E-text prepared by Tapio Riikonen

JACK HOWLANDIN SEIKKAILUT

Kirj.

JAMES OLIVER CURVOOD

Suomentanut Eero Alpi

Alkuperäinen nimi: "The Danger Trail"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

SISÄLLYS:

Lumimaan tytär
Puhumattomat huulet
Salaperäinen hyökkäys
Varoitus
Howlandin yöllinen vieras
Miehen rakkaus
Miina räjähtää
Lähellä kuolemaa
Kohtaus
Pohjoista kohti
Punaisen surman talo
Taistelu
Takaa-ajo
Valonsäde
Makuuhuoneessa
Jeanin kertomus
Meleese

Lumimaan tytär

Howland tunsi ensimmäisen kerran elämässään seikkailunhalua. Hänellä oli halu saada kokea jotain uutta ja outoa. Kylmällä napaseudun taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet jäisten silmien tavoin. Hänen takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin, sivistyksen viimeisen etuvartion valot.

Mutta Howland tähysteli pohjoista kohti. Sen vuorenharjanteen laelta, missä hän seisoi, hän katseli edessään avautuvaa valkoista, hiljaista maata, joka ulottui tuhansia peninkulmia Pohjoiselle Jäämerelle päin. Talviyön hiljaisuudessa hänen korviinsa kuului revontulten lievä räiskinä. Monituhatvuotinen soitto humisi lakeuden yllä, ja kun hän katseli noita kylmiä, teräviä tulinuolia, jotka välähtelivät avaruudessa, ja kuunteli niiden laulua rajattomasta yksinäisyydestä, loppumattomasta surusta, hänet valtasi kummallinen tunne — aivan kuin hänelle olisi viitottu ja sanottu, että tuolla kaukana, maailman rajalla, hän löytäisi kaiken sen, josta hän oli uneksinut siitä saakka kun hän oli tullut sen ikäiseksi, että hän oli alkanut itse takoa omaa kohtaloaan.

Pakkanen värisytti hänen ruumistaan, ja hän sytytti uuden sikarin samalla kääntyen selin purevaa itätuulta vastaan. Tulitikkua raapaistessaan hän kuuli äkkiä valittavan ulvonnan, joka sai hänet vavahtamaan pelästyksestä. Ääni oli samanlainen kuin se, jonka intiaanien koirat päästävät isäntänsä vetäessä viimeisiä hengähdyksiään. Hän ei ollut ennen kuullut moista ulvahdusta, mutta hän tiesi kuitenkin, että se tuli suden kidasta. Hän pelästyi ja seisoi kauan liikkumattomana puiden suojassa, kunnes huuto toistui ensin lännenpuoleisessa harmaassa yössä ja sitten vielä kerran kauempana pohjoisessa.

— Viisainta palata kaupunkiin, hän sanoi itsekseen. — Hitto vieköön, täällä pöyristyttää!

Hän laskeutui alas harjanteelta, kulki nopein askelin yli Saskatchewanin vahvan jään, ja hänen sydämensä tuntui paljon keveämmältä, kun hän näki Prince Albertin valojen tuikkivan vain sadan askeleen päässä edessään.

Jack Howland oli chicagolainen, mikä merkitsee, ettei sama tunne koskaan pitänyt häntä kauan vallassaan. Viisitoista kolmestakymmenestäkahdesta ikävuodestaan hän oli viettänyt huoletonta elämää.

Niin kauan kun hän saattoi muistaa, hänellä oli vain yksi pyrkimys. Ahkeruudella, joka oli jättänyt hänelle vieraiksi elämän inhimilliset ja pinnalliset puolet, hän oli työskennellyt toivonsa toteutumiseksi, ja siksi että hän nyt tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hän näki sielunsa silmin kaikki tähänastiset taistelunsa. Se oli ollut ylevää kamppailua. Olematta itserakas hän saattoi olla ylpeä siitä, että vaikka kohtalo alussa olikin ollut hänelle epäsuopea, hän oli kuitenkin voittanut. Hän näki itsensä pienenä poikana, joka lähti kotoaan Illinoisista hakemaan elinmahdollisuuksia suuressa kaupungissa. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen hän muisti, miten hän oli kärsinyt nälkää monia päiviä ja viikkojakin, kuinka hän oli myynyt sanomalehtiä ja vihdoin onnistunut pääsemään juoksupojaksi erääseen suureen insinööritoimistoon. Silloin hänessä oli herännyt kunnianhimo. Hän näki insinöörien menevän ja tulevan, miesten, jotka hänen silmissään olivat presidenttiäkin mahtavampia. Kaikki hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tarkoitti pyrkimistä yhdeksi heistä — saada rakentaa rautateitä ja siltoja, räjäyttää tunneleita vuorten läpi ja perustaa uusia yrityksiä uusissa maissa. Ja vuosien varrella hänen kunnianhimonsa vain kasvoi. Hän oli ruvennut vapaaehtoisesti sen orjaksi, voittanut kaikki tielle sattuneet esteet ja hitaasti, tarmokkaasti ja vastustamattomasti taivaltanut eteenpäin, kunnes nyt —. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän vieläkin oli kuulevinaan ne sanat, jotka Van Hoen — mannermaan suurimman insinööriyhtiön johtaja — oli hänelle lausunut:

— Howland, me olemme päättäneet uskoa teille Hudsonin lahden rautatien rakentamisen. Se on rohkein yritys, mihin koskaan olemme ryhtyneet; Gregson ja Thorne eivät näy olevan sopivia sitä työtä suorittamaan. Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän, Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon teidän tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä!" Voitte ilmoittaa Le Pas'han heti kun olette valmis matkalle!

Sanat olivat lopettaneet Howlandin orjuuden. Tällaisen tilaisuuden saavuttamiseksi hän oli tehnyt työtä, ja nyt kun se tuli, hän oli varma, että hän onnistuisi. Kädet työnnettyinä syvälle taskuihin hän asteli nopeasti Prince Albertin pääkatua pitkin, samalla kun hän puhalteli sikaristaan paksun savupilven toisensa jälkeen, ja jokainen hermo hänen ruumiissaan värähteli ilosta, joka nyt oli täyttänyt hänen elämänsä. Vuorokauden kuluttua hän olisi Le Pas'ssa, kuudenkymmenen peninkulman päässä Saskatchewanista olevassa pienessä ulkovartiossa. Sitten sata peninkulmaa koirien vetämässä reessä, ja hän olisi suuressa erämaaleirissä, missä sata miestä jo työskenteli raivaamassa tietä laajalle pohjoiselle lahdelle. Mikä suurenmoinen tehtävä hänellä olikaan edessään! Siitä tulisi hänen taitavuutensa, rohkeutensa ja lannistumattomuutensa ikuinen muistomerkki.

Kun Howland saapui pieneen vanhaan Windsor-hotelliin, kello oli jo yli yhdeksän. Avara huone, josta oli näköala yli kadun ja jäätyneen Saskatchewanin, oli melkein tyhjä. Eräässä hämärässä nurkassa istui puoliverinen metsästäjä, joka oli saapunut Lac la Rouge-seudulta, ja hänen jalkojensa juuressa makasi yksi hänen sudennäköisiä vetokoiriaan. Sekä isäntä että elukka olivat valveilla ja katselivat uteliaina Howlandia, kun hän astui sisään. Näiden lähellä ikkunan luona istui kymmenkunta miestä, yhtä vaiteliaita hekin, puettuina mokkasiineihin ja poronnahkaturkkeihin. Eräs heistä oli toimitusmies Hudson-leiriltä Lac Bainista, ja se mies ei ollut kolmeen vuoteen käynyt sivistysasutuksen rajalla; toiset taas — lukuunottamatta kahta cree- ja yhtä chippeway-intiaania — olivat leiriltä saapuneita metsästäjiä, jotka olivat turkkeihinsa kääriytyneinä ajaneet tänne sadan peninkulman päästä pohjoisesta.

Silmänräpäykseksi pysähtyi Howland keskelle huonetta ja katseli ympärilleen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi pitänyt tästä hiljaisuudesta ja mennyt jonkun pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä tai harkitsemaan jotain ongelmaa. Hänen viisitoista vuotta kestänyt opiskelunsa ja hänen alituinen orjuutensa olivat tehneet hänestä yhtä vaiteliaan ja sulkeutuneen luonteen kuin nuo hiljaisuudessa syntyneet pohjoisen perukan tuimat miehet olivat. Mutta tänä iltana hän ei ollut kaltaisensa. Hän tahtoi nyt puhella. Nyt hän tahtoi tehdä kysymyksiä. Nyt hän kaipasi ihmisseuraa, josta olisi hänelle toisenlaista iloa kuin ajatustyöstä. Hän otti esiin sikarikotelonsa, istui erään ikkunan viereen ja tarjosi sikarin Lac Bainista tulleelle toimitusmiehelle.

— Poltatteko?

— Olen syntynyt wigwamissa, toimitusmies vastasi hitaasti ja otti sikarin. — Kiitos!

— Hiton kohtelias mieheksi, joka ei kolmeen vuoteen ole nähnyt sivistyneitä ihmisiä, Howland tuumi istuutuen mukavaan asentoon. Ääneen hän virkkoi: — Olen kuullut, että olette Lac Bainista. Se on kai hyvin kaukana pohjoisessa?

— Neljäsataa peninkulmaa täältä, toimitusmies vastasi välinpitämättömästi. — Se on Barren Landin rajalla.

— Oh! — Howland äänsi kohauttaen olkapäitään. — Minäkin lähden huomenna pohjoiseen, hän virkkoi.

— Oletteko metsästäjä?

— En. Insinööri. Rakennan Hudsonin lahden rautatien.

Hän sanoi sen kovalla äänellä ja selvästi, ja samassa silmänräpäyksessä puoliverinen, joka istui pimeässä nurkassa, suoristautui kuin kissa, nopeasti ja ketterästi. Hän kumartui eteenpäin, hänen mustat silmänsä säkenöivät — ja hän nousi hiljaa. Kun hän sitten astui Howlandin luokse, eivät hänen mokkasiineilla verhotut jalkansa aiheuttaneet mitään ääntä. Howlandin huomion käänsikin vieraaseen vetokoira, jonka hän ensin näki edessään. Vain silmänräpäykseksi nuoren insinöörin silmät kohtasivat puoliverisen miehen katseen. Kasvot olivat laihat ja tummahipiäiset, ja hänellä oli hiilenvärinen, kiiltävä tukka. Vieraan silmät olivat kauneimmat, mitä Howland oli koskaan nähnyt. Joskus voi silmänräpäyksen kestävä katseitten kohtaaminen määrätä kahden ihmisen vihamielisen tai ystävällisen suhteen. Näidenkin henkilöiden välillä tapahtui jotain salaista, selittämätöntä. Vasta kun puoliverinen oli kiireesti poistunut, tunsi Howland halua puhutella häntä, tarttua häntä kädestä ja saada tietää hänen nimensä. Hän seurasi katseellaan pohjolan miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän villipedon, kunnes vieras oli astunut ulos huoneesta.

— Kuka hän oli? Howland kysyi, toimitusmieheen kääntyen.

— Hänen nimensä on Croisset. Hän tulee Wholdaiamaasta, Lac la Rougen takaa.

— Ranskalainenko?

— Puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani. Toimitusmies alkoi katsella ulos ikkunasta, ja Howland luopui yrityksestä puhua hänen kanssaan. Vähän ajan kuluttua toinen nousi ja sanoi hyvää yötä. Cree- ja chippeway-intiaanit lähtivät hänen mukanaan, ja muutamien minuuttien kuluttua poistuivat myös molemmat valkoiset metsästäjät. Insinööri jäi yksin.

— Perin merkillistä väkeä, hän virkkoi puoliääneen. — Puhuvatkohan he koskaan!

