Erämaan tytär

ERÄMAAN TYTÄR

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomentanut Aukusti Salo

Alkuperäinen nimi: "The Honor of the Big Snows"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.

SISÄLLYS:

1. Soittoa 2. Mukeen kertomus 3. Pikku Melisse 4. Pulma 5. Rakkauden neuvotteluja 6. Riemun päiviä 7. Juhla 8. Taistelu päivänkoitteessa 9. Jean ja Jan 10. Punaisia lumikukkia 11. Hänen tähtensä 12. Huhu etelästä 13. Punainen kauhu 14. Pitkä odotus 15. Miltei naisena 16. Syntymäpäiviä 17. Kieltäymys 18. Jan-veli 19. Uusi asiamies ja hänen poikansa 20. Suudelma ja sen seuraukset 21. Särkynyt sydän 22. Hänen lupauksensa 23. Jan palaa 24. Pelastettu 25. Jack Thornton 26. Kiusaus 27. Janin kertomus 28. Soittoa vielä kerran

1

Soittoa

— Kuuntele, John — minä kuulen soittoa — —

Nämä sanat tulivat hiljaisena kuiskauksena naisen huulilta. Valkoinen, laiha käsi kohosi raukeasti hänen vuoteensa viereen polvistuneen miehen kasvoille, ja suuret tummat silmät, joiden edessä mies oli luonut oman katseensa maahan, välkähtivät hetkiseksi, kun hän taas huoaten kuiskasi:

— John — minä kuulen — soittoa — —

Miehen pää painui, kunnes se melkein lepäsi makaavan povella. Hän tunsi, kuinka naisen käsi värisi hänen poskeaan vasten, ja tässä kosketuksessa jokin ilmaisi John Cumminsille, että heidän kummankin elämä oli lopussa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen voimakkaat hartiansa vavahtelivat.

— Niin, se on ihanaa soittoa, Melisseni, hän mutisi hiljaa ja koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. — Se on taivaiden ihanaa soittoa.

Käsi painautui lujemmin hänen poskeaan vasten.

— Se ei ole taivaallista soittoa, John. Minä kuulen todellista — oikeaa soittoa — —

— Se on taivaan soittoa, suloinen Melisseni! Avaanko oven, jotta voimme paremmin kuulla sen?

Käsi lipui alas poskelta. Cummins kohotti päänsä ja suoristi vitkaan voimakkaat hartiansa, katsellen samalla kalpeita kasvoja, joilta kuumeen hehku oli häipymäisillään, niin kuin hän olisi nähnyt pohjolan auringon heikon kajastuksen hiutuvan lumituiskun tieltä.

Hän ojensi pitkät, laihat käsivartensa kohti majan matalaa kattoa ja rukoili ensi kerran elämässään — rukoili sitä Jumalaa, joka oli hänelle luonut tämän maailman lumineen ja jäineen ja äärettömine metsineen niin lähellä maailman äärtä, antanut hänelle tämän naisen, nyt ottaakseen hänet pois.

Kun hän taas katsoi naista, tämän silmät olivat auki, ja niiden syvyydestä loisti vielä suuren rakkauden raukea hehku. Hänen huulensakin vetosivat häneen vanhalla, suloisella tavallaan, joka aina merkitsi, että hänen pitäisi suudella niitä ja hyväillä hänen hiuksiaan ja yhä uudestaan sanoa hänelle, että hän oli kaunein koko maailmassa.

— Melisseni!

Mies painoi kasvonsa hänen lähelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä hänen tuuheaan tukkaansa, naisen raukeasti kohottaessa kätensä ja kietoessa ne hänen kaulaansa. Hän kuuli, kuinka sairaan rinta huohotti, kuinka hän tapaili henkeä, kuuli hänen taas kuiskaavan:

— Se — on — kansani soittoa!

— Se on enkelien soittoa ylhäällä pilvissä, suloinen Melisseni! Se on meidän soittoamme. Minä avaan oven.

Sairaan käsivarret olivat vaipuneet alas hänen hartioiltaan. Hiljalleen antoi mies sormiensa solua hänen auki olevien hiustensa läpi ja silitti hänen kasvojaan lempeästi kuin olisi hyväillyt nukkuvan lapsen poskea.

Hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa eivät päästäneet ääntäkään, kun hän astui yli pienen huoneen, joka oli heidän kotinaan. Ovipieleen hän pysähtyi kuuntelemaan; sitten hän avasi oven, ja valkoisen yön valovuo virtasi hänen ylitseen sisälle, hänen seisoessaan katsoen sinnepäin, missä revontulten kylmät, kalpeat liekit kimmeltelivät pohjoisnavan yllä. Pohjolan valon sähisevä, kaihoisa laulu tunki hänen korviinsa — se oli laulua tästä syvästä, äärettömästä yksinäisyydestä, laulua, jonka nämä molemmat olivat oppineet tuntemaan taivaallisena soittona.

Lukuunottamatta tätä salaperäistä soittoa, ei ainoatakaan ääntä kuulunut. John Cummins ei havainnut pienintäkään eloa tai liikettä. Ja kuitenkin hän näki sellaisen merkkejä — merkkejä, jotka saivat hänet pidättämään hengitystään ja pakottivat hänet ulos yöhön, jotta nainen ei olisi kuullut mitään.

Oli tunti yli puolenyön tässä aivan lähelle Barren Landsia pystytetyssä leirissä. Oli se hetki, jolloin sen asukkaat tavallisesti nukkuivat, mutta tänä yönä ei yksikään nukkunut. Noissa harvoissa mökeissä paloi tuli. Yhtiön varastohuone oli valaistu, ja toimitusmiehen konttori — tämä erämaan miesten satama — loisti yön pimeydessä kuin keltainen silmä. Leiri oli valveilla. Odotettiin. Kuunneltiin.

Kun Cummins avasi oven ja valo virtasi ulos, näkyivät mökkien ovet toinen toisensa perään avautuvan, ja tummien varjojen kaltaisina astuivat miehet toimitusmiehen konttorista, seisoen siinä odottamassa elämän tai kuoleman sanaa John Cumminsin huulilta. Omalla tavallaan lähettivät miehet, jotka elivät niin lähellä Jumalaa, tietämättään äänettöminä rukouksia kohti tähtikirkasta taivasta, pyytäen ettei maailman kauneinta heiltä otettaisi pois.

Kaksi kesää oli kulunut siitä, kun tämä nainen oli tullut Cumminsin elämään ja leirin elämään. Cummins — joka oli punatukkainen, notkea kuin kissa, suuri kuin cree-heimon maan ikuiset vuoret ja yhtiön paras metsästäjä — oli tuonut Melissen morsiamenaan. Seitsemäntoista yksinkertaista miestä oli lausunut hänet tervetulleeksi. He olivat kokoontuneet pienen majan ympärille, joka nyt oli valaistu, sanatonna ihaillen tätä naista, joka oli saapunut heidän luokseen, ja he olivat seisoneet lakit kädessä ja loistavin kasvoin ja katseet maahan luotuina noiden ihanien silmien edessä, jodia tarkastelivat heitä ja hymyilivät hänen puristaessaan heitä kädestä, toista toisensa jälkeen.

Ehkeivät useimmat ihmiset olisi pitäneet häntä kauniina; mutta täällä — neljänsadan kilometrin takana kaikesta sivistyksestä — hän oli kaunis. Mukee — muuan puoli-cree — ei ollut milloinkaan nähnyt valkoista naista, sillä toimitusmiehenkin vaimo oli puoli-chippeway; eikä kukaan toisistakaan mennyt useammin kuin noin kerran vuodessa suuren erämaan etelärajan yli.

Melissen hiukset olivat ruskeat ja pehmeät, ja niiden aurinkoinen loisto oli sellaista, mitä he olivat uneksineet, mutta eivät milloinkaan nähneet. Hänen silmänsä olivat siniset kuin varhaiset kevätkukat, joita puhkesi ensimmäisten tulvien jälkeen, ja hänen äänensä oli suloisinta sointua, mitä heidän korvansa olivat koskaan kuulleet. Näin ajattelivat nämä miehet, kun Cummins ensi kerran toi kotiin vaimonsa, eikä siinä ihanteessa, minkä jokainen heistä oli itselleen saanut, tapahtunut minkäänlaista muutosta. Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta lisääntyi tämän kuvan korkea arvo, niin kuin Rafaelin tai van Dyckin taulut tekee jokainen kulunut vuosisata yhä arvokkaammiksi.

Nainen tuli luonnollisesti aikaa myöten enemmän ihmiseksi ja vähemmän enkeliksi, mutta tämä teki hänet vain paljoa todellisemmaksi ja salli heidän lähestyä häntä, puhua hänen kanssaan ja rakastaa häntä yhä sydämellisemmin, Kaikki vääryyden ajatus oli mahdoton, näiden miesten hellyys oli suurta, intohimotonta rakkautta ilman synnin häivääkään. Cummins ja hänen vaimonsa ottivat sen vastaan ja tekivät kaiken voitavansa vahvistaakseen sitä, eikä koko laajassa pohjolassa ollut onnellisempaa paria.

Nuori tyttö — hän oli juuri neitoiän ylittänyt — tottui helposti uuteen elämäänsä. Hän ei tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa, ei mitään muuta kuin mitä olisi tehnyt kuka tahansa Jumalaa ja kotiaan rakastamaan kasvatettu nainen. Vapaahetkinään hän alkoi opettaa ja ohjata leirin puolta tusinaa villiä pienokaista ja joka sunnuntai hän kertoi heille Raamatusta ihmeellisiä tarinoita. Hän huolehti sairaista, sillä se kuului hänen elämänsä puitteisiin. Kaikkialle seurasi häntä hänen iloinen hymynsä, hänen ystävällinen tervehdyksensä, ja ilostutti siten näiden hiljaisten pohjolan asukkaiden yksitoikkoista elämää.

Ja hän onnistui, ei olemalla toisenlainen kuin miljoonat muut hänen sukupuoleensa kuuluvat, vaan 40. ja 60. leveysasteen eron perusteella; häntä auttoi se näkemyksen erilaisuus, mikä erottaa toisistaan ne ihmiset, joiden täytyy elämän suuressa taistelussa luoda itselleen vajavainen siveyskäsitys ja ne luonnonlapset, jotka asuvat tuhansia kilometrejä maan napaa lähempänä.

Muutamaa päivää aikaisemmin oli pikku leirissä sattunut ihmeellinen tapaus. Uusi ihmisolento oli nähnyt päivänvalon Cumminsin majassa. Siitä hetkestä alkaen oli alkuasukkaiden äänettömään jumalointiin liittynyt jotakin voimakkaan juhlallista. Cumminsin vaimo äitinä! Nyt hän oli yksi heistä, erottamaton osa heidän olemustaan — yhtä varmasti osa siitä, kuin navan yllä leimuavat revontulet, kuin lukemattomat tähdet, jotka eivät milloinkaan jättäneet yöllistä taivasta, kuin äärettömät metsät, syvät hanget!

Sitten tuli äkillinen käänne, ja kuoleman varjon mukanaan tuoma synkkyys laskeutui kuin paaripeite yli leirin, tukahdutti heidän elämänsä ja tuotti murhetta, jonka vertaista sikäläiset asukkaat eivät olleet milloinkaan kokeneet.

Nyt eivät he saaneet mitään tietoa Cumminsilta. Hetkisen hän seisoi ovensa ulkopuolella ja meni sitten taas sisälle, ja miehestä mieheen kulki kuiskauksena, että maailman ihanin olento vielä eli syvää elämäänsä uutisasutuksen laitimmaisessa pikku mökissä.

— Sinä kuulet nyt taivaan soiton, Melisseni! mies kuiskasi ja polvistui taas hänen viereensä. — Tänään on hyvin kaunis ilta!

— Se ei ollut sitä! nainen toisti.

Hän yritti silittää miehen kasvoja, mutta Cummins ei nähnyt hänen ponnistuksiaan, käsi kun oli melkein hervoton. Hän ei ollenkaan nähnyt kalpenevaa loistoa, joka valaisi suuria, rakastavia silmiä, sillä hänen omansa olivat kyynelhunnun sumentamat.

— Kuule soittoa! kuoleva huohotti. — John, John, se — on — kansani — soittoa!

Mies nousi ja käänsi kasvonsa avointa ovea kohti. Nyt hän kuuli sen! Tulivatko pyhät enkelit noutamaan hänen Melisseään? Puoliksi tukahdutetuin nyyhkytyksin hän nousi seisaalleen ja kurotti kätensä vastaanottamaan heitä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut mitään sellaista — ei milloinkaan sinä aikana, jonka hän oli viettänyt tässä äärettömässä erämaassa.

Hän astui ulos yöhön ja kulki askel askelelta lumessa, synkkää kuusimetsää kohti. Tukahdutetuin nyyhkytyksin ja kädet yhä ojolla hän meni tervehtimään rakkaan vaimonsa Jumalan sanansaattajia; Cummins kuului villiin, sivistymättömään maailmaan eikä ymmärtänyt tätä suloista soittoa, joka kuului synkän metsän syvyydestä.

— Melisseni! Melisseni! hän voihki.

Varjojen keskeltä astui olento, ja olentoa seurasi soitto, suloinen, matalaääninen ja vieno. John Cummins pysähtyi ja katsahti taivasta kohti. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä.

Soitto taukosi, ja kun hän taas katsoi alas, oli olento aivan hänen edessään; se lähestyi hoippuvin askelin ja kalmankalpein, laihoin ja nälkäisin kasvoin. Ne olivat pojan kasvot.

— Jotain syötävää — minä soitta teille! hän kuuli, ja samalla olento horjahti ja kaatui melkein hänen syliinsä. Taas kuului raukea ääni — Tämä olee Jan — Jan Thoreau — tämä hänen viulu! —

Naisen kalmankalpeat kasvot ja hänen suuret tuijottavat silmänsä tervehtivät heitä, kun he astuivat majaan. Kun mies taas polvistui hänen viereensä ja nosti hänen päänsä rintaansa vasten, kuoleva kuiskasi vielä kerran:

— Se — on — kansani — soittoa — viulu!

John Cummins käänsi päätään.

— Soita! hän huohotti.

— Ah — valkoinen enkeli olee sairas — hyvin sairas, Jan mumisi ja kuljetti jousta kevyesti pitkin viulun kieliä.

Ja tämän suloisen soiton kaikuessa sulki John Cummins silmänsä, painoi naista rintaansa vasten ja kuunteli. Vasta avatessaan ne uudelleen ja tuntiessaan kummallista kylmyyttä poskessaan, hän tajusi, että hänen rakastettunsa sielu oli kaikonnut hänen luotaan Jan Thoreaun viulun vienojen sävelten soidessa —

2

Mukeen kertomus

Jan Thoreau soitti hiljaa viuluaan tuokion vielä sittenkin kun viimeinen heikko hengähdys oli kirvonnut naisen huulilta, John Cumminsin sydäntäsärkevä nyyhkytys sai hänet lopettamaan. Hellästi kuin olisi nainen vaipunut suloiseen uinahdukseen, josta pelkäsi herättävänsä hänet, mies irrotti kätensä ja laski vaimonsa pään pielukselle, ja tuijottavin, tummin silmin Jan painoi viuluaan ryysyiselle povelleen ja katseli Cumminsia, kun tämä silitteli kiiltäviä hiuksia ja kauan ja ahnaasti hän silmäili tyyniä, kalpeita kasvoja.

Cummins kääntyi häneen päin, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa majan himmeässä valossa. Silloin Jan Thoreau ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän painoi viuluaan lujemmin itseään vasten ja kuiskasi:

— Valkoinen enkeli olee poissa!

Cummins nousi paikaltaan hitaasti kuin äkkiä vanhentunut mies. Laahustavin askelin hän meni ovelle ja hoipersi yön kelmeään tähtivaloon.

Jan seurasi perässä; hänkin horjui — sillä soitto oli vaatinut häneltä ponnistuksia, jotka olivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Keskilattialle päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmistään loisti jylhä, kummallinen suru, hänen tuijottaessaan kuolleen kalpeita kasvoja — kuolemassakin kauniita, niin kuin ne olivat olleet elämässä, ja kuvastaen vielä jotain elämän sävyisyyttä. Kerran maailmassa — kauan, kauan sitten — hän oli nähnyt sellaiset kasvot, joihin hän oli kiintynyt suurella, sydämellisellä rakkaudella.

Jokin veti häntä sille paikalle, missä John Cummins oli ollut polvillaan, ja hänkin polvistui ja tuijotti ahneesti ja kaihoten, kuten Cummins oli tehnyt. Hänen valtimonsa löi vain heikosti, seitsemänpäiväisen paastoamisen tuottama raukeus hämärsi hänen silmänsä, tietämättään hän vaipui vuoteelle, ja hänen laiha kätensä sattumalta kosketti silloin naisen pehmeitä, kauniita hiuksia. Häneltä pääsi tukahdutettu huudahdus, nopeana kuin salama hän kavahti jalkeille, ja ikään kuin vain yksi keino olisi tämän kosketuksen sovittanut, hän asetti viulunsa olkapäätään vasten ja soitti muutaman minuutin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin kuolleen henki ja hän itse voinut kuulla sitä.

Cummins oli sysännyt oven kiinni jälkeensä; mutta miehet, jotka valvoivat, olivat kuitenkin nähneet, että se oli avattu. Ovi toisensa jälkeen avautui, keltaiset valojuovat kimmeltelivät kovaksi poljetulla lumella, ja varjomaisia hahmoja astui ulos kuulemaan, mitä tietoa hän oli heille tuomassa pikku majasta.

Lukuunottamatta näitä valonpilkahduksia ei ollut havaittavissa mitään liikettä, ei kuulunut mitään ääntä. Tummat varjot seisoivat hievahtamattomina. Vetokoiran kolkko ulvonta muuttui kimakaksi uikutukseksi, kun joku potkaisi sitä saadakseen sen vaikenemaan. Mukeen isä tukahdutti koleata yskäänsä paksuun karvalakkiinsa, pistäessään päänsä ulos metsän reunassa sijaitsevan majansa ovesta.

Parikymmentä silmää seurasi Cumminsia, kun hän astui lumelle, ja katsojien yksinkertaiset, uskolliset sydämet sykkivät hirveästä jännityksestä, hänen sanojaan odotettaessa.

Välillä tapahtuu, että kokonainen kansakunta ikään kuin lakkaa hengittämästä kuolevan päällikkönsä viimeisinä hetkinä, ja koettelemuksen mustat siivet laskeutuvat yli hänen kansansa ja käärivät sen kauheaan synkkyyteen ja vielä kauheampaan pelkoon; ja samalla tavoin — sillä suurin kaikista murhenäytelmistä oli tullut heidän pieneen maailmaansa — Cumminsin ystävät seisoivat nyt mykkinä surussaan ja odottivat ratkaisevaa sanaa. Ja kun sana vihdoin saapui ja kulki suusta suuhun, karkeista kasvoista toisiin, ovet sulkeutuivat taas ja valot sammutettiin yksi kerrallaan. Vain toimitusmiehen konttorista loisti keltainen silmä edelleenkin, samoin himmeä tuike pikku majasta, missä John Cummins oli polvillaan, värähtelevät kasvot lujasti painettuina kuolleen kasvoja vasten.

Kukaan ei välittänyt Jan Thoreausta, kun hän astui ovesta toimitusmiehen konttoriin. Hänen peurannahkatakkinsa oli risoina. Varpaat pistivät ulos hänen mokkasiineistaan. Kasvot olivat laihat ja kalpeat kuin kuolleen, ja niitä ympäröivä kankea, tumma tukka teki ne vieläkin valjummiksi. Silmät kimmeltelivät kuin jalokivet. Hän oli sortunut nälän mielettömyyteen.

Tuntia aikaisemmin oli kuolema kouristanut hänen kurkkuaan, kun hän oli nähnyt valoa pienestä leiristä. Sinä yönä hän olisi kuollut nietoksiin. Paksuun karhunnahkatakkiin käärittyä viulua hän puristi rintaansa vasten ja lysähti kuin rääsykasa lämpimän takan ääreen. Nälkäisinä, rukoillen harhailivat hänen silmänsä. Kerjäämiseen eivät nämä pohjolan voimakkaat, ylväät miehet ole tottuneet, eivätkä Janinkaan huulet kerjänneet. Hän heitti luotaan karhunnahan ja kuiskasi:

— Jotain syötävää — minä silloin tahtoo soittaa!

Hän alkoi soittaa ennen kuin vielä oli sanonutkaan tätä — mutta vain hetkiseksi; sitten jousi putosi hänen kädestään ja pää vaipui rinnalle.

Puoliverisen kasvoissa oli jotain jylhää kauneutta, joka säteili Janinkin silmistä. Sekunniksi olivat nämä silmät kohdanneet toisensa veren äänen hurjassa tuntemuksessa; ja kun Janin pää vaipui alas ja viulu solui lattialle, Mukee nosti hänet vahvojen käsivarsiensa varaan ja kantoi hänet metsänreunassa olevaan majaansa.

Seuraavana päivänä ei Jania ottanut huomatakseen kukaan muu kuin Mukee. Hän sai ruokaa. Hänen jähmettynyt verensä lämpeni. Mitä enemmän elonvoimat palasivat, sitä selvemmin hän tunsi sen kolkkouden, joka oli tunkeutunut tähän elämän kosteikkoon keskelle erämaan sydäntä. Hän oli nähnyt naisen — sekä elämässä että kuolemassa — ja hänkin rakasti tätä ja suri häntä. Hän ei sanonut mitään; hän ei pyytänyt mitään; mutta miesten surullisista, jäykistä kasvoista hän näki, kuinka he olivat palvoneet poismennyttä. Hän näki sen niiden pienokaisten pelästyneistä silmistä, jotka olivat oppineet jumaloimaan Cumminsin vaimoa. Hän luki sen koirien veltosta hiljaisuudesta, kauheasta tyyneydestä, joka vallitsi hänen ympärillään.

Janin ei ollut vaikea ymmärtää sitä, sillä hänkin kunnioitti eräiden kalpeitten, suloisten kasvojen muistoa, kasvojen, jotka olivat hänen majassa näkemiensä kaltaiset. Hän tiesi, että tämä palvominen Lac Bainissa oli puhdasta palvomista, sillä suurten lumiaavikkojen kunnia oli hänenkin. Siinä oli hänen uskontonsa ja näiden toistenkin uskonto, jotka asuivat viidensadan kilometrin päässä tai kauempanakin mistään eteläisestä siirtolasta.

Tämä kunnia velvotti sellaiseen, mitä sivistys ei voinut ymmärtää — vähitellen paleltumaan kuoliaaksi ja nääntymään nälkään ennemmin kuin varastamaan, kunnioittamaan kymmenettä käskyä yli kaiken. Se sisälsi, että täällä pohjolan kylmän taivaan alla olivat olot ja asiat sellaiset kuin Jumala oli aikonut ne olemaankin, ja että muutamat Hänen luoduista olennoistaan voivat elää rakkaudessa, mikä ei ollut omistamista eikä syntiä.

Vuosi sen jälkeen kun Cummins oli tuonut vaimonsa pohjolaan, tuli leiriin muuan mies Fort Churchillista Hudsoninlahden rannikolta. Hän oli englantilainen ja Hudsons Bay Companyn palveluksessa. Hän toi mukanaan jotain uutta, kuten nainenkin, vaikka se tässä tapauksessa oli elämänainesta, jota Cumminsin väki ei osannut ymmärtää.

Leirin miehistä oli siinä ensi hetkestä alkaen jotain murhenäytelmää mukana. Englantilaisesta sitä vastoin lupasi tulla vain sivukohtaus — hetkellinen, liehakas seikkailu. Siinä esiintyi taas katsantokantojen erilaisuus — maan keskuksen ja sen äären välinen ääretön ero.

Cummins oli poissa kuukauden — hän oli seurannut metsästäjiä Barren Landsiin. Sellaisten tapausten sattuessa tuntui kotona olevista nainen perinnöltä, ja he huolehtivat hänestä kuin vanhemmat lapsestaan. Kuitenkaan ei tarkinkaan silmä olisi havainnut asian niin olevan.

Kun Cummins oli lähtenyt, edistyi murhenäytelmä suurin askelin loppuaan kohti. Englantilainen oli tottunut seurustelemaan naisten kanssa. Kuukausimääriä oli hän nyt elänyt kuin erakko. Cumminsin vaimo näytti hänestä kukkaselta, joka äkkiä oli tullut sulostuttamaan erämaan sietämätöntä yksitoikkoisuutta; ja käyttäen sivistyksen kaikkia keinoja ja juonia hän yritti saada puoleensa sen tuoksua.

Seuraavina päivinä ja viikkoina hän puhui paljon itsestään, tuvan takkavalkean lämmittäessä häntä, ja omista ajatuksistaan, ja näin hän teki, kun ei vielä ymmärtänyt tätä kansaa. Ja ikään kuin tietämättömänä, mitä sanottiin, nainen jatkoi puhdasta elämäänsä, karkottamatta tai rohkaisematta tulokasta, vaikka nainen aina kiusasikin häntä samalla sulollaan, jota hän lahjoitti kaikille yhtäläisesti.

Vielä siihen asti ei ollut mitään epäluuloa hänen sielussaan. Hän otti vastaan englantilaisen ystävyydenosoitukset, vaikka tämä olikin muukalainen hänen kansansa keskuudessa. Hän ei kuullut petollista äänensävyä, hän ei nähnyt mitään, mikä ennusti onnettomuutta. Ainoastaan leirin miehet kuulivat sen, näkivät ja ymmärsivät.

Kuin joukko uskollisia eläimiä olivat he valmiit hyökkäämään esiin, repimään rikki ja tappamaan hänet, joka uhkasi häväistä kaiken, mikä heille oli hyvää ja puhdasta ja kaunista, mutta äänettömässä uskollisuudessaan ja innostuksessaan he odottivat merkkiä naiselta. Hänen siniset silmänsä, hänen ystävälliset sanansa, kätensä liike olivat säätäneet lakia leirissä. Jos hän hymyili muukalaiselle ja puhui hänen kanssaan ja tunsi iloa siitä, oli se vain uusi laki, jonka hän oli antanut heidän kunnioitettavakseen. He pysyttelivät siis rauhallisina, välttivät englantilaista niin paljon kuin mahdollista ja olivat varuillaan — alati varuillaan.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin. Cumminsin vaimo tuli yhtiön varastohuoneeseen, ja lämmin puna syöksähti hänen poskilleen, hänen sinisilmänsä säkenöivät, kun hän näki muukalaisen seisovan siellä. Miehen punakat kasvot sävähtivät punaisemmiksi, ja hän loi katseensa maahan. Mennessään hänen ohitseen veti Cumminsin vaimo hameitaan koolle; ja pään asennossa oli jotain, mikä muistutti kuningatarta — puolisoa ja naista kaikessa loistossaan. Tänä hetkenä oli hänessä kaikki, mitä pohjolassa kuului kunnian ja kauneuden käsitteisiin.

Illalla hiiviskeli puoliverinen pitkin metsänreunaa nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa Cumminsin pikku majassa. Mukeeta oli kerran ilves purrut luuhun asti, ja nainen oli pelastanut hänen kätensä. Siitä hetkestä alkaen tuosta kesyttömästä oli tullut hänen orjansa.

Muutaman minuutin hän seisoi kyyristyneenä ja tuijotti himmeään valojuovaan, joka loisti ikkunaverhon aukosta, naisen ikkunasta; ja hänen siinä seisoessaan tuli jotain hänen ja valon väliin. Tuvan seinässä hän näki hiipivän miehen varjon, ja hiljaa kuin revontulten kylmä kiilu hänen päänsä päällä, nopeasti kuin hirvi, hän kiiti metsästä ja tuli tuvan takaa esiin.

Varovaisena kuin ilves ja pää riipuksissa hän kyyristeli nurkalla. Englantilainen seisoi ja tirkisteli sisälle ikkunaverhon halkeamasta.

Mukeen mokkasiinit eivät synnyttäneet mitään ääntä. Hänen kätensä laskeutui muukalaisen käsivarrelle lempeästi kuin lapsen.

— Tätä ei lueta täällä kunniaksi, hän kuiskasi. — Tulkaa!

Sairaalloinen kalpeus levisi toisen miehen kasvoille, mutta Mukeen ääni oli lempeä ja levollinen, hänen kosketuksensa pehmeä kuin sametti, ja englantilainen lähti ikkunan luota hymyillen. Mukeen hampaat välkkyivät. Silloin toinen nauroi äänettömästi.

Yhtäkkiä Mukeessa tapahtui muutos. Hänen kätensä tarttuivat sivistyneen miehen paksuun, punaiseen kaulaan, ja sanaakaan hiiskumatta molemmat vaipuivat lumeen.

Seuraavana päivänä lähdettiin kuudella koiralla viemään yhtiölle Fort Churchilleen sanaa, että englantilainen oli kuollut lumeen — mikä oli totta.

Tämän Mukee kertoi Janille, sillä heidän välillään vallitsi veriheimolaisuus. Se oli kuvaus elämästä, rakkaudesta ja puhtaudesta. Sydämensä syvyydessä Jan Thoreau kiitti yksinkertaisella tavallaan suurta Jumalaa, että hänen oli sallittu soittaa viuluaan naisen kuollessa.

3

Pikku Melisse

Cumminsin vaimo meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Paljain päin, kasvot auki riippuvien hiuksien ympäröiminä, huulet lujasti yhteen puristettuina, pidättääkseen suruaan, menivät leirin harvat miehet yksi erältään pikku majaan luomaan viimeisen silmäyksen hänen piirteisiinsä. Paitsi heidän hillittyjä askeleitaan ei kuulunut mitään muuta kuin nyyhkyttävää valitusta, joka tunki vanhan toimitusmies Williamsin parran läpi.

Sitten he kantoivat hänet aivan metsän reunaan raivatulle paikalle; ja jättiläismäisen hongan juurelle, joka kohosi kuin vartija pilviä kohti, he laskivat hänet jäätyneeseen maahan. Huohottaen Williams luki muutamasta vanhan Raamatun irtireväistystä lehdestä, ja raa'at miehet, jotka seisoivat hänen ympärillään, painoivat päänsä rintaansa vasten, ja ankarat nyyhkytykset pudistelivat heidän voimakkaita ruumiitaan.

Lakattuaan lukemasta hän ojensi pitkät käsivartensa yli pään ja huusi väräjävällä äänellä:

— Pitäköön suuri Jumala Cumminsin vaimon!

Hautaa umpeen luotaessa kuului metsänreunasta vienoja, hillittyjä säveliä — ne lähtivät Jan Thoreaun viulusta. Ei yksikään ihminen maailmassa olisi voinut sanoa, mitä hän soitti, sillä siinä oli Janin sielua — siinä soitossa — välillä hurjaa ja välillä vienoa, siinä oli jotain kummallista perinnäistä suloutta, joka oli tullut osalliseksi siitä kuvasta, mikä hänen sykkivään sydämeensä oli kätkettynä.

Hän soitti, kunnes vain korkea mänty ja John Cummins olivat jäljellä yksinäisen haudan ääressä. Kun hän lopetti, mies astui hänen luokseen, ja sitten menivät he yhdessä pikku majaan, missä nainen oli elänyt.

Majassa oli nyt jotain uutta — pieni valkoinen elävä olento, jota muuan intiaaninainen hoiti. Poika seisoi Cumminsin vieressä, katsellen sitä ja vapisten.

— Oi, hän kuiskasi, ja hänen suuret silmänsä hehkuivat. — Se ole pikku valkoinen enkeli!

— Se on pikku Melisse, mies vastasi.

Ja hän lankesi polvilleen, painaen surulliset kasvonsa tuohon uuteen elämään aivan kiinni, uuteen elämään, mikä tulisi saamaan hänen paikkansa, joka äsken oli mennyt pois. Jan tunsi mielialansa kovin kummalliseksi, ja hänkin laskeutui polvilleen John Cumminsin viereen — se oli lapsen ensimmäistä rukousta.

Tästä hetkestä alkaen, jolloin he majassa ensi kerran polvistuivat pikku olennon ääreen, liittyivät Jan Thoreau ja John Cummins toisiinsa siteillä, joita olisi kenenkään ihmisen ollut vaikea katkaista. Seisottuaan useampia minuutteja ja katseltuaan pikku Melisseä, Jan katsahti Cumminsin kasvoihin ja kuiskasi hiljaa sen sanan, joka creen kielellä merkitsee isä.

Tämä oli hänen ensimmäinen vetoamisensa pikku Melissen puolesta.

Hänen uudestaan katsahtaessaan lapseen, tämä sätkytteli ja potki samalla tavoin kuin hän oli nähnyt sudenpoikasten teutaroivan, ennen kuin ne saavat silmät. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Varovasti kuin olisi ollut tekemisissä hehkuvan raudan kanssa hän ojensi laihan kätensä, ja kun hänen sormensa äkkiä kosketti jotain pehmeää ja lämmintä, hän veti sen nopeasti takaisin, ikään kuin häntä olisi polttanut.

Kun Jan illalla otti viulunsa mennäkseen Mukeen majaan, Cummins laski molemmat suuret kätensä pojan olkapäille ja sanoi:

— Jan, kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?

Jan ojensi kätensä ja heilutti sitä pohjoista kohti.

— Jan Thoreau, hän vastasi yksinkertaisesti. — Tämä olee minun viulu. Me tulimme yhdessä läpi suuren lumen.

Cummins tuijotti kuin hän olisi nähnyt ihmeellisen taulun pojan silmissä. Hän irrotti kätensä ja meni ovelle. Kun he yksinään seisoivat ulkopuolella, hän osoitti tähtiä ja unimaista, hopeanhohtoista harsoa, jonka äsken kohonneet revontulet heittivät pohjolan taivaalle.

— Sano minulle vielä, mistä sinä tulet, Jan!

Ilman epäilystä näytti poika pohjoista kohti.

— Me olemme viikon nähneet nälkää paksussa lumessa. Minun viulu olee pitänyt sudet iltasin kaukana.

— Kuulepas, Jan, etkö tullut tuolta tai tuolta tai tuolta?

Cummins kääntyi hitaasti ensin itään ja Hudsoninlahtea kohti, sitten etelään ja viimein länteen päin. Enemmän kuin tavallista uteliaisuutta oli hänen jännittyneessä ilmeessään, kun hän uudelleen kysyen katseli Jan Thoreauta.

Poika kohautti olkapäitään, ja hänen silmänsä säihkyivät.

— Ei olee valhetta, että Jan Thoreau ja hänen viulu olevat tulleet läpi paksun lumen, hän vastasi hiljaa. — Se ei olee valhetta.

John Cumminsin kosketuksessa oli nyt jotain enemmän kuin ystävällisyyttä. Vaikkei Jan voinutkaan ymmärtää sitä, hän meni Cumminsin mukana majaan. Tämän silmät ilmaisivat enemmän kuin ystävyyttä hänen taas laskiessaan kätensä pojan olkapäille; Jan ei voinut käsittää tätäkään.

— Täällä on hyvää tilaa — nyt, Cummins sanoi kolkolla äänellä. — Tahdotko jäädä pikku Melissen ja minun luokse?

— Pikku Melissen luo! poika toisti huoahtaen. Vaieten hän riensi pikku vuoteen ääreen ja laskeutui siihen polvilleen, laihat hartiat etukumarassa, pitkät, mustat hiukset kiiltäen lampunvalossa, ja melkein ilosta nyyhkien. — Minä — minä — pysyy pienen valkoisen enkelin luona iäksi! hän kuiskasi. Selvästikin hänen sanansa olivat aiotut vain lapsen kuultavaksi. — Jan Thoreau jää — ja täällä myös olee viulu! Sen antaa minä teille — ja soittoni!

Ja samalla hän asetti kalliin viulunsa poikittain pienokaisen vuoteelle.

4

Pulma

Seuraavina päivinä tapahtui yhtä ja toista sellaista, mitä ei Jan voinut eikä yrittänytkään ymmärtää. Hän ei puhunut paljoa, ei edes Cumminsille. Hän kuunteli sen sijaan ja antoi silmiensä vastata, tai vastasi kummallisilla olkapäiden kohautuksilla, jotka saivat hänen hiuksensa epäjärjestykseen.

Noille leirin harvoille yksinkertaisille sieluille hän toi tuntemattomasta erämaasta mukanaan enemmän kuin nälkään nääntyneen ruumiinsa, ja siinä oli syy kaikkeen siihen, mitä hän ei voinut ymmärtää.

Ei kukaan ihminen saanut hänestä tietää enempää kuin Cumminskaan. Edes Mukeelle hän ei kertonut muuta kuin saman yksinkertaisen tarinan. Hän selitti aina, että hän tuli pohjoisesta päin — siis Barren Landsista; ja Barren Lands merkitsi kuolemaa. Kenenkään ei ollut onnistunut milloinkaan tulla sen kautta, niin kuin Jan; ja toisenlaisessa tilanteessa ja muissa olosuhteissa olisi Cummins ja hänen väkensä luullut hänen olevan järjiltään.

Mutta toisetkin olivat kuulleet tuon kummallisen, vienon soiton, joka vaimon kuolinyönä oli tunkeutunut metsän syvyydestä, ja ihmeellisiä ajatuksia oli herännyt heissä, niin kuin Cumminsissakin. He tunsivat vain nimeksi Jumalaa sellaisena kuin Jumalasta saarnataan; mutta muulla tavoin he tiesivät Hänestä paljon. He tiesivät, että Jan Thoreau oli tullut enkelien lähettiläänä, että naisen sielu oli kiitänyt häntä vastaan, ja että hän tyynesti oli päästänyt viimeisen hengenvetonsa Cumminsin rinnoilla, pojan soittaessa. Poika tuli siis laihoine, tunteellisine kasvoineen ja suurine kauniine silmineen olemaan osa siitä, mitä nainen oli heille rakastettavaa jättänyt. Osana hänestä he pitivätkin häntä, kyselemättä sen lähemmin, kuka hän oli tai mistä hän tuli.

Tavallaan poika korvasikin häntä. Nainen oli tuonut muassaan jotain uutta ja suloista heidän yksitoikkoiseen, ikävään elämäänsä, ja hänkin toi muassaan jotain uutta ja suloista — viulunsoittonsa. Hän soitti heille iltaisin toimitusmiehen konttorissa; ja näissä tilaisuuksissa he tunsivat, että Cumminsin vaimo oli heitä aivan lähellä ja että hän puhui heille Jan Thoreaun viulun kautta.

Soitto oli sellaista, mikä jo aikoja sitten oli hävinnyt heidän elämästään. Muutamat eivät olleet sitä milloinkaan kuulleet. Vuosia taaksepäin oli Williams joutunut leiriin, jossa oli hanuri. Cummins oli kuullut soittoa, enemmän kuin kaksi vuotta takaperin käydessään sivistyneissä seuduissa noutamassa vaimoaan. Muille se oli salaperäistä loihtua, joka liikutti heitä sielunsa sisintä myöten ja ilmaisi heille monenlaista, mikä oli kauan ollut kätkettynä menneisyyden tomuun.

Nämä toimitusmiehen konttorissa vietetyt tunnit olivat oikeita riemunhetkiä Janille. Kun hän istui laatikolla, selkä seinää vasten, pää taaksepäin taivutettuna, mustat silmät loistaen, pitkien hiusten suodessa hänen kasvoilleen puolijylhän kauneuden, hän oli noista tuimista miehistä enemmän kuin kuningas. He kuuntelivat liikkumattomina ja äänettöminä; eikä hänen lopettaessaan kuulunut hiiskahdustakaan, ennen kuin hän oli käärinyt viulunsa karhunnahkaan ja palannut John Cumminsin ja pikku Melissen luo. Jan ymmärsi äänettömyyden ja piti sen sinä, miksi se oli aiottu.

Mutta pikku majan kuulijakunnasta Jan halusi eniten saada olla yksin pikku Melissen kanssa. Kun kevät saapui ja metsästysaika lähestyi, ja koko erämaassa sadoin kilometrin ympäri leiriä kulki ristiin rastiin eri heimojen turkismetsästäjiä, saattoi Cummins olla poissa päiväkausia yhteen menoon, tehdäkseen yhtiön lukuun uusia sitoumuksia ja kauppoja tulevia turkismarkkinoita varten.

Tänä vuonna oli kovaa kilpailua, sillä Revillonit — yhtiön ranskalaiset kilpailijat — olivat asettaneet leirinsä kolmesataa kilometriä länteen päin, ja huhu levisi, että he aikoivat antaa kuusikymmentä naulaa jauhoja yhtiön tarjoamien neljänkymmenen asemesta, ja neljä jalkaa verkaa kolmen sijasta. Nyt piti Williamsin ja hänen väkensä toimia vireästi, ja toimitusmies itse syöksyi erämaahan. Mukee — puoliverinen — kiersi heimolaistensa keskuudessa pitkin koko uudisasutuksen rajaa ja kiihotti heitä kaunopuheisuudellaan — uusilla lupauksilla ja ankarasti tuomiten lännen tungettelijoita. Vanha Per-ee, jolla oli hieman eskimoverta suonissaan, meni rohkeasti koirineen tapaamaan kaukaisesta pohjolasta tulevaa pientä tummaa kansaa, joka saapui etsimään kettuja ja nälkäisiä jääkarhuja, kun nämä olivat ajelehtivilla jäälautoilla kulkeutuneet omasta maailmastaan. Nuori Williams, toimitusmiehen poika, seurasi Cumminsia, ja muut yhtiön miehet lähtivät etelään ja itään.

Leiri jäi autioksi ja elottomaksi. Kylmilleen jääneiden majojen ikkunat olivat paksun jään peitossa. Toimitusmiehen konttorissa oli myös kaikki hiljaista ja kuollutta. Koirat olivat poissa, ja sudet ja ilvekset uskalsivat joka yö tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tässä yksinäisyydessä pysyttelivät harvat puoliveriset ja intiaanilapset huoneessa, ja Williamsin lihava ja laiska chippeway-vaimo piti yhtiön varastohuonetta tiukasti salvassa.

Tässä hiljaisuudessa ja elottomuudessa Jan Thoreau tunsi uutta ja alati kasvavaa onnea. Hänestä oli elävä ääni jotain ankaraa ja viiltävää; lepo — unen kuollut, sykkimätön lepo — tuntui hänestä ihanalta. Silloin hän unelmoi, ja silloin hänen sormensa tekivät viululla uusia havaintoja.

Hän lähetti usein Maballan — intiaaninaisen, joka hoiti Melisseä — juttelemaan Williamsin vaimon kanssa, niin että hän sai olla yksinään lapsen kanssa. Tällöin, kun ovi oli suljettu muulta maailmalta, siinä olikin toinen Jan Thoreau kyyrysillään polvistuneena pienokaisen vuoteen ääreen. Silloin hänen kasvoillaan hehkui suuri, kalvava kiihko, jonka hän muulloin salasi. Hänen kauniit silmänsä säihkyivät, hän kuiskaili ja rupatteli pienokaisen kanssa, hyräili ja soitti hiljaa viuluaan ja painoi päänsä niin alas, että tämä pienillä kätösillään saattoi koskettaa hänen hiuksiaan.

— Ah, sinä pieni valkoinen suloenkeli! hän saattoi huudahtaa pienokaisen tukistellessa häntä. — Minä rakastaa sinua niin — minä rakastaa sinua ja jää ainiaaksi tänne soittamaan sinulle! Oi, Jumalani, sinusta tulee suuri, kaunis, valkoinen enkeli, hänen kaltainen!

Hän saattoi nauraa ja soperrella ja jokeltaa kuin äiti, sillä tällöin oli Jan Thoreaun kieli yhtä kaunopuheinen kuin hänen viulunsakin.

Välillä Melisse kuunteli ikään kuin olisi ymmärtänyt ne ihmeelliset asiat, joista poika puhui hänelle. Pienokaisen oli tapana maata selällään, häntä katsellen, pienillä punaisilla kätösillään puristaen lujasti jousta tai peukalo suussa. Ja mitä kauemmin hän näin makasi ja yhä katseli poikaan, sitä enemmän tämä vakuuttui, että lapsonen ymmärsi häntä; hänen äänensä muuttui lempeäksi ja matalaksi, ja hänen silmänsä saivat hellän ilmeen, kun hän kertoi pienokaiselle asioita, joiden kuulemisesta John Cummins olisi antanut paljon.

— Jokin päivä sinä ymmärtää, minkätähden tämä olee tapahtunut, suloinen Melisse, hän kuiski ja nojautui hänen ylitseen, niin että pienokainen oli vähällä pistää häntä silmään. — Silloin rakastaa sinä Jan Thoreau!

Toisin ajoin ei Jan puhunut, vaan pikku Melisse hänelle; ja silloin hän oli onnellisempi. Kun pienokainen sätkytteli ja potki ja päästi kummallisia ääniä, hän saattoi istua hiljaa ja katsella häntä yhtä ylpeästi ja onnekkaasti kuin naarasilves poikastensa ensimmäisiä kömpelöitä kuperkeikkoja.

Kun Melisse kerran nousi hetkiseksi pystyyn ja nauraen ja kuherrellen puoleksi ojensi käsivarsiaan häntä kohti, häneltä pääsi riemuhuuto; hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja vasten ja teki sellaista, mitä ei milloinkaan ennen ollut uskaltanut — suuteli häntä. Tästä pienokainen kuitenkin pelästyi ja alkoi huutaa niin, että Jan aivan suunniltaan säikähtyneenä hyökkäsi hakemaan Maballaa. Sitten kesti kauan, ennen kuin Jan taas uskalsi suudella häntä.

Ollessaan nämä kaksi viikkoa yksinään leirissä, Jan pääsi selville siitä suuresta pulmasta, jonka hän ja John Cummins olivat saaneet ratkaistavakseen. Toisen viikon viimeisinä päivinä hän vietti aikansa suureksi osaksi kuljeskelemalla metsänreunassa, etsien peuroja, jotta olisi ollut kylliksi lihaa koirille ja miehille näiden kotiin saapuessa. Eräänä iltapäivänä hän tuli aikaisin kotiin, himmeän auringon vielä ollessa ylhäällä, ja hänellä oli mukanaan myskihärän lihat. Kun hän hinteline vartaloineen saapui metsänreunaan, taakan painosta melkein kaksinkerroin taipuneena, kohtasi häntä pienellä hakkuupaikalla kauhea näky.

Polvillaan heidän majansa edessä pyöritteli Maballa innokkaasti puolialastonta pikku Melisseä pehmeässä lumikinoksessa — siten, niin kuin hän täydellisesti ja lujasti uskoi, uskollisesti ja omantunnontarkasti täyttäen velvollisuutensa. Kirkaisten Jan heitti taakkansa luotaan ja hyökkäsi häntä kohti kuin peto.

— Taivas — te tappaa — tappaa pikku Melisseä! hän kirkui ja tempasi itselleen paleltuneen lapsen. — Jumala — hän ei olla villi — hän olee sivistynyt — sivistynyt!

Ja hän hyökkäsi majaan lapsonen sylissään, purkaen kokonaisen sadattelutulvan hämmästyneelle ja pelästyneelle Maballalle.

