Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KAZAN SUSIKOIRA

Seikkailukirja suurilta saloseuduilta

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomentanut

Jussi Tervaskanto

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1922.

SISÄLLYS:

I. Ihme
II. Pohjoiseen
III. McCready maksaa velkansa
IV. Kahleista vapaana
V. Taistelu lumessa
VI. Kazan tapaa Joanin
VII. Pois lumipyrystä
VIII. Suuri muutos
IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla
X. Tulen päivinä
XI. Aina yhdessä
XII. La mort rouge
XIII. Nälän polulla
XIV. Hampaan oikeus
XV. Taistelu tähtien alla
XVI. Kazan kuulee kutsun
XVII. Kazanin poika
XVIII. Bareen kasvatus
XIX. Anastajat
XX. Erämaan vainovälit
XXI. Laukaus hiekkasärkällä
XXII. Sandy McTriggerin menetelmä
XXIII. Professori McGillin väliintulo
XXIV. Yksin pimeydessä
XXV. Sandy McTriggerin loppu
XXVI. Tyhjä maailma
XXVII. Sun Rockin "kutsu"

I

IHME

Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien välissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää elottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei liikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan ruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen kuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut; jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka. Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi rekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli saanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen oli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten ruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää ja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen kurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat lumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin Kazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja yhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman vaarojen halki.

Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut — tätä ennen. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua livistää — eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa surmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt pelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet seikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi kertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi tähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli täynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta ne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla tavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten katselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa makaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut takakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat ihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.

Äkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sitten hiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen — se sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavasti jo penikkapäivinään, hän oli ollut unissaan kuulevinaan sellaista naurua, kuin nyt tämän nuoren naisen. Siitä kajahti yhtaikaa ihmeellinen onnentunne, ihmeellisen rakkauden värähdys ja koko olennon suloisuus, joka sai Kazanin kohottamaan päätänsä heidän tullessaan sisään. Hän katsoi suoraan heihin, punaisten silmien säihkyessä. Äkkiä hän käsitti, että nainen nähtävästi oli rakas hänen isännälleen, sillä isännän käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Valon hohteessa, hän näki, että naisen tukka oli hyvin vaalea, ja että hänen kasvoissaan oli bakneesh-kasvin heleänpunaväri ja hänen kirkkaissa silmissään bakneesh-kukan sini. Samassa nainen näki hänet ja syöksähti huudahtaen häntä kohden.

"Seis!" huusi mies. "Se on vaarallinen! Kazan —"

Nainen oli polvillaan hänen vieressään, untuvanpehmoisena, suloisena ja ihanana, silmäin loistaessa ihmeellisesti ja molempien kätten ollessa häntä koskettamaisillaan. Pitäisikö madella takaisin? Vai näykkäistä? Olikohan tuo nainen joku seinällä olijoista ja hänen vihollisensa? Karkaisiko hän kiinni valkeaan kurkkuun? Hän näki miehen rientävän esiin kuolonkalpeana. Sitten naisen käsi laskeusi hänen päähänsä ja tämä kosketus sai väristyksen kiitämään hänen lävitsensä, vavahuttaen joka hermoa. Molemmin käsin nainen kohotti hänen päätänsä. Hänen kasvonsa olivat ihan lähellä, Kazan kuuli hänen sanovan melkein nyyhkyttäen:

"Ja sinä siis olet Kazan — rakas, vanha Kazan, oma Kazanini, sankarikoirani — joka toit hänet kotiin luokseni, kun muut kaikki olivat kuolleet! Kazan koirani — sankarini!"

Ja sitten, ihmeitten ihme, naisen kasvot painuivat häntä vastaan, ja
Kazan tunsi hänen suloisen, lämpimän kosketuksensa.

Näinä hetkinä Kazan ei hievahtanut. Tuskin hengittikään. Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin nainen nosti kasvonsa hänestä. Ja silloin näkyi kyyneleitä hänen silmissään, ja mies seisoi heidän yläpuolellaan, kädet tiukasti nyrkkiin puserrettuina ja suu lujasti kiinni.

"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä — paljaalla kädellä", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä äänellä. "Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika — katsohan tuota!"

Kazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin kääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa hänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos uskaltaisi! Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista varten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman erällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: "Herranen aika! Katsohan tuota!" — ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua ajamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta pukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä tähtinä kimmeltäen.

"Katsopa!" kuiskasi hän. "Katsopa!"

Vielä puolen tuumaa — tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi ison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa — naisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku kättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin. Hän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja näki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen mieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä Isobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt miehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet epäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen jollakin tavalla olevan naisen mieleen.

"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?" sanoi isäntä lempeästi. "Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme mahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan — meidän kummankin! Hän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken elinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin paholaiset — eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?"

Vielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet makaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet Isobelia. Hän katsoi ja kuunteli — ja koko ajan hänessä yhä yltyi halu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita tai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja somasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan, kiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli rivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän oli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet koskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä hän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja lintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille sävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä pelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän ja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa takakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut taivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä. Hitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen tähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää — tuuman verran erällään, kurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä nuoren naisen luo — puolitiessä huoneen poikitse — kun ihmeelliset säveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.

"Jatka vain!" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.

"Jatka vain! Älä keskeytä!"

Isobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja jatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä eivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä lähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle valuneita helmoja. Ja sitten — hän makasi vavisten, sillä Isobel oli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän kotansa edustalla, oli myös kuullut "Karibulaulun" hurjaa luikkausta, — mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun tapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen, niin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel äkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä herätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä. Toisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä syvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa värähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän kuuli isäntänsä yskivän.

"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista — mutta en olisi ikinä uskonut sen noin tekevän", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin mielestä outo sävy.

II

POHJOISEEN

Merkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä ja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää valjaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista, pitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän kaipasi ajajan "kush-kush-hu-jah!" huutoa, kaksikymmenjalkaisen karibunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta takanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat paikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä puuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään, silloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.

Missä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä, mikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja välistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan olisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin, sillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn oven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin kyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui hyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat ihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen Kazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin, että nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän muisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.

Sitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa kiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi levottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä kasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen kaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli seurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää. Hänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja kieltäytyi liikkumasta.

"Tule, Kazan", houkutteli mies. "Tule vain, poikaseni."

Hän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti ruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Hänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan lähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen päätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi vieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan, jonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos, nauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja jännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti pyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän kuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui. Suljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä, hänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti aukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään alas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi hän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille hän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina ja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki ainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta kurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä päänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin johdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja Kazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen kädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas ääni:

"Kaa-aa-zan!"

Nuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.

"Senkin veijari!" hohotti hän.

Kun Thorpe saapui lyhtyjen valaisemalle aukiolle, näki hän Kazanin kyyrysillään naisen jalkain juuressa. Se oli Thorpen vaimo. Tämä hymyili hänelle voitonriemuisena, kun hän ilmestyi näkyviin pimeydestä.

"Sinä olet voittanut!" nauroi mies, eikä suinkaan pahoillaan. "Olisinpa uskaltanut vaikka viimeisen dollarini luvata siitä, ettei mikään ääni saisi sitä niin tekemään. Sinä olet voittanut! Kazan, ilkimys, minä olen menettänyt sinut!"

Äkkiä hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, kun Isobel kumartui ottamaan maasta ketjun päätä.

"Se on sinun, Issy", lisäsi hän kiireesti, "mutta sinun täytyy antaa minun sitä hoitaa, kunnes — olemme varmat. Anna ketju tänne. En vieläkään uskalla siihen luottaa. Se on susi. Olen nähnyt sen yhdellä puraisulla katkaisevan intiaanin käden ja yhdellä riuhtaisulla kiskovan esille toisen koiran kaulavaltimon. Se on henkipatto — paha koira — vaikka se niin sankarillisesti pysyikin luonani ja toi minut elävänä kotiin. Minä en voi siihen luottaa. Anna ketju minulle —"

Hän ei ehtinyt lopettaa. Villipedon tavalla äristen Kazan oli syöksynyt seisaalle. Huulet kohosivat, paljastaen pitkät torahampaat, ja selkäkarvat jäykistyivät. Äkkiä päästäen varoitushuudon Thorpe laski kätensä vyössään olevaan revolveriin.

Kazan ei välittänyt hänestä. Muuan uusi olento oli ilmestynyt yön pimeydestä ja seisoi nyt lyhtyjen valokehässä. Se oli McCready. Tämän oli määrä olla Thorpelle ja hänen nuorelle vaimolleen oppaana matkalla takaisin Red-Riverin leirille, missä Thorpen toimena oli johtaa uuden mannerradan rakentamista. McCready oli suora, tanakkatekoinen ja sileäksi ajeltu. Hänen leukansa oli niin kulmikas, että näytti petomaiselta, ja hänen silmiensä hehku oli melkein samanlainen kuin intohimo Kazanin silmissä, kun tämä katseli Isobelia.

Punaisen ja valkean kirjava, kudottu lakki oli irtautunut Isobelin päästä ja riippui nyt toisella olkapäällä. Lyhtyjen himmeä hohde valaisi hänen kutriensa lämmintä kultaa. Hänen poskensa punoittivat, ja silmät, jotka äkkiä kääntyivät tulijaan päin, olivat siniset kuin sinisin bakneesh-kukka ja hohtivat kuin timantit. McCready käänsi katseensa muuanne, ja samassa Isobelin käsi kosketti Kazanin päätä. Ensi kertaa koira ei näyttänyt tuntevan hänen kosketustaan, vaan murisi yhä McCreadylle, ja uhkaava ärinä kävi yhä syvemmäksi. Thorpen vaimo kiristi ketjua.

"Maahan, Kazan — maahan!" komensi hän.

Hänen äänensä kuullessaan Kazan rauhoittui hiukan.

"Maahan!" toisti Isobel, ja hänen vapaa kätensä kosketti taas koiran päätä. Kazan laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta huulet olivat yhä irvissä. Thorpe katseli koiraa. Häntä ihmetytti susimaisten silmien katkera vimma, ja hän katsahti McCreadyyn. Kookas opas oli kehittänyt auki pitkän koiraruoskansa. Outo ilme oli tullut hänen silmiinsä. Hän tuijotti tiukasti Kazaniin. Äkkiä hän kumartui eteenpäin, kumpikin käsi polveen nojaten, ja jännittyneen silmänräpäyksen tai parin verran hän näytti unohtaneen, että Isobel Thorpen ihmeelliset sinisilmät katsoivat häntä.

