Jack Howlandin seikkailut

JACK HOWLANDIN SEIKKAILUT

Kirj.

JAMES OLIVER CURVOOD

Suomentanut Eero Alpi

Alkuperäinen nimi: "The Danger Trail"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

SISÄLLYS:

Lumimaan tytär Puhumattomat huulet Salaperäinen hyökkäys Varoitus Howlandin yöllinen vieras Miehen rakkaus Miina räjähtää Lähellä kuolemaa Kohtaus Pohjoista kohti Punaisen surman talo Taistelu Takaa-ajo Valonsäde Makuuhuoneessa Jeanin kertomus Meleese

Lumimaan tytär

Howland tunsi ensimmäisen kerran elämässään seikkailunhalua. Hänellä oli halu saada kokea jotain uutta ja outoa. Kylmällä napaseudun taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet jäisten silmien tavoin. Hänen takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin, sivistyksen viimeisen etuvartion valot.

Mutta Howland tähysteli pohjoista kohti. Sen vuorenharjanteen laelta, missä hän seisoi, hän katseli edessään avautuvaa valkoista, hiljaista maata, joka ulottui tuhansia peninkulmia Pohjoiselle Jäämerelle päin. Talviyön hiljaisuudessa hänen korviinsa kuului revontulten lievä räiskinä. Monituhatvuotinen soitto humisi lakeuden yllä, ja kun hän katseli noita kylmiä, teräviä tulinuolia, jotka välähtelivät avaruudessa, ja kuunteli niiden laulua rajattomasta yksinäisyydestä, loppumattomasta surusta, hänet valtasi kummallinen tunne — aivan kuin hänelle olisi viitottu ja sanottu, että tuolla kaukana, maailman rajalla, hän löytäisi kaiken sen, josta hän oli uneksinut siitä saakka kun hän oli tullut sen ikäiseksi, että hän oli alkanut itse takoa omaa kohtaloaan.

Pakkanen värisytti hänen ruumistaan, ja hän sytytti uuden sikarin samalla kääntyen selin purevaa itätuulta vastaan. Tulitikkua raapaistessaan hän kuuli äkkiä valittavan ulvonnan, joka sai hänet vavahtamaan pelästyksestä. Ääni oli samanlainen kuin se, jonka intiaanien koirat päästävät isäntänsä vetäessä viimeisiä hengähdyksiään. Hän ei ollut ennen kuullut moista ulvahdusta, mutta hän tiesi kuitenkin, että se tuli suden kidasta. Hän pelästyi ja seisoi kauan liikkumattomana puiden suojassa, kunnes huuto toistui ensin lännenpuoleisessa harmaassa yössä ja sitten vielä kerran kauempana pohjoisessa.

— Viisainta palata kaupunkiin, hän sanoi itsekseen. — Hitto vieköön, täällä pöyristyttää!

Hän laskeutui alas harjanteelta, kulki nopein askelin yli Saskatchewanin vahvan jään, ja hänen sydämensä tuntui paljon keveämmältä, kun hän näki Prince Albertin valojen tuikkivan vain sadan askeleen päässä edessään.

Jack Howland oli chicagolainen, mikä merkitsee, ettei sama tunne koskaan pitänyt häntä kauan vallassaan. Viisitoista kolmestakymmenestäkahdesta ikävuodestaan hän oli viettänyt huoletonta elämää.

Niin kauan kun hän saattoi muistaa, hänellä oli vain yksi pyrkimys. Ahkeruudella, joka oli jättänyt hänelle vieraiksi elämän inhimilliset ja pinnalliset puolet, hän oli työskennellyt toivonsa toteutumiseksi, ja siksi että hän nyt tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hän näki sielunsa silmin kaikki tähänastiset taistelunsa. Se oli ollut ylevää kamppailua. Olematta itserakas hän saattoi olla ylpeä siitä, että vaikka kohtalo alussa olikin ollut hänelle epäsuopea, hän oli kuitenkin voittanut. Hän näki itsensä pienenä poikana, joka lähti kotoaan Illinoisista hakemaan elinmahdollisuuksia suuressa kaupungissa. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen hän muisti, miten hän oli kärsinyt nälkää monia päiviä ja viikkojakin, kuinka hän oli myynyt sanomalehtiä ja vihdoin onnistunut pääsemään juoksupojaksi erääseen suureen insinööritoimistoon. Silloin hänessä oli herännyt kunnianhimo. Hän näki insinöörien menevän ja tulevan, miesten, jotka hänen silmissään olivat presidenttiäkin mahtavampia. Kaikki hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tarkoitti pyrkimistä yhdeksi heistä — saada rakentaa rautateitä ja siltoja, räjäyttää tunneleita vuorten läpi ja perustaa uusia yrityksiä uusissa maissa. Ja vuosien varrella hänen kunnianhimonsa vain kasvoi. Hän oli ruvennut vapaaehtoisesti sen orjaksi, voittanut kaikki tielle sattuneet esteet ja hitaasti, tarmokkaasti ja vastustamattomasti taivaltanut eteenpäin, kunnes nyt —. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän vieläkin oli kuulevinaan ne sanat, jotka Van Hoen — mannermaan suurimman insinööriyhtiön johtaja — oli hänelle lausunut:

— Howland, me olemme päättäneet uskoa teille Hudsonin lahden rautatien rakentamisen. Se on rohkein yritys, mihin koskaan olemme ryhtyneet; Gregson ja Thorne eivät näy olevan sopivia sitä työtä suorittamaan. Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän, Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon teidän tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä!" Voitte ilmoittaa Le Pas'han heti kun olette valmis matkalle!

Sanat olivat lopettaneet Howlandin orjuuden. Tällaisen tilaisuuden saavuttamiseksi hän oli tehnyt työtä, ja nyt kun se tuli, hän oli varma, että hän onnistuisi. Kädet työnnettyinä syvälle taskuihin hän asteli nopeasti Prince Albertin pääkatua pitkin, samalla kun hän puhalteli sikaristaan paksun savupilven toisensa jälkeen, ja jokainen hermo hänen ruumiissaan värähteli ilosta, joka nyt oli täyttänyt hänen elämänsä. Vuorokauden kuluttua hän olisi Le Pas'ssa, kuudenkymmenen peninkulman päässä Saskatchewanista olevassa pienessä ulkovartiossa. Sitten sata peninkulmaa koirien vetämässä reessä, ja hän olisi suuressa erämaaleirissä, missä sata miestä jo työskenteli raivaamassa tietä laajalle pohjoiselle lahdelle. Mikä suurenmoinen tehtävä hänellä olikaan edessään! Siitä tulisi hänen taitavuutensa, rohkeutensa ja lannistumattomuutensa ikuinen muistomerkki.

Kun Howland saapui pieneen vanhaan Windsor-hotelliin, kello oli jo yli yhdeksän. Avara huone, josta oli näköala yli kadun ja jäätyneen Saskatchewanin, oli melkein tyhjä. Eräässä hämärässä nurkassa istui puoliverinen metsästäjä, joka oli saapunut Lac la Rouge-seudulta, ja hänen jalkojensa juuressa makasi yksi hänen sudennäköisiä vetokoiriaan. Sekä isäntä että elukka olivat valveilla ja katselivat uteliaina Howlandia, kun hän astui sisään. Näiden lähellä ikkunan luona istui kymmenkunta miestä, yhtä vaiteliaita hekin, puettuina mokkasiineihin ja poronnahkaturkkeihin. Eräs heistä oli toimitusmies Hudson-leiriltä Lac Bainista, ja se mies ei ollut kolmeen vuoteen käynyt sivistysasutuksen rajalla; toiset taas — lukuunottamatta kahta cree- ja yhtä chippeway-intiaania — olivat leiriltä saapuneita metsästäjiä, jotka olivat turkkeihinsa kääriytyneinä ajaneet tänne sadan peninkulman päästä pohjoisesta.

Silmänräpäykseksi pysähtyi Howland keskelle huonetta ja katseli ympärilleen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi pitänyt tästä hiljaisuudesta ja mennyt jonkun pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä tai harkitsemaan jotain ongelmaa. Hänen viisitoista vuotta kestänyt opiskelunsa ja hänen alituinen orjuutensa olivat tehneet hänestä yhtä vaiteliaan ja sulkeutuneen luonteen kuin nuo hiljaisuudessa syntyneet pohjoisen perukan tuimat miehet olivat. Mutta tänä iltana hän ei ollut kaltaisensa. Hän tahtoi nyt puhella. Nyt hän tahtoi tehdä kysymyksiä. Nyt hän kaipasi ihmisseuraa, josta olisi hänelle toisenlaista iloa kuin ajatustyöstä. Hän otti esiin sikarikotelonsa, istui erään ikkunan viereen ja tarjosi sikarin Lac Bainista tulleelle toimitusmiehelle.

— Poltatteko?

— Olen syntynyt wigwamissa, toimitusmies vastasi hitaasti ja otti sikarin. — Kiitos!

— Hiton kohtelias mieheksi, joka ei kolmeen vuoteen ole nähnyt sivistyneitä ihmisiä, Howland tuumi istuutuen mukavaan asentoon. Ääneen hän virkkoi: — Olen kuullut, että olette Lac Bainista. Se on kai hyvin kaukana pohjoisessa?

— Neljäsataa peninkulmaa täältä, toimitusmies vastasi välinpitämättömästi. — Se on Barren Landin rajalla.

— Oh! — Howland äänsi kohauttaen olkapäitään. — Minäkin lähden huomenna pohjoiseen, hän virkkoi.

— Oletteko metsästäjä?

— En. Insinööri. Rakennan Hudsonin lahden rautatien.

Hän sanoi sen kovalla äänellä ja selvästi, ja samassa silmänräpäyksessä puoliverinen, joka istui pimeässä nurkassa, suoristautui kuin kissa, nopeasti ja ketterästi. Hän kumartui eteenpäin, hänen mustat silmänsä säkenöivät — ja hän nousi hiljaa. Kun hän sitten astui Howlandin luokse, eivät hänen mokkasiineilla verhotut jalkansa aiheuttaneet mitään ääntä. Howlandin huomion käänsikin vieraaseen vetokoira, jonka hän ensin näki edessään. Vain silmänräpäykseksi nuoren insinöörin silmät kohtasivat puoliverisen miehen katseen. Kasvot olivat laihat ja tummahipiäiset, ja hänellä oli hiilenvärinen, kiiltävä tukka. Vieraan silmät olivat kauneimmat, mitä Howland oli koskaan nähnyt. Joskus voi silmänräpäyksen kestävä katseitten kohtaaminen määrätä kahden ihmisen vihamielisen tai ystävällisen suhteen. Näidenkin henkilöiden välillä tapahtui jotain salaista, selittämätöntä. Vasta kun puoliverinen oli kiireesti poistunut, tunsi Howland halua puhutella häntä, tarttua häntä kädestä ja saada tietää hänen nimensä. Hän seurasi katseellaan pohjolan miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän villipedon, kunnes vieras oli astunut ulos huoneesta.

— Kuka hän oli? Howland kysyi, toimitusmieheen kääntyen.

— Hänen nimensä on Croisset. Hän tulee Wholdaiamaasta, Lac la Rougen takaa.

— Ranskalainenko?

— Puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani. Toimitusmies alkoi katsella ulos ikkunasta, ja Howland luopui yrityksestä puhua hänen kanssaan. Vähän ajan kuluttua toinen nousi ja sanoi hyvää yötä. Cree- ja chippeway-intiaanit lähtivät hänen mukanaan, ja muutamien minuuttien kuluttua poistuivat myös molemmat valkoiset metsästäjät. Insinööri jäi yksin.

— Perin merkillistä väkeä, hän virkkoi puoliääneen. — Puhuvatkohan he koskaan!

Hän kumartui ikkunaan päin, asetti leukansa käsien nojaan ja alkoi tähyillä ulos. Hänen ei ollut yhtään uni; harvoin hän oli tuntenut itsensä niin virkeäksi kuin tänä iltana. Hänen kuohuva riemunsa ei vielä ollut ehtinyt muuttua järjelliseksi tyytyväisyydeksi, ja hän odotti vain huomista ja seuraavaa ja sitä seuraavaa päivää, jolloin hän saisi mennä Gregsonin ja Thornen tilalle. Hän uhkui työntarmoa. Hän katsoi kelloaan. Se oli jo vähän vailla kymmenen. Illallisesta saakka hän oli tupakoinut lakkaamatta. Nytkin hän sytytti uuden sikarin ja jäi tuijottamaan kadulle.

Äkkiä hän kuuli kevyitä askeleita jalkakäytävältä. Ne olivat nopeita, ja pysähtyivät — aivan kuin epäillen — sitten ne taas lähestyivät, ja ikkunan ulkopuolella näkyi nainen. Miten hän oli puettu, sitä ei Howland ehtinyt tarkastaa. Hän näki vain kasvot — ne olivat liidunvalkoiset kuin yössä ympärillä hohtava lumi — hienopiirteiset ja kauniit, ja silmät katsoivat Howlandia puoleksi rukoillen, puoleksi houkutellen, ja huulet näyttivät tahtovan sanoa jotain. Howland tuijotti kummastuneena olentoon, mutta samassa se oli kadonnut.

Huudahtaen kiivaasti Howland juoksi ovelle ja katsoi tähtien valaisemalle kadulle. Vaikkakin rientäminen ikkunan luota ovelle vei vain muutaman sekunnin, katu oli kuitenkin jo tyhjä — paitsi että hän kaukana erään talon kohdalla näki yksinäisen varjon ja rappusten vieressä koiran, joka alkoi hänelle murista. Hän ei kuullut mitään askeleita, yhtä vähän hän kuuli minkään oven avautuvan tai sulkeutuvan. Ainoastaan pohjoinen välähtely humisi, ja vielä kerran tunkeutui hänen korviinsa suden synkkä ulvonta Saskatchewanin takaisen metsän puolelta.

Puhumattomat huulet

Howland ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat kauniiden kasvojen ja silmäparin lumota itsensä. Hänen käytännöllinen luonteensa oli siksi paljon kiintynyt aineellisiin asioihin, ettei mikään haaveellisuus päässyt siihen vaikuttamaan. Ainakin Howland oli niin kerskunut, ja nyt hän naurahti hieman hermostuneesti, palatessaan entiselle paikalleen ikkunan luo. Hän tunsi, että innostuksen puna oli kohonnut hänen poskilleen, ja siksi hän hieman häpesi.

— Mutta olipa se tyttö totisesti kaunis! hän koetti lohdutella itseään. — Ja hänen silmänsä…

Mutta hän ei ajatellut yksinomaan kauniita silmiä eikä kauniita kasvoja, hän tuumi myös, minkä takia tyttö oli pysähtynyt juuri sen ikkunan eteen, jonka ääressä hän istui. Ja miksi tyttö oli katsellut häntä niin kiintyneesti kuin olisi tahtonut häneltä jotain? Hänen poskiensa puna ja huultensa hymy häipyivät pian, kun hän rupesi syyttämään itseään siitä, ettei hän varmaankaan ollut käsittänyt sitä, mitä tuo nainen mahdollisesti oli koettanut saada häntä ymmärtämään. Mutta olisikohan tyttö erehtynyt, ehkä hän oli hakenut toista henkilöä? Ehkä hän oli ensin luullut Howlandia etsimäkseen henkilöksi, mutta huomattuaan erehtyneensä olikin kiirehtinyt pois! Tavallisissa olosuhteissa olisikin Howlandista tämä selitys tuntunut aivan luonnolliselta, mutta tänä iltana hän oli toisenlaisessa mielentilassa ja rupesi tuumimaan, että vaikka ratkaisu olisikin ollut oikea, ei se kuitenkaan selittänyt syytä tytön kasvojen kalpeuteen ja ihmeelliseen rukoukseen, jonka Howland oli lukenut hänen silmistään.

Se oli kuitenkin asia, joka ei kuulunut hänelle, ja hän astui ulos. Kauempana saman kadun varrella — noin neljännespeninkulman päässä — loistivat valot pienen kiinalaisen ravintolan ikkunoista, ja hän suuntasi askeleensa sinne.

— Minäpä poikkean tuonne juomaan kupillisen teetä, hän virkkoi itsekseen, heitti pois sikarinpätkänsä ja veti keuhkonsa täyteen kylmää, kuivaa ilmaa. — Miten ilta olikaan ihana! Toivoisinpa, että Van Hoen olisi täällä!

Hän pysähtyi ja kääntyi taas katsomaan pohjoiseen. Lukemattomat tähtisarjat, jotka heijastivat välkkyviä valojaan, ja joen toisella puolen oleva tumma erämaa alkoivat lumota häntä yhä enemmän ja enemmän. Siitä aamusta saakka, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt tämän kummallisen jäämaan, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saanut suoniinsa uutta verta, ja hän riemuitsi siitä, että onni ja menestys odottivat häntä juuri täällä. Koskaan hän ei ollut edes uneksinutkaan tällaisesta elämän riemusta. Nyt siinä tuijottaessaan kaukaista napaseutua hän tuli ajatelleeksi, oliko hänen uskonsa, ettei hän ollut tippaakaan haaveilija, sentään oikea. Ainainen työ ja ankara toiminnan todellisuus oli johtanut hänet siihen, että hänestä näyttivät hullunkurisilta kaikki runollisuus — ja naiset. Mutta täytyi hänen sittenkin olla rehellinen itselleen ja myöntää, että hän toki oli aina nauttinut haaveellisuudesta kaikkialla, missä oli sitä tavannut. Nyt viimeksi hänen verensä oli lämminnyt niiden kauniiden kasvojen näkemisestä, jotka hän niin äkkiarvaamatta oli erottanut yön pimeydestä.

Hän kuuli takaansa pianon rämpytystä. Hänen astuessaan sisään ravintolaan vilahtivat ohitse mies ja nainen, ja näiden punakat kasvot ja epävakaa käynti varmensivat hänen aavistustaan ravintolan epäilyttävyydestä. Howland astui suureen saliin, joka oli täynnä pöytiä ja tuoleja; siellä tunkeutui sieraimiin merkillisiä tuoksuja. Pöydän ääressä istui pitkäpalmikkoinen kiinalainen pää käsivarsien varassa. Tiskin takana seisoi toinen, liikkumattomana kuin obeliski, ja katseli kehottavin silmäyksin Howlandia hänen astuessaan sisään. Ylhäältä kuului pianonsoittoa, ja nyökäytettyään ystävällisesti nuori insinööri astui ylös rappusia.

Soitto lakkasi, kun kuultiin hänen askeleensa. Hän hämmästyi suuresti sitä näkyä, joka hänet nyt kohtasi. Hän tuli huoneeseen, joka oli alakerran salille täydellinen vastakohta. Tämä yläkerran huone oli mitä upein; sen seiniä peittivät kauniit itämaiset verhot, pöytiä suojustivat silkkikaihtimet, ja istuinten päällyksiä somistivat koruompelukset. Howland istuutui pöydän ääreen ja soitti tarjoilijaa. Hänen luokseen kiirehtikin heti mustiin puettu kiinalainen, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi.

— Teetä, Howland sanoi, ja lisäsi samassa itsekseen: Hiton hieno paikka tällaiseksi erämaan ravintolaksi! Ihmettelenpä —

Hän silmäili uteliaana ympärilleen. Vaikka kello oli vasta yksitoista, näyttivät huoneet jo tyhjiltä. Kuitenkin Howland oli varma siitä, ettei ravintola ollut tyhjä. Hän aavisti, että ihmisiä oli hänen lähettyvillään. Hän nimittäin tunsi tupakansavun seasta lievän katkeran tuoksun, ja maksaessaan teensä kohautti hän olkapäitään huomiostaan varmistuneena.

— Opiumia, niin totta kuin nimeni on Jack Howland, hän lausui itsekseen tarjoilijan poistuttua. — Mitenkä suuri menekki sillä täällä lienee?

Hän maistoi teetään ja tähyili uteliaana joka puolelle. Tuskin kiinalainen oli mennyt, kun hän kuuli askelia rappusilta. Samassa silmänräpäyksessä hän oli huudahtaa hämmästyksestä, sillä ovella seisoi, katsoen häntä epäilevästi suoraan silmiin, sama nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt hotellin ikkunasta.

Pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat, mutta sinäkin aikana ehti tuon kauniin olennon kuva painua Howlandin sieluun. Aina ennen tähän asti, kun hän oli nähnyt kauniita naiskasvoja, hän oli ihaillut niitä kylmästi ja tunteettomasti, ja hän oli arvostellut niitä kuin ne olisivat olleet vain jotain hänen omien kättensä työtä. Mutta nämä kasvot herättivät nyt hänessä aivan outoa mielenkiintoa. Ne olivatkin kieltämättä ihanat kasvot. Siitä hän oli selvillä heti. Nyt ne eivät myöskään olleet niin kalpeat, jollaisina hän ne oli nähnyt ikkunan läpi. Tytön poskia peitti nyt hieno puna, hänen kauniit huulensa olivat erillään toisistaan, ja hän hengitti kiivaasti, kuin olisi rasittunut noustessaan ylös portaita. Mutta hänen silmänsä, ne ne saivat veren Howlandin suonissa virtaamaan tulisemmin. Oh, niin lumoavat silmät!

Tyttö kääntyi nopeasti ja istuutui kaukana olevaan pöytään, niin että Howland saattoi nähdä hänen kasvonsa ainoastaan sivulta. Se oli hänelle vain uusi puoli tuon ovella näyttäytyneen olennon kauneudesta, ja hän tarkasteli tyttöä lakkaamatta, tämän ollessa tietoinen siitä. Howland täytti kuppinsa uudelleen, iloiten siitä, ettei tyttö ollut istuutunut minkään kaihtimen taakse. Purppuraisista poskista nuoren insinöörin katse siirtyi tytön tuuheisiin, kiiltäviin hiuksiin, jotka paksuina, pehmeinä aaltoina puolittain peittivät hänen korvansa ja päättyivät niskassa suureksi kiehkuraksi. Ensimmäistä kertaa Howland kiinnitti huomionsa hänen pukuunsa. Se hämmästytti häntä. Tytön lakki ja muhvi olivat ilveksen nahkaa, ja hänen kaulansa ympärillä oli puuhka samasta nahasta. Hänen kätensä olivat moitteettomasti hansikoidut. Jokaisella hänen rakastettavien kasvojensa piirteellä, jokaisella pienimmälläkin yksityiskohdalla hänen asussaan oli mitä hienostunein leima. Howlandin huulilta katosi veitikkamainen hymy. Kuka hän oli? Miksi hän oli täällä?

Kissan ketteryydellä kiirehti kiinalainen tarjoilija hänen luoksensa, ja pienelle taululle, jota Howland ei ollut huomannut aikaisemmin, tyttö kirjoitti tilauksensa. Se oli teetä. Hän näki, että tyttö maksoi tarjoilijalle dollarin setelillä ja että tämä antoi hänelle takaisin seitsemänkymmentäviisi senttiä.

— Hän ei näytä olevan täällä ensi kertaa, koska hän tuntee tavat, Howland ajatteli.

Hän kaatoi itselleen viimeisen kupillisen teetä, ja jälleen nostaessaan päänsä hän huomasi kummakseen, että tytön huomio oli kiintynyt häneen. Hetken aikaa tyttö tuijotti suoraan häneen, mutta pian hän punastui, hänen pitkät silmäripsensä painuivat, ja Howland huomasi, että käsi, joka piteli pientä japanilaista kuppia, vapisi hiukan. Howland nojautui eteenpäin, ja aivan kuin tämän liikkeen pakoittamana tyttö käänsi jälleen katseensa häneen. Hänen tummissa silmissään oli ilme, joka oli vähällä saada Howlandin hypähtämään, sillä hän luki niiden hehkusta hartaan, mutta samalla puolittain pelästyneen rukouksen. Howland nousi, ja hänen tutkivaan katseeseensa tyttö vastasi päännyökkäyksellä.

— Pyydän anteeksi, insinööri sanoi ja istuutui vieraan tytön luo, — saanko antaa teille korttini?

Howlandista tuntui kuin hän olisi käyttäytynyt epähienosti ja kömpelösti, ja tietoisuus siitä nosti veren hänen poskilleen. Tyttö luki hänen nimikorttinsa, hymyili hänelle, ja hän antoi Howlandille merkin hakea kuppinsa, maistaakseen hänen teetään. Kun nuori mies palasi, tyttö kirjoitti parhaillaan samalle taululle, jonka hän oli nähnyt äsken, ojentaen sen sitten hänelle.

— Anteeksi, etten sano mitään, hän luki siitä. — Voin hyvin kuulla, mitä puhutte, mutta onnettomuudekseni olen mykkä.

Howland ei voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta, ja kun tyttö kohotti kuppinsa, näki hän jälleen tämän kasvoilla saman ilmeen, joka oli tehnyt häneen niin merkillisen vaikutuksen Windsor-hotellin ikkunassa. Howlandilla ei ollut kokemusta mielistelystä. Hän ei ymmärtänyt käyttää kiertoteitä, siksi hän meni suoraan asiaan ja katsoi tyttöä silmiin:

— Näin teidät illalla hotellin ikkunasta, ja kasvojenne ilme sai minut luulemaan, että teillä on joku huoli. Siksi olen tässä. Olen insinööri, ja tehtävänäni on rakentaa Hudson-lahden uusi rautatie. Olen parhaillaan matkalla Chicagosta Le Pas'han. Olen vieras tässä kaupungissa. En ole koskaan ennen ollut täällä. Tämä on hyvin sievä teehuone, jonka turvin on varsin sopiva tehdä opiumkauppaa.

Näillä muutamilla avomielisillä sanoilla hän oli selvittänyt tilanteen. Hän oli kertonut tytölle, kuka hän oli, oli ilmoittanut syyn mielenkiintoonsa häntä kohtaan sekä vihjannut tälle siitä, millainen se talo oli, jossa he nyt olivat. Hän koetti tarkkailla sanojensa vaikutusta ja katui heti, että oli käynyt niin suoraan asiaan. Tytön katse harhaili hetken ympäri huonetta; Howland näki hänen povensa kiivaasti kohoavan, näki hänen poskiensa kalpenevan, näki pelästyneen ilmeen hänen silmissään, kun ne katsoivat häneen, suurina ja kysyvinä.

— En tiennyt — tyttö kirjoitti äkkiä, mutta jätti lauseensa kesken. Hänen kasvonsa olivat nyt yhtä valkoiset kuin silloin, jolloin Howland oli nähnyt hänet ikkunan läpi. Hänen kätensä värisi hermostuneesti ja hänen huulensa vavahtelivat tavalla, joka sai Howlandin sydämen tykyttämään kiivaammin. — Olen myöskin vieras täällä, tyttö kirjoitti sitten. — En ole ollut täällä koskaan ennen. Minä olen tullut siksi että —

Taas hän keskeytti lauseensa, ja näytti kuin häneltä olisi pyrkinyt kuuluville nyyhkytys, hänen jälleen kääntäessään katseensa Howlandiin.

— Minä tulin siksi että tekin tulitte.

— Miksi? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja rauhallisesti. — Sanokaa minulle — miksi?

Tyttö kirjoitti:

— Olen vieras. Tarvitsen jonkun, joka auttaa minua. Sattumalta sain tietää, kuka olette, ja päätin lähteä teitä tapaamaan hotelliin, mutta sinne saavuttuani en uskaltanutkaan astua sisään. Sitten näin teidät ikkunasta. Hetken kuluttua tulitte ulos, ja näin teidän tulevan tänne. En tiennyt, millainen tämä paikka oli, ja lähdin tänne jälkeenne. Tuletteko mukaani — sinne missä asun — niin minä kerron teille —

Tyttö jätti lauseensa kesken ja katsoi häneen rukoilevasti. Sanaakaan virkkamatta Howland nousi ja otti hattunsa.

— Minä tulen. Hän pyysi tyttöä kirjoittamaan nimensä. Tämä vain hymyili, ja hänen poskensa punehtuivat. Sitten hän kääntyi ja lähti portaita alas, ja Howland seurasi häntä. Ulkona Howland tarjosi hänelle käsivartensa.

— Ihana ilma! hän huudahti ihastuneena.

Tyttö nyökkäsi ja hymyili hänelle taas. Hänen päänsä oli hyvin lähellä Howlandin olkapäätä, ja hänen kasvonsa näyttivät tähtien valossa entistä kauniimmilta.

He eivät katsoneet taakseen. He eivät myöskään kuulleet mokkasiinien sipsuttelua vähän matkan päässä takanaan. Eikä kumpikaan huomannut puoliverisen Jean Croisset'n kiiluvia silmiä ja hänen laihoja, tummahipiäisiä kasvojaan, kun he kiireesti astelivat Saskatchewania kohti.

Salaperäinen hyökkäys

Howland oli tyytyväinen, että hän nyt sai olla hetken vaiti. Hän alkoi ajatella, miten harvinainen tällainen seikkailu oli miehelle, jolla oli vastuu mannermaan suurimman rautatieyrityksen toteuttamisesta ja jonka piti seuraavana aamuna kello kahdeksan matkustaa työpaikalleen. Hänessä liikkui sekavia tunteita, ja hän tuumi, mitä Van Hoen sanoisi, jos tietäisi tämän.

Hän katsahti seuralaiseensa, jonka upeaa tukkaa ja lumoavia kasvoja hän ei voinut tarpeeksi ihailla. Hän pelkäsi, että hän voisi näissä oloissa käyttäytyä tyhmästi. Siinä tapauksessa hän ei voisi lohduttaa itseään muulla kuin — ettei siitä illasta, joka hänen oli pakko viettää Prince Albertissa, muodostunutkaan niin ikävä kuin hän oli odottanut.

Howland pysähtyi joen rannalle, missä lautta oli puoliksi maalle vedettynä, ja hän katsahti tyttöön ihmetellen. Tämä vain hymyili ja osoitti vastakkaista rantaa.

— Minä olin siellä jo illalla, virkkoi Howland. — En nähnyt siellä ainoatakaan asumusta, kuului vain susien ulvomista. Menemmekö sinne?

Hän tunsi käsivarttaan heikosti puserrettavan, jolla tavalla tyttö tahtoi saada hänet ymmärtämään, että juuri sinne hänellä oli aikomus viedä uusi tuttavansa. Howlandia alkoi hiukan arveluttaa. Joen toisella puolen ulottui honkametsä aina rantaan saakka. Hän tiesi, että tässä oli Prince Albertin raja. Tuolla erämaassa saattoi olla joku hökkeli, mutta jos oli, ja jos tyttö tahtoi johdattaa hänet sinne, niin miksi hän oli sanonut olevansa vieras täällä? Miksi hän oli pyytänyt apua juuri häneltä, miksei hän ollut kääntynyt niiden puoleen, jotka hän tunsi?

Howland teki hiljaa itselleen nämä kysymykset ja ennen kuin he kiipesivät virran toiselle rannalle, hän sanoi:

— Sanotte olevanne vieras täällä?

Tyttö hymyili ja nyökkäsi.

— Mutta kuitenkin näytätte olevan tähän seutuun hyvinkin perehtynyt, Howland jatkoi. — Minne aiotte minut viedä?

Tällä kertaa tyttö ravisti pontevasti päätään ja osoitti lumessa selvästi havaittavaa latua, joka lauttapaikalta johti toisella puolen jokea olevaan metsään. Howland oli aikaisemmin päivällä kuullut, että tästä kävi Iso Pohjoistie, jota seuraten saavuttiin kaukaisille saloille. Kaksi päivää sitten olivat Lac Bainin toimitusmies ja intiaanit saapuneet tätä tietä. Jäällä erotti selvästi Jean Croisset'n ja Lac la Rouge-leiriltä tulleiden miesten rekien jäljet. Kovan lumipyryn jälkeen kymmenkunta päivää sitten useat metsämiehet olivat tulleet tästä päästäkseen Prince Albertiin, mutta kukaan ei ollut lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämän Howland oli kuullut hotellissa, ja hämmästyneenä hän kohautti olkapäitään, silmätessään nuorta tyttöä kasvoihin. Tämä oli lukevinaan Howlandin ajatukset, ja Howland saattoi lukea tytön kasvoista hartaan rukouksen, samalla kun niistä kuvastui suru sen johdosta, ettei hän voinut sanoa sitä, mitä olisi tahtonut. Äkkiä hän irrottautui Howlandista ja piirsi kenkänsä kärjellä lumeen yhden ainoan sanan. Kun Howland sitten kumartui sitä lukemaan, tyttö laski kevyesti kätensä hänen olalleen.

— Leiri! Howland kysyi ihmeissään ja suoristautui. — Tarkoitatteko, että teillä on leiri täällä?

Tyttö nyökkäsi, näyttäen tavattoman tyytyväiseltä, että hänen seuralaisensa oli ymmärtänyt hänet. Hänen olennossaan oli jotain niin herttaisen lapsellista, että Howland nauraen ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

— Te! hän huudahti. — Teilläkö — leiri täällä? Hän tarttui tytön käsiin, ja tämä läheni häntä hymyilevin silmin ja huulin. Hänen kauniit kasvonsa olivat nyt houkuttelevan lähellä nuorta insinööriä, joka tunsi hänen hengityksensä ja hänen hiustensa tuoksun. Howland ei ollut koskaan edes uneksinut sellaisista kasvonpiirteistä; veri alkoi hänen ruumiissaan kiehua. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti vanhan minänsä, tuon käytännöllisen, arkipäiväisen rautatienrakentaja Jack Howlandin; unohti kaiken muun paitsi tytön läsnäolon, hänen suurten ruskeitten silmiensä säteilyn, silmien, jotka niin äkkiä olivat tuoneet muutoksen hänen elämäänsä. Mutta pian hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hän vetäytyi taaksepäin ja päästi tytön kädet.

— Pyydän anteeksi, hän sanoi hiljaa. Hänen poskensa paloivat hänen ajatellessaan, mitä hän oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ja alkoi astua eteenpäin jälkiä seuraten. Hän ei kulkenutkaan kauan, ennen kuin näki edessään punaisen valoloimun. Samassa tartuttiin hänen käteensä, hän kääntyi kiivaasti ja näki, että tytön kasvot olivat pelästyksestä kalmankalpeat.

— Mitä nyt? Howland huudahti. — Sanokaa —

Hän tarttui jälleen tytön käsiin ja katseli häntä hämmästyneenä, mutta tyttö riistäytyi irti. Kuului askelia, ja puiden suojassa näkyi varjo. Iso puukko välähti, ja hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänellä ei ollut aikaa juosta pakoon eikä hän ehtinyt vetää esiin revolveriaankaan. Mutta itsepuolustusvaisto pani hänet heittäytymään maahan, ja hän vältti siten iskun. Hyökkääjä aikoi juuri syöksyä hänen kimppuunsa, ja Howland hapuili asettaan, kun hän kuuli oksien ritinää takanaan, ja häntä lyötiin voimakkaasti päähän. Hänen kädestään riistettiin revolveri ja hänen kurkkuaan kuristettiin kovaa. Howland koetti irroittaa käsiään, mutta turhaan, sillä häntä pitelivät jättivoimat. Tuntiessaan sormien tulisten rautojen tavoin säälimättömästi painuvan syvemmälle kurkkuunsa ponnisti hän epätoivon vimmalla viimeiset voimansa ja sai polvensa vapaiksi jättiläisen alta. Siinä samassa hän potkaisi päällään makaavaa miestä vatsaan niin paljon kuin jaksoi. Päällekarkaajan sormet heltisivät, ja Howland näki hänen kiemurtelevan lumessa. Vieläkin puolipyörryksissä siitä ankarasta iskusta, jonka hän oli saanut päähänsä, Howland tähyili ja huomasi muutaman askeleen päässä toisen miehen lähestyvän. Howland ojensi revolverinsa häntä kohti.