Jan jätti myskihärän jäännökset susille ja ketuille. Hän astui hankeen ja löysi puolitusinaa muita lumivakoja, joissa avuton Melisse oli ottanut jääkylmiä kylpyjään. Hän rupesi nyt pitämään Maballaa silmällä, tuntien uutta, kasvavaa kauhua, ja ainakin viisikymmentä kertaa päivässä sanoi hän tälle:

— Melisse ei olla villi! Hän olee sivistynyt — samoin kuin hänkin! — Ja samalla hän viittasi jättiläishongan alle kaivettuun yksinäiseen hautaan.

Viimein asia selvisi Maballalle. Melisseä ei saanut ottaa ulos ja kieritellä lumessa; hän siis otti lunta sisälle ja hankasi sillä Melisseä!

Kun Jan huomasi tämän, hänen kielensä kääntyi niin kauheisiin äännähdyksiin, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin julmiksi, että Maballa alkoi ymmärtää lumen olevan kerrassaan kiellettyä — sekä sisällä että ulkona — pikku Melissen ruumiillisessa kehittämisessä.

Tämä oli pulman alku, ja se kasvoi ja esiintyi koko tavattomassa tärkeydessään päivää ennen Cumminsin palaamista erämaasta.

Viikon ajan oli Maballa lasketellut hämäriä viittauksia jostain kummallisesta, jota hän ja toimitusmiehen puoliverinen vaimo puuhasivat pienokaiselle. Vilaukselta Jan näki monen kerran jonkun oudon pukineen, täynnä helmiä ja koreita nauhoja, joitten sanottiin tuottavan pikku Melisselle ääretöntä iloa. Päivää ennen Cumminsin saapumista Jan tuli sisään — hän oli ollut ulkona metsässä ja hakannut puita — ja meni suoraan kehdolle. Se oli tyhjä. Maballa oli poissa.

Äkillinen pelko säväytti häntä läpikotaisin, ja hän hyökkäsi takaisin majan ovelle, valmiina huutamaan intiaaninaisen nimeä.

Muuan ääni sai hänet kuitenkin pysähtymään — Jan Thoreausta suloisin, vienoin ääni maailmassa — ja hän pyörähti kuin kissa. Melisse hymyili ja antoi kummallisia, ystävällisiä pikku merkkejä pöydältä. Siellä seisoi hän suorana, puserrettuna jonkinlaiseen ruumisarkun muotoiseen koteloon, mistä vain pienet valkoiset kasvot pistivät esiin, ja Jan ymmärsi, että tämä oli Maballan yllätys. Melisse villilapsen selkäkopassa!

— Melisse, minä sanoo sinulle, ei sinä olla villi! hän huusi ja juoksi pöydän luo. — Sinun pitää olla sivistynyt! Sinä ei saa olla kuin villi lapsi — ei vaikka kaksikymmentätuhatta paholaista tulee ottaa Jan Thoreaun!

Ja samalla päästi hän pienokaisen vankeudestaan, heitti Maballan käsien työt ulos hangelle ja odotti kärsimättömästi John Cumminsin paluuta.

5

Rakkauden neuvotteluja

Cummins palasi seuraavana päivänä — ei sen vuoksi, että hänen työnsä villien erämiesten keskuudessa etelässä olisi suoritettu loppuun, vaan hän oli loukkaantunut pudotessaan liukkaalta kallionkielekkeeltä. Kun Jan, joka oli metsässä halonhakkuussa, näki valjakon kiitäen tulevan ja pysähtyvän pikku majan eteen ja vieraan creen puoliksi kantavan vahingoittunutta miestä sisälle, hän riensi yli uudisasutuksen, rinnassaan kolkko tuskantunne.

Mitä hän näki oven avattuaan, rauhoitti kuitenkin häntä. Cummins oli polvillaan kehdon ääressä, voimakkaat hartiat etukumarassa, ja Melisse lausui hänet tervetulleeksi koko äänivarastollaan. Cumminsin luuvamma ei ollut paha; ja kun asianlaita oli niin, Jan piti sitä kaitselmuksen vartavasten lähettämänä. Uudet ajatukset, jotka olivat hänessä saaneet jalansijaa, tuottivat näet hänelle suurta huolta.

Niin pian kuin Maballa oli lähetetty toimitusmiehen vaimon luo, Jan kevensi sydäntään. Ilmeikkäillä kädenliikkeillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut. Cummins nilkutti ovelle katsomaan lumeen urautuneita vakoja ja palasi sitten pöydän luo, Janin eloisin liikkein kuvaillessa, missä tamineissa hän oli tavannut pikku Melissen.

— Hän olee sivistynyt! Jan lopetti lujasti. — Hän ei olla intiaanilapsi! Hänen pitää olla samanlainen kuin hänkin!

Hänen silmänsä säteilivät, ja Cummins tunsi itsensä liikuttuneeksi, katsoessaan niihin ja ymmärtäessään, mitä poika tarkoitti. — Maballa tekee intiaanilapsi Melissestä. Hän kasvaa — ei tietää mitään — olee kuin intiaanilapsi — puhuu kuin intiaanilapsi.

Janin tunne valtasi hänen kielensä. Kiiltävä tukka valui hänen kasvoilleen, kun hän huolissaan nojautui Cumminsia kohti, ja Cummins tuijotti vuorostaan sanattomaksi kummastuneena tuon vaikean pulman eloisaan sätkimiseen ja teuhaamiseen.

— Eikö hän olla sivistynyt? Jan kysyi ihastuneena ja kumartui pienokaisen puoleen. — Ah, sinä suloinen, herttainen Melisse!

— Niin, hänestä täytyy tulla hänen kaltaisensa, Jan — yhtä hyvä ja yhtä suloinen ja yhtä kaunis, Cummins keskeytti hänet lempeästi.

Puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pääsi häneltä, kun hän linkutti takaisin omalle vuoteelleen ja jätti Janin leikkimään pienokaisen kanssa.

Illalla, himmeässä, hehkuvassa öljylampun valossa ryhtyivät Jan Thoreau ja John Cummins juhlallisesti pohtimaan sitä suurta pulmaa, joka äkkiä oli tullut heidän elämäänsä. Näistä molemmista siihen ei liittynyt mitään leikillisyyden käsitettä, sillä heidän haltuunsa oli uskottu jotain, jota varten Jumala ei ollut heitä luonut. Jos nainen olisi ollut siinä, hän olisi nauranut heille ja kymmenellä sanalla ilmoittanut heille kaikki salaisuudet, joita maailmassa on kätkettynä äidin ja lapsen välille, mutta kun hän oli heidät jättänyt, hän oli heille antanut jotain, joka oli elämää, hänen kaltaistaan, ja kuitenkin salaperäistä.

Jos kohtalo olisi suonut Maballan Melissen äidiksi, siitä ei milloinkaan olisi muodostunut mitään salaperäistä. Hän olisi kehittynyt yhtä luonnollisesti kuin suden tai ilveksen pentu, villin maailman villiolennoksi; hän olisi lumikylvyissä tullut lihavaksi ja tukevaksi; villien selkäkopassa suoraksi kuin nuoli, vireäksi ja luonnolliseksi olennoksi yksinäisyydessään, johon sukupolvet ja vuosisadat olisivat antaneet hänelle syntymäoikeuden. Mutta Melisse oli äitinsä kaltainen. Nuo molemmat, jotka viittoivat hänen tulevaisuuttaan, uneksivat hänestä tulevaksi tämän äidin kuvan. Tämä unelma loi lohtua Cumminsin sydämeen, kun hänen vaimonsa kuoli. Se loihti onnellisia ajatuksia Janin rintaan. Mutta se päättyi kovaan iskuun, kun Maballa toi ympäristönsä keinoja heidän henkisten toiveidensa näköpiiriin.

Cumminsin tietämän mukaan valkoista naista ei ollut lähempänä kuin Fort Churchillissa, kolmensadan kilometrin päässä. Koko tällä alueella hän ei tuntenut enempää kuin kaksi puhtaasti valkoista miestä; ne olivat Williams ja hän itse. Pikku Melisse hupeni auttamattomasti villeyden maailmaan — rehellisen, ylvään, suurenmoisen villiyden, mutta villiyden silti —, ja ajatus siitä löi pelon ja pahojen aavistusten varjoja näiden molempien yli, joitten elämänradalle pulma äskettäin oli sattunut.

Myöhään yöhön, Melissen nukkuessa, he neuvottelivat vakavasti asiasta; ja mitä enemmän he neuvottelivat, sitä suurempana kajasti pulma heidän edessään. Cummins kuvitteli mielessään jo alkavansa nähdä Melissessä muutoksen merkkejä. Hän oli aivan mielettömästi ihastunut niihin koristeihin, joita Maballa antoi hänelle, ja se oli villiintymisen merkki. Hän piti siitä, että sai ylleen intiaanien selkäkopan, mikä samoin oli merkki siitä; eikä hän ollut lumikylvystä kuollut — siinä lisänäyte.

Niin pitkälle taaksepäin kuin Cummins saattoi muistaa, hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin valkoisen pienokaisen kanssa. Jan oli yhtä tietämätön; he päättivät kuitenkin ryhtyä heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Maballaa piti huolellisesti pitää silmällä ja hillitä. He molemmat — John Cummins ja Jan Thoreau — halusivat tehdä pienokaisesta hänen kaltaisensa, joka uinui jättiläishongan alla.

— Hän olee sivistynyt, Jan sanoi lopuksi, — meidän olee pakko säilyttää hänet sivistyneenä!

Cummins laski totisena sormillaan. Pikku Melisse oli nyt neljän kuukauden ja kahdeksantoista päivän vanha.

— Huomenna teemme hänelle sellaiset lastenvaunut kuin etelässäkin käytetään. Häntä ei saa kantaa kopassa!

— Ja minä opettaa hänelle soittoa, Jan kuiskasi säihkyvin silmin. — Se kuuluu sivistyneiden tapaan!

Äkkiä Cumminsin kasvot kirkastuivat, ja hän osoitti rievulla peitettyä laatikkoa, joka oli huoneen nurkassa.

— Tuolla on kirjoja — hänen kirjojaan, Jan, hän sanoi hiljaa ja vapisevalla äänellä. Hän nilkutti poikki huoneen, laskeutui polvilleen laatikon viereen ja veti rievun pois. Jan painui polvilleen hänen viereensä. — Siinä on hänen kirjojaan, hän toisti melkein nyyhkyttäen, ja pää painui rintaa vasten. — Nyt — annamme me ne — Melisselle!

Liikutuksesta vapisten hän veti kirjat esille, yhden erältään — tusinan kuluneita, tomuisia niteitä, jotka nyt kertoivat enemmän kuin John Cummins olisi milloinkaan saanut tietää siitä naisesta, jonka hän oli kadottanut. Nämä niteet olivat seuranneet häntä erämaahan tuosta toisesta maailmasta, jonka hän ennemmin oli tuntenut. Ne todistivat, kuinka rakkaina hän oli pitänyt niitä, näitä risaisia lehtiä, jotka oli paikattu sadoista kohdin. Hitaasti otti mies ne ja painoi niitä rintaansa vasten ja piti vaieten niitä siinä, ikään kuin pidellen niiden omistajatarta, ja yhä hän taisteli liikutustaan vastaan.

Jan pisti kätensä syvemmälle laatikkoon ja otti esiin jotain muuta — joitakuita sanoma- ja aikakauslehtiä, yhtä rikkinäisiä ja kuluneita kuin kirjatkin. Näitten toisten aarteitten joukossa oli tauluja — ja nämä esittivät noita sivistyksen ilmiöitä, joita Jan ei milloinkaan ollut nähnyt ja jotka alussa tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Riemu silmissä hän piti värikästä muotikuvaa John Cumminsin edessä.

— Tässä olee tauluja Melisselle! hän kuiskasi innokkaasti. — Me opettaa häntä — me näyttää hänelle — me kertoo hänelle sivistyneistä ihmisistä!

Cummins pani kirjat yksitellen takaisin, hetkisen jokaista hellästi katsellen ja pyyhkien ja puhaltaen tomua pois niiltä. Viimeistä, joka oli rikkinäisempi ja kuluneempi kuin kaikki muut, hän katseli kauan. Se oli pieni Raamattu, hänen vaimonsa Raamattu, kulunut ja sormeiltu, säälittävä kurjassa asussaan.

— Tätä hän rakasti, Jan, hän sanoi kyyneliään pidätellen. — Tätä rikkinäistä vanhaa kirjaa rakasti hän enemmän kuin mitään muuta, ja pikku Melissen täytyy myös rakastaa sitä. Melissestä täytyy tulla kristitty!

— Oi niin, pikku Melissen pitää rakastaa suurta Jumalaa! Jan sanoi hiljaa.

Cummins nousi ylös ja seisoi hetkisen katsellen nukkuvaa lasta.

— Lähetyssaarnaaja tulee Fort Churchillista puhumaan erämiehillemme, heidän kotiin saavuttuaan! Silloin hänet kastetaan!

Kuin kissa Jan hyökkäsi pystyyn, hänen silmänsä salamoivat, hänen pitkät, laihat sormensa puristautuivat nyrkkiin, koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Ei — ei, lähetyssaarnaaja ei kastaa! hän huudahti. — Hän tulee hyväksi ja rakastaa suurta Jumalaa — mutta lähetyssaarnaaja ei saa kastaa häntä! Ei — ei — ei!

Kummastuneena Cummins kääntyi häneen päin. Jan Thoreau näytti kuin olisi menettänyt järkensä, pelottava kiihko raateli koko hänen olemustaan. Niin ketterä ja rohkea kuin Cummins olikin, hän astui tahtomattaankin askelen taaksepäin, ja itsepuolustusvaisto sai hänet kohottamaan kätensä ikään kuin vihollista torjuakseen.

Jan havaitsi nämä molemmat liikkeet, ja epätoivoisesti kirkaisten kätki hän kasvot käsiinsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut oven ja kiitänyt ulos pimeyteen, Cumminsin ehtimättä sanaakaan äännähtää. Nopeana kuin salama hän näkyi juoksevan kohti metsänreunaa, ja Cummins huusi häntä — mutta turhaan.

Janin aivot paloivat kuin tuli, ja hänen huuliltaan pääsi voihkaus toisensa perästä. Kiirehtien ja uupumatta hän juoksi eteenpäin, kunnes vaipui hangelle kaukana siitä paikasta, minne oli jättänyt John Cumminsin. Hänen silmissään paloi vielä sama kummallinen hehku, hänen sormensa ojentuivat ja puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan, ja hän mainitsi yhä uudelleen ja uudelleen hiljaa pikku Melissen nimeä.

Joka hetki kuvastui myrskyisissä tunteissa yhä selvemmin ja selvemmin se, mitä häipymättömästi oli painunut Jan Thoreaun aivoihin. Tämä taulu näytti ensin epämääräiseltä ja varjomaiselta, kalpeine, väräjävine piirteineen, mutta sitten se vähitellen selveni, ja hän näki silloin ensiksi eräiden naiskasvojen lempeät, suloiset ääripiirteet, ja sitten suuret, synkät, tummat silmät, samanlaiset kuin hänen omansakin — ja näiden silmien edessä, jotka katselivat häntä valtaavalla rakkaudella, häipyi Janilta kaikki muu. Tuli sammui hänen silmistään, sormet höltyivät, ja hetkisen kuluttua hän kömpi vapisten hangesta ja palasi majalle.

Cummins ei tehnyt mitään kysymyksiä. Hän tarkkaili vuoteestaan Jania ja katseli äänettä, kuinka poika riisuutui ja meni makuulle, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko jutun. Kaikki käsin koskettamaton sisältää vain vähän viihdykettä yksinkertaisille ihmisille, jotka asuvat pohjoisen napapiirin seuduilla. Heidän elämänsä on yhtämittaista taistelua, heidän ilonsa on tuon taistelun onnistuminen. Sellainen yksinäisyydessä ja taistelussa oleminen suo vain vähän sijaa uteliaisuudelle. John Cumminsin luonto johti hänet siis unohtamaan kaiken tapahtuneen, niin kuin hän olisi unohtanut, jos vetokoira olisi juossut matkoihinsa ja palannut jälleen takaisin. Ja tapahtuneessa hän ei nähnyt mitään murhenäytelmää, ei sen oirettakaan.

Janin omituinen mielenliikutus ei enää uudistunut. Hän ei sanoin eikä töin enää osoittanut sellaisen jälkeäkään, ja koko asia tuntui unohtuneen.

Pikku Melissen kasvatus alkoi heti, leirin vielä ollessa tyhjänä. Se alkoi ensi sijassa Maballasta. Tämä tuijotti mykkänä ja hämillään kumpaankin olentoon, jotka kertoivat hänelle merkillisiä asioita lastenkasvatuksesta — asioita, joista hän ei konsanaan ollut kuullut edes puhuttavan. Hänen äidinvaistonsa heräsi, mutta cree-heimon lujamielisyydellä hän salasi sen kokonaan.

Hänen nahanvärisillä kasvoillaan ei tapahtunut pienintäkään muutosta Cumminsin juhlallisesti selittäessä, että Melisselle oli tulossa hampaita. Hän istui jörönä ja katseli, kuinka nuo molemmat lattialle levitetyllä karhuntaljalla turhaan koettivat saada Melisseä käyttämään jalkojaan. Melissellä oli hyvin hauskaa, ja hän nautti siitä täysin siemauksin; päivien kuluessa ja leirin pysyessä autiona, Cummins ja Jan viettivät siten suuren osan aikaansa polvillaan. Heidän silmissään edistyi lapsi ihmeteltävästi. He näkivät pienokaisen ruumiillisesti kasvavan kummastuttavan joutuisasti, ja he näkivät lukemattomia jatkuvan henkisen kehityksen oireita. Hän oli ihastuksissaan saadessaan nyppiä Janin viulunkieltä, mikä oli ilmeinen merkki hänen soitannollisista lahjoistaan. Hänet saivat haltioituneeksi muotilehden kauniit kuvat. Miettivänä ja kysyvänä hän hypisteli niitä tai koetti syödäkin niitä, mikä oli kaikista merkeistä monimielisin.

Viikkoja vieri, ja Williams palasi etelän metsistä. Mukee seurasi häntä. Per-ee tuli takaisin eskimojen luota, melkein nälkään nääntyneenä, ja häneltä oli varastettu puolet koirista. Pohjoisesta, idästä, lännestä ja etelästä palasivat leirin turkiseläinten pyytäjät. Elämä alkoi uudelleen. Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivän aurinko lämmitti. Suuren muutoksen päivät lähestyivät. Ja kun ne tulivat, oli Cumminsilla ja Janilla, ainoilla toimitusmiehen väestä, paikat polvissa.

6

Riemun päiviä

Eräänä iltapäivänä vähän sen jälkeen kun lumi oli alkanut sulaa, hyökkäsi pitkä valjakko villejä malemuti-koiria leirin hakkuupaikoille, ajajanaan muuan Athabaskan ranskankanadalainen. Villit huudot ja kymmenen metrin pituisen piiskan vinkuna ilmaisivat, että suuri muutos oli käsillä, että erämaa oli eloon heräämäisillään.

Koko leiri säntäsi vastaanottamaan tulijoita — miehet ja koirat, pienet tummanruskeat lapset ja vieläpä Williamsin lihava ja veltto vaimokin. Muutaman sekunnin vallitsi hirveä melske, alkuasukkaat tappelivat, miehet huusivat ja ranskalainen ryntäsi joka puolelle ja antoi ruoskansiimojen armotta vinkua susikoirien kohdalla, jotka ympäröivät hänen raskaasti kuormitetun rekensä.

Kun järjestys oli osaksi palannut, ottivat Mukee ja Per-ee murisevat malemutit hoivaansa, ja erämies lähti Williamsin miesten ympäröimänä yhtiön konttoriin. Hän oli Jean de Gravois, Fort du Lac-maan tärkein mies, jonka kannatuksesta yhtiö maksoi hiukan. Että hän oli saanut hyvän saaliin, sen ymmärsivät lapsetkin hänen reessään olevien kääröjen suuruudesta ja hänen rehentelevästä käynnistään.

Gravois oli tavallisesti viimeisiä, jotka ilmestyivät erämaiden turkismetsästäjien vuosittain kokoontuessa. Hänen maineensa oli yhtä suuri kuin hänen kokonsa pieni. Hän oli tunnettu länteen päin aina Peace Riverissä ja itään Fort Churchillissa saakka. Hän tuli mielellään syöksyen leiriin jollain odottamattomalla ja huomattavalla tavalla, kun muut olivat siellä katselemassa, kadehtimassa ja ihmettelemässä. Hän oli lajissaan niitä harvoja, joissa ilmeni omakohtaista turhamaisuutta villien erehtymättömän viekkauden ohella. Kaikki pitivät Gravoisista, sillä hänellä oli ylväs sielu, ja hän oli rohkea kuin ilves; ja hän piti kaikista, itsestäänkin.

Hän selitti aikaista tuloaan ihan mutkattomasti kertomalla, että annettuaan malemuteilleen vapaapäivän hän aikoi lähteä Fort Churchilliin noutamaan itselleen vaimoa. Piiskaansa viuhauttaen hän vihjasi aikovansa tulla toiselle ja hauskemmalle käynnille juuri siihen aikaan, kun erämiehet olivat miehissä koolla.

Jan Thoreau kuunteli ja kohautti vähänväliä olkapäitään hänen kerskunnalleen. Ranskan-kanadalainen katseli häntä peräti hyväntahtoisena. Kumpikaan ei aavistanut, mitä osaa Jean de Gravois tulisi näyttelemään Janin elämässä.

Puoliverisen tulon jälkeen hetki hetkeltä kasvoi jännitys leirissä. Kuuteen kuukauteen he olivat saaneet ensi kerran pienen ja hurjan elämänlisän, oleskellessaan siellä suuren yksinäisyyden sydämessä. Ensimmäinen lumi oli täydellisesti erottanut sen maailmasta. Samaisen ensi lumen tultua alkoivat erämaan asukkaille saalistuspäivät. Aina kaukaisilla seuduilla saakka he puuhailivat ansoineen, piiloutuen rämeikköihin, syviin rotkoihin ja tiheisiin metsiin. Kuukausien kuluessa oli koottu turkiksia sekä lyhyinä päivinä että pitkinä öinä.

Näiden kuukausien aikana oli leirissä hiljaista. Elettiin ja hengitettiin, mutta siinä olikin kaikki. Elämä siellä oli Williamsille ja noille muutamille yhtiön palkkaamille henkilöille odotusta. Nyt oli muutos käsillä. Se oli heräävälle erämaalle kuin kevättuulahdus. Metsän asukkaat lähtivät liikkeelle. Pyydykset purettiin, metsästysmajat hylättiin ja vetokoirat valjastettiin. Samana päivänä, kun Jean de Gravois lähti Hudsoninlahdelle, saapuivat yhtiön tavarat Fort Churchillista — seitsemän rekeä, eskimolaiskoirien vetäminä, kuorminaan jauhoja ja verkaa, viisikymmentä naulaa kuulia, ampumavaroja ja satoja muita tarpeita, joita piti vaihtaa turkiksiin, mitkä pian tulisivat näyttäytymään Lontoossa ja Pariisissa.

Vapisten Jan Thoreau juoksi ulos rekiä vastaan. Siellä oli seitsemän intiaania ja yksi valkoinen mies. Jan meni lähemmin tarkastamaan valkoista miestä. Hänellä oli kaksi pistoolikoteloa ja ase. Epäilemättä hän ei ollut lähetyssaarnaaja, vaan yhtiön asiamies, jonka tehtävänä oli yhtiön kalleuksien vartioiminen.

Jan kiiruhti takaisin majaan sydän täynnä hytisyttävää iloa.

— Ei olla mikään lähetyssaarnaaja mukana, Melisse! hän huudahti riemuiten ja laskeutui iloiten polvilleen hänen viereensä. — Sinä tulee hyvä ja kaunis, kuin hänkin, mutta sinua ei lähetyssaarnaaja kastaa. Hän ei olla tullut!

Hetkistä myöhemmin Cummins astui sisälle. Hänen toinen kätensä oli raadeltu ja vuoti verta.

— Nuo eskimot ovat senkin vietäviä! hän murisi. — Jos ne voisivat seisoa jaloillaan, ne söisivät meidän eläimemme nahkoinensa! Voitko auttaa minua?

Jan alkoi heti sitoa haavoittunutta kättä.

— Haava ei olla syvä, hän sanoi, ja ylöspäin vilkaisematta lisäsi hän: — Lähetyssaarnaaja ei olla tullut.

— Ei, Cummins vastasi lyhyesti. — Eikä postikaan. Hän tulee sen mukana.

Hän ei huomannut, että Janin sormet rupesivat äkkiä vapisemaan, eikä myöskään nähnyt pelästynyttä katsetta, joka pilkahti pojan alasluoduista silmistä. Jan lopetti sitomisen paljastamatta liikutustaan ja palasi Cumminsin kanssa yhtiön varastohuoneeseen.

Seuraavana päivänä saapui etelästä käsin kaksi chippewaa, valjakkonaan sekarotuisia koiria. Sitten ei Cumminsilta liiennyt paljonkaan aikaa Melissen hyväksi. Lumi suli nopeasti, ja auringon joka päivä lisääntyvä lämpö kiiruhti erämiehiä. Ensiksi saapui Mukeen väki läntisestä Barren Landsista, mukanaan suuret joukot myskihärän- ja peurannahkoja sekä kokonainen liuta leveäjalkaisia, pitkäkoipisia mackenzie-koiria, jotka vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piesty penikka, kun vetokoirat ja eskimokoirat ahdistivat niitä.

Idästä, lännestä ja etelästä suuntasivat nyt kaikki kulkunsa leiriin. Ennen kuin oli kolmea päivää kulunut yhtiön tavaroiden saapumisesta, oli joukko tappeluita, riitoja ja epäsopua tullut sen rauhan ja levon sijaan, missä Cumminsin vaimo oli kuollut. Koirat ja miehet kiljuivat ja kirkuivat. Puolisen sataa koiraa, jotka olivat melkein yhtä villejä kuin sudet — niistä monet olivat syntyisinkin — heittäytyivät äkkiä yhteen mylläkkään.

Koirat tappelivat lakkaamatta siitä asti kuin ensimmäiset eläimet saapuivat, päivänkoitosta päivän loppuun ja öisin nuotiotulien ympärillä. Sekä koirat että ihmiset kahakoivat alinomaa. Lumi oli veren tahraamaa, ja sen haju kiihotti susikoirien kiukkua. Puoli tusinaa purtiin kuoliaaksi joka vuorokausi. Ne, jotka kuolivat, olivat pääasiassa etelässä syntyneitä — verikoiran, ison tanskalaisrodun ja lammaskoiran sekasikiöitä — sekä noita onnettoman hitaita mackenzie-koiria.

Suuresta korkeudestaan katseli jättiläishonka tuota hurjaa elämää, joka oli tullut häpäisemään hänen vartioimaansa hautaa. Ja kuitenkin kaiken tämän epäsovun ja verisen taistelun ohessa vallitsi suuri, voimakas onni — sydän löi kuohuen hetken ilosta, uusia ystävyysliittoja solmittiin, vanhoja vahvistettiin, tämä veljeys, joka kylmän, harmaan pohjolan taivaan alla pitää yhdessä kaiken, kävi yhä sydämellisemmäksi.

Metsästäjien kesken ei käyty mitään tappeluja; ei minkäänlaista vihaa ketään ihmistä kohtaan ilmaantunut ankarissa huudoissa, jotka säestivät piiskojen viuhinaa. Jos joku hudsoninkoira puri kuoliaaksi mackenzie-koiran, niin se asia koski vain koiria eikä niiden omistajia. He eivät riidelleet.

Eräänä päivänä ajoi kiukkuinen eskimokoira jättiläiskokoisen vetokoiran tuon suuren hongan alle ja tappoi sen siellä. Kun Cummins iltapäivällä tuli yhtiön varastohuoneesta, hän näki joukon miehiä paljain päin puuhaavan haudan ympärillä. Hän meni niin lähelle, että näki heidän rakentavan närtteistä aitausta sen ympärille, ja hän tunsi kurkkuaan kuristavan, kääntyessään majaa ja Melisseä kohti. Hän huomasi myös, ettei mitään nuotioita oltu tehty hänen vaimovainajansa muistolle pyhitetyn paikan läheisyyteen; ja yhä syvemmiksi ja leveämmiksi muuttuivat lumessa polut, jotka veivät hänen majalleen ja jota polkivat nuo villit metsäihmiset, tullessaan katsomaan pikku Melisseä.

Nämä olivat verrattoman ilon ja riemun päiviä niin pienokaiselle kuin yhtiöllekin. Maja oli puolillaan ihmeellisiä tavaroita, sillä kaikki kävijät antoivat Melisselle jotakin. Siellä oli jääkarhun hampaita, joita nuo pienet tummat miehet olivat vuorostaan saaneet rannikkoasukkailta; ihmeellisiä puuhun leikattuja epäjumalankuvia; turkiksien paloja, tuuheita ketunhäntiä, ilveksen käpäliä, kuivattuja hedelmiä, rintasokeria, satumaiseen hintaan ostettua varastohuoneesta, ja myskiä — aina ja alinomaa myskiä — Mukeen väeltä läntisistä seuduista.

Jan nautti siitä kunnioituksesta, jota siten omistettiin Melisselle. Se muodosti siteen hänen ja Cumminsin väen välille. Hän tunsi vetovoimaa heihin, ja hän seurusteli vapaammin heidän kanssaan ja hankki itselleen ystäviä.

7

Juhla

Jan ei ollut soittanut viulua sen jälkeen kuin Jean de Gravois tuli; mutta eräänä iltana hän viritti sen ja sanoi Melisselle:

— Ne olleet hyvät sinulle, Melisseni. Minä antaa niille viulunsoittoa.

Leirissä oli suuri ilta — se ilta, joka Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti on tunnettu peuranpaistojuhlan nimellä. Viikko oli kulunut, eikä nahkoja ollut paljon saatavissa. Yhtiön päiväkirjaan oli joka miehen hyväksi osansa asianmukaisesti merkitty, ja yhtiön varastohuoneeseen oli turkikset sopivasti ja hyvin niputettu. Kolme peuraa olivat Per-ee ja hänen metsästäjänsä tappaneet; ja kun Jan sinä iltana otti viulunsa seinältä, loimusi mahtava tuli ulkona, ja vartaissa, jotka olivat kuusi tuumaa läpimitaten, oli peuranruhoja paistumassa.

Ilma oli täynnä juhlan ääntä ja hajua. Läpi koirien murinan ja haukunnan kuuluivat metsäläisten äänet kohoavan hurjaan ylistykseen — tänä ainoana päivänä he unohtivat sen hiljaisuuden, joka heitä erämaahan oli seurannut. Kimakat äänet kuuluivat mielettömänä kirkunana, voittaen tulen räiskeen ja rätinänkin. Peuransuolipiiskat vinkuivat ilmassa. Chippewat, creet, eskimot ja muut tungeskelivat punaisessa loisteessa. Toimitusmiehen väki huusi ja lauloi kuin hullut — tämä oli näet yhtiön jokavuotinen juhla, jonka piti houkutella monia näistä samoista miehistä taas takaisin ensi metsästyskauden lopussa.

Suuren suuria laatikoita, täynnä valkoista leipää, oli asetettu tulen läheisyyteen, samoin tynnyri oikeata voita, joka oli kuljetettu kahdeksantuhatta kilometriä meritse tätä tilaisuutta varten ja oli nostettu kiväärilaatikon päälle. Jättiläiskokoinen vaskinen kahvikattila porisi ja höyrysi pienemmällä tulella.

Monet höyryt ja tuoksut, jotka täyttivät ilman, houkuttelivat koiratkin asettumaan isäntiensä odottavan piirin ulkopuolelle. Ne istuivat siinä kuola suussa ja louskutellen hampaitaan. Ja tätä kaikkea katselivat miljardit tähdet, ja revontulet leimusivat kalvakassa yössä, ja hiljalleen kohosi savu suoraan ylöspäin ja pohjoista kohti, kevään lähettämän eteläisen puuskan ajamana.

Jan raivasi itselleen tien läpi koiraketjun ja sisemmän miespiirin, kunnes tulenloiste kirkkaasti valaisi hänen kiiltävää tukkaansa ja tummia silmiään. Sitten hän istahti leipälaatikon reunalle ja alkoi soittaa.

Nyt hän ei soittanut Cumminsin ja pikku Melissen suloista soittoa, vaan hurjaa surunvoittoista sävelmää, jonka hän oli syystuulilta saanut. Juhlallisena, jylhän ihanana se vaimensi kaikki äänet ja kaikui yli räiskyvän tulen ja miesten ja koirien melskeen. Elämä yhtäkkiä ikään kuin hävisi hänen ympäriltään. Jan, joka istui pää alaspäin, ei nähnyt mitään — ei nähnyt kummastusta, joka kuvastui noiden pienten tummien ihmisten kasvoista, heidän istuessaan siinä kyykkysillään, ei havainnut tuijottavaa hämmästystä silmissä, jotka ihmettelivät kaikkea tuota kummallista. Hän tiesi vain, että syvä hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja pian lauloi hänen viulunsa matalampaa ja vienompaa laulua, joka muuttui yhä hillitymmäksi ja hienommaksi, kunnes hän siirtyi eniten rakastamaansa — siihen soittoon, joka täytti pikku majan Cumminsin vaimon kuollessa.

Äkkiä katkaisi äänettömyyden hiljainen valitus, melkein tuulen vinkunan kaltainen. Se kohosi miesjoukon takaa, ja pian kajahdutteli satakitainen äärettömän kolkko koirakuoro vastauksensa Jan Thoreaun soittoon. Janista se kuulosti elämän laululta. Sen ääretön kaihomielisyys tarttui hänenkin sieluunsa, ja tietämättään hänen äänensä kohosi ja laskeutui sen mukaan kuin eläinkuoron valituskin. Mutta toisista se oli jotakin, joka ennenkuulumattomana kävi yli heidän käsityskykynsä, salaperäinen ihme, joka täytti heidät vavistuksella heidän ollessaan soiton kummallisissa lumoissa.

Cummins näki muutoksen väessään ja ymmärsi sen merkityksen. Hän näki piirin sulloutuvan ahtaammaksi, ja jännittyneiden kasvojen kääntyvän soittajasta koirajoukkoon, joka istui takajaloillaan kuono taivasta kohti ja päästi ilmoille valitushuutojaan.

Äkkiä hän viritti hurjan laulun ja raivasi itselleen tien kyyristyneiden eskimoiden läpi Janin luo.

— Taivaan tähden, älä soita enää tuota! hän huusi pojan korvaan. — Soita jotain iloista!

Jan nosti päänsä kuin unesta. Heti hän huomasi soittonsa tekemän kummallisen vaikutuksen, ja hän kuljetti jousta viulun kielillä nopeasti ja rajusti ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa kaikille tuttua laulua.

Cummins yhtyi heti siihen, viittoi käsillään, hyppijä loikki tulenloisteella. Lumous oli poissa. Williams ja Mukee sekä yhtiön muut miehet lauloivat mukana; ja missä äsken hiljaisina seisoi kauhistuneita miehiä, vallitsi nyt korvia huumaava rähäkkä.

Koirat antoivat taas päänsä vaipua ja nuoleskelivat huuliaan, tuntiessaan houkuttelevia höyryjä. Huutaen Mukee ja kolme creetä syöksyivät tulen ääreen, pitkillä tangoilla varustettuina, ja peuroja mahtavilla vartailla käännettäessä ja niiden valuvan rasvan pihisten tippuessa liekkeihin muuttui miesten ja koirien jyreä kuoro ja Janin soitto yhä äänekkäämmäksi, niin että Cumminsin luja ääni kuulosti melskeessä vain kuiskaukselta.

Kolmas peura oli vartaassaan käännetty kahteen kertaan, ja Mukee ja hänen creensä odottivat nyt hiljaa. Silloin kajahti vuottelevasta joukosta viimeinen riemuhuuto ja sitten seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus, jolloin Cummins juoksi leipälaatikolle ja huitoi hurjasti kädet pystyssä.

— Nyt! hän huusi. — Nyt!

Ja säihkyvin silmin Jan asettautui Cumminsin eteen, ja hänen viulustaan kaikui hurja sävelmä ja sai vielä hurjaäänisemmän ja hillittömämmän vastauksen.

— Nyt! Cummins huusi taas.

Erämaan laulu, tunnettu aina Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti, puhkesi ilmoille huikeana, pilviä tavottelevana innostuksena.

Cummins veti esiin revolverinsa ja laukaisi sen ilmaan.

— Nyt! hän huusi.

Äänekkään kirkunan kestäessä, joka voitti laulun sanatkin, tempasivat Mukee ja hänen creensä vartaan syrjään, ja paistunut peura putosi lumeen. Jan vetäytyi takaisin ja katseli viulu kainalossa noita hurjia miehiä, jotka tulenvalossa välkkyvine veitsineen tungeskelivat esiin. Williams — toimitusmies —, joka puhkui äänivarojensa ponnistelun jälkeen, tuli ja asettui hänen viereensä.

— Taitaa luontua tappeluksi, vai mitä, Jan? Kerran minä näin tapeltavan tällaisessa paistojuhlassa.

— Minä myös, sanoi Jan, joka ei ollut siirtänyt silmiään meluavasta joukosta.

— Se tapahtui tuolla luoteisessa, Williams jatkoi, — suuren orjamaan tuolla puolen.

— Kaukana tuolla puolen, Jan sanoi ja nosti rauhallisena katseensa. — Se tapahtui lähellä Isoa Karhua.

Toimitusmies tuijotti hämmästyneenä häneen.

— Näitkö sinä sen!? hän huudahti.

Mutta Jan kääntyi selin, ikään kuin ei olisi mitään kuullut, ja meni ohi koirien ripustamaan kalliin viulunsa majan seinälle. Toimitusmiehen sanat olivat hänessä herättäneet eloon syviä muistoja, ja ensi kerran leiriin tulonsa jälkeen hän ei sanonut Melisselle sanaakaan, vaikka pienokainen oli valveilla ja kuten tavallisesti mitä parhaimmalla tuulella.

Entinen Jan Thoreau ei nyt palannutkaan takaisin suuren tulen ympärillä vietettävään juhlaan. Pitkä metsästyspuukko välkkyen pään päällä hän hyökkäsi peuran ympärillä olevien joukkoon, tungeskellen ja tyrkkien toisia, ja hänen äänensä kohosi kimeäksi kirkunaksi, kun hän työntyi tulen ääreen. Cummins oli polvillaan suuren paistin vieressä, hihat käärittyinä ja kädet rasvassa, ja nähdessään Janin hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan. Jan Thoreaun ääni ei tuntunut naurulta eikä laululta. Siinä värähteli kumma hurjuus, joka oli kolkompaa kuin puoliverisen hurjin huuto, ja hänen silmänsä oikein paloivat, kun ne hetkisen tarkkailivat Cumminsia.

Aivan hänen takanaan seisoi Williams. Kun Jan näki hänet hän laski puukkonsa niin nopeasti, että toimitusmies pelästyksissään vetäytyi askelen taaksepäin. Silloin Jan ryntäsi hänen luokseen.

— Te olette taistellut Ison Karhun luona! hän kiljaisi kiivaasti. Kenen puolesta olette tapellut Ison Karhun luona?

Toimitusmies oli vaiti, ja hänen hauislihaksensa terästyivät, kun hän näki Janin kasvojen hurjan ilmeen. Äkkiä hän tarttui pojan ranteeseen. Jan ei yrittänytkään päästä irti.

— Kenen puolesta te tapellut? hän kirkaisi taas. — Kenen puolesta te tapellut Ison Karhun luona?

— Me yritimme tappaa erään miehen, mutta hän pääsi pakoon, Williams sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu paitsi Jan kuullut sitä. — Se oli… — Toimitusmies vaikeni.

— Lähetyssaarnaaja! Jan läähätti.

Pojan silmissä palanut hurja tuli häipyi, hänen tuijottaessaan Williamsiin, ja hellä ilme, joka niistä sen sijaan loisti, sai toimitusmiehen irrottamaan kätensä pojan ranteista.

— Niin, lähetyssaarnaaja.

Jan vetäytyi pois. Hän vältti kohtaamasta Cumminsin silmiä, raivatessaan tietä läpi miesjoukon. Alettiin uudestaan laulaa, kun Mukee ja hänen creensä tempasivat alas toisen peuran, mutta poika ei nyt kiinnittänyt siihen lainkaan huomiotaan. Hän pisti veitsen tuppeen ja juoksi — juoksi kiireesti läpi koiraparven, joka murisi ja tappeli niille heitetyistä paloista; ohi Maballan, joka katseli hurjaa juhlaa, Melissen luo pikku majaan.

Täällä hän laskeutui polvilleen, ja ensi kerran hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, tuuditteli sitä edestakaisin ja sammalsi nyyhkyttäviä sanoja, joita lapsi ei ymmärtänyt.

— Ja kun minä löytää hänet ja tappaa hänet, minä tulla takaisin sinun luo, enkelini, hän kuiskasi. — Ja silloin rakastaa sinä Jan Thoreau, sen tähden hän vuodattanut lähetyssaarnaajan veren!

Hän laski pienokaisen takaisin vuoteelle, suuteli tätä taas, otti viulunsa seinältä ja meni ovelle.

8

Taistelu päivänkoitteessa

Hetkisen Jan seisoi selin Melisseen, katsellen suuren tulen ympärillä vietettävää juhlaa. Kolmas peura otettiin alas vartaaltaan, ja koko koiraliuta heittäytyi molempien muiden luurangonjäännösten kimppuun.

Jan päästi voimakkaan henkäyksen, kun samalla kuului äänekäs kiljahdus, ja purrun koiran uikutus kohosi silmänräpäykseksi yli muiden äänien. Puuttui vain, että toinen kuva hänen aivoissaan olisi täydentynyt — kuva, joka oli iäksi syöpynyt niihin ja jota hän nyt koetti karkottaa seisoessaan tuossa ovella. Hän odotti melkein, että se tulisi — heikon poikaäänen kimakka huuto, hetkiseksi haudan hiljaisuus ja sitten sähähdetty kostonuhkaus — ja lopuksi taistelu!

Kummallisen nopeasti muodosti hänen kiihtynyt mielensä entisen näyttämön kuvaksi tämän nykyisen kohtalon. Hän kuuli taas huudon, joka oli häneltä päässyt; näki kuin unessa miesten vimmatun hyökkäyksen ja puukkojen välkkeen; ja sitten paikalta, missä hän makasi runnneltuna ja verissään lumessa, pitkän laihan nopsajalkaisten vetäjien valjakon, joka hurjaa kyytiä vei pois sitä miestä, jonka henkeä puukot olivat tavoitelleet.

Williams oli ollut siellä; hän oli nähnyt taistelun; hänen puukkonsa oli kilvan muiden kanssa välkkynyt kostonhimoisena ja verenhaluisena. Eikä toimitusmies, joka siinä seisoi tulen loisteella, ollut kuitenkaan tuntenut häntä — Jan Thoreauta.

Hän kiiruhti sinne. Aukion puoliväliin saavuttuaan hän pysähtyi. Vastapäätä Cumminsin majaa tuli metsästä koiravaljakko. Se pysähtyi hongan varjoon, joka kätki sen juhlivilta. Jan kuuli matalia miesääniä, ja muuan henkilö astui hämärästä esiin ja kulki hitaasti ja nähtävästi väsymyksestä kompastelemaisillaan juhlapaikkaa kohti.

Se oli vieras valjakko. Se oli tullut idästä päin, ja Jan säpsähti ajatellessaan lähetyssaarnaajaa, jota odotettiin myöhästyneen postin mukana. Ensin aikoi hän mennä tuota olentoa vastaan, joka laahusti eteenpäin yli aukion, mutta muuttikin suuntaansa ja lähestyi rekeä.

Lähemmäksi tultuaan hän huomasi toisen olennon nousevan koirien takaa ja tulevan häntä kohden. Kymmenkunnan askelen päähän valjakosta hän pysähtyi odottamaan.

— Koiramme ovat niin väsyneitä, ettemme uskalla viedä niitä lähemmäksi, ääni sanoi. — Nuo villieläimet purisivat ne hetkessä kuoliaaksi!

Ääni sai Janin hätkähtämään. Selin tuleen lähestyi hän niin, että olisi voinut nähdä vieraan.

— Te tulla Churchillista? hän kysäsi.

Hänen sanansa tuskin muodostuivat kysymykseksi, pikemminkin anteeksipyynnöksi tulonsa vuoksi, ja hän kääntyi hieman, niin että leimuava tuli sattui hetkiseksi hänen silmiinsä.

— Niin, me lähdimme Etawneystä tasan viikko sitten.

Jan oli nyt tullut aivan lähelle. Vieras keskeytti puheensa tuijottaakseen laihoihin, lujapiirteisiin kasvoihin, jotka vähitellen olivat muuttuneet valkoisen kohokuvan kaltaisiksi. Puoliksi tukahtuneesti huudahtaen astui hän askelen taaksepäin, ja Janin viulu putosi lumeen.

Hiljaisuutta kesti vain henkäyksen ajan. Mies hiipi tuuma tuumalta takaisin puun varjoon, ja poika seurasi häntä kalmankalpein kasvoin. Äkkiä kuului kimeänä kiljahduksena Janin huulilta muuan nimi, ja hänen puukkonsa välkähti, kun hän hyökkäsi vierasta kohti.

Tämä oli kuitenkin nopeampi kuin hän. Äkillisellä liikkeellä hän torjui iskun, ja kun Janin käsi sivahti hänen ohitseen, jolloin puukonkärki riipaisi hänen takkinsa hihaan — hän antoi pojalle nyrkiniskun, niin että tämä tupertui maahan.

Huumaantuneena ja verissään kompuroi Jan polvilleen. Hän näki koiria käännettävän, kuuli matalan äänen hoputtavan niitä ja näki reen katoavan metsään. Horjuen hän nousi seisaalleen. Sitten hän lähti ajamaan takaa.

Hän unohti, että oli jättänyt puukkonsa lumeen, unohti, että tulen ääressä oli koiria ja muita miehiä. Hän oli vain tietoinen siitä, että hän kerran ennen oli nähnyt reen katoavan erämaahan, että sen katoaminen oli jättänyt häneen vihan, katkeruuden ja kostonhalun, ja että nyt oli sama mies uudelleen samalla tavoin päässyt hänen käsistään.

Hän kulki yhä eteenpäin, vielä pökerryksissään iskusta; mutta sitä mukaa kuin hän eteni, palasivat voimatkin. Edestään saattoi hän kuulla reen rahinan ja piiskan viuhinan väsyneiden vetokoirien kannustimena. Se antoi hänelle uutta voimaa. Hän kuivasi lämpöisen veren, jota herui hänen poskilleen, ja alkoi juosta, alussa vitkaan — juosta metsäihmisen kevyellä sudenvauhdilla, kyynärpäät aivan kyljissä kiinni.

