E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

SUDENPYYTÄJÄT

Kirj.

James Oliver Curwood

Alkuperäinen nimi: "The Wolf Hunters"

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922.

SISÄLLYS:

1. Taistelu metsässä.
2. Kuinka Vabigunista tuli valkoinen mies.
3. Roderick näkee jalanjälkiä.
4. Rod pääsee eräelämän makuun.
5. Salaperäisiä laukauksia salolla.
6. Mukoki häiritsee vainajien kotirauhaa.
7. Roderick keksii pukinnahkapussin.
8. Kuinka sudesta tuli ihmisen seuralainen.
9. Susi kostaa heimolaisilleen.
10. Rod tutkii rotkoa.
11. Rod näkee unta.
12. Luurankomiehen salaisuus.
13. Kinosten keskellä.
14. Vabin vapauttaminen.
15. Rod pitää rosvoja tiukalla.
16. Yllätyksiä kauppa-asemalla.

1.

TAISTELU METSÄSSÄ

Kanadan saloilla oli pakkastalvi. Kuu kohosi niiden ylle punaisena pallona; se valoi kimmeltävää kumotustaan yön rajattomaan hiljaisuuteen. Ei risahduskaan särkenyt lumilakeuksien aavemaista äänettömyyttä. Hetki oli liian myöhäinen päivän hyörinälle, liian aikainen yöeläinten karjunnalle ja sipatukselle. Järven jäätynyt pinta kuvasteli kuun kelmeätä valoa ja miljoonien tähtien tuiketta. Sen reunamilla kohosi pihtakuusimetsä mustana ja yrmeänä. Aivan rannoilla, miltei hämärään peittyneenä, kasvoi lumen ja jään sortamaa lehtikuusinäreikköä.

Suunnattoman iso valkea pöllö lentää lepatteli esiin tuosta pimennosta, palasi sitten takaisin turvapaikkaansa, ja sen siipien ensimmäinen havina kuului pehmeänä yön salamyhkäisessä äänettömyydessä. Päivällinen lumipyry oli tauonnut; ei ainoakaan ilmanhenkäys huojuttanut puiden lumipeitteisiä oksia. Mutta jäätävän kylmä oli — niin kylmä, että liikkumattomaksi jättäytynyt mies olisi tunnissa muuttunut jääkimpaleeksi.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden tavaton, rämähtelevä ääni, joka muistutti syvää huokausta, mutta ei ihmisen rinnasta kohonnutta; ääni, joka sai veren hyytymään suonissa ja sormet näppäilemään pyssynliipaisinta. Se tuntui tulevan lehtikuusivesakon pimennosta. Sitten oli hiljaisuus ankarampi kuin koskaan ennen, ja äänettömän lumihaituvan tavoin katosi pöllökin järven jäätyneen pinnan yli vastakkaiselle puolelle.

Hetken kuluttua ääni kuului uudelleen, tällä kertaa äskeistä heikommin. Metsänkävijä olisi sukeltanut syvemmälle pimennon turviin ja sieltä kuulostellut ja tähystellyt, sillä hänen korvansa olisi erottanut tuossa äänessä haavoitetun villieläimen kärsimyksen ja tuskan pusertamaa hurjaa, tukahdettua särähtelyä.

Hitaasti ja varovasti astui suunnaton hirvi esiin pimennosta kuun valoon. Sen komea pää, jota raskaasti painoi mahtava sarvipari, kääntyi vainuten järven pohjoisrantaa kohti. Sieraimet värähtelivät ja silmät leimusivat, ja jäljistä jäi hangelle verinen juova. Puolisen mailia kuljettuaan se pääsi pihtakuusimetsikön reunaan ja etsiytyi vaistonsa ohjaamana tiheikön suojaan. Metsämiehen silmä olisi nähnyt, että kahlatessaan jalankorkuista lumihankea eläin oli henkihieveriin haavoittunut.

Viitisenkymmenen metrin päässä lehtikuusiryteikön takana se pysähtyi pää korkealla, pitkät korvat eteenpäin kääntyneinä ja sieraimet kohotettuina taivasta kohti. Tässä asennossa hirvi kuulostelee erottaessaan lohenmullon loiskauksen kolmen neljännesmailin päästä.

Oli yhä äänetöntä. Hiljaisuuden rikkoi vain järven vastakkaisella rannalla huhuilevan pöllön vaikeroiva huuto. Silti iso sarvas seisoi yhä hievahtamatta alallaan, ja lumeen sen etujalkojen kohdalle valui pieni verilätäkkö.

Mikä salamyhkäinen hirmu väijyikään tuolta etäisen metsän pimennosta? Oliko se jokin vaara? Tarkinkaan ihmiskorva ei olisi sieltä erottanut yhtään mitään. Mutta hirvihärän pitkät hoikat korvat, jotka heilahtelivat jykevien sarvien takana, tavoittivat jonkin äänen. Eläin nosti päänsä vielä korkeammalle, haisteli itään, länteen ja lehtikuusiviidakon pimentoon päin. Pohjoinen suunta kiinnitti eniten sen huomiota.

Jopa kuului siltä suunnalta pihtakuusivyöhykkeen takaa ääni, jonka ihmiskorvakin olisi erottanut. Minuutti minuutilta se kävi yhä selvemmäksi, valittava huuto, joka väliin kohosi, väliin haipui melkein kuulumattomiin ja tuli hetki hetkeltä yhä lähemmäksi — susiparven etäinen saalistusulvonta! Saaliinsa jäljillä olevan susilauman huhuileva ulvonta merkitsee haavoittuneelle eläimelle samaa kuin pyövelin hirttosilmukka kuolemaan tuomitulle murhamiehelle tai kohotettujen pyssyjen kiiltävät piiput kiinni joutuneelle vakoojalle.

Vaisto sanoi tämän vanhalle sarvaallekin. Sen pää laskeutui, mahtavat sarvet painuivat hartioiden tasalle, ja se lähti verkkaista ravia itään päin. Kulku avoimen jäätikön poikki oli vaarallista, mutta pihtakuusimetsä oli sen koti ja sieltä se voi odottaa löytävänsä turvan. Kehittymättömillä aivoillaan se päätteli ennättävänsä sinne ennen kuin sudet olivat saaneet sen näkyviinsä. Ja sitten…

Jälleen sarvas seisahtui ja niin äkkiä, että etujalat lyhistyivät sen alla ja se syöksähti rinnoilleen lumeen. Tällä kertaa kuului susilauman suunnalta pyssynlaukauksen kiirivä kaiku. Sen kajahdus kantautui mailin tai parinkin takaa, mutta kaukaisenakin se sai salojen kuninkaan sävähtämään. Samana päivänä se oli kuullut samanlaisen pamahduksen, ja se oli tuottanut tuon salaperäisen ja piinallisen tuskan sen sisäisiin elimiin. Äärimmäisellä vaivalla eläin ponnistautui pystyyn, nuuhkaisi vielä kerran pohjoisen, idän ja lännen suuntaan ja kätkeytyi sitten lehtikuusien mustaan ryteikköön.

Hiljaisuus seurasi pyssynlaukausta. Sitä kesti ehkä viisi, kymmenen minuuttia, sitten kajahti järven jäältä pitkä, yksinäinen ulvahdus. Se päättyi pyyntiretkellä olevan suden lyhyeen terävään huhuiluun, ja hetkistä myöhemmin siihen yhtyi toisia samanlaisia ääniä, kunnes koko lauma oli jälleen täydessä ulinassa. Samaan aikaan syöksyi metsikön reunasta jäälle ihmisolento. Juostuaan kymmenkunta askelta se pysähtyi ja käännähti ympäri kuusien mustaa muuria kohti.

— Etkö jo joudu, Vabi?

Ääni vastasi metsästä. — Heti. Ala painua — juokse!

Toinen kääntyi jälleen selälle päin. Hän oli nuorukainen, tuskin vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen. Oikeassa kädessään hän piti nuijaa. Vasen käsivarsi näytti pahoin loukkaantuneelta, koskapa riippui kaulaliinasta solmitussa siteessä. Kasvot olivat veriset ja täynnä raapimahaavoja, ja pojan koko olemus ilmaisi äärimmäistä väsymystä. Hän juoksi vähän matkaa hangessa, sitten hän herpaantui horjahtelevaan käyntiin. Hengitys kulki tuskallisesti haukkoen. Nuija putosi hänen hervottomasta kädestään, ja tuntiessaan yhä enemmän uupuvansa hän ei kumartunut sitä ottamaan. Askel askelelta hän ponnisteli eteenpäin, kunnes jalat äkkiä antoivat perään hänen allaan ja hän lankesi kasvoilleen lumeen.

Metsikön reunasta juoksi nyt nuori intiaani alas jäälle. Hänkin hengitti kiivaasti, mutta se johtui pikemminkin saaliinajon aiheuttamasta kiihtymyksestä kuin väsymyksestä.

Takaapäin, vajaan puolen mailin päästä hän saattoi kuulla susilauman nopeasti lähenevän ulvonnan, ja hetkiseksi hän taivutti solakan vartalonsa lähelle hangen pintaa arvioidakseen välimatkan vainoojista.

Sitten hän tähysti valkoista toveriaan, mutta tämä makasi liikkumattomana hangella eikä punaisen metsästäjän silmä tavoittanut häntä. Intiaani näytti säikähtyneeltä, ja työntäen pyssyn polviensa väliin hän pani molemmat kätensä torveksi suun eteen ja päästi merkkihuudon, joka tällaisena hiljaisena yönä kuului mailin päähän.

— Va-huu-u-u-u-u-u! Va-huu-u-u-u-u-u!

Siitä huudosta uupunut poikakin heräsi tajuihinsa, hoiperteli pystyyn ja vastasi samanlaisella heikolla luikahduksella, joka töin tuskin kuului intiaanin korviin. Pian hän kuitenkin juoksi toveriaan kohti. Parin kolmen minuutin päästä Vabi oli hänen luonansa.

— Jaksatko vielä ponnistaa, Rod? hän kysyi.

Toinen yritti vastata, mutta hänen huuliltaan kuului vain käheä läähätys. Samassa hän menetti viimeisetkin voimansa ja kaatui toistamiseen hankeen.

— Pelkään — etten — jaksa — Vabi, hän kuiskasi. — Olen — lopussa…

Nuori intiaani pudotti pyssynsä ja polvistui haavoittuneen pojan viereen kannatellen tämän päätä huohotuksesta kohoilevaa hartiaansa vasten.

— Rannalle on vain vähän matkaa enää, Rod, hän rohkaisi. Kyllä me sinne asti jaksamme, ja siellä kiipeämme puuhun. Meidän olisi pitänyt kiivetä puuhun jo tuolla toisella rannalla, mutta en tiennyt sinun olevan niin lopussa; ja siellä oli mielestäni hyvä tilaisuus leiriytyä ja säästää viimeiset kolme panostamme aukealle selälle.

— Kolmeko vain?

— Siinä kaikki mitä on jäljellä, mutta luultavasti tulemme kahdellakin toimeen näin valoisana yönä. Kuulehan, nojaudu nyt olkaani vasten! Joutuin!

Hän kumartui puolipyörtyneen toverinsa eteen. Heidän takanaan kajahti susiparven äkillinen ulvonta kovemmin ja lähempää kuin ennen.

— Ne ovat keksineet aukean ja ovat jäällä jo parin minuutin perästä, Vabi huudahti. Ojenna käsivartesi, Rod! Kas noin! Voitko pidellä pyssyä?