— Älkää ampuko, herra Howland, hän kuuli äänen huutavan. — Minä tässä — Jean Croisset, ystävänne. Kiitos pyhimyksille, minähän saavun — miten teillä onkaan tapana sanoa? — kreivin aikaan!

Howland eroitti tähtien valossa puoliverisen laihat, tummat kasvot, jotka hymyilivät hänelle. Muutaman silmänräpäyksen aikana ei nuori insinööri kuitenkaan kuullut eikä nähnyt häntä. Hän katseli vain ympärilleen nähdäkseen äskeisen seuralaisensa, kaunottaren. Mutta tämä oli kadonnut.

— Minä satuin tulemaan — juuri parahiksi, Croisset jatkoi. — Tulkaa, meidän täytyy mennä. Hymy hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ja kun hän tarttui Howlandia käsivarteen oli siinä jotain vastustamattoman määräävää. Howland huomasi, että kaikki pyöri hänen ympärillään ja että hänen jäsenensä olivat tavattoman hellät ja heikot. Hän painoi käsillään päätänsä; se aiheutti hänelle kipua, ja hän oli vähällä huudahtaa tuskasta.

— Tyttö? hän sammalsi.

Croisset puristi lujemmin hänen käsivarttaan.

— Hän on poissa! kuuli Howland hänen lausuvan, ja puoliverisen äänensävy oli sellainen, että se sai hänet kääntymään ja häneen nojaten lähtemään astelemaan Prince Albertia kohden. Ja nojatessaan yhä raskaampana seuralaiseensa tunsi hän, että hänen täytyi saada selville muutakin kuin ainoastaan tytön katoaminen. Sillä silloin kun isku kohtasi hänen päätään, hän oli kuullut naisen kirkaisun. Maatessaan lumessa puolitainnoksissa hän oli kuullut kuin hyvin kaukaa naisen äänen huudahtavan:

— Jumalan tähden, te tapatte hänet — te tapatte hänet!

Howland koetti toistaa nuo sanat, mutta hän ei saanut huuliltaan yhtään sanaa. Kun he olivat saapuneet joelle, pysähtyi puoliverinen.

— Minun täytyy nyt kantaa teitä, hyvä herra, hän virkkoi. Ja kun hän ponnisteli jäällä raskaan taakkansa alla — Howland oli pyörtynyt — lausui hän itsekseen: — Pyhimykset minua varjelkoot, mutta mitähän ihana Meleese sanoisi, jos hän tietäisi, että Jean Croisset on ollut vähällä ottaa tältä herralta hengen. Oh, tämä maailma on täynnä hulluja!

Varoitus

Howland muisti vain heikosti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut. Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, makasi hän vuoteessa hotellissa. Hänen vieressään olevalla pöydällä paloi himmeä lamppu. Hän huomasi, että huone oli tyhjä. Hänen kohottaessaan päätään ja olkapäitään veresti kipu hänen muistiaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli sairas. Hänen päätään ja kurkkuaan särki, ja kun hän katseli toista kättään, hän huomasi sen olevan siteessä. Hän ei tiennyt, oliko hän pahastikin loukkaantunut; hän painui takaisin pieluksen varaan ja alkoi tuijottaa lamppuun. Äkkiä kuului ovelta ääntä, ja hän käänsi päänsä sinnepäin. Jean kurkisti sisään.

— Kas, te olette valveilla, — hän virkkoi, sulki oven hiljaa ja tuli sisään. — Hyvä Jumala, olisipa nuija ollut pitempi, niin olisitte helposti voinut saada passin iäisyyteen, hän lisäsi nauraen, ja astui äänettömin askelin vuoteen luo. Hän tarjosi Howlandille lasin vettä.

— Onko laitani pahoin, Croisset?

— Saatte viettää vuoteessa pari päivää, siinä kaikki.

— Mahdotonta! nuori insinööri huudahti. — Minun täytyy lähteä huomenna kahdeksan junalla. Minun on pakko rientää Le Pas'han —

— Kello on nyt viisi, keskeytti hänet Jean. — Tuntuuko teistä siltä kuin voisitte lähteä?

Howland koetti kohottautua, mutta vaipui tuskasta huudahtaen takaisin patjalle.

— Hitto vieköön! hän murahti. Ja hetken perästä hän tarttui Jeanin ruskeaan käteen ja lausui: — Minä kiitän teitä avustanne, Croisset. En tiedä mitä tapahtui. En tiedä, keitä he olivat, jotka tahtoivat tappaa minut, ja miksi he sen tekivät. Siellä oli myös eräs tyttö — minä menin sinne hänen kanssaan —

Samassa hän huomasi, miten puoliverisen silmissä leimahti kummallisesti. Hämmästyneenä hän kohottautui hiukan ja katsoi Croisset'ia tutkivasti.

— Tiedättekö jotain? Howland kuiskasi kiihkeästi. — Kuka hän on? Miksi hän houkutteli minut sinne? Miksi minut tahdottiin tappaa?

Hän teki nämä kysymykset toisensa perään hengähtämättä, ja Croisset'in kasvoista hän huomasi, että tämä kyllä olisi voinut vastata niihin. Mutta kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuulunut sanaakaan. Äkkinäisellä liikkeellä puoliverinen riuhtaisi kätensä irti ja lähestyi ovea. Keskellä lattiaa hän pysähtyi ja kääntyi.

— Herra, minä olen saapunut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö La Pas'han, älkää lähtekö Wekuskon suurelle rautatieleirille! Lähtekää takaisin etelään! Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen kätensä vetäytyivät suonenvedontapaisesti nyrkkiin. — Ehkä ymmärrätte, hän lisäsi innokkaana, — kun sanon, että tämän varoituksen lähettää teille — pikku Meleese!

Ennen kuin Howland ehti hämmästyksestään tointua oli Croisset jo kadonnut. Insinööri huusi häntä nimeltä, mutta hän ei kuullut vastaukseksi muuta kuin pohjatuulen puhaltamista. Huudahtaen vihasta hän vaipui takaisin tyynylle. Kiihtymys oli jälleen saanut hänen poskensa palamaan. Hän makasi ja koetti keksiä selitystä edellisen illan salaperäiseen tapahtumaan. Se arvelu, että häntä oli koetettu pettää pääsi voitolle. Tuo rakastettava tyttönen oli suloisella hymyllään ja lumoavalla suullaan houkutellut hänet ansaan, ja sitä ajatellessaan hän puri hampaitaan harmista. Hän olisi varmasti heittänyt henkensä, ellei Croisset olisi tullut apuun. Ja tyttö ei ollut mykkä! Hänhän oli kuullut naisen äänen huudahtavan:

"Jumalan tähden, te tapatte hänet, te tapatte hänet!"

Howland hengitti lyhyemmin ja kiivaammin, kun hän toisti nämä sanat. Hän oli varma, että tuo huuto todisti mitä suurinta säikähdystä; maatessaan vuoteessaan silmät kiinni, hän oli vieläkin kuulevinaan tuon saman epätoivoisen äänen. Mitä enemmän hän koetti keksiä selvyyttä tähän salaperäiseen tapahtumaan, sitä selittämättömämmäksi se muuttui. Jos tyttö olisi ehdoin tahdoin vietellyt hänet ansaan, miksi hän sitten, kun oli päässyt tarkoitustensa perille, päästi sellaisen hätähuudon? Howland kuvitteli jälleen seisovansa tuon kauniin olennon vieressä lumisella tantereella; hän tunsi jälleen tytön käsien kosketuksen, huomasi miten hänen povensa kiivaasti nousi ja laski; näki vienon ilmeen hänen ihanissa silmissään ja huulten kiihkeän värähtelyn. Oliko mahdollista, että sellaiset silmät ja sellaiset kasvot olivat houkutelleet hänet ansaan? Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen ei hän kuitenkaan voinut olla epäilemättä tätä seikkaa. Mutta sentään oli tyttö hänelle valehdellut — hän ei ollut mykkä!

Pahastuksissaan hän kääntyi ja katsoi oveen päin. Kun Croisset palaisi, hän vaatisi mieheltä selvitystä tähän kummalliseen tapaukseen, sillä hän oli varma, että puoliverinen oli ainakin osaksi selvillä siitä. — Kuka oli pikku Meleese, jonka Croisset oli sanonut lähettäneen varoituksen? Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän koskaan ollut tuntenut ketään sen nimistä. Ja kuitenkin oli puoliverinen maininnut sen tavalla, kuin olisi sillä ollut häneen, Howlandiin nähden, joku erityinen merkitys. "Ehkä ymmärrätte", oli Croisset sanonut, ja Howland pinnisti aivojaan käsittääkseen jotain, mutta turhaan, kunnes hän viimein väsyi.

Nousevan päivän ensimmäiset valojuovat alkoivat tunkeutua sisään ikkunasta, kun jälleen kuului askeleita oven ulkopuolelta. Tällä kertaa ei tulija ollut Croisset, vaan isäntä itse, joka toi tarjottimella paahdettua leipää ja höyryävän kuumaa kahvia. Hän nyökkäsi ja hymyili, nähdessään Howlandin olevan puoliksi kohollaan vuoteessa.

— Teittepä epämiellyttävän kuperkeikan, hän virkkoi ja veti vuoteen viereen pienen pöydän. Lumi on petollista kallioilla. Onni että Croisset oli mukananne!

Howland ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

— Niin — se oli — epämiellyttävä kuperkeikka, hän myönsi lopuksi, tirkistäen isäntää kasvoihin. — Missä Croisset on?

— Mennyt. Hän lähti koirineen noin tunti sitten. Merkillinen mies se Croisset! Saapui eilen Lac la Rougesta — maasta, joka on sadan peninkulman päässä täältä — ja palaa sinne jo tänään. Eikä hänen tuloonsa eikä menoonsa ole mitään näennäistä syytä, mikäli minä voin huomata.

— Tiedättekö jotain hänestä? Howland kysyi innokkaana.

— En. Hän käy täällä vain pari kertaa vuodessa.

Insinööri haukkasi palasen paahdettua leipää ja ryyppäsi kahvia päälle. Hetken kuluttua hän kysyi hyvin välinpitämättömänä:

— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Meleese-nimisestä henkilöstä?

— Meleese — Meleese — Meleese, isäntä toisti ja tuumiessaan hypisteli sormillaan tukkaansa. — Nimi kuulostaa minusta tutulta, mutta en kuitenkaan voi muistaa. — Äkkiä hän sitten huudahti: — Oh, nyt muistan. Kaksi vuotta sitten meillä oli keittäjä, jonka nimi oli Meleese.

— Se, jota minä tarkoitan, on nuori nainen, Howland sanoi olkapäitään kohauttaen.

— Keittäjä Meleese onkin jo kuollut, isäntä virkkoi ja nousi lähteäkseen. — Minä lähetän puolen tunnin kuluttua hakemaan tarjotinta.

Muutamia tunteja myöhemmin Howland kömpi ylös vuoteesta ja valeli päätään kylmällä vedellä. Tämän tehtyään hän tunsi itsensä virkeämmäksi, pukeutui ja meni alas. Päätä särki vielä hieman, ja hän oli voimiltaan heikko, mutta muita jälkiä tappelusta ei enää ollut havaittavissa. Hän söi päivällistä, ja iltapäivällä tunsi hän itsensä jo niin voimakkaaksi, että sytytti sikarin ja lähti ulos pienelle kävelylle. Ensin hän ajatteli lähteä kiinalaiseen ravintolaan ottamaan selvää tytöstä, mutta muuttikin aikomustaan ja alkoi seurata eilisiltaisia jälkiä joelle. Hän saapui sille paikalle, missä hänen kimppuunsa oli hyökätty, ja katseli taistelun jälkiä lumessa. Siellä, missä hän ensin oli nähnyt puoliverisen, näkyi lumessa veripilkkuja.

Lumessa näkyi selvästi, minne päin haavoittunut mies oli ryöminyt, ja Howland lähti siihen suuntaan, käsi lujasti revolverillaan. Metsästä hän löysi pienen aukeaman, jossa oli leirin jätteitä sekä kasa koivunriukuja, joita nähtävästi oli käytetty teltan tukina. Hän kuopi saappaallaan tuhkaa, mutta esiin ei tullut yhtään kipinää, mikä olisi osoittanut, että leiriä oli hiljakkoin käytetty. Howland saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen hänen tuntemattomat vihollisensa olivat koonneet tavaransa ja paenneet. Heidän mukanaan oli myös nähtävästi lähtenyt se tyttö, jonka kauniit kasvot ja suloiset silmät olivat houkutelleet Howlandin ansaan. Mutta minne he olivat lähteneet?

Hän tarkasteli huolellisesti hylättyä leiripaikkaa. Kovalla jäänpinnalla näkyi koirain käpälien sekä leveän reen jälkiä. Viholliset olivat siis edellisenä yönä lähteneet pohjoiseen.

Palatessaan hotelliin hän oli hyvin väsynyt, ja hän tuli enemmän tyytymättömäksi kuin iloiseksi siitä tiedosta, että tavarajuna, jonka piti lähteä Le Pas'han seuraavana päivänä, lähtisikin jo samana iltana. Kun hän oli levännyt hetken, palasi häneen kuitenkin hänen entinen työintonsa, ja hän kaipasi Le Pas'han ja Wekuskon suurelle leirille. Croisset'n varoitus sai hänet ennemminkin kiirehtimään kuin hidastelemaan matkallelähtöään. Howland oli syntynyt taistelijaksi. Taistelullahan hän oli raivannut tiensä eteenpäin ja siten saavuttanut onnensa ja menestyksensä. Sellainen seikka, että kaukana erämaassa uhkasi hänen henkeään vaara, että jotain salaperäistä oli siellä edessä, oli vain omiaan kiihoittamaan häntä sen urakan suorittamiseen, jonka hän oli saanut tehtäväkseen. Hän ryhtyi pohtimaan, olivatkohan Gregson ja Thornekin joutuneet samanlaisille vaaroille alttiiksi ja siksi halunneet niin innokkaasti lähteä takaisin sivistyneeseen maailmaan. Howland lohdutti itseään sillä, että hän saisi tietää kaikki, kunhan tapaisi heidät Le Pas'ssa. Vielä hän saisi tietää muutakin, saavuttuaan Wekuskon leirille, nimittäin oliko puoliverisellä todellakin syytä varoittaa häntä jostain. Joka tapauksessa hän päätti asettua odottavalle kannalle ja valmistautua kaikkien mahdollisuuksien varalle. Hän menikin erääseen myymälään, josta osti itselleen kuusipiippuisen revolverin, pistoolikotelon ja samanlaisen metsästyspuukon, jollaisen hän oli nähnyt Croisset'lla.

Oli keskiyö, kun hän nousi junaan, ja sen pysähtyessä Etomamissa aamun sarastus alkoi levitä erämaan yli. Sieltä hän jatkoi matkaansa resinalla kuusikymmentä peninkulmaa. Kolme päivää olikin resina jo odottanut uutta päällikköä, mutta ei kumpikaan, Gregson eikä Thorne, ollut sen mukana häntä vastassa.

— Herra Gregson odottaa teitä Le Pas'ssa, sanoi eräs miehistä, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. — Thorne on Wekuskossa.

Ensimmäisen kerran elämässään Howland matkasi nyt erämaan sydämeen, ja hänen edetessään peninkulman toisensa jälkeen ja tunkeutuessaan yhä syvemmälle jään, lumen ja korpien jylhään, asumattomaan valtakuntaan, hänen verensä alkoi virrata kiihkeämmin, ja hän nautti täysin siemauksin siitä uudesta elämästä, joka nyt alkoi hänelle täällä kaukaisen pohjolan taivaan alla. Istuen etummaisena resinassa olevasta neljästä miehestä hän hengitti keuhkojensa täydeltä metsien ja vuorten raikasta ilmaa, ja hänen seuralaisensa kertoivat hänelle, miten runsaasti metsänriistaa oli niillä seuduilla.

Valkoinen talvi vallitsi kaikkialla. Kivet, puut ja harjut, joita siellä pohjoisessa sanotaan vuoriksi, olivat noin metrin paksuisen lumen peitossa, ja kirkkaalla vaipalla leikkivät auringon kultaiset säteet. He saapuivat eräälle tuollaiselle harjanteelle, ja siellä avautui Howlandin silmien eteen pohjoinen erämaa kaikessa suurenmoisuudessaan. Resinan pysähtyessä hän hypähti seisomaan ja päästi riemun huudahduksen, ja hänen silmissään syttyi innostuksen tuli. Niin pitkälle kuin silmä kantoi riitti tuota ääretöntä, valkoista maata, aina Hudson-lahdelle saakka. Mykkänä hämmästyksestä hän silmäili sitten rajattomia metsiä, lakeuksia ja kukkuloita; hän seurasi katseellaan jään peittämää jokea, kunnes sen uoma katosi näkymättömiin; hän antoi katseensa pysähtyä siellä ja täällä kimmeltävän lumen peittämillä, tummien metsien ympäröimillä järvillä. Tämä erämaa ei ollut läheskään sellainen, jollaiseksi hän oli sitä kuvitellut ja jollaiseksi sitä kuvattiin niissä kirjoissa, joita hän oli lukenut. Gregson ja Thornekaan eivät olleet kertoneet sen olevan tällainen. Tämähän oli ihana! Tämähän oli suurenmoista! Hänen sydämensä sykki riemusta hänen katsellessaan sitä, punerrus hänen poskillaan hohti entistä helakampana, ja hän tuskin saattoi hengittää jännityksessään ja innostuksessaan.

Hän tunsi, että uusi elämä oli syttynyt hänessä, ettei hän enää ollut entinen Jack Howland, jonka maailma oli rajoittunut konttorin seiniin ja jonka tietoisuuteen olivat vaikuttaneet tuskin muut seikat kuin ne, jotka suoraan lähensivät häntä hänen päämaaliaan kohti.

Lyhyt pohjoinen päivä läheni loppuaan, kun he saapuivat tummien metsien suojaamaan Le Pas'han, jonka puuvarustukset sijaitsivat Saskatchewanin etelärannalla. Hökkeleistä vilkkuivat valot, ja resina pysähtyi matalan puutalon luona, joka oli valaistu kirkkaammin kuin muut asumukset. Se oli Hudson Bay-yhtiön varastorakennus.

— Tässä on hotelli, eräs miehistä virkkoi. — Tuossa tulee Gregson.

Kookas, turkkeihin kääriytynyt olento kiiruhti esiin, rientäen Howlandia vastaan, kun tämä reippain askelin kiiruhti poikki avonaisen pihan. Se oli Gregson. Heidän puristaessaan toistensa kättä tuijotti nuori insinööri häntä hämmästyksestä sanattomana, sillä tämä ei ollut sama Gregson, jonka hän oli tuntenut Chicagossa, sama pyöreäposkinen, iloinen ja vilkas mies, ei.

— En ole elämässäni ollut niin hyvilläni kuin nyt, Howland, Gregson huudahti tarttuessaan hänen käteensä. — Vielä kuukausi, niin minä olisin kuollut! Tämä on oikea helvetti maakseen!

— Minä taas ihastun tähän joka henkäyksellä yhä enemmän ja enemmän, Howland vastasi. — Mutta mikä sinun on? Oletko sairas?

Gregson nauroi, ja he lähtivät astumaan rakennusta kohti. Se oli lyhyt, hermostunut naurahdus, ja samalla vilkaisi hän uteliaana seuralaiseensa.

— Sairasko? Olen vähän — ja ennen kaikkea väsynyt koko tähän hommaan. Ellei ukko olisi antanut hyvällä meidän lähteä täältä, Thorne ja minä olisimme joka tapauksessa jättäneet kaikki. Minä vakuutan sinulle, että ennen kuin kevät tulee, saat sinäkin tarpeeksesi puuhökkeleistä, puoliverisistä ihmisistä, variksenlihasta ja tuosta ainaisesta inhottavasta lumesta. Mutta en kuitenkaan tahdo lannistaa rohkeuttasi!

— Sitä et voikaan! Howland virkkoi. — Tiedäthän, etten minä koskaan ole ollut erikoisen innostunut teattereista enkä tytöistä, hän lisäsi nauraen ja töykäten leikillisesti toveriaan kylkeen. — Miten on niiden laita täällä?

— Pyh! Täällä ei ole mitään! Mutta äkkiä Gregsonin silmät alkoivat loistaa. — Hitto vieköön, tänään minä sentään näin kauneimman tytön, mikä koskaan on sattunut silmäini eteen. Antaisinpa laatikollisen oikeata havannaa — sitä meillä ei ole ollut kuukauteen! — jos saisin tietää, kuka hän oli!

He olivat astuneet sisään puutalon matalasta ovesta, ja Gregson riisui yltään paksut turkkinsa.

— Oliko hän pitkä, oliko hänellä turkishattu ja puuhka? Howland kysyi innostuneena.

— Hän oli hyvin tyypillinen pohjoisseudun asukas: suora kuin koivu, yllään poronnahkahame ja mokkasiinit sekä selässä palmikko, pitkä kuin minun käsivarteni. Varjelkoon, miten hän oli soma!

— Eikö tällä seudulla ole ketään Meleese-nimistä tyttöä? kysyi Howland väkinäisen välinpitämättömästi.

— En ole kuullut kenestäkään sennimisestä.

— Entä miestä, jonka nimi on Croisset?

— En tunne sellaistakaan.

— Sinäpä olet totisesti huvittava! nuori insinööri sanoi. — Mutta minä olen nälkäinen kuin susi!

Ulkoa kuului ruoskan läimäyksiä, ja Gregson meni ikkunan luo, joka avautui aukihakatulle paikalle metsään päin. Silmättyään ulos kiirehti hän siinä silmänräpäyksessä ovelle ja huusi Howlandille:

— Kautta taivaan, täällä hän on, poikani! Pian, jos tahdot nähdä hänestä edes vilauksen.

Howland riensi ovelle hänkin. Kuului jälleen ruoskan läimäys, kovaääninen huuto, ja koirien vetämä reki kiirehti heidän sivuitseen kadoten pimeyteen.

Myöskin Howland oli vähällä huudahtaa, sillä hän oli tuntenut Croisset'n sekä hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama tyttö — yhtä kalpeana ja tuijottavana kuin Howland oli nähnyt hänet hotellin ikkunasta Prince Albertissa — joka oli houkutellut hänet erämaahan ansaan.

Howlandin yöllinen vieras

Samassa kun reki oli kiitänyt heidän ohitseen Howland oli huudahtaa Croisset'n nimen; hän sysäsi Gregsonin syrjään ja työntyi ulos, ja hänellä oli kova halu lähteä seuraamaan noita henkilöitä, jotka viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa olivat niin salaperäisellä tavalla sekaantuneet hänen asioihinsa.

Gregsonin ääni sai hänet jälleen tajuihinsa.

— Muistelen sinun äsken maininneen jotain teatterista ja tytöistä, Howland, hän huudahti nauraen. — Kauniit kasvot tekevät siis sinuun täällä pohjan perukalla aivan erityisen vaikutuksen! Niin, kunhan olet ollut edes kuukauden tässä sopukassa, alat antaa arvoa —

Howland keskeytti hänet.

— Oletko koskaan ennen nähnyt kumpaakaan noista ihmisistä?

— En totisesti ennen kuin tänään. Mutta toivoa on, vanha ystävä! Huomenna varmaan saamme täällä käsiimme jonkun, joka tuntee heidät. Olisipa kerrassaan hauskaa, jos Jack Howland, jota eivät koskaan ole huvittaneet teatterit eivätkä naiset, tänne pohjolaan saavuttuaan rakastuisi ensi silmänräpäyksessä! — Mutta olisinpa minä nähnyt tuon tytön ennen —

— No, riittää, Howland murahti. — Palatkaamme sisään aterioimaan!

— Hyvä! Tehkäämme se. Mutta siitä ei pääse minnekään, että tytön kasvot olivat hiivatin kauniit! Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan ennen. Entä tukka! Hän katseli minua pitkään päivällä, kun hän kulki ohitseni tuon saman tummaihoisen miehen kanssa.

— Luuletko, että hän tunsi sinut? kysyi Howland levollisena.

— Miten ihmeessä hän olisi voinut minut tuntea? Gregson vastasi, olkapäitään kohauttaen.

— Miksi hän sitten "katseli sinua pitkään?" Tahtoi ehkä aloittaa mielistelyn.

— Ei, sitä se ei ollut, sen voin vaikka vannoa! Gregson huudahti. — Hänen katseensa oli mitä kirkkain ja puhtain, ja kuitenkin — niin, hän katsoi minuun pitkään. En nähnyt häntä sen koomin, mutta kun nyt oikein ajattelen, niin oli kai se sentään tytön puolelta jonkinlaista mielenkiinnon osoitusta minua kohtaan. Miksi sitä kyselet?

— Vain pelkästä uteliaisuudesta, Howland vastasi. — Minä en pidä keimailusta.

— En minäkään, Gregson virkkoi miettiväisenä. Samassa tuotiin ruoka sisään, eivätkä he aterian aikana vaihtaneet montakaan sanaa. Howland oli huolellisesti tarkannut Gregsonia ja saanut varmuuden siitä, ettei tämä tiennyt mitään Croisset'sta eikä tytöstä. Hän oli nyt entistä enemmän ymmällä. Lisäksi meni yli hänen ymmärryksensä se, että Gregson ja Thorne — molemmat maan etevimpiä insinöörejä — saattoivat vapaaehtoisesti luopua sellaisesta tehtävästä kuin Hudson-lahden rautatien rakentamisesta syystä, että he olivat "väsyneet koko kolkkaan".

Vasta kun he olivat nousemassa pöydästä Howland huomasi, että Gregsonin vasemmasta kädestä puuttui pikkusormi. Hän huudahti kummastuneena, ja Gregson veti samassa kätensä piiloon.

— Pikku tapaturma, hän sanoi. — Sellaista sattuu täällä usein.

Howland oli itsepintainen; hän tarttui ystävänsä loukkaantuneeseen käteen ja tarkasteli sitä.

— Merkillinen arpi, hän huomautti. — Kas kun en huomannut sitä ennen. Sinun sormesihan on katkaistu. Miten se on tapahtunut?

Hän huomasi Gregsonin hermostuneena punastuvan.

— Hm — sormeen ammuttiin — siitä on jo useita kuukausia. — Mutta sikarit odottavat meitä!

He lähtivät ruokasalista ja menivät siihen hotellin huoneeseen, joka oli puoleksi eteinen, puoleksi kapakka. Siellä istui tusina hauskannäköisiä Le Pas'n miehiä. Isäntä viittasi Howlandille ojentaen hänelle kirjeen.

— Se saapui sillä aikaa kun te söitte, hän selitti.

Vilkaistessaan päällekirjoitukseen Howland hätkähti, ja kuoren murtaessaan hän kääntyi siten, ettei Gregson voinut nähdä hänen kasvojaan eikä sitä paperilappua, jonka hän veti esiin. Yksi ainoa silmäys oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että kirje oli tytöltä, jonka hän oli nähnyt uudelleen tänä iltana, ja kirjeessä olevat sanat saivat hänet varovaisuudestaan huolimatta päästämään huuliltaan heikon vihellyksen.

Kirje kuului seuraavasti:

"Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt. Uskokaa minua nyt! Teidän henkenne on vaarassa, ja siksi teidän täytyy huomenna palata Etomamiin. Jos lähdette Wekusko-leiriin, ette pääse koskaan sieltä hengissä takaisin."

— Mitä hittoa! Howland huudahti.

— No? Gregson kysäisi ja silmäsi häntä kummastellen.

Howland rutisti kirjeen kasaan ja pisti sen taskuunsa.

— Pikku yksityisasia, virkkoi hän naurahtaen. — Tule, Gregson, menkäämme ulos.

Päästyään ulos pimeään pisti Howland käden taskuunsa ja tunnusteli revolveriaan. Kello kymmeneen saakka kuljeskelivat he ylt'ympäri Le Pas'ssa ja puhuttelivat ihmisiä. Ainakin satakunta henkeä oli nähnyt Croisset'n ja hänen kauniin seuralaisensa, mutta ei tiennyt heistä mitään enempää. He olivat saapuneet reellä aamupäivällä, olivat syöneet päivällistä ja illallista erään Mac Donald-nimisen skotlantilaisen kirvesmiehen luona, ja lähteneet jälleen matkaan.

— Hän oli suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt! huudahti rouva Mac Donald ihastuneena. — Mutta hän ei voinut puhua. Hän kirjoitti minulle pari kertaa muutamia rivejä paperilapulle.

— Ei voinut puhua! toisti Gregson, kun he kahden kävelivät takaisin hotelliin. — Mitä luulet sen merkitsevän, Jack?

— Minä en luule mitään, Howland vastasi välinpitämättömänä. — Olen jo saanut tarpeekseni noista kauniista kasvoista, Gregson. Minä menen nyt nukkumaan. Mihin aikaan lähdemme huomenaamulla?

— Heti kun olemme haukanneet aamiaista — jos sinulla on kiire.

— Kyllä on. Hyvää yötä!

Howland poistui huoneeseensa, mutta ei voinut mennä nukkumaan. Hän istui valveilla tuntikausia ja poltteli sikarin toisensa perään. Hän kävi muistissaan moneen kertaan läpi näiden kahden päivän tapahtumat. Alussa ne olivat saaneet hänet kiihtyneeksi ja jännittyneeksi, mutta nyt hän alkoi kaiken sen lisäksi tuntea ahdistusta. Häntä vastaan suunniteltu murhayritys ja uudistuneet kehotukset, että hän lähtisi takaisin etelään, alkoivat vaikuttaa. Mutta Howland oli mies, joka ei yleensä antanut huolille valtaa. Hän oli kyllä varma siitä, että Wekusko-leirissä uhkasi häntä joku salaperäinen vaara, mutta hän ei kuitenkaan välittänyt ottaa siitä lähempää selvää — ja kylmäverisesti vain ajatteli, että sellainen oli olemassa ja että se ennen pitkää näyttäytyisi. Toinen merkillinen seikka, jota hän ei saanut mielestään, oli tuo tyttö, jonka ihanat kasvot hän aina näki edessään. Hän näki ne kaikkialla — pöydän yli opiumiluolassa ja ulkona kirkkaassa tähdenvalossa. Turhaan koetti hän havaita jotain rikollista noissa kauniissa silmissä, jotka olivat rukoilleet hänen ystävyyttään, tai noissa suloisissa huulissa, jotka kaikessa vaiteliaisuudessaan olivat hänelle valehdelleet. "Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt!" — Howland otti esiin paperilapun ja luki siinä olevat rivit uudelleen. "Uskokaa minua nyt!" Tyttö siis tiesi Howlandin olevan selvillä siitä, että hän oli hänelle valehdellut, että hän oli houkutellut hänet vaaraan, josta hän tahtoi nyt hänet pelastaa. Nuoren insinöörin posket paloivat. Vaikka häntä Wekuskossa uhkaisivat tuhannet vaarat, hän lähtisi kuitenkin sinne. Siellä hän taas näkisi tytön. Tarmokkaista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut saada tytön kuvaa poistumaan sielustaan. Nuo rukoilevat silmät, punaisena uhkuva suu, kiihkeästi puoliavoimet huulet, tuuhea tukka — ne olivat lakkaamatta hänen silmissään. Jos erämaa oli ennenkin häntä viehättänyt, lumosi se häntä nyt kaksin verroin sen jälkeen kun noiden kasvojen salaisuus, niiden puolittain tunnustama hätä piti piilopaikkaansa jossain petäjämetsän syvyydessä.

Howland meni vuoteeseen, mutta kesti kauan ennen kuin hän nukkui. Hänestä tuntui kuin olisi tuskin ehtinyt sulkea silmänsä, kun ovelta kuului koputus, ja hän huomasi vaalean aamunkoiton pilkistävän sisään ikkunasta. Muutaman minuutin kuluttua hän istui Gregsonin kanssa aamiaisella.

— Reki ja koirat odottavat, tämä sanoi, hänen astuessaan sisään. Gregson lisäsi: — Olen muuttanut mieltäni eilisillasta, Howland. En tulekaan sinun mukaasi. Minun läsnäoloni siellä on aivan tarpeeton, sillä Thorne tutustuttaa sinut kaikkeen leirissä, ja minä mieluummin menetän puolen vuoden palkan kuin teen tuon rekimatkan toistamiseen. Eihän sinulla ole mitään päätöstäni vastaan?

— Suoraan sanoen, Gregson, Howland vastasi, olkapäitään kohauttaen, — en uskoisikaan sinusta saavani mitään erikoisen hauskaa matkaseuraa. Mikä ajaja on miehiään?

— Hän on cree-intiaani, nimeltä Jackpine — hän on meidän ainoa uskollinen orjamme Wekuskossa. Hän metsästää meille, keittää meille ruokaa ja pitää muutenkin huolen kaikesta. Sinä opit kyllä pitämään hänestä.

Niin tapahtuikin. Kun he aamiaisen jälkeen menivät reen luo, Howland paiskasi ystävällisesti kättä Jackpinelle, ja intiaanin silmissä välähti jotain ilon tapaista, kun hän huomasi nuoren insinöörin reippaan innostuksen. Kun sitten lähdön hetki tuli, vei Gregson ystävänsä sivuun. Hänen katseensa harhaili arkaillen ympäri, ja Howland huomasi, että Gregson koetti pakottautua näyttämään välinpitämättömältä, mikä ei yleensä ollut Gregsonin tapaista.

— Vain pari sanaa, Howland, hän sanoi. — Sinä tiedät, että liikkuminen tässä maassa on hyvin vaarallista — että ihmiset täällä ovat koiran valjaista tai pyssystä valmiita leikkaamaan sinulta kaulan tai ampumaan kuulan ruumiiseesi. Minä mainitsen siitä sinulle vain siksi, että tiedät olla varuillasi. Anna Jackpinen öisin vartioida leiriäsi!

Hän puhui hiljaa ja vaikeni taas heti kun intiaani lähestyi. Howland istuutui noin kahden metrin pituiseen rekeen, huiskutti hyvästiksi Gregsonille, ja Jackpine pani koirat liikkeelle äkkinäisellä karjaisulla ja ruoskan läimäyksellä. Howland oli sytyttänyt sikarin, nojautui taapäin pehmeitä taljoja vasten ja alkoi nauttia uudesta olotilastaan. Päivä alkoi juuri nousta, kun he kääntyivät valkoiselle ladulle, jota pitkin jo oli kulkenut useita koiria ja rekiä ja joka ulottui Le Pas'sta satakunta peninkulmaa Wekuskon leiriin. Jackpinen ruoskan vaikutuksesta, joka alinomaa vinkui niiden yllä, kiristivät koirat vetohihnoja ja alkoivat laukata tasaisessa tahdissa lumitietä pitkin. Silloin Jackpine kääri ruoskansa kokoon, hyppäsi maahan ja alkoi juosta etummaisen koiran rinnalla lyhyin, kevein, nopein askelin, rinta hieman ulkonevassa asennossa ja katse tähdättynä suoraan eteenpäin.

Matka oli mitä ihanin, ja Howland nautti niin, että hän unohti poltella kädessään olevaa sikaria. Mielenkiinnolla hän katseli komeiden koirien harmaankeltaisia selkiä, niiden puoliavoimia leukapieliä, ja koirista hänen katseensa siirtyi Jackpineen. Juokseminen ei näyttänyt ollenkaan rasittavan miestä. Harmaa lakki piti kurissa hänen mustaa tukkaansa; hänen liikkeistään uhkui voima, kestävyys ja kauneus, ja kun koirat vihdoinkin alkoivat läähättää ja väsyneinä pysähtyivät suuren vuorenkukkulan juurelle, Howland nousi reippaasti reestä ja puhutteli nyt intiaania ensimmäisen kerran tällä matkalla.