Tällä vauhdilla hän olisi tuntimääriä kyennyt pysymään perässä — menettäen, kun koirat kiiruhtivat, ja voittaen, kun ne hiljensivät vauhtiaan — hellittämättömänä kostonhenkenä, joka oli kintereillä, kun kuormitetut koirat laskeutuivat vetoköysilleen lepäämään. Mutta Janin juoksutavassa ei ilmennyt Mukeen kylmäverisyyttä eikä Jean de Gravoisin oveluutta. Kuullessaan piiskanläiskeen heikkenevän, hän laski kätensä riipuksiin ja juoksi nopeammin, samalla kun hänet valtasi mieletön halu saavuttaa reki — raahata siitä mies, joka oli lyönyt häntä, kuristaa kaikki elämä noista kasvoista, jotka seurasivat häntä, jotka alituisesti irvistelivät hänelle varjojen maailmasta, aivan sen kalpean, suloisen naisen takaa, joka oli siellä.

Tämä taulu oli hänen juostessaan yhä elävämpänä hänen edessään, ja hänen siinä näkemänsä nainen yllytti häntä kostoon, hänen suuret silmänsä hehkuivat kuin tuli, kauniit kasvot olivat vääntyneet tuskasta, jonka hän oli nähnyt niihin lyövän leimansa kuolinhetkellä.

Jan Thoreausta melkein tuntui kuin elävä ääni olisi puhunut näistä kasvoista rukoillen häneltä kostoa, anoen häntä notkeilla, ruskeilla käsillään tarttumaan reessä istuvan hirviön kurkkuun ja kuristamaan sen kuoliaaksi. Yksi ainoa ajatus oli hänen mielessään — että konna oli melkein ulottuvilla; ja hän vastasi tähän rukoukseen henkäyksillä, jotka melkein ähkynänä pääsivät hänen raukeilta huuliltaan.

Hän ei tuntenut pehmeää, auringon lämmön tiivistämää lunta jalkojensa alla. Hän ei tuntenut, kuinka matalat puunoksat löivät häntä kasvoihin. Hän oli tietoinen vain siitä, että tarvitsi ilmaa — enemmän ja enemmän ilmaa; ja sen vuoksi juoksi hän suu ammollaan, taistellen ja huohottaen. Jean de Gravois olisi sanonut häntä hulluksi, kun hän tavotteli ilmaa tällä tavoin.

Yhä heikommin kuului reen kitinä. Sitten se taukosi kokonaan: piiskaiskutkin häipyivät. Viimeisin voimanponnistuksin hän ponnisteli eteenpäin, kunnes sääret vihdoin lysähtivät hänen altaan ja hän suistui suulleen lumeen kuin kuollut.

Hänen maatessaan siinä runneltuna ja verissään lumella, alkoi järki palata häneen. Hän kompuroi pian polvilleen, läähättäen vielä mielettömän yrityksensä takia. Pitkän matkan päästä kuuli hän parkua ja sorinaa, kuuli puolensadan äänen kuiskivan kaiun, ja hän ymmärsi sen tulevan leirijuhlasta. Se todisti hänelle, että juhla oli keskeytymättä jatkunut ja että kukaan ei ollut osunut todistajaksi siihen näytelmään, joka esitettiin metsänreunassa.

Kiireesti alkoi hänen ajattelukykynsä toimia. Hän nousi ja seisoi muutaman sekunnin epäröiden. Aseita hänellä ei ollut; mutta kun hänen kätensä sattui vyössä riippuvaan tyhjään tuppeen tuli hän ajatelleeksi, kuinka Mukee oli kostanut Cumminsin vaimon puolesta, ja hän lähti uudelleen matkaan. Matalalla riippuvat oksat eivät häntä enää raapineet. Hän oli kuin varjo, joka äkkiarvaamatta ilmestyi ja katosi, joka mateli niin kuin valkoinen kärppä seuraa saalistaan, äänettömästi ja nopeasti — ja hänen ruumiinsa seurasi vapaaehtoisesti ja rasittumatta aivojen käskyä.

Missä metsän keskeytti tähtien valaisema aukea kenttä, hän tapasi verta koirien jäljissä. Aukean kentän puolivälissä hän näki, että etummainen koira oli heittäytynyt pois jäljiltä, ja että valjakon muut koirat olivat kerääntyneet sen ympärille, ja sitten oli miehen piiska pakottanut ne eteenpäin.

Mies oli nähtävästi juossut reen sivulla, siinä missä koirista oli tuntunut raskaalta, ja ajanut, missä tie oli tasaista ja kovaa. Hänen korkojensa syvät jäljet lumessa osoittivat, että hän oli juossut vain lyhyin välein — sata metriä tai vähemmän — ja että hän aina juostuaan antoi koirien käydä. Hän oli selvästikin raskas ja kestämätön, ja tämän havainnon johdosta päästi Jan tukahdutetun ilohuudon.

Hän alkoi juosta kuin koirat — laukkaa. Kilometri kilometriltä jäi hänen jälkeensä. Hänen edessään oli edelleenkin ääretön erämaa, ja tämän läpi pyrki koiravaljakko eteenpäin, aina poissa näkyviltä ja kuuluvilta.

Tähdet alkoivat taivaanlaella himmetä. Metsän varjot tulivat syvemmiksi ja tummemmiksi, ja revontulten leimua seurasi synkkä huntu, joka ennusti päivänkoittoa.

Jan seurasi yhä pitemmälle. Juokseminen vaati häneltä tavatonta vaivaa ja ponnistusta — se aiheutti hänelle pelkkää ruumiillista tuskaa. Aina vähän väliä hän kompastui lumeen. Hänen sääriään särki aina nilkasta polveen asti, ja lisäksi hänet valtasi uusi, kiusaava pelko.

Voittaisivatko koirat? Laahaisivatko ne, niin väsyneitä ja verissään kuin olivatkin, kuitenkin kuormaa hänen kostonsa ulottumattomille? Tämä pelko iski hänen mieleensä ja kiihotti häntä jännittämään voimiansa äärimmäisilleen, ja niin pääsi hän aimo matkan eteenpäin ja saattoi nyt selvästi erottaa jäljet. Äkkiä hänen voimansa pettivät kuitenkin, ja hän kaatui kuin kuolleena maahan. Hän makasi siinä hiljaa vaikeroiden, suuret, tuijottavat silmät luotuina tähdettömään, harmaaseen taivaslakeen.

Kauan hän makasi liikkumattomana. Nälkäinen susi tuli tassutellen vuorenharjanteelta, haisteli jälkiä edestakaisin ja keskeytti kolean aamunkoiton hiljaisuuden kolkolla kiljunnallaan. Se ei kuitenkaan herättänyt Jan Thoreauta.

Kului pitkä tovi suden mentyä mahoihinsa, ennen kuin hän liikahti ja kääntyi niin, että hänen silmänsä saattoivat tutkia reen ja koirien jälkiä. Kun hän taas alkoi kävellä ja saapui paikalle, missä lumipeittoinen kallio heikosti häämötti harmaata taivasta vasten, pääsi häneltä ensimmäinen, palaava eloa merkitsevä ääni. Hän oli varma, että hän tuolla ylhäällä oli nähnyt jotain liikkuvan — hahmon, jota hän ensin oli otaksunut pensaaksi ja joka ei hänen tietämänsä mukaan ollut susi.

Hän väijyi, tulisiko se uudelleen esille, kunnes harmaita varjoja alkoi tanssia hänen silmissään. Silloin hän rupesi hiljakseen laahustamaan eteenpäin. Raskas, herpaiseva tuska oli osaksi laannut hänen jäsenistään, ja hänen pyrkiessään eteenpäin alkoi veri taas lämmitä ja saada uutta voimaa, ja hän seisahtui halukkaasti hengittämään etelästä ja vuorten yli tulevaa tuulta.

Tässä tuulessa oli jotain, mikä koski häneen kummallisesti — ja vakuutti hänelle ihmisen olevan läheisyydessä. Hän tunsi savunhajua, ja savunhajuun sekaantui vihreyden ja kuusenpihkan tuoksua; ja kun tämä viime mainittu lisääntyi sitä myöten kuin hän kulki, hän ymmärsi, että savu lähti nuotiosta — tämä tietenkin oli piilossa kallioiden välissä, pikku nuotio, jonka ääressä pakeneva lähetyssaarnaaja valmisti aamiaistaan.

Jan kykeni tuskin pidättämään riemukasta huudahdusta, ja hänen ruumiinsa sai takaisin entisen sitkeän voimansa. Lähellä vuoren huippua näki hän nuijan — lyhyen, paksun nuijan, jonka hän sieppasi maasta.

Varovasti hän loi silmäyksen kalliolle ja havaitsi ylängön, jolta talven tuulet olivat pyyhkäisseet lumen pois ja joka oli kivien ja pensaiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että jonkin matkan päästä niitä olisi voinut luulla jänikseksi. Ne muuttuivat yhä valkoisemmiksi, kun hän vähän matkan päässä havaitsi tulen, miehen ja koirat.

Mies oleskeli aivan pienen nuotion ääressä; hän istui hartiat etukumarassa ja piteli tulella pientä pannua. Hänen takanaan olivat koirat lyyhistyneet kelkan ympärille yhtä liikkumattomiksi kuin olisivat olleet kuolleita.

Jan laahusti yli kallioiden. Hän oli kerran nähnyt ison ilveksen hiipivän ihan hereillään olevan ketun kimppuun, ja tämän ilveksen tavoin hän nyt hiiviskeli tulen ääressä puuhailevaa miestä kohti.

Väsyneistä koirista liikahti yksi ja nosti kuononsa ilmaan. Jan painautui maahan. Koira laski taas kuononsa alas, ja poika ryömi edelleen.

Sentti sentiltä hiipi hän eteenpäin: sentit muuttuivat kymmeniksi metreiksi, ja kuitenkin istui mies yhä kumartuneena porisevan kattilansa yli.

Jan kohottautui hiljaa kyyrysiltään — ja mieletön hehku paloi hänen silmissään. Rauhaton koira nosti taas päätään. Se vainusi vaaraa — läheistä, uhkaavaa vaaraa — ja hyökkäsi pystyyn kiukkuisesti myristen, mikä herätti tulen vieressä istuvan miehen huomiota. Hyppäyksellä oli Jan hänen luonaan, ja hänen nuijansa putosi raskaasti lähetyssaarnaajan päähän. Mies tupertui nurin kuin pölkky, ja kimeästi kirkaisten tarttui poika hänen kurkkuunsa.

— Minä olla Jan Thoreau! hän kirkui. — Minä olla Jan Thoreau — Jan Thoreau — olla tullut tappamaa sinua!

Hän hellitti nuijan kädestään, painoi polvensa miehen rinnalle, ja hänen hoikat sormensa kouraisivat teräspihtinä vihollisen kurkkua. — Minä tapaa teitä hiljalleen — hiljalleen! hän kirkui, lähetyssaarnaajan tehdessä heikkoa vastarintaa.

Iso, paksu ruumis kohosi hänen allaan, ja hän kokosi kaikki voimansa sormiinsa. Jokin löi häntä kasvoihin. Jokin löi häntä uudelleen ja yhä uudelleen, mutta hän ei tuntenut lainkaan kipua, vaan päinvastoin riemuitsi hiljaa itsekseen. Miehen kädet kiskoivat, riuhtoivat hänen tukkaansa; mutta Jan näki vain lähetyssaarnaajan tummanpunaisten kasvojen käyvän yhä punaisemmiksi, näki hänen silmiensä tuskaisesti vedoten tuijottavan omiinsa.

— Minä olla Jan Thoreau, hän läähätti yhä vain. — Minä olla Jan Thoreau ja minä tappaa sinut — tappaa sinut!

Veri virtasi hänen kasvoiltaan. Se sokaisi hänet, niin ettei hän enää voinut nähdä uhriaan. Hän kumartui välttääkseen iskuja. Miehen ruumis kohosi enemmän ja enemmän; se kääntyi niin, että hän oli vähällä joutua sen alle; mutta kuitenkin hän riippui kiinni paksussa kaulassa, niin kuin kärppä itsepintaisesti riippuu hampaillaan saaliinsa valtimossa.

Musertavan painavasti lepäsi lähetyssaarnaajan ruumis hänen päällään. Hänen voimakkaat kätensä raastoivat ja takoivat pojan päätä ja kasvoja, ja viimein tarttuivat ne hänen niskaansa. Janin oli hirveän vaikea hengittää, mutta hän ei tuntenut mitään kipua. Ote ei pelottanut häntä. Se ei saanut häntä hellittämään omaa puristustaan. Hän työnsi sormiaan vain syvemmälle. Hän koetti yhä riemuita, mutta hän ei voinut saada kuuluviin muuta ääntä kuin samaa läähätystä kuin hänen uhrinsakin huulilta pusertui.

Molemmat otteet merkitsivät kuolemaa; mutta miehen ote oli voimakkaampi ja hänen kaulasta paksumpi ja sitkeämpi. Ei kulunut kauan, ennen kuin hänen onnistui kömpiä polvilleen ja nousta ylös, Janin maatessa selällään hiukset ja kasvot verestä punaisina ja silmät suurina, elottomasti tuijottaen. Lähetyssaarnaaja katseli kauhuissaan uhriaan. Kun sitten vähitellen henki, joka oli ollut niin vähällä sammua, palasi häneen, hän hoiperteli koirien luo, valjasti ne reen eteen ja ajoi vuorta alaspäin tasangolle. Kohta ei enää kuulunut reen narinaa.

Vähän matkanpäässä oli lintu pensaasta nähnyt tuon salaperäisen taistelun. Nyt hyppäsi se rohkeasti Janin liikkumattomalle ruumiille ja laski kysyvänä päänsä kallelleen, tutkien samalla verisiä kasvoja.

Sarastuksen harmaa utu avautui kirkkaaksi päiväksi. Kaukana etelässä oli punaisen auringonnousun pilkahdus hiipimässä pohjoiseen maailmaan.

9

Jean ja Jan

Kilometrin verran vuorta alaspäin, siinä missä tämä vähitellen kohosi alangon metsistä ja soista, juoksi valjakko voimakkaita malemute-koiria reen edessä. Reessä istui nuori puoli-cree-nainen. Välistä reen vieressä, välistä koirien vieressä juoksi Jean de Gravois, läiskytteli iloisesti piiskaa ja luikkasi hilpeästi.

— Eikö ole kaunista, Iowakani? hän huudahti vähintäin sadannen kerran creenkielellä ja hyppäsi suuren vierinkiven yli. — Eikö tämä ole ihana maailma, aurinkoineen, joka äsken on noussut, ja kevätkin kun lähestyy? Se on toista kuin kylmä Churchill, jossa jäävuoret ovat paikallaan koko kesän! Mitä sanot nyt Jean de Gravoista ja hänen maastaan?

Jean toi muassaan kotiinsa muhkean nuoren naisen: hänellä oli suuret, kauniit silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin korpin siivet auringonpaisteessa. Nainen nauroi ylpeästi hänelle, kun tämä tanssi ja hyppi hänen vierellään, ja vastaili hiljaa creen kielellä — maailman kauneimmalla kielellä — kaikkeen, mitä hän sanoi.

Jean hyppi ja juoksi ja läiskytteli piiskaa, huusi ja lauloi, kunnes hän tuli tulipunaiseksi. Äkkiä pysähtyivät koirat juuri sille paikalle, missä Jan Thoreau makasi lumessa, runneltuna ja verissään.

— Mitä tämä on? Jean huudahti.

Hän kohotti Janin päätä ja hartioita ja huusi kimakasti Iowakaa, joka kiiruhti heittämään yltään paksuja turkkeja, joihin mies oli käärinyt hänet.

— Tämä on viulunsoittaja, josta sinulle kerroin ja joka asuu Lac Bainin leirissä! hän huusi innokkaasti. — Hän on murhattu! Hän on kuristettu kuoliaaksi, ja kasvot ovat kuin pedon repimät.

Jeanin katse harhaili ympäri, Iowakan vaipuessa polvilleen hänen viereensä. — Mikä taistelu! Jean sanoi. — Katsopas jalanjälkiä! Suuri mies ja pieni poikanen, ja murhaaja on livistänyt tiehensä reellä!

— Hän on lämmin, Iowaka sanoi. — Ehkä hän ei vielä olekaan kuollut!

Jean de Gravois hypähti pystyyn, ja hänen pienissä tummissa silmissään säkenöi vaarallinen tuli. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän seisoi reen vieressä ja heitti pois turkit, nyytit ja kaikki muut esineet, asettaan lukuunottamatta.

— Hän on kuollut, Iowaka. Katso, kuinka mustansininen hän on kasvoiltaan! Mutta Jean de Gravois ottaa varmasti selvän murhaajasta, ja sinä jäät tähän ja pystytät leirin. Hi-o-o-o-o! hän huusi koirille.

Eläimet menivät kiireesti kukin paikoilleen, sitten hän ryntäsi yli vuorenharjanteen. Kun he saapuivat tasangolle, hän asettui rekeen polvilleen ja pani aseen eteensä; ja hänen matalalla, käheällä komennollaan, joka ei kuulunut kauemmaksi kuin koirien korviin, ojensivat eläimet pitkät ruumiinsa ajaakseen takaa lähetyssaarnaajaa ja hänen koiriaan.

Jean ymmärsi, että kuka pakolainen sitten olikaan, hän ei voinut olla paljon edellä, ja hän naureskeli ja kohautteli olkapäitään nähdessään oivallisten malemute-koiriensa juoksevan kolme kertaa nopeammin kuin tavalliset koirat. Kilometrin päässä johtivat jäljet jääpeitteiselle järvelle, ja sen puolivälissä oli pakeneva lähetyssaarnaaja.

Etummainen koira päästi ilonhaukahduksen, ja hurjasti huutaen Jean heilutti piiskaansa sen selän kohdalla. Hän näki edellään olevan miehen nojautuvan reen laidan yli hoputtaakseen koiriaan, mutta niiden vauhti ei lisääntynyt. Äkkiä hän näki auringonpaisteessa jonkin välkähtävän.

— Oh! — Jean sanoi hiljaa, kun kuula vinkui hänen päänsä kohdalla. — Hän ampuu Jean de Gravoista! — Hän laski piiskansa alas, ja hänen pienistä tummista kasvoistaan pilkahti ilonsäde, hänen kohottaessaan kivääriään vetokoirien selkien yli. — Hän ampuu Jean de Gravoista, joka osaa juoksevaan peuraan kolmensadan metrin päästä.

Kun laukaus oli kajahtanut, ei ensin näkynyt mitään liikettä hänen edestään; mutta sitten vierähti jotain reestä lumeen. Vähän matkan päähän pysähtyivät koirat katselemaan lähestyviä vieraita.

Näiden viereen pysähtyi Jean; ja kun hän näki häneen tuijottavat kasvot, hän repi ja kiskoi laihoilla käsillään pitkää tukkaansa ja huudahti samalla hämmästyneenä:

— Taivaan pyhimys, sehän on lähetyssaarnaaja Churchillista!

Hän käänsi miestä ja näki, että kuula oli mennyt toisen kainalon alta sisään ja tullut toisen alta ulos. Ei elonkipinääkään huomannut. Lähetyssaarnaaja oli jo kuollut.

— Lähetyssaarnaaja Churchillista! hän huohotti taas. Hän katsahti lämpimään aurinkoon ja potkaisi jalallaan lunta.

— Pian tulee suoja, hän sanoi itsekseen ja ja vilkaisi taas kuolleeseen, — ja sitten hän hautautuu järveen.

Hän ajoi omat koiransa takaisin metsään. Sitten hän juoksi leikkaamaan poikki väsyneiden koirien vetohihnat ja ajoi ne piiskallaan jäälle vapauteen.

— Menkää susien seuraan! hän huusi. — Varokaa leiriä, muuten Jean de Gravois leikkaa kielenne ja nylkee teidät elävältä!

Kun hän palasi kallion huipulle, oli Iowaka keittämässä kahvia, ja Jan istui tulen loisteella turkkeihin kääriytyneenä.

— Asian laita oli, kuten sanoin, Iowaka huudahti. — Hän elää!

Siten tapahtui, että Jean de Gravoisin paluu leiriin muodostui vieläkin suurellisemmaksi kuin hän itse oli ajatellut, sillä hän ei tuonut mukanaan ainoastaan kaunista puolisoa, vaan myös puolikuolleen Janin taistelukentältä, vuorelta. Mutta kokonaiseen kahteen päivään ei Jean de Gravois maininnut halaistua sanaa metsäjärvelle kuolleesta miehestä, eivätkä koiratkaan palanneet kielimään kadonneesta lähetyssaarnaajasta.

10

Punaisia lumikukkia

Niin pian kuin suuri juhla oli loppunut, alkoivat turkiseläinten pyytäjät lähteä omille teilleen. Eskimot lähtivät seuraavana aamuna. Sitä seuraavana päivänä lähtivät Mukeen länsimaalaiset. Useimmat muut suuntasivat kulkunsa yksittäin tai kaksittain erämaahan, etelään tai itään päin.

Kymmenkunta henkilöä lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi, ja näiden joukossa oli Jean de Gravois ja hänen vaimonsa. Jean odotti kolmanteen päivään. Sitten hän pistäytyi tervehtimään Jania. Poika istui sängyssään tyynyjen ympäröimänä hänen sisään tullessaan, ja Cummins istui sängynlaidalla tuudittelemassa pikku Melisseä.

Hetkisen Jean istui vaiti katsellen heitä; sitten hän viittasi Cumminsille.

— Minä lähden Athabaskaan tänään, hän sanoi. — Sitä ennen haluan puhua pojan kanssa. Minun on sanottava hänelle jotain, jota eivät kenenkään muun korvat kuin hänen saa kuulla. Käykö se päinsä?

— Puhukaa hänen kanssansa niin kauan kuin haluatte, Cummins sanoi, — mutta älkää vaivatko häntä lähetyssaarnaajasta mainitsemalla! Te ette saa häneltä sanaakaan! Janin silmistä loisti hellyys, kun Jean de Gravois tuli hänen viereensä istumaan. Hän tiesi, että Jean oli tuonut hänet henkiin palanneena leiriin, ja jotain piili ranskalaisen miettivässä virnistelyssä ja innossa, jolla hän vilkui ympärilleen, ikään kuin ei hän olisi täysin selvillä siitä, ettei seinillä ollut korvia. Tämä sai pojan sydämen sykkimään nopeammin ja ihmettelemään, mitä Jean aikoikaan sanoa.

Muutaman sekunnin Jean katseli häntä vakavana silmiin, laihat tummahipiäiset kasvot käsiin tuettuina ja outo hymy huulilla. Hän teki useita merkitseviä virnistyksiä, väänteli suutaan ja kohautti olkapäitään ja naureskeli välillä itsekseen.

— Oh, se oli kaunis taistelu! — hän sanoi hiljaa. — Sinä olet rohkea poika, Jan Thoreau!

— Ette suinkaan te nähnyt sitä? Jan kysäisi.

Tietämättään hän sanoi nämä sanat ranskaksi. Jean tarttui tuimasti pojan laihaan käteen ja nauroi ihastuksissaan, sillä hän oli ranskalainen hengeltään ja sielultaan.

— Näinkö sen? En, en minä eikä Iowaka; mutta lumessa näkyi se mitä selvimmin. Ja enkö minä seurannut jälkiä, jotka kulkivat vuorta alaspäin, sillä aikaa kun Iowaka herätteli sinua henkiin? Ja enkö järvelle tultuani nähnyt jotain mustaa, joka näytti hiiltyneeltä tukilta? Ja tultuani lähemmäksi, eikö se ollutkin Churchillin lähetyssaarnaajan ruumis? Eikö niin, Jan Thoreau?

Kovaa huudahtaen kohosi Jan vuoteessaan istualleen.

— Hiljaa, hiljaa! Jean varoitteli ja sai hänet pitkäkseen vuoteelleen. — On tarpeetonta puhua siitä, mikä on tuolla jäällä. Pyhä neitsyt antoi vain minun viime yönä nähdä unta, että sinä mielelläsi tahtoisit omin silmin nähdä lähetyssaarnaajan kuolleena. Suoja sää avaa järven muutaman päivän kuluttua. Silloin hän menee ensimmäisen lumisohjon mukana. Ja — Jean katsoi uudelleen varovasti ympärilleen ja kuiskasi hiljaa: — jos näet, mitä kuolleeseen lähetyssaarnaajaan tulee, jotain, mitä et ymmärrä — niin ajattele Jean de Gravoista! Hän nousi ja kumartui Janin kalpeiden kasvojen yli.

— Minä lähden tänään Athabaskaan, hän lopetti. — Ehkä, Jan Thoreau, saat ennen pitkää kuulla, että on parasta Jean de Gravoisille, ettei hän enää milloinkaan tähän leiriin palaa. Siinä tapauksessa löydät hänet Fort du Lacin ja Reaver Rivarin väliltä, ja sinne voit tulla neljässä päivässä — ajat koiria aivan pitkin metsänreunaa; katso, että myskihärkä on aina pohjoisessa.

Hän läheni ovea, pysähtyi siihen hetkisen epäröiden, hymyili ja kohautti olkapäitään. — Jean de Gravois ihmettelee, ymmärtääkö Jan Thoreau? hän sanoi lähtien ulos.

Kun Cummins tuli kotiin, hän näki Janin poskien kuumeesta hehkuvan.

— Tulimmainen vieköön tuo Gravoisin? hän mumisi.

— Hän olla ollut veli minulle, Jan sanoi yksinkertaisesti. — Minä rakastan häntä.

Toisena päivänä Jeanin lähdön jälkeen Jan nousi kuumeesta vapaana sängystään, ja iltapäivällä hän valjasti Cumminsin koirat. Viimeiset erämiehet olivat aamulla lähteneet, reet ja koirat olivat silloin vaipuneet syvälle lumisohjoon — ja Jan seurasi yhtiön asiamiehen tasaisia reenjälkiä, joita myöten hän oli palannut Fort Churchilliin.

Nämä ladut veivät pitkin kalliota, missä hän oli taistellut lähetyssaarnaajan kanssa. Jan meni vuorelle. Siltä paikalta, missä hän oli käynyt käsiksi mieheen, hän seurasi jo melkein haihtuneita ranskalaisen ja hänen koiriensa jälkiä, kunnes hän saapui järvelle, ja silloin ymmärsi hän, että ranskalainen oli puhunut totta, sillä sieltä hän löysi lähetyssaarnaajan kuolleena makaamasta kasvot lumisohjoon puoliksi hautaantuneina.

Hänen ei tarvinnut enää kauemmin ihmetellä Jeanin sanojen merkitystä. Pieni salaperäinen maailma, jonka hän kätki sydämeensä, täyttyi nyt vielä uudella kuvalla — kuvalla urhoollisesta pikku metsämiehestä, joka morsiamineen kiiruhti takaisin Athabaskan maalle.

Jan kävellytti koiriaan koko matkan kotiin leirille; oli jo hämärä, kun he saapuivat perille. Maballa oli laittanut illallisen kuntoon, ja Cummins odotti häntä. Hän katsoi poikaan terävästi. Hymy väikkyi Janin huulilla, ja hänen silmissään oli ilme, jota ei Cummins milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Tästä illasta alkaen katosi tuo hermostunut hehkuva katse, joka välistä oli tehnyt hänet melkein mielipuolen näköiseksi. Silmien entistä vaanivaa ja epäluuloista ilmettä seurasi lämpö ja ystävällisyys, ja Cummins tunsi tämän muutoksen vaikutuksen Janin syödessä peuranlihaa ja kerran toisensa perästä lakkaamatta puhellessa Melissen kanssa.

Eräs cree-erämies oli löytänyt Janin viulun lumesta ja tuonut sen kotiin Maballalle. Ennen kuin Cummins oli lakannut syömästä, poika alkoi soittaa, ja jatkoi soittoaan, kunnes valot olivat leiristä sammuneet, ja sekä mies että lapsi nukahtaneet. Silloin Jan lopetti. Jännittynein ilmein hän hellitti sitten varovasti viulun kielet ja piti sitä lamppua vasten, niin että hän saattoi nähdä pienen aukon kautta sisälle viulunkoppaan.

Hän vilkaisi Cumminsiin. Mies nukkui kasvot seinään päin. Käyrällä teräslangalla, jota hän käytti revolverin puhdistamiseen, hän veti vihdoin esille pehmeän, punaiseen kankaaseen kierretyn käärön.

Muutaman sekunnin hän istui tarkaten Cumminsin syvää unta ja avaten sillä aikaa hiljalleen päällystä. Sitten levitti hän joukon tiheään kirjotettuja sivuja pöydälle. Kirjoitus oli ranskaa. Useat sivut oli kirjotettu rohkealla miehen käsialalla, ja sanat olivat melkein toisissaan kiinni. Nämä hän asetti syrjään. Toisia hän katseli ja häneltä pääsi matalia, tukahdutettuja nyyhkytyksiä.

Nämä sivut oli naiskäsi kirjottanut, ja paperi oli täynnä heikkoa, suloista heliotroopin tuoksua. Puolen tunnin ajan istui Jan tuijottaen niihin ja lukien hitaasti, ensimmäisestä viimeiseen sivuun asti.

Äkkiä kääntyi Cummins unissaan, ja Jan hiipi silloin varpaisillaan yli lattian, avasi nukkuvaa häiritsemättä oven ja meni ulos yöhön. Etelässä ja idässä kuumotti himmeä hohde — keväinen täysikuu oli nousemaisillaan metsänrannasta. Janin kääntäessä kasvonsa sinnepäin täytti hänen sydämensä uusi ja kummallinen kaipuu. Hän ojensi käsivartensa, papereita ja viulua lujasti puristaen, ikään kuin joku ihmeellinen henki olisi huutanut hänelle tuosta koittavasta sädeloistosta.

Ensi kerran yksinäisessä elämässään hän kuuli tämän suuresta maailmasta, joka on kaukana erämaasta, tulevan huudon; ja äkkiä hän painoi naisen kirjeen huulilleen, innokkaasti ja lakkaamatta kuiskien:

— Minä tulla sinun luokse — kerran — kun pikku Melisse myös tulla!

Sitten hän kiersi kokoon kirjoitetut sivut, kääri ne taas haalistuneeseen punaiseen kankaaseen ja kätki ne viulukoppaan ennen kuin palasi tupaan.

Seuraavana aamuna Cummins seisoi ovella ja sanoi:

— Kuinka lämmin onkaan aurinko! Lumi ja jää on menemäisillään, Jan. On kevät! Tänään me panemme reet pois ja alamme ruokkia koiria kalalla.

Päivä päivältä aurinko nousi varmemmin, päivät kävivät pitemmiksi ja ilma lämpimämmäksi; ja lämmöstä huokui maa suloisia tuoksujaan, ja epälukuisia ääniä kuului metsän syvyydestä, näkymätön elämä siellä heräsi lumivuoteellaan pitkästä unesta. Linnut visersivät ja kuhersivat aamusta iltaan; korpit lentelivät aurinkoa kohti ja pulmusten väri muuttui päivä päivältä, kunnes niistä tuli uuden maailman uusia olentoja.

Poppelien umput paisuivat, kunnes ne halkesivat kuin liiaksi kypsyneet herneet. Karhuemot kömpivät pesistään ja niitten perässä kulkivat muutaman viikon vanhat poikaset, joita emot opettivat repimään alas pieniä vesoja, että he pääsivät umppuihin käsiksi. Hirvet tulivat suurten kallioiden huipuilta alas, missä ne syystä kyllä olivat talveansa viettäneet, ja kintereillä seurasivat sudet, jotka elivät heikoista ja sairaista hirvistä. Ja lumi suli ja virtasi pois, jää ratisi ja särkyi — kuului vain kallion, maan ja puun häipyvää pakkashuutoa; ja yö yöltä siirtyivät revontulten kalvakkaat leimut yhä kauemmaksi napaa kohti.

Leirielämä kulki taas vanhaa latuaan. Välistä tapahtui, että joku tulija saapui metsästä, mutta hän viipyi vain päivän, pari ja otti joitakuita elintarvikkeita mukaansa. Williams laitteli kirjoja kuntoon siksi kun kauppayhtiön pääasiamiehen piti saapua Lontoosta. Cummins oli verrattain vapaana. Ennen kuin viimeinen lumi oli mennyt pois, hän ja Jan alkoivat hinata hirsiä suunniteltua hirsilinnoitusta varten. Ja ulkona auringonpaisteessa istui suurella karhuntaljalla Melisse ja katseli tavattoman innokkaasti, kuinka uutisrakennus edistyi. Cumminsin kasvot loistivat ilosta, hänen nähdessään pienokaisen konttaavan ja sätkyttelevän karhuntaljalla ja äänekkäästi ilmaisevan mieltymystään.

Jan oli maailman onnellisin nuorukainen. Aivan varmaan pikku Melisse ymmärsi heidän puuhansa, ja tämä vakaumus levisi Cumminsista ja Janista muihin leirissä oleviin, ja niinpä tapahtuikin usein, että Mukee ja Per-ee, vieläpä itse Williamskin istuivat pitkät ajat kyykyssä lumessa Melissen vieressä ja vain ihmettelivät sitä suurta ymmärrystä, millä hyvä Jumala oli suvainnut varustaa valkoisen lapset aivot. Tämä ihme antoi vilkasta puheenaihetta näille miehille, jotka hiljaisuuteen syntyneinä yleensä ajattelevat enemmän kuin puhuvat. Eräänä päivänä toi Mukee sinne kaksi intiaanilasta, jotka hän laski karhuntaljalle, missä nämä istuivat liikkumattomina ja jäykän välinpitämättöminä — selvä todistus Melissen korkeammasta kehityksestä.

— Ei minua kummastuttaisi, jos hän milloin tahansa rupeaisi puhumaan, Cummins sanoi eräänä iltana tuttavallisesti Janille, kun poika viritteli viuluaan. — Hän on lähes kuuden kuukauden vanha.

— Luuletteko hänen alkavan ranskaksi? Jan kysäisi ja lakkasi.

Cummins tuijotti.

— Miksi?

Jan alensi äänensä kuiskaukseksi.

— Siksi, että minä olla hänen monta kertaa kuullut sanoa: Bonbon — bonbon — bonbon, mikä merkitä rintasokeri; ja minä aina antanut hänelle rintasokeri, ja nyt pikku Melisse alituiseen sanoa bonbon.

— Vai niin, Cummins sanoi ja katseli häneen ihmetellen. — Voisikohan niin tapahtua?

— Minä alkanut englanniksi, Jan vastasi salamannopeasti, — ja Jan Thoreau olla ranskalainen!

Hän alkoi soittaa, mutta Cummins ei kuullut paljonkaan soitosta. Hän meni ovelle ja tuijotti surullisena haudan partaalla olevan korkean hongan latvaa. Janille hän sanoi:

— Olisi pahasti, jos asia niin olisi. Älä anna hänelle enää makeisia, kun hän sanoo bonbon, Jan! Hänen täytyy unohtaa!

Seuraavana päivänä Jan otti naisen haudan ympäriltä aitauksen pois, ja melkein koko päivän hän samoili korkean, etelään viettävän aurinkoisella vuoren rinteellä. Palatessaan hänellä oli kopallinen varhaisia punaisia lumikukkia, juuret vielä täynnä multaa. Nämä hän istutti hautakummulle hongan alle, ja ympärille asetti hän riviin Labrador-tee-pensaan nuoria vesoja.

Kun ilma lämpeni ja kevät muuttui kesäksi, hän otti Melissen mukaansa lyhyille metsään tekemilleen retkille, ja heidän onnistui poimia aimo saalis kukkia ja napaseudun sananjalkoja. Hauta oli aina koristettu tuoreilla kasveilla, ja koti — jonka lisärakennus nyt oli tullut valmiiksi — oli aina täynnä kevään kauniita kukkia.

Jan ja Melisse olivat onnellisia; ja tämä molempien ilo ilmeni leirin muissakin asukkaissa, aivan kuin naisen läsnäolo oli tehnyt heidät kaikki onnellisiksi. Ainoastaan Cummins oli kovin alakuloinen. Kevään ja kesän vaihdokset, jotka toivat mukanaan kaikkea, mikä tässä etäisessä maailman kolkassa oli lämmintä ja ihanaa, repi esiin hänen suuren surunsa uudelleen; tuntui kuin hänen rakastettunsa olisi kuollut vasta eilen.

Nähdessään ensi kerran punaisten kukkien hehkuvan hänen haudallaan, hän kätki pään käsiinsä ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän oli rakastanut niitä. Hän oli aina malttamattomasti odottanut ensimmäisten punaisten kukkien puhkeamista märästä maasta. Satoja kertoja oli hän ollut vaimonsa mukana niitä etsimässä, ja kiinnittänyt ensimmäisen kukan hänen kauniisiin hiuksiinsa. Sellaisina päivinä he olivat leikkineet ja nauraneet kuin onnelliset lapset, tuon synkän hongan tuolla puolen. Usein mies oli ottanut hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut hänet väsyneenä ja nälkäisenä, mutta onnellisena, takaisin heidän pikku kotiinsa hakkauspaikalle, ja siellä hän saattoi istua ja nauraa, kuinka kömpelösti hän käyttäytyi heidän illallisensa valmistamisessa.

Sellaiset ajatukset ja kuvat kiusasivat häntä ja ajoivat hänet yksikseen erämaahan. Hänen ollessaan tässä mielentilassa saattoivat hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa hiljaa astella samoja polkuja ja teitä, joita heidän yhdessä oli ollut tapana kulkea; ja kaikkialla heräsi hänessä eloon uusia muistoja, ja hän ikävöi vain sitä hetkeä, jolloin saisi laskeutua rakastettunsa luo ja kuolla.

Vähän uneksi hän silloin, että Jan ja Melisse rakastaisivat näitä samoja polkuja, että tuosta vanhasta, kuolleesta onnesta uusi onni, uudet riemut versoisivat, vuorostaan kuihtuakseen ja kuollakseen kuten hänen omansa — joksikin aikaa. Hän ei saattanut oman suuren surunsa yli nähdä tulevaisuuteen. Hän jätti Melissen Janin huostaan.

Vihdoin — kun hän oli tullut laihaksi ja voimattomaksi unettomien öiden ja päivisin kärsimiensä sieluntuskien vuoksi — hän selitti, että yhtiön asiat pakottivat hänet matkustamaan Churchilliin, ja hän lähti sinne elokuun alussa.

11

Hänen tähtensä

Jan oli nyt saanut raskaan vastuun. Melisse oli hänen omansa. Päiviä kului, ennen kuin hän täydellisesti saattoi käsittääkään onneaan. Hän oli aikonut lähteä Athabaskaan Jean de Gravoista tervehtimään ja jättää Melissen Cumminsin huostaan pariksi viikoksi. Nyt luopui hän siitä. Yötä päivää piti hän huolta lapsesta; ja Janin suureksi iloksi muuttuivat olot pian niin, että Melisse itki häntä, kun hänen oli vain pakko jättää pienoinen. Ainakin Maballa vakuutti asian niin olevan, ja Melisse vahvisti tämän siten, että hän pojan palatessa osoitti aivan selvästi iloaan sen johdosta.

Kun Cummins syksyllä palasi Fort Churchillista, hänellä oli mukanaan joukko esineitä Melisselle, niiden mukana uusia kirjoja ja sanomalehtiä, joita hän oli ostanut ansaitsemillaan rahoilla. Avatessaan näitä aarteita pehmeästä peurannahkakääreestä — jota Jan ja Melisse katselivat — hän pysähtyi äkkiä ja katsahti poikaan.

— Siellä Churchillissa kummastellaan, mihin on joutunut lähetyssaarnaaja, joka lähti postin mukana, Jan. Väitetään, että hän on viimeksi nähty Etawneyssa.

— Eikä täällä? Jan sanoi hätäisesti.

— Ei, mikäli tiedetään, Cummins sanoi, yhä katsellen poikaa. — Ei hänen kyytimiehensäkään ole lainkaan palannut Churchilliin. Kummastellaan sitäkin, mihin ajaja on mennyt. Yksi yhtiön virkamiehistä on tullut Etawneyihin, ja mahdollisesti hän saapuu Lac Bainiinkin. En luule hänen saavan selkoa lähetyssaarnaajasta.

— En minäkään, Jan sanoi aivan rauhallisesti. — Hän luultavasti kuollut; sudet ja ketut aikoja sitten syöneet hänet — tai mahdollisesti kalat!

Cummins jatkoi purkamistaan, ja esille ottamistaan kirjoista hän antoi kaksi Janille.

— Churchillissa ollessani saapui lastilaiva Lontoosta, ja siinä tulivat nämä, hän selitti. — Ne ovat koulukirjoja. Churchilliin tulee ensi talvena koulu, ja sen jälkeisenä talvena York Factoryyn. Se on ensimmäinen koulu, mikä milloinkaan on tullut viittäsataa kilometriä lähemmäksi meitä.

Seuraavina päivinä teki Jan pitkiä metsäretkiä, mietiskellen kumpaakin Cumminsin Churchillista tuomaa ongelmaa. Pitikö hänen varottaa Jean de Gravoista ilmoittamalla hänelle, että yhtiö aikoi tehdä tutkimuksia lähetyssaarnaajan katoamisen johdosta?

Hänen ensi vaikuttimenaan oli heti lähteä Jeanin olinpaikoille Fond du Laciin ilmoittamaan hänelle. Mutta jos yhtiön lähetti tulisi Lac Bainiin, niin kuinka hän voisi saada tietoonsa, että lähetyssaarnaaja makaa järven pohjassa ja että Jean de Gravois oli syyllinen siihen? Jan johtui vihdoin siihen vakaumukseen, että olisi sulaa hulluutta tehdä levottomaksi pikku metsästäjää, ja hän lakkasi ajattelemasta lainkaan yhtiön lähettejä.

Mutta toinen kysymys saattoi hänelle enemmän päänvaivaa. Cumminsin tieto Churchillin koulusta sai uusia, mullistavia ajatuksia hänen päähänsä, ja näihin liittyi aina mielikuvia varttuvasta Melissestä. Tänä vuonna tulisi koulu Churchilliin, ja sitä seuraavana vuonna York Factoryyn, mutta sitten ei enää tulisi lainkaan koulua. Kun Melisse kasvaisi, ei siis olisi mitään koulua lähempänä kuin, kuten Jan arveli, maailman toisessa laidassa. Miksei hän voisi käydä koulua Melissen sijasta ja koota aarteita, joista hän aikaa voittaen voisi tehdä tyttösenkin osalliseksi?

Oli suurenmoinen ajatus — varmaankin suurin, mitä hän oli milloinkaan elämässään uneksinut — että hän, Jan Thoreau, oppisi lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä ihmiset kaukana etelässä taisivat, voidakseen olla apuna muodostamassa tuota majassa olevaa pikku olentoa hänen kaltaisekseen, joka nukkui korkean hongan alla. Hänen sydämensä täytti vuoroin pelko, vuoroin toivo, kaipuu ja kunnianhimo; ja vasta silloin kun lähestyvän talven ensimmäiset kylmät tuulet viuhuen tulivat pohjoisesta ja idästä, hän pääsi täyteen selvyyteen itsestään, ja hän ilmoitti Cumminsille aikeensa.

Kerran tehtyään päätöksensä Jan ryhtyi heti toimeen. Mukee tunsi tien Churchilliin ja sopi hänen kanssaan, että lähtö tapahtuisi kolmantena päivänä. Sillä välin Williamsin vaimo teki hänelle uuden porontaljatakin.

Toisena iltana hän soitti viimeisen kerran pikku majassa; ja kun Melisse oli nukahtanut, hän nosti lapsosen varovasti ja piti häntä kauan syliinsä suljettuna — Cummins katseli vaiti. Kun Jan laski hänet takaisin seinän vieressä olevalle pikku vuoteelle, Cummins kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja vei hänet ovelle, missä he seisoivat ja katselivat metsään, joka jylhän majesteetillisena, tummana ja äänettömänä kohosi kohti taivaankannen tähtitaustaa. Korkealta, honkien tuuheitten latvojen yli, häämötti jättiläiskuusi haudan partaalla kuin sormi osoittaen yöhön, ja sinne pysähtyi Cumminsin katse.

— Juuri hän kuuli sinut ensiksi sinä iltana, Jan, hän sanoi hiljaa. — Hän tiesi sinun saapuvan jo kauan ennen kuin minä saatoin mitään kuullakaan. Minä luulen — että hän tietää — nyt — —

Cummins kouraisi pojan hartioita kovemmin ja hänen päänsä vaipui, kunnes karkea poski lepäsi pojan hiuksilla. Hänen liikkeissään oli jotain hentoa ja hellää, ja vastaukseksi tarttui Jan käteen, joka lepäsi hänen hartioillaan, ja sulki sen omiinsa.

— Poika, etkö tahdo sanoa minulle, kuka sinä olet ja miksi tulit juuri sinä iltana?

— Minä nyt tahtoo puhua, että minä tuli Suuresta Karhusta, Jan kuiskasi. — Minä vain olla Jan Thoreau, ja suuri Jumala antanut minun tulla sinä iltana, sen vuoksi — kuin haltioituneena hän katsahti kumppaninsa kasvoihin, — sen vuoksi, että pikku Melisse täällä, hän lopetti.

Cummins seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja liikkumatta; sitten hän veti pojan takaisin majaan, ja pienestä nurkassa olevasta laatikosta hän otti esille nahkakukkaron.

— Sinä menet Churchilliin Melissen tähden ja hänen tähtensä, hän sanoi hiljaa, jottei lapsi olisi herännyt. — Ota tämä!

— Ei, minä saa työtä yhtiöltä Churchillissa. Nuo olla rahoja, jotka kuuluu Melisselle hänen suureksi kasvettuaan. Jan Thoreau ei olla — kuinka te sanoo?

Hymyillessä hänen hampaansa välkähtivät, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Cumminsin kasvot tummenivat, ja hän tarttui lujasti, melkeinpä tylysti hänen käsivarsiinsa.

— Silloin ei Jan Thoreau tule milloinkaan takaisin Melissen luo! hän huudahti varmalla äänensävyllä. — Sinä aiot Churchilliin käydäksesi koulua, etkä tehdäksesi käsin työtä. He lähettävät sinut. Ymmärrätkö, poika? He?! Hänen äänensä vapisi huomattavasti. — Kumpaan suostut? Tahdotko ottaa rahat, vai etkö tahdo milloinkaan palata Lac Bainiin.

Äänettömänä Jan ojensi kätensä ja otti nahkakukkaron.

Hehkuva puna purppuroi hänen poskiaan. Cummins katseli ihmeissään pojan silmien omituista ilmettä.

— Minä maksaa teille ja Melisselle tämä raha satakertaisena! hän sanoi raskaasti. — Minä vannoo sen, ja minä vannoo, että Jan Thoreau ei valehtele!

Tietämättä hän oli, ottaessaan nahkakukkaroa toisella kädellään, ojentanut toisen viulua kohti, joka riippui seinällä. Cummins kääntyi ja katsahti häneen. Pojan käsi oli vaipunut alas, ja hänen poskensa olivat kalmankalpeat.

Seuraavana päivänä hän lähti. Kukaan ei kuullut hänen jäähyväissanojaan Melisselle tai ollut todistamassa viimeisiä hyvästelyjä, sillä Cummins ymmärsi pojan surun ja lähti majasta hetkeksi ennen kuin Mukee oli valmis koirineen. Viimeiseksi hän kuuli Janin hiljaa ja vienosti soittavan lapselle. Kun Mukee kolmea viikkoa myöhemmin palasi leiriin, hän kertoi, ettei Jan puhunut koko matkalla ja että hän oli viulullaan soittanut surulauluja myöhään öisin.