"Huu-kush, Pedro — kimppuun!"

Tämä sana "kimppuun" opetettiin vain Luoteisvaltioitten ratsupoliisien palveluksessa oleville koirille. Kazan ei hievahtanut. McCready oikaisihe ja lennätti nuolennopeudella ruoskansa pitkän siiman kiemuroimaan pimeyteen, jossa se paukahti kuin pistoolinlaukaus.

"Kimppuun, Pedro — kimppuun!"

Kazanin kurkussa syveni korina äriseväksi uimaksi, mutta ainoakaan lihas ei liikkunut hänen ruumiissaan. McCready kääntyi Thorpen puoleen.

"Olisinpa vaikka vannonut tuntevani tuon koiran", sanoi hän. "Jos se on Pedro, niin se on paha!"

Thorpe tarttui koiran ketjuun. Isobel yksin näki sen katseen, joka hetkeksi ilmestyi McCreadyn silmiin. Se sai hänet vapisemaan. Hetkistä aikaisemmin, kun juna oli juuri pysähtynyt Le Pas'iin, hän oli ojentanut kätensä tälle miehelle ja huomannut silloin saman ilmiön. Mutta vapistessaankin hän muisti, mitä kaikkea hänen miehensä oli kertonut metsäkansasta. Hän oli oppinut heitä rakastamaan, ihailemaan heidän suurta, karkeaa miehekkyyttään ja uskollista sydäntään, ennenkuin Thorpe oli vienyt hänet heidän joukkoonsa; ja samassa hän jo hymyili McCreadylle, pyrkien voittamaan pelon ja vastenmielisyyden väristyksen.

"Se ei pidä teistä", sanoi hän vienosti nauraen miehelle. "Ettekö halua ruveta sen ystäväksi?"

Hän veti Kazania miestä kohden, Thorpen pidellessä ketjusta. McCready astui Isobelin viereen, kun tämä kumartui koiran puoleen. Hänen selkänsä oli Thorpeen päin, kun hän kyykistyi. Isobelin kumartunut pää oli jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän saattoi nähdä hehkun naisen poskilla ja hänen suunsa nyrpistyneen piirteen, kun hän koetti tyynnyttää Kazanin kurkusta kuuluvaa matalaa ärinää. Thorpe oli valmiina vetämään ketjusta takaisin, mutta hetken aikaa McCready oli hänen ja Isobelin välillä, eikä hän voinut nähdä McCreadyn kasvoja. Miehen silmät eivät olleet suunnatut Kazaniin. Hän tuijotti Isobeliin.

"Te olette rohkea", sanoi hän. "Minä en tuota uskaltaisi. Se purisi käteni poikki!"

Hän otti Thorpelta lyhdyn ja ojensi kulkunsa kapealle lumiladulle, joka poikkesi polulta. Tiheän kuusikon peitossa oli leiri, jonka Thorpe oli jättänyt kaksi viikkoa sitten. Siellä oli nyt kaksi telttaa yhden sijasta, jota hän ja hänen oppaansa olivat käyttäneet. Niiden edustalla paloi iso nuotio. Ihan tulen ääressä oli pitkä reki, ja valokehän rajalla puihin kiinnitettyinä Kazan näki hämärästi valjaskumppaneitaan, joiden silmät kiiluivat. Hän seisoi jäykkänä ja liikahtamatta sillä aikaa kuin Thorpe kiinnitti hänet rekeen. Hän oli taas metsissään — ja johdossa. Hänen emäntänsä nauroi ja taputti käsiään innoissaan siitä oudosta ja ihmeellisestä elämästä, josta hän oli nyt tullut osalliseksi. Thorpe oli työntänyt syrjään teltan oviläpän, ja Isobel meni hänen edellään sisään, vilkaisematta taakseen ja virkkamatta sanaakaan Kazanille. Tämä vinkui ja käänsi punaiset silmänsä McCreadyyn päin.

Teltassa Thorpe sanoi:

"On ikävä, ettei vanha Jackpine palannut kanssamme, Issy. Hän oli minulle ajomiehenä tulomatkalla, mutta en kauniilla puheella enkä millään hinnalla saanut häntä palaamaan. Hän on lähetysaseman intiaani, ja maksaisin kuukausipalkkani, jos voisin sinulle näyttää, kuinka hän kohtelee koiria. En oikein luota tuohon McCreadyymme. Hän on kummallinen mies, sanoo täkäläinen yhtiömme asiamies, ja tuntee metsät kuin kirjan. Mutta koirat eivät kärsi vierasta. Kazan ei varmastikaan kiinny häneen vähääkään."

Kazan kuuli Isobelin äänen ja kuunteli sitä jäykkänä seisten ja liikahtamatta. Hän ei kuullut eikä nähnyt McCreadyä, kun tämä hiipien lähestyi häntä takaa. Miehen ääni kajahti äkkiä kuin pyssynlaukaus hänen kintereillään.

"Pedro!"

Heti Kazan kyyristyi, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskan läiskähdys.

"No jopa nyt sain sinut kiinni — vai mitä, senkin vietävä?" kuiskasi
McCready, ja hänen kasvonsa näyttivät kumman kalpeilta tulen valossa.
"Vai olet sinä muuttanut nimesi, häh? Mutta minä paljastin sinut —
mitäs siihen sanot?"

III

McCREADY MAKSAA VELKANSA

Kauan aikaa senjälkeen, kun McCready oli lausunut nämä sanat, hän istui ääneti nuotion ääressä. Vain hetkeksi tai pariksi hänen silmänsä kääntyivät Kazanista. Vähän ajan kuluttua, kun hän oli varma siitä, että Thorpe ja Isobel olivat laskeutuneet levolle, hän meni omaan telttaansa ja palasi sieltä viskypullo kädessään. Seuraavan puolen tunnin aikana hän joi vähän väliä. Sitten hän siirtyi paikaltaan ja istahti reen päähän juuri niin kauas Kazanista, ettei tämä ketjuun sidottuna ulottunut häneen.

"Minä paljastin sinut, vai mitä?" toisti hän, väkijuoman vaikutuksen alkaessa näkyä hänen silmiensä välkkeestä. "Kukahan lempo muutti sinun nimesi, Pedro. Ja millä hitolla hän sai sinut haltuunsa? Hohoi, kunpa sinä osaisit puhua —"

He kuulivat Thorpen ääntä teltasta. Sitä seurasi hiljainen, tyttömäinen naurunhihitys, ja McCready ponnahti pystyyn. Hänen kasvonsa leimahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän pisti pullon takintaskuunsa. Nuotiota kiertäen hän varovasti hiipi teltan viereisen puun suojaan ja seisoi siinä useita minuutteja kuuntelemassa. Hänen silmissään välkehti tulinen vimma, kun hän palasi reen ja Kazanin luo. Oli jo puoliyö, ennen kuin hän meni omaan telttaansa.

Nuotion lämmössä Kazanin silmät vähitellen painuivat umpeen. Hän nukkui levottomasti, ja rauhattomat kuvat täyttivät hänen aivonsa. Välistä hän oli tappelevinaan ja hänen leukansa näykkäsivät. Toisin vuoroin hän tempoili ketjunsa päässä, McCready tai emäntänsä juuri ulottuman ulkopuolella. Kazan tunsi taas nuoren naisen käden hellää kosketusta ja kuuli hänen äänensä ihmeellistä sulosointua; Isobel lauloi hänelle ja hänen isännälleen ja samat värähtelyt, kuin silloinkin illalla, kiitivät jälleen hänen ruumiinsa lävitse. Ja sitten kuva muuttui. Hän oli juoksevinaan uhkean valjakon etunenässä — Luoteisten ratsupoliisien kuusi koiraa — ja hänen isäntänsä nimitti häntä Pedroksi. Näyttämö vaihtui taas. Oltiin leirissä. Hänen isäntänsä, joka oli nuori ja parraton, auttoi reestä toista miestä, jonka kädet olivat sidotut hänen etupuolelleen kummallisilla mustilla renkailla. Sitten tuli myöhäisempi kuva — hän makasi ison nuotion edessä. Hänen isäntänsä istui häntä vastapäätä selkä telttaan päin, ja hän näki teltasta tulevan ulos mustarenkaisen miehen — mutta renkaat olivat poissa ja hänen kätensä olivat vapaat, ja toisessa oli raskas nuija. Hän kuuli nuijan hirmuisen jymähdyksen, kun se putosi hänen isäntänsä päähän — ja tämä ääni herätti hänet levottomasta unestaan.

Hän hyppäsi jaloilleen, selkä jäykkänä, ja ärisi kurkkuäänellään. Tuli oli palanut loppuun, ja leirissä vallitsi päivänkoiton edellä käyvä tumma hämärä. Tämän hämärän läpi Kazan näki McCreadyn. Taas tämä seisoi hänen emäntänsä teltan ääressä, ja nyt Kazan tiesi, että hän oli sama mies, jolla oli ollut nuo mustat renkaat, ja että juuri tämä mies oli häntä lyönyt ruoskalla ja nuijalla monina pitkinä päivinä sen jälkeen, kun oli tappanut hänen isäntänsä. McCready kuuli hänen kurkustaan tulevan uhkauksen ja palasi kiireesti tulen luo. Hän alkoi viheltää ja vetää puoleksipalaneita runkoja kokoon, ja kun tuli leimahti uudestaan, huusi hän saadakseen Thorpen ja Isobelin hereille. Hetken päästä Thorpe ilmestyi teltan oviaukkoon, ja hänen vaimonsa seurasi häntä ulos. Isobelin hajalla olevat hiukset lainehtivat kullanvärisinä aaltoina hänen hartioillaan, ja hän istahti rekeen lähelle Kazania ja alkoi niitä sukia. McCready lähestyi häntä takaa päin ja hapuili reessä olevia tavaroita. Aivan kuin vahingossa hänen toinen kätensä hetkeksi sukelsi naisen selkää pitkin valuvaan hiustulvaan. Isobel ei tuntenut hänen sormiensa hyväilevää kosketusta, ja Thorpe oli selin heihin. Kazan yksin näki käden salamyhkäisen liikkeen, sormien hellästi hypistelevän hiuksia ja miehen silmissä palavan mielettömän intohimon. Ilvestäkin sukkelammin koira hyökkäsi niin pitkälle kuin ketjua riitti reen yli. McCready ehti töin tuskin hypähtää takaisin, ja kun Kazan oli päässyt ketjua äärimmilleen, ponnahti hän takaisin niin voimakkaasti, että hänen ruumiinsa töyttäsi kyljittäin Isobelia vastaan. Thorpe oli juuri kääntynyt sinne päin ja ehti nähdä hyökkäyksen lopun. Hän luuli, että Kazan oli hypännyt Isobelin kimppuun, eikä häneltä kauhuissaan päässyt sanaa tai huudahdusta, kun hän reestä nosti kaatuneen vaimonsa. Hän näki, ettei Isobel ollut loukkaantunut, ja tavoitti revolveriaan. Se oli huotrassaan teltassa. Hänen jalkojensa juuressa oli McCreadyn ruoska, ja hetkellisessä kiihtymyksessään hän sieppasi sen ja hyökkäsi Kazania kohti. Koira kyyristyi lumeen eikä yrittänytkään paeta tai hyökätä kimppuun. Vain kerran hän muisti saaneensa niin ankaran selkäsaunan kuin nyt Thorpelta. Mutta häneltä ei päässyt vinkunaa eikä murinaa.

