Sudenpyytäjät

SUDENPYYTÄJÄT

Kirj.

James Oliver Curwood

Alkuperäinen nimi: "The Wolf Hunters"

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922.

SISÄLLYS:

1. Taistelu metsässä. 2. Kuinka Vabigunista tuli valkoinen mies. 3. Roderick näkee jalanjälkiä. 4. Rod pääsee eräelämän makuun. 5. Salaperäisiä laukauksia salolla. 6. Mukoki häiritsee vainajien kotirauhaa. 7. Roderick keksii pukinnahkapussin. 8. Kuinka sudesta tuli ihmisen seuralainen. 9. Susi kostaa heimolaisilleen. 10. Rod tutkii rotkoa. 11. Rod näkee unta. 12. Luurankomiehen salaisuus. 13. Kinosten keskellä. 14. Vabin vapauttaminen. 15. Rod pitää rosvoja tiukalla. 16. Yllätyksiä kauppa-asemalla.

1.

TAISTELU METSÄSSÄ

Kanadan saloilla oli pakkastalvi. Kuu kohosi niiden ylle punaisena pallona; se valoi kimmeltävää kumotustaan yön rajattomaan hiljaisuuteen. Ei risahduskaan särkenyt lumilakeuksien aavemaista äänettömyyttä. Hetki oli liian myöhäinen päivän hyörinälle, liian aikainen yöeläinten karjunnalle ja sipatukselle. Järven jäätynyt pinta kuvasteli kuun kelmeätä valoa ja miljoonien tähtien tuiketta. Sen reunamilla kohosi pihtakuusimetsä mustana ja yrmeänä. Aivan rannoilla, miltei hämärään peittyneenä, kasvoi lumen ja jään sortamaa lehtikuusinäreikköä.

Suunnattoman iso valkea pöllö lentää lepatteli esiin tuosta pimennosta, palasi sitten takaisin turvapaikkaansa, ja sen siipien ensimmäinen havina kuului pehmeänä yön salamyhkäisessä äänettömyydessä. Päivällinen lumipyry oli tauonnut; ei ainoakaan ilmanhenkäys huojuttanut puiden lumipeitteisiä oksia. Mutta jäätävän kylmä oli — niin kylmä, että liikkumattomaksi jättäytynyt mies olisi tunnissa muuttunut jääkimpaleeksi.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden tavaton, rämähtelevä ääni, joka muistutti syvää huokausta, mutta ei ihmisen rinnasta kohonnutta; ääni, joka sai veren hyytymään suonissa ja sormet näppäilemään pyssynliipaisinta. Se tuntui tulevan lehtikuusivesakon pimennosta. Sitten oli hiljaisuus ankarampi kuin koskaan ennen, ja äänettömän lumihaituvan tavoin katosi pöllökin järven jäätyneen pinnan yli vastakkaiselle puolelle.

Hetken kuluttua ääni kuului uudelleen, tällä kertaa äskeistä heikommin. Metsänkävijä olisi sukeltanut syvemmälle pimennon turviin ja sieltä kuulostellut ja tähystellyt, sillä hänen korvansa olisi erottanut tuossa äänessä haavoitetun villieläimen kärsimyksen ja tuskan pusertamaa hurjaa, tukahdettua särähtelyä.

Hitaasti ja varovasti astui suunnaton hirvi esiin pimennosta kuun valoon. Sen komea pää, jota raskaasti painoi mahtava sarvipari, kääntyi vainuten järven pohjoisrantaa kohti. Sieraimet värähtelivät ja silmät leimusivat, ja jäljistä jäi hangelle verinen juova. Puolisen mailia kuljettuaan se pääsi pihtakuusimetsikön reunaan ja etsiytyi vaistonsa ohjaamana tiheikön suojaan. Metsämiehen silmä olisi nähnyt, että kahlatessaan jalankorkuista lumihankea eläin oli henkihieveriin haavoittunut.