12

Huhu etelästä

Se oli pitkä talvi Cumminsille ja Melisselle. Vielä pitempi se oli Janille. Hänellä oli ollut mukanaan kirje Lac Bainin toimitusmieheltä Churchillin toimitusmiehelle, ja hänelle antoi asunnon eräs kauppa-aseman virkamies — nuori, punakka englantilainen. Tämä oli hilpeä, hyväntahtoinen nuorimies, ja saatuaan tietää, että hänen uusi toverinsa oli tullut koko matkan Barren Landsista käydäkseen uutta yleistä koulua, hän tarjoutui heti yksityisopettajaksi.

Hän opetti Janin kaikkein ensiksi puhumaan oikein, sanomaan "on" "olla"-sanan sijaan. Se oli vaikea tehtävä Janille, mutta hän käytti koko tarmonsa oppiakseen, ja niin hän vähitellen alkoi lausua ajatuksensa niin kuin muutkin.

Koulu alkoi marraskuussa, ja Jan kävi siinä parinkymmenen oppilaan kanssa, jotka olivat kokoontuneet neljänkymmenentuhannen neliökilometrin alalta. Kaksi valkoista nuorukaista ja yksi puoliverinen oli tullut Etawneysta; Nelson Housen toimitusmies oli lähettänyt sinne poikansa, ja Little Churchillin ylävesiltä saapui kolme muuta.

Ensi hetkestä lähtien tuli Janista soittonsa vuoksi yhtiön lähettämän opettajan suosikki. Hän lueskeli päivät ja yöt, ja toisen kuukauden lopussa oli vain Nelson Housesta kotoisin oleva nuorukainen hänen ainoa kilpailijansa. Hänen paras tiedonlähteensä ei kuitenkaan ollut opettaja, vaan Mac Donald. Hän ei itse asiassa tuntenut mitään varsinaista etelän kansojen tiedonhalua. Tietoja hän talletti vain Melissen varalle. Mutta Mac Donald antoi hänelle, mitä hänen sielunsa ikävöi — kuvan elämästä, sellaisena kuin se oli erämaan ulkopuolella olevassa maailmassa, siinä maailmassa, jonne jokin kummallinen sisäinen ääni viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta yhä voimakkaammaksi muuttuen viittaili hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään.

Ajatellessaan Melisseä ja Lac Bainia hän uneksi tästä toisesta maailmasta; ja useita kertoja talven kuluessa hän otti viulunkopasta esille pienen käärön ja luki yhä uudelleen ja uudelleen sen kätkemiä kirjotettuja sivuja.

— Kerran menen sinne, hänellä oli tapana sanoa itsekseen. — Kerran, kun Melisse tulee vähän vanhemmaksi ja voi seurata mukana.

Nuoresta Mac Donaldista oli Lac Bainin poika jonkinlainen löytö. Tuota skotlantilaissyntyistä nuorukaista vaivasi ääretön koti-ikävä, ja mitä voimakkaammaksi tämä koti-ikävä tuli, sitä enemmän hän kertoi tarkkaavaisesti kuuntelevalle Janille siitä maailmasta, mistä hän oli tullut. Hän kertoi hänelle tarinan vanhasta kanuunasta, joka oli hylättynä mättäiden ja pensaiden keskellä, siellä missä vuosia sitten oli sijainnut linna Churchillissa. Hän kuvaili ensimmäisen laivan saapumista tuohon suureen lahteen; kertoi Hudsonista ja hänen miehistään, suurista sodista, jollaisista hänen kuulijansa ei milloinkaan ollut uneksinutkaan, kuninkaista ja kuningattarista ja ihmeellisistä kansakunnista. Iltaisin hän luki Janille ääneen mukanaan tuomistaan kirjoista.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä rauhattomammaksi kävi kummallinen henki, joka tästä toisesta maailmasta huusi metsän nuorelle miehelle. Välillä se kehotti häntä uskomaan Mac Donaldille sen, mitä oli kätkettynä hänen viulunkoppaansa.

Eräänä sunnuntaina hän oli vähällä paljastaa salaisuuden, kun Mac Donald sanoi:

— Minä menen ensi kesänä saapuvalla laivalla. Etkö tulisi mukana, vai mitä arvelet, Jan?

Janin koko sisin joutui kapinaan, ja vain sattuma esti häntä sanomasta, mitä hänen sydämellään oli.

Keväällä Jan palasi Lac Bainiin yhtiön varastoja kuljetettaessa. Seuraavana syksynä hän seurasi koulua Yorkin kauppapaikkaan, ja kolmantena vuonna Nelson Houseen. Sitten yhtiön opettaja kuoli, eikä ketään tullut hänen tilalleen.

Kolmantena vuonna Jan palasi keskitalvella Lac Bainiin, ja syleillessään ja hyväillessään onnellista Melisseä, hän kertoi tälle, ettei hän enää milloinkaan menisi minnekään ilman tyttöä. Melisse, joka syleili häntä pikku käsivarsillaan, pyhitti hänen lupauksensa ojentamalla ruusunnuppusuunsa. Rauhaton henki, joka hänen rinnassaan piili, kehotti häntä heti puhumaan Cumminsille.

— Emmekö matkusta etelään Melissen kanssa, kun hän tulee vanhemmaksi? hän sanoi. — Ei käy päinsä, että hän koko iäkseen jää tällaiseen paikkaan.

Cummins katsoi häntä silmänräpäyksen, aivan kuin ei olisi oikein ymmärtänyt. Hänen saatuaan selville Janin tarkoituksen, ilmestyi hänen silmiinsä luja ilme ja hänen rauhallinen äänensä sai teräksenterävän soinnun.

— Hänen äitinsä lepää tuolla vanhan hongan juurella aikojen loppuun, hän sanoi vitkaan, — emmekä me jätä häntä milloinkaan, niin kauan kuin Melisse ei lähde yksinään.

Siitä hetkestä lähtien Jan ei välittänyt enää viulunkopan sisällöstä. Hän taisteli sitä kaipuuta vastaan, joka vuosien vieriessä oli kasvanut, kunnes hän luuli tappaneensa ja karkottaneensa sen olemattomiin. Hänen elämässään oli enää vain auringonnousua ja auringonlaskua. Melisse oli hänen koko maailmansa. Tyttö täytti hänen sydämensä niin, että hän tytön tähden unohti ajatella muuta maailmaa.

Päivä päivältä karttui hänen ilonsa. Hän sanoi pienokaista pikku sisarekseen, ja suloisen totisena Melisse sanoi häntä Jan-veljekseen ja palkitsi täysin määrin hänen rajattoman rakkautensa. Poika pani merkille, kuinka hänen vaaleat kutrinsa muuttuivat kimmeltäväksi kullaksi, ja näki ilokseen, kuinka tämä kulta sai lämpimän, ruskean varjostuksen. Hänestä tulee äitinsä kaltainen! Janin sielu iloitsi, ja Cummins lähetti hiljaiset kiitoksensa taivasta kohti.

Näin oli olojen ja asioiden laita Lac Bainissa Melissen täytettyä kahdeksan, kun äkkiä saapui etelästä huhu. Samoin kuin sisäinen sota levittää mitä synkimmän varjon, samoin kuin taistelu isän ja pojan välillä sekä veljesten kesken tukahduttaa kansakuntien henkäykset, niin laskeutui tämä huhu mustan paarivaatteen tavoin metsän kansojen ylle.

Huhu seurasi huhua. Idästä, etelästä ja lännestä saapuivat ne moninkertaisina, kunnes kaikki tiesivät, että Punainen Kauhu oli lähestymässä, ja rajaton pelko puhalsi kuin jäätävä tuuli sivistyksen rajoilta aina lahdelle asti.

13

Punainen Kauhu

Yhdeksäntoista vuotta sitten oli näitä samoja huhuja saapunut etelästä, ja niiden perässä oli tullut Punainen Kauhu. Tämä hirvittävä muisto eli vielä metsän väen keskuudessa, sillä tuhansittain näkymättömiä hautoja — kammottuja kuin ruttotauti ja hajallaan pitkin James Bayn alempaa vesijuoksua Athabaskaan asti — oli todistamassa, minkälaisen veron se oli vaatinut.

Alkutalvesta saapui Lac Bainiin Du Brochetista läheltä Reindeer Lakea ensimmäinen vahvistava tieto. Henderson oli siellä toimitusmiehenä, ja hän antoi eteenpäin varoituksen, joka oli tullut hänelle Nelson Housesta ja kaakkoon päin olevasta maasta.

— Isorokko on liikkeellä Nelsonissa, ilmoitti sanantuoja Williamsille, — ja se on levinnyt Wollaston Laken cree-intiaanien keskuuteen. Jumala yksin tietää, kuinka on lahden rantamilla asuvien intiaanien laita; olemme kuulleet, että se on lakaissut tyhjiin chippewa-heimon Albanyn ja Churchillin väliltä.

Samana päivänä hän lähti matkoihinsa läähättävine koirineen.

— Menen Revillon-asutuksen luo länteen viemään tervehdykset yhtiöltämme, hän selitti.

Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sanoma, että lahden länsipuolella piti kaikkien yhtiön palvelijoiden ja hänen majesteettinsa alamaisten valmistautua Punaisen Kauhun varalta. Williamsin lihavat kasvot vaalenivat valkoisiksi kuin paperi hänen kädessään, kun hän luki Churchillin toimitusmiehen ilmoituksen.

— Siis hautoja kaivamaan, hän sanoi. — Muuta emme voi tehdä!

Hän luki ääneen, mitä kirjelmässä sanottiin Lac Bainin miehille, ja kaikki käytettävissä oleva väki otettiin levittämään varoitusta leirin alueelle. Koirat valjastettiin kiireesti, ja jokaiseen lähtevään rekeen pantiin käärö punaista pumpulikangasta. Williamsin kasvot olivat yhä kalmankalpeat hänen ottaessaan näitä kääröjä yhtiön varastohuoneesta. Ne ennustivat kuolemaa, ne olivat ruton ja kauhun kauheita edelläkävijöitä, ja niiden pelkkä koskettaminenkin värisytti miehiä, joiden piti jaella niitä metsän väen keskuuteen.

Jan lähti Churchillin tietä ja sitten etelään pitkin Hasabalaa, missä oli ristiin rastiin puoliveristen ja ranskalaisten ansoja. Ensiksi hän tapasi Croissetin ja hänen vaimonsa majan ja jätti sinne osan kankaasta. Sitten hän suuntasi kulkunsa länteen, samalla kun Croisset valjasti koiransa ja kiiruhti etelään päin, mukanaan neljäsosa kangaskääröä. Hasabalan ja Klokol Laken välillä Jan tapasi kolme muuta majaa, ja jokaiseen hän jätti kappaleen punaista pumpulikangasta. Kolmannen päivän aamuna Jan lähti etsimään Langloista, ja myöhään samana iltana hän tapasi tuoreita lumikengän jälkiä lumessa. Tässä hän yöpyi seuraavaan aamuun. Päivän valjetessa hän alkoi seurata jälkiä.

Hän sivuutti puoli tusinaa Langloisin ansoja. Ainoassakaan ei ollut mitään saalista. Kolmannesta olivat nuorat katkenneet. Seitsemännestä hän löysi jätteitä punaisesta ketusta, joka oli luita myöten syöty. Kolmannessa ansassa oli kärppä, pää pois puraistuna. Yhä enemmän ja enemmän kummastuen Jan tutkisteli lumessa olevia lumikengän jälkiä. Tuoreimmat olivat usean päivän vanhoja. Hän hoputti koiriaan eikä pysähtynyt, ennen kuin äkkiä seisautti ne metsään raivatun aukion reunaan. Sadan metrin päässä hänen edessään oli erämiehen maja. Sen katolla liehui tangossa kauhun punainen merkki.

Säikähtäneenä Jan juoksi takaisin, ja valjakko kääntyi ja seurasi häntä hurjassa epäjärjestyksessä. Sitten hän pysähtyi. Mitään savua ei noussut pikku majan savisesta savupiipusta. Sen ainoa ikkuna oli huurasta valkeana. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huusi ääneen, mutta mitään elonmerkkiä ei ilmaantunut. Hän ampui kaksi laukausta ja odotti kinnas suun ja sieraimien edessä. Ei mitään vastausta. Silloin hän jätti kaiken toivon, kääntyi pohjoista kohti eikä suonut koirilleen lainkaan lepoa, ennen kuin saapui Lac Bainiin.

Hänen valjakkonsa päätyi puolikuolleena perille, sekä Cummins että Williams juoksivat häntä vastaan, kun hän pysähtyi yhtiön varastohuoneen edustalle.

— Punainen lippu riippuu Langloisin katolla! hän huusi. — Ammuin pyssylläni ja huusin. Siellä ei ole ainoatakaan elävää olentoa! Langlois on kuollut!

— Hyvä Jumala! Williams voihki.

Hänen punakoille kasvoilleen levisi kuolon kalpeus, ja hän seisoi paksut kätensä nyrkkiin puristettuina, Cumminsin ottaessa haltuunsa koirat, kun Jan meni varastohuoneeseen etsimään jotain syötävää.

Seuraavana päivänä Mukee ja Per-ee palasivat leiriin. Aivan heidän kintereillään tuli nuori Williams kauhuissaan. Hän oli tavannut ruton Waterfoundissa cree-intiaanien keskuudessa.

Päivä päivältä tuli yhä kolkompaa Lac Bainissa. Alussa ei Jan täysin käsittänyt tilannetta, vaan soitteli edelleenkin viuluaan ja leikki ja peuhasi Melissen kanssa. Hän ei ollut nähnyt maanvaivaa yhdeksäntoista vuotta takaperin. Useimmat muut olivat sen nähneet, vieläpä Mukeekin, joka oli kaikkein nuorin.

Jan ei tietänyt, että juuri tämä Punainen Kauhu tuli kuin jumalien Kostotar niittämään ihmisiä suuresta pohjolasta, kunnes he olivat harvalukuisemmat kuin Saharan erämaan asukkaat! Mutta hän oppi sen pian ymmärtämään. Helmikuussa olivat cree-intiaanit Wollaston Laken rantamilta kuolleet suorastaan sukupuuttoon. Länttä kohti hyppäsi kuolema erämaassa majalta majalle. Kuun keskivaiheilla oli Lac Bain kaikilta muilta paitsi pohjoiselta puolelta ruton ympäröimä.

Leirin pyyntiretket olivat lyhenneet; nyt ne lakkasivat kokonaan ja suuri taistelu alkoi. Williams kokosi miehensä ja kertoi heille, kuinka tätä samaa taistelua oli käyty lähes kaksi vuosikymmentä takaperin. Sadan kilometrin alalta leiristä täytyi jokaiseen majaan tai wigwamiin, jonka katolle oli vedetty punainen lippu, poiketa katsomaan ja polttaa se, kun sen asukkaat olivat kuolleet. Se oli hyvin vaarallista. Se oli uhkarohkea tehtävä. Se oli käymistä kuolemaa kohti, minkä vuoksi ne, jotka kuulivat vanhan toimitusmiehen käskyn, hätkähtivät; mutta kun käsky sitten tuli, he tottelivat sitä yhtenä miehenä.

Cummins ja Jan söivät viimeistä illallistaan yhdessä, Melisse istui heidän keskellään ihmetellen, miksi he olivat vaiti. Aterian loputtua he astuivat peräkkäin ulos.

— Mukee ei ollut varastohuoneessa, Cummins sanoi kumealla äänellä. — Williams arveli, että hän on lähtenyt koirineen etelään päin. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Minä näin hänen laahustavan sairaan koiran tavoin majaansa ennen hämärää. Huomenna varhain vedetään punainen lippu Lac Bainissakin.

Jan tukahdutti huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen.

— Oh, kas! Cummins puhkesi sanomaan. — Tulisoihtu palaa hänen ovensa ulkopuolella!

Mukeen majasta kuului kimakka tuskanhuuto, ja he molemmat tunsivat sen puoliverisen isän ääneksi — sanaton huuto, joka välistä kohosi ja välistä häipyi kuin koiran ulina. Valot kimmeltelivät pimeässä, aivan niin kuin ne olivat vuosikausia takaperin kimmellelleet, kun Cummins hoippui ulos majastaan ilmoittamaan vaimonsa kuolemaa.

Kauhuissaan hän tarttui Janin käsivarteen.

— Lippu on ylhäällä nyt! kuiskasi hän raskaasti. — Mene takaisin Melissen luo! Ruokaa on huoneessa kuukaudeksi, ja sinä voit kantaa halkoja tänä iltana. Lukitse ovi! Tuuleta ainoastaan takaseinällä olevan ikkunan kautta! Pysy huoneessa — hänen kanssaan — kunnes kaikki on ohi! Mene!

— Punaisten lippujen luo, sinne minä tahdon mennä! Jan huudahti voimakkaasti ja irrottautui hänen otteestaan. — Teidän asianne on jäädä Melissen luo!

— Minun paikkani on miesten mukana!

— Entä minun? Jan ojensi itsensä ylpeänä.

— Toisen meistä täytyy sulkeutua sisään lapsen kanssa, Cummins väitti. — Ja juuri sinun. Jokin lähetti sinut — jokin — etkö ymmärrä? Ja sen jälkeen hän ei milloinkaan vielä ole ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin nyt. Sinun täytyy jäädä Melissen luo — viuluinesi!

— Melisse valitkoon itse, Jan vastasi. — Me menemme majaan, ja se, jonka luo hän ensin tulee, menee punaisten lippujen joukkoon. Toinen sulkeutuu majaan, kunnes kulkutauti on ohi!

Hän meni kiireesti tupaa kohti. Avattuaan oven hän antoi Cumminsin mennä ensin sisälle, ja toisen leveän selän takana hän juoksahti nopeasti toiselle sivulle; hänen silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset hampaansa välkkyivät leveässä hymyssä. Cumminsin huomaamatta hän ojensi kätensä Melisseä kohti, joka istui pöydän ääressä ja leikki hänen viulunsa kielillä.

Hän oli tehnyt näin tuhansia kertoja, ja Melisse tiesi, mitä se merkitsi — suukon saamista ja kohottamista puoliväliin kattoa kohti. Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi häntä vastaan; mutta tällä kerralla — sen sijaan että olisi kohottanut hänet ilmaan, hän painoi lapsen rintaansa vasten ja kätki kasvonsa hänen pehmeisiin hiuksiinsa. Riemuiten hän katsahti Cumminsiin.

— Ylös, Jan — ylös — korkealle ylös, Melisse kirkui.

Hän heitti pienokaisen ilmaan, suuteli häntä taas ottaessaan hänet käsivarsilleen, ja asetti sitten hänet — nauraen ja onnellisena — pöydänreunalle.

— Minä aion Cumminsin sijasta mennä sairaiden cree-intiaanien keskuuteen, Jan sanoi Williamsille puolta tuntia myöhemmin. — Nyt kun kulkutauti on tullut Lac Bainiin, hänen täytyy jäädä Melissen luo.

14

Pitkä odotus

Seuraavana aamuna Jan lähti matkalle vanhaa tietä Hasabalaan. Creet olivat hävinneet. Koko päivän hän kulki itään ja länteen ja löysi vanhoja jälkiä, jotka johtivat pohjoiseen.

— Ne ovat menneet eskimojen luo, hän sanoi itsekseen. — Oi, Kazan, mitä kaikkien pyhien nimessä tämä on?

Etummainen koira pysähtyi äkkiä äkäisesti muristen, kun samassa yksinäinen olento tuli hoippuen heitä kohti hangella. Se oli Croisset. Voihkien hän vaipui rekeä vasten.

— Minä olen sairas ja nälkään nääntynyt! hän valitti. — Itse paholainen on tullut majaani, eikä minulla ole kolmeen päivään ollut muuta kuin lunta syötävänä!

— Sairas! Janilta pääsi, ja hän vetäytyi askelen taaksepäin.

— Niin, sairas tyhjän vatsan ja tämän ja tämän takia! Hän näytti toista käsivarttaan, joka oli sidottu verisellä tukolla, ja osoitti kaulaansa, mistä nahka oli lähtemäisillään pois. — Kymmenen päivää kiertelin, mukanani antamanne punainen kangas; ja palattuani istui tuo hirvittävä kummitus ja irvisti minulle oman majani katolta! Koetin tulla sisälle, mutta vaimoni uhkasi ampua minut, ellen heti mene takaisin metsiin. Koetin hiipiä iltasella ikkunan kautta; silloin hän heitti kuumaa vettä päälleni. Rakensin itselleni wigwamin metsänreunaan ja jäin siihen viideksi päiväksi. Siunatut pyhimykset, minulla ei ollut lainkaan tulitikkuja, ei mitään ruokaa; ja tultuani niin lähelle, että saatoin huutaa hänelle, sain tämän sen sijaan — ja hän näytti runneltua käsivarttaan.

— Minä annan teille ruokaa, Jan sanoi nauraen ja avasi taakkansa. — Kuinka kauan punainen lippu on ollut ylhäällä?

— Ei minulla ole lainkaan aavistusta ajasta, mutta ainakin kymmenen päivää, ja minä vannon, että kestää koko talven, ennen kuin se tulee alas!

— Se ei ole kulkutautia! Menkää kotiin ja puhukaa siitä vaimollenne!

— Jotta saan luodin vaivoistani! Croisset murisi ja kävi käsiksi lihaan ja korppuihin.

— Te olette onnellinen mies, Croisset. Se on todistus siitä, että hän rakastaa teitä.

— Jos kuulat ja kuuma vesi ja tyhjä vatsa ovat todistus, silloin hän rakastaa minua perin julmasti, Jan Thoreau!

Jan jätti hänet istumaan roihuavan nuotion ääreen ja poistui lounaaseen polttamaan Langloisia ja hänen majaansa. Punainen lippu liehui edelleenkin samalla paikalla kuin useita viikkoja takaperin. Ikkunat olivat vielä enemmän jäätyneet. Hän huusi, jyskytti ovelle pyssynperällä ja löi ikkunaruudut rikki. Kuolonhiljaisuus, kun hän rupesi kuuntelemaan, pani hänen sydämensä lyömään nopeammin. Epäilemättä Langlois makasi kuolleena pikku kodissaan.

Jan haki metsästä kuivia sytykkeitä ja pinosi ne majan seiniä vasten. Sitten hän istui reessään, kunnes koko maja oli leimuavana roviona.

Tämän jälkeen hän jatkoi kulkuaan länteen päin, ja kaikkialla hän tapasi hävitystä ja kuolemaa, ja lakkaamatta hän rukoili sydämessään, että enkelit suojelisivat ja varjelisivat hänen pikku Melisseään.

Croisset saapui Lac Bainiin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sen jälkeen kun oli tavannut Janin.

— Punainen lippu on ylhäällä kaikkialla! hän huusi havaittuaan kamalan merkin Mukeen majan katolla.

Gray Otterista tullut cree-intiaani pysähtyi hetkiseksi matkallaan pohjoiseen.

— Kuudessa wigwamissa on kuolleita, hän ilmoitti omalla kielellään Williamsille. — Yksi yhtiön mies, mukanaan silmäpuoli johtajakoira ja neljä muuta elukkaa, on lähtenyt polttamaan niitä.

Williams otti merkinantotorvensa ja töräytti sillä Cumminsille, joka avasi oven raolleen, vieressään pikku Melisse.

— Thoreau on keskellä pahinta tuhoa etelässä, hän huusi. — Se on liikaa hänelle, ja minä lähden sinne koirineni. Croisset hoitaa varastohuonetta muutaman päivän.

Kun Melisse kuuli tämän, hänen silmistään näkyi hurja pelko. Niin lapsi kuin hän olikin, hän ymmärsi, että Jan oli käynyt suurta vaaraa vastaan. Tuon villin maailman, jossa hän eli, ankarat lait olivat jo alkaneet tehdä tehoaan häneen ja teroittaneet hänen vaistoaan ja järkeään samalla tavalla kuin ne olivat saattaneet intiaanilapset miesten ja naisten vastuuseen jo aikoja ennen kuin olivat täyttäneet viisitoista vuotta.

Hän tiesi, mitä Mukeen majan katolla liehuva punainen lippu merkitsi. Hän tiesi, että tässä hänen maailmassaan täytti ilman vaara, mikä uhkasi niitä, jotka sitä hengittivät, että ihmisiä kuoli metsissä, että liikkeellä oli jotakin hirmuista, näkymätöntä, jota hänen isänsä kutsui rutoksi, ja että Jan oli lähtenyt taistelemaan sitä vastaan, hengittämään sitä ja ehkäpä kuolemaankin siihen. Heidän oma ovensa oli suljettu ja lukittu sen takia. Hän ei saanut edes työntää päätään ulos ikkunasta, joka avattiin hetkiseksi joka päivä; ja aina siihen asti kun Cummins vakuutti hänelle, ettei päivänpaisteesta ollut mitään vaaraa, hän kartteli kalpeita säteitä, joita iltapäivisin tunkeutui majanikkunan läpi.

Tietämättään Cummins vahvisti hänen pelkoaan monin tavoin, ja kun hän totuudenmukaisesti vastaili tyttösen kysymyksiin, karttuivat tämän tiedot päivä päivältä. Hän ajatteli yhä enemmän ja enemmän Jania. Kuullessaan ulkoa ääntä, hän riensi ovelle hyvin toivein, mutta aina hän pettyi, ja hän oli vähällä itkeä, kun ei nähnyt mitään muuta kuin hirvittävän punaisen lipun riippumassa Mukeen majan katolta.

Hänen äitinsä pienen raamatun rikkinäiselle etulehdelle oli kirjoitettu yksinkertainen rukous. Joka ilta, polvistuessaan sänkynsä viereen ja toistaessaan tätä rukousta, hän lisäsi loppuun:

— Rakas, taivaallinen Isä, ole hyvä ja suojele Jania!

Päivien kuluessa tuli pikaisia muutoksia. Eräänä aamuna kutsui merkinantotorvi Cumminsia ovelle. Se tapahtui viidentenä päivänä Williamsin lähdöstä etelään päin.

— Tuolla ei näkynyt aamulla mitään savua, ja minä olen kurkistanut ikkunasta sisälle, Croisset huusi. — Sekä Mukee että vanhus ovat kuolleet. Minä poltan majan.

Tukahdutettu tuskanhuuto pääsi Cumminsin huulilta, ja kuin sekapäisenä hän meni sängylle ja heittäytyi suulleen vuoteelle. Melisse saattoi nähdä, kuinka hänen voimakas vartalonsa vapisi, ikään kuin hän olisi lapsen tavoin itkenyt; silloin hän halasi pikku kätösillään isää ja itki ja nyyhkytti hänen karkeaa poskeaan vasten. Hän ei tuntenut, mitä osaa Mukee oli näytellyt suloisen naisen elämässä, naisen, joka kerran oli elänyt tässä samassa pikku tuvassa; hän tiesi vain, että hän oli kuollut, että kauhea tuntematon oli tappanut hänet ja että lähinnä isää ja Jania hän oli rakastanut Mukeeta enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Äkkiä hän kuuli kummallista ääntä ja säntäsi ikkunaan. Mukeen maja oli liekeissä. Kauhuissaan hän katseli, kuinka tuli puhkui särkyneiden ikkunoiden läpi ja korkealle synkkää honkaa kohti. Näissä liekeissä oli Mukee! Hänen huutaessaan isä tuli juosten ja vei hänet ikkunasta hänen pikku makuusuojaansa.

Kun Cummins seuraavana aamuna tuli herättämään häntä, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. Melisse ei nukkunut. Hänen silmänsä olivat auki ja tuijottivat, ja hänen pikku poskillaan paloi kuumeen hehku.

— Sinä olet sairas Melisse, hän kuiskasi käheästi. — Sinä olet sairas!

Hän polvistui lapsen viereen ja laski kätensä hänen kasvoilleen. Ja tämä kosketus jääti hänen sydämensä — mitään sellaista hän ei ollut tuntenut sitten useampia vuosia takaperin toisessa huoneessa muutaman askelen päässä.

— Minun on ikävä Jania, lapsi valitti. — Minä tahdon, että Janin on tultava takaisin minun luokseni.

— Minä lähetän häntä hakemaan, rakas lapseni. Hän on pian täällä. Minä menen ulos ja lähetän Croissetin häntä hakemaan!

Hoippuessaan poispäin hän peitti kasvonsa lapselta. Croisset näki hänen tulevan ja astui varastohuoneesta häntä vastaan. Sadan metrin päässä hänestä Cummins pysähtyi.

— Croisset, Jumalan tähden, ota valjakko ja mene hakemaan Jan Thoreauta, hän huusi. — Sano hänelle, että Melisse makaa kuolemaisillaan rutossa! Riennä! Riennä!

— Yötä päivää! Croisset huusi.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Cummins näki tuvan ikkunasta hänen lähtevän.

— Jan on pian täällä, Melisse, hän sanoi hyväillen hiljaa tytön hiuksia.

Ne valuivat tyynylle paksuina, ruskeina aaltoina, ja se näky loihti esiin toisen mielikuvan, jonka hän oli säilyttävä aikojen loppuun. Se oli muisto äidin hiuksista, jotka loistivat heikosti himmeässä valossa. Se oli muisto äidin silmistä, jotka katselivat häntä hänen siinä istuessaan päivän pitkän.

Illan tullen tapahtui muutos. Kuume katosi lapsen poskilta. Tytön silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti. Koko yön Cummins istui oven lähellä, mutta päivän koittaessa harmaana vaipui hänen päänsä rintaa vasten, ja hänkin nukahti.

Hänen herätessään maja oli valoisa. Hän kuuli ääntä ja kavahti pelästyksissään vuoteeltaan. Melisse oli tekemässä tulta takkaan!

— Minä voin paremmin tänään, isä. Mikset sinä nukkunut, kunnes aamiainen olisi tullut valmiiksi?

Cummins tuijotti. Sitten hän päästi ilohuudon, riensi syleilemään lastansa, tanssi pitkin tupaa kuin iso karhu, löi tuoleja kumoon ja antoi hurjassa ilossaan huoneen täyttyä savulla.

— Sinut, Melisse, teki sairaaksi se, mitä näit ikkunasta, hän huusi hellittäessään viimein otteensa tytöstä. — Minä luulin… — Hän hillitsi itsensä ja lisäsi vapisevin äänin: — Minä luulin, että sinä jouduit sairaaksi pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi päiväksi, suloinen pikku aarteeni!

Hän avasi ikkunan ja päästi raitista aamuilmaa sisälle.

Palattuaan Croisset ei havainnutkaan punaista lippua Cumminsin majan katolla; hänellä ei myöskään ollut mitään tietoja Janista. Kolme päivää hän oli seurannut jälkiä etelään päin, tapaamatta poikaa. Mutta hänellä oli muita uutisia. Williams makasi ruttoon sairastuneena eräässä cree-wigwamissa Porcupine-joen alajuoksun varrella. Tämä olikin viimeinen viesti, mitä he milloinkaan kuulivat toimitusmiehestä, lukuunottamatta sitä, että hän kuoli johonkin aikaan maaliskuulla ja että cree-intiaanit polttivat ruumiin.

Croisset palasi Churchillin tietä ja tapasi vaimonsa valmiina avoimin sylin ottamaan hänet vastaan. Sitten hän lähti uudestaan Per-een kanssa, joka tuli pohjoisesta, etsimään Jania. He eivät kuitenkaan löytäneet jälkeäkään hänestä, ja Cummins jätti kaikki toiveet.

He eivät voineet kauemmin salata pelkoaan Melisseltä. Tämä hänen elämänsä ensimmäinen katkera suru kohtasi häntä sellaisella voimalla, että Cummins kävi levottomaksi ja perin alakuloiseksi. Melisse ei enää välittänyt leikkikaluistaan. Saattoi kulua useampia päiviä hänen koskemattakaan kirjoihin, joita Jan oli tuonut mukanaan Churchillista ja joita hän oli opettanut hänet lukemaan. Häntä miellyttivät vähän tai eivät ensinkään esineet, jotka muutama viikko takaperin olivat olleet koko hänen elämänsä.

Yhä toivottomampana Cummins näki ponnistustensa menevän tyhjiin. Joka päivä Melisse seurusteli yhä enemmän intiaani- ja puoliveristen lasten kanssa ja vietti suuren osan aikaansa varastohuoneessa — ja kuunteli miesten keskusteluja — hiljaa, tarkkaavaisena, taipumatta millään houkutuksilla hymyilemään. Omasta sydämestään hän katseli maailmaa, joka hänestä oli tullut tyhjäksi. Jan oli ollut hänelle äitinä, veljenä ja kaikkena, mikä oli hellää ja suloista — ja hän oli poissa. Mukee, josta hän oli pitänyt, oli poissa. Williams oli poissa. Maailma oli muuttunut, hirmuisesti ja äkisti, ja se lisäsi vuosia hänen elämänkatsomukseensa.

Sen mukaa kuin viikot vierivät ja kevätaurinko alkoi sulattaa lunta, hän muuttui yhä enemmän toisten Lac Bainissa ja metsässä asuvien villilasten kaltaiseksi. Janin tähden hän oli huoltanut ja hoitanut hiuksiansakin, sen vuoksi että Jan kehuskeli niitä ja sanoi, että ne olivat kauniit. Nyt ne riippuivat takkuisina ja hoidon puutteessa pitkin hänen selkäänsä.

Eräänä iltana hän unohti lukea iltarukouksensa, eikä Cummins huomannut sitä. Eikä hän huomannut sitä seuraavanakaan iltana eikä sitäkään seuraavana. Vajonneena omaan synkkyyteensä hän ei huomannut monia muitakaan asioita, niin että naurun ja ilon hupaisten kujeiden sijasta täyttyi pikku maja vain olleiden ja menneiden synkillä ja raskailla varjoilla.

Eräänä päivänä alkukeväästä he istuivat päivällistä syömässä, ja auringonpaiste virtasi heihin tuvassa, kun nopeat, hiljaiset askelet saivat Melissen katsahtamaan ovelle. Kummallinen olento seisoi siellä verettömin kasvoin, tuijottavin silmin ja ryysyihin verhottuna, mutta käsivarret olivat ojennettuina samaten kuin tuhansia kertoja ennenkin, ja vanhaan tapaansa ilosta huutaen Melisse syöksyi Cumminsin ohi, huudahtaen:

— Jan, Jan — Janini!

Sanat takertuivat Cumminsin kurkkuun hänen nähdessään kalmankalpean nuorukaisen sulkevan Melissen rintaansa vasten.

Vihdoin hän sammalsi: — Jan! ojensi käsivartensa ja sulki heidät molemmat syliinsä.

Hetkiseksi Jan käänsi kasvonsa valoon päin. Toinen tuijotti ja ymmärsi.

— Sinä olet ollut sairas, hän sanoi, — mutta se ei ole jättänyt mitään merkkejä.

— Ei, Jumalan kiitos! Jan vastasi.

Melisse kohotti päänsä ja silitteli molemmin käsin hänen poskiaan. Sinä iltana hän muisti rukouksensa, ja sen loppuun hän lisäsi:

— Rakas taivaallinen Isä, kiitos sinulle, että lähetit Janin kotiin!

15

Miltei naisena

Rauha ja lepo seurasi Punaisen Kauhun hirveitä jälkiä. Taas hengitti metsän maailma pelotta; mutta Hudsoninlahdelta Athabaskaan ja pitkälle etelään aina Reindeer-maan tuhansille vesille kuiskivat tuulet hirmuisesta surusta, joka oli säilyvä kunnes lapsista tuli miehiä ja miehet joutuivat hautaan.

Elämän oli raadellut tihutyö, pelottavampi kuin se, joka tasoittaa kaupunkeja ja avaa rotkoja maan kamaraan. Verkalleen se alkoi jälleen järjestyä. Ei ollut mitään muuta, mikä olisi tarjonnut apua ja lohdutusta; ja samoin kuin he olivat yksinään kärsineet, samoin ponnistautuivat nyt metsän lapset yksinäisinä takaisin elämään ja rakensivat jäljelle jääneistä rippeistä tulevaisuuden.

Kuukausimääriä lauloivat cree-intiaanit surulaulujaan etsiessään vainajiensa luita. Vaimoitta ja lapsina hoippuivat miehet leireihin; syvälle erämaahan he olivat jättäneet kaiken sen, mitä olivat oppineet rakastamaan ja mikä oli suonut heille lohtua. Toisinaan saapui yksinäinen nainen, ja majojen ja mökkien hiiltyneiden kekäleiden ympärillä ulvoivat koirat isäntä-vainajiaan.

Rutto oli vienyt tuhat sielua, ja kuitenkin oli vain epämääräinen huhu kaikesta tapahtuneesta saapunut nauravien, tanssivien miljoonien korviin tässä toisessa isossa maailmassa erämaan ulkopuolella.

Lac Bain oli pohjoisista leireistä kärsinyt vähiten, lukuunottamatta Churchillia, missä jääkylmät tuulet olivat navalta puuskuessaan karkottaneet Punaisen Kauhun länteen päin. Lopputalvella tuli määräys, että Cumminsin oli ryhdyttävä toimitusmieheksi Williamsin sijaan, ja Per-ee lähti heti Fond du Laciin hakemaan Jean de Gravoista ensimmäiseksi mieheksi. Croisset jätti ketunpyyntinsä täyttääkseen Mukeen paikan.

Nämä muutokset tuottivat Melisselle uutta iloa. Croissetin vaimo oli hyvä nainen, joka oli viettänyt lapsuutensa Montrealissa, ja Iowaka, joka nyt oli pienen, sotaisan Jeanin ja kauniin tyttären äiti, oli lempeä nuori Venus, joka vuosi vuodelta oli tullut yhä suloisemmaksi ja kauniimmaksi — mikä ei tavallisesti ole asianlaita puoliverisiin naisiin nähden.

— Mutta hänessä on hienoa verta, kaunista verta, Jean kerskui ylpeästi milloin tahansa tilaisuus siihen tarjoutui. — Hänen äitinsä oli prinsessa ja hänen isänsä puhdas ranskalainen, ja tämän isoisä oli pataljoonanpäällikkö. Mitä enempää voidaan vaatia, mitä? Minä sanon, mikä voi olla sitä parempi?

Ensi kerran elämässään saattoi siis Melisse nauttia seurasta ja seurustella vertaistensa kanssa.

Tämä uusi seurapiiri ei kuitenkaan erottanut häntä ja Jania — niin hauska kuin se olikin. He olivat, jos mahdollista, vielä entistään enemmän kiintyneet toisiinsa. Eletyt hirmukuukaudet olivat muuttaneet heitä kumpaakin, ja heidän ikänsä mukaan suoneet heille hedelmiä, jotka useammin kypsyvät vastoinkäymisen synkässä pimeydessä kuin myötäkäymisen ja onnen päivänpaisteessa.

Melisselle ne olivat avanneet uuden ajatusmaailman, uuden näkemyksen hänen ympäristöstään. Kaikista opettajista ankarin oli istuttanut häneen sen tiedon, jota tuottaa suru, pelko ja kuolema, ja hänestä oli tullut pikkuvanha.

Hän ei pitänyt enää Jania ainoastaan leikkitoverina, olentona, jonka tehtävänä oli rakastaa ja huvittaa häntä. Hänestä oli tullut mies. Melissen silmissä hän oli sankari, joka oli käynyt taistelemaan tätä kuolemaa vastaan, josta hän vieläkin kuuli ympärillään puhuttavan ja kuiskittavan. Croissetin vaimo ja Iowaka kertoivat hänelle, että hän oli tehnyt rohkeimman työn, mihin mies täällä maan päällä saattaa ryhtyä. Hän puhui Janista ylpeänä intiaanilapsille, jotka nimittivät hänet Soihdunkantajaksi. Hän pani merkille, että Jan oli yhtä pitkä kuin Croisset ja puolta päätä Jeania pitempi, ja että Jan nyt nosti häntä yhdellä kädellään kevyesti kuin hän olisi ollut vain puupala.

Yhdessä he ryhtyivät jälleen opintoihinsa, omistivat useampia tunteja päivässä niitä varten, ja koko kesän Jan opetti tyttöä soittamaan viulua. Lämpimät kuukaudet olivat levon aikoja Lac Bainissa, ja Jan käytti sitä niin paljon kuin mahdollista kehittääkseen Melisseä. Tämä oppi lukemaan hänen Churchillissa käyttämiään kirjoja, ja juhannuksen aikaan hän kykeni saamaan selvän sellaisista teoksista, joita Jan oli tutkiskellut Yorkin kauppa-asemalla. Iltaisin he kirjoittelivat kirjeitä toisilleen istuessaan tuvassa pöydän ääressä, ja Cummins katseli ja poltteli tupakkaa sekä naureskeli iloisesti, kun he lukivat hänelle ääneen.

Eräänä iltana — niin myöhään syksyllä, että tuli loimusi takassa, Jan oli juuri lukemassa erästä näistä kirjeistä, kun Melisse äkkiä huudahti:

— Pysähdy, Jan — pysähdy siihen!

Jan jatkoi kuitenkin ja punastui kovin lukiessaan seuraavat rivit:

— Minusta sinulla on kauniit silmät. Minä rakastan niitä.

— Mitä se on? Cummins huudahti innokkaasti. Luepas edelleen, Jan!

— Älä tee sitä! Melisse kielsi, hyppäsi pystyyn ja juoksi pöydän ympäri. — Ei ollut tarkoitus, että sinä lukisit tuota!

Hän tempasi paperin Janin kädestä ja heitti tuleen.

Janin veri kuohui ilosta, ja ensi kirjeensä alareunaan hän kirjoitti:

— Minusta sinulla on kauniit hiukset. Minä rakastan niitä.

He lueskelivat koko talven, kunnes olivat päässeet niin pitkälle kuin Jan osasi. Sitten he hapuilivat hitaasti ja varovasti eteenpäin kuin tutkijat vieraalla maalla. Seuraavana kesänä he lukivat kaikki ne kirjat, jotka olivat majan nurkassa pienessä laatikossa.

Nyt soitteli Melisse vuorostaan eniten viulua, ja Jan kuunteli, ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä nähdessään kuinka näppärästi tytön pikku sormet hyppivät kielillä; hänen poskensa punastuivat ilosta, joka päivä päivältä kävi yhä voimakkaammaksi. Eräänä päivänä Melisse pilkisti uteliaana soittokoneen F-reikään, ja hänen pieni kaunis suunsa vetäytyi hämmästyksestä pyöreäksi, punaiseksi O:ksi, kun Jan äkkiä tempasi viulun häneltä.

— Suo anteeksi, kaunis Melisseni, hän sanoi nauraen. — Minä soitan sinulle jotain uutta.

Samana päivänä hän otti pienen käärön viulusta pois ja kätki sen toiseen paikkaan.

Tämä muistutti häntä siitä kummallisesta hengestä, joka kerran liikkui hänen sisimmässään Fort Churchillissa ja joka sitten Lac Bainissakin oli tehnyt hänet joksikin aikaa rauhattomaksi. Tämä henki oli nyt kadonnut, se ei enää houkutellut häntä. Aika oli vetänyt lieventävän huntunsa menneisyyden ohi. Hän oli onnellinen.

Mitä vanhemmaksi Melisse tuli, sitä ihanammaksi muuttui erämaa Janin silmissä. Joka kesä hänen onnensa lisääntyi; joka talvi se tuli suuremmaksi ja täydellisemmäksi. Jokaisella olemuksensa säikeellä hän seurasi Melissen kehitystä lapsesta nuoreksi tytöksi. Hän huomasi pienimmänkin muutoksen tytössä, kuin tämä olisi ollut kaunis kukka.

Janilla ei lähestulkoonkaan ollut Jean de Gravoisin eloisuutta ja virkeyttä. Vuodet olivat opettaneet hänen kielelleen pohjolan vaiteliaisuutta, ja hänen ilonsa oli hiljaista ja syvälle sydämeen kätkettyä. Kukaan ei voinut aavistaa, kuinka innokkaasti hän pani merkille, että Melissen hiukset kävivät yhä kauniimmiksi, iloitsi niiden kimmeltävästä loistosta, nähdessään niiden valuvan runsaina aaltoina hänen hartioilleen, ja hän tiesi, että ne olivat vihdoin muuttuneet poismenneen hiusten kaltaisiksi. Hänen silmiensä vaihtelevat vivahdukset vangitsivat Janin, ja hän riemuitsi taas, nähdessään niiden värin muuttuvan tummansinerväksi kuin kukkaset vuorten huipuilla.

Hänen silmissään Melisse oli ihanin olento maan päällä. Tyttö oli hänen maailmansa, hänen elämänsä, eikä leirissä mikään voinut tulla heidän väliinsä. Jan huomasi, että Melisse kolmannellatoista vuodellaan tuskin voi seistä suorana hänen ojennetun käsivartensa alla. Vuotta myöhemmin tytöstä oli tullut niin pitkä, ettei hän ensinkään voinut seisoa siinä. Pian hänestä oli tuleva nainen!

Tämä ajatus leimahti hänen sydämessään, ja hän lausui sen ääneen. Se tapahtui nuoren tytön viidentenätoista syntymäpäivänä. He olivat kavunneet vuorenhuipulle, missä Jan oli taistellut lähetyssaarnaajan kanssa, poimimaan punaisia kukkia juhlaksi, jota he aikoivat viettää tuvassa illalla. Korkealla terävän kallionkielekkeen reunalla Jan näki punaisen köynnöksen kohoavan aurinkoa kohti, ja alempana seisovan Melissen yllytyksestä ja kehotuksesta hän kiipesi hakemaan sitä ja heitti sen hänelle.

— Se on viimeinen, tämä huudahti, — ja nyt menen kotiin. Ota kiinni minut, jos voit!

Hän riensi tiehensä pitkin lumipeittoista harjannetta, hilpeästi nauraen Janille, kun tämä varovasti kapusi alas jyrkkää kalliota. Sitten Jan alkoi juosta hänen perässään ja huusi hänelle ranskaksi, englanniksi ja creen-kielellä, ja heidän molempien äänet kajahtivat iloiseksi yhteissoinnuksi.

Jan hiljensi vauhtiaan. Oli hupaista nähdä Melissen juoksevan kalliolta kalliolle ja kiitävän aukeiden paikkojen yli tukka päivänpaisteessa hulmuten, tuon hennon olennon rientävän nopeana kuin himmeät varjot, jotka välähtelivät vuorta alas- ja ylöspäin.

Hän ei kenties olisi saavuttanut Melisseä, ellei tämä itse olisi pysähtynyt vuoren juurelle. Huohottaen ja nauraen tyttö palasi häntä vastaan, hänen silmänsä hehkuivat innosta ja veitikkamaisella uhmallaan melkein häikäisivät Jania. Tämä seisoi hänen edessään eikä tehnyt yritystäkään ottaa kiinni häntä. Jan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina. Hän ojensi puoleksi käsiään ja virkkoi:

— Melisse, sinä olet kaunis — sinä olet miltei nainen!

Tämän kasvoilla puna muuttui lämpimämmäksi, ja suloinen veitikkamainen ilme häipyi hänen silmistään. Hän ei yrittänytkään juosta pakoon, kun Jan saapui hänen luokseen.

— Arveletko niin, Jan-veli?

— Jos asettaisit hiuksesi niin kuin kirjojen kuvissa on, näyttäisit naiselta, toinen vastasi hiljaa. — Sinä olet kauniimpi kuin kuvat!