Ja silloin, äkkiä, hänen emäntänsä juoksi paikalle ja tarttui Thorpen pään yli kohotettuun ruoskaan.

"Ei iskuakaan enää!" huusi hän, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pidätti miehen lyömästä. McCready ei kuullut, mitä hän sitten sanoi, mutta Thorpen silmiin tuli outo ilme, ja sanaa sanomatta hän seurasi vaimoaan telttaan.

"Kazan ei hyökännyt minun kimppuuni", kuiskasi Isobel, vavisten äkillisessä kiihtymyksessä, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Tuo mies oli takanani", jatkoi hän, tarttuen miehensä käsivarteen. "Tunsin hänen koskettavan itseäni — ja silloin Kazan hyppäsi. Ei se minua purisi. Miestä se tarkoitti! Jotakin on — hullusti —"

Hän melkein nyyhkytti, ja Thorpe veti hänet tiukasti syliinsä.

"En tullut ajatelleeksi — mutta kummaa se on", sanoi hän. "Eikös McCready maininnut jotakin sellaista, että hän tuntee koiran? Se on kyllä mahdollista. Ehkä hänellä on aikaisemmin ollut Kazan hallussaan, ja hän lienee kohdellut sitä niin pahasti, että koira ei ole sitä unohtanut. Huomenna otan asiasta selvän. Mutta kunnes saan tietää — lupaatko pysyä erillään Kazanista?"

Isobel lupasi. Kun he tulivat teltasta ulos, kohotti Kazan isoa päätään. Ruoskansiiman kirvelevä isku oli sulkenut hänen toisen silmänsä, ja suusta vuoti verta. Isobel nyyhkytti hiljaa, mutta ei mennyt hänen likelleen. Puolisokeana hän oli huomannut, että emäntänsä oli keskeyttänyt kurituksen, ja hän vikisi hiljaa ja heilutti paksua häntäänsä lumessa. Hän ei ollut tuntenut milloinkaan itseään niin onnettomaksi, kuin nyt valkenevan päivän pitkinä, raskaina tunteina, kun hän raivasi valjaskumppaneilleen latua pohjoiseen. Hänen toinen silmänsä oli ummessa ja täynnä polttavaa tuskaa, ja hänen ruumiinsa oli kariburuoskan iskuista hellänä. Mutta ruumiillinen tuska ei ollut syynä siihen, että hän näin piti päätään kumarruksissa ja että hänen ruumiiltaan nyt puuttui toverien johtajalle kuuluva tarmokas, vikkelä valppaus, vaan syynä oli hänen mielentilansa. Ensi kerran eläissään hän oli sielullisesti murtunut. McCready oli lyönyt häntä — aikoja sitten; hänen isäntänsä oli myös lyönyt, ja koko tämän päivän kaikuivat heidän äänensä kiivaina ja kostonhaluisina hänen korviinsa. Mutta enimmin pahoitti hänen mieltänsä hänen emäntänsä. Tämä pysytteli erillään hänestä, aina kauempana kuin minne hänen ketjunsa ulottui. Ja kun pysähdyttiin lepäämään ja oltiin taas leiripaikassa, katseli hänen emäntänsä häntä oudoin, ihmettelevin ilmein eikä puhutellut. Kazan luuli hänenkin voivan lyödä ja hiipi pois hänen luotaan, kyyristyen mahalleen lumeen. Hänessä merkitsi mielialan masentuminen sydämen murtumista, ja sinä yönä hän värjötteli eräässä leiritulen pimeimmistä varjopaikoista ja suri yksinäisyydessä. Kukaan ei tiennyt sitä suruksi — ellei ehkä Isobel. Mutta tämä ei silti lähestynyt häntä eikä puhutellut, vaan katseli häntä tarkasti — ja tutki häntä tiukimmin silloin, kun hän katseli McCreadya.

Myöhemmin, kun Thorpe ja hänen emäntänsä olivat menneet telttaansa, alkoi sataa lunta ja lumen vaikutus McCreadyyn kummastutti Kazania. Mies oli levoton ja joi tavantakaa samasta pullosta kuin edellisenäkin yönä. Tulen valossa hänen kasvonsa kävivät yhä punakammiksi, ja Kazan näki hänen hampaittensa oudon hohteen hänen katsellessaan telttaa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Yhä uudestaan hän meni ihan teltan ääreen ja kuunteli. Kahdesti hän kuuli liikettä. Jälkimmäisellä kerralla kuului Thorpen syvä hengitys. McCready riensi takaisin nuotion luo ja käänsi kasvonsa suoraan taivasta kohden. Satoi lunta niin sakeasti, että kun hän käänsi katseensa maahan päin, räpytteli hän silmiään ja pyyhki niitä. Sitten hän poistui pimeään ja kumartui syvälle tarkastamaan latua, jonka he joku tunti sitten olivat raivanneet. Lumisade oli sen melkein hävittänyt. Tunnin päästä ei enää olisi mitään jälkeä — eikä mitään, mikä kulkijoille ilmaisi, että he olivat tulleet tänne päin. Aamuun mennessä se peittäisi kaikki — nuotionkin, jos hän antaisi sen sammua.

McCready joi taas ulkona pimennossa. Hiljaisia mielettömiä riemun sanoja purkautui hänen huuliltaan. Hänen päänsä oli juopumuksen hehkusta kuumana. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta tuskinpa rajummin kuin Kazanin, kun tämä näki hänen palaavan nuija kädessään! Nuijan hän pani pystyyn puuta vasten. Sitten hän otti reestä lyhdyn ja sytytti sen. Hän lähestyi Thorpen teltan oviaukkoa lyhty kädessään.

"Hoi, Thorpe — Thorpe!" huusi hän.

Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain Thorpen hengityksen. Hän raotti hieman oviliuskaa ja huusi kovemmin.

"Thorpe!"

Vieläkään ei kuulunut liikettä sisältä, ja hän irroitti oviliuskan sidelangat ja työnsi lyhdyn sisään. Valo välkehti Isobelin kultakutrisessa päässä, joka nojasi hänen miehensä olkapäähän, ja McCready tuijotti siihen, silmät tulisina hiilinä hehkuen, kunnes huomasi Thorpen alkavan herätä. Kiireesti hän päästi oviliuskan kädestään ja kahisteli sitä ulkopuolelta.

"Hoi, Thorpe — Thorpe!" huusi hän taas.

Tällä kertaa Thorpe vastasi:

"Halloo, McCready — tekö siellä?"

McCready raotti hiukan ovea ja puhui hiljaa.

"Niin. Tuletteko hetkeksi ulos? Metsässä on jotakin tekeillä. Älkää herättäkö vaimoanne!"

Hän vetäytyi takaisin ja odotti. Hetken kuluttua Thorpe astui rauhallisesti teltasta. McCready osoitti tiheään kuusikkoon.

"Vannon, että joku nuuskien kiertelee leiriä", sanoi hän. "Varmasti näin hetki sitten miehen tuolla ulkopuolella, kun kävin hakemassa puita. Nyt on erinomainen yö, jos tahtoo varastaa koiria. Kas tässä — ottakaa te lyhty! Ellen ole ihan järjiltäni, löydämme jäljet lumessa."

Hän antoi Thorpelle lyhdyn ja otti maasta raskaan nuijansa. Murina kohosi Kazanin kurkkuun, mutta hän tukahutti sen. Hän olisi halunnut murista kuuluville varoituksensa, hypätä niin pitkälle kuin ketjua riitti, mutta hän tiesi, että jos hän niin tekisi, palaisivat he lyömään häntä. Hän siis makasi alallaan, väristen ja vavisten ja hiljaa vikisten. Hän katseli heitä, kunnes he katosivat — ja sitten odotti — kuunteli. Vihdoin hän kuuli lumen narisevan. Hän ei kummastunut nähdessään McCreadyn palaavan yksin. Hän olikin odottanut tuon miehen tulevan yksin takaisin. Sillä hän ymmärsi, mitä nuija merkitsi!

McCreadyn kasvot olivat nyt hirveät, suorastaan petomaiset. Hän oli lakitta päin. Kazan hiipi syvemmälle varjoon, kuullessaan hänen huuliltaan hiljaista, kammottavaa naurua — Sillä miehellä oli yhä nuija kädessään. Sitten McCready heitti nuijan maahan ja lähestyi telttaa. Hän veti oviliuskan syrjään ja kurkisti sisään. Thorpen vaimo nukkui, ja äänettömästi kuin kissa astui mies sisään ja ripusti lyhtynsä telttapuun naulaan. Hänen liikkeensä eivät herättäneet naista, ja hetken aikaa hän seisoi siinä, tuijottaen, yhä tuijottaen.

* * * * *

Ulkopuolella, syvässä lumessa kyyristellen, Kazan koetti käsittää, mitä nämä kummalliset tapahtumat tarkoittivat. Miksi olivat hänen isäntänsä ja McCready lähteneet metsään? Miksi hänen isäntänsä ei ollut palannut? Hänen isäntänsähän tuohon telttaan kuului eikä McCready. Miksi siis McCready oli siellä? Hän tarkasteli miestä, kun tämä astui telttaan. Mutta heti sitten koira kavahti pystyyn, selkäkarvat kankeina ja jäsenet kireällä. Hän näki McCreadyn varjon purjekankaalla, ja hetkistä myöhemmin kuului outo, vihlova kirkaisu. Hurjassa kauhussa, joka ilmeni tässä huudossa, koira tunsi emäntänsä äänen ja syöksähti telttaa kohden. Ketju pidätti häntä, tukahuttaen kurkusta lähtevän murinan. Nyt hän näki varjojen taistelevan, ja teltasta kuului huuto huudon jälkeen. Nainen huusi hänen isäntäänsä ja samalla häntä itseään!