Hän kumartui ikkunaan päin, asetti leukansa käsien nojaan ja alkoi tähyillä ulos. Hänen ei ollut yhtään uni; harvoin hän oli tuntenut itsensä niin virkeäksi kuin tänä iltana. Hänen kuohuva riemunsa ei vielä ollut ehtinyt muuttua järjelliseksi tyytyväisyydeksi, ja hän odotti vain huomista ja seuraavaa ja sitä seuraavaa päivää, jolloin hän saisi mennä Gregsonin ja Thornen tilalle. Hän uhkui työntarmoa. Hän katsoi kelloaan. Se oli jo vähän vailla kymmenen. Illallisesta saakka hän oli tupakoinut lakkaamatta. Nytkin hän sytytti uuden sikarin ja jäi tuijottamaan kadulle.

Äkkiä hän kuuli kevyitä askeleita jalkakäytävältä. Ne olivat nopeita, ja pysähtyivät — aivan kuin epäillen — sitten ne taas lähestyivät, ja ikkunan ulkopuolella näkyi nainen. Miten hän oli puettu, sitä ei Howland ehtinyt tarkastaa. Hän näki vain kasvot — ne olivat liidunvalkoiset kuin yössä ympärillä hohtava lumi — hienopiirteiset ja kauniit, ja silmät katsoivat Howlandia puoleksi rukoillen, puoleksi houkutellen, ja huulet näyttivät tahtovan sanoa jotain. Howland tuijotti kummastuneena olentoon, mutta samassa se oli kadonnut.

Huudahtaen kiivaasti Howland juoksi ovelle ja katsoi tähtien valaisemalle kadulle. Vaikkakin rientäminen ikkunan luota ovelle vei vain muutaman sekunnin, katu oli kuitenkin jo tyhjä — paitsi että hän kaukana erään talon kohdalla näki yksinäisen varjon ja rappusten vieressä koiran, joka alkoi hänelle murista. Hän ei kuullut mitään askeleita, yhtä vähän hän kuuli minkään oven avautuvan tai sulkeutuvan. Ainoastaan pohjoinen välähtely humisi, ja vielä kerran tunkeutui hänen korviinsa suden synkkä ulvonta Saskatchewanin takaisen metsän puolelta.

Puhumattomat huulet

Howland ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat kauniiden kasvojen ja silmäparin lumota itsensä. Hänen käytännöllinen luonteensa oli siksi paljon kiintynyt aineellisiin asioihin, ettei mikään haaveellisuus päässyt siihen vaikuttamaan. Ainakin Howland oli niin kerskunut, ja nyt hän naurahti hieman hermostuneesti, palatessaan entiselle paikalleen ikkunan luo. Hän tunsi, että innostuksen puna oli kohonnut hänen poskilleen, ja siksi hän hieman häpesi.

— Mutta olipa se tyttö totisesti kaunis! hän koetti lohdutella itseään. — Ja hänen silmänsä…

Mutta hän ei ajatellut yksinomaan kauniita silmiä eikä kauniita kasvoja, hän tuumi myös, minkä takia tyttö oli pysähtynyt juuri sen ikkunan eteen, jonka ääressä hän istui. Ja miksi tyttö oli katsellut häntä niin kiintyneesti kuin olisi tahtonut häneltä jotain? Hänen poskiensa puna ja huultensa hymy häipyivät pian, kun hän rupesi syyttämään itseään siitä, ettei hän varmaankaan ollut käsittänyt sitä, mitä tuo nainen mahdollisesti oli koettanut saada häntä ymmärtämään. Mutta olisikohan tyttö erehtynyt, ehkä hän oli hakenut toista henkilöä? Ehkä hän oli ensin luullut Howlandia etsimäkseen henkilöksi, mutta huomattuaan erehtyneensä olikin kiirehtinyt pois! Tavallisissa olosuhteissa olisikin Howlandista tämä selitys tuntunut aivan luonnolliselta, mutta tänä iltana hän oli toisenlaisessa mielentilassa ja rupesi tuumimaan, että vaikka ratkaisu olisikin ollut oikea, ei se kuitenkaan selittänyt syytä tytön kasvojen kalpeuteen ja ihmeelliseen rukoukseen, jonka Howland oli lukenut hänen silmistään.

Se oli kuitenkin asia, joka ei kuulunut hänelle, ja hän astui ulos. Kauempana saman kadun varrella — noin neljännespeninkulman päässä — loistivat valot pienen kiinalaisen ravintolan ikkunoista, ja hän suuntasi askeleensa sinne.

— Minäpä poikkean tuonne juomaan kupillisen teetä, hän virkkoi itsekseen, heitti pois sikarinpätkänsä ja veti keuhkonsa täyteen kylmää, kuivaa ilmaa. — Miten ilta olikaan ihana! Toivoisinpa, että Van Hoen olisi täällä!

Hän pysähtyi ja kääntyi taas katsomaan pohjoiseen. Lukemattomat tähtisarjat, jotka heijastivat välkkyviä valojaan, ja joen toisella puolen oleva tumma erämaa alkoivat lumota häntä yhä enemmän ja enemmän. Siitä aamusta saakka, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt tämän kummallisen jäämaan, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saanut suoniinsa uutta verta, ja hän riemuitsi siitä, että onni ja menestys odottivat häntä juuri täällä. Koskaan hän ei ollut edes uneksinutkaan tällaisesta elämän riemusta. Nyt siinä tuijottaessaan kaukaista napaseutua hän tuli ajatelleeksi, oliko hänen uskonsa, ettei hän ollut tippaakaan haaveilija, sentään oikea. Ainainen työ ja ankara toiminnan todellisuus oli johtanut hänet siihen, että hänestä näyttivät hullunkurisilta kaikki runollisuus — ja naiset. Mutta täytyi hänen sittenkin olla rehellinen itselleen ja myöntää, että hän toki oli aina nauttinut haaveellisuudesta kaikkialla, missä oli sitä tavannut. Nyt viimeksi hänen verensä oli lämminnyt niiden kauniiden kasvojen näkemisestä, jotka hän niin äkkiarvaamatta oli erottanut yön pimeydestä.

Hän kuuli takaansa pianon rämpytystä. Hänen astuessaan sisään ravintolaan vilahtivat ohitse mies ja nainen, ja näiden punakat kasvot ja epävakaa käynti varmensivat hänen aavistustaan ravintolan epäilyttävyydestä. Howland astui suureen saliin, joka oli täynnä pöytiä ja tuoleja; siellä tunkeutui sieraimiin merkillisiä tuoksuja. Pöydän ääressä istui pitkäpalmikkoinen kiinalainen pää käsivarsien varassa. Tiskin takana seisoi toinen, liikkumattomana kuin obeliski, ja katseli kehottavin silmäyksin Howlandia hänen astuessaan sisään. Ylhäältä kuului pianonsoittoa, ja nyökäytettyään ystävällisesti nuori insinööri astui ylös rappusia.

Soitto lakkasi, kun kuultiin hänen askeleensa. Hän hämmästyi suuresti sitä näkyä, joka hänet nyt kohtasi. Hän tuli huoneeseen, joka oli alakerran salille täydellinen vastakohta. Tämä yläkerran huone oli mitä upein; sen seiniä peittivät kauniit itämaiset verhot, pöytiä suojustivat silkkikaihtimet, ja istuinten päällyksiä somistivat koruompelukset. Howland istuutui pöydän ääreen ja soitti tarjoilijaa. Hänen luokseen kiirehtikin heti mustiin puettu kiinalainen, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi.

— Teetä, Howland sanoi, ja lisäsi samassa itsekseen: Hiton hieno paikka tällaiseksi erämaan ravintolaksi! Ihmettelenpä —

Hän silmäili uteliaana ympärilleen. Vaikka kello oli vasta yksitoista, näyttivät huoneet jo tyhjiltä. Kuitenkin Howland oli varma siitä, ettei ravintola ollut tyhjä. Hän aavisti, että ihmisiä oli hänen lähettyvillään. Hän nimittäin tunsi tupakansavun seasta lievän katkeran tuoksun, ja maksaessaan teensä kohautti hän olkapäitään huomiostaan varmistuneena.

— Opiumia, niin totta kuin nimeni on Jack Howland, hän lausui itsekseen tarjoilijan poistuttua. — Mitenkä suuri menekki sillä täällä lienee?

Hän maistoi teetään ja tähyili uteliaana joka puolelle. Tuskin kiinalainen oli mennyt, kun hän kuuli askelia rappusilta. Samassa silmänräpäyksessä hän oli huudahtaa hämmästyksestä, sillä ovella seisoi, katsoen häntä epäilevästi suoraan silmiin, sama nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt hotellin ikkunasta.

Pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat, mutta sinäkin aikana ehti tuon kauniin olennon kuva painua Howlandin sieluun. Aina ennen tähän asti, kun hän oli nähnyt kauniita naiskasvoja, hän oli ihaillut niitä kylmästi ja tunteettomasti, ja hän oli arvostellut niitä kuin ne olisivat olleet vain jotain hänen omien kättensä työtä. Mutta nämä kasvot herättivät nyt hänessä aivan outoa mielenkiintoa. Ne olivatkin kieltämättä ihanat kasvot. Siitä hän oli selvillä heti. Nyt ne eivät myöskään olleet niin kalpeat, jollaisina hän ne oli nähnyt ikkunan läpi. Tytön poskia peitti nyt hieno puna, hänen kauniit huulensa olivat erillään toisistaan, ja hän hengitti kiivaasti, kuin olisi rasittunut noustessaan ylös portaita. Mutta hänen silmänsä, ne ne saivat veren Howlandin suonissa virtaamaan tulisemmin. Oh, niin lumoavat silmät!

Tyttö kääntyi nopeasti ja istuutui kaukana olevaan pöytään, niin että Howland saattoi nähdä hänen kasvonsa ainoastaan sivulta. Se oli hänelle vain uusi puoli tuon ovella näyttäytyneen olennon kauneudesta, ja hän tarkasteli tyttöä lakkaamatta, tämän ollessa tietoinen siitä. Howland täytti kuppinsa uudelleen, iloiten siitä, ettei tyttö ollut istuutunut minkään kaihtimen taakse. Purppuraisista poskista nuoren insinöörin katse siirtyi tytön tuuheisiin, kiiltäviin hiuksiin, jotka paksuina, pehmeinä aaltoina puolittain peittivät hänen korvansa ja päättyivät niskassa suureksi kiehkuraksi. Ensimmäistä kertaa Howland kiinnitti huomionsa hänen pukuunsa. Se hämmästytti häntä. Tytön lakki ja muhvi olivat ilveksen nahkaa, ja hänen kaulansa ympärillä oli puuhka samasta nahasta. Hänen kätensä olivat moitteettomasti hansikoidut. Jokaisella hänen rakastettavien kasvojensa piirteellä, jokaisella pienimmälläkin yksityiskohdalla hänen asussaan oli mitä hienostunein leima. Howlandin huulilta katosi veitikkamainen hymy. Kuka hän oli? Miksi hän oli täällä?

Kissan ketteryydellä kiirehti kiinalainen tarjoilija hänen luoksensa, ja pienelle taululle, jota Howland ei ollut huomannut aikaisemmin, tyttö kirjoitti tilauksensa. Se oli teetä. Hän näki, että tyttö maksoi tarjoilijalle dollarin setelillä ja että tämä antoi hänelle takaisin seitsemänkymmentäviisi senttiä.

— Hän ei näytä olevan täällä ensi kertaa, koska hän tuntee tavat,
Howland ajatteli.

Hän kaatoi itselleen viimeisen kupillisen teetä, ja jälleen nostaessaan päänsä hän huomasi kummakseen, että tytön huomio oli kiintynyt häneen. Hetken aikaa tyttö tuijotti suoraan häneen, mutta pian hän punastui, hänen pitkät silmäripsensä painuivat, ja Howland huomasi, että käsi, joka piteli pientä japanilaista kuppia, vapisi hiukan. Howland nojautui eteenpäin, ja aivan kuin tämän liikkeen pakoittamana tyttö käänsi jälleen katseensa häneen. Hänen tummissa silmissään oli ilme, joka oli vähällä saada Howlandin hypähtämään, sillä hän luki niiden hehkusta hartaan, mutta samalla puolittain pelästyneen rukouksen. Howland nousi, ja hänen tutkivaan katseeseensa tyttö vastasi päännyökkäyksellä.

— Pyydän anteeksi, insinööri sanoi ja istuutui vieraan tytön luo, — saanko antaa teille korttini?