Jan perääntyi askelen, ja Melissen silmistä salamoi häntä kohti vanha veitikkamainen ilme.

— Sinä sanot, että olen kaunis ja että olen miltei nainen, hän oli pahoittelevinaan. — Ja kuitenkin. — Hän kohautti olkapäitään. — Jan Thoreau, jo kolmatta kertaa tällä viikolla et ole leikkinyt leikkiäkään oikein! En enää tahdo leikkiä kanssasi!

Silmänräpäyksessä Jan oli hänen vieressään, painoi hänen kasvonsa käsiensä väliin, kumartui ja suuteli häntä suulle.

— Noin! Melisse sanoi, kun Jan päästi hänet. — Emmekö me ole sillä tavalla leikkineet, kun olin lapsi? Joka kerta kun saat minut kiinni, otat suudelman!

— Minä pelkään, Melisse, nuorukainen sanoi totisena. — Sinä alat tulla niin isoksi ja niin kauniiksi, että minä pelkään.

— Pelkäät! Veljeni pelkää minun suutelemistani! Mitä aiot silloin tehdä, kun minusta todella tulee nainen, Jan — eikä siihen ole pitkiä aikoja, sinä sanot?

— Sitä en tiedä, Melisse.

Tämä käänsi hänelle selkänsä ja pudisti kauniit hiuksensa auki; ja Jan, kuten oli tehnyt satoja kertoja ennen, jakoi tuon kimmeltelevän, silkinhienon joukon kolmeen osaan ja palmikoi sen.

— Minä en luule sinun pitävän minusta enää niin paljoa kuin ennen, Jan. Soisin olevani nainen, jotta voisin tietää, tuletko sinä kokonaan unohtamaan minut!

Hänen hartiansa vavahtelivat; ja kun Jan oli lopettanut tehtävänsä, hän näki tytön nauravan, ja hänen silmistään tuikki taas veitikkamaisuus. Tässä ilmeessä oli kuitenkin jotakin, mikä ei ollut Melissen kaltaista. Vaikka muutos olikin vähäpätöinen, hän huomasi sen; mutta se ei ollut hänestä epämieluisaakaan, vaan herätti hänessä uutta, epämääräistä ilontunnetta.

Kun he saapuivat leiriin, meni Melisse kukkineen majaan ja Jan lähti yhtiön konttoriin. Melisse heitti kukat luotaan ja seurasi katseellaan häntä — niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen huulensa olivat puoleksi auki; ja tuskin Jan oli kadonnut, kun hän kiiruhti Iowakan kotiin aukion toiseen laitaan.

Runsaasti neljännestuntia myöhemmin Jan sai nähdä Melissen — Iowakan punainen saali pään yli vedettynä — täsmällisin, hitain askelin palaavan majaan.

— Näinköhän hänellä särkee korvia, hän sanoi itsekseen ja katseli tyttöä kummastellen. — Se on Iowakan saali, ja hän on kietonut sen koko päänsä ympäri!

— Oikea englantilainen saali, puuttui Jean de Gravoisin iloinen ääni puheeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa ja seisoi nyt Janin takana. — Maailmassa on vain yksi henkilö, joka näyttää siinä asussa sievemmältä kuin sinun Melissesi, Jan Thoreau, ja se on Iowaka, vaimoni. Siunattu pyhimys, mutta eikö hän tulekin päivä päivältä kauniimmaksi?

— Tulee, Jan sanoi. — Pian hän on nainen!

— Nainen! huudahti Jean, joka pitkän piiskansa puutteessa juoksahti edestakaisin antaakseen pontta sanoilleen. — Pian hänestä tulee nainen — niinkö sanoit, Jan Thoreau? Jollei hän ole nainen kolmenkymmenen ikäisenä ja kahden lapsen äitinä — Jumala suokoon useampia sellaisia! — niin milloin hän sitten siksi tulee? Sitä haluaisin kysyä.

— Minä tarkoitin Melisseä, Jan selitti nauraen.

— Ja minä tarkoitin Iowakaa, Jean sanoi. — No, tuossa hän nyt on! Hän on tullut ulos katsomaan, onko hänen Jeaninsa kotimatkalla sokereineen, jota hän lähetti minut noin tunti sitten hakemaan. Oh — hän ei näe minua — nyt hän menee aivan pettyneenä sisälle, sen voin vannoa kaikkien almanakan pyhimysten nimessä. Oletko milloinkaan nähnyt sellaista vartaloa, Jan Thoreau? Ja oletko milloinkaan nähnyt hiuksia, jotka loistavat kuin korpin sulat sen istuessa auringonpaisteessa kynimässä itseään? Totta tosiaankin juoksen hänen luokseen sokerineni heti paikalla!

Onnellinen Jean hypähti tiehensä ja huusi ääneen vaimolleen, joka tuli häntä vastaan.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Jan kurkisti ohimennessään heidän ovestaan.

— Tiesin saavani selkääni tai jotain vieläkin pahempaa, kun unohdin sokerin, pikku ranskalainen huudahti ja ojensi paljaat käsivartensa. — Nyt minä vaivaan taikinaa — leipätaikinaa — kakkutaikinaa — piirastaikinaa — minä, Jean de Gravois, Lac Bainin leirin ensimmäinen mies, seison ja vaivaan taikinaa! Hän on kaunis kuin enkeli ja sokeriakin suloisempi.

— Iowakani, tarkoitan — mutta koska hänen ruumiillinen majansa on pulleampi kuin minun, niin minun on pakko vaivata taikinaa. Iowaka, kerropas Janille, mitä juttelit Melissestä ja — —

— Hiljaa! Iowaka huudahti kauniilla kielellään. — Siitä saa Jan itse päästä selville!

— Aivan niin! Jean huudahti ja alkoi vaivata taikinaansa.

— Kiiruhdapas sitten kotiin, Jan, katsomaan, mitä Melissellä on syntymäpäivälahjaksi sinulle!

16

Syntymäpäiviä

Suuri huone oli tyhjä Janin astuessa hiljaa avoimesta ovesta sisään. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja kuuli matalaäänistä naurua toisesta huoneesta; ja huomauttaakseen läsnäolostaan hän yskäisi ääneen ja kolautti tuolia. Seurasi hetkisen hiljaisuus. Peräovi avattiin ensin raolleen, sitten selälleen, ja Melisse astui ulos.

— No, mitä sinä nyt pidät minusta, Jan-veli?

Hän seisoi ikkunasta paistavan iltapäiväauringon valossa, hiukset laitettuina päälaelle välkkyviksi palmikoiksi kuin kruunu, samaan tapaan kuin he olivat nähneet kuvissa, posket punaisina ja katsellen innokkaasti ja kysyvästi Jania.

— Näytänkö nyt — sellaiselta kuin — arvelit minun tarvitsevan näyttää, Jan? hän jatkoi, hieman kummaksuen toisen vaitioloa. — Sano!

— Sinä olet kauniimpi kuin milloinkaan ennen, Melisse, tämä vastasi hiljaa.

Hänen äänessään oli totisuutta, joka sai Melissen astumaan suoraan hänen luokseen vanhaan eloisaan, puoleksi lapselliseen tapaansa. Hän laski kätensä Janin olkapäille, kuten hänen aina oli ollut tapana tehdä, halutessaan, että Jan olisi heittänyt hänet ilmaan.

— Jos olen kauniimpi — ja pidät minusta näin — miksi — miksi —.

Hän lopetti äkkiä ojentamalla pienen kauniin suunsa, ja iloisena Jan sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Sitä kesti vain sekunnin — sitten Jan päästi hänet, ja lämmin puna läikehti hänen ruskeilla poskillaan.

— Rakas veljeni! Melisse sanoi nauraen ja kokosi kukat pöydältä. — Minä pidän siitä, että suutelet minua, mutta nyt saan kehottaa sinua tekemään sitä. Isä suutelee minua joka aamu ennen kuin lähtee ulos. Minä muistan, että sinun oli tapana antaa minulle suukko joka kerta, kun tulit kotiin, mutta nyt unohdat sen aivan. Onko veljien tapana rakastaa sisariaan vähemmän, kun nämä tulevat vanhemmiksi?

— Välillä he rakastavat sisarta vähemmän ja muuta tyttöä enemmän, ihana Melisseni, vilkas ääni kuului ovelta, ja Jean de Gravois astui hyppien sisälle kuin leikkisä kissa ja raapaisi jalallaan ja kumarsi Melisselle, kunnes hänen päänsä melkein kosketti lattiaa. — Kautta pyhimysten, Jan Thoreau, mutta hänhän on nainen, aivan kuin Iowakani sanoi minulle! Entä kakut — ja leipä — ja piiraat! Te saatte siirtää illallistanne, kaunottareni, tietäkääs, kun minä pudotin koko taikinan lattialle! Varjelkoon — millainen näky! Ja Iowakani vain nauroi ja sanoi minua köntykseksi!

— Te olette hirveästi rakastunut, Jean, Melisse huudahti ja nauroi niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. — Aivan kuin jotkut ihmiset Janin ja minun lukemissa kirjoissa.

— Ja sellaisena minä pysyn aina, rakas ystävä, niin kauan kuin prinsessan tytär ja pataljoonanpäällikön tyttärentytär sallii minun vaivata hänen taikinaansa!

Melisse heitti punaisen saalin päähänsä, yhä nauraen.

— Minä menen auttamaan häntä, Jean!

— Hyvä Jumala! Jean huohotti Melissen mentyä ja katsoi Janiin kysyvästi. — Onnittelenko sinua, Jan Thoreau? Onko tarkoitus?

— Tarkoitus — millä?

— No, hitto, pikku ranskalainen vastasi, — kun kaunis cree-tyttö kihlautuu, hän laittaa ensimmäisen kerran hiuksensa nutturalle, siinä kaikki, Jan hyvä. Kun minä kosin ihanaa Iowakaani, tämä vastasi juoksemalla tiehensä, mutta ennen kuin ennätin kuolla epätoivoon, hän palasi luokseni tukka palmikoituna ja päälaelle koottuna.

Hän pysähtyi äkkiä säikähtäen toisen kummallista kasvojenilmettä. Kokonaisen minuutin Jan seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti yli ranskalaisen pään, ja aavemainen kalpeus levisi hänen poskilleen.

— Ei, — se — ei — merkitse — mitään, hän sanoi vihdoin, kuin joka sana olisi väkisin puristunut hänen huuliltaan.

Hän vaipui tuolille pöydän ääreen kuin odottamattoman iskun saaneena. Syvästi huoahtaen, melkeinpä nyyhkyttäen, hän laski päänsä käsivarsilleen.

— Jan Thoreau, Jean kuiskasi hiljaa, — oletko unohtanut, että minä surmasin lähetyssaarnaajan ja että Jean de Gravois kaikkien näiden vuosien kuluessa ei ole kysynyt sinulta tuolla vuorenhuipulla tapahtuneesta taistelusta! — Ja hänen äänessään, joka nyt oli vieno kuin naisen, värähteli sydämellisen toveriuden sävel — sellaisen toveriuden, joka syntyy miesten kesken maailmassa, missä ystävyyttä ei osteta eikä myydä… — Oletko unohtanut sen, Jan Thoreau? Jos on tehtävissä jotakin, mihin Jean de Gravois pystyy…?

Hän istuutui vastapäätä Jania, laihat, hartaat kasvot käsien varassa, ja odotti hiljaa, että toinen katsahtaisi ylöspäin. Kun tämä teki sen, heidän silmänsä kohtasivat vakaasti ja järkähtämättömästi toisensa, ja tässä katseessa ilmeni vala ja vahvistus kaikesta, mitä suurten lumiavaruuksien kunnia kummallekin merkitsi.

Yhtä äänettömänä Jan työnsi käden povelleen ja veti esille pienen käärön, joka ennen oli ollut viulunkoppaan kätkettynä. Yksitellen hän ojensi Jean de Gravoisille nämä lehdet.

— Hyvä Jumala, Jean sanoi lopetettuaan lukemisen. Sen enempää hän ei sanonutkaan. Kalmankalpeina tuijottivat molemmat miehet toisiinsa — Janin kaulasuonet nytkähtelivät, ja Gravoisin ruskeat kädet puristivat kirjoitettuja lehtiä.

— Sen tähden minä yritin surmata lähetyssaarnaajan, Jan sanoi vihdoin. Hän osoitti karkeammalla käsialalla kirjoitettuja sivuja, joita Jean piti kädessään. — Ja tuosta — tuosta — näette syyn, miksi ei voinut merkitä mitään se, että Melisse on laittanut hiuksensa kokoon. Hän nousi, kokosi paperit ja kiersi ne pieneksi kääröksi. — Ymmärrättekö nyt?

— Ymmärrän, Jean vastasi hiljaa, mutta hänen silmänsä välkkyivät kuin tanssivat korennot, hänen nostaessaan hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja ojentaessaan käsivartensa ylöspäin. — Minä ymmärrän, Jan Thoreau, ja ylistän Pyhää Neitsyttä, että juuri Jean de Gravois surmasi lähetyssaarnaajan Lac Bainin läheisellä jäällä!

— Mutta tuo muu, Jan jatkoi, — tuo muu, joka sanoo, että minä —

— Vaiti! Jean huusi ankarasti. Hän kiersi pöydän ympäri ja tarttui Janin käsiin rautaisella otteella. — Sen sinä unohdat. Se ei merkitse mitään. — Ei yhtään mitään, Jan Thoreau. Tietääkö kukaan muu kuin sinä ja minä sitä?

— Ei kukaan. Olin ajatellut, että Melisse ja hänen isänsä saisivat sen jonakin päivänä tietää, mutta minä odotin liian kauan. Minä odotin kunnes aloin pelätä, kunnes en uskaltanut puhua siitä. Pakotin itseni unohtamaan sen, hautasin sen vuosi vuodelta yhä syvemmälle, kunnes tänään — tuolla vuorella — —

— Ja tänään, tässä majassa, sinä tulet sen taas unohtamaan, ja sinä tulet hautaamaan sen niin syvälle, ettei se milloinkaan palaa. Olen ylpeä sinusta, Jan Thoreau. Minä rakastan sinua, ja ensimmäisen kerran sanoo Jean de Gravois sen miehelle. Oh — nyt kuulen heidän tulevan!

Hullunkurisesti kumartaen sille taholle, mistä nauravat äänet kuuluivat, veti herkkä pikku ranskalainen Janin mukaansa ovelle. Keskellä hakkuupaikkaa näkyivät Melisse ja Iowaka kantavan suurta vasua välissänsä. Nähdessään Gravoisin ja Janin he laskivat taakkansa maahan ja viittasivat molempia miehiä auttamaan heitä.

— Sinun pitäisi olla toiseksi onnellisin mies maailmassa, Jan Thoreau, Jean virkkoi. — Kaikkein onnellisin on Jean de Gravois!

Tämän sanottuaan hän riensi kuin nuoli naisten luo, jotka odottivat heitä. Hän oli jo ehtinyt nostaa vasun olkapäälleen, ennen kuin Jan tuli.

— Oletko sinäkin tulossa vanhaksi, Jan? Melisse kysyi leikillään heidän ollessaan muutaman askelen jäljessä Jeanista ja hänen vaimostaan. — Sinä kävelet niin hitaasti!

— Luullakseni olen kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen!

— Luullaksesi! — Ja hänen silmistään tuikki veitikkamaisuus. — Mutta, Jan —

Hän ei ollut milloinkaan puhunut Melisselle niin kuin nyt.

— Minä synnyin kerran talvella, Melisse, niin kuin sinäkin. Ehkäpä eilen, ehkäpä huomenna. Siinä kaikki, mitä tiedän.

Jan katsoi tyttöä vakavasti silmiin; nähtävästi hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Nopeasti kuin aurinko katosi leikkisyys tämän kasvoilta, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat puhujaan tuskaisesti, jollaista Jan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niissä. Heti hän tiesi, että Melisse oli ymmärtänyt hänet, ja hän olisi tahtonut purra kielensä poikki. Melisse laski pidättävästi kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi rukoillen ja silmät täynnä kyyneliä häneen.

— Anna anteeksi! hän kuiskasi puolittain tukahtuneesti nyyhkyttäen. — Rakas, rakas Jan, anna anteeksi minulle! — Hän sulki Janin toisen käden omiinsa ja piteli sitä hetkisen, niin että Jan saattoi tuntea hänen sydämensä tykytyksen. — Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Jan — sinun ja minun — minun ja sinun — ja niin olkoon aina — aina — eikö niin, Jan?

17

Kieltäymys

Illan tullen Jan oli iloinen. Se jännitys, missä hän oli koko illan ollut, ei lauennut ennen kuin Jean ja Iowaka ja Croisset vaimoinensa olivat sanoneet hyvää yötä ja sekä Cummins että Melisse menneet levolle.

Ensi hetkestä alkaen hän tiesi, että hänen hermoihinsa oli vaikuttanut jokin merkillinen ja epämääräinen tunne, joka oli kasvamaisillaan hänessä — jokin, jota hän alussa tuskin olisi osannut selittää, mutta se muutti nopeasti muotoa ja merkitystä ja lamautti häntä hetki hetkeltä yhä enemmän. Tarmokkaasti hän taisteli karkottaakseen sen kaikki jäljet kasvoistaan ja äänestään. Hän ei ollut milloinkaan soittanut niin kuin tänä iltana. Hänen viulunsa aivan kuin eli, hänen äänensä yhtyi voimakkaasti Jean de Gravoisin ja Croissetin hurjiin lauluihin, hän tanssi kuin mielipuoli, mutta kuitenkin hänen kasvonsa olivat synkät eivätkä hänen silmänsä etsineet Melisseä.

Tämä näki sen ja ihmetteli. Kymmenisen kertaa hänen katseensa kohtasi avoimena ja kysyvänä Janin silmät, kun toiset eivät sitä nähneet. Vastaukseksi hän sai vain raukean, elottoman katseen, mikä ei lainkaan ollut Janin tapaista, joka aikaisemmin päivällä oli leikkinyt hänen kanssaan hippaa.

Jan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän hymyili, kun Melisse loi häneen tällaisia katseita; syvällä värisi hänen sydämensä, hänen nähdessään tytön punaiset posket, välkkyvät palmikot, syvät, kirkkaat silmät; mutta naamiota, jota Melisse ihmetteli, hän ei poistanut.

Jan makasi nyt eräässä yhtiön varastorakennuksen huoneessa, ja pian hän nousi hiljaa ottaakseen takkinsa ja lakkinsa. Hän avasi ulko-oven aivan äänettömästi, jotta ei herättäisi Melisseä, joka oli mennyt levolle puolisen tuntia sitten.

Ollessaan ulos menossa hän kuuli ääntä — hiljaa kuiskatun sanan: — Jan!

Hän kääntyi. Ovella seisoi Melisse. Tyttö ei ollut riisuutunut, ja hänen hiuksensa olivat vielä pehmeinä palmikkoina päälaella. Epäröiden hän astui Janin luo, laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen ja katsahti kysyväisenä hänen koviin kasvoihinsa.

— Jan, sinä et ollut minuun tänä iltana tyytyväinen, hän kuiskasi. — Sano minulle, miksi et.

— Olin minä tyytyväinen sinuun, Melisse, toinen vastasi.

Hän tarttui tytön käteen ja katsahti ulos yöhön. Lukemattomat tähdet kimmeltelivät taivaanlaella, samoin kuin ne olivat tehneet eräänä toisena iltana viisitoista vuotta sitten. Paikaltaan he saattoivat nähdä valjuina leimuavien revontulten sinkauttelevan vipajavia nuoliaan maapallolle, jolloin kuului sama yksinäinen laulu, mikä oli kaikunut hänen kuoliniltanaan. Synkkänä ja kolkkona kuvastui jättiläishonka hopealoistetta vasten, ja sen tuuhea latva heilui hiljalleen yötuulessa ikään kuin valittavana vastauksena taivaan etäiseen soittoon.

— Melisse, Melisse! Jan virkkoi äkkiä, kykenemättä hillitsemään tunteitaan, — on tasan viisitoista vuotta siitä, kun minä tulin tuolta kaukaa metsästä nälkään nääntymäisilläni, kuolemaisillani, ja soitin viuluani äitisi kuollessa! Sinä olit silloin pieni lapsi — et milloinkaan sitten sen illan ole miellyttänyt minua enemmän kuin nyt!

Jan päästi hänen kätensä ja kääntyi poispäin, jotteivät hänen kasvonsa paljastaisi häntä. Silloin hän kuuli sydäntäsärkevän nyyhkäyksen takaansa.

— Jan — rakas Jan!

Melisse heittäytyi hänen syliinsä, ja hänen hiuksensa putosivat Janin hartioille. Hänen kasvoistaan kuvastui vanha ylpeys ja vanha rakkaus, sama rakkaus ja ylpeys, jota Jan oli vuosikausia herättänyt hänessä. Vastustamattomasti se vetosi häneen, ja vanhalla iloisella tavallaan hän tarttui tyttöä hartioista, hänen silmänsä paloivat ja koko hänen kasvoiltaan säihkyi taas elämänilo.

Onnellisena ja väristen Melisse ojensi huulensa.

— Minä en miellyttänyt sinua tänään, hän kuiskasi. — En koskaan enää kampaa hiuksiani nutturalle!

Jan suuteli häntä, ja hänen käsivartensa soluivat alas hänen hartioiltaan.

— En milloinkaan, en milloinkaan enää — ennen kuin sinä olet unohtanut rakastamasta minua, tyttö toisti. — Hyvää yötä, Jan-veli!

Yli hakkuupaikan, tumman, syvän metsän kylmään elottomuuteen Jan lähti ovelta, joka sulkeutui hänen ja Melissen väliltä. Tämän viimeiset sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, hän tunsi vielä lämpimän kosketuksen poskellaan — ja tieto siitä, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, tunkeutui hänen sieluunsa valtavan, mullistavan voimakkaana.

Viisitoista vuotta sitten! Hän pysähtyi ja katsahti ylöspäin, ja tähtivalo lankesi hänen kasvoilleen. Tämä yö ei ollut toisenlainen kuin tuo toinen kauan, kauan sitten. Samat tähdet, sama pilvetön, sininen taivas, samat läpi avaruuden sähisevät revontulten liekit, samat puut, jotka kuuntelivat hänen valituksiaan ja rukouksiaan sinä iltana, jolloin hän horjuen saapui Lac Bainiin.

Selvästi kuin eilisen tapahtuman hän muisti, kuinka hän oli laahustanut eteenpäin, verta vuotaen ja nälissään, viulu rintaa vasten puristettuna, kulkien koirien haukuntaa kohti, joka tuntui tulevan niin äärettömän kaukaa.

Läpi pohjolan rannattomien erämaiden hän oli ponnistellut, välittämättä sadoista kuoleman vaaroista metsästysmajan ja intiaanien wigwamien välillä, kärsien nälkää, melkein pakkaseen menehtyen, tehden tulia karkottaakseen niillä sudet etäälle ja soitellen — alati soitellen säilyttääkseen rohkeutensa, kunnes tapasi Melissen. Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, ja tänä päivänä hän oli tuntenut kaikkea sitä voimaa, mitä nämä vuodet olivat mukanaan tuoneet. Hän oli ensin sen tuntenut silloin kun Melisse oli asettunut hänen eteensä vuoren juurella; ja sitten majassa jokaisessa hengenvedossaan, jokaisessa katseessaan, jonka hän tyttöön loi. Janista tuntui, että Melisse oli muuttunut, ja ikuisiksi ajoiksi. Hän ei ollut enää pikku Melisse, hänen sisarensa. Ja kuitenkin —

Melkein ääneen hän toisti tytön viimeiset sanat.

— Hyvää yötä, Jan-veli!

Melisse oli vielä tänä samana päivänä tullut hänen suudeltavakseen, niin kuin satoja kertoja ennenkin; mutta Jan ei ollut suudellut häntä vanhaan tapaan. Toista rakkautta olivat hänen huulensa vannoneet; vieläkin syöksähti veri hänen kasvoihinsa hänen ajatellessaan, mitä oli tehnyt. Hänen kunniankäsitteensä olivat toisenlaiset kuin niiden miesten, jotka sallivat intohimojensa johtaa itseään…

Tässä tilanteessa, joka oli lämmittänyt hänen vertaan, joka oli täyttänyt hänet ihmeellisellä onnella hänen sulkiessaan Melissen syliinsä, hän näki synnistä enemmänkin kuin varjon — jonkin häpäisemisen, mikä oli hänelle elämääkin kalliimpi. Melisse tuli edelleenkin hänen luokseen sisarena, luotti häneen kuten ennenkin, tietämättömänä hänen kiusauksestaan, mutta hän, Jan Thoreau —

Hän pisti kätensä poveen ja veti hitaasti esiin paperit, jotka Jean de Gravois oli lukenut. Pitkän ajan hän seisoi liikkumattomana ja piti niistä suonenvedontapaisesti kiinni, tuijottaen samalla puuttoman aavikon harmaaseen synkkyyteen.

Kaukana hän näki yksinäisen jättiläishongan, joka riippui kallionjyrkänteellä. Verkkaisin askelin hän kulki sinne, ja sen onttoon runkoon hän kätki kalliit paperinsa sekä tukki reiän kaarnalla.

— Aina sisareni — eikä milloinkaan mitään enempää Jan Thoreaulle — hän sanoi hiljaa. — Sitä vaatii pohjolan kunnia; se on suuren Jumalan tahto ja tarkoitus. — Ja samalla hän ojensi kätensä yli päänsä ja sanoi tyynellä ja selvällä äänellä: — Minä vannon, että Jan Thoreau ei milloinkaan menettele väärin pikku Melisseä kohtaan!

Kalmankalpein kasvoin hän kääntyi hitaasti puulta takaisin. Kaukaa kuului suden kolkkoa, valittavaa ulvontaa. Se kaikui kuin suruvalitus hänen viimeiselle toiveelleen — toiveelle, jonka hän tänä iltana oli ainiaaksi haudannut…

Ja verta vuotavin sydämin hän palasi Lac Bainiin.

18 Jan-veli

Kun Jan seuraavana aamuna tuli majaan syömään aamiaista, hänen kasvoillaan näkyi hänen suorittamansa taistelun jälkiä. Cummins oli jo lopettanut, ja hän tapasi Melissen yksinään. Tämän hiukset olivat vanhaan tapaan taaksepäin suittuina; ja kuullessaan Janin tulevan hän heitti pitkän palmikkonsa olkapään yli etupuolelle. Jan näki hänen liikkeensä ja kiitti häntä, ei sanoin, vaan hymyillen.

— En tunne voivani oikein hyvin, hän ilmoitti ja yritti näyttää iloiselta, — mutta tämä kahvi tekee minusta kyllä toisen ihmisen. Ei kukaan keitä niin hyvää kahvia kuin sinä, Melisse.

— Kuinka sen tiedät, veli? — tämä kysäsi. — Oletko vuosikausiin juonut mitään muuta kuin minun, siitä asti kuin palasit Churchillista ja York Factorysta?

— Ainoastaan Iowakan. Mutta minä tiedän, että sinun on parasta, kun muistelen lahdenrannassa saaneeni kahvin makua!

— Siitä on pitkä aika, eikö olekin? tyttö kysyi hiljaa ja katseli häntä yli pöydän. — Minä näin viime yönä unta siitä ajasta, Jan, vaikken muistakaan, milloin lähdit Churchilliin. Minä olin silloin tietenkin hyvin pieni, mutta minä muistan sinun lähtösi Nelson Houseen ja kuinka yksinäiseksi silloin tunsin itseni. Näin myös viime yönä sellaista unta, että me menimme yhdessä sinne, ja että yhdessä seisoimme ja katselimme lahdelle, ja minäkin näin laivan, jota olet kuvaillut minulle, ja minusta me halusimme mennä sille, mutta emme voineet. Luuletko sinä, että joskus satumme yhdessä menemään Churchilliin, Jan, ja saamme matkustaa sellaisessa kummallisessa laivassa?

— Ehkä, Melisse.

— Ja sitten näin unta, että sinä olit poissa ja minä yksinäni; ja joku toinen, josta en lainkaan pitänyt, tuli luokseni ja koetti pakottaa minua menemään laivalle. Eikö ollutkin omituista? — Hän naurahti ja nousi antamaan Janille vielä kupin kahvia. — Mitä tarkoitit juoksemalla siten minun luotani, Jan Thoreau?

— Niinhän sinäkin juoksit minun luotani vuorella, toinen vastasi pikaisesti.

— Entä olitko pahoillasi, kun minä tein niin? tyttö kysyi ja katsahti Janiin.

— Miten sinä niin luulet? toinen kysyi ja punastui vastoin tahtoaan.

— En — tiedä — Melisse vastasi hitaasti ja täytti hänen kuppinsa. — Mitä teet tänään, Jan?

— Lähden Churchilliin. Ledoq tarvitsee muonavaroja, mutta hänellä on ansoillaan liian kiirettä tullakseen tänne.

— Saanko minä tulla mukaan?

— En luule, Melisse. On parinkymmenen kilometrin taival ja raskas kuorma.

— Hyvä. Minä olen heti valmis.

Hän kavahti pöydästä veitikkamaisin katsein ja säntäsi omaan huoneeseensa.

— Matka on aivan liian pitkä, Melisse, Jan huusi hänen jälkeensä. — Matka on pitkä, ja minulla on raskas kuorma —

— Enkö ollut kerran mukanasi kolmekymmentä kilometriä — oh, rakas Jan — oletko nähnyt uutta ilveksennahkalakkiani?

— Se on täällä seinällä, Jan vastasi. — Mutta minä sanon sinulle, Melisse —

— Ovatko koirat valmiit? tyttö huudahti. — Muussa tapauksessa olen pukeutunut, ennen kuin sinä ehdit valjastaa ne, Jan.

— Ne ovat viidentoista minuutin kuluessa täällä, Jan vastasi — taipuen viimein toisen tahtoon.

Tytön iloiset kasvot, jotka voitonriemuisina hymyilivät Janille puoliavoimesta ovesta, haihduttivat viimeisenkin vastustuksen varjon; ja hiukan ilahtuneena hänen entiseen sävyynsä Jan jätti hänet, jopa vihelteli hilpeää sävelmää, rientäessään varastohuoneelle.

Kun hän palasi valjakkoineen, Melisse seisoi odottamassa häntä, kääriytyneenä hopeaketunnahkaturkkeihin, ja posket, huulet ja silmät hehkuvina, pienet, kauniit jalat pistettyinä peurannahkaisiin saappaisiin, jotka ulottuivat polviin saakka, ja nippu kauniita metsäkukkia lakissa.

— Olen tehnyt sinulle tilaa — Jan sanoi tervehdykseksi ja osoitti rekeä.

— Jota en aio käyttää ainakaan kahdeksaan kilometriin, Melisse selitti. — Eikö ole ihana aamu, Jan? Minusta tuntuu kuin voisin juosta täältä aina Ledoqin luo.

Piiskaa läjäyttäen ja huikaten Jan ajoi koirat yli hakkuupaikan, ja Melisse juoksi kevyin askelin hänen vieressään. Jean ja Iowaka seisoivat ikkunassaan katsellen heidän lähtöään.

— Ei ole kaukana se päivä, jolloin noista tulee sellaiset kuin sinä ja minäkin, Iowakani, Jean sanoi runollisella creen kielellään. — Minä lyön vetoa kanssasi, että se tapahtuu ennen Melissen seuraavaa syntymäpäivää!

— Tokkopa lienee montakaan niin onnellista ihmistä kuin Jean ja Iowaka! Melisse sanoi vuorostaan.

Samassa Jan läimäytti koiria, ja ne porhalsivat sellaiseen vauhtiin, että Melisse jäi melko kauas jälkeen hänestä. Hurjalla huudolla hän sai valjakon talttumaan ja odotti.

— Tuo ei ole kaunista, Jan! Silloin saat asettaa minut rekeen.

Jan kääri nahkaset hänen ympärilleen, koirat lähtivät uudelleen liikkeelle, ja Jan juoksi vieressä harjaantuneen metsäläisen lyhyin, nopein, kevyin askelin, rinta hieman eteenpäin koholla ja katse kiinnitettynä edessä kiemurtelevaan latuun.

Se oli ihanaa kulkua, ja Melissen silmät kimaltelivat ilosta. Hän katseli oivallisten koirien vankkoja selkiä ja jalkoja, niiden innokkaasti eteenpäin kurottuneita sudenpäitä ja puoliavoimia kitoja — ja niistä hän siirsi katseensa Janiin. Juoksu ei vaatinut häneltä mitään ponnistuksia. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punehtuneet, mustat hiukset välkkyivät harmaan karvalakin alta. Melissen silmät loistivat ylpeydestä; väri kävi yhä heleämmäksi hänen kasvoillaan, ja itsekseen hän ihmetteli, oliko koko avarassa maailmassa sellaista miestä kuin Jan Thoreau.

Kilometri kilometriltä he etenivät, eikä hän hiljentänyt koirien vauhtia ennen kuin he olivat saapuneet vuorenhuipulle, missä hän oli painiskellut lähetyssaarnaajan kanssa. Silloin Melisse hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.

— Nyt juoksen kilpaa kanssasi vuorenhuipulle! hän huudahti. — Jos sinä saat minut kiinni. — Hänen silmissään oli vanha viehättävä vaatimus.

Hän kiiti harjannetta ylöspäin. Huohottaen ja hengästyksissään Jan seurasi häntä koirineen. Tällä kerralla tyttö oli liian paljon edellä ja seisoi paljon aikaisemmin huipulla ja nauroi Janille, kun tämä päätyi perille.

— Sinä olet kaunis kuin keijukainen, Melisse! Jan virkkoi ja hänen silmistään loisti ihailu. — Kauniimpi kuin sadun keijukainen!

— Kiitos, veli! Sadun kultakutrinen keijukainen?

— Niin, kauniimpi kuin ne kaikki.

— Minä en voi kuvitella mielessäni, minkälaiselta näyttäisi kultakutrinen tyttö; voitko sinä, Jan? Ennen kuin tämä ehti vastata, hän lisäsi veitikkamaisesti: — Näitkö mitään keijukaisia Churchillissa tai York Factoryssa?

— En ketään, jota voisin sinuun verrata, Melisse.

— Kiitos taas, veliseni! Luulen todella, että sinä edelleenkin hieman pidät minusta.

— Enemmän kuin milloinkaan eläissäni, Jan vastasi vastoin tahtoaan.

Jan huomasi pian, että aamun iloisuutta seurasi vanha synkkyys ja sydäntuska. Jan-veli, Jan-veli, Jan-veli! Sanat kaikuivat lakkaamatta hänen aivoissaan, kunnes ne tuntuivat lyövän samaan tahtiin hänen askeleittensa kanssa reen sivulla. Ne palauttivat hänet edellisen illan ajatuksiin, ja hän tunsi huojennusta, kun he saapuivat erämiehen asunnolle.

Saatuaan nähdä Janin vieressä Lac Bainin toimitusmiehen tyttären Ledoq alkoi kumarrella kaikin voimin tälle. Lac Bainissa oli tunnettu asia, että monta vuotta takaperin oli Jean de Gravoisin pikku veli kadonnut metsään, ja monet luulivatkin, että Ledoq oli tämä veli, sillä Jean ja hän olivat kuin kaksi marjaa, samankaltaiset, yhtä puheliaita, yhtä vilkkaita.

— Kohtasitteko vierasta valjakkoa? Ledoq kysyi, kun Melisse oli vastannut hänen tervehdykseensä.

— Emme ole kohdanneet mitään valjakkoa.

Ledoq näytti kummastuvan. Kilometrin päässä näkyi lumihuippuinen kallio. Hän osoitti sitä.

— Tunti sitten näin sen kulkevan länteenpäin pitkin vuorta — kolme miestä ja kuusi koiraa. Keitä on liikkeellä Lac Bainista?

— Ei ketään, Jan vastasi. — Sen on täytynyt olla uusi asiamies Churchillista. Me odotamme häntä alkutalvesta. Riennämmekö kotiin, Melisse, katsomaan onko hän tuonut mukanaan kirjamme ja viulunkielemme?

— Ellet sinä ole väsynyt, Jan.

— Väsynyt!

Hän purki kuorman, läjäytti pitkällä piiskallaan koirien selkien kohdalla, ja niin he huusivat pikku ranskalaiselle jäähyväisensä.

— Väsynyt! Jan toisti nauraen ja alkoi juosta reen rinnalla. — Kuinka voisin milloinkaan väsyä, kun sinä olet katselemassa juoksuani?

— Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että sinä väsyisit, — hieman, Jan. Eikö ole tilaa kahdelle?

Keimailevasti hän kohautti hieman olkapäitään, ja Jan hyppäsi rekeen polvilleen hänen taakseen.

— Aina, aina minun täytyy pyytää sinua! Melisse jupisi. — Varjelkoon — ei sinun tarvitse tulla niin lähelle, ellet tahdo!

Hänen äänensä vanha suloinen haaste oli vastustamaton, ja hetkiseksi Jan taipui. Hän kumartui eteenpäin, kunnes painoi leukansa hänen silkinhienoihin turkkeihinsa, ja hetkiseksi hän tunsi Melissen posken suloisesti hivelevän omaansa. Mutta sitten hän huusi äkkiä koirille — niin kiivaasti, että Melisse säikähti — läjäytteli ja viuhautteli lakkaamatta piiskallaan, hyppäsi pois reestä ja alkoi taas juosta valjakon rinnalla, yhä hoputtaen eläinraukkoja!

— Seis! Melisse huudahti ja hyppäsi reestä, kun koirat vihdoin hengästyksissään alkoivat kävellä. — Sinä olet julma koirille, Jan! Katso niiden kitoja! Katso kuinka ne läähättävät! Jan Thoreau, en ole milloinkaan nähnyt sinun ajavan noin, paitsi sinä yönä, jolloin meillä oli sudet niskassamme!

— Entä oletko minun milloinkaan nähnyt juoksevan nopeammin? — Raukeana hän vaipui rekeen. — Minä muistan vain yhden ainoan kerran.

Hän huokasi syvään ja heitti kätensä taaksepäin, saadakseen enemmän ilmaa keuhkoihinsa.

— Eikö se ollut sinä iltana, jolloin kuulimme susien ulvovan takanamme? Melisse kysyi.

— Ei, siitä on monta vuotta sitten, kun minä kaukana etelässä sain kuulla, että pikku Melisseni makasi ruttoon kuolemaisillaan.

Melisse istuutui hänen viereensä rekeen sanaakaan virkkamatta ja pisti kainosti kätensä hänen suureen, ruskeaan nyrkkiinsä.

— Kerro minulle siitä, Jan!

— Siinä kaikki — minä juoksin.

— Nyt et sinä juoksisi niin nopeasti minun tähteni, vai kuinka?

Jan katsoi rohkeasti häntä ja huomasi, etteivät hänen poskensa olleet puoliksikaan niin punaiset kuin ennen.

— Minähän juoksin sinun tähtesi äsken — ja siitä sinä et pitänyt — hän vastasi.

— En tarkoita niin, Melisse katsoi häneen, ja hänen sormensa puristivat lujemmin hänen kättään. — Kauan sitten — monta, monta vuotta takaperin, Jan — lähdit sinä taistelemaan ruttoa vastaan ja olit melkein kuolemaisillasi siihen — minun tähteni. Tahtoisitkohan tehdä sen vieläkin?

— Tekisin enemmän, Melisse!

Tämä katseli häntä kummastellen ja tutkivasti, ikään kuin tahtoen nähdä hänen kasvoistaan jotain, mitä hän tuskin rohkeni uskoa sanoista. Hitaasti Jan nousi ja nosti hänetkin, ja sen tehtyään hän otti tytön kasvot käsiensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Jonain päivänä teen paljon enemmän sinun tähtesi, Melisse, ja silloin —

— Mitä silloin? hän kysyi, Janin epäröidessä.

— Silloin saat tietää, rakastanko sinua yhtä paljon nyt kuin kauan, kauan aikaa sitten, — hän lopetti hiljaa toistellen hänen omia sanojaan.

Jokin hänen äänessään sai Melissen seisomaan vaiti, kun hän meni korjaamaan koiria, mutta hänen tultuaan takaisin ja pantuaan hänet mukavasti rekeen, Melisse kuiskasi:

— Minä toivon, että sinä voisit tehdä sen pian, Jan-veli!

19

Uusi asiamies ja hänen poikansa

Heidän palatessaan leiriin tulivat Jean de Gravois ja Croisset vastaan.

— Sinulla on vieraita, rakas lapsi! Jean huusi Melisselle. — Kaksi herraa, jotka ovat tulleet Lontoosta viimeisessä laivassa, ja toinen on nuorempi ja kauniimpi kuin oma Jan Thoreausi. He odottavat sinua teillä, missä isäsi pitää seuraa ja antaa päivällistä ja kertoo heille, kuinka mainiota kahvia sinä olisit keittänyt, jos olisit ollut kotona.

— Kaksi! Jan sanoi, kun Melisse oli mennyt. — Keitä he ovat?

— Uusi asiamies, herra Timothy Dixon, punakka ja paksu ja pyylevä! Ja hänen poikansa, joka on tullut huvittelemaan, kuten hän sanoo, ja luulenpa hänen löytävänkin etsimänsä, jos hän jää tänne kauemmaksi, Jan Thoreau, sillä hän katsoi vähän liian rohkeasti Iowakaani, kun tämä äsken tuli varastolle.

— Mutta minä katselen myös mielelläni, milloin tahansa saan tilaisuuden siihen, Jan puuttui nauraen puheeseen.

— Sinä, niin! Sen saat mielellään tehdä, Jan Thoreau. Mutta ulkomaalaisen — hänet minä nyljen elävältä, jos hän vain julkeaa liian paljon katsella vaimoani! Kerran myös saapui muuan ulkomaalainen. Muistatko?

— Muistan, Jan sanoi.

Hän loi silmäyksen valkoiseen ristiin, joka osoitti Mukeen hautaa metsänreunassa, missä jättiläishonka kesäilloin varjosi sitä.

— Ja — hän — kuoli — de Gravois sanoi ja puristi tummat kätensä nyrkkiin. — Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä vihaan noita punakaulaisia miehiä, jotka tulevat tänne yli meren.

Croisset kohautti olkapäitään.

— Senkin elukoita! Jean sähisi. — Niitä on kaksi Nelson Housessa ja kaksi Wholdaiassa ja yksi — —

Jan päästi kiihkeän huudahduksen, ja kun Croisset kääntyi katsomaan, hän näki nuorukaisen seisovan koiriensa seassa kalmankalpeana ja tummat silmät säkenöiden, kuin olisi aivan takanaan nähnyt jotain kauhistuttavaa.

Kun mies tästä näystä pelästyneenä kääntyi poispäin, Jean hyökkäsi Janin luo.

— Pyhimykset meitä varjelkoot, mutta tuohan oli paha nyrjähdys! hän huusi lujaa. — Ensi kerralla käännät rekesi varovammin, kun koirat ovat valjaissa! Hiljaa hän kuiskasi, ollen tutkivinaan Janin kättä:

— Pahus vieköön, aiotko puhua siitä hänelle?

Jan yritti nauraa, kun Croisset tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut.

— Voitko ottaa huostaasi koirat, Henri? Jean kysyi. — Se on vain lievä nyrjähdys, jonka Iowaka parantaa linimenttihauteellaan. — Heidän poistuessaan — Jan yhä kalpeana kuin harmaa lumi heidän jalkojensa alla — Gravois lisäsi: — Sinä olet hullu, Jan Thoreau. Teillä on tupa täyteen väkeä; voit meillä syödä päivällistä.

— Elukoita! Jan sähähti taas. — Heittiöitä!

— Minä sanon sinulle, ettei se merkitse mitään — ei mitään! Jean vakuutti ja tarttui hänen käsivarteensa. Sinä olet mies. Sinun täytyy taistella sitä vastaan ja unohtaa se. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä siitä mitään.

— Ettehän puhu milloinkaan, mitä luitte papereista? Jan sanoi lujasti. — Vannokaa se!

— Sen vannon Pyhän Neitsyen kautta!

— Silloin, Jan sanoi hiljaa — ei Melisse saa sitä milloinkaan tietää!

— Ei milloinkaan, Jean vakuutti. Hänen tummahipiäiset kasvonsa kirkastuivat ilosta, kun Iowakan vieno ääni kuului ulos talosta, missä tämä istui kehtolaulua laulellen. — Jonakin päivänä laulaa Melisse samanlaista sinulle, Jan Thoreau, niin kuin minun Iowakani laulaa minulle.

Tuntia myöhemmin Jan meni hitaasti hakkuupaikan poikki Cumminsin majalle. Seisahtuessaan silmänräpäykseksi ovelle hän kuuli vierasta naurua, ja avattuaan sen astuakseen sisälle hän pysähtyi hämillään ja epäröiden. Melisse oli noussut kuultuaan hänen tulevan, ja Janin katse solui nopeasti hänen punaisilta poskiltaan nuoreen mieheen, joka oli istunut vastapäätä Melisseä. Hermostuneella, väräjävällä äänellä tyttö sanoi vihdoin:

— Herra Dixon, tämä on veljeni Jan.

— Iloitsen tuttavuudestanne, Cummins.

— Thoreau, Jan oikaisi tyynesti ja tarttui ojennettuun käteen. — Jan Thoreau.

— Oh, pyydän anteeksi. Minä ajattelin… — Hän kääntyi kysyvänä Melisseen. Tämän posket kävivät yhä punaisemmiksi, hänen alkaessaan korjata ruokia pöydältä.

— Me emme ole sukua keskenämme, Jan jatkoi ja yritti puhua tyynesti ja varmasti. — Olemme vain asuneet saman katon alla aina hänen lapsuudestaan asti, ja sen vuoksi on meistä tullut kuin veli ja sisar.

— Neiti Melisse on kertonut minulle, kuinka oivallisesti juoksitte tänään, nuori englantilainen virkkoi, punehtuen hieman huomatessaan nuoren tytön neuvottomuuden. — Minäkin olisin halunnut nähdä sen!

— Siihen kyllä saatte pian tilaisuuden, Jan vastasi toisen avomielisyyden houkuttelemana. — Kahden viikon kuluttua lähtevät juoksijamme erämiesten luo.

— Ja saanko minä tulla mukaan?

— Te saatte tulla minun mukaani, jos kykenette juoksemaan. Lähden ylihuomenna.

Melisse ei nostanut päätään, kun englantilainen meni ulos.

— Minä olen säästänyt päivällistä sinulle, Jan, hän sanoi sitten hiljaa. — Miksi et tullut aikaisemmin.

— Minä olen syönyt päivällistä Gravoisilla, Jan vastasi. — Jean sanoi, ettei sinulla varmaankaan ollut valmista viidelle, Melisse; siksi otin tarjouksen vastaan.

Hän otti seinältä alas turkit — Melisse oli paikannut ne häntä varten — heitti ne käsivarrelleen ja meni ulos.

— Jan!

Nuorukainen kääntyi hitaasti takaisin, tietäen käytöksessään olevan vastoin tahtoaan jotain outoa, jota Melisse ei voinut ymmärtää.

— Miksi lähdet ylihuomenna — kahta viikkoa ennen muita? Siitä et ole puhunut minulle.

— Minä lähden yli sata kilometriä eteläänpäin, hän vastasi.

— Nelson Housen tietäkö?

— Niin.