"Kazan — Kazan!"

Koira hyökkäsi taas ja viskautui selälleen. Toisen ja kolmannen kerran hän ryntäsi ketjunsa pituudelta pimeyteen, ja kaulan ympärillä oleva nahkavyö viilsi veitsen tavoin lihaan. Hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään. Varjot taistelivat yhä. Nyt ne olivat pystyssä! Nyt ne kyykistyivät maahan! Raivoisasti muristen Kazan heittäytyi kaikella painollaan vielä kerran kiristämään ketjuansa. Silloin kuului naksahdus, ja kaulahihna katkesi.

Viidellä, kuudella harppauksella Kazan saapui teltalle ja syöksyi oviliuskan alitse. Murahtaen hän hyökkäsi McCreadyn kurkkuun. Voimakkaiden leukojensa ensi haukkaus merkitsi kuolemaa, mutta hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain emäntänsä olevan siellä ja taistelevansa tämän puolesta. Kuului tukahtunut, huohottava huudahdus, joka päättyi kammottavaan korinaan; se oli McCready. Mies lysähti polviasennosta selälleen, ja Kazan painoi hampaansa syvemmälle vihollisensa kurkkuun, tuntien lämpimän veren makua.

Koiran emäntä huusi häntä nyt, kiskoen häntä karvaisesta kaulasta. Mutta hän ei halunnut hellittää otettaan — ei vielä pitkään aikaan. Kun hän vihdoin hellitti, katsahti hänen emäntänsä yhden kerran maassa viruvaa miestä ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vaipui pitkäkseen huopapeitteille. Hän oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat kylmät, ja Kazan nuuski niitä hellästi. Hänen silmänsä olivat ummessa. Kazan kyykistyi aivan hänen viereensä, kerkeät leuat kuolleeseen mieheen päin kääntyneinä. Miksi hänen emäntänsä oli niin hiljaa? mietti hän ihmetellen. Kului pitkä aika, ja sitten nainen liikahti. Silmät aukenivat. Hänen kätensä kosketti koiraa.

Sitten Kazan kuuli askelia ulkoa.

Isäntä sieltä tuli, ja pelon ainaista vihlausta tuntien — nuijaa peläten — Kazan kiirehti ovelle. Aivan oikein, hänen isäntänsä siellä näkyi nuotion hohteessa — ja kädessä hänellä oli nuija. Hän lähestyi hitaasti, kaatumaisillaan joka askeleella, ja hänen kasvonsa olivat veren punaamat. Mutta hänellä oli nuija! Varmaankin isäntä löisi häntä taas — löisi kauheasti, kun hän oli loukannut McCreadya. Kazan livahti siis äänettömästi oviliuskan alitse ja hiipi ulos yöhön. Tiheän kuusikon pimennosta hän katsoi taakseen, ja vieno surun ja rakkauden vikinä kohosi hänen kurkustaan ja vaimeni taas. Nyt häntä lyötäisiin aina — tuon teon jälkeen. Nainenkin löisi häntä. He ajaisivat hänet uuvuksiin ja tavattuaan hänet löisivät.

Tulenhehkusta hän käänsi sudenpäänsä metsän syvyyksiin. Siinä pimennossa ei ollut nuijia eikä vihlovia siimoja. Sieltä eivät häntä milloinkaan löytäisi.

Hetken hän vielä epäröi. Ja sitten hän hiipi pois yön pimeyteen niin hiljaa, kuin on villieläinten tapa, joihin hänkin osaksi kuului.

IV

KAHLEISTA VAPAANA

Kuului hiljaista tuulen vaikerrusta kuusien latvoissa, kun Kazan katosi metsän salaperäiseen pimentoon. Tuntikausia hän oleskeli leirin lähistöllä, punaisilla, rakkoisilla silmillään tiukasti tuijottaen telttaan, jossa äskeinen hirvittävä asia oli tapahtunut.

Nyt hän tiesi, mitä kuolema oli. Hän pystyi sen arvaamaan kauempaa kuin ihminen. Hän saattoi sen haistaa ilmasta. Ja hän tunsi, että kaikkialla hänen ympärillään oli kuolemaa, ja että hän itse oli sen syynä. Hän makasi mahallaan syvässä lumessa ja värisi, ja hänen olemuksensa kolme neljäsosaa, joka oli koiraa, vikisi murheenjäytämän tavalla, samalla kun se neljäsosa, joka oli sutta, yhä ilmeni uhkaavana hänen hampaissaan ja silmien kostonhimoisessa tuikkeessa.

Kolmasti mies — hänen isäntänsä — tuli ulos teltasta ja huusi kovaa: "Kazan — Kazan — Kazan!"

Kolmasti tuli nainenkin hänen mukaansa. Tulen valossa Kazan näki hänen hartioillaan valuvat kimaltelevat kutrit, kuten oli teltassakin nähnyt, hypätessään pystyyn ja tappaessaan toisen miehen. Hänen sinisilmissään näkyi sama villi kauhu, ja hänen kasvonsa olivat lumivalkeat. Ja toisen ja kolmannen kerran hänkin huusi: "Kazan — Kazan — Kazan!" ja kaikki se, mikä Kazanissa oli koiraa eikä sutta, värisi riemuissaan kuullessaan hänen äänensä, niin että melkein teki mieli ryömiä sinne saamaan selkäsaunansa. Mutta nuijanpelko oli suurempi, ja Kazan pidättäytyi menemästä, tunti tunnilta, kunnes teltassa kaikki taas oli hiljaista, eikä hän enää erottanut heidän varjojaan, ja tuli oli sammumassa.

Varovasti hän ryömi esiin sakeasta pimennosta, retustaen mahallaan, kuormitettua rekeä ja vielä palamattomia pölkynjäännöksiä kohden. Reen takana puiden varjossa, oli huopapeitteen alla sen miehen ruumis, jonka hän oli tappanut. Thorpe, hänen isäntänsä, oli laahannut sen sinne.

Kazan laskeutui mahalleen, kuono lämpimään hiillokseen päin, ja silmät etukäpälien tasassa suoraan teltan suljettua oviliuskaa kohti. Hän aikoi pysytellä hereillä, vartioida ja olla valmiina hiipimään metsään heti kun teltassa näkyisi liikettä. Mutta nuotiopaikan harmaan tuhkan alta levisi lämmin, ja hänen silmänsä menivät umpeen. Kahdesti — kolmasti — hän ravisti itsensä taas valveille, mutta viime kerralla hänen silmänsä aukenivat vain puoleksi ja painuivat sitten raskaina kiinni.

Ja nyt nukkuissaankin hän vikisi hiljaa, jalkojen ja hartioiden uhkeat lihakset vavahtelivat, ja äkilliset värähtelevät väreet kiitivät hänen keltaisenruskeaa selkäänsä pitkin. Jos teltassa nukkuva Thorpe olisi hänet nähnyt, olisi hän arvannut koiran näkevän unta. Ja Thorpen vaimo, jonka kultakutrinen pää lepäsi tiukasti miehen rintaa vasten, ja joka Kazanin tavoin myös silloin tällöin vavahteli ja värisi, olisi tiennyt, mitä hän uneksi.

Unissaan hän taas hyökkäsi ketjunsa päähän asti. Hänen leukansa näykkäsivät kuin teräksiset kastanjetit — ja tähän ääneen hän heräsi ja hyppäsi pystyyn, selkäkarvat kankeina kuin harjakset ja ärisevät hampaat paljastettuina kuin norsunluiset veitset. Hän olikin herännyt aivan parahiksi. Teltassa jo liikuttiin. Hänen isäntänsä oli hereillä, ja jollei hän ennättäisi pakoon —

Kazan kiiti tiheään kuusikkoon ja pysähtyi, matalaksi piiloon kyykistyen, niin että vain pää oli näkyvissä puun takaa. Hän tiesi, ettei isäntä häntä armahtaisi. Thorpe oli lyönyt häntä jo siitä, että hän oli hyökännyt McCreadyn kimppuun, ja vain naisen väliintulo oli pelastanut hänet enemmästä kurituksesta. Ja nyt hän oli repinyt McCreadyltä kurkun, riistänyt mieheltä hengen, eikä isäntä soisi armoa. Ei nainenkaan pystyisi häntä pelastamaan.

Hän oli pahoillaan siitä, että isäntä oli tullut takaisin pökertyneenä ja verissään sen jälkeen, kun hän oli repinyt McCreadyltä kaulavaltimon. Muuten hän olisi saanut pitää naista aina omanaan ja tämä olisi rakastanut häntä. Ja nainen rakastikin häntä. Ja hän olisi seurannut emäntäänsä ja aina taistellut ja ajan tullen kuollutkin hänen puolestaan. Mutta Thorpe oli ilmestynyt jälleen metsästä, ja Kazan oli luikkinut kiireesti tiehensä — sillä Thorpe merkitsi hänelle, mitä kaikki miehet tästedes merkitsivät: nuijaa, ruoskaa ja sitä kummaa kapinetta, joka sylki tulta ja tuhoa. Ja nyt —

Thorpe oli tullut teltasta ulos. Aamu alkoi sarastaa, ja kädessä hänellä oli luodikko. Hetkistä myöhemmin tuli nainenkin esille, ihanat hiukset yhä liehumassa ympärillään, ja hänen kätensä tarttui miehen käsivarteen. He katsoivat peitteen alla viruvaa ruumista. Sitten nainen puhui Thorpelle, ja tämä oikaisihe äkkiä ja heitti päätään taaksepäin.

— "H-o-o-o-i — Kazan — Kazan!" huusi hän.

Väristys viilsi Kazanin läpi. Mies koetti houkutella häntä takaisin.
Kädessä hänellä oli murhakapine.

"Kazan — Kazan — Ka-a-a-a-zan!" huusi hän taas.

Kazan hiipi varovasti puun luota kauemmas. Hän tiesi, ettei etäisyys mitään merkinnyt tuolle kylmälle surmantuottajalle, jota Thorpe piteli kädessään. Kerran hän käänsi päätänsä ja vikisi hiljaa, ja hetkeksi täytti valtava kaipuu hänen punottavat silmänsä, kun hän viimeistä kertaa näki naisen.

Hän tiesi nyt poistuvansa naisen luota ainiaaksi, ja hänen sydämessään oli tuska, jonka vertaista siellä ei ollut ennen ollut, tuska, joka ei johtunut nuijasta eikä ruoskasta, ei vilusta eikä nälästä, mutta oli niitä kaikkia suurempi, yllyttäen häntä kohottamaan päänsä pystyyn ja valittamaan yksinäisyyttään taivaan harmaalle autiudelle.