— Ihanaa, Jackpine! hän huudahti. — Mutta suuri Jumala, tehän tapatte koirat!

Jackpine irvisti.

— Ne jaksavat tällaista menoa kuusikymmentä peninkulmaa päivässä![Engl. peninkulma vastaa runsaasti puoltatoista kilometriä.]

Ihaillessaan noita sudentapaisia elukoita, jotka kiidättivät häntä erämaan halki, Howland ojensi kätensä silittääkseen erästä niistä, mutta varoittavasti kirkaisten intiaani työnsi hänet pois koiran lähettyviltä.

— Ei koskea siihen! intiaani huudahti. — Se ole puoliksi koira, puoliksi susi — tekee työtä ankarasti, mutta ei pidä, että koskettaa sitä!

— Ja nuo tuossa ovat herttaisimmat penikat, mitä koskaan olen nähnyt, sanoi Howland. — Tässä maassa on todellakin ihmeitä.

Kun tuli ilta, oli hän kuolemanväsynyt. Ja kuitenkin hän oli sinä päivänä nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässään. Ainakin parisenkymmentä kertaa hän oli juossut Jackpinen rinnalla. Lepohetkinä hän oli opetellut käyttelemään Jackpinen yhdeksän metrin pituista ruoskaa. Hän oli tehnyt sadoittain kysymyksiä, oli ollut niin onnellinen ja puhelunhaluinen, että hän oli sulattanut ainakin puolet cree-intiaanin perinnäisestä epäilevästä juroudesta. Howland auttoi häntä yöleirin rakentamisessa puunoksista, söi kovalla ruokahalulla variksenpaistia, tulikuumia korppuja, leipää ja kahvia, ja sitten, juuri kun hän oikaisi ruumiinsa pehmeille taljoille, mennäkseen nukkumaan, hän muisti Gregsonin varoituksen. Hän istuutui ja kutsui luokseen Jackpinen, joka parhaillaan hoiteli leirivalkeaa.

— Gregson varoitti minua, että antaisin sinun pitää vartiota öisin, Jackpine. Mitä sanot siihen?

Intiaani kääntyi puoliksi ja päästi tukahutetun naurun, samalla kun hänen kasvoilleen levisi irvistys.

— Gregson — hän ole pelko, Jackpine virkkoi. — Täällä ei on pahoja ihmisiä. Hän ole pelko — minä kyllä sen arvaa.

— Oli pelko — minkä vuoksi?

Jackpine kumartui nuotioon päin. Sitten hän suoristautui, koukisti vasemman kätensä pikkusormen ja osoitti sitä toisella kädellään.

— Ehkä sormensa tapaturman vuoksi — ehkä ei, hän vastasi.

Kymmenelläkään kiihkeällä kysymyksellä ei hänen onnistunut saada Jackpinea sanomaan mitään enempää. Howland huomasi, että ajomies katui noita muutamia harvojakin sanojaan. Nuori insinööri alkoi nyt muistella Gregsonin kummallista käytöstä, hänen suurta haluaan poistua tästä maasta ja hänen vastenmielisyyttään palata käymään Wekuskossa. Kaikkeen tähän hän ei voinut olettaa muuta kuin yhden ainoan selityksen. Gregson oli jollain tavoin sekaantunut siihen samaan salaisuuteen, joka nyt ympäröi häntä itseään, Howlandia, ja päättäen Jackpinen sanoista hänen ystävänsä puuttuvalla sormella oli myös jotain tekemistä tämän arvoituksen kanssa. Ehkä Thorne antaisi hänelle kaikesta tästä tyydyttävän selityksen — jos sellaiseen todellakin oli syytä. Vai olisiko mahdollista, että he jättäisivät hänet tietämättömäksi niistä mahdollisista seikoista, jotka karkoittivat heidät pois tältä pohjoiselta alueelta?

Howland paneutui levolle, eikä piitannut sen enempää vartioimisesta. Kun Jackpine herätti hänet, höyrysi jo valmiina lämmin aamiainen, ja hänen jälleen matkatessaan läpi metsien kaikkosivat kaikki epämiellyttävät aavistukset ja tunteet. Jackpine antoi melkein koko päivän koirien juosta niin paljon kuin ne jaksoivat ja vakuutti heidän pääsevän perille Wekuskoon ennen yötä. Oli jo pimeä, kun he ajoivat metsästä aukeamalle, ja Howland näki tulien loistavan siellä ja täällä. Intiaani pysäytti koirat aukeaman laidalla olevan hirsimajan edustalla, joka oli melkein puiden suojassa. Se oli useiden satojen askelten päässä lähimpänä näkyvästä tulesta, ja polkematon lumi sen ympärillä osoitti, ettei rakennuksessa ollut asuttu viime aikoina. Jackpine otti taskustaan avaimen ja sanaakaan sanomatta avasi raskaan oven.

Heitä vastaan tulvi kylmä kostea ilma, heidän tirkistellessään eteensä pimeässä. Raapaistessaan tulitikun Howland kuuli intiaanin nauravan hiljaa, ja kun suuri kattolamppu oli sytytetty, hän käänsi irvistäen katseensa insinööriin päin.

— Gregson ja Thorne — teki tämän majan tullessaan tänne, hän sanoi hiljaa. — He ei tahtoneet olla liian lähellä kolinoita — kaunis paikka tämä — täällä on rauha yöllä. He asui täällä vähän aikaa — he muutti sitten asumaan leiriin. Gregson ja Thorne sanoi, on liika kaukana ihmisistä. Mutta ei ole se. Thorne on pelko — Gregson myös on pelko.

Olkapäitään kohauttaen avasi hän suuren lieden luukun.

Howland ei kysynyt mitään, katseli vain ympärilleen. Joka puolella huomasi hän jälkiä Gregsonin ja Thornen mausta ja tavoista. Lattialle oli levitetty paksuja taljoja; huoneen seinät olivat niin tasaiset, että ne näyttivät melkein vuoratuilta, ja niitä koristi puolikymmentä taulua; yhdessä nurkassa oli kirjoilla täytetty hylly, toisessa taas turkiksilla päällystetty sohva. Samalla seinällä oli ovi, jonka Howland arveli johtavan makuuhuoneeseen. Ennen kuin hän ehti lopettaa tarkastustaan, takassa leimusi jo iloinen valkea. Hän asettui selin sitä vasten, sytytti piippunsa ja hymyili iloisesti Jackpinelle.

— Pelkojako, mitä? Täällä minä siis tulen asumaan?

— Niin.

— No niin, Jackpine, kiiruhda nyt leiriin ilmoittamaan Thornelle minun tulostani.

Silmänräpäyksen intiaani epäröi, sitten hän lähti ulos ja sulki oven jälkeensä.

— Vai pelkäsivät he täällä, Howland puheli itsekseen intiaanin mentyä. — Mutta mitä he pelkäsivät? Ne ovat perin kummallisia miehiä, nuo Gregson ja Thorne. Jos te ette ole sellaisia pelkureita kuin minä puolittain uskon teidän olevan, niin te ette voi jättää minua tietämättömyyteen siitä vaarasta, jota te itse pakenette.

Hän sytytti pienen lampun ja meni viereiseen huoneeseen. Kuten hän oli arvellutkin, se oli makuuhuone. Kalusteina olivat sänky, tuoli, kuvastin ja pesuteline.

Hän palasi etuhuoneeseen, riisui yltään turkit ja istuutui takkavalkean ääreen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ovi aukeni, ja Jackpine astui sisään. Hänen käsivarteensa nojasi toinen olento, ja kun hän katseli sitä kasvoihin, ei hän voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Kolme kuukautta sitten hän oli nähnyt Thornen Chicagossa; hän oli mies parhaassa iässä, voimakasrakenteinen, suora kuin puu, kelvollisin ja korkeinta palkkaa nauttiva henkilö yhtiön palveluksessa. Miten usein hän olikaan kadehtinut Thornea! Vuosikaudet hän oli ollut Howlandin ihanne. Ja nyt —

Nuori insinööri seisoi aivan sanatonna. Hitaasti, ikään kuin pieninkin liike olisi tuottanut hänelle kipua, riisui Thorne yltään paksut turkkinsa. Hänen toinen kätensä oli siteessä. Hänen voimakkaat hartiansa olivat kumarassa, hänen silmissään oli kolkko ilme. Hänen huulilleen ilmestynyt hymy, kun hän ojensi kätensä Howlandille, teki hänen kalmankalpeat kasvonsa yhä aavemaisimmiksi.

— Hyvää päivää, Jack! hän tervehti. — Mitä sinä tuijotat, ihminen? Olenko minä niin aaveen näköinen?

— Miten on sinun laitasi, Thorne? Minä tapasin Gregsonin puolikuolleena Le Pas'ssa, ja nyt sinä —

— On ihme, Jack, että sinä et lue vain nimeäni jostakin pienestä puurististä sen sijaan, että nyt näet minut ilmielävänä edessäsi, Thorne sanoi, hermostuneesti nauraen.

Thornen olan yli Howland näki vilaukselta intiaanin kasvot. Tämän silmissä välähti tumma salama. Hänen hampaansa loistivat hetken, paksujen huulten vetäytyessä pilkkahymyyn.

Thorne istuutui takan viereen ja hieroi käsiään.

— Meillä on ollut kiusoja, Jack, hän lausui viimein. — Gregsonia ja minua on vainonnut huono onni siitä saakka kun tulimme tänne leiriin, ja nyt me emme jaksa olla täällä enää kauempaa. Kuluu ainakin kuusi kuukautta ennen kuin me olemme jälleen ihmisiä. Sinä tapaat täällä kaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä. Linja on porattu auki aivan lähelle lahtea; meillä on kolmesataa työmiestä, hyvät varastot, ja mikäli minä tiedän, ei Wekuskossa ole ainoatakaan epäystävällistä ihmistä. Luultavasti otamme Gregson ja minä rakentaaksemme radan pään Le Pas'ssa myöhemmin keväällä. Sinä kyllä saat radan valmiiksi lahdelle saakka.

— Olen pahoillani, että teidän on käynyt niin huonosti, Howland sanoi. Hän kumartui hyvin lähelle Thornea ja kysyi: — Onko täällä ketään Croisset-nimistä miestä — tai tyttöä, jonka nimi on Meleese?

Hän tarkasteli tutkivasti Thornea, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään, mikä olisi saattanut vahvistaa hänen epäilyksiään. Päinvastoin Thorne katsoi kummastuneena häneen.

— Ei minun tietääkseni, Jack. Mutta palkkauslistastahan näet, jos työmiehistä on joku senniminen. Heidän joukossaan on viisitoista, parikymmentä nainutta miestä, joilla on perheet. Gregson muuten tuntee tytöt täällä paremmin kuin minä. Koskeeko asia jotain erityistä toimitettavaa?

— Minulla on heille vain terveiset, jos satun tapaamaan, Howland virkkoi välinpitämättömästi. — Tämäkö tulee asunnokseni?

— Jos tästä pidät. Loukkaannuttuani muutimme, Gregson ja minä, leirille. Lähemmäksi työpaikkaa, ymmärräthän.

— Sinua ja Gregsonia on kohdannut tapaturma nähtävästi jokseenkin samaan aikaan, Howland sanoi. — Gregsonin arpi oli pahan näköinen. Kuka peijakas lieneekään häntä ampunut? Merkillistä, että sellaisellakin miehellä kuin Gregsonilla on vihamiehiä!

Thorne hätkähti. Tulisijalta kuului kolahdus, ja kun Howland kääntyi katsomaan, mikä sen aiheutti, hän näki Jackpinen tuijottavan häneen niin kuin joku miina olisi räjähtänyt.

— Kukako häntä ampui? vanhempi insinööri sammalsi. — Mutta — hm — eikö Gregson kertonut, että se oli tapaturma?

— Miksi hän olisi valehdellut, Thorne?

Viimemainitun poskille levisi heikko puna. Hän vilkaisi Howlandiin. Jackpine seisoi edelleenkin tulisijan luona vaiti ja liikkumattomana.

— Minulle hän ainakin sanoi, että se oli tapaturma, Thorne virkkoi viimein.

— Kummallista! muuta ei Howland saanut sanottua. Sitten hän kääntyi intiaaniin, ikään kuin ei asia olisi enää laisinkaan kiinnostanut häntä. — Kas, sehän hauskaa, Jackpine, että olet pannut kahvipannun tulelle! Minulla on mukanani mustinta ja hienointa puertoricolaista kahvia, mitä olet koskaan nähnyt, Thorne. Maistakaamme sitä poltellessamme sikareita aterian jälkeen. Mutta miksi te olette peittäneet ikkunan laudoituksella?

Vasta nyt Howland oli huomannut, että ohuen musliiniverhon takana, jonka hän luuli peittävän ikkunaa, olikin mitä huolellisimmin valmistettu lautasuojus. Hänen mennessään lähemmin tarkastamaan tuota laitetta, valtasi hänet outo tunne. Selkä Thorneen päin hän virkkoi puoliksi nauraen:

— Ehkä Gregson pelkäsi, että sama lurjus, joka leikkasi häneltä sormen, ampuisi häntä ikkunan lävitse, vai mitä?

Hän ei ollut huomaavinaan sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät vanhempaan insinööriin. He aterioivat ja istuivat sen jälkeen tunnin ajan tupakoiden ja puhellen leirin asioista. Kun Thorne ja Jackpine lähtivät tuvasta, oli kello jo kymmenen.

Heidän mentyään Howland sulki ja lukitsi oven, sytytti uuden sikarin ja alkoi astella huoneessa kiivaasti edes takaisin. Jo oli muutamia seikkoja tullut päivänvaloon. Gregson oli valehdellut hänelle sormensa menettämisestä. Samoin oli Thorne valehdellut hänelle omista kokemuksistaan, mitä ne sitten lienevätkin olleet. Howland oli vakuuttunut tästä. Nuo vanhemmat insinöörit eivät lähteneetkään Wekuskosta siksi, että olisivat olleet tyytymättömiä työhönsä ja seutuun. He pakenivat. Jonkun erityisen syyn vuoksi he salasivat häneltä, miksi heidän oli pakko paeta. Voisiko olla mahdollista, että he tahallaan uhraisivat hänet pelastaakseen itsensä? Kaikista siihen viittaavista asianhaaroista huolimatta ei Howland kuitenkaan tahtonut sitä uskoa. Olivathan Gregson ja Thorne kunnian miehiä. Erittäinkin Thorne oli itse rehellisyys — hän oli viimeinen pettämään ketään toveriaan tai ystäväänsä. Siitä Howland oli varma, ettei kumpikaan vanhemmista insinööreistä tuntenut Croisset'ta eikä sitä kaunista tyttöä, jonka hän oli tavannut Prince Albertissa. Se seikka saattoi hänet uskomaan, että toisia tekijöitä oli mukana. Hän tutki uudelleen ikkunalaudoituksen, ja hän pääsi yhä suurempaan varmuuteen siitä, että hänen Thornelle umpimähkään lausumansa arvelu oli osunut oikeaan.

Vaikkakin hän oli väsynyt pitkän matkan jälkeen, ei hänellä kuitenkaan ollut halua mennä nukkumaan; hän heittäytyi sen vuoksi taljojen verhoamalle sohvalle, jatkaen tupakoimistaan ja miettimistään. Hän aivan hämmästyi, kun kello löi yksitoista. Hän ei nimittäin ollut tähän saakka nähnyt kelloa. Nyt hän kuunteli vaimeaa yksitoikkoista tikitystä, kunnes väsymys sai hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä. Tuskin hän oli nukahtanut, kun se jälleen löi — hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa herättääkseen hänet. Nyt se löi kaksitoista.

Ponnistuksella Howland voitti torkkumisensa ja nousi, päättäen riisuutua ja mennä kunnollisesti nukkumaan. Lamppu paloi vielä, ja hän läheni sitä, aikoen vääntää sen liekkiä pienemmälle. Mutta samassa hän pysähtyi. Hän kuuli selvästi ovelle naputettavan. Muutaman sekunnin ajan hän odotti vaiti ja liikkumattomana. Silloin kuului naputus uudelleen, joskin se oli hyvin varovaista.

Kuka saattoikaan olla tuo sisäänpyrkivä yöllinen vieras? Howland otti hiljaa turkkinsa ja pani revolverinsa sen taskuun. Naputus uudistui jälleen. Silloin hän meni ovelle, aukaisi lukon, ja oikea käsi lujasti tarttuneena revolveriin hän työnsi oven selko selälleen.

Silmänräpäyksen hän seisoi kuin kivettyneenä, hämmästyksestä sanattomana tähystäen edessään lampun himmeässä valaistuksessa näkyviä valkeita pelästyneitä kasvoja. Hämmennyksensä yhä kasvaessa hän astui takaperin, ja sisään tuli henkilö, jota hän kaikista maailman ihmisistä hartaimmin halusi tavata — hän, joka oli joutunut näyttelemään niin merkillistä osaa hänen elämässään Prince Albertissa vietetystä ensimmäisestä illasta saakka ja jonka ihanat kasvot hän melkein joka hetki näki edessään. Howland sulki oven ja kääntyi, edelleenkin mitään sanomatta; ja sellaisen tunteen valtaamana, joka sai veren kohoamaan hänen poskiinsa, ojensi hän kätensä sitä nuorta tyttöä kohti, jonka edestä hän oli valmis — sen hän tiesi nyt — uhmaamaan kaikkia niitä vaaroja, jotka saattoivat häntä vaania täällä erämaassa.

Miehen rakkaus

Tyttö epäröi hetken, painaen käsillään rintaansa; hänen kasvoillaan kuvastui suru, kun hän nyt näki miehen, jolta hänen petoksensa oli ollut vähällä viedä hengen, ojentavan kätensä häntä kohti. Hän lähestyi, Howland tarttui häntä käsistä ja katsoi kysyvästi rajuihin silmiin, joiden katse puolestaan oli kohdistettu häneen.

— Miksi juoksitte pois? olivat ensimmäiset sanat, jotka nuori insinööri lausui. Ne kuuluivat hiljaisina ja ystävällisinä, niin kuin hän olisi tuntenut tytön jo kauan. Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään katkeruutta; hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään ei ollut lainkaan sitä moittivaa ilmettä, jonka tyttö oli odottanut saavansa nähdä. Howland toisti sanansa ja kumartui, kunnes hänen huulensa koskettivat tytön hiuksia. — Miksi juoksitte pois?

Tyttö vetäytyi kauemmas, mutta hänen silmänsä hakivat nuoren insinöörin katsetta.

— Valehtelin teille, hän kuiskasi. — Minä valehtelin —

Sanat tarttuivat tytön kurkkuun. Howland näki, miten tyttö ponnistellen koetti estää huultensa värähtelyä, äänensä värinää. Seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö vaipui tukahtuneesti nyyhkyttäen tuolille ja peitti käsillään kasvonsa. Kun Howland huomasi olkapäiden puistatuksen, täytti omituinen ilo hänen sydämensä — hän ei iloinnut siksi, että näki tytön surevan, vaan siksi, että tyttö suri, mitä oli tehnyt. Nuori insinööri lähestyi häntä hiljaa. Tytön nahkalakki oli pudonnut hänen päästään, ja mustat, kiiltävät suortuvat valahtivat hänen kaulalleen ja säihkyivät lampun valossa. Vähän aikaa Howland epäili, mutta pian hän kuitenkin laski kätensä tytön painuneelle päälle.

— Toisinaan on se ystävä, joka valehtelee, ainoa oikea ystävä, hän lausui. — Luulenpa, että teidät oli pakotettu — valehtelemaan.

Yhden ainoan kerran siveli hänen kätensä hyväillen tytön pehmeitä hiuksia; sitten nuori insinööri loittoni ja istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän näki, kun tyttö nosti päänsä, miten hänen poskensa paloivat. Samoin Howland huomasi hänen kasvoillaan kyynelten jälkiä, mutta silmissä, jotka nyt etsivät varmuutta niihin sanoihin, jotka hän äsken oli lausunut, ei näkynyt niistä mitään merkkiä.

— Luuletteko niin? tyttö kysyi innokkaana. — Te siis uskotte, että minun täytyi — valehdella? Hän kumartui hiukan nuoren insinöörin puoleen, ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti hänen odottaessaan vastausta.

— Uskon, Howland vastasi. Hän lausui tuon sanan varmuudella, joka sai ilon salaman välähtämään häntä kohti tähdätyissä silmissä. — Minä uskon, että teidän täytyi valehdella.

Hän aikoi sanoa vielä jotain lisää, mutta vaikeni kuitenkin. Mutta hänen sanojensa sisältö kuvastui siitä riemun loisteesta, joka ilmestyi hänen kasvoilleen. Nuori tyttö väistyi sen edessä ja hänen poskensa vaalenivat jälleen.

— Uskon myös, että ette milloinkaan valehtele minulle toista kertaa, Howland lisäsi.

Tyttö nousi, työnsi suortuvansa sivulle ja katsoi häneen, ja tuosta silmäyksestä saattoi lukea, ettei hän ollut koskaan ennen tavannut tuollaista miestä ja ettei hän tätä ymmärtänyt.

— Minä en valehtele teille enää koskaan, tyttö vakuutti varmalla äänellä. — Uskotteko minua nyt?

— Uskon.

— Palatkaa etelään! Minä olen tullut toistamaan nämä sanani — pakottaakseni teidät uskomaan minua. Teidän olisi pitänyt kääntyä jo Le Pas'ssa. Ellette lähde — huomenna — niin —

Hänen äänensä petti — hän antoi insinöörin itse täydentää lopun. Howland kiiruhtikin hänen luokseen, ja hänen verensä kuohahti. Hän tarttui tyttöä kovasti käsistä ja pakotti hänet katsomaan ylös.

— Ellen minä lähde huomenna, niin minut surmataan, hän täydensi. — Jos nyt tahdotte olla rehellinen minulle, niin sanokaa: kuka minut surmaa ja miksi?

Tyttö vavahti ja vastasi:

— Minä sanoin, etten enää koskaan valehtele teille. Jos en voi sanoa totuutta, niin en sano mitään. Minun on mahdotonta kertoa, miksi teidän henkenne on vaarassa.

— Te siis tiedätte sen?

— Tiedän.

Hän vei tytön uudelleen istumaan, istuutuen itse häntä vastapäätä.

— Voitteko sanoa minulle, kuka olette?

Tyttö epäili, hypistellen hermostuneesti vallatonta, alaspäin valahtanutta suortuvaansa.

— No?

— Jos sanoisin teille, kuka olen, tyttö sanoi viimein, — niin tietäisitte, kuka vaanii henkeänne.

— Tuhat tulimmaista! Howland tuijotti tyttöön hämmästyneenä. Tämä nousi jälleen.

— Lähdettehän täältä? hän pyysi. — Lähdettehän huomenna?

Tyttö tarttui ovenripaan.

— Lähdettehän?

Myöskin Howland oli noussut ja sytytti nyt itselleen sikarin. Nauraen hän läheni tyttöä.

— Lähden, varmaan — katsomaan, että te pääsette onnellisesti kotiin.

Hän palasi sohvan luo ottamaan revolveria, jonka pisti taskuunsa. Hänen tullessaan taas ovelle sulki tyttö päättäväisesti häneltä tien.

— Te ette lähde täältä.

— Miksi en?

— Siksi… Howland kuuli, miten tytön ääni värähteli. — Siksi, että jos lähdette, teidät surmataan.

Nuoren insinöörin naurahdus osoitti enemmän iloisuutta kuin pelkoa.

— Minua ilahduttaa, että te tahdotte pitää minusta huolta, hän kuiskasi hiljaa.

— Teidän täytyy lähteä! tyttö toisti.

— Kyllä teidän kanssanne! Howland vastasi.

— Ei, ei — huomenna. Teidän täytyy palata etelään — Le Pas'han. Ettekö voi sitä minulle luvata?

— Ehkä, Howland sanoi. — Sanon sen teille kohta.

Hänen varman äänensä vaikutuksesta tyttö taipui, ja hän seurasi tätä pimeään yöhön. Tyttö kulki kiireesti edellä pientä polkua pitkin, joka johti syvälle metsään. Kun tyttö pysähtyi ja hermostuneesti tarttui häntä käsivarresta, saattoi Howland kuulla hänen sydämensä kiihkeän tykytyksen ja hänen läähättävän hengityksensä.

— Sinne on pitkä matka, hän kuiskasi. — Ette saa saattaa minua. Jos teidät nähtäisiin minun seurassani — tähän aikaan vuorokaudesta… Nuori insinööri huomasi, miten tyttö vapisi.

— Ainoastaan vähän matkaa.

Tyttö myöntyi taas, ja he jatkoivat matkaansa, nyt hitaammin kuin äsken, kunnes heidän edessään alkoi näkyä himmeitä valoja.

— Nyt — nyt teidän täytyy mennä.

Silmissä, joiden katse nyt kääntyi häneen, Howland näki jälleen sen ihanan, suloisen voiman, joka oli valloittanut hänen sielunsa. Tässä tilanteessa hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut tytön vasta muutamia tunteja, ja että hän vasta tänä iltana oli kuullut ensimmäisen sanan hänen huuliltaan. Hän tiesi vain sen, että niiden tuntien kuluessa hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotain, mitä hän tähän saakka ei ollut tuntenut, ja hänet valtasi vastustamaton halu sanoa se tytölle täällä metsän hiljaisuudessa, halu sulkea hänet syliinsä ja tunnustaa, että tytöstä oli tullut hänelle paljon enemmän kuin satunnainen näky. Tällä hetkellä Howland unohti ne päämäärät, joihin hän oli pyrkinyt; menestyminen, kunnianhimo, voitto — näistä syntyneet tunteet väistyivät nyt uuden, tärkeämmän mielialan tieltä — mielialan, jonka oli aiheuttanut tuon suloisen tytön olemassaolo; ja kun hän jälleen katsoi tyttöä silmiin, joissa oli pelokas, rukoileva ilme, hän unohti myös sen, mikä tämä nainen oli ja olisi voinut olla; hän tiesi ainoastaan sen, että tyttö oli avannut hänelle aivan uuden, ihanan maailman, täynnä lupausta, joka kuumensi hänen vertaan kuin tulinen viini. Hän painoi tytön kädet rintaansa vasten ja veti hänet niin lähelle luokseen, että tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Howland ei lausunut sanaakaan — ja yhä katsoi tyttö rukoilevasti häneen. Äkkiä nuori insinööri irrotti tytön toisen käden ja pyyhkäisi hellästi otsalle valahtaneet suortuvat taakse sekä käänsi hänen kasvonsa niin, että kalpea tähdenvalo valaisi niitä. Tyttö luki Howlandin katseesta sen, mitä nuori mies ei ollut uskaltanut sanoa, ja puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pyrki esiin hänen huuliltaan.

— Ei, minä en ole luvannut enkä lupaa, Howland sanoi pitäen tytön kasvoja niin, ettei hän voinut kääntää niitä poispäin. — Antakaa anteeksi — että — että — että minä — teen näin. Ennen kuin tyttö saattoi aavistaakaan, Howland oli sulkenut hänet syliinsä ja painanut niin lähelle itseään, että hän tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä. — Tämä on syy, miksi minä en tahdo palata etelään, hän huudahti. — Minä en tahdo lähteä siksi, että rakastan teitä — rakastan teitä —

Nuori insinööri koetti pidättää sanojaan, mutta ei voinut. Kun tyttö irtaantui hänen syleilystään, Howland luki hänen silmistään jotain, mikä saattoi hänet ojentamaan molemmat kätensä häntä kohti.

— Annattehan minulle anteeksi, hän pyysi. — En aio tehdä teille mitään pahaa. Teidän täytyi vain tietää syy, miksi en nyt tahdo lähteä täältä.

Tyttö sanoi niin hiljaa, että Howland kuuli sen vain vaivoin:

— Jos rakastatte minua, niin lähdette täältä. Tehkää se minun tähteni!

— Ja te?

— Minäkö? Howland kuuli, miten tytön ääni värisi. — Unohdatte pian, että — koskaan olette — nähnyt minua.

Alhaalta tieltä kuului samassa hiljaisia ääniä. Säikähtyneenä tyttö kiiruhti Howlandin luo ja työnsi häntä takaisin molemmin käsin.

— Menkää! Menkää! hän huudahti levottomana. — Juoskaa takaisin majaan. Lukitkaa ovenne älkääkä lähtekö ulos enää tänä yönä. Voi, jos te rakastatte minua — niin —

Äänet lähenivät. Howland oli erottavinaan tummia varjoja puiden välitse.

— En aio juosta pakoon, tyttöseni! hän kuiskasi hiljaa nauraen. — Katsokaa!

Hän veti taskustaan esiin revolverin, joka välkkyi tähtien valossa.

Tyttö työnsi hänet syrjään pensaikkoon. He olivat pian noin kymmenen askeleen päässä polulta. Hiljaisuuden vallitessa Howland pisti revolverin takaisin taskuunsa. Silloin äänet kuuluivat aivan läheltä. Nuoren insinöörin seuralainen hiipi aivan hänen viereensä, hänen kätensä tarttuivat hänen käsivarteensa; tyttö silmäili häntä pelästynein, rukoilevin katsein. Veri Howlandin suonissa poltti kuin tuli. Hän ymmärsi, että juuri ne, jotka kohta kulkisivat hänen ohitseen, olivat hänen salaperäiset vihollisensa. Ehkä ne olivat samat miehet, jotka Le Pas'ssa olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Hänen lihaksensa jännittyivät, ja tyttö huomasi sen. Nuori insinööri tarttui jälleen revolveriinsa ja astui askeleen eteenpäin; hänen silmänsä salamoivat, ja hän suoristautui. Melkein nyyhkyttäen tyttö heittäytyi häntä vasten ja piti häntä paikoillaan.

— Antakaa olla — antakaa olla — voi, antakaa olla! hän kuiskasi.

Howland voi kuulla, miten risut ratisivat lähenevien askeleista. Äkkiä äänet vaikenivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.

Tyttö irrotti hänen käsivartensa ja kosketteli kädellään hänen kasvojaan, hyväillen, rukoillen.

— Antakaa olla! hän kuiskasi jälleen, painautuen nuorta insinööriä vasten. — Antakaa olla — jos — jos pidätte minusta.

Hiljaa Howland sulki hänet syliinsä, painoi hänen päänsä rintaansa vasten, suuteli hänen hiuksiaan, hänen silmiään, suutaan.

— Minä rakastan sinua, hän toisti.

Askeleet kuuluivat jälleen, äänet häipyivät, ja hän päästi tytön syleilystään. Tytön huulet hymyilivät hänelle, ja siinä hymyilyssä oli hellää moitetta, suloista anteeksiantoa, ja Howland huomasi, että hänen poskensa olivat punaiset ja silmänsä loistivat ja säteilivät.

— He ovat menneet, tyttö sanoi vapisten.

— Niin, he ovat menneet.

Howland seisoi vaiti ja katseli tytön hehkuvia silmiä. Viimein hän sanoi:

— He ovat menneet. Ne olivat siis ne miehet, jotka aikoivat Prince Albertissa murhata minut. Olen antanut heidän mennä — sinun vuoksesi. Haluatko sanoa nimesi?

— Kyllä — niin paljon voin sanoa — nyt. Minun nimeni on Meleese.

— Meleese!

Samassa Howland muisti, mitä Croisset oli sanonut hänelle. Puoliverisen sanat, jotka olivat palanneet hänen mieleensä, olivat nyt vähällä toistua hänen huuliltaan. "Ehkä ymmärrätte, kun sanon, että tämän varoituksen on lähettänyt teille pikku Meleese". Mitä Croisset oli tarkoittanut?

— Meleese, sanoi nuori insinööri vieläkin ja katseli ihaillen tytön kasvoja.

— Niin, Meleese.

Tyttö vetäytyi poispäin, ja veri katosi jälleen hänen poskiltaan; ja kun hän näki Howlandin katseen, päästi hän puoleksi pidätetyn huudahduksen.

— Nyt — te ymmärrätte — nyt te ymmärrätte — miksi teidän tulee palata etelään, hän sanoi melkein nyyhkien. — On, minä tein väärin, kun sanoin teille nimeni. Mutta tehän lähdette täältä, eikö totta? Tehän lähdette — minun tähteni —

— Sinun tähtesi olisin valmis menemään vaikka maailman ääriin, Howland keskeytti hänet. — Mutta sinun täytyy sanoa minulle syy. Minä en ymmärrä sinua. En käsitä, miksi he tahtoivat Prince Albertissa surmata minut. En tiedä, miksi minun henkeni on täällä vaarassa. Croisset sanoi minulle, että varoituksen lähetti eräs tyttö, jonka nimi oli Meleese. Mutta minä en ymmärtänyt häntä. Mikäli tiedän, ei minulla koskaan ole ollut vihollisia. Mitä hän tarkoitti? Mitä sinä tarkoitat? Miksi tahdot, että minä lähtisin Wekuskosta? Kaikki tämä tuntuu minusta tavattoman salaperäiseltä. Miksi olen vaarassa? Velvollisuutesi on antaa minulle selitys. Minä olen ollut rehellinen sinua kohtaan. Minä rakastan sinua. Minä tahdon, jos tarvitaan, taistella sinun puolestasi — mutta sinun täytyy sanoa minulle — sanoa minulle —

Tyttö kuunteli häntä, ja näytti siltä kuin nuoren insinöörin sanat olisivat vieneet häneltä puhekyvyn.

— Etkö tahdo sanoa minulle sitä? Howland kuiskasi. — Meleese —

Tyttö ei tehnyt vastarintaa, kun hän nyt toisen kerran veti hänet syliinsä suudellakseen.

— Meleese, etkö halua sanoa minulle?

Meleese kohotti päänsä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Jos sanon sen teille, tyttö vastasi, — ja siten petän niitä, joita rakastan, lupaatteko siinä tapauksessa, ettette tee pahaa kenellekään heistä, vaan — vaan palaatte etelään?

— Ja jätän sinut?

— Niin — jätätte minut.

Meleesen ääni oli puolittain nyyhkytystä.

— Minä vannon tekeväni sen, mikä on parasta sinulle — ja itselleni, Howland sanoi, hyväillen häntä. — Vannon, etten tee pahaa kenellekään heistä, joita sinä tahdot suojella. Mutta en lupaa jättää sinua.

Lempeällä liikkeellä Meleese irrottautui nuoren insinöörin syleilystä, asettuen hänen eteensä.

— Ajattelen asiaa, hän kuiskasi nopeasti. — Sanon ehkä sen teille huomenillalla — täällä — jos pidätte lupauksemme ja teette sen, mikä on parasta itsellenne — ja minulle.

— Sen vannon!

— Minä tulen tapaamaan teitä tänne — samaan aikaan kuin nyt — kun muut nukkuvat. Mutta — huomenna teidän täytyy olla varovainen — varovainen. Olettehan?

— Minä lupaan!

Meleese katosi kuin varjo. Howland kuuli hänen nopeat askeleensa ja näki hänen häipyvän metsän pimentoon. Hän seisoi vielä hetken ja kuunteli. Sitten hän palasi reippain askelin majaansa.

