän puolivälissä hän näki, että etummainen koira oli heittäytynyt pois jäljiltä, ja että valjakon muut koirat olivat kerääntyneet sen ympärille, ja sitten oli miehen piiska pakottanut ne eteenpäin.

Mies oli nähtävästi juossut reen sivulla, siinä missä koirista oli tuntunut raskaalta, ja ajanut, missä tie oli tasaista ja kovaa. Hänen korkojensa syvät jäljet lumessa osoittivat, että hän oli juossut vain lyhyin välein — sata metriä tai vähemmän — ja että hän aina juostuaan antoi koirien käydä. Hän oli selvästikin raskas ja kestämätön, ja tämän havainnon johdosta päästi Jan tukahdutetun ilohuudon.