Hänen takanaan leirissä kuului naisen ääni puhuessaan väräjävän:

"Kazan on mennyt."

Miehen voimakas ääni oli hieman tukahtunut.

"Niin, Kazan on mennyt. Hän tiesi — enkä minä tiennyt. Antaisin — vuoden elämästäni — jos saisin eiliset ruoskaniskut olemattomiksi. Hän ei tosiaankaan tule takaisin."

Isobel Thorpe puristi hänen käsivarttaan lujemmin.

"Hän tulee!" huusi hän. "Hän ei jätä minua. Hän rakasti minua, vaikka olikin villi ja pelottava. Ja hän tietää minun häntä rakastavan. Hän tulee kyllä takaisin —"

"Kuule!"

Metsän sisästä kuului pitkä, valittava ulina, täynnä vaikeroivaa surullisuutta. Se oli Kazanin hyvästijättö naiselle.

Tämän huudon jälkeen Kazan istui pitkän aikaa peräpakaroillaan, nuuskien uutta ilmassa tuntuvaa vapautta ja katsellen ympäröivän metsän syviä, mustia aukkoja, jotka kalpenivat olemattomiin päivännousun tieltä. Silloin tällöin, niistä päivistä lähtien, jolloin hänet ensin oli ostettu ja sidottu reen vetohihnaan kaukana Mackenzie-joen varsilla, hän oli kaihoten ajatellut vapauttaan, koska hänen sudenverensä sitä vaati. Mutta hän ei ollut milloinkaan oikein uskaltanut. Nyt se hänet valtasi. Täällä ei ollut nuijia, ei ruoskia eikä ainoatakaan niistä miespedoista, joita hän oli oppinut ensin vieromaan ja sitten vihaamaan. Tuo neljännes sudenluontoa oli hänen onnettomuutensa; ja sensijaan, että nuijat olisivat hänet masentaneet, ne päinvastoin lisäsivät hänen synnynnäistä villiyttään. Miehet olivat olleet hänen pahimpia vihollisiaan. He olivat yhä uudestaan piesseet häntä, melkeinpä kuoliaaksi. He sanoivat häntä "häijyksi", väistyen kauas hänestä eivätkä milloinkaan jättäneet käyttämättä tilaisuutta sivaltaa häntä ruoskalla selkään. Hänen ruumiinsa oli yltympärinsä arpien peittämä, joita he olivat hänelle tuottaneet.

Milloinkaan ei ollut tullut ystävyyttä tai rakkautta hänen osakseen ennen sitä iltaa, jolloin nainen ensi kerran oli laskenut lämpimän pikku kätösensä hänen päällensä ja painanut kasvonsa ihan kiinni hänen kuonoonsa, ja Thorpe — hänen miehensä — oli kauhistuneena huudahtanut. Vähällä piti, ettei hän upottanut hampaitaan naisen valkeaan lihaan, mutta äkkiä olivat naisen hellä kosketus ja suloinen ääni panneet hänen lävitsensä kulkemaan sen ihanan vihlauksen, joka oli hänen ensimmäinen kokemuksensa rakkaudesta. Ja nyt hänet karkoitti mies sen käden luota, joka ei ollut milloinkaan pidellyt nuijaa tai ruoskaa, ja hän murisi laukatessaan syvemmälle metsään.

Päivän koittaessa hän saapui rämeikön reunalle. Joksikin aikaa hänet oli vallannut outo levottomuus, eikä valokaan pystynyt sitä peräti hälventämään. Vihdoinkin hän oli miehistä vapaa. Ilmassa ei tuntunut mitään, mikä olisi muistuttanut heidän vihattua läsnäoloaan. Mutta eipä tuntunut olevan lähellä toisia koiriakaan, ei rekeä, ei tulta, ei toveruutta eikä ruokaa, ja niin kauas taaksepäin kuin hän muisti, olivat ne aina kuuluneet hänen elämäänsä.

Täällä oli perin rauhallista. Rämeikkö oli kahden vuorenharjanteen välisessä alangossa, ja kuusikko ja seetripuut kävivät mataliksi ja tiheiksi — niin tiheiksi, että niiden alla tuskin oli lunta, ja päivänvalo oli hyvin himmeä. Kahta asiaa hän ennen muita alkoi kaivata — ruokaa ja tovereita. Sekä suden että koiran osa vaativat hänessä edellistä, ja koiran luonto kaipasi jälkimmäistä. Kumpaakin toivomusta ryhtyi hänessä voimakkaana virtaava sudenveri kannattamaan. Se sanoi hänelle, että jossakin tässä hiljaisessa ympäristössä ja näiden kahden harjanteen välissä oli toveruutta, ja ettei hänen tämän saavuttamiseksi tarvinnut muuta tehdä kuin istuutua peräpakaroilleen ja huutaa julki yksinäisyytensä. Yhä uudestaan jokin värähteli hänen rintansa syvyydestä, nousi siitä kurkkuun ja päätyi sinne ulinana. Se oli suden ulvontaa, vaikka vielä kehittymätöntä.

Ruokaa oli helpompi saada kuin ääntä. Puolenpäivän seuduissa hän vainusi rungon alla ison, valkean jäniksen ja tappoi sen. Lämmin liha ja veri oli parempaa kuin jäätynyt kala tai tali ja leseet, ja tämä herkullinen ateria herätti hänessä itseluottamusta. Iltapäivällä hän ajoi takaa monta jänistä ja tappoi kaksi lisää. Ennen hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut takaa-ajon ja oman mielensä mukaisen tappamisen iloa, vaikkei syönytkään kaikkea, minkä tappoi.

Mutta jäniksistä ei ollut vastustajiksi. Ne kuolivat liian helposti. Ne olivat makeaa ja mureaa syötävää, kun oli nälkä, mutta jonkin ajan kuluttua haihtui niiden tappamisesta aluksi saatu ihana jännitys. Hän kaipasi jotakin tukevampaa. Hän ei enää hiipinyt tietänsä eteenpäin ikäänkuin olisi pelännyt ja halunnut pysyä piilossa. Hän piti päätänsä pystyssä. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina. Häntä heilui vapaana ja tuuheana kuin suden. Jokainen karva hänen ruumiissaan värähteli elämän ja toimintahalun sähköisestä tarmosta. Hän samosi pohjoiseen ja länteen. Menneet päivät kutsuivat häntä — kaukana Mackenzie-virran varrella vietetyt päivät. Mackenzie oli tuhannen Englannin peninkulman päässä.

Sinä päivänä hän löysi lukuisia jälkiä lumessa ja nuuski hirven ja karibun sorkkien ja ilveksen karva-anturaisten jalkojen jättämiä hajuja. Hän seurasi kettua, ja jäljet veivät hänet korkeiden kuusien ympäröimään paikkaan, jossa lumi oli poljettua ja veren punaamaa. Täällä oli pöllön pää, höyheniä, siipiä ja sisälmyksiä, ja hän käsitti, että oli liikkeellä muitakin riistanajajia kuin hän itse.

Iltaan mennessä hän tapasi lumessa jälkiä, jotka olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa. Ne olivat ihan tuoreet, niissä tuntui lämmin tuoksu, joka sai hänet vikisemään ja herätti taas halun istuutua peräpakaroilleen ja kaiuttaa ilmoille sudenulvontaa. Tämä halu yltyi hänessä yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin yön varjot metsässä syvenivät. Hän oli matkannut kaiken päivää, mutta ei ollut väsynyt. Nyt kun miehiä ei ollut lähistöllä, oli yössä jokin tuntu, joka häntä kummasti virkisti. Susien veri juoksi hänessä yhä joutuisammin. Tänä yönä oli kirkasta. Taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu nousi. Ja vihdoin hän istuutui lumeen, käänsi päänsä suoraan ylös kuusen latvoja kohti, ja susi tuli hänestä kuuluville pitkänä, surunvoittoisena huutona, joka värähteli hiljaisessa yössä peninkulmain päähän.

Tämän ulvonnan jälkeen hän istui pitkän aikaa kuunnellen. Hän oli saanut esille äänen, jossa oli uusi, kumma sävy, ja joka yhä lisäsi hänen itseluottamustaan. Hän oli odottanut vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Hän oli matkannut suoraan tuulta vasten, ja hänen ulvoessaan ryski hänen edessään vaivaismetsän läpi pakeneva uroshirvi, sarvien kalistessa puihin, muistuttaen keveän koivunuijan taontaa.

Kahdesti Kazan ulvoi, ennenkuin jatkoi matkaa, ja häntä huvitti tämän uuden äänilajin harjoitteleminen. Hän saapui sitten jylhän harjanteen juurelle ja lähti rämeiköstä nousemaan sen laelle. Tähdet ja kuu olivat häntä likempänä siellä, ja harjanteen toisella puolella aukeni hänen eteensä laaja, mutkitteleva tasanko; siellä oli jäätynyt, kuun valossa kimalteleva järvi ja valkea joki, virraten siitä hirsimetsään, joka ei ollut niin tiheä eikä niin pimeän kolkko kuin rämeikkö.

Ja silloin hänen ruumiinsa joka lihas jännittyi, ja hänen verensä kuohahti. Kaukaa tasangolta kuului huuto. Se oli hänen huutonsa — sudenhuuto. Hänen leukansa näykkäsivät. Hänen valkeat hampaansa välähtivät, ja syvältä hänen kurkustaan kuului ärinää. Hänen teki mieli vastata mutta jokin kumma vaisto kielsi häntä siitä. Villin eläimen vaisto alkoi jo vallita hänessä. Ilmassa, kuusten latvojen kuiskeessa, kuussa, jopa tähdissäkin, puhui henki, joka ilmaisi hänelle, että se, mitä hän oli kuullut, oli suden huuto, mutta että se ei ollut suden kutsu.

Tämä jälkimmäinen kuului tuntia myöhemmin, selvänä ja täsmällisenä, sama valittava ulvonta aluksi — mutta päättyen nopeihin, kimeihin, katkonaisiin haukahduksiin, jotka kuohuttivat hänen verensä niin tuliseen kiihkoon, ettei hän ollut sentapaista milloinkaan ennen kuullut. Sama vaisto ilmoitti hänelle, että tämä oli kutsu — ajohuuto. Se vaati häntä tulemaan kiireesti. Hetkistä myöhemmin se kuului uudestaan, tällä kertaa tuli ihan hänen alapuoleltaan harjanteen juurelta vastaus, sitten toinen niin etäältä, että Kazan tuskin sitä kuulikaan. Susiparvi keräytyi yhteen yöajoa varten; mutta Kazan istui hiljaa ja väristen.