Miina räjähtää

Uuden tunteensa vallassa Howland unohti häntä uhkaavan vaaran, unohti huolensa ja entisen varovaisuutensa, unohti kaiken muun paitsi Meleesen, ja oman suuren onnensa. Sillä hän oli onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen elämässään, onnellisempi kuin hän koskaan olisi luullut saavansa olla. Hän ei huomannut onnessaan mitään hullua, eikä hän pyrkinytkään sitä järjellä arvostelemaan. Hän oli pitänyt Meleeseä käsivarsillaan, oli tunnustanut hänelle rakkautensa, ja vaikkakaan tyttö ei ollut tähän mitään vastannut, hänen silmänsä olivat puhuneet hänelle uskosta ja luottamuksesta ja ehkä jotain vielä enemmänkin. Howlandin usko tyttöön oli suurempi kuin avaruus hänen päänsä päällä. Hän oli tuntenut Meleesen vasta muutamia tunteja, ja kuitenkin hänestä tuntui, että se aika oli ollut pitempi kuin hänen tähänastinen elämänsä. Tyttö oli valehdellut hänelle, oli paljastanut itsensä vain osaksi — ja kuitenkin Howland tiesi, että hänellä oli siihen syynsä.

Huomenillalla hän näkisi tytön taas, ja silloin —

Mitä Meleese tulisikaan hänelle sanomaan? Olipa se mitä tahansa, siitä tulisi kuitenkin hänen rakkautensa palkka. Sitä oli todistanut Meleesen värähtelevä ääni, tukahdutetut nyyhkytykset ja hänen silmiensä hellä ilme. Tulisikohan tyttö hänen omakseen? Ja sitten — palaisikohan hän sitten etelään?

Hän nauroi — hiljaa, iloisesti.

Kyllä, hän palaisi etelään — hän lähtisi vaikka maapallon toiseen päähän, jos Meleese vain seuraisi häntä. Mitä merkitsikään rautatien rakentaminen sen toisen rinnalla, joka nyt oli ilmestynyt hänen elämäänsä? Ensi kerran elämässään hän siirsi nyt velvollisuudet toiseksi. Olihan muita, jotka myös osasivat rakentaa rautateitä; menestyminen, rikastuminen, ahneus — jotka ennen olivat kuuluneet hänen ominaisuuksiinsa — väistyivät nyt kokonaan hänen sielustaan rakkauden tieltä.

Hän pysähtyi ja sytytti piippunsa. Tuoksuva, lämmin tupakka selvitti hieman hänen kiihottuneita aivojaan. Hänen vanha kunnianhimonsa heräsi uudelleen. Matkustaako etelään? Hän toisti nuo sanat moneen kertaan, ja hänen äänekäs naurunsa kaikui metsän hiljaisuudessa. Ei, hän rakentaisi sittenkin rautatien. Sillä työllään hän voittaisi tytön, jos yleensä oli sallittu, että tämä tulisi kuulumaan hänelle.

Kun hän mietti asiaa, hän tuli varovaiseksi. Hän asteli hitaasti kohti majaansa, pysyi tiheiden varjojen suojassa ja pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan. Päästyään metsän laidalle hän seisoi hetken aikaa hiljaa. Gregsonin ja Thornen hylkäämän majan ympärillä ei kuitenkaan näkynyt elon merkkejä. Luultavasti ne kaksi miestä olivat palanneet leirille jotain toista tietä, mutta hän lähestyi majaa kuitenkin hyvin varovasti, aukaisi oven ja meni sisään.

Siellä Jackpine istui lieden vieressä. Howlandin astuessa kynnyksen yli Jackpine nousi seisomaan, ja hänen kasvojensa ilme sai nuoren insinöörin katsomaan häneen kysyvästi.

— Jackpine, onko täällä käynyt joku?

Puhuteltu kohautti olkapäitään ja viittasi pöydälle, missä oli huolellisesti kokoontaitettu kirje.

— Thorne, murahti hän.

Howland aukaisi kirjeen ja luki sen lampun valossa.

"Hyvä Howland!

Unohdin sanoa sinulle, että postireki lähtee Le Pas'han huomenna päivällä, ja koska aion matkustaa siinä, pyydän sinua tulemaan luokseni aamulla niin aikaisin kuin mahdollista. Ehdit kyllä päästä selville kaikista asioista klo 8-12 välillä.

Thorne."

Howland vihelsi kummastuneena.

— Missä sinä nukut yösi, Jackpine? hän kysyi äkkiä.

— Mökissä metsän laidalla, intiaani vastasi.

— Entä miten käy aamiaisen? Thorne ei ole vielä maininnut minulle mitään ruokailusta.

— Thorne sanoi, että te syötte hänen luonaan huomenaamulla. Tulen aikaisin herättämään teidät. Kun hän on matkustanut — huomenna — syötte täällä.

— Sinun ei tarvitse herättää minua, Howland virkkoi, riisuen takin. — Minä olen varmasti Thornen luona ennen kuin hän on ehtinyt nousta. Hyvää yötä!

Jackpine aukaisi oven puoliksi, ja silmänräpäyksen ajan nuori insinööri huomasi hänen tummissa silmissään merkillisen välähdyksen, hänen vielä kääntyessään, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain; mutta hän näyttikin samassa muuttavan mieltään, ja Howlandista tuntui, kuin intiaanin suu olisi ollut remahtamaisillaan nauruun.

Lukittuaan oven Howland sytytti pienen lampun, meni makuuhuoneeseen ja alkoi valmistautua nukkumaan.

— Täytyyhän sitä sentään nukkua, olkootpa asiat miten tahansa, hän mutisi itsekseen, kömpiessään peitteiden väliin.

Vaikka hän oli tottunut heräämään heti aamun sarastaessa, Jackpine sai herättää hänet muutamia tunteja myöhemmin. Leirillä oli tuskin vielä ketään liikkeellä, kun hän intiaanin seurassa asteli Thornen asunnolle. Vanhempi insinööri oli jo pukeutunut.

— On ikävää, että minun pitää häiritä sinua näin aikaisin, mutta minun on pakko matkustaa postireessä. Meidän kesken sanoen, en minä juuri paljon luota leirin lääkäriin. Minun olkapääni ja käsivarteni ovat tavattoman kipeät, ja siksi kiirehdin mahdollisimman pian jonkun taitavan lääkärin pakeille.

— Tulihan Weston teidän mukananne tänne, sanoi Howland, joka tiesi, ettei tämä ollut mikään kyvytön lääkäri.

— Tuli, Thorne sanoi katsoen tarkasti Howlandia kasvoihin. — En tahdo sanoa, että hän olisi tietämätön, mutta minun sairauttani hän ei näy ymmärtävän, hän oikaisi samassa. — Kuulehan — minä olen tarkastanut palkkauslistan, mutta en ole tavannut Croisset-nimeä.

Noin tunnin ajan aamiaisen jälkeen istuivat molemmat insinöörit paperien, karttojen ja piirrosten ääressä. Jo hyvinkin pian Howland oli selvillä siitä, etteivät hänen edeltäjänsä lähteneet kotiin suinkaan puutteellisten tietojensa vuoksi. Hän oli luullut töiden olevan aivan epäjärjestyksessä ja viheliäisessä tilassa. Mutta niin ei ollut.

— Tämä on runsaan kuuden kuukauden työn tulos, Thorne sanoi, kun he olivat lopettaneet. — Hyvä Jumala, saapuessamme tänne ei täällä ollut kerrassaan mitään! Ja nyt — katso, mitä olemme saaneet aikaan! Täällä on viisikymmentä rakennusta, neljä ruokalaa, postikonttori, sairaala, kolme pajaa ja laivatelakka.

— Laivatelakka! huudahti Howland hämmästyneenä.

— Niinpä niin. Viidenkymmenen tonnin laiva on jo puolivalmis, mutta nyt jäissä kiinni. Sinä saat sen valmiiksi kevääksi; voit olla varma, että siitä on paljon hyötyä, kun kuljetetaan tavaroita Wekuskosta. Nyt käytämme hevosia, jotka kulkevat jäitse. Oli suuri vaiva saada tänne noita elukoita Le Pas'sta kokonaista viisikymmentä. Kaiken tämän lisäksi meillä on valmista rautatietä kuusi peninkulmaa etelään ja kolme pohjoiseen. Radan molemmissa päissä on sivuleirit, mutta tähän saakka kuitenkin useimmat miehet ovat tulleet yöksi kotiin. Thorne nousi vaivalloisesti ja hitaasti kuultuaan ovelle koputettavan. — Se on Mac Donald, ylin katsastusmiehemme, hän selitti. — Pyysin häntä tulemaan kahdeksalta. Kerrassaan kelpo mies!

Huoneeseen astui pieni, laiha, punatukkainen mies. Huomatessaan Howlandin hän kiirehti heti tämän luo hymyillen ja kumartaen.

— Howland kai! hän huudahti. — Hauska nähdä teidät. Olen myöhästynyt viisi minuuttia — hyvin ikävää — mutta minulla on ollut niin kovasti touhua sen miinan vuoksi, jonka räjäytämme nyt aamulla.

Sitten hän kääntyi Thornen puoleen.

— Miten käsivartenne voi? Jos teissä asuu hitunenkin armeliaisuutta, niin sanokaa, toiko Jackpine Le Pas'sta sikareja? Jos hän unohti ne, niin kuin postintuoja viime kerralla, minä otan totta totisesti hänet hengiltä!

— Hän toi sikarit, Thorne sanoi. — Mutta mikä miinaa vaivaa, Mac? Luulin sen olevan jo valmiina sytytettäväksi.

— Sitä se onkin — nyt. Eteläinen vuorenrinne räjäytetään kymmeneltä. Pohjoinen vuori halkaistaan sitten illalla. Siitä koituu ihana ilotulitus — satakaksikymmentäviisi tynnyriä ruutia ja neljä kahden kilon laatikkoa dynamiittia. Teidän täytyy nähdä se, Thorne.

— Se olisi jotain Mac, mutta kyllä se nyt jää minulta näkemättä. Minä lähden postireessä etelään. Juuri siksi kutsuin teidät tänne nyt aamulla. Saatte nyt tutustuttaa Howlandin kaikkeen.

— Mainiota! ylikatsastusmies huudahti, hieroen hyvillään käsiään. — Gregson ja Thorne ovat saaneet aikaan paljon. Silmänne suurenevat, kunhan olette nähnyt täällä kaiken. Olemme rakentaneet rautatien metsien, vuorten ja soiden läpi — ja kohta pääsemme maailman loppupisteeseen. Mannermaan halkaisijarata ei ole mitään tähän verrattuna.

— No, no, riittää, riittää! Thorne huudahti, ja Howland nauroi. Heti alussa hän oli alkanut pitää ylikatsastusmiehen punaisista, pisamaisista kasvoista.

— Siinä miehessä on sähköä, sanoi Thorne hiljaa Howlandille, kun Mac Donald siirtyi hiukan syrjään. — Hän on aina samanlainen — ylipäätään suruton kuin poikanulikka, josta kaikki pitävät, mutta suuttuneena hän on itse paholainen. En käsitä, miten leiri tulisi toimeen ilman häntä!

Samoin ajatteli Howlandkin monta kertaa seuraavan parin tunnin kuluessa. Mac Donald näytti olevan koko leirin sielu. Leiripäälliköt ja työnjohtajat osoittivat kyllä jotain kunnioitusta vanhempaa insinööriä kohtaan, mutta pari tuon punatukkaisen ylikatsastusmiehen lausumaa ystävällistä sanaa saivat heidän silmänsä äkkiä loistamaan. Thorne ei ollut entisensä kaltainen, hän, joka suuren yhtiön huomatuimpana miehenä oli saavuttanut paljon mainetta. Howland oli huomannut, miten tavattoman hermostunut Thorne oli työväkensä keskuudessa; hänen katseensa tähyili aina ympäri, ikään kuin hän olisi etsinyt erityisiä kasvoja. Mac Donaldin tarkka silmä oli havainnut Howlandin hämmästyksen, ja kerran kuiskasi hän tälle:

— Luulenpa, että Thornen on aika palata etelään. Hänen hermonsa menevät täällä pilalle. Ja kuitenkin Weston sanoi minulle eilen, ettei hänen terveytensä ole vaarassa. Minä en käsitä sitä.

Vähän ajan kuluttua he kääntyivät takaisin kotiin Thornen seurassa.

— Minä tahdon, että Howland näkee eteläisen miinan räjähtämisen, Mac Donald sanoi. — Thorne, tuletteko toimeen ilman häntä? Me palaamme kahdeltatoista.

— Tulen. Tulkaa siis syömään päivällistä kahdeltatoista. Siihen mennessä minä voin merkitä muistiin, mitä mahdollisesti olen unohtanut.

Howland oli huomaavinaan vanhemman insinöörin äänensävystä, että tämän mieli oli keventynyt; mutta hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään ylikatsastusmiehelle, heidän astellessaan miinaa kohti. Kun he saapuivat paikalle, miina oli jo valmiina sytytettäväksi. Se oli porattu viisitoista metriä syvään tunneliin rinteessä, ja Mac Donald osoitti seuralaiselleen sähkösytytyslankaa.

— Merkillistä, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan miinan räjähtämistä, Mac Donald sanoi. — Olemme työskennelleet miinan sijoittamiseksi kolme kuukautta. Tällaista tapausta ei näe kuin kerran elämässään. Mikähän sitä Thornea oikeastaan vaivaa?

Vastausta odottamatta Mac Donald kiirehti oikealle. Vahdit olivat jo paikoillaan ylhäällä, ja heidän huutonsa kuuluivat kauas: "Räjähtää — räjähtää — räjähtää!" kaikui hiljaisessa erämaassa, missä tällä hetkellä kaikki työt olivat pysähtyneet. Vuoren rinteelle oli kerääntynyt satakunta työmiestä, ja kun Howland ja ylikatsastusmies lähestyivät, he hajaantuivat suuren litteän kiven luona, jolle sähköpatteri oli asetettu. Mac Donaldin silmät säihkyivät, kun hän osoitti pientä nappia.

— Hyvä Jumala, minä en voi käsittää, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan räjäyttämistä! hän toisti jälleen. — Ajatelkaa — noin neljä tonnia ruutia ja noin sata kiloa dynamiittia. Ei muuta kuin kerran painaa nappia, niin salama kiitää lankaa pitkin, ja miina syttyy! Parin minuutin kuluttua ei koko vuorta ole olemassakaan. Eikö se ole todellakin suurenmoista? Hän suoristautui ja otti lakin päästään. — Herra Howland, tahdotteko painaa nappia?

Kummallisen tunteen valtaamana nuori insinööri kumartui silmäten vuoriin, jotka tummina ja jylhinä nousivat puolen peninkulman päässä ja ikään kuin uhmasivat ankaraa kohtaloaan. Vapisevin käsin hän painoi pientä valkeaa nappia, ja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Kului minuutti — kaksi — kolme — viisi, kun kipinä kulki pitkin sytytyslankaa. Kuului hiljainen paukaus, jonka jälkeen kohosi ilmoille jotain, mikä näytti sakealta tomupilveltä, ja ennen kuin se hälveni, korkeuteen syöksähti tulenliekki, jota samassa seurasi pari sekuntia kestävänä räjähdys. Syntyi jyrinää ja pauketta, ikään kuin maan perustukset olisivat järkkyneet; mustat savupilvet nousivat taivasta kohti, niin kuin tuhansien laukaistujen kanuunoiden suusta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi säihkyviä tulenliekkejä, ja toinen toisensa perästä kuului jysäyksiä, joista toiset jymisivät kauan, toiset taas jyrähtivät terävinä, lyhyesti. Kallionlohkareita sinkoili sinne tänne; tonninkin painoiset palaset lensivät satojen kyynäräin päähän. Tätä hirmuista luhistumista kesti noin kolmen minuutin ajan. Sen jälkeen tulipatsaat heikkenivät, ja savupilvet alkoivat hälvetä.

Howland tunsi käsivarteensa tartuttavan. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja näki ylikatsastusmiehen kalpeat tuijottavat kasvot. Howlandin korvissa humisi ja jokainen säije hänen ruumiissaan oli jännittynyt. Mac Donaldin ääni kuulosti hänestä niin kummalliselta ja juhlalliselta.

— Mitä sanotte tästä kaikesta, Howland?

Molemmat miehet puristivat toisiaan kädestä, ja kun he taas katsahtivat ympärilleen, he näkivät vain rikkinäisiä kiviä siellä, missä vielä äsken oli kohonnut jättiläisvuori estämässä lahdelle suuntautuvan rautatien rakentamista.

Paluumatkalla leirille Howland oli hyvin harvapuheinen. Näytelmä, jonka hän oli äsken nähnyt, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen; se herätti jälleen eloon hänen entisen intonsa ja kunnianhimonsa, mutta kuitenkaan hän ei löytänyt sanoja niiden tulkitsemiseen. Hän oli iloinen, kun päivällinen Thornen luona oli ohi, ja kun postireki, jossa vanhempi insinööri matkusti, oli lähtenyt, tunsi hän itsensä oikein riemastuneeksi. Nyt hän, Howland, oli kaiken johtaja; tästä hetkestä alkaen oli rautatie hänen tiensä. Erotessaan Mac Donaldista hän puristi tämän kättä tavalla, joka merkitsi enemmän kuin sanat. Asunnossaan hän riisui takin, sytytti piippunsa ja alkoi ajatella, mitä tämä kaikki hänelle vastaisuudessa merkitsi. Hänelle oli uskottu maailman suurimman rautatien rakentaminen — hänelle, Jack Howlandille, joka vain kaksikymmentä vuotta sitten oli paljasjalkainen, puoliksi nälkiintynyt katupoika ja joka myi sanomalehtiä kaupungissa, missä hän nyt oli kuuluisa mies. Mutta mikä olikaan se musta aave, joka uskalsi estää hänen menestymistään juuri nyt, kun hän oli saavuttamaisillaan suuren voiton? Hän puristi nyrkkiin kätensä muistellessaan kaikkea sitä, mitä jo oli tapahtunut — kurjaa hyökkäystä, varoituksia — ja hänen verensä alkoi kuumeta. Tänä iltanahan hän tapaisi Meleesen — saisiko hän tietää tältä mitään? Mutta sen hän tiesi, että ei anna itseään Gregsonin ja Thornen tavoin pakottaa lähtemään pois.

Yö saapuu aikaisin keskitalvella ylhäällä pohjoisessa, ja nytkin alkoi jo hämärtää, kun ulkoa kuului ääniä. Sitten äkkiä kolkutettiin kiivaasti ovelle. Howland pyysi tulemaan sisään, ja ovella näyttäytyivät miehen pää ja hartiat.

— Pohjoiselle miinalle on tapahtunut jotain, sir, ja Mac Donald pyytää, että te tulisitte sinne niin kiireesti kuin mahdollista. Hän lähetti minut reellä teitä noutamaan.

— Mac Donald sanoi minulle, että miina on jo valmis sytytettäväksi, huomautti Howland pukiessaan ylleen. — Mitä nyt sitten on tapahtunut?

— Vika lienee latauksessa, arvelen. Minä kuulin hänen mainitsevan siitä. Hän toivoo, että heti tulisitte sinne.

Puoli tuntia tämän jälkeen reki pysähtyi sille paikalle, missä Howland aikaisemmin päivällä oli nähnyt miesten sullovan tunneliin ruuti- ja dynamiittisäkkejä. Kalliolla paloi puolikymmentä lyhtyä, mutta Howland ei voinut kuitenkaan huomata siellä liikettä. Insinöörin saattomies läimäytti piiskallaan, ja samassa kuului pimeydestä kuin vastauksena siihen miesäänen huikkaus.

— Se on Mac Donald, sir. Te tapaatte hänet toisen lyhdyn luona, missä on miinan aukko. Hän karjuu miehille ruutikammiossa, missä näki dynamiitin päällimmäisenä, vaikka sen pitäisi olla ruudin alla.

— Hyvä, Howland sanoi ja riensi sinne. Mutta hän oli tuskin astunut kymmenen askelta, kun joku kova esine osui hänen päähänsä, ja hän vaipui hervottomana maahan. Hän kuuli kuin unessa ääniä, kuiskaavia ääniä ympärillään; hän tunsi miten häneen tartuttiin ja häntä alettiin kantaa jonnekin, niin että jalat laahasivat maata. Sitten hän alkoi vajota alas — alas — alas — alas — kunnes hän lopulta meni tiedottomaksi…

Lähellä kuolemaa

Tulipunainen, tuijottava silmä läpitunkemattomassa pimeydessä — joku kaamea, kiiluva pilkku, joka sai hänet kauhusta vapisemaan — se oli Howlandin ensimmäinen havainto hänen palatessaan tajuihinsa. Silmä oli aivan hänen kasvojensa edessä, hänen päänsä tasalla; se oli kuin kultainen tulikuula, joka tuntui syöpyvän hänen sieluunsa. Hän koetti huutaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän yritti liikahtaa, mutta hänen jäsenensä näkyivät kadottaneen liikuntakykynsä. Silmä suureni. Hän huomasi sen olevan niin loistavan, että sen ympärillä oli kirkas sädekehä, joka yhä laajeni, kunnes pimeys näytti kokonaan häipyvän pois. Nyt Howland ymmärsi. Hänen edessään paistoi kymmenen jalan päässä lyhty. Hän yritti taas vapauttaa kätensä näkymättömistä kahleista. Hän luuli ensin, että hänestä pitivät kiinni ihmiskädet; lyhdyn valossa hän nyt kuitenkin huomasi, että hänet oli sidottu, eikä hän voinut huutaa sen vuoksi, että jotain paksua ja tukehduttavaa oli sullottu hänen suuhunsa.

Salaman nopeudella hän käsitti todellisen tilansa. Hän oli miina-aukossa, ja hänen ympärillään oli säkkejä, jotka olivat täynnä ruutia. Hän istui erään laatikon päällä — ja hänen allaan oli noin kaksikymmentä kiloa dynamiittia. Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hänen jalkojensa alta lähti kapea, valkoinen juova — sytytyslanka, ja sen pää oli laatikossa, jonka päälle hänet oli sidottu.

Hän koetti vapautua siteistä raivokkaasti, kunnes hän väsyi. Hän oli kuulevinaan Meleesen sanat: "Teidän täytyy lähteä — huomenna — huomenna — tai teidät surmataan!" Tälläkö tavoin hänen siis tuli kuolla? Hän sulki silmänsä ja koetti rauhoittua. Voiko todella olla ihmisiä, jotka tuomitsivat hänet näin julmaan kuolemaan? Miksi eivät hänen vihollisensa tappaneet häntä kalliolla? Olisihan se tapahtunut helpommin — keveämmin — mukavammin. Miksi häntä tahdottiin kiduttaa? Minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt? Oliko hän ehkä tullut hulluksi — ja oliko kaikki tämä vain hänen sekavien aivojensa kamalaa kuvittelua? Hän teki itselleen kysymyksen toisensa jälkeen, mutta mihinkään niistä hän ei osannut vastata. Hän oli aivan hiljaa, hän tuskin uskalsi hengittää. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sydämensä raju tykytys. Mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi erottaa toisenlaistakin heikkoa ääntä —

Tik-tik-tik!

Se oli hänen kellonsa. Kauhun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.

Paljonkohan kello oli?

Miinahan räjäytettäisiin yhdeksältä. Hänen lähtiessään asunnostaan se oli ollut neljä. Kuinka kauan hän oli ollut tajuton? Jokohan Mac Donald oli painanut sitä pientä valkoista nappia, joka lähettäisi hänet iäisyyteen?

Hän alkoi jälleen rajusti koettaa vapautua siteistään, mutta hän oli vähällä hirttäytyä naruun, joka oli kiedottu hänen kaulansa ympäri. Hän lyyhistyi uudelleen kokoon väsyneenä. Hänen siinä maatessaan silmät kiinni hänen järkensä alkoi toimia. Oliko hän todella sellainen raukka, että hän nyt tulisi hulluksi?

Tik-tik-tik!

Hänen kellonsa naksutti hyvin nopeasti. Olikohan se epäkunnossa? Hän koetti laskea sekunteja, mutta ei onnistunut. Aukaistessaan silmänsä hänen katseensa osui äskeiseen pieneen tulipalloon. Se ei ollut enää samanlainen kiiluva, tuijottava silmä kuin vähän aikaa sitten. Sen valo oli nyt paljon himmeämpi, heiketen heikkenemistään. Se oli jo melkein sammumaisillaan. Vielä muutama minuutti, ja hän olisi pimeässä! Oli siis kulunut useita tunteja, koska öljy nyt oli loppunut! Hän liikahti niin epätoivoisen rajusti, että naru kaulassa oli kuristaa hänet.

Vasta nyt hän huomasi, että hänen oli helpompi hengittää. Hänen suussaan ollut tukko oli siirtynyt pois, ja hän voi nyt huutaa. Hän huusi, tietäen kuitenkin, miten turhaa se oli. Hänen kärsimyksensä olivat kauheat. Tuntui kuin neuloja olisi pistetty syvälle hänen jäseniinsä; hänen selkäänsä särki tuskallisesti, ja hänen päänsä oli raskas kuin lyijy. Hänen jalkansa olivat tunnottomat. Hän oli halvaantunut — ja kauhunhuuto pääsi hänen huuliltaan.

Valo oli sammunut.

Niin kuin tuon tulipisteen sammuminen olisi merkinnyt hänen kuolinhetkeään, Howland kuuli samassa terävää, sihisevää ääntä, ja hän näki pienen tulisen kipinän hitaasti lähestyvän itseään.

— Tunti — minuutti — sekunti oli siis tullut. Mac Donald oli jo painanut pientä nappia. Howland kirkaisi. Hän tiesi loppunsa nyt olevan hyvin lähellä, ja se antoi hänelle voimaa. Kerran hän oli nähnyt kuolemaantuomitun ennen ratkaisevaa hetkeä, ja hän oli ihmetellyt tämän kirkasta ääntä ja pelottomuutta.

Nyt hän ymmärsi. Sentti sentiltä kipinä läheni. Se oli jo kohta hänen jalkojensa kohdalla. Hänellä oli enää aikaa elää vain kaksi minuuttia. Tällä kertaa, kun kuolema oli hänestä vain sadan sekunnin päässä, hänen toimintansa oli kylmää, harkittua, voimakasta. Äkkiä hän tunsi siteen irtoavan — hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa oli vähällä haljeta. Vielä ponnistus — ja kumeassa tunnelissa kaikui äänekäs riemuhuuto. Hänen kätensä olivat vapaat! Hän kurkotti sytytyslankaan päin, mutta samassa hänen äänensä muuttui kamalaksi nyyhkytykseksi, sillä hänen kätensä eivät ylettyneet sinne — häntä pidätti kaulaan kiedottu nahka.

Hän tavoitteli puukkoaan. Hän oli unohtanut sen huoneeseensa. Enää kuusikymmentä sekuntia — neljäkymmentä — kolmekymmentä. Hän näki palavan kipinän jo olevan melkein päämäärässään. Viimein osuivat hänen hapuilevat sormensa taskussa olevaan revolveriin. Hän sieppasi sen esiin ja ojensi sen suun muutaman tuuman päähän surmankipinästä. Ensi laukauksella se leimahti, mutta ei sammunut. Toisen laukauksen jälkeen se lakkasi näkymästä, ja Howland nojautui taaksepäin, istuen hiljaa hetken aikaa, kiihtymyksestä raukeana. Hetken kuluttua hänen onnistui vetää housuntaskusta kynäveitsensä. Kesti kauan ennen kuin hän sai kihnatuksi poikki kaulaansa kiedotun nahkasiteen. Sen tehtyään hän vapautti myös jalkansa.

Hän koetti nousta ylös, mutta hän oli tuskin päässyt seisomaan, kun hänen herpaantuneet jäsenensä pettivät, ja hän vajosi maahan. Hitaasti veri alkoi jälleen virrata hänen suonissaan, ja rauhallinen tunne valtasi hänet. Hän silmäsi edessään olevaa mustaa kalliota, ja yksi ainoa ajatus liikkui nyt hänen aivoissaan: hän oli pelastunut. Hän oli ruudin ja dynamiitin ympäröimä, mutta ne eivät voineet syttyä, ennen kuin ihmiskäsi oli asettanut niihin uuden sytytyslangan. Sen Mac Donald kyllä pian järjestäisi, ja Howland vaipui horrostilaan, joka oli kuin unta.

Vihdoin hän kuuli vasaraniskuja yläpuolellaan kalliolla. Mac Donaldin väki oli jo alkanut raivata miina-aukon esteitä pois. Puolen tunnin kuluttua hän siis jälleen olisi elävänä vapaassa maailmassa!

Ajatus siitä sai hänet uudestaan kohottautumaan. Tunto oli palannut hänen jäseniinsä, ja hän kykeni jo kävelemään. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli raapaista tulta ja katsoa kelloaan.

— Puoli yksitoista!

Hän lausui nämä sanat ääneen ja ajatteli Meleeseä. Puolen tunnin kuluttua hänen piti tavata tämä määrätyllä paikalla. Pääsisiköhän hän siksi vapaaksi? Miten hän voisi antaa sellaisen selityksen vankinaolostaan, ettei Mac Donald saisi aihetta viivyttää häntä? Kun vasaraniskut kävivät kuuluvammiksi, alkoivat hänen aivonsa työskennellä nopeammin. Kunpa hän nyt keksisi tilapäisesti tyydyttävän selityksen, jotta voisi päästä tuon helvetillisen salaliiton perille ja vangita murhaajansa. Hän toivoi saavansa jotain tietoja Meleeseltä.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hänelle oli selvinnyt, miten hänen oli meneteltävä. Hän kokosi narunpalat ja kätki ne ruutisäkkien taakse, etteivät ne, jotka saapuisivat tarkastamaan miinaa, näkisi niitä. Tunnelin suulla oli vuorenhalkeama, jonne hän saattoi piiloutua. Kun miehet kumartuisivat tarkastamaan lankaa, hän tulisi esiin. Siten näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut miina-aukkoon heidän perässään.

Puolta tuntia myöhemmin muutamia kiviä vieri alas, ja hetken kuluttua haamu näkyi ryömien lähenevän miinaa. Sen perässä seurasi toinen ja sitten kolmas.

Samassa Mac Donaldin ääni kuului sanovan:

— Ojentakaa tänne lyhty.

Se sytytettiin, ja Howland näki ylikatsastusmiehen laskeutuvan polvilleen.

— Mitä hittoa! Mac Donald huudahti.

Howland hiipi hiljaa esiin.

— No, mitä nyt, Mac Donald?

Nuori insinööri lyöttäytyi joukkoon hyvin tyynenä. Kun Mac Donald huomasi Howlandin, hän hämmästyi kovasti.

— Howland! hän huudahti ihmeissään. Howland näki ylikatsastusmiehen kasvoista jotain, mikä sai hänet äkkiä kääntymään ja antamaan miehille ensimmäisen määräyksensä.

— Pois täältä pojat, hän sanoi. — Emme saa täällä nyt mitään aikaan ennen kuin huomenaamulla.

Miesten mentyä hän sanoi Mac Donaldille hiljaa:

— Antakaa puolen tusinan parhaimpia miehiänne vartioida tunnelin suuta, Mac Donald. Minulla on syytä tutkia täällä huomenna asiaa. Pankaa liikkeelle huhu, että sytytyslanka oli viallinen. Ymmärrättekö?

Howland kömpi ulos ennen ylikatsastusmiestä, ja kun tämä oli ehtinyt pois miina-aukosta hänkin, insinööri oli jo kadonnut tähtikirkkaaseen yöhön. Howland kiiruhti tapaamaan nuorta kaunista tyttöä, joka, — niin hän luuli — paljastaisi koko kurjan salaliiton.

Kohtaus

Howlandin saapuessa sovitulle paikalle oli aikaa vielä lähes tunti, ennen kun Meleesen oli määrä saapua. Hän piiloutui pensaikkoon, istuutui kaadetulle kuusen rungolle ja sytytti piippunsa. Mutta raapaistessaan tulta hän varjosti sitä huolellisesti kädellään. Kamalan tapahtuman jälkeen Howland sai nyt vasta ensi kerran tilaisuuden miettiä rauhassa, ja hän huomasi pian, miten välttämätöntä tyyni harkitseminen tässä tapauksessa todellakin oli. Vähitellen hänen verensä alkoi kiehua kostonhalusta, ja hän toivoi pian saavansa nauraa noille ihmispaholaisille päin silmiä. Howland aavisti, että Meleese oli lähellä tuota joukkoa, mutta hän oli myöskin varma siitä, ettei tyttö aikonut hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin tahtoi pelastaa hänet. Samalla kertaa Howland päätti myös, ettei hän anna Meleesen pyyntöjen vähääkään vaikuttaa itseensä. Hän oli luvannut — korvaukseksi Meleesen luottamuksesta — päästää nuo roistot rangaistuksetta, mutta hän päättikin perua sen.

Oli jo lähes puoliyö, kun Howland jälleen katsoi kelloaan. Oliko mahdollista, ettei Meleese tulisikaan? Howland ei voinut, ei tahtonut uskoa, että tyttö tiesi mitään viime tapahtumasta. Ja kuitenkin — jos hän sittenkin tiesi —

Howland nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pimeässä. Hänen aivonsa toimivat kuumeisesti. Ne, jotka olivat tahtoneet hänet surmata, olivat nyt jo varmaan saaneet kuulla hänen pelastumisestaan. Tänä aikana oli voinut tapahtua paljon. Roistot olivat ehkä jo paenneet leiriltä. Eihän ollut lainkaan mahdotonta, että he jo olivat kiirehtineet pohjoiseen rangaistusta pakoon, ja ehkä vieden Meleesenkin mukanaan.

Äkkiä Howland kuuli keveitä, nopeita askeleita, ja hän kiiruhti iloisena vastaanottamaan sitä yksinäistä, hengästynyttä kalmankalpeata tyttöä, joka syöksyi esiin metsän pimennosta.

— Meleese! Howland huudahti hillitysti.

Hän levitti käsivartensa, ja tyttö juoksi suoraan hänen syliinsä, painautui häntä lähelle ja katsoi häneen suurin, pelästynein silmin.

— Nyt — nyt, hän nyyhkytti, — nyt te varmaan tahdotte lähteä täältä!

Meleese laski kätensä hänen olkapäilleen, ja kun Howland painoi hänet puoleensa, hänen päänsä vaipui nuoren miehen rintaa vasten, ja koko hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytyksistä.

— Lähdettehän täältä? kuiskasi tyttö jälleen, — lähdettehän —?

— En, minä en lähde, Howland vastasi varmasti. — En nyt sen jälkeen, mitä tänä iltana on tapahtunut!

Meleese irtaantui hänestä kuin olisi saanut halvauksen. Hän riuhtaisi kätensä irti Howlandin käsistä.

— Minä kuulin — tunti sitten — mitä on tapahtunut, virkkoi tyttö tukahtuneella äänellä. — Minä kuulin heidän — puhuvan siitä. Hän koetti hillitä itseään ja pysyä rauhallisena. — Teidän täytyy lähteä leiristä vielä tänä yönä!

Howland hymyili hänelle ja otti pelästyneet kasvot käsiensä väliin.