Hoiperrellen raskaan taakkansa alla hän suoristautui ja alkoi painaa puolijuoksua etäistä lehtikuusinäreikköä kohti. Jokainen lihas hänen voimakkaassa nuoressa ruumiissaan oli jännittynyt äärimmilleen. Hän käsitti selän takaa uhkaavan vaaran paljon selvemmin kuin hänen avuton kannettavansa.

Kolme neljä minuuttia vielä, ja sitten…

Hirvittävä kuva poltti Vabin aivoja. Hän muisti nähneensä poikasena lapsen, jonka sudet olivat repineet ja raadelleet hänen silmäinsä edessä, ja häntä puistatti. Hän tiesi hyvin mikä kohtalo heidät perisi, jollei hän saisi noita kolmea viimeistä luotiaan osumaan oikein ja jollei näreikön turviin ennätettäisi ajoissa.

Vabin mieleen välähti viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hänhän voisi pudottaa haavoittuneen toverinsa jäälle ja pelastua itse turvaan. Mutta tuo ajatus sai hänet vain jämeästi hymähtämään. Eiväthän he nyt ensi kertaa panneet henkeään yhdessä vaaraan, samana päivänä oli Roderick urheasti taistellut hänen puolestaan ja joutunut siitä kärsimään. Jos heidän oli määrä kuolla, niin he kuolisivat yhdessä.

Päätettyään tämän Vabi puristi toverinsa kiinteämmin syliinsä. Hän oli aivan varma, että kuolema pian irvistäisi heille kummallekin. He saattaisivat pelastua susilta, mutta puussa, tuo raivoisa parvi heidän alapuolellaan, heitä odotti paleltumiskuolema. Nuorukainen joudutti silti kulkuaan hankisen selän poikki kuunnellen susien ulinaa ja tuntien joka hetki voimiensa nopeasti menehtyvän.

Sitten susilauma — jostakin Vabille käsittämättömästä syystä — lakkasi ulvomasta. Hänen arvioimansa kahden armon minuutin sijasta kului kokonaista viisi, eikä susia näkynyt järvellä: Oliko mahdollista, että ne olivat eksyneet heidän jäljiltään?

Sitten intiaanin mieleen juolahti, että hän ehkä oli haavoittanut yhtä vainoojista ja että toiset nyt veren hajuun päästyään olivat käyneet toverinsa kimppuun antaen siten pakolaisille hengähdyksen aikaa. Tuskin tuo ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän kuuli säpsähtäen kokonaisen sarjan pitkiä ulvahduksia, ja taakseen silmätessään hän näki tusinan verran mustia varjoja liikkuvan vireästi heidän jälkiään pitkin.

Ei kahtasataakaan metriä ollut enää suojaisaan näreikköön.
Varmastikin Rod kykenisi kulkemaan yksinkin sen matkan!

— Ala juosta, Rod! Vabi huusi. Nyt olet jo levännyt. Minä jään tähän pidättämään susia!

Hän laski toisen sylistään, ja samalla putosi hänen pyssynsä valkoisen pojan hervottomasta kädestä ja hautautui lumeen. Päästyään taakastaan hän nyt vasta ensi kertaa huomasi toverinsa kelmeät kasvot ja puoleksi ummistuneet silmät. Uusi kauhu täytti hänen sydämensä, kun hän polvistui kankean ja elottomalta näyttävän toverinsa viereen. Hän pälyi Rodin jäykistyneistä kasvoista lähestyviin petoihin pyssy valmiina kädessään.

Hän voi nyt, erottaa, kuinka susia lappoi metsikön reunalta jäälle kuin muurahaisia. Tusinan verran niitä oli jo melkein ampumamatkan päässä. Vabi tiesi, että tämän etujoukon kimppuun hänen oli käytävä, jos mieli pysäyttää perässä tulevat parvet.

Hän odotti kunnes etumaiset olivat vain puolensadan metrin päässä. Silloin hän äkkiä kohosi pystyyn kovasti hoilaten ja lähestyi niitä pelottomasti. Tästä odottamattomasta liikkeestä säpsähtäen etuparvi pysähtyi niin kuin hän oli odottanutkin tiheään ryhmään, ja tätä suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen Vabi viskasi pyssyn poskelleen ja laukaisi melkein tähtäämättä.

Pitkä tuskallinen ulvonta kertoi laukauksen osuneen hyvin. Tuskin se oli kajahtanut, kun Vabi ampui uudestaan. Satutettu susi lennähti korkealle ilmaan ja putosi sitten ääntäkään päästämättä ja hengettömänä toisten joukkoon.

Vabi palasi kiireesti pyörtyneen Roderickin luo, nosti tämän sukkelasti selkäänsä, pujotti pyssyn toiseen kainaloonsa ja samosi uudelleen viidakkoa kohti. Vain kerran hän katsahti taakseen ja näki susien kerääntyneen rähiseväksi ryhmäksi ammuttujen toveriensa ympärille. Vasta viidakon suojelevaan pimentoon tultuaan hän laski taakkansa lumelle ja heittäytyi itsekin uupuneena hangelle, mustat silmät koko ajan tähystäen verenhimoista petolaumaa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän voi erottaa mustien varjojen hajaantuvan valkealle hangelle. Arvaten herkuttelun päättyneen hän kiipesi erään pihtakuusen matalille alaoksille ja veti Roderickin perästään sinne turvaan. Vasta silloin haavoittunut poika näytti jälleen elonmerkkejä. Hitaasti hän tuli tajuihinsa ja kykeni vähän ajan perästä Vabin avulla kapuamaan korkeammalle oksalle varmempaan turvaan.

— Tämä on jo toinen kerta, Vabi, hän sanoi laskien liikuttuneena kätensä toisen olkapäälle. Kerran hukkumasta, kerran susien suusta. Minä olen sinulle paljon velkaa!

— Et lainkaan sen jälkeen mitä tänään päivällä tapahtui!

Intiaani kohotti tummia kasvojaan, ja nuorukaiset katsoivat toisiinsa lujasti. Mutta vain lyhyen hetken, sitten heidän katseensa kääntyivät vaistomaisesti järven jäälle. Susilauma oli selvästi näkyvissä. Se oli suurin lauma, jonka Vabi oli koko erämiesaikanaan nähnyt; hän laski ainakin puolisataa petoa.

Kuin raivohullut koirat ne ärhentelivät ympäri jäätä etsien lihamurenetta, joka mahdollisesti olisi jäänyt niiltä vielä huomaamatta. Sitten yksi susista pysähtyi vainuten jäljet ja istahtaen kuono taivasta kohti päästi pitkän, valittavan pyyntiulinan.

— Siinä on kaksi parvea. Arvasinkin sen, sillä niitä oli liian paljon vain yhdeksi, huudahti intiaani. Katsohan! Osa niistä lähtee lönkyttämään jälkiä pitkin ja toiset jäävät kaluamaan syötyjen toveriensa luita. Olisipa meillä vain enemmän ammuksia ja sinulla vielä pyssysi, niin pitäisimme nuo irvihampaat etäällä ja saisimme hyvän saaliin. Mitä ihmettä…?

Vabi pysähtyi kesken puhettaan äkkiä ja tiukensi otettaan Rodin vyötäisiltä, niin että haavoittuneen pojan täytyi älähtää.

Pojat tuijottivat silmät levällään ja ääntä päästämättä jäälle. Sudet olivat kerääntyneet yhteen hangelle viidakon ja äskeisen herkuttelupaikan puoliväliin. Nälkäiset pedot näyttivät tavattoman kiihottuneilta. Ne olivat keksineet verilätäkön ja punaiset jäljet, joita kuoleva hirvi oli äsken tehnyt lumeen.

— Mitä tuo merkitsee, Vabi? kuiskasi Rod tukahtuneella äänellä.

Intiaani ei vastannut. Hänen mustista silmistään leimusi uusi tuli, hänen huulensa olivat raollaan kiihkeästä jännityksestä. Haavoittunut poika toisti kysymyksensä, ja ikään kuin vastaukseksi siihen susilauma kääntyi länttä kohti ja lönkytti äänettömänä mustana jonona rantaviidakkoon lähes sadan metrin päähän nuorten erämiesten piilopaikasta.

— Uudet jäljet! läähätti Vabi. Ne ovat löytäneet uudet jäljet ja painuvat niitä pitkin tulista vauhtia. Kuulehan vain! Ne liikkuvat aivan äänettömästi. Niin ne tekevät aina kun tietävät olevansa varmat saaliistaan.

He näkivät viimeistenkin susien katoavan viidakkoon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten kajahti moniääninen ulvonta heidän takanaan olevasta metsästä.

— Nyt on meidän vuoromme! huusi intiaani. Ne ovat jälleen liikkeellä, ja niiden saalis…

Hän oli jo hellittänyt kannattavan otteensa Rodin vyötäisiltä ja aikoi laskeutua maahan, kun petolauma jälleen pyörähti heitä kohti. Viidakosta kuuluva ratina sai Vabin poukkoamaan jälleen pallona äskeiseen turvapaikkaan.

— Pian ylemmäs! hän varoitti hätääntyneenä toveriaan. Ne tulevat taas tänne — suoraan allemme! Jos pääsemme niin ylös, etteivät ne voi nähdä eivätkä vainuta meitä…

Sanat olivat tuskin lähteneet hänen suustaan, kun iso tumma hahmo syöksähti ohi ehkä viidentoista metrin päässä siitä pihtakuusesta, jonka oksilla pojat kyyhöttivät. Molemmat tunsivat sen heti uroshirveksi, vaikka heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että se oli sama eläin, jota Vabi oli ampunut aikaisemmin samana päivänä.

Hirven kintereillä samosi petojen verenhimoinen lauma. Niiden päät olivat painuneet verisiin jälkiin, nälkäisiä murajavia ääni kuului niiden ammollaan olevista kidoista; ne kulkivat melkein poikien jalkojen alla olevan pienen aukeaman yli. Tuollaista näkyä ei Rod ollut odottanut koskaan näkevänsä, ja eränkäyntiin tottuneempaa Vabiakin se kiihotti.

Ei hiiskaustakaan päässyt nuorukaisten huulilta, kun he katselivat tuota hurjaa menoa. Intiaanin tarkka silmä näki valkeassa kuutamossa monia pitkiä ja laihoja, miltei luuksi ja nahaksi nälkiintyneitä eläimiä; hänen toverinsa näki lauman kiihkeästi liikkuvia, voimakkaita petoja, jotka olivat aivan hullaantuneet päästessään niin lähelle lihavaa saalista.

Kuin leimauksessa vainottu ja vainoojat olivat menneet menojaan, mutta tuo hetki syöpyi lähtemättömäksi kuvaksi Roderick Drew'n mieleen. Ja sitä seurasi toinen vielä järkyttävämpi näky. Hän näki kuolemaan tuomitun vanhan sarvaan kääntyvän vainolaisiaan päin, kuuli hiljaisessa yössä näiden leukaperien loksahtavan yhteen, nälkiintyneiden petojen kumeaa murahtelua ja vielä erään äänen, joka saattoi yhtä hyvin olla mahtava, väräjävä kuolinparahdus kuin tukahtunut ulvahduskin.

Vabin suonissa veri kiehui kuumana samasta kiihkosta, joka oli saanut hänen esi-isänsä lähtemään sotapoluille. Erämaiden pojan silmät tarkkasivat lumoutuneina tuota murhenäytelmää, joka paraikaa tapahtui hänen alapuolellaan.

Se oli komea kamppailu. Hän tiesi, että vanha sarvas kuoli hitaasti mutta varmasti tuossa voimainkoetuksessa ja että sen päätyttyä muukin kuin pelkkä kaluttu luuranko pidättäisi verenhimoisia ahmatteja taistelupaikalla.