Viitisenkymmenen metrin päässä lehtikuusiryteikön takana se pysähtyi pää korkealla, pitkät korvat eteenpäin kääntyneinä ja sieraimet kohotettuina taivasta kohti. Tässä asennossa hirvi kuulostelee erottaessaan lohenmullon loiskauksen kolmen neljännesmailin päästä.

Oli yhä äänetöntä. Hiljaisuuden rikkoi vain järven vastakkaisella rannalla huhuilevan pöllön vaikeroiva huuto. Silti iso sarvas seisoi yhä hievahtamatta alallaan, ja lumeen sen etujalkojen kohdalle valui pieni verilätäkkö.

Mikä salamyhkäinen hirmu väijyikään tuolta etäisen metsän pimennosta? Oliko se jokin vaara? Tarkinkaan ihmiskorva ei olisi sieltä erottanut yhtään mitään. Mutta hirvihärän pitkät hoikat korvat, jotka heilahtelivat jykevien sarvien takana, tavoittivat jonkin äänen. Eläin nosti päänsä vielä korkeammalle, haisteli itään, länteen ja lehtikuusiviidakon pimentoon päin. Pohjoinen suunta kiinnitti eniten sen huomiota.

Jopa kuului siltä suunnalta pihtakuusivyöhykkeen takaa ääni, jonka ihmiskorvakin olisi erottanut. Minuutti minuutilta se kävi yhä selvemmäksi, valittava huuto, joka väliin kohosi, väliin haipui melkein kuulumattomiin ja tuli hetki hetkeltä yhä lähemmäksi — susiparven etäinen saalistusulvonta! Saaliinsa jäljillä olevan susilauman huhuileva ulvonta merkitsee haavoittuneelle eläimelle samaa kuin pyövelin hirttosilmukka kuolemaan tuomitulle murhamiehelle tai kohotettujen pyssyjen kiiltävät piiput kiinni joutuneelle vakoojalle.

Vaisto sanoi tämän vanhalle sarvaallekin. Sen pää laskeutui, mahtavat sarvet painuivat hartioiden tasalle, ja se lähti verkkaista ravia itään päin. Kulku avoimen jäätikön poikki oli vaarallista, mutta pihtakuusimetsä oli sen koti ja sieltä se voi odottaa löytävänsä turvan. Kehittymättömillä aivoillaan se päätteli ennättävänsä sinne ennen kuin sudet olivat saaneet sen näkyviinsä. Ja sitten…

Jälleen sarvas seisahtui ja niin äkkiä, että etujalat lyhistyivät sen alla ja se syöksähti rinnoilleen lumeen. Tällä kertaa kuului susilauman suunnalta pyssynlaukauksen kiirivä kaiku. Sen kajahdus kantautui mailin tai parinkin takaa, mutta kaukaisenakin se sai salojen kuninkaan sävähtämään. Samana päivänä se oli kuullut samanlaisen pamahduksen, ja se oli tuottanut tuon salaperäisen ja piinallisen tuskan sen sisäisiin elimiin. Äärimmäisellä vaivalla eläin ponnistautui pystyyn, nuuhkaisi vielä kerran pohjoisen, idän ja lännen suuntaan ja kätkeytyi sitten lehtikuusien mustaan ryteikköön.

Hiljaisuus seurasi pyssynlaukausta. Sitä kesti ehkä viisi, kymmenen minuuttia, sitten kajahti järven jäältä pitkä, yksinäinen ulvahdus. Se päättyi pyyntiretkellä olevan suden lyhyeen terävään huhuiluun, ja hetkistä myöhemmin siihen yhtyi toisia samanlaisia ääniä, kunnes koko lauma oli jälleen täydessä ulinassa. Samaan aikaan syöksyi metsikön reunasta jäälle ihmisolento. Juostuaan kymmenkunta askelta se pysähtyi ja käännähti ympäri kuusien mustaa muuria kohti.

— Etkö jo joudu, Vabi?

Ääni vastasi metsästä. — Heti. Ala painua — juokse!