— Haluan peruuttaa sinulle eilen illalla antamani lupauksen, Meleese. Minä tahdon antaa sinulle tilaisuuden varoittaa ketä hyvänsä. Mutta minä en palaa etelään. Tästä hetkestä alkaa niiden kurjien roistojen etsintä, jotka ovat yrittäneet surmata minut. Ennen aamun koittoa hakee heitä joka mies Wekuskossa, ja jos heidät löydetään, ei ole puhettakaan armahtamisesta. Tahdotko auttaa minua, vai —

Ennenkuin Howland oli lopettanut lauseensa tyttö oli jälleen riistäytynyt irti hänestä. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan; hänen huulensa saivat kovan sävyn ja kaikki hellyys näytti äkkiä kadonneen hänen olennostaan. Hänen äänensä kuului merkillisen oudolta, hänen kysyessään tylysti:

— Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!

Kysymys kummastutti Howlandia, mutta hän käänsi kuitenkin kellonsa tähtien valoa vasten, voidakseen nähdä, paljonko se oli.

— Neljänneksen yli kahdentoista.

Tytön huulille ilmestyi hieno hymyn väreily. — Oletteko varma siitä, että kellonne käy oikein? hän kysyi.

Mykkänä hämmästyksestä Howland tuijotti häneen.

— Merkitsee paljon sekä teille että minulle, jollei kello ole neljänneksen yli kahdentoista, — Meleese jatkoi, ja hänen silmänsä säihkyivät. Samassa hän lähestyi Howlandia ja hiveli lämpimällä kädellään hänen kasvojaan. — Kuulkaa, hän kuiskasi. — Eikö ole mitään, joka saisi teidät muuttamaan päätöksenne, joka saisi teidät pakenemaan etelään — vielä nyt yöllä?

Meleesen suloisten kasvojen läheisyys, hänen somien kättensä kosketus ja hänen lumoavien huultensa viehkeys houkutteli Howlandia taipumaan. Hetkisen hän oli kahden vaiheilla.

— Yksi mahdollisuus — yksi ainoa mahdollisuus voi saada minut matkustamaan tänä yönä, hän sanoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä. — Sinun tähtesi, Meleese, minä olen valmis uhraamaan kaikki — kunnianhimoni, omaisuuteni ja rautatien rakentamisen. Jos minä lähden täältä tänä yönä, niin tuletko sinä mukaan? Lupaatko tulla vaimokseni, saavuttuamme Le Pas'han?

Hellä ilme kuvastui nyt Meleesen ihanista silmistä, jotka olivat niin lähellä Howlandin omia.

— Se on mahdotonta, tyttö kuiskasi. — Te ette voi rakastaa minua, kun saatte tietää, kuka minä olen — mitä minä olen tehnyt —

— Oletko tehnyt jotain pahaa — jotain hyvin pahaa?

Silmänräpäyksen ajan tyttö katsoi poispäin; sitten hän sanoi:

— Minä — en — tiedä. Luulenpa tehneeni. Mutta se ei ole sitä — ei sitä!

— Tarkoitatko, ettei minulla ole oikeutta sinua rakastaa? Howland kysyi. — Tarkoitatko, että on väärin, kun kuuntelet minun puhuvan tällaista? Minä — minä — luulin — että sinä olit — vapaa — että —

— Ei, ei se ole sitäkään, tyttö huudahti tulisesti. — Ei ole väärin, että te rakastatte minua. Samassa hän kysyi jälleen: — Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!

Howland katsoi taas kelloa.

— Kaksikymmentäviisi minuuttia yli kahdentoista.

— Menkäämme kauemmas tien viereen, Meleese kuiskasi, — minua pelottaa täällä.

Tyttö meni edellä ja istuutui tien viereen kaadetun puun rungolle. Howland seurasi häntä ja istuutui hänen viereensä kääntäen selkänsä pensaikkoon päin. Hän katsoi Meleeseen, mutta tämä oli kääntänyt kasvonsa syrjään. Äkkiä tyttö hypähti hänen eteensä ja kirkaisi:

— Nyt — nyt!

Samassa tartuttiin takaapäin Howlandin käsivarsiin. Turhaan taisteli Howland rautaista ylivoimaa vastaan, ja voimakas käsi painettiin hänen suutaan vasten, niin ettei hän voinut huutaa. Vilaukselta hän näki Meleesen kalpeat kasvot, mutta siinä silmänräpäyksessä sidottiin hänen kätensä ja jalkansa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Avuttomassa tilassa Howland makasi nyt selällään lumessa, kuunnellen matalaäänistä keskustelua lähettyvillään. Hän ei ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta hän oli eroittavinaan myös Meleesen äänen.

Äänet vaimenivat; hän kuuli poistuvia askeleita, ja pian hänen ympärillään oli aivan hiljaista. Howland tuijotti suoraan ylös, katsellen tuhansia tähtisarjoja. Häntä halutti kirota — huutaa — tapella. Oh, Meleese oli siis hänet pettänyt! Tällä kertaa se oli nyt täysin selvää. Tyttö oli hyvillään kuunnellut hänen lemmentunnustustaan — oli antanut suudella itseään — oli syöksynyt hänen syliinsä — ja samalla hän kuitenkin oli suunnitellut vain hänen pettämistään. Ehdoin tahdoin oli Meleese antanut merkin hyökkäykseen, ja nyt —

Howland kuuli jälleen nopeita askeleita, ja lähellä olevien pensaiden välistä tuli esiin Meleese, joka astui hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. Hänen kasvoillaan kuvastui pohjaton suru, ja hänen silmistään säteili hellä, syvä rakkaus. Sanaakaan virkkamatta nosti hän Howlandin pään käsivarsiensa varaan, suuteli häntä ja sanoi nyyhkyttäen hänen nimensä.

— Hyvästi, kuuli Howland tytön kuiskaavan. — Hyvästi — hyvästi —

Howland yritti sanoa jotain, hän koetti riuhtaista itsensä irti siteistä — mutta ei kyennyt. Hän vain tunsi vielä kerran lämpimän suudelman huulillaan ja kuuli sitten askelten häipyvän metsään.

Pohjoista kohti

Että Meleese rakasti häntä, että tyttö oli häntä suudellut, se pyöri ainoana ajatuksena Howlandin aivoissa seuraavien minuuttien aikana, hänen maatessaan selällään kylmällä lumella. Häntä kuitenkin kummastutti, ettei Meleese ollut koettanut vapauttaa häntä. Vasta kun hän taas kuuli läheneviä askeleita, hänen mieleensä tuli selvästi, mitä oli todella tapahtunut. Howland kuuli myös reen jalasten narinaa ja koirien pehmeää tassutusta.

Kummakseen tunsi hän Croisset'n äänen.

— Sinun täytyy toimia siten, että tapaus näyttää ilmiselvältä. Mene koskelle ja vieritä iso kivenlohkare sulaan. Tee sitten jäljet lumeen Howlandin korkeakorkoisilla kengillä ja pane hänen hattunsa pensaikkoon! Sano sitten ylikatsastusmiehelle, että hän kiipesi kivelle, joka putosi veteen, eikä hänen ruumistaan ole löydetty — ja että hänen tilalleen lähetetään toinen insinööri.

Tämä kylmäverinen suunnitelma täytti Howlandin mielen kammolla, mutta äänet hiljenivät, niin ettei hän erottanut enempää sanoja, kunnes hän jälleen kuuli Croisset'n äänen aivan lähellään:

— Auta minua ennen kuin lähdet, Jackpine! Hän on raskas kuin lyijy.

Croisset ja intiaani tulivat hänen luokseen, tarttuivat häntä hartioihin ja jalkoihin sekä kantoivat hänet tielle, missä sijoittivat hänet rekeen.

— Toivoakseni ette ole vilustunut maatessanne lumella, herra, Croisset sanoi asetellen pieluksia hänen päänsä alle ja paksuja nahkoja hänen ympärilleen. — Olisimme palanneet luoksenne pikemminkin, mutta se oli mahdotonta. Hei, Woonga! huusi hän etummaiselle koiralle. — Jalkeille, jalkeille, senkin susikoira!

Reki lähti liikkeelle, Croisset'n juostessa sen vieressä, ja Howland kuuli myös takanaan toisen äänen, joka sekin kehoitti koiria juoksuun. Vaivoin onnistui insinöörin hieman kääntää päätään ja silmätä taakseen. Hän näki vähän matkan päässä toisen reen sekä pitkän miehen juoksevan sitä vetävien koirien vieressä. Peninkulman toisensa perästä reet jatkoivat kulkuaan. Croisset ei kääntänyt päätänsäkään eikä lausunut sanaakaan, paitsi mitä hän joskus äyskäisi koirille. Matka suuntautui suoraan pohjoista kohti. Ei tehty pienimpiäkään mutkia.

Heidän matkattuaan useita tunteja, Croisset käski toisen reen pysähtyä, samalla kun hän pysäytti omansa. Koirat heittäytyivät lumelle lepäämään, ja puoliverinen irrotti Howlandin suukapulan.

— Nyt voitte puhua ja huutaa niin paljon kuin tahdotte, herra, hän sanoi. — Kun olen tutkinut taskunne, irrotan kätennekin siteistä, niin että voitte tupakoida. Onko näin hyvä?

— Hyväkö — senkin riiviö! olivat Howlandin ensimmäiset sanat. Hänen verensä kiehui, kun hän näki Croisset'n irvistelevän naaman. — Vai niin, te kuulutte siis myös murhaajajoukkoon — samoin kuin se tyttökin, joka valehteli —!

Hymy katosi Croisset'n huulilta.

— Tarkoitatteko Meleeseä, herra?

— Häntä juuri.

Croisset kumartui Howlandin puoleen, ja hänen mustissa silmissään hehkui tuli.

— Tiedättekö, herra, mitä minä tekisin hänen sijassaan? hän sanoi hiljaa, mutta uhkaavasti. — Niin, tiedättekö mitä minä tekisin? Minä tappaisin teidät — tappaisin hiljaa — kiduttamalla. Sen minä tekisin.

— Jumalan tähden, Croisset, sanokaa miksi — miksi —?

Croisset oli löytänyt Howlandin pistoolin; hän otti sen ja päästi nyt irti hänen kätensä.

— Minä uhraisin elämäni sen tytön tähden, Croisset. Sen minä sanoinkin hänelle, ja hän tuli minun luokseni, kun makasin lumella köytettynä, ja —. Hän keskeytti lauseensa ja virkkoi sen sijaan: — Tässä täytyy olla joku erehdys, Croisset. Minä en ole se mies, jonka te nähtävästi tahdotte surmata.

Croisset hymyili hänelle jälleen.

— Polttakaa — ja miettikää! Minun on mahdoton ilmoittaa teille, miksi teidät olisi surmattava — mutta teidän itsenne pitäisi se tietää, jos teillä on vähänkään järkeä.

Croisset meni koirien luo ja hoputti ne jaloilleen, ja päätänsä kääntäessään Howland näki selvästi tulen, jonka vieressä toinen reki oli. Samassa kuului miehen ääni huutavan Croisset'lle jotain ranskaksi.

— Hän sanoo, että meidän on nyt jatkettava matkaa yksin; he tulevat pian perässä.

— He! Howland huudahti. — Kuinka monta tarvitaankaan surmaamaan minut, hyvä Croisset?

Puoliverinen hymyili jälleen.

— Voitte kiittää Pyhää Neitsyttä, että he ovat mukanamme, hän sanoi hiljaa. — Jos teillä on muuta toivoa kuin taivas, niin perustakaa se tuohon rekeen, herra!

Croisset'n mennessä jälleen koirien luo Howland katsoi taaskin taakseen. Hän näki miehen, joka lisäsi puita rovioon, sekä reen, toisia haamuja ja joukon koiria. Terästäessään näköään hän huomasi tulen toisella puolen vielä olennon, jonka näkeminen täytti hänen sydämensä ilolla. Croisset päästi samassa kovaäänisen varoitushuudon, ja silloin tuo äskeinen olento katosi rovion vierestä. Mutta Howland oli jo ehtinyt tuntea hänet, ja hänen viilenevä verensä sai jälleen uutta elämänlämpöä hänen nyt tietäessään, että Meleese seurasi häntä toisessa reessä.

Pohjoisessa alkaa keskitalvella aamu sarastaa kahdeksan aikaan; viidennelläkymmenennellä asteella näkyy auringonvalo kuitenkin vasta yhdeksältä, ja se oli jo korkealla, kun Croisset toisen kerran pysäytti reen. Kahteen tuntiin ei hän ollut lausunut vangilleen sanaakaan, ja useat kerrat turhaan koetettuaan katkaista hiljaisuutta oli Howlandkin luopunut tästä yrityksestään. Vasta kun Croisset oli antanut väsyneitten koiriensa pysähtyä, hän sanoi:

— Leiriydymme nyt tähän muutamiksi tunneiksi. Jos annatte kunniasananne, ettette yritä paeta, minä annan teidän kävellä ennen ruokaa. Mitä sanotte siitä?

— Onko sinulla raamattua, Croisset?

— Ei, mutta minulla on Pyhän Neitsyen risti, jonka lähetyssaarnaaja antoi minulle York Factoryssa.

— Silloin minä vannon sen nimessä — minä vannon kaikkien maailman ristien ja raamattujen nimessä, etten koeta paeta. Minä olen kuin halvaantunut, Croisset! Luulenpa, etten viikkoon pääsisi juoksemaan!

Croisset koetti taskujaan.

— Hyvä Jumala! hän huudahti säikähtäneenä, olen kadottanut sen. Mutta — aivan oikein — minähän annoinkin ristin Mariannelle ennen kuin lähdin etelään. No, minä luotan teidän sanaanne.

— Kuka on Marianne, Jean? Kuuluuko hänkin murhaajaliittoon?

— Marianne on minun vaimoni, herra. Voi, kaunis Marianneni — rakastettuni — hän on intiaaniprinsessan tytär ja pataljoonan komentajan tyttärentytär, herra. Koko maailmassa ei ole hänen vertaistaan naista. Herra, hän on kaunis — hänellä on hiukset kuin korpin siivet, kun auringonsäteet niissä kimmeltävät —

— Ja sinä pidät hänestä paljon, Jean?

— Lähinnä Pyhän Neitsyen jälkeen tai — ehkä hiukan enemmänkin.

Croisset oli irrottanut köyden insinöörin jaloista, ja nyt Howland laski kätensä hänen olkapäilleen.

— Juuri niin minäkin rakastan Meleeseä, hän sanoi hiljaa. — Jean, etkö tahdo olla minun ystäväni? Minä en aio paeta. Minä en ole raukka. Sinähän olisit valmis kuolemaan Mariannesi tähden! Niin minäkin olen valmis kuolemaan tuolla reessä istuvan tytön vuoksi.

Howland oli noussut horjuen ja osoitti metsään päin, josta he olivat tulleet.

— Minä näin hänet tulen valossa, Jean. Miksi hän seuraa meitä? Jospa minulle vain annettaisiin tilaisuus todistaa, että tässä on olemassa erehdys — että minä —

Croisset tarttui hänen käteensä.

— Herra, minä tahtoisin mielelläni auttaa teitä, hän keskeytti. Minä pidin teistä jo sinä iltana, jolloin tappelitte Le Pas'ssa. Kuitenkin, jos minä olisin heidän sijassaan, minä surmaisin teidät, niin paljon kuin teistä pidänkin. Pyhä velvollisuus on tappaa teidät. Ei ollut väärin, että teidät köytettiin miinaan. Ei ollut väärin, kun teidät jo sitäkin ennen yritettiin ottaa hengiltä. Mutta minä olen tehnyt juhlallisen valan olla ilmoittamatta teille mitään. Sen ainoastaan voin sanoa, että niin kauan kuin te olette minun kanssani ja tuo toinen reki seuraa meitä, ei teidän henkenne ole vaarassa. Enempää en voi kertoa. Onko teidän nälkä, herra?

— Olen melkein kuolemaisillani nälkään! Howland huudahti.

Hän koetti astua muutamia askeleita, mutta hänen jäsenensä olivat niin hervottomat, että hänen täytyi nojata läheiseen puuhun. Hän ihmetteli suuresti Croisset'n sanoja, ja vielä enemmän häntä kummastutti se puoliverisen vakuutus, ettei hänen henkensä vielä ollut vaarassa. Howlandille se merkitsi, että paitsi Meleesen varoitusta tyttö tahtoi olla hänen pelastajansa — johtopäätös, joka teki hänen asemansa yhä pulmallisemmaksi. Kuka oli tuo tyttö, joka muutamia tunteja sitten oli vakain aikein houkutellut hänet vaaraan ja nyt koetti pelastaa hänet? Tämä kysymys kiusasi taas hänen mieltään, ja kun Croisset kutsui hänet syömään aamiaista, hän kysyi jälleen kiellettyä asiaa.

— Jean, minä en tahdo sinua loukata, hän sanoi istuutuessaan reen syrjälle, — mutta minun on pakko tehdä päätelmiäni. Minä luulen, että Meleese on huono nainen.

Salamana Croisset tarttui tähän Howlandin heittämään syöttiin. Hän kumartui hieman eteenpäin, toinen käsi hapuili vavisten veistä, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Tämän raivoisan näyn vaikutuksesta Howland peräytyi pelästyneenä.

— Herra, sellaista ei saa kukaan sanoa minun Mariannestani, eikä hänen jälkeensä kukaan Meleesestä. Tuolla — ja hän osoitti pohjoista kohti — on Athabaskan ja lahden välillä sadoittain miehiä, jotka äskeisten sanojenne vuoksi tappaisivat teidät heti. Eikä myöskään Jean Croisset tahdo olla tässä sellaista puhetta kuuntelemassa. Minä surmaan teidät, ellette peruuta sanojanne!

— Hyvä Jumala! Howland huudahti katsoen Croisset'tia suoraan kasvoihin. — Olen iloinen, ettei hän ole huono nainen. Ymmärrätkö, mies? Minä rakastan häntä. En tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Minäkin voisin surmata hänen tähtensä, Jean. Minä vain lausuin nuo sanat päästäkseni selville — mitä sinä tekisit —.

Hitaasti muuttuivat Croisset'n kasvot jälleen entiselleen; hymykin jo leikki hänen ohuilla huulillaan.

— Jos se oli leikkiä, herra, oli se tyhmää leikkiä.

— Se ei ollut leikkiä, Howland huudahti. — Se oli vakava yritys saada sinut kertomaan jotain Meleesestä. Kuulehan, Jean, hän on sanonut minulle, ettei ole väärin, että rakastan häntä. Kun minä makasin lumella köytettynä, hän tuli minun luokseni ja — ja — suuteli minua. Minä en ymmärrä —

— Tekikö hän sen, herra? Croisset keskeytti hänet.

— Minä vannon sen.

— Siinä tapauksessa olette te hyvin onnellinen, herra, Jean sanoi hymyillen, — sillä minä uskallan vakuuttaa sieluni autuuden kautta, ettei hän ole koskaan ennen ketään suudellut. Mutta toiste sitä ei enää teille tapahdu.

— Minä taas luulen, että tapahtuu — ellei minua surmata.

— Minä taas en epäröisi tappaa teitä, jos uskoisin, että sellaista tapahtuisi. On toisia, jotka ottaisivat teidät heti hengiltä, jos vain tietäisivät, että Meleese on teitä suudellut. Mutta nyt meidän tulee lopettaa puhuminen. Ellette tottele, minun täytyy asettaa teille uudestaan suukapula.

— Mutta jos minä en suostu — jos teen vastarintaa?

— Te olette antanut minulle kunniasananne. Täällä lumimaassa on korkein laki sanansa pitäminen. Jos rikotte lupauksenne, minä ammun teidät.

— Kautta taivaan, sinä olet todellakin hauska matkakumppani, Howland virkkoi nauraen vastoin tahtoaan. — Kuulehan, Croisset, tämä tilanne on yhtä paljon naurettava kuin surullinen. Totta totisesti, minun täytyy olla kerrassaan tärkeä matkustaja, kuka sitten lienenkin. Kysy minulta, Croisset, kuka minä olen!

— Kuka te olette, herra?

— En tiedä, Jean. Minä en toden totta tiedä sitä. Olen luullut olevani hyvin kunnianhimoinen nuorukainen, jolla on paikka eräässä insinööritoimistossa Chicagossa. Mutta minä olenkin kai nähnyt unta. Hauska uni, eikö totta? Olen luullut saapuneeni rakentamaan rautatietä tämän kirotun — ei, tarkoitan ihanan maan läpi, mutta minä lienenkin vain houraillut. Olenko minä jossain vankilan kopissa, jonka ikkunan edessä on rautaristikko, ja oletko sinä minun vartijani, joka olet tullut minua hetkeksi huvittamaan? Se on kiltisti tehty, Croisset, ja minä toivon vielä kerran saavani järkeni takaisin, että voin sinua kiittää. Ehkä sinäkin joskus tulet hulluksi ja uneksit kauniista tytöistä, rautateistä, metsistä ja lumesta — ja silloin minä rupean sinun vartijaksesi. Haluatko sikarin? Minulla on jäljellä kaksi.

— Kiitos, kiitos, herra! huudahti Jean. — Minä poltan mielelläni sikaria. Onko variksenpaisti hyvää?

— Erinomaista. Minä en ole syönyt näin maukasta lihaa sitten kuin muutama vuosi takaperin, jolloin näin unta, että muka istuin dynamiittilaatikon päällä, joka pian räjähtäisi. Oletko sinä koskaan istunut räjähtämäisillään olevan dynamiittilaatikon päällä?

— En, herra. Se on varmaankin kauheaa.

— Se vain teki minun tukkani valkoiseksi, Jean. Katso, miten valkoinen se on — valkoisempi kuin lumi.

Croisset katseli häntä huolestuneena, kuitenkaan keskeyttämättä syöntiään. Hänen ilmeensä nähdessään Howland puhkesi nauruun.

— Älä ole peloissasi, Jean, hän sanoi rauhoittavasti. — Minä en ole vaarallinen. Mutta sen sanon, että minä raivostun, ellei pian tapahdu jotain järjellistä. Mitä nyt, joko taas lähdemme?

— Jo, ja heti paikalla, herra, Croisset vastasi, alkaen hoputtaa koiria. — Tahdotteko kävellä, juosta vai istua reessä?

— Sinun luvallasi mieluummin kävelen ja juoksen.

— Voitte tehdä sen, mutta jos yritätte paeta, ammun teidät. Juoskaa koirien oikealla puolella, minä juoksen tällä puolen.

Aina siihen asti kunnes Croisset pysäytti iltapäivällä, Howland piti silmällä, näkyisikö toista rekeä, mutta sitä ei ilmestynyt. Kerran hän mainitsi siitä Croisset'lle, mutta tämä vastasi vain kohauttamalla olkapäitään sekä katseella, joka pani Howlandin vaikenemaan. Muuten hän oli, silloin tällöin silmätessään kompassiaan, huomannut, että heidän tiensä oli kääntynyt hiukan itään päin. Ennen hämärän tuloa hän oli niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä rekeen. Croisset näytti aivan väsymättömältä, ja tähtien sekä kuun punertavassa valossa hän johti huolellisesti koiriaan, kunnes he vihdoin pysähtyivät vuorenharjanteen laella, mistä avautui pohjoiseen päin silmänkantamattomiin ulottuva lumikenttä.

— Me kuljemme enää vain pienen matkan, herra, Croisset sanoi tullen reen luo. — Minun täytyy nyt panna teille suukapula ja sitoa teidän kätenne. Mutta jalkanne saatte pitää vapaina.

— Kiitos, Howland sanoi. — Se on kuitenkin aivan tarpeetonta, Croisset. Minä olen nyt täysin varma siitä, että kohtalo tahtoo leikkiä minun kanssani loppuun mielenkiintoisen leikin, ja koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä olemme, minä lupaan sinulle, etten tee mitään muuta kuin polttelen piippuani, jos sinä annat minun rauhallisesti astua vieressäsi.

— Ette siis koeta paeta? kysyi Croisset epäillen. — Ja oletteko myös vaiti?

— Olen.

Jean otti esiin revolverinsa ja viritti hanan, tarkoituksella.

— Muistakaa, että minä ammun teidät, jos ette pidä sanaanne. Menkää nyt edellä!

Hän viittasi alas vuorenrinnettä.

Punaisen surman talo

Heidän päästyään puoliväliin vuorenrinnettä insinöörin pysäytti Croisset'n hiljainen huudahdus. Howland kääntyi. Vuorenharjanne näkyi selvästi, ja valjakon kuusi koiraa seisoivat siellä takajaloillaan hiljaa ja liikkumatta kuin puuveistokset. Howland otti piipun suustaan ja silmäsi Croisset'ia. Hänestä siirsi hän katseensa jälleen koiriin. Niiden sfinksimäinen asento ja niiden vainuavat kuonot tekivät kauhua herättävän vaikutuksen. Äkkiä kuului ääni — se oli kuin haikea valitus ja tavattoman surullinen. Croisset oli kuullut sen jo äsken ja hän näytti kuin paikkaansa naulitulta. Juuri kun Howland luuli sen lakkaavan, se toistui, entistä voimakkaampana ja valittavampana, muuttuen lopulta raivoisaksi ulvonnaksi. Se ei ollut yksinäisen, nälkäisen avunhuutoa — siinä äänessä oli kuolemaa. Howland seisoi paikallaan vavisten, kun Croisset tuli hänen luokseen, ja hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

— Herra, noin ulvovat koiramme ainoastaan silloin kun joku pian kuolee, hän kuiskasi. — Woonga aloitti ulvomisen. Se on yksitoista vuotta vanha, eikä se vielä koskaan ole erehtynyt.

Hänen silmissään oli hyvin levoton ilme.

— Minun täytyy sitoa kätenne, herra!

— Mutta minähän olen antanut sanani, Jean.

— Kätenne, herra! Kuolema on jo tuolla alhaalla kentällä, tai ainakin tulee sinne pian. Minun täytyy sitoa kätenne.

— Minä ymmärrän, Howland sanoi hiljaa eikä vastustellut. Taaskin hän kuunteli vuoren laelta kuuluvaa kamalaa ulvontaa. — Sinä pelkäät, että minä surmaan sinut.

— Se on varoitus, herra! Te voisitte ehkä koettaa tappaa minut. Joka tapauksessa otan nyt varoituksesta vaarin.

— Pyhimyksesi suojelkoot sinua, Jean, mutta onpa tämä kaikki peräti epämiellyttävää! Howland mutisi naurahtaen vastoin tahtoaan. — Nyt kun minä jälleen olen sidottu, ei tietysti voi olla muuta mahdollisuutta, kuin että juuri minä olen kuoleman oma.

— Se ei ole aivan varmaa, puoliverinen sanoi, — mutta paljon mahdollista, että nyt on teidän vuoronne. Niin melkein luulen.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ulvahdukset taas kuuluivat.

— Sinä saat minut kerrassaan hermostumaan, Jean, — sinä ja sinun kirotut koirasi.

— Vaiti, herra.

Vuorenjuurella näkyi varjo, jota Howland ensin luuli kallionkielekkeeksi. Mutta kun he lähestyivät sitä, hän näki että se oli rakennus. Croisset tarttui häntä käsivarteen.

— Jääkää tähän, hän käski. — Minä palaan pian.

Howland odotti neljännestunnin ajan. Sillä aikaa kuului ulvominen kaksi eri kertaa. Hän oli iloinen nähdessään Croisset'n palaavan.

— Niin on kuten luulinkin. Kuolema on tuolla alhaalla. Seuratkaa minua!

Lähestyessään suurta taloa Howland huomasi, että se oli rakennettu jykevistä hirsistä, eikä siinä näkynyt ovia eikä ikkunoita. Kuinka olikaan, he saapuivat kuitenkin ovelle. Croisset käveli hitaasti, pälyillen epäluuloisesti ympärilleen. Vuorenlaelta kuului taas Woongan pelottava kuolinlaulu, ja Jeania pöyristytti. Howland meni Croisset'n perässä sisään. Talon ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Insinööri kuuli puoliverisen pimeässä hapuilevan lukkoa, ja he menivät sisään toisesta ovesta. Jean raapaisi tulitikun.

Huoneessa oli pöytä ja pöydällä lamppu. Croisset sytytti sen ja katsoi hymyillen insinööriin. He olivat kellarin tapaisessa huoneessa, jossa ei ollut ikkunoita eikä muuta ovea kuin se, josta he olivat tulleet sisään. Vain pöytä, pari tuolia, tulisija ja penkki olivat kalusteina. Howland arveli, että tämä oli nyt hänen vankilansa, ja hän katsoi kysyvästi Croisset'hen. Tämä sulki ja lukitsi oven, kääntäen sitten laihat, keltaisen kalpeat kasvonsa insinööriin päin.

— Teidän olisi vaikea arvata, missä nyt olemme.

Howland vaikeni.

— Jos olisitte ollut kauemmin tässä maassa, olisitte kuullut puhuttavan Punaisen surman talosta. Siellä me nyt olemme — vankilassa. Tässä on leiripaikka, joka on ollut tyhjänä koko minun muistini ajan. Vielä ollessani lapsi isorokko puhkesi täällä, surmaten kaikki asukkaat. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin punainen rutto tuli tänne taas, eikä se nytkään jättänyt ainoatakaan elävää olentoa Poste de Mort Rouge'en. Siitä lähtien tämä on ollut vain kärppien ja pöllöjen olinsijana. Tätä paikkaa kammoksuu jokainen elävä olento Athabaskan ja lahden välillä. Siksi te olette täällä hyvässä turvassa.

— Hyvä Jumala! Howland huudahti. — Keneltä minä olen turvassa, keneltä?

— Niiltä, jotka tahtoisivat teidät surmata, herra. Koska te ette tahtonut palata etelään, kaunis Meleese on pakottanut teidät lähtemään pohjoiseen. Ymmärrättekö?

Howland istui hämmästyksestä suunniltaan.

— Ymmärrättekö? Croisset toisti hymyillen.

— Minä — minä luulen ymmärtäväni, Howland vastasi kumeasti. — Te tarkoitatte — että — Meleese —

— Minä tarkoitan, että teidät olisi otettu hengiltä eilen illalla, ellei Meleese olisi teitä pelastanut. Te pelastuitte miina-aukosta — mutta toista surmaa te ette olisi välttänyt. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Mutta täällä te olette turvassa. Ne, jotka vainoavat henkeänne, uskovat pian, että olette kuollut, ja silloin annamme teidän palata. Eikö se ole todellakin lempeä kohtalo sellaiselle, joka ansaitsisi tulla revityksi kappaleiksi ja heitetyksi korppien ruoaksi?

— Etkö tahdo kertoa enempää, Jean? insinööri kysyi.

— En muuta kuin että vaikka tahtoisinkin tappaa teidät, pidän kuitenkin teistä. Ehkä siksi, että minäkin olen kerran elänyt etelässä. Kuusi vuotta palvelin yhtiötä Montrealissa, missä kävin koulua.

Sen jälkeen hän kietaisi poronnahkaturkin lujemmin ympärilleen ja avasi oven. Vieläkin kuului vanhan vetokoiran ulvonta.

— Sinä sanoit, että täällä oli kuolema, Howland kuiskasi kumartuen puoliverisen puoleen.

— On eräs, joka jäi eloon punaisen ruton jälkeen, Croisset sanoi kuiskaten hänkin. — Hän kadotti vaimonsa ja lapsensa ja tuli itse hulluksi. Hän asui sitten pienessä mökissä tuolla metsän rajalla, ja kun minä saavuin tänne tänä iltana, siellä oli katolla punainen lippu. Ruton tullessa asetetaan täällä aina punainen lippu katolle varoitukseksi muille. Se on laki tässä maassa. Mutta nyt tuuli on repinyt lipun alas. Hän on kuollut.

Howlandia puistatti.

— Isorokkoon?

— Niin.

Muutaman sekunnin vaitiolon jälkeen Croisset sanoi:

— Jäätte tänne kunnes palaan, ja Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Neljännestunnin kuluttua puoliverinen palasi tuoden mukanaan suuren käärön ja ruukun.

— Puita on uunin takana. Tässä on ruokaa ja vettä viikoksi sekä nahkoja vuoteeksi. Nyt vapautan kätenne.

— Aiotko jättää minut tänne yksin? Howland huudahti.

— Hyvänen aika, eikö tämä ole sentään parempi kuin hauta, herra? Minä palaan loppuviikolla.

Ovi oli raollaan, ja viimeisen kerran kuului Howlandin korviin koirien ulvonta. Melkein uhkaavana hän tarttui Croisset'ia käsivarresta.

— Jean, ellet sinä tule takaisin, niin mitä sitten tapahtuu?

Puoliverinen naurahti.

— Siinä tapauksessa te kuolette — hiljaa ja rauhallisesti — mikä joka tapauksessa on mukavampaa kuin heittää henkensä dynamiittilaatikon päällä. Mutta minä tulen takaisin, herra. Hyvästi!

Croisset lähti, sulki oven ja lukitsi sen, ja pian ei enää kuulunut hänen askeleitaankaan. Kesti useita minuutteja ennen kuin Howland tuli ajatelleeksi piippuaan tai tulen virittämistä. Vilusta väristen hän nousi lopulta etsimään Jeanin mainitsemia puita, ja pian roihusi takassa iloinen valkea, joka alkoi lämmittää kylmää ja kosteaa huonetta. Howlandista alkoi nyt olo tuntua miellyttävämmältä.

Hän oli nyt yksin, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin syödä, maata ja tupakoida. Hänellä oli tupakkaa riittävästi, ja tarkastaessaan Croisset'n tuomaa myttyä, hän huomasi ruoankin riittävän erinomaisesti. Hän istuutui tuolille mukavaan asentoon, nosti jalkansa pöydälle, puhalteli sakeita savupilviä ja tuumiskeli, oliko Croisset jo ennättänyt lähteä.

Mitähän Mac Donald sanoo, kun Jackpine kertoo hänen suistuneen koskeen? Luultavasti lähettää heti voimakkaan koiravaljakon Wekuskoon noutamaan Gregsonia ja Thornea. Näiden täytyy nyt palata ja —

Hän nauroi ääneensä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin kuvitellen, miten nuo molemmat herrat hämmästyvät ja kauhistuvat. Kun hän muisti Meleeseä, puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Vastoin Howlandin omaa tahtoa tyttö oli pelastanut hänet murhamiehiltä, ja nuori insinööri siunasi Croisset'ia joka oli selittänyt, mitä tarkoitti pohjoiseen matkaaminen. Oh, hän oli nyt saanut todistuksen Meleesen rakkaudesta. Howland alkoi vähitellen ymmärtää koko suunnitelman. Hänen vihollisensa uskoisivat, että hän oli kuollut. He lähtisivät Wekuskosta, ja hän saattaisi silloin palata sinne.

Kun tunti oli kulunut hänen aivonsa alkoivat kuitenkin hautoa synkempiäkin ajatuksia. Jollain salaperäisellä tavalla Meleese oli läheisessä yhteydessä niiden kanssa, jotka vainosivat hänen, Howlandin henkeä, ja kun murhamiehet lähtisivät pois, katoaisi Meleesekin heidän mukanaan. Siitä hän oli aivan varma. Siinä tapauksessa — löytäisikö hän tyttöä enää koskaan? Lähtisikö hän, Howland, etelään — sivistyneemmille seuduille — vai matkaisiko vielä kauemmas pohjoiseen? Vastaukseksi tähän kysymykseen hän muisti Croisset'n sanat: "Herra, Athabaskan ja lahden välillä on sadoittain miehiä, jotka surmaisivat teidät noitten sanojen vuoksi." — Hän lähtisi sittenkin pohjoiseen. Jossain siellä kaukaisessa erämaassa, josta Jean oli maininnut, hän löytäisi tytön, vaikka hänen täytyisi etsiä tätä puoli elämäänsä!