Hän ei pelännyt, mutta ei ollut valmis menemäänkään. Harjanne tuntui jakavan häneltä maailman kahtia. Alhaalla oli uutta, outoa ja miehistä vapaata elämää. Vastakkaiselta puolelta tuntui jokin vetävän häntä takaisin, ja samassa hän käänsi päätänsä, katsoi takanaan leviävää, kuun valaisemaa maisemaa ja vikisi. Nyt se oli koiranvikinää. Nainen oli siellä takanapäin. Kazan kuuli hänen äänensä, oli vielä tuntevinaan hänen pehmeän kätensä kosketuksen ja näkevinään hänen kasvoissaan ja silmissään naurun, josta oli huokunut lämpöä ja onnea. Nainen kutsui häntä metsien halki, ja häntä raastoivat eri halut vastata tähän kutsuun ja lähteä alas tasangolle. Sillä hän oli myöskin näkevinään monta miestä nuijineen odottamassa, kuullen samalla ruoskien läiskettä ja tuntien niiden tuottamaa tuskaa.

Hän viipyi pitkän aikaa sen harjanteen laella, joka jakoi hänen maailmansa kahtia. Ja sitten hän vihdoin kääntyi ja lähti alas tasangolle.

Kaiken sen yötä hän pysytteli lähellä ajoparvea, mutta ei kertaakaan mennyt ihan likelle. Se olikin hänelle onneksi. Hänessä tuntui vielä vetohihnan ja ihmisen haju. Parvi olisi repinyt hänet palasiksi. Villin ensimmäinen vaisto on itsesäilytysvaisto. Kenties juuri tämä tunne, kuiske raatelevien kieltäymysten vuosien halki, sai Kazanin silloin tällöin piehtaroimaan niissä paikoissa, missä parvi oli tiheimmin tallannut.

Sinä yönä parvi oli tappanut järven partaalla karibun ja aterioitsi melkein päivännousuun asti. Kazan pysytteli tuulen alla. Veren ja lämpimän lihan tuoksu kutkutti hänen sieraimiaan, ja hänen tarkat korvansa erottivat luiden ryskettä. Mutta vaisto oli kiusausta voimakkaampi.

Vasta kun oli selvä päivä ja parvi oli hajalla yltympäri tasankoa, uskalsi hän lähteä tappopaikalle. Hän ei löytänyt muuta kuin veren punaaman lumialueen, jossa oli luita, sisälmyksiä ja sitkeitä, revittyjä nahanpalasia. Mutta se riitti, ja hän piehtaroi siinä, tunki kuononsa syvälle näihin jäännöksiin ja viipyi kaiken sen päivää niiden lähellä, kyllästäen itseään niiden hajulla.

Kun kuu ja tähdet sitten illalla taas ilmestyivät, istahti hän sen koommin enää pelkäämättä ja epäröimättä ja ilmoitti itsensä uusille tovereilleen laajalla tasangolla.

Parvi metsästeli siinä taas yökauden, tai ehkä se oli uusi parvi, joka lähti liikkeelle useita peninkulmia etelämpää ja ilmestyi naaraskaribun kintereillä ison, jäätyneen järven partaalle. Yö oli melkein niin kirkas kuin päivä, ja metsän laidalta Kazan näki ensin karibun juoksevan järvelle kolmannespeninkulman päässä. Susia oli tusinan verran ja ne olivat jo hajaantuneet kohtalokkaaseen piiritysasentoon, hevosenkengän muotoon, kummankin johtajan juostessa melkein jo mäen kohdalla ja hitaasti sulkiessa rengasta.

Kimakasti haukahtaen Kazan syöksyi esille kuutamoon. Kohta hän oli pakenevan peuran jäljillä ja karkasi sitä kohden salamannopeudella. Kahdensadan metrin päässä karibu näki hänet ja poikkesi oikealle, ja senpuoleinen johtaja oli sitä vastassa kita ammollaan. Kazan ehti toisen johtajan kera heti perille ja karkasi kiinni peuran pehmeään kurkkuun. Ärisevänä joukkiona sudet ryntäsivät takaapäin ja peura suistui maahan, Kazanin jäädessä puoleksi sen ruumiin alle, hampaat upotettuina syvälle sen kaulaan. Se makasi raskaasti hänen päällään, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Se oli hänen ensimmäinen suuri "tapponsa". Hänen verensä virtasi tulena. Hän ärisi yhteen puristettujen leukojensa välitse.

Vasta kun viimeinen värähtely oli tauonnut hänen päällään lojuvasta ruumiista, vetäytyi hän pois sen rinnan ja etujalkojen alta. Hän oli sinä päivänä tappanut jäniksen eikä ollut nälissään. Niinpä hän nyt istahti lumeen ja odotteli sillä aikaa, kun ahnas joukko raateli peuraa. Vähän päästä hän lähestyi, nuuski saalista kahden suden välistä ja sai puraisun tungettelunsa palkaksi.

Kun Kazan peräytyi, yhä epäröiden uskaltaisiko yhtyä villien veljiensä joukkoon, hyppäsi iso, harmaa hahmo erilleen parvesta ja karkasi suoraan hänen kurkkuaan kohti. Kazan ehti hädin tuskin työntää hartiansa hyökkäystä vastaan, ja hetken aikaa he kahden kieriskelivät lumessa, mutta olivat taas pystyssä, ennenkuin äkkitaistelun herättämä kiihtymys oli ehtinyt houkutella parven juhla-aterialtansa. Hitaasti he kiersivät toinen toistaan, valkeat hampaat paljastettuina, kellertävät selkäharjakset kankeina törröttämässä. Susien pahaenteinen piiri kokoontui taistelevien ympärille.

Se ei ollut uutta Kazanille. Kymmenisen kertaa hän oli ollut tällaisessa piirissä odottaen ratkaisevaa hetkeä. Useammin kuin kerran hän oli kehässä taistellut hengestään. Se oli rekikoirien tuttua taistelua. Jos ei ihminen nuijineen tai ruoskineen sitä keskeyttänyt, niin se aina päättyi kuolemaan. Vain toinen taistelevista saattoi hengissä poistua. Välistä kuoli kumpainenkin. Mutta täällä ei ollut ihmistä — vain tuo odottavien valkohampaisten paholaisten kaamea piiri, valmiina hyökkäämään kimppuun ja repimään palasiksi jommankumman, joka ensiksi kepertyi kyljilleen tai selälleen. Kazan oli vieras, mutta ei pelännyt piirittäjiänsä. Parven ehdoton laki pakottaisi heidät olemaan puolueettomia.

Hän piti vain silmällä isoa, harmaata johtajaa, joka oli vaatinut hänet taisteluun. Hartiat vastatusten he yhä kiertelivät. Siinä, missä hetkistä aikaisemmin oli kuulunut leukojen loksutusta ja lihan raatelemista, oli nyt hiljaista. Helläkinttuiset ja hentokurkkuiset etelästä tuodut sekarotuiset koirat olisivat ärisseet ja murisseet, mutta Kazan ja susi olivat ääneti, korvat eteen eikä taaksepäin suunnattuina, hännät vapaina ja tuuheina.

Äkkiä susi karkasi kiinni, ja sen leuat kalahtivat yhteen kuin teräkseen. Ne osuivat tuuman verran harhaan. Samassa Kazan tarrasi viholliseen sivultapäin, ja veitsenä viilsivät hänen hampaansa suden kupeita.

He kiertelivät taas, silmien käydessä punaisemmiksi ja huulien vetäytyessä taaksepäin, kunnes ne näyttivät hävinneen olemattomiin. Ja sitten Kazan syöksähti saadakseen tavallisen surmanotteensa kurkusta — mutta osui harhaan. Tuuman verran taaskin, ja susi hyökkäsi vastaan, niinkuin hänkin oli tehnyt, ja viilsi auki hänen kupeensa, niin että veri juoksi hänen jalkojaan alas ja punasi lumen. Kuvehaavan poltosta Kazan ymmärsi, että hänen vihollisensa oli kokenut tappelupukari. Hän kyyristyi maahan, pää ojennettuna suoraan eteenpäin ja kurkku lumessa kiinni. Tämän tempun hän oli poikuusvuosinaan oppinut — kuinka piti suojella kurkkuaan ja odottaa.

Kaksi kertaa susi kiersi hänen ympärinsä, ja Kazan kääntyeli vitkaan, silmät puoliummessa. Toistamiseen susi hyökkäsi, ja Kazan lennätti hirvittävät leukansa koholle, varmana kuolettavasta otteestaan etujalkojen etupuolesta. Hänen hampaansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Ketteränä kuin kissa susi oli loikannut hänen ylitsensä.

Temppu ei onnistunut, ja koiran tapaan muristen Kazan tavoitti suden kiinni yhdellä ainoalla harppauksella. He sattuivat suoraan vastakkain. Hampaat kalahtivat, ja ruumiinsa koko painolla Kazan töytäisi suden hartioita vastaan, aukaisi leukansa ja hyökkäsi taas kurkkuun käsiksi. Taaskin harhaisku — vain hitusen verran — ja ennenkuin hän ehti tointua, olivat suden hampaat hänen niskassaan.

Ensi kerran eläissään Kazan tunsi surmanotteen kauhua ja tuskaa, ja rajusti ponnistaen hän puski päätänsä vähän eteenpäin ja näykkäsi umpimähkään. Hänen voimakkaat leukansa tarttuivat suden etujalkaan, läheltä rintaa. Kuului luun ryskettä ja odottavain susien piiri kävi jännittyneeksi ja valppaaksi. Toinen tai toinen taistelevista oli varmasti tuhon oma, ennenkuin otteet heltiäisivät, ja ne odottivat vain kovaonnista kaatumista merkiksi hyökätä kuolleen kimppuun.

Vain Kazanin niskassa olevan karvapeitteen ja nahan paksuus ynnä hänen lihastensa sitkeys pelastivat hänet tästä voitetun kauheasta kohtalosta. Suden hampaat upposivat syvälle, mutta ei kylliksi syvälle, tavoittaakseen elämän ydintä, ja äkkiä Kazan ponnisti jäsentensä vihoviimeisillä voimilla ja rynnisti pystyyn vastustajansa alta. Ote hänen niskastaan löyheni, ja uudella ylöspäin suunnatulla rynnistyksellä hän kiskaisi itsensä irti.

