KAZAN SUSIKOIRA

Seikkailukirja suurilta saloseuduilta

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomentanut

Jussi Tervaskanto

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1922.

SISÄLLYS:

I. Ihme II. Pohjoiseen III. McCready maksaa velkansa IV. Kahleista vapaana V. Taistelu lumessa VI. Kazan tapaa Joanin VII. Pois lumipyrystä VIII. Suuri muutos IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla X. Tulen päivinä XI. Aina yhdessä XII. La mort rouge XIII. Nälän polulla XIV. Hampaan oikeus XV. Taistelu tähtien alla XVI. Kazan kuulee kutsun XVII. Kazanin poika XVIII. Bareen kasvatus XIX. Anastajat XX. Erämaan vainovälit XXI. Laukaus hiekkasärkällä XXII. Sandy McTriggerin menetelmä XXIII. Professori McGillin väliintulo XXIV. Yksin pimeydessä XXV. Sandy McTriggerin loppu XXVI. Tyhjä maailma XXVII. Sun Rockin "kutsu"

I

IHME

Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien välissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää elottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei liikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan ruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen kuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut; jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka. Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi rekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli saanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen oli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten ruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää ja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen kurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat lumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin Kazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja yhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman vaarojen halki.

Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut — tätä ennen. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua livistää — eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa surmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt pelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet seikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi kertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi tähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli täynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta ne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla tavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten katselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa makaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut takakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat ihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.

Äkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sitten hiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen — se sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavasti jo penikkapäivinään, hän oli ollut unissaan kuulevinaan sellaista naurua, kuin nyt tämän nuoren naisen. Siitä kajahti yhtaikaa ihmeellinen onnentunne, ihmeellisen rakkauden värähdys ja koko olennon suloisuus, joka sai Kazanin kohottamaan päätänsä heidän tullessaan sisään. Hän katsoi suoraan heihin, punaisten silmien säihkyessä. Äkkiä hän käsitti, että nainen nähtävästi oli rakas hänen isännälleen, sillä isännän käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Valon hohteessa, hän näki, että naisen tukka oli hyvin vaalea, ja että hänen kasvoissaan oli bakneesh -kasvin heleänpunaväri ja hänen kirkkaissa silmissään bakneesh -kukan sini. Samassa nainen näki hänet ja syöksähti huudahtaen häntä kohden.

"Seis!" huusi mies. "Se on vaarallinen! Kazan —"

Nainen oli polvillaan hänen vieressään, untuvanpehmoisena, suloisena ja ihanana, silmäin loistaessa ihmeellisesti ja molempien kätten ollessa häntä koskettamaisillaan. Pitäisikö madella takaisin? Vai näykkäistä? Olikohan tuo nainen joku seinällä olijoista ja hänen vihollisensa? Karkaisiko hän kiinni valkeaan kurkkuun? Hän näki miehen rientävän esiin kuolonkalpeana. Sitten naisen käsi laskeusi hänen päähänsä ja tämä kosketus sai väristyksen kiitämään hänen lävitsensä, vavahuttaen joka hermoa. Molemmin käsin nainen kohotti hänen päätänsä. Hänen kasvonsa olivat ihan lähellä, Kazan kuuli hänen sanovan melkein nyyhkyttäen:

"Ja sinä siis olet Kazan — rakas, vanha Kazan, oma Kazanini, sankarikoirani — joka toit hänet kotiin luokseni, kun muut kaikki olivat kuolleet! Kazan koirani — sankarini!"

Ja sitten, ihmeitten ihme, naisen kasvot painuivat häntä vastaan, ja Kazan tunsi hänen suloisen, lämpimän kosketuksensa.

Näinä hetkinä Kazan ei hievahtanut. Tuskin hengittikään. Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin nainen nosti kasvonsa hänestä. Ja silloin näkyi kyyneleitä hänen silmissään, ja mies seisoi heidän yläpuolellaan, kädet tiukasti nyrkkiin puserrettuina ja suu lujasti kiinni.

"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä — paljaalla kädellä", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä äänellä. "Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika — katsohan tuota!"

Kazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin kääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa hänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos uskaltaisi! Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista varten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman erällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: "Herranen aika! Katsohan tuota!" — ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua ajamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta pukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä tähtinä kimmeltäen.

"Katsopa!" kuiskasi hän. "Katsopa!"

Vielä puolen tuumaa — tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi ison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa — naisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku kättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin. Hän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja näki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen mieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä Isobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt miehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet epäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen jollakin tavalla olevan naisen mieleen.

"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?" sanoi isäntä lempeästi. "Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme mahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan — meidän kummankin! Hän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken elinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin paholaiset — eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?"

Vielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet makaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet Isobelia. Hän katsoi ja kuunteli — ja koko ajan hänessä yhä yltyi halu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita tai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja somasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan, kiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli rivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän oli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet koskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä hän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja lintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille sävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä pelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän ja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa takakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut taivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä. Hitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen tähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää — tuuman verran erällään, kurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä nuoren naisen luo — puolitiessä huoneen poikitse — kun ihmeelliset säveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.

"Jatka vain!" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.

"Jatka vain! Älä keskeytä!"

Isobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja jatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä eivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä lähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle valuneita helmoja. Ja sitten — hän makasi vavisten, sillä Isobel oli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän kotansa edustalla, oli myös kuullut "Karibulaulun" hurjaa luikkausta, — mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun tapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen, niin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel äkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä herätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä. Toisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä syvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa värähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän kuuli isäntänsä yskivän.

"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista — mutta en olisi ikinä uskonut sen noin tekevän", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin mielestä outo sävy.

II

POHJOISEEN

Merkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä ja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää valjaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista, pitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän kaipasi ajajan "kush-kush-hu-jah!" huutoa, kaksikymmenjalkaisen karibunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta takanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat paikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä puuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään, silloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.

Missä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä, mikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja välistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan olisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin, sillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn oven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin kyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui hyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat ihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen Kazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin, että nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän muisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.

Sitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa kiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi levottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä kasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen kaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli seurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää. Hänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja kieltäytyi liikkumasta.

"Tule, Kazan", houkutteli mies. "Tule vain, poikaseni."

Hän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti ruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Hänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan lähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen päätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi vieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan, jonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos, nauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja jännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti pyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän kuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui. Suljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä, hänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti aukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään alas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi hän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille hän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina ja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki ainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta kurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä päänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin johdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja Kazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen kädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas ääni:

"Kaa-aa-zan!"

Nuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.

"Senkin veijari!" hohotti hän.

Kun Thorpe saapui lyhtyjen valaisemalle aukiolle, näki hän Kazanin kyyrysillään naisen jalkain juuressa. Se oli Thorpen vaimo. Tämä hymyili hänelle voitonriemuisena, kun hän ilmestyi näkyviin pimeydestä.

"Sinä olet voittanut!" nauroi mies, eikä suinkaan pahoillaan. "Olisinpa uskaltanut vaikka viimeisen dollarini luvata siitä, ettei mikään ääni saisi sitä niin tekemään. Sinä olet voittanut! Kazan, ilkimys, minä olen menettänyt sinut!"

Äkkiä hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, kun Isobel kumartui ottamaan maasta ketjun päätä.

"Se on sinun, Issy", lisäsi hän kiireesti, "mutta sinun täytyy antaa minun sitä hoitaa, kunnes — olemme varmat. Anna ketju tänne. En vieläkään uskalla siihen luottaa. Se on susi. Olen nähnyt sen yhdellä puraisulla katkaisevan intiaanin käden ja yhdellä riuhtaisulla kiskovan esille toisen koiran kaulavaltimon. Se on henkipatto — paha koira — vaikka se niin sankarillisesti pysyikin luonani ja toi minut elävänä kotiin. Minä en voi siihen luottaa. Anna ketju minulle —"

Hän ei ehtinyt lopettaa. Villipedon tavalla äristen Kazan oli syöksynyt seisaalle. Huulet kohosivat, paljastaen pitkät torahampaat, ja selkäkarvat jäykistyivät. Äkkiä päästäen varoitushuudon Thorpe laski kätensä vyössään olevaan revolveriin.

Kazan ei välittänyt hänestä. Muuan uusi olento oli ilmestynyt yön pimeydestä ja seisoi nyt lyhtyjen valokehässä. Se oli McCready. Tämän oli määrä olla Thorpelle ja hänen nuorelle vaimolleen oppaana matkalla takaisin Red-Riverin leirille, missä Thorpen toimena oli johtaa uuden mannerradan rakentamista. McCready oli suora, tanakkatekoinen ja sileäksi ajeltu. Hänen leukansa oli niin kulmikas, että näytti petomaiselta, ja hänen silmiensä hehku oli melkein samanlainen kuin intohimo Kazanin silmissä, kun tämä katseli Isobelia.

Punaisen ja valkean kirjava, kudottu lakki oli irtautunut Isobelin päästä ja riippui nyt toisella olkapäällä. Lyhtyjen himmeä hohde valaisi hänen kutriensa lämmintä kultaa. Hänen poskensa punoittivat, ja silmät, jotka äkkiä kääntyivät tulijaan päin, olivat siniset kuin sinisin bakneesh -kukka ja hohtivat kuin timantit. McCready käänsi katseensa muuanne, ja samassa Isobelin käsi kosketti Kazanin päätä. Ensi kertaa koira ei näyttänyt tuntevan hänen kosketustaan, vaan murisi yhä McCreadylle, ja uhkaava ärinä kävi yhä syvemmäksi. Thorpen vaimo kiristi ketjua.

"Maahan, Kazan — maahan!" komensi hän.

Hänen äänensä kuullessaan Kazan rauhoittui hiukan.

"Maahan!" toisti Isobel, ja hänen vapaa kätensä kosketti taas koiran päätä. Kazan laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta huulet olivat yhä irvissä. Thorpe katseli koiraa. Häntä ihmetytti susimaisten silmien katkera vimma, ja hän katsahti McCreadyyn. Kookas opas oli kehittänyt auki pitkän koiraruoskansa. Outo ilme oli tullut hänen silmiinsä. Hän tuijotti tiukasti Kazaniin. Äkkiä hän kumartui eteenpäin, kumpikin käsi polveen nojaten, ja jännittyneen silmänräpäyksen tai parin verran hän näytti unohtaneen, että Isobel Thorpen ihmeelliset sinisilmät katsoivat häntä.

"Huu-kush, Pedro — kimppuun!"

Tämä sana "kimppuun" opetettiin vain Luoteisvaltioitten ratsupoliisien palveluksessa oleville koirille. Kazan ei hievahtanut. McCready oikaisihe ja lennätti nuolennopeudella ruoskansa pitkän siiman kiemuroimaan pimeyteen, jossa se paukahti kuin pistoolinlaukaus.

"Kimppuun, Pedro — kimppuun!"

Kazanin kurkussa syveni korina äriseväksi uimaksi, mutta ainoakaan lihas ei liikkunut hänen ruumiissaan. McCready kääntyi Thorpen puoleen.

"Olisinpa vaikka vannonut tuntevani tuon koiran", sanoi hän. "Jos se on Pedro, niin se on paha!"

Thorpe tarttui koiran ketjuun. Isobel yksin näki sen katseen, joka hetkeksi ilmestyi McCreadyn silmiin. Se sai hänet vapisemaan. Hetkistä aikaisemmin, kun juna oli juuri pysähtynyt Le Pas'iin, hän oli ojentanut kätensä tälle miehelle ja huomannut silloin saman ilmiön. Mutta vapistessaankin hän muisti, mitä kaikkea hänen miehensä oli kertonut metsäkansasta. Hän oli oppinut heitä rakastamaan, ihailemaan heidän suurta, karkeaa miehekkyyttään ja uskollista sydäntään, ennenkuin Thorpe oli vienyt hänet heidän joukkoonsa; ja samassa hän jo hymyili McCreadylle, pyrkien voittamaan pelon ja vastenmielisyyden väristyksen.

"Se ei pidä teistä", sanoi hän vienosti nauraen miehelle. "Ettekö halua ruveta sen ystäväksi?"

Hän veti Kazania miestä kohden, Thorpen pidellessä ketjusta. McCready astui Isobelin viereen, kun tämä kumartui koiran puoleen. Hänen selkänsä oli Thorpeen päin, kun hän kyykistyi. Isobelin kumartunut pää oli jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän saattoi nähdä hehkun naisen poskilla ja hänen suunsa nyrpistyneen piirteen, kun hän koetti tyynnyttää Kazanin kurkusta kuuluvaa matalaa ärinää. Thorpe oli valmiina vetämään ketjusta takaisin, mutta hetken aikaa McCready oli hänen ja Isobelin välillä, eikä hän voinut nähdä McCreadyn kasvoja. Miehen silmät eivät olleet suunnatut Kazaniin. Hän tuijotti Isobeliin.

"Te olette rohkea", sanoi hän. "Minä en tuota uskaltaisi. Se purisi käteni poikki!"

Hän otti Thorpelta lyhdyn ja ojensi kulkunsa kapealle lumiladulle, joka poikkesi polulta. Tiheän kuusikon peitossa oli leiri, jonka Thorpe oli jättänyt kaksi viikkoa sitten. Siellä oli nyt kaksi telttaa yhden sijasta, jota hän ja hänen oppaansa olivat käyttäneet. Niiden edustalla paloi iso nuotio. Ihan tulen ääressä oli pitkä reki, ja valokehän rajalla puihin kiinnitettyinä Kazan näki hämärästi valjaskumppaneitaan, joiden silmät kiiluivat. Hän seisoi jäykkänä ja liikahtamatta sillä aikaa kuin Thorpe kiinnitti hänet rekeen. Hän oli taas metsissään — ja johdossa. Hänen emäntänsä nauroi ja taputti käsiään innoissaan siitä oudosta ja ihmeellisestä elämästä, josta hän oli nyt tullut osalliseksi. Thorpe oli työntänyt syrjään teltan oviläpän, ja Isobel meni hänen edellään sisään, vilkaisematta taakseen ja virkkamatta sanaakaan Kazanille. Tämä vinkui ja käänsi punaiset silmänsä McCreadyyn päin.

Teltassa Thorpe sanoi:

"On ikävä, ettei vanha Jackpine palannut kanssamme, Issy. Hän oli minulle ajomiehenä tulomatkalla, mutta en kauniilla puheella enkä millään hinnalla saanut häntä palaamaan. Hän on lähetysaseman intiaani, ja maksaisin kuukausipalkkani, jos voisin sinulle näyttää, kuinka hän kohtelee koiria. En oikein luota tuohon McCreadyymme. Hän on kummallinen mies, sanoo täkäläinen yhtiömme asiamies, ja tuntee metsät kuin kirjan. Mutta koirat eivät kärsi vierasta. Kazan ei varmastikaan kiinny häneen vähääkään."

Kazan kuuli Isobelin äänen ja kuunteli sitä jäykkänä seisten ja liikahtamatta. Hän ei kuullut eikä nähnyt McCreadyä, kun tämä hiipien lähestyi häntä takaa. Miehen ääni kajahti äkkiä kuin pyssynlaukaus hänen kintereillään.

" Pedro!"

Heti Kazan kyyristyi, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskan läiskähdys.

"No jopa nyt sain sinut kiinni — vai mitä, senkin vietävä?" kuiskasi McCready, ja hänen kasvonsa näyttivät kumman kalpeilta tulen valossa. "Vai olet sinä muuttanut nimesi, häh? Mutta minä paljastin sinut — mitäs siihen sanot?"

III

McCREADY MAKSAA VELKANSA

Kauan aikaa senjälkeen, kun McCready oli lausunut nämä sanat, hän istui ääneti nuotion ääressä. Vain hetkeksi tai pariksi hänen silmänsä kääntyivät Kazanista. Vähän ajan kuluttua, kun hän oli varma siitä, että Thorpe ja Isobel olivat laskeutuneet levolle, hän meni omaan telttaansa ja palasi sieltä viskypullo kädessään. Seuraavan puolen tunnin aikana hän joi vähän väliä. Sitten hän siirtyi paikaltaan ja istahti reen päähän juuri niin kauas Kazanista, ettei tämä ketjuun sidottuna ulottunut häneen.

"Minä paljastin sinut, vai mitä?" toisti hän, väkijuoman vaikutuksen alkaessa näkyä hänen silmiensä välkkeestä. "Kukahan lempo muutti sinun nimesi, Pedro. Ja millä hitolla hän sai sinut haltuunsa? Hohoi, kunpa sinä osaisit puhua —"

He kuulivat Thorpen ääntä teltasta. Sitä seurasi hiljainen, tyttömäinen naurunhihitys, ja McCready ponnahti pystyyn. Hänen kasvonsa leimahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän pisti pullon takintaskuunsa. Nuotiota kiertäen hän varovasti hiipi teltan viereisen puun suojaan ja seisoi siinä useita minuutteja kuuntelemassa. Hänen silmissään välkehti tulinen vimma, kun hän palasi reen ja Kazanin luo. Oli jo puoliyö, ennen kuin hän meni omaan telttaansa.

Nuotion lämmössä Kazanin silmät vähitellen painuivat umpeen. Hän nukkui levottomasti, ja rauhattomat kuvat täyttivät hänen aivonsa. Välistä hän oli tappelevinaan ja hänen leukansa näykkäsivät. Toisin vuoroin hän tempoili ketjunsa päässä, McCready tai emäntänsä juuri ulottuman ulkopuolella. Kazan tunsi taas nuoren naisen käden hellää kosketusta ja kuuli hänen äänensä ihmeellistä sulosointua; Isobel lauloi hänelle ja hänen isännälleen ja samat värähtelyt, kuin silloinkin illalla, kiitivät jälleen hänen ruumiinsa lävitse. Ja sitten kuva muuttui. Hän oli juoksevinaan uhkean valjakon etunenässä — Luoteisten ratsupoliisien kuusi koiraa — ja hänen isäntänsä nimitti häntä Pedroksi. Näyttämö vaihtui taas. Oltiin leirissä. Hänen isäntänsä, joka oli nuori ja parraton, auttoi reestä toista miestä, jonka kädet olivat sidotut hänen etupuolelleen kummallisilla mustilla renkailla. Sitten tuli myöhäisempi kuva — hän makasi ison nuotion edessä. Hänen isäntänsä istui häntä vastapäätä selkä telttaan päin, ja hän näki teltasta tulevan ulos mustarenkaisen miehen — mutta renkaat olivat poissa ja hänen kätensä olivat vapaat, ja toisessa oli raskas nuija. Hän kuuli nuijan hirmuisen jymähdyksen, kun se putosi hänen isäntänsä päähän — ja tämä ääni herätti hänet levottomasta unestaan.

Hän hyppäsi jaloilleen, selkä jäykkänä, ja ärisi kurkkuäänellään. Tuli oli palanut loppuun, ja leirissä vallitsi päivänkoiton edellä käyvä tumma hämärä. Tämän hämärän läpi Kazan näki McCreadyn. Taas tämä seisoi hänen emäntänsä teltan ääressä, ja nyt Kazan tiesi, että hän oli sama mies, jolla oli ollut nuo mustat renkaat, ja että juuri tämä mies oli häntä lyönyt ruoskalla ja nuijalla monina pitkinä päivinä sen jälkeen, kun oli tappanut hänen isäntänsä. McCready kuuli hänen kurkustaan tulevan uhkauksen ja palasi kiireesti tulen luo. Hän alkoi viheltää ja vetää puoleksipalaneita runkoja kokoon, ja kun tuli leimahti uudestaan, huusi hän saadakseen Thorpen ja Isobelin hereille. Hetken päästä Thorpe ilmestyi teltan oviaukkoon, ja hänen vaimonsa seurasi häntä ulos. Isobelin hajalla olevat hiukset lainehtivat kullanvärisinä aaltoina hänen hartioillaan, ja hän istahti rekeen lähelle Kazania ja alkoi niitä sukia. McCready lähestyi häntä takaa päin ja hapuili reessä olevia tavaroita. Aivan kuin vahingossa hänen toinen kätensä hetkeksi sukelsi naisen selkää pitkin valuvaan hiustulvaan. Isobel ei tuntenut hänen sormiensa hyväilevää kosketusta, ja Thorpe oli selin heihin. Kazan yksin näki käden salamyhkäisen liikkeen, sormien hellästi hypistelevän hiuksia ja miehen silmissä palavan mielettömän intohimon. Ilvestäkin sukkelammin koira hyökkäsi niin pitkälle kuin ketjua riitti reen yli. McCready ehti töin tuskin hypähtää takaisin, ja kun Kazan oli päässyt ketjua äärimmilleen, ponnahti hän takaisin niin voimakkaasti, että hänen ruumiinsa töyttäsi kyljittäin Isobelia vastaan. Thorpe oli juuri kääntynyt sinne päin ja ehti nähdä hyökkäyksen lopun. Hän luuli, että Kazan oli hypännyt Isobelin kimppuun, eikä häneltä kauhuissaan päässyt sanaa tai huudahdusta, kun hän reestä nosti kaatuneen vaimonsa. Hän näki, ettei Isobel ollut loukkaantunut, ja tavoitti revolveriaan. Se oli huotrassaan teltassa. Hänen jalkojensa juuressa oli McCreadyn ruoska, ja hetkellisessä kiihtymyksessään hän sieppasi sen ja hyökkäsi Kazania kohti. Koira kyyristyi lumeen eikä yrittänytkään paeta tai hyökätä kimppuun. Vain kerran hän muisti saaneensa niin ankaran selkäsaunan kuin nyt Thorpelta. Mutta häneltä ei päässyt vinkunaa eikä murinaa.

Ja silloin, äkkiä, hänen emäntänsä juoksi paikalle ja tarttui Thorpen pään yli kohotettuun ruoskaan.

"Ei iskuakaan enää!" huusi hän, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pidätti miehen lyömästä. McCready ei kuullut, mitä hän sitten sanoi, mutta Thorpen silmiin tuli outo ilme, ja sanaa sanomatta hän seurasi vaimoaan telttaan.

"Kazan ei hyökännyt minun kimppuuni", kuiskasi Isobel, vavisten äkillisessä kiihtymyksessä, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Tuo mies oli takanani", jatkoi hän, tarttuen miehensä käsivarteen. "Tunsin hänen koskettavan itseäni — ja silloin Kazan hyppäsi. Ei se minua purisi. Miestä se tarkoitti! Jotakin on — hullusti —"

Hän melkein nyyhkytti, ja Thorpe veti hänet tiukasti syliinsä.

"En tullut ajatelleeksi — mutta kummaa se on", sanoi hän. "Eikös McCready maininnut jotakin sellaista, että hän tuntee koiran? Se on kyllä mahdollista. Ehkä hänellä on aikaisemmin ollut Kazan hallussaan, ja hän lienee kohdellut sitä niin pahasti, että koira ei ole sitä unohtanut. Huomenna otan asiasta selvän. Mutta kunnes saan tietää — lupaatko pysyä erillään Kazanista?"

Isobel lupasi. Kun he tulivat teltasta ulos, kohotti Kazan isoa päätään. Ruoskansiiman kirvelevä isku oli sulkenut hänen toisen silmänsä, ja suusta vuoti verta. Isobel nyyhkytti hiljaa, mutta ei mennyt hänen likelleen. Puolisokeana hän oli huomannut, että emäntänsä oli keskeyttänyt kurituksen, ja hän vikisi hiljaa ja heilutti paksua häntäänsä lumessa. Hän ei ollut tuntenut milloinkaan itseään niin onnettomaksi, kuin nyt valkenevan päivän pitkinä, raskaina tunteina, kun hän raivasi valjaskumppaneilleen latua pohjoiseen. Hänen toinen silmänsä oli ummessa ja täynnä polttavaa tuskaa, ja hänen ruumiinsa oli kariburuoskan iskuista hellänä. Mutta ruumiillinen tuska ei ollut syynä siihen, että hän näin piti päätään kumarruksissa ja että hänen ruumiiltaan nyt puuttui toverien johtajalle kuuluva tarmokas, vikkelä valppaus, vaan syynä oli hänen mielentilansa. Ensi kerran eläissään hän oli sielullisesti murtunut. McCready oli lyönyt häntä — aikoja sitten; hänen isäntänsä oli myös lyönyt, ja koko tämän päivän kaikuivat heidän äänensä kiivaina ja kostonhaluisina hänen korviinsa. Mutta enimmin pahoitti hänen mieltänsä hänen emäntänsä. Tämä pysytteli erillään hänestä, aina kauempana kuin minne hänen ketjunsa ulottui. Ja kun pysähdyttiin lepäämään ja oltiin taas leiripaikassa, katseli hänen emäntänsä häntä oudoin, ihmettelevin ilmein eikä puhutellut. Kazan luuli hänenkin voivan lyödä ja hiipi pois hänen luotaan, kyyristyen mahalleen lumeen. Hänessä merkitsi mielialan masentuminen sydämen murtumista, ja sinä yönä hän värjötteli eräässä leiritulen pimeimmistä varjopaikoista ja suri yksinäisyydessä. Kukaan ei tiennyt sitä suruksi — ellei ehkä Isobel. Mutta tämä ei silti lähestynyt häntä eikä puhutellut, vaan katseli häntä tarkasti — ja tutki häntä tiukimmin silloin, kun hän katseli McCreadya.

Myöhemmin, kun Thorpe ja hänen emäntänsä olivat menneet telttaansa, alkoi sataa lunta ja lumen vaikutus McCreadyyn kummastutti Kazania. Mies oli levoton ja joi tavantakaa samasta pullosta kuin edellisenäkin yönä. Tulen valossa hänen kasvonsa kävivät yhä punakammiksi, ja Kazan näki hänen hampaittensa oudon hohteen hänen katsellessaan telttaa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Yhä uudestaan hän meni ihan teltan ääreen ja kuunteli. Kahdesti hän kuuli liikettä. Jälkimmäisellä kerralla kuului Thorpen syvä hengitys. McCready riensi takaisin nuotion luo ja käänsi kasvonsa suoraan taivasta kohden. Satoi lunta niin sakeasti, että kun hän käänsi katseensa maahan päin, räpytteli hän silmiään ja pyyhki niitä. Sitten hän poistui pimeään ja kumartui syvälle tarkastamaan latua, jonka he joku tunti sitten olivat raivanneet. Lumisade oli sen melkein hävittänyt. Tunnin päästä ei enää olisi mitään jälkeä — eikä mitään, mikä kulkijoille ilmaisi, että he olivat tulleet tänne päin. Aamuun mennessä se peittäisi kaikki — nuotionkin, jos hän antaisi sen sammua.

McCready joi taas ulkona pimennossa. Hiljaisia mielettömiä riemun sanoja purkautui hänen huuliltaan. Hänen päänsä oli juopumuksen hehkusta kuumana. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta tuskinpa rajummin kuin Kazanin, kun tämä näki hänen palaavan nuija kädessään! Nuijan hän pani pystyyn puuta vasten. Sitten hän otti reestä lyhdyn ja sytytti sen. Hän lähestyi Thorpen teltan oviaukkoa lyhty kädessään.

"Hoi, Thorpe — Thorpe!" huusi hän.

Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain Thorpen hengityksen. Hän raotti hieman oviliuskaa ja huusi kovemmin.

"Thorpe!"

Vieläkään ei kuulunut liikettä sisältä, ja hän irroitti oviliuskan sidelangat ja työnsi lyhdyn sisään. Valo välkehti Isobelin kultakutrisessa päässä, joka nojasi hänen miehensä olkapäähän, ja McCready tuijotti siihen, silmät tulisina hiilinä hehkuen, kunnes huomasi Thorpen alkavan herätä. Kiireesti hän päästi oviliuskan kädestään ja kahisteli sitä ulkopuolelta.

"Hoi, Thorpe — Thorpe!" huusi hän taas.

Tällä kertaa Thorpe vastasi:

"Halloo, McCready — tekö siellä?"

McCready raotti hiukan ovea ja puhui hiljaa.

"Niin. Tuletteko hetkeksi ulos? Metsässä on jotakin tekeillä. Älkää herättäkö vaimoanne!"

Hän vetäytyi takaisin ja odotti. Hetken kuluttua Thorpe astui rauhallisesti teltasta. McCready osoitti tiheään kuusikkoon.

"Vannon, että joku nuuskien kiertelee leiriä", sanoi hän. "Varmasti näin hetki sitten miehen tuolla ulkopuolella, kun kävin hakemassa puita. Nyt on erinomainen yö, jos tahtoo varastaa koiria. Kas tässä — ottakaa te lyhty! Ellen ole ihan järjiltäni, löydämme jäljet lumessa."

Hän antoi Thorpelle lyhdyn ja otti maasta raskaan nuijansa. Murina kohosi Kazanin kurkkuun, mutta hän tukahutti sen. Hän olisi halunnut murista kuuluville varoituksensa, hypätä niin pitkälle kuin ketjua riitti, mutta hän tiesi, että jos hän niin tekisi, palaisivat he lyömään häntä. Hän siis makasi alallaan, väristen ja vavisten ja hiljaa vikisten. Hän katseli heitä, kunnes he katosivat — ja sitten odotti — kuunteli. Vihdoin hän kuuli lumen narisevan. Hän ei kummastunut nähdessään McCreadyn palaavan yksin. Hän olikin odottanut tuon miehen tulevan yksin takaisin. Sillä hän ymmärsi, mitä nuija merkitsi!

McCreadyn kasvot olivat nyt hirveät, suorastaan petomaiset. Hän oli lakitta päin. Kazan hiipi syvemmälle varjoon, kuullessaan hänen huuliltaan hiljaista, kammottavaa naurua — Sillä miehellä oli yhä nuija kädessään. Sitten McCready heitti nuijan maahan ja lähestyi telttaa. Hän veti oviliuskan syrjään ja kurkisti sisään. Thorpen vaimo nukkui, ja äänettömästi kuin kissa astui mies sisään ja ripusti lyhtynsä telttapuun naulaan. Hänen liikkeensä eivät herättäneet naista, ja hetken aikaa hän seisoi siinä, tuijottaen, yhä tuijottaen.

* * * * *

Ulkopuolella, syvässä lumessa kyyristellen, Kazan koetti käsittää, mitä nämä kummalliset tapahtumat tarkoittivat. Miksi olivat hänen isäntänsä ja McCready lähteneet metsään? Miksi hänen isäntänsä ei ollut palannut? Hänen isäntänsähän tuohon telttaan kuului eikä McCready. Miksi siis McCready oli siellä? Hän tarkasteli miestä, kun tämä astui telttaan. Mutta heti sitten koira kavahti pystyyn, selkäkarvat kankeina ja jäsenet kireällä. Hän näki McCreadyn varjon purjekankaalla, ja hetkistä myöhemmin kuului outo, vihlova kirkaisu. Hurjassa kauhussa, joka ilmeni tässä huudossa, koira tunsi emäntänsä äänen ja syöksähti telttaa kohden. Ketju pidätti häntä, tukahuttaen kurkusta lähtevän murinan. Nyt hän näki varjojen taistelevan, ja teltasta kuului huuto huudon jälkeen. Nainen huusi hänen isäntäänsä ja samalla häntä itseään!

" Kazan — Kazan!"

Koira hyökkäsi taas ja viskautui selälleen. Toisen ja kolmannen kerran hän ryntäsi ketjunsa pituudelta pimeyteen, ja kaulan ympärillä oleva nahkavyö viilsi veitsen tavoin lihaan. Hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään. Varjot taistelivat yhä. Nyt ne olivat pystyssä! Nyt ne kyykistyivät maahan! Raivoisasti muristen Kazan heittäytyi kaikella painollaan vielä kerran kiristämään ketjuansa. Silloin kuului naksahdus, ja kaulahihna katkesi.

Viidellä, kuudella harppauksella Kazan saapui teltalle ja syöksyi oviliuskan alitse. Murahtaen hän hyökkäsi McCreadyn kurkkuun. Voimakkaiden leukojensa ensi haukkaus merkitsi kuolemaa, mutta hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain emäntänsä olevan siellä ja taistelevansa tämän puolesta. Kuului tukahtunut, huohottava huudahdus, joka päättyi kammottavaan korinaan; se oli McCready. Mies lysähti polviasennosta selälleen, ja Kazan painoi hampaansa syvemmälle vihollisensa kurkkuun, tuntien lämpimän veren makua.

Koiran emäntä huusi häntä nyt, kiskoen häntä karvaisesta kaulasta. Mutta hän ei halunnut hellittää otettaan — ei vielä pitkään aikaan. Kun hän vihdoin hellitti, katsahti hänen emäntänsä yhden kerran maassa viruvaa miestä ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vaipui pitkäkseen huopapeitteille. Hän oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat kylmät, ja Kazan nuuski niitä hellästi. Hänen silmänsä olivat ummessa. Kazan kyykistyi aivan hänen viereensä, kerkeät leuat kuolleeseen mieheen päin kääntyneinä. Miksi hänen emäntänsä oli niin hiljaa? mietti hän ihmetellen. Kului pitkä aika, ja sitten nainen liikahti. Silmät aukenivat. Hänen kätensä kosketti koiraa.

Sitten Kazan kuuli askelia ulkoa.

Isäntä sieltä tuli, ja pelon ainaista vihlausta tuntien — nuijaa peläten — Kazan kiirehti ovelle. Aivan oikein, hänen isäntänsä siellä näkyi nuotion hohteessa — ja kädessä hänellä oli nuija. Hän lähestyi hitaasti, kaatumaisillaan joka askeleella, ja hänen kasvonsa olivat veren punaamat. Mutta hänellä oli nuija! Varmaankin isäntä löisi häntä taas — löisi kauheasti, kun hän oli loukannut McCreadya. Kazan livahti siis äänettömästi oviliuskan alitse ja hiipi ulos yöhön. Tiheän kuusikon pimennosta hän katsoi taakseen, ja vieno surun ja rakkauden vikinä kohosi hänen kurkustaan ja vaimeni taas. Nyt häntä lyötäisiin aina — tuon teon jälkeen. Nainenkin löisi häntä. He ajaisivat hänet uuvuksiin ja tavattuaan hänet löisivät.

Tulenhehkusta hän käänsi sudenpäänsä metsän syvyyksiin. Siinä pimennossa ei ollut nuijia eikä vihlovia siimoja. Sieltä eivät häntä milloinkaan löytäisi.

Hetken hän vielä epäröi. Ja sitten hän hiipi pois yön pimeyteen niin hiljaa, kuin on villieläinten tapa, joihin hänkin osaksi kuului.

IV

KAHLEISTA VAPAANA

Kuului hiljaista tuulen vaikerrusta kuusien latvoissa, kun Kazan katosi metsän salaperäiseen pimentoon. Tuntikausia hän oleskeli leirin lähistöllä, punaisilla, rakkoisilla silmillään tiukasti tuijottaen telttaan, jossa äskeinen hirvittävä asia oli tapahtunut.

Nyt hän tiesi, mitä kuolema oli. Hän pystyi sen arvaamaan kauempaa kuin ihminen. Hän saattoi sen haistaa ilmasta. Ja hän tunsi, että kaikkialla hänen ympärillään oli kuolemaa, ja että hän itse oli sen syynä. Hän makasi mahallaan syvässä lumessa ja värisi, ja hänen olemuksensa kolme neljäsosaa, joka oli koiraa, vikisi murheenjäytämän tavalla, samalla kun se neljäsosa, joka oli sutta, yhä ilmeni uhkaavana hänen hampaissaan ja silmien kostonhimoisessa tuikkeessa.

Kolmasti mies — hänen isäntänsä — tuli ulos teltasta ja huusi kovaa: "Kazan — Kazan — Kazan!"

Kolmasti tuli nainenkin hänen mukaansa. Tulen valossa Kazan näki hänen hartioillaan valuvat kimaltelevat kutrit, kuten oli teltassakin nähnyt, hypätessään pystyyn ja tappaessaan toisen miehen. Hänen sinisilmissään näkyi sama villi kauhu, ja hänen kasvonsa olivat lumivalkeat. Ja toisen ja kolmannen kerran hänkin huusi: "Kazan — Kazan — Kazan!" ja kaikki se, mikä Kazanissa oli koiraa eikä sutta, värisi riemuissaan kuullessaan hänen äänensä, niin että melkein teki mieli ryömiä sinne saamaan selkäsaunansa. Mutta nuijanpelko oli suurempi, ja Kazan pidättäytyi menemästä, tunti tunnilta, kunnes teltassa kaikki taas oli hiljaista, eikä hän enää erottanut heidän varjojaan, ja tuli oli sammumassa.

Varovasti hän ryömi esiin sakeasta pimennosta, retustaen mahallaan, kuormitettua rekeä ja vielä palamattomia pölkynjäännöksiä kohden. Reen takana puiden varjossa, oli huopapeitteen alla sen miehen ruumis, jonka hän oli tappanut. Thorpe, hänen isäntänsä, oli laahannut sen sinne.

Kazan laskeutui mahalleen, kuono lämpimään hiillokseen päin, ja silmät etukäpälien tasassa suoraan teltan suljettua oviliuskaa kohti. Hän aikoi pysytellä hereillä, vartioida ja olla valmiina hiipimään metsään heti kun teltassa näkyisi liikettä. Mutta nuotiopaikan harmaan tuhkan alta levisi lämmin, ja hänen silmänsä menivät umpeen. Kahdesti — kolmasti — hän ravisti itsensä taas valveille, mutta viime kerralla hänen silmänsä aukenivat vain puoleksi ja painuivat sitten raskaina kiinni.

Ja nyt nukkuissaankin hän vikisi hiljaa, jalkojen ja hartioiden uhkeat lihakset vavahtelivat, ja äkilliset värähtelevät väreet kiitivät hänen keltaisenruskeaa selkäänsä pitkin. Jos teltassa nukkuva Thorpe olisi hänet nähnyt, olisi hän arvannut koiran näkevän unta. Ja Thorpen vaimo, jonka kultakutrinen pää lepäsi tiukasti miehen rintaa vasten, ja joka Kazanin tavoin myös silloin tällöin vavahteli ja värisi, olisi tiennyt, mitä hän uneksi.

Unissaan hän taas hyökkäsi ketjunsa päähän asti. Hänen leukansa näykkäsivät kuin teräksiset kastanjetit — ja tähän ääneen hän heräsi ja hyppäsi pystyyn, selkäkarvat kankeina kuin harjakset ja ärisevät hampaat paljastettuina kuin norsunluiset veitset. Hän olikin herännyt aivan parahiksi. Teltassa jo liikuttiin. Hänen isäntänsä oli hereillä, ja jollei hän ennättäisi pakoon —

Kazan kiiti tiheään kuusikkoon ja pysähtyi, matalaksi piiloon kyykistyen, niin että vain pää oli näkyvissä puun takaa. Hän tiesi, ettei isäntä häntä armahtaisi. Thorpe oli lyönyt häntä jo siitä, että hän oli hyökännyt McCreadyn kimppuun, ja vain naisen väliintulo oli pelastanut hänet enemmästä kurituksesta. Ja nyt hän oli repinyt McCreadyltä kurkun, riistänyt mieheltä hengen, eikä isäntä soisi armoa. Ei nainenkaan pystyisi häntä pelastamaan.

Hän oli pahoillaan siitä, että isäntä oli tullut takaisin pökertyneenä ja verissään sen jälkeen, kun hän oli repinyt McCreadyltä kaulavaltimon. Muuten hän olisi saanut pitää naista aina omanaan ja tämä olisi rakastanut häntä. Ja nainen rakastikin häntä. Ja hän olisi seurannut emäntäänsä ja aina taistellut ja ajan tullen kuollutkin hänen puolestaan. Mutta Thorpe oli ilmestynyt jälleen metsästä, ja Kazan oli luikkinut kiireesti tiehensä — sillä Thorpe merkitsi hänelle, mitä kaikki miehet tästedes merkitsivät: nuijaa, ruoskaa ja sitä kummaa kapinetta, joka sylki tulta ja tuhoa. Ja nyt —

Thorpe oli tullut teltasta ulos. Aamu alkoi sarastaa, ja kädessä hänellä oli luodikko. Hetkistä myöhemmin tuli nainenkin esille, ihanat hiukset yhä liehumassa ympärillään, ja hänen kätensä tarttui miehen käsivarteen. He katsoivat peitteen alla viruvaa ruumista. Sitten nainen puhui Thorpelle, ja tämä oikaisihe äkkiä ja heitti päätään taaksepäin.