Kello oli puoli kaksitoista, kun hän levitti nahat lattialle ja alkoi riisuutua. Kun hänen silmäluomensa viimein painuivat väsymyksestä umpeen, hän kuuli äänen — samanlaisen heikon, valittavan, nälkää todistavan äänen, jollaisen hän oli kuullut ensi iltana Prince Albertissa. Se oli suden ulvontaa, ja hän ihmetteli, miten se saattoi tunkeutua hänen korviinsa paksun hirsiseinän läpi.

Avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän sai siihen selityksen. Heikko valojuova lankesi huoneeseen, ja hän huomasi katossa pienen aukon. Laitettuaan itselleen aamiaisen hän nousi pöydälle, ja siinä seisten hän voi nähdä ympärilleen ulos. Noin neljänkymmenen metrin päässä alkoi metsä. Sen laidassa oli pieni maja, ja häntä puistatti, kun hän näki majan katolla tuulen repimän punaisen lipun.

Tunnit matelivat. Osan aikaa hän kulutti koluamalla kaikki vankilansa nurkat, mutta hän ei löytänyt mitään, mitä ei ollut nähnyt jo heti alussa. Hän tutki Croisset'n lukitseman oven, huomaten, että sitä kautta hänen oli mahdotonta paeta. Katossa oleva aukko taas oli niin pieni, että hän tuskin saattoi pistää käsivartensa siitä ulos. Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hänen seikkailunsa Prince Albertissa alkoi, Howland tunsi nyt väsymystä ja masennusta. Hän oli vanki — jätetty kohtalonsa huomaan keskelle erämaata. Ja hän — Jack Howland — joka aina oli kerskunut voimillaan, hän oli antanut yhden miehen tuoda hänet tänne!

Tätä ajatellessaan hänen verensä alkoi kiehua. Nyt, kun hänellä oli aikaa ja mahdollisuus muistella kaikkia äskeisiä tapahtumia, kun kuva toisensa jälkeen kiiti hänen silmiensä ohi, hänen vihansa kasvoi. Hänhän oli antanut heidän menetellä niin kuin hänen vihamiehensä parhaaksi näkivät. Hän ei ollut omin voimin pelastunut tappelusta Saskatchewanin tiellä. Sokeasti hän oli antanut houkutella itsensä miina-aukkoon. Ja lapsen lailla oli hän totellut Jean Croisset'ia.

Hän kulki huoneessa edestakaisin, hän polki jalkaa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset vihasta ja kiihtymyksestä. Miksi hän ei olisi voinut päästä Jeanista voitolle, yhtä hyvin kuin Jackpine ja ranskalainen olivat voittaneet hänet?

Nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen olisi ollut toimittava. Jossakin, ei kaukana, oli Meleesen ja Jackpinen reki kääntynyt pois siitä suunnasta, jonne häntä, Howlandia vietiin. Nuo toiset olivat kahden. Miksi hän ei vanginnut Croisset'ia vaan antoi tämän sulkea hänet tähän autioon taloon? Hän kirosi ääneen muistellessaan, minkälaisia tilaisuuksia hän oli päästänyt käsistään. Pyssyllään hän olisi voinut pakottaa Croisset'n ajamaan tuon toisen reen luo. Olisihan hän voinut hyökätä Jackpinen kimppuun samalla lailla kuin aikaisemmin oli hyökätty hänen kimppuunsa. Ja sitten? Hän hymyili. Mitähän Meleese silloin olisi tehnyt?

Hän teki itselleen kysymyksen toisensa perään ja vastasi niihin samassa. Meleese rakasti häntä. Siitä hän olisi voinut antaa vaikka elämänsä. Howlandin veri kuumeni hänen muistellessaan tytön suloisia suudelmia. Meleese oli nostanut hänen päänsä syliinsä, ja silloin hän oli huomannut hänen silmistään ilmenneestä suuresta surusta, miten paljon tyttö häntä rakasti. Niin, Meleese rakasti häntä! Mutta hän, Howland oli päästänyt hänet käsistään kuin mikäkin raukka!

Hän ei halunnut ajatella enempää. Tulisihan Croisset takaisin. Hän arveli olevan hyvinkin helppoa nujertaa puoliverinen ja pakottaa hänet ajamaan Meleesen luo. Mutta missä hän oli? Luultavastikin hyvin lähellä hänen vihollistaan. Entä sitten! Hän sytytti piippunsa puhaltaen ilmaan savupilven toisensa perästä, niin että koko huone oli pian sakeana tupakansavusta. Jälkiä pitkin hän pääsisi kyllä Meleesen luokse, missä tämä olisikin. Tähän saakka viholliset olivat tulleet hänen luoksensa, nyt hän menisi heitä vastaan. Kun hänellä olisi Croisset vallassaan, eivätkä hänen vihollisensa aavistaisi hänen läsnäoloaan, voitto olisi hänen. Hän nauroi ääneen.

Hän arveli olevan hyvinkin helppoa saada Meleese tulemaan hänen luokseen — tyttö saapuisi tervehtimään Croisset'ia. Howlandin läsnäolo vaikuttaisi tyttöön sitten kuin odottamatta heitetty pommi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Meleese huomaisi, mitä kaikkea hän uskalsi hänen tähtensä, että hän oli päättänyt omistaa hänet, ei tyttö voisi hylätä hänen rakkauttaan. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin — sodassa ja rakkaudessa oli kaikki luvallista. Ja nythän oli kysymys rakkaudesta. Rakkauden vuoksi Meleese oli ryöstänyt hänet työstään ja järjestänyt hänet vangiksi keskelle erämaata. Rakkaus oli hänet siihen oikeuttanut. Rakkaus antaisi myös oikeuksia hänelle, Howlandille. Hän ottaisi nyt puolestaan tytön vangiksi ja antaisi Jeanin viedä heidät molemmat Wekuskoon. Matkalla hän saisi olla Meleesen kanssa kahden, ei ainoastaan useita tunteja, vaan päiviä, ja sillä aikaa hän varmaan voittaisi hänet. Ehkä heitä ajettaisiin takaa, ehkä hänen täytyisi taistella — mutta hän olisi siihen kyllä valmis.

Sinä iltana Howland meni nukkumaan uneksien kaikesta siitä, mitä hän odotti tapahtuvaksi. Tuli toinen päivä, kolmas yö ja kolmas päivä. Tunti tunnilta hän alkoi yhä kärsimättömämmin odottaa Jeanin paluuta. Välillä hän kuumeisesti toivoi pikaista ratkaisua. Hän tiesi, että Croisset oli vahva ja ketterä, ja siksi hän mietti monia kymmeniä hyökkäystapoja. Hän saattoi hyökätä Croisset'n kimppuun hänen syödessään; hän saattoi karata miehen kurkkuun, kun tämä oli polvillaan tulisijan luona; myös Howland saattoi koska tahansa käydä häneen kiinni takaapäin ja iskeä hänet tajuttomaksi. Mutta viimeinen suunnitelma alkoi samassa tuntua hänestä vastenmieliseltä. Hän muisti, että Jean oli pelastanut hänen henkensä eikä ollut aiheuttanut hänelle mitään ruumiillista tuskaa. Siksi Howland päätti odottaa sellaista tilaisuutta, joka ei pahemmin satuttaisi Jeania. Nuori insinööri halusi yhtä rehellistä taistelua kuin Jeankin oli käyttänyt, ja silloin väkevämpi voittakoon.

Seuraavana aamuna Howland kuuli koirien haukuntaa, ruoskan läimäyksiä ja tutun äänen. Jean Croisset oli palannut!

Yhdellä hyppäyksellä Howland oli jaloillaan. Puolipukeissa hän syöksyi ovelle, kyyristyi sen viereen jännittynein lihaksin, ja hänen koko ruumiinsa vavahteli kiihtymyksestä.

Hän oli nyt seurannut mielijohdettaan.

Taistelu

Howland kuuli Jeanin pysähtyvän oven ulkopuolelle. Seurasi hetken hiljaisuus, ikään kun tulija olisi odottanut kuulevansa jotain liikettä sisältä.

— Hyvää päivää, herra! Jean huudahti sitten iloisesti, astuessaan sisään. — Onko mahdollista, että te ette herännyt, vaikka koirani haukkuivat niin vietävästi ja —

Croisset silmäsi tyhjää vuodetta. Howland huomasi, että iloisesta tervehdyksestä huolimatta hänen kasvonsa olivat merkillisen kalpeat. Enempää ei Howland kuitenkaan ehtinyt tutkia häntä, sillä samassa hän heittäytyi koko painollaan mitään aavistamattoman Jeanin kimppuun, ja molemmat kaatuivat lattialle. Mitään rimpuilua ei nyt tarvittu, sillä Jean makasi aivan hiljaa selällään, käsivarret levällä sivuilla, ja kun Howland oli istahtanut jalat levällään hänen päälleen, niin että hän polvillaan painoi Jeanin käsivarsia, hän alkoi selvittää köyttä, jonka hän oli siepannut käteensä rynnätessään ovelle. Mutta Howlandin selän takana kohosivat äkkiä Jeanin jalat. Salaman nopeudella ne kietoutuivat rautaisten käsivarsien tavoin Howlandin kaulan ympärille ja heittivät samassa hänet voimakkaasti läheistä seinää vasten. Howland nousi karjuen, ja keskellä lattiaa seisoi Jean Croisset, turkki riisuttuna, kädet nyrkissä ja silmissä turmion säihke. Mutta se katosi kuitenkin pian, ja kun hän lähestyi Howlandia kohotetuin olkapäin, hänen huulilleen ilmestyi leveä hymy. Howland hymyili takaisin ja meni häntä vastaan. Heidän hymyssään ei kuitenkaan ollut leikkiä eikä ystävällisyyttä. Molemmat olivat huomanneet toistensa äskeisen kasvojen ilmeen, ja he ymmärsivät, mitä tämä hetki merkitsi.

— Minä luulen, että minä nyt tapan teidät, herra, Jean sanoi hiljaa. Hänen äänessään ei huomannut mitään värähtelyä, ei mitään liikutusta. — Minä ajattelen, että minun on nyt surmattava teidät. Olinpa sen melkein päättänytkin palatessani tänne. Jumalan oikeuden nimessä minä otan teidät hengiltä!

Molemmat miehet kiersivät lattiaa, niin kuin pedot luolassaan, Howland nyrkkeilijän asennossa, Jean olkapäät kohotettuina ja ojennetuin käsivarsin, ja koko hänen ruumiinsa paino lepäsi hänen varpaillaan. Äkkiä hän syöksyi Howlandin kurkkuun.

Salamana Howland väistyi vähän ja iski Jeania nyrkillään päähän, niin että tämä lyyhistyi lattialle. Puolittain taintuneena Croisset nousi kuitenkin nopeasti ylös. Hän oli nyt ensi kerran tekemisissä järjestelmällisesti harjoitelleen vastustajan kanssa. Hän oli aivan hämmästynyt, huumeessa. Jälleen hän heittäytyi vastustajansa kimppuun, ja sai taaskin heikentävän iskun. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin jäi jaloilleen.

— Nyt minä olen vakuuttunut siitä, että tapan teidät, hän sanoi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin.

Hänen äänessään oli kamala sävy. Hän ei ollut kiihtynyt. Hän ei pelännyt. Hän ei tarttunut vyönsä alla olevaan aseeseen. Howlandin huulilta katosi hymy, kun Jean kierteli hänen ympärillään. Howland ei ollut koskaan tapellut sellaisen miehen kanssa kuin nyt; hän ei ollut milloinkaan nähnyt noin järkkymättömän rauhallista vastustajaa. Jeanin silmien säihke syttyi taas ja kasvoi. Hänen poskillaan alkoi palaa kaksi tummanpunaista pilkkua, ja hän naurahti hiukan, kun hän taas teki hyökkäyksen ja Howland iski vastaan — mutta osumatta. Croisset tiesi nyt, mitä hänellä oli odotettavissa, ja myöskin Howland tiesi, mikä häntä uhkasi.

— Minä aion tappaa teidät, Jean sanoi jälleen.

Tähän saakka oli Howlandkin ollut levollinen. Hän tiesi, että itsensähillitseminen oli sama kuin puoli voittoa. Mutta nyt alkoi hänessä kiehua viha. Jeanin silmien välke alkoi suututtaa häntä; hänen valkoiset hampaansa ja hänen röyhkeä varmuutensa sai nuoren insinöörin raivoon. Ranskalainen ei enää hyökännyt; hän odotti nyt vastustajansa liikettä.

Howlandin lihaksia alkoi särkeä, ja hän hengitti kiivaasti, mutta ponnistellen — kun sitävastoin Croisset oli aivan levollinen. Howlandin onnistui saada Jean peräytymään tulisijan luo, pöydän taakse, kaksi kertaa huoneen ympäri, mutta turhaan hän koetti saada tätä ajetuksi johonkin sopivaan nurkkaan, missä voisi antaa hänelle tainnuttavan iskun.

— Minä aion tappaa teidät, Croisset mutisi jatkuvasti.

Howland antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sormiensa herpaantua, ja hän hengitti läähättäen. Hän tiesi vielä muutamia uusia nyrkkeilytemppuja — ja niihin hän nyt luotti. Hän vetäytyi erääseen nurkkaan, ja Jean seurasi häntä salamoivin silmin ja jännitetyin lihaksin.

— Nyt, herra, minä tapan teidät, hän sanoi hiljaa. — Nyt väännän niskanne nurin.

Howland asettui selkä seinää vasten. Croisset'n huulilla leikki halveksiva hymy, hänen katsoessaan vastustajaansa. Sitten hän syöksyi Howlandin kimppuun, mutta samassa kun hänen sormensa hapuilivat tämän kurkkua, kohotti tämä nopeasti oikean käsivartensa ja antoi vastustajalleen kamalan iskun leuan alle. Ääntä päästämättä Jean vaipui lattialle. Tultuaan tajuihinsa viittäkymmentä sekuntia myöhemmin hän huomasi olevansa sidottu ja Howlandin seisovan vieressään.

— Hyvä Jumala, se oli hyvä läimäys! hän läähätti, vedettyään pari kertaa syvään henkeään. — Tahdotteko opettaa minulle sen tempun, herra?

— Nouse! Howland käski. — Minulla ei ole yhtään aikaa hukattavana. Hän tarttui ranskalaista kainaloista ja auttoi hänet tuolille istumaan. Sitten hän otti Jeanilta aseet ja oman revolverinsa ja alkoi pukeutua. Pukeuduttuaan hän virkkoi:

— Tiedätkö, Croisset, mitä nyt tapahtuu? Tiedätkö, että kaikesta siitä, mitä sinä ja ne muut ovat minulle tehneet, pääsette vähintään kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Käsitätkö, että minä aion toimittaa sinut viranomaisten huostaan, ja heti päästyämme Wekuskoon, lähetän miehiä ajamaan takaa sinun ystäviäsi.

Jeanin laihat kasvot kävivät harmaan kalpeiksi.

— Suuri Jumala, ettehän te voi sitä tehdä!

— Ettenkö voi! Kyllä, sinun suuren Jumalasi nimessä, minä voin. Ja miksi en? Siksikö, että Meleese on ryövärijoukon mukana? Oh, sinä olet hullu, rakas Jean! Minuthan on koetettu surmata monta kertaa. Sinä sait minut valtaasi. Nyt on minun vuoroni. Minä vannon, että jos minä otan sinut mukaani Wekuskoon, saamme satimeen koko joukon.

— Jos, herra?

— Niin — jos!

— Ja se "jos" — Jeanin pää painui rintaa vasten.

— Se riippuu sinusta, Jean. Joko minä otan sinut mukaani Wekuskoon ja jätän sinut viranomaisten käsiin ja lähetän tarpeeksi suuren joukon ajamaan takaa roistoja — tai sinä viet minut Meleesen luo. Kummanko vaihtoehdon valitset?

— Minäkö veisin teidät Meleesen luo, herra?

Howland nousi ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta.

— Jos viet minut Meleesen luo ja vannot tottelevasi minua, minä en tee mitään pahaa sinulle enkä ystävillesi.

— Entä Meleese — Jeanin katse synkistyi — ette kai aio tehdä hänellekään pahaa?

— Hänelle! Howland voi tuskin olla nauramatta. — Hyvä Jumala, oletko sinä sokea, mies, kun et käsitä, että minä teen kaiken juuri hänen tähtensä? Minä sanon sinulle, että minä rakastan häntä ja että olen valmis kuolemaan taistelussa hänen takiaan. Tähän saakka minulla ei ole ollut tilaisuutta. Sinä ja ystäväsi olette käyttäytyneet kavalasti minua kohtaan, Croisset, vainoten minun henkeäni. Mutta nyt se on lopussa. Ymmärrätkö? Sinä viet minut Meleesen luo, tai muussa tapauksessa ei jää mitään jäljelle sinusta eikä ystävistäsi. Minäkö tekisin hänelle pahaa! Howland nauroi taas. — No, Jean, mitä olet päättänyt?

Ranskalaisen silmissä välkkyi kylmä kiilto. Harmaa kalpeus katosi hänen kasvoiltaan, ja hänen suunsa vetäytyi arvoitukselliseen hymyyn.

— Erehdytte muutamista seikoista, herra. Tähän päivään asti minä olen taistellut puolestanne enkä teitä vastaan. Mutta nyt annatte minulle yhden ainoan mahdollisuuden. Minä vien teidät Meleesen luo, ja se merkitsee —

— Hyvä! Howland keskeytti hänet.

— No, no, eipä niin hyvä kuin luulette! Se merkitsee, että ette palaa sieltä milloinkaan, herra. Kuolemanne on siellä varma.

Howland kiirehti tulisijan luo.

— Oletko nälkäinen, Jean? hän kysyi ystävällisesti. — Älkäämme riidelkö! Sinulla on ollut hauskaa kustannuksellani — nyt on minun vuoroni. Oletko jo syönyt aamiaista?

— Olin ajatellut saavani syödä sen teidän kanssanne, Jean sanoi katkeran leikkisästi.

— Sitten — sitten kun minä olisin antanut sinulle ruokaa, ajattelit tappaa minut, Howland sanoi nauraen, pannessaan suuren poronlihakimpaleen hellalle paistumaan. — Olet aika vekkuli!

— Teidät pitäisi surmata!

— Sen olet sanonut minulle jo ennenkin. Kun tapaan Meleesen, saan tietää syyn siihen, — ellen —

— Ellette?

— Niin minä tapan sinut, Jean. Olen juuri päässyt selville siitä, että sinut pitäisi tappaa. Jos siellä, minne me nyt lähdemme, Croisset, joku kuolee, niin kyllä se olet juuri sinä.

Jean oli vaiti. Hetken kuluttua Howland pani pöydälle leipää, poronpaistia ja suuren kannullisen kahvia. Sen jälkeen hän meni Jeanin luo ja vapautti hänen kätensä. Istuessaan toisella puolella pöytää hän viritti revolverin ja asetti sen lautasensa viereen. Jean irvisti hiukan ja kohautti olkapäitään.

— Tästä on leikki kaukana, Howland sanoi varoittaen. — Jos minusta on tarpeellista ampua sinut, niin teen sen epäilemättä. Varo siis herättämästä epäluuloja!

— Minä tyydyin vain kunniasanaanne, Jean sanoi pistävästi.

— Tyydyn minäkin sinun sanaasi jossain määrin, Howland sanoi, kaataen kahvia kuppeihin. Äkkiä hän tarttui revolveriinsa. — Et ole koskaan nähnyt minun ampuvan, Croisset. Näethän tuolla seinällä naulassa kupin? Kolme kertaa Howland ampui sen läpi erehtymättä. Sitten hän katsoi hymyillen Jeaniin.

— Annan sinun käyttää käsiäsi ja jalkojasi — paitsi yöllä, Howland sanoi.

— Hyvä Jumala, voitte olla minun suhteeni rauhallinen. Annan sanani siitä, että olen kauniisti.

Aurinko oli jo korkealla, kun Croisset meni ulos. Hänen rekensä ja koiransa olivat sadan askeleen päässä talosta ja Howlandin ensimmäisenä tehtävänä oli ottaa haltuunsa Jeanin pyssy ja korjata siitä pois patruunat. Kun he sitten olivat lähtövalmiina, Croisset kääntyi puolittain insinöörin puoleen.

— Herra, hän sanoi hiljaa, — en voi sille mitään, että pidän teistä, vaikka minun olisi jo kauan sitten pitänyt surmata teidät. Toistan vieläkin, että jos lähdette pohjoiseen, teillä on sadasta yksi mahdollisuus välttää kuolema. Vakuutan, että jopa puut kaatuvat siellä teidän päällenne — ja että korpit nokkivat teiltä silmät. Ainoa onnellinen mahdollisuus, herra —

— Sitä juuri aion käyttää, Howland sanoi varmalla äänellä.

— Aioin sanoa, Jean sanoi levollisesti, — että sikäli kuin niitä, jotka eilen lähtivät Wekuskosta, ei ole kohdannut mikään onnettomuus, on sekin ainoa mahdollisuus hävinnyt. Jos palaatte etelään, henkenne on turvassa. Jos taas lähdette pohjoiseen, olette kuoleman oma.

— Kai siellä sentään on jotain hauskaa, Howland sanoi nauraen. — Kas niin, Jean, hoputa koiriasi!

— Minun mielestäni olette hullu — mutta rohkea mies, Croisset sanoi, läiskäyttäen ruoskaansa vetokoirien keltaisten selkien yli.

Takaa-ajo

Jean juoksi koirien vieressä ja Howland reen perässä. Pari kertaa Croisset vilkaisi hymyillen taakseen insinööriin, ja tämä katsoi häneen kylmästi, mutta heidän katseissaan oli kuitenkin keskinäistä ymmärtämystä. Howland käsitti, että ranskalainen kyllä pääsisi pian kauemmas, mutta ei kuitenkaan niin pitkän matkan päähän, ettei hänen luotinsa tätä tavoittaisi. Hän olikin päättänyt kylmäverisesti ampua Croisset'n jos tämä yrittäisi paeta. Jos hänen täytyisikin jatkaa matkaa yksinään, hän saattaisi helposti seurata Meleesen ja Jackpinen reen jälkiä.

Toisen kerran pohjoiseen tulonsa jälkeen hän tunsi nyt verensä kuumenevan samoin kuin silloin, kun hän Prince Albertissa oli vuorella seistessään kuullut suden ulvontaa ja sitten myöhemmin nähnyt ikkunan läpi kauniit naiskasvot. Howland oli niitä miehiä, jotka täysin luottivat omiin ruumiin- ja sielunvoimiinsa, ja hän tunsikin nyt itsensä hyvin levolliseksi. Hänen voitokas taistelunsa kaupungissa kaikkia vaikeuksia vastaan oli antanut hänelle luontaista itseluottamusta. Se ilmenikin hänen iloisilla kasvoillaan hänen juostessaan reen perässä, ja se ihmetytti suuresti Jean Croisset'tia.

— Siunatkoon, olette merkillinen ihminen! ranskalainen huudahti, heidän kuljettuaan jo noin puoli peninkulmaa. — Pyhimysten nimessä, herra, te nauratte — vannon, ettei nyt ole mitään naurunaihetta.

— Voiko mies olla muuta kuin iloinen, ollessaan matkalla häihinsä? Howland sanoi läähättäen.

— Mutta ei kuitenkaan ollessaan matkalla hautajaisiinsa!

— Jos olisin sinun siunattuja pyhimyksiäsi, antaisin salaman iskeä ja tuhota sinut, Croisset. Minkälainen sydän sinulla oikeastaan on, mies? Siellä, minne nyt olemme matkalla, on maailman kaunein tyttö. Minä rakastan häntä. Hän rakastaa minua. Kuinka en siis olisi iloinen, kun nyt niin pian saan nähdä hänet ja ottaa hänet mukaani etelään?

Jean mutisi jotain.

— Ehkä sinä olet mustasukkainen, Jean, sanoi Howland. — Sitä minä en totisesti olekaan tullut ajatelleeksi.

— Minä omistan sen, jota rakastan, ja häntä en vaihtaisi keneenkään toiseen.

— Hitto sinua ymmärtäköön, mies! insinööri huudahti. — Sinä sanot olevasi rakastunut, mutta kuitenkaan et tahdo auttaa Meleeseä ja minua. Mitä se merkitsee?

— Mutta sitähän minä juuri teen — autan Meleeseä. Olisin tehnyt hänelle vielä suuremman palveluksen, jos olisin antanut heti ensimmäisenä iltana tappaa teidät ja jättänyt ruumiinne pedoille. Olenhan sanonut teille kymmenet kerrat, että olisi aivan oikein tappaa teidät. Ja teidät tapetaankin — vieläpä sangen pian, herra.

— Mutta niin ei sittenkään tapahdu, Jean. Etsin nyt käsiini Meleesen, ja sitten palaamme yhdessä etelään. Jos olet kunnon mies, Croisset, saat ehkä kyyditä meidät Wekuskoon, vieläpä mahdollisesti pääset sulhaspojaksi meidän häihimme. Mitä siitä sanot?

— Te olette hullu, Jean sanoi ja läimäytti ruoskaansa koirille ohjaten ne kääntymään luoteeseen.

— Voitamme täten kokonaisen päivän, Croisset selitti Howlandin kysyessä kiivaasti syytä suunnan muuttamiseen. — Tulemme näin toiselle tielle, jota kulkien pääsemme pikemmin perille. Siitä riippuu ainoa mahdollisuus teidän pelastumiseksenne, herra. Jos tuo toinen reki on sivuuttanut —

Jean kohautti olkapäitään ja hoputti koiriaan.

— Kuulehan, Howland huusi, juosten hänen vieressään. — Ketkä matkustavat siinä toisessa reessä?

— Ne, jotka aikoivat tappaa teidät Prince Albertissa ja Wekuskossa, Croisset vastasi.

Howland hiljensi juoksuaan, niin että hän jäi hieman jälkeen. Tunnin kuluttua hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi usein istua rekeen, ja matka edistyi siten hitaammin. Jean ei enää vastannut hänen kysymyksiinsä. Howland voi huomata, että Croisset näytti nyt olevan yhtä halukas kuin hänkin pääsemään perille mahdollisimman pian. Howland tuli ajatelleeksi, että koska hän kai nyt tapaisi pahimmat vihollisensa, hän taistelisi heitä vastaan, ja kun he olisivat poissa hänen tieltään, eivät pohjoisessa tuntisi häntä muut kuin Meleese ja voitettu Croisset.

Toivo täytti hänen sydämensä, ja hän kumartui tarkkailemaan Jeanin lataamatonta pyssyä. Peninkulma peninkulmalta vakiintui hänen päätöksensä, että hän ottaa nyt ratkaisevan askeleen. Jos he pääsisivät Meleesen ja Jackpinen jäljille ennen kuin toinen reki oli ehtinyt ohi, hän jäisi odottamaan vihollisiaan; jos nämä taas olisivat jo päässeet edelle, hän ajaisi heitä takaa ja hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Samanlaisella tarkkuudella kuin olisi suunnitellut tunnelin tai sillan rakentamista, hän selvitti itselleen kaikki mahdollisuudet. Reessä olisi ehkä kaksi tai kolme henkeä. Jos he tulisivat lyhyen ampumamatkan päähän, hän pakottaisi Jeanin sitomaan heidät, pitäen itse heitä paikallaan ase viritettynä. Jos he taas tekisivät vastarintaa, hän ehtisi ampua heidät kuoliaiksi tai ainakin haavoittaa heitä, ennen kuin he ehtisivät tarttua pyssyihinsä, jotka heillä epäilemättä oli mukanaan reessä. Tilanne oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän enää tullut ollenkaan ajatelleeksi, mitä nuo miehet mahdollisesti olivat Meleeselle.

Tuntia ennen päivällistä, kun he olivat saapuneet jääpeitteiselle kukkulan laelle, Jean osoitti alas laaksoon, joka oli sen ja toisten kaukana näkyvien vuorten välissä.

— Tämä on osa Barren Landsia. Näettekö tuota tummaa metsänrajaa vuoren länsi- ja eteläpuolella? Siellä toisella puolella on Athabaska-maa. Jostain sieltä löydämme varmasti ne toiset jäljet. Olin odottanut, että me tapaisimme heidät jo täällä laaksossa.

— Ketkä? Meleesen ja Jackpinen, vai —.

— Ei, ne toiset, herra. Syömmekö nyt päivällistä?

— Emme ennen kuin olemme löytäneet jäljet, Howland sanoi. — Haluan mahdollisimman pian saada selville sen — yhden ainoan mahdollisuuden, josta sinä olet maininnut, Croisset. Jos he jo ovat ennättäneet ohitsemme —

— Jos he todellakin ovat ennättäneet ohitsemme, on viisainta, herra, että annatte minun tässä ampua luodin ohimoonne.

Hän meni koirien luo ja ohjasi ne alas kukkulan rosoista rinnettä Howlandin työntäessä rekeä. Kolme neljännestuntia he taivalsivat tasankoa pitkin näkemättä missään liikettä, ja Howland huomasi, että Jean alkoi näyttää yhä pettyneemmältä, mutta vielä vähän matkaa ajettuaan Croisset pysäytti koirat ja huudahti:

— Mitä sanotte noista? Hän osoitti lunta.

Melkein laakson laidassa he näkivät kahden reen jäljet. Silmänräpäykseksi Howland unohti varovaisuutensa kääntäen Jeanille selkänsä ja kumartuen lähempää katsomaan jälkiä. Katsahtaessaan sitten seuralaiseensa Howland huomasi hänen silmissään merkillisen veitikkamaisen ilmeen.

— Olette hyvin ajattelematon, herra! hän sanoi. — Olkaa hiukan varovaisempi, herra! Ei ole sanottu, että minä toisen kerran jaksan vastustaa tuollaista houkutusta.

— Todellakin! Howland huudahti hypäten pystyyn. — Olen sinulle hyvin kiitollinen, Jean. Ellei minulla olisi epäilyksiäni, puristaisin kättäsi. Kaukanako edellä luulet heidän olevan?

Croisset oli polvistunut jälkien viereen.

— Hangen pinta on aivan äskettäin rikottu. He ovat kulkeneet tästä noin pari kolme tuntia sitten. Mutta toinen reki on kulkenut tästä jo kolme, neljä päivää sitten.

Howland kääntyi, tarttuen Croisset'n pyssyyn. Jean näki, että insinööri asetti siihen uusia patruunoita.

— Jos sinulla on eväissäsi jotain sopivaa kylmää syötävää, niin ota nyt esiin, hän käski. — Syömme juostessamme. Ellei mitään sellaista ole, on tyydyttävä olemaan nälissämme. Meidän täytyy tavoittaa se reki nyt iltapäivällä tai ainakin illalla — taikka nääntyä.

— Siunatut pyhimykset, mutta siinä tapauksessa varmasti näännymme. Ja ellemme me, niin nääntyvät ainakin koirat.

— Eikö ole mitään sopivaa syötävää?

— On palanen kuivaa lihaa — siinä kaikki. Mutta sanon, että meidän on mahdoton saada kiinni sitä rekeä.

— Mutta minä sanon, että jos on jotain syötävää mukana, niin ota se heti esiin, Croisset. Meidän on saatava kiinni rakkaat ystäväsi, ja jos vitkastelet, niin tapahtuu jotain epämiellyttävää. Käsitätkö?

Jean oli kumartunut eväslaukkuun päin, ja insinöörin uhkaavat sanat saivat hänen silmänsä salamoimaan vihasta. Samassa hän näytti aikovan sanoa jotain, mutta hillitsi itsensä ja otti esiin lihanpalan, jonka hän jakoi kahtia antaen ensin toisen palan Howlandille, ennen kuin meni koirien luo. Seuraavan tunnin aikana hän katsoi vain pari kertaa taakseen, ja koetti parhaansa mukaan hoputtaa koiria. Ennen kuin he olivat saapuneet Jeanin osoittamaan metsänlaitaan, Howland huomasi, että koirat alkoivat väsyä. Etukoira kulki vain laahustaen, ja monta kertaa koko valjakko pysähtyi. Ainoastaan Croisset'n ruoskaniskut saivat sen liikkeelle. Kaiken kukkuraksi Howland tunsi pian itsensäkin niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut seurata Jeania, ja kun hän istahti rekeen, matka edistyi vieläkin hitaammin.

He pääsivät kuitenkin vähitellen metsään, ja Jean, joka näytti unohtaneen sekä seuralaisensa että koirien väsymyksen, kulki valjakon edellä, katse tähdättynä edessä oleviin kapeisiin raiteisiin. Howland huomasi selvästi, että hänen äskeiset uhkaavat sanansa painoivat Jeanin mieltä, ja hän koetti useita kertoja voittaa hänen yrmeytensä, mutta Jean pysyi jäykkänä ja vastasi harvasanaisesti kysymyksiin. Viimein insinööri hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.

— Pysähdy, Jean! hän huudahti. — Olen jo saanut tarpeekseni. Sinä olet oikeassa, ja minä pyydän sinulta anteeksi. Koirat ja minä emme enää jaksa jatkaa matkaa tällä tavoin. On kai viisainta, että syömme nyt. Vai mitä sanot?

— Minä sanon, että pysähdymmekin nyt juuri parhaiksi, Croisset vastasi hyvin suopeasti. — Puoli tuntia vielä, ja olisimme päässeet metsän läpi, ja heti sen takana ovat ne, joita etsitte — Meleese ja hänen väkensä. Aioin juuri ilmoittaa sen teille Meleesen takia. Mitä tapahtuisikaan, jos ilmestyisitte sinne keskellä kirkasta päivää! Kuulkaa!

Jean kohotti varoittaen kätensä. Etäältä kuului koirien haukuntaa.

— Se on Mackenzie-koiriamme, hän jatkoi hiljaa, ja hänen äänessään oli voitokas sävy. — No, herra, kun nyt olen tuonut teidät tänne, niin mitä nyt aiotte tehdä? Haluatteko, että lähdemme syömään päivällistä niiden kanssa, jotka tulevat surmaamaan teidät, vai tahdotteko viettää tässä muutamia tunteja rauhoittuaksenne? Sanokaa itse!

Silmänräpäyksen Howland seisoi liikkumattomana, hyvin hämmästyneenä ranskalaisen äsken lausumista sanoista. Mutta pian hän kuitenkin oli entisensä. Hänen silmissään oli metallinkova kiilto, kun ne kohtasivat Jeanin puolittain pilkallisen katseen.

— Ellen olisi käskenyt sinun pysähtyä, niin olisimmeko jatkaneet matkaa? Howland kysyi pidättäen henkeään.

— Aivan varmaan, Croisset vastasi hymyillen. — Tehän sanoitte minulle, että jos vitkastelisin, tapahtuisi jotain epämiellyttävää.

Salamana Howland tempasi esiin revolverinsa ja ojensi sen ranskalaisen sydäntä kohti.

— Jos joskus olet rukoillut siunattuja pyhimyksiäsi, Jean Croisset, niin tee se nyt. Minä aion ampua sinut.

Valonsäde

Siinä silmänräpäyksessä vaihtui ilme Croisset'n kasvoilla. Pilkallinen hymy kuoli hänen huuliltaan, ja hän muuttui harmaan kalpeaksi nähdessään Howlandin sormen olevan valmiina painamaan viritettyä hanaa. Silmänräpäys sen jälkeen kuului terävä naksaus.

— Kirottua! Tyhjä hylsy! Howland huudahti. — Unohdin ladata tuvassa ampumieni panosten jälkeen. Mutta nyt täältä tulee, Jean!

Tahallaan hän ampui toisen tyhjän patruunan.