Hyvin varovasti hän suoristautui ja kosketti toverinsa polvea.

— Nyt on sopiva hetki, hän sanoi. Nyt lähdemme — aivan hiljaa — ja puun tältä puolelta!

Hän laskeutui verkalleen auttaen samalla Rodia, ja kun molemmat olivat päässeet maahan, kumartui intiaani kuten aikaisemminkin, jotta toinen nousisi hänen selkäänsä.

— Minä jaksan omin voiminkin, Vabi, kuiskasi haavoittunut poika. Tue minua vain vähän.

Intiaani kietoi käsivartensa Rodin vyötäisille, ja yhdessä pojat lähtivät painumaan syvemmälle viidakkoon. Neljännestunnin kuljettuaan he pääsivät pienen jäätyneen joen rantatöyräälle. Vastakkaisella rannalla, satasen metriä alempana, he havaitsivat näyn, joka sai kummankin huudahtamaan ilosta. Aivan joen partaalla, tiheän pihtakuusiryhmän peitossa, paloi iloinen leirinuotio. Vabin kajautettua äänekkään huhuilun tuli valkean viereen tumma varjo, joka vastasi huutoon.

— Mukoki! huusi intiaani.

— Mukoki! riemuitsi Rodkin tietäessään, että vaivojen loppu oli niin lähellä.

Äkkiä hän horjahti puoliksi tajuttomana, ja Vabi pudotti kiväärinsä estääkseen toveriaan putoamasta alas rantatöyräältä.

2.

KUINKA VABIGUNISTA TULI VALKOINEN MIES

Jos nuoret eränkävijät olisivat voineet nähdä tulevaisuuteen, olisi tämä Ombabika-joen rannalle viritetty leirinuotio varmaan jäänyt heidän viimeisekseen ja he olisivat kiireimmän kaupalla palanneet sivistyksen rintamaille. Jos he taas olisivat nähneet vielä pitemmälle, seikkailujensa onnelliseen päätökseen, he olisivat kai sittenkin jatkaneet eräelämää, sillä kenenpä pojan veri ei vetäisi seikkailuihin.

Mutta Vabilla ja Rodilla ei ollut näkijänlahjaa enempää kuin muillakaan kuolevaisilla, ja vasta vuosien kuluttua, kun he istuivat omaistensa kanssa iltatakan ääressä, saattoivat he nähdä seikkailunsa ehyenä kuvasarjana.

Vajaat kolmekymmentä vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia lähti John Newsome-niminen nuori mies Lontoosta etsimään onneaan uudesta maailmasta. Varaton nuorukainen saapui Montrealin kaupunkiin Kanadaan, ja koska hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja hänellä oli hyvä annos tervettä kunnianhimoa, hänen onnistui pian saavuttaa isäntiensä luottamus niin että hänet nimitettiin Vabinosh-nimisen turkiskauppa-aseman hoitajaksi Nipigon-järveä ympäröivien erämaiden sydämeen.

Hänen hallitessaan toista vuotta Vabinoshissa — turkiskauppias on noilla salomailla tavallaan todellinen kuningas alueellaan — saapui myymälään Vabigun-niminen intiaanipäällikkö tyttärensä Minnetakin kanssa, jonka kauneuden ja hyveiden kunniaksi myöhemmin muuan kaupunki sai hänen nimensä.

Minnetaki oli silloin juuri kukkaan puhkeava, harvinaisen kaunis neito. Jos rakastuminen ensi näkemältä on mahdollista, niin se tuli John Newsomen kohtaloksi sinä hetkenä, jolloin tuo ruskeaihoinen prinsessa ensi kertaa astui hänen silmäinsä eteen. Niin sitten kävi, että hänkin oli vuorostaan ahkera vieras Vabigunin kylässä, joka sijaitsi kolmisenkymmentä mailia kauempana erämaassa.

Tarina tietää että Minnetaki jo alusta alkaen vastasi nuoren kauppiaan helliin tunteisiin, mutta avioliiton solmimiselle oli muuan pätevä este. Jo pitkät ajat oli Minnetakia tulisesti kosiskellut muuan mahtava Vunga-niminen nuori päällikkö, jota kaunotar itse tosin inhosi sydämensä pohjasta, mutta josta kokonaan riippui hänen isänsä menestys näiden seutujen metsästysmailla.

Jo nuoren kauppiaan ensimmäisestä käynnistä lähtien syntyi katkeran kiivas kilpailu molempien kosijain välillä, ja lopputuloksena oli parikin murhayritystä Newsomea vastaan. Lopulta Vunga vaati tytön isältä ratkaisua. Minnetaki vastasi hänelle itse — tavalla, joka sytytti vihan ja kostonhimon ilmiliekkiin hyljeksityn kosijan rinnassa.

Eräänä pimeänä yönä Vunga hyökkäsi parinkymmenen heimolaisensa etunenässä Vabigunin kylään aikoen ryöstää neitosen mukaansa. Hyökkäys onnistui osaksi, mutta sen päätarkoitus meni karille. Vabigun ja tusinan verran hänen heimolaisiaan sai surmansa, mutta lopulta karkotettiin murhanhimoiset kosijat matkoihinsa.

Nopeajalkainen pikalähetti toi sanoman yöllisestä hyökkäyksestä ja vanhan päällikön kuolemasta Vabinoshiin, ja Newsome kiiruhti miestensä kanssa morsiamensa ja tämän kansan avuksi. Vastahyökkäys tehtiin oitis Vungan kylään, tämä kärsi suuren tappion ja työnnettiin vielä syvemmälle sydänmaille. Kolmea päivää myöhemmin Minnetaki vihittiin Newsomen vaimoksi Hudson Bay-yhtiön pääasemalla.

Siitä hetkestä lähtien alkoi jakso kaikkein verisimpiä kahakoita, mitä tuon suuren kauppaseuran historia tuntee; ja ne taistelut jatkuivat, kuten saamme nähdä, vielä seuraavankin sukupolven aikana.

Vunga ja hänen miehensä ryhtyivät tappionsa jälkeen laittomiksi maankiertäjiksi ja ahdistivat niin kiukkuisesti Vabigunin heimon jätteitä, että nämä kuolivat miltei sukupuuttoon. Nekin, jotka muuttivat Vabinoshin lähistölle ja antautuivat yhtiön vakinaisiksi metsästäjiksi, joutuivat enimmäkseen väijyksiin ja surmattiin. Intiaaneja, jotka tulivat asemalle kauppaa tekemään, katsottiin karsaasti ja epäillen, eikä veriviha ottanut loppuakseen vuosienkaan kuluessa. Kaikki intiaanien keskuudessa elävät henkipatot murhamiehet saivat yhteisnimekseen "vungat", ja jokaista vungaa pidettiin hyvänä maalitauluna kelpo miehen kiväärille.

Newsomen ja hänen kauniin intiaanivaimonsa onnellisesta avioliitosta kasvoi kaksi lasta. Vanhempi niistä oli poika ja sai vanhan päällikkövainajan kunniaksi nimen Vabigun, joka tavallisesti lyhennettiin Vabiksi. Toinen oli neljää vuotta nuorempi tyttö, jolle ylpeä isä vaati nimeksi Minnetaki.

Omituista kyllä, Vabi peri punaisten esi-isiensä veren melkein puhtaana, kun sen sijaan Minnetaki vanhemmaksi varttuessaan näytti vähemmässä määrässä omistavan äitinsä villiä kauneutta ja enemmän valkoisen rodun pehmoisempia piirteitä; hänen pehmeä sysimusta tukkansa ja isot tummat silmänsä olivat merkillisenä vastakohtana isältä peritylle valkealle iholle. Vabi sitä vastoin oli täysverinen intiaani mokkasiinikengistä kankeaan mustaan harjastukkaan saakka, liikkeissään notkea kuin ilves.

Newsomen suurimpia iloja oli ollut intiaaninuorikkonsa totuttaminen valkoisten tapoihin, ja molempien kunnianhimona oli kasvattaa pieni Minnetaki ja hänen veljensä valkoisten lasten tavalla. Siispä isä ja äiti aloittivat kasvatuksen jo kotona; sitten lapset lähetettiin kauppayhtiön kouluun Port Arthuriin, jossa he viettivät kaksi talvea saaden täysin eurooppalaista opetusta.

Lapset osoittivatkin olevansa erinomaisen teräväpäisiä oppilaita, ja kun Vabi oli kuusitoista- ja Minnetaki kaksitoistavuotias, ei heidän puheestaan ja käyttäytymisestään olisi voinut arvata, että heillä oli intiaaniverta suonissaan. Mutta vanhempien yhteisestä toivomuksesta he olivat perehtyneet myös intiaanielämään ja puhuivat sujuvasti äitinsä heimon murretta.

Näinä aikoina alkoivat vungat käydä erittäin uskaliaiksi rosvoretkillään. Nuo henkipatot metsäläiset rosvosivat erämiehiä ja toisia intiaaneja ilman erotusta ryöstellen, polttaen ja murhaten missä vain voivat joutumatta itse vaaraan.

Heidän vihansa Vabinoshin väkeä vastaan kulki perintönä isältä pojalle, vungain lapset imivät sitä äidinmaidosta ja isän puheista, Verivihan alkusyy oli jo moneltakin unohtunut, mutta ei päällikkö Vungalta itseltään. Vihdoin tuo uskalikko tuli niin röyhkeäksi, että maakunnan hallitus lupasi palkinnon hänen ja hänen etevimpien tovereidensa päistä. Joksikin aikaa ryövärijoukko saatiin karkotetuksi seudulta, mutta verenhimoista päällikköä ei koskaan saatu kiinni.

Vabin ollessa seitsentoistavuotias päätettiin, että hänet lähetettäisiin johonkin Yhdysvaltain kouluun. Tätä tuumaa vastaan nuori intiaani — useimmat pitivät häntä puhdasverisenä intiaanina ja hän itse oli rodustaan ylpeä — taisteli kaikin voimin. Hän rakasti intohimoisesti villien salojen elämää. Hän oli kuohuksissaan ajatellessaan, että hän joutuisi jonnekin isoon kaupunkiin, jonka kadut olivat täynnä ihmisvilinää, melua ja likaa. Silloin Minnetaki rupesi taivuttelemaan häntä. Hän pyysi veljeään lähtemään vaikkapa vain yhdeksi vuodeksi ja sitten kotiin palattuaan opettamaan sisarelleen kaiken mitä itse oli oppinut ja nähnyt. Vabi rakasti kaunista pikku siskoaan eniten maan päällä. Tämän rukoukset vaikuttivat enemmän kuin vanhempain suostuttelut, ja niin hän päätti lopulta lähteä.

Kolmen kuukauden aikana Vabi antautui uskollisesti opintoihinsa Detroitissa. Mutta jokainen viikko lisäsi hänen yksinäisyydentunnettaan ja ikäväänsä. Sisarelleen hän kirjoitti kolmesti viikossa, ja yhtä usein Vabinoshin pikku neitonen lähetti veljelleen pitkiä helliä kirjeitä — vaikkakin ne saapuivat Vabin käsiin ainoastaan kahdesti kuussa, sillä postin viejä lähti harvoin matkaan kotikylästä.

Ikävänä kouluaikanaan Vabigun tutustui Roderick Drew'hun. Roderickille oli kohtalo ollut kova; isäänsä, joka oli kuollut hänen varhaisessa lapsuudessaan, hän ei voinut enää muistaa, ja isän jälkeen jättämä omaisuus oli vuosien kuluessa huvennut olemattomiin.