— "H-o-o-o-i — Kazan — Kazan!" huusi hän.

Väristys viilsi Kazanin läpi. Mies koetti houkutella häntä takaisin. Kädessä hänellä oli murhakapine.

"Kazan — Kazan — Ka-a-a-a-zan!" huusi hän taas.

Kazan hiipi varovasti puun luota kauemmas. Hän tiesi, ettei etäisyys mitään merkinnyt tuolle kylmälle surmantuottajalle, jota Thorpe piteli kädessään. Kerran hän käänsi päätänsä ja vikisi hiljaa, ja hetkeksi täytti valtava kaipuu hänen punottavat silmänsä, kun hän viimeistä kertaa näki naisen.

Hän tiesi nyt poistuvansa naisen luota ainiaaksi, ja hänen sydämessään oli tuska, jonka vertaista siellä ei ollut ennen ollut, tuska, joka ei johtunut nuijasta eikä ruoskasta, ei vilusta eikä nälästä, mutta oli niitä kaikkia suurempi, yllyttäen häntä kohottamaan päänsä pystyyn ja valittamaan yksinäisyyttään taivaan harmaalle autiudelle.

Hänen takanaan leirissä kuului naisen ääni puhuessaan väräjävän:

"Kazan on mennyt."

Miehen voimakas ääni oli hieman tukahtunut.

"Niin, Kazan on mennyt. Hän tiesi — enkä minä tiennyt. Antaisin — vuoden elämästäni — jos saisin eiliset ruoskaniskut olemattomiksi. Hän ei tosiaankaan tule takaisin."

Isobel Thorpe puristi hänen käsivarttaan lujemmin.

"Hän tulee!" huusi hän. "Hän ei jätä minua. Hän rakasti minua, vaikka olikin villi ja pelottava. Ja hän tietää minun häntä rakastavan. Hän tulee kyllä takaisin —"

"Kuule!"

Metsän sisästä kuului pitkä, valittava ulina, täynnä vaikeroivaa surullisuutta. Se oli Kazanin hyvästijättö naiselle.

Tämän huudon jälkeen Kazan istui pitkän aikaa peräpakaroillaan, nuuskien uutta ilmassa tuntuvaa vapautta ja katsellen ympäröivän metsän syviä, mustia aukkoja, jotka kalpenivat olemattomiin päivännousun tieltä. Silloin tällöin, niistä päivistä lähtien, jolloin hänet ensin oli ostettu ja sidottu reen vetohihnaan kaukana Mackenzie-joen varsilla, hän oli kaihoten ajatellut vapauttaan, koska hänen sudenverensä sitä vaati. Mutta hän ei ollut milloinkaan oikein uskaltanut. Nyt se hänet valtasi. Täällä ei ollut nuijia, ei ruoskia eikä ainoatakaan niistä miespedoista, joita hän oli oppinut ensin vieromaan ja sitten vihaamaan. Tuo neljännes sudenluontoa oli hänen onnettomuutensa; ja sensijaan, että nuijat olisivat hänet masentaneet, ne päinvastoin lisäsivät hänen synnynnäistä villiyttään. Miehet olivat olleet hänen pahimpia vihollisiaan. He olivat yhä uudestaan piesseet häntä, melkeinpä kuoliaaksi. He sanoivat häntä "häijyksi", väistyen kauas hänestä eivätkä milloinkaan jättäneet käyttämättä tilaisuutta sivaltaa häntä ruoskalla selkään. Hänen ruumiinsa oli yltympärinsä arpien peittämä, joita he olivat hänelle tuottaneet.

Milloinkaan ei ollut tullut ystävyyttä tai rakkautta hänen osakseen ennen sitä iltaa, jolloin nainen ensi kerran oli laskenut lämpimän pikku kätösensä hänen päällensä ja painanut kasvonsa ihan kiinni hänen kuonoonsa, ja Thorpe — hänen miehensä — oli kauhistuneena huudahtanut. Vähällä piti, ettei hän upottanut hampaitaan naisen valkeaan lihaan, mutta äkkiä olivat naisen hellä kosketus ja suloinen ääni panneet hänen lävitsensä kulkemaan sen ihanan vihlauksen, joka oli hänen ensimmäinen kokemuksensa rakkaudesta. Ja nyt hänet karkoitti mies sen käden luota, joka ei ollut milloinkaan pidellyt nuijaa tai ruoskaa, ja hän murisi laukatessaan syvemmälle metsään.

Päivän koittaessa hän saapui rämeikön reunalle. Joksikin aikaa hänet oli vallannut outo levottomuus, eikä valokaan pystynyt sitä peräti hälventämään. Vihdoinkin hän oli miehistä vapaa. Ilmassa ei tuntunut mitään, mikä olisi muistuttanut heidän vihattua läsnäoloaan. Mutta eipä tuntunut olevan lähellä toisia koiriakaan, ei rekeä, ei tulta, ei toveruutta eikä ruokaa, ja niin kauas taaksepäin kuin hän muisti, olivat ne aina kuuluneet hänen elämäänsä.

Täällä oli perin rauhallista. Rämeikkö oli kahden vuorenharjanteen välisessä alangossa, ja kuusikko ja seetripuut kävivät mataliksi ja tiheiksi — niin tiheiksi, että niiden alla tuskin oli lunta, ja päivänvalo oli hyvin himmeä. Kahta asiaa hän ennen muita alkoi kaivata — ruokaa ja tovereita. Sekä suden että koiran osa vaativat hänessä edellistä, ja koiran luonto kaipasi jälkimmäistä. Kumpaakin toivomusta ryhtyi hänessä voimakkaana virtaava sudenveri kannattamaan. Se sanoi hänelle, että jossakin tässä hiljaisessa ympäristössä ja näiden kahden harjanteen välissä oli toveruutta, ja ettei hänen tämän saavuttamiseksi tarvinnut muuta tehdä kuin istuutua peräpakaroilleen ja huutaa julki yksinäisyytensä. Yhä uudestaan jokin värähteli hänen rintansa syvyydestä, nousi siitä kurkkuun ja päätyi sinne ulinana. Se oli suden ulvontaa, vaikka vielä kehittymätöntä.

Ruokaa oli helpompi saada kuin ääntä. Puolenpäivän seuduissa hän vainusi rungon alla ison, valkean jäniksen ja tappoi sen. Lämmin liha ja veri oli parempaa kuin jäätynyt kala tai tali ja leseet, ja tämä herkullinen ateria herätti hänessä itseluottamusta. Iltapäivällä hän ajoi takaa monta jänistä ja tappoi kaksi lisää. Ennen hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut takaa-ajon ja oman mielensä mukaisen tappamisen iloa, vaikkei syönytkään kaikkea, minkä tappoi.

Mutta jäniksistä ei ollut vastustajiksi. Ne kuolivat liian helposti. Ne olivat makeaa ja mureaa syötävää, kun oli nälkä, mutta jonkin ajan kuluttua haihtui niiden tappamisesta aluksi saatu ihana jännitys. Hän kaipasi jotakin tukevampaa. Hän ei enää hiipinyt tietänsä eteenpäin ikäänkuin olisi pelännyt ja halunnut pysyä piilossa. Hän piti päätänsä pystyssä. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina. Häntä heilui vapaana ja tuuheana kuin suden. Jokainen karva hänen ruumiissaan värähteli elämän ja toimintahalun sähköisestä tarmosta. Hän samosi pohjoiseen ja länteen. Menneet päivät kutsuivat häntä — kaukana Mackenzie-virran varrella vietetyt päivät. Mackenzie oli tuhannen Englannin peninkulman päässä.

Sinä päivänä hän löysi lukuisia jälkiä lumessa ja nuuski hirven ja karibun sorkkien ja ilveksen karva-anturaisten jalkojen jättämiä hajuja. Hän seurasi kettua, ja jäljet veivät hänet korkeiden kuusien ympäröimään paikkaan, jossa lumi oli poljettua ja veren punaamaa. Täällä oli pöllön pää, höyheniä, siipiä ja sisälmyksiä, ja hän käsitti, että oli liikkeellä muitakin riistanajajia kuin hän itse.

Iltaan mennessä hän tapasi lumessa jälkiä, jotka olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa. Ne olivat ihan tuoreet, niissä tuntui lämmin tuoksu, joka sai hänet vikisemään ja herätti taas halun istuutua peräpakaroilleen ja kaiuttaa ilmoille sudenulvontaa. Tämä halu yltyi hänessä yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin yön varjot metsässä syvenivät. Hän oli matkannut kaiken päivää, mutta ei ollut väsynyt. Nyt kun miehiä ei ollut lähistöllä, oli yössä jokin tuntu, joka häntä kummasti virkisti. Susien veri juoksi hänessä yhä joutuisammin. Tänä yönä oli kirkasta. Taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu nousi. Ja vihdoin hän istuutui lumeen, käänsi päänsä suoraan ylös kuusen latvoja kohti, ja susi tuli hänestä kuuluville pitkänä, surunvoittoisena huutona, joka värähteli hiljaisessa yössä peninkulmain päähän.

Tämän ulvonnan jälkeen hän istui pitkän aikaa kuunnellen. Hän oli saanut esille äänen, jossa oli uusi, kumma sävy, ja joka yhä lisäsi hänen itseluottamustaan. Hän oli odottanut vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Hän oli matkannut suoraan tuulta vasten, ja hänen ulvoessaan ryski hänen edessään vaivaismetsän läpi pakeneva uroshirvi, sarvien kalistessa puihin, muistuttaen keveän koivunuijan taontaa.

Kahdesti Kazan ulvoi, ennenkuin jatkoi matkaa, ja häntä huvitti tämän uuden äänilajin harjoitteleminen. Hän saapui sitten jylhän harjanteen juurelle ja lähti rämeiköstä nousemaan sen laelle. Tähdet ja kuu olivat häntä likempänä siellä, ja harjanteen toisella puolella aukeni hänen eteensä laaja, mutkitteleva tasanko; siellä oli jäätynyt, kuun valossa kimalteleva järvi ja valkea joki, virraten siitä hirsimetsään, joka ei ollut niin tiheä eikä niin pimeän kolkko kuin rämeikkö.

Ja silloin hänen ruumiinsa joka lihas jännittyi, ja hänen verensä kuohahti. Kaukaa tasangolta kuului huuto. Se oli hänen huutonsa — sudenhuuto. Hänen leukansa näykkäsivät. Hänen valkeat hampaansa välähtivät, ja syvältä hänen kurkustaan kuului ärinää. Hänen teki mieli vastata mutta jokin kumma vaisto kielsi häntä siitä. Villin eläimen vaisto alkoi jo vallita hänessä. Ilmassa, kuusten latvojen kuiskeessa, kuussa, jopa tähdissäkin, puhui henki, joka ilmaisi hänelle, että se, mitä hän oli kuullut, oli suden huuto, mutta että se ei ollut suden kutsu.

Tämä jälkimmäinen kuului tuntia myöhemmin, selvänä ja täsmällisenä, sama valittava ulvonta aluksi — mutta päättyen nopeihin, kimeihin, katkonaisiin haukahduksiin, jotka kuohuttivat hänen verensä niin tuliseen kiihkoon, ettei hän ollut sentapaista milloinkaan ennen kuullut. Sama vaisto ilmoitti hänelle, että tämä oli kutsu — ajohuuto. Se vaati häntä tulemaan kiireesti. Hetkistä myöhemmin se kuului uudestaan, tällä kertaa tuli ihan hänen alapuoleltaan harjanteen juurelta vastaus, sitten toinen niin etäältä, että Kazan tuskin sitä kuulikaan. Susiparvi keräytyi yhteen yöajoa varten; mutta Kazan istui hiljaa ja väristen.

Hän ei pelännyt, mutta ei ollut valmis menemäänkään. Harjanne tuntui jakavan häneltä maailman kahtia. Alhaalla oli uutta, outoa ja miehistä vapaata elämää. Vastakkaiselta puolelta tuntui jokin vetävän häntä takaisin, ja samassa hän käänsi päätänsä, katsoi takanaan leviävää, kuun valaisemaa maisemaa ja vikisi. Nyt se oli koiranvikinää. Nainen oli siellä takanapäin. Kazan kuuli hänen äänensä, oli vielä tuntevinaan hänen pehmeän kätensä kosketuksen ja näkevinään hänen kasvoissaan ja silmissään naurun, josta oli huokunut lämpöä ja onnea. Nainen kutsui häntä metsien halki, ja häntä raastoivat eri halut vastata tähän kutsuun ja lähteä alas tasangolle. Sillä hän oli myöskin näkevinään monta miestä nuijineen odottamassa, kuullen samalla ruoskien läiskettä ja tuntien niiden tuottamaa tuskaa.

Hän viipyi pitkän aikaa sen harjanteen laella, joka jakoi hänen maailmansa kahtia. Ja sitten hän vihdoin kääntyi ja lähti alas tasangolle.

Kaiken sen yötä hän pysytteli lähellä ajoparvea, mutta ei kertaakaan mennyt ihan likelle. Se olikin hänelle onneksi. Hänessä tuntui vielä vetohihnan ja ihmisen haju. Parvi olisi repinyt hänet palasiksi. Villin ensimmäinen vaisto on itsesäilytysvaisto. Kenties juuri tämä tunne, kuiske raatelevien kieltäymysten vuosien halki, sai Kazanin silloin tällöin piehtaroimaan niissä paikoissa, missä parvi oli tiheimmin tallannut.

Sinä yönä parvi oli tappanut järven partaalla karibun ja aterioitsi melkein päivännousuun asti. Kazan pysytteli tuulen alla. Veren ja lämpimän lihan tuoksu kutkutti hänen sieraimiaan, ja hänen tarkat korvansa erottivat luiden ryskettä. Mutta vaisto oli kiusausta voimakkaampi.

Vasta kun oli selvä päivä ja parvi oli hajalla yltympäri tasankoa, uskalsi hän lähteä tappopaikalle. Hän ei löytänyt muuta kuin veren punaaman lumialueen, jossa oli luita, sisälmyksiä ja sitkeitä, revittyjä nahanpalasia. Mutta se riitti, ja hän piehtaroi siinä, tunki kuononsa syvälle näihin jäännöksiin ja viipyi kaiken sen päivää niiden lähellä, kyllästäen itseään niiden hajulla.

Kun kuu ja tähdet sitten illalla taas ilmestyivät, istahti hän sen koommin enää pelkäämättä ja epäröimättä ja ilmoitti itsensä uusille tovereilleen laajalla tasangolla.

Parvi metsästeli siinä taas yökauden, tai ehkä se oli uusi parvi, joka lähti liikkeelle useita peninkulmia etelämpää ja ilmestyi naaraskaribun kintereillä ison, jäätyneen järven partaalle. Yö oli melkein niin kirkas kuin päivä, ja metsän laidalta Kazan näki ensin karibun juoksevan järvelle kolmannespeninkulman päässä. Susia oli tusinan verran ja ne olivat jo hajaantuneet kohtalokkaaseen piiritysasentoon, hevosenkengän muotoon, kummankin johtajan juostessa melkein jo mäen kohdalla ja hitaasti sulkiessa rengasta.

Kimakasti haukahtaen Kazan syöksyi esille kuutamoon. Kohta hän oli pakenevan peuran jäljillä ja karkasi sitä kohden salamannopeudella. Kahdensadan metrin päässä karibu näki hänet ja poikkesi oikealle, ja senpuoleinen johtaja oli sitä vastassa kita ammollaan. Kazan ehti toisen johtajan kera heti perille ja karkasi kiinni peuran pehmeään kurkkuun. Ärisevänä joukkiona sudet ryntäsivät takaapäin ja peura suistui maahan, Kazanin jäädessä puoleksi sen ruumiin alle, hampaat upotettuina syvälle sen kaulaan. Se makasi raskaasti hänen päällään, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Se oli hänen ensimmäinen suuri "tapponsa". Hänen verensä virtasi tulena. Hän ärisi yhteen puristettujen leukojensa välitse.

Vasta kun viimeinen värähtely oli tauonnut hänen päällään lojuvasta ruumiista, vetäytyi hän pois sen rinnan ja etujalkojen alta. Hän oli sinä päivänä tappanut jäniksen eikä ollut nälissään. Niinpä hän nyt istahti lumeen ja odotteli sillä aikaa, kun ahnas joukko raateli peuraa. Vähän päästä hän lähestyi, nuuski saalista kahden suden välistä ja sai puraisun tungettelunsa palkaksi.

Kun Kazan peräytyi, yhä epäröiden uskaltaisiko yhtyä villien veljiensä joukkoon, hyppäsi iso, harmaa hahmo erilleen parvesta ja karkasi suoraan hänen kurkkuaan kohti. Kazan ehti hädin tuskin työntää hartiansa hyökkäystä vastaan, ja hetken aikaa he kahden kieriskelivät lumessa, mutta olivat taas pystyssä, ennenkuin äkkitaistelun herättämä kiihtymys oli ehtinyt houkutella parven juhla-aterialtansa. Hitaasti he kiersivät toinen toistaan, valkeat hampaat paljastettuina, kellertävät selkäharjakset kankeina törröttämässä. Susien pahaenteinen piiri kokoontui taistelevien ympärille.

Se ei ollut uutta Kazanille. Kymmenisen kertaa hän oli ollut tällaisessa piirissä odottaen ratkaisevaa hetkeä. Useammin kuin kerran hän oli kehässä taistellut hengestään. Se oli rekikoirien tuttua taistelua. Jos ei ihminen nuijineen tai ruoskineen sitä keskeyttänyt, niin se aina päättyi kuolemaan. Vain toinen taistelevista saattoi hengissä poistua. Välistä kuoli kumpainenkin. Mutta täällä ei ollut ihmistä — vain tuo odottavien valkohampaisten paholaisten kaamea piiri, valmiina hyökkäämään kimppuun ja repimään palasiksi jommankumman, joka ensiksi kepertyi kyljilleen tai selälleen. Kazan oli vieras, mutta ei pelännyt piirittäjiänsä. Parven ehdoton laki pakottaisi heidät olemaan puolueettomia.

Hän piti vain silmällä isoa, harmaata johtajaa, joka oli vaatinut hänet taisteluun. Hartiat vastatusten he yhä kiertelivät. Siinä, missä hetkistä aikaisemmin oli kuulunut leukojen loksutusta ja lihan raatelemista, oli nyt hiljaista. Helläkinttuiset ja hentokurkkuiset etelästä tuodut sekarotuiset koirat olisivat ärisseet ja murisseet, mutta Kazan ja susi olivat ääneti, korvat eteen eikä taaksepäin suunnattuina, hännät vapaina ja tuuheina.

Äkkiä susi karkasi kiinni, ja sen leuat kalahtivat yhteen kuin teräkseen. Ne osuivat tuuman verran harhaan. Samassa Kazan tarrasi viholliseen sivultapäin, ja veitsenä viilsivät hänen hampaansa suden kupeita.

He kiertelivät taas, silmien käydessä punaisemmiksi ja huulien vetäytyessä taaksepäin, kunnes ne näyttivät hävinneen olemattomiin. Ja sitten Kazan syöksähti saadakseen tavallisen surmanotteensa kurkusta — mutta osui harhaan. Tuuman verran taaskin, ja susi hyökkäsi vastaan, niinkuin hänkin oli tehnyt, ja viilsi auki hänen kupeensa, niin että veri juoksi hänen jalkojaan alas ja punasi lumen. Kuvehaavan poltosta Kazan ymmärsi, että hänen vihollisensa oli kokenut tappelupukari. Hän kyyristyi maahan, pää ojennettuna suoraan eteenpäin ja kurkku lumessa kiinni. Tämän tempun hän oli poikuusvuosinaan oppinut — kuinka piti suojella kurkkuaan ja odottaa.

Kaksi kertaa susi kiersi hänen ympärinsä, ja Kazan kääntyeli vitkaan, silmät puoliummessa. Toistamiseen susi hyökkäsi, ja Kazan lennätti hirvittävät leukansa koholle, varmana kuolettavasta otteestaan etujalkojen etupuolesta. Hänen hampaansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Ketteränä kuin kissa susi oli loikannut hänen ylitsensä.

Temppu ei onnistunut, ja koiran tapaan muristen Kazan tavoitti suden kiinni yhdellä ainoalla harppauksella. He sattuivat suoraan vastakkain. Hampaat kalahtivat, ja ruumiinsa koko painolla Kazan töytäisi suden hartioita vastaan, aukaisi leukansa ja hyökkäsi taas kurkkuun käsiksi. Taaskin harhaisku — vain hitusen verran — ja ennenkuin hän ehti tointua, olivat suden hampaat hänen niskassaan.

Ensi kerran eläissään Kazan tunsi surmanotteen kauhua ja tuskaa, ja rajusti ponnistaen hän puski päätänsä vähän eteenpäin ja näykkäsi umpimähkään. Hänen voimakkaat leukansa tarttuivat suden etujalkaan, läheltä rintaa. Kuului luun ryskettä ja odottavain susien piiri kävi jännittyneeksi ja valppaaksi. Toinen tai toinen taistelevista oli varmasti tuhon oma, ennenkuin otteet heltiäisivät, ja ne odottivat vain kovaonnista kaatumista merkiksi hyökätä kuolleen kimppuun.

Vain Kazanin niskassa olevan karvapeitteen ja nahan paksuus ynnä hänen lihastensa sitkeys pelastivat hänet tästä voitetun kauheasta kohtalosta. Suden hampaat upposivat syvälle, mutta ei kylliksi syvälle, tavoittaakseen elämän ydintä, ja äkkiä Kazan ponnisti jäsentensä vihoviimeisillä voimilla ja rynnisti pystyyn vastustajansa alta. Ote hänen niskastaan löyheni, ja uudella ylöspäin suunnatulla rynnistyksellä hän kiskaisi itsensä irti.

Nopeasti kuin viuhuva ruoska hän kiepsahti parven raajarikkoisen johtajan kimppuun ja hartiainsa kaikella vimmalla ja painolla iski sitä kunnollisesti kylkeen. Vielä kuolettavammaksi kuin kurkkuotteen oli Kazan joskus huomannut kylki-iskun, jos sen suoritti oikealla hetkellä. Tällä kertaa se oli kuolettava. Susi menetti tasapainonsa, keikahti tuokioksi selälleen, ja parvi syöksähti kimppuun, innostuneena riistämään lopun henkeä johtajalta, jonka valta oli tauonnut.

Tästä harmaasta, ärisevästä, verihuulisesta rykelmästä Kazan vetäytyi loitommas, huohottaen ja verta vuotaen. Hän oli uupunut. Päässä tuntui kummallista heikkoutta. Häntä halutti ruveta makuulle lumeen. Mutta entinen, pettämätön vaisto varoitti häntä tätä uupumustaan ilmaisemasta. Solakka, notkea, harmaa naarashukka tuli parvesta hänen luokseen ja painui makuulle lumeen hänen eteensä, nousten sitten haistelemaan hänen haavojaan.

Se oli nuori, voimakas ja kaunis, mutta Kazan ei katsonut siihen. Hän katseli taistelupaikalle jääneitä entisen johtajan rippeitä. Parvi oli palannut aterialleen. Hän kuuli taas luiden ryskettä ja lihan kiskontaa, ja jokin ilmoitti hänelle, että tästä puoleen kaikki erämaa kuuntelisi häntä ja tuntisi hänen äänensä, ja että kun hän istuisi kyykkyyn ja huutaisi kuulle ja tähdille, nämä avaran tasangon nopsajalkaiset metsästäjät vastaisivat siihen. Hän kiersi kahdesti karibun ja susiparven, ja hölkytti sitten tiehensä tumman kuusimetsän laitaan.

Päästyään varjoon hän katsahti taaksensa. Harmaa Hukka seurasi häntä. Tämä oli vain muutamia metrejä jäljempänä ja tuli nyt hänen luokseen, hieman pelokkaana, väliin katsahtaen taakseen järvellä näkyvää tummaa elävää täplää. Ja seuralaisen siinä seistessä Kazanin vieressä, tuoksahti hänen sieraimiinsa jotakin, mikä ei ollut veren hajua, ei palsamin eikä kuusikon tuoksua. Se tuntui tulevan kirkkaista tähdistä, pilvettömästä kuusta, itse yön oudosta ja ihanasta hiljaisuudesta. Ja sen läsnäolo näytti olevan osa Harmaasta Hukasta.

Kazan katseli Harmaata Hukkaa ja huomasi hänen valppaissa silmissään kysyvän ilmeen. Susi oli nuori — niin nuori, että näytti tuskin vielä penikkaa vanhemmalta. Ruumis oli voimakas, solakka ja sirorakenteinen. Kuun valossa välkkyivät karvat kaulan alla ja pitkin selkää kiiltävän pehmeinä. Harmaa Hukka vikisi nähdessään Kazanin silmien punaisen, tuijottavan hohteen, mutta se ei ollut penikan vikinää. Kazan liikahti häntä kohti ja seisoi pää naaraan selkää vasten, katsoen suoraan susiparveen päin. Hän tunsi naaraan värähtelyä rintaansa vastaan ja katseli taas kuuta ja tähtiä, ja Harmaan Hukan ja yön salaperäisyys sykähteli hänen veressään.

Paljoakaan hän ei ollut elämästään viettänyt pysähdyspaikoissa. Suurin osa oli kulunut taipaleella — valjaissa — ja kiima-ajan henki oli vain etäältä häntä kiihottanut. Mutta nyt se oli ihan lähellä. Harmaa Hukka nosti päätään. Hänen pehmeä kuononsa kosketti Kazanin niskassa olevaa haavaa, ja tämän kosketuksen vienoudessa, hänen kurkustaan kuuluvassa hiljaisessa vikinässä Kazan taas tunsi ja kuuli samaa ihmeellistä, mikä oli johtunut naisen käden hyväilystä ja äänen soinnusta.

Hän kääntyi, vikisten, selkäharjakset pystyssä, pää korkealla, ja uhmaillen päin erämaata. Harmaa Hukka juosta hölkytteli hänen rinnallaan, kun he yhdessä katosivat metsän pimeyteen.

V

TAISTELU LUMESSA

He tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun he laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut peittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa satoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät he kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli lämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan täynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää Kazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän käänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli tullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan oudon ääntelyn merkitystä.

Iltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun tähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei tosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja loukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli hänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista kertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.

Kazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen kimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja käärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän oli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman tuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan Hukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden lumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana peräpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia, jotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut syömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä, ja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja palasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta Harmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin piillä.

Monta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja öinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä. Kolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa, ja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä, pysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät kahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä. Koko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine hiuksineen ja hyväilevine käsineen — ja Harmaata Hukkaa.

Laajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa harjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne jälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen niin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja viedä Harmaa Hukka mukanaan.

Pian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä menossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki jotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli tulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä varoittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä. Hän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja tappoi.

Hän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä, rinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI — ja Kazanin viha miehiä vastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen suhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin, ja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti useita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan, ja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he saapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja alkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän reunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen kohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten hän taas läheni.

Kazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven likeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät vasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan takaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.

Harmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran sattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa jälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu kostaa — kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta. Hän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja Harmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli häntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen silmissään oli villi puna.

Kolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan keksi jäljet. Ne olivat tuoreet — niin tuoreet, että hän ne löytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa joka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat ihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä lumikenkien jäljet.

Silloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli laajan tasangon vyörymään ajohuuto — villi ja raju joukkokutsu. Milloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä oli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten kuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka istahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana tasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet koiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni:

"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän — jälkeemme?"

Mies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään valkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan, kuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta oli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat ihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa laskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi jotakin tiukasti rintaansa vasten.

"Ne ovat jonkun jäljillä — luultavasti peuran", vastasi mies, tarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. "Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme lähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa polttoainetta nuotioksi. — Viiaa-a-a-a, pojat! Kush — kush!" Ja hän läimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.

Tytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa itkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen susiparven ääni.

Vihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti, Harmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan metrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi heihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja Kazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko lisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.

Neljä — kuusi — seitsemän — kymmenen — neljätoista; tällöin he olivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin tuulelle altis.

Se oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä. Harmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja kuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt. Mutta hän tunsi, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin unohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi häntä.

Parvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten jalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina oli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua kuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa, ei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja kuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen pikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja mieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen suonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän vihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi hänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei käsittänyt.

Kolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli kapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin. Puolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa pysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä räiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli kammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä. Hän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet riensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen luonaan.

Uusi leimahdus — ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä juoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas — neljäs — viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi jonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun miehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.

Kolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista horjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan eteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.

Rekikoirat oli vapautettu valjaistaan, ja ennenkuin Kazan pääsi käsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään, kohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen, ja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran voimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan kuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen silmissään se oli nuija. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän tahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien tappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi, että reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän upotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi leukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se oli hänen äänensä! Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän jäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.

Sen naisen ääni! Karhuntalja oli viskautunut syrjään, ja kuun ja tähtien valaistuksessa hän näki nyt selvästi, mitä oli sen alla ollut kätkössä. Hänessä toimi vaisto nopeammin kuin ihmisaivot edes olisivat ehtineet ajatella. Se ei ollutkaan sama nainen. Mutta ääni oli sama, ja valkeissa tyttömäisissä kasvoissa, jotka olivat niin likellä hänen omia verenpunertamia silmiään, oli sama salaperäinen lumous, jota hän oli oppinut tottelemaan. Ja nyt hän näki, mitä nainen painoi rintaansa vasten, ja siitä lähti outo, kimakka huuto — ja hän käsitti, ettei ollutkaan reestä tavannut vihamielisyyttä ja kuolemaa, vaan sitä, minkä luota hänet oli harjanteen takaisessa maailmassa karkoitettu.

Vilahduksessa hän pyörähti ympäri. Hän näykkäsi Harmaata Hukkaa kupeeseen, ja säikähtyneenä haukahtaen tämä väistyi. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, mutta mies oli melkein menehtynyt. Kazan syöksyi hänen nuijamaisen pyssynsä alitse ja suoraan kohti susiparven jäännöstä. Veitsien tavoin viilsivät hänen hampaansa. Jos hän oli koiria vastaan taistellut kuin paholainen, niin nyt hän taisteli kuin kymmenen paholaista; ja mies, joka verisenä oli kaatumaisillaan, hoiperteli reelle takaisin tästä ilmiöstä kummissaan. Sillä kumppanuuden vaisto hallitsi nyt Harmaata Hukkaa, ja nähdessään Kazanin taistelevan ja riehuvan parvea vastaan hän rupesi liittolaiseksi tässä käsittämättömässä tappelussa.

* * * * *

Kun se oli päättynyt, olivat Kazan ja Harmaa Hukka kahden kesken tasangolla. Parvi oli puikkinut tiehensä yön pimeyteen, ja sama kuu ja tähdet, jotka ensin olivat Kazanille ilmoittaneet hänen esikoisoikeutensa, kertoivat hänelle nyt, etteivät tasangon villit veljet enää vastaisi hänen kutsuunsa, kun hän ulvoisi taivasta kohti.

Hän oli haavoittunut. Ja Harmaa Hukkakin oli haavoittunut, vaikkei niin pahasti kuin Kazan, joka oli repaleinen ja verissään. Yhtä jalkaa oli hirveästi purtu. Hetken kuluttua hän huomasi tulta metsän reunassa. Se houkutteli luokseen voimakkaasti kuten ennen. Häntä halutti hiipiä sinne, saadakseen tuntea tytön käden kosketusta päähänsä, niinkuin hän oli tuntenut toisen käden kosketusta harjanteen takaisessa maailmassa. Hän olisi mennyt — ja vaatinut Harmaata Hukkaa seuraamaan itseään — mutta siellä oli mies. Hän vikisi, ja Harmaa Hukka työnsi lämpimän kuononsa hänen kaulaansa kiinni. Jokin sanoi heille, että he olivat hylkiöitä, että tasangot, kuu ja tähdet olivat nyt heitä vastaan, ja he hiipivät pimeän ja metsän suojaan.

Kazan ei voinut mennä kauas. Hänen sieraimiinsa kantautui vielä leirin haju, kun hän laskeutui maahan. Harmaa Hukka painui makuulle ihan likelle häntä. Hellästi hän hyväili pehmeällä kielellään Kazanin vuotavia haavoja. Ja kohottaen päätään Kazan vikisi hiljaa tähdille.

VI

KAZAN TAPAA JOANIN

Setri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson nuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin, missä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa tuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne rovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien neulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.

Joan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana ja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä, tuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka tulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen nuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä täyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein lapselta.

Vanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen puusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.

"Läheltäpä piti, ma chérie ", sanoi hän puhkuen valkean partansa lävitse. "Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin toivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja lämmin olla. No, et kai enää pelkää?"

Hän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän taljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä Pikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.

"Lapsi meidät pelasti", kuiskasi hän. "Sudet olivat jo melkein repineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun kimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin, että se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo kerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni kurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset silmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se oli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen hyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi."

"Se oli koira", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen paisteessa. "Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin. Minunkin koirani ovat niin tehneet. Ma chérie, koira pysyy koirana kaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä muuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli yhdessä niiden kanssa — tappamaan. Mutta kun se tapasi meidät —"

"Niin se taisteli meidän puolestamme", sanoi nainen. Hän antoi nyt käärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä ja hoikalta. "Se taisteli meidän puolestamme — ja haavoittui hirveästi", jatkoi hän. "Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se on tuolla jossakin — kuolemaisillaan —"

Pierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa sitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen huulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään niinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen rajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli pitänyt tavallista kovempaa kiirettä.

"Sitä minäkin olen ajatellut", vastasi hän. "Se oli pahasti haavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu tulen likellä, kunnes minä tulen takaisin."

Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin tasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi seisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat heitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut hengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit viruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven tappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät olisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin kuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi jatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas hänen huulilleen.

Muutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan koiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä vastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet selviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre Radisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun matkan päässä.

Kazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli laahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana. Kovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa pystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka kyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän sieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi olentoa — miehen ja naisen. Hän tiesi naisen olevan siinä, missä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki mieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä Harmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä kosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina samaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.

Harmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa kehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään. Vihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi rauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka hän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä voimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja juoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.

Silloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien valossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain jonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi hänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja hänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa vasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt viidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin varjopaikkoihin.

Kazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi häneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui takaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui pelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä hänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai nuijaa. Hän ojensi taas kätensä — varovasti — ja puhui sellaisella äänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja murisi.

Mies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran hänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä, ennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti kättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut uhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois samaa polkua pitkin.

Kun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja selkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies ei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat koiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.

Harmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen viereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä, paitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän ei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että ihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi kuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta tämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen. Hän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli koskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon, sillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.

Mies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja josta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.

"Ole varovainen, Joan", sanoi hän.

Nainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan ulottunut häneen.

"Tule, halli — tule!" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin lihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen silmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys, jota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen, välkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä. "Tule!" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui vähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta hänen päätään.

Pierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti siinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan, ja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi koira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan huomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken varovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.

"Se ei jaksa kävellä", hän huudahti värähtävällä äänellä.

"Katsopa, mon père! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä kantaa."

"Sitä arvelinkin", vastasi Radisson, "ja otin mukaani peitteen. Mon Dieu, mitä se on?"

Metsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.

Kazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan värähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.

Suorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton Kazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai edes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani käsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen toista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan kuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta jalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja kääri vihdoin vaatetta sen ympärille.

Kaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin kuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista ja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin sillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa. Sitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut, hän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä turkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.

Joan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen vastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli sille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan ilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin että hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se oli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se ojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja sitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat jännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui naisen jalkoja kohti.

"Katsopa, se pitää lapsesta", huudahti Joan. " Mon père, meidän pitää antaa sille nimi. Mikähän sopisi?"

"Anna sen asian jäädä aamuun", vastasi isä. "Nyt on jo myöhä, Joan. Mene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme käy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle."

Oviliuskaa pidellen Joan kääntyi.

"Se tuli susien mukana", sanoi hän. "Pannaan sen nimeksi Susi." Toisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi Kazania kohti. "Susi! Susi!" huusi hän hellästi.

Kazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen puhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.

Kauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre Radisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen juuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva hylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.

"Se kutsuu sinua, halli", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.

Hän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.

"Hallan puremat keuhkot", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. "Se tuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme kotiin — ajoissa — lapsinemme."

Pohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä tottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät tarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.

"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin sinä ja minä", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi nyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.

"Kotiin!" huohotti hän rintaansa pidellen. "Sinne on kahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden — Churchilliin — ja suokoon Jumala, että joudumme sinne — läpsinemme — ennenkuin keuhkoni ovat lopussa."

Hän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa oli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme pikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi jo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta jokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata. Aamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan ensimmäisen kerran vastasi hänelle.

Kazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili hetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan aamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen. Joan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan, riensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin viereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla lapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan häntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti riemuissaan.

Sinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre Radisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja Pikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin ja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.

"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea", valehteli Pierre, huolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan tai parrassaan. "Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme kotiin."

Kazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota ihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen puhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli ennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen rekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet miesten yskivän Radissonin lailla — ja huomanneet, mitä siitä seurasi.

Monesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei ollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan tuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut tapahtunut, vaan oli vasta tulossa — samoin kuin hän oli jo kaukaa tajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen asia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi rekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä, hän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän näin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen arvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara hyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan näkynyt.

Pääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava pikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti hänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira huomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen äänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi tuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.

Pierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat leiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan liekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja lapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.

"Huomenna joudut valjaisiin", sanoi hän. "Meidän täytyy huomisillaksi ehtiä joelle, jollei —"

Hän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa repivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen takanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen rauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni telttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava salaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.

Kolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän syvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas tuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka kierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa päässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä. Mutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli tipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä punaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä niin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi murtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään usein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä ilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre Radissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli puhunut totta.

"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha", sanoi hän. "Se alkaa loppua. Et kai ole unohtanut, ma chérie? Ainahan siitä jää heikoksi, ja silmät veristävät."

Tämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat rekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin haava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä mies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän ja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista tuulen vinkunaa.

Pimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään. "Meidän pitää ehtiä joelle", hoki hän itsekseen. "Meidän pitää ehtiä joelle — meidän pitää ehtiä joelle." Ja alinomaa hän kehoitti Kazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan päässä yhä heikommiksi.

Myrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi tekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä, ettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja. Pierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi sylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas reen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä hiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli kompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat metsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka poikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.

"Tuolla on joki, Joan", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Tähän voimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista."

Tiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota polttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet kahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti Joan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle vuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja peittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja Pierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen tulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin —

Kazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi istualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja pisti sisään päänsä ja hartiansa.

"Nukutko, Joan?" kysyi hän.

"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule — pian?"

"Jahka ensin tupakoin", vastasi mies. "Onko sinun hyvä olla?"

"On. Olen niin väsynyt — ja — uninen —"

Pierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.

"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki — Little Beaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut, osaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain neljäkymmentä mailia. Kuuletko?"

"Kuulen, minä tiedän —"

"Neljäkymmentä mailia — suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä, Joan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja."

"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt — ja melkein sairas."

"Tulen — kun olen tupakoinut", toisti mies. "Joan, kuule, muistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on helppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa kuin muualla ja huokoista. Muistatko — avannot —"

"Kyl-l-l-ä —"

Pierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli kävellessään.

"Hyvää yötä, halli", sanoi hän. "Kai minun on parasta mennä sisään lasten luo. Kaksi päivää vielä — neljäkymmentä mailia — kaksi päivää —"

Kazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella painollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen. Hänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon Radisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei Pierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre Radissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän lähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos — tulen ääreen, missä voisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.

Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan. Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä, mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse. Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin — revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä mittaa nopeasti kylmäksi.

Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys. Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun niiden isännät juuri ovat kuolleet.

Pierre Radisson oli kuollut.

VII

POIS LUMIPYRYSTÄ

Päivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä rintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi silmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt nähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla. Siellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun edellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi vielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle. Sitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja nahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.

Tällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki myrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän ikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut. Kazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon allensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille. Mokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä oksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei näkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen ja taputteli pörröistä päätä.