Nopeasti kuin viuhuva ruoska hän kiepsahti parven raajarikkoisen johtajan kimppuun ja hartiainsa kaikella vimmalla ja painolla iski sitä kunnollisesti kylkeen. Vielä kuolettavammaksi kuin kurkkuotteen oli Kazan joskus huomannut kylki-iskun, jos sen suoritti oikealla hetkellä. Tällä kertaa se oli kuolettava. Susi menetti tasapainonsa, keikahti tuokioksi selälleen, ja parvi syöksähti kimppuun, innostuneena riistämään lopun henkeä johtajalta, jonka valta oli tauonnut.

Tästä harmaasta, ärisevästä, verihuulisesta rykelmästä Kazan vetäytyi loitommas, huohottaen ja verta vuotaen. Hän oli uupunut. Päässä tuntui kummallista heikkoutta. Häntä halutti ruveta makuulle lumeen. Mutta entinen, pettämätön vaisto varoitti häntä tätä uupumustaan ilmaisemasta. Solakka, notkea, harmaa naarashukka tuli parvesta hänen luokseen ja painui makuulle lumeen hänen eteensä, nousten sitten haistelemaan hänen haavojaan.

Se oli nuori, voimakas ja kaunis, mutta Kazan ei katsonut siihen. Hän katseli taistelupaikalle jääneitä entisen johtajan rippeitä. Parvi oli palannut aterialleen. Hän kuuli taas luiden ryskettä ja lihan kiskontaa, ja jokin ilmoitti hänelle, että tästä puoleen kaikki erämaa kuuntelisi häntä ja tuntisi hänen äänensä, ja että kun hän istuisi kyykkyyn ja huutaisi kuulle ja tähdille, nämä avaran tasangon nopsajalkaiset metsästäjät vastaisivat siihen. Hän kiersi kahdesti karibun ja susiparven, ja hölkytti sitten tiehensä tumman kuusimetsän laitaan.

Päästyään varjoon hän katsahti taaksensa. Harmaa Hukka seurasi häntä. Tämä oli vain muutamia metrejä jäljempänä ja tuli nyt hänen luokseen, hieman pelokkaana, väliin katsahtaen taakseen järvellä näkyvää tummaa elävää täplää. Ja seuralaisen siinä seistessä Kazanin vieressä, tuoksahti hänen sieraimiinsa jotakin, mikä ei ollut veren hajua, ei palsamin eikä kuusikon tuoksua. Se tuntui tulevan kirkkaista tähdistä, pilvettömästä kuusta, itse yön oudosta ja ihanasta hiljaisuudesta. Ja sen läsnäolo näytti olevan osa Harmaasta Hukasta.

Kazan katseli Harmaata Hukkaa ja huomasi hänen valppaissa silmissään kysyvän ilmeen. Susi oli nuori — niin nuori, että näytti tuskin vielä penikkaa vanhemmalta. Ruumis oli voimakas, solakka ja sirorakenteinen. Kuun valossa välkkyivät karvat kaulan alla ja pitkin selkää kiiltävän pehmeinä. Harmaa Hukka vikisi nähdessään Kazanin silmien punaisen, tuijottavan hohteen, mutta se ei ollut penikan vikinää. Kazan liikahti häntä kohti ja seisoi pää naaraan selkää vasten, katsoen suoraan susiparveen päin. Hän tunsi naaraan värähtelyä rintaansa vastaan ja katseli taas kuuta ja tähtiä, ja Harmaan Hukan ja yön salaperäisyys sykähteli hänen veressään.

Paljoakaan hän ei ollut elämästään viettänyt pysähdyspaikoissa. Suurin osa oli kulunut taipaleella — valjaissa — ja kiima-ajan henki oli vain etäältä häntä kiihottanut. Mutta nyt se oli ihan lähellä. Harmaa Hukka nosti päätään. Hänen pehmeä kuononsa kosketti Kazanin niskassa olevaa haavaa, ja tämän kosketuksen vienoudessa, hänen kurkustaan kuuluvassa hiljaisessa vikinässä Kazan taas tunsi ja kuuli samaa ihmeellistä, mikä oli johtunut naisen käden hyväilystä ja äänen soinnusta.

Hän kääntyi, vikisten, selkäharjakset pystyssä, pää korkealla, ja uhmaillen päin erämaata. Harmaa Hukka juosta hölkytteli hänen rinnallaan, kun he yhdessä katosivat metsän pimeyteen.

V

TAISTELU LUMESSA

He tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun he laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut peittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa satoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät he kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli lämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan täynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää Kazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän käänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli tullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan oudon ääntelyn merkitystä.

Iltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun tähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei tosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja loukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli hänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista kertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.

Kazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen kimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja käärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän oli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman tuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan Hukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden lumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana peräpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia, jotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut syömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä, ja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja palasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta Harmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin piillä.

Monta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja öinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä. Kolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa, ja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä, pysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät kahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä. Koko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine hiuksineen ja hyväilevine käsineen — ja Harmaata Hukkaa.

Laajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa harjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne jälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen niin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja viedä Harmaa Hukka mukanaan.

Pian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä menossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki jotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli tulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä varoittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä. Hän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja tappoi.

Hän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä, rinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI — ja Kazanin viha miehiä vastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen suhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin, ja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti useita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan, ja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he saapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja alkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän reunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen kohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten hän taas läheni.

Kazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven likeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät vasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan takaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.

Harmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran sattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa jälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu kostaa — kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta. Hän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja Harmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli häntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen silmissään oli villi puna.

Kolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan keksi jäljet. Ne olivat tuoreet — niin tuoreet, että hän ne löytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa joka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat ihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä lumikenkien jäljet.

Silloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli laajan tasangon vyörymään ajohuuto — villi ja raju joukkokutsu. Milloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä oli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten kuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka istahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana tasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet koiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni:

"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän — jälkeemme?"

Mies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään valkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan, kuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta oli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat ihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa laskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi jotakin tiukasti rintaansa vasten.

"Ne ovat jonkun jäljillä — luultavasti peuran", vastasi mies, tarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. "Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme lähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa polttoainetta nuotioksi. — Viiaa-a-a-a, pojat! Kush — kush!" Ja hän läimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.

Tytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa itkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen susiparven ääni.

Vihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti, Harmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan metrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi heihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja Kazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko lisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.

Neljä — kuusi — seitsemän — kymmenen — neljätoista; tällöin he olivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin tuulelle altis.

Se oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä. Harmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja kuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt. Mutta hän tunsi, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin unohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi häntä.

Parvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten jalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina oli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua kuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa, ei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja kuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen pikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja mieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen suonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän vihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi hänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei käsittänyt.

Kolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli kapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin. Puolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa pysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä räiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli kammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä. Hän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet riensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen luonaan.

Uusi leimahdus — ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä juoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas — neljäs — viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi jonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun miehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.

Kolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista horjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan eteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.

Rekikoirat oli vapautettu valjaistaan, ja ennenkuin Kazan pääsi käsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään, kohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen, ja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran voimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan kuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen silmissään se oli nuija. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän tahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien tappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi, että reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän upotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi leukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se oli hänen äänensä! Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän jäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.

Sen naisen ääni! Karhuntalja oli viskautunut syrjään, ja kuun ja tähtien valaistuksessa hän näki nyt selvästi, mitä oli sen alla ollut kätkössä. Hänessä toimi vaisto nopeammin kuin ihmisaivot edes olisivat ehtineet ajatella. Se ei ollutkaan sama nainen. Mutta ääni oli sama, ja valkeissa tyttömäisissä kasvoissa, jotka olivat niin likellä hänen omia verenpunertamia silmiään, oli sama salaperäinen lumous, jota hän oli oppinut tottelemaan. Ja nyt hän näki, mitä nainen painoi rintaansa vasten, ja siitä lähti outo, kimakka huuto — ja hän käsitti, ettei ollutkaan reestä tavannut vihamielisyyttä ja kuolemaa, vaan sitä, minkä luota hänet oli harjanteen takaisessa maailmassa karkoitettu.

Vilahduksessa hän pyörähti ympäri. Hän näykkäsi Harmaata Hukkaa kupeeseen, ja säikähtyneenä haukahtaen tämä väistyi. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, mutta mies oli melkein menehtynyt. Kazan syöksyi hänen nuijamaisen pyssynsä alitse ja suoraan kohti susiparven jäännöstä. Veitsien tavoin viilsivät hänen hampaansa. Jos hän oli koiria vastaan taistellut kuin paholainen, niin nyt hän taisteli kuin kymmenen paholaista; ja mies, joka verisenä oli kaatumaisillaan, hoiperteli reelle takaisin tästä ilmiöstä kummissaan. Sillä kumppanuuden vaisto hallitsi nyt Harmaata Hukkaa, ja nähdessään Kazanin taistelevan ja riehuvan parvea vastaan hän rupesi liittolaiseksi tässä käsittämättömässä tappelussa.

* * * * *

Kun se oli päättynyt, olivat Kazan ja Harmaa Hukka kahden kesken tasangolla. Parvi oli puikkinut tiehensä yön pimeyteen, ja sama kuu ja tähdet, jotka ensin olivat Kazanille ilmoittaneet hänen esikoisoikeutensa, kertoivat hänelle nyt, etteivät tasangon villit veljet enää vastaisi hänen kutsuunsa, kun hän ulvoisi taivasta kohti.

Hän oli haavoittunut. Ja Harmaa Hukkakin oli haavoittunut, vaikkei niin pahasti kuin Kazan, joka oli repaleinen ja verissään. Yhtä jalkaa oli hirveästi purtu. Hetken kuluttua hän huomasi tulta metsän reunassa. Se houkutteli luokseen voimakkaasti kuten ennen. Häntä halutti hiipiä sinne, saadakseen tuntea tytön käden kosketusta päähänsä, niinkuin hän oli tuntenut toisen käden kosketusta harjanteen takaisessa maailmassa. Hän olisi mennyt — ja vaatinut Harmaata Hukkaa seuraamaan itseään — mutta siellä oli mies. Hän vikisi, ja Harmaa Hukka työnsi lämpimän kuononsa hänen kaulaansa kiinni. Jokin sanoi heille, että he olivat hylkiöitä, että tasangot, kuu ja tähdet olivat nyt heitä vastaan, ja he hiipivät pimeän ja metsän suojaan.