Howlandista tuntui kuin hän olisi käyttäytynyt epähienosti ja kömpelösti, ja tietoisuus siitä nosti veren hänen poskilleen. Tyttö luki hänen nimikorttinsa, hymyili hänelle, ja hän antoi Howlandille merkin hakea kuppinsa, maistaakseen hänen teetään. Kun nuori mies palasi, tyttö kirjoitti parhaillaan samalle taululle, jonka hän oli nähnyt äsken, ojentaen sen sitten hänelle.

— Anteeksi, etten sano mitään, hän luki siitä. — Voin hyvin kuulla, mitä puhutte, mutta onnettomuudekseni olen mykkä.

Howland ei voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta, ja kun tyttö kohotti kuppinsa, näki hän jälleen tämän kasvoilla saman ilmeen, joka oli tehnyt häneen niin merkillisen vaikutuksen Windsor-hotellin ikkunassa. Howlandilla ei ollut kokemusta mielistelystä. Hän ei ymmärtänyt käyttää kiertoteitä, siksi hän meni suoraan asiaan ja katsoi tyttöä silmiin:

— Näin teidät illalla hotellin ikkunasta, ja kasvojenne ilme sai minut luulemaan, että teillä on joku huoli. Siksi olen tässä. Olen insinööri, ja tehtävänäni on rakentaa Hudson-lahden uusi rautatie. Olen parhaillaan matkalla Chicagosta Le Pas'han. Olen vieras tässä kaupungissa. En ole koskaan ennen ollut täällä. Tämä on hyvin sievä teehuone, jonka turvin on varsin sopiva tehdä opiumkauppaa.

Näillä muutamilla avomielisillä sanoilla hän oli selvittänyt tilanteen. Hän oli kertonut tytölle, kuka hän oli, oli ilmoittanut syyn mielenkiintoonsa häntä kohtaan sekä vihjannut tälle siitä, millainen se talo oli, jossa he nyt olivat. Hän koetti tarkkailla sanojensa vaikutusta ja katui heti, että oli käynyt niin suoraan asiaan. Tytön katse harhaili hetken ympäri huonetta; Howland näki hänen povensa kiivaasti kohoavan, näki hänen poskiensa kalpenevan, näki pelästyneen ilmeen hänen silmissään, kun ne katsoivat häneen, suurina ja kysyvinä.

— En tiennyt — tyttö kirjoitti äkkiä, mutta jätti lauseensa kesken. Hänen kasvonsa olivat nyt yhtä valkoiset kuin silloin, jolloin Howland oli nähnyt hänet ikkunan läpi. Hänen kätensä värisi hermostuneesti ja hänen huulensa vavahtelivat tavalla, joka sai Howlandin sydämen tykyttämään kiivaammin. — Olen myöskin vieras täällä, tyttö kirjoitti sitten. — En ole ollut täällä koskaan ennen. Minä olen tullut siksi että —

Taas hän keskeytti lauseensa, ja näytti kuin häneltä olisi pyrkinyt kuuluville nyyhkytys, hänen jälleen kääntäessään katseensa Howlandiin.

— Minä tulin siksi että tekin tulitte.

— Miksi? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja rauhallisesti. —
Sanokaa minulle — miksi?

Tyttö kirjoitti:

— Olen vieras. Tarvitsen jonkun, joka auttaa minua. Sattumalta sain tietää, kuka olette, ja päätin lähteä teitä tapaamaan hotelliin, mutta sinne saavuttuani en uskaltanutkaan astua sisään. Sitten näin teidät ikkunasta. Hetken kuluttua tulitte ulos, ja näin teidän tulevan tänne. En tiennyt, millainen tämä paikka oli, ja lähdin tänne jälkeenne. Tuletteko mukaani — sinne missä asun — niin minä kerron teille —

Tyttö jätti lauseensa kesken ja katsoi häneen rukoilevasti. Sanaakaan virkkamatta Howland nousi ja otti hattunsa.

— Minä tulen. Hän pyysi tyttöä kirjoittamaan nimensä. Tämä vain hymyili, ja hänen poskensa punehtuivat. Sitten hän kääntyi ja lähti portaita alas, ja Howland seurasi häntä. Ulkona Howland tarjosi hänelle käsivartensa.

— Ihana ilma! hän huudahti ihastuneena.

Tyttö nyökkäsi ja hymyili hänelle taas. Hänen päänsä oli hyvin lähellä Howlandin olkapäätä, ja hänen kasvonsa näyttivät tähtien valossa entistä kauniimmilta.

He eivät katsoneet taakseen. He eivät myöskään kuulleet mokkasiinien sipsuttelua vähän matkan päässä takanaan. Eikä kumpikaan huomannut puoliverisen Jean Croisset'n kiiluvia silmiä ja hänen laihoja, tummahipiäisiä kasvojaan, kun he kiireesti astelivat Saskatchewania kohti.

Salaperäinen hyökkäys

Howland oli tyytyväinen, että hän nyt sai olla hetken vaiti. Hän alkoi ajatella, miten harvinainen tällainen seikkailu oli miehelle, jolla oli vastuu mannermaan suurimman rautatieyrityksen toteuttamisesta ja jonka piti seuraavana aamuna kello kahdeksan matkustaa työpaikalleen. Hänessä liikkui sekavia tunteita, ja hän tuumi, mitä Van Hoen sanoisi, jos tietäisi tämän.

Hän katsahti seuralaiseensa, jonka upeaa tukkaa ja lumoavia kasvoja hän ei voinut tarpeeksi ihailla. Hän pelkäsi, että hän voisi näissä oloissa käyttäytyä tyhmästi. Siinä tapauksessa hän ei voisi lohduttaa itseään muulla kuin — ettei siitä illasta, joka hänen oli pakko viettää Prince Albertissa, muodostunutkaan niin ikävä kuin hän oli odottanut.

Howland pysähtyi joen rannalle, missä lautta oli puoliksi maalle vedettynä, ja hän katsahti tyttöön ihmetellen. Tämä vain hymyili ja osoitti vastakkaista rantaa.

— Minä olin siellä jo illalla, virkkoi Howland. — En nähnyt siellä ainoatakaan asumusta, kuului vain susien ulvomista. Menemmekö sinne?

Hän tunsi käsivarttaan heikosti puserrettavan, jolla tavalla tyttö tahtoi saada hänet ymmärtämään, että juuri sinne hänellä oli aikomus viedä uusi tuttavansa. Howlandia alkoi hiukan arveluttaa. Joen toisella puolen ulottui honkametsä aina rantaan saakka. Hän tiesi, että tässä oli Prince Albertin raja. Tuolla erämaassa saattoi olla joku hökkeli, mutta jos oli, ja jos tyttö tahtoi johdattaa hänet sinne, niin miksi hän oli sanonut olevansa vieras täällä? Miksi hän oli pyytänyt apua juuri häneltä, miksei hän ollut kääntynyt niiden puoleen, jotka hän tunsi?

Howland teki hiljaa itselleen nämä kysymykset ja ennen kuin he kiipesivät virran toiselle rannalle, hän sanoi:

— Sanotte olevanne vieras täällä?

Tyttö hymyili ja nyökkäsi.

— Mutta kuitenkin näytätte olevan tähän seutuun hyvinkin perehtynyt,
Howland jatkoi. — Minne aiotte minut viedä?

Tällä kertaa tyttö ravisti pontevasti päätään ja osoitti lumessa selvästi havaittavaa latua, joka lauttapaikalta johti toisella puolen jokea olevaan metsään. Howland oli aikaisemmin päivällä kuullut, että tästä kävi Iso Pohjoistie, jota seuraten saavuttiin kaukaisille saloille. Kaksi päivää sitten olivat Lac Bainin toimitusmies ja intiaanit saapuneet tätä tietä. Jäällä erotti selvästi Jean Croisset'n ja Lac la Rouge-leiriltä tulleiden miesten rekien jäljet. Kovan lumipyryn jälkeen kymmenkunta päivää sitten useat metsämiehet olivat tulleet tästä päästäkseen Prince Albertiin, mutta kukaan ei ollut lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämän Howland oli kuullut hotellissa, ja hämmästyneenä hän kohautti olkapäitään, silmätessään nuorta tyttöä kasvoihin. Tämä oli lukevinaan Howlandin ajatukset, ja Howland saattoi lukea tytön kasvoista hartaan rukouksen, samalla kun niistä kuvastui suru sen johdosta, ettei hän voinut sanoa sitä, mitä olisi tahtonut. Äkkiä hän irrottautui Howlandista ja piirsi kenkänsä kärjellä lumeen yhden ainoan sanan. Kun Howland sitten kumartui sitä lukemaan, tyttö laski kevyesti kätensä hänen olalleen.

— Leiri! Howland kysyi ihmeissään ja suoristautui. — Tarkoitatteko, että teillä on leiri täällä?

Tyttö nyökkäsi, näyttäen tavattoman tyytyväiseltä, että hänen seuralaisensa oli ymmärtänyt hänet. Hänen olennossaan oli jotain niin herttaisen lapsellista, että Howland nauraen ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

— Te! hän huudahti. — Teilläkö — leiri täällä? Hän tarttui tytön käsiin, ja tämä läheni häntä hymyilevin silmin ja huulin. Hänen kauniit kasvonsa olivat nyt houkuttelevan lähellä nuorta insinööriä, joka tunsi hänen hengityksensä ja hänen hiustensa tuoksun. Howland ei ollut koskaan edes uneksinut sellaisista kasvonpiirteistä; veri alkoi hänen ruumiissaan kiehua. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti vanhan minänsä, tuon käytännöllisen, arkipäiväisen rautatienrakentaja Jack Howlandin; unohti kaiken muun paitsi tytön läsnäolon, hänen suurten ruskeitten silmiensä säteilyn, silmien, jotka niin äkkiä olivat tuoneet muutoksen hänen elämäänsä. Mutta pian hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hän vetäytyi taaksepäin ja päästi tytön kädet.

— Pyydän anteeksi, hän sanoi hiljaa. Hänen poskensa paloivat hänen ajatellessaan, mitä hän oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ja alkoi astua eteenpäin jälkiä seuraten. Hän ei kulkenutkaan kauan, ennen kuin näki edessään punaisen valoloimun. Samassa tartuttiin hänen käteensä, hän kääntyi kiivaasti ja näki, että tytön kasvot olivat pelästyksestä kalmankalpeat.

— Mitä nyt? Howland huudahti. — Sanokaa —

Hän tarttui jälleen tytön käsiin ja katseli häntä hämmästyneenä, mutta tyttö riistäytyi irti. Kuului askelia, ja puiden suojassa näkyi varjo. Iso puukko välähti, ja hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänellä ei ollut aikaa juosta pakoon eikä hän ehtinyt vetää esiin revolveriaankaan. Mutta itsepuolustusvaisto pani hänet heittäytymään maahan, ja hän vältti siten iskun. Hyökkääjä aikoi juuri syöksyä hänen kimppuunsa, ja Howland hapuili asettaan, kun hän kuuli oksien ritinää takanaan, ja häntä lyötiin voimakkaasti päähän. Hänen kädestään riistettiin revolveri ja hänen kurkkuaan kuristettiin kovaa. Howland koetti irroittaa käsiään, mutta turhaan, sillä häntä pitelivät jättivoimat. Tuntiessaan sormien tulisten rautojen tavoin säälimättömästi painuvan syvemmälle kurkkuunsa ponnisti hän epätoivon vimmalla viimeiset voimansa ja sai polvensa vapaiksi jättiläisen alta. Siinä samassa hän potkaisi päällään makaavaa miestä vatsaan niin paljon kuin jaksoi. Päällekarkaajan sormet heltisivät, ja Howland näki hänen kiemurtelevan lumessa. Vieläkin puolipyörryksissä siitä ankarasta iskusta, jonka hän oli saanut päähänsä, Howland tähyili ja huomasi muutaman askeleen päässä toisen miehen lähestyvän. Howland ojensi revolverinsa häntä kohti.

— Älkää ampuko, herra Howland, hän kuuli äänen huutavan. — Minä tässä — Jean Croisset, ystävänne. Kiitos pyhimyksille, minähän saavun — miten teillä onkaan tapana sanoa? — kreivin aikaan!