— Oh! Melissen huulet nyrpistyivät pilkallisesti. Sitten hän nauroi, ja punainen pilkku hehkui kummallakin poskella. — Minä ymmärrän, veli, hän sanoi hiljaa. — Anna anteeksi, että kyselen sinulta niin paljon! Olin unohtanut, että Mac Veighin tyttö asuu Nelsonissa. Iowaka väittää, että hän on suloinen kuin metsäkukka. Minä toivon, että antaisit hänen tulla joskus tänne tervehtimään meitä, Jan.

Janin kasvot sävähtivät ensin tulipunaisiksi, sitten valkoisiksi, mutta Melisse näki vain umpimähkään sinkauttamansa viittauksen ensimmäisen vaikutuksen ja jatkoi astioiden pesua.

— Minä poikkean creenmaahan, ennen Mac Veighiä — Jan oli sanomaisillaan, mutta sanat takertuivat hänen huulilleen ja hän vaikeni.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tapasi Jean de Gravoisin. Pikku ranskalainen näytti synkältä ja alakuloiselta, ja puhalsi ilmoille savupilven toisensa jälkeen piipustaan, kun Jan sanoi hänelle, miksi hän heti lähtee etelään.

— Pakenet! hän toisti ainakin kymmeneen kertaan, ylähuuli pilkallisessa hymyssä. — Olen pahoillani, että annoin sinulle valani, Jan Thoreau, muutoin menisin itse kertomaan Melisselle, mitä luin papereista. Pyh! Miksi et voi unohtaa?

— Ehkä voin — joskus — Jan sanoi. — Juuri siksi menen etelään kahta viikkoa aikaisemmin ja palaan vasta suuren paistojuhlan jälkeen. Jos viivyn täällä vielä viikon, niin tulen puhuneeksi siitä Melisselle, ja silloin —

Hän kohautti olkapäitään.

— Ja silloin — mitä sitten?

— Silloin lähtisin iäksi.

— Jää sitten vielä viikoksi, Jan Thoreau, Jean sanoi ja näpäytteli sormillaan — ja jos käy niin kuin sanoit, silloin vannon minä jättäväni molemmat sekä Iowakan että pikku Jeanin susille!

— Minä lähden ylihuomenna!

Seuraavana aamuna Iowaka valitteli Melisselle, että Jean oli ärtyisä ja juro kuin karhu.

— Hänessä on tapahtunut kummallinen muutos, Iowaka kertoi. — Hän vain kohauttelee olkapäitään ja kiroilee! Sain tuskin nukutuksi yöllä, niin hän murisi. Mikähän paha henki on Jeaniini mennyt?

Melisse kummasteli samaa Janista. Hän ei paljonkaan nähnyt nuorukaista päivän kuluessa. Päivällisellä Dixon kertoi, että hän oli luopunut aikeestaan lähteä Thoreaun mukana etelään.

Seuraavana aamuna Jan oli lähtenyt matkalle, ennen kuin Melisse oli noussut. Tyttö oli syvästi loukkaantunut. Milloinkaan ei Jan ollut lähtenyt millekään pitemmälle matkalle viettämättä viimeisiä tunteja hänen kanssaan. Tahallaan hän oli pyytänyt isäänsä pidättämään asiamiestä ja hänen poikaansa varastohuoneessa, niin että Jan olisi saanut tilaisuuden olla hänen seurassaan kahden kesken jäähyväisillä.

Lukuunottamatta hänen ajatuksiaan Janista, olivat seuraavat päivät ja illat sangen hauskoja. Uusi asiamies oli yhtä iloinen kuin lihavakin ja mieltyi kovin Melisseen. Nuori Dixon oli kaunis ja elämänhaluinen ja vietti suuren osan aikaansa hänen kanssaan. Tuntikausia Melisse istui kuuntelemassa hänen kertomuksiaan ihmeellisestä maailmasta meren toisella puolella. Samoin kuin Mac Donald Fort Churchillissa oli kuvaillut Janille tätä elämää, niin hänkin kertoi nyt siitä Melisselle, kunnes tämän mielikuvitus oli täynnä sen ihanuutta ja ihmeitä, ja hän kuunteli hehkuvin poskin ja kimmeltelevin silmin.

Eräänä päivänä — viikon kuluttua Janin lähdöstä — hän kertoi tytölle tuon maailman naisista, maailman, jota Melisse oli vähitellen alkanut pitää kuin satujen maana.

— Kaikki kai ovat siellä kauniita? Melisse kysyi ihmeissään hänen lopetettuaan.

— Monet heistä ovat kauniita, mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin te, Melisse, hän vastasi ja nojautui lähemmäksi. — Tiedättekö, että te olette kaunis?

Hänen sanansa pelästyttivät tyttöä, ja hän painoi päänsä alaspäin salatakseen sen. Jan oli usein lausunut nämä sanat — tuhannesti hän oli sanonut hänelle, että hän oli kaunis — mutta hänen sydämensä ei ollut milloinkaan ennen sykkinyt tällä tavoin.

Oli vain harvoja asioita, joita Iowaka ja hän eivät puhuneet toisilleen, ja paria päivää myöhemmin Melisse kertoi ystävälleen, mitä Dixon oli sanonut. Ensi kerran Iowaka käytti luottamusta väärin ja ilmaisi sen Jeanille.

Tämä kirosi ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Hän ei sanonut mitään ennen kuin illalla, kun lapset olivat menneet makuulle. Silloin hän veti Iowakan viereensä penkille lieden ääreen ja kysyi näennäisesti välinpitämättömällä äänellä:

— Enkelini, jos vannoo valan Pyhän Neitsyen nimessä ja rikkoo sen, mitä silloin tapahtuu?

Hän vältti pelästynyttä katsetta, joka loisti hänen vaimonsa suurista, tummista silmistä.

— Silloinhan joutuu ikuisen tuomion alaiseksi, ellei heti tunnusta syntiänsä papille, eikö niin, rakkaani? Ja ellei ole pappia lähempänä kuin viidensadan kilometrin päässä, se on vaarallinen asia, eikö niin? Mutta —, Jean ei odottanut vastausta. — Jos voisi hoitaa asiat niin, että vala rikkoutuisi ilman omaa syytä? Mitä silloin?

— En tiedä, Iowaka sanoi yksinkertaisesti ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

— En minäkään, Jean myönsi ja sytytti piippunsa. — Mutta Jean de Gravoisissa on tarpeeksi lempoa saamaan hänet rikkomaan vaikka tuhat valaa sinun tähtesi, Iowakani!

Tämä katsoi häneen hellästi.

— Tytön sielu jättää hänen ruumiinsa, kun hänestä tulee rakastamansa miehen vaimo, Iowaka kuiskasi vienosti ja nojasi tummaa päätään Jeanin olkapäähän. — Näin uskoo minun kansani, Jean; ja jos minä olen antanut sieluni sinulle, miksi en rikkoisi valaa sinun tähtesi?

— Ainoastaanko minun tähteni, Iowaka?

— Ainoastaan sinun tähtesi.

— Entä jonkun ystävän tähden?

— En kenenkään muun tähden maailmassa, Jean. Sinä olet ainoa, jonka tähden minun kansani Jumala käskee uhraamaan kaikki.

— Mutta ethän sinä usko siihen Jumalaan, Iowaka?

— Välillä on parempi uskoa minun kansani Jumalaan kuin sinun, toinen vastasi hiljaa. — Minä uskoin häneen viisitoista vuotta takaperin Churchillissa. Toivoisitko minun ottavan takaisin, mitä silloin annoin sinulle?

Ilosta huudahtaen Jean painoi kasvonsa hänen pehmeää poskeaan vasten.

— Usko aina häneen, Iowakani, ja Jean de Gravois leikkaa kaulan joka lähetyssaarnaajalta, joka väittää, ettet sinä pääse paratiisiin! Mutta — tämä toinen! Sinä olet varma siitä, ettet rikkoisi valaasi kenenkään muun kuin minun vuoksi?

— Ja lastemme. Ne ovat osa sinua, Jean.

Kiukkuinen murina ja haukunta kutsui Gravoisin ovelle. He kuulivat Croissetin ankaran äänen ja tuimat piiskaniskut.

— Palaan heti! Jean sanoi ja sulki oven jälkeensä, mutta sen sijaan että olisi lähestynyt Croissetia ja tappelevia koiria, hän menikin Cumminsin majaa kohti. — Pahus vieköön valan! hän jupisi. — Ei kumpainenkaan Jumala salli minun rikkoa sitä, ja Iowakan kaikkein vähimmin!

Hän puri vimmoissaan hammasta, kun nuoren Dixonin nauru kaikui tuvasta. — Kaksi hullua! hän jatkoi itsekseen. — Cummins — Jan Thoreau — yhtä mielettömiä kumpikin!

20

Suudelma ja sen seuraukset

Seuraavan viikon aikana olivat Jeanin pienet, tummat silmät harvoin kaukana Cumminsin tuvasta. Huomaamatta hän piti silmällä Melisseä ja Dixonia, eikä hän edes Iowakalle maininnut yltyvistä epäluuloistaan. Dixon oli mies, josta useimmat muut miehet pitivät. Hänen äänessään ja käytöksessään oli jotain avointa ja puoleensa vetävää, hänen leveissä hartioissaan voimaa ja hänen olemuksessaan toverillisuutta, mikä valtasi kaikki — paitsi Jeanin.

Erämiehiä alkoi lähteä leiristä toisen viikon lopulla, ja tämän jälkeen jäivät Melisse ja nuori englantilainen enemmän kahden kesken kuin ennen. Dixon ei osoittanut lainkaan halua seurata rekiä, ja kun ne olivat lähteneet, hän ja Melisse alkoivat tehdä pitkiä kävelyretkiä metsään auringonpaisteisina päivinä.

Eräänä sellaisena päivänä Jean oli mennyt metsään. Pysähtyessään muutamalle paikalle lähemmin tutkimaan tuoreita ilveksen jälkiä, hän kuuli ääniä edestään; ja hetkistä myöhemmin hän tunsi ne — siellä olivat Melisse ja Dixon. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Oh, jos minä vain olisin Jan Thoreau, joku Jan Thoreau, jolla olisi Jean de Gravoisin sydän — minkä yllätyksen minä valmistaisinkaan tuolle muukalaiselle! hän sanoi itsekseen ja juoksi kiireesti tieltä vesaikkoon.

Hän kurkisteli pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti pamppailla, kun hän näki, että Dixon uskalsi laskea kätensä Melissen käsivarrelle. He lähestyivät hyvin vitkaan, englantilainen syvään kumartuneena tytön alaspäin luotua päätä kohti ja totisena puhuen hänelle. Äkkiä hän pysähtyi ja ennen kuin Jean ennätti käsittääkään, mitä oli tapahtunut, hän oli kumartunut ja suudellut tyttöä.

Melisse tempautui syrjään tukahtuneesti huudahtaen. Hetkisen hän katseli Dixonia, joka nauraen kohtasi hänen vihaisen katseensa. Sitten Melisse kääntyi ja juoksi kiireesti tietä eteenpäin.

Toinen huudahdus pääsi häneltä, kun hän joutui vastatuksin Jean de Gravoisin kanssa. Pikku ranskalainen hymyili ja hänen silmänsä välkkyivät kuin tummat timantit.

— Jean, Jean! Melisse nyyhki ja juoksi hänen luokseen.

— Hän on loukannut sinua, Jean sanoi hiljaa ja hymyillen. — Juokse leiriin, kaunis Melisseni!

— Ensi kertaa on Melisseämme loukattu, hän sanoi aivan tyynesti englantilaiselle. — Jos Jan Thoreau olisi täällä, hän tappaisi teidät. Hän on poissa, siksi minä tapan teidät hänen sijastaan.

Hän lähestyi, valkoiset hampaat leveässä hymyssä välkkyvinä — ja vasta kun hän kissan tavoin syöksyi Dixonin kurkkuun, englantilainen ymmärsi hänen puhuvan totta. Salamannopeasti Dixon väistyi ja antoi Jeanille päähän musertavan iskun, joka paiskasi hänet maahan.

Puolittain huumaantuneena Gravois kompuroi jaloilleen. Hän ei kuullut tuskanhuutoa tienristeyksestä. Hän ei nähnyt, että Melisse seisoi siellä. Mutta Dixon sekä näki että kuuli, ja hän nauroi ilkkuen Jeanin pään yli, kun pikku ranskalainen taas — nyt äskeistä varovammin — lähestyi häntä.

Ensi kerran eläissään oli Jean joutunut tekemisiin tieteellisesti harjoitetun voiman kanssa. Hän hyökkäsi uudelleen nopeaan, kissamaiseen tapaansa. Mutta tällä kerralla hän pysyi kuitenkin jaloillaan.

— Pyh! Tämähän on kuin lapsen kanssa tappelemista! Dixon virkkoi. — Mitä suotta reuhdotte, Gravois? Onko täällä pohjoisessa kauniin tytön suuteleminen rikos?

— Minä aion tappaa teidät! Jean sanoi yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Hänen äänessään oli jotain hirveän rauhallista ja varmaa. Hän ei ollut kiihdyksissään. Hän ei pelännyt. Hänen sormensa eivät tapailleet pitkää puukkoa vyöltä. Vähitellen nauru häipyi Dixonin kasvoilta, ja hänen suupieliinsä ilmestyi pingottunut ilme Jeanin yhä pyöriessä hänen ympärillään.

— Kas niin, älkäämme enää reuhtoko, Dixon virkkoi. — Olen pahoillani — jos Melisse otti sen pahakseen.

— Minä tapan teidät! Jean toisti.

Dixon peräytyi pikemminkin häntä seuraavia silmiä kuin miestä itseänsä. Sekunniksikaan eivät nuo silmät siirtyneet hänen kasvoistaan. Ne hehkuivat, yhä tulisemmin. Kaksi punaista täplää alkoi palaa Jeanin poskilla, ja hän naurahti väistyessään äkkiä, niin että englantilaisen lyönti sattui harhaan.

Se oli metsäihmisen taistelua toisen maailman tieteellisesti harjoitettua yksilöä vastaan, ja siitä tuli kuuma ja pitkä ottelu. Vihdoin Jeanin onnistui saada englantilainen nurin, kun tämä silmänräpäyksen ajan ei ollut varuillaan, mutta kellistyi itsekin. Nyt oli Gravois voitolla. Notkeat, ruskeat sormet, jotka monta kertaa olivat kuristaneet villieläimiä, tarttuivat englantilaisen kurkkuun, ja kuului koriseva, puolitukahtunut kirahdus, kun ne sulkeutuivat viimeiseen, raudanlujaan otteeseen.

— Minä tapan teidät! Jean sähisi taas.

Dixonin käsivarret vaipuivat raukeina maahan. Hänen silmänsä tunkeutuivat ulos kuopistaan, suu oli ammollaan, mutta Jean ei nähnyt mitään. Hänen kasvonsa olivat toisen olkapäähän painautuneina. Koko hänen voimansa, koko hänen huomionsa oli kohdistunut puristavaan otteeseen. Hän ei ehkä olisi vielä minuuttiin katsahtanutkaan ylöspäin, ellei olisi tullut äkkinäinen keskeytys. — Melissen pelästynyt ääni, tytön hätääntynyt väliintulo.

— Hän on kuollut, hän kirkaisi. — Te olette tappanut hänet, Jean!

Tämä hellitti ja kohottautui. Melisse horjahti taaksepäin; molemmin käsin hän piteli rintaansa, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi.

— Te olette tappanut hänet!

Jean katsoi Dixonia silmiin.

— Hän ei ole kuollut, hän sanoi ja nousi seisaalle. — Kas niin, rakas lapsi, juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä!

Melissen hento vartalo värisi kiihkeistä nyyhkytyksistä, kun Jean saattoi hänet tienmutkaan.

— Juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä! hän toisti lempeästi.

Hän palasi Dixonin luo ja hieroi hänen kasvojaan lumella.

— Kautta taivaan, täpärällä oli kuitenkin! hän huudahti nähdessään elonkipinän uudestaan leimahtavan toisen silmissä. — Hieman enemmän, ja hän olisi mennyt samaa tietä kuin lähetyssaarnaaja!

Hän laahasi englantilaisen tielle ja asetti hänet selin puuta vasten. Nähdessään, että mies taas alkoi hengittää kuten tavallisesti, hän lähti hitaasti Melissen perään.

Kenenkään huomaamatta hän meni varastohuoneeseen ja pesi veren kasvoistaan.

— Oi, suloinen Iowakani, jospa tietäisit, että Jean de Gravois on saanut pari korvapuustia, jotka olivat melkein lähettää hänet iäisyyteen! En olisi suonut sinun näkevän sitä kaikesta maailman kullastakaan!

Pian jälkeenpäin hän meni kotiinsa. Iowaka ja lapset olivat Croissetilla, ja hän istuutui polttamaan piippuaan. Tuskin hän oli alkanut puhallella sinisiä savupilviä, ennen kuin ovi avautui ja Melisse astui sisään.

— Mitä nyt? Jean huudahti iloisesti.

Tuossa tuokiossa Melisse heitti yltään saalin, vaipui polvilleen hänen eteensä ja katsoi häneen epätoivoisena.

— Jean! Jean! hän kuiskasi huohottaen ja ojensi ylös kätensä. — Sano minulle, oi, sano minulle, ettet milloinkaan puhu siitä Janille — lupaa minulle se, Jean; et milloinkaan, et milloinkaan, et milloinkaan!

— En sano mitään, Melisse.

— Etkö milloinkaan, Jean?

— En milloinkaan!

Nyyhkyttäen hän antoi päänsä vaipua Jeanin polvea vasten. Sitten hän veti äkkiä alas Jeanin pään ja suuteli häntä.

— Kiitos, Jean, teostasi!

— Hyvä Jumala, Jean äännähti, kun hän oli mennyt. — Iowakan olisi pitänyt tuo nähdä!

21

Särkynyt sydän

Seuraavana päivänä Dixon tapasi Jean de Gravoisin yksinään ja astui hänen luokseen.

— Gravois, saanko puristaa kättänne? hän sanoi. — Tahtoisin kiittää teitä eilisestä teostanne. Minä ansaitsin sen. Olen pyytänyt Melisseltä anteeksi — ja nyt tahdon puristaa kättänne.

Jean seisoi ihan ällistyneenä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut sellaista ihmistä.

— Jo nyt jotakin! hän huudahti ennätettyään tointua hämmästyksestään. — Kyllä, minä puristan kättänne!

Monta päivää sen jälkeen Jean huomasi Melissen välttelevän häntä. Hän ei tullut Iowakan luo hänen tuvassa ollessaan. Eivätkä hän ja Dixon menneet enää metsäänkään. Nuori englantilainen vietti enemmän aikansa varastossa; ja vähän ennen kuin erämiehet alkoivat tulla kotiin, hän lähti Croissetin kanssa kolme päivää kestävälle rekimatkalle.

Tämä muutos ilahdutti Jeania. Hänen tavatessaan ensi kerran Melissen hänen silmänsä säkenöivät ilosta.

— Jan tulee nyt varmasti pian kotiin, hän sanoi, tervehdittyään tyttöä. — Ajatteles, jos linnut puhuisivat hänelle, mitä tapahtui tiellä!

— Kenties samat linnut haluaisivat puhua meille, mitä on tapahtunut Nelson Housen tien varrella, Jean, Melisse vastasi tulipunaisena.

— Mitä vielä! Jan Thoreau ei välitä rahtuakaan Mac Veighin tytöstä! Jean vastasi, lämpimästi puoltaen ystäväänsä.

— Hän on kaunis! Melisse sanoi nauraen, — ja minä olen nyt saanut oppia, että juuri siksi miehet pitävät — pitävät heistä, tarkoitan.

Jean pöyhisteli hänen edessään kuin riikinkukko.

— Olenko minä kaunis, Melisse!

— E-e-et!

— No minkä tähden — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään, — tuolla kotona —

— Siksi, että sinä olit miehekäs, Jean. Minä rakastan rohkeita miehiä!

— Sinä olit siis iloinen, että vähän muokkasin muukalaista?

Melisse ei vastannut, mutta hän huomasi tytön veitikkamaisen katseen hänen lähtiessään pois.

— Tule kotiin, Jan Thoreau, Jean sanoi hiljaa itsekseen, mennessään varastolle. — Tule kotiin, tule kotiin, tule kotiin, sillä pikku Melisse on kasvanut naiseksi ja opettelee käyttämään silmiään!

Ensimmäisten erämiesten joukossa, jotka turkiksineen palasivat kotiin, oli Mac Veigh. Hän kertoi, että Jan oli lähtenyt etelään päin viettämään vapaahetkensä Nelson Housessa, ja Cummins puhui vuorostaan siitä Melisselle. Hän ei huomannut pienintäkään muutosta tytön kasvoilla, vaan jatkoi:

— Minä en käsitä Jania. Häntä tarvittaisiin täällä suureen peurajuhlaan. Tiesitkö sinä, että hän aikoi mennä Nelson Houseen asti?

Melisse pudisti päätään.

— Mac Veigh väittää, että häntä on pyydetty sinne ensimmäiseksi mieheksi, toimitusmies jatkoi. — On kummallista, ettei hän sanonut sinulle mitään.

Vasta viikkoa suuren peuranpaistojuhlan jälkeen Jan palasi Lac Bainiin. Melisse näki hänen tulevan ajaen, mutta vaikka hänen sydämensä sykki voimakkaasti, hän karaisi itseään ottamaan hänet vastaan ainakin yhtä tyynen välinpitämättömästi kuin Jan oli jättänyt hänet kuusi viikkoa sitten. Hänen kylmät jäähyväisensä karvastuttivat tytön mieltä. Eihän Jan ollut suudellutkaan häntä; hän ei ollut edes viettänyt viimeistä iltaa hänen kanssaan.

Mutta hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan tuota muuttunutta Jan Thoreauta, joka hitaasti astui tuvanovesta sisälle. Hänen hiuksensa ja partansa olivat kasvaneet niin, että ne peittivät posket, jotka ennen olivat olleet puhtaiksi ajeltuina. Hänen silmänsä tosin ilmaisivat iloa nähdessään hänet, mutta niiden entinen hehku ja tuli olivat poissa. Hänen käytökseensä oli tullut jotain kummallista, katseeseen jotain arkaa ja rauhatonta, mikä sai puoliuhmaavan punan Melissen kasvoilta hitaasti katoamaan, ennen kuin kumpikaan oli sanonut mitään. Tämä Jan oli hänelle aivan vieras, ja hänen mielenlujuutensa petti, kun hän lähestyi Jania — ihmetellen, äänetönnä ja kädet ojennettuina häntä kohti.

— Jan!

Hänen äänensä vapisi; hänen huulensa värisivät. Hänen silmissään oli sama suloinen tenho kuin ennenkin, ja siksi painoi Jan päänsä ja tarttui lujasti hänen käsiinsä. Puoli minuuttia vallitsi hiljaisuus, ja tässä puolessa minuutissa tuli kokonainen vuosisata heidän väliinsä.

— Olen iloinen nähdessäni sinut, Melisse, Jan vihdoin sanoi. — Siitä onkin jo pitkä aika!

Jan avasi silmänsä selälleen. Niiden edessä nuori tyttönen perääntyi pakostakin, ja Jan päästi hänen kätensä. Niissä ei Melisse nähnyt lainkaan vanhaa rakkaudenhehkua, ei jälkeäkään vanhasta toveruudesta. Käsittämättöminä ja kuvastamatta mitään huomattavaa liikutusta ne soluivat hänestä seinällä riippuvaan viuluun.

— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, Jan virkkoi ja kääntyi hänestä — luulenpa unohtaneeni.

Hän otti viulun alas, ja hänen sormensa alkoivat kömpelösti liikkua kielillä.

Hieman hymyillen hän sanoi vihdoin:

— Oh, nyt täytyy sinun, Melisse, soitta minulle! Jan Thoreau ei osaa enää, — Ja hän ojensi tytölle viulun.

— Ei nyt, Jan, toinen kieltäytyi väristen. — Illalla soitan sinulle. — Melisse lähestyi ovea; hän pysähtyi epäröiden. — Tulethan illalla, Jan?

— Tietysti, Melisse, jos sinä olet valmis vastaanottamaan minut.

Hän ripusti viulun naulaan, kun Melisse sulki oven, ja lähti sitten tuvasta. Jean de Gravois ja Iowaka seisoivat odottamassa häntä, ja Jean kiiruhti yli hakkuupaikan häntä vastaan.

— Tulen pyytämään sinua lainaamaan minun partaveistäni, hän huudahti iloisesti. — Iowaka väittää, että erämiehet voivat luulla sinua karhuksi nähdessään sinut.

— Karhu on hyvä pitämään kärpäsiä loitolla, Jan vastasi. — Kesä on tulossa, ja kärpästen tekee mieli syödä minua. Mennään eteenpäin, Jean. Tahtoisin puhua kanssasi.

Eräälle metsässä olevalle halonhakkuupaikalle he istahtivat vastapäätä toisiaan.

— Minä olen käynyt monessa paikassa sen jälkeen kuin lähdin Lac Bainista, Jan kertoi. — Ensin menin Nelson Houseen ja sieltä Wholdaiaan. Minä tapasin ne Nelson Housesta, mutta en Wholdaiasta.

— Tapasit — mitä? Jean kysyi, vaikka hän varsin hyvin tiesi, mitä toinen tarkoitti.

— Veljeni, Jean de Gravois, Jan sähisi. — Veljeni, nuo heittiöt!

— Pahus vieköön Croissetin, joka puhui, missä he olivat! Jean mutisi itsekseen.

— Näin heidät molemmat Nelson Housessa, Jan jatkoi. — Toinen on puolipöhkö, ja toinen — hän kohautti olkapäitään, — on vielä huonompi. Petraudin, toisen niistä kahdesta, jotka olivat Wholdaiassa, tappoi muuan intiaani viime talvena, koska hän oli saattanut häpeään hänen tyttärensä. Toinen katosi.

Jean oli vaiti, pää etukumarassa ja kasvot käsien varassa.

— Jean de Gravois, te kuulette siis, minkälainen olento ystävänne Jan Thoreau on!

— Kuulen, että olet hullumpi kuin milloinkaan ennen, Jean sanoi rauhallisesti. — Jan Thoreau, entä jos minä rikkoisin valani — ja puhuisin Melisselle?

Molempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Janin silmissä paloi heikko hehku. Hitaasti hän veti pitkän puukkonsa tupesta ja laski sen lumeen jalkojensa väliin, välkkyvä kärki Gravoista kohti käännettynä. Puolihillitysti huudahtaen Jean hyökkäsi pystyyn.

— Tarkoitatko sitä, Jan Thoreau? Onko tarkoituksesi haastaa kamppailuun minut, joka olen uskaltanut henkeni sinun tähtesi ja rakastan sinua kuin veljeäni?

— Kyllä, Jan sanoi varmasti. — Minä rakastan sinua, Jean, enemmän kuin ketään muuta miestä maailmassa; mutta sittenkin tapan sinut, jos paljastat minut Melisselle. — Hän nousi ja ojensi molemmat kätensä pikku ranskalaista kohti. — Jean, etkö sinä tekisi niin kuin minäkin? Etkö olisi sinäkin tehnyt sitä Iowakan tähden?

— Minä en olisi ottanut hänen rakkauttaan ilmoittamatta hänelle, Gravois sanoi hetken äänettömyyden jälkeen. — Se ei olisi sitä, mitä sinä ja minä sanomme kunnialliseksi, Jan Thoreau. Mutta minä olisin mennyt hänen luokseen niin kuin sinunkin pitäisi mennä Melissen luo, ja hän olisi avannut sylinsä minulle, niin kuin Melissekin avaisi sinulle. Niin olisin minä tehnyt.

— Mutta sitä en minä milloinkaan tee, Jan sanoi päättävästi ja alkoi mennä kotiin päin. — Ennemmin tappaisin itseni. Juuri sitä tahdoin sanoa sinulle, Jean. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä saa milloinkaan tietää mitään.

— Olisin halunnut kuristaa tuon Croissetin, joka pani sinut matkalle ottamaan selkoa noista ihmisistä Nelson Housessa ja Wholdaiassa! Jean murisi.

— Se olisi minulle parasta.

Tullessaan metsästä he näkivät Melissen lähtevän Iowakan kotoa. Molemmat heiluttivat hänelle, ja Jan meni viistoon yli hakkuupaikan varastohuoneelle.

Niin pian kuin Jean oli varma, ettei häntä huomattu, hän meni Cumminsin majalle. Hän huomasi, ettei Melisse ollut entisensä. Hänen silmänsä olivat punaiset — hän oli selvästikin itkenyt.

— Melisse, hän sanoi, vihdoin katsellen lakkiinsa, jota hän kierteli sormiensa välissä, Jan on paljon muuttunut.

— Paljon, Jean. Voisi luulla, että hänen sydämensä on särkynyt tuolla Nelsonissa.

Gravois ymmärsi hänen äänensä värisemisestä hänen tarkoituksensa. Hän riensi heti tyttöä kohti, paiskasi lakkinsa maahan ja tarttui hänen käsivarsiinsa.

— Niin, Jan Thoreaun sydän on särkynyt! hän huudahti. — Mutta sitä ei ole särkenyt mikään Nelson Housen tyttö. Se on särkynyt sinun tähtesi.

— Minunko!? Melisse peräytyi voimakkaasti huutaen. — Minä — minä — olisin särkenyt —

— Sitä en ole sanonut, Jean keskeytti. — Minä sanon, että se on särkynyt sinun tähtesi. Jumalani, jospa vain saisin puhua sinulle!

— Tee se! Tee se! Oi, sano! Hän laski kätensä Jeanin hartioille. Hänen silmänsä rukoilivat häntä. — Sano minulle, mitä olen tehnyt — mitä voin tehdä, Jean!

— Sen verran voin sanoa, mutta en enempää, toinen sanoi rauhallisesti. — Suuri suru kalvaa Jan Thoreaun sydäntä, rakas lapsi, ja juuri sen vuoksi on hän muuttunut. Minä tiedän, mitä surua se on, mutta olen luvannut, etten milloinkaan kerro siitä. Sinun asiaksesi jää ottaa selvää siitä, ja ennen kaikkea anna hänen tietää ja ymmärtää, että rakastat häntä!

Väri oli kadonnut Melissen poskilta, mutta se palasi nyt kuin lämmin purppuravuo.

— Että minä rakastan häntä?

— Niin. Et enää kuin sisar, Melisse, vaan niin kuin nainen!

22

Hänen lupauksensa

Gravois ei pysähtynyt katsomaan viimeisten sanojensa vaikutusta. Hän tiesi kuitenkin ulosmennessään, että Melissen silmät seurasivat häntä ja että jos hän katsoisi tätä, huutaisi tämä hänet takaisin. Hän sulki sen vuoksi aivan hiljaa oven jälkeensä, peläten jo sanoneensa liian paljon.

Cummins ja Jan tulivat yhdessä illalliselle. Toimitusmies oli erinomaisella tuulella. Muuan Porcupinesta kotoisin oleva intiaani oli ollut aamulla siellä, mukanaan kaksi hopeaketun nahkaa, ja hän oli sangen tyytyväinen Janin kotiintulosta — ja nämä kaksi asiaa olivat saaneet hänet mitä parhaimmalle tuulelle.

Melisse istui pöydässä vastapäätä Jania. Hän oli pistänyt kiiltävään palmikkoonsa punakukkaisen oksan ja pienen kukkavihon povelleen, mutta Jan ei millään tavoin osoittanut havainneensa tätä pientä huomaavaisuutta, joka epäilemättä oli häntä varten tarkoitettu. Hän hymyili Melisselle, mutta hänen tummien silmiensä syvyydessä piili kylmyys, joka torjui kaiken Melissen entisen tuttavallisuuden ilmaukset.

— Kuinka Mac Veighin laita on uusine ansoineen? Cummins uteli, tehtyään Janille joukon hänen pyyntipaikkaansa koskevia kysymyksiä.

— En tiedä, Jan vastasi, — en ole ollut Mac Veighin luona. Tahallaan hän vältti Melissen katsetta. Tämä huomasi hänen yrityksensä, ja lämmin puna peitti hänen poskensa.

— Mutta Mac Veighän toi terveisiä sinulta, toimitusmies väitti itsepintaisesti.

— Minä tapasin hänet Cree Laken maassa, mutta hän ei maininnut ansoistaan mitään.

Hän nousi pöydästä samalla kun Cumminskin ja valmistautui lähtemään tuvasta yhdessä hänen kanssaan. Melisse tuli väliin.

— Sinun pitää jäädä minun luokseni, Jan, — hän sanoi hymyillen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. — Minä tarvitsen apuasi astioiden pesussa, ja sitten soitamme viulua.

Hän veti Janin tuolille istumaan ja solmi esiliinan hänen eteensä.

— Ummista silmäsi — äläkä liikahda, hän käski ja juoksi omaan huoneeseensa.

Hän palasi heti ja piti kättään selän takana. Veri kuohui Janin suonissa, kun hän tunsi tytön sormien hiljaa soluvan hänen pitkissä hiuksissaan. Sitten kuuli hän klip, klip, hieman hermostunutta naurua, ja sitten taas saksien klip, klip.

— Nehän ovat hirveän pitkät, Jan! Hänen pehmeä kätensä siveli hänen partaista poskeaan. — Hui! — ja hän värisi. — Sinun täytyy ottaa tuo kasvoistasi pois. Ellet sitä tee — —

— Miksi? Jan kysäisi hermostuneesti.

Melisse painoi päänsä alas, kunnes hänen poskensa kosketti Janin poskea.

— Siksi, että se pistää, hän kuiskasi.

Melisse punastui kovin Janin yhä edelleen vaietessa, ja sakset leikkasivat entistä nopeammin.

— Minä aion kesällä tutkistella Barrensin suurta korpea, Jan selitti vihdoin ja nauroi tehdäkseen jännityksestä lopun. — Parta on suojanani kärpäsiä ja muita hyönteisiä vastaan.

— Voithan antaa sen kasvaa sitten, hän intti, meni takan ääressä olevalle kaapille ja otti esille isänsä vaahtokupin ja partaveitsen.

— Nyt tahdon, että sinä käytät näitä, hän sanoi ja hämmenteli saippuavaahtoa, huomatessaan epävarmuutta hänen kasvoissaan. — Minä pelkään sinua!

— Pelkäät minua?

Jan asettautui pienen kuvastimen eteen ja käänteli kasvojaan puolelta toiselle. Melisse ojensi hänelle parranajovehkeet.

— Et sinä näytä lainkaan samalta Janilta, jonka minä kerran maailmassa tunsin. Sinä olet paljon muuttunut sen jälkeen kuin — sen jälkeen kuin — —

Melisse epäröi.

— Minkä jälkeen, Melisse?

— Sen päivän jälkeen kuin me tulimme vuorelta alas, ja minä laitoin hiukseni päälaelle. — Vienosti kainostellen hän lisäsi: — Ne eivät ole sen jälkeen olleet nutturalla, Jan.

Hän huomasi Janin saippuoitujen kasvojen vilahduksen kuvastimesta, mistä ne tuijottivat häneen suurin, tutkivin silmin. Kun Jan näki tytön katselevan häntä, hän käänsi kiireesti katseensa, ja Melisse alkoi pestä astioita. Hän oli lopettanutkin askareensa, ennen kuin Jan sai partansa ajettua. Sitten hän otti seinältä vanhan viulun ja alkoi soittaa ja lauloi samalla vienolla, kauniilla äänellään laulua, jonka Iowaka oli hänelle opettanut Janin poissaollessa.

Ihmeissään ja loistavin silmin katseli Jan häntä kuullessaan tuon murtuneen intiaanitytön vienon, alati kaihomielisen ja epätoivoisen laulun. Hän tunsi sen, oli kuullut sen ennen, mutta ei milloinkaan sillä tavoin kuin nyt, kun se ikään kuin nyyhkytti suruaan viulun vienoista sävelistä ja puheli äänettömän liikuttavasti hänelle Melissen huulilta.

Hän seisoi vaiti, kunnes tyttö oli lopettanut, ja tuijotti hänen painuneeseen päähänsä. Kun tämä vihdoin katsahti Janiin, tämä näki kyynelten kimmeltelevän Melissen pitkissä silmäripsissä.

— Se oli ihmeellistä, Melisse! Sinä olet saanut kauniin sävelen siihen.

— Kiitos, Jan!

Hän alkoi taas soittaa ja hyräili hiljaa sanattoman soiton säestykseksi, jota oli oppinut Janilta. Vihdoin hän antoi viulun Janille.

— Nyt täytyy sinun soittaa minulle.

— Minä olen unohtanut, paljon, Melisse.

Tämä kummastelikin nähdessään, kuinka kömpelösti hänen ruskeat sormensa liikkuivat kielillä. Tämän havaitessaan hän tunsi itsensä kovin huolestuneeksi. Hänelle ei ollut soittamassa vanha Jan, vaan uusi tylsine, haluttomine silmineen, joissa ei enää ollut entistä hehkua. Siirryttyään sitten hajamielisesti sävelestä toiseen, hän antoi viulun Melisselle takaisin.

Hiljaa tämä nousi ja ripusti viulun seinälle.

— Sinun täytyy harjoitella paljon, hän sanoi hiljaa.

Hänen kääntyessään takaisin oli Jan noussut ja piti lakkia kädessään.

— Lähdetkö noin pian, Jan? hän kysyi kummastuen.

— Minä olen väsynyt, toinen sanoi puolustelevasti. — En ole nukkunut kahteen yöhön, Melisse. Hyvää yötä!

Jan hymyili hänelle seisoessaan ovella, mutta se hyvää yötä, joka kuului hänen huuliltaan, oli eloton ja kylmä. Jania värisytti, kun hän astui ulos. Kylmien tähtien alla hän puristi kätensä nyrkkiin — hän tunsi, ettei ollut lähtenyt tuvasta minuuttiakaan liian aikaisin.

Yrittäen tukahduttaa tapaamisen aiheuttamaa surua hän meni yhtiön varastohuoneelle.

Cummins palasi myöhään kotiin. Melisse oli yhä valveilla. Isä katsahti häneen terävästi olkansa yli, ripustaessaan takkiaan ja lakkiaan naulaan.

— Onko jotakin tullut sinun ja Janin välille? hän kysyi äkkiä. — Miksi olet itkenyt?

— Välillä puhkeavat kyyneleet soittaessani viulua, isä; en tiedä mitään tulleen Janin ja minun välille, vaikka — vaikka — vaikka — minä en ymmärrä —

Hän vaikeni ja yritti tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka värähtelivät hänen kurkussaan.

— En minäkään ymmärrä — toimitusmies huudahti ja meni takkavalkean ääreen sytyttämään piippuaan. — Hän sanoi itsensä tänä iltana irtikin yhtiön palveluksesta!

— Ei suinkaan — hän — kai — aio — lähteä — leiristä? Melisse änkytti.

— Hän jättää palveluspaikkansa, isä toisti. — Toisin sanoen hän ei voi jäädä Lac Bainiin. Hän sanoo aikovansa mennä metsiin, ehkäpä Jeanin kotiseudulle Athabaskaan. Onko hän sanonut sinulle mitään enempää?

— Ei mitään, Melisse vastasi.

Hän laskeutui polvilleen pienen kirjalaatikon eteen. Kyynelverho sumensi hänen silmänsä. Hän ponnisti kaikin voimin hallitakseen itseänsä, ennen kuin uudelleen näyttäytyi isälleen. Kun tämä hetkiseksi meni omaan huoneeseensa, tyttö huusi hänelle puoliavoimesta ovesta hyvää yötä.

Seuraavana päivänä Gravois tapasi Janin, kun tämä oli täyttämässä uutta selkäreppua. He tapasivat ensi kerran toisensa sen jälkeen kun Jean oli saanut kuulla Janin sanoutuneen irti paikastaan, ja Jean tervehti häntä kiroten.

Jan katsahti häneen ja hymyili, huomatessaan pikku ranskalaisen kuohuvan oikein raivosta.

— Hyvää päivää, Jean de Gravois! hän sanoi nauraen. — Näette, että minä aion haeskella ketut käsiini.

— Tuhannen pentelettä! Jean sähisi.

— Ei, kettuja, rakas Jean. Minä olen kyllästynyt leiriin. Saan ajastani paremman maksun tuolla lännessä korvessa. Muistakaa se, Jean! Siitä on monta vuotta sitten, kun te metsästelitte siellä, ja ketut syövät kyllä kohta suihinsa koko seudun!

— Kautta pyhimysten, Jean kihahti, — ja minä kun —

Sanaakaan sanomatta hän käännähti kannoillaan ja meni suoraan Melissen luo.

— Jan Thoreau aikoo lähteä leiristä, hän ilmoitti karskisti, pullisti rintaansa ja mulkoili vihaisesti häneen.

— Isäni on kertonut sen, Melisse sanoi.

Tämän posket olivat värittömät, ja hänellä oli punaisia juomuja silmien alla, mutta hänen äänensä oli aivan rauhallinen.

— Hyvä Jumala! Jean sanoi ja pyörähti uudelleen ympäri. — Sinä otat sen kylmäkiskoisesti!

Hetkistä myöhemmin Melisse näki Janin tulevan varastohuoneelta. Hänen astuessaan tupaan näkyi tosin syvän liikutuksen jälkiä tytön kasvoilla, mutta hänen äänensä oli luonnottoman rauhallinen.

— Olen tullut sanomaan hyvästi, Melisse, hän aloitti. — Aion lähteä Barrensiin metsästelemään.

— Toivotan sinulle runsaasti riistaa, Jan.

Melissen äänessä oli metallinkova kaiku.

Ensi kerran eläessään Jan ojensi hänelle kätensä. Tyttö vavahti, ja silmänräpäyksessä syöksyi kaikki veri sydämestä hänen kasvoihinsa. Sitten hän antoi toiselle kätensä ja katsoi häntä vakavasti ja tyynesti silmiin.

— Voitko odottaa hetkisen? hän kysyi.

Hän riensi huoneeseensa, ja hänen taas näyttäytyessään hehkui punainen pilkku hänen kummallakin poskellaan, ja hänen silmänsä salamoivat. Hän oli palmikoinut hiuksensa, asettanut ne kruunuksi päälaelle ja pistänyt tulipunaisia kukkia kiiltävään hiuskasaan. Toistamiseen hän tuli ja ojensi Janille kätensä.

— Minä otaksun, että se on sinusta nyt samantekevää, hän sanoi kylmästi ja nauraen suoraan hänelle. — Minä en ole rikkonut lupaustani. Se oli tyhmä, eikö totta?

Janista tuntui kuin hänen verensä olisi äkkiä jähmettynyt, ja vaivoin hän sai pidätetyksi nyyhkytyksen.

— Sinä lupasit — —. Hän ei voinut jatkaa.

— Minä lupasin olla laittamatta hiuksiani näin, ennen kuin sinä olet unohtanut rakastaa minua, hän täydensi. — Nyt teen sen.

Jan taivutti päätään, ja Melisse näki hänen hartioittensa vavahtavan paksun peurannahkatakin alla. Hänen huulensa aukenivat, ja hän kohotti käsivartensa, kuin haluten ojentaa ne Jania kohti; mutta kun tämä taas puhui, hänen äänensä kaikui tyynenä, väräjämättä.

— Minä en ole lakannut rakastamasta sinua, Melisse. En koskaan lakkaa rakastamasta pikku siskoani. Mutta sinä olet vanhempi nyt, ja sinun on nyt aika laittaa hiuksesi näin.

Hän kääntyi poispäin, enää katsomatta tyttöön ja lähti majasta.

— Hyvästi, Jan! kaikui nyyhkyttävä kuiskaus, mutta tämä ei enää kuullut sitä. Ikkunasta hän näki Janin pudistavan Cumminsin kättä yhtiön varastohuoneen edessä. Hän näki Janin menevän Iowakan ja Jeanin luo, ja sitten nostavan mytyn selkäänsä ja pää painuksissa hiljalleen katoavan synkän männikön syvyyteen.

23

Jan palaa

Koko kevään ja kesän Jan vietti Barrensin-maan rämeissä ja matalilla harjanteilla. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas ilmestyi leiriin, ja silloin hän viipyi siellä vain sen verran, että ehti varustautua uudelleen.

Melisse oli hiljaisuudessa kärsinyt nämä kuukaudet — sydän täynnä surua ja yksinäisyyttä, jota ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Iowakaltakin hän kätki surunsa. Ja kuitenkin hänen mielensä ollessa raskaimmillaankin, hän piti itsepintaisesti kiinni toivosta. Vasta kun Jan viimeisen kerran kävi Lac Bainissa tämä toivo lakkasi kokonaan.

Ensimmäisenä iltana rämeseudulta palaamisensa jälkeen Jan tuli tupaan. Hänen partansa oli taas kasvanut. Hiukset olivat pitkät ja suortuneet ja riippuivat sekaisin hartioilla. Kadonnut oli tunteellinen kauneus hänen suurista silmistään, jotka joka vivahduksellaankin — joko ilon tai surun — olivat kerran herättäneet Melissessä myötätuntoa. Hänen kasvoillaan oli metsäihmisen vuosisataisen vaiteliaisuuden leima. Päättävästi ja kuitenkin lempeästi ne sysäsivät takaisin kaikki entisyyteen suuntaavat viittaukset ilmaantumasta sanoin tai teoin ja pitivät tiukasti Melissen etäällä hänestä.

Tällä kerralla Melisse ymmärsi, ettei hänen rinnassaan ollut toivon kipinääkään. Jan oli iäksi kadonnut hänen elämästään, jättäen jälkeensä — kuin kauheaksi haamuksi kaikesta siitä, mitä he kerran olivat olleet toisilleen — vanhan viulunsa tuvan seinälle.

Kun hän uudelleen oli jättänyt heidät, tytölle tuli viulu yhä enemmän samaksi, mitä se kerran oli ollut Janille. Melisse soitteli niin kuin hänkin oli soitellut, antoi sen kielien tulkita yksinäisyyttään ja sydänsurujaan, ja välillä hän saattoi laskea sen rinnalleen ja puhutella sitä, niin kuin Jankin ennen oli sitä puhutellut.

— Jospa sinä vain voisit! hän kuiskasi sille eräänä päivänä, kun syksy lähestyi. — Jospa sinä voisit kertoa minulle hänestä ja sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä — sinä vanha rakas viulu!

Kerran syksyllä Jan tuli koirineen reellä noutamaan ruokavaroja ja ansoja. Hän aikoi viettää talven kolmesataa kilometriä lännempänä Athabaskan maassa. Hän jäi viikoksi Lac Bainiin, ja tällä välin saapui jalkaposti Fort Churchillista.

Kirjeenkantaja toi uuden kokemuksen Melissen elämään — hänen ensimmäisen kirjeensä. Se oli nuorelta Dixonilta — yli kaksikymmentä tiheästi täytettyä sivua, missä hän ilmoitti aikovansa viettää osan lähestyvää talvea Lac Bainissa.

Hän luki parhaillaan viimeistä sivua, kun Jan tuli tupaan. Hänen poskiaan peitti heikko puna, ja hän katsahti ilosta loistaen Janiin.

— Kirje! hän huudahti ja ojensi nuo kirjoitetut lehdet. — Kirje — minulle, Jan, aina Churchillista asti!