"Voi Susi-parka", sanoi hän. "Jospa olisin antanut sinulle yhden karhuntaljoistamme!"

Hän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki isänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen valitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin, ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.

Tuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten, nyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään kuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin ruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja äitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan. Silloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa päässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt ollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema, ja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt, vaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä kuin puukonisku.

Ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli edellisenä iltana puhunut — hänen sanansa joesta, avannoista, neljänkymmenen mailin matkasta kotiin. " Sinä et voisi eksyä, Joan." Isä oli arvannut, mitä tapahtuisi.

Hän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli hänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi vähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla ja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti niitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa. Hän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun tuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle muutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut leiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia — ja joki johti heidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt hän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä, laskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle lihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti lunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka isänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän siis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja joi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.

Nyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä tiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla. Sitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen tulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen oli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ oli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan päällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi katsomaan taaksensa.

Pierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään muuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi jalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon käärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat hänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua katsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani Kazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan, jota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle, kahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä Joan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa levisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi hänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän kompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä väliin.

"Susi!" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. "Voi, Susi!"

Joan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan. Joen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä. Se tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti päätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea alaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan, joka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen. Neljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään kuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen. Joan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä kannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan neljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.

Sitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin. Joan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin olisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen mieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle. Kun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta alle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän pystyi sen kulkemaan — eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että isääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin, kun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn alkuvaroituksena.

Hirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin armoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen. Jos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin pelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään — ei muuta kuin tuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata koskettamassa.

Lumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli jäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä oli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät kaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova pakkanen oli sen syynä.

Joki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä kasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja Kazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä nyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen yhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen valjaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat joen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt auttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain toivoi — metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa, ei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä huokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan ja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä. Ja sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet kauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään — mutta täplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen elämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi reen — ja pikku Joanin.

Tuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti. Kun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen ponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni. Voihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää tuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku Joan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin. Sitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.

Kazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen naisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta nainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin hiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan vastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana. Hän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut. Sitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan ja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän sijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.

Ilmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin. Hän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja niiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi seuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän kolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo ja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä ja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään. Kinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan lepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.

Siellä, missä puhtaan jään alue loppui, oli rannassa kapea aukeama, siinä kun päävirtaan yhtyi lahden poukama. Jos Joan olisi ollut tajuissaan, olisi hän vaatinut Kazania kulkemaan suoraan eteenpäin. Mutta Kazan kääntyi aukeamaa kohti, ja kymmenen minuutin ajan hän rehki levähtämättä lumen läpi, vikisten yhä tiheämmin, kunnes vikinä vihdoin puhkesi riemuisaksi haukunnaksi. Hänen edessään, poukaman rannalla, oli pieni maja. Savu kohosi uuninpiipusta ja juuri sen haju oli tuulen mukana tullut hänen sieraimiinsa. Kovaa, tasaista pengertä ulottui majan ovelle asti, ja kaikkein viimeisillä voimillaan Kazan veti kuormansa sitä ylös. Sitten hän istahti Joanin viereen, kohotti tuuheakarvaisen päänsä tummaa taivasta kohti ja ulvoi.

Hetken päästä aukeni ovi, ja sieltä tuli mies. Kazanin veristävät, lumensokaisemat silmät tarkkasivat häntä, kun hän juoksi reen luo. Hän kuuli miehen huudahtavan pelästyksestä kumartuessaan katsomaan Joania. Tuulen taas hetkeksi hiljetessä kuului reen turkiskasasta pikku Joanin valittava, puoleksi tukahtunut ääni.

Syvä helpotuksen huokaus kohosi Kazanin rinnasta. Hän oli perin uupunut. Hänen voimansa olivat lopussa. Hänen jalkansa olivat haavoittuneet ja vuotivat verta. Mutta Pikku Joanin ääni herätti hänessä outoa riemua, ja hän laskeutui makuulle valjaissaan, miehen kantaessa Joania ja pienokaista majan lämpimään ja elämään.

Vähän ajan päästä mies tuli takaisin. Hän ei ollut vanha, niinkuin Pierre Radisson. Hän astui ihan likelle Kazania ja kumartui tätä katsomaan.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän. "Ja sen sinä suoritit — yksin!"

Pelkäämättä hän tarttui valjaisiin, päästi koiran irti ja talutti tätä majan ovea kohti. Vain tuokion verran Kazan epäröi — ollessaan melkein jo kynnyksellä. Hän käänsi päätänsä nopeasti ja valppaasti. Hänestä tuntui kuin olisi hetken aikaa myrskyn ulinan ja valituksen seasta kuulunut Harmaan Hukan ääntä.

Sitten majan ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän makasi varjoisan nurkan pimennossa, miehen valmistaessa kuumalla tulisijalla jotakin syötävää Joanille. Kesti kauan, ennenkuin Joan nousi vuoteesta, jonne mies oli hänet laskenut. Sitten Kazan kuuli hänen nyyhkivän, ja mies pani hänet syömään, ja hetken aikaa he keskustelivat. Ripustettuaan ison peitteen makuulavan eteen mies istahti ihan lähelle takkaa. Äänettömästi Kazan pujahti seinää pitkin ja ryömi lavan alle. Kauan hän kuuli naisen nyyhkyttävää hengitystä. Sitten kaikki oli hiljaa.

Seuraavana aamuna, kun mies avasi oven, Kazan pujahti siitä ulos ja riensi kiireesti metsään. Puolen mailin päässä hän tapasi Harmaan Hukan jäljet ja alkoi kutsua. Joen jäältä kuului vastaus, ja Kazan meni hänen luokseen.

Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella häntä takaisin entisille tyyssijoille — kauas majasta ja ihmishajusta. Myöhään sinä aamuna valjasti mies koiransa, ja metsän reunasta Kazan näki hänen käärivän Joanin ja pienokaisen rekeen turkkien peittoon, kuten vanha Pierrekin oli tehnyt. Koko sen päivän hän seurasi valjakon jälkiä, ja Harmaa Hukka hiipi hänen perässään. He matkasivat pimeän tuloon asti; ja silloin, myrskyn perästä ilmestyneiden tähtien ja kuun valossa mies yhä hoputti valjakkoa eteenpäin. Oli jo myöhäinen yö, kun he saapuivat toiselle majalle, ja mies kolkutti ovea. Valaistus, oven aukaiseminen, miesäänen iloinen tervehdys, Joanin nyyhkyttävä huudahdus — Kazan pani kaiken tämän merkille pimennosta, jossa hän piili, ja pujahti sitten takaisin Harmaan Hukan luo.

Joanin kotiintulon jälkeisinä päivinä ja viikkoina pidätti Kazania majan ja naiskäden viehätysvoima. Niinkuin hän oli sietänyt Pierreä, samoin hän nyt sieti tätä nuorempaa miestä, joka eli Joanin ja pienokaisen kanssa. Hän tiesi, että tämä mies oli Joanille hyvin rakas, ja että pienokainen oli hyvin rakas miehelle, kuten se oli naisellekin. Vasta kolmantena päivänä Joanin onnistui houkutella hänet majaan — samana päivänä, jolloin mies palasi mukanaan Pierren Kuollut ja jäätynyt ruumis. Joanin mies ensinnä keksi nimen hänen kaulavyössään, ja he alkoivat nimittää häntä Kazaniksi.

Puolen mailin päässä, tavattoman ison kiviröykkiön huipulla, jota intiaanit sanoivat Sun Rockiksi, olivat hän ja Harmaa Hukka löytäneet turvallisen kodin; ja täältä he samosivat pyyntiretkilleen alas tasangolle, ja usein kuului naisen ääni heille asti, huhuillen: "Kazan! Kazan! Kazan!"

Koko tämän pitkän talven oli Kazanissa voitolla vuoroin Joanin ja majan, vuoroin Harmaan Hukan houkutus.

Tuli sitten kevät — ja sen mukana suuri muutos.

VIII

SUURI MUUTOS

Vuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä. Haavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja kuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa, tasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat tietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja ryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen puhki — joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun tuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.

Kazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään ei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli itselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan kuusikuukautisen kolkon talven aikana — ja nukkuessaan hän näki unia.

Harmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät ojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina kuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa tuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän katseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania. Hänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin keltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön vaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen kohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan makasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa ja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa ilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu, ruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen: "Kazan — Kazan — Kazan!"

Heikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka luimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä hereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle, nuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.

Taas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion reunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen ja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään, mitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin ihmishajua tai ihmisääntä.

Siitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja entisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin vihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne Kazankin.

Useina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet yksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli uskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla kielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien veljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi tuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen suuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti hän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain hänen silmiensä tulisen hehkun.

Kazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat raivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko päivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä hyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä nähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän tunsi sen. Hän meni halkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi houkuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan, niin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.

Neljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi vimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni taas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli kapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet olivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka nousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden latvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi säteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin vienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.

Kun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti nopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli, pani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan ilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään katseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat avonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi molemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin ojensi kätensä.

"Kazan!" huudahti hän hellästi. "Tule sisään, Kazan!"

Vähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski toisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä hänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja hän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira. Majassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi. Kaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja ruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin piti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.

Joan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen kiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen palkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän. Hitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä, ja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli hänelle niin salaperäinen — pikkuruinen vauva — pisteli häntä pikku jaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen tuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden kosketus.

Liikkumatta kuin sfinksi, antamatta ainoallakaan lihaksella elonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen jäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta Kazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen yhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä enemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti häneen.

Viimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa. Naapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi valjakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran luo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja miehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien etunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli heti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli vetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja tuiversi Kazanin päätä.

"Hyvä vanha Kazan", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan likelle koiraa. "Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me jäämme yksiksemme täksi yöksi — lapsi ja minä. Taatto on mennyt työpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on poissa."

Hän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se huvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi nuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti Kazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.

"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?" jatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.

"Minun pitää sulkea ovi", sanoi hän. "Minä en tahdo, että Minä tänään taas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme."

Kazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin huipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet ymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän nuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se oli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili majasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään sinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja painoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.

"Me lähdemme pois", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli omituisesti, melkein nyyhkyttäen. "Me lähdemme kotiin, Kazan. Me lähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu — missä on kirkkoja, kaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja otamme mukaamme sinut, Kazan!"

Kazan ei käsittänyt. Mutta hän oli onnellinen, kun nainen oli niin lähellä ja puhutteli häntä. Ja tällaisina hetkinä hän unohti Harmaan Hukan. Se, mikä hänessä oli koiraa, kuohui sen neljänneksen yli, mikä hänessä oli villiä alkuperää, ja nainen ja pienokainen yksin täyttivät hänen koko maailmansa. Mutta kun Joan oli mennyt makuulle, ja kaikki majassa oli hiljaista, palasi hänen entinen rauhattomuutensa. Hän nousi pystyyn ja hiiviskeli hiljaa pitkin huonetta, nuuskien seiniä, ovea ja niitä esineitä, jotka hänen emäntänsä oli sullonut kokoon. Hiljainen vikinä kohosi hänen kurkkuunsa. Puolinukuksissa Joan kuuli sen ja mutisi:

"Hiljaa, Kazan. Mene nukkumaan — mene nukkumaan —" Kauan sen jälkeen Kazan seisoi jäykkänä keskellä huonetta, kuunnellen, vavahdellen. Ja heikosti hän kuuli etäältä Harmaan Hukan valittavan huudon. Mutta tänä yönä se ei ollut yksinäisyyden huutoa. Se pani vihlauksen kiitämään Kazanin lävitse. Hän juoksi ovelle ja vikisi, mutta Joan nukkui sikeästi eikä kuullut häntä. Kerran hän vielä kuuli huudon, ainoastaan kerran. Sitten yö kävi hiljaiseksi. Kazan kyyristyi lähelle ovea.

Siitä Joan hänet tapasi, yhä valppaana, yhä kuuntelevana, herätessään aamulla varhain. Hän tuli avaamaan hänelle oven, ja samassa Kazan oli tiessään. Hänen jalkansa näyttivät tuskin koskevankaan maahan, kun hän riensi Sun Rockia kohti. Tasangon poikki hän saattoi jo nähdä sen huipulla kultaista hohdetta.

Hän saapui kapealle, kiemurtelevalle polulle ja luikersi nopeasti ylös sitä pitkin.

Harmaa Hukka ei ollut huipulla häntä vastassa. Mutta hän tunsi puolisonsa hajua, ja väkevänä tuoksui ilmassa muutakin. Hänen lihaksensa ja jalkansa jännittyivät. Syvältä hänen rinnastaan alkoi kuulua hiljaista, väräjävää murinaa. Nyt hän tiesi, mikä eriskummainen oli häntä vaivannut ja tehnyt rauhattomaksi. Se oli elämä. Jokin, mikä eli ja hengitti, oli tunkeutunut siihen kotiin, jonka hän ja Harmaa Hukka olivat itselleen valinneet. Hän paljasti pitkät hampaansa, ja uhmaava ärinä veti hänen huulensa taaksepäin. Jalat jäykkinä, valmiina hyppäämään, kaula ja pää ojennettuina, hän lähestyi niitä kahta kalliota, joiden väliin Harmaa Hukka viime yönä oli ryöminyt. Hän oli yhä siellä, ja hänen luonaan oli jotakin muuta. Hetken päästä Kazanin jännitys herposi. Hänen kankeana törröttänyt harjansa painui, kunnes se oli ihan litteä. Korvat työntyivät eteenpäin, ja hän pisti päänsä ja hartiansa näiden kahden kallion väliin ja vikisi vienosti. Ja Harmaa Hukka vikisi. Hitaasti Kazan peräytyi sieltä ja katsoi nousevaan aurinkoon päin. Sitten hän rupesi makuulle, niin että hänen ruumiinsa suojasi kallioiden välisen kammion käytävää.

Harmaa Hukka oli äiti.

IX

MURHENÄYTELMÄ SUN ROCKILLA

Koko sen päivän Kazan vartioi Sun Rockin huippua. Kohtalo ja isäntien pelko ja tylyys olivat tähän asti estäneet häntä joutumasta isäksi, ja nyt hän oli ymmällä. Jokin sanoi hänelle, että hän kuului Sun Rockille eikä majaan. Tasangon yli tuleva kutsu ei enää vaikuttanut häneen yhtä voimakkaasti. Hämärän tullessa Harmaa Hukka hiipi turvapaikastaan hänen viereensä, inisten, ja puraisi hellästi hänen pörröistä kaulaansa. Vanha esi-isiltä peritty vaisto sai hänet vastaukseksi hyväilemään Harmaan Hukan kasvoja kielellään. Sitten Harmaan Hukan leuat aukenivat, ja hän nauroi lyhyin, läähättävin hengähdyksin aivan kuin kovin juostuansa. Hän oli onnellinen, ja kun he kuulivat pientä, muhkinaa kallioiden välistä, heilutti Kazan häntäänsä, ja Harmaa Hukka riensi takaisin penikkainsa luo.

Pienokaisten itku ja sen vaikutus Harmaaseen Hukkaan opetti Kazanille isyyden ensimmäisen läksyn. Vaisto taas sanoi hänelle, ettei Harmaan Hukan nyt sopinut lähteä alas riistaa ajamaan hänen kanssaan, vaan täytyi oleskella Sun Rockin huipulla. Kun siis kuu nousi, lähti hän yksin liikkeelle ja palasi päivän sarastaessa iso valkea kaniini suussansa. Villi vaistonsa hänet sai niin tekemään, ja Harmaa Hukka söi ahmien. Silloin hän ymmärsi, että hänen tästä puoleen piti joka yö ajaa riistaa Harmaata Hukkaa — ja kallioiden välissä vikiseviä pikku olentoja varten.

Hän ei mennyt majalle seuraavana päivänä eikä sen jälkeisenäkään, vaikka kuuli sekä miehen että naisen äänen kutsuvan. Mutta viidentenä hän meni sinne, ja Joan ja lapsi olivat niin iloissaan, että nainen halasi häntä, ja lapsi potki, nauroi ja kirkui, miehen sillä välin seistessä varuillaan, katsellen heidän tunteenpurkaustaan, silmissä paheksuva välke.

"Minä pelkään sitä", sanoi hän Joanille jo sadannen kerran. "Sen silmissä välähtelee susi. Se on kavalaa sukua. Välistä toivon, ettemme olisi milloinkaan tuoneet sitä kotiin."

"Jos emme olisi — mihin olisi lapsi — joutunut?" muistutti Joan hänelle hiukan tuikealla äänellä.

"Minä — minä olin sen jo melkein unohtanut", vastasi hänen miehensä. "Kazan, vanha veijari, luulenpa, että minäkin pidän sinusta." Hän laski hyväillen kätensä Kazanin päähän. "Mutta kuinkahan se viihtyy poissa täältä? Se on aina tottunut metsiin. Onpa sitä kumma nähdä?"

"Niin — minäkin olen — tottunut aina metsiin", kuiskasi Joan. "Uskonpa, että juuri siitä syystä rakastan Kazania — lähinnä sinun ja pienokaisen jälkeen. Kazan kultaseni, vanha Kazan!"

Tällä kertaa Kazan tunsi ja haisti enemmän majassa tapahtuneesta salaperäisestä muutoksesta. Joan ja hänen miehensä puhuivat lakkaamatta suunnitelmistaan, kun olivat yhdessä; ja kun mies oli poissa, puhui Joan lapselle ja hänelle. Ja joka kerta, kun hän seuraavan viikon kuluessa tuli majalle, kävi hän yhä rauhattomammaksi, kunnes mies vihdoin huomasi tämän muutoksen.

"Minä luulen koiran tietävän", sanoi hän eräänä iltana Joanille. "Varmaankin se tietää, että me aiomme lähteä." Sitten hän lisäsi: "Joen vesi oli tänään taas nousemassa. Kuluu vielä viikon päivät, ennenkuin pääsemme täältä — ehkä enemmänkin."

Saman päivän iltana kuu loi kultaista valoaan Sun Rockin huipulle, ja sen hohteessa tuli Harmaa Hukka, kolmen pienen pennun lyllertäessä jäljessä. Näissä pehmeissä pikku palleroissa, jotka pyörivät Kazanin ympärillä ja kaivautuivat hänen kellertävään turkkiinsa, oli paljon sellaista, mikä muistutti hänelle Joanin lapsukaista. Välistä ne päästivät samaa omituista, vienoa pikku ääntelyä ja hoippuivat neljän pikku jalkansa varassa yhtä avuttomina kuin pikku Joan paapersi kahdella. Hän ei hemmotellut niitä, kuten Harmaa Hukka, mutta niiden kosketus ja lapsekas vikinä tuottivat hänelle jonkinlaista mielihyvää, jota hän ei ollut ennen kokenut.

Kuu oli suoraan heidän yllään, ja yö oli melkein yhtä kirkas kuin päivä, kun hän taas lähti saalista ajamaan Harmaata Hukkaa varten. Kallion juurella tupsahti iso valkea jänis hänen eteensä, ja hän lähti sitä tavoittamaan. Puolen mailin verran hän ajoi takaa, kunnes hänessä sudenvaisto voitti koiranluonnon, ja hän luopui turhasta kilpajuoksusta. Hirven hän ehkä olisi juoksussa saavuttanut, mutta pikku riistaa täytyy suden pyytää samaan tapaan kuin kettu menettelee, ja hän alkoi hiipiä tiheikön läpi hitaasti ja ääneti kuin varjo. Hän oli mailin päässä Sun Rockista, kun kaksi nopeaa hyppäystä toimittivat Harmaan Hukan illallisen hänen leukojensa väliin. Sitten hän hölkkäsi hiljakseen takaisin, välistä levähtääkseen laskien ison, seitsemän naulan painoisen, lumikenkäjäniksen maahan.

Päästyään kapealle polulle, joka vei Sun Rockin huipulle, hän pysähtyi. Polussa oli vieraan jalan tuore haju. Jänis putosi hänen leuoistaan. Hänen ruumiinsa joka karva kävi äkkiä sähköisen eläväksi. Hänen tuntemansa haju ei ollut jäniksen, ei näädän eikä piikkisiankaan. Torahampaat ja kynnet oli ollut sillä, joka oli kiivennyt sinne ennen häntä. Ja sitten kuului heikosti hänen korviinsa vuoren laelta ääniä, jotka saivat hänet kauhusta vingahtaen syöksymään ylös. Saavuttuaan huipulle hän näki kuun valjussa valaistuksessa näytelmän, joka silmänräpäykseksi pysähdytti hänet Ihan likellä sen äkkijyrkän rinteen reunaa, joka päättyi kallioihin viisikymmentä jalkaa alempana, Harmaa Hukka taisteli elämästä ja kuolemasta tavattoman kookkaan harmaan ilveksen kanssa, pitkällään maassa ja vihollisen alla, ja häneltä kuului samassa kimakka, kammottava tuskanparkaisu.

Kazan loikkasi kallion poikki. Se oli suden nopea, äänetön hyökkäys, johon yhtyi rekikoiran suurempi rohkeus, raivo ja sotajuoni. Toinen koira olisi tästä ensi hyökkäyksestä heittänyt henkensä. Mutta ilves ei ollut koira eikä susi. Se oli "mow-lee, pikaliikkuja", kuten sarceet sitä nimittivät, erämaan vikkelin luontokappale. Kazanin tuumanpituiset torahampaat olisivat uponneet syvälle sen kaulavaltimoon. Mutta murto-osassa sekuntia ilves oli isona, pehmeänä pallona viskautunut syrjään, ja Kazanin hampaat hautautuivat sen kaulalihaan eikä valtimoon. Eikä Kazanilla nyt ollut vastassaan parveen kuuluvan suden tai toisen koiran torahampaita. Hänen oli torjuttava kynsiä, jotka viilsivät kuin kaksikymmentä partaveitsen veroista tikaria, eikä niitä saanut pysähtymään, vaikka olisi tarttunut kaulavaltimoonkin.

Kerran hän oli taistellut rautoihin jäänyttä ilvestä vastaan eikä ollut unohtanut siitä saamaansa kokemusta. Hän koetti saada ilveksen painetuksi mahalleen, pakottamatta sitä kierähtämään selälleen, kuten olisi tehnyt toiselle koiralle tai sudelle. Hän tiesi, että selällään maaten tuo raivoisa kissa oli kaikkein vaarallisin. Sen voimakkaan takajalan yksi ainoa repäisy voisi kiskoa häneltä sisälmykset ulos.

Takaansa Kazan kuuli Harmaan Hukan surkeaa ruikutusta ja ymmärsi hänen saaneen hirveitä vammoja. Se kiihoitti Kazanin raivon ja voiman kaksinkertaiseksi, ja hänen hampaansa tapasivat toisensa ilveksen kaulalihan ja nahan läpi. Mutta toinen vältti kuoleman, joka oli jo puolen tuuman varassa. Tarvittiin uusi ote kaulavaltimon tavoittamiseksi. Kazan teki tämän kuolettavan kaappauksen. Ilves sai silloin hetkeksi takaisin vapautensa ja heittäytyi taaksepäin. Kun Kazan haukkasi, osuivat hampaat kurkun yläosaan.

Kynnet leikkasivat hänen lihaansa, viiltäen kyljen auki — vähän liiaksi korkealta, jotta olisivat tappaneet. Toinen raapaisu olisi silponut niitä elimiä, joista henki riippuu. Mutta taistellessaan he olivat joutuneet kallioseinän reunalle, ja äkkiä he ärisemättä tai kiljumatta vierähtivät sen yli. Alemmalle kallionpengermälle oli matkaa viisi- tai kuusikymmentä jalkaa, ja silloin jo, kun he pudotessaan kieppuivat ilmassa, upposivat Kazanin hampaat syvemmälle. He syöksyivät alas hirveästi mätkähtäen, Kazan päällimmäisenä. Törmäys lennätti hänet viiden kuuden jalan päähän vihollisestaan. Heti hän oli pystyssä kuin leimaus, pökerryksissä, äristen, puolustusvalmiina. Ilves makasi hervottomana ja liikahtamatta siinä, mihin oli pudonnut. Kazan lähestyi yhä valmiina, ja nuuski varovasti. Jokin ilmaisi hänelle, että taistelu oli päättynyt. Hän kääntyi pois, laahautui hitaasti pengermää pitkin polulle ja palasi Harmaan Hukan luo.

Harmaa Hukka ei ollut enää kuutamossa. Likellä kallionlohkareita viruivat kolmen pennun hervottomat ja elottomat pikku ruumiit. Ilves oli repinyt ne palasiksi. Surullisesti vinkuen Kazan lähestyi ja pisti päänsä kallioiden väliin. Harmaa Hukka oli siellä, parkuen itsekseen äskeisellä hirveän vaikeroivalla tavalla. Kazan astui pesään ja alkoi nuoleskella hänen vertavuotavia hartioitaan ja päätään. Lopun yötä Harmaa Hukka vikisi tuskissaan. Päivän sarastaessa hän laahasi itsensä ulos kalliolle elottomien pikku ruumiiden luo.

Ja silloin Kazan näki, minkä hirvittävän työn ilves oli tehnyt. Sillä Harmaa Hukka oli sokea — ei päiväksi tai yöksi, vaan kaikiksi ajoiksi. Pimeys, jonka läpi mikään auringon valo ei voinut tunkeutua, oli verhonnut hänet. Ja ehkäpä taaskin eläimellinen vaisto, joka usein on ihmisälyä merkillisempi, ilmoitti Kazanille, mitä oli tapahtunut. Sillä hän tiesi nyt, että Harmaa Hukka oli avuton — avuttomampi kuin ne pikku olennot, jotka joku tunti sitten olivat kuutamossa iloisesti teutaroineet. Hän pysytteli Harmaan Hukan likellä koko sen päivän.

Turhaan Joan silloin kutsui Kazania. Hänen äänensä kantautui Sun Rockille, ja Harmaan Hukan pää puristui tiukemmin Kazania vastaan, ja Kazanin korvat painuivat taaksepäin, ja hän nuoleskeli kumppaninsa haavoja. Myöhään iltapäivällä Kazan jätti hänet yksikseen juuri niin pitkäksi aikaa, että ehti juosta polun alapäähän ja tuoda sieltä lumikenkäjäniksen. Harmaa Hukka kosketti kuonollaan sen turkkia ja lihaa, mutta ei tahtonut syödä. Vielä vähän myöhemmin Kazan suostutteli hänet seuraamaan itseään polulle. Hän ei halunnut enää viipyä Sun Rockilla eikä myöskään halunnut, että Harmaa Hukka jäisi sinne. Askel askelelta hän houkutteli toista tulemaan luikertelevaa polkua pitkin, kauas pois kuolleiden pentujen luota, ja Harmaa Hukka suostui liikahtamaan vain silloin, kun Kazan oli hyvin likellä, niin likellä, että hänen arpeutunutta kylkeään voi kuonolla koskettaa.

He joutuivat vihdoin sellaiseen kohtaan polkua, missä piti kallion reunalta hypätä kolmen tai neljän jalan matka alaspäin, ja silloin Kazan huomasi, kuinka perin avuttomaksi Harmaa Hukka oli käynyt. Hän vikisi ja kyyristyi parikymmentä kertaa ennenkuin uskalsi hypätä, ja silloin hän harppasi jalat jäykkinä ja lyyhistyi kokoon Kazanin jalkoihin. Siitä lähtien ei Kazanin enää tehnyt mieli niin kovin hoputtaa häntä, sillä tämä hyppäys oli todistanut, että kumppani oli hyvässä turvassa vain silloin, kun hänen kuononsa kosketti toisen kylkeä. Tasangolle saavuttua Harmaa Hukka seurasi Kazania kuuliaisesti, hölkäten vieressä, toinen lapa hänen lonkkaansa vasten.

Kazan suuntasi kulkunsa tiheikköön, joka oli puolen mailin päässä poukaman perällä, ja tällä lyhyellä matkalla Harmaa Hukka kompastui ja kaatui monta kertaa. Ja aina hänen kaatuessaan Kazan oppi vähän lisää sokeuden rajoituksista. Kerran hän syöksähti jänistä ajamaan, mutta ei ollut edennyt kahtakymmentä hyppäystä, kun jo pysähtyi ja katsoi taakseen. Harmaa Hukka ei ollut hievahtanut tuumaakaan paikaltaan. Seisoi vain liikkumatta, ilmaa nuuskien — odotellen häntä. Kokonaisen minuutin Kazan seisoi, hänkin odotellen. Sitten hän palasi Harmaan Hukan luo. Tästedes Kazan aina palasi siihen kohtaan, jonne Harmaan Hukan oli jättänyt, tietäen löytävänsä hänet sieltä.

Koko sen päivän he pysyttelivät tiheikössä. Iltapäivällä Kazan käväisi majalla. Joan ja hänen miehensä olivat siellä, ja kumpikin huomasi heti, että Kazanin kylki oli raadeltu ja päähän ja hartioihin tullut haavoja.

"Onpa vähällä ollut sen viimeinen taistelu", sanoi mies, tarkastettuaan häntä. "Joko se oli ilves tai karhu. Toinen susi ei olisi noin tehnyt."

Puoli tuntia Joan puuhasi häntä hoitaessaan, puhutellen häntä kaiken aikaa ja hyväillen häntä pehmoisilla käsillään, hautoi hänen haavojaan lämpimällä vedellä ja siveli niitä sitten parantavalla voiteella. Kazanin täytti taas entinen viihdyttävä halu jäädä hänen luokseen ainiaaksi, milloinkaan metsiin palaamatta. Tunnin ajan nainen antoi hänen maata hameensa helmalla, kuonollaan koskettaen jalkaa, ja ompeli itse sillä aikaa lapsen vaatteita. Sitten hän nousi illallista valmistamaan, ja Kazan kohosi seisaalleen — hieman väsyneesti — ja meni ovelle. Harmaa Hukka ja yön pimeys kutsuivat häntä, ja hän vastasi tähän kutsuun laskemalla hartiansa ja päänsä riipuksiin. Siitä oli entinen vihlova vaikutus poissa. Hän odotti tilaisuutta ja meni ovesta ulos. Kuu oli noussut, kun hän taas tapasi Harmaan Hukan. Tämä tervehti hänen takaisintuloaan hiljaisella ilon vikinällä ja hyväili häntä sokeilla kasvoillaan. Avuttomuudessaan hän näytti onnellisemmalta kuin Kazan kaikessa voimassaan.

Tämän jälkeisinä päivinä oli viimeinen suuri kilpailu sokean ja uskollisen Harmaan Hukan ja naisen välillä. Jos Joan olisi tiennyt, mitä tiheikössä oli, jos hän olisi kerrankaan nähnyt sen poloisen olennon, jolle Kazan nyt merkitsi koko elämää — aurinkoa, tähtiä, kuuta ja ruokaa, olisi hän auttanut Harmaata Hukkaa. Mutta näin ollen hän koetti yhä kovemmin houkutella Kazania majalle, ja vähitellen hän pääsi voitolle.

Vihdoin tuli ratkaiseva päivä, kahdeksan päivää Sun Rockin taistelun jälkeen. Kazan oli vienyt Harmaan Hukan joen rannalle metsäiseen niemekkeeseen kaksi päivää aikaisemmin ja jättänyt sinne edellisenä iltana, kun lähti majalle. Tällä kertaa kiinnitettiin luja nahkainen hihna hänen kaulavyöhönsä, ja hänet sidottiin hirsiseinässä olevaan sinkilään. Joan ja hänen miehensä olivat ylhäällä jo ennen päivän tuloa seuraavana aamuna. Aurinko nousi juuri, kun he kaikki lähtivät ulos, mies pienokaista kantaen ja Joan Kazania taluttaen. Joan kääntyi majan ovea sulkemaan, ja Kazan kuuli hänen kurkustaan nousevan nyyhkytyksen, kun he seurasivat miestä joen rantaan. Iso kanootti oli valmiiksi sälytettynä odottamassa. Joan astui siihen ensin, lapsi sylissään. Sitten hän yhä pidellen nahkahihnasta veti Kazanin likelle itseään, niin että Kazan nojasi painollaan häneen.

Aurinko paistoi lämpimästi Kazanin selkään, kun vene työnnettiin rannasta irti, ja hän sulki silmänsä ja nojasi päätänsä Joanin syliin. Pehmoinen käsi laskeutui hänen hartioilleen. Taas hän kuuli sen äänen, jota mies ei voinut kuulla, hillityn nyyhkytyksen naisen kurkussa, kanootin hitaasti liukuessa metsäistä niemekettä kohti.

Joan huiskutti kädellään majalle, joka juuri oli katoamassa puiden taakse.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!" Ja sitten hän painoi kasvonsa kiinni Kazaniin ja pienokaiseen ja nyyhki.

Mies taukosi melomasta.

"Onko sinun ikävä — Joan?" kysyi hän.

He liukuivat paraikaa niemekkeen ohi, ja Harmaan Hukan haju tuntui Kazanin sieraimissa, kiihoittaen häntä ja kohottaen hiljaisen vikinän hänen kurkkuunsa.

"Tuleeko sinun ikävä — kun lähdemme?"

Joan pudisti päätään.

"Ei", vastasi hän. "Mutta minä olen aina elänyt täällä — metsissä — ja ne ovat minulle — koti!"

Niemeke valkoisine hietakielekkeineen oli nyt heidän takanaan. Ja Kazan seisoi jäykkänä sitä kohti kääntyneenä. Mies kutsui häntä, ja Joan kohotti päätään. Hänkin näki niemekkeen, ja samassa nahkahihna liukui hänen kädestään, ja outo tuike välähti hänen sinisilmiinsä, kun hän näki, mikä seisoi valkean hietakielekkeen kärjessä. Se oli Harmaa Hukka. Hänen sokeat silmänsä olivat Kazaniin päin suunnatut. Vihdoin Harmaa Hukka, uskollinen kumppani, käsitti. Haju ilmaisi hänelle sen, mitä eivät silmät voineet nähdä. Kazan ja ihmishaju olivat yhdessä. Ja he menivät — menivät — menivät —

"Katsopa!" kuiskasi Joan.

Mies kääntyi. Harmaan Hukan etujalat olivat vedessä. Ja nyt, kun kanootti liukui yhä kauemmas pois, hän istahti takakoivilleen, nosti päätänsä. aurinkoa kohti, jota ei voinut nähdä, ja päästi ilmoille viimeisen, pitkän, valittavan, Kazanille tarkoitetun ulvonnan.

Vene kallistui. Kellertävä ruho syöksyi ilman läpi — ja Kazan oli poissa.

Mies kumartui luodikkoaan ottamaan. Joanin käsi pysähdytti hänet. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

"Anna sen mennä takaisin naaraan luo! Anna sen mennä —. Anna sen mennä!" huusi hän. "Siellä sen paikka on — tuon rinnalla."

Ja rantaan päästyään Kazan ravisti veden tuuheasta turkistaan ja katsoi viimeisen kerran naiseen päin. Kanootti liukui hitaasti ensimmäisen polvekkeen ympäri. Hetki vielä, ja se oli kadonnut. Harmaa Hukka-oli voittanut.

X

TULEN PÄIVINÄ

Siitä yöstä asti, jona Kazan suoritti Sun Rockin kukkulalla hirvittävän taistelunsa ison harmaan ilveksen kanssa, muistuivat hänen mieleensä yhä heikommin ne entiset päivät, jolloin hän oli ollut rekikoirana ja parven johtajana. Milloinkaan hän ei saattaisi niitä tykkänään unohtaa, ja aina tulisivat muidenkin muistojen joukosta muutamat erottumaan selvinä, niinkuin salamat, jotka halkaisevat yön pimeyden. Mutta kuten ihminen laskee tapahtumain ajan syntymästänsä, häistänsä, siitä, milloin vapautui jostakin tukalasta tilasta, tai jostakin elämänuransa käännekohdasta, samoin tuntuivat Kazanin mielestä kaikki asiat alkavan niistä kahdesta murhenäytelmästä, jotka olivat seuranneet toinen toisensa kintereillä Harmaan Hukan penikkain syntymän jälkeen.

Ensimmäinen oli taistelu Sun Rockilla, jolloin iso harmaa ilves oli sokaissut hänen kauniin susipuolisonsa ikuisiksi ajoiksi ja repinyt hänen penikkansa palasiksi. Hän puolestaan oli tappanut ilveksen. Mutta Harmaa Hukka oli yhä sokea. Kosto ei ollut voinut palauttaa hänen näköään. Kumppani ei voinut enää hänen kanssaan ajaa riistaa, kuten he olivat villien susiparvien mukana metsästelleet tasangolla ja pimeissä metsissä. Siksi hän tätä yötä muistellessaan aina ärisi, ja huulet irvistelivät paljastaen tuumanpituiset torahampaat.

Toinen murhenäytelmä oli Joanin, hänen lapsensa ja hänen miehensä lähtö. Jokin, mikä oli pettämättömämpää kuin järki, sanoi hänelle, että he eivät enää palaisi. Kirkkaimpana kaikista niistä kuvista, jotka hänen mielessään säilyivät, oli sen aurinkoisen aamun muisto, jolloin nainen ja pienokainen, joita hän rakasti, ja mies, jota hän heidän tähtensä sieti, olivat lähteneet pois kanootilla; ja usein hän meni niemenkärkeen ja tuijotti ikävöiden virtaa alaspäin, sinne, missä oli hypännyt veneestä palatakseen sokean puolisonsa luo.

Kazanin elämään näytti siis kuuluvan kolme pääasiaa: kaiken sen vihaaminen, missä tuntui hajua tai jälkiä ilveksestä, Joanin ja pienokaisen kaipuu ja Harmaa Hukka. Luonnollista oli, että hänen voimakkain intohimonsa oli viha ilvestä vastaan, sillä hän ei pitänyt ainoastaan Harmaan Hukan sokeutta ja pentujen kuolemaa, vaan myöskin naisen ja pienokaisen katoamista Sun Rockin onnettoman taistelun seurauksena. Siitä hetkestä lähtien hän oli ilvesten suvun leppymätön vihollinen. Missä ikinä hän keksi tämän ison harmaan kissan hajua, muuttui hän äriseväksi paholaiseksi, ja hänen vihansa kasvoi päivittäin, sikäli kuin hän yhä täydellisemmin kehittyi villin luonnon mukaiseksi.

Hän huomasi, että Harmaa Hukka oli hänelle nyt tärkeämpi kuin milloinkaan ennen siitä asti, kun oli hänen tähtensä jättänyt susiparven. Hän itse oli kolmeksi neljäsosaksi koira, ja koiranluonto vaati toveruutta. Tätä hänelle tarjosi nykyään vain Harmaa Hukka. He olivat kahden. Sivistynyt maailma oli neljänsadan mailin päässä heistä etelään. Lähimmälle Hudsonin lahden asemalle oli kuusikymmentä mailia länteen päin. Usein, naisen ja pienokaisen päivinä, Harmaa Hukka oli viettänyt yönsä yksinään metsässä, odotellen ja kutsuen Kazania. Nyt oli Kazan vuorostaan ikävissään ja rauhattomana, ollessaan poissa hänen luotaan.

Sokeana Harmaa Hukka ei enää kyennyt puolisonsa kanssa metsästämään. Mutta vähitellen kehittyi heidän keskensä uusi merkkikieli, ja hänen sokeutensa takia he oppivat monta asiaa, joista eivät olleet ennen tienneet. Kesän alussa Harmaa Hukka kykeni kuljeskelemaan Kazanin matkassa, jos tämä ei liikkunut liian nopeasti. Hän juoksi toisen rinnalla, lavallaan tai kuonollaan tätä koskettaen, ja Kazan tottui olemaan loikkimatta ja juoksemaan tasaisesti.

Hyvin pian hän älysi, että hänen piti valita helppokulkuisimmat polut Harmaan Hukan jalkoja varten. Kun he saapuivat jollekin sellaiselle paikalle, jonka yli oli hypättävä, piti Kazanin koskettaa kuonollaan Harmaata Hukkaa ja vikistä, ja toinen seisoi korvat valppaina — kuunnellen. Sitten Kazan loikkasi, ja Harmaa Hukka käsitti, kuinka pitkä väli siinä oli. Hän hyppäsi aina liiaksi, mikä oli hyvä vika.