Howland eroitti tähtien valossa puoliverisen laihat, tummat kasvot, jotka hymyilivät hänelle. Muutaman silmänräpäyksen aikana ei nuori insinööri kuitenkaan kuullut eikä nähnyt häntä. Hän katseli vain ympärilleen nähdäkseen äskeisen seuralaisensa, kaunottaren. Mutta tämä oli kadonnut.

— Minä satuin tulemaan — juuri parahiksi, Croisset jatkoi. — Tulkaa, meidän täytyy mennä. Hymy hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ja kun hän tarttui Howlandia käsivarteen oli siinä jotain vastustamattoman määräävää. Howland huomasi, että kaikki pyöri hänen ympärillään ja että hänen jäsenensä olivat tavattoman hellät ja heikot. Hän painoi käsillään päätänsä; se aiheutti hänelle kipua, ja hän oli vähällä huudahtaa tuskasta.

— Tyttö? hän sammalsi.

Croisset puristi lujemmin hänen käsivarttaan.

— Hän on poissa! kuuli Howland hänen lausuvan, ja puoliverisen äänensävy oli sellainen, että se sai hänet kääntymään ja häneen nojaten lähtemään astelemaan Prince Albertia kohden. Ja nojatessaan yhä raskaampana seuralaiseensa tunsi hän, että hänen täytyi saada selville muutakin kuin ainoastaan tytön katoaminen. Sillä silloin kun isku kohtasi hänen päätään, hän oli kuullut naisen kirkaisun. Maatessaan lumessa puolitainnoksissa hän oli kuullut kuin hyvin kaukaa naisen äänen huudahtavan:

— Jumalan tähden, te tapatte hänet — te tapatte hänet!

Howland koetti toistaa nuo sanat, mutta hän ei saanut huuliltaan yhtään sanaa. Kun he olivat saapuneet joelle, pysähtyi puoliverinen.

— Minun täytyy nyt kantaa teitä, hyvä herra, hän virkkoi. Ja kun hän ponnisteli jäällä raskaan taakkansa alla — Howland oli pyörtynyt — lausui hän itsekseen: — Pyhimykset minua varjelkoot, mutta mitähän ihana Meleese sanoisi, jos hän tietäisi, että Jean Croisset on ollut vähällä ottaa tältä herralta hengen. Oh, tämä maailma on täynnä hulluja!

Varoitus

Howland muisti vain heikosti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut. Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, makasi hän vuoteessa hotellissa. Hänen vieressään olevalla pöydällä paloi himmeä lamppu. Hän huomasi, että huone oli tyhjä. Hänen kohottaessaan päätään ja olkapäitään veresti kipu hänen muistiaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli sairas. Hänen päätään ja kurkkuaan särki, ja kun hän katseli toista kättään, hän huomasi sen olevan siteessä. Hän ei tiennyt, oliko hän pahastikin loukkaantunut; hän painui takaisin pieluksen varaan ja alkoi tuijottaa lamppuun. Äkkiä kuului ovelta ääntä, ja hän käänsi päänsä sinnepäin. Jean kurkisti sisään.

— Kas, te olette valveilla, — hän virkkoi, sulki oven hiljaa ja tuli sisään. — Hyvä Jumala, olisipa nuija ollut pitempi, niin olisitte helposti voinut saada passin iäisyyteen, hän lisäsi nauraen, ja astui äänettömin askelin vuoteen luo. Hän tarjosi Howlandille lasin vettä.

— Onko laitani pahoin, Croisset?

— Saatte viettää vuoteessa pari päivää, siinä kaikki.

— Mahdotonta! nuori insinööri huudahti. — Minun täytyy lähteä huomenna kahdeksan junalla. Minun on pakko rientää Le Pas'han —

— Kello on nyt viisi, keskeytti hänet Jean. — Tuntuuko teistä siltä kuin voisitte lähteä?

Howland koetti kohottautua, mutta vaipui tuskasta huudahtaen takaisin patjalle.

— Hitto vieköön! hän murahti. Ja hetken perästä hän tarttui Jeanin ruskeaan käteen ja lausui: — Minä kiitän teitä avustanne, Croisset. En tiedä mitä tapahtui. En tiedä, keitä he olivat, jotka tahtoivat tappaa minut, ja miksi he sen tekivät. Siellä oli myös eräs tyttö — minä menin sinne hänen kanssaan —

Samassa hän huomasi, miten puoliverisen silmissä leimahti kummallisesti. Hämmästyneenä hän kohottautui hiukan ja katsoi Croisset'ia tutkivasti.

— Tiedättekö jotain? Howland kuiskasi kiihkeästi. — Kuka hän on?
Miksi hän houkutteli minut sinne? Miksi minut tahdottiin tappaa?

Hän teki nämä kysymykset toisensa perään hengähtämättä, ja Croisset'in kasvoista hän huomasi, että tämä kyllä olisi voinut vastata niihin. Mutta kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuulunut sanaakaan. Äkkinäisellä liikkeellä puoliverinen riuhtaisi kätensä irti ja lähestyi ovea. Keskellä lattiaa hän pysähtyi ja kääntyi.

— Herra, minä olen saapunut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö La Pas'han, älkää lähtekö Wekuskon suurelle rautatieleirille! Lähtekää takaisin etelään! Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen kätensä vetäytyivät suonenvedontapaisesti nyrkkiin. — Ehkä ymmärrätte, hän lisäsi innokkaana, — kun sanon, että tämän varoituksen lähettää teille — pikku Meleese!

Ennen kuin Howland ehti hämmästyksestään tointua oli Croisset jo kadonnut. Insinööri huusi häntä nimeltä, mutta hän ei kuullut vastaukseksi muuta kuin pohjatuulen puhaltamista. Huudahtaen vihasta hän vaipui takaisin tyynylle. Kiihtymys oli jälleen saanut hänen poskensa palamaan. Hän makasi ja koetti keksiä selitystä edellisen illan salaperäiseen tapahtumaan. Se arvelu, että häntä oli koetettu pettää pääsi voitolle. Tuo rakastettava tyttönen oli suloisella hymyllään ja lumoavalla suullaan houkutellut hänet ansaan, ja sitä ajatellessaan hän puri hampaitaan harmista. Hän olisi varmasti heittänyt henkensä, ellei Croisset olisi tullut apuun. Ja tyttö ei ollut mykkä! Hänhän oli kuullut naisen äänen huudahtavan:

"Jumalan tähden, te tapatte hänet, te tapatte hänet!"

Howland hengitti lyhyemmin ja kiivaammin, kun hän toisti nämä sanat. Hän oli varma, että tuo huuto todisti mitä suurinta säikähdystä; maatessaan vuoteessaan silmät kiinni, hän oli vieläkin kuulevinaan tuon saman epätoivoisen äänen. Mitä enemmän hän koetti keksiä selvyyttä tähän salaperäiseen tapahtumaan, sitä selittämättömämmäksi se muuttui. Jos tyttö olisi ehdoin tahdoin vietellyt hänet ansaan, miksi hän sitten, kun oli päässyt tarkoitustensa perille, päästi sellaisen hätähuudon? Howland kuvitteli jälleen seisovansa tuon kauniin olennon vieressä lumisella tantereella; hän tunsi jälleen tytön käsien kosketuksen, huomasi miten hänen povensa kiivaasti nousi ja laski; näki vienon ilmeen hänen ihanissa silmissään ja huulten kiihkeän värähtelyn. Oliko mahdollista, että sellaiset silmät ja sellaiset kasvot olivat houkutelleet hänet ansaan? Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen ei hän kuitenkaan voinut olla epäilemättä tätä seikkaa. Mutta sentään oli tyttö hänelle valehdellut — hän ei ollut mykkä!

Pahastuksissaan hän kääntyi ja katsoi oveen päin. Kun Croisset palaisi, hän vaatisi mieheltä selvitystä tähän kummalliseen tapaukseen, sillä hän oli varma, että puoliverinen oli ainakin osaksi selvillä siitä. — Kuka oli pikku Meleese, jonka Croisset oli sanonut lähettäneen varoituksen? Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän koskaan ollut tuntenut ketään sen nimistä. Ja kuitenkin oli puoliverinen maininnut sen tavalla, kuin olisi sillä ollut häneen, Howlandiin nähden, joku erityinen merkitys. "Ehkä ymmärrätte", oli Croisset sanonut, ja Howland pinnisti aivojaan käsittääkseen jotain, mutta turhaan, kunnes hän viimein väsyi.

Nousevan päivän ensimmäiset valojuovat alkoivat tunkeutua sisään ikkunasta, kun jälleen kuului askeleita oven ulkopuolelta. Tällä kertaa ei tulija ollut Croisset, vaan isäntä itse, joka toi tarjottimella paahdettua leipää ja höyryävän kuumaa kahvia. Hän nyökkäsi ja hymyili, nähdessään Howlandin olevan puoliksi kohollaan vuoteessa.

— Teittepä epämiellyttävän kuperkeikan, hän virkkoi ja veti vuoteen viereen pienen pöydän. Lumi on petollista kallioilla. Onni että Croisset oli mukananne!

Howland ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

— Niin — se oli — epämiellyttävä kuperkeikka, hän myönsi lopuksi, tirkistäen isäntää kasvoihin. — Missä Croisset on?

— Mennyt. Hän lähti koirineen noin tunti sitten. Merkillinen mies se Croisset! Saapui eilen Lac la Rougesta — maasta, joka on sadan peninkulman päässä täältä — ja palaa sinne jo tänään. Eikä hänen tuloonsa eikä menoonsa ole mitään näennäistä syytä, mikäli minä voin huomata.

— Tiedättekö jotain hänestä? Howland kysyi innokkaana.

— En. Hän käy täällä vain pari kertaa vuodessa.

Insinööri haukkasi palasen paahdettua leipää ja ryyppäsi kahvia päälle.
Hetken kuluttua hän kysyi hyvin välinpitämättömänä:

— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Meleese-nimisestä henkilöstä?

— Meleese — Meleese — Meleese, isäntä toisti ja tuumiessaan hypisteli sormillaan tukkaansa. — Nimi kuulostaa minusta tutulta, mutta en kuitenkaan voi muistaa. — Äkkiä hän sitten huudahti: — Oh, nyt muistan. Kaksi vuotta sitten meillä oli keittäjä, jonka nimi oli Meleese.

— Se, jota minä tarkoitan, on nuori nainen, Howland sanoi olkapäitään kohauttaen.

— Keittäjä Meleese onkin jo kuollut, isäntä virkkoi ja nousi lähteäkseen. — Minä lähetän puolen tunnin kuluttua hakemaan tarjotinta.

Muutamia tunteja myöhemmin Howland kömpi ylös vuoteesta ja valeli päätään kylmällä vedellä. Tämän tehtyään hän tunsi itsensä virkeämmäksi, pukeutui ja meni alas. Päätä särki vielä hieman, ja hän oli voimiltaan heikko, mutta muita jälkiä tappelusta ei enää ollut havaittavissa. Hän söi päivällistä, ja iltapäivällä tunsi hän itsensä jo niin voimakkaaksi, että sytytti sikarin ja lähti ulos pienelle kävelylle. Ensin hän ajatteli lähteä kiinalaiseen ravintolaan ottamaan selvää tytöstä, mutta muuttikin aikomustaan ja alkoi seurata eilisiltaisia jälkiä joelle. Hän saapui sille paikalle, missä hänen kimppuunsa oli hyökätty, ja katseli taistelun jälkiä lumessa. Siellä, missä hän ensin oli nähnyt puoliverisen, näkyi lumessa veripilkkuja.

Lumessa näkyi selvästi, minne päin haavoittunut mies oli ryöminyt, ja Howland lähti siihen suuntaan, käsi lujasti revolverillaan. Metsästä hän löysi pienen aukeaman, jossa oli leirin jätteitä sekä kasa koivunriukuja, joita nähtävästi oli käytetty teltan tukina. Hän kuopi saappaallaan tuhkaa, mutta esiin ei tullut yhtään kipinää, mikä olisi osoittanut, että leiriä oli hiljakkoin käytetty. Howland saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen hänen tuntemattomat vihollisensa olivat koonneet tavaransa ja paenneet. Heidän mukanaan oli myös nähtävästi lähtenyt se tyttö, jonka kauniit kasvot ja suloiset silmät olivat houkutelleet Howlandin ansaan. Mutta minne he olivat lähteneet?