Vabiin tutustuessaan Rod vietti koulussa viimeistä viikkoaan. Köyhyys oli nyt tullut hänelle ankaraksi oppimestariksi, ja hänen oli pakko erota koulusta ja lähteä ansiotyöhön. Hän kertoi intiaaniystävälleen, kuinka hänen äitinsä oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen häntä koulussa, mutta nyt hän oli pakko taipua välttämättömyyteen.

Vabille tämä valkoinen nuorukainen merkitsi samaa kuin aavikonkulkijalle vihanta keidas. Tuossa paikassa heistä oli tullut erottamattomat ystävät, ja heidän ystävyytensä lujittui yhä, kun Vabi siirtyi asumaan Drew'n kotiin. Rouva Drew oli sivistynyt ja hieno nainen ja kohteli Vabigunia melkein äidillisellä hellyydellä.

Tässä ympäristössä hioutuivat intiaanipojan luonteesta pahimmat särmät, ja Minnetakille lähettämissään kirjeissä hän kertoi yhä innostuneemmin uusista ystävistään. Jonkin ajan kuluttua rouva Drew sai kauniin kiitoskirjeen Vabinoshin prinsessa-äidiltä, ja siitä lähtien molempien poikien äidit olivat kirjeenvaihdossa keskenään.

Nyt oli pojilla aniharvoin yksinäisiä ja ikäviä hetkiä. Pitkinä talvi-iltoina, kun Roderick oli lopettanut päivätyönsä ja Vabi päättänyt läksynlukunsa, he istuivat valkean ääressä ja nuori intiaani kuvaili pohjolan suurten salojen elämää, ja päivä päivältä, viikko viikolta kasvoi Roderickin mielessä kaipuu päästä itse näkemään ja kokemaan sitä. Tuhansia tuumia pohdittiin, tuhannet jännittävät seikkailut elettiin etukäteen, ja äiti kuunteli hymysuin heidän juttujaan ja otti itsekin osaa suunnitelmien tekoon.

Mutta kaikella on loppunsa, niin iloilla kuin suruillakin, ja tuli aika, jolloin Vabi palasi prinsessa-äidin ja Minnetakin luo ja rakkaisiin metsiinsä. Eronhetkenä molempien poikien silmät kostuivat, ja äitikin itki intiaanipoikaa, joka nyt lähti takaisin omaistensa pariin.

Roderick Drew'lle alkoi tuskallinen aika. Yhdessä vietetyt kahdeksan kuukautta olivat kehittäneet hänen luonteessaan uuden puolen esiin, ja Vabin lähdettyä hänestä tuntui, kuin hän olisi samalla kadottanut paremman osan omaa elämäänsä. Kevät tuli ja meni ja sen jälkeen kesäkin. Jokainen posti toi Vabinoshista kirjeitä Drew'n perheelle, eikä kirjeenkuljettajaintiaani kertaakaan poikennut ylämaan kauppakylään tuomatta samalla kirjekääröä Vabigunille.

Sitten varhain syksyllä, kun syyskuun ensi pakkaset pukivat pohjolan lehtipuut kultaan ja purppuraan, tuli Vabilta pitkä kirje, joka aiheutti kiihkeää iloa ja arkailevaa epäröintiä Drew'n pienessä kodissa. Sen mukana seurasi kirje kaupanhoitajalta itseltään, toinen prinsessa-äidiltä ja lisäksi vielä pieni lippunen Minnetakilta — kaikki he pyysivät rouva Drew'ta ja Roderickia viettämään seuraavan talven heidän luonaan Vabinoshissa.

"Sinun ei tarvitse välittää, vaikka menettäisitkin paikkasi", kirjoitti Vabigun. "Me keräämme täällä talven kuluessa enemmän rahaa kuin sinä Detroitissa hankkisit kolmessa vuodessa. Me rupeamme pyytämään susia. Seudut aivan vilisevät niitä, ja hallitus maksaa tapporahaa viisitoista dollaria joka päänahasta. Toissa talvena tapoin niitä nelisenkymmentä eikä siinä ollut suurtakaan konstia. Minulla on kesy susi, jota käytämme houkuttimena. Älä huolehdi pyssystä ja ampumatarvikkeista. Meillä on niitä täällä yllin kyllin."

Monena päivänä rouva Drew ja hänen poikansa pohtivat asiaa ennen kuin kirjoittivat vastauksen Newsomeille. Roderick hehkui lähtöintoa, mutta äiti oli epäröivä. Heidän varansa olivat pelottavan vähäiset, ja Rod varmastikin menettäisi sen pikku ansion, joka tähän asti oli auttanut heitä eteenpäin. Hänen tulevaisuutensa näytti juuri nyt lupaavalta, ja talveksi oli määrä korottaa hänen palkkansa kymmeneen dollariin viikolta. Lopulta äiti ja poika sopivat asiasta. Rouva Drew ei lähtisi Vabinoshiin, mutta sen sijaan Roderick saisi viettää talven siellä. Tällainen vastaus lähetettiin Newsomen perheelle.

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Vabigunin vastaus. Lokakuun kymmenentenä päivänä hän olisi Rodia vastassa Pihtakuusimetsän asemalla Mustan Sampijoen varrella. Sieltä he jatkaisivat matkaa kanootilla Sampijärvelle, kantaisivat sitten kanootin ja matkatavarat maitse Nipigon-järvelle ja saapuisivat Vabinoshiin ennen kuin järvet jäätyisivät.

Matkavalmistuksiin ei jäänyt paljonkaan aikaa, ja neljäntenä päivänä Vabin kirjeen tulon jälkeen Rod ja hänen äitinsä odottelivat asemalla junaa, joka veisi pojan uuteen houkuttelevaan elämään. Vasta yhdentenätoista päivänä hän saapui Pihtakuusimetsään. Vabi oli siellä häntä vastassa mukanaan eräs kauppapaikan intiaani, ja saman päivän iltapuolella alkoi matka Mustaa Sampijokea ylöspäin.

3.

RODERICK NÄKEE JALANJÄLKIÄ

Rod oli nyt ensi kertaa elämässään suurilla sydänmailla.

Istuen kokassa tuohikanootissa, joka kuljetti heitä Sampijokea ylöspäin, Vabin meloessa hänen selkänsä takana, hän nautti täysin siemauksin aarniometsien ja hetteisten nevojen jylhästä kauneudesta, kun he kiitivät vettä pitkin äänettömästi kuin varjot. Hänen sydämensä löi rajusti ja hänen silmänsä tähystelivät herkeämättä jälkiä suuresta metsänriistasta, jota Vabi sanoi vilisevän joka taholla heidän ympärillään. Hänen polvillaan lepäsi Vabin repeteripyssy valmiina poskelle vietäväksi.

Ilma oli kirpeän raitis edellisten öiden hallapakkasten jälkeen. Väliin heitä ympäröi kullan- ja purppurankarvainen lehtimetsä, välistä joki kiemurteli juhlallisen tummien pihtakuusien lomitse; toisinaan kuljettiin laajojen lehtikuusivesakkoja kasvavien nevojen halki.

Tässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota vain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti salo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä kahisevin siivin, ja kerran — ensimmäisen matkapäivän iltana — Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa rantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien taipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:

— Hirvi!

Tuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän kylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan erämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.

Oli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään joenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut ruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan, helotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa lämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti tuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä se ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti kuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn poskelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.

Karhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta pysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi jalkansa livettänyt — ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.

— Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan — yritä uudelleen!

Rodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta. Kiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä, kimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri kun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi että intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle reunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten venettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän ajattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen olkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.

Vabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa käsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.

— Älä hievahdakaan — ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme joka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.

Hän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan päin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää naamaa.

— Vie sun metsähinen, tuo viime laukauksesi oli ensikertalaiselle oikea mestarisattuma! Sinä kaadoit karhusi!

Epämukavasta asennostaan huolimatta Rod päästi ilon ulvonnan, ja kohta kun hänen jalkansa tapasi pohjan, hän tempautui irti Vabin otteesta ja kapusi ajopuuruuhkalle. Aivan sen reunalla hän tapasi kontion, joka oli kuollut kuin kivi saatuaan luodin kylkeensä ja toisen päähänsä. Seisten vettä valuvana ja väristen ilosta ja vilusta ensimmäisen suursaaliinsa vierellä hän katseli rantaan melovia tovereitaan ja luikkasi pitkään ja riemullisesti, niin että sen voi kuulla puolen mailin päähän.

— Nyt sinä ansaitset leirin ja nuotion lämpimiksesi, nauroi Vabi kiiruhtaen hänen luokseen. Enpä olisi uskonut, että sinua onnistaisi näin hyvin. Tänä iltana me pidämme juhlan ja rakennamme oivan nuotion näistä ajopuista, jotta saat oikean käsityksen eräelämän ihanuudesta. Hoi, Muki, hän hoilasi vanhalle intiaanille, paloittelepas tämä veikkonen. Minä laitan leirin kuntoon.

— Emmekö voi ottaa nahkaa talteen? hätäili Rod. Sehän on minun ensimmäinen saaliini, näetkös, ja…

— Tietysti otamme. Tule auttamaan minua nuotion rakentamisessa, se pitää kylmän sinusta etäällä.

Viehättyneenä ensimmäisen leirin valmistelusta Rod melkein unohti olevansa likomärkä ja että pakkasyö oli tulossa. Ensimmäinen tehtävä oli nuotion rakentaminen, ja pian roihusikin mahtava, rätisevä ja miltei savuamaton valkea hohdellen valoa ja lämpöä kymmenen metrin päähän.

Sitten Vabi nouti huopapeitteet kanootista, kiskoi osan vaatteita yltään ja auttoi Rodia riisuutumaan tyyten. Kohta poika oli kapaloitu kuiviin huopiin ja märät vaatteet riippuivat kuivumassa puunoksilla lähellä valkeata.

Ensi kertaa elämässään Rod näki miten erämaja rakennettiin. Huolettomasti vihellellen Vabi haki kirveen kanootista, kävi punasetrimännikön laitaan ja katkoi sieltä sylillisen toisensa perästä tuuheita oksia ja vesoja. Huopapeitteisiin kietoutuneena Rod auttoi kantamaan niitä nuotion lähelle nauraen itsekin täyttä kurkkua eriskummalliselle ulkoasulleen ja hullunkurisille kompastuksilleen.

Puolen tunnin aherruksen jälkeen havumaja alkoi saada hahmoa. Kaksi haaralatvaista setrivesaa työnnettiin maaperään lähes kolmen metrin päähän toisistaan, ja molempien haarukkoihin sovitettiin kolmas, joka sitten muodosti majan "kurkihirren". Sitä vasten asetettiin vinosti maahan puolisen tusinaa muita vesoja, joiden väliin sitten pujoteltiin pitkinpäin tuuheita oksia.

Jokseenkin samaan aikaan kun vanha intiaani oli saanut karhun nyljetyksi ja paloitelluksi, oli erämajakin valmis. Istuessaan siinä raittiilta tuoksuva katto päänsä päällä ja seinä selkänsä takana, pehmeä havuvuode allaan ja jylhä, äänetön erämaa ympärillään Rod tunsi mielessään sanoin kuvaamatonta viehätystä, jolle eivät mitkään romaaniseikkailut voineet vetää vertoja. Ja kun vähän myöhemmin karhunlihakimpaleet käristyivät vartaassa hiilloksella ja kahvintuoksu yhtyi pannussa paistettujen jauhokakkujen lemuun, hän tiesi rakkaimpien unelmiensa käyneen toteen.

Illalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä eräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka kuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita huutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia kokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti leiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta ei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa Sampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.

Kuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi kauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin jatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli seuralaiselleen eri rakennukset — turkisyhtiön avarat varastosuojat, apulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa Rodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan kauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta joku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi tervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.

— Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja soutaa meitä vastaan.

Minnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi oli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä sisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka ei ollut häntä koskaan nähnyt.

Molemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian vieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki suutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean, uteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin paljon.

Tähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä rodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen mittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa. Hiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin mielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko oli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia syyslehtiä.

Suoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä tervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan, jonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja lennätti järveen.

Siitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha intiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa paremmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin Minnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.

— Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä, hän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä tekee niin — mutta en minä.

— Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin purskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.

Ensimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää, että Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä pääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset metsästysvarusteet — todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri, samanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen revolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat tarpeen pitkällä erämatkalla.

Vabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista metsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet intiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta koskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään päin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja punahirvilaumoille.

Niille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä aikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he tulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava ennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä viikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani Mukoki — surmatun Vabigunin serkku — jonka Vabi oli ristinyt Mukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka.

Odotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa kauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi Minnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa, pyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien tunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä. Viikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät ystävät.

Minnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut hänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään ja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli päässyt pukeisiinsa — Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti, että pojan kävi välistä kateeksi.

Rodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi, joka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen matkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän raitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi huuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.

— En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti
toverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen.
Aamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin,
Rod.

Rod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän tiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle rantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän huomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta oli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut jään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin jalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.

— Minnetaki — Minnetakii-i-i!

Rod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin selittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle metsään. Kului viisi minuuttia — kymmenen minuuttia — hän luikkasi uudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä kohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko. Siinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.

Kokonaisen minuutin hän seisoi paikallaan kuunnellen, mutta hänen korvansa ei erottanut mitään. Hän tiesi nyt olevansa puolen mailin päässä asemalta. Tuon minuutin ajan hän vaistomaisesti katseli tarkemmin maaperässä olevia jälkiä. Kuinka pienet jalat tuolla kauniilla intiaanitytöllä olikaan!

Äkkiä Rodin korviin kantautui jostakin heikko huuto. Hänen sydämensä tuntui taukoavan sykkimästä — ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän painui polkua eteenpäin nopeasti kuin peura. Noin sadan metrin päässä äskeisestä paikasta metsä aukeni polun kohdalla joskus raivonneen kulon jäljiltä pyöreäksi lakeaksi, ja sen keskellä hän näki näyn, joka pani hänet värisemään luita ja ytimiä myöten.

Tuolla aukeamalla oli Minnetaki, pitkä musta tukka hajallaan selässä ja vaate sidottuna pään ympäri — ja hänen molemmilla puolillaan juoksi intiaani raastaen häntä nopeata vauhtia syvemmälle metsään!

Kauhusta jäykistyneenä Rod seisoi ehkä kolmen hengenvedon ajan tuijotellen tuota näkyä. Sitten hänen pelästyksensä laukesi ja jokainen lihas hänen ruumiissaan jännittyi päättävään toimintaan. Hän oli viime päivinä harjoitellut revolverilla ampumista; ase oli nytkin kotelossa hänen kupeellaan. Käyttäisikö hän nyt sitä? Mutta entä jos luoti osuisi Minnetakiin?

Jalkainsa juuressa hän huomasi tukevan karahkan; hän sieppasi sen käteensä ja lähti livistämään aukeamalle. Pehmeä maaperä teki hänen askelensa kuulumattomaksi. Hänen päästyään muutaman askelen päähän ryöstäjistä Minnetaki kompastui, ja kun toinen intiaani puolittain käännähti riuhtaistakseen hänet jälleen pystyyn, hän näki takanaan raivoisan nuorukaisen, joka nuijaansa heilutellen läheni heitä kuin paha henki.

Kuului kaksi kiljahdusta, Rodin raivokas ja intiaanin varoittava, ja sitten alkoi vimmattu kamppailu. Musertavalla voimalla iski raskas nuija toista intiaania olkaan, ja ennen kuin tämä oli kerinnyt tointua pökerryksestään, oli Rod hypännyt toisen selkään takaa päin ja kietonut kätensä tämän kurkkuun.

Odottamaton hyökkäys oli vapauttanut Minnetakin, ja hän sieppasi joutuin siteen silmiltään ja suultaan.

Silmänräpäyksessä hän tajusi tilanteen. Hänen jalkainsa juuressa rimpuili iskun saanut intiaani pyrkien jälleen pystyyn, ja parin askelen päässä reuhtoivat maassa Rod ja toinen intiaani raivoisassa syleilyssä.

Tyttö näki villin saaneen kiinni Rodin kurkusta, hän näki tämän kasvojen käyvän tummanpunaisiksi ja silmien pullistuvan ulos päästä, ja parahtaen hän tarttui maahan pudonneeseen nuijaan ja iski kaikin voimin intiaania kalloon. Kahdesti, kolmesti nuija kohosi ja putosi, ja ote heltisi Rodin kurkusta. Ase kohosi neljännen kerran, mutta ei päässyt enää putoamaan, sillä siihen tartuttiin kiinni takaapäin, ja iso tumma koura kävi urhean tytön kurkkuun niin että hänen huutonsa tukahtui.

Mutta Rod oli saanut aikaa hengähtää. Kädet vavisten kiireestä hän sai revolverin esiin kotelosta ja painoi sen kiinni vastustajansa ruumiiseen. Kumea paukaus kuului, ja kiljaisten intiaani kellahti selälleen.

Laukauksen kuultuaan ei toinen intiaani jäänyt odottamaan osaansa, vaan hellitti tytön kurkusta ja lähti painumaan suojelevaan metsään. Nähdessään Minnetakin kiemurtelevan maassa nyyhkien Rod unohti takaa-ajamisen ja kiirehti lohduttamaan tyttöä.

Vabi ja vanha intiaani löysivät heidät viisi minuuttia myöhemmin. Kuultuaan Rodin ensimmäisen hyökkäyskarjunnan he olivat heittäneet puuhansa ja lähteneet juoksemaan paikalle. Heidän kintereillään seurasi kaksi kauppa-aseman apulaista.

Vabin sisaren ryöstö, Rodin väliintulo ja toisen konnan kuolema — hänet tunnettiin Vungan mieheksi — antoivat sitten kauppakylässä kiihkeää puheenaihetta kokonaiseksi viikoksi.

Tietenkin nuorten erämiesten matkaanlähtö lykkääntyi. Ilmeistä oli, että Vungan joukkoa parveili lähistöllä, ja monena päivänä risteilivät Vabi ja Rod sekä parikymmentä intiaania ja yhtiön metsästäjää metsissä ja nevoilla. Mutta rosvot katosivat yhtä äkkiä kuin he olivat ilmestyneetkin. Vasta sitten kun Vabi oli saanut sisareltaan lupauksen, ettei tämä enää kertaakaan lähtisi yksinään metsiin ja järvelle, saattoivat Vabi ja Rod jälleen ajatella lähtöä.

Minnetaki oli ollut aivan aseman lähettyvillä, kun vungat olivat äkkiä karanneet metsästä hänen kimppuunsa ja tukahduttaneet tytön huudot kietomalla vaatteen hänen päänsä ympäri.

Tämä tapaus kiihotti aseman kymmentä perhettä ponteviin toimenpiteisiin. Neljä yhtiön palveluksessa olevaa intiaanien vainoojaa sai yksinomaiseksi urakakseen olla jalkeilla yötä päivää ja seurata rosvojen jälkiä kymmenen mailin alueella. Näillä varokeinoilla uskottiin Minnetakin ja muiden nuorten tyttöjen olevan turvassa rosvojen vastaisilta hyökkäyksiltä.

Siten Rod, Vabi ja Mukoki pääsivät vasta marraskuun neljäntenä päivänä lähtemään asemalta kohti talvisia seikkailuja, jotka odottivat heitä pohjolan suurilla saloilla.

4.

ROD PÄÄSEE ERÄELÄMÄN MAKUUN

Tähän aikaan oli ankara pakkanen. Järvet ja joet olivat jäätyneet syvältä, ja maata peitti ohut lumi. Kaksi viikkoa myöhemmin kuin alkuaan oli suunniteltu joutuivat nuoret erämiehet ja vanha intiaani pikamarssissa Nipigon-järven pohjoisille kaltaille, ja kuudentena matkapäivänä pakotti tuima lumimyrsky heidät pysähtymään Ombabika-joelle.

Sinne rakennettiin tilapäinen leiri, ja sitä pystytettäessä Mukoki keksi susien jälkiä. Tämän johdosta päätettiin viipyä täällä päivä tai pari ja tutkia tienoon metsästysmaita. Toisen päivän aamulla Vabi sai haavoitetuksi vanhaa uroshirveä, joka myöhemmin päivän kuluessa sai edellä kerrotun järkyttävän lopun. Samana aamuna pojat lähtivät pitkälle tiedustelumatkalle pohjoiseen päin toivoen tulleensa hyville riistamaille ja saavansa oivallisen sudennahkasaaliin.

Mukoki jäi yksin leiriin. Kun eränkävijäin tarkoituksena oli perehtyä seutuun mahdollisimman laajalti, eivät he olleet missään pysähtyneet kaatamaan riistaa syötäväksi. Siksi heidän ainoana ravintonaan noina kuutena matkapäivänä oli ollut suolainen läski ja kuivattu peuranliha. Mukoki, jolla oli mainio kyky vainuta ja pyytää riistaa valtavan ruokahalunsa tyydykkeeksi, päätti toisten poissa ollessa hankkia tuoretta lihaa ja lähti sen vuoksi myöhään iltapäivällä pyyntiretkelle arvellen viipyvänsä ainakin tunnin.

Hän otti mukaansa kahdet äkeät sudenraudat, joita kantoi olallaan. Kulkiessaan varovaisesti rantaa pitkin silmät ja korvat tarkkoina Mukoki tapasi yhtäkkiä jäätyneen ja puoleksi syödyn punahirven raadon. Ilmeisesti sudet olivat tappaneet eläimen joko samana päivänä tai edellisenä yönä, ja lumessa olevista jäljistä näkyi, että petoja oli ollut vain neljä. Kokeneena sudenpyytäjänä Mukoki arvasi, että ne kohta palaisivat jatkamaan ateriaansa; siksi hän asetti rautansa raadon viereen peittäen ne huolellisesti kymmenen sentin vahvuisella lumikerroksella.

Jatkaessaan pyyntiretkeään vanha intiaani pian keksi toisenkin hirven verekset jäljet. Hän arveli, ettei eläin kulkisi pitkällekään syvässä lumessa, ja lähti seuraamaan jälkiä. Puolisen mailia kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi äännähtäen hämmästyksestä. Joku toinen metsästäjä oli hänen edellään samoilla jäljillä!

Mukoki kulki entistä varovaisemmin. Muutaman kymmenen metrin päässä näkyi ajoon yhtyneen toinen mokkasiinijalkainen mies ja myöhemmin vielä kolmas.

Uteliaana intiaani puikahti nopeasti ja äänettömästi jälkiä myöten metsään. Pihtakuusitiheikön toisella puolella häntä kohtasi jälleen uusi yllätys, sillä hän kompastui samaan naarashirven raatoon, jota hän oli väijymässä. Lyhyen tarkastelun jälkeen hän totesi, että se oli ammuttu viimeistään pari tuntia sitten. Nuo kolme metsästäjää olivat leikanneet saaliista vain sydämen, maksan ja kielen sekä takareidet. Minkähän vuoksi he eivät olleet ottaneet mukaansa edes nahkaa.