Toisessakin suhteessa, vieläpä sellaisessa, josta heille vastedes tuli hyötyä, Harmaa Hukka oli Kazanille entistä suuremmaksi avuksi. Haisti ja kuulo korvasivat näön täydellisesti. Jokainen uusi päivä kehitti näitä aisteja yhä enemmän, ja samalla sukeutui heidän keskensä mykkä kieli, jolla Harmaa Hukka voi ilmaista Kazanille, mitä oli haistin tai kuulon avulla keksinyt. Kazanille tuli omituinen tapa aina tarkata Harmaata Hukkaa, kun he pysähtyivät kuuntelemaan tai ilmaa nuuskimaan.

Kun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean puolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he jäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle, jossa Joan ja pienokainen — ja mies — olivat olleet. Kauan aikaa hän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa nähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan avoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan. Milloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa ja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi haju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla — miehen, naisen ja pienokaisen haju.

Eräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun. Se oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän laskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku Joan — tuhannen mailin päässä — leikki merkillisillä sivistyneen maailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden juurelle Harmaan Hukan luo.

Maja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä seuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli tottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes Kazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi odottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä. Mutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli liian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi siihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän kuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa, kunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina kaksittain, eikä milloinkaan yksin.

Sitten tuli suuri palo.

Harmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan päässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen pilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin laskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä "verta vuotavaksi kuuksi", ja ilma oli täynnä enteitä.

Koko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän tienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli huomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja puolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.

Villien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa olevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi. Se oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä ja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun mukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen kolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa levitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin pakotiet.

Sitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion huippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen taivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus, savu ja tuhka salpasivat hengitystä.

Kauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei hetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut helppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi säpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin hänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan houkutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa virralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin sai kahlata.

Nyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen edellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät veteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä tallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät veteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle Hukalle.

Ja sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka kammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika, pieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä kiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita kolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien tavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat lakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien jotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen päin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset — sudet — eivät uskaltaneet mennä syvemmälle kuin hänkään.

Vettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi läkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi pakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään — hietasärkkä. Se ulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata puolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat virran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän sieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli oli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä. Kolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat siinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä ärisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja Harmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.

Uskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi kyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti näykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi väristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin. Kevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina, ilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa harjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä etenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että koira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves ymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa — joka nyt oli käynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun Rockin kukkulalla.

Vaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi matalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku lapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät savupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi mahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina. Kazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti kaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä ärisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.

Kazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää, vaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira vastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin ilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine veitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan tilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.

Samassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja äristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen takakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima vastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan Hukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin sata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli vapaana — paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa Hukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin, missä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä makasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku silmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet armoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui matalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli kuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.

Särkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät palloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.

Tuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan vesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien puiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti Kazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa kekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.

Ihan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa, ja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi vähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka saattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he huomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut heidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma käynyt mustaksi ja alta kuumaksi.

Savu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta mukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä varovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat vielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät hietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa olivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista kekäleistä aroiksi.

Kuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra taivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön huutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä, missä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä ollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun sarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen rantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten joen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat länteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään rämeikköön ja metsään.

Ja samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi Hudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen ranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko Hudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin kyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja lumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin oli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten asemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla takaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.

Ja etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin pyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia "Eläinten ajatuskyky" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli Paul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin, tuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia, kamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.

Ja sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin tiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin rakentamasta majasta.

XI

AINA YHDESSÄ

Oli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin varrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai -kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti mieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat ensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli pahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän polttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.

"Kirotun kummallinen juttu", sanoi Henri. "Olen menettänyt seitsemän rautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt kuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento — ei karhukaan — ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi. Ensi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti raadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla. Seitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden ansiota se on. Niitä on kaksi — tiedän sen jäljistä — aina kaksi — eikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta jänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän, mutta sattuu olemaan ilves — sacré sentään! ne karkaavat siihen kiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta villipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa ja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin käsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi, sillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat hävittäneet seitsemän."

Tämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi käyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen itsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi käsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin nerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan, uhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa järjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti ymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli esille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä arvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta merkillisestä sudesta. "Toinen susista on iso ja toinen pienempi", sanoi Henri. "Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen lumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri niin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai kuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken sen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että pienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin oli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin niitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin."

Seuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa aineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa Henrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman huomasi, että — niinkuin Henri oli sanonut — jälkiä oli aina kahdet rinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he tulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli jäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli ihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen nahka oli melkein arvoton.

Weyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut sillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut Henrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat hänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän esimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan murhenäytelmän perussyynä oli järki.

Miksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi he vihasivat vain ilvestä?

Weyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten ystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja nähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten, hän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa jälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen omassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista henkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella ilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset ajatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin päin kääntyen:

"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon villejä eläimiä?"

Henri tuijotti ja pudisti päätään.

"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia."

"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla kaksikymmentätuhatta — jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja vuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi sanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit palata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit täällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta näitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita, rämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä puolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia lännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä, päivänselvinä — ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?"

"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?" kysyi Henri.

Weyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.

"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta sitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia ja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North Battlefordia — ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä satoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North Battleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin sinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme usein yhdessä metsästämään — sillä siihen aikaan minä tapoin eläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin hänelle.

"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin läheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta takaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin siellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen kautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä varmaankin on kymmenentuhatta.

"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä miljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin sähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto, korkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia, kauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko. Mitä sanot siitä — tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten arosudet ulvoivat!

"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta toimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla kaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö, jonka mainitsin, Henri — hän on nykyään nuori neiti, ja hänen omaisensa ovat — rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että hänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä tappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin oli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen. Hänellä on se vieläkin — kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin kaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi välttävät sinun pyydyksiäsi."

Henri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli herttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä katsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.

"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten", sanoi hän. "Hänkin piti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet — tuhat tulimmaista! Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!" Hän pani uusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.

Eräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli hänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa oli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia puita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen, jossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu täyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli riemuissaan.

"Me saamme sen — varmasti!" sanoi hän.

Hän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti ympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves tarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin taistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen täytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät raudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki olivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin tarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.

"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne — ja menee varmasti rautoihin", sanoi Henri. "Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta — mutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu."

Samana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä se peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan päässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa ja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla lapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa kulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.

Kahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle, viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen. Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.

Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa, vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut. Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin milloinkaan.

Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri, kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen, hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä, potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin, toinen olka luuhun asti raadeltuna.

Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta hyökkäyksestä — ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet. Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.

Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen tuloa ja — kuolemaa.

Henri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä poikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan Hukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja kiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen suojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä hämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä. Siinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina, melkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei voinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat ensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen teräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman tarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät suurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan. Hänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa teräslaattaisen vyön. "Odota!" huusi hän. "Ei se ole susi. Se on koira!" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin katse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin päin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota hän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä, missä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi huudahdus:

"Katsopa!" käski hän Henriä. "Mitä ihmettä tämä on —"

"Toinen on koira — villi koira, joka on karannut susien luo", sanoi Henri.

"Ja toinen on — susi."

"Ja sokea!" huokasi Weyman.

"Oui, sokea, m'sieur ", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi ranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.

"Älä tapa niitä, Henri", sanoi hän. "Anna ne minulle — elävinä. Määrää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden tapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita. Sepä kummallista, koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!"

Hän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti häneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli edelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. "Koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!" kertasi hän. "Se on ihmeellistä, Henri. Minulle voitaisiin sanoa, että olen joutunut järjiltäni, kun kirjani ilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä valokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran ja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria kappale. Saanko ne?"

Henri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun Weyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat tervehtivät kameransulkijan napsahdusta — suden ja ilveksen torahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas tuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman lähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa ystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi jääneessä majassa.

Henri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän rautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle ruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon alta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat mukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka, yhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja Henri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis, pistettiin molemmat vangit sinne.

Ennenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman Kazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.

Messinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: Kazan, ja ihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.

Tämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos pyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä närepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä Kazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään. Mutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän vankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä vuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen verivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa, eikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja sitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän perästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja haisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä hieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja viekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan palasilla. Viisi päivää — kuusi — seitsemän kului, eikä hän ollut huolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.

"Se kuolee", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. "Se nääntyy ennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa ja tuoretta verta. Se on kahden — kolmen vuoden ikäinen — liian vanha sivistymään."

Henri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan ja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North Battlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja kuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli näkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä pienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki nyt sijaitsi — sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen ja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä — niin, todellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi tätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet — ihmeellisesti.

Hän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen silmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien loistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja kuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi vankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen, valitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.

Majan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja hänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi hänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin varrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa. Hän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli poissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin ja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut. Ulkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä kahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois vapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.

Weyman hengähti syvään.

"Yhdessä — aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa", kuiskasi hän.

XII

LA MORT ROUGE

Kazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle ja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui etelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat tiedot hirveästä ruttotaudista — isostarokosta. Viikkomäärin oli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja. Idästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan sanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että la mort rouge — punainen hirmu — oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon puistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta Hudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat nämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli tullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat merkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi hajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle asti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.

Silloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita peittäville pikku kummuille. Vaisto — jokin, mikä oli ihmisälyä äärettömän paljon korkeammalla — sai heidät tuntemaan kuoleman läsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan villi veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi silloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita silmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että rutto oli lähellä.

Kazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille. Heidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään kuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se oli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi repimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat lumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille, tavoittaen ainoastaan jotakin elävää — lihaa syödäkseen. Harmaa Hukka sokeudessaan haisti kuolemaa. Sitä väreili puiden latvoissa hänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka luo he saapuivat — kuolemaa — ihmiskuolemaa. Se kävi yhä väkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja Kazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion laitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti takakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja päästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset nousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon yhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli kuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale punaista puuvillariepua — rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin lahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli pystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja samana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät menemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.

Heitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta, lennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja kaakosta päin.

"Nelsonin seuduilla on isorokko", ilmoitti sanantuoja Williamsille Fond du Lacissa, "ja se on alkanut raivota Wollaston Laken cree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen tietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon chippewat Albanyn ja Churchillin välillä." Hän lähti samana päivänä matkoihinsa läähättävine koirineen. "Menen länteen viemään sanaa Reveillen-seudun ihmisille", hän selitti.

Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko palveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat lahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan. Williamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota hän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.

"Se tietää hautojen kaivamista", sanoi hän. "Se on ainoa, mihin voimme ryhtyä!"

Hän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat miehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle. Kiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti matkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta — kuolemaa ennustavia kääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai vilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan niitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen reen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen mailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille jäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet olivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin piston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana tuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti suoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä vapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla tasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon. Syvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi jäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli pohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille ja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät alas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet, ennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen kymmenen mailin päässä pohjoiseen.

Sitten seurasi päiviä ja viikkoja, jotka leimasivat talven vuonna tuhatyhdeksänsataakymmenen yhdeksi hirveimmistä koko tässä pohjolassa. Yhtenä ainoana kuukautena oli kaikkien sekä metsäeläinten että ihmisten henki vaarassa, ja pakkanen, nälkä ja rutto kirjoittivat metsänväen elämäkertaan sellaisen luvun, jota eivät monet vastaisetkaan sukupolvet unohda.

Rämeikössä Kazan ja Harmaa Hukka löysivät kodin tuulenkaadon alta. Se oli pieni, mukava piilopaikka, joka oli lumelta ja tuulelta kokonaan suojassa. Harmaa Hukka omaksui sen heti. Hän laskeutui mahalleen ja läähätti osoittaakseen Kazanille tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä. Luonto pidätti taas Kazania hänen vieressään. Hänelle ilmestyi haavekuva, epätodellinen ja unenkaltainen, siitä ihmeellisestä yöstä tähtien alla — kauan, kauan sitten, kuten hänestä tuntui — jolloin hän oli taistellut susiparven johtajan kanssa, ja nuori Harmaa Hukka oli hänen voittonsa jälkeen hiipinyt hänen rinnalleen ja antautunut hänelle puolisoksi. Mutta tänä aviokautena ei ajettu takaa naaraskaribua eikä sekaannuttu villiin laumaan. He elivät etupäässä jäniksillä ja metsäpyillä Harmaan Hukan sokeuden tähden. Näitä Kazan kykeni yksin tavoittamaan.

Harmaa Hukka oli lakannut suremasta, hieromasta käpälillä silmiään, vinkumasta auringonvaloa, kultaista kuuta ja tähtiä. Vähitellen hän alkoi unohtaa, että oli niitä nähnytkään. Hän kykeni nyt juoksemaan nopeammin Kazanin rinnalla. Haisti ja kuulo olivat käyneet ihmeen tarkoiksi. Kahden mailin päästä hän kykeni vainuamaan karibun, ja ihmisen hän tunsi vieläkin pitemmän matkan päästä. Taimenen molskahduksen hän oli hiljaisena yönä kuullut puolen mailin päähän. Ja kun nämä kaksi kykyä — haisti ja kuulo — yhä kehittyivät hänessä, kävivät samat aistit Kazanilla heikommin toimiviksi. Hän alkoi luottaa Harmaaseen Hukkaan. Tämä ilmaisi hänelle pyyn piilopaikan viidenkymmenen metrin päässä heidän reitiltään.

Metsästäessä oli Harmaa Hukka johtajana — kunnes riista oli keksitty. Ja kuten Kazan oppi ajossa luottamaan häneen, samoin hän yhtä vaistomaisesti alkoi tarkata kumppaninsa varoituksia. Jos Harmaa Hukka aprikoi, olivat hänen mietteensä sensuuntaisia, että ilman Kazania hän kuolisi. Hän oli silloin tällöin koettanut parastaan saadakseen kiinni pyyn tai kaniinin, mutta aina turhaan. Kazan merkitsi hänelle elämää. Ja jos hän siis ajatteli, oli hänen tarkoituksensa tehdä itsensä välttämättömäksi aviokumppanilleen. Sokeus oli tehnyt hänestä toisenlaisen kuin hän muuten olisi ollut. Se oli hänestä jonkun verran poistanut villiä julmuutta ja tehnyt hänestä Kazanille puolison — ei vain määräajaksi — vaan ainaiseksi. Hänen tapanaan oli, keväällä, kesällä, talvella, painautua kiinni Kazaniin ja laskea siro päänsä tämän niskalle tai selälle. Jos Kazan ärisi hänelle, ei hän näykkäissyt vastaan, vaan kyyristyi matalaksi ikäänkuin iskun saaneena. Lämpimällä kielellään hän nuoli Kazanin varpaiden välisiin pitkiin karvoihin tarttuneen jään. Kun Kazan juostessaan oli saanut tikun käpäläänsä, hoiteli Harmaa Hukka monet päivät jalkaa.

Sokeus oli tehnyt Kazanin aivan välttämättömäksi hänen toimeentulolleen — ja nyt hän, toisella tavalla, kävi yhä tarpeellisemmaksi Kazanille. He olivat onnellisia rämeikkökodissaan. Ympäristössä vilisi runsaasti pikkuriistaa, ja tuulenkaadon alla oli lämmin. Harvoin he kävivät metsästämässä rämeikön rajojen ulkopuolella. Kaukaisemmilta aukioilta ja alastomilta harjanteilta he joskus kuulivat susiparven huutavan lihaa tavoittaessaan, mutta se ei enää saanut heitä sisimmässään värähtelemään ja haluamaan yhtyä ajoon.

Eräänä päivänä he matkasivat tavallista kauemmas länteen. He poistuivat rämeiköltä, kulkivat tasangon poikki, jonka yli edellisenä vuonna kulovalkea oli samonnut, kiipesivät harjanteelle ja laskeutuivat toiselle tasangolle. Alas päästyä Harmaa Hukka pysähtyi ja nuuski ilmaa. Tällaisina hetkinä Kazan aina tarkasteli häntä, odotellen innokkaana ja levottomana, jos haju oli liian heikko hänen itsensä aistittavaksi. Mutta tänään hän tunsi sen väkevyyden ja tiesi myös, miksi Harmaan Hukan korvat painuivat litteiksi ja lanteet alenivat. Riistan haju olisi tehnyt hänet jäykäksi ja valppaaksi. Mutta se ei ollut riistan hajua. Se oli ihmishajua, ja Harmaa Hukka pujahti Kazanin taakse ja vinkui. Kotvan aikaa he seisoivat liikahtamatta ja ääntä päästämättä, ja sitten Kazan ohjasi matkaa eteenpäin.

Vajaan kolmensadan metrin päässä he joutuivat tiheään, pensasmaiseen kuusimetsikköön ja olivat vähällä törmätä lumenpeittämään kotaan. Se oli heitetty autioksi. Elämää ja tulta oli sieltä puuttunut jo kauan aikaa. Mutta kodasta se ihmishaju oli tullut. Jalat kankeina, selkäharjan vavahdellessa Kazan lähestyi kodan aukkoa. Hän katsoi sisään. Kodan keskellä, loppuun palaneen tulen kekäleillä lojui risainen peitto — ja siihen oli kääritty pienen intiaanilapsen ruumis. Kazan näki sen hennot mokkasiinipeitteiset jalat. Mutta niin kauan oli kuolema siellä ollut, että hän tuskin saattoi sen läsnäoloa haistaa. Hän vetäytyi takaisin ja näki Harmaan Hukan varovasti nuuskimassa pitkää ja omituisenmuotoista lumikumpua. Kolmasti oli Harmaa Hukka vaeltanut sen ympäri, mutta lähestymättä kertaakaan sen likemmäs kuin mies olisi rihlatulla tuliputkella ylettänyt. Viimeisen kierroksen päättyessä hän istahti takakoivilleen, ja Kazan meni aivan kummun luo nuuskimaan. Sen alla, samoin kuin kodassakin, oli kuolema. He hiipivät pois, korvat velttoina ja hännät riipuksissa niin alhaalla, että ne piirsivät jäljen lumeen, eivätkä he ennen pysähtyneet kuin olivat saapuneet rämeikkökotiinsa. Sielläkin Harmaa Hukka vielä nuuski ruton kauhua, ja hänen lihaksensa nytkähtelivät ja värähtelivät Kazanin vieressä maatessaan.

Sinä yönä ympäröi leveän valkean kuun reunaa punainen kehä. Se tiesi pakkasta — kovaa pakkasta. Aina tuli rutto pahimman pakkasen päivinä — mitä alhaisempi oli lämpömäärä, sitä hirmuisempi oli sen hävitystyö. Pakkanen yltyi yhä sinä yönä, tunkeutui tuulenkaadon sisäänkin ja pakotti Kazanin ja Harmaan Hukan tiukemmas toisiinsa. Aamun sarastaessa, noin kello kahdeksan aikaan, Kazan ja hänen sokea aviokumppaninsa samosivat esille päivänvaloon. Oli viisikymmentä astetta alle nollan. Heidän ympärillään ryskyivät puut niin kovalla paukkeella kuin pyssynlaukaus. Tiheimmässä kuusikossa olivat pyyt sykertyneet pyöreiksi höyhenpalloiksi. Lumikenkäjänikset olivat kaivautuneet syvälle lumeen tai sakeimpien tuulenkaatojen perälle. Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat aniharvoja tuoreita jälkiä ja tunnin kestäneen hyödyttömän ajon jälkeen palasivat pesäänsä. Kazan oli koirien tapaan kaivanut maahan puolet jänistä pari kolme päivää aikaisemmin, ja nyt he kaivoivat sen lumesta esille ja söivät jäätyneen lihan. Kaiken sen päivää pakkanen kiihtyi yhä. Seuraava yö oli pilvetön, kuu oli valju ja tähdet kirkkaat. Lämpömäärä oli laskenut vielä kymmenen astetta, eikä mitään ollut liikkeellä. Rautoja ei lauennut sellaisina öinä, sillä turkiseläimetkin — vesikko, kärppä ja ilves — makasivat kokoon kyyristyneinä luolissa ja pesissä, jotka olivat itselleen löytäneet. Yhä yltyvä nälkä ei ollut tarpeeksi voimakas ajamaan Kazania ja Harmaata Hukkaa tuulenkaadostaan.

Seuraavanakaan päivänä ei hirveä pakkanen taittunut, ja puolenpäivän seuduilla Kazan lähti liikkeelle ruokaa hankkimaan, jättäen Harmaan Hukan tuulenkaatoon. Kun Kazan oli kolmeksi neljäsosaksi koira, oli ruoka hänelle välttämättömämpi kuin sudelle. Luonto oli kehittänyt sudensuvun nälkääkestäväksi, ja tavallisessa lämmössä Harmaa Hukka olisi elänyt pari viikkoa ruoatta. Kuudenkymmenen asteen pakkasella hän saattoi kestää viikon ajan, ehkä kymmenen päivää. Oli kulunut vain kolmekymmentä tuntia siitä, kun he olivat syöneet paleltuneen jäniksen jätteet, ja hän tyytyi kernaasti jäämään heidän turvalliseen piilopaikkaansa. Mutta Kazanin oli nälkä. Hän alkoi metsästää vastatuuleen, matkaten kulonpolttamaa tasankoa kohti. Hän nuuski kaikkia tuulenkaatoja, jotka tapasi, ja tutki tiheiköt. Oli satanut ohutta, rakeiden kaltaista lunta, ja siitä — tuulenkaadosta palopaikalle asti — hän löysi vain yhdet jäljet. Ne olivat kärpän jälkiä. Erään tuulenkaadon alta tuntui jäniksen lämmin tuoksu, mutta jänis oli siellä turvassa häneltä, niinkuin pyytkin puissa, ja tunnin ajan turhaan kaivettuaan ja jyrsittyään hän luopui yrityksestään sitä saavuttaa. Kolme tuntia hän oli tavoittanut saalista Harmaan Hukan luo tullessaan. Hän oli lopen uupunut. Sillä aikaa kun Harmaa Hukka villin vaistonsa avulla oli säästänyt voimaansa ja tarmoaan, oli Kazan polttanut loppuun voimavarastonsa ja oli nyt entistä nälkäisempi.

Kuu nousi taas selkeänä ja kirkkaana sinä iltana, ja Kazan lähti uudestaan riistaa ajamaan. Hän houkutteli Harmaata Hukkaa seuraamaan, vinkuen tuulenkaadon ulkopuolella — palaten kahdesti noutamaan — mutta Harmaa Hukka laski korvansa viistoon ja kieltäytyi siirtymästä paikaltaan. Pakkanen oli nyt kiihtynyt kuuteenkymmeneenviiteen tai seitsemäänkymmeneen asteeseen saakka, ja samalla alkoi pohjoisesta puhallella yhä yltyvä tuuli, mikä teki yön niin kauheaksi, ettei ihmishenki olisi siinä säilynyt tuntiakaan. Keskiyön tienoilla Kazan oli taas tuulenkaadon alla. Tuuli koveni yhä. Se alkoi voivotella haikeaa valitusvirttä rämeikön yllä ja puhkesi sitten ulvoviksi raivonpuuskiksi, joiden välillä aina oli rauhallista. Nämä olivat viimeisten hirsimetsien ja peräpohjolan välisten laajojen aukioiden ensimmäinen varoitus.

Aamun tullessa myrsky puhkesi, täyteen raivoonsa pohjoisesta, ja Harmaa Hukka ja Kazan makasivat tiukasti yhdessä ja värisivät kuunnellessaan sen kiljuntaa tuulenkaadon yläpuolella. Kerran Kazan pisti päänsä ja hartiansa kaatuneiden puiden suojasta esille, mutta myrsky ajoi hänet takaisin. Kaikki, missä oli henkeä, oli etsinyt suojaa, kukin oman tapansa ja vaistonsa mukaan. Turkiseläimet, kuten vesikko ja kärppä, olivat paraassa turvassa, sillä lämpimämpinä riistanajopäivinä niillä oli tapana piilottaa ruokaa. Sudet ja ketut olivat hakeneet haltuunsa tuulenkaadot ja kalliot. Siivekkäät olennot, lukuunottamatta pöllöjä, joissa oli kymmenesosa ruumista ja yhdeksän kymmenesosaa höyheniä, kaivautuivat lumihankiin tai hakivat suojaa tiheästä kuusikosta. Sorkka- ja sarvieläimille myrsky merkitsi pahinta tuhoa. Peurat, karibut ja hirvet eivät voineet ryömiä tuulenkaatojen alle tai tunkeutua kallioiden lomiin. Parasta, mitä ne voivat tehdä, oli laskeutua makuulle lumihangen suojapuolelle ja antaa ruumiinsa peittyä lumeen. Mutta ne eivät sittenkään voineet kauan pysytellä suojassaan, sillä niiden täytyi syödä. Kahdeksanatoista tuntina kahdestakymmenestäneljästä täytyy hirven syödä, pysyäkseen talvella hengissä. Sen iso vatsa vaatii suunnattoman paljon, ja suurin osa sen ajasta kuluu niiden parin hehdollisen nyppimiseen pensaiden latvoista, jotka se päivittäin tarvitsee. Karibu tarvitsee melkein saman verran — ja peura vähimmin näistä kolmesta.

Ja myrsky jatkui sen päivän, ja seuraavan, vieläpä kolmannenkin — kolme päivää ja kolme yötä — ja kolmantena päivänä ja yönä sen mukana satoi pistävää, rakeentapaista lunta, jota tuli kahden jalan paksulta tasaisille kohdille ja hankipaikkoihin jopa kymmenenkin jalkaa. Se oli intiaanien "raskasta lunta" — joka lyijynraskaana painoi maata, ja jonka alla pyitä ja jäniksiä tukehtui tuhatmäärin.

Neljäntenä päivänä myrskyn alusta lukien Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät ulos tuulenkaadosta. Ei ollut enää tuulta — ei enää lumisadetta. Koko maailma lepäsi yhtenäisen, valkean lumivaipan peitossa, ja pakkanen ihan poltti.

Rutto oli suorittanut tuhotyönsä ihmisten kesken. Nyt olivat tulleet nälän ja kuoleman päivät villeille olennoille.

XIII

NÄLÄN POLUILLA

Kazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta. Harmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta. Kazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön paastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä kuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja kapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.

Tällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle hangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa pakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri, missä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä eikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa kaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli lumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja pyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä oli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta elollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka haisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen laella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa. Paluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli yrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin tuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät taas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin, mutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa takaa.

Silloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina merkinnyt hänelle — lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen tuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat ulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa — eikä sitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa, ja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä harjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja sen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen rämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen päänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen päämääränsä oli maja — vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Mutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen päätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan nuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli — haju! Kazan oli jatkanut matkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut. Kaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan, ilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan. Tämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa pää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.

Silloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen suuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan Hukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen tai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti, pysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko sakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului takertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin kuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi mahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat silmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.

Viidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut tiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin alueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät, ja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä oli tarhassa, kaksi niistä härkää — ja nämä härät tappelivat, kun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet ryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen myrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa täyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet, johtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen kuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä oli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa niin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat, kämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät — mutta jykevät — ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut epäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin ja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja kovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin ja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia ääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli käpäliään.

Hetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän toisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä saavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä; vanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi paino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin muurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin — sen ikä.

Sen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin porokellot.

Sitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi antanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi voinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan naulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä takakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se oli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä kertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä vain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että lopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan härän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa Hukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen — ikäänkuin joku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli helmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan — varsinkin vanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä varisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle verentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä Harmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta myöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista sarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki toivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren härän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä pikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi ryskien pois metsään.

Nuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun hetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen suuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi ja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan luo.

Kazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin tarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä ja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu lihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven kaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan — ja Kazaniin hurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He kääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun he saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä. Kazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen heikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä punaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut silloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin, melkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan hänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi yhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa ennen sokeuden tuloa.

Puolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän. Se oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä, joka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä pää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa. Veritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin tapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja verenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä. Missä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun. Hetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan. Samassa hän paiskautui takaisin — kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria kalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi uudestaan, suoraan härän etupuolelta —, samalla kun Harmaa Hukka ryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa, jota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa Kazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin taas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät, valkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista polvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä kiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä jalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan Hukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni pullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut, ja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa Hukka syrjään.

Mutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli avonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle, ja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti karkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman jalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.

Sokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas hän oli parvisusi — kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka vanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin paljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa Hukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen, hotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta. Sitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen metrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta — kapea, punainen juova.

Viisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä kohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja lavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa lannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan oli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan herra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon välkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä, joka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt mitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan paikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa Hukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven mukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta metsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli hänen rinnallaan.

Kerran — kahdesti — kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen kierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja sen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli keskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen. Kahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata — kaksi sataa — ja enemmän.

Harmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan polulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei ollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan kenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli sellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman hengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen elämän ainaista jatkumista.

Vihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa kiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt — sitten toistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi käsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta polulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan — ja odottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen lonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja verensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät Kazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat tallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat kierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran erällään, kunnes enää kymmenen metriä — sitten yhdeksän — sitten kahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei jaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin, ja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo. Terävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen vaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä kertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi hänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan ja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat kaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään. Mutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen karibunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten, samoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai hänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa, kuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja nälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen huutonsa — kutsu syömään.

Nälän päivät olivat heiltä päättyneet.

XIV

HAMPAAN OIKEUS

Vanhan hirven tappo sattui juuri parhaaseen aikaan pelastaakseen Kazanin. Hän ei pystynyt villin aviokumppaninsa tavoin kestämään nälkää. Pitkä paasto yhdessä viidenkymmenen jopa seitsemänkymmenen pakkasasteen kanssa oli tehnyt entisestä rajusta, taistelevasta Kazanista melkein varjon.

Kun hirvi oli kuollut, vaipui hän lopen uupuneena veren tahraamalle lumelle, mutta uskollinen Harmaa Hukka, jolla yhä oli runsaasti jäljellä villin sudensukunsa kestävyyttä, repi rajusti härän kaulan paksua nahkaa paljastaakseen punaisen lihan. Kun se oli tehty, ei hän heti alkanut ahmia, vaan juoksi Kazanin viereen ja vikisi hiljaa, hyväillen tätä kuonollaan. Sitten he herkuttelivat, kyyristellen vierekkäin härän kaulan ääressä ja repien lämmintä makeaa lihaa.

Pohjolan päivän viimeinen kalpea valaistus himmeni nopeasti yöksi, kun he poistuivat niin täyteen sullottuina, ettei ollut enää kuoppia kupeissa. Hiljainen tuuli lakkasi kokonaan. Pilvet, joita päivän kuluessa oli leijaillut taivaalla, ajautuivat itään päin, ja kuu paistoi kirkkaasti ja selvästi. Tunnin ajan yö kävi yhä valoisammaksi. Kuun ja tähtien kirkkauden lisäksi tulivat nyt pohjoisnavan puolella väreilevät ja valjuina liekehtivät revontulet.

Niiden yksitoikkoinen sihinä ja räiske, joka muistutti teräsjalasten narinaa pakkasen puremalla lumella, saapui heikkona Kazanin ja Harmaan Hukan korviin.

He eivät vielä olleet poistuneet sataakaan metriä kuolleesta härästä, kun pohjoisen taivaan oudon salaperäinen ilmiö sai heidät ensi ritinällään pysähtymään, ja he alkoivat sitä kuunnella, valppaina ja epäluuloisina. Sitten he luimistivat korvansa ja juosta hölkyttivät hitaasti takaisin saaliinsa luo. Vaisto sanoi heille, että se oli heidän omansa vain hampaan oikeuden mukaan. He olivat taistelleet sen tappaakseen. Ja erämaan lain mukaan heidän oli taisteltava, jos tahtoivat sen pitää. Hyvinä metsästysaikoina he olisivat jatkaneet matkaa ja vaeltaneet kuun ja tähtien alla. Mutta nälänhädän pitkät päivät ja yöt olivat opettaneet heille jotakin toista.

Selkeänä ja myrskyttömänä yönä, joka seurasi ruttoa ja nälkää, tuli satatuhatta nälkäistä olentoa esille piiloistaan ruokaa hakemaan. Tuhannenkahdeksansadan mailin alueella itään ja länteen ja tuhannen mailia laajalti pohjoiseen ja etelään metsästivät solakat, hoikkamahaiset olennot kuun ja tähtien valossa. Jokin sanoi Kazanille ja Harmaalle Hukalle, että tämä metsästys oli käymässä, eivätkä he hetkeksikään heittäneet valppauttaan. Viimein he kyyristyivät maahan tiheän kuusikon reunaan ja odottivat. Harmaa Hukka hyväili hellästi Kazania sokeilla kasvoillaan. Hänen kurkustaan kuuluva levoton vinkuna oli varoitus Kazanille. Sitten hän haisteli ilmaa ja kuunteli — haisteli ja kuunteli.

Äkkiä kävi joka lihas heidän ruumiissaan jäykäksi. Jotakin elollista oli mennyt läheltä heidän ohitsensa, jotakin, mitä he eivät kyenneet näkemään tai kuulemaan, tuskinpa haistamaankaan. Se tuli taas, salaperäisenä kuin varjo, ja liiteli sitten ilmasta alas, äänettömänä kuin tavattoman suuri lumihiutale, — iso, valkea pöllö. Kazan näki nälkäisen siivekkään olennon asettuvan härän hartialle. Salamannopeasti hän ilmestyi esille piilostaan, — ja Harmaa Hukka seurasi metrin päässä. Vihaisesti äristen hän hyökkäsi valkeaa ryöväriä kohti, ja hänen leukansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Hänen loikkauksensa vei hänet lennossa härän yli. Hän pyörähti ympäri, mutta pöllö oli poissa.

Melkein kaikki hänen entiset voimansa olivat nyt palanneet. Hän hölkkäsi härän ympärillä, selkäkarvat kankeina kuin harjakset, silmät suurina ja uhkaavina. Hän ärisi tyynelle ilmalle. Hänen leukansa loksahtivat, ja hän istahti takakoivilleen ja kääntyi verentahraamalle polulle päin, jonka hirvi oli ennen kuolemaansa jättänyt. Vaisto, joka on yhtä pettämätön kuin järki, sanoi hänelle taas, että vaara uhkaisi sieltä käsin.

Punaisena nauhana ulottui polku takaisin erämaan halki. Pieniä, vikkeläliikkeisiä kärppiä oli kaikkialla tänä yönä, näyttäen valkeilta rotilta, vilahdellessaan sinne tänne kuutamossa. Ne olivat ensimmäisiä keksimään polun ja seurasivat sitä verenhimoisen luontonsa ajamina nopein, kiihkein hypyin. Kettu vainusi myös lihaa neljännesmailin päässä tuulen puolella ja tuli lähemmäs. Syvästä tuulenkaadosta tuli kirkassilmäinen, hoikkavatsainen kiiltonäätä ja pysähtyi punaisen nauhan kohdalle.

Kiiltonäätä sai Kazanin uudestaan kuusikkonsa suojasta esille. Kuutamossa käytiin kiivas, nopea taistelu, jossa muristiin ja kynsittiin; sitten kuului naukuva tuskanparkaisu, ja paeten näätä unohti nälkänsä. Kazan palasi Harmaan Hukan luo kuono silvottuna ja verisenä. Harmaa Hukka nuoleskeli sitä myötätuntoisesti, Kazanin seistessä jäykkänä ja kuunnellen.

Tappeluäänien varoittamana kettu pyörähti kiireesti tiehensä tuulen suuntaan. Se ei ollut taistelija, vaan salamurhaaja, joka tappoi takaa päin, ja hetkistä myöhemmin se hyppäsi pöllön kimppuun ja repi sen palasiksi, päästäkseen käsiksi ison höyhenkasan sisässä olevaan puoleen naulaan lihaa.

Mutta mikään ei kyennyt karkoittamaan erämaan pieniä valkeita henkipattoja — kärppiä. Ne olisivat vaikka miehen säärien välitse puikahtaneet päästäkseen kiinni äsken tapetun härän lämpimään lihaan ja vereen. Kazan ajoi niitä kiivaasti. Ne olivat hänelle liian vikkeliä, muistuttaen paremminkin kuutamossa pakoon livahtavia välähdyksiä kuin eläviä olentoja. Ne kaivautuivat vanhan härän ruumiin alle ja ja ravitsivat itseään sillä aikaa, kun hän riehui ja sai suunsa lunta täyteen. Harmaa Hukka istui rauhallisesti takakoivillaan. Pikku kärpästä hän ei välittänyt, ja hetken kuluttua Kazan käsitti sen ja heittäytyi maahan hänen viereensä läähättäen ja lopen uupuneena.

Pitkän aikaa senjälkeen ei yötä keskeyttänyt melkein ainoakaan ääni. Kerran, hyvin etäältä, kuului suden huuto, ja silloin tällöin, tätä kuolonhiljaisuutta erityisesti painostaakseen, päästeli lumipöllö kuusen latvasta kodistaan vertahyytäviä vastalauseitaan. Kuu oli suoraan vanhan härän kohdalla, kun Harmaa Hukka haisti ensimmäisen varsinaisen vaaran. Heti hän varoitti Kazania ja kääntyi veristä polkua kohti; notkea vartalo värähteli, torahampaat välkkyivät kuun valossa, ja kurkusta kuului ärisevää vinkunaa. Vain silloin, kun uhkasi hänen pahin verivihollisensa, ilves, hirvittävä taistelija, joka oli Sun Rockin tappelussa kauan aikaa sitten hänet sokaissut, hän antoi tämänlaisia varoitusmerkkejä Kazanille. Tämä hyppäsi hänen eteensä, valmiina taistelemaan jo ennenkuin oli edes tuntenut harmaan, kauniin, polkua pitkin hiipivän surmanolennon hajuakaan.

Sitten tuli keskeytys. Mailin päästä puhkesi kuuluviin yksinäinen, raju, pitkäveteinen ulvonta. Tämä oli vihdoinkin erämaan tosihallitsijan — suden — huuto. Se oli nälän ulvontaa; se sai veren sukkelammin kiertämään miesten suonissa, se sai hirven ja peuran kavahtamaan pystyyn ja vapisemaan joka jäseneltään — se kiiri valittavana kuolinsanomana yli metsän ja rämeikön ja lumisten harjanteiden, kunnes sen heikoimmat kaiut levisivät mailien alalle tähtien valaisemaan yöhön.

Sitten tuli äänettömyys, ja tämän kammottavan hiljaisuuden vallitessa seisoivat Kazan ja Harmaa Hukka lapa lapaa vasten huutoon päin kääntyneinä, ja ulvonnan vastakaikuna oli heidän sisimmässään tapahtumassa merkillinen ja salaperäinen muutos, sillä heidän kuulemansa huuto ei ollut varoitus eikä uhkaus, vaan veljeskutsu. Kaukana sieltä — ilveksen, ketun ja kiiltonäädän takana — oli heidän heimolaisiaan, villisusien parvi, joille kaiken lihan ja veren omistusoikeus oli yhteinen — joiden kesken vallitsi erämaan villi sosialismi, susien veljeys. Ja Harmaa Hukka istahti takakoivilleen ja kaiutti ilmoille vastauksen tähän huutoon — valittavan, riemukkaan sävelen, joka julisti hänen nälkäisille veljilleen, että polun päässä heitä odotti herkkuateria.

Ja näiden kahden huudon välimaissa ilves hiipi tiehensä metsän avariin ja kuutamoisiin suojiin.

XV

TAISTELU TÄHTIEN ALLA

Takakoivillaan istuen Kazan ja Harmaa Hukka odottivat. Kului viisi minuuttia, kymmenen — viisitoista — ja Harmaa Hukka kävi rauhattomaksi. Ei ollut kuulunut mitään vastausta heidän kutsuunsa. Taas hän ulvoi, Kazanin vavahdellessa ja kuunnellessa vieressä, ja taas seurasi öinen kuolonhiljaisuus. Tämä ei ollut parven tapaista. Harmaa Hukka tiesi, ettei parvi ollut edennyt hänen äänensä kuuluvilta, ja sen vaitiolo hämmästytti häntä. Ja silloin molemmat äkkiä tajusivat, että parvi tai se yksinäinen susi, jonka huudon he olivat kuulleet, oli ihan lähellä heitä. Haju oli lämmin. Hetken kuluttua Kazan näki kuutamossa liikkuvan olennon. Sitä seurasi toinen, ja vielä toinen, kunnes niitä kompuroi viisi puolikehässä heidän ympärilleen, kuudenkymmenen metrin päässä. Sitten ne laskeutuivat mahalleen lumeen ja olivat liikahtamatta.