Toinen kääntyi jälleen selälle päin. Hän oli nuorukainen, tuskin vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen. Oikeassa kädessään hän piti nuijaa. Vasen käsivarsi näytti pahoin loukkaantuneelta, koskapa riippui kaulaliinasta solmitussa siteessä. Kasvot olivat veriset ja täynnä raapimahaavoja, ja pojan koko olemus ilmaisi äärimmäistä väsymystä. Hän juoksi vähän matkaa hangessa, sitten hän herpaantui horjahtelevaan käyntiin. Hengitys kulki tuskallisesti haukkoen. Nuija putosi hänen hervottomasta kädestään, ja tuntiessaan yhä enemmän uupuvansa hän ei kumartunut sitä ottamaan. Askel askelelta hän ponnisteli eteenpäin, kunnes jalat äkkiä antoivat perään hänen allaan ja hän lankesi kasvoilleen lumeen.

Metsikön reunasta juoksi nyt nuori intiaani alas jäälle. Hänkin hengitti kiivaasti, mutta se johtui pikemminkin saaliinajon aiheuttamasta kiihtymyksestä kuin väsymyksestä.

Takaapäin, vajaan puolen mailin päästä hän saattoi kuulla susilauman nopeasti lähenevän ulvonnan, ja hetkiseksi hän taivutti solakan vartalonsa lähelle hangen pintaa arvioidakseen välimatkan vainoojista.

Sitten hän tähysti valkoista toveriaan, mutta tämä makasi liikkumattomana hangella eikä punaisen metsästäjän silmä tavoittanut häntä. Intiaani näytti säikähtyneeltä, ja työntäen pyssyn polviensa väliin hän pani molemmat kätensä torveksi suun eteen ja päästi merkkihuudon, joka tällaisena hiljaisena yönä kuului mailin päähän.

— Va-huu-u-u-u-u-u! Va-huu-u-u-u-u-u!

Siitä huudosta uupunut poikakin heräsi tajuihinsa, hoiperteli pystyyn ja vastasi samanlaisella heikolla luikahduksella, joka töin tuskin kuului intiaanin korviin. Pian hän kuitenkin juoksi toveriaan kohti. Parin kolmen minuutin päästä Vabi oli hänen luonansa.

— Jaksatko vielä ponnistaa, Rod? hän kysyi.

Toinen yritti vastata, mutta hänen huuliltaan kuului vain käheä läähätys. Samassa hän menetti viimeisetkin voimansa ja kaatui toistamiseen hankeen.

— Pelkään — etten — jaksa — Vabi, hän kuiskasi. — Olen — lopussa…

Nuori intiaani pudotti pyssynsä ja polvistui haavoittuneen pojan viereen kannatellen tämän päätä huohotuksesta kohoilevaa hartiaansa vasten.

— Rannalle on vain vähän matkaa enää, Rod, hän rohkaisi. Kyllä me sinne asti jaksamme, ja siellä kiipeämme puuhun. Meidän olisi pitänyt kiivetä puuhun jo tuolla toisella rannalla, mutta en tiennyt sinun olevan niin lopussa; ja siellä oli mielestäni hyvä tilaisuus leiriytyä ja säästää viimeiset kolme panostamme aukealle selälle.

— Kolmeko vain?

— Siinä kaikki mitä on jäljellä, mutta luultavasti tulemme kahdellakin toimeen näin valoisana yönä. Kuulehan, nojaudu nyt olkaani vasten! Joutuin!

Hän kumartui puolipyörtyneen toverinsa eteen. Heidän takanaan kajahti susiparven äkillinen ulvonta kovemmin ja lähempää kuin ennen.

— Ne ovat keksineet aukean ja ovat jäällä jo parin minuutin perästä, Vabi huudahti. Ojenna käsivartesi, Rod! Kas noin! Voitko pidellä pyssyä?

Hoiperrellen raskaan taakkansa alla hän suoristautui ja alkoi painaa puolijuoksua etäistä lehtikuusinäreikköä kohti. Jokainen lihas hänen voimakkaassa nuoressa ruumiissaan oli jännittynyt äärimmilleen. Hän käsitti selän takaa uhkaavan vaaran paljon selvemmin kuin hänen avuton kannettavansa.