Mukokin uteliaisuus virisi uudelleen, ja hän kävi tarkasti tutkimaan mokkasiinin jälkiä. Pian hän keksi, että hänen edellään kulkevilla intiaaneilla oli ollut tulinen kiire ja että he leikattuaan hirvestä maukkaimmat osat olivat lähteneet jatkamaan matkaa juoksujalkaa!

Murahtaen taas hämmästyksestä vanha intiaani palasi raadon luo, nylki joutuin nahan, kääri siihen etukoivet ja kyljet ja lähti taakka selässään kotimatkalle. Oli jo pimeä, kun hän joutui leiriin. Vabi ja Rod eivät olleet vielä palanneet. Rakennettuaan ison nuotion ja ripustettuaan kylkipalat paistumaan vartaaseen hän jäi odottamaan poikia.

Puolta tuntia myöhemmin hän kuuli läheltä laukauksen, joka joudutti hänet nopeasti paikalle, missä Vabi piteli puolipyörtynyttä Rodia sylissään.

Leiriin saavuttiin tuota pikaa, ja vasta sitten kun Rod oli asetettu pitkäkseen huopakasalle lämmittävän nuotion ääreen, ennätti Vabi selittää toverinsa vammat vanhalle intiaanille.

— Hänen olkavarrenluunsa taitaa olla poikki, Muki, hän sanoi. Onko sinulla kuumaa vettä?

— Ampumahaavako? kysyi vanha intiaani välittämättä lainkaan kysymyksestä. Hän polvistui Rodin viereen sormet hätäisesti harallaan.

— Ei — nuijanisku. Yhdyimme metsässä kolmeen intiaaniin, jotka olivat laittaneet leirin ja pyysivät meitä syömään kanssaan. Meidän murkinoidessamme ne peijoonat hyppäsivät niskaamme. Rod sai silloin tuon iskun ja menetti kiväärinsä.

Mukoki riisui näppärästi päällysvaatteet sairaan pojan yltä ja paljasti hänen vasemman käsivartensa ja kylkensä. Käsivarsi oli turvonnut mustanpuhuvaksi, ja vyötäisten yläpuolella oli pitkä sininen juova.

Mukokissa oli vähän haavurin vikaa. Kovakouraisesti hän tutki vammaa puristellen ja väännellen lihaa ja luuta, kunnes Rodin täytyi älähtää tuskasta. Mutta tutkimuksen loputtua oli ruskean lääkärin järeillä kasvoilla iloinen ilme kun hän sanoi:

— Ei mikään luu poikki — pahempi vika täällä! — Hän kosketti sinervää juovaa. — Kylkiluu melkein poikki — ei vallan. Puristaa henki ulos ja tekee julman kova kipu. Tarvitsee vain vahva illallinen ja kuuma kahvi — hieroa karhunihralla, sitten tulee parempi!

Rod oli avannut silmänsä ja hymyili heikosti. Vabi ei voinut pidättää ilonhuutoa.

— Laitasi ei olekaan niin hullusti kuin me ajattelimme, kuuletko Rod? hän huudahti. Mukia ei kukaan pane pussiin. Jos hän sanoo, että käsivartesi ei ole poikki, niin se ei ole, ja muutapa ei nyt kaivatakaan. Annahan kun laitan sinulle oikean vuoteen noista huovista, ja sitten saamme kohta illallista, joka pitää sinusta kivun loitolla. Odotas — minä tunnen lihan — tuoreen lihan tuoksua!

Nauraa hihittäen Mukoki kimposi pystyyn ja juoksi nuotiolle, jossa naarashirven kylkikappaleet hiljaa pihisivät vartaissa. Ne olivat jo käristyneet korean ruskeiksi, ja niistä tippuva rasva toi sieraimiin ruokahalua kiihottavan tuoksun. Ja kun Vabi oli Mukokin ohjeiden mukaan voidellut toverinsa vammat ja laittanut niihin siteet, levitettiin houkutteleva ateria heidän eteensä. Nähdessään aimo annoksen hirvenkyljyksiä ynnä ohrajauhokakkuja ja ison kupin kiehuvaa kahvia Rodilta pääsi onnellinen vaikka vähän hämillinen nauru.

— Minua hävettää, Vabi, hän sanoi. Tässä olen ollut teidän hoidettavananne ja kannettavananne kuin vaivainen vasikka; ja nyt saan tietää, ettei minulla ole luunmurtumaakaan, ja nälkäinen minä olen kuin karhu! Eikö olekin viheliäistä? Aivan kuin muka olisin henkihieverissä! Melkeinpä toivoisin, että käsivarteni olisi poikki!

Mukoki oli upottanut hampaansa mahtavaan lihaiseen luuhun, mutta laski sen nyt suustaan päästääkseen kajahtavan naurunröhkäisyn. Hänen naamansa kiilsi paksusta rasvasta.

— Olee joka mies nyt kipi! hän huusi suu täynnä lihaa. Olee paljon enempi kipi — julman kipi! Ehkä sitten oksennus auttaa!

— Hei vain! älähti Vabikin riemuissaan. Mitä sanot niin iloisista uutisista, Rod?

Hänen riemahtelunsa kajahti kauas äänettömälle salolle. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kurkisti nuotion loimon takana olevaan pimeyteen.

— Mitäs sanot, jos ne veitikat seuraavat jälkiämme? hän kysyi.

Kaikki kävivät hiljaisiksi, ja sitten nuori intiaani kertoi häthätää päivän seikkailut Mukokille — kuinka he metsän sydämessä monen mailin päässä olivat yhtyneet intiaanimetsästäjiin ja kuinka isännät sitten kesken ateriaa olivat salakavalasti käyneet heidän kimppuunsa.

Niin äkkiarvaamaton oli hyökkäys ollut, että yksi intiaaneista oli saanut siepatuksi Rodin kiväärin, patruunavyön ja revolverin ja karannut tiehensä ennen kuin pojat tointuivat hämmästyksestään. Vabi oli joutunut kahden intiaanin alle, ja Rod tuli hänen avukseen, mutta sai joko nuijasta tai pyssynperästä nuo kaksi tuimaa iskua ruumiiseensa. Sitten Vabi oli päässyt heiluttamaan asettaan, ja lyhyen ottelun jälkeen päällekarkaajat olivat livistäneet tiheään viidakkoon ilmeisesti tyytyväisinä kun olivat saaneet toisen vastustajansa koko asevaraston saaliikseen.

— Ne olivat varmastikin Vungan väkeä, päätti Vabi kertomuksensa. Se minua vain ihmetyttää, että he eivät surmanneet meitä. Heillä oli montakin mahdollisuutta ampua meidät, mutta he eivät näyttäneet tahtovan muuta kuin ryöstää aseemme. Ehkäpä asemalla aloitetut toimenpiteet ovat taltuttaneet heidät, tai…

Hän vaikeni ja tuijotti ymmällään eteensä. Kohta alkoi Mukoki kertoa omista kokemuksistaan ja siitä salamyhkäisestä kiireestä, jolla nuo kolme intiaania olivat teurastaneet naarashirven.

— Olipa se tosiaan merkillistä, myönsi Vabi. He eivät voineet olla samoja, jotka me tapasimme, mutta arvattavasti he kuuluivat samaan joukkoon. Enkä hämmästyisi, jos olisimme sattuneet keksimään Vungan pesäpaikan. Olemme aina luulleet hänen pysyttelevän lännempänä, ja isä on häntä paraikaa vainuamassa Ukkoslahden puolella. Olemmepa joutuneet koko ampiaispesään, Muki, ja ainoa keino säilyttää nahkansa eheänä on suoriutua tiehensä koko näiltä mailta.

Samassa kuului hänen takaansa vieno rasahdus, aivan kuin jokin elävä olento olisi varovasti tunkeutunut pihtakuusivesakon läpi. Risahdusta seurasi omituinen nuuskiva ääni ja vihdoin kuului matalaa vikinää.

— Kuulkaahan!

Vabi kumartui jännittyneenä vesakkoon, raotti oksia varovasti ja työnsi päänsä verkalleen aukkoon.

— Hei, Susi! hän kuiskutti kutsuvasti. Mikä nyt on hätänä?

Käsivarren matkan päässä hänestä seisoi pienen kuusinäreikön reunassa laiha, koiran näköinen eläin ruumis jäykkänä ja korvat pystyssä. Tarkemmin katsoen kuitenkin huomasi, että se ei ollut koira, vaan täysikasvuinen susi. Vabi oli opettanut sen pienestä penikasta pitäen koiran tavoille, mutta isommaksi kasvaessaan se oli säilyttänyt rotunsa villit vaistot. Olisipa kiinnityshihna vain katkennut tai kaularemmi luiskahtanut korvien yli, niin varmastikin Susi olisi ilomielin viilettänyt metsiin esi-isäinsä pyyntimaille. Nyt oli nahkahihna kireällä kuin jousen jänne. Suden turpa oli kääntynyt kohti taivasta, sen korvat olivat valppaasti pystyssä ja kurkusta kuului tukahtunutta murinaa.

— Jokin otus on lähellä leiriämme, ilmoitti Vabi toisille ja vetäytyi sukkelaan ulos pensaasta. Muki…

Hänet keskeytti aljusuden pitkä valittava ulina.

Muki kavahti pystyyn valppaana kuin kissa, puikahti pyssy kädessä ulos havumajasta ja katosi pimentoon. Vabi tarttui toiseen jäljellä olevaan pyssyyn ja seurasi häntä Rodin jäädessä makaamaan paikoilleen.

— Makaa vain siinä varjossa äläkä anna valkean loimun ilmaista itseäsi, varoitti toveri matalalla äänellä. Ehkäpä vain jokin metsänelävä on sattumalta törmännyt leiriimme, mutta parasta on joka tapauksessa ottaa asiasta selvä.

Kymmenen minuutin perästä nuori metsästäjä palasi yksinään.

— Turha hälytys! hän nauroi iloisesti. Vähän matkan päässä tuolla puron varrella on susien tappama punahirven raato, ja Susi haistaa joitakin sukulaisiaan, jotka kokoontuvat sinne juhlaan. Muki on pannut sinne raudat, ja aamulla ehkä saamme ensimmäisten susiemme nahat.

— Entä Muki?

— Vahdissa. Hän kiertää vartiota vähän yli keskiyön ja sitten tulee minun vuoroni. Emme voi olla kyllin varovaisia, kun Vungan joukkoa maleksii lähistöllä.

Rod heittelehti kärsimättömästi vuoteellaan.

— Mitäs me teemme — huomenna? hän kysyi haikeasti.

— Lähdemme liikkeelle! tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Sitten epäröivämmin: Jos nimittäin sinä kykenet kävelemään. Mukokin kertoman mukaan ja omasta kokemuksestamme tiedämme, että Vungan väkeä oleilee järventakaisissa metsissä. Me kuljemme pari kolme päivää Ombabikan vartta ylöspäin ennen kuin taas leiriydymme. Sinä ja Muki voitte lähteä heti kun on tarpeeksi valoisaa.

— Entä sinä…? aloitti Rod.

— Minä käväisen vanhoilla sudenjäljillämme noutamassa tänään ampumiemme otusten päänahat. Sinne jäi sinulta yhden kuukauden palkka, Rod! No, käydään nyt levolle. Hyvää yötä — nuku sikeästi — ja herää varmasti huomenna varhain.

Päivän seikkailuista uupuneina pojat nukahtivat heti. Ja vaikka keskiyö tuli ja tunti kului toisensa perästä, ei uskollinen Mukoki hennonut heitä herättää. Antamatta valppautensa herpaantua hetkeksikään vanha intiaani kierteli väsymättä leiripaikkaa. Harmaan aamusarastuksen puhjetessa hän lisäsi rovioon vähän syttyä niin että se leimahti roihuavaan liekkiin, veti syrjään ison kasan hehkuvia hiiliä ja valmisti niiden päällä hyvän aamiaisen. Herätessään Vabi yllätti hänet tästä puuhasta.