Ärinä sai Kazanin silmät kääntymään Harmaaseen Hukkaan päin. Hänen sokea puolisonsa oli väistynyt taaksepäin. Valkeat torahampaat välkkyivät uhkaavina tähtien valossa, ja korvat olivat painuneet litteiksi. Kazan hämmästyi. Miksi Harmaa Hukka teki hänelle vaaran merkkejä, vaikka tuolla lumessa oli susia eikä ilves? Ja miksi sudet eivät tulleet lähelle ja ruvenneet syömään? Hitaasti hän eteni niitä kohden, ja vikisten Harmaa Hukka kutsui häntä. Hän ei siitä välittänyt, vaan jatkoi kulkuaan, keveästi astellen, pää korkealla ilmassa, selkäkarvat jäykkinä.

Vierasten hajussa Kazan tunsi jotain merkillisen tuttua.

Se veti häntä nopeammin niitä kohden, ja kun hän vihdoin pysähtyi kahdenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä pikku ryhmä lojui pitkänään lumessa, alkoi hänen tuuhea häntänsä hiukan heilua. Yksi eläimistä hyppäsi pystyyn ja läheni. Toiset seurasivat, ja kohta oli Kazan niiden keskellä, haistellen ja haisteltavana, ja heilutti häntäänsä. Ne olivat koiria eivätkä susia.

Niiden isäntä oli kuollut jossakin yksinäisessä erämaan mökissä, ja ne olivat lähteneet metsään. Vielä tuntuivat niissä rekivaljaitten jäljet. Kaulan ympärillä niillä oli hirvennahkaiset hihnat. Karva oli kupeilta kulunut lyhyeksi, ja muuan laahasi vieläkin perässään kolmen jalan verran nahkaista vetoköyttä. Niiden silmät hehkuivat punaisina ja nälkäisinä kuun ja tähtien valossa. Ne olivat hoikkia ja laihoja ja nälkiintyneitä, ja Kazan pyörähti äkkiä ympäri ja juoksi niiden edellä kuolleen härän kupeelle. Sitten hän poistui ja istahti ylpeänä takakoivilleen Harmaan Hukan viereen, kuunnellen leukojen lusketta ja lihan raastamista, kun nälkiintynyt parvi herkutteli.

Harmaa Hukka painui ihan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen kaulaansa, ja Kazan hyväili häntä kielellään vikkelästi koiran tapaan, vakuuttaen hänelle, että kaikki oli kunnossa. Harmaa Hukka laskeutui mahalleen lumeen, kun koirat olivat lopettaneet syöntinsä ja tulivat koirien tavalla häntä nuuskimaan ja lähemmin tutustumaan Kazaniin. Kazan kohottautui suojaavasti hänen ylitsensä. Tavattoman iso, punasilmäinen koira, joka yhä laahasi vetohihnan pätkää, kosketti kuonollaan Harmaan Hukan pehmeää kaulaa murto-osan sekuntia liiaksi kauan, ja Kazan päästi kuuluviin hurjan varoitusäänen. Koira vetäytyi kauemmaksi, ja hetken aikaa niiden torahampaat välähtelivät Harmaan Hukan sokeitten kasvojen päällä. Se oli suvun taisteluhaaste.

Iso vetokoira oli joukon johtaja, ja jos toisista koirista yksikään olisi ärissyt sille niinkuin Kazan ärisi, olisi se hyökännyt kiinni kurkkuun. Mutta Harmaata Hukkaa suojaavassa, raivoisana ja puolivillinä seisovassa Kazanissa se ei huomannut merkkiäkään rekikoiran orjanluonteesta. Tässä oli mestari mestaria vastassa; Kazanin kannalta siinä oli vieläkin enemmän, sillä hän oli Harmaan Hukan puoliso. Jos sitä olisi kestänyt silmänräpäystäkään kauemmin, olisi Kazan hypännyt puolisonsa ruumiin yli taistelemaan hänen puolestaan innokkaammin kuin johtajan asemasta. Mutta koira poistui yrmeänä, muristen, hiljaa äristen, ja purki raivoaan näykkäisten rajusti erästä valjaskumppaniaan kylkeen.

Harmaa Hukka käsitti, mitä oli tapahtunut, vaikkei nähnytkään. Hän painautui tiukemmas Kazaniin. Hän tiesi, että kuu ja tähdet olivat olleet todistajina sellaiseen asiaan, joka aina tiesi kuolemaa — taisteluhaasteeseen avio-oikeuden tähden. Viehättävällä ujoudellaan, vinkumalla ja vienosti kuonollaan hyväilemällä Kazanin hartioita ja kaulaa hän koetti houkutella toista pois härän ympärille tallatusta kehästä. Kazanin vastauksena oli syvältä kurkusta kuuluva pahaenteinen tukahtunut jyrähtely. Hän laskeutui maahan Harmaan Hukan viereen, nuoleskeli nopeasti tämän sokeita kasvoja ja katsoi vieraisiin koiriin päin.

Kuu painui yhä alemmas ja katosi vihdoin läntisten metsien taakse. Tähdet kävivät valjummiksi. Toinen toisensa jälkeen ne häipyivät taivaalta, ja jonkun ajan kuluttua tuli pohjolan kylmä, harmaa hämärä. Tässä hämärässä kohosi iso johtajakoira lumeen tekemästään kolosta ja palasi härän luo. Varuillaan oleva Kazan oli heti jalkeilla ja ilmestyi myös sinne. Molemmat kiertelivät pahaenteisesti, päät matalalla, harjat kankeina. Koira peräytyi pari kolme askelta, ja Kazan kyyristyi härän kaulan ääreen ja alkoi kiskoa jäätynyttä lihaa. Hänen ei ollut nälkä. Mutta tällä tavalla hän osoitti oikeutensa lihaan ja kielsi toisella olevan siihen mitään oikeutta.

Hetkeksi hän unohti Harmaan Hukan. Koira oli varjon lailla pujahtanut takaisin ja seisoi taas kurkottaen Harmaan Hukan yli, haistellen tämän kaulaa ja ruumista. Sitten se vinkui. Tähän vinkunaan sisältyi intohimo, haaste, villieläimen vaatimus, ja niin nopeasti, että silmä tuskin kykeni tarkkaamaan, upotti uskollinen Harmaa Hukka välkkyvät torahampaansa sen hartioihin.

Harmaa viiru — ei sen kouraantuntuvampaa kuin viiru harmaata, ääretöntä ja pelottavaa, syöksähti halki kolkon hämäryyden. Se oli Kazan. Hän tuli ärähtämättä, parkaisematta, ja samassa hän ja koira olivat hirveän taistelun temmellyksessä.

Muut neljä koiraa juoksivat kiireesti paikalle ja seisoivat odottamassa kymmenkunnan askeleen päässä kamppailevista. Harmaa Hukka makasi mahallaan, kyyristyneenä. Jättimäinen vetokoira ja neljänneksen verran sudensukuinen Kazan eivät tapelleet samalla tavalla kuin rekikoirat tai sudet. Raivo ja viha saivat heidät hetken aikaa tappelemaan kuin sekarotuiset. Molemmat saivat otteita. Milloin oli toinen alla, milloin taas toinen, ja niin nopeasti vaihtuivat asennot, että kaikki neljä odottavaa rekikoiraa olivat ymmällä ja seisoivat liikahtamatta. Muuten ne olisivat hyökänneet kiinni siihen tappelijaan, joka ensimmäisenä joutui selälleen, ja repineet sen palasiksi. Semmoinen oli susien ja susi-koirien tapa. Mutta nyt ne pysyttelivät taempana, epäröiden ja pelokkaina.

Iso koira ei ollut milloinkaan joutunut tappelussa tappiolle. Valtavilta tanskalaisilta esi-isiltään se oli perinyt jättimäisen ruhonsa ja leuat, jotka kykenivät murskaamaan tavallisen koiran pään. Mutta Kazanissa se ei tavannut vain sutta ja koiraa, vaan kaiken sen, mikä kummassakin on parasta. Ja Kazanilla oli etuna muutaman tunnin lepo ja täysi vatsa. Ja sitäkin tärkeämpi asia oli se, että hän taisteli Harmaan Hukan puolesta. Hänen torahampaansa olivat uponneet syvälle koiran hartioihin, ja koiran pitkät hampaat kohtasivat toisensa Kazanin kaulan nahan ja lihan läpi. Tuuman verran syvemmälti — ja ne olisivat puhkaisseet hänen kaulavaltimonsa. Kazan tiesi sen, rusentaessaan vihollisensa lapaluuta, ja joka silmänräpäys — kiivaimmassakin temmellyksessä — hän oli varuillaan voimakkaiden leukojen toista ja onnistuneempaa haukkausta vastaan.

Vihdoin se haukkaus tuli, ja itse suttakin sukkelammin Kazan tempautui vapaaksi ja hyppäsi syrjään. Verta tippui hänen rinnastaan, mutta hän ei tuntenut kipua. He alkoivat hitaasti kierrellä, ja vaanivat rekikoirat astuivat pari askelta lähemmäs, ja niiden leuat riippuivat hermostuneesti, ja punaiset silmät kiiluivat, kun ne odottivat kohtalokasta hetkeä. Niiden katse oli suunnattuna isoon koiraan. Siitä tuli Kazanin laajemman kierroksen keskus, ja kääntyillessään se onnahteli. Sen lapa oli viallinen. Korvat olivat litteinä; se tähyili Kazania.

Kazanin korvat olivat pystyssä, ja kevyesti koskettivat hänen jalkansa lunta. Kaikki hänen taistelutaituruutensa ja kaikki valppaus oli palannut häneen. Hetkisen kestänyt sokea raivo oli poissa, ja hän taisteli nyt niinkuin oli taistellut pahimman verivihollisensa, pitkäkyntisen ilveksen kanssa. Viisi kertaa hän kiersi koiran ympäri ja karkasi sitten kuin pyssynlaukaus kiinni, paiskaten kaiken painonsa koiran hartioita vastaan, otettuaan vauhtia kymmenjalkaisella hyppäyksellä. Tällä kertaa hän ei tavoittanut otetta, vaan iski umpimähkään koiran leukoja kohden. Se oli kaikista hyökkäystavoista tuhoisin, kun armoton kuolemantuomion lautakunta seisoi odottamassa voitetun ensimmäistä kaatumista. Jättimäinen koira suistui jaloiltaan. Kohtalokkaaksi silmänräpäykseksi se keikahti kyljelleen, ja samassa silmänräpäyksessä sen neljä valjaskumppania hyökkäsi siihen kiinni. Kaikki se viha, joka niissä oli viikkoja ja kuukausia kytenyt pitkähampaisen johtajan niille valjaissa ärhennellessä, kohdistui nyt siihen, ja se revittiin suorastaan palasiksi.

Kazan tepasteli Harmaan Hukan viereen, ja iloisesti vinkuen tämä laski päänsä hänen kaulalleen. Kahdesti hän oli suorittanut kuolemantaistelun Harmaan Hukan puolesta. Kahdesti hän oli voittanut. Ja sokeudessaan Harmaan Hukan sielu — jos hänellä oli sielu — kohosi riemuisena kylmälle, harmaalle taivaalle, ja hänen sydämensä sykähteli Kazanin hartioita vasten, kun hän kuunteli, kuinka hampaat rusensivat hänen herransa ja mestarinsa kukistaman vastustajan lihaa ja luuta.

XVI

KAZAN KUULEE KUTSUN

Sitten seurasi päiviä, joina herkuteltiin vanhan härän jäätyneellä lihalla. Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella Kazania pois metsiin ja rämeikköihin. Ilman lämpö nousi joka päivä. Ajo oli taas käymässä. Harmaa Hukka halusi olla yksin — Kazanin kanssa. Mutta Kazanin laita oli samoin kuin useimpien ihmisten: johtava asema ja valta herättivät uusia tunteita. Ja nyt hän oli koirajoukon johtaja, samoin kuin hän aikoinaan oli ollut susien johtajana. Ei vain Harmaa Hukka astellut hänen rinnallaan, vaan nuo neljä koiraakin seurasivat hänen jäljissään. Taaskin hän sai kokea voitonriemua ja outoa värähtelyä, jonka oli jo melkein unohtanut, ja vain Harmaa Hukka sokeutensa loppumattomassa yössä tunsi ja kauhumielin aavisti, mihin vaaraan vastasaavutettu hallitsija-asema saattaisi hänet johtaa.

Kolme päivää ja kolme yötä he viipyivät kuolleen hirven lähistöllä, valmiina puolustamaan sitä muita vastaan, käyden kuitenkin joka päivä ja joka yö yhä vähemmän valppaiksi sitä vartioimaan. Tuli sitten neljäs yö, jolloin he tappoivat nuoren naarashirven. Kazan johti ajoa, ja ensi kerran, kiihdyksissä siitä, että hänellä oli joukko kintereillä, hän jätti sokean puolisonsa jälkeen. Kun tuli tappamishetki, hyppäsi hän ensimmäisenä kiinni pehmeään kurkkuun. Eivätkä toiset ennen uskaltaneet syödä kuin hän ensin oli alkanut repiä hirven lihaa. Hän oli isäntä. Hän voi karkoittaa ne kauemmas yhdellä ärähdyksellä. Hänen torahampaittensa välähdys sai ne vapisten ryömimään mahallaan.

Kazanin veri oli hurjan riemun kiihkossa, ja uuden vallan tuottama into ja tenho anastivat joka päivä yhä enemmän Harmaan Hukan paikkaa. Tämä saapui saalin luo puoli tuntia tapon jälkeen, eivätkä hänen hoikat jalkansa enää nousseet nuortean ketterästi, eikä ilmennyt iloisuutta korvien asennossa ja pään ryhdissä. Hän ei syönyt hirvestä paljoa. Hänen sokeat kasvonsa olivat kaikenaikaa kääntyneinä Kazaniin päin. Missä ikinä tämä liikkui, seurasivat Harmaan Hukan näkemättömät silmät, ikäänkuin hän olisi joka hetki odottanut vanhaa merkkiä Kazanilta — matalaa kurkkuääntä, joka oli kutsunut häntä niin usein heidän ollessaan erämaassa kahdenkesken.

Kazanissa, joukon johtajana, oli tapahtumassa kummallinen muutos. Jos hänen toverinsa olisivat olleet susia, ei Harmaan Hukan olisi ollut vaikea houkutella häntä pois. Mutta Kazan oli omien heimolaistensa parissa. Hän oli koira. Ja ne olivat koiria. Kiihko, joka oli hehkunut loppuun ja lakannut häntä lämmittämästä, leimahti hänessä uudestaan liekkiin. Eläessään Harmaan Hukan kanssa oli muuan seikka Kazania painostanut, vaikkei se rasittanut toista: se oli yksinäisyys. Luonto oli määrännyt hänet sellaiseksi, joka kaipaa toveria — ei yhtä, vaan monta. Se oli synnyttänyt hänet ihmisäänen käskyjä kuuntelemaan ja tottelemaan. Hän oli joutunut ihmisiä vihaamaan, mutta koirista - omasta lajistaan — hän oli osa. Hän oli ollut onnellinen Harmaan Hukan kanssa, onnellisempi kuin milloinkaan ihmisten ja omien veljiensä seurassa. Mutta hän oli ollut kauan erillään siitä elämästä, joka oli kerran ollut hänen, ja veren ääni ai hänet joksikin aikaa unohtamaan. Ja ainoastaan Harmaa Hukka ihmeellisine ylivaistoineen, jonka luonto hänessä kehitti menetetyn näön sijaan, aavisti mihin se Kazanin lopulta johtaisi.

Joka päivä kohosi ilman lämpö jatkuvasti, kunnes auringon lämpimimmillään ollessa lumi alkoi jo vähän sulaa. Se tapahtui kaksi viikkoa härän likellä käydyn taistelun jälkeen. Joukko oli vähitellen kääntynyt itään päin, kunnes se nyt oli heidän vanhasta kodistaan tuulenkaadon luota viidenkymmenen mailin päässä itään ja kahdenkymmenen mailin päässä etelään. Entistäkin enemmän Harmaa Hukka alkoi kaivata heidän vanhaa pesäänsä kaatuneiden puiden alla. Taaskin, auringonpaisteessa ja ilmassa ilmenevien ensimmäisten keväänlupausten kanssa rinnan, tuli hänelle toisen kerran elämässään lähestyvän äitiyden lupaus.

Mutta hänen ponnistuksensa Kazanin houkuttelemiseksi takaisin olivat turhat, ja hänen vastalauseistaan huolimatta Kazan matkasi joka päivä joukkonsa etunenässä vähän kauemmas itään ja etelään.

Vaisto pani nuo neljä koiraa liikkeelle siihen suuntaan. Ne eivät olleet vielä tarpeeksi kauan viipyneet villin luomakunnan osana, jotta olisivat ehtineet unohtaa ihmisen tarpeellisuuden, ja sillä suunnalla oli ihminen. Sillä taholla, eikä enää kaukana heistä, oli Hudson's Bay Companyn asema, jonka väkeä ne ja niiden kuolleet isännät olivat. Kazan ei sitä tiennyt, mutta sattuipa eräänä päivänä muuan seikka palauttamaan hänen mieleensä näkyjä ja haluja, jotka yhä laajensivat hänen ja Harmaan Hukan välistä juopaa.

Oli saavuttu harjanteen laelle, kun jokin heidät pysähdytti. Miehen ääni huuteli kimeästi sitä sanaa, joka aikoja sitten oli niin usein ajanut veren liikkeelle Kazanin omissa suonissa — " m'hush! m'hush! m'hus!" — ja harjanteelta he tähystivät alas tasangolle, aukealle kentälle, missä kuusikoirainen valjakko juosta hölkytti reen edessä, miehen juostessa perässä, hoputtaen koiria juoksemaan ja joka toisella askeleella huutaen: " m'hush! m'hush! m'hush!"

Vavisten ja epäröiden seisoivat neljä koiraa ja susikoira harjanteella, Harmaan Hukan kyyristellessä niiden takana. He eivät paikaltaan liikahtaneet, ennenkuin mies ja koirat ja reki olivat kadonneet, ja silloin he juoksivat alas jäljille ja haistelivat niitä vinkuen ja kiihdyksissä. Mailin tai parin he seurasivat niitä, Kazan ja hänen toverinsa, pelottomina polkien jälkiä pitkin. Harmaa Hukka pysytteli syrjässä, samoten kahdenkymmenen metrin päässä heistä oikealla, lämpimän ihmishajun ajaessa verta kuumeentapaisesti hänen aivoihinsa. Vain rakkaus Kazaniin — ja yhä säilyvä usko häneen — sai Harmaan Hukan pysymään niinkin lähellä.

Erään rämeikön reunassa Kazan pysähtyi ja poikkesi jäljiltä. Paitsi halua, mikä alkoi hänessä paisua, oli yhä olemassa vanha epäluulo, jota ei mikään kyennyt tyystin poistamaan — epäluulo, joka oli perintöä hänen neljänneksestään sudensukua. Harmaa Hukka vikisi iloisesti, kun Kazan kääntyi metsään, ja vetäytyi niin likelle häntä, että lapa hankasi Kazanin lapaa heidän vieretysten kulkiessaan.

Pian tämän jälkeen alkoi lumi olla sohjuista, ja se tiesi kevättä — ja erämaan tyhjentymistä ihmisistä. Kazan ja hänen toverinsa saivat pian haistaa ihmisten läsnäolon ja liikehtimistä. He olivat nyt kolmenkymmenen mailin päässä asemalta. Sadan mailin alalta heidän ympäriltään olivat ansapyytäjät viimetalvisine turkissaaliineen siirtymässä keskuspaikkaan. Idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta veivät kaikki polut asemalle. Kazanin parvi oli joutunut niiden verkkoon. Sillä ei viikkoa eikä päivääkään kulunut heidän kulkemattaan tuoreitten jälkien poikki, väliin kaksien tai kolmien.

Harmaata Hukkaa vaivasi ainainen pelko. Sokeudessaan hän tiesi, että he olivat ihmisuhan ympäröimiä. Tulevien tapahtumien pelko ja varovaisuus niitä kohtaan laimeni Kazanissa yhä enemmän. Kolme kertaa hän sillä viikolla kuuli miesten huutoja — ja kerran hän kuuli valkoisen miehen naurun ja koirien haukunnan, kun niiden isäntä niille viskasi päivän kala-annoksen. Ilmassa hän tunsi leiritulen pistävää hajua, ja kerran yöllä hän etäältä kuuli hurjan laulun katkelman, jota seurasi koiraparven ulina ja haukunta.

Hitaasti mutta varmasti ihmishoukutus veti häntä lähemmäs asemaa — mailin verran tänään, huomenna kaksi, mutta yhä lähemmäs. Ja Harmaa Hukka, toivotonta kamppailuaan loppuun asti taistellen, tunsi vaarojen täyttämässä ilmassa sen hetken läheisyyden, jolloin Kazan noudattaisi lopullista kutsua, ja hän itse jäisi yksin.

Nämä olivat puuhan ja hyörinän päiviä turkisyhtiön asemalla, laskelmien, voiton ja ilon päiviä; silloin oli erämaa tulvillaan turkisaarteitaan, jotka oli aikomus lähettää vähän myöhemmin Lontooseen ja Pariisiin ja muihin Euroopan pääkaupunkeihin. Ja tänä vuonna varrottiin tavallista innokkaammin metsänväen kokoontumista. Rutto oli tehnyt kamalaa tuhoa, ja siihen asti, kunnes turkismetsästäjät olivat saapuneet vastaamaan keväälliseen nimenhuutoon, ei voitu tarkoin tietää, kuka oli jäänyt eloon, kuka kuollut.

Etelän chippewat ja puolirotuiset alkoivat saapua ensinnä valjakkoineen, joiden sekalaiset rakkikoirat oli poimittu sieltä täältä vakinaisen asutuksen rajatienoilta. Heti heidän perästään tulivat läntisten aavikoiden metsämiehet, tuoden muassaan kuormittain valkeiden kettujen ja karibuiden nahkoja ja koko armeijan isokäpäläisiä, pitkäjalkaisia mackenzie-koiria, jotka vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piestyt penikat, jos karkeat rekikoirat ja eskimokoirat niitä ahdistivat. Hurjia labrador-koiria, joita ei milloinkaan muu paitsi kuolema ollut voittanut, tuli parvittain Hudsonin lahden lähistöltä. Valjakko valjakon perästä pieniä keltaisen ja harmaan kirjavia eskimokoiria, yhtä vikkeliä torahampaitaan käyttämään kuin niiden mustat ja nopsaliikkeiset isännät käsiään ja jalkojaan, hyökkäsi itseään paljon suurempia ja tummanvärisiä Athabascan malemuteja vastaan. Kaikkien näiden hurjien vetokoira-parvien vihollisia, jotka esivanhemmiltaan susilta olivat perineet syvän synnynnäisen tappamishalun, saapui paikalle, tapellen, purren ja äristen.

Keskeytymättä jatkui tätä hammastaistelua. Se alkoi ensimmäisten hurjimusten saapuessa. Sitä kesti aamuhämärästä alkaen läpi koko päivän ja leiritulten ympärillä öisin. Koskaan ei tullut loppua koirien keskinäisistä eikä miesten ja koirien välisistä riitaisuuksista. Lumi oli tallattua ja verentahraamaa, ja verenhaju yhä lisäsi sudenjälkeläisten raivoa.

Puoli tusinaa tappelua päättyi kunakin päivänä ja yönä vasta kuolemaan. Surmatut olivat tavallisesti etelässä syntyneitä rakkeja — verikoirien, isojen tanskalaisten ja paimenkoirien sekasikiöitä — ja onnettoman hitaita mackenziekoiria. Aseman ympäristöllä kohosi satojen leiritulien savu, ja näiden tulien ääreen kokoontuivat metsästäjien vaimot ja lapset. Kun lumi lakkasi olemasta rekikeliksi kelvollista, merkitsi Williams, asiamies, muistiin, että monta oli jäänyt saapumatta, ja näiden tilit hän myöhemmin pyyhki pois pääkirjastaan, tietäen, että he olivat ruton uhreja.

Vihdoin tuli suuri karnevaali-ilta. Viikko- ja kuukausimäärin olivat naiset, lapset ja miehet sitä odottaneet. Kymmenissä metsämajoissa, savun mustaamissa kojuissa, vieläpä pienikasvuisten eskimojen jäätyneissä kodeissa, oli tämän iloisten hurjistelujen yön toivo lisännyt elämän viehätystä. Se oli "suuri sirkus", — juhlahetki, jonka yhtiö kahdesti vuodessa tarjosi väelleen.

Tänä vuonna asiamies oli ruton- ja kuolemanmuistojen vastapainoksi puuhannut aivan erikoisesti. Hänen metsästäjänsä olivat tappaneet neljä lihavaa karibua. Aukealla paikalla oli isoja kasoja kuivia puita, ja kaiken keskustana kohosi kahdeksan kymmenjalkaista haarapäistä puupylvästä; ja haarukasta toiseen kulki jykevä kuorittu seiväs, ja joka seipääseen oli pistetty karibun ruho kokonaisena paistumaan alla olevan tulen kuumuudessa. Nuotiot sytytettiin hämärän tultua, ja Williams itse aloitti pohjolan villeistä lauluista ensimmäisen, "Karibulaulun", kun liekit loimusivat pimeään yöhön.

"Oi sa karibu-u-u, sa karibu-u-u, nyt siinä taivasalla sa paistut korkealla, suuri, valkea karibu-u-u!"

"Nyt!" huusi hän. "Nyt — kaikki yhtaikaa!" Ja innostuksen mukaansa tempaamina metsänväki heräsi kuukausia kestäneestä äänettömyydestään, ja laulu räjähti hurjaan raivoon, joka tapaili taivasta.

Kahden mailin päässä lounaaseen päin sattui tämä ihmisäänten ensimmäinen jyrähdys Kazanin ja Harmaan Hukan ja isännättömien vetokoirien korviin. Ja ihmisääniin sekaantuneena he nyt kuulivat koirien kiihkeätä ulvontaa. Vetokoirat kääntyivät ääniä kohti, rauhattomasti liikahdellen ja vikisten. Hetken aikaa Kazan seisoi kuin kivestä veistettynä. Sitten hän käänsi päätään, ja hänen ensimmäinen katseensa kohtasi Harmaan Hukan. Tämä oli hiipinyt kymmenisen jalkaa kauemmas ja makasi kyyryssä tiheän palsamipensaikon suojassa. Hänen ruumiinsa, jalkansa ja kaulansa olivat painautuneet lumeen. Hän ei päästänyt mitään ääntä, mutta huulet olivat irvissä ja valkeat hampaat välkkyivät.

Kazan hölkkäsi takaisin hänen luokseen, nuuski hänen sokeita kasvojaan ja vikisi. Harmaa Hukka oli yhä liikahtamatta. Kazan palasi koirien luo, ja leuat aukenivat ja sulkeutuivat naksahtaen. Vieläkin selvempinä kaikuivat karnevaalin hurjat äänet, ja vetokoirat painoivat alas päänsä ja hiipivät varjomaisina siihen suuntaan, Kazanin johtajanvallan enää voimatta niitä pidättää. Kazan epäröi, houkutellen Harmaata Hukkaa. Mutta Harmaan Hukan ruumiissa ei liikahtanut ainoakaan lihas. Hän olisi seurannut Kazania vaikkapa tulen ulottuville, mutta ei ihmisten likelle. Ainoakaan ääni ei jäänyt häneltä tajuamatta. Hän kuuli Kazanin jalkojen nopeat askeleet jäädessään yksin. Seuraavana hetkenä hän tiesi, että Kazan oli poissa. Silloin — ja vasta silloin — hän kohotti päätänsä, ja hänen pehmeästä kurkustaan purkautui inisevä valitus.

Se oli hänen viimeinen kutsunsa Kazanille. Mutta voimakkaampana kiiti Kazanin kiihtyneen veren lävitse ihmisen ja koiran kutsu. Äskeiset toverit olivat jo kaukana hänen edellään, ja hetken aikaa hän laukkasi hurjasti saavuttaakseen ne. Sitten hän hidastutti kulkuaan, kunnes enää vain juosta hölkytteli, ja sata metriä edempänä hän pysähtyi. Vajaan mailin päässä hän näki valtavien tulenliekkien punaavan taivasta. Hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Harmaa Hukka, ja jatkoi sitten kulkuaan, kunnes saapui leveälle ja paljon kuljetulle polulle. Se oli ihmis- ja koiranjälkien tallaama, ja sitä pitkin oli pari päivää sitten kahta noista karibuista laahattu.

Viimein hän saapui harvennettuun metsäkaistaleeseen, joka ympäröi aukiota, ja tulen loimu sattui hänelle silmiin. Äänten sekamelska, joka nyt kaikui hänen korviinsa, oli kuin tulta hänen aivoihinsa. Hän kuuli miesten laulun ja naurunrähäkän, naisten ja lasten kimakat huudot, satojen koirien haukunnan, ärinän ja tappelun. Häntä halutti hyökätä esiin ja yhtyä niihin, päästä taas kuulumaan siihen, mihin kerran oli kuulunut. Metrin verran erältään hän hiipi harvan metsän läpi, kunnes saapui aukion reunaan. Siellä hän seisoi kuusikon varjossa ja katseli sitä elämää, jota oli itsekin kerran elänyt, vavahdellen, kiihkeästi kaihoten ja sittenkin tänä viime hetkenä epäröiden.

Sadan metrin päässä oli miesten, koirien ja tulen hurja joukko. Hänen sieraimiinsa tunkeutui paistuvan karibun väkevä tuoksu, ja kun hän kyyristyi maahan, yhä noudattaen Harmaan Hukan opettamaa varovaisuutta, pudottivat miehet pitkillä seipäillä jättimäiset ruhot ryskyen nuotioiden ympärillä sulavaan lumeen. Rajusti hyökäten kerääntyi hurja, mässäävä joukko puukot paljastettuina ruhojen luo, ja sitä seurasi koirien ärisevä rykelmä. Heti hän silloin unohti Harmaan Hukan — unohti kaikki, mitä oli erämaassa ja ihmisiltä oppinut, ja kiiti harmaana viiruna aukion halki.

Hänen saapuessaan paikalle olivat koirat vyörynä peräytymässä, kun puoli tusinaa miestä pitkillä karibunsuolista punotuilla ruoskilla hutki niitä vasten silmiä. Rajun iskun polttava läjähdys sattui erästä eskimokoiraa hartioihin, ja kun se yritti tarttua siimaan, osuivat sen hampaat Kazanin takaruumiiseen. Nuolennopeasti Kazan vastasi puraisuun, ja heti koirien leuat iskivät yhteen. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kumossa, ja Kazan piteli eskimokoiraa kurkusta.

Huutaen ryntäsivät miehet hätään. Yhä uudestaan heidän ruoskansa halkaisivat ilmaa kuin veitset. Iskut sattuivat Kazaniin, joka oli päällimmäisenä, ja kun hän tunsi kurittavan ruoskan vihlovaa tuskaa, tulvahtivat hänen mieleensä äkkiä menneitten päivien hirveät muistot — Nuijan ja Ruoskan päivien. Hän murisi. Hitaasti hän hellitti otteensa eskimokoiran kurkusta. Ja silloin juoksi koirien ja miesten temmellyksestä esille toinen mies — kädessä nuija! Se sattui Kazanin selkään, ja sen voimasta hän tuupertui litteäksi lumeen. Nuija kohosi taas. Sen takana olivat kasvot — petomaiset, tulenpunaamat kasvot. Sellaiset kasvot ne olivat Kazanin karkoittaneet erämaahan, ja kun nuija taas painui, väistyi hän niin, ettei isku päässyt vaikuttamaan kaikella voimallaan, ja hänen torahampaansa välkkyivät kuin norsunluiset veitset. Kolmannen kerran nuija kohotettiin, mutta silloin Kazan tarttui siihen puolitiessä, ja hänen hampaansa viilsivät miehen kyynärvarren pitkin pituuttaan halki.

"Herra Jumala!" kiljahti mies tuskissaan, ja metsää kohden kiiruhtaessaan Kazan näki pyssynpiipun välähtävän. Laukaus pamahti. Jokin, mikä oli kuin punaisena hehkuvaa hiiltä, kiiti Kazanin lanteita pitkin, ja syvälle metsään päästyään hän pysähtyi nuoleskelemaan polttavaa vakoa, jota pitkin luoti oli kulkenut juuri niin syvässä, että vei nahan ja karvat lihasta.

Harmaa Hukka odotti yhä palsamipensaikon suojassa, kun Kazan saapui hänen luokseen. Iloisesti hän juoksi puolisoaan vastaan. Vielä kerran oli mies karkoittanut vanhan Kazanin takaisin hänen luokseen. Kazan nuoli hänen kaulaansa ja kasvojansa ja seisoi hetkisen nojaten päätänsä hänen selkäänsä, kuunnellen etäistä ääntä.

Sitten hän, litistetyin korvin, suuntasi kulkunsa suoraan luoteista kohti. Ja nyt Harmaa Hukka juoksi lapa lapaa vasten hänen kanssaan, samoin kuin entisinä päivinä ennen koiraparven tuloa; sillä sama ihmeellinen ilmiö, joka oli järjen saavuttamattomissa, sanoi hänelle, että hän taas oli toveri ja puoliso, ja että heidän kulkunsa sinä yönä suuntautui vanhaan kotiin tuulenkaadon alle.

XVII

KAZANIN POIKA

Sattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä asioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin Unohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä hämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin kesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina palasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen naisen kasvot ja isännät, jotka — niin hänestä tuntui — olivat eläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta ja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään kuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi, kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet — kohoten kirkkaina ja unohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan tähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli Nainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin kukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.

Muutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun; ja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla. Ei tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen syvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että tyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat olivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että toveruus erämaassa — uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus — olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian tulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän päivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.

He olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli syvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko ensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta kuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä puroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden yhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten kylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten loistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua, ja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista tuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja hiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten vetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän ääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari ja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään sukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan oksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän sieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli puista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan varten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa nukkuessa.

Auringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle toveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita kasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan siitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä sykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei tuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla katkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore haju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan. Hänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja odottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään tätä haluaan.

Nyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun välillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka heristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä lähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle, hänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä, jopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa tulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki tuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat kasvot sitä kohden kääntyneinä.

Sata metriä ylempänä oli iso setripuu kaatunut virran yli, ja Kazan lähti veden poikki. Hetkisen Harmaa Hukka epäröi ja seurasi sitten. Kyljitysten he juosta hölkyttelivät tuulenkaadolle. Pää ja hartiat pesänsä pimeässä oviaukossa he nuuskivat ilmaa kauan ja varovaisina. Sitten he menivät sisään. Kazan kuuli puolisonsa heittäytyvän mukavan luolan kuivalle pohjalle. Harmaa Hukka läähätti, ei uupumuksesta, vaan siksi, että hänet valtasi tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunne. Kazanin omatkin leuat haukottivat pimeässä. Hänkin oli iloinen siitä, että oli saavuttu takaisin vanhaan kotiin. Hän meni Harmaan Hukan luo, ja tämä nuoleskeli hänen kasvojaan vielä kovemmin läähättäen. Sen saattoi tulkita vain yhdellä tavalla. Ja Kazan ymmärsi, laskeutui hetkeksi maahan hänen viereensä ja kuunteli, pesän suuta silmäillen. Sitten hän alkoi haistella ympäri pitkiä seiniä.

Hän oli ihan likellä pesän suuta, kun hänen sieraimiinsa äkkiä sattui tuore haju, ja hän kävi jäykäksi, ja harjakset törröttivät kankeina. Hajua seurasi ruikutteleva pikkuvauvan jokellus. Pesän suulle ilmestyi piikkisika ja jatkoi ajattelematonta kulkuaan sisään, jokeltaen yhä omituisella pikkuvauvan äänellä, joka on tehnyt sen hengen ihmisten puolelta loukkaamattomaksi. Kazan oli kuullut saman äänen ennen ja kaikkien muiden eläinten lailla tottunut olemaan välittämättä sillä tavalla ääntelevän vaarattoman eläimen läsnäolosta. Mutta tällä kertaa hän ei tullut pysähtyneeksi ajattelemaan, että siinä oli piikkisika, ja että hyväntuulinen pikku olento olisi hänen ensimmäisestä ärähdyksestään mennä kuppuroinut matkoihinsa niin sukkelasti kuin vain kykeni, yhä itsekseen vauvan tavalla jokeltaen. Hän ehti vain ajatella, että elävä olento oli tunkeutumassa siihen kotiin, jonne Harmaa Hukka ja hän juuri olivat palanneet. Päivän verran myöhemmin tai ehkäpä tuntiakin myöhemmin hän olisi sen karkoittanut murinalla. Nyt hän karkasi siihen kiinni.

Tätä hyökkäystä seurasi hurja jokeltaminen, johon sekaantui porsaantapaisia kirkaisuja, ja sitten yltyvä sarja katkonaisia ulvahduksia. Harmaa Hukka loikkasi aukolle. Piikkisika oli kiertynyt tuhattutkaimeksi palloksi kymmenkunnan jalan päässä, ja hän kuuli Kazanin rimpuilevan hirveimmissä kuolemanhädän tuskissa, mihin metsäeläin saattaa joutua. Hänen naamansa ja kuononsa olivat piikkien peitossa. Jonkun hetken hän piehtaroi ja tonki kosteassa maassa ja mullassa, käpälillään hurjasti raapien lihaansa pisteleviä okaita. Sitten hän taas karkasi liikkeelle, kuten kaikki koirat tekevät, jotka ovat joutuneet kosketuksiin ystävällisen piikkisian kanssa, ja kiiti yhä uudestaan ympäri tuulenkaatoa, ulvoen joka hyppäyksellä. Harmaa Hukka pysyi tyynenä. Ehkä on eläintenkin elämässä leikkisyyden hetkiä. Jos niin on laita, niin tässä hän näki sellaisen. Hän haisti piikkisian läsnäolon ja tiesi, että Kazan oli piikkejä täynnä. Koska sille ei mitään mahtanut eikä ollut taistelusta puhe, istahti hän takakoivilleen ja odotti, heristäen korviaan joka kerta kun Kazan hurjassa kiertokulussaan tuulenkaadon ympäri livahti hänen ohitsensa. Hänen neljättä tai viidettä kertaa kiertäessään piikkisika hieman lauhtui ja jatkaen keskeytynyttä jokelteluansa mennä vaapotti läheisen haavan juurelle, kiipesi siihen ja alkoi jyrsiä oksan hentoa kuorta.

Vihdoin Kazan pysähtyi Harmaan Hukan eteen. Hänen lihansa lävistäneiden sadan pikkuneulan katkera kidutus oli turtunut tasaisesti polttavaksi tuskaksi. Harmaa Hukka nousi häntä varovasti tarkastamaan. Hampaillaan hän tarttui parin kolmen piikin päähän ja veti ne pois. Kazan käyttäytyi tällöin kovin koiramaisesti. Häneltä pääsi kiljahdus, ja hän vinkui, kun Harmaa Hukka nyhti pois uuden joukon piikkejä. Sitten hän laskeutui mahalleen maahan, oikaisi etujalkansa, sulki silmänsä ja päästämättä mitään muuta ääntä kuin satunnaisen tuskanvikinän antoi Harmaan Hukan jatkaa puuhaansa. Onneksi hän oli säästynyt saamasta yhtään piikkiä suuhunsa tai kieleensä. Mutta kuono ja leukapielet olivat kohta veren punaamat. Tunnin ajan Harmaa Hukka uskollisesti jatkoi hoitoaan ja oli silloin saanut kiskotuksi ulos useimmat piikit. Vielä jäi muutamia, jotka olivat liian lyhyitä ja liian syvälle tunkeutuneita, jotta hän olisi voinut niihin hampaillaan tarttua.