Kolme neljä minuuttia vielä, ja sitten…

Hirvittävä kuva poltti Vabin aivoja. Hän muisti nähneensä poikasena lapsen, jonka sudet olivat repineet ja raadelleet hänen silmäinsä edessä, ja häntä puistatti. Hän tiesi hyvin mikä kohtalo heidät perisi, jollei hän saisi noita kolmea viimeistä luotiaan osumaan oikein ja jollei näreikön turviin ennätettäisi ajoissa.

Vabin mieleen välähti viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hänhän voisi pudottaa haavoittuneen toverinsa jäälle ja pelastua itse turvaan. Mutta tuo ajatus sai hänet vain jämeästi hymähtämään. Eiväthän he nyt ensi kertaa panneet henkeään yhdessä vaaraan, samana päivänä oli Roderick urheasti taistellut hänen puolestaan ja joutunut siitä kärsimään. Jos heidän oli määrä kuolla, niin he kuolisivat yhdessä.

Päätettyään tämän Vabi puristi toverinsa kiinteämmin syliinsä. Hän oli aivan varma, että kuolema pian irvistäisi heille kummallekin. He saattaisivat pelastua susilta, mutta puussa, tuo raivoisa parvi heidän alapuolellaan, heitä odotti paleltumiskuolema. Nuorukainen joudutti silti kulkuaan hankisen selän poikki kuunnellen susien ulinaa ja tuntien joka hetki voimiensa nopeasti menehtyvän.

Sitten susilauma — jostakin Vabille käsittämättömästä syystä — lakkasi ulvomasta. Hänen arvioimansa kahden armon minuutin sijasta kului kokonaista viisi, eikä susia näkynyt järvellä: Oliko mahdollista, että ne olivat eksyneet heidän jäljiltään?

Sitten intiaanin mieleen juolahti, että hän ehkä oli haavoittanut yhtä vainoojista ja että toiset nyt veren hajuun päästyään olivat käyneet toverinsa kimppuun antaen siten pakolaisille hengähdyksen aikaa. Tuskin tuo ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän kuuli säpsähtäen kokonaisen sarjan pitkiä ulvahduksia, ja taakseen silmätessään hän näki tusinan verran mustia varjoja liikkuvan vireästi heidän jälkiään pitkin.

Ei kahtasataakaan metriä ollut enää suojaisaan näreikköön. Varmastikin Rod kykenisi kulkemaan yksinkin sen matkan!

— Ala juosta, Rod! Vabi huusi. Nyt olet jo levännyt. Minä jään tähän pidättämään susia!

Hän laski toisen sylistään, ja samalla putosi hänen pyssynsä valkoisen pojan hervottomasta kädestä ja hautautui lumeen. Päästyään taakastaan hän nyt vasta ensi kertaa huomasi toverinsa kelmeät kasvot ja puoleksi ummistuneet silmät. Uusi kauhu täytti hänen sydämensä, kun hän polvistui kankean ja elottomalta näyttävän toverinsa viereen. Hän pälyi Rodin jäykistyneistä kasvoista lähestyviin petoihin pyssy valmiina kädessään.

Hän voi nyt, erottaa, kuinka susia lappoi metsikön reunalta jäälle kuin muurahaisia. Tusinan verran niitä oli jo melkein ampumamatkan päässä. Vabi tiesi, että tämän etujoukon kimppuun hänen oli käytävä, jos mieli pysäyttää perässä tulevat parvet.

Hän odotti kunnes etumaiset olivat vain puolensadan metrin päässä. Silloin hän äkkiä kohosi pystyyn kovasti hoilaten ja lähestyi niitä pelottomasti. Tästä odottamattomasta liikkeestä säpsähtäen etuparvi pysähtyi niin kuin hän oli odottanutkin tiheään ryhmään, ja tätä suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen Vabi viskasi pyssyn poskelleen ja laukaisi melkein tähtäämättä.

Pitkä tuskallinen ulvonta kertoi laukauksen osuneen hyvin. Tuskin se oli kajahtanut, kun Vabi ampui uudestaan. Satutettu susi lennähti korkealle ilmaan ja putosi sitten ääntäkään päästämättä ja hengettömänä toisten joukkoon.