— Enpä olisi luullut sinun tekevän minulle moista kepposta, Muki, hän sanoi moittivasti, ja punerrus lensi hänen ruskeille kasvoilleen. Teit kyllä kauhean kiltisti, mutta tahtoisin, ettet enää kohtelisi minua kuin mitäkin pientä lasta.

Hän laski kätensä polvillaan olevan Mukokin olalle, ja vanha metsänkävijä silmäsi häneen onnellinen ja tyytyväinen irvistys ahavoituneilla kasvoillaan, joille lähes viisikymmenvuotinen eräelämä oli piirrellyt ryppyjä tiheään kuin karttaan.

Mukoki oli ollut Vabin ensimmäisenä lapsenhoitajana ja kannellut pientä palleroista olallaan metsiin; hän oli leikkinyt poikasen kanssa ja perehdyttänyt hänet jo pienestä pitäen metsäneläinten tapoihin, ja yhdessä pikku Minnetakin kanssa hän oli surrut, kun Vabi oli lähetetty kouluun. Kaikki hellyys ja rakkaus, mikä piili jämeän vanhan punanahan sydämessä, oli omistettu intiaaninuorukaiselle ja hänen sisarelleen; Mukoki oli heille toinen isä.

— Sinulla eilen julman paha päivä, hän vastasi Vabille. Väsyy kovin. Minulla hyvä olo. — Hän nousi pystyyn ja ojensi Vabille pitkän haarukkakepin, jolla hän oli hoidellut vartaassa käristyviä lihapalasia. Tuolla sinä kääntelee paisti, hän lisäsi. Minä katselen raudat.

Rod, joka myös oli tällä välin herännyt ja kuullut viime sanat, huusi havumajasta:

— Odottakaahan minuutti, Mukoki. Minä lähden mukaanne. Jos olette saanut suden, tahtoisin nähdä sen.

Hetkisen perästä hän ilmestyi näkyviin täysin pukeutuneena ja kasvoillaan paljon terveempi väri kuin eilen illalla nukkumaan käydessä. Hän seisahtui tulen ääreen, ojensi ensin toista kättä ja sitten toista sen lämpimään, irvisti vähän tuskasta ja ilmoitti huolestuneille tovereilleen, että hän oli entisellään, paitsi että käsivarsi ja kylki olivat vielä hyvin hellät.

Kävellen verkalleen, jotta Rod "tottuisi jälleen koipiinsa", kuten Vabi sanoi, Mukoki ja Rod lähtivät virran vartta ylöspäin. Aamu oli harmaa ja hämärä, ja silloin tällöin tipahteli isoja lumihiutaleita ennustaen, että päivän pitkään oli odotettavissa uusi lumimyrsky. Mukokin sudenraudat olivat parinsadan metrin päässä leiristä, ja kun he olivat kiertäneet erään joen polven, pysähtyi vanha metsästäjä äkisti ja päästi hohottavan mielihyvän murahduksen. Katsoessaan hänen osoittamaansa suuntaan Rod näki vähän matkan päässä mustan hahmon hangella.

— Siinä se on! huudahti intiaani.

Heidän lähetessään mustaan hahmoon tuli äkkiä eloa, se rimpuili ja teutaroi lumessa kuin kuolemanhädässä. Muutaman askelen otettuaan he jo seisoivat lähellä vankiaan.

— Naarassusi! huudahti Mukoki.

Hän tarttui vyöllään olevaan kirveeseen ja läheni kyrmistelevää petoa parin askelen päähän. Rod huomasi, että toinen noista isoista teräsansoista oli pureutunut kiinni suden etujalkaan ja toinen takajalkaan. Sen tähden ei eläinparka kyennyt lainkaan puolustautumaan, vaan kyyristyi luimistellen vatsalleen, valkoiset hammasrivit vihaisessa irvessä ja silmät liekehtien kipua ja kiukkua, ja vain laihassa, surkean nälkiintyneessä ruumiissa voi nähdä pelon värinää kun surmaaja lähestyi. Rodia olisi suden avuton tila kovin säälittänyt, jollei hän olisi muistanut, kuinka tiukalla hänen ja Vabin pelastus oli eilen ollut kokonaisen petolauman käsistä.

Pari kolme nopeaa kirveeniskua lopetti eläimen tuskat. Mukoki otti veitsensä ja leikkasi rodulleen ominaisella taidolla syvän uurteen pedon pään ympäri korvien alapuolelta ja irrotti sitten kerran ylöspäin, kerran alaspäin ja kahdesti sivuille nyhtäisten päänahan verestävästä kallosta.

Silloin Rodilta pääsi äkkiä, aivan ajattelematta, kysymys:

— Tuollako tapaa te ihmisiltäkin nyljette päänahan?

Mukoki silmäsi häneen ällistyneenä, hänen leukansa loksahti — ja sitten hän ensi kertaa Rodin kuullen päästi oikean naurunremahduksen. Kun Mukoki nauroi, kuului vain jonkinlaista puoleksi hihittävää, puoleksi korisevaa röhkinää, jota ei Rodin eikä edes Vabinkaan onnistunut matkia.

— Ei ikinä nylkee valkea mies, puhisi Mukoki naurunsa keskeltä. Isä ennen teki niin — nuori mies kun oli. Otti monet päänahat!

Mukokin nauru ei ottanut loppuakseen edes heidän leirille palattuaan.

Aamiainen ahmaistiin vajaassa kymmenessä minuutissa. Lunta alkoi jo putoilla tiheään, ja jos metsästäjät lähtisivät oitis matkaan, heidän jälkensä epäilemättä peittyisivät aivan näkymättömiin puolenpäivän aikaan, mistä voisi olla paljon hyötyä liikuttaessa vungien mailla. Toiselta puolen Vabi tahtoi välttämättä palata eiliselle sudensurmapaikalle korjaamaan päänahat ennen kuin lumi ennätti peittää jäljet. Ei ollut vaaraa, että he eksyisivät toisistaan, sillä olihan sovittu, että Rod ja Mukoki kulkisivat jäätyneen joen vartta ylöspäin. Vabi tavoittaisi heidät ennen pimeän tuloa.

Pyssy, revolveri, veitsi ja vyössä kannettava terävä kirves mukanaan Vabi lähti leiristä. Neljännestunnin kuluttua hän läheni varovaisesti sitä järvenpäätä, jossa vanha uroshirvi oli kamppaillut kuolinkamppailunsa taistellen susilaumaa vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän totesi miten taistelu oli päättynyt — hangella näkyi joukko tyhjiksi kaluttuja luita ja mahtava sarvipari.

Taistelutantereella seistessään Vabi toivoi, että Rod olisi ollut hänen kanssaan katselemassa valtavan kamppailun jälkiä. Tuolla makasi voitettu hirvi — tosin vain luukasana. Mutta valtava pää sarvineen oli jäljellä. Se oli suurin hirvenpää jonka intiaaninuorukainen pitkänä eräaikanaan oli nähnyt, ja hänen mieleensä juolahti, että jos sen voisi sopivalla tavalla käsitellä, se olisi ainakin sadan dollarin arvoinen.

Mutta vanha härkä ei ollut myynyt henkeään ilmaiseksi. Parinkymmenen metrin päässä siitä oli kuolleen ja syödyn suden luut, ja hirven luurangon alla olivat toisenkin harmaaturkin jäännökset. Kummassakin oli päänahat tallella, ja ne nyljettyään Vabi kiiruhti seuraamaan sudenjälkiä.

Puolivälissä järven jäätä, missä hän oli ampunut molemmat viimeiset luotinsa, oli kahden muun suden luut, ja kuusimetsän reunalta hän löysi vielä kolmannen jätteet. Tämä eläin oli ilmeisesti haavoittunut jossakin kauempana, ja verenhaju oli saanut lauman iskemään siihen täällä kiinni. Puolisen mailin päässä Vabi tuli siihen kohtaan, jossa hän oli tyhjentänyt kokonaisen viisipatruunaisen makasiinin susilaumaan, ja sieltä hän löysi vielä kahden suden luut. Paluumatkalle lähtiessään hänellä oli siis seitsemän päänahkaa vyössään.

Vanhan uroshirven jäännösten luona Vabi jälleen pysähtyi. Hän tiesi intiaanien usein säilyttävän hirven- ja peuranpäitä talven yli jäädyttämällä ne, ja tuo hänen edessään oleva pää oli todella säilyttämisen arvoinen.

Mutta minne hän kätkisi sen heidän paluuseensa saakka? Retkihän kestäisi useita kuukausia. Puunoksaan sitä ei voinut ripustaa, sillä siitä sen joku ohikulkeva metsästäjä varastaisi tai se menisi piloille kevätlämpimäin tullessa.

Äkkiä hän sai hyvän aatteen. Miksi hän ei voisi säilyttää sitä "intiaanien jääkaapissa", niin kuin valkoiset metsästäjät sanoivat? Hän kävi heti toimeen. Suurella vaivalla hän raahasi tuon suunnattoman sarviniekkapään lehtikuusinäreikköön. Sudet olivat tosin sitä pahasti kalvaneet, mutta Vabi oli nähnyt intiaanien kauppa-asemalla taitavasti käsittelevän paljon pahemminkin haaskautuneita päitä.

Pihtakuusimetsikön pimennossa, jonne päivänsäteitä harvoin pääsi tunkeutumaan, nuori intiaani kävi ahkeraan työhön. Puolitoista tuntia aherrettuaan hän sai valmiiksi maakuopan, joka oli metrin syvyinen ja toista metriä sivuilleen. Sen pohjalle hän loi noin kymmenen sentin vahvuisen lumikerroksen, jonka takoi pyssynsä perällä niin tiiviiksi kuin mahdollista. Sitten hän sovitti pään sarvineen kuoppaan, täytti sen lumella ja loi jäätyneet maakokkareet tiiviisti ylle. Työnsä jäljet hän peitti lumikerroksella, teki kirveellään rastit kahteen lähellä kasvavaan puuhun ja lähti sitten jatkamaan matkaa.

— Sinne on haudattuna kolmekymmentä dollaria miestä kohden, se on varma, hän puheli hyvillään itsekseen kiiruhtaessaan Ombabika-joelle päin. — Maaperä sulaa siellä vasta kesäkuuksi. Hirvenpää ja kahdeksan suden päänahat ei ole niinkään huono päiväansio, Rod poikaseni!

Hän oli tehnyt taivalta kolmisen tuntia. Lunta oli tuprutellut tasaisesti, ja leirille jouduttuaan hän huomasi, että Rodin ja Mukokin jättämät jäljet olivat jo osittain peittyneet. He olivat siis lähteneet matkaan melko aikaisin.

Vabi kiirehti oitis toveriensa perään. Lumipyryssä ei nähnyt puoltasataa metriä kauemmaksi, ja ajoittain joen toinen ranta katosi kokonaan näkyvistä. Jos sää olisi ollut selkeämpi, heidän ei olisi onnistunutkaan paeta Vungan tyyssijoilta, arveli nuori metsämies itsekseen. Mutta illalla he olisivat jo monen mailin päässä joen yläjuoksun varrella, eivätkä mitkään merkit kielisi vainoojille heidän oleskelupaikkaansa ja heidän kulkusuuntaansa.

Kaksi tuntia Vabi tarpoi uupumatta toveriensa jälkiä, jotka kävivät yhä selvemmiksi.