Sitten Kazan meni joen rantaan ja upotti polttavan kuononsa kylmään veteen. Se lievitti kipua jonkun verran, mutta vain vähäksi aikaa. Jäljelle jääneet piikit syöpyivät yhä syvemmälle lihaan, ikäänkuin olisivat olleet elollisia olentoja. Kuono ja huulet alkoivat turvota. Hän kuolasi suustaan verta ja sylkeä, ja silmät kävivät punaisiksi. Pari tuntia senjälkeen kun Harmaa Hukka oli vetäytynyt pesäänsä tuulenkaadon alle, puhkaisi muuan piikki Kazanin huulen ja alkoi pistää kieleen. Raivoissaan Kazan pureskeli vihaisesti puunpalasta. Silloin piikki katkesi ja mykertyi eikä kyennyt saamaan enempää vauriota aikaan. Luonto oli hänelle neuvonut ainoan pelastuskeinon. Suurimman osan päivää hän kulutti puuta jyrsien ja musertaen suuntäydeltä multaa leukojensa välissä. Tällä tavoin piikkien väkäpäiset kärjet tylstyivät ja katkeilivat lihan läpi ehtiessään. Hämärän tultua hän ryömi tuulenkaadon suojaan ja Harmaa Hukka nuoleskeli hellästi pehmeällä, vilpoisalla kielellään hänen kuonoaan. Yöllä Kazan meni useasti joelle ja sai viihdytystä sen jääkylmästä vedestä.

Seuraavana päivänä hänellä oli metsäkansan sanantavan mukaan "piikkisikotauti". Hänen naamansa oli niin turvoksissa, että Harmaa Hukka varmaan olisi nauranut, jos olisi ollut ihminen eikä sokea. Hänen leukansa olivat pullollaan kuin pielukset. Silmät olivat pelkkinä rakoina. Mennessään ulos päivänvaloon hän siristeli silmiään, sillä hän näki tuskin paremmin kuin näkökykynsä menettänyt kumppani. Mutta tuska oli melkein poissa. Seuraavana yönä hän jo ajatteli saalista ja aamulla ennen päivännousua toi kotiin jäniksen. Muutamia tunteja myöhemmin hän olisi tuonut Harmaalle Hukalle pyyn, mutta kun hän juuri oli aikeissa hypätä kiinni höyheniseen saaliiseensa, sai jonkun metrin päästä kuuluva piikkisian hiljainen jokellus hänet pysähtymään. Harva asia sai Kazanin painamaan häntänsä alas. Mutta pienen piikkisen eläimen joutava ja sekamelskainen lörpöttely sai hänet kiireesti pötkimään tiehensä häntä koipien välissä. Kuten ihminen kammoo matelevaa käärmettä ja väistyy syrjään, samoin Kazan tästedes väisti tätä pikkuista metsäeläintä, jonka eläinkunnan historia ei milloinkaan tiedä menettäneen hyväntuulisuuttaan tai riitaa rakentaneen.

Kazanin seikkailua piikkisian kanssa seurasi kaksi viikkoa, joina päivät yhä pitenivät ja lämpö lisääntyi, kaksi auringonpaisteen ja riistanajon viikkoa. Viimeinenkin lumi katosi nopeasti. Maasta alkoi kohota vihreitä taimia. Bakneesh -köynnös loisti yhä punaisempana joka päivä, haavansilmut alkoivat halkeilla, ja aurinkoisimmissa paikoissa harjanteilla kallioiden välissä antoivat pienet, valkeat lumikukat lopullisen todistuksen, että kevät oli tullut. Ensimmäisenä näistä kahdesta viikosta Harmaa Hukka metsästi usein yhdessä Kazanin kanssa. He eivät loitonneet kauas. Rämeikkö vilisi pikkuriistaa, ja kunakin päivänä ja yönä he tappoivat itselleen tuoretta lihaa. Ensi viikon jälkeen Harmaa Hukka tuli harvemmin mukaan.

Sitten tuli lauha, hyväntuoksuinen ja täyden kevätkuun kirkastama, ihana ilta, jolloin hän ei suostunut lähtemään tuulenkaadosta. Kazan ei sitä vaatinutkaan. Vaisto sai hänet käsittämään, eikä hän sinä yönä edennyt ajossaan kauas. Palatessaan hänellä oli mukanaan jänis. Sitten tuli yö, jolloin Harmaa Hukka tuulenkaadon pimeimmästä loukosta äristen varoitti häntä lähestymästä. Kazan seisoi oviaukossa, jänis leukapielissään. Hän ei pahastunut ärinästä, vaan seisoi siinä hetken, tuijottaen pimeyteen, jonne Harmaa Hukka oli lymynnyt. Sitten hän laski jäniksen maahan ja painui makuulle poikittain oviaukkoon. Hetken päästä hän nousi rauhattomana ja meni ulkopuolelle. Mutta hän ei jättänyt tuulenkaatoa. Oli jo päivä, kun hän uudestaan meni sisään. Hän nuuski samoin kuin oli kauan aikaa sitten Sun Rockin kukkulalla kallioiden välissä nuuskinut. Se, mitä tuntui ilmassa, ei ollut hänelle enää outoa. Hän kävi lähemmäs, eikä Harmaa Hukka enää ärissyt, vaan vikisi hyväilevästi, kun Kazan häntä kosketti. Sitten hänen kuononsa tapasi jotakin muuta. Se oli pehmeää ja lämmintä, ja siitä kuului omituista pikku tuhahtelua. Hänen kurkustaan tuli vastausvinkuna ja pimeässä Harmaan Hukan kielen nopea ja hellä hyväily.

Kazan palasi auringonpaisteeseen ja oikaisi itsensä tuulenkaadon oven eteen. Hänen leukansa loksahtivat auki, sillä hänet valtasi merkillinen tyytyväisyys.

XVIII

BAREEN KASVATUS

Menetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat sekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet, jollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä. Ikäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen kuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja riisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta kosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun pieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen Hukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön surkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään näkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan, joka ei ollut Kazanin lihaa.

Lakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn, piti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia varjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen torahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin oudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten pienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot herättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta. Yhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että verivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän kimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa ja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä taas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka näinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut tuulenkaatoa lähestyä.

Mutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä siivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi meluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia pensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän jälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen kertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain yhden pikku poikasen.

Vähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa nimittäneet "Bareeksi" kahdestakin syystä — koska hänellä ei ollut veljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö. Sileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman ja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä niin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan tiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät ajat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä ja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi ja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot, kompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän joutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt viiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan tämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen äidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään kääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.

Kazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski päänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan karkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä. Puoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.

Kun Baree oli kymmenen päivän ikäinen, keksi hän, että oli tavattoman hauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän keksi toisen viehättävän ilmiön — valon ja päivänpaisteen. Aurinko oli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen kirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään. Alussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika, jolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen karvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa, josta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.

Lopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä, siristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin enää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen ja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää, ennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen sopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään auringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja kammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.

Ettei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui, sen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien merkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella häntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti Bareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut, siinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen rankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli likomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet leukojensa väliin ja kantoi suojaan.

Toinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot kokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa. Suurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva kuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa lihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se herätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi, mitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän pehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja hänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.

Suuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi kotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli, mutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se laskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja pyyt merkitsivät — makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän kuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä kuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt tuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti Bareen kauhistuneena peräytymään.

Hetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä Kazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa Bareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi lihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä lopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä ja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai neljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan päähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun Harmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen pikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut eikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän jalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa, joka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa kouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja potkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui kauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran valtasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi kasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta jäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa jäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa, kuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen allaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut elämän värähdystä hänen ensimmäisessä "tapossaan". Harmaa Hukka oli ihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui hyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä lämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin hyvältä kuin tänään.

Nopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi. Toinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet: harmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen jylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven mylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä salaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli vainu.

Kerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja hänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi mietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen käsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi seurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes saapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä loikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.

Joka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen. Alussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja tuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta, aina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä, ja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei yksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa, kävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin muuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä, vaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja vikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki vaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa kaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty poika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden merkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan, vähän punaista alakulmissa.

Metsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista, joille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus, että ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat rajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin silmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun hän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet ikiajoiksi.

Vasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän olennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt tavallista kauemmas tuulenkaadosta — runsaasti sadan metrin päähän. Täällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen ennen ja kaukaa sitä katsellut — vähintään viidenkymmenen metrin päästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi siinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa juuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui varovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta, kun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi — muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja — oli suoraan hänen edessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa, katkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa. Mutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin kappale elämää.

Silloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui eteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan päässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään. Kohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän hyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja kilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin höyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli pienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja, lempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski Bareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt taisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain painumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen kurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.

Onneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan ensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi minuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen verran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta lintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen taistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus kaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää ollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes sen osa. Sillä hän oli tappanut.

Puolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten rantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat hajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi voitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja hyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi Baree leuoissaan närhin jätteitä.

Tästä ensimmäisen tapponsa hetkestä alkaen tuli riistanajo Bareen elämän tärkeimmäksi intohimoksi. Milloin hän ei ollut päivänpaisteessa nukkumassa tai tuulenkaadon suojassa öisin, liikkui hän hakemassa elämää, jonka kykeni hävittämään. Hän surmasi kokonaisen metsähiiriperheen. Hirvilinnut olivat alussa helpoimpia hänen väijyen saavutettavikseen, ja hän tappoi niitä kolme. Sitten hän tapasi kärpän, ja tämä hurja, pieni valkea henkipatto tuotti hänelle hänen ensimmäisen tappionsa. Tappio jäähdytti hänen intoaan muutamiksi päiviksi, mutta antoi hänelle sen tärkeän opetuksen, että paitsi häntä itseään oli olemassa muitakin raatelevia lihaasyöviä eläimiä, ja että luonnonjärjestyksen mukaan toisen raatelijan ei sovi toista tavoittaa — ruoakseen. Moni asia oli hänelle synnynnäisesti selvä. Vaistomaisesti hän karttoi piikkisikaa, koettelematta sen piikkien tuottamaa tuskaa. Hän sattui eräänä päivänä vastatusten kiiltonäädän kanssa, kaksi viikkoa kärppätaistelunsa jälkeen. Molemmat etsivät ruokaa, ja kun ei siinä ollut mitään ruokaa, josta olisi tarvinnut taistella, meni kumpikin omaa tietään.

Hän uskalsi mennä yhä kauemmas tuulenkaadosta, aina seuraten jokea. Välistä hän viipyi tuntikausia poissa. Alussa Harmaa Hukka oli levoton hänen poissa ollessaan, mutta meni harvoin hänen mukaansa, ja jonkun ajan kuluttua hän pääsi rauhattomuudestaan. Luonto vaikutti nopeasti. Nyt oli Kazan vuorostaan levoton. Kuutamoiset yöt olivat tulleet, ja matkailuhalu kävi yhä vaativammaksi hänen suonissaan. Ja Harmaan Hukankin valtasi outo kaipuu päästä vapaana vaeltamaan avaraan maailmaan.

Tuli sitten iltapäivä, jolloin Baree lähti pisimmälle ajoretkelleen. Puolen mailin päässä hän tappoi ensimmäisen jäniksensä. Hän jäi sen viereen hämärään asti. Kuu nousi suurena ja kultaisena, täyttäen metsät ja tasangot ja rinteet melkein päivänkirkkaalla valolla. Se oli ihana yö. Ja Baree keksi kuun ja jätti saaliinsa. Ja suunta, johon hän kulki, oli poispäin tuulenkaadosta.

Kaiken yötä Harmaa Hukka valvoi ja odotti. Ja kun vihdoin kuu oli laskeutumassa lounaaseen, istahti hän takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohti ja kaiutti ilmoille ensimmäisen ulvontansa siitä asti, kun Baree oli syntynyt. Luonto oli päässyt oikeuksiinsa. Kaukana poissa Baree kuuli, mutta ei vastannut. Uusi maailma oli hänen omansa. Hän oli jättänyt hyvästi tuulenkaadolle — ja kodille.

XIX

ANASTAJAT

Oli kevään ja kesän välinen ihana vuodenaika, jolloin pohjolan yöt olivat kirkkaat kuutamoineen ja tähtineen, kun Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät pitkälle riistanajolle molempien harjanteiden väliseen laaksoon. Tämä oli ensimmäinen purkaus retkeilyhalua, joka aina valtaa erämaan turkiseläimet heti kun varhaiset kevätpoikaset ovat jättäneet emänsä tullakseen omin neuvoin toimeen avarassa maailmassa. He lähtivät länteen päin tuulenkaato-kodistaan, pyydystäen enimmäkseen öisin ja jättäen jälkeensä osittain syödyillä jänisten- ja pyynraadoilla merkityn reitin. Nyt oli surman- eikä nälänaika.

Kymmenen mailin päässä rämeiköstä länteen he tappoivat peuranvasikan. Tämänkin he jättivät yhden kerran aterioituaan. He tyydyttivät ruokahalunsa lämpimällä verellä ja lihalla. He kävivät lihaviksi ja kiiltäviksi, ja joka päivä he loikoivat yhä kauemmin lämpimässä päivänpaisteessa. Heillä oli harvoja kilpailijoita. Ilvekset olivat etelämpänä tiheämmissä metsissä. Susia ei ollut. Kiiltonäätiä, mäntynäätiä ja vesikkoja oli lukuisasti joen varrella; nämä eivät olleet pikametsästäjiä eivätkä pitkähampaisia.

Eräänä päivänä he tapasivat vanhan saukon. Se oli jättiläinen lajiansa, ollen muuttumassa vaaleanharmaaksi sitä mukaa kuin kesä läheni. Kazan, joka oli käynyt lihavaksi ja laiskaksi, katseli sitä veltosti. Sokea Harmaa Hukka haisteli ilmassa tuntuvaa kalamaista hajua. Heille se ei merkinnyt enempää kuin vedessä kelluva puunpalanen — eläin, joka ei kuulunut heidän alaansa, kalan kumppani, ja he jatkoivat matkaansa tietämättä, että tuosta kummallisesta olennosta sysimustine räpylöineen oli pian tuleva heidän liittolaisensa eräässä niistä villin luonnon merkillisistä vainoista, jotka eläinten elämässä ovat yhtä verisiä kuin kuolettavimmat sodat ihmiselämässä.

Saukon tapaamisen jälkeisenä päivänä Harmaa Hukka ja Kazan kulkivat edelleen kolme mailia länteen päin, yhä seuraten joen vartta. Täällä sattui keskeytys heidän kulussaan, kääntäen heidät poikkeamaan pohjoispuolisen harjanteen yli. Esteenä oli tavattoman iso majavanpato, joka oli kahdensadan metrin laajuinen, peittäen yläpuolellaan tulvalla mailin alan rämeikköä ja metsää. Ei Harmaa Hukka eikä Kazankaan paljoa välittänyt majavista. Ne liikkuivat myöskin heidän piirinsä ulkopuolella, kuten kalat, saukot ja nopealentoiset linnut.

He kääntyivät siis pohjoiseen, tietämättä Luonnon jo järjestäneen asiat niin, että he neljä — koira, susi, saukko ja majava — pian sekaantuisivat erääseen niistä julmista erämaan taisteluista, jotka pysyttävät eläimellistä elämää kelvollisimman eloonjäämisen asteella, ja joiden surulliset vaiheet säilyvät salassa vain juoruamattomien tähtien ja kuun ja tuulten näkeminä.

Moneen vuoteen ei ollut ihmisjalka astunut tähän harjanteiden väliseen laaksoon majavia häiritsemään. Jos sarceelainen ansapyytäjä olisi lähtenyt pitkin nimetöntä jokea alaspäin ja tavannut siirtokunnan patriarkan ja johtajan, olisi hän heti arvioinut tämän majavan hyvin vanhaksi, ja hänen intiaanikielensä olisi antanut tälle jonkin nimen. Hän olisi nimittänyt majavaa "Katkohampaaksi", koska yksi niistä neljästä pitkästä hampaasta, joilla hän kaatoi puita ja rakensi patoja, oli katkennut.

Kuusi vuotta aikaisemmin Katkohammas oli johtanut harvalukuisen joukon ikäisiään majavia virtaa alas, ja he rakensivat ensimmäisen pikku patonsa ja ensimmäisen asuntonsa. Seuraavassa huhtikuussa Katkohampaan puoliso sai neljä pikkuista majavavauvaa, ja siirtolan muut emot lisäsivät kukin väkilukua joko kahdella, kolmella täi neljällä. Neljännen vuoden lopussa olisi tämä ensimmäinen lapsipolvi, jos se olisi seurannut tavallista luonnonjärjestystä, perustanut avioliittoja ja jättänyt siirtolan, rakentaakseen oman padon ja omat asunnot. He menivät kyllä naimisiin, mutta eivät muuttaneet pois. Seuraavana vuonna toinen lapsipolvi, joka nyt vuorostaan oli neljän vuoden vanha, menetteli samoin, niin että tänä kuudennen vuoden alkukesänä siirtola oli hyvin sentapainen kuin vihollisen kauan saartama suuri kaupunki. Siihen kuului viisitoista asuinkammiota ja toista sataa majavaa, lukuunottamatta maalis- ja huhtikuussa syntyneitä neljää pienokaista.

Patoa oli jatkettu, kunnes se oli täyteen kaksisataa metriä pitkä. Vesi oli pakotettu tulvimaan laajoille koivu- ja haapa-alueille ja sotki hentoa pajukkoa ja lepikköä kasvavat rämeet. Mutta sittenkin alkoi ruoka käydä niukaksi, ja kammioissa oli liika-asutusta. Tähän oli syynä se, että majavat tuntevat melkein inhimillistä kotirakkautta. Katkohampaan kammio oli sisältä täyteen yhdeksän jalkaa pitkä ja seitsemän leveä, ja siinä asusti nyt seitsemänkolmatta henkeä lapsia ja lastenlapsia. Senvuoksi Katkohammas oli aikeissa rikkoa sukunsa perintätapoja vastaan. Kun Kazan ja Harmaa Hukka laimeasti haistelivat majavakaupungin väkeviä hajuja, oli Katkohammas juuri järjestämässä perheensä ja kahden poikansa ynnä näiden perheiden muuttoa.

Tähän asti oli Katkohammas yhä siirtolan tunnustettu johtaja. Ainoakaan toisista majavista ei ollut kasvanut hänen kokoisekseen ja yhtä voimakkaaksi. Hänen paksu ruumiinsa oli hyvinkin kolme jalkaa pitkä. Hän painoi vähintäin kuusikymmentä naulaa. Hänen häntänsä oli neljäntoista tuuman pituinen ja viisi leveä, ja tyynenä yönä hän kykeni iskemään vettä niin rajusti, että se kuului neljännesmailin päähän. Hänen uimaräpylöillä varustetut takajalkansa olivat kaksin verroin niin leveät kuin aviokumppanin, ja vaivatta hän oli joukon paras uimari.

Sitä iltapäivää, jolloin Harmaa Hukka ja Kazan suuntasivat kulkunsa pohjoiseen, seurasi selkeä, hiljainen yö, jona Katkohammas kiipesi padon harjalle, ravisteli itseään ja katsoi alas nähdäkseen oliko hänen joukkonsa kintereillä. Ison lammikon vesi lainehti ja välkkyi tähtien valossa, kun monta eläintä siinä liikkui. Jotkut vanhemmista majavista kapusivat ylös Katkohampaan jäljessä, ja vanha patriarkka sukelsi padon toiselle puolelle kapeaan virtaan. Siirtolaisten silkinkiiltävät ruumiit seurasivat hänen perässään tähtien valaistuksessa. Yksin, kaksin ja kolmin he kiipesivät padon yli, ja tusinan verta lapsia, jotka olivat syntyneet kolme kuukautta aikaisemmin, tuli mukana. Helposti ja nopeasti sujui alkumatka myötävirtaan, lapsukaisten uidessa hurjasti pysyäkseen vanhempiensa likellä. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Katkohammas taivalsi etunenässä, vanhimmat työntekijät ja taistelijat kintereillään. Jälkijoukkona seurasivat emot ja lapset.

Koko sen yön jatkui matka. Saukko, heidän pahin verivihollisensa — pahempi vielä kuin ihminen — piileskeli tiheässä pajupensaikossa heidän mennessään ohi. Luonto, joka usein näkee kauemmas kuin ihmissilmä, oli tehnyt hänestä näiden eläinten vihollisen, jotka yöllä sivuuttivat hänen piilopaikkansa. Kalansyöjänä hän oli syntynyt sekä säilyttämään että tuhoamaan niitä olentoja, joita käytti ruoakseen. Ehkä Luonto ilmaisi hänelle, että liian lukuisat majavanpadot estivät kutukalojen tuloa, ja että missä majavia oli paljon, siellä oli aina kaloja vähän. Kenties hänen mielestään kalansaalis oli nyt kehno ja hänen tuli nälkä. Kun hän siis ei yksin voinut taistella koko vihollissukua vastaan, teki hän parhaansa hävittääkseen heidän patonsa. Kuinka se vuorostaan tuhosi majavat, tulee näkymään siinä taistelussa, johon Luonto jo oli määrännyt hänet yhdessä Kazanin ja Harmaan Hukan kanssa osaa ottamaan.

Kymmenkunnan kertaa Katkohammas pysähtyi yön kuluessa rantatöyräitten ruokavarastoja tutkimaan. Mutta niissä parissa kolmessa paikassa, missä hän löysi runsaasti kaarnaa, jota he käyttivät ruoakseen, olisi ollut vaikea rakentaa pato. Hänen ihmeelliset insinöörivaistonsa veivät voiton ruokavaistostakin. Ja kun hän kulloinkin taas lähti eteenpäin, ei ainoakaan majava jälkeen jäämällä osoittanut epäilevänsä hänen arvostelukykyään.

Varhain aamuhämärässä he sivuuttivat palopaikan ja saapuivat sen rämeikön liepeille, joka oli Kazanin ja Harmaan Hukan valta-aluetta. Löytö- ja hallintaoikeuden nojalla tämä rämeikkö kuului koiralle ja sudelle. Sen kaikkiin osiin he olivat jättäneet omistusoikeutensa merkkejä. Mutta Katkohammas oli vesieläin, eikä hänen heimollaan ollut tarkkaa hajuaistia. Hän johti edelleen matkuetta, kulkien hitaammin, kun tultiin metsään. Juuri Kazanin ja Harmaan Hukan tuulenkaatokodin alapuolelle hän pysähtyi ja rannalle kavuten kohosi pystyyn uimaräpylöillä varustettujen takajalkojensa ja neljän naulan painoisen häntänsä varassa.

Täällä hän tapasi ihanteelliset olosuhteet. Pato sopi helposti rakentaa kapean virran poikki, ja veden sai tulvalla valtaamaan suuren joukon haapoja, koivuja, pajuja ja leppiä. Paikkaa suojasi myöskin tiheä metsä, niin että talvet tulisivat olemaan lämpimiä. Katkohammas tiedoitti kiireesti seuralaisilleen, että tähän perustettaisiin heidän uusi kotinsa. He samosivat kummankin rannan läheisiin metsiin. Pienokaiset alkoivat heti nälkäisinä nakerrella pajujen ja leppien hienoa kuorta. Vanhemmat taas, jotka nyt kukin olivat toimivia rakennusmestareita, ryhtyivät innokkaasti tutkimaan seutua, murkinakseen silloin tällöin nakertaen suuntäyden kuorta.

Samana päivän aloitettiin kodin rakentaminen. Katkohammas itse valitsi ison koivun, joka oli kallellaan virran yllä, ja ryhtyi kolmine hampaineen jyrsimään poikki kymmentuumaista tyveä. Vaikka vanha johtaja olikin menettänyt yhden hampaan, eivät jäljelle jääneet kolme olleet vanhuuttaan huonontuneet. Niiden ulkoreuna oli kaikkein kovinta kiillettä, sisäpuoli oli pehmeää norsunluuta. Ne olivat kuin hienoimpia terästalttoja, kiille kun ei milloinkaan kulu pois, ja pehmeä luuaine uusiintuu vuosittain sitä mukaa kuin sitä tarvitaan. Takajaloillaan istuen, etukäpälillään puuhun nojaten ja jykevällä hännällään vakavasti tasapainossa pysytellen Katkohammas alkoi nakertaa kapeaa rengasta koivun ympäri.

Hän työskenteli väsymättä useita tunteja, ja kun hän vihdoin pysähtyi levähtämään, ryhtyi toinen työntekijä jatkamaan. Samaan aikaan kymmenkunta majavaa oli ahkerasti katkomassa puita.

Aikoja ennenkuin Katkohampaan puu oli valmis kaatumaan poikki virran, rusahti pienempi haapa veteen. Isoon koivuun jyrsitty uurre oli tuntilasin muotoinen. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se kaatui suoraan yli joen. Vaikka majava mieluimmin suorittaa useimmat työnsä yöllä, tekevät he työtä myös päivällä, ja Katkohammas soi joukollensa seuraavina päivinä vain vähän lepoa. Melkeinpä inhimillisen viisaasti nämä pikku rakennusmestarit hääräsivät toimessaan. He kaatoivat pienenlaisia puita, nämä katkottiin neljän tai viiden jalan pituisiksi. Palaset vieritettiin yksi erällään joen rantaan, majavien työntäessä niitä päällään ja etukäpälillään, ja varpujen ja hienojen oksien avulla ne kiinnitettiin lujasti koivun nojalle.

Kun kehä oli valmis, alkoi ihmeellinen muuraustyö. Tässä majavat olivat ihmisiä etevämmät. Dynamiitti oli ainoa voima, joka sitten saattoi murtaa rikki sen, mitä he nyt rakensivat. Maljanmuotoisten leukojensa alla majavat toivat rannoilta mudan ja hienojen oksien sekoitusta, kuljettaen kerrallaan puolesta naulasta naulaan asti, ja alkoivat sillä täyttää kehää. Heidän hommansa tuntui jättiläismäiseltä, mutta Katkohampaan rakennusmestarit pystyivät vuorokaudessa kuljettamaan tonnin verran tätä mudan ja oksien sekoitusta.

Kolmen päivän kuluttua vesi alkoi nousta, kunnes se kohosi kymmenkunnan puuntyven yli ja peitti tulvallaan pienehkön pensasalueen. Se helpotti työtä. Tästä lähtien saattoi tarveaineita kaataa veteen ja helposti uittaa. Samalla kun osa majavista näin käytti vettä hyväkseen, kaatoivat toiset puita perätysten koivun jatkoksi, laskien näin peruskehän sadan jalan levyiselle padolle.

Tämän työn he olivat suorittaneet melkein loppuun, kun eräänä aamuna Kazan ja Harmaa Hukka palasivat rämeikölle.

XX

ERÄMAAN VAINOVÄLIT

Lauha kaakon puolelta puhalteleva tuuli kantoi näiden anastajien hajun Harmaan Hukan sieraimiin, kun he olivat vielä puolen mailin päässä. Hän varoitti Kazania, ja tämäkin tunsi ilmassa outoa hajua. Se kävi yhä väkevämmäksi heidän edetessään. Ollessaan kahdensadan metrin päässä tuulenkaadosta he kuulivat kaatuvan puun äkillistä ryskettä ja pysähtyivät. Kokonaisen minuutin he seisoivat jännittyneinä kuunnellen. Sitten äänettömyyden katkaisi parkaiseva ääni, jota seurasi molskahdus. Harmaan Hukan valppaat korvat painuivat taaksepäin, ja hän käänsi sokeat kasvonsa ymmärtävästi Kazania kohden. He hölkkäsivät edelleen hitaasti, lähestyen tuulenkaatoa takaa päin.

Vasta kun he saapuivat sen kummun laelle, jolla heidän kotinsa sijaitsi, pani Kazan merkille, mikä ihmeellinen muutos oli heidän poissa ollessaan tapahtunut. Hämmästyneenä hän seisoi tuijottaen. Ei ollut enää pientä jokea alhaalla heidän edessään. Sen paikalla oli lampi, joka ulottui melkein kummun juurelle asti. Se oli kokonaista sata jalkaa leveä, ja nousuvesi oli peittänyt tulvan valtaan puut ja pensaat viisi tai kuusi kertaa niin pitkälti palopaikkaa kohti. He olivat tulleet hiljaa kummulle, eikä Katkohampaan huonovainuisilla työntekijöillä ollut aavistusta heidän läsnäolostaan. Katkohammas itse nakerteli puun tyveä tuskin viidenkymmenen jalan päässä. Yhtä kaukana hänestä oikealle oli neljä tai viisi majavapienokaista leikkimässä, rakennellen mudasta ja hienoista varvuista pienoispatoa. Lammikon vastarannalla oli jyrkkä äyräs, kuuden tai seitsemän jalan korkuinen, ja siellä muutamat vanhemmat lapset — kahden vuoden vanhoja, mutta eivät vielä työntekijöitä — pitivät aika iloa kiiveten äyräälle ja käyttäen sitä kelkkamäkenä. Niiden molskahduksen Kazan ja Harmaa Hukka olivat kuulleet. Kymmenkunnassa eri paikassa olivat vanhemmat majavat toimessa.

Vain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista näytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta pohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta nyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat lakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia ja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia — ja vihollisia. Hänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui ja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman tapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta tavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli kahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan hän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan loikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät äyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla livahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa valtakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.

Pettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni Kazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät olleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne seisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän heitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs ja viides — tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja — jäivät liiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi toiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli niinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen luokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku ruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä karanneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään oli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.

Mutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan käsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä, jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville hän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut Harmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän oli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen verensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen reunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli kadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen pinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.

Kazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen Katkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän hurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti jokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta, ja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen minuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän välimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa vedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin päin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut näyttäytynyt.

Lammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä jalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään. Mutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen kehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti Kazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa päättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas pysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään, livahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen. Hän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt taistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa jäsenille.

Harmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan lämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas ilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut majavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa luo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja oksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei yksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan majavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin tappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli emo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen Harmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku ruumiita ja kummallakin kertaa — näkemättä — juuri silloin, kun majavaemo oli tullut rajaviivalle.

Ensimmäinen raju kiihko oli haihtunut Kazanin verestä, ja hän katseli nyt majavia tarkoin. Hän oli saanut havaita, etteivät he olleet taistelijoita. Heitä oli monta yhtä vastaan, ja sittenkin he juoksivat häntä pakoon kuin kaniiniparvi. Katkohammas ei ollut edes iskenyt vastaan; ja vähitellen hänessä kehittyi se vakaumus, että heidän alueelleen tunkeutuneita eläimiä, jotka liikkuivat sekä vedessä että maalla, pitäisi pyydystää samoin kuin hän väijyi jäniksiä ja pyitä. Aikaisin iltapäivällä hän pujahti pensaikkoon Harmaan Hukan seuraamana. Hän oli usein aloittanut jäniksen väijymisen niin, että oli lähtenyt poispäin, ja yritti tätä sudentemppua nyt majavia vastaan. Tuulenkaadon takana hän kääntyi ja alkoi hölkätä jokea ylöspäin tuulen suuntaan. Neljännesmailin matkalla joki oli syvempi kuin milloinkaan ennen. Muuan heidän entisistä kahluupaikoistaan oli peräti veden vallassa, ja vihdoin Kazan hyppäsi veteen ja ui yli, jättäen Harmaan Hukan odottamaan virran toiselle puolelle.

Yksikseen hän samosi kiireesti patoa kohti, kulkien parinsadan metrin päässä joesta. Kahdenkymmenen metrin päässä padon alapuolella kasvoi veden partaalla tiheä leppä- ja pajupensaikko, ja Kazan käytti sitä hyväkseen. Hän lähestyi yhden tai parin loikkauksen päähän padosta kenenkään näkemättä ja kyyristyi matalaksi, valmiina hyppäämään esille otollisen tilaisuuden sattuessa. Useimmat majavat työskentelivät nyt vedessä. Rannalla oli neljä tai viisi veden reunassa ja jonkun matkan päässä virtaa ylöspäin. Monta minuuttia odotettuaan Kazan oli melkein panemaisillaan kaikki alttiiksi hyökkäämällä hurjasti vihollistensa kimppuun, kun jokin padolla sattunut liike kiinnitti hänen huomiotaan. Puolimatkassa patoa oli pari kolme majavaa lujittamassa keskikehää mutasementillä. Nopeasti kuin nuoli Kazan syöksyi piilostaan padon taustan suojaan. Täällä vesi oli hyvin matalaa, virran pääosa kun kulki vastakkaisen rannan läheltä. Se ei missään ylettynyt vatsaan asti, kun hän lähti kahlaamaan. Hän oli täydellisesti piilossa majavilta, ja tuuli oli hänelle suotuisa. Virtaavan veden pauhu tukahdutti sen vähäisen loiskeen, jonka hän sai aikaan.

Pian hän kuuli majavien puuhaavan yläpuolellaan. Kaatuneen koivun oksista hän tapasi jalansijan ja kapusi ylös. Hetkistä myöhemmin hänen päänsä ja hartiansa ilmestyivät padon harjalle. Melkein käpälän ulottuvilla sovitteli Katkohammas paikoilleen miehen käsivarren paksuista, kolmen jalan pituista haaparankoa. Hän oli niin touhuissaan, ettei kuullut eikä nähnyt Kazania. Toinen majava antoi varoitusmerkin molskahtamalla lampeen. Katkohammas hellitti katseensa työstään — ja hänen silmänsä kohtasivat Kazanin paljastetut torahampaat. Ei ollut aikaa kääntyä. Hän viskautui taaksepäin, mutta hetkistä liian myöhään. Kazan oli hänessä kiinni. Pitkät torahampaat upposivat syvälle Katkohampaan kaulaan. Mutta vanha majava oli viskautunut tarpeeksi kauas taaksepäin saadakseen Kazanin menettämään jalansijansa. Samassa hänen taltanmuotoiset hampaansa tarttuivat lujasti Kazanin höllään kurkkunahkaan. Näin toisiinsa takertuneina, Kazanin pitkät torahampaat uponneina melkein majavan henkitorveen asti, he molskahtivat lammikon syvään veteen.

Katkohammas painoi kuusikymmentä naulaa. Siitä hetkestä, jolloin hän kosketti veteen, hän oli omalla alallaan, ja pitäen sitkeästi kiinni Kazanin kurkusta hän upposi kuin rautamöhkäle. Kazan joutui ihan upoksiin. Vesi syöksyi hänen suuhunsa, korviinsa, silmiinsä ja sieraimiinsa. Hän sokaistui, ja hänen aistinsa olivat kolisevana sekamelskana. Mutta sensijaan, että olisi pyrkinyt vapaaksi, hän pidätti henkeään ja vajotti hampaansa syvemmälle. He koskettivat pehmeään pohjaan ja piehtaroivat hetkisen mudassa. Silloin Kazan hellitti otteensa. Hän taisteli nyt omasta hengestään — eikä Katkohampaan. Väkevien raajainsa kaikin voimin hän rimpuili päästäkseen irti, kohotakseen pinnalle raittiiseen ilmaan, elämään. Hän puristi leukansa lujasti yhteen, tietäen, että hengittäminen nyt olisi ollut kuolemaksi. Maalla hän olisi kyennyt vapautumaan Katkohampaan otteesta ilman ponnistusta. Mutta veden alla vanhan majavan nipistys oli vaarallisempi kuin ilveksen torahampaat olisivat olleet rannalla. Tuntui äkillinen vedenpyörre, kun toinen majava kierteli reuhtovan parin läheisyydessä. Jos toinen olisi liittynyt Katkohampaaseen, olisi Kazanin reuhtominen pian päättynyt. Mutta Luonto oli ennakolta arvannut päivän, jona Katkohammas joutuisi pedon kanssa taistelemaan. Vanhalla patriarkalla ei nyt ollut erikoista syytä pidellä Kazania veden alla. Hän ei ollut kostonhaluinen, ei himoinnut verta eikä kuolemaa. Huomatessaan olevansa vapaa ja käsittäen, ettei outo vihollinen, joka oli kahdesti hyökännyt hänen kimppuunsa, voinut häntä mitenkään vahingoittaa, hän hellitti otteensa.

Se ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista Kazanille. Heikosti hän pyristeli vedenpintaan kohoutuen. Kolmeksi neljäsosaksi jo hukuksissa hän vielä jaksoi nostaa etukäpälänsä padosta esille pistävän heikon oksan varaan. Siten hän sai aikaa täyttää keuhkonsa ilmalla ja yskiä pois veden, joka oli jo ollut vähällä hänet lopettaa. Kymmenen minuutin ajan hän piteli oksasta ennenkuin uskalsi yrittää lyhytmatkaista uintia rantaan. Sinne päästyään hän laahautui heikkona ylemmäs. Hänen ruumiinsa kaikki voimat olivat lopussa, ja jäsenet vapisivat. Leuat riippuivat velttoina. Hän oli menehtynyt — kerrassaan menehtynyt. Ja torahampaaton eläin oli hänet voittanut. Hän tunsi siitä johtuvan nöyryytyksen. Valuen ja nolona hiipien hän meni tuulenkaadolle, laskeusi aurinkoon makaamaan ja odotteli Harmaata Hukkaa.

Seurasi päiviä, joina Kazanin halu hävittää majavavihollisensa paisui hänen elämänsä kalvavaksi intohimoksi. Lampi kävi yhä pelottavammaksi. Majavat jatkoivat muuraustyötä vedessä nopeasti ja turvallisesti. Vesi nousi korkeammalle, joka vuorokausi, ja lampi itse laajeni tasaisesti. Vesi oli nyt ennättänyt tuulenkaatoa ympäröivään notkoon, ja kun vielä kuluisi viikko tai pari, majavien jatkaessa työtänsä, tulisi Kazanin ja Harmaan Hukan asunnosta vain pienoinen saari laajan, veden alle upotetun rämeikön keskellä.

Kazan metsästi nyt vain ruoan tähden eikä huvikseen. Lakkaamatta hän väijyi tilaisuutta ahdistaa Katkohampaan yhdyskunnan varomattomia jäseniä. Kolmantena päivänä vedenalaisen kamppailun jälkeen hän tappoi ison majavan, joka lähestyi liian lähelle pajupensaikkoa. Viidentenä päivänä retkeili kaksi nuorta majavaa tuulenkaadon takaiseen vedentäyttämään notkoon, ja Kazan tavoitti ne matalassa vedessä ja repi riekaleiksi. Näiden onnistuneiden hyökkäysten jälkeen majavat alkoivat työskennellä enimmäkseen yöllä. Se oli Kazanille eduksi, sillä hän oli yösaalistaja. Kahtena perättäisenä yönä hän surmasi majavan. Jos nuoretkin otetaan lukuun, oli hän ehtinyt tappaa seitsemän, kun saapui saukko.

Eipä ollut Katkohammas milloinkaan ollut kahden vaarallisemman tai julmemman vihollisen välissä kuin nämä kaksi olivat, jotka nyt häntä ahdistivat. Maalla Kazan oli häntä etevämpi nopeutensa, tarkemman vainunsa ja taistelutaitonsa nojalla. Vedessä saukko oli vieläkin suurempana uhkana. Hän oli nopeampi kuin kala, jonka hän tavoitti ruoakseen. Hänen hampaansa olivat kuin teräsneulat. Hän oli niin sileä ja liukas, että majavien olisi taltanmuotoisine hampaineen ollut mahdoton häntä pidättää, jos olisivat saaneet kiinni. Saukko, samoin kuin majava, ei ollut verenhimoinen. Sittenkin hän oli koko pohjolassa heidän heimonsa pahin hävittäjä — vielä pahempi kuin ihminen. Hän tuli ja meni kuin rutto ja pani talven kylmimpänä aikana toimeen suurimman hävityksen. Hän ei tällöin ahdistanut majavia näiden mukavissa asunnoissa, vaan teki semmoista, mitä ihminen olisi voinut vain dynamiitilla — teki aukon padon puhki. Nopeasti silloin vesi laski, pintajää ryskähti alas, ja majavien asunnot joutuivat kuiville. Siitä seurasi kuolema majaville — nälkään ja pakkaseen menehtyminen. Kun suojeleva vesi oli poistunut heidän asuntojensa ympäriltä ja kuiville juossut lampi oli sekasortoisena jäärykelmänä, samalla kun pakkasta oli neljä- tai viisikymmentä astetta, kuolivat he muutamassa tunnissa. Sillä majava, vaikka sillä on paksu turkki, kestää pakkasta vähemmän kuin ihminen. Pitkin talvea on hänen asuntoaan ympäröivä vesi hänelle yhtä tärkeätä kuin tuli on lapselle.