Hän tarkasteli huolellisesti hylättyä leiripaikkaa. Kovalla jäänpinnalla näkyi koirain käpälien sekä leveän reen jälkiä. Viholliset olivat siis edellisenä yönä lähteneet pohjoiseen.

Palatessaan hotelliin hän oli hyvin väsynyt, ja hän tuli enemmän tyytymättömäksi kuin iloiseksi siitä tiedosta, että tavarajuna, jonka piti lähteä Le Pas'han seuraavana päivänä, lähtisikin jo samana iltana. Kun hän oli levännyt hetken, palasi häneen kuitenkin hänen entinen työintonsa, ja hän kaipasi Le Pas'han ja Wekuskon suurelle leirille. Croisset'n varoitus sai hänet ennemminkin kiirehtimään kuin hidastelemaan matkallelähtöään. Howland oli syntynyt taistelijaksi. Taistelullahan hän oli raivannut tiensä eteenpäin ja siten saavuttanut onnensa ja menestyksensä. Sellainen seikka, että kaukana erämaassa uhkasi hänen henkeään vaara, että jotain salaperäistä oli siellä edessä, oli vain omiaan kiihoittamaan häntä sen urakan suorittamiseen, jonka hän oli saanut tehtäväkseen. Hän ryhtyi pohtimaan, olivatkohan Gregson ja Thornekin joutuneet samanlaisille vaaroille alttiiksi ja siksi halunneet niin innokkaasti lähteä takaisin sivistyneeseen maailmaan. Howland lohdutti itseään sillä, että hän saisi tietää kaikki, kunhan tapaisi heidät Le Pas'ssa. Vielä hän saisi tietää muutakin, saavuttuaan Wekuskon leirille, nimittäin oliko puoliverisellä todellakin syytä varoittaa häntä jostain. Joka tapauksessa hän päätti asettua odottavalle kannalle ja valmistautua kaikkien mahdollisuuksien varalle. Hän menikin erääseen myymälään, josta osti itselleen kuusipiippuisen revolverin, pistoolikotelon ja samanlaisen metsästyspuukon, jollaisen hän oli nähnyt Croisset'lla.

Oli keskiyö, kun hän nousi junaan, ja sen pysähtyessä Etomamissa aamun sarastus alkoi levitä erämaan yli. Sieltä hän jatkoi matkaansa resinalla kuusikymmentä peninkulmaa. Kolme päivää olikin resina jo odottanut uutta päällikköä, mutta ei kumpikaan, Gregson eikä Thorne, ollut sen mukana häntä vastassa.

— Herra Gregson odottaa teitä Le Pas'ssa, sanoi eräs miehistä, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. — Thorne on Wekuskossa.

Ensimmäisen kerran elämässään Howland matkasi nyt erämaan sydämeen, ja hänen edetessään peninkulman toisensa jälkeen ja tunkeutuessaan yhä syvemmälle jään, lumen ja korpien jylhään, asumattomaan valtakuntaan, hänen verensä alkoi virrata kiihkeämmin, ja hän nautti täysin siemauksin siitä uudesta elämästä, joka nyt alkoi hänelle täällä kaukaisen pohjolan taivaan alla. Istuen etummaisena resinassa olevasta neljästä miehestä hän hengitti keuhkojensa täydeltä metsien ja vuorten raikasta ilmaa, ja hänen seuralaisensa kertoivat hänelle, miten runsaasti metsänriistaa oli niillä seuduilla.

Valkoinen talvi vallitsi kaikkialla. Kivet, puut ja harjut, joita siellä pohjoisessa sanotaan vuoriksi, olivat noin metrin paksuisen lumen peitossa, ja kirkkaalla vaipalla leikkivät auringon kultaiset säteet. He saapuivat eräälle tuollaiselle harjanteelle, ja siellä avautui Howlandin silmien eteen pohjoinen erämaa kaikessa suurenmoisuudessaan. Resinan pysähtyessä hän hypähti seisomaan ja päästi riemun huudahduksen, ja hänen silmissään syttyi innostuksen tuli. Niin pitkälle kuin silmä kantoi riitti tuota ääretöntä, valkoista maata, aina Hudson-lahdelle saakka. Mykkänä hämmästyksestä hän silmäili sitten rajattomia metsiä, lakeuksia ja kukkuloita; hän seurasi katseellaan jään peittämää jokea, kunnes sen uoma katosi näkymättömiin; hän antoi katseensa pysähtyä siellä ja täällä kimmeltävän lumen peittämillä, tummien metsien ympäröimillä järvillä. Tämä erämaa ei ollut läheskään sellainen, jollaiseksi hän oli sitä kuvitellut ja jollaiseksi sitä kuvattiin niissä kirjoissa, joita hän oli lukenut. Gregson ja Thornekaan eivät olleet kertoneet sen olevan tällainen. Tämähän oli ihana! Tämähän oli suurenmoista! Hänen sydämensä sykki riemusta hänen katsellessaan sitä, punerrus hänen poskillaan hohti entistä helakampana, ja hän tuskin saattoi hengittää jännityksessään ja innostuksessaan.

Hän tunsi, että uusi elämä oli syttynyt hänessä, ettei hän enää ollut entinen Jack Howland, jonka maailma oli rajoittunut konttorin seiniin ja jonka tietoisuuteen olivat vaikuttaneet tuskin muut seikat kuin ne, jotka suoraan lähensivät häntä hänen päämaaliaan kohti.

Lyhyt pohjoinen päivä läheni loppuaan, kun he saapuivat tummien metsien suojaamaan Le Pas'han, jonka puuvarustukset sijaitsivat Saskatchewanin etelärannalla. Hökkeleistä vilkkuivat valot, ja resina pysähtyi matalan puutalon luona, joka oli valaistu kirkkaammin kuin muut asumukset. Se oli Hudson Bay-yhtiön varastorakennus.

— Tässä on hotelli, eräs miehistä virkkoi. — Tuossa tulee Gregson.

Kookas, turkkeihin kääriytynyt olento kiiruhti esiin, rientäen Howlandia vastaan, kun tämä reippain askelin kiiruhti poikki avonaisen pihan. Se oli Gregson. Heidän puristaessaan toistensa kättä tuijotti nuori insinööri häntä hämmästyksestä sanattomana, sillä tämä ei ollut sama Gregson, jonka hän oli tuntenut Chicagossa, sama pyöreäposkinen, iloinen ja vilkas mies, ei.

— En ole elämässäni ollut niin hyvilläni kuin nyt, Howland, Gregson huudahti tarttuessaan hänen käteensä. — Vielä kuukausi, niin minä olisin kuollut! Tämä on oikea helvetti maakseen!

— Minä taas ihastun tähän joka henkäyksellä yhä enemmän ja enemmän,
Howland vastasi. — Mutta mikä sinun on? Oletko sairas?

Gregson nauroi, ja he lähtivät astumaan rakennusta kohti. Se oli lyhyt, hermostunut naurahdus, ja samalla vilkaisi hän uteliaana seuralaiseensa.

— Sairasko? Olen vähän — ja ennen kaikkea väsynyt koko tähän hommaan. Ellei ukko olisi antanut hyvällä meidän lähteä täältä, Thorne ja minä olisimme joka tapauksessa jättäneet kaikki. Minä vakuutan sinulle, että ennen kuin kevät tulee, saat sinäkin tarpeeksesi puuhökkeleistä, puoliverisistä ihmisistä, variksenlihasta ja tuosta ainaisesta inhottavasta lumesta. Mutta en kuitenkaan tahdo lannistaa rohkeuttasi!

— Sitä et voikaan! Howland virkkoi. — Tiedäthän, etten minä koskaan ole ollut erikoisen innostunut teattereista enkä tytöistä, hän lisäsi nauraen ja töykäten leikillisesti toveriaan kylkeen. — Miten on niiden laita täällä?

— Pyh! Täällä ei ole mitään! Mutta äkkiä Gregsonin silmät alkoivat loistaa. — Hitto vieköön, tänään minä sentään näin kauneimman tytön, mikä koskaan on sattunut silmäini eteen. Antaisinpa laatikollisen oikeata havannaa — sitä meillä ei ole ollut kuukauteen! — jos saisin tietää, kuka hän oli!

He olivat astuneet sisään puutalon matalasta ovesta, ja Gregson riisui yltään paksut turkkinsa.

— Oliko hän pitkä, oliko hänellä turkishattu ja puuhka? Howland kysyi innostuneena.

— Hän oli hyvin tyypillinen pohjoisseudun asukas: suora kuin koivu, yllään poronnahkahame ja mokkasiinit sekä selässä palmikko, pitkä kuin minun käsivarteni. Varjelkoon, miten hän oli soma!

— Eikö tällä seudulla ole ketään Meleese-nimistä tyttöä? kysyi Howland väkinäisen välinpitämättömästi.

— En ole kuullut kenestäkään sennimisestä.

— Entä miestä, jonka nimi on Croisset?

— En tunne sellaistakaan.

— Sinäpä olet totisesti huvittava! nuori insinööri sanoi. — Mutta minä olen nälkäinen kuin susi!

Ulkoa kuului ruoskan läimäyksiä, ja Gregson meni ikkunan luo, joka avautui aukihakatulle paikalle metsään päin. Silmättyään ulos kiirehti hän siinä silmänräpäyksessä ovelle ja huusi Howlandille:

— Kautta taivaan, täällä hän on, poikani! Pian, jos tahdot nähdä hänestä edes vilauksen.

Howland riensi ovelle hänkin. Kuului jälleen ruoskan läimäys, kovaääninen huuto, ja koirien vetämä reki kiirehti heidän sivuitseen kadoten pimeyteen.

Myöskin Howland oli vähällä huudahtaa, sillä hän oli tuntenut Croisset'n sekä hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama tyttö — yhtä kalpeana ja tuijottavana kuin Howland oli nähnyt hänet hotellin ikkunasta Prince Albertissa — joka oli houkutellut hänet erämaahan ansaan.

Howlandin yöllinen vieras

Samassa kun reki oli kiitänyt heidän ohitseen Howland oli huudahtaa Croisset'n nimen; hän sysäsi Gregsonin syrjään ja työntyi ulos, ja hänellä oli kova halu lähteä seuraamaan noita henkilöitä, jotka viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa olivat niin salaperäisellä tavalla sekaantuneet hänen asioihinsa.

Gregsonin ääni sai hänet jälleen tajuihinsa.

— Muistelen sinun äsken maininneen jotain teatterista ja tytöistä, Howland, hän huudahti nauraen. — Kauniit kasvot tekevät siis sinuun täällä pohjan perukalla aivan erityisen vaikutuksen! Niin, kunhan olet ollut edes kuukauden tässä sopukassa, alat antaa arvoa —

Howland keskeytti hänet.

— Oletko koskaan ennen nähnyt kumpaakaan noista ihmisistä?

— En totisesti ennen kuin tänään. Mutta toivoa on, vanha ystävä! Huomenna varmaan saamme täällä käsiimme jonkun, joka tuntee heidät. Olisipa kerrassaan hauskaa, jos Jack Howland, jota eivät koskaan ole huvittaneet teatterit eivätkä naiset, tänne pohjolaan saavuttuaan rakastuisi ensi silmänräpäyksessä! — Mutta olisinpa minä nähnyt tuon tytön ennen —

— No, riittää, Howland murahti. — Palatkaamme sisään aterioimaan!

— Hyvä! Tehkäämme se. Mutta siitä ei pääse minnekään, että tytön kasvot olivat hiivatin kauniit! Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan ennen. Entä tukka! Hän katseli minua pitkään päivällä, kun hän kulki ohitseni tuon saman tummaihoisen miehen kanssa.

— Luuletko, että hän tunsi sinut? kysyi Howland levollisena.

— Miten ihmeessä hän olisi voinut minut tuntea? Gregson vastasi, olkapäitään kohauttaen.

— Miksi hän sitten "katseli sinua pitkään?" Tahtoi ehkä aloittaa mielistelyn.