Kazan ei voinut mennä kauas. Hänen sieraimiinsa kantautui vielä leirin haju, kun hän laskeutui maahan. Harmaa Hukka painui makuulle ihan likelle häntä. Hellästi hän hyväili pehmeällä kielellään Kazanin vuotavia haavoja. Ja kohottaen päätään Kazan vikisi hiljaa tähdille.

VI

KAZAN TAPAA JOANIN

Setri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson nuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin, missä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa tuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne rovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien neulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.

Joan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana ja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä, tuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka tulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen nuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä täyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein lapselta.

Vanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen puusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.

"Läheltäpä piti, ma chérie", sanoi hän puhkuen valkean partansa lävitse. "Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin toivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja lämmin olla. No, et kai enää pelkää?"

Hän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän taljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä Pikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.

"Lapsi meidät pelasti", kuiskasi hän. "Sudet olivat jo melkein repineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun kimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin, että se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo kerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni kurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset silmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se oli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen hyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi."

"Se oli koira", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen paisteessa. "Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin. Minunkin koirani ovat niin tehneet. Ma chérie, koira pysyy koirana kaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä muuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli yhdessä niiden kanssa — tappamaan. Mutta kun se tapasi meidät —"

"Niin se taisteli meidän puolestamme", sanoi nainen. Hän antoi nyt käärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä ja hoikalta. "Se taisteli meidän puolestamme — ja haavoittui hirveästi", jatkoi hän. "Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se on tuolla jossakin — kuolemaisillaan —"

Pierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa sitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen huulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään niinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen rajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli pitänyt tavallista kovempaa kiirettä.

"Sitä minäkin olen ajatellut", vastasi hän. "Se oli pahasti haavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu tulen likellä, kunnes minä tulen takaisin."

Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin tasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi seisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat heitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut hengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit viruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven tappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät olisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin kuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi jatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas hänen huulilleen.

Muutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan koiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä vastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet selviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre Radisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun matkan päässä.

Kazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli laahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana. Kovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa pystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka kyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän sieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi olentoa — miehen ja naisen. Hän tiesi naisen olevan siinä, missä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki mieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä Harmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä kosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina samaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.

Harmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa kehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään. Vihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi rauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka hän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä voimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja juoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.

Silloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien valossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain jonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi hänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja hänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa vasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt viidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin varjopaikkoihin.

Kazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi häneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui takaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui pelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä hänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai nuijaa. Hän ojensi taas kätensä — varovasti — ja puhui sellaisella äänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja murisi.

Mies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran hänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä, ennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti kättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut uhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois samaa polkua pitkin.

Kun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja selkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies ei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat koiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.

Harmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen viereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä, paitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän ei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että ihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi kuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta tämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen. Hän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli koskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon, sillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.

Mies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja josta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.

"Ole varovainen, Joan", sanoi hän.

Nainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan ulottunut häneen.

"Tule, halli — tule!" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin lihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen silmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys, jota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen, välkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä. "Tule!" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui vähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta hänen päätään.

Pierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti siinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan, ja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi koira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan huomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken varovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.

"Se ei jaksa kävellä", hän huudahti värähtävällä äänellä.

"Katsopa, mon père! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä kantaa."

"Sitä arvelinkin", vastasi Radisson, "ja otin mukaani peitteen. Mon
Dieu, mitä se on?"

Metsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.

Kazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan värähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.

Suorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton Kazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai edes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani käsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen toista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan kuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta jalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja kääri vihdoin vaatetta sen ympärille.

Kaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin kuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista ja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin sillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa. Sitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut, hän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä turkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.

Joan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen vastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli sille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan ilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin että hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se oli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se ojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja sitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat jännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui naisen jalkoja kohti.

"Katsopa, se pitää lapsesta", huudahti Joan. "Mon père, meidän pitää antaa sille nimi. Mikähän sopisi?"

"Anna sen asian jäädä aamuun", vastasi isä. "Nyt on jo myöhä, Joan. Mene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme käy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle."

Oviliuskaa pidellen Joan kääntyi.

"Se tuli susien mukana", sanoi hän. "Pannaan sen nimeksi Susi."
Toisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi
Kazania kohti. "Susi! Susi!" huusi hän hellästi.

Kazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen puhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.

Kauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre Radisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen juuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva hylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.

"Se kutsuu sinua, halli", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.

Hän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.

"Hallan puremat keuhkot", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. "Se tuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme kotiin — ajoissa — lapsinemme."

Pohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä tottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät tarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.

"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin sinä ja minä", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi nyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.

"Kotiin!" huohotti hän rintaansa pidellen. "Sinne on kahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden — Churchilliin — ja suokoon Jumala, että joudumme sinne — läpsinemme — ennenkuin keuhkoni ovat lopussa."

Hän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa oli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme pikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi jo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta jokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata. Aamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan ensimmäisen kerran vastasi hänelle.

Kazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili hetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan aamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen. Joan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan, riensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin viereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla lapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan häntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti riemuissaan.

Sinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre
Radisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja
Pikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin
ja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.

"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea", valehteli Pierre, huolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan tai parrassaan. "Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme kotiin."

Kazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota ihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen puhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli ennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen rekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet miesten yskivän Radissonin lailla — ja huomanneet, mitä siitä seurasi.

Monesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei ollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan tuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut tapahtunut, vaan oli vasta tulossa — samoin kuin hän oli jo kaukaa tajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen asia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi rekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä, hän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän näin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen arvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara hyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan näkynyt.

Pääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava pikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti hänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira huomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen äänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi tuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.

Pierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat leiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan liekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja lapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.

"Huomenna joudut valjaisiin", sanoi hän. "Meidän täytyy huomisillaksi ehtiä joelle, jollei —"

Hän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa repivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen takanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen rauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni telttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava salaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.

Kolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän syvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas tuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka kierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa päässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä. Mutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli tipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä punaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä niin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi murtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään usein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä ilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre Radissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli puhunut totta.

"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha", sanoi hän. "Se alkaa loppua. Et kai ole unohtanut, ma chérie? Ainahan siitä jää heikoksi, ja silmät veristävät."

Tämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat rekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin haava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä mies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän ja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista tuulen vinkunaa.

Pimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään. "Meidän pitää ehtiä joelle", hoki hän itsekseen. "Meidän pitää ehtiä joelle — meidän pitää ehtiä joelle." Ja alinomaa hän kehoitti Kazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan päässä yhä heikommiksi.

Myrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi tekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä, ettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja. Pierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi sylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas reen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä hiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli kompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat metsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka poikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.

"Tuolla on joki, Joan", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Tähän voimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista."

Tiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota polttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet kahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti Joan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle vuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja peittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja Pierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen tulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin —

Kazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi istualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja pisti sisään päänsä ja hartiansa.

"Nukutko, Joan?" kysyi hän.

"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule — pian?"

"Jahka ensin tupakoin", vastasi mies. "Onko sinun hyvä olla?"

"On. Olen niin väsynyt — ja — uninen —"

Pierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.

"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki — Little Beaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut, osaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain neljäkymmentä mailia. Kuuletko?"

"Kuulen, minä tiedän —"

"Neljäkymmentä mailia — suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä,
Joan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja."

"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt — ja melkein sairas."

"Tulen — kun olen tupakoinut", toisti mies. "Joan, kuule, muistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on helppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa kuin muualla ja huokoista. Muistatko — avannot —"

"Kyl-l-l-ä —"

Pierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli kävellessään.

"Hyvää yötä, halli", sanoi hän. "Kai minun on parasta mennä sisään lasten luo. Kaksi päivää vielä — neljäkymmentä mailia — kaksi päivää —"

Kazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella painollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen. Hänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon Radisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei Pierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre Radissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän lähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos — tulen ääreen, missä voisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.

Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan. Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä, mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse. Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin — revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä mittaa nopeasti kylmäksi.

Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys. Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun niiden isännät juuri ovat kuolleet.

Pierre Radisson oli kuollut.

VII

POIS LUMIPYRYSTÄ

Päivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä rintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi silmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt nähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla. Siellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun edellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi vielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle. Sitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja nahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.

Tällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki myrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän ikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut. Kazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon allensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille. Mokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä oksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei näkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen ja taputteli pörröistä päätä.

"Voi Susi-parka", sanoi hän. "Jospa olisin antanut sinulle yhden karhuntaljoistamme!"

Hän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki isänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen valitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin, ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.

Tuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten, nyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään kuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin ruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja äitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan. Silloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa päässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt ollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema, ja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt, vaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä kuin puukonisku.

Ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli edellisenä iltana puhunut — hänen sanansa joesta, avannoista, neljänkymmenen mailin matkasta kotiin. "Sinä et voisi eksyä, Joan." Isä oli arvannut, mitä tapahtuisi.

Hän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli hänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi vähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla ja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti niitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa. Hän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun tuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle muutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut leiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia — ja joki johti heidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt hän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä, laskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle lihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti lunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka isänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän siis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja joi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.

Nyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä tiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla. Sitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen tulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen oli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ oli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan päällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi katsomaan taaksensa.

Pierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään muuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi jalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon käärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat hänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua katsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani Kazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan, jota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle, kahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä Joan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa levisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi hänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän kompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä väliin.

"Susi!" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. "Voi, Susi!"

Joan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan. Joen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä. Se tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti päätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea alaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan, joka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen. Neljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään kuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen. Joan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä kannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan neljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.

Sitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin. Joan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin olisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen mieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle. Kun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta alle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän pystyi sen kulkemaan — eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että isääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin, kun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn alkuvaroituksena.

Hirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin armoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen. Jos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin pelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään — ei muuta kuin tuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata koskettamassa.

Lumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli jäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä oli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät kaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova pakkanen oli sen syynä.

Joki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä kasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja Kazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä nyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen yhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen valjaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat joen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt auttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain toivoi — metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa, ei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä huokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan ja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä. Ja sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet kauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään — mutta täplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen elämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi reen — ja pikku Joanin.

Tuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti. Kun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen ponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni. Voihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää tuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku Joan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin. Sitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.

Kazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen naisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta nainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin hiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan vastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana. Hän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut. Sitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan ja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän sijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.

Ilmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin. Hän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja niiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi seuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän kolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo ja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä ja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään. Kinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan lepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.