— Kuka Herran nimessä — tämä alkoi hymyillen; sitten hän keskeytti lauseensa.

— Se on herra Dixonilta, tyttö sanoi ja punastui kovin. — Hän aikoo viettää osan talvea meillä.

— Se ilahduttaa minua, Melisse, Jan sanoi rauhallisesti. — Minä pidän hänestä ja haluaisin mielelläni tutustua häneen paremmin. Toivoakseni hän tuo mukanaan sinulle vähän uusia kirjoja — ja viulunkieliä. Soitteletko sinä paljon nykyään?

— Soittelen kyllä. Etkö tahtoisi soittaa minulle, Jan?

— Minun käteni ovat kovin kankeat; sitä paitsi olen unohtanut koko taitoni.

— Nekin kappaleetko, joita soittelit minun pienenä ollessani?

— Luulen ainakin, Melisse. Mutta sinä et saa milloinkaan unohtaa niitä.

— En unohdakaan, tyttö vastasi hiljaa. — Ja sitten ehkä kerran voin opettaa ne sinulle uudestaan.

Jan ei nähnyt häntä ennen kuin kuusi kuukautta myöhemmin tullessaan kotiin turkiksineen vuosittaiseen peuranpaistojuhlaan. Silloin hän sai tietää, että Melisse oli saanut vieläkin kirjeen ja että Dixon olikin mennyt Lontooseen sen sijaan että olisi tullut Lac Bainiin.

Juhlan jälkeisenä päivänä Jan palasi Athabaskan maahan. Keväällä häntä ei nähty Lac Bainissa. Alkukesästä hänestä ei kuulunut mitään uutisia. Jean meni vesitse Athabaskaan ja tapasi Thoreaun majan tyhjillään. Siinä ei ollut asuttu pitkään aikaan. Intiaanit sanoivat, etteivät olleet nähneet Jania sitten alkukevään. Eräs puoliverinen, jonka Jean tapasi Fond du Lacissa, kertoi tavanneensa Beaverissa valkoisen miehen luita, hudsonlahtelainen pyssy ja sarvipäinen puukko vieressään.

Raskain sydämin Jean palasi Lac Bainiin.

— Epäilemättä hän on kuollut, hän sanoi Iowakalle. — En luule, että siitä kannattaa puhua mitään Melisselle.

Eräänä päivänä syyskuun alussa tuli puolenpäivän aikaan leiriin muuan yksinäinen olento. Hän kantoi tavaramyttyä, ja mukanaan hänellä oli kuusi koiraa. Se oli Jan Thoreau.

— Minä olen ollut sivistyneillä seuduilla asti, hän selitti, — ja tulen kotiin viettääkseni talven Lac Bainissa.

24

Pelastettu

Ensi lumen tultua saapui nuori Dixon Fort Churchillista. Jean de Gravois tapasi hänet tiellä lähellä Ledoqin asuntoa. Kun englantilainen tunsi pikku ranskalaisen, hän hyppäsi reestään ja meni ilosta loistavin kasvoin ja ojennetuin käsin häntä vastaan.

— Hyvänen aika, eikö siinä olekin vanha ystäväni Jean! hän huudahti. — Minä juuri ajattelin teitä, Gravois, ja kuinka te kaksi vuotta takaperin olitte vähällä tappaa minut. Olen sen jälkeen oppinut paljon lumimaan kansasta, enkä milloinkaan enää tee sellaista. — Nauraen hän tarttui Jeanin käsiin. — Entä kuinka Gravoisin vaimo ja pikku Gravois voivat — ja Melisse? hän lisäsi, ennen kuin Jean ennätti mitään sanoakaan.

— Kaikki hyvin, herra Dixon, Jean vastasi. — Pikku Gravoisit ovat vain kasvaneet suuriksi ihmisiksi.

— En voi auttaa sitä, että pidän tuosta Dixonista, hän virkkoi tuntia myöhemmin Iowakalle, — enkä kuitenkaan haluaisi pitää hänestä. Mistähän se johtunee?

— Senkö vuoksi, että pelkäät Melissen pitävän hänestä? hänen vaimonsa kysyi hymyillen hänen olkansa yli.

— Kautta pyhimysten, eiköhän vain siinä olekin syy! Jean myönsi suoraan. — Minä vihaan ulkomaalaisia — ja Melisse kuuluu Janille.

— Niin kuului kerran, mutta siitä on jo pitkä aika, Jean.

— Olkoon vain, mutta sittenkin minun on vaikea uskoa sitä, rakkaani. Jospa Jan tahtoisi puhua hänen kanssaan —

— Nainen väsyy odottamaan, Iowaka keskeytti hänet lempeästi. — Jan Thoreau on odotuttanut liian kauan!

Kun he viikkoa myöhemmin seisoivat ovensa edessä, he näkivät Dixonin ja Melissen astelevan hiljakseen pitkin metsänreunaa. Iowaka katsahti nauraen Jeaniin.

— Enkö sanonut, että Jan on odotuttanut liian kauan?

— Siis — jos minä olisin viipynyt Athabaskan maassa yhden tai pari vuotta, sinä olisit seurustellut ulkomaalaisen kanssa? Jean kysyi ja hänen kasvonsa synkkenivät.

— Paljon mahdollista, Iowaka vastasi veitikkamaisesti ja juoksi tupaan.

Sadatellen Jean asteli varastohuoneelle. Häntä suututti se kylmyys, jolla Jan mukautui olosuhteisiin.

— Tuo Dixonhan on Melissen seurassa aamuisin, päivisin ja iltaisin, ja he kävelevät joka päivä metsässä, hän sanoi Janille. — Pian tulee Lac Bainissa häät!

— Melisse ansaitsee hyvän miehen, Jan vastasi järkähtämättömän tyynenä. — Minä pidän Dixonista.

Sielunsa syvyydessä hän tiesi, että päivä päivältä loppu lähestyi häntä yhä enemmän. Hän ei kertonut Melisselle, että hän oli palannut Lac Bainiin ollakseen vielä kerran hänen läheisyydessään, eikä hän uskonut sitä Jeanillekaan. Hän oli tosiaankin aavistellut, että tämä talvi leirissä tuottaisi hänelle sekä iloa että surua — mutta Dixonia hän ei ollut ottanut lukuun. Päivän toisensa perästä hän näki Melissen ja englantilaisen yhdessä, ja vaikka hänessä ei herännytkään mitään sellaista hurjaa mustasukkaisuutta, joka varmaankin olisi raadellut Jean de Gravoisia, lisäsi tietoisuus siitä, että tuo nuori tyttö solui pois häneltä, yhä suuremman surun sen painoksi mikä jo kalvoi hänen sydäntään.

Dixon ei yrittänytkään salata tunteitaan. Hän rakasti Melisseä. Sen hän sanoikin Jeanille eräänä päivänä aivan avoimesti. Vilpittömään tapaansa hän puhui asioita, jotka voittivat Jeanin perinnäisten ennakkoluulojen viimeisen hivenenkin ja pakottivat hänet myöntämään, että tämä oli aivan toisenlainen ulkomaalainen kuin hänen ennen tapaamansa.

— Hitto vie, minä pidän hänestä, hän sanoi itsekseen, — ja kuitenkin näkisin hänen mieluummin menevän iankaikkiseen autuuteen kuin ottavan Melissen Janilta!

Suuri lumi tuotti ratkaisun asiaan. Se tuli aikaisin joulukuussa. Dixon oli aamulla lähtenyt Ledoqin luo. Puolenpäivän aikaan taivas oli lyijynmusta, ja vähän myöhemmin ei voinut lumituiskun takia nähdä kymmentä askelta eteensä. Englantilainen ei palannut samana päivänä. Eikä hän tullut seuraavanakaan, ja Gravois ajoi pitkin vuorenharjannetta, kunnes saapui ranskalaisen tuvalle, missä sai kuulla Dixonin edellisenä iltana lähteneen Lac Bainiin. Silloin hän meni Melissen luo.

— Merkitsee jokseenkin varmaa kuolemaa lähteä etsimään häntä, hän sanoi. — Emme voi enää käyttää koiria. Lumikengät vajoavat kuin lyijykuulat, ja lähteminen kymmenen kilometrin päähän leiristä on ketunruuaksi joutumista!

Oli pimeä, kun Jan tuli tupaan. Melisse hypähti ylös heikosti huudahtaen, nähdessään hänen tulevan aivan valkoisena lumesta. Hänellä oli kevyt käärö selässä ja pyssy kädessä.

— Minä menen etsimään häntä, Jan sanoi hiljaa. — Jos hän elää, tuon hänet mukanani kotiin sinulle.

Hitaasti Melisse lähestyi, ja Jan kuuli oman sydämensä sykinnän. Unohtaisiko hän milloinkaan tätä katsetta? Tytön silmät loistivat kuin ennenkin, hänen käsivartensa olivat ojennetut, hänen huulensa avoinna. Jan tiesi, kuinka Suuri Henki kerran oli ilmestynyt Mukeelle ja kuinka valkoinen nainen, kuin lumihuntu, oli tullut puoliverisen silmien ja tämän Ihmeellisen väliin, jota hän oli katsellut. Tämä sama huntu tuli Janin ja nuoren tytön väliin. Kuin ilmestyksenä Jan näki hänen kasvonsa niin lähellä itseään, että tunsi hänen suloisen hengityksensä, ja hän tiesi, että hänen toinen kätensä oli Melissen molemmissa, ja sitä painettiin kevyesti tämän rintaa vasten.

— Jan, sankarini —

Nyyhkyttäen tämä hoippui takaisin yöhön. Hän kuuli Melissen äänen huutavan häntä, mutta männikön hurja kohina ja hänen aivojensa humina estivät häntä erottamasta sanoja. Jan oli nähnyt rakkauden valon loistavan hänen silmistään — Dixonin herättämän rakkauden! Ja Jan halusi löytää eksyneen! Vihdoinkin hän — Jan Thoreau — sai näyttää, ettei vanha rakkaus ollut hänestä kuollut; hän tahtoi tänä yönä — huomenna — ylihuomenna ja kunnes hän kaatuisi kuolleena maahan — tehdä Melissen tähden, mitä oli luvannut tehdä heidän rekimatkallaan Ledoqin luo.

Vasta päivän valjetessa hän saapui Ledoqin majalle. Ranskalainen tuijotti kummastellen häntä, saadessaan kuulla hänen aikovan etsiä Dixonia.

— Ette te löydä häntä, hän sanoi vitkaan, — mutta jos olette päättänyt lähteä, minä tulen mukaan. Ei ole missään tapauksessa suuria toiveita hänen palaamisestaan.

— Älkää, Jan kielsi. — Yksi on yhtä hyvä kuin kaksikin, ellemme etsi kumpikin erikseen. Tulin tämän kautta saadakseni tietää, aikoiko lumisade ennen Dixonin lähtöä.

— Tunnin kuluttua hänen lähdöstään ei voinut nähdä kättään silmiensä edessä, Ledoq vastasi ja alkoi laittaa myttyään kuntoon. — Epäilemättä hän on harhaillut Lac Bainin ympäri ja ohi. Menemme yhdessä sinne ja sitten kumpikin omalle tahollemme.

He palasivat yli vuoren ja pysähtyivät, kun vaisto sanoi heille, että olivat vastapäätä järven männikköä. Siellä he erosivat, Jan meni, mikäli hän saattoi arvata, luodetta kohti; Ledoq lähti hiljalleen ja toivottomana etelään päin.

Janista ei ollut mikään suuri uhraus tämä ottelu suuren lumen kanssa Melissen onneksi. Miltä se tuntui Ledoqista, ei yksikään ihminen milloinkaan saanut tietää, sillä vasta sitten kun kevät oli sulattanut lumen, löysi Lac Bainin väki kaukaa etelästä, mitä ketut ja sudet olivat jättäneet hänestä jäljelle.

Pelkäämättä Jan syöksyi lumen valkoiseen maailmaan. Hänellä ei ollut oppaanaan kallioita eikä puita, sillä kaikki oli verhoutuneena intiaanijumalan raskaaseen, juhlalliseen lumiasuun. Puut taipuivat kaksinkerroin sen alla; maailma väänteli mykässä tuskassa sen alituiseen kasvavan painon pusertamana. Tuossa hirveässä hiljaisuudessa kuului Janin ääni hurjina, kaikuvina huutoina. Aina vähän väliä hän ampui laukauksen, ja joka laukauksen jälkeen hän kuunteli kauan ja tarkkaavasti. Kaiku vastasi hänelle nauraen, ilkkuen, ja joka kerran vallitsi taas sama synkkä hiljaisuus kuin ennenkin.

Päivä valkeni — ei paljonkaan valoisempana kuin yö. Hän meni järven yli ja vajosi joka askelella aina polviin asti. Aina puolen tunnin kuluttua hän ampui laukauksen. Hän kuuli laukauksia etelästä ja ymmärsi, että Ledoq oli siellä päin; joka kerta kajahtivat laukaukset entistä heikommin, kunnes ne vihdoin häipyivät kokonaan.

Järven toisella puolella hän tapasi taas metsää, ja hänen äänensä kaikui turhaan sen synkässä syvyydessä. Ei elon merkkiäkään näkynyt hänen ympärillään, ei erottanut muuta ääntä kuin lumihiutaleiden hiljaista putoamista. Yli metrin syvyyteen tämän lumen alle olivat erämaan nelijalkaiset kaivautuneet; aivan honkien runkoja vasten ja telttamaisten peitteittensä suojaamina odottelivat linnut kuin elottomina pahan sään taukoamista.

Lumituisku lisääntyi, ja yön saavuttua hän kaivautui suureen reikään pehmeään lumeen ja täytti sen puunoksilla vuoteekseen. Herättyään muutamien tuntien kuluttua hän nousi, työnsi päänsä ylös ja huomasi olevansa hautaantunut kainaloihinsa asti. Leveiden lumikenkiensä avulla hän kaivautui esiin, kunnes oli polvillaan lumessa.

Silloin hän kohotti kääröään, ja hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä. Toinen puoli kääröstä oli syöty!

Epätoivon huudahdus kuului hänen huuliltaan. Kapea jauhojuova juoksi hänen sormiensa välitse lumelle. Hän veti esiin jyrsityn kinkunpalan ja vähän teetä — siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä hänen mukanaan olleesta varastosta.

Kinkunpalassa näkyi pienien terävien hampaiden jälkiä, jotka paljastivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Hänen nukkuessaan oli kärppä varastanut hänen eväitään.

Tunnin hän etsi lumesta, arvellen tuon pikku eläimen jättäneen saaliinsa johonkin lähelle, mutta turhaan! Hän laittoi silloin tulen, sulatti lunta teevedeksi ja paistoi silavaviipaleen, jonka hän söi vielä jäljellä olleiden korpunmurujen kanssa. Jauhot hän veti veitsellään kokoon ja pani ne nahkatakkinsa taskuun. Sitten hän suuntasi kulkunsa sinne päin, missä otaksui Lac Bainin olevan.

Lakkaamatta hän huusi Dixonia ja ampui vähän väliä laukauksen. Illan tultua hän laittoi tulen ja söi kaksikolmannesta kinkun tähteestä. Taskussaan olevat jauhot hän jätti koskematta.

Oli vielä yö, kun hän nousi ja ponnisteli eteenpäin.

Hänen ensimmäinen tuskansa oli nyt vaimennut. Sen sijaan hän tunsi melkein tyydytyksen tunnetta. Toista kertaa hän taisteli kuoleman kanssa Melissen tähden. Eikä se tällä kerralla itse asiassa ollutkaan mikään erittäin vaikea taistelu. Hän oli Punaisen Kauhun aikana pelännyt kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä kuolemaa, joka uhkasi häntä paksussa lumessa. Se pikemmin houkutteli häntä ihmeellisellä tavalla. Jos hän kuolisi, hän kuolisi Melissen tähden, ja tämä muistelisi aina hänen tekoaan. Syötyään viimeisen kinkunpalan hän selvitti itselleen, mitä lopun tullessa tekisi. Pyssynperään hän piirtelisi muutamia jäähyväissanoja Melisselle. Vieläpä hän ajattelikin, mitä kirjoittaisi. Neljä sanaa: — Melisse, minä rakastan sinua. Ja illalla tulen ääressä istuessaan hän alkoi piirtää nimeä.

— Huomenna, hän sanoi itsekseen, — laitan sen valmiiksi.

Hänen alkoi tulla kova nälkä, mutta hän ei kuitenkaan koskenut jauhoihin. Hän nukkui kuusi tuntia, ja sitten hän joi lämmintä teetä.

— Uurastamme päivänkoittoon, Jan Thoreau, hän puheli itsekseen, — ja sitten, ellei mitään satu, valmistamme viimeisen leirimme ja lopetamme jauhot. Sitten on loppumme; meillä ei ole enää mitään syötävää.

Hän jätti lumikenkänsä — ne vain vaivasivat häntä — ja huopapeitteistään kaksi, jotka painoivat hänen hartioillaan kuin lyijy. Sitten hän laski patruunansa — kymmenen jäljellä!

Hän ampui laukauksen.

Kuuliko hän kaiun?

Hän säpsähti. Hän heristi korviaan kuullakseen toistamiseen tämän äänen. Se tuli silmänräpäyksessä — tällä kerralla se ei selvästikään ollut mikään kaiku.

— Ledoq! hän huusi ääneen. Hän ampui uudestaan.

Hän kuuli nyt aivan selvästi laukauksen. Hetken kuluttua hän kuuli taas laukauksen, nyt paljon lähempää kuin ennen, ja hän pamautti vastaukseksi. Muutaman sadan metrin päästä hän tuli matalalle harjanteelle ja kohotti silloin äänensä voimakkaaksi huudoksi. Laukaus vastasi vuoren toiselta sivulta.

Vyötäisiin asti lumessa hän alkoi ryömiä ylöspäin, hivuttautuen eteenpäin pienten puiden ja pensaiden avulla, ja vähän väliä hänen täytyi pysähtyä puoliksi ojentautuakseen tuossa pehmeässä aineessa, jossa hän pyrki väsymyksestä läähättäen eteenpäin. Vuoren huipulle tultuaan hän huusi uudelleen. Valkoisen lumiusvan läpi hän kuuli heikon äänen toiselta sivulta, mutta Jan tiesi, että se oli hyvin lähellä, vaikka se tuntui heikolta.

— Jotain on tapahtunut Ledoqille, hän ajatteli; — mutta hänellä on varmaankin ruokaa, ja me voimme elää sillä, kunnes lumimyrsky on ohi.

Päästyään kappaleen matkaa eteenpäin, hän tunsi savunhajua; vielä edempänä hän huomasi savu tuprun kohoavan pilviä kohti, ja viimein hän havaitsi risumajan ja näki jonkun ihmisen tulevan vastaansa nelinkontin kuin eläimen.

Hän ponnisteli sen luo, ja haamu horjui ja olisi kaatunut, ellei paksu lumi olisi ottanut vastaan. Vielä askel, ja huudahdus pääsi Janin huulilta. Se ei ollutkaan Ledoq, vaan Dixon, seisoen siinä kalpein, laihoin piirtein ja tuijottaen pyryyn!

— Hyvä Jumala, minä olen nälkään ja janoon nääntymäisilläni! englantilainen ähkyi ja ojensi käsivartensa. — Thoreau — Jumala olkoon ylistetty.

Hän horjui ja kaatui lumeen.

— Minä keitän teille vettä — ja jotain syötävää — heti! Jan sanoi.

Hänen äänensä oli soinnuton, ja maailma pyöri hänen silmissään, kun hän heitti maahan käärönsä korjatakseen tulta. Hän tunsi väsymystä, joka varmaankaan ei johtunut ainoastaan rajuilmasta. Hän ripusti kuitenkin molemmat keittoastiansa liekeille ja täytti ne lumella. Toiseen hän tyhjensi kourallisen jauhoja, jotka olivat hänen taskussaan — toiseen hän pani teetä. Viidentoista minuutin kuluttua hän vei ne englantilaiselle.

Dixon joi ahneesti lämmintä teetä, ja yhtä ahneesti hän söi keitettyä jauhovanukasta. Jan katseli nälkäisenä, kunnes kaikki oli syöty.

— Se ei tullut silmänräpäystäkään liian varhain, Thoreau, hän sanoi kiitollisena ja ojensi kätensä. — Yö vielä ja —

Äkkiä hän pysähtyi. Armias taivas, mitä tuo on?

Ensi kerran hän huomasi kumppaninsa kasvojen riutuneen ilmeen. Janin pää vaipui raukeana rinnalle. Hänen kätensä olivat jääkylmät.

— Ei se mitään ole, hän mutisi uneliaasti, — minä myöskin olen nälkään nääntymäisilläni, Dixon! Ei ole enää mitään syötävää, hän jatkoi, nähdessään toisen katsahtavan kääröön. — Minä annoin teille viimeiset jauhot. Ei ole mitään muuta kuin — suolaa ja teetä. — Raskaasti huoahtaen hän heittäytyi risumajaan.

— Antakaa minun nukkua!

Kun Dixon oli tutkinut käärön vakuuttuakseen, ettei siellä ollut mitään syötävää, hän kömpi takaisin Janin luo ja pani maata hänen viereensä. Hänen herätessään oli jo valoisa päivä, ja nähtyään lumisateen tauonneen hän huusi kumppanilleen.

Jan ei liikahtanutkaan. Hetkiseksi Dixon laskeutui kuuntelemaan, hengittikö hän; sitten hän hoippui tulen luo. Taivas oli raskas ja lyijynharmaa; äänetön kolkko hiljaisuus oli seurannut lumimyrskyn vinkunaa.

Äkkiä Dixon kuuli ääntä. Lähellä hän näki variksen hyppivän sinne tänne lumella. Se huusi nälissään, ja sen suuret pöllönsilmät tuijottivat Dixoniin. Mies tuijotti vastaan, peläten liikahtavansa. Hitaasti ja varovaisesti hän ryömi hakemaan asettaan, ja se kädessä hän vajosi lumeen. Kun laukaus kajahti, Jan liikahti, mutta ei avannut silmiään edes silloin kun Dixon riemuiten huudahti hänelle, että hän oli hankkinut heille ruokaa. Hän kuuli sen ja yritti kohottautua, mutta jokin hänen tahtoaan voimakkaampi hangoitteli vastaan. Hänestä tuntui kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän taas kuuli ääntä. Hän tunsi itseään nostettavan, ja avattuaan silmänsä hän makasi pää englantilaisen olkapäähän nojaten.

— Juokaa tämä, Thoreau, hän kuuli.

Hän joi ja tajusi, ettei se ollutkaan teetä, mikä hänen kurkustaan valui alas, vaan lämmintä verta.

Yhtäkkiä hän heräsi. Dixon tarjosi lautasella hänelle muutamia pieniä lihanpalasia, ja kyselemättä hän söi. Äkkiä, kun jäljellä oli enää vain pari kolme palaa, hän lopetti.

— Hyvä Jumala, minähän olen syönyt kaiken! hän huudahti pelästyneenä.

— Mitäpä sillä väliä, nuori englantilainen vastasi, — sainhan minä teidän jauhonne, Thoreau; te olette saanut minun varikseni. Eikö se ole oikeudenmukaista?

Ja he puristivat lujasti toistensa käsiä, ja Janin sydämessä syntyi sanoja, jotka melkein purkautuivat esiin hänen huuliltaan, sanoja, jotka kaikuivat hänen aivoissaan ja muodostuivat äänettömäksi rukoukseksi: — Melisse, minä kiitän suurta Jumalaa, että sinä rakastat juuri tätä miestä! Mutta vaieten hän horjui jaloilleen ja meni ulos pimeyteen.

— Myrsky on kenties tauonnut vain hetkeksi, hän sanoi. — Me emme saa lainkaan menettää aikaa. Kuinka kauan olitte kuljeskellut, ennen kuin saavuitte tähän?

— Noin kymmenen tuntia, Dixon sanoi. — Minä pyrin kompassin mukaan länteen päin, kunnes tiesin kulkeneeni Lac Bainin ohi ja käännyin sitten pohjoista kohti.

— Oh, teillä on kompassi, Jan sanoi, ja hänen silmänsä loistivat. — Koska te tulitte niin pian tänne, niin olemme hyvin lähellä leiriä! Sanokaa minulle, missä on pohjoinen?

— Tuolla.

— Silloin menemme etelään päin — kaakkoon. Meidän täytyy olla luoteeseen Lac Bainista.

Jan otti pyssynsä ja pani vain teen ja molemmat keittoastiat kääröön; jäljellä olevan huovan hän jätti lumeen. Englantilainen seurasi aivan hänen kintereillään, kiväärin painosta kumarassa. Vaivalloisesti he saapuivat vuoren huipulle, ja kun Jan hetkiseksi pysähtyi katsomaan ympärilleen, Dixon vaipui syvälle lumeen.

— Minä en jaksa enää, Thoreau, hän läähätti väsyneesti. Hänen silmissään ei ollut lainkaan pelkoa; hänen äänensä sävy oli iloinenkin.

— Minä tunnen tämän harjanteen, Jan huudahti rohkaisevasti. — Siitä ei ole ainakaan kymmentä kilometriä enempää Lac Bainiin. On parasta, että jätätte aseenne.

Dixon yritti nousta, ja Jan auttoi häntä. He kulkivat hitaasti eteenpäin ja lepäsivät vähän väliä, mutta joka kerta kun Dixon nousi ylös, hänen kasvonsa vääntäytyivät tuskasta.

— Haluaisin teidän jatkavan yksinänne, hän sanoi. — Tehän voisitte lähettää apua —

— Minä lupasin Melisselle tuoda teidät kotiin, jos löytäisin teidät, Jan vastasi kasvot poispäin käännettyinä. — Jos rajuilma puhkeaisi uudelleen, niin olisitte mennyttä.

— Sanokaa — sanokaa, hän kuuli Dixonin voihkivan, — lähettikö hän teidät minua etsimään, Thoreau?

Englantilaisen äänessä veti jokin Janin katseen häneen. Hänen laihoja poskiaan väritti heikko puna; hänen silmänsä säteilivät.

— Lähettikö hän teidät?

— Ei sanoillaan, herra Dixon, ja Jan koetti puhua tyynesti. — Mutta minä tiedän hänen tulevan hyvin onnelliseksi, jos saavun kotiin teidän kanssanne.

Vähän myöhemmin hän pysähtyi ja teki tulen; ja sillä hän sulatti uudelleen lunta ja keitti teetä. Juoma virkisti heitä, ja he jatkoivat kulkuaan. Vähän kauempana Jan ripusti aseensa puuhun selittäen, että he saattoivat tulla noutamaan sen päivän tai parin perästä.

Yhä raskaammin Dixon nojasi häneen, ja yhä useammin heidän täytyi levätä. Kolme kertaa he pysähtyivät tekemään tulen ja keittämään teetä. Oli pimeä, kun he päätyivät harjanteelta alas Lac Bainin lumipeitteiselle jäälle. Puoliyö oli kulunut, kun Jan retuutti Dixonia männiköstä hakkuupaikalle. Ei missään palanut valoa, ja hän meni puolitiedottomine taakkoineen yhtiön varastohuoneelle. Siellä hän herätti Croissetin, joka päästi heidät sisälle.

— Pidä huolta Dixonista, Jan sanoi, — äläkä herätä ketään yöllä! On kyllä aikaa huomenaamulla varhain puhua, mitä on tapahtunut.

Oman huoneensa liedellä hän keitti lihaa ja kahvia, ja kauan hän istui hiljaa tulen ääressä. Hän oli tuonut Dixonin kotiin. Aamulla Melisse saa tietää sen. Ensin hän menee englantilaisen luo, sitten — sitten — Melisse tulee hänen luokseen!

Hän nousi ja istuutui pienen pöydän ääreen, joka oli hänen huoneensa nurkassa.

— Ei, Melisse ei saa tulla luokseni huomenaamulla, hän kuiskasi. — Hän ei enää milloinkaan saa nähdä Jan Thoreauta.

Hän otti kynän ja paperia ja kirjoitti. Arkin toisensa jälkeen hän rutisti kokoon ja heitti tuleen. Viimein hän kirjoitti nopeasti ja epätoivoisesti ranskaksi seuraavat harvat rivit:

— Minä olen tuonut hänet takaisin sinulle, Melisseni, ja rukoilen hyvää Jumalaa, että Hän soisi onnea sinulle! Jätän vanhan viuluni, ja aina kun soitat sillä, se puhuu sinulle Jan Thoreaun rakkaudesta.

Sitten hän taittoi paperin ja sulki sen yhtiön kirjekuoreen. Hyvin hiljaa hän meni ulos autiolle varastohuoneelle. Valoa sytyttämättä hän haki kuntoon uuden käärön, hiukan ruoka- ja ampumavaroja. Kirjekuoren hän osoitti Melisselle ja pani sen niin, että Croisset tai toimitusmies löytäisivät sen aamulla. Hänen koiransa olivat varastohuoneen takana katoksessa, ja hän meni sinne, ja kutsui niitä hiljaa ja varovasti nimeltä. Hiljaa ne tallustelivat isäntänsä perässä metsänreunaan, ja aivan vanhan hongan alle, joka vartioi hautaa, Jan pysähtyi ja ojensi äänettömänä käsivartensa pikku majaa kohti. Koirat katselivat. Kazan — silmäpuoli johtaja — tuijotti hänestä yön pimeyteen ja päästi hiljaisen ulvahduksen. Surkeasti vinkuva tuulenpuuska suhisi honkien latvoissa, ja Janin huulilta tunkivat nyyhkyttävät sanat, jotka hän oli kuullut tämän saman haudan ääressä yli seitsemäntoista vuotta takaperin, kun Williamsin kyynelten tukahduttama ääni oli kohonnut viimeiseksi rukoukseksi Cumminsin vaimon puolesta.

— Suuri Jumala suojelkoon Melisseä!

Hän kääntyi tielle, missä Jean de Gravois oli otellut englantilaisen kanssa, kuljetti koirat ja reen luikertelevaa polkua myöten yli suon ja saapui vihdoin yksinäiselle kallion yli esiinpistävälle puulle, johon hän oli kätkenyt paperinsa. Ne hän kaivoi nyt esiin puukkonsa avulla.

Päivä jo melkein koitti, ennen kuin häh löysi vuorenhuipulle jättämänsä kiväärin. Heti sen jälkeen alkoi sataa lunta. Hän oli siitä iloinen, sillä se peitti hänen jälkensä.

Kolmetoista päivää hän ajoi koiriaan paksussa lumessa etelään päin. Neljäntenätoista hän saapui Le Pasiin, sivistyksen rajavartiopaikkaan. Oli yö, kun hän tuli metsästä, ja etäällä Saskatchewanin toisella puolen näkyivät välkkyvät valot.

Hetkistä ennen kuin hän lähti sen yli, hän antoi väsyneiden koiriensa pysähtyä ja käänsi kasvonsa autiota, synkkää pohjolaa kohti, mihin revontulet raukeine liekkeineen viittoivat häntä, sanoen hänelle, että vanha, vuosisatoja jatkunut elämä odotti häntä aina maapallon napapiirissä.

— Hyvä Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikkina aikoina, Melisseni, hän kuiskasi; ja hitaasti hän astui sitten koiriensa edellä virran yli toiseen maailmaan.

25

Jack Thornton

Sinä iltana kuultiin soittoa Le Pasissa. Jan kuuli sen, ennen kuin pääsi perille, ja koirat höristelivät korviaan. Se oli kummallista soittoa, Jan ei ollut milloinkaan kuullut sellaista. Kazan, koirien toissilmä johtaja, alkoi ulvoa ja nosti kuononsa kummastellen ilmaan. Varjojen tavoin he soluivat pitkin suuren, valaistun rakennuksen seinämää, rakennuksen, mistä soitto kaikui ja kuului huumaavaa hälinää — naurua, töminää, laulua ja äänekästä puhetta. Ovi avautui, ja mies ja nainen astuivat ulos. Mies kirosi ja nainen nauroi hänelle — nauroi niin kuin Jan ei ollut vielä milloinkaan kuullut naisen nauravan, ja hän pidätteli hengitystään, kuunnellessaan naurun ilkkuvaa hohotusta. Toisia pareja tuli ensimmäisen perässä. Muutamat menivät hiljaa ohi. Eräs nainen, jota saattoi kaksi miestä, kirkui ja melusi ja sinkautti rekeä vasten esineen, joka kolahtaen putosi maahan. Se oli pullo. Kazan murisi. Vetokoirat luimistelivat etummaisen kintereillä. Hiljaisella kehotuksella Jan taltutteli niitä.

Aivan virran rannalla hän kohtasi matalan, vähäpätöisen rakennuksen, jonka portin yläpuolella oli lyhty ja hieman vaatelias kyltti: — Kuningas Edwardin Hotelli. Viidakko oli lähes sadan metrin päässä siitä, ja sinne Jan sitoi koiransa ja jätti rekensä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sivistyneille seuduille tullessaan hän oli myös tullut niille seuduin, missä tarvittiin lukkoja ja salpoja, missä oli ryöväreitä ja varkaita. Yksinäisyyden eikä epäluulon tunne sai hänet menemään takaisin, päästämään irti Kazanin ja ottamaan sen mukaansa.

He astuivat sisälle hotelliin, Kazan epäilevän varovaisesti. Ovi vei suureen, öljylampun valaisemaan huoneeseen. Siellä ei ollut ketään muita kuin yksinäinen mies, joka istui ikkunan ääressä ja katseli ulos. Aivan hiljaa, niin ettei häiritsisi toista, Jan istuutui. Kazan laski sudenpäänsä isäntänsä polville ja mulkoili lakkaamatta ja kysyvästi häneen. Jan ei ollut milloinkaan elämässään tuntenut itseään niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Hänen edessään lepäsi Saskatchewan valkoisena ja hiljaa; sen takaa saattoi erottaa tumman metsänreunan, ja kaukana, kaukana siitä tuikki matalalla pohjantähti taivaanlaelta. Se kimmelteli perin raukeasti, melkein kuin tuhannet muut tähdet, joita hän näki ja revontulet näyttivät vain himmenevältä kajastukselta.

Jan tunsi jotain tukahduttavaa kurkussaan, hän sulki silmänsä ja tarttui lujasti Kazanin päähän. Huolimatta hänen suorittamastaan taistelusta, hänen ajatuksensa riensivät takaisin läpi rannattomien hiljaisten alojen, yli vuorien ja halki metsien, nopeasti, lakkaamatta, kunnes vielä kerran pohjantähti vilahti hänen päänsä päällä täydessä loistossaan ja hän oli Lac Bainissa. Hän ei tiennyt antavansa myöten nälän, väsymyksen ja metsissä käymänsä kolmetoistapäiväisen ottelun yhteisvaikutukselle. Hän oli taas Melissen luona, vanhan viulunsa luona, niiden luona, joita hän oli rakastanut.

Tällä hetkellä hän unohti, että ketään muuta henkilöä huoneessa olikaan; hän ei kuullut, kun mies muutti asentoaan, niin että hän selvästi saattoi nähdä hänet ja Kazanin. Hänen omilta huuliltaan puhjennut matala, sydäntäsärkevä nyyhkytys herätti hänet taas nykyisyyteen.

Hän suoristautui ja näki Kazanin hampaiden välkkyvän puolipimeässä. Vieras oli noussut. Tuntematon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja tuijotti häntä heikossa lampunvalossa, ja kun Jan avasi silmänsä, hän näki, että hänen ylitseen kumartuneen miehen kalpeihin, hartaihin kasvoihin oli piirrettynä suru, joka olisi voinut olla heijastus hänen omastaan. Hetken he tuijottivat molemmat hiljaa ja hengittämättä toisiinsa — ja Kazanin selkäkarvat kohosivat. Jan ymmärsi, ettei tämä mies ollut metsän poika. Mies ei kuulunut hänen väkeensä. Hänen kasvonsa puhuivat etelän kansasta, sivistyksestä. Ja kuitenkin jokin yhdisti heidät kaikista aidoista huolimatta ja teki heidät ystäviksi, ennen kuin he vielä olivat sanoneet sanaakaan toisilleen. Vieras ojensi kätensä, ja Jan tarttui siihen, ja tässä puristuksessa piili kaiken yksinäisyyden ilmaus, kaikki kumppanuuden palava ikävöiminen, joka täytti näiden molempien miesten sydämet.

— Olette hiljakkoin saapunut tänne? mies sanoi puoliksi kysyen. — Teidän rekennekö on — tuolla?

— Niin, Jan sanoi.

Vieras istuutui tuolille Janin viereen.

— Leireistäkö? hän uteli innokkaasti.

— Mistä leireistä?

— Rautatieleireistä, missä avataan uusia linjoja, Wekuskon tuolla puolella.

— En tunne mitään leirejä, Jan vastasi yksinkertaisesti. — En tiedä mistään muusta rautatiestä kuin siitä, joka menee Le Pasiin. Minä tulen Lac Bainista, Barren Landsin äärimmäisestä kolkasta.

— Ettekö ole milloinkaan ennen ollut etelässä päin? vieras kysyi hiljaa, ja Jan kummasteli hänen silmiensä ilmettä.

— Kauan sitten, muinoin. Olen viettänyt koko elämäni — tuolla pohjoisessa. Jan osoitti sinne päin, ja toisen silmät kääntyivät sinne, missä pohjantähti raukeasti välkkyi taivaalla.

— Ja minä olen viettänyt koko elämäni tuolla alhaalla, hän vastasi ja nyökkäsi etelään päin. — Vuosi takaperin tulin tänne terveyttäni ja onneani etsimään. — Hän nauroi hermostuneesti. — Minä saavutin molemmat. Mutta jätän ne. Huomenna matkustan takaisin. Nimeni on Thornton, hän lisäsi ja ojensi taas kätensä. — Tulin Chicagosta.

— Minun nimeni on Thoreau, Jan Thoreau, Jan sanoi. — Olen lukenut Chicagosta ja nähnyt kuvia siitä. Onko se suurempi kuin Winnipegin kaupunki?

— On, se on suurempi.

— Suuren yhtiön virkamiehethän asuvat Winnipegissa, ja toimitusmies, eikö niin?

— Hudson Bay Companynko — niin asuvat.

— Ja kun on kysymys jostain tärkeästä — oikein tärkeästä — eikö silloin ole parasta kääntyä toimitusmiehen puoleen? Jan kysyi.

— Lähempänä on päätoimisto Prince Albertissa, Thornton sanoi ja katseli kummastuneena Janin kasvojen jännittynyttä ilmettä.

— Sinne ei ole pitkä matka, Jan virkahti ja nousi nopeasti. — Entä saisiko siellä jotain tärkeää toimitettua — oikein tärkeää? — Hän laski kätensä Kazanin päähän ja kääntyi puoliksi ovea kohti.

— Ehkä paremmin kuin toimitusmiehen luona, Thornton vastasi. — Mistä sitten kysymys onkin.

Yön hiljaisuudessa kaikui koirien pitkäveteinen ulvonta.

— Kumppanit huutavat Kazania, Jan huomautti rauhallisesti, ikään kuin ei olisi kuullut Thorntonin viimeistä muistutusta. — Hyvää yötä, herra Thornton!

Koirat istuivat odottamassa Janin ja Kazanin paluuta. Jan kuljetti ne kauemmaksi, missä ne joutuivat aukiolta tiheän männikön piiloon, ja teki tulen keittääkseen kahvia ja paistaakseen peuranlihaa. Heitettyään jäätynyttä kalaa koirille, hän taittoi kuusenoksia, joille hän nuotion ääreen levitti huopansa ja odotti sitten kahvin ja lihan valmistumista. Koirat olivat jo lakanneet syömästä, kun hän itse alkoi, ja ne asettuivat mahalleen aivan hänen jalkojensa juureen, valmiina iskemään kiinni rippeisiin, joita hän heitteli niille. Jan huomasi, että ne joko murisivat tai haukahtelivat. Ne eivät myöskään tapelleet lihapaloista, joita hän viskoi niille, ja hän alkoi ihmetellä, rasittiko niitäkin sama tukaluus, mikä kalvoi hänen omaa sydäntään.

Tämän tukaluuden, tämän kuolettavan yksinäisyydentunteen ja sydämentuskan lisäksi oli hermostunut into tarttunut Janiin — into valjastaa koiransa ja väsymyksestä huolimatta kiiruhtaa siihen paikkaan, josta Thornton oli puhunut — Prince Albertiin — ja siellä iäksi vapautua siitä, mikä oli painanut häntä aina siitä monta vuotta sitten kuluneesta illasta asti, jolloin hän hoippuen oli saapunut Lac Bainiin soittamaan viuluaan Cumminsin vaimon kuollessa. Hän pisti kätensä turkkinsa rintamukseen, missä hän tunsi puunrungosta ottamansa paperit. Kaksikymmentä vuotta hän oli piilottanut niitä. Huomenna hän aikoi lähteä viemään niitä suureen yhtiöön, jonka toimisto oli Prince Albertissa. Ja sitten — tämän tehtyään — mitä olikaan Jan Thoreaun elämästä jäljellä? Ehkä yhtiö pitäisi hänet, ja hän jäisi sivistyneelle seudulle. Se olisi hänelle parasta. Hän taistelisi metsiensä houkutusta vastaan, niin kuin hän vuosia taaksepäin oli torjunut tämän toisen maailman houkutuksia, joka kerran oli täyttänyt hänet rauhattomuudella. Sen hän oli tukahduttanut. Jos hän tosiaankin palaisi metsiinsä, hän menisi kauas länteen tai itään päin. Eikä kukaan, joka joskus oli hänet tuntenut, saisi enää kuulla Jan Thoreausta.

Kazan oli ryöminyt huovan ääreen ja uskaltanut lähestyä tuuma tuumalta, kunnes sen suuri sudenpää lepäsi Janin käsivarrella. Kymmenen vuotta sitten Jan oli ottanut Kazanin puolisokeana penikkana. Hän ja Melisse olivat valinneet sen puolen tusinan voimakkaamman veljen ja sisaren poikueesta. Kazan oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä. Hän piti toisistakin koirista, mutta ne eivät olleet Kazanin vertaiset. Hän kiersi käsivartensa lujemmin koiran kaulaan. Väsymys ja valkean lämpö tekivät hänen päänsä raskaaksi, ja hän nukahti pian puuta vasten nojaten.

Useita tunteja myöhemmin hän heräsi, ja avatessaan silmänsä hän näki tulen edelleenkin palavan kirkkaasti. Toisella puolen sitä, koirien takana, istui Thornton. Katsahdus taivaanlaelle, mistä tähdet olivat sammumaisillaan, kertoi Janille, että oltiin aivan lähellä päivänkoittoa. Hän kohosi pystyyn. Thornton hymyili ja puhalsi savupilven toisensa perästä piipustaan.

— Te olitte vähällä paleltua, hän sanoi, kun Jan tuijotti häneen, — te nukuitte kuin kuollut. Minä odotin ensin teitä siellä ja yritin ottaa sitten selvää teistä. Kas — minä ajattelin… Hän epäröi ja kolisti tuhkan piipunpesästä. Sitten hän katsahti Janiin. — Kuulkaas, poikaseni, jos olette pulassa — jos teillä on huolia — huono onni — rahan puute — niin ettekö voisi antaa minun auttaa itseänne?

— Kiitos — minulla on rahaa, Jan sanoi. — Tahdon vain mieluummin nukkua luonnon helmassa koirineni. Hyvä Jumala, olisin luultavasti jäätynyt, ellette te olisi tullut! Te olette ollut täällä koko yön?

Thornton nyökkäsi.

— Ja nyt on aamu, Jan sanoi, nousi pystyyn ja katsoi puiden latvojen yli. — Te olette kovin hyvä. Soisin voivani tehdä jotain hyväksenne.

— Kyllä voittekin, Thornton sanoi rauhallisesti. — Mihin aiotte — täältä?

— Yhtiön toimistoon Prince Albertiin. Me lähdemme tunnin kuluttua.

— Ottaisitteko minut mukaanne? Thornton kysyi.

— Mielelläni! Jan huudahti. — Mutta siitä tulee vaivalloinen matka. Minun täytyy kiiruhtaa, ja te ette kai ole tottunut juoksemaan koirien jäljessä.

— Se ei voi koitua minulle liian vaikeaksi, Thornton arveli. — Toivon —

Taas Jan kummastui Thorntonin kasvojen ja äänen synkkää epätoivon ilmausta.

— Minulla on lihaa, kahvia ja korppuja, Jan sanoi ja meni käärönsä luo. — Haluatteko syödä aamiaista kanssani?

Neljännen päivän iltana he saapuivat ponnistuksia vaatineen matkan jälkeen Prince Albertiin.

— Menemme heti yhtiön toimistoon, Jan selitti.

Nyt Thornton opasti hänet ikivanhalle rakennukselle kaupungin läntiseen laitaan. Thornton vei hänet toimistoon, joka oli täynnä nuoria koneella kirjoittavia naisapulaisia, ja siellä Thornton jätti käyntikorttinsa harmaahapsiselle herrasmiehelle, joka istui pulpettinsa ääressä ja nimeen katsahdettuaan nousi ylös, kumarsi ja pudisti hänen kättään. Heti sen jälkeen avattiin muuan ovi, ja Jan Thoreau meni yksin ja pamppailevin sydämin sisälle, käsi kouristuneesti tavoitellen papereita povitaskusta.

Thornton odotti ulkopuolella. Tunti kului, eikä ovi kuitenkaan avautunut. Pulpetin ääressä istuva mies vilkaisi ihmetellen Thorntoniin. Kaksi tyttöä alkoi kuiskien kummastella, kuka se pohjoisesta tullut villi olikaan, joka vei tunnin toimitusmiehen ajasta. Kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin Jan taas näyttäytyi. Hän oli viisi vuotta vanhentunut näinä kahtena tuntina. Hartiat olivat kumarassa, poskille oli levinnyt kummallinen kalpeus. Thorntonista tuntui kuin hänen kasvonsakin olisivat laihtuneet. Pää painuksissa ja ympärilleen katsomatta Jan asteli huoneen läpi, ja kun viimeinen ovi avautui laskeakseen heidät ulos himmeän talviauringon valoon, Thornton kuuli häneltä pääsevän tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Hänen sormensa kiertyivät Janin käsivarteen, hänen silmänsä säkenöivät. — Jos tuolla ylhäällä ollaan sinua kohtaan pikkumaisia, hän huudahti kiivaasti, — niin sano minulle vain, ja minä totisesti puristan ne ruuvipihteihin! Ja jos rahoja tarvitaan, niin on minulla puoli miljoonaa, opettaakseni heille säädyllisyyttä!

— Kiitos, Jan sanoi sortuneella äänellä. — Ei ole kysymys siitä. En tarvitse rahoja. Puoli miljoonaa tuskin riittäisi sen ostamiseen — minkä äsken annoin itseltäni.

Hän pisti kiivaasti kätensä tyhjään taskuun, missä paperit olivat olleet.