— Ei, sitä se ei ollut, sen voin vaikka vannoa! Gregson huudahti. — Hänen katseensa oli mitä kirkkain ja puhtain, ja kuitenkin — niin, hän katsoi minuun pitkään. En nähnyt häntä sen koomin, mutta kun nyt oikein ajattelen, niin oli kai se sentään tytön puolelta jonkinlaista mielenkiinnon osoitusta minua kohtaan. Miksi sitä kyselet?

— Vain pelkästä uteliaisuudesta, Howland vastasi. — Minä en pidä keimailusta.

— En minäkään, Gregson virkkoi miettiväisenä. Samassa tuotiin ruoka sisään, eivätkä he aterian aikana vaihtaneet montakaan sanaa. Howland oli huolellisesti tarkannut Gregsonia ja saanut varmuuden siitä, ettei tämä tiennyt mitään Croisset'sta eikä tytöstä. Hän oli nyt entistä enemmän ymmällä. Lisäksi meni yli hänen ymmärryksensä se, että Gregson ja Thorne — molemmat maan etevimpiä insinöörejä — saattoivat vapaaehtoisesti luopua sellaisesta tehtävästä kuin Hudson-lahden rautatien rakentamisesta syystä, että he olivat "väsyneet koko kolkkaan".

Vasta kun he olivat nousemassa pöydästä Howland huomasi, että Gregsonin vasemmasta kädestä puuttui pikkusormi. Hän huudahti kummastuneena, ja Gregson veti samassa kätensä piiloon.

— Pikku tapaturma, hän sanoi. — Sellaista sattuu täällä usein.

Howland oli itsepintainen; hän tarttui ystävänsä loukkaantuneeseen käteen ja tarkasteli sitä.

— Merkillinen arpi, hän huomautti. — Kas kun en huomannut sitä ennen.
Sinun sormesihan on katkaistu. Miten se on tapahtunut?

Hän huomasi Gregsonin hermostuneena punastuvan.

— Hm — sormeen ammuttiin — siitä on jo useita kuukausia. — Mutta sikarit odottavat meitä!

He lähtivät ruokasalista ja menivät siihen hotellin huoneeseen, joka oli puoleksi eteinen, puoleksi kapakka. Siellä istui tusina hauskannäköisiä Le Pas'n miehiä. Isäntä viittasi Howlandille ojentaen hänelle kirjeen.

— Se saapui sillä aikaa kun te söitte, hän selitti.

Vilkaistessaan päällekirjoitukseen Howland hätkähti, ja kuoren murtaessaan hän kääntyi siten, ettei Gregson voinut nähdä hänen kasvojaan eikä sitä paperilappua, jonka hän veti esiin. Yksi ainoa silmäys oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että kirje oli tytöltä, jonka hän oli nähnyt uudelleen tänä iltana, ja kirjeessä olevat sanat saivat hänet varovaisuudestaan huolimatta päästämään huuliltaan heikon vihellyksen.

Kirje kuului seuraavasti:

"Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt. Uskokaa minua nyt! Teidän henkenne on vaarassa, ja siksi teidän täytyy huomenna palata Etomamiin. Jos lähdette Wekusko-leiriin, ette pääse koskaan sieltä hengissä takaisin."

— Mitä hittoa! Howland huudahti.

— No? Gregson kysäisi ja silmäsi häntä kummastellen.

Howland rutisti kirjeen kasaan ja pisti sen taskuunsa.

— Pikku yksityisasia, virkkoi hän naurahtaen. — Tule, Gregson, menkäämme ulos.

Päästyään ulos pimeään pisti Howland käden taskuunsa ja tunnusteli revolveriaan. Kello kymmeneen saakka kuljeskelivat he ylt'ympäri Le Pas'ssa ja puhuttelivat ihmisiä. Ainakin satakunta henkeä oli nähnyt Croisset'n ja hänen kauniin seuralaisensa, mutta ei tiennyt heistä mitään enempää. He olivat saapuneet reellä aamupäivällä, olivat syöneet päivällistä ja illallista erään Mac Donald-nimisen skotlantilaisen kirvesmiehen luona, ja lähteneet jälleen matkaan.

— Hän oli suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt! huudahti rouva Mac Donald ihastuneena. — Mutta hän ei voinut puhua. Hän kirjoitti minulle pari kertaa muutamia rivejä paperilapulle.

— Ei voinut puhua! toisti Gregson, kun he kahden kävelivät takaisin hotelliin. — Mitä luulet sen merkitsevän, Jack?

— Minä en luule mitään, Howland vastasi välinpitämättömänä. — Olen jo saanut tarpeekseni noista kauniista kasvoista, Gregson. Minä menen nyt nukkumaan. Mihin aikaan lähdemme huomenaamulla?

— Heti kun olemme haukanneet aamiaista — jos sinulla on kiire.

— Kyllä on. Hyvää yötä!

Howland poistui huoneeseensa, mutta ei voinut mennä nukkumaan. Hän istui valveilla tuntikausia ja poltteli sikarin toisensa perään. Hän kävi muistissaan moneen kertaan läpi näiden kahden päivän tapahtumat. Alussa ne olivat saaneet hänet kiihtyneeksi ja jännittyneeksi, mutta nyt hän alkoi kaiken sen lisäksi tuntea ahdistusta. Häntä vastaan suunniteltu murhayritys ja uudistuneet kehotukset, että hän lähtisi takaisin etelään, alkoivat vaikuttaa. Mutta Howland oli mies, joka ei yleensä antanut huolille valtaa. Hän oli kyllä varma siitä, että Wekusko-leirissä uhkasi häntä joku salaperäinen vaara, mutta hän ei kuitenkaan välittänyt ottaa siitä lähempää selvää — ja kylmäverisesti vain ajatteli, että sellainen oli olemassa ja että se ennen pitkää näyttäytyisi. Toinen merkillinen seikka, jota hän ei saanut mielestään, oli tuo tyttö, jonka ihanat kasvot hän aina näki edessään. Hän näki ne kaikkialla — pöydän yli opiumiluolassa ja ulkona kirkkaassa tähdenvalossa. Turhaan koetti hän havaita jotain rikollista noissa kauniissa silmissä, jotka olivat rukoilleet hänen ystävyyttään, tai noissa suloisissa huulissa, jotka kaikessa vaiteliaisuudessaan olivat hänelle valehdelleet. "Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt!" — Howland otti esiin paperilapun ja luki siinä olevat rivit uudelleen. "Uskokaa minua nyt!" Tyttö siis tiesi Howlandin olevan selvillä siitä, että hän oli hänelle valehdellut, että hän oli houkutellut hänet vaaraan, josta hän tahtoi nyt hänet pelastaa. Nuoren insinöörin posket paloivat. Vaikka häntä Wekuskossa uhkaisivat tuhannet vaarat, hän lähtisi kuitenkin sinne. Siellä hän taas näkisi tytön. Tarmokkaista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut saada tytön kuvaa poistumaan sielustaan. Nuo rukoilevat silmät, punaisena uhkuva suu, kiihkeästi puoliavoimet huulet, tuuhea tukka — ne olivat lakkaamatta hänen silmissään. Jos erämaa oli ennenkin häntä viehättänyt, lumosi se häntä nyt kaksin verroin sen jälkeen kun noiden kasvojen salaisuus, niiden puolittain tunnustama hätä piti piilopaikkaansa jossain petäjämetsän syvyydessä.

Howland meni vuoteeseen, mutta kesti kauan ennen kuin hän nukkui. Hänestä tuntui kuin olisi tuskin ehtinyt sulkea silmänsä, kun ovelta kuului koputus, ja hän huomasi vaalean aamunkoiton pilkistävän sisään ikkunasta. Muutaman minuutin kuluttua hän istui Gregsonin kanssa aamiaisella.

— Reki ja koirat odottavat, tämä sanoi, hänen astuessaan sisään. Gregson lisäsi: — Olen muuttanut mieltäni eilisillasta, Howland. En tulekaan sinun mukaasi. Minun läsnäoloni siellä on aivan tarpeeton, sillä Thorne tutustuttaa sinut kaikkeen leirissä, ja minä mieluummin menetän puolen vuoden palkan kuin teen tuon rekimatkan toistamiseen. Eihän sinulla ole mitään päätöstäni vastaan?

— Suoraan sanoen, Gregson, Howland vastasi, olkapäitään kohauttaen, — en uskoisikaan sinusta saavani mitään erikoisen hauskaa matkaseuraa. Mikä ajaja on miehiään?

— Hän on cree-intiaani, nimeltä Jackpine — hän on meidän ainoa uskollinen orjamme Wekuskossa. Hän metsästää meille, keittää meille ruokaa ja pitää muutenkin huolen kaikesta. Sinä opit kyllä pitämään hänestä.

Niin tapahtuikin. Kun he aamiaisen jälkeen menivät reen luo, Howland paiskasi ystävällisesti kättä Jackpinelle, ja intiaanin silmissä välähti jotain ilon tapaista, kun hän huomasi nuoren insinöörin reippaan innostuksen. Kun sitten lähdön hetki tuli, vei Gregson ystävänsä sivuun. Hänen katseensa harhaili arkaillen ympäri, ja Howland huomasi, että Gregson koetti pakottautua näyttämään välinpitämättömältä, mikä ei yleensä ollut Gregsonin tapaista.

— Vain pari sanaa, Howland, hän sanoi. — Sinä tiedät, että liikkuminen tässä maassa on hyvin vaarallista — että ihmiset täällä ovat koiran valjaista tai pyssystä valmiita leikkaamaan sinulta kaulan tai ampumaan kuulan ruumiiseesi. Minä mainitsen siitä sinulle vain siksi, että tiedät olla varuillasi. Anna Jackpinen öisin vartioida leiriäsi!

Hän puhui hiljaa ja vaikeni taas heti kun intiaani lähestyi. Howland istuutui noin kahden metrin pituiseen rekeen, huiskutti hyvästiksi Gregsonille, ja Jackpine pani koirat liikkeelle äkkinäisellä karjaisulla ja ruoskan läimäyksellä. Howland oli sytyttänyt sikarin, nojautui taapäin pehmeitä taljoja vasten ja alkoi nauttia uudesta olotilastaan. Päivä alkoi juuri nousta, kun he kääntyivät valkoiselle ladulle, jota pitkin jo oli kulkenut useita koiria ja rekiä ja joka ulottui Le Pas'sta satakunta peninkulmaa Wekuskon leiriin. Jackpinen ruoskan vaikutuksesta, joka alinomaa vinkui niiden yllä, kiristivät koirat vetohihnoja ja alkoivat laukata tasaisessa tahdissa lumitietä pitkin. Silloin Jackpine kääri ruoskansa kokoon, hyppäsi maahan ja alkoi juosta etummaisen koiran rinnalla lyhyin, kevein, nopein askelin, rinta hieman ulkonevassa asennossa ja katse tähdättynä suoraan eteenpäin.

Matka oli mitä ihanin, ja Howland nautti niin, että hän unohti poltella kädessään olevaa sikaria. Mielenkiinnolla hän katseli komeiden koirien harmaankeltaisia selkiä, niiden puoliavoimia leukapieliä, ja koirista hänen katseensa siirtyi Jackpineen. Juokseminen ei näyttänyt ollenkaan rasittavan miestä. Harmaa lakki piti kurissa hänen mustaa tukkaansa; hänen liikkeistään uhkui voima, kestävyys ja kauneus, ja kun koirat vihdoinkin alkoivat läähättää ja väsyneinä pysähtyivät suuren vuorenkukkulan juurelle, Howland nousi reippaasti reestä ja puhutteli nyt intiaania ensimmäisen kerran tällä matkalla.

— Ihanaa, Jackpine! hän huudahti. — Mutta suuri Jumala, tehän tapatte koirat!

Jackpine irvisti.

— Ne jaksavat tällaista menoa kuusikymmentä peninkulmaa päivässä!
[Engl. peninkulma vastaa runsaasti puoltatoista kilometriä.]

Ihaillessaan noita sudentapaisia elukoita, jotka kiidättivät häntä erämaan halki, Howland ojensi kätensä silittääkseen erästä niistä, mutta varoittavasti kirkaisten intiaani työnsi hänet pois koiran lähettyviltä.