Mutta nyt oli kesä, eikä Katkohampaalla ja hänen yhdyskunnallaan ollut kovin suurta vaaraa saukosta. Jonkun verran työtä olisi hänen aiheuttamiensa vammojen korjaamisessa, mutta nyt oli lämmin ja ruokaa yllinkyllin. Kaksi päivää saukko hyppeli padon ja syvän lampiveden vaiheilla. Kazan piti häntä majavana ja yritti, vaikka turhaan, väijyen tavoittaa. Saukko katseli epäillen Kazania ja pysytteli visusti etäällä. Kumpikaan ei tiennyt toistaan liittolaiseksi.

Majavat jatkoivat sillä välin yhä varovaisempina työtään. Lammen vesi oli nyt noussut niin korkealle, että rakennusmestarit olivat alkaneet sommitella kolmea asuinkammiota. Kolmantena päivänä alkoi saukon hävitysvaisto toimia. Hän ryhtyi tutkimaan patoa, perustuksen juurelta. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän tapasi heikon kohdan, josta nyt voisi aloittaa, ja terävillä hampaillaan ja pienellä pallonmuotoisella päällään hän ryhtyi nävertämään. Tuuman erältään hän tunkeutui kaivaen padon puhki ja jyrsien oksien päällitse ja alitse, aina muurauslaastin läpi. Hänen tekemänsä pyöreä reikä oli hyvinkin seitsemän tuumaa läpimitaten. Kuudessa tunnissa hän oli sen kaivanut padon viisijalkaisen kannan puhki.

Padosta alkoi syöksyä kova virta, ikäänkuin hydraulisen pumpun ajamana. Kazan ja Harmaa Hukka olivat juuri silloin piilossa lammikon etelärannalla pajukossa. He kuulivat aukon läpi tunkeutuvan veden kohinaa, ja Kazan näki saukon ryömivän padon harjalle ja ravistelevan itseään kuin tavattoman iso vesirotta. Kolmessakymmenessä minuutissa oli lammikon vesi huomattavasti alentunut, ja syöksyvän veden voima suurensi yhä aukkoa. Puolta tuntia myöhemmin olivat kymmenen tuumaa veden alle perustetut kolme asuinkammiota jääneet paljaalle mudalle. Vasta sitten, kun Katkohammas huomasi veden alkavan poistua näistä suojista, hän kävi rauhattomaksi. Hän joutui kauhun valtaan, ja kohta yhdyskunnan kaikki majavat kiihtyneinä ryntäilivät ympäri lampea. He uivat nopeasti rannasta toiseen, välittämättä ollenkaan rajaviivasta. Katkohammas ja vanhemmat työmiehet hyökkäsivät padolle, ja äristen saukko sukelsi heidän keskitseen nuolennopeasti matkoihinsa padon yläpuolelle lahdelmaa kohden.

Vesi laskeutui yhä nopeasti, ja samalla majavien kiihtymys kasvoi. He unohtivat Kazanin ja Harmaan Hukan. Useat yhdyskunnan nuorista jäsenistä nousivat rannalle lammen tuulenkaatopuolelle, ja hiljaa vikisten Kazan jo oli lähtemäisillään hiipimään takaisin pajukon kautta, kun samassa muuan vanha majava paapersi syvenevän mudan halki hänen väijytyspaikkansa likelle. Kahdella harppauksella Kazan tavoitti hänet, Harmaan Hukan seuratessa harppauksen verran jälempänä. Toiset majavat näkivät pian ratkaistun kamppailun ja lähtivät kiireesti lammen poikki vastapäiselle rannalle.

Vesi oli peräytynyt puolitiehen suurinta laajuuttaan, ennenkuin Katkohammas työläisineen oli keksinyt patoon tehdyn reiän. Korjaustyöhön ryhdyttiin heti. Siihen tarvittiin melkoisia näreitä ja pensaita, ja päästäkseen käsiksi tähän rakennusaineeseen oli majavien pakko hinata raskaat ruumiinsa laskevan veden jättämän kymmenen tai viidentoista jalan levyisen pehmeän liejualueen poikki. Torahampaan pelko ei nyt enää pidättänyt heitä. Vaisto sanoi heille, että he nyt taistelivat olemassaolostaan — että jos ei aukkoa saataisi tukituksi ja vettä pysymään lammessa, he olisivat hyvin pian vihollistensa vallassa.

Nyt tuli teurastuspäivä Harmaalle Hukalle ja Kazanille. He surmasivat vielä kaksi majavaa pajukon läheisessä liejussa. Sitten he menivät joen poikki lammikon alapuolelta ja sulkivat paluutien tuulenkaadon takaisessa notkossa kolmelta majavalta. Näillä ei ollut pelastumisen mahdollisuutta. Ne revittiin riekaleiksi. Ylempänä joen varrella Kazan tapasi nuoren majavan ja tappoi senkin.

Myöhään iltapäivällä teurastus loppui. Katkohammas ja hänen rohkeat rakennusmestarinsa olivat vihdoin saaneet reiän tukituksi, ja lammikon vesi alkoi nousta. Puolen mailin päässä jokea ylöspäin makasi iso saukko pitkänään puun rungolla lämmitellen itseään laskevan auringon viime hehkussa. Huomenna hän aikoi palata padolle ja uudistaa hävitystyönsä. Sellainen oli hänen menettelytapansa. Hänestä se oli vain leikkiä.

Mutta metsien merkillinen ja näkymätön valtias, O-se-ki, "henki", joksi villit heimot häntä nimittivät, armahti vihdoin Katkohammasta ja hänen tuhonalaista joukkoaan. Sillä auringonlaskun loppuhehkun hetkenä Kazan ja Harmaa Hukka hiipivät salavihkaa jokea ylöspäin — parahiksi tavatakseen saukon puolinukuksissa puunrungolla päivää paistattamassa.

Päivän työ, täysi vatsa ja lämmin auringonpaiste, jossa hän makasi, olivat kaikki yhteisvoimin tehneet saukon uniseksi. Hän oli yhtä liikkumaton kuin puunrunko, jolla hän pitkänään lojui. Hän oli iso, harmaa ja vanha. Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt, hän oli osoittautunut viekkaudessa ihmistä etevämmäksi. Turhaan oli häntä varten viritetty rautoja. Kavalat ansapyytäjät olivat rakentaneet kivistä ja puista ahtaita sulkuväyliä häntä varten, mutta vanha saukko oli saattanut heidän viekkautensa häpeään ja välttänyt sulkujen alapäässä odottavia teräsleukoja. Hänen pehmeään mutaan jättämät jälkensä ilmaisivat hänen kokonsa. Harvat pyydystäjät olivat häntä nähneet. Hänen pehmeä nahkansa olisi jo aikoja sitten joutunut Lontooseen, Pariisiin tai Berliiniin, jollei hän olisi ollut niin viekas. Hän olisi kelvannut prinsessalle, herttualle tai keisarille. Kymmenen vuotta hän oli elänyt ja pelastunut rikkaiden pyyteiltä.

Mutta nyt oli kesä. Ainoakaan ansapyytäjä ei olisi häntä nyt surmannut, sillä hänen nahkansa oli arvoton. Luonto ja vaisto kumpikin ilmaisivat sen hänelle. Tähän vuodenaikaan hän ei pelännyt ihmistä, sillä täällä ei nyt ollutkaan pelättäviä ihmisiä. Hän siis torkkui rungollaan välittämättä mistään muusta kuin viihdyttävästä unesta ja auringon lämmöstä.

Keveästi astellen ja yhä etsien heidän valta-alueelleen tunkeutuneitten pehmeäkarvaisten vihollisten merkkejä Kazan hiipi jokea pitkin. Harmaa Hukka juoksi hänen hartiassaan kiinni. He liikkuivat äänettömästi, ja tuulikin suosi heitä — tuoden hajuja heitä kohden. Se toi saukon hajun. Kazanista ja Harmaasta Hukasta se oli vain iljettävän kalanhajuisen vesieläimen lemua, ja he luulivat sitä majavaksi. He etenivät vieläkin varovammin. Sitten Kazan näki ison saukon nukkumassa rungolla ja varoitti Harmaata Hukkaa. Tämä pysähtyi, seisoen pää ylöspäin suunnattuna sillä aikaa kun Kazan meni varovasti eteenpäin. Saukko liikahti levottomasti. Alkoi hämärtää. Auringon kultahohde oli kalvennut. Taempana pimenevässä metsässä tervehti pöllö matalalla huudollaan yötä. Saukko henkäisi syvään. Hänen viiksinen kuononsa vavahteli. Hän heräsi — liikahti — kun Kazan karkasi häneen kiinni. Rehellisessä kaksintaistelussa vanha saukko olisi ollut kelpo vastustaja. Mutta hänelle ei tarjoutunut tilaisuutta. Erämaasta itsestään oli ensi kerran hänen eläissään tullut hänen pahin vihollisensa. Tällä kertaa ei ihminen, vaan O-se-ki, metsän valtias, oli iskenyt häneen, eikä siitä ollut pelastusta. Kazanin torahampaat upposivat hänen pehmeään valtimoonsa. Ehkä hän kuoli tietämättä mikä oli karannut häneen kiinni. Sillä kuolema tuli pian, ja Kazan ja Harmaa Hukka jatkoivat matkaansa, etsien edelleen vihollisia tappaakseen, ja tietämättä, että saukossa he olivat tappaneet ainoan liittolaisensa, joka olisi karkoittanut majavat heidän rämeikkökodistaan.

Seuraavat päivät kävivät Kazanille ja Harmaalle Hukalle yhä toivottomammiksi. Nyt kun saukko oli poissa, oli Katkohammas joukkoineen voiton puolella. Päivittäin vesi eteni yhä kauemmas tuulenkaatoa ympäröivään notkoon. Heinäkuun puolivälissä yhdisti enää kapea maakaistale tuulenkaadon kummun rämeikön kuivaan maahan. Syvässä vedessä saivat majavat nyt työskennellä häiriintymättä. Tuuman erältään vesi kohosi, kunnes tuli päivä, jona se alkoi tulvia yhdistävän kannaksen yli. Viimeistä kertaa Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät kodistaan ja matkasivat virtaa ylöspäin harjanteiden välillä. Joki merkitsi heille nyt muuta kuin ennen; ja kulkiessaan he haistelivat sen hajuja ja kuuntelivat sen ääniä hartaammin kuin milloinkaan ennen. Tähän mielenkiintoon sekoittui hieman pelkoakin, sillä siinä tavassa, kuinka majavat voittivat heidät, oli Kazanin ja Harmaan Hukan mielestä jotakin ihmisen tapaista. Ja kun he sinä yönä ison, valkean kuun hohteessa saapuivat sen majavayhdyskunnan hajuille asti, jonka Katkohammas oli jättänyt, kääntyivät he nopeasti pohjoiseen päin tasangoille. Näin oli uljas, vanha Katkohammas opettanut heitä kunnioittamaan oman sukunsa lihaa ja verta ja kättensä töitä.

XXI

LAUKAUS HIEKKASÄRKÄLLÄ

Heinä- ja elokuussa vuonna 1911 raivosivat suuret tulipalot pohjolassa. Kazanin ja Harmaan Hukan rämeikkökoti ja harjanteiden välinen vihreä laakso olivat säästyneet liekkimerien hävitykseltä; mutta kun he nyt taas lähtivät seikkailuretkilleen, ei kestänyt kauankaan ennenkuin heidän polkuanturansa joutuivat kosketuksiin kärventymisen, hiiltymisen ja autiuden kanssa, joka oli niin pian seurannut menneentalvista ruttoa ja nälkää.

Tappiolle jääneenä ja nöyryytettynä, kun majavat olivat hänet rämeiköltä karkoittaneet, Kazan ohjasi sokeaa puolisoaan ensinnä etelään. Kahdenkymmenen mailin päässä harjanteen takana he tapasivat tulen tuhoomat metsät. Hudsonin lahdelta puhaltavat tuulet olivat ajaneet liekit keskeymättömänä tulimerenä länteen, eivätkä nämä olleet jättäneet viheriää täplää tai elon merkkiäkään. Sokea Harmaa Hukka ei voinut mustunutta maailmaa nähdä, mutta hän tunsi sen. Se palautti hänen mieleensä Sun Rockin taistelun jälkeisen toisen tulen; ja kaikki hänen sokeuden teroittamat ihmeelliset vaistonsa sanoivat hänelle, että pohjoisessa päin — eikä etelässä — olivat heidän etsimänsä metsästysalueet.

Kazanin koiranveri veti häntä yhä etelään. Ei tosin siksi, että hän olisi etsinyt ihmisseuraa, sillä hänestä oli nyt tullut yhtä paha ihmisen verivihollinen kuin Harmaa Hukka itse. Etelään matkaaminen oli pelkästään koiranvaistoa; sudenvaisto taas vaati tulta kohdatessa kulkemaan pohjoiseen päin. Kolmannen päivän lopulla Harmaa Hukka voitti. He samosivat uudestaan harjanteiden välisen pienen laakson poikki luoteeseen Athabascan alueelle siihen suuntaan, joka lopulta oli viemässä heidät McFarlane-joen lähteille.

Myöhään edellisenä syksynä oli muuan kullanetsijä saapunut Slave-joen varrelle Fort Smithiin, mukanaan säilykepullollinen kultahietaa ja isompia palasia. Hän oli löytänyt kultaa McFarlanen varrelta. Ensimmäinen posti oli vienyt tiedon muuhun maailmaan, ja sydäntalvella lähtivät aarteitten etsijäin etujoukot lumikengillä ja koiravaljakoilla liikkeelle. Uudet löydöt seurasivat toisiaan tuhkatiheään. McFarlanessa oli runsaasti irrallista kultaa, ja kullankaivajien joukko paalutti rantavaltauksensa ja ryhtyi työhön. Myöhemmin tulleet kääntyivät uusille alueille, kauemmas koilliseen, ja Fort Smithiin saapui huhuja "löydöistä", jotka olivat Yukonin löytöjä rikkaammat. Uuteen maahan hyökkäsi aluksi parikymmentä miestä — sitten sata, viisisataa, tuhat. Useimmat tulivat eteläisiltä ruohoaavikoilta ja Saskatchewanin ja Frazerin kullanhuuhtomoilta. Kaukaa pohjoisesta, Mackenzien ja Liardin kautta, saapui Yukonista pienempi joukko ammattimiehiä ja seikkailijoita, jotka tiesivät, mitä merkitsi nähdä nälkää, palella ja tuuma tuumalta kuolla.

Muuan näitä myöhästyneitä oli Sandy McTrigger. Sandyllä oli erikoiset syynsä lähteä Yukonista. Hän oli huonossa huudossa poliisien kesken, jotka nuuskivat Dawsonin länsipuolista aluetta, ja lisäksi pennitön. Sittenkin hän oli parhaita kullanetsijöitä, mitä koskaan on Klondyken rantoja pitkin samoillut. Hän oli löytänyt kultaa miljoonan tai parin arvosta ja oikopäätä sen tuhlannut pelissä ja juopottelussa. Hän oli viekas ja älykäs. Hänellä ei ollut omaatuntoa, eikä häntä myöskään vaivannut pelko. Raakuus oli pääominaisuus, joka hänen kasvoissaan ilmeni. Hänen esiinpistävä leukansa, toisistaan loitonneet silmänsä, matala otsansa ja punatukkansa julistivat hänet kohta mieheksi, jota ei käynyt uskominen pitemmälle kuin näki tai pyssy kantoi. Hänen epäiltiin murhanneen pari miestä ja rosvonneen toisia; mutta tähän asti ei järjestysvalta ollut saanut häntä mistään kiikkiin. Tämän huonon puolen ohella oli Sandy McTriggerissä kylmäverisyyttä ja rohkeutta, jota hänen pahimman vihamiehensäkin täytyi ihailla, ja myöskin eräitä sielullisia syvyyksiä, joita hänen epämiellyttävät piirteensä eivät ilmaisseet.

Puolen vuoden kuluessa oli McFarlanen rannalle kohonnut Red Gold Cityn kaupunki, puolentoista sadan mailin päässä Fort Smithistä, jonne oli viisisataa mailia sivistyksen rajamailta. Kun Sandy tuli, tarkasteli hän maankiertäjäin raakaa joukkoa, pelihuoneita ja kapakoita uudessa kaupungissa ja päätteli mielessään, ettei aika vielä ollut otollinen "sisällisten" suunnitelmien toimeenpanemiselle. Hän pelasi vähän ja voitti sen verran, että kykeni ostamaan itselleen ruokaa ja puolittaiset varustukset. Muuan näiden varustusten näkyviä merkkejä oli vanha suustaladattava rihlapyssy. Sandy, joka aina oli kantanut parasta kaupassa esiintyvää Savage-kivääriä, nauroi sille. Mutta sen parempaa hän ei voinut varoillaan ostaa.

Hän lähti etelään — McFarlanea ylöspäin. Erästä määrättyä kohtaa kauempana joen varrella ei ollut tavattu kultaa. Sandy tunkeutui rohkeasti edemmäs. Vasta päästyään tutkimattomalle alueelle hän aloitti etsiskelynsä. Hitaasti hän raivasi itselleen tietä erästä kapeaa syrjäjokea pitkin, jonka lähteet olivat viiden- tai kuudenkymmenen mailin päässä kaakkoon. Siellä täällä hän löysi melko hyvän kultapitoisen hiekkakerroksen. Hän huuhtoi noin kuuden tai kahdeksan dollarin verran päivässä. Tämmöiset tulevaisuudentoiveet eivät häntä tyydyttäneet. Viikko viikolta hän kulki edelleen jokea ylöspäin, mutta mitä etäämmälle hän joutui, sitä niukemmaksi kävi saalis. Vihdoin hän löysi vain sattumalta värihiekkaa. Tällaisten ikävien viikkojen jälkeen Sandy oli vaarallinen — toisten seurassa. Yksin ollessaan hän ei tehnyt pahaa.

Eräänä iltapäivänä hän laski kanoottinsa rantaan, valkealle hiekkakaistaleelle. Tämä oli laajentuneen joen mutkassa ja näytti lupaavan ainakin hiukan värihiekkaa. Hän oli kumartunut veden partaalle, kun kosteassa hiekassa jokin herätti hänen huomiotaan. Hänen näkemänsä olivat eläinten jalanjälkiä. Kaksi oli tullut rantaan juomaan. Ne olivat seisoneet vierekkäin. Ja jäljet olivat tuoreita — enintään kaksi tai kolme tuntia sitten astuttuja. Sandyn silmiin tuli välke, joka ilmaisi mielenkiintoa. Hän katseli taakseen ja virtaa ylös- ja alaspäin.

"Susia", murisi hän. "Kunpa voisin ampua ne vanhalla minuuttilaukaisijallani. Jukoliste — kuulepa tuota! Vieläpä keskellä kirkasta päivää!"

Hän kavahti pystyyn ja riensi pensaikkoon.

Neljännesmailin päässä oli Harmaa Hukka saanut tuulen mukana sieraimiinsa pelättyä ihmishajua ja kaiutti nyt kuuluville varoituksensa. Se oli pitkää, valittavaa ulvontaa, ja vasta kun sen viimeiset kajahdukset olivat häipyneet, liikahti Sandy McTrigger. Sitten hän palasi kanootille, otti esille vanhan luodikkonsa, pisti uuden nallihatun sytytinpuikkoon ja katosi kiireesti rantaäyrään taakse.

Viikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen lähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka tuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran sanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan lähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään maassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin hän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli neljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan kanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia hänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää pystyssä, suu ammollaan läähättämässä.

Sandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen ajotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai sieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja hänen selkänsä kävi kankeaksi.

Mutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua tarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti Sandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen, jalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken metallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä hävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja juoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.

Tällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen ohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun Sandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli Kazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä kanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi, veivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli niitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa vääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi esille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun pullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku kapselissa oli viisi graania strykniiniä.

Hämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut tällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla sen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa toteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti hän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti ottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka helppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme päivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin hän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa sormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua kuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän poikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin pensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun jäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.

Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa myrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin hän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan ympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla hän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan pensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous pääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva oli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli edelleen pieni valkea kapseli — särkymättä!

Se oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka vaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei ollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden sai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi siitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja viidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty palasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja valkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy löysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan Hukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa jälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa vaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi. Vihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa. Myrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon onnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja hän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi vesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen vauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen verran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa. Hän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha rihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän tähysteli visusti riistaa.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät hietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin. Kazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään polvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut suotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt vaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen luodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan kuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa Sandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi tulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän horjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi. Harmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut nähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin päässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka pysähtyi odottamaan kumppaniaan.

Riemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.

"Sainpa sinut, senkin vietävä!" huusi hän. "Olisin saanut toisenkin, jos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!"

Hän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme muuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin kaulavyön.

"Tuhat tulimmaista, se ei olekaan susi!" sanoi hän huohottaen. "Se on koira, Sandy McTrigger — koira!"

XXII

SANDY McTRIGGERIN MENETELMÄ

McTrigger laskeutui polvilleen hiedalle. Riemun ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän kiersi vyötä koiran veltossa kaulassa, kunnes sai näkyviinsä kuluneen levyn, jossa erotti heikosti kaiverretut kirjaimet, K-A-Z-A-N. Hän tavasi kirjaimet yksitellen, ja hänen katseensa osoitti, ettei hän vielä oikein uskonut näkemäänsä ja kuulemaansa.

"Koira!" huudahti hän taas. "Koira, Sandy McTrigger, vieläpä — komea!"

Hän nousi seisomaan ja katseli uhriaan. Kazanin kuononpään kohdalla oli hiedassa verilammikko. Hetken päästä Sandy kumartui katsomaan, mihin hänen luotinsa oli osunut. Hänen tarkastuksensa tuloksena oli vieläkin suurempi mielenkiinto. Suustaladattavan raskas luoti oli osunut juuri päälakeen. Se oli vain huumannut, mutta ei ollut edes pääkalloa rikkonut, ja silloin Sandy käsitti Kazanin hartioiden ja jalkojen vavahdukset. Hän oli niitä pitänyt kuolevan viimeisinä lihaskouristuksina. Mutta Kazan ei ollut kuolemaisillaan. Hän oli vain pökertynyt ja voisi taas nousta jaloilleen jonkun minuutin päästä.

Sandy oli asiantuntija, kun oli puhe koirista, jotka olivat kuluttaneet rekivaljaita. Niiden parissa hän oli viettänyt kaksi kolmannesta elämästään. Vain kerran katsahdettuaan hän kykeni ilmaisemaan niiden iän, arvon ja osan niiden elämäkertaa. Lumessa hän osasi jäljistä erottaa mackenziekoiran malamute-koirasta ja eskimokoiran jäljet yukonilaisen vetokoiran jäljistä. Hän tarkasti Kazanin jalkoja. Ne olivat sudenjalat, ja hän nauroi ääneen. Kazan oli osaksi villiä alkuperää, iso ja voimakas, ja Sandyn mieleen johtui tuleva talvi ja ne korkeat hinnat, joita Red Gold Cityssä maksettaisiin koirista.

Hän kävi kanootistaan noutamassa vyyhdin lujaa hirvennahkahihnaa. Sitten hän istahti jalat ristissä maahan Kazanin eteen ja alkoi valmistaa kuonokoppaa. Hän teki sen nahkahihnan kaistaleista samaan tapaan palmikoimalla kuin valmisti lumikengän. Kymmenen minuutin kuluttua hän pisti kuonokopan Kazanin päähän ja kiinnitti sen lujasti hänen kaulaansa. Koiran kaulavyöhön hän sitoi kymmenjalkaisen hihnan. Sitten hän istahti loitommas odottamaan Kazanin virkoamista.

Kun Kazan ensin kohotti päätänsä, ei hän nähnyt mitään. Hänen silmissään oli punainen häive. Mutta pian se hävisi, ja hän näki miehen. Hänen ensi vaistonsa ajoi hänet yrittämään nousta pystyyn. Kolmasti hän lyyhistyi takaisin, ennenkuin pysyi jaloillaan. Sandy kyyristeli kuuden jalan päässä, pidellen hihnaa ja irvistellen. Kazanin torahampaat välkähtivät. Hän murisi, ja selkäharja kohosi uhkaavasti. Sandy kavahti jaloilleen.

"Arvaan kyllä, mitä sinulla on mielessä", sanoi hän. "Olenhan ollut sinunlaistesi kanssa tekemisissä ennen. Kirotut sudet ovat villinneet sinut häijyksi, ja nyt kaipaat koko paljon nuijaa, ennenkuin taas olet tolkussasi. Hei, katsopa tätä —"

Sandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa myöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt. Kazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää pökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän näki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen — miehen nuijineen. Hänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille. Vaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että tämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin tuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä hän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa mukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet, kuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi Sandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä, ja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli Kazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja ympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta olisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran painosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.

Nopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä moneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä kertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen hartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt. Hän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri, ja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja voimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen hyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti, ja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli vähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka ja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja hän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa. Kolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan, mutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta tai murtunut —

Sandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä kuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle. McTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun nuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen tämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan huumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä lisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka nousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti hihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa ylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.

Kun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän hetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän tunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli murskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli melkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan siitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta hänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä Kazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy halusikin — se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas käytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan, johon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea etukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen aliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään aikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.

Sandy oli tavattoman hyvällä tuulella.

"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos", vakuutti hän Kazanille jo kahdennenkymmenennen kerran. "Ei mikään ole niin etevä kuin selkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden päästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä."

Kolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania. Mutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi kauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat tehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät suljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen kuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon viime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys alkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen huumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna kaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli. Loitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt sen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin varjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin, tuli nyt taas — Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha, valittava huuto.

Vinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi nuijansa ja riensi häntä kohden.

"Alas, senkin pakana!"

Tulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun McTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi nuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt erinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.

"Uskonpa, että se ajaa sisun", mutisi hän hihittäen. "Mutta jollei se onnistu, niin tapan sen!"

Useita kertoja Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kutsun. Hän vikisi hiljaa vastaukseksi, peläten nuijaa. Hän tuijotti tuleen, kunnes sen viimeinen hehku sammui, ja hinautui sitten varovasti pölkyn juurelta. Pari kolme kertaa hän yritti seistä, mutta vaipui joka kerta takaisin. Hänen jalkansa eivät olleet poikki, mutta niillä seisominen oli tuskallista. Hän oli hiessä ja kuumeinen. Kaiken yötä hän janoissaan himoitsi vettä.

Kun Sandy varhain aamun sarastaessa ryömi esille peitteittensä välistä, antoi hän koiralle sekä ruokaa että juomaa. Vettä Kazan joi, mutta ruokaan ei tahtonut kajota. Sandy oli tyytyväinen koirassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun sitten aurinko nousi, oli hän lopettanut aamiaisensa, valmiina lähtemään matkalle. Nyt hän lähestyi Kazania pelkäämättä, ilman nuijaa. Päästettyään irti hihnan hän laahasi koiran kanootin luo. Kazan kyyristyi hiekalle siksi aikaa, kun hänen vangitsijansa kiinnitti hihnan pään kanootin perään. Sandy irvisteli. Se, mitä nyt oli tulossa, tuottaisi hänelle huvia. Yukonissa hän oli oppinut, kuinka koirista saadaan sisu lähtemään.

Hän työnsi kanootin rannasta keula edellä. Ponnistaen melalla hän alkoi sitten kiskoa Kazania veteen. Pian Kazan seisoi etujalkoineen kosteassa hiedassa virran partaalla. Hetkeksi Sandy höllensi hihnaa ja tempaisi sitten äkkiä Kazanin rajusti rannalta jokeen. Samassa hän työnsi kanoottinsa keskivirtaan, käänsi sen nopeasti virran suuntaan ja alkoi meloa niin paljon, että hihna kiristyi hänen uhrinsa kaulan ympärillä. Väsymyksestään ja vammoistaan huolimatta Kazanin oli nyt pakko uida pitääkseen päänsä veden yläpuolella. Kanootin vanavedessä ja Sandyn meloessa yhä voimakkaammin hänen asemansa kävi hetki hetkeltä yltyväksi kidutukseksi. Välistä hänen pörröinen päänsä oli kokonaan veden alla. Toisin vuoroin Sandy odotti, kunnes koira oli ajautunut veneen sivulle, ja sitten painoi hänet veden alle melansa päällä.

Kazan kävi yhä heikommaksi. Kun oli kuljettu puoli mailia, oli hän jo hukkumaisillaan. Vasta silloin Sandy kiskoi hänet sivulleen ja hinasi kanoottiin. Raukeana ja läähättäen koira vaipui pohjalle. Vaikka Sandyn menettely olikin raaka, oli se ainakin täyttänyt hänen tarkoituksensa. Kazanissa ei enää ollut taistelun halua. Hän ei enää kamppaillut vapautensa puolesta. Hän tiesi, että tämä mies oli hänen herransa, ja toistaiseksi häneltä oli sisu mennyt. Nyt hän halusi vain saada maata kanootin pohjalla, poissa nuijan ulottuvilta ja turvassa vedeltä. Nuija lojui hänen ja miehen välissä. Sen pää oli jalan tai parin päässä, ja sieraimiinsa hän sai oman verensä hajua.

Viisi päivää ja yötä jatkui kulkua myötävirtaan, ja McTrigger sivisti Kazania vielä kolmella nuijasaunalla ja uudella turvautumisella vesikidutukseen. Kuudennen päivän aamuna he saapuivat Red Gold Cityyn, ja McTrigger pystytti telttansa joen rannalle. Jostakin hän hankki ketjun Kazanille ja kiinnitettyään koiran varmasti teltan taakse leikkasi irti nahkaisen kuonokopan.

"Sinähän et voi lihota kuonokopassa", puheli hän vangilleen. "Ja minä tahdon sinusta taas väkevän, ja sitten saat olla niin raju kuin itse helvetti. Minulla on eräs tuuma. Sinä näet voit antaa selkään oman painosi määrälle villikissoja. Me esitämme piankin näytöksen, joka täyttää taskumme kultahiekalla. Semmoista olen pannut toimeen ennenkin, ja nyt se käy päinsä täällä. Susi ja koira jumaliste, siitähän vasta valtti tulee."

Kahdesti päivässä hän tästedes vei tuoretta, raakaa lihaa Kazanille. Pian Kazanin into ja rohkeus palasivat. Kipu hävisi jäsenistä. Ruhjotut leuat paranivat. Ja neljännestä päivästä lähtien hän joka kerta, kun Sandy ruokineen saapui, tervehti ärisevien torahampaittensa taisteluhaasteella. Nyt McTrigger ei lyönyt. Hän ei antanut koiralle ollenkaan kalaa eikä talia ja jauhoja — ei mitään muuta kuin raakaa lihaa. Hän matkasi viisi mailia jokea ylöspäin noutamaan tapetun karibun tuoreet sisälmykset. Eräänä päivänä Sandyllä oli toinen mies mukanaan, ja kun vieras lähestyi askeleen verran liian lähelle, teki Kazan nopean äkkihyökkäyksen häntä kohden. Mies hypähti takaisin ja kirosi hämmästyneenä.

"Tuo kelpaa", murisi hän. "Se on tosin kymmentä tai viittätoista naulaa köykäisempi kuin tanskalainen, mutta sillä on hampaat ja sukkelat käänteet. Kyllä se pystyy esittämään komean näytelmän ennenkuin kukistuu."

"Panen veikkaa viisikolmatta prosenttia omasta osuudestani, että se ei joudu tappiolle", esitti Sandy.

"Kättä päälle!" sanoi toinen. "Kauanko kestää ennenkuin se on valmis?"

Sandy mietti hetkisen.

"Viikko vielä", vastasi hän. "Sitä ennen sillä ei ole täyttä painoansa. Sanotaan tästä päivästä viikko. Ensi tiistai-iltana. Sopiiko se teille, Harker?"

Harker nyökkäsi.

"Ensi tiistai-iltana", toisti hän. Sitten hän lisäsi: "Lyön vetoa puolet osuudestani, että tanskalainen tappaa teidän susikoiranne."

Sandy loi Kazaniin pitkällisen katseen.

"Sanasta miestä", sanoi hän, ja sitten Harkerin kättä pudistaessaan: "En usko, että täältä Yukoniin asti mikään koira kykenee tappamaan suden."

XXIII

PROFESSORI McGILLIN VÄLIINTULO

Red Gold City oli valmis iltahuvitukseen. Siellä oli jonkun verran pelattu, vähän tapeltu ja riittämään asti viljelty väkijuomia, jotta silloin tällöin innostuttiin, mutta ratsupoliisin läsnäolo oli kyennyt pysyttämään elämän tavattoman yksitoikkoisena, verrattuna Dawsonin seudun oloihin parin sadan mailin päässä pohjoisempana. Sandy McTriggerin ja Jan Harkerin tarjooma huvitilaisuus sai osakseen innostunutta suosiota. Uutinen siitä levisi kahdenkymmenen mailin alalle Red Gold Cityn ympäristöön, eikä ollut kaupungissa milloinkaan vallinnut suurempaa kiihtymystä kuin tämän suuren ottelun iltapäivänä ja iltana. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Kazan ja tavattoman iso tanskalainen koira oli asetettu näytteille, kumpikin omaan vakituiseen häkkiinsä, ja kuumeinen vedonlyönti alkoi. Kolme sataa miestä, jotka kukin maksoivat viisi dollaria päästäkseen katsomaan taistelua, tarkasteli ottelijoita häkinsälöjen lomitse. Harkerin koira oli ison tanskalaisen ja verikoiran jälkeläinen, syntynyt pohjolassa ja opetettu valjaskoiraksi. Hänen puolestaan lyötiin vetoa kaksi, välistä kolmekin yhtä vastaan. Näillä ehdoilla olisi Kazanilla voinut paljonkin ansaita. Ne, jotka uskalsivat hänen puolestaan panna vetoon, olivat vanhempia erämiehiä — sellaisia, jotka olivat viettäneet elämänsä koirien parissa ja tiesivät, mitä Kazanin silmien punainen kiilto merkitsi. Eräs vanha kaivosmies Kootenaysta kuiskasi toisen korvaan:

"Minä löisin vaikka tasavetoa sen puolesta. Antaisin vielä lisääkin, jos vaadittaisiin. Se voittaa tanskalaisen tuota pikaa. Tanskalaisella ei ole mitään varmaa taistelutapaa."

"Mutta se on painava", sanoi toinen epäröiden. "Katsopa sen leukoja ja hartioita."

"Ja sen isoja jalkoja, pehmeää kurkkua ja vatsan kömpelöä paksuutta", keskeytti Kootenayn mies. "Hitto vie, mies, usko minua äläkä pane rahojasi tanskalaisen puolesta!"

Toisia yhtyi heidän seuraansa. Kazan oli aluksi ärissyt kaikille näille ympäröiville kasvoille. Mutta nyt hän makasi nojaten häkin laudoitettuun peräseinään ja katseli heitä jurosti etukäpäliensä välistä.

Taistelu piti suoritettaman Harkerin asunnossa, joka oli jonkinlainen kapakan ja kahvilan välimuoto. Penkit ja pöydät oli siirretty syrjään, ja ison huoneen keskellä oli kolme ja puoli jalkaa lattiasta kohoavalla korokkeella kymmenen jalan läpimittainen häkki. Kolmensadan katsojan istuimet oli asetettu sen ympärille. Häkin avonaisen yläosan kohdalle oli ripustettu kaksi isoa, lasiheijastimilla varustettua öljylamppua.

Kello oli kahdeksan, kun Harker, McTrigger ja kaksi muuta miestä kantoivat Kazanin näyttämölle, seipäitten varassa, jotka pistivät esiin hänen häkkinsä pohjasta. Toinen koira oli jo taisteluhäkissä. Hän seisoi silmiään räpytellen välkkyvien lamppujen kirkkaassa valossa. Nähdessään Kazanin hän nosti korvansa pystyyn. Kazan ei paljastanut torahampaitaan. Kumpikaan ei osoittanut odotettua kiukkuisuutta. Tämä oli heidän ensi kohtaamisensa, ja tyytymätön murina kävi rivien kautta, joissa nuo kolmesataa miestä istuivat. Tanskalainen pysyi liikkumatta kuin kallio Kazania työnnettäessä omasta häkistään taisteluhäkkiin. Hän ei hyppinyt eikä murissut. Hän tarkasteli Kazania epäluuloisesti ja kysyvästi, kannattaen arvokkaasti uljasta päätään, ja sitten hän taas katsoi odottavien miesten kiihottuneihin kasvoihin.

Jonkun hetken Kazan seisoi jalat jäykkinä, silmäten tanskalaista. Sitten hänen hartiansa painuivat, ja hänkin tähysteli kylmästi joukkoa, joka oli odottanut taistelua elämästä ja kuolemasta. Ivanauru kajahteli pitkin tiheitä rivejä. Vihellyksiä ja herjasanoja sateli McTriggerille ja Harkerille, ja kiukkuisia ääniä sekaantui yhä kasvavaan tyytymättömyyteen ja sekamelskaan, vaatien rahojaan takaisin. Sandyn kasvot punoittivat nöyryytyksestä ja raivosta. Harkerin otsan siniset suonet olivat kahta vertaa paksummat kuin tavallisesti. Hän heristi nyrkkiään joukkoa kohti ja huusi:

"Odottakaa! Antakaa heille aikaa, te kirotut pöllöt!"

Silloin joka ääni vaikeni. Kazan oli kääntynyt. Hän katsoi suoraan isoa tanskalaista, ja tämä oli kääntänyt silmänsä Kazania kohden. Varovasti, hyökkäystä tai syrjähyppyä vastaan valmiina, Kazan lähestyi hiukan. Toisen harja nousi pystyyn. Hänkin lähestyi Kazania. Neljän jalan päässä toisistaan he seisoivat jäykkinä. Nyt olisi huoneessa kuullut vaikka kuiskeen. Sandy ja Harker, jotka seisoivat aivan häkin ääressä, vetivät tuskin henkeään. Joka jäseneltään ja lihakseltaan uljaat satojen taistojen sankarit, kuolemaan asti pelottomat ihmisen uhriksi joutuneet puolisudet seisoivat vastatusten.

Kukaan ei nähnyt kysyvää katsetta heidän pedonsilmissään. Kukaan ei tiennyt, että tänä selkäpiitä karmivana hetkenä erämaan ihmeellinen henkihaltia liiteli heidän välissään, ja että eräs sen ihmetöistä oli heihin vaikuttamassa. Se oli ymmärtämys. Jos he olisivat toisensa kohdanneet ulkosalla — valjaissa — olisivat he nyt kieriskelleet kauheassa taistelun temmellyksessä. Mutta täällä he tunsivat vain mykkää vetoomusta veljeyteen. Ratkaisevana hetkenä, jolloin enää vain askel erotti heitä, ja jolloin ihmiset odottivat ensimmäistä hurjaa hyökkäystä, nosti uljas tanskalainen hitaasti päätään ja katseli lamppujen kirkkaassa valaistuksessa Kazanin selän yli. Harker vapisi ja kirosi hiljaa itsekseen. Tanskalaisen kurkku oli alttiina Kazanille. Mutta eläinten kesken oli tehty äänetön rauhansopimus. Kazan ei hyökännyt. Hän kääntyi. Ja hartiat yhdessä — ihmishalveksimisessaan ylväinä — he seisoivat ja katselivat vankilansa ristikon lävitse ihmiskasvojen kehää.

Väkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja uhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen koiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti häntä.

"Seis!" komensi se. "Seis — lain nimessä!"

Hetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä ääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin takana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen ratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä pystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään tuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja sileäkasvoinen — pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset posket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia peräpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt vuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli hiljainen ja rauhallinen:

"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista", sanoi hän.

Jokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn. Hetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.

"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit", jatkoi pikku mies, "Maksan omistajille viisisataa dollaria."

Harker kohotti kättään.

"Sanokaa kuusi", virkkoi hän. "Sanokaa kuusi, niin koirat ovat teidän."

Pikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.

"Saatte kuusisataa!" lupasi hän.

Tyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi korokkeen reunalle.

"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet tappelemaan", huusi hän; "mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen vaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat tekivät meille kepposen — siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia."

Pikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin seuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän tarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.

"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät", sanoi hän, puhuen niin hiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. "Hinta tosin on suuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä tarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen siveellinen ryhti kuin teillä."

Eikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät lähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille ison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille ja Sandy McTriggerille.