26

Kiusaus

Kun Jan illalla jäi yksikseen, hän alkoi uudelleen ajatella ja taistella erästä mielihalua vastaan, joka melkein oli vallata hänet. Kerran, aikoja sitten, hän oli avannut sydämensä Jean de Gravoisille, ja Jean oli antanut hänelle lohdutusta. Tänä iltana hän ikävöi saada mennä Thorntonin luo, niin kuin oli mennyt Jeaninkin tykö, ja kertoa hänelle saman tarinan ja mitä oli tapahtunut toimitusmiehen konttorissa. Hänen sydämessään oli herännyt Thorntonia kohtaan tunne, joka oli voimakkaampi kuin ystävyys — tunne, joka olisi saanut hänet taistelemaan, vieläpä kuolemaankin hänen puolestaan, kuten hän olisi tehnyt Jean de Gravoisin puolesta. Tätä tunnetta vahvisti käsitys, että jokin painoi Thorntonia, että häntäkin kalvoi yksinäisyys ja suru, jota hän koetti salata. Ja kuitenkin hän taisteli, uskoisiko vai eikö salaisuutensa uudelle ystävälleen. Se ei toisi mukanaan mitään muuta hyvää — sen hän tiesi — kuin huojentaisi osaltaan hänen omaa taakkaansa. Hän lähti kävelylle virran varrelle ja ohi toimitusmiehen ikkunoiden. Sieltä loisti vielä valoa. Toimitusmies piti lupauksensa. Hän työskenteli. Hän työskenteli myöhään; kun Jan kahden tunnin perästä tuli takaisin, hän näki, että valo yhä paloi hänen huoneessaan.

Viikon kuluttua — tai kenties kymmenen päivän — on kaikki selvänä, oli toimitusmies hänelle sanonut. Alituisesti Janin katse kääntyi pohjoista kohti, ja nytkin hän katseli sinne päin ja ihmetteli, miten hänelle käy viikon lopulla.

Kaikki valot oli sammutettu, ja ihmiset olivat menneet levolle, kun hän ja Kazan palasivat hotelliin. Mutta Thornton istui yksinään valveilla puolipimeässä, samalla tavoin kuin Jan oli ensiksi nähnyt hänet Le Pasissakin. Jan istuutui hänen viereensä.

— Jan, aloitti silloin Thornton väräjävin äänin, — oletko milloinkaan rakastanut naista — rakastanut häntä niin, että olit halukas ja valmis kuolemaan hänen tähtensä?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Jan vastasi miettimättä:

— Olen.

Silloin Thornton kumartui hänen puoleensa, tarttui hänen polviinsa, ja hänen kasvoistaan kuvastui syvä epätoivo.

— Siten minäkin rakastan erästä naista, hän jatkoi liikuttuneena. — Tyttöä, ei naista, ja hän kuuluu sinun kansaasi, Jan — hän on pohjolan asukas, viaton kuin kukka, minun silmissäni kauniimpi kuin konsanaan tapaamani naiset. Hän on Oxford Housessa. Minä olen menossa kotiin — pelastaakseni itseni.

— Pelastaaksesi itsesi! Jan sanoi. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten rakastakaan sinua?

— Hän seuraisi minua maailman ääriin!

— Silloin —

Thornton ojentautui suoraksi ja kuivasi kalpeat kasvonsa. Äkkiä hän nousi ja viittasi Jania seuraamaan. He menivät ulos yöhön ja astelivat yhä reippaammin, kunnes pääsivät ulos kaupungista. Siltä paikalta, missä he seisoivat, he näkivät yli metsien ja pitkälle etelän himmeihin valoihin.

— Tuolla on minulle helvetti! Thornton sanoi ja osoitti sinne päin. — Se on sitä sivistykseksi sanottua — mutta useimmiten se on helvettiä, ja niinpä minullekin. Se on helvetti suurine kaupunkeineen, kiistoineen, verenvuodatuksineen, kurjuuksineen. En tiennyt, minkälainen helvetti se oli, ennen kuin tulin tänne — teidän pariinne. Jumala suokoon, että voisin jäädä tänne — iäksi!

— Sinä rakastat häntä, Jan huudahti. — Voit jäädä.

— Sitä en voi, Thornton voihki. — Sitä en voi — ellen —

— Mitä?

— Ellen tahdo menettää kaikkea — paitsi häntä.

Vapisten Janin sormet etsivät Thorntonin kättä.

— Ja kaikki on — on — mitätöntä, kun se uhrataan rakkauden ja onnen tähden, hän väitti. — Suuri Jumala — sen tiedän —

— Kaikki! Thornton keskeytti hänet. — Etkö ymmärrä? Minä sanoin kaikki! — Hän kääntyi puoliksi kumppaniinsa. — Minä uhraisin henkeni hänen tähtensä. Minä hautautuisin metsiin koko loppuiäkseni — hänen tähtensä. Uhraisin omaisuuteni, ystäväni, itseni, hänen tähtensä. Mutta minä en saa. Hyvä Jumala, etkö sitten ymmärrä? —

Jan tuijotti kummastuneena ja ihmetellen.

— Olen tuolla etelässä viettänyt yli kymmenen vuotta helvettiä pahemmassa — naisen kanssa, Thornton jatkoi. — Sellaista sattuu meidän joukossamme usein — sellaisia helvettejä. Matkustin tänne vapautuakseni siitä hetkeksi. Nyt sinä ymmärrät. Siellä on nainen, joka on minun vaimoni. Hän tulisi iloiseksi, jos en milloinkaan palaisi. Hän on nyt onnellinen, kun minä olen poissa, ja minä itse olen ollut onnellinen — vähän aikaa. Minä tiedän, mitä rakkaus on. Olen tuntenut sen. Olen kokenut sen. Jumala armahtakoon minua, mutta olen melkein valmis kääntymään takaisin — hänen luokseen!

Hän vaikeni nähdessään Janin muuttuneen ilmeen. Suorana ja liikkumattomana kuin heidän takanaan oleva honka hän seisoi siinä; vain silmät osoittivat hänen elävän. Nämä silmät eivät hellittäneet Thorntonista. Ne polttivat häntä tuossa harmaassa hämärässä; niin hän ei ollut milloinkaan nähnyt ihmissilmien tekevän. Hän odotti puolittain peloissaan, mitä Jan sanoisi. Hänen äänessään ei ollut lainkaan sitä kovuutta, jota Thornton näki hänen katseessaan. Se oli päinvastoin matala ja hellä.

— Sano, kuinka pitkälle olet mennyt — hänen kanssaan? Thornton ymmärsi hänet ja ojensi kätensä häntä kohti.

— Ainoastaan niin pitkälle kuin mies voi mennä maailman puhtaimman olennon kanssa, hän sanoi. — Olen tehnyt syntiä rakastamalla häntä ja salliessani hänen rakastaa itseäni, mutta siinä onkin kaikki, Jan Thoreau. Minä vannon, että siinä on kaikki!

— Ja sinä palaat etelään?

— Niin, minä palaan etelään.

Thornton ei kuitenkaan lähtenyt seuraavana päivänä. Eikä hän tehnyt lähtöä sitä seuraavanakaan päivänä. Eikä kolmantena, neljäntenä eikä viidentenäkään. Sillä aikaa Jan kävi joka iltapäivä toimitusmiehen konttorissa, ja aina Thornton seurasi häntä. Jan ymmärsi, mitä tämän sisimmässä liikkui, ja hän surkutteli häntä ja suri hänen kanssaan, kunnes hänen oma salaisuutensa purkautui hänen huuliltaan. Hänelle käsittämättömällä tavalla antoi Thorntonin uhrautuminen kunnian tähden ja hänen epätoivonsa Janille voimia, ja sataankin kertaan hän kysyi itseltään, voisiko hän auttaa kumppaniaan oman kurjuutensa tunnustuksella. Kun Jan yhdeksäntenä päivänä meni toimitusmiehen konttoriin, ei Thornton ollut hänen mukanaan. Hän oli istunut yksinään kolkossa hotellihuoneen nurkassa, eikä ollut edes vilaissutkaan ylöspäin, kun Jan lähti Kazanin saattamana.

Tämä yhdeksäs päivä oli Jan Thoreaun viimeinen. Puolittain hajamielisenä hän kuunteli, kun toimitusmies sanoi hänelle lopettaneensa tehtävänsä ja pudisti hänen kättään. Oli pimeä, kun Jan tuli ulos yhtiön konttorista; tähdet tuikkivat vain aivan himmeästi. Jan seisoi yksinään hetkisen virran partaalla. Vastapäätä oli metsä, joka levisi aina maan ääriin saakka, hiljaisena ja synkkänä, ja sen yläpuolella — kuin merkkitulena, joka viittasi häntä takaisin omaan maailmaansa — heijastuivat yli taivaanlaen revontulten punaiset ja kultaiset nuolet. Ja kuunnellessaan hän erotti etäistä valittavaa ääntä, jonka hän tiesi tulevan tästä maailmasta, ja se sai Kazanin selkäkarvat nousemaan pystyyn, ja eläin päästi kolkon ulvahduksen. Janin hengitys tiheni, hänen verensä lämpeni. Tuolla — virran toisella puolen — oli häntä kutsumassa hänen oma maailmansa, ja hän, Jan Thoreau, oli vapaa menemään. Vielä tänä iltana hän hautautuisi metsän syvyyteen, ja hänen levolle laskiessaan hänen yllään olisivat rakkaat tähtensä, ja tuulet suhisisivat honkien latvoissa ja kuiskisivat hänelle suosiotaan ja veljeyttään. Hän menee — nyt. Hän sanoo hyvästi Thorntonille — ja lähtee sitten.

Hän alkoi juosta, ja Kazan juoksi hänen rinnallaan. Hän oli hengästyksissään tullessaan kaupungin ainoalle valaistulle kadulle. Hän kiiruhti hotelliin ja tapasi Thorntonin vielä samalla paikalla istumassa.

— Kaikki on selvää, Jan huudahti hiljaa. — Se on ohi, ja minä lähden jo tänä iltana, nyt heti.

Thornton nousi. — Tänä iltana! hän toisti.

— Niin, tänä iltana, nyt. Minä laitan tavarani kokoon. Tuletko mukaan?

Hän astui Thorntonin edellä pieneen, yksinkertaiseen huoneeseen, missä hän oli öisin maannut. Vasta lampun sytytettyään hän huomasi Thorntonin kasvojen muuttuneen ilmeen. Tämä katseli häntä nyt uhmakkaasti; hänen kasvoillaan oli kova, ynseä sävy, silmien ympärillä oli tummia varjoja, ja suupielet olivat tiukkaan puristettu yhteen.

— Ja minä — minäkin lähden tänä iltana, hän sanoi.

— Etelään?

— Ei, pohjoiseen, Thornton sanoi kiivaasti. Hän seisoi vastapäätä Jania ja kumartui pöydän yli, jolla kynttilä oli. — Minä olen tempautunut irti, hän jatkoi. — En palaa helvettiin. En ikinä mene takaisin etelään. Siellä olen kuollut — ainiaaksi kuollut. He eivät konsanaan enää saa kuulla minusta. He saavat ottaa omaisuuteni — kaikki. Minä lähden pohjoiseen. Aion elää sinun kansasi parissa — ja Jumalan — ja hänen kanssaan!

Jan vaipui tuolille, Thornton istuutui häntä vastapäätä.

— Minä käännyn hänen luokseen, hän toisti. — Ei kukaan saa milloinkaan tietää sitä.

Hän ei päässyt selville Janin silmien ilmeestä ja yhtä vähän hän kykeni ymmärtämään hänen pehmeiden, ruskeiden käsiensä hermostuneita nytkähdyksiä. Mutta Kazanin toinen silmä sanoi hänelle enemmän kuin Thornton kykeni arvaamaankaan, ja vastaukseksi näkyi uudelleen kohoavan onnettomuutta ennustava vavahtelu pitkin koiran selkärankaa. Thornton ei milloinkaan saanut tietää, että Janin sormet hetkeksi valtasi entinen hurja halu syöksyä kiinni ihmiskurkkuun.

— Sitä et tee, hän sanoi rauhallisesti.

— Kyllä, minä teen sen, Thornton vakuutti. — Olen tehnyt päätökseni. Ei mikään muu kuin kuolema voi estää minua.

— On muutakin, mikä voi estää sinut ja todella estääkin, Jan ilmoitti yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. — Minä, Jan Thoreau, estän.

Thornton nousi hitaasti ja tuijotti Janin kasvoihin.

— Minä estän, Jan toisti ja nousi myös. — Enkä minä ole kuolema.

Hän astui Thorntonin eteen ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ja hänen silmissään oli taas sama ilme, joka sai Thorntonin rakastamaan häntä enemmän kuin hän milloinkaan oli maan päällä ketään miestä rakastanut.

— Minä estän, hän sanoi taas ystävällisesti. — Istuhan! Kerronpa sinulle jotain. Ja kun olen lakannut kertomasta, sinä tartut käteeni ja sanot: Jan Thoreau, minä kiitän suurta Jumalaa, että jotain sellaista on tapahtunut ennen ja se on tullut minun korviini kylliksi ajoissa, jotta voin pelastaa hänet, jota rakastan. Istu, ole hyvä!

27

Janin kertomus

Jan oli viisi vuotta vanhentunut niinä kahtena tuntina, jotka hän oli ollut toimitusmiehen konttorissa; hän vanheni nytkin Thorntonin katsellessa häntä. Sama väsynyt, toivoton hehku paloi hänen silmissään, samat jännittyneet uurteet rumensivat hänen kasvojaan. Ja kuitenkin hän muuttui nopeasti, niin kuin iltapäivälläkin. Kaksi tummaa pilkkua alkoi palaa hänen poskillaan, hänen istuessaan vastapäätä Thorntonia, joka odotti kalpeana ja hiljaa.

— Kuuntele, hän aloitti matalalla äänellä, — aion kertoa sinulle jotain, mistä olen puhunut vain kahdelle ihmiselle. Se on kertomus toisesta miehestä — sivistyneestä miehestä, kuten sinäkin. Hänkin tuli tänne meidän maahamme vuosia takaperin ja kohtasi naisen, niin kuin sinä olet tavannut tämän nuoren tytön Oxford Housessa, ja rakasti häntä yhtä paljon, kuin sinä rakastat tätä, ehkäpä enemmänkin. On ihmeellistä, että asia on aivan samanlainen, ja juuri sen vuoksi uskonkin, että Pyhä Neitsyt antaa minulle rohkeutta kertoa sen sinulle. Sillä tämä mies jätti — niin kuin sinäkin — vaimonsa — ja kaksi lastaan — tullessaan tänne pohjoiseen. Jack Thornton, minä rukoilen suurta Jumalaa antamaan hänelle anteeksi, sillä hän jätti kolmannenkin lapsen — syntymättömän.

Jan nojasi päätään käteensä, niin että se varjosti hänen kasvonsa.

— En aio niin paljon puhua tästä kuin pikemmin siitä, mitä sitten tapahtui, hän jatkoi. — Se oli kaunista rakkautta — naisen puolelta — ja se olisi ollut kaunista rakkautta miehenkin puolelta, jos se olisi ollut puhdasta. Sillä mies uhrasi kaikki, vieläpä Jumalansakin — kuten sinäkin olet valmis uhraamaan kaikki — Jumalasikin — tämän Oxford Housessa olevan tytön tähden. Minä supistan sanottavani enimmäkseen naiseen. Hän oli kaunis. Hän oli ihaninta, mitä Jumala on maailmaan asettanut, ja hän rakasti tätä miestä. Hän meni naimisiin hänen kanssaan, luotti häneen, oli valmis kuolemaan hänen tähtensä, seuraamaan häntä maailman ääriin saakka, niin kuin naisemme tekevät rakastamiensa miesten tähden. Etkö voi arvata, mitä tapahtui? Syntyi lapsi!

Jan lausui nämä sanat niin lujaa, että Thornton peräytyi kuin iskun saanut.

— Syntyi lapsi! Jan toisti, ja Thornton kuuli, kuinka hän iski kyntensä pöytään. — Siinä oli Jumalan ensimmäinen kirous — lapsi! Epäkelvoiksi — eläimiksi — niiksi heitä nimitämme — paholaisiksi — synnin hylkiöiksi! Hyvä Jumala, niin tapahtui! Syntyi lapsi Jumalan kirous niskoillaan!

Jan vaikeni, hänen kyntensä taipuivat yhä enemmän, hän huohotti kuin olisi juossut.

— Tuolla sinun maailmassasi hänestä olisi kasvanut mies, hän jatkoi tyynemmin. — Minä olen kuullut sen — sittemmin. Siellä kuuluu kaksijalkainen sekasikiö olevan sangen tavallinen — avioliiton ulkopuolella syntynyt mies tai nainen. Olen kuullut, että se kirous ei ole siellä toivoton. Mutta täällä on toisin. Kirous ei häivy milloinkaan. Se seuraa päivä päivältä, vuosi vuodelta. Ja tämä lapsi — luontokappaleita onnettomampi — syntyi tämän kirouksen alaisena. Ymmärrätkö nyt? Jos tuulet olisivat kuiskineet tuon salaisuuden, ei kukaan olisi tullut hänen lähelleen — intiaaninaiset olisivat mieluimmin koskeneet ruttotautiseenkin — hän olisi ollut hylätty olento, miehenä halveksittu, häntä olisi osoitettu sormella ja pilkattu, annettu pahempia nimiä kuin huonoimmille ja kurjimmille koirille. Sitä merkitsee tuon kirouksen alaisena syntyminen — tuolla pohjoisessa.

Hän odotti, että Thornton sanoisi jotain, mutta tämä istui hiljaa ja liikkumattomana pöydän toisella puolen.

— Kirous vaikutti nopeasti. Sen sai ensin — tunnonvaivoina mies kokea. Se kalvoi hänen sieluaan, se riudutti hänet elävältä ja ajoi hänet paikasta paikkaan, nainen ja lapsi mukanaan. Naisen puhtaus ja rakkaus lisäsivät hänen kärsimyksiään, ja vihdoin hän ymmärsi, että Jumalan käsi oli raskaana laskenut hänen päällensä. Nainen näki hänen surunsa, mutta ei tuntenut sen syytä. Ja sitten vasta kirous saavutti naisen. He lähtivät pohjoiseen — kauas Barren Landsin toiselle puolen, mutta kirous seurasi heitä sinnekin. Se kalvoi miehen elämää, kunnes — hän kuoli. Se tapahtui seitsemän vuoden kuluttua lapsen syntymästä.

Öljylamppu alkoi savuta, ja Jan väänsi nopeasti sydäntä alas, niin että he joutuivat pimeään.

— Silloin alkoi kirous ahdistaa naista ja lasta. Etkö usko, että isien pahat teot joutuvat heidän lastensakin kärsittäviksi? Kautta taivaan — niin on asia — niin on asia! Kirous tuli monella tavoin — ja sitten — se tuli vihdoin tällä tavoin.

Janin ääni muuttui sähinäksi. Thornton saattoi tuntea hänen kuuman hengityksensä pöydän yli kumartuessaan, ja hänen silmänsä kiiluivat pimeässä kuin kaksi tulista hiiltä.

— Se tuli näin! Jan huohotti. — Leiriin oli saapunut muuan lähetyssaarnaaja — muuan — muuan kristitty etelästä, ja hän oli hyvä ystävä naisen kanssa ja saarnasi Jumalasta, ja nainen uskoi häntä. Poika oli aivan pieni ja näki kaikenlaista, mutta alussa hän ei ymmärtänyt. Sittemmin hän ymmärsi, että lähetyssaarnaaja rakasti hänen äitinsä kauneutta ja pyrki voittamaan sen — mutta ei onnistunut siinä sen vuoksi, että nainen ei koskaan elämässään voinut rakastaa muuta kuin tuota ainoata, jolle hän ensiksi oli sydämensä antanut. Suuri Jumala, silloin tapahtui eräänä iltana, että kaikki ihmiset kokoontuivat peuranpaistojuhlille suurien nuotioiden ympärille, eikä ketään ollut pikku majan läheisyydessä, missä poika ja hänen äitinsä asuivat. Poika oli juhlassa, mutta tuli juosten kotiin — palanen rasvaa tippuvaa lihaa kädessään äidille — ja hän kuuli tämän huudon ja juoksi sisälle — ja lähetyssaarnaaja löi hänet lattiaan. Silloin se tapahtui, ja poikakin ymmärsi ja ajoi takaa miestä ja kirkui, että tämä oli tappanut hänen äitinsä. Janin ääni kuulosti nyt hirveän rauhalliselta.

— Se on totta, Thornton — siitä illasta alkaen hän kuihtui kuin kukka! Hän kuoli ja jätti pojan yksinään kantamaan kirousta. Ja se poika, Jack, oli Jan Thoreau. Nainen oli hänen äitinsä.

Seurasi äänetön, pelottava kuolemanhiljaisuus, jonka hetkisen kuluttua Thornton keskeytti ojentamalla kätensä ja hapuilemalla, kunnes kosketti Thoreaun molempiin käsiin, joihin hän lujasti tarttui.

— Ja — siinäkö kaikki? hän kysyi hiljaa.

— Ei, siinä on vain alku, Jan sanoi hiljaa. — Kirous on seurannut minua, Thornton, kunnes olen maailman onnettomin mies. Tänään olen tehnyt kaikki, mitä tehdä voi. Kuollessaan isäni jätti papereita, jotka äitini piti antaa minulle täysikasvuiseksi tultuani. Hänen kuollessaan sain ne. Hän ei tiennyt, mitä niissä oli, ja siitä minä olen iloinen. Sillä ne kertoivat samaa, minkä minä nyt olen kertonut sinulle, Jack, ja haudastaan isäni pyysi minua sovittamaan, mitä voin. Asettuessaan toden teolla pohjolaan hän otti mukaansa suurimman osan omaisuuttaan — joka oli suuri — ja sijoitti sen siihen, mistä ei kukaan milloinkaan voisi löytää sitä — suureen yhtiöön. Puolet siitä, hän kirjoitti, kuuluisi minulle. Toisen puolen hän pyysi minua palauttamaan lapsilleen ja oikealle vaimolleen, jos tämä eli. Olen tehnyt enemmänkin. Olen luopunut kaikesta — sillä mitään siitä ei kuulu minulle. Puolet joutuu niille molemmille lapsille, jotka hän hylkäsi. Toinen puoli kuuluu lapselle, joka ei silloin vielä ollut syntynyt. Äiti — on — kuollut.

— Siinä ei ole kaikki, Jan, Thornton sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Ei, siinä ei ole kaikki, Jan vastasi. — On niin paljon vielä kerrottavaa, että jos sen sinulle kertoisin, ei sinun olisi vaikea käsittää, miksi Jan Thoreau on maailman onnettomin mies. Olen sanonut sinulle, että tämä oli vain alkua. En ole puhunut sinulle, kuinka kirous on seurannut minua ja ryöstänyt minulta elämäni parhaimman, kuinka se on kiusannut minua yötä päivää kuin paha henki, murskannut toiveeni ja lopuksi tehnyt minusta muukalaisen, joka ei kuulu mihinkään kansaan, ilman ystäviä, ilman — sitä — jonka sinäkin tahdoit uhrata tämän Oxford Housessa olevan tyttösi tähden. Enkö ole oikeassa! Sano! Ethän sinä lähde hänen luokseen? Menethän etelään ja kerran on suuri Jumala palkitseva sinua!

Hän kuuli Thorntonin nousevan.

— Sytytänkö kynttilän?

— Älä, Thornton sanoi, ja heidän kätensä osuivat pimeässä yhteen. Toisen äänessä oli nyt ylpeyden ja voitonriemun sävy. — Jan, hän sanoi hiljaa, — minä kiitän sinua, että olet johdattanut minut sellaisen Jumalan eteen kuin teidän. En milloinkaan ennen ole kohdannut Häntä. Me lähetämme lähetyssaarnaajia teitä pelastamaan, me pidämme teitä vain puolisieluisina villeinä — mutta me olemme sokeita. Sinä olet opettanut minulle enemmän kuin kaikki saarnat, ja tämä teidän suuri, ihana maailmanne palauttaa minut parempana ihmisenä. Minä lähden — etelään. Kerran tulen takaisin teidän pariinne ja elämään teidän elämäänne. Minä tulen, mutta ilman kirousta hartioillani. Jos voisin lähettää tämän tervehdyksen hänelle ja pyytää häneltä anteeksi, sanoa hänelle, mikä minusta oli vähällä tulla ja että yhä toivon — uskon — niin minun olisi keveämpi lähteä tuohon toiseen maailmaan.

— Sen kyllä voit, hän sanoi. — Minä vien sinulta tämän tervehdyksen perille, ja teenpä enemmänkin — minä sanon hänelle, mitä Jan Thoreau on onnellisin mielin löytänyt Thorntonin sydämestä. Hän kuuluu minun kansaani, ja hän antaa anteeksi ja rakastaa sinua vielä enemmän kuin sinä milloinkaan. Sillä, Jack, creen Jumala opettaa suurien lumiaavikoiden kansaa pitämään tätä kunnianaan. Hän rakastaa sinua yhä, ja jos on jäljellä toivoa, se palaa hänenkin rinnassaan.

— Ystäväni… Jotain nyyhkytyksen tapaista kuului Thorntonin huulilta. — Entä sinä — löydänkö sinutkin taas? — —

— Minä jätän Oxford Houseen tiedon, minne suuntaan kulkuni — hänelle —, Jan sanoi.

— Hyvästi, Thornton sanoi kumealla äänellä.

Jan kuunteli, kunnes hänen askelensa olivat häipyneet, ja sitten hän istui kauan nojaten käsivarsillaan pikku pöytään. Ja Kazan, joka vinkui hiljaa, näytti tietävän ja ymmärtävän, että tässä pimeässä huoneessa oli hänen isäntänsä raskas sydän vihdoinkin saanut huojennusta.

28

Soittoa vielä kerran

Tänä iltana Jan meni viimeistä kertaa takaisin metsiensä helmaan; ja hän kulki koko sen yön, ja jokaisella taaksejääneellä kilometrillä kasvoi jokin hänen rinnassaan suuremmaksi ja rohkeammaksi, kunnes hän läiskytteli piiskalla vanhaan tapaansa, ja hänen verensä lauloi sopusoinnussa erämaan hengen kanssa. Vielä kerran hän oli kotona. Hänellä oli metsä, täynnä tuulien ja puitten hiljaisia kuiskeita, aina ollut kotinaan, ja tänä iltana se oli vielä enemmän kotina kuin milloinkaan ennen. Yksinään ja sielultaan sairaana, vailla muuta toivoa kuin saada hautautua yhä syvemmälle ja syvemmälle sen uumeniin, hän tunsi sen elämän, myötätunnon ja rakkauden hiipivän sydämeensä, surevan yhdessä hänen surujaan, lämmittävän häntä toivollaan, vakuuttavan hänelle, kuten ennenkin, puidensa, vuoriensa, salamoidensa ystävyyttä.

Ja ylhäältä katselivat tähdet häntä kuin miljardit pikku tulet, rakastavien käsien sytyttämät hänen tietään valaisemaan — nämä tähdet, jotka olivat tarjonneet hänelle soittoa, lepoa ja rauhaa koko hänen elämänsä ajan ja opettaneet hänelle enemmän Jumalan hiljaisesta voimasta kuin ihmiskielet milloinkaan saattoivat kertoa. Jan Thoreau tiesi nyt, että näistä tästä lähtien tuli hänen elämänsä, hänen jumalansa. Tuhat kertaa hän oli soitollaan luonut eloa ja muotoa noihin tähtivarjoihin, noihin korkeisiin honkiin, matalien pensaiden, kivien ja vuorien varjoihin. Nyt se ei ollut enää leikkiä. Jokainen yön hetki ja joka päivä, joka seuraava yö ne kävivät hänelle yhä todellisemmiksi, ja hänen tulensa maalasi hänelle tuossa synkässä pimeydessä tuntemattomia tauluja, ja puut ja kalliot ja pensaat lohduttivat häntä yhä enemmän ja enemmän hänen yksinäisyydessään ja antoivat hänen liikkeissään, vaihtuvissa varjoissaan tuntea kuin ne olisivat eläviä olentoja. Kaikkialla hän tapasi samoja vanhoja ystäviä — muuttumattomina ja lujina. Honganvarjo, joka hiljaiseen tapaansa nyökkyi hänelle, oli tänä iltana sama mikä oli nyökkäillyt hänelle edellisenäkin iltana, satoja iltoja sitten; tähdet olivat samat, puiden latvoista hänelle kuiskivat tuulet olivat samat, kaikki oli kuin eilen — niin kuin oli ollut vuosia takaperinkin — ne eivät milloinkaan jättäneet häntä, niiden uskollisuus ei milloinkaan kylmennyt. Hän oli rakastanut metsää — nyt hän jumaloi sitä. Sen suuressa hiljaisuudessa hänellä oli Melisse. Se kuiski hänelle yhä hänen vanhasta rakkaudestaan, heidän onnensa päivistä ja vuosista, ja metsineen hän eli yhä uudelleen ja uudelleen näitä päiviä, ja kun hän nukahti metsineen, hän uneksi niistä.

Melkein kuukausi oli kulunut, ennen kuin hän saapui Oxford Houseen ja tapasi suloisen tytön, jota Thornton rakasti. Hän teki niin kuin Thornton oli pyytänyt ja lähti sitten eteenpäin — pohjoiseen ja itään. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta tehtävää kuin samoilla ympäri metsiään.

Hän lähti Hayesiin, hankki intiaanileiristä itselleen tarpeellisia ruokavaroja ja pysähtyi vihdoin alkukeväästä kauaksi Cutawayhin. Tänne hän leiriytyi ja viipyi siellä jonkun aikaa karhuja metsästelemässä. Sitten hän suuntasi taas kulkunsa pohjoiseen ja itään — aina poispäin Lac Bainista. Kun ensimmäiset lahdelta puhaltaneet kylmät tuulet ilmoittivat talven lähestyvän, hän rupesi äkkiä ikävöimään pohjoiseen ja länteen, palatakseen vielä kerran Barren Landsiin. Mutta sen sijaan hän lähtikin etelään päin, ja näin ollen tapahtui, että hän vuoden perästä Lac Bainista lähdöstään rakensi majansa syvälle metsään, God's Riverin varrelle, kahdenkymmenen kilometrin päähän Oxford Housesta, ja alkoi taas metsästellä yhtiön hyväksi. Hän ei ollut unohtanut Thorntonille antamaansa lupausta, ja Oxford Houseen hän toimitti tiedon olinpaikastaan siltä varalta, että tämä palaisi.

Kun talvi oli kulunut yli puolivälin, Jan palasi turkiksineen Oxford Houseen. Saman päivän iltana, jolloin hän saapui leiriin, hän kuuli jonkun pohjoisesta päin tulleen ranskalaisen puhuvan Lac Bainista. Kukaan ei havainnut Janin kasvojen muuttumista, kun hän istui pimeässä nurkassa yhtiön varastohuoneessa. Heti sen jälkeen hän meni ranskalaisen perässä ulos, ja tultuaan niin kauaksi, etteivät muut kuulleet, hän pysäytti vieraan.

— Hyvä herra, te puhuitte Lac Bainista, hän sanoi ranskaksi. — Oletteko ollut siellä?

— Olen, toinen vastasi, — olin siellä viikon odottamassa ensimmäistä rekikeliä.

— Se on minun entinen kotini, Jan huomautti ja yritti hillitä ääntään. — Haluaisin tietää — onko siellä tapahtunut mitään muutoksia. Tapasitteko Cumminsia — toimitusmiestä?

— Kyllä, hän oli siellä.

— Entä — entä Jean de Gravois, ensimmäinen mies?

— Hän oli poissa. Hitto, kuulkaas tuota! Koirat tappelevat!

— Hetkinen, hyvä herra, Jan pyysi, kun ranskalainen aikoi juosta sinne. — Toimitusmiehellä oli tytär — Melisse —

— Hän lähti Lac Bainista aikoja sitten, erämies keskeytti hänet kärsimättömästi. — Herra Cummins kertoi, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan — luulen hänen sanoneen vuoteen. Hitto vieköön, kuulkaas! Ne repivät toisensa kappaleiksi, ja ne ovat minun koiriani, hyvä herra, minä tunnen niiden äänet tuhansien joukosta!

Hän juoksi pimeyteen, ja Jan aikoi ensin seurata mukana, mutta sitten hän pysähtyi ja meni sen sijaan yhtiön varastohuoneelle. Hän otti käärönsä ja asteli metsänreunaan rekensä ja koiriensa luo. Tänä yönä kulkiessaan metsän läpi Jan ei kiinnittänyt huomiota tähtiin eikä ystävällisiin varjoihin…

— Vuoteen, hän toisti yhä uudestaan ja uudestaan itsekseen, ja kerran, kun Kazan hankasi itseään hänen jalkaansa vasten ja katsoi häntä kasvoihin, hän sanoi: — Oi, Kazan, Melissemme on mennyt englantilaisen kanssa! Suuri Jumala suokoon heille onnea!

Tämän jälkeen hänestä tuntui metsä entistä tenhoavammalta. Hän ei palannut keväällä Oxford Houseen, vaan myi turkiksensa ohikulkevalle puoliveriselle ja vaelteli koko kevään ja kesän ympäri maata länteen päin. Tammikuussa hän palasi majaansa, kun lumi oli vahvimmillaan, ja kolmea päivää myöhemmin hän lähti ottamaan ruokavaroja Hudson Bayn leiristä, God's Lakesta, sen sijaan että olisi poikennut Oxford Houseen. Heidän kulkiessaan eräällä järvellä, Kazan hypähti hetkeksi syrjään vetohihnoistaan ja haukkasi jotain lumesta.

Jan näki sen, mutta ei ajatellut sitä sen enempää, ennen kuin vähän myöhemmin, kun Kazan pysähtyi, laskeutui maahan, puri valjaitaan ja vinkui tuskasta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Kazanin äkkinäistä haukkaamista, ja hän tunsi kuin puukoniskun. Kauhusta ja pelosta huudahtaen hän vaipui koiran viereen polvilleen. Kazan vaikeroi, ja sen tuuhea häntä laahasi lunta, kun Jan otti sen suuren, susimaisen pään käsiinsä. Ei ainoatakaan ääntä päässyt nyt Janin huulilta; hitaasti hän veti vain koiran syliinsä, kunnes piti sitä käsivarsillaan kuin pikku lasta. Koiran ainoa silmä oli kiinnitettynä isäntänsä kasvoihin, uskollisesti odottaen jotain merkkiä, jotain sanaa tältä vielä, vaikka kummalliset tuskat ja kivut kalvoivat sitä, ja tässä silmässä Jan näki tuon punertavan kaihin, jonka hän oli nähnyt satoja kertoja ennen kettujen ja susien silmissä, kun nämä kuolivat myrkytettyyn syöttiin.

Kumea valitus parahti Janin huulilta, ja hän painoi poskensa Kazanin päätä vasten ja nyyhkytti nyt kuin lapsi, Kazanin hieroessa kuumaa kuonoaan hänen poskeensa ja jännittäessä lihaksensa ottelemaan viimeisen kerran sitä vastaan, mikä tuotti surua hänen isännälleen. Kesti kauan, ennen kuin Jan nosti kasvonsa pörröisestä päästä, ja kun hän vihdoin sen teki, hän tiesi menettäneensä viimeisenkin rakkautensa, viimeisenkin toverinsa, kaiken, mikä hänet yksitoikkoisessa maailmassaan sitoi lihaan ja vereen. Kazan oli kuollut…

Hän otti reestä huopapeitteen ja kääri Kazanin siihen ja kantoi sen kappaleen matkaa tieltä. Pää painuksissa hän saapui neljän koiransa vetämänä God's Houseen. Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ruokavaroineen erämaahan. Oli pimeä hänen saapuessaan sille paikalle, mihin oli jättänyt Kazanin. Hän laski sen rekeen, ja nuo neljä vetokoiraa vinkuivat, hoippuessaan taakkoineen tietään. Ne tunsivat ruumiinhajua. Kauas metsään järven toiselle puolen ne pysähtyivät, ja Jan teki nuotion.

Tänä yönä Jan veti Kazanin luokseen, niin kuin hän joka yö yksinäisessä elämässään oli tehnyt, ja häntä värisytti, kun muut koirat epäluuloisesti hiipivät pois hänen luotaan, ja tuli ja honkien latvat särkivät metsän hiljaisuuden. Hän katseli räiskyviä liekkejä, vaihtuvia varjoja, joita ne synnyttivät; nämä näyttivät tanssivan ja ilvehtivän hänen ympärillään, ja hänestä tuntui nyt kuin ne eivät enää olisikaan hänen ystäviään, vaan pilkkaisivat häntä, riemuitsisivat Kazanin kuolemasta ja painaisivat hänen mieleensä, että hän oli yksin, yksin, yksin! Hän antoi nuotion palaa loppuun eikä kohentanut sitä, ennen kuin alkoi tuntea olonsa viluiseksi, ja kun hän vihdoin rauhallisesti uinahti, hän kuuli yhä honkien latvojen kuiskivan, että Kazan oli kuollut ja että samalla viimeinenkin heikko side Jan Thoreaun ja Melissen välillä oli katkennut.

Päivän koittaessa hän jatkoi matkaansa, Kazan reessä peitteeseen käärittynä. Hän aikoi yrittää ehtiä majaansa samana iltana ja seuraavana päivänä haudata vanhan toverinsa. Hänen saapuessaan aukealle paikalle, joka oli hänen ja virran välissä, oli jo pimeä. Taivaanlaella oli runsaasti tähtiä hänen kompuroidessaan suurta, puutonta harjannetta ylöspäin, jonka juurella hänen kotinsa oli. Sen kukkulalle hän pysähtyi ja istahti kallionkielekkeelle — hänen ja revontulten himmeiden liekkien välillä ei ollut muuta kuin tuhatkilometrinen avaruus. Alhaalla lepäsi metsä mustana ja hiljaisena, ja hän katsahti sinne päin, missä tiesi tupansa odottavan häntä — sekin mustana ja hiljaisena.

Ensi kerran hänen mielensä valtasi ajatus, että tämä oli hänen kotinsa — että metsällä, hiljaisuudella ja tuolla männikköön kätketyllä pikku majalla oli hänelle nyt suurempi merkitys kuin muutamaa tuntia aikaisemmin, jolloin Kazan eli ja toverina juoksi hänen rinnallaan. Tuonne alas hän hautaa sen. Ja hän oli rakastanut Kazania; hän tiesi nyt, painaessaan käsillään kirveltävää sydäntään, että hän olisi taistellut Kazanin tähden — antanut henkensä hänen tähtensä — niin kuin veljen tähden. Tuonne alas hiljaisen kuusen alle hän hautaa tuon vanhan eläimen viimeiset jäännökset, ja hänen sydämessään heräsi kaipuu, melkeinpä rukous, että Melisse saisi tietää, ettei hänellä, Jan Thoreaulla, ole enää mitään muuta jäljellä kuin hauta, ja että tuossa haudassa lepää heidän vanha ystävänsä, heidän vanha leikkitoverinsa… Kuumat kyyneleet sumensivat Janin silmät, ja hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, niin kuin hän oli nyyhkyttänyt vuosia takaperin, kun hänelle etelän erämaihin saapui tieto, että Melisse makasi kuoleman kielissä.

— Melisse, Melisse…

Hän lausui nyyhkyttäen ääneen tytön nimeä ja tuijotti kyyneltensä läpi kauaksi pohjoista kohti, huusi suruissaan häntä ja katseli yhäti tähdistä kimmeltelevään avaruuteen, ikään kuin toivoen, että Melissen suloiset kasvot vielä kerran sieltä tulisivat näkyviin ja ilmestyisivät hänelle. Ja huutaessaan hänen nimeään hän oli kuulevinaan ääntä avaruudesta, niin suloista, hiljaista ja vienoa, että hänen sydämensä sykintä tuntui pysähtyvän, ja hän nousi pystyyn ja ojensi kätensä taivasta kohti, sillä Jan Thoreau tiesi kuulevansa viulunsoittoa pohjoisesta päin — että Melisse oli äärettömän etäältä kuullut hänen huutonsa, hänen rukouksensa ja soitti hänelle ja Kazanille.

Ja hänen kuunnellessaan laskeutuivat hänen kätensä äkkiä alas, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin niissä olisivat palaneet kaikki taivaan tähdet, sillä soitto läheni lähenemistään, kunnes hän otti Kazanin käsivarsilleen ja juoksi vuorta alas. Nyt se hälveni metsään — sitten se kaikui taas, kuten hän oli kuulevinaan, heikommin ja etäämpää ja houkutteli häntä metsän syvyyteen. Muutamaan minuuttiin hän ei selvästi aistinnut mitään muuta kuin tämän äänen, ja niin kuin John Cumminskin monta vuotta sitten oli kutsunut Lac Bainiin enkeleitä, mennen hänkin silloin yöhön tätä ihmeellistä soittoa vastaanottamaan, niin kutsui Janin sielukin nyt heitä, hänen painaessaan Kazania rintaansa vasten, ja hoiperrellessa eteenpäin. Äkkiä hän näki tuvan, tuvassa paloi kynttilä!

Hiljaa hän laski Kazanin lumelle, ja pitkän ajan hän seisoi kuunnellen viulun vienoja säveliä. Joku oli hänen majassaan — elävät kädet soittivat! Ei ollutkaan siis vain Melissen henki tullut hänen luokseen hänen syvimmässä surussaan, ja nyyhkytys pääsi hänen huuliltaan. Askel askelelta hän kulki eteenpäin, ja ovelle hän pysähtyi taas ihmettelemään, oliko hän hullu, olivatko metsän henget yhä pettämässä häntä, oliko — oliko —

Vielä askel…

Suuri Jumala, nyt hän kuuli — se oli tuon vanhan rakkauslaulun vienoa soittoa, esitettynä ikivanhaan tapaan, kaikkine vanhoine kaihoineen, kuiskivine riemuineen, vienoine valituksineen elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta! Äänekkäästi huudahtaen hän paiskasi oven selälleen ja syöksyi ojennetuin käsivarsin sisälle, ja hänen silmiään häikäisi äkkinäinen kynttilänvalo, ja huudahtaen, vihlovasti kuten hänkin, tuli joku läpi tämän valon juosten häntä vastaan — Melisse, entinen ihana Melisse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, nyyhkytti hänen nimeään, pyysi häntä entisellä vienolla äänellään suutelemaan, suutelemaan itseään. Ensi kerran elämässään Jan Thoreau tunsi heikkouden ja väsymyksen vallanneen hänet. Kaikki mustui hänen silmissään. Hän tiesi kuitenkin, että Jean de Gravoiskin lähestyi häntä, ja hän kuuli Melissen huutavan häntä, tunsi hänen käsivartensa ympärillään, tunsi hänen kasvonsa olevan omiaan vasten. Ja kun pimeys hänen ympärillään yhä sakeni, hän tunsi soluvansa sinne, hän kuiskasi heille, joita hän ei enää kyennyt näkemään:

— Kazan — kuoli — yöllä —

Kauan Jan taisteli vapautuakseen tästä pimeydestä, ja kun se vihdoin onnistui ja hän taas avasi silmänsä ja heräsi tästä kummallisesta unesta, hän havaitsi Melissen istuvan vieressään ja syleilevän häntä ja pitävän hänen päätään rintaansa vasten — Melissen, ihanat hiukset auki, juuri sellaisena kuin hän ennen oli halunnut katsella häntä, ja vanhan rakkauden hohde silmissään, vaikka se nyt loistikin entistään paljon ihanampana.

— Jan — Jan — me olemme etsineet sinua — niin kauan —, hän huudahti vihdoin. — Me olemme etsineet sinua — aina siitä asti, kun lähdit Lac Bainista. Jan, rakas Jan, minä rakastan sinua niin — ja sinä melkein särjit sydämeni. Rakas, rakas Jan —, hän nyyhki ja silitteli hänen poskeaan, — minä tiedän nyt, miksi sinä lähdit pois — minä tiedän — ja minä rakastan sinua niin, että — että minä kuolen — jos sinä taas minut jätät.

— Sinä tiedät! Jan sopersi. Hän nousi makuusijaltaan, sulki molemmin käsin hänen kauniit silmänsä ja tuijotti häneen, silmissään jonkun verran tuota entistä pelkoa. — Sinä tiedät — ja — kuitenkin — sinä tulet luokseni!

— Minä rakastan sinua, Melisse sanoi, hiipi hänen luokseen ja laski päänsä hänen povelleen. Ja antaessaan sormiensa solua Janin pitkässä tukassa, hän kumartui suutelemaan häntä. — Minä rakastan sinua!

Jan syleili häntä ja kätki kasvonsa hänen hiuksiinsa, ja hän tunsi Melissen poven vavahtelevan ilosta.

— Minä rakastan sinua, tämä kuiskasi taas, ja hänen kimmeltelevien hiuksiensa alla heidän huulensa koskettivat toisiaan, ja hän kuiskasi yhä uudelleen ja uudelleen: — Minä rakastan sinua!

Ulkopuolella hyppi Jean de Gravois tähtien valaisemassa metsänreunassa edestakaisin, ja Iowaka katseli häntä.

— No, mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisistasi? huudahteli Jean vähintään sadatta kertaa. — Mitä sinä nyt sanot, kaunottareni? — Ja samalla hän kietoi vähintään sadatta kertaa kätensä Iowakan kaulaan ja suuteli häntä, kunnes tämä työnsi hänet luotaan. — Eikö ollutkin oikein rikkoa Pyhän Neitsyen nimessä vannoma valani ja puhua Melisselle, miksi Jan oli tullut mielettömäksi? Eikö ollutkin oikein, sanon minä? Ja eikö Melisse tehnytkin juuri niin kuin minä tuolle hupsulle Janille sanoin hänen tekevän? Ja eikö hän vihannutkin englantilaista koko ajan? Mitä? Etkö osaa puhua, sysimusta enkelini?

Taas hän sulki Iowakan syliinsä, eikä hän tällä kertaa päästänytkään häntä, vaan käänsi hänen kasvonsa niin, että tähtivalo lankesi niihin.

— Entä tunteeko Jan Thoreau yhä vielä kirouksen hartioillaan? hän jatkoi hiljaa. — Heipä hei, sen asian olemme me hoitaneet kuntoon, sinä, suloinen Iowakani, ja miehesi, Jean de Gravois! Minulla on tämä — taskussani — kirje, Prince Albertissa olevan toimitusmiehen allekirjoittama, jolle kerroin Janin historian, ajaessani hänen jälkiään tänne — kirje, jossa sanotaan, että toinen nainen kuoli ennen kuin Jan Thoreaun tuleva isä meni naimisiin hänen tulevan äitinsä kanssa. Ja ymmärrätkö nyt, miksi en kertonut Melisselle tuosta kirjeestä, rakkaani? Juuri todistaakseni tuolle Jan-typerykselle, että Melisse rakasti häntä — olipa hän sitten mikä tahansa. Mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisista, sinä prinsessan tytär — sinä — sinä —

— Maailman suurimman miehen vaimo, Iowaka täydensi hymyillen. — Mutta, hupsu Jean, emmehän voi tässä iankaiken seistä. Minä alan palella. Ja sitä paitsi, etkö luule, etkö luule, että Jan tulisi iloiseksi nähdessään minut?

— Hupsu — hupsu — hupsu, Jean de Gravois mutisi heidän astellessaan käsikädessä tähtivalossa. — Hän, Iowakani, rakkaani, väittää, että minä olen hupsu — ja tämänkin jälkeen! Hyvä Jumala, mitä sitten on miehen tehtävä näyttääkseen suurelta vaimonsa silmissä?