— Ei koskea siihen! intiaani huudahti. — Se ole puoliksi koira, puoliksi susi — tekee työtä ankarasti, mutta ei pidä, että koskettaa sitä!

— Ja nuo tuossa ovat herttaisimmat penikat, mitä koskaan olen nähnyt, sanoi Howland. — Tässä maassa on todellakin ihmeitä.

Kun tuli ilta, oli hän kuolemanväsynyt. Ja kuitenkin hän oli sinä päivänä nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässään. Ainakin parisenkymmentä kertaa hän oli juossut Jackpinen rinnalla. Lepohetkinä hän oli opetellut käyttelemään Jackpinen yhdeksän metrin pituista ruoskaa. Hän oli tehnyt sadoittain kysymyksiä, oli ollut niin onnellinen ja puhelunhaluinen, että hän oli sulattanut ainakin puolet cree-intiaanin perinnäisestä epäilevästä juroudesta. Howland auttoi häntä yöleirin rakentamisessa puunoksista, söi kovalla ruokahalulla variksenpaistia, tulikuumia korppuja, leipää ja kahvia, ja sitten, juuri kun hän oikaisi ruumiinsa pehmeille taljoille, mennäkseen nukkumaan, hän muisti Gregsonin varoituksen. Hän istuutui ja kutsui luokseen Jackpinen, joka parhaillaan hoiteli leirivalkeaa.

— Gregson varoitti minua, että antaisin sinun pitää vartiota öisin,
Jackpine. Mitä sanot siihen?

Intiaani kääntyi puoliksi ja päästi tukahutetun naurun, samalla kun hänen kasvoilleen levisi irvistys.

— Gregson — hän ole pelko, Jackpine virkkoi. — Täällä ei on pahoja ihmisiä. Hän ole pelko — minä kyllä sen arvaa.

— Oli pelko — minkä vuoksi?

Jackpine kumartui nuotioon päin. Sitten hän suoristautui, koukisti vasemman kätensä pikkusormen ja osoitti sitä toisella kädellään.

— Ehkä sormensa tapaturman vuoksi — ehkä ei, hän vastasi.

Kymmenelläkään kiihkeällä kysymyksellä ei hänen onnistunut saada Jackpinea sanomaan mitään enempää. Howland huomasi, että ajomies katui noita muutamia harvojakin sanojaan. Nuori insinööri alkoi nyt muistella Gregsonin kummallista käytöstä, hänen suurta haluaan poistua tästä maasta ja hänen vastenmielisyyttään palata käymään Wekuskossa. Kaikkeen tähän hän ei voinut olettaa muuta kuin yhden ainoan selityksen. Gregson oli jollain tavoin sekaantunut siihen samaan salaisuuteen, joka nyt ympäröi häntä itseään, Howlandia, ja päättäen Jackpinen sanoista hänen ystävänsä puuttuvalla sormella oli myös jotain tekemistä tämän arvoituksen kanssa. Ehkä Thorne antaisi hänelle kaikesta tästä tyydyttävän selityksen — jos sellaiseen todellakin oli syytä. Vai olisiko mahdollista, että he jättäisivät hänet tietämättömäksi niistä mahdollisista seikoista, jotka karkoittivat heidät pois tältä pohjoiselta alueelta?

Howland paneutui levolle, eikä piitannut sen enempää vartioimisesta. Kun Jackpine herätti hänet, höyrysi jo valmiina lämmin aamiainen, ja hänen jälleen matkatessaan läpi metsien kaikkosivat kaikki epämiellyttävät aavistukset ja tunteet. Jackpine antoi melkein koko päivän koirien juosta niin paljon kuin ne jaksoivat ja vakuutti heidän pääsevän perille Wekuskoon ennen yötä. Oli jo pimeä, kun he ajoivat metsästä aukeamalle, ja Howland näki tulien loistavan siellä ja täällä. Intiaani pysäytti koirat aukeaman laidalla olevan hirsimajan edustalla, joka oli melkein puiden suojassa. Se oli useiden satojen askelten päässä lähimpänä näkyvästä tulesta, ja polkematon lumi sen ympärillä osoitti, ettei rakennuksessa ollut asuttu viime aikoina. Jackpine otti taskustaan avaimen ja sanaakaan sanomatta avasi raskaan oven.

Heitä vastaan tulvi kylmä kostea ilma, heidän tirkistellessään eteensä pimeässä. Raapaistessaan tulitikun Howland kuuli intiaanin nauravan hiljaa, ja kun suuri kattolamppu oli sytytetty, hän käänsi irvistäen katseensa insinööriin päin.

— Gregson ja Thorne — teki tämän majan tullessaan tänne, hän sanoi hiljaa. — He ei tahtoneet olla liian lähellä kolinoita — kaunis paikka tämä — täällä on rauha yöllä. He asui täällä vähän aikaa — he muutti sitten asumaan leiriin. Gregson ja Thorne sanoi, on liika kaukana ihmisistä. Mutta ei ole se. Thorne on pelko — Gregson myös on pelko.

Olkapäitään kohauttaen avasi hän suuren lieden luukun.

Howland ei kysynyt mitään, katseli vain ympärilleen. Joka puolella huomasi hän jälkiä Gregsonin ja Thornen mausta ja tavoista. Lattialle oli levitetty paksuja taljoja; huoneen seinät olivat niin tasaiset, että ne näyttivät melkein vuoratuilta, ja niitä koristi puolikymmentä taulua; yhdessä nurkassa oli kirjoilla täytetty hylly, toisessa taas turkiksilla päällystetty sohva. Samalla seinällä oli ovi, jonka Howland arveli johtavan makuuhuoneeseen. Ennen kuin hän ehti lopettaa tarkastustaan, takassa leimusi jo iloinen valkea. Hän asettui selin sitä vasten, sytytti piippunsa ja hymyili iloisesti Jackpinelle.

— Pelkojako, mitä? Täällä minä siis tulen asumaan?

— Niin.

— No niin, Jackpine, kiiruhda nyt leiriin ilmoittamaan Thornelle minun tulostani.

Silmänräpäyksen intiaani epäröi, sitten hän lähti ulos ja sulki oven jälkeensä.

— Vai pelkäsivät he täällä, Howland puheli itsekseen intiaanin mentyä. — Mutta mitä he pelkäsivät? Ne ovat perin kummallisia miehiä, nuo Gregson ja Thorne. Jos te ette ole sellaisia pelkureita kuin minä puolittain uskon teidän olevan, niin te ette voi jättää minua tietämättömyyteen siitä vaarasta, jota te itse pakenette.

Hän sytytti pienen lampun ja meni viereiseen huoneeseen. Kuten hän oli arvellutkin, se oli makuuhuone. Kalusteina olivat sänky, tuoli, kuvastin ja pesuteline.

Hän palasi etuhuoneeseen, riisui yltään turkit ja istuutui takkavalkean ääreen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ovi aukeni, ja Jackpine astui sisään. Hänen käsivarteensa nojasi toinen olento, ja kun hän katseli sitä kasvoihin, ei hän voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Kolme kuukautta sitten hän oli nähnyt Thornen Chicagossa; hän oli mies parhaassa iässä, voimakasrakenteinen, suora kuin puu, kelvollisin ja korkeinta palkkaa nauttiva henkilö yhtiön palveluksessa. Miten usein hän olikaan kadehtinut Thornea! Vuosikaudet hän oli ollut Howlandin ihanne. Ja nyt —

Nuori insinööri seisoi aivan sanatonna. Hitaasti, ikään kuin pieninkin liike olisi tuottanut hänelle kipua, riisui Thorne yltään paksut turkkinsa. Hänen toinen kätensä oli siteessä. Hänen voimakkaat hartiansa olivat kumarassa, hänen silmissään oli kolkko ilme. Hänen huulilleen ilmestynyt hymy, kun hän ojensi kätensä Howlandille, teki hänen kalmankalpeat kasvonsa yhä aavemaisimmiksi.

— Hyvää päivää, Jack! hän tervehti. — Mitä sinä tuijotat, ihminen?
Olenko minä niin aaveen näköinen?

— Miten on sinun laitasi, Thorne? Minä tapasin Gregsonin puolikuolleena Le Pas'ssa, ja nyt sinä —

— On ihme, Jack, että sinä et lue vain nimeäni jostakin pienestä puurististä sen sijaan, että nyt näet minut ilmielävänä edessäsi, Thorne sanoi, hermostuneesti nauraen.

Thornen olan yli Howland näki vilaukselta intiaanin kasvot. Tämän silmissä välähti tumma salama. Hänen hampaansa loistivat hetken, paksujen huulten vetäytyessä pilkkahymyyn.

Thorne istuutui takan viereen ja hieroi käsiään.

— Meillä on ollut kiusoja, Jack, hän lausui viimein. — Gregsonia ja minua on vainonnut huono onni siitä saakka kun tulimme tänne leiriin, ja nyt me emme jaksa olla täällä enää kauempaa. Kuluu ainakin kuusi kuukautta ennen kuin me olemme jälleen ihmisiä. Sinä tapaat täällä kaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä. Linja on porattu auki aivan lähelle lahtea; meillä on kolmesataa työmiestä, hyvät varastot, ja mikäli minä tiedän, ei Wekuskossa ole ainoatakaan epäystävällistä ihmistä. Luultavasti otamme Gregson ja minä rakentaaksemme radan pään Le Pas'ssa myöhemmin keväällä. Sinä kyllä saat radan valmiiksi lahdelle saakka.

— Olen pahoillani, että teidän on käynyt niin huonosti, Howland sanoi.
Hän kumartui hyvin lähelle Thornea ja kysyi: — Onko täällä ketään
Croisset-nimistä miestä — tai tyttöä, jonka nimi on Meleese?

Hän tarkasteli tutkivasti Thornea, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään, mikä olisi saattanut vahvistaa hänen epäilyksiään. Päinvastoin Thorne katsoi kummastuneena häneen.

— Ei minun tietääkseni, Jack. Mutta palkkauslistastahan näet, jos työmiehistä on joku senniminen. Heidän joukossaan on viisitoista, parikymmentä nainutta miestä, joilla on perheet. Gregson muuten tuntee tytöt täällä paremmin kuin minä. Koskeeko asia jotain erityistä toimitettavaa?

— Minulla on heille vain terveiset, jos satun tapaamaan, Howland virkkoi välinpitämättömästi. — Tämäkö tulee asunnokseni?

— Jos tästä pidät. Loukkaannuttuani muutimme, Gregson ja minä, leirille. Lähemmäksi työpaikkaa, ymmärräthän.

— Sinua ja Gregsonia on kohdannut tapaturma nähtävästi jokseenkin samaan aikaan, Howland sanoi. — Gregsonin arpi oli pahan näköinen. Kuka peijakas lieneekään häntä ampunut? Merkillistä, että sellaisellakin miehellä kuin Gregsonilla on vihamiehiä!

Thorne hätkähti. Tulisijalta kuului kolahdus, ja kun Howland kääntyi katsomaan, mikä sen aiheutti, hän näki Jackpinen tuijottavan häneen niin kuin joku miina olisi räjähtänyt.

— Kukako häntä ampui? vanhempi insinööri sammalsi. — Mutta — hm — eikö Gregson kertonut, että se oli tapaturma?

— Miksi hän olisi valehdellut, Thorne?

Viimemainitun poskille levisi heikko puna. Hän vilkaisi Howlandiin.
Jackpine seisoi edelleenkin tulisijan luona vaiti ja liikkumattomana.

— Minulle hän ainakin sanoi, että se oli tapaturma, Thorne virkkoi viimein.

— Kummallista! muuta ei Howland saanut sanottua. Sitten hän kääntyi intiaaniin, ikään kuin ei asia olisi enää laisinkaan kiinnostanut häntä. — Kas, sehän hauskaa, Jackpine, että olet pannut kahvipannun tulelle! Minulla on mukanani mustinta ja hienointa puertoricolaista kahvia, mitä olet koskaan nähnyt, Thorne. Maistakaamme sitä poltellessamme sikareita aterian jälkeen. Mutta miksi te olette peittäneet ikkunan laudoituksella?