— Hyvä Jumala! Croisset läähätti. — Herra — Metsän takaa kuului koirien haukuntaa. Howland siirsi sekunniksi katseensa ranskalaisen pelästyneiltä kasvoilta kääntyen katsomaan sinne päin, josta ääni kuului.

— He tulevat! Croisset huusi. — Minä vannon, että —

Jälleen Howland kohotti revolverinsa ja tähtäsi Jeanin sydämeen.

— Nyt on aivan välttämätöntä, että minä ammun sinut, hän sanoi pelottavan rauhallisena. — Minähän sanoin surmaavani sinut, jos sinä johdatat minut ansaan. Nyt ei ole muuta keinoa kuin tapella — jos tänne tulee ihmisiä. Kuule!

Tällä kertaa kuului lähempää miehen ääni sekä liikkeelle lähtevän koiravaljakon hiljaista haukkumista. Howlandin kasvot tulivat yhtä vaaleiksi kuin Croisset'nkin, mutta se ei johtunut pelosta.

— Nyt ei ole muuta neuvoa kuin tapella, hän sanoi yhä entistä rauhallisemmin. — Jos nyt olisin peninkulman tai pari taaempana, kaikki kävisi niin kuin olin suunnitellut. Mutta täällä —

— Kiirehtikää, herra, seuratkaa minua. Se on ehkä joku metsästäjä, joka lähtee tarkastamaan ansojaan. Pahimmassa tapauksessa —

— Mitä sitten? Howland kysyi.

— Voitte ampua minut hiukan myöhemmin, ranskalainen selitti, hänkin nyt levollisempana. — Hyvä Jumala, minä pelkään teidän revolverianne! Minä koetan pelastaa teidät, jos voin. Annatteko minun koettaa — vai ammutteko minut?

— Minä ammun sinut, jos sinä epäonnistut! insinööri vastasi.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun Croisset juoksi koirien luo, tarttui etummaisen koiran niskahihnaan ja vei valjakon jäljiltä viereiseen pensaikkoon ja sen kautta kauemmas sivuun. Tuskin he olivat ehtineet sadan metrin päähän, kun he jälleen kuulivat miesäänen. Jean pysäytti valjakkonsa.

— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, meillä oli todellakin onnea! hän huudahti. — Tuo toinen reki on poikennut itäisille jäljille. Jos se olisi tullut aukeamalle, josta käännyimme tänne —. Hän huoahti helpotuksesta. — Hyvä Jumala, tuskinpa he olisivat ajaneet eteenpäin jäämättä ihmettelemään!

Howland latasi revolveriaan.

— Ensi kerralla en aio ampua turhaan, hän sanoi pitäen asetta koholla. — Olit hetki sitten lähempänä kuolemaa kuin koskaan olet ollut, Jean, — ja nyt puhukaamme asiat selviksi keskenämme. Matkalla luotin vielä vähän sinuun, mutta nyt en enää tee sitä. Katson nyt sinut pahimmaksi vihollisekseni, ja vaikka nyt oletkin hyvin lähellä ystäviäsi, et milloinkaan ole ollut niin tukalassa tilanteessa kuin nyt. Jos epäonnistun tehtävässäni, tapan sinut. Jos et toimi niin, että saan nähdä Meleesen ja puhua hänen kanssaan, niin tapan sinut. Kuolemasi on siinä tapauksessa yhtä varma kuin lähestyvä yö. Saadessani pienenkin aiheen epäluuloon ammun kuulan sydämeesi. Mitä sinä nyt siis aiot tehdä?

— Olen iloinen, että vielä olen hengissä. Koetan nyt tehdä parhaani, Jean vastasi. Samassa muutamia lumihiutaleita putosi maahan, ja Jean katsoi taivaalle. — Tunnin kuluttua tulee sankka lumisade. Elleivät he siihen mennessä havaitse jälkiämme, olemme turvassa.

He jatkoivat matkaa hitaasti ja varovaisesti metsän läpi, ja joka kerran kun Jean kääntyi, hän näki Howlandin revolverin piipun olevan tähdätyn itseään kohti.

Puolen tunnin kuluttua Croisset pysäytti valjakon kukkulan juurella.

— Jos luotatte minuun, niin pyydän teitä menemään edellä, hän kuiskasi. — Tuon kukkulan laella on vanha koju, joka on ollut hylättynä vuosikausia. Sieltä voitte nähdä illalla valon Meleesen ikkunasta.

Hän ei odottanut vastausta, vaan alkoi kiivetä kummun rinnettä ylös. Pian he olivat kojun luona, eikä siellä näkynyt mitään elonmerkkejä. Jean tutki tarkasti lumen pinnan, ja huomattuaan, ettei vaaraa ollut, hän huoahti helpotuksesta.

— Jumalan kiitos, tähän saakka olen pelastanut nahkani, hän sanoi suu tahallaan vinossa. — Nyt, herra, päättäkää itse, onko Jean pitänyt sanansa!

He olivat menneet kukkulan toisen rinteen reunalle, ja sieltä Croisset osoitti sormellaan heidän edessään aukenevan tasangon yli. Noin puolen peninkulman päässä oli kolme, neljä hirsirakennusta, mustia ja aution näköisiä. Eräs näistä rakennuksista oli aivan sen näköinen kuin se, missä Howland oli ollut vankina, ja kun hän katseli sitä, hän näki samassa koiravaljakon ja reen tulevan talon takaa ja pysähtyvän sen eteen. Hän erotti selvästi ajajankin. Croisset sanoi äkkiä:

— Kuulkaahan! Te kai näette tuon miehen, joka nyt parhaillaan astuu portaita ylös taloon. Voin kertoa teille, että hän on sama henkilö, joka aikoi tappaa teidät Prince Albertissa, ja hän oli myös mukana sulkemassa teitä miinatunneliin. Talo on hänen asuntonsa, ja nyt hän luultavasti menee Meleesen luo. Jos olisitte taitava ampuja, voisitte lähettää häneen luodin näinkin kaukaa.

Mies oli pysähtynyt. Silmänräpäyksen hän katsoi laaksoon päin — sitten hän katosi. Howland ei lausunut sanaakaan, mutta jokainen jäsen hänen ruumiissaan värisi.

— Sanot, että Meleese on tuolla, hän sanoi viimein. — Entä tuo mies — kuka hän on, Croisset?

Jean kohautti olkapäitään ja väistyi pensaikkoon päin.

— Sitä en sano, hän vastasi. — Olen tuonut teidät tänne. Olen näyttänyt teille portaat, jotka vievät Meleesen huoneeseen. Voitte hakata minut palasiksi, mutta en sano, kuka hän on.

Taas Howlandin silmät saivat uhkaavan ilmeen.

— Ojenna kätesi selän taa, Croisset, hän käski. — Aion nyt sitoa kätesi, samoin kuin sinäkin teit minulle. Sitten —

— Entä sitten? Jean kysyi totellen hänen käskyään.

— Sitten sinä kerrot minulle kaikki, mitä minä tahdon tietää, Howland täydensi sitoen hänen kätensä yhteen ranteista.

Sen jälkeen he menivät majaan. Huoneessa, jota valaisi vain yksi ikkuna, ei ollut muuta kuin yhdellä seinällä suurehko pöytä sekä muutamia tavaralaatikoita, joita nähtävästi oli käytetty tuoleina. Hän viittasi Jeania istumaan. Itse Howland lähti ulos, sitoi kiinni valjakon etukoiran ja palasi sen jälkeen tupaan.

Valo lankesi ikkunasta suoraan Croisset'n tummapintaisille kasvoille sekä Howlandin revolveriin, joka oli tähdätty ranskalaisen rintaa kohti.

— Nyt, hyvä Jean, olemme valmiit puhumaan keskenämme vakavasti. Tässä me nyt istumme kaikessa rauhassa, ja tuolla alhaalla — juuri parahiksi niin kaukana, ettei sinne kuulu, kun minä ammun — ovat vihollisemme. En todellakaan tiedä vielä paljon mitään. En tiedä syytä, miksi minä en voisi lähteä tuonne alas aivan avoimesti ja rehellisesti ja miksi he eivät kutsuisi minua syömään hyvää illallista kanssaan. Kuitenkin tiedän, ettei minun elämäni olisi minkään arvoinen, jos sinne menisin. Sinä voit selvittää sen minulle täydellisesti, minä vaadin sitä nyt sinulta. Saatuani tietää, miksi minut tahdotaan surmata, en aio enää olla sellainen houkkio kuin tähän saakka. No niin. Alahan siis, tai minä ammun sinut.

Jean istui järkähtämättömän rauhallisena — suorana ja pelkäämättömänä.

— Ampukaa vain, herra, hän sanoi hiljaa. — Olen vannonut Pyhän Neitsyen nimeen olla sanomatta mitään enempää kuin jo olen sanonut. Kiduttakaa miten paljon tahdotte, minä en missään tapauksessa vastaa kysymyksiinne.

Hitaasti Howland kohotti revolverinsa.

— Vielä kerran, Croisset, kerrotko?

— En, herra.

Pimeässä majassa pamahti kova laukaus. Jeanin toisesta korvalehdestä puristui esiin veripisara, mutta vaikka kuula oli suhahtanut niin läheltä hänen aivojaan, ei hän ollut edes liikahtanut.

— Kerrotko minulle, Jean?

Tällä kertaa insinööri tähtäsi ranskalaisen silmien väliin.

— En, herra.

Miesten katseet kohtasivat. Kiivaasti huudahtaen Howland antoi aseensa vaipua.

— Suuri Jumala, sinä olet todellakin urhoollinen mies, Jean Croisset! Mieluummin tapan tusinan muita kuin sinut.

Hän nousi ja meni ovelle. Ulkona satoi vielä vähän lunta. Alkoi jo hämärtää. Hermostuneesti nauraen hän kääntyi Jeanin puoleen.

— Hitto vieköön, tunnen oikein halua pyytää sinulta anteeksi. Tuliko korvasi kipeäksi?

— Ei sanottavasti. Tuntuu vain siltä kuin siihen olisi pistetty neulalla. Ammutte hyvin, herra.

Howland istuutui jälleen ja katsoi seuralaistaan kasvoihin.

— Minä tarkoitan nyt totta, Croisset. Älkäämme riidelkö! Olen saapunut tänne tavatakseni Meleesen. No, — miten se on mahdollista?

— Niin totta kuin elän, en tiedä, Jean vastasi niin rauhallisena, kuin ei pyssynkuula olisi pitkiin aikoihin vinkunut hänen kuuluvillaankaan. — On nähdäkseni vain yksi keino: odottaa täällä kukkulalla kunnes Meleese lähtee ajelemaan koirillaan. Hänellä on oma valjakkonsa, ja tavallisesti hän lähtee ulos yksinään tai jonkun naisen kanssa leiriltä. Mutta hän on viime aikoina saanut istua reessä ehkä liian paljon; epäilen siksi, huvittavatko koirat häntä enää.

— Olin ajatellut käyttää sinua, Howland sanoi, — mutta olen kadottanut luottamukseni sinuun. Suoraan sanoen, Croisset, olen varma siitä, että olet yhtä valmis iskemään puukon minun selkääni kuin tuolla alhaalla asuvat roistot.

— En selkään, herra, ranskalainen sanoi hymyillen. — Sen olisin jo voinut tehdä, jos olisin tahtonut. Ei, ottelumme jälkeen minä tuskin enää haluan teitä surmata.

— Mutta olisin hullu, jos luottaisin sinuun! Eikö totta?

— Ette, jos minä annan sanani.

— No, kuulehan, Croisset, en voi vastustaa itseäni, vaan antaudun vaaraan. Howland sanoi äkkiä totisena. — Tahdotko siis lähteä illalla Meleesen luo ja kertoa hänelle pyyntöni.

— Mikä se pyyntö on?

— Että hän tulisi tänne majaan.

— Sitä en tee, herra.

— Piru sinut periköön! Howland kivahti. — Jos olisin varma siitä, etten enää tarvitsisi sinua, kuristaisin minä sinut nyt kuoliaaksi.

Hän nousi ja meni tulisijan luo. Vaikka se olikin vanha, voi siihen vielä kuitenkin sytyttää takkavalkean, ja koska ulkona oli jo pimeä, joten savu ei voinut näkyä, hän alkoi valmistaa iltaruokaa. Jean katseli häntä koko ajan vaiti, ja vasta kun ruoka ja juoma olivat valmiina pöydällä, insinööri keskeytti hiljaisuuden.

— En tietystikään aio ryhtyä syöttämään sinua. Sen vuoksi minun täytyy nyt päästää kätesi vapaiksi. Mutta ole varuillasi!

— Minähän saattaisin murhata teidät haarukalla, ranskalainen hymähti veitikkamaisesti. — Juon maljanne, herra, ja toivotan teille menestystä.

— Sinä valehtelet! Howland kähisi.

Jean, joka oli kohottanut kahvikuppinsa, antoi sen vaipua.

— Se on totta, hän vakuutti. — Taistelun jälkeen erämaan talossa en voi muuta kuin toivoa teille menestystä. Juon myös Meleesen menestykseksi, ja heidänkin onnekseen, jotka ovat pari kertaa koettaneet surmata teidät, mutta kaikki on hyvin outoa. Ne, jotka ovat leirissä, ovat onnellisia siksi, että luulevat teidän kuolleen. Te taas ette tule onnelliseksi, ennen kuin he ovat kuolleet. Ja Meleese — voiko tämä kaikki tuoda hänelle onnea? Vakuutan, että olen yhtä huolestunut kuin tekin! Antakoon Pyhä Neitsyt minun vajota maahan kuolleena, ellen sitä ole.

Howland joi kahvinsa, ja hänen katseensa synkkeni. Hän muisti, miten Jean oli taistellut hänen puolestaan Prince Albertissa.

— Olit vähällä tappaa yhden heistä — sinä iltana Prince Albertissa, hän sanoi hitaasti. — En voi käsittää, miksi silloin olit minun puolellani, etkä nyt kuitenkaan halua auttaa minua. Pelkäätkö lähteä tuonne alas?

Jean naurahti.

— Ette olisi ainoa, joka kuolisi jos he näkisivät minut näin, mutta jo riittää, herra. En sano enempää. Olen antanut sanani siitä.

Mitään vastaamatta Howland sitoi Croisset'n jalat.

— Lähden vähän tähystelemään. En pelkää, vaikka rupeaisitkin huutamaan. Joka tapauksessa kuulisin sen ensin. Mutta jos jalkasi olisivat vapaat, päähäsi pälkähtäisi ehkä lähteä pois.

— Ettekö voisi levittää huopaa lattialle? Jos viivytte kauan, tämä on vähän liian kova istua.

Muutaman minuutin kuluttua Howland lähti ulos tehtyään vankinsa olon niin mukavaksi kuin mahdollista. Nuoren insinöörin ympäröi pimeys. Ainoa, mitä hän näki, oli pari kolme valontuiketta. Tähdet eivät loistaneet taivaalla; lunta satoi vieläkin, ja valot alkoivat vilkuttaa yhä himmeämpinä.

Hänet valtasi hillitön halu löytää Meleese ja hänen väkensä. Hän oli lujasti vakuuttanut itselleen, että hän tekisi kaiken harkiten ja rauhallisesti, ja ettei hänen suuri rakkautensakaan saisi häntä poikkeamaan siitä harkitsevasta elämäntavasta, joka myös oli tehnyt hänestä etevän insinöörin. Seisoessaan siinä lumessa hän varmistui siitä, että hänen jälkensä kyllä peittyisivät seuraavaksi päiväksi, ja että hän siten voisi vuorenharjanteelta seurata Meleesen liikkeitä ja odottaa häntä epämääräisen ajan. Hän astui hitaasti rinnettä alas. Hyvin lyhyen matkan päässä pimeässä oli nyt hän, jonka vuoksi Howland oli valmis uhraamaan kaikki, mitä hän piti pyhänä elämässään. Joka askeleella kasvoi Howlandin halu päästä häntä lähemmäksi, hiipiä kentän poikki ja rajuilman suojassa kulkea siksi, kunnes hän näkisi sen valon, jonka Jean Croisset oli kertonut sieltä iltaisin tuikkivan.

Hän oli jo kukkulan juurella, ja varovaisuuden vuoksi hän oli astunut syvät jäljet lumeen löytääkseen varmasti takaisin majaan.

Hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Ensin hän kuuli koiran haukuntaa — niin läheltä, että hän pysähtyi — ja äkkiä vilahti valo pimeydessä. Ennen kuin hän oli ennättänyt edes vetää henkeä, ikkunaverho oli vedetty syrjään hänen edessään. Hän oli melkein leirin muurin luona — ja valo tuikki ylhäältä, jonne johtivat portaat!

Hetken aikaa hän seisoi hiljaa, kuunteli ja odotti. Ei näkynyt muita valoja, eikä kuulunut muita ääniä kuin koiran haukuntaa. Hänen ympärillään lumi putoili maahan pehmeästi, ja se synnytti hänessä turvallisuuden tunteen. Terävinkään silmä ei voisi nähdä eikä terävinkään korva kuulla häntä. Hän käveli taas eteenpäin eikä pysähtynyt ennen kuin erotti pimeydessä suuren varjon, talon. Sen ainoa valaistu ikkuna näkyi selvästi, ja se oli vain osaksi verhon peittämä. Hänen siinä seisoessaan joku varjo vilahti ikkunan ohi. Oliko se nainen? Varjon lähetessä ikkuna pimeni, ja Howland seisoi siinä nyrkkiin puristetuin käsin melkein valmiina huutamaan erään nimen. Hieman lähemmäs — vain askel — ja hän varmistuisi siitä.

Varjo hävisi. Howland erotti lumiset portaat — hän lähestyi niitä ja katseli ylös. Kolmen metrin korkeudella hänestä tuikki valo.

Hän katsoi taakseen pimeyteen, josta oli tullut. Ketään — ei ketään näkynyt. Hän nousi nopeasti portaita ylös.

Makuuhuoneessa

Päästyään porrastasanteelle hän pysähtyi ja nojasi mustaan seinään, sitten hän hapuili kädellään ovenripaa ja löysikin sen. Heti sen jälkeen hän astui pari, kolme, neljä askelta, kunnes vihdoin polvistui lumeen ikkunan alle ja koetti kurkistaa huoneeseen. Hän näki kerrallaan vain sentin alan. Ensin hän erotti kappaleen seinää, sitten ikkunan vieressä pienen pöydän, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä, sitten mukavan tuolin, jonka päälle oli levitetty iso talja. Toisella pöydällä paloi lamppu. Hän ryömi vielä hieman eteenpäin, huomaten nyt valkoisen vuoteen. Vielä muutama sentti eteenpäin, ja Howland pysähtyi painaen kasvojaan ikkunaa vasten.

Meleese istui vuoteella. Hän nojasi leukaansa käsiään vasten, ja nuori insinööri näki, että tytöllä oli kampausnuttu ja että hänen hiuksensa valuivat hartioille. Hän oli nähtävästi juuri kammannut hiuksensa. Jos Howland olisi liikkunut hiukankin, Meleese olisi varmaan huomannut hänet.

Hänellä oli kova halu painaa kasvonsa tiiviimmin ikkunaan ja koputtaa niin että tytön huomio olisi suuntautunut häneen, mutta joku voima esti häntä. Hitaasti tyttö kohotti katseensa, ja kummallista, kuin vaistoten hän samassa vetäytyi syrjään. Howland näki, miten hän tarttui hiuksiinsa ja sitoi ne pian kiiltäväksi palmikoksi.

Howland silmäili kiireesti ympäri huonetta. Meleese oli aivan yksin. Insinööri huomasi oven johtavan sieltä toiseen huoneeseen, johon myös päästiin hänen takanaan olevan porrasoven kautta. Hän päätteli heti, että tämä oli Meleesen asunto, muista erillään — ja että Meleese parhaillaan oli menossa nukkumaan. Ellei ulko-ovi olisi lukossa ja hän menisi sisään, voisiko kukaan häiritä häntä? Oli jo myöhä. Leirillä nukuttiin. Hän ei ollut nähnyt muita valoja.

Tuskin tämä ajatus oli syntynyt, kun hän jo seisoi porrasoven ulkopuolella. Lukko vääntyi, hän avasi oven ja astui varovasti sisään. Ilma oli siellä kylmä ja kostea. Hän ojensi kätensä oikealle ja tunsi rosoisen seinän; sitten hän astui askeleen eteenpäin ja tunsi seinän vasemmallakin puolella. Nähtävästi hän oli kapeassa käytävässä. Edessään hän huomasi valkoisen valoviivan; se tuli Meleesen ovesta. Kooten rohkeutensa hän meni sitä kohti, koputti ja astui sisään. Meleese oli poissa. Howland veti oven perässään kiinni; hän tuskin uskoi silmiään. Huoneen toisessa päässä hän kuitenkin huomasi hiljaa heilahtelevan verhon, niin kuin joku olisi ollut sen takana.

— Meleese! hän sanoi hiljaa.

Kasvot liidunvalkoisina, vaatteet lumisina, Howland seisoi siinä ojennetuin käsin, kun verho vedettiin sivuun ja Meleese seisoi hänen edessään. Ensin tyttö ei tuntenut häntä hänen aavemaisen ulkonäkönsä takia. Mutta ennen kuin säikähdyksen huudahdus, joka juuri oli pääsemäisillään hänen huuliltaan, ehti päästä ilmoille, levisi äkkiä hänen kalpeille poskilleen hehkuva, lämmin puna. — Howland seisoi kädet ojennettuina häntä kohden, ikään kuin ilmaisten mykän rukouksen, Meleese taas puristaen käsiään rintaansa vasten ja koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään.

Kun Howland lähestyi häntä, ei hän löytänytkään niitä sanoja, jotka oli aikonut tytölle lausua; nuori insinööri veti vain hänet puoleensa puristaen häntä rintaansa vasten, tietoisena siitä, että tällä hetkellä ei mikään muu kuin hänen rajusti sykkivä sydämensä ja hänen kasvojensa polte voinut puhua tytölle selvempää kieltä hänen rajattomasta rakkaudestaan, joka näytti antavan eloa heitä ympäröivälle hiljaisuudellekin.

Sen keskeytti tytön äkillinen, äänekäs, puoleksi tukahtunut kirkaisu, ja pelästyksestä lumivalkoiset kasvot kääntyivät hänen puoleensa. Howland tunsi, miten tyttö koetti riistäytyä irti; Meleesen katse todisti tavatonta kauhua, ikään kuin hän äkkiä olisi kovasti säikähtänyt jotain. Tämä muutos vaikutti Howlandiin vain kiihottavasti. Hän päästi tytön syleilystään, ja taas tämä puristi tuskaisesti käsiään rintaansa vasten.

— Olen tullut tänne noutamaan sinua, Meleese, Howland sanoi rauhallisesti, ikään kuin hänen tuloaan olisi odotettu. — Jean on minun vankini. Minä pakotin hänet kyyditsemään itseni majalle tuonne kukkulalle, ja siellä hän nyt koiravaljakkoineen odottaa minua. Me menemme sinne tänä iltana — nyt. Kuiskaavalla, rukoilevalla äänellä hän lisäsi: — Hyvä Jumala, etkö sinä näe, miten minä sinua rakastan? ja hän tarttui molemmin käsin tytön kasvoihin. — Etkö ymmärrä, Meleese? Jean ja minä olemme tapelleet; hän makaa nyt majassa sidottuna käsistä ja jaloista — ja minä odotan sinua — sinua. Hän taivutti tytön kasvot puoleensa, ja tämän huulet olivat häntä nyt niin lähellä, että hän saattoi tuntea hänen hengityksensä. — Minä olen tullut taistelemaan sinusta — ellet sinä omasta tahdostasi seuraa minua, hän lisäsi kiihkeästi kuiskaten. — Minä en tiedä, miksi väkesi on tahtonut tappaa minut, miksi he edelleenkin tahtovat tappaa, mutta nyt se on samantekevää. Sinut tahdon saada. Sitä olen tahtonut siitä saakka kun ensi kerran näin vilauksen sinun kasvoistasi ikkunan läpi, siitä asti kun minun kimppuuni hyökättiin tiellä — joka tunti, joka minuutti sinä olet minun ajatuksissani — olet aina, niin kauan kuin elän. Ellet sinä tahdo seurata minua — ellet tahdo tulla mukaani tänä iltana — hän puristi tyttöä yhä lujemmin itseään vasten — siinä tapauksessa jään sinun luoksesi.

— Ei, ei, ei, Meleese läähätti ja tarttui kovaa häntä käsivarresta. — Teidän täytyy palata nyt — nyt — Hän työnsi Howlandia ovea kohti. — Teidät surmataan, jos teidät tavataan täällä, hän lisäsi valittavalla äänellä. — Nyt ollaan siinä luulossa, että olette kuollut — että putositte kalliolta koskeen ja hukuitte. Jos te ette usko minua, että en koskaan voi tulla mukaanne, niin sanokaa Jeanille —

Sanat näyttivät juuttuneen hänen kurkkuunsa.

— Sanokaa Jeanille mitä? Howland toisti hiljaa.

— Menettekö sitten? hän huudahti nyyhkyttäen. — Palaatteko siinä tapauksessa etelään, jos Jean kertoo teille kaikki — kaikki minusta — ja —

— En, Howland keskeytti hänet.

— Jos vain tietäisitte kaikki — niin palaisitte, ettekä enää koskaan koettaisi tavata minua. Silloin ymmärtäisitte —

— Minä en koskaan ymmärrä mitään sellaista. Minun mielestäni juuri sinä, Meleese, et ymmärrä! Minä en ollenkaan välitä siitä, mitä Jean voi kertoa minulle. Käsitätkö?

Howland vaikeni ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.

— En välitä mistään muusta kuin siitä, mitä sinä sanoit minulle Wekuskossa — ettei ole väärin, että rakastan sinua.

— Mutta jos sanon teille, jos tunnustan, että valehtelin teille — lähdettekö sitten? tyttö kysyi innokkaana.

Hänen silmissään leimahti kummallinen kiilto.

— En, Howland vastasi levollisesti. — En uskoisi sinua.

— Mutta se on totta. Valehtelin — valehtelin teille kauheasti. Teidän täytyy nyt siis lähteä. Ettekö käsitä? Jos nyt joku tulisi ja näkisi teidät täällä —

— Silloin syntyisi tappelu, insinööri sanoi tuimasti. — Olen tullutkin tänne valmiina taistelemaan. Hän vaikeni ja näki Meleesen ruskean pään vaipuvan alas, ja tytön koko ruumis värisi. Howlandin kasvoilta oli kalpeus kadonnut. Hänen sydämensä sykki ilosta — hän oli varma Meleesen rakkaudesta — hän puristi tyttöä lujemmin itseään vasten ja kohotti kädellään hänen kasvojensa. Tyttö ei vastustanut, mutta Howland huomasi hänen kasvoillaan saman rukoilevan ilmeen kuin aikaisemmin Wekuskon tiellä.

— Miksi et kerro minulle kaikkea? Howland kysyi. — Sinä luulet, että jos kertoisit minulle muutamia seikkoja, minä en koskaan enää tahtoisi nähdä sinua. No, jos sinä nyt tahdot, että minä lähtisin — miksi et siis kerro minulle niitä. Ellet voi sitä tehdä, niin seuraa minua tänä iltana! Me voimme lähteä minne tahansa — vaikka maailman ääriin.

Howland vaikeni sen ilmeen takia, joka oli ilmestynyt Meleesen kasvoille hänen katsoessaan ikkunaan päin. Tytön katseesta kuvastui sanomaton kauhu, ja tahtomattaan nuori insinöörikin käänsi katseensa samaan suuntaan. Ikkunan takana näkyivät miehen kasvot. Howland erotti parin tuijottavia silmiä sekä tuuhean, villinnäköisen, lumisen parran. Hänen ollessaan kuolemaisillaan Prince Albertin lähellä, missä hänen kimppuunsa oli hyökätty, hän oli nähnyt nuo samat piirteet; niissä kuvastui nyt sama viha, sama pirullinen julmuus kuin silloinkin.

Howland irrottautui kiireesti tytöstä ja tähtäsi revolverillaan ikkunaan. Samassa kasvot olivat kadonneet. Mutta ei kestänyt kuin pari silmänräpäystä, kun hän kuuli miesäänen huutavan jotain, sitten heti toisen äänen, ja sen jälkeen ulko-ovi avattiin kiireesti.

Howland kääntyi ja nosti aseensa kohti ovea. Mutta Meleese kiirehti hänen eteensä ja lukitsi oven nopeasti. Sen jälkeen hän riensi Howlandin luo — kalvennein kasvoin ja ruumis väristen pelästyksestä. Sanaa sanomatta tyttö tarttui insinöörin käsivarteen ja vei hänet saman verhon taakse, missä hän itse oli ollut Howlandin tullessa sisään. He olivat nyt toisessa huoneessa, jota takkavalkea valaisi himmeästi ja jossa myös oli yksi ikkuna.

— Teidän täytyy poistua — tätä kautta! hän huudahti, ja hänen kyntensä painuivat syvälle Howlandin käsivarteen. — Pian! Voi Jumalani, miksi ette kiiruhda? Ettekö voi mennä?

Howland seisoi hiljaa. Käytävästä kuului ankaraa kolkutusta, ja ovea vaadittiin avattavaksi. Ulkona haukkui koira, ja myös siellä huhuili toinen miehen ääni.

— Miksi menisin? hän kysyi. — Sanoinhan minä sinulle, Meleese, muutama minuutti sitten, että olen valmistautunut tappeluun. Aionkin jäädä tänne — taistelemaan!

— Oi älkää, älkää! tyttö nyyhkytti koettaen vetää häntä lähemmäs ikkunaa. — Pääsette nyt helposti pakoon lumimyrskyn suojassa. Lumi peittää jälkenne. Jos jäätte tänne, niin teidät tapetaan — tapetaan —

— Mieluummin tappelen ja tulen tapetuksi kuin lähden ilman sinua. Jos sinä tulet mukaan —

Meleese painautui hänen syliinsä.

— Minä en voi tulla nyt — tätä tietä, hän kuiskasi. — Mutta minä tulen pian — minä tulen. Hän piteli Howlandin päätä käsiensä välissä. — Menettekö — jos minä lupaan sen teille?

— Vannotko seuraavasi minua — tulevasi mukaani Wekuskoon? Hyvä Jumala, Meleese, puhutko sinä totta?

— Minä tulen, minä tulen — jos nyt lähdette. Tyttö työnsi häntä ikkunaan päin. — Minä tulen — tulen, mutta en Wekuskoon, jonne teitä vainottaisiin. Palatkaa Prince Albertiin — hotelliin, missä ensin näitte minut. Tulen sinne — joskus — sitten kun voin.

Kylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin. Hän oli pistänyt revolverin taskuunsa ja piti vielä silmänräpäyksen Meleeseä sylissään.

— Sinä siis tulet vaimokseni? hän kuiskasi.

Howland tunsi tytön sydämen sykkivän omaansa vasten. Äkkiä Meleese kiersi käsivartensa lujasti hänen kaulaansa.

— Tulen — jos huolitte minusta sitten enää, kun olette saanut tietää, kuka olen. Menkää nyt — voi — menkää, menkää!

Howland hyppäsi ikkunasta ulos.

— Jos sinä et tule — kuukauden kuluessa — palaan tänne, hän sanoi.

Meleese kurotti hänelle suudelman ja kuiskasi:

— Minä tulen.

Tuskin Howlandin jalat olivat koskettaneet maata, kun hän kuuli koiran haukkuvan kiivaasti aivan vieressään, ja kun hän juoksi pois lumipyryssä, tämä seurasi hänen kantapäillään. Koiran haukunnan ja miesten kovaäänisten huutojen välissä hän ehti tuskin hengittää. Hänen ylitseen lensi luoteja toinen toisensa jälkeen, ja käheä ääni kuului yllyttävän koiraa.

Howland huomasi pian, että jos koira saisi seurata häntä, hänen pakonsa olisi turha. Siksi hän äkkiä hiljensi vauhtiaan, viritti revolverin hanan ja kääntyi vihollisiinsa päin. Hän ampui kolme kertaa — ja valitushuuto todisti, että kuulat olivat osuneet.

Taas hän syöksyi eteenpäin — koskaan ei hänen verensä ollut kiehunut niin kuin nyt. Ikkunan vieressä Meleese seisoi kuunnellen ja rukoili hänen puolestaan. Tietoisuus siitä, että hän oli voittanut itselleen tuon ihanan olennon, synnytti Howlandissa rajua, melkein hulluuteen saakka kuohahtavaa riemua. Nyt ei mikään voinut estää häntä. Hän panosti revolverinsa uudelleen.

Jean Croisset'ia, joka makasi sidottuna majassa, hän ei ennättänyt ajatella lainkaan. Hänestä oli hulluutta palata tuon ranskalaisen luo. Howland tahtoi nyt kulkea yksin erämaassa luottaen vain revolveriinsa ja kompassiinsa. Hänen vihollisillaan ei tässä tapauksessa olisi ainakaan reen jälkiä seurattavanaan; hänen ei nyt tarvinnut pelätä, että joku hänet pettäisi.

Hän pysähtyi hetkeksi kuunnellakseen ja katsoakseen taakseen. Mutta kun hän taas aikoi jatkaa matkaansa, hänen sydämensä oli vähällä lakata sykkimästä. Noin kuuden askeleen päässä hänestä näkyi varjo, ja ennen kuin hän ehti vetää esiin revolverinsa, kuului pamaus. Howland horjahti taaksepäin, näkyi leimahdus, revolveri putosi, ja lumelle kaatuessaan hän tunsi saman käheän äänen, joka oli usuttanut koiria. Sitten seurasi hiljaisuus — kunnes vähän ajan päästä kuului ääniä. Nekin häipyivät, mutta yksi ainoa kuiske soi hänen korvissaan, kuiske niin valittava, nyyhkyttävä. Hän tiesi, että se oli Meleese. Howland koetti puhua, mutta hänen kielensä oli kuin lyijyä, ja koettaessaan kohottaa käsiään, ne olivat kuin rautakahleissa.

Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän vietti tuskallisen yön, kunnes aamun ensimmäinen säde pilkahti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut siinä vuosikausia, ja tänä aikana hän oli turhaan koettanut liikuttaa jäseniään. Mutta viimein hän kuitenkin voitti. Hänen silmänsä avautuivat, ja hän nousi. Hänen ensimmäinen havaintonsa oli, ettei hän maannutkaan lumessa, eikä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. Sen sijaan hän tunsi nyt olevansa kosteassa vankiluolassa. Hänen ympärillään oli pimeää — paitsi kohtaa, missä pieni keltainen tulisilmä tuijotti häneen. Ensin hänestä näytti kuin tuo silmä olisi ollut peninkulman päässä. Mutta se läheni — läheni — kunnes hän huomasi sen kynttiläksi, joka paloi noin metrin päässä hänestä.

Jeanin kertomus

Howland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella. Hänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa hän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan saakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet aivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot kuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen kynttilän.

Howlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä pöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä alemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi minuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi vankilansa mustat muurit.

Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin hän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä ja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja heti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi pistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista tulvi sisään raitista ilmaa.

Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän tarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä oli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty taskuun.

Hän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti kellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli aivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi maahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään. Se oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen rahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet paperit olivat kadonneet.

Hän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut tajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti hämärän tultua — ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä yhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään. Veri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka. Hänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän ihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä ollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.

Luultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko kaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta? Veri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he vain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen pienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä tilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.

Oli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat hänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan, todellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia tunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin seuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta ja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain pääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla olevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat pyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu — ehkä kilpa-ajo — mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi Meleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland nousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai taas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä — ja luvannut.