XXIV

YKSIN PIMEYDESSÄ

Sokeuden kauhu ja yksinäisyys ei ollut koskaan niin raskaana ahdistanut Harmaata Hukkaa kuin Kazanin ampumista ja Sandy McTriggerin käsiin joutumista seuranneina päivinä. Tuntikausia laukauksen jälkeen hän kyyrötteli jonkun matkan päässä pensaikossa, odottaen toverin palaamista. Hän uskoi Kazanin tulevan, niinkuin tämä oli tuhansia kertoja ennenkin tullut, ja makasi pitkänään mahallaan, nuuskien ilmaa ja vinkuen, kun ei se tuonut muassaan hänen kumppaninsa hajua.

Päivä ja yö olivat hänelle nyt kuin loppumaton pimeyden umpisokkelo, mutta hän tiesi, milloin aurinko laski. Hän tunsi illan ensimmäiset syvenevät varjot ja tiesi, että tähdet olivat näkyvissä ja että joki oli kuun valaisema. Yö oli kuljeskeluun sopiva, ja jonkun ajan kuluttua hän harhaili rauhattomana, pientä kehää tehden, pitkin tasankoa ja kaiutti Kazanille ensimmäisen tiedustelukutsunsa. Joelta tuli pistävä savun haju, ja vaistomaisesti hän tiesi, että tämä savu ja ihmisen läheisyys estivät Kazania hänen luokseen tulemasta. Mutta hän ei mennyt sen lähemmäs kuin polkuanturaisilla jaloillaan oli tehnyt ensi kierroksensa. Sokeus oli opettanut hänet odottamaan. Sun Rockin taistelun päivästä lähtien, jolloin ilves oli tuhonnut hänen silmänsä, Kazan ei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Kolmasti hän alkuyöstä kutsui Kazania. Sitten hän valmisti itselleen pesän pensaikon suojaan ja odotti aamuun asti.

Samoin kuin hän tiesi, milloin yö peitti auringon viime hehkun, tiesi hän näkemättä, milloin päivä tuli. Vasta kun hän tunsi auringon lämpimästi paahtavan selkäänsä, voitti rauhattomuus varovaisuuden. Hitaasti hän asteli jokea kohden, nuuskien ilmaa ja vinkuen. Ilmassa ei ollut enää savun katkua, eikä hän enää tuntenut ihmishajua. Hän seurasi omia jälkiään takaisin hietasärkälle, pysähtyi joen valkoisen rannan yli kurkottavan tiheän pensaikon reunaan ja kuunteli.

Hetken päästä hän tallusteli alemmas ja meni suoraan sille kohdalle, missä hän ja Kazan olivat olleet juomassa silloin, kun kuului laukaus. Ja siellä hänen kuononsa tapasi hiekkaa, joka oli Kazanin verestä vielä kosteata ja paksua. Hän tiesi sen olevan puolisonsa verta, sillä Kazanin hajua oli yltympäri hiekassa sekaisin Sandy McTriggerin ihmishajun kanssa. Hän seurasi nuuskien Kazanin jälkiä virran partaalle siihen kohtaan, mistä Sandy oli kiskonut Kazania kanoottinsa luo. Hän keksi kaatuneen puun, johon Kazan oli ollut sidottuna. Ja sitten hän tapasi toisen niistä kahdesta nuijasta, joilla Sandy oli mukiloinut haavoittunutta Kazania, saadakseen hänet alistumaan. Siinä oli verta ja karvoja, ja heti Harmaa Hukka istahti takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohden, ja hänen kurkustaan kohosi Kazanille tarkoitettu huuto, joka etelätuulen siivillä liiteli mailien päähän. Sellaista huutoa Harmaa Hukka ei varmaan ollut vielä milloinkaan päästänyt. Se ei ollut kuutamoisten öitten mukana tuleva "kutsu", eikä se ollut ajohuuto eikä naarassuden puolison kaipuu. Siitä kajahti kuoleman vaikerrus. Ja tämän ainoan huudon jälkeen Harmaa Hukka pujahti takaisin rannan yli ulottuvan pensaikon reunaan ja makasi jokeen päin kääntyneenä.

Hän joutui oudon kauhun valtaan. Hän oli tottunut pimeyteen, mutta ei ollut ennen milloinkaan ollut yksin tässä pimeydessä. Aina hänellä oli ollut Kazanin läsnäolo turvana. Hän kuuli metsäkanan houkutusäänen jonkun metrin päästä pensaikosta, ja nyt se kaikui hänen korviinsa kuin toisesta maailmasta tulleena. Multahiiri mennä kahisi ruohikossa ihan hänen etukäpäliensä editse, ja hän tavoitti sitä ja puraisi hampaillaan kiveen. Hänen hartialihaksensa vavahtelivat hirveästi, ja hän vapisi kuin purevan pakkasen kynsissä. Häntä kammotti pimeys, joka riisti häneltä maailman, ja käpälillään hän hieroi suljettuja silmiään, ikäänkuin olisi pystynyt ne avaamaan näkeviksi.

Aikaisin iltapäivällä hän vaelsi takaisin tasangolle. Se tuntui erilaiselta. Se pelotti häntä, ja pian hän palasi rantaan, ja painautui maahan sen puun alle, missä Kazan oli maannut. Täällä ei niin kovin pelottanut. Kazanin haju tuntui väkevänä hänen ympärillään. Tunnin ajan hän makasi liikahtamatta, nojaten päätänsä Kazanin karvoista ja verestä tahmaiseen nuijaan. Yö tapasi hänet vielä siellä. Ja kun kuu ja tähdet ilmestyivät, ryömi hän siihen syvennykseen, jonka Kazanin ruumis oli tehnyt puun alle valkeaan hietaan.

Aamun sarastaessa hän meni joen partaalle juomaan. Hän ei nähnyt, että päivä oli melkein yhtä pimeä kuin yö, ja että mustanharmaalla taivaalla uinui uhkaava rajuilma. Mutta hän haisti sen läheisyyden sakeasta ilmasta ja tunsi tiheän pilvenvaipan kera lounaasta vyöryvän ukkosen polvekkeiset salamanvälähdykset. Etäinen ukkosenjyrinä kävi kovemmaksi, ja hän kyyristyi taas puun alle. Tuntikausia myrsky raivosi hänen yllään, ja sade valui virtanaan. Kun se oli tauonnut, hiipi hän esiin suojapaikastaan kuin piestynä. Turhaan hän etsi vielä viimeistä hajua Kazanista. Nuija oli huuhtoutunut puhtaaksi. Jälleen oli hiekka valkeaa siinä, missä Kazanin veri oli sitä punannut. Puun allakaan ei ollut mitään merkkiä toverista.

Tähän asti oli ainoastaan yksinäisyyden kauhu ympäröivässä haudanpimeydessä vaivannut Harmaata Hukkaa. Iltapäivällä tuli nälkä, ja se hänet karkoitti hiekkasärkältä. Hän lähti takaisin kentälle. Kymmenisen kertaa hän vainusi riistaa, mutta joka kerta se pääsi häneltä pakoon. Multahiirikin, jonka hän vainusi erään juuren alta ja kaivoi esiin käpälillään, livahti hänen hampaistaan.

Kolmekymmentäkuusi tuntia sitä ennen olivat Kazan ja Harmaa Hukka jättäneet puolet viime saaliistaan mailin tai parin päähän kauemmas tasangolle. Saalis oli iso nummikaniini ja Harmaa Hukka kääntyi sinne päin. Hän ei kaivannut näköä sitä löytääkseen. Hänessä oli kehittynyt huippuunsa eläinkunnan kuudes aisti — paikallisaisti, ja suoraan kuin kyyhkynen olisi suunnannut lentoaan hän viiletti pensaitten halki siihen kohtaan, jonne he olivat kaniinin piilottaneet. Mutta jokin valkea kettu oli ennättänyt ennen häntä, ja hän tapasi vain karva- ja nahkatukkoja hajallaan. Mitä oli jäänyt ketulta, sen olivat hirvilinnut ja pensasnärhit vieneet muassaan. Nälkäisenä Harmaa Hukka palasi joelle.

Sen yön hän taas nukkui siinä, missä Kazan oli maannut, ja kolmasti hän vastausta saamatta kutsui toveria. Sakea kaste laskeutui maahan ja liotti pois Kazanin viimeisenkin hajun valkeasta hiedasta. Mutta kaksi päivää hän vieläkin viipyi kapealla rantakaistaleella. Neljäntenä päivänä hänen nälkänsä kiihtyi niin kovaksi, että hän jyrsi kuorta pajupensaista. Sinä päivänä hän teki erään keksinnön. Juodessaan hän herkkätuntoisella kuonollaan kosketti veden reunassa johonkin liukkaaseen, mikä tuoksui vähän lihalta. Se oli pohjoisten jokien isoja simpukoita. Hän harasi sen käpälillään rannalle ja haisteli kovaa kuorta. Sitten hän murskasi sen hampaillaan. Makeampaa lihaa kuin mitä siitä tapasi hän ei ollut koskaan maistanut, ja hän alkoi pyydystää uusia simpukoita. Hän löysi niitä paljon ja söi, kunnes ei enää ollut nälkä.

Kolme päivää hän vielä viipyi rannalla. Ja silloin hänelle eräänä yönä tuli kutsu. Se pani hänet värähtämään uudesta, oudosta kiihtymyksestä — jostakin uuden toivon tapaisesta, ja hän juoksenteli kuutamossa hermostuneesti edestakaisin pitkin kiiltävää hietakaistaletta, kääntyen milloin pohjoiseen, milloin etelään ja sitten itään ja länteen — pää pystyssä, kuunnellen, ikäänkuin olisi lauhkeassa yötuulessa yrittänyt määrätä, mistä päin ihmeellisen äänen kuiskaava houkutus tuli. Ja mitä hyvänsä se oli, se tuli kaakon puolelta. Siellä — aution nummen takana, kaukana pohjoisen hirsimetsän toisella puolella — oli koti. Ja siellä kaukaa hän eläimellisen vaistonsa nojalla uskoi tapaavansa Kazanin. Kutsu ei tullut heidän vanhasta tuulenkaadostaan rämeiköltä, vaan sen takaa, ja välähtävänä näkynä tunkeutui hänen sokeutensa läpi korkealle kohoavan Sun Rockin ja sen huipulle vievän kiemurtelevan polun kuva. Siellä oli sokeus tullut. Siellä oli päivä päättynyt ja ikuinen yö alkanut. Ja siellä hän oli täyttänyt äidinvelvollisuutensa esikoisiaan kohtaan. Luonto oli painanut nämä seikat niin lujasti hänen muistiinsa, etteivät ne milloinkaan voineet hälvetä, ja kun hän kuuli kutsun, tuli se siitä päiväpaisteisesta maailmasta, jossa hän viimeksi oli kokenut valoa ja elämää ja viimeksi nähnyt kuun ja tähdet ja yön siniset pilvet.

Ja tähän kutsuun hän vastasi jättämällä sikseen joen ruokineen — ja lähtemällä pimeyttä ja nälkää kohti, pelkäämättä enää kuolemaa tai sen maailman tyhjyyttä, jota hän ei kyennyt näkemään; sillä edessään, kahdensadan mailin päässä, hän selvästi näki Sun Rockin, kiemurtelevan polun, kahden ison kallion välissä esikoistensa synnyinsijan — ja Kazanin!

XXV

SANDY McTRIGGERIN LOPPU

Kuusikymmentä mailia pohjoisempana lojui Kazan hienon teräsketjunsa päähän sidottuna, katsellen kuinka pikku professori McGill sekoitteli sankoon talia ja leseitä. Kymmenkunnan metrin päässä hänestä makasi iso tanskalainen, suunnattomat leuat kuolaisina harvinaisen herkkuaterian esimausta. Hän näytti mielihyvän merkkejä, kun McGill lähestyi mukanaan kipollinen tätä sekoitusta, ja kun hän sitä hotki avaraan kitaansa, silitteli tyyni, sinisilmäinen ja harmahtavan vaaleatukkainen mies pelkäämättä hänen selkäänsä.

Mutta Kazaniin päin kääntyessään hän käyttäytyi toisin. Hänen liikkeensä olivat hyvin varovaiset, ja kuitenkin hänen silmänsä ja huulensa hymyilivät, eikä hän mitenkään ilmaissut susikoiralle pelkoaan, jos sitä voikaan peloksi sanoa.

Pikku professori, joka oleskeli pohjolassa Smithson-opiston lähettämänä, oli viettänyt kolmanneksen elämästään koirien parissa. Hän rakasti ja ymmärsi niitä. Hän oli julkaissut aikakauskirjoissa koirien älystä joukon tutkielmia, jotka olivat herättäneet laajalti huomiota luonnontutkijain kesken. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen, että hän oli ostanut Kazanin ja ison tanskalaisen, oli juuri hänen rakkautensa koiriin ja se, että hän ymmärsi niitä paremmin kuin useimmat muut. Häntä oli ilahduttanut noiden kahden uljaan eläimen kieltäytyminen toisiaan tappamasta kolmensadan ihmisen huviksi, jotka olivat kokoontuneet taistelua katsomaan. Hän oli jo suunnitellut kirjoitusta tämän tapahtuman johdosta. Sandy oli hänelle kertonut Kazanin vangitsemisesta ja Harmaasta Hukasta, hänen villistä puolisostaan, ja professori oli tehnyt hänelle lukemattomia kysymyksiä.

Joka päivä hän kuitenkin ihmetteli Kazania yhä enemmän. Mikään ystävällisyys hänen puoleltaan ei herättänyt vastaavaa välkettä Kazanin silmissä. Kertaakaan Kazan ei osoittanut haluavansa ruveta ystäväksi. Mutta hän ei kuitenkaan ärissyt McGillille eikä tavoittanut hänen käsiään, kun ne tulivat ulottuville.

Hyvin usein saapui Sandy McTrigger sille pikku majalle, jossa McGill asui, ja kolmasti Kazan loikkasi ketjunsa päähän asti päästäkseen häneen käsiksi, ja valkeat torahampaat välkkyivät niin kauan kuin Sandy oli näkyvissä. McGillin kanssa yksin ollessaan Kazan oli rauhallinen. Jokin ilmaisi hänelle, että McGill oli saapunut ystävänä sinä iltana, jolloin hän ja iso tanskalainen seisoivat hartiat yhdessä teurastuskopiksi kyhätyssä häkissä. Eläimellisen sydämensä jossakin kaukaisessa sopukassa hän piti McGilliä erillään muista miehistä eikä tuntenut vähintäkään halua tehdä sille pahaa. Hän sieti professoria, mutta ei osoittanut kiintymystä, joka sensijaan isossa tanskalaisessa yhä vahvistui. Tämä ilmiö hämmästytti McGilliä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut koiraa, jota ei ollut saanut itseensä suostumaan.

Tänään hän pani talin ja leseet Kazanin eteen, ja hymyn sijaan tuli hänen kasvoilleen hämmästyksen ilme. Kazanin huulet olivat äkkiä vetäytyneet irviin. Vihainen ärinä kuului syvältä hänen kurkustaan. Selkäkarvat nousivat pystyyn. Lihakset vavahtelivat. Vaistomaisesti professori kääntyi. Sandy McTrigger oli hiljaa ilmestynyt hänen taakseen, tylyillä kasvoillaan irvistys, Kazania katsellessaan.

"Se on hupsua hommaa, jos koettaa saavuttaa tuon suosiota", sanoi hän. Sitten hän lisäsi, samalla kun silmiin äkkiä ilmestyi harrastuksen välke: "Milloinkas lähdette matkalle?"

"Ensi pakkasella", vastasi McGill. "Se saisi jo pian tulla. Minun pitäisi lokakuun alussa tavata kersantti Conroy joukkueineen Fond du Lacissa."

"Ja te menette Fond du Laciin asti — yksin?" uteli Sandy. "Miksette ota opasta?"

Pikku professori myhäili hiljaa.

"Mitä varten?" kysyi hän. "Minä olen kymmenisen kertaa kulkenut pitkin Athabascan vesireittejä ja tunnen tien yhtä hyvin kuin Broadwayn. Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Eikä matka ole kovin rasittava, kun kaikki virrat juoksevat pohjoiseen ja itään."

Sandy tarkasteli tanskalaista koiraa selin McGilliin. Hetkeksi ilmestyi hänen silmiinsä riemun välähdys.

"Otatteko koirat mukaan?"

"Otan."

Sandy sytytti piippunsa ja jutteli kuin olisi ollut kovin utelias.

"Varmaankin ne tulevat aika kalliiksi, tuommoiset retket, vai mitä?"

"Viimeinen maksoi noin seitsemäntuhatta dollaria. Tämä tulee maksamaan viisi", sanoi McGill.

"Juukeli!" mutisi Sandy. "Ja kaikkia noita rahoja te pidätte mukananne! Ettekö pelkää — että voisi mitään tapahtua?"

Pikku professori katseli nyt muualle. Hänen kasvojensa ja eleittensä huolettomuus hävisi. Hänen sinisilmänsä kävivät hiukan tummemmiksi. Tuima hymy, jota Sandy ei nähnyt, väreili hetkisen hänen suupielissään. Sitten hän kääntyi ja nauroi.

"Minä nukun kovin herkästi", sanoi hän. "Askelkin herättää minut yöllä. Minä havahdun ihmisen hengityksestäkin, kun päätän olla varovainen. Ja sitäpaitsi —" Hän veti taskustaan siniteräksisen Savage-revolverin. "Minä osaan käsitellä tätä." Hän osoitti majan seinässä nystyrää. "Katsokaa", sanoi hän. Viisi kertaa hän laukaisi kahdenkymmenen askeleen päästä, ja kun Sandy meni tarkastamaan nystyrää, pääsi häneltä huudahdus. Nystyrän sijaan oli tullut yhtenäinen, monihampainen reikä.

"Mainiota", sanoi hän. "Useimmat miehet eivät luodikollakaan ampuisi paremmin."

Kun Sandy oli lähtenyt, katseli McGill hänen jälkeensä epäilyksen välke silmissään ja hymyili omituisesti. Sitten hän kääntyi Kazaniin päin.

"Uskon, että sinä olet arvioinut hänet suunnilleen oikein, vanha veitikka", sanoi hän naurahtaen. "Enpä soimaa sinua paljonkaan, vaikka haluat karata hänen kurkkuunsa. Ehkä —"

Hän pisti molemmat kädet syvälle taskuihinsa ja meni sisälle majaan. Kazan antoi päänsä painua etukäpäliensä väliin ja makasi hiljaa, silmät apoauki. Oli myöhäinen iltapäivä, syyskuun alussa, ja joka yö toi nyt syksyn ensimmäisiä kylmiä viimoja. Kazan katseli auringon viimeistä hehkua, sen kalvetessa eteläisellä taivaalla. Pimeys seurasi aina pian sen kintereillä, ja silloin tuli entistä hurjempana hänen raju vapaudenkaipuunsa. Kaiket yöt hän oli pureskellut teräsketjujaan, katsellut tähtiä ja kuuta ja odotellen kuulostellut Harmaan Hukan kutsua, ison tanskalaisen maatessa nukuksissa.

Tänä iltana oli tavallista kylmempi, ja raittiin länsituulen terävä viima koski häneen oudosti. Se pani hänen verensä hehkumaan sillä tavalla, jota intiaanit nimittävät "pakkasen näläksi". Unettava kesä oli mennyt, ja metsästyksen vireät päivät ja yöt olivat käsillä. Häntä halutti päästä vapauteen ja juosta uuvuksiin asti, Harmaa Hukka rinnallaan. Hän tiesi, että Harmaa Hukka odotti siellä kaukana — missä tähdet riippuivat matalalla kirkkaalla taivaalla. Hän ponnisteli kahleensa päässä ja vinkui.

Koko sen yön hän oli levoton — levottomampi kuin oli ollut koskaan ennen. Kerran hän hyvin etäältä kuuli huudon, jota luuli Harmaan Hukan ääneksi, ja hänen vastauksensa herätti McGillin syvästä unesta. Oli hämärä, ja pikku professori pukeutui ja tuli ulos majastaan. Mielihyvin hän totesi virkistyttävän muutoksen ilmassa. Hän kostutti sormiaan ja piti niitä päänsä yläpuolella, nauraa hihittäen huomatessaan, että tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Hän meni Kazanin luo ja puheli, sanoen muun mukana: "Tämäpä panee mustat kärpäset nukkumaan, Kazan. Päivä pari vielä, ja me lähdemme matkaan."

Viittä päivää myöhemmin McGill talutti ensin tanskalaisen ja sitten Kazanin lastattuun veneeseen. Sandy McTrigger saattoi heitä matkalle, ja Kazan väijyi tilaisuutta karata hänen kimppuunsa. Sandy pysytteli sopivan matkan päässä ja McGill tarkasteli näitä kahta, kätkien huolettoman hymyn verhoon omat mietteensä, jotka saattoivat veren hänen suonissaan nopeasti kiertämään. He olivat liukuneet mailin verran virtaa alas, kun hän kumartui ja laski pelkäämättä kätensä Kazanin päälaelle. Käden kosketuksessa ja professorin äänessä oli jotakin, mikä vei Kazanilta halun näykkäistä.

Hän sieti tätä ystävällisyyttä ilmeettömin silmin eikä hievahtanutkaan.

"Aloin jo pelätä, etten saisi paljoakaan nukkua, poikaseni", hihitti McGill salaperäisesti, "mutta uskonpa, että voin silloin tällöin torkahtaa, kun sinä olet mukana!"

Hän leiriytyi siksi yöksi viidentoista mailin päähän järven rannalle. Ison tanskalaisen hän pani kiinni näreeseen kahdenkymmenen metrin päähän pienestä silkkiteltastaan, mutta Kazanin ketjun hän kiinnitti vaivaiskoivun tyveen, joka piti alhaalla teltan oviläppää. Ennen yöpymistä telttaansa McGill otti esiin revolverinsa ja tarkasteli sitä huolellisesti.

Kolme päivää jatkui matka ilman vastoinkäymisiä pitkin Athabasca-järven rantaa. Neljänneksi yöksi McGill pystytti telttansa mäntymetsikköön sadan metrin päähän rannasta. Koko sen päivän oli tuuli säännöllisesti puhaltanut päin, ja vähintäin puolet päivästä professori tarkasteli visusti Kazania. Lännestäpäin oli silloin tällöin tullut hajua, joka oli tehnyt Kazanin rauhattomaksi. Keskipäivästä asti oli koira haistellut sitä tuulta. Kahdesti oli McGill kuullut hänen murisevan syvällä kurkussaan; ja kerran, kun haju oli tullut tavallista väkevämpänä, Kazan oli paljastanut hampaansa, ja selkäharjakset törröttivät kankeina.

Leiripaikalle saavuttua pikku professori viivytteli tunnin aikaa tekemästä nuotiota ja istui tähystellen järven rannalle päin kaukoputkellaan. Oli jo hämärä, kun hän palasi sille kohtaa, johon oli pystyttänyt telttansa ja kahlehtinut koirat. Hetken aikaa hän syrjässä seisten tarkasteli susikoiraa. Kazan oli yhä rauhaton, maaten kääntyneenä länteen päin. McGill pani sen merkille, sillä Kazanin takana makasi toinen koira — itään päin. Tavallisissa oloissa Kazan olisi kääntynyt sitä kohti. Nyt hän oli varma, että länsituulessa oli jotakin. Hänen selkäänsä karmi hiukan, kun hän aprikoi, mitä se oli.

Kallionlohkareen taakse hän teki pienen tulen ja keitti illallista. Sitten hän meni telttaan, ja sieltä tullessa hänellä oli peitto käsivarrellaan. Seistessään hetken Kazanin kohdalla hän hihitti hiljaa.

"Tänä yönä emme nuku tuolla sisällä, poikaseni", sanoi hän. "Minua ei miellytä se, mitä olet länsituulesta keksinyt. Ehkä on tulossa — ukonilma!" Häntä nauratti leikinlaskunsa, ja hän kätkeytyi vaivaiskoivujen tiheikköön, kolmenkymmenen askeleen päähän teltasta. Siellä hän kääriytyi peittoonsa ja kävi maata.

Oli hiljainen, tähtikirkas yö, ja tuntikausia myöhemmin Kazan painoi kuononsa etukäpälien väliin ja torkahti. Siitä hänet herätti oksan rasahdus. Se ei havahduttanut hidasta tanskalaista, mutta silmänräpäyksessä oli Kazan pää valppaana ja tarkkaavaiset sieraimet nuuskivat ilmaa. Sama haju, jota hän oli kaiken päivää haistanut, ympäröi häntä nyt väkevänä. Hän makasi hiljaa vavahdellen. Hitaasti tuli teltan takaisesta tiheiköstä esiin olento. Se ei ollut pikku professori. Se lähestyi varovasti, pää kumarassa ja hartiat kyttyrässä, ja tähtien valo paljasti Sandy McTriggerin murhanenteiset kasvot. Kazan kyyristyi matalalle ja painoi päänsä litteäksi etukäpälien väliin. Pitkät torahampaat välähtelivät. Mutta vähimmälläkään äänellä hän ei ilmaissut piilopaikkaansa tiheän pensaan suojassa. Askel askeleelta Sandy lähestyi ja saapui vihdoin teltan oviläpälle. Hänellä ei nyt ollut kädessään nuijaa eikä ruoskaa. Näiden kummankin asemesta oli välkkyvää terästä. Teltan ovelle hän pysähtyi ja kurkisti sisään, selkä Kazaniin päin.

Äänettömästi, vikkelästi — sutena nyt joka liikkeeltään — Kazan nousi seisomaan. Hän unohti pidättävän ketjun. Kymmenen jalan päässä oli hänen vihollisensa, jota hän vihasi enemmän kuin ketään tähän asti. Hänen uljaan ruumiinsa jokainen voimanhiven keräytyi hyppyä varten.

Ja sitten hän hyppäsi. Tällä kertaa ketju, ei temmannutkaan häntä takaisin puolitaittunein niskoin. Ikä ja luonnonvoimat olivat hivuttaneet nahkaista kaulavyötä, jota hän oli pitänyt valjaissa raatamisensa ajoista lähtien, ja nyt se katkesi naksahtaen. Sandy kääntyi, samassa Kazan loikkasi toisen kerran, ja torahampaat upposivat miehen käsivarren lihaan. Kauhistuneena kiljaisten hän kaatui, ja heidän vieriessään maassa kajahti ison tanskalaisen syvä ääni jyrisevänä hälytyksenä, hänen kiskoessaan kahlehihnaa. Miehen kaatuessa Kazanin ote heltisi. Kohta hän taas oli pystyssä, valmiina uuteen hyökkäykseen. Ja silloin tuli muutos. Hän oli vapaa. Vyö oli poissa hänen kaulastaan. Metsä, tähdet, kuiskiva tuuli olivat hänen ympärillään. Täällä oli ihmisiä, ja kaukana oli — Harmaa Hukka! Hänen korvansa painuivat, hän pyörähti nopeasti ympäri ja pujahti varjomaisena takaisin oman maailmansa ihanaan vapauteen.

Sadan metrin päässä sai jokin hänet pysähtymään hetkeksi. Se ei ollut ison tanskalaisen ääni, vaan pikku professorin revolverin terävä naks, naks, naks. Ja sen yli kuului Sandy McTriggerin tuskainen, kaamea parahdus.

XXVI

TYHJÄ MAAILMA

Kazan samosi yhä eteenpäin. Jonkun aikaa häntä ahdisti se värisyttävä kuolinsanoma, joka oli tullut hänelle Sandy McTriggerin huudon mukana, ja hän pujahteli tiheikön läpi kuin varjo, korvat litteinä, häntä laahaamassa, takajalkain ilmaistessa suden ja koiran kummallista luikertavaa tapaa hiipiä vaarasta loitolle. Sitten hän saapui aukealle, ja hiljaisuus, kirkkaan taivaankannen miljoonat tähdet ja pureva tuuli, joka toi matkassaan hengähdyksen peräpohjolan lakeuksilta, tekivät hänet valppaaksi ja tutkivaksi. Hän oli kääntynyt tuulta vasten.

Jossakin tuolla kaukana lounaan puolella oli Harmaa Hukka. Ensi kerran moneen viikkoon hän istahti takakoivilleen ja purki ilmoille syvän ja väräjävän kutsun, joka kolkkona kajahteli mailien päähän ympäristöön. Iso tanskalainen kuuli sen ja vinkui. Sandy McTriggerin hiljaisen ruumiin luona katsahti pikku professori sinne päin, kasvot kalpeina ja jännittyneinä, ja odotteli toista huutoa. Mutta vaisto ilmaisi Kazanille, ettei tähän ensimmäiseen kutsuun tulisi vastausta, ja nyt hän lähti nopeasti taipaleelle, laukaten mailin toisensa jälkeen kuin koira, joka seuraa isäntänsä jälkiä kotiin. Hän ei palannut järven luo eikä suunnannut matkaansa Red Gold Cityyn. Suoraan kuin olisi seurannut ihmiskäden raivaamaa valtatietä hän kiiti ne neljäkymmentä mailia kenttää ja rämettä ja metsää ja vuorenharjannetta, jotka erottivat hänet McFarlanesta. Koko sinä yönä hän ei enää yhtään kertaa kutsunut Harmaata Hukkaa. Hän päätteli tottumuksen ja entisyyden mukaan, ja niinkuin Harmaa Hukka oli monta kertaa ennenkin häntä odottanut, tiesi hän toverin tälläkin kertaa odottavan hietasärkällä.

Päivän sarastaessa hän saapui joelle, kolmen mailin päähän hietasärkästä. Tuskin oli aurinko noussut, kun hän jo seisoi sillä valkealla hietakaistaleella, jonne hän ja Harmaa Hukka olivat tulleet juomaan. Odottavasti ja luottavasti hän katseli ympärilleen nähdäkseen Harmaan Hukan, hiljaa vikisten ja häntäänsä heiluttaen. Hän alkoi etsiä kumppaninsa hajua, mutta sateet olivat huuhtoneet jalkojen jäljetkin puhtaasta hiedasta. Kaiken sen päivää hän haki Harmaata Hukkaa joen varrelta ja tasangolta. Hän meni siihen paikkaan, missä he olivat tappaneet viimeisen jäniksensä. Hän haisteli pensaita, joissa myrkkysyötit olivat riippuneet. Yhä uudestaan hän istahti ja päästi ilmoille kaipaavan kutsunsa. Ja hitaasti hänessä Luonto tällöin sai toimeen erämaan ihmeen, jolla cree-intiaanien kesken on nimenä "hengen kutsu".

Samoin kuin se oli vaikuttanut Harmaaseen Hukkaan, pani se nyt Kazanin veren liikkeelle. Auringon mennessä mailleen ja yön varjojen alkaessa häntä verhota hän suuntasi kulkunsa yhä enemmän kaakkoon. Hänen koko maailmansa oli täynnä polkuja, joita pitkin hän oli metsästellyt. Niiden paikkojen ulkopuolella hän ei tiennyt olevankaan mitään elämää. Ja tässä, hänen käsityskantansa mukaisessa pienessä maailmassa, oli Harmaa Hukka, jota hän ei voinut olla tapaamatta. Tämä maailma, sellaisena kuin hän sen käsitti, ulottui McFarlanesta kapeana polkuna metsien kautta ja tasankojen halki siihen pieneen laaksoon, josta majavat olivat heidät karkoittaneet. Koska Harmaa Hukka siis ei ollut täällä, oli hän siellä, ja uupumatta Kazan taas ryhtyi häntä etsimään.

Vasta kun tähdet jälleen olivat taivaalta kalpenemassa ja harmaa päivä syntyi yöstä, pysähdytti hänet väsymys ja nälkä. Hän tappoi jäniksen ja makasi syötyään tuntikausia saaliinsa likellä nukuksissa. Sitten hän jatkoi matkaa. Neljäntenä yönä hän saapui harjanteiden väliseen kapeaan laaksoon, ja tähtien valossa, jotka nyt alkusyksyn kylmänselkeinä öinä olivat entistä kirkkaampia, hän kulki joen vartta pitkin heidän vanhaan rämeikkökotiinsa. Oli jo selvä päivä, kun hän saapui ison majavalammikon partaalle, joka nyt täydellisesti ympäröi tuulenkaatokummun. Katkohammas ja muut majavat olivat saaneet toimeen suuren muutoksen siellä, missä kerran oli ollut hänen ja Harmaan Hukan koti, ja kauan aikaa Kazan seisoi äänettömänä ja liikahtamatta lammikon reunalla nuuskien ilmaa, joka oli anastajain vastenmielisestä lemusta sakeana. Tähän asti oli hänen tarmonsa säilynyt lannistumatta. Jalat kipeinä, kupeet ohuina ja pää laihtuneena hän harhaili hitaasti rämeikköä ristiin rastiin. Kaiken sen päivää hän etsi. Ja hänen harjansa oli nyt painuksissa, ja hartioiden laskeutuminen todisti masentumista, samoin kuin silmien epävakainen katse.

Harmaa Hukka oli poissa.

Hitaasti Luonto juurrutti hänen tietoisuuteensa tämän tosiasian. Toveri oli poistunut hänen maailmastaan ja hänen elämästään, ja hänet valtasi semmoinen yksinäisyyden tunne ja niin suuri suru, että metsä tuntui vieraalta, ja erämaan hiljaisuus painosti ja pelotti. Vielä kerran hänen koiranluontonsa pääsi sudesta voitolle. Yhdessä Harmaan Hukan kanssa hän oli nauttinut vapaudesta. Ilman häntä tämä maailma oli niin suuri ja vieras ja tyhjä, että se kammotti häntä.

Myöhään iltapäivällä hän tapasi virran rannalta pienen kasan murskattuja simpukankuoria. Hän haisteli niitä — lähti pois — tuli takaisin ja haisteli taas. Tässä Harmaa Hukka oli viimeksi aterioinut ennenkuin jatkoi matkaa etelään. Mutta hänen jättämänsä haju ei ollut tarpeeksi väkevä kertoakseen siitä Kazanille, ja toistamiseen hän poistui. Siksi yöksi hän kyyristyi puunrungon alle ja itki itsensä nukuksiin. Sydänyöllä hän valitteli kuin lapsi rauhattomassa horroksessaan. Ja päivät ja yöt perätysten Kazan yhä pysyi hiiviskelevänä rämeikön olentona, murehtien sitä ainoata, joka oli vienyt hänet sekasorrosta valoon, täyttänyt hänen maailmansa ja lähtemällä hänen luotaan vienyt tästä maailmasta pois senkin, mitä Harmaa Hukka oli sokeutensa mukana menettänyt.

XXVII

SUN ROCKIN "KUTSU"

Sun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä syysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt maailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin muihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä uuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat kadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies häntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän oli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin heidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa kohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli etäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan Joanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun silmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi lempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan oli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen hartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja pujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.

"Sinä olet taas onnellinen, Joan", puheli hän iloisesti nauraen. "Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin."

"Niin, minä olen todellakin onnellinen", kuiskasi Joan, ja äkkiä hänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää, valkeaa hietakielekettä. "Muistatko vielä — tuntuu kuin olisi siitä kulunut monta vuotta — että Kazan jätti meidät tässä? Naaras oli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?" Hänen suupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: "Olisipa hauska tietää — minne he — ovat menneet."

Maja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen bakneesh -köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita ja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai asukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi, ja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies puhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka nyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies palasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin sinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.

"Kuulitko sinä sen." kysyi Joan. "Kuulitko sinä — kutsun?"

Mies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.

"Olin mailin päässä rämeellä", sanoi hän. "Kyllä minä sen kuulin."

Joan tarttui hänen käsivarteensa.

"Se ei ollut Kazan", sanoi hän. "Minä tuntisin hänen äänensä. Mutta mielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu — se, joka silloin aamulla kuului hietasärkältä, hänen puolisonsa!"

Mies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti hiukan kiihkeämmin.

"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?" kysyi hän. "Lupaatko minulle, ettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?"

"Sitä olenkin ajatellut", vastasi mies. "Ajattelin sitä — kutsun kuultuani. Minä lupaan."

Joanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.

"Me rakastimme Kazania", kuiskasi hän. "Ja sinä voisit tappaa hänet — tai hänen kumppaninsa."

Hän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja he kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies seurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan osoitti tähtien valaisemalle tasangolle.

"Kuule — kuule!" sanoi hän. "Se on naaraan huuto, se kuului Sun Rockilta!"

Hän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen takanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän korviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava vastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi Joania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi nyyhkytykseksi.

Hän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen kuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan ja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului, ja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi suulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:

" Kazan — Kazan — Kazan!"

Sun Rockin huipulla Harmaa Hukka kuuli nälkiintymisestä laihana ja kuihtuneena naisen huudon, ja hänen kurkustaan kohoamassa oleva kutsu heikkeni vinkunaksi. Ja pohjoisessa päin pysähtyi vikkeläliikkeinen varjo hetkiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä tähtien valossa. Se oli Kazan. Outo tuli kiiti hänen ruumiinsa läpi. Hänen eläimellisen käsityksensä joka säie syttyi ilmiliekkiin siitä tietoisuudesta, että täällä oli koti. Täällä hän kauan aikaa sitten oli elänyt, rakastanut ja taistellut — ja samassa palasivat jo kalvenneet ja hämärtyneet muistin unikuvat todellisina ja elävinä hänen mieleensä. Sillä tasangon yli kantautui heikosti hänen korviinsa Joanin ääni.

Tähtien valaistuksessa Joan seisoi jännittyneenä ja valkeana, kun Kazan kuutamon valjusta usvasta ilmestyen saapui hänen luokseen, mahallaan kyyristellen, läähättäen ja menehtyneenä, outo vinkuva sävy kurkussaan. Ja kun Joan astui hänen luokseen, ojentaen kätensä ja yhä uudestaan kuiskaten hänen nimeään, seisoi mies heitä katselemassa uuden ja suuremman ymmärtämyksen kummasteleva ilme kasvoissaan. Hän ei nyt vähääkään pelännyt susikoiraa. Ja kun Joan käsivarsillaan painoi Kazanin isoa, pörröistä päätä rintaansa vasten, kuuli mies pedon iloisen, läähättävän vinkunan ja nuoren vaimonsa nyyhkyttävän, kuiskaavan äänen, ja kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina hän seisoi Sun Rockiin päin kääntyneenä.

"Voi, ihme!" huokasi hän. "Uskonpa — että niin on laita —"

Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksiinsa kuului taas tasangon yli Harmaan Hukan surua ja yksinäisyyttä ilmaiseva toverikutsu. Nopeasti kuin ruoskan tapaamana Kazan oli jalkeilla, unohtaen Joanin koskennan, hänen äänensä, miehen läheisyyden.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa, ja Joan heittäytyi miehensä rintaa vasten ja likisti melkein rajusti hänen kasvojaan kättensä välissä.

" Nyt kai uskot?" huusi hän huohottaen. " Nyt kai uskot minun maailmani Jumalaan — siihen Jumalaan, jonka kanssa minä olen elänyt, joka antaa sielun villeille olennoille, siihen Jumalaan, joka on tuonut — meidät kaikki — yhteen — vielä kerran — kotiin!"

Mies kiersi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen.

"Minä uskon, Joan kultaseni", kuiskasi hän.

"Ja ymmärräthän — nyt — mitä merkitsee 'Ei sinun pidä tappaman'?"

"Paitsi mikäli se tuottaa meille elatusta — kyllä ymmärrän", vastasi toinen.

Joanin lämpimät, pehmoiset kädet hyväilivät miehen kasvoja. Hänen tähtinä loistavat sinisilmänsä katsoivat miehen silmiin.

"Kazan ja hän — sinä ja minä — ja pienokainen! Oletko pahoillasi, että tulimme takaisin?" kysyi hän.

Niin tiukasti rintaansa vasten mies puristi nuorta vaimoaan, ettei tämä kuullut sanoja, joita kuiskattiin hänen pehmeään, lämpimään tukkaansa. Ja sitten he istuivat tuntikausia tähtien valossa majansa oven edustalla. Mutta he eivät enää kuulleet yksinäistä huutoa Sun Rockilta. Joan ja hänen miehensä ymmärsivät.

"Hän käy kyllä meitä taas huomenna katsomassa", sanoi mies vihdoin. "Tule, Joan, mennään nukkumaan." Yhdessä he astuivat majaan.

Ja sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka taas metsästelivät rinnatusten kuutamoisella lakeudella.