Vasta nyt Howland oli huomannut, että ohuen musliiniverhon takana, jonka hän luuli peittävän ikkunaa, olikin mitä huolellisimmin valmistettu lautasuojus. Hänen mennessään lähemmin tarkastamaan tuota laitetta, valtasi hänet outo tunne. Selkä Thorneen päin hän virkkoi puoliksi nauraen:

— Ehkä Gregson pelkäsi, että sama lurjus, joka leikkasi häneltä sormen, ampuisi häntä ikkunan lävitse, vai mitä?

Hän ei ollut huomaavinaan sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät vanhempaan insinööriin. He aterioivat ja istuivat sen jälkeen tunnin ajan tupakoiden ja puhellen leirin asioista. Kun Thorne ja Jackpine lähtivät tuvasta, oli kello jo kymmenen.

Heidän mentyään Howland sulki ja lukitsi oven, sytytti uuden sikarin ja alkoi astella huoneessa kiivaasti edes takaisin. Jo oli muutamia seikkoja tullut päivänvaloon. Gregson oli valehdellut hänelle sormensa menettämisestä. Samoin oli Thorne valehdellut hänelle omista kokemuksistaan, mitä ne sitten lienevätkin olleet. Howland oli vakuuttunut tästä. Nuo vanhemmat insinöörit eivät lähteneetkään Wekuskosta siksi, että olisivat olleet tyytymättömiä työhönsä ja seutuun. He pakenivat. Jonkun erityisen syyn vuoksi he salasivat häneltä, miksi heidän oli pakko paeta. Voisiko olla mahdollista, että he tahallaan uhraisivat hänet pelastaakseen itsensä? Kaikista siihen viittaavista asianhaaroista huolimatta ei Howland kuitenkaan tahtonut sitä uskoa. Olivathan Gregson ja Thorne kunnian miehiä. Erittäinkin Thorne oli itse rehellisyys — hän oli viimeinen pettämään ketään toveriaan tai ystäväänsä. Siitä Howland oli varma, ettei kumpikaan vanhemmista insinööreistä tuntenut Croisset'ta eikä sitä kaunista tyttöä, jonka hän oli tavannut Prince Albertissa. Se seikka saattoi hänet uskomaan, että toisia tekijöitä oli mukana. Hän tutki uudelleen ikkunalaudoituksen, ja hän pääsi yhä suurempaan varmuuteen siitä, että hänen Thornelle umpimähkään lausumansa arvelu oli osunut oikeaan.

Vaikkakin hän oli väsynyt pitkän matkan jälkeen, ei hänellä kuitenkaan ollut halua mennä nukkumaan; hän heittäytyi sen vuoksi taljojen verhoamalle sohvalle, jatkaen tupakoimistaan ja miettimistään. Hän aivan hämmästyi, kun kello löi yksitoista. Hän ei nimittäin ollut tähän saakka nähnyt kelloa. Nyt hän kuunteli vaimeaa yksitoikkoista tikitystä, kunnes väsymys sai hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä. Tuskin hän oli nukahtanut, kun se jälleen löi — hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa herättääkseen hänet. Nyt se löi kaksitoista.

Ponnistuksella Howland voitti torkkumisensa ja nousi, päättäen riisuutua ja mennä kunnollisesti nukkumaan. Lamppu paloi vielä, ja hän läheni sitä, aikoen vääntää sen liekkiä pienemmälle. Mutta samassa hän pysähtyi. Hän kuuli selvästi ovelle naputettavan. Muutaman sekunnin ajan hän odotti vaiti ja liikkumattomana. Silloin kuului naputus uudelleen, joskin se oli hyvin varovaista.

Kuka saattoikaan olla tuo sisäänpyrkivä yöllinen vieras? Howland otti hiljaa turkkinsa ja pani revolverinsa sen taskuun. Naputus uudistui jälleen. Silloin hän meni ovelle, aukaisi lukon, ja oikea käsi lujasti tarttuneena revolveriin hän työnsi oven selko selälleen.

Silmänräpäyksen hän seisoi kuin kivettyneenä, hämmästyksestä sanattomana tähystäen edessään lampun himmeässä valaistuksessa näkyviä valkeita pelästyneitä kasvoja. Hämmennyksensä yhä kasvaessa hän astui takaperin, ja sisään tuli henkilö, jota hän kaikista maailman ihmisistä hartaimmin halusi tavata — hän, joka oli joutunut näyttelemään niin merkillistä osaa hänen elämässään Prince Albertissa vietetystä ensimmäisestä illasta saakka ja jonka ihanat kasvot hän melkein joka hetki näki edessään. Howland sulki oven ja kääntyi, edelleenkin mitään sanomatta; ja sellaisen tunteen valtaamana, joka sai veren kohoamaan hänen poskiinsa, ojensi hän kätensä sitä nuorta tyttöä kohti, jonka edestä hän oli valmis — sen hän tiesi nyt — uhmaamaan kaikkia niitä vaaroja, jotka saattoivat häntä vaania täällä erämaassa.

Miehen rakkaus

Tyttö epäröi hetken, painaen käsillään rintaansa; hänen kasvoillaan kuvastui suru, kun hän nyt näki miehen, jolta hänen petoksensa oli ollut vähällä viedä hengen, ojentavan kätensä häntä kohti. Hän lähestyi, Howland tarttui häntä käsistä ja katsoi kysyvästi rajuihin silmiin, joiden katse puolestaan oli kohdistettu häneen.

— Miksi juoksitte pois? olivat ensimmäiset sanat, jotka nuori insinööri lausui. Ne kuuluivat hiljaisina ja ystävällisinä, niin kuin hän olisi tuntenut tytön jo kauan. Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään katkeruutta; hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään ei ollut lainkaan sitä moittivaa ilmettä, jonka tyttö oli odottanut saavansa nähdä. Howland toisti sanansa ja kumartui, kunnes hänen huulensa koskettivat tytön hiuksia. — Miksi juoksitte pois?

Tyttö vetäytyi kauemmas, mutta hänen silmänsä hakivat nuoren insinöörin katsetta.

— Valehtelin teille, hän kuiskasi. — Minä valehtelin —

Sanat tarttuivat tytön kurkkuun. Howland näki, miten tyttö ponnistellen koetti estää huultensa värähtelyä, äänensä värinää. Seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö vaipui tukahtuneesti nyyhkyttäen tuolille ja peitti käsillään kasvonsa. Kun Howland huomasi olkapäiden puistatuksen, täytti omituinen ilo hänen sydämensä — hän ei iloinnut siksi, että näki tytön surevan, vaan siksi, että tyttö suri, mitä oli tehnyt. Nuori insinööri lähestyi häntä hiljaa. Tytön nahkalakki oli pudonnut hänen päästään, ja mustat, kiiltävät suortuvat valahtivat hänen kaulalleen ja säihkyivät lampun valossa. Vähän aikaa Howland epäili, mutta pian hän kuitenkin laski kätensä tytön painuneelle päälle.

— Toisinaan on se ystävä, joka valehtelee, ainoa oikea ystävä, hän lausui. — Luulenpa, että teidät oli pakotettu — valehtelemaan.

Yhden ainoan kerran siveli hänen kätensä hyväillen tytön pehmeitä hiuksia; sitten nuori insinööri loittoni ja istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän näki, kun tyttö nosti päänsä, miten hänen poskensa paloivat. Samoin Howland huomasi hänen kasvoillaan kyynelten jälkiä, mutta silmissä, jotka nyt etsivät varmuutta niihin sanoihin, jotka hän äsken oli lausunut, ei näkynyt niistä mitään merkkiä.

— Luuletteko niin? tyttö kysyi innokkaana. — Te siis uskotte, että minun täytyi — valehdella? Hän kumartui hiukan nuoren insinöörin puoleen, ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti hänen odottaessaan vastausta.

— Uskon, Howland vastasi. Hän lausui tuon sanan varmuudella, joka sai ilon salaman välähtämään häntä kohti tähdätyissä silmissä. — Minä uskon, että teidän täytyi valehdella.

Hän aikoi sanoa vielä jotain lisää, mutta vaikeni kuitenkin. Mutta hänen sanojensa sisältö kuvastui siitä riemun loisteesta, joka ilmestyi hänen kasvoilleen. Nuori tyttö väistyi sen edessä ja hänen poskensa vaalenivat jälleen.

— Uskon myös, että ette milloinkaan valehtele minulle toista kertaa,
Howland lisäsi.

Tyttö nousi, työnsi suortuvansa sivulle ja katsoi häneen, ja tuosta silmäyksestä saattoi lukea, ettei hän ollut koskaan ennen tavannut tuollaista miestä ja ettei hän tätä ymmärtänyt.

— Minä en valehtele teille enää koskaan, tyttö vakuutti varmalla äänellä. — Uskotteko minua nyt?

— Uskon.

— Palatkaa etelään! Minä olen tullut toistamaan nämä sanani — pakottaakseni teidät uskomaan minua. Teidän olisi pitänyt kääntyä jo Le Pas'ssa. Ellette lähde — huomenna — niin —

Hänen äänensä petti — hän antoi insinöörin itse täydentää lopun. Howland kiiruhtikin hänen luokseen, ja hänen verensä kuohahti. Hän tarttui tyttöä kovasti käsistä ja pakotti hänet katsomaan ylös.

— Ellen minä lähde huomenna, niin minut surmataan, hän täydensi. — Jos nyt tahdotte olla rehellinen minulle, niin sanokaa: kuka minut surmaa ja miksi?

Tyttö vavahti ja vastasi:

— Minä sanoin, etten enää koskaan valehtele teille. Jos en voi sanoa totuutta, niin en sano mitään. Minun on mahdotonta kertoa, miksi teidän henkenne on vaarassa.

— Te siis tiedätte sen?

— Tiedän.

Hän vei tytön uudelleen istumaan, istuutuen itse häntä vastapäätä.

— Voitteko sanoa minulle, kuka olette?

Tyttö epäili, hypistellen hermostuneesti vallatonta, alaspäin valahtanutta suortuvaansa.

— No?

— Jos sanoisin teille, kuka olen, tyttö sanoi viimein, — niin tietäisitte, kuka vaanii henkeänne.

— Tuhat tulimmaista! Howland tuijotti tyttöön hämmästyneenä. Tämä nousi jälleen.

— Lähdettehän täältä? hän pyysi. — Lähdettehän huomenna?

Tyttö tarttui ovenripaan.

— Lähdettehän?

Myöskin Howland oli noussut ja sytytti nyt itselleen sikarin. Nauraen hän läheni tyttöä.

— Lähden, varmaan — katsomaan, että te pääsette onnellisesti kotiin.

Hän palasi sohvan luo ottamaan revolveria, jonka pisti taskuunsa. Hänen tullessaan taas ovelle sulki tyttö päättäväisesti häneltä tien.

— Te ette lähde täältä.

— Miksi en?

— Siksi… Howland kuuli, miten tytön ääni värähteli. — Siksi, että jos lähdette, teidät surmataan.

Nuoren insinöörin naurahdus osoitti enemmän iloisuutta kuin pelkoa.

— Minua ilahduttaa, että te tahdotte pitää minusta huolta, hän kuiskasi hiljaa.

— Teidän täytyy lähteä! tyttö toisti.

— Kyllä teidän kanssanne! Howland vastasi.

— Ei, ei — huomenna. Teidän täytyy palata etelään — Le Pas'han.
Ettekö voi sitä minulle luvata?

— Ehkä, Howland sanoi. — Sanon sen teille kohta.

Hänen varman äänensä vaikutuksesta tyttö taipui, ja hän seurasi tätä pimeään yöhön. Tyttö kulki kiireesti edellä pientä polkua pitkin, joka johti syvälle metsään. Kun tyttö pysähtyi ja hermostuneesti tarttui häntä käsivarresta, saattoi Howland kuulla hänen sydämensä kiihkeän tykytyksen ja hänen läähättävän hengityksensä.

— Sinne on pitkä matka, hän kuiskasi. — Ette saa saattaa minua. Jos teidät nähtäisiin minun seurassani — tähän aikaan vuorokaudesta… Nuori insinööri huomasi, miten tyttö vapisi.