Howland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut. Hän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja laho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten nopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä herättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku yskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi pöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän tuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä asennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen kädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota ennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.

— Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi synkästi.

Hän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja Howland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista ilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko tai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään lamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet siitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.

— Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen insinöörin puoleen. — Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille vettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne valuvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille — ja minulle.

Hän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui Howlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin insinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen ilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.

— Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. — Leirillä jo odotetaan. On mahdotonta päästä pakenemaan.

— Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti rauhallisena. — Miten sinun on käynyt?

— Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen kiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut mitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.

— Se on ollut Meleese, sanoi Howland. — Minä kerroin sinusta hänelle.

Jean nojasi päänsä käsien varaan.

— Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. — Hän lähettää terveisiä ja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän vain tietäisi — jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole sanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen — sen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne pelastaakseen teidät — ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin kaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?

Howlandia puistatti. — Puoli viisi.

Myös ranskalaisen ruumis vavahti.

— Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, että uhraisin kymmenen vuotta elämästäni, jos voisin vapauttaa teidät, hän sanoi innokkaasti. — Sen tekisin tässä silmänräpäyksessä. Kun vain olisi vähänkin mahdollisuutta, niin minä sen tekisin. Mutta siellä huoneessa ylhäällä jo odotetaan. Kello kuusi —

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

— Kello kuusi — mitä silloin tapahtuu? kysyi Howland. — Ihminen, miksi sinä näytät tuollaiselta? Mitä tapahtuu kuudelta?

Jean nousi. Hänen silmänsä paloivat nyt niin kuin hänen tullessaan sisään, ja hänen äänensä oli vakaa.

— Minulla ei ole aikaa uhrata puhumiseen. Nyt tiedetään, että olen auttanut teitä ja Meleeseä. Tiedetään, että pelastin teidät Wekuskossa. Meleese voi auttaa teitä yhtä vähän kuin minä, ja tehdäkseen asemani vieläkin hankalammaksi, he ovat määränneet minut sanantuojaksi ja —

— Ja — keskeytti Howland, joka oli tullut kalmankalpeaksi.

— Ja teon toimeenpanijaksi, herra.

Jack Howland tarrasi pöydän reunaan istuen suorana ja liikkumattomana kuin sähkövirta olisi läpäissyt hänet.

— Suuri Jumala! hän läähätti.

— Ensin kuitenkin kerron teille erään tarinan, herra, Croisset jatkoi katsoen insinööriin. — Se ei ole pitkä, ja rukoilen Pyhää Neitsyttä, että ymmärtäisitte sen niin kuin me — pohjolan väki — sen ymmärrämme. Se alkaa kuusitoista vuotta takaperin.

— Koetan ymmärtää Jean, Howland kuiskasi hiljaa. — Jatka!

— Se tapahtui täällä eräässä leirissä, Jean aloitti, — ja koskee teitä, sekä toimitusmiestä ja hänen vaimoaan — "valkoista enkeliä" — niin, häntä sanottiin "valkoiseksi enkeliksi". Hyvä Jumala, miten toimitusmies häntä rakasti. Ei millään synnillisellä rakkaudella, herra, vaan tavalla, jolla rakastamme Pyhää Neitsyttä. Mutta rakkautemme oli köyhä heidän keskinäisen rakkautensa rinnalla. Nainen oli kaunis, niin ihanan kaunis kuin te tiedätte suuren kuninkaan tyttären olevan, samoin kuin Meleese, joka oli heidän lapsistaan nuorin.

— Näistä pohjoisista leireistä meidän oli kaikkein onnellisin, herra, Croisset jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, — ja se johtui kokonaan miehestä ja hänen vaimostaan, pääasiallisesti vaimosta. Kun Meleese syntyi — hän oli ensimmäinen valkoinen tyttö, mitä kukaan meistä oli koskaan nähnyt — meissä syttyi niin suuri rakkaus äitiin ja tyttäreen, että se oli melkein rikos Jumalan pyhää Äitiä kohtaan. Ette ehkä ymmärrä sellaista rakkautta, herra; minä tiedän, ettei sellaista käsitetä siinä osassa maailmaa, jota sanotaan sivistyneeksi — olen itse ollut siellä ja nähnyt. Olisimme kuolleet pienen Meleesen vuoksi, samoin kuin toisen Meleesen, hänen äitinsä. Olisimme tappaneet omat veljemme, herra, jos nämä olisivat sanoneet heistä jotain pahaa tai koettaneet vähänkään halventaa äitiä. Niin rakastimme häntä kuusitoista vuotta sitten, ja niin vielä rakastamme hänen muistoaan.

— Hän on siis kuollut, Howland huudahti, hetken jännityksen takia kokonaan unohtaen, mitä tekemistä hänellä oli kertomuksen kanssa.

— Hän on kuollut. Kerronko teille, kuinka hän kuoli?

Croisset ponnahti seisomaan, hänen silmänsä kipinöivät, hänen joustava vartalonsa vääntyi kuin suden, kun hän silmänräpäykseksi kumartui insinöörin puoleen.

— Kerronko teille, kuinka hän kuoli, herra? Se tapahtui näin — kuusitoista vuotta sitten, jolloin pikku Meleese oli neljä vuotta ja kolmesta pojasta vanhin oli neljäntoista. Sinä talvena saapui leiriimme Churchillista mies poikansa kanssa. Hänellä oli mukanaan kirje eräältä toiselta toimitusmieheltä, ja meidän toimitusmiehemme avasi ovensa hänelle ja hänen pojalleen sekä oli heille hyvin ystävällinen.

— Hyvä Jumala, mies oli ns. sivistyneeltä seudulta, herra — etelän seudulta, missä joka puolella oli kristittyjä kirkkoja — mutta hän ei kuitenkaan voinut ymmärtää vierasta Jumalaa ja meidän kansamme kummallisia lakeja! Kuukausiin hän ei ollut lainkaan seurustellut naisten kanssa, ja täällä suuressa erämaassa toimitusmiehemme vaimo ilmestyi hänen eteensä kuin kukka erämaasta. Oi, voitte arvata, miten hänen ilkeä sydämensä ponnisteli tavoitteeseensa ja miten hän epäonnistui, sillä täällä pohjan perillä naisemme ovat peräisin suorastaan taivaasta. Hän raivostui häviöstään — voi, suuri Jumala, voitteko arvata mitä sitten tapahtui?

Croisset kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, ja rinta kohoili. Howlandin kasvot olivat kalpeat vain odotuksesta ja ihmettelystä. Hän nojautui taas pöydän yli ja sai tuskin hillittyä itsensä.

— Se tapahtui silloin kun useimmat meistä olivat poissa ennen suurta porojuhlaa. Leiri oli melkein tyhjä. Ymmärrättekö? Nainen oli yksin majassa pienen Meleesen kanssa — ja kun me illalla palasimme kotiin, hän oli kuollut. Niin, herra, hän oli tappanut itsensä, ja muutamilla miehelleen kirjoittamilla riveillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Rikoksen jälkeen mies pääsi poikineen reellä pakoon. Hyvä Jumala, miten väki ajoi heitä takaa! Toimitusmies itse nuorimman poikansa kanssa tavoitti heidät kaukana Churchillin tiellä. Ja mitä sitten tapahtui, herra? Kun mies — perkele hän oli — yllytti koiriaan, hänen poikansa ampui laukauksen, ja kuula lävisti toimitusmiehen sydämen. Vuorokauden kuluessa olivat nuo kaksi, jotka itse paholainen oli lähettänyt tuhoamaan kaikkein kauneimman, mitä me täällä pohjolassa koskaan olimme nähneet, vieneet pikku Meleeseltä sekä äidin että isän. Oh, herra, kalpenette! Eikö muistinne nyt virkisty? Ehkä kuulette laukauksenkin? Ehkä näette —

— Hyvä Jumala! Howland huudahti raskaasti. Nytkään hän ei käsittänyt, mitä murheellisella kertomuksella saattoi olla tekemistä hänen kanssaan — unohti kaiken muun, paitsi sen kauhean kohtalon, jonka oli kerrottu kohdanneen hänen rakastettunsa äitiä. Kun Croisset vaikeni, hän puolittain nousi; hänen silmänsä säihkyivät, hänen kuolemankalpeat kasvonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja hänen kyntensä olivat kaivautua pöytään hänen kysyessään: — Mitä sitten tapahtui, Croisset?

Jean katsoi häneen rajusti, kuin villi eläin, ja vastasi käheästi:

— He pääsivät pakoon.

Syvään hengittäen Howland vaipui taas istumaan. Heti sen jälkeen hän kääntyi Jeanin puoleen, ja näki ranskalaisen silmien säihkyvän leimuavasta vihasta, samalla kun tämä hitaasti veti esiin takkinsa taskusta pukinnahkaan kietaistun pienen käärön.

— Tämä lähetettiin teille, hän sanoi. — "Viimeisellä minuutilla", — sanottiin, — "hän lukekoon tämän!"

— Ensin teidän on käsitettävä, Jean sanoi, käsi kääröllä, — mitä tämä merkitsee meille täällä pohjoisessa. Olemme täällä erilaisia kuin ihmiset muualla, — erilaisia kuin ne, jotka asuvat Montrealissa ja sielläpäin. — Meissä voi koko elämän kyteä kosto tehdyn rikoksen tähden. Sitä vaatii pohjoisen maan kunnia. Olin silloin viidentoista, kun äitini kuoli isoonrokkoon, ja puolikuolleeksi nälkiintyneenä hoipuin tänne leirille, mistä lähtien toimitusmies vaimoineen kasvatti minua. Sillä tavoin minusta tuli kuin Meleesen veli. Vuodet kuluivat ja kostonhalu kasvoi minussa ja kumppaneissani, ja se täytti Meleesenkin lempeän sydämen. Lähetimme hänet kouluun Montrealiin, ja hän oli siellä yksitoista vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin — hänen vielä ollessaan Montrealissa — minä lähdin kaukaiselle leirille Great Slaveen, ja siellä, herra, siellä —

Croisset oli noussut. Hän oli suoristanut pitkät käsivartensa, ja hänen päänsä vetäytyi taaksepäin, samalla kun hänen katseensa todisti hurjaa kiihkoa.

— Minä kiitän suurta Jumalaa siitä, että hän antoi Jean Croisset'n kohdata toisen noista miehistä — ja tappaa hänet.

Hän seisoi hiljaa, silmäluomet alaspainuneina kuin rukouksessa.

— Minä tapasin isän, herra, tapoin hänet hitaasti, ja sanoin hänelle, mitä hän oli tehnyt, kun vähitellen puristin häntä kurkusta; vähän ajan kuluttua annoin hänen hengittää vähän ilmaa ja pakotin hänet sanomaan, missä hänen poikansa oli, hän, joka oli surmannut Meleesen isän. Sitten kuristin häntä siksi, kunnes hän kuoli, ja koirani kuljettivat häntä kolmesataa peninkulmaa, jotta toisetkin meikäläiset saivat nähdä, että hän todella oli kuollut. Siitä on nyt kuusi vuotta, herra.

— Entä se toinen — hänen poikansa? Howland kysyi henkeään pidättäen. — Löysitkö hänetkin, Croisset? Tapoitko hänet?

— Mitä olisitte tehnyt, herra?

Howland tarttui kovaa Croisset'n käsivarteen.

— Minä olisin tappanut hänet, hän vastasi hitaasti ja varmasti.

— Se ilahduttaa minua.

Jean alkoi aukaista kääröä, kunnes näkyviin tuli likainen kellastunut paperikasa.

— Nämä rivit sisältävät leirissä kirjoitetun päiväkirjan siihen aikaan kun Meleesen äiti vielä eli, Croisset selitti hiljaa, avaten paperit. — Leirissä toimitusmies kirjoittaa muistiin jokaisen päivän tapahtumat, samoin kuin kapteeni laivallaan. Se on ollut meillä laki jo satoja vuosia. Nämä kirjoitetut sivut olemme piilottaneet, herra. Niissä kerrotaan, mitä tapahtui leirissämme talvella kuusitoista vuotta sitten.

Tämän sanottuaan puoliverinen siirtyi Howlandin viereen, levitti pöydälle ensimmäisen sivun ja osoitti samalla ensimmäisiä rivejä.

— Tänä mainittuna päivänä he saapuivat, hän kuiskasi insinöörin korvaan. — Tässä on heidän nimensä — niiden kahden nimet, jotka hävittivät Pyhän Neitsyen meille monta vuotta sitten antaman paratiisin.

Hetkessä Howland oli lukenut rivit. Veri tuntui hyytyvän hänen suonissaan. Sillä hän oli lukenut seuraavat sanat: "Tänään saapuivat leiriimme Churchillista John Howland ja hänen poikansa".

Kiivaasti huudahtaen hän hyppäsi pystyyn, kaatoi tuolin ja asettui Croisset'n eteen kädet nyrkissä ja ruumis kaarella kuin jousi. Jean seisoi rauhallisena; hänen hampaansa välkkyivät. Hän kohotti sitten kätensä hitaasti.

— Howland, haluatteko lukea, mitä tapahtui pikku Meleesen isälle ja äidille kuusitoista vuotta sitten? Haluatteko lukea ja käsittää, miksi henkeänne vainottiin Prince Albertin lähellä, miksi teidät sidottiin dynamiittilaatikon päälle Wekuskossa ja miksi — kun aamu sarastaa — kello kuusi —

Croisset vaikeni, ja hänen jäsenensä vapisivat. Howland ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan, miten Jeanin täytyi ponnistaa kaikki voimansa voidakseen hillitä itseään. Sanattomana Howland vaipui tuolille lukemaan sitä paperia, jonka ranskalainen oli levittänyt hänen eteensä. Viisi minuuttia myöhemmin hän kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset. Suun ympärillä näkyi syviä juovia. Hän pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja tukkaansa, kuin olisi voinut pahoin, mutta hänen silmänsä leimusivat. Vaistomaisesti Jean jännitti lihaksensa, niin kuin hän olisi odottanut hyökkäystä.

— Olen lukenut paperin, Howland sanoi vaivoin, ikään kuin jokaisen sanan lausuminen olisi tuottanut hänelle suurta vaivaa. — Ymmärrän. Nimeni on John Howland. Ja isäni nimi oli John Howland. Ymmärrän…

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana miesten katseet kohtasivat.

— Ymmärrän, insinööri sanoi, astuen askeleen eteenpäin. — Ja te, Jean Croisset, uskotteko, että minä olen se John Howland — se John Howland — poika, joka —

Hän odotti, että Jean käsittäisi, sanoisi jotain.

— Herra, on sama, mitä uskon nyt. Minulla on vain sanottavana eräs asia ja tuotavana teille jotain. Kuolleen toimitusmiehen kolme poikaa ovat tahtoneet surmata teidät. Meleese on heidän sisarensa. Maamme on kummallinen maa. Sitä hallitsevat lait, jotka itse olemme säätäneet. Heidän mielestään, jotka odottavat tuomion täytäntöönpanoa, ei mikään kidutus ole liian kauhea teille. He ovat tuominneet teidät kuolemaan. Nyt aamulla, täsmälleen silloin kun kello osoittaa kuutta — ammutaan teidät noista seinässä olevista aukoista. Tämä — tämä kirjelappu Meleeseltä — on viimeinen, jonka voin antaa teille.

Croisset laski pöydälle kokoontaitetun paperilapun. Vaiti ja kauhun jäätämänä Howland tarttui koneellisesti siihen. Siinä oli seuraavat, nähtävästi kiireesti kirjoitetut sanat:

"Olen rukoillut puolestanne koko yön. Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut — seuraan teitä.

Meleese."

Kun Howland kohotti katseensa, Jean oli poissa. Hän kuuli kuinka salpa työnnettiin ovelle, ja sen jälkeen oli haudan hiljaista.

Meleese

Muutaman minuutin ajan Howland seisoi liikkumattomana ja ikään kuin elottomana. Hän katsoi ovelle päin, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut pienintäkään ääntä, eikä hän myöskään liikahtanut paikaltaan. Kohtalo oli ilmoittanut hänelle tuomionsa, ja kun hän lopulta toipui iskusta, ei hänessä ollut jäljellä toivon hiventäkään, ei ajatustakaan taistelusta vapautuakseen, jota hän vielä vähän aikaa sitten oli suunnitellut aivoissaan. Kirjelappu putosi hänen kädestään lattialle, ja hän otti taskustaan kellon ja pani sen pöydälle. Se oli nyt neljänneksen yli viisi. Jäljellä oli siis vielä neljäkymmentäviisi minuuttia.

Kolme neljännestuntia, ja sitten oli mentävä — kuolemaan. Tällä kertaa ei hän enää epäillyt kohtaloaan. Miinaankin sidottuna hän oli vielä viimeisillä sekunneilla toivonut ja ponnistellut, mutta enää ei ollut toivoa eikä taisteleminen tullut enää kysymykseen. Hänet ammuttaisiin seinässä olevan pienen aukon kautta. Hän ei voisi puolustaa itseään tai todistaa viattomuuttaan. Meleese — uskoiko tämäkin hänet syylliseksi?

Ääneen valittaen hän nosti lattialta kirjelapun. Hiljaa hän toisti siinä olevat sanat: "Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut — seuraan teitä". Nämä sanat vain vahvistivat hänen tuomionsa. Meleese oli siis kadottanut toivonsa. Ja kuitenkin, eikö sanoissa piillyt joku syvempi merkitys? Hän hätkähti, hänen silmänsä alkoivat loistaa.

"Seuraan teitä!"

Tällä kertaa hän lausui nuo sanat melkein nyyhkyttäen. Hänen huulensa värisivät, hän laski paperin taas pöydälle ja suuntasi pelästyneen katseensa ovea kohti. Mitä Meleese tarkoitti? Tappaisiko tyttö itsensä, jos hänen veljensä tappaisivat hänet, Howlandin? Hän ei voinut käsittää noita sanoja muutenkaan, ja kun hän tarkemmin ajatteli niiden kauheata merkitystä, hän oli vähällä huutaa Jeania. Kun hän vain voisi lähettää Meleeselle terveisiä — vakuuttaa hänelle vielä kerran suurta rakkauttaan — sanoa hänelle, että hänen rakkautensa oli kyllin suuri korvaus siitä, mitä hän, Howland oli kadottanut tai oli juuri kadottamassa, ja että se vielä tänä viimeisenä hirveänä hetkenä tuotti hänelle onnea, josta hän ei koskaan ollut uneksinutkaan!

Kahdesti hän huusi ranskalaista, mutta ei kuullut vastaukseksi muuta kuin oman äänensä kaiun jäisessä vankilassaan. Nyt hän alkoi miettiä tarkemmin. Jos Meleeseä pidettiin suljettuna huoneeseensa, ei Croisset — jonka nyt tiedettiin olleen petturi — pääsisi hänen luokseen. Meleese oli jollain tavoin salaa antanut hänelle kirjelipun, ja Jean oli tehnyt viimeisen palveluksen hänelle.

Howlandissa heräsi myötätunto ranskalaista kohtaan. Paljon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt, selvisi hänelle nyt. Hän ymmärsi, miksi Meleese ei ollut voinut sanoa hänelle niiden nimiä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa Prince Albertissa ja Wekuskossa; hän tajusi, miksi Meleese oli paennut sen jälkeen kun hänet vietiin pois, ja miksi Jean näin uskollisesti oli säilyttänyt salaisuuden hänen takiaan. Meleese oli taistellut pelastaakseen hänet omilta veljiltään, ja samoin oli Jeankin taistellut hänen puolestaan. Tällä hetkellä Howland toivoi Croisset'n nyt olevan luonaan, että hän voisi kiittää tätä. Kaiken sen avun takia, mitä Jean oli antanut hänelle, puoliverinenkin sai nyt kärsiä, sillä Howland arvasi, että Jeanin oli ammuttava kuolettava laukaus. Sitä eivät tee veljet, vaan Jean Croisset.

Minuutit kuluivat, ja hän ihmetteli, miten kylmäverisesti hän odotti loppuaan. Hän jopa yritti arvata, mistä aukosta luoti tulisi. Sama se — lamppu paloi hyvin, hän ei voisi piiloutua mihinkään nurkkaan. Häntä jopa hymyilytti ajatus, että hän saattaisi sammuttaa lampun, ryömiä pöydän alle ja siten pitentää elinaikaansa muutamilla sekunneilla. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hän toivoi ennemmin, että ratkaiseva hetki tulisi jo ja että kaikki olisi ohi.

Howland oli onnellinen siksi, että hän tiesi Meleesen rakastavan häntä kiihkeästi. Mutta kuinka oli mahdollista, että tyttö olisi tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, jos hän uskoi hänen olevan isänsä murhaaja ja sen miehen poika, joka oli vienyt häneltä hänen äitinsä? Mahdotonta, Howland ajatteli. Meleese ei uskonut häntä syylliseksi, mutta kuitenkin — miksi tämä ei ollut maininnut siitä äskeisessä tervehdyksessään?

Hänen katseensa osui pöydällä olevaan paperipalaan ja hän alkoi kaivella taskujaan. Hän löysikin pienen lyijykynän, ja kirjoitti Meleeselle muutaman sanan jäähyväisiksi. Lopetettuaan hän asetti paperin kokoontaitettuna kellonsa alle. Viimeisellä minuutilla, vähää ennen laukausta hän pyytäisi Jeania ottamaan sen. Hän katsoi kelloa ja huudahti kiivaasti.

Se oli enää kymmentä vaille.

Hän kuuli ääniä ja koirien haukuntaa ja sen jälkeen nopeita askeleita. Sitten palasi taas hiljaisuus.

— Jean! hän huusi siepaten kirjelappunsa. — Halloo — Jean — Jean Croisset —

Ei ääntä, ei vastausta. Howland kuunteli. Varmasti Croisset oli siellä! Hän katsoi jälleen kelloa. Neljän minuutin kuluttua pamahtaisi laukaus. Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hän yritti taas huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän syöksyi pöydän luoja pani kirjeen taas kellon alle. Kaksi minuuttia! Yksi ja puoli. Yksi.

Hän päästi huudon, juoksi keskelle lattiaa, nosti käsivartensa ylös ja käänsi kasvonsa aukkoihin päin, mutta samalla kertaa hän huusi niin paljon kuin jaksoi:

— Jean Croisset, pöydällä kelloni alla on kirjelappu. Vie se Meleeselle kun olet ampunut minut! Ellet tee sitä, minun haamuni seuraa sinua niin kauan kuin elät!

Ei ääntäkään — ei näkynyt teräksen välähdystä aukossa. Tulisikohan luoti takaapäin?

Tik-tik-tik-tik —

Howland laski kellon tikitystä kahteenkymmeneen. Silloin hänet keskeytti ääni, hän sulki silmänsä, ja hänen ruumiinsa vapisi.

Kello löi kuusi kertaa.

Tuskin lyönnit olivat lakanneet, kun hän kuuli liikettä ulkopuolelta ja matalia ääniä; heti sen jälkeen näkyi valojuova ovessa. He olivat tulossa! Häntä ei siis tapettaisikaan salaa, vaan katselijoiden ollessa läsnä, niin kuin sivistysmaissa on tapana. Howland laski kätensä. Tämä oli kauheaa. Hän oli jo kuulevinaan, miten Jean viritti pyssyn hanan.

Mutta se olikin käsi, joka hapuili lukkoa. Nyt ei enää kuulunut puhetta, vain valittava ääni, josta hän ei saanut selvää, mikä se oli. Silmänräpäyksessä hän käsitti sen. Ovi avautui, ja valkopukuinen Meleese syöksyi äänekkäästi huudahtaen hänen luokseen. Mitä sitten tapahtui — ovella näkyi kalpeita kasvoja, kuului heikko huudahdus — Howland ei huomannut sitä, sillä hän ajatteli, että Meleesen oli annettu tulla viimeisen kerran häntä tapaamaan. Hän piti tyttöä sylissään, ja tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten, hokien sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Rowland tuli ajatelleeksi, että tämä olikin vain unta, kun hän tunsi Meleesen käsien lämmön, hänen kasvojensa hehkun, hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa painuvan vasten omiaan. Nuori insinööri avasi silmänsä ja näki ovella Jean Croisset'n ja tämän takana villinnäköiset, partaiset kasvot — samat kasvot, joiden hän oli nähnyt kumartuvan ylitseen silloin, kun hänen kimppuunsa oli hyökätty Prince Albertissa. Näiden takana hän näki vielä vilaukselta kolmannenkin haamun. Hän painoi Meleesen yhä lujemmin syliinsä, ja kun hän katsoi tyttöä kasvoihin, hänen kauniit silmänsä olivat kyllä täynnä kyyneleitä, mutta samalla ne säteilivät ilosta. Hänen huulensa vavahtelivat, kun hän aikoi puhua. Äkkiä Meleese irtaantui hänestä ja kiirehti ovelle, ja Jean Croisset tuli sisään; partainen, villin näköinen mies jäi paikalleen.

— Herra, seuraisitteko minua? Jean sanoi.

Parrakas mies hävisi pimeyteen, ja sanaakaan sanomatta Howland seurasi ranskalaista, katsoen yhä Meleesen varjomaista ilmestystä. Toisetkin haamut katosivat pimeyteen. Jean kulki Howlandin rinnalla — parrakas mies kulki hieman edellä. Vielä kymmenisen askelta, ja he olivat portailla, joille lankesi valo. He tulivat huoneeseen, jonne näkyi jo heikko aamunsarastus. Pöydällä paloi kuitenkin lamppu, ja pöydän ympärillä oli tuoleja. Croisset antoi insinöörille merkin istuutua. Samassa parrakas mies käänsi heille selkänsä ja lähti pois huoneesta. Jean kohautti olkapäitään.

— Hyvä Jumala — tämä tarkoittaa, että he jättävät asian kokonaan minulle. Minua ei tosin ihmetytä, että hänen on vaikea puhua teille mitään. Ehkä nyt ymmärrätte?

— Vähän, Howland vastasi. Hänen sydämensä tykytti rajusti. Se oli se mies, joka halusi tappaa hänet. Mutta Meleese — Hän ei voinut sanoa mitään — odotti vain henkeään pidättäen, että Jean sanoisi jotain.

— Se oli Pierre Thoreau, tämä sanoi viimein, — Meleesen vanhin veli. Juuri hänen pitäisi sanoa teille nyt se, minkä olen aikeissa sanoa, herra Howland. Hän on liian surullinen voidakseen tehdä sen. Se hämmästyttää teitä. Kuitenkin sanon teille, että vaikka Pierre Thoreau on kolme kertaa koettanut murhata teidät, ei koskaan ole ollut parempaa miestä kuin hän. Muistatteko, mitä aivan äskettäin kysyitte minulta — että uskoinko minä teidän olevan se John Howland, joka murhasi Meleesen isän kuusitoista vuotta sitten? Siunatut pyhimykset, niin uskoin vielä puoli tuntia sitten, mutta silloin eräs henkilö tuli etelästä ja räjäytti pommin jalkojemme juuressa. Hän oli nuorin veljeksistä. Herra, olemme tehneet suuren erehdyksen ja pyydämme teitä antamaan sen meille anteeksi.

Hiljaisuuden vallitessa miehet katsoivat toisiinsa. Howland ei iloinnut siksi, että hän sai pitää henkensä, vaan hän riemuitsi siitä tiedosta, että Meleese, juuri kun kaikki näytti menetetyltä, olikin häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Nuori insinööri kumartui pöydän yli kädet nyrkissä ja silmät säkenöiden. Jean ei ymmärtänyt häntä, vaan jatkoi nopeasti:

— Tiedän, että tämä kaikki on ollut katalaa, herra. Ehkä ette voi antaa meille anteeksi. Yritimme tappaa teidät — surmata pitkän kiduttamisen jälkeen, minkä katsoimme teidän ansainneen, mutta ajatelkaa, mitä tapahtui kuusitoista vuotta sitten! Olen kertonut teille, miten tapoin erään miehen. Olisin tehnyt teille samoin — ellei olisi ollut Meleeseä. Myös minä olen syyllinen. Kuusi vuotta sitten saimme tietää, että John Howland, sen miehen poika, jonka tapoin — oleskeli Montrealissa, ja lähetimme nuorimman veljen sinne etsimään häntä, koska hän oli ollut siellä koulussa Meleesen kanssa ja tunsi sikäläiset olot paremmin kuin me toiset. Sillä kertaa poika ei löytänyt häntä — hän huomasi teidät vasta äskettäin.

Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, ettei ollut kummallista, jos poika luuli teitä häneksi, sillä niin paljon olette etsimämme miehen näköinenkin, mikäli muistamme hänen ulkomuotoaan. On totta, että Francois teki virheen lähettäessään veljelleen sen tervehdyksen, että jos vain Gregson ja Thorne saadaan pois tieltä, teidät lähetetään luultavasti tilalle. Pyhän Marian nimessä vannon, ettei Meleese aavistanutkaan mitään tästä. Hän ei tiennyt juonista, joilla hänen veljensä karkoittivat Gregsonin ja Thornen. Heitä ei tahdottu tappaa, mutta heidän kiusaamisensa oli välttämätöntä. Insinöörit eivät voineet työssään välttää ainaisia tapaturmia. Gregson menetti yhden sormensa. Thorne vahingoittui vakavasti — kuten tiedätte. Öisin vinkui kuulia ikkunoitten läpi heidän asuntoonsa. Jackpine oli apuna, ja heidät saatiin pyytämään siirtoa Wekuskosta.

Ensimmäisen kerran Howlandissa kuohahti viha.

— Kurjat raukat! Todella kaunis pari! Ryömiä ulos ansasta alhaalta, antaakseen toiselle tilaa joutua ylhäältä samaan kuiluun!

— Ei aivan niin, Jean oikaisi. — Heidän annettiin ymmärtää, että he — vain he — olivat liikaa seudulla. He kai uskoivat, ettei teille tapahtuisi mitään, ja siksi eivät kertoneet teille omista kokemuksistaan. Mahdollisesti he myös yrittivät salata sen että he pakenivat vaaraa. Eikö se ole inhimillistä? Joka tapauksessa teidät valittiin heidän tilalleen, ja vasta silloin Meleese sai tietää kaikesta.

Ranskalainen vaikeni. Kiukku Howlandin silmistä oli poissa. Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut.

— Minä — minä — luulen, että nyt käsitän kaiken, Jean. Ajoitte takaa väärää John Howlandia — siinä kaikki! Rakastan Meleeseä, Jean. Voisin tappaa John Howlandin hänen takiaan. Tahdon puristaa hänen veljensä kättä — minua surettaa — surettaa — että hänestä — Meleesestä — oli vähällä tulla — murhaaja.

— Hyvä Jumala, eikö hän ole pelastanut teidän elämäänne? Kuulkaa! Kun Meleese sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän tuli luokseni — hän oli juuri vähän aikaa sitten tehnyt minut onnellisimmaksi mieheksi maan päällä, sillä juuri hän oli ottanut Mariannen mukaansa Churchillista, jotta tapaisin hänet ja rakastuisin häneen — mikä tapahtuikin. No niin, kuten sanottu, Meleese tuli luokseni — Jean Croisset'n luokse — ja sen sijaan, että olisi suunnitellut tappamistanne, hän vaati minua pelastamaan henkenne. Minä olisin tahtonut silpoa teidät palasiksi ja heittää korppien ruuaksi, — olisin halunnut kuristaa teidät, niin kuin kuristin sen toisen! Ymmärrättekö minua? Meleese rukoili minua pelastamaan henkenne — ennen kuin olitte lähtenytkään Chicagosta, ennen kuin hän oli kuullut teistä muuta kuin nimenne, ennen kuin —

Croisset vaikeni epäröiden.

— Ennen kuin mitä, Jean?

— Ennen kuin hän oli oppinut rakastamaan teitä.

— Jumala siunatkoon häntä! Howland huudahti.

— Uskotte sen?

— Niin kuin uskon Jumalaan!

— Sitten minä kerron teille, mitä hän teki, Croisset jatkoi hiljaa. — Veljesten tarkoituksena oli vangita teidät ja viedä sitten pohjoiseen. Tiesin, mitä oli tapahtumassa. Siitä piti tulla hieno kosto, — samalla paikalla, missä rikos tapahtui kuusitoista vuotta sitten. Mutta Meleese ei tiennyt siitä. Hänelle uskoteltiin, että siellä, missä hänen vanhempansa olivat kuolleet, teidät jätettäisiin viranomaisille — ratsastavalle poliisille, joka käy siellä joskus. Hän on vain tyttö, ja hänelle ei ole vaikea valehdella; vanhempi olisikin ihmetellyt, miksi teitä ei jätetty viranomaisille jo Prince Albertissa. Vanhin veli keksi käyttää häntä, houkutellakseen teidät ulos kaupungista, mutta tyttö kuuli sattumalta muutaman sanan, joista hänelle selvisi, että oli aikomus murhata teidät. Juuri silloin, hän tuli luokseni —

— Ja sinä, Jean?

— Samana päivänä kun Marianne lupasi tulla vaimokseni, lupasin Pyhän Neitsyen nimessä Meleeselle palkita hänen hyvän työnsä, ja näin olen palkinnut. Myös Jackpine oli hänen orjansa, ja toimimme yhdessä. Kaksi tuntia sen jälkeen kun Meleese veljineen oli lähtenyt etelään, seurasin heidän perässään, mutta parta ajettuna ja niin toisen näköisenä, etteivät he voineet tuntea minua tappelussa Prince Albertin lähellä. Meleese luuli, että hänen veljensä ottaisivat teidät silloin vain vangikseen, tekemättä teille muuta. Vasta tappelun jälkeen, kun miehet kertoivat vihaisina siitä, että olitte päässyt pakoon, hänelle selvisi mitä oli tehnyt. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Wekuskossa hän ei uskaltanut kertoa, keitä vihollisenne olivat — nehän olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa ja hänelle rakkaampia kuin elämä. Hän kärsi ristiriitaisesta rakkaudestaan heihin ja — Taas Jean epäröi.

— Ja minuun, Howland täydensi.

— Niin.

Molemmat nousivat ja katsoivat toisiinsa. Kumpikaan ei ollut kuullut koputusta eikä huomannut, että ovi avautui ja Meleese pysähtyi empien kynnykselle.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Howland sanoi vakavana:

— Kiitän Jumalaa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, Jean. Olen iloinen, että olette jonkin aikaa luulleet minua toiseksi John Howlandiksi ja että Pierre Thoreau ja hänen veljensä yrittivät tappaa minut Prince Albertissa ja Wekuskossa, sillä jos kaikkea tätä ei olisi tapahtunut, en olisi koskaan nähnyt Meleeseä. Nyt, Jean —

Hän kuuli heikon äännähdyksen, ja kääntyessään näki Meleesen hiljaa lähtevän pois huoneesta.

— Meleese! hän huudahti. — Meleese!

Hän kiirehti tämän perässä, jättäen Jeanin yksin huoneeseen.

Vaikka toista huonetta valaisi ainoastaan aamuauringon kajo, hän erotti kuitenkin Meleesen, joka seisoi puolittain kääntyneenä häneen ja odotti. Ilosta huudahtaen Howland syöksyi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.

— Meleese, oma Meleeseni! hän kuiskasi.

Sitten seurasi hiljaisuus, mutta Jean Croisset, joka seisoi yksin toisessa huoneessa, jupisi itsekseen: — Kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt, kaikki on käynyt niin kuin Jean Croisset toivoikin, — ja nyt palaan kotiin Marianneni luo.