Kolme tuntia taivallettuaan Vabi arvioi kulkeneensa ainakin kymmenen mailia. Hän istahti huokaamaan ja nauttimaan eväitä, jotka oli lyönyt laukkuunsa aamullisesta ateriasta. Hän ihmetteli Rodin kestävyyttä. Hän ei epäillytkään, että tämä ja Mukoki olivat vielä kolmen tai neljän mailin päässä hänen edellään, jolleivät hekin olleet käyneet istumaan ja syömään päivällistä, mikä tuntui hänestä hyvin uskottavalta.

Salo hänen ympärillään oli sykähdyttävän hiljainen. Ei edes pulmusten siritystä kuulunut. Pitkän aikaa Vabi istui liikahtamatta kannon päässä, lepuutti jalkojaan ja kuunteli jännittyneenä. Tällainen päivä tuntui hänestä omituisen ja sanomattoman viehättävältä. Tuntui kuin koko maailma olisi tauonnut hengittämästä; vain luminen taivas levitti maan yli valkean alttarivaatteen.

Kesken tätä juhlallista hiljaisuutta kiiri hänen korvaansa yhtäkkiä ääni, joka sai hänet huudahtamaan kauhusta. Selvä, kauas kajahteleva pyssynlaukaus!

Sitä seurasi kohta toinen ja kolmas, kunnes hän sai lasketuksi viisi laukausta.

Mitä tuo tarkoitti? Hän kavahti pystyyn kannolta — hänen sydämensä löi rajusti ja joka hermo jännittyi. Hän olisi voinut vannoa, että se oli Mukokin pyssyn ääni — mutta hänenhän ei pitänyt tänään ampua ollenkaan riistaa! Siitä he olivat aamulla sopineet keskenään.

Oliko Rodin ja vanhan intiaanin kimppuun hyökätty? Seuraavassa tuokiossa Vabi jo tarpoi jälkiä pitkin notkeasti kuin peura.

5.

SALAPERÄISIÄ LAUKAUKSIA SALOLLA

Samotessaan jälkiä pitkin laukausten suuntaan nuori intiaani unohti kokonaan varovaisuutensa. Hänen vertaan kuohutti tietoisuus, ettei hetkeäkään ollut hukattavana — että hän ehkä joka tapauksessa saapuisi liian myöhään auttaakseen tovereitaan ahdingosta.

Hänen pelkoaan enensi laukausten jälkeen seurannut syvä hiljaisuus. Kiihkeästi hän toivoi kuulevansa muita taistelunmerkkejä — Mukokin revolverin pamahduksia, voittajain riemuhuutoja. Jos ystävät olivat joutuneet väijytykseen, niin verinen työ oli tällä hetkellä jo lopussa. Jokaisena sekuntina tuo kolkko vakaumus yhä vahvistui, ja kun hän kulkiessaan ojensi kiväärinsä piipun eteenpäin, haparoi sormillaan liipaisinta ja tähysteli pyryn sokaisemin silmin tanssivaan lumimyrskyyn, hänen huuliltaan pääsi nyyhkytyksen tapainen huokaus.

Hänen edessään joen uoma kapenemistaan kapeni, kunnes se viimein aivan hautautui tornimaisten punasetrien pimentoon. Iltahämärä oli jo painunut maiseman ylle. Vabi pysähtyi vielä kerran hetkiseksi kuulostamaan ennen kuin sukelsi setrimetsän synkkään katveeseen. Mutta hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kumahtelevat lyönnit. Salon rajaton hiljaisuus oli kerrassaan masentava. Ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä enemmän jokin selittämätön voima tuntui pidättävän häntä paikallaan. Pelkoa se ei ollut, mutta…

Mitä oikein oli tuolla etumaisten setrien takana, mikä siellä hiipi väijyen ja varovaisesti eteenpäin lumen kajasteessa?

Miltei eläimellinen vaisto, tiedostamaton ja ylivoimainen, viskasi Vabin polvilleen. Hän ei ollut nähnyt mitään, ei kuullut mitään, millä olisi ollut selvä ruumiillinen hahmo, mutta hän kyyristyi kokoon, kunnes ei ollut väijyvää, kyrmyselkäistä sutta suurempi, ja käänsi päättäväisesti rihlansa suun läheisen metsän yhä tummuvaa katvetta kohti. Jokin sieltä varmasti läheni, varovaisesti ja perin verkalleen. Intiaanipoika vaistosi tuon kaiken, mutta kuolemakseenkaan hän ei olisi osannut selittää sitä kauhua, joka hänet oli vallannut.

Hän kyyristyi yhä matalammaksi lumeen, ja hänen silmänsä paloivat kuin hiilet. Minuutti kului toisensa jälkeen, hirvittävän hitaasti, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Vihdoin Vabi erotti setrien hämärästä kujanteesta lentoon pyrähtäneen riekon hätääntynyttä ujerrusta. Tätä varoitusta hän oli monien vuosien kokemuksesta oppinut pitämään arvossa. Ehkäpä saalinhimoinen kettu oli pelottanut linnun tai se oli säpsähtänyt lähestyvän hirven tai peuran astuntaa.

Vabi tiesi, että riekon nopea, pehmeä ujerrus merkitsi ihmisen läheisyyttä. Hän hypähti pystyyn, painui rantaa paartavien setrien pimentoon ja lähti sitten etenemään varovasti puiden lomitse pysytellen koko ajan jäätyneen joen partaalla.

Vähän matkaa kuljettuaan hän pysähtyi jälleen ja kyyristyi kaatuneen puun taakse. Siitä hän saattoi nähdä puiden välistä valjusti kilottavalle lumelle, eikä kukaan ohitse pyrkivä voinut välttyä hänen silmältään.

Hänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Nyt hän kuuli oravankin pitävän rähäkkää, ja se oli paljon lähempänä kuin äskeinen riekko. Kerran hän luuli kuulleensa kahden esineen lyövän yhteen, aivan kuin pyssynpiippu olisi sattunut lyömään kuivaa kelo-oksaa vasten.

Äkkiä Vabi luuli näkevänsäkin jotakin — epämääräisen varjon, joka kumotti lumella kadoten ja tullen jälleen näkyviin. Hän pyyhkäisi kintaallaan veden ja lumirännän silmistään ja katseli uudestaan tiukasti ja kauan. Varjo katosi ja tuli sitten jälleen näkyviin entistä isompana ja selvempänä. Ei ollut enää erehtymisen mahdollisuutta. Mikä hyvänsä tuo riekkoa säikyttänyt olento olikin, se oli nyt lähestymässä verkalleen ja äänettömästi.

Vabi nosti pyssyn poskelleen. Lähestyjän elämä ja kuolema riippui liipaisimella olevan etusormen painalluksesta. Mutta hän oli siksi kokenut eränkävijä, ettei ampunut umpimähkään tietämättä mikä otus ammuttava oli.

Metri metriltä varjo lähestyi — ja jakautui äkkiä kahdeksi! Vabi erotti nyt selvästi, että tulijat olivat miehiä. Molemmat lähestyivät perin varovaisesti, miltei ryömien, aivan kuin olisivat pelänneet kohtaavansa vihollisia.

Vabin sydän hypähti helpotuksesta ja ilosta. Oli aivan varmaa, että Mukoki ja Rod olivat vielä hengissä; miksi vungat muuten olisivat kierrelleet noin varovaisesti? Mutta ilon ailahdus sammui äkisti, ja Vabista tuntui kuin kylmä koura olisi karannut hänen kurkkuunsa, kun tilanne äkkiä selvisi hänelle. Hänen ystävänsä olivat kierroksessa, ja nuo kaksi vungaa hiipivät jälkiä pitkin hänen kimppuunsa! Hyvin hitaasti ja kevyesti nuoren intiaanin sormi painautui pyssyn liipaisimelle.

Varjot olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottelevan keskenään. Ne olivat Vabista vain parinkymmenen metrin päässä. Hän laski tuokioksi aseensa ja kuunteli jännittyneenä ja tarkkaavaisesti, mutta erotti ainoastaan matalaäänistä mutinaa. Mutta sitten hänen korviinsa kantautui selvemmin vastaus toisen varovaiseen kysymykseen:

— No, olkoon menneeksi!

Tuo ei ollut vungien kieltä! Sehän kuulosti aivan kuin… Samassa
Vabi huudahti hiljaa:

— Hoi, Muki — Muki — Rod!

Seuraavassa tuokiossa kaikki kolme sudenpyytäjää olivat jälleen yhdessä ja pusersivat äänettöminä toistensa käsiä.

— Sinä ampui? kuiskasi Mukoki.

— En! vastasi Vabi, ja hänen silmänsä levisivät ällistyksestä. Etkö sinä ampunut?

— En.

Tuo yksisanainen vastaus sisälsi uuden pelottavan varoituksen. Kuka sitten oli ampunut nuo viisi laukausta? Metsästäjät silmäilivät ymmällään toisiaan. Yhä äänettömänä vanha intiaani osoitti kädellään tumman setrihongikon keskeltä hohtavaa joenuomaa. Ilmeisesti hän arveli laukausten tulleen sieltä. Vabi pudisti päätään.

— Siellä ei ollut jälkiä, hän kuiskasi. Kukaan ei ole tullut joen poikki.

— Minä luulin kuulleeni laukaukset tuolta päin! läähätti Rod ja viittasi metsään. — Mutta Mukoki sanoi ei.

Pitkän aikaa kaikki kolme seisoivat liikahtamatta ja kuuntelivat. Puolisen mailin päästä kauempaa metsästä he kuulivat yksinäisen suden huhuilua. Vabi katsahti uteliaasti vanhan intiaanin silmiin.

— Tuo susi vainuaa ihmisjälkiä, hän kuiskasi. Mutta minun jälkiäni ne eivät ole!

— Eivät meidänkään, virkkoi Rod.

Tuo pitkä suden ulvonta oli ainoa ääni, joka häiritsi lähestyvän yön syvää hiljaisuutta. Mukoki kääntyi takaisin entisille jäljilleen ja toiset seurasivat häntä. Neljännesmailin päässä joki tuli yhä kapeammaksi ja puristui jyrkkien kallioiden väliin, jotka hiukan etempänä rannasta kohosivat vähäisten vuorten korkuisiksi.

Metsästäjäin kävi mahdottomaksi enää seurata sulana kohisevan koskisarjan uomaa, joten heidän oli pakko poiketa valtavien kalliojärkäleiden lomitse sisemmälle metsään. Vihdoin heidän polkunsa vei harjanteen huipulle, jossa ison paaden suojassa vielä kyti Rodin ja Mukokin leirinuotion jäännöksiä. Täällä he olivat odotelleet Vabia ja kuulleet nuo salaperäiset laukaukset, joita hekin olivat aluksi otaksuneet väijyvien rosvojen ampumiksi.

Havumaja odotteli heitä kallion kyljessä, ja nuotion vieressä virui iso kimpale käristettyä lihaa, joka oli pudonnut varrasta hoidelleen Mukokin kädestä hänen kuullessaan laukaukset. Tämä jylhien kallioiden joka haaralta saartama aukea, jonne vain kaita sola johti, oli ihanteellinen leiripaikka, ja koko päivän hangessa kahlanneet ja peräti uupuneet metsästäjät silmäilivät sitä tyytyväisinä välittämättä enää vihollisista, joiden tiesivät kiertelevän lähistöllä.

Vabi ja Rod olivat juuri käyneet uudestaan virittämään valkeata, kun Mukokin omituinen käytös kiinnitti heidän huomiotaan. Vanha soturi nojautui pyssyynsä hievahtamatta ja katseli paheksuvasti poikien puuhia. Polvillaan oleva Vabi silmäsi häneen kysyvästi.