Vabi palasi kiireesti pyörtyneen Roderickin luo, nosti tämän sukkelasti selkäänsä, pujotti pyssyn toiseen kainaloonsa ja samosi uudelleen viidakkoa kohti. Vain kerran hän katsahti taakseen ja näki susien kerääntyneen rähiseväksi ryhmäksi ammuttujen toveriensa ympärille. Vasta viidakon suojelevaan pimentoon tultuaan hän laski taakkansa lumelle ja heittäytyi itsekin uupuneena hangelle, mustat silmät koko ajan tähystäen verenhimoista petolaumaa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän voi erottaa mustien varjojen hajaantuvan valkealle hangelle. Arvaten herkuttelun päättyneen hän kiipesi erään pihtakuusen matalille alaoksille ja veti Roderickin perästään sinne turvaan. Vasta silloin haavoittunut poika näytti jälleen elonmerkkejä. Hitaasti hän tuli tajuihinsa ja kykeni vähän ajan perästä Vabin avulla kapuamaan korkeammalle oksalle varmempaan turvaan.

— Tämä on jo toinen kerta, Vabi, hän sanoi laskien liikuttuneena kätensä toisen olkapäälle. Kerran hukkumasta, kerran susien suusta. Minä olen sinulle paljon velkaa!

— Et lainkaan sen jälkeen mitä tänään päivällä tapahtui!

Intiaani kohotti tummia kasvojaan, ja nuorukaiset katsoivat toisiinsa lujasti. Mutta vain lyhyen hetken, sitten heidän katseensa kääntyivät vaistomaisesti järven jäälle. Susilauma oli selvästi näkyvissä. Se oli suurin lauma, jonka Vabi oli koko erämiesaikanaan nähnyt; hän laski ainakin puolisataa petoa.

Kuin raivohullut koirat ne ärhentelivät ympäri jäätä etsien lihamurenetta, joka mahdollisesti olisi jäänyt niiltä vielä huomaamatta. Sitten yksi susista pysähtyi vainuten jäljet ja istahtaen kuono taivasta kohti päästi pitkän, valittavan pyyntiulinan.

— Siinä on kaksi parvea. Arvasinkin sen, sillä niitä oli liian paljon vain yhdeksi, huudahti intiaani. Katsohan! Osa niistä lähtee lönkyttämään jälkiä pitkin ja toiset jäävät kaluamaan syötyjen toveriensa luita. Olisipa meillä vain enemmän ammuksia ja sinulla vielä pyssysi, niin pitäisimme nuo irvihampaat etäällä ja saisimme hyvän saaliin. Mitä ihmettä…?

Vabi pysähtyi kesken puhettaan äkkiä ja tiukensi otettaan Rodin vyötäisiltä, niin että haavoittuneen pojan täytyi älähtää.

Pojat tuijottivat silmät levällään ja ääntä päästämättä jäälle. Sudet olivat kerääntyneet yhteen hangelle viidakon ja äskeisen herkuttelupaikan puoliväliin. Nälkäiset pedot näyttivät tavattoman kiihottuneilta. Ne olivat keksineet verilätäkön ja punaiset jäljet, joita kuoleva hirvi oli äsken tehnyt lumeen.

— Mitä tuo merkitsee, Vabi? kuiskasi Rod tukahtuneella äänellä.

Intiaani ei vastannut. Hänen mustista silmistään leimusi uusi tuli, hänen huulensa olivat raollaan kiihkeästä jännityksestä. Haavoittunut poika toisti kysymyksensä, ja ikään kuin vastaukseksi siihen susilauma kääntyi länttä kohti ja lönkytti äänettömänä mustana jonona rantaviidakkoon lähes sadan metrin päähän nuorten erämiesten piilopaikasta.

— Uudet jäljet! läähätti Vabi. Ne ovat löytäneet uudet jäljet ja painuvat niitä pitkin tulista vauhtia. Kuulehan vain! Ne liikkuvat aivan äänettömästi. Niin ne tekevät aina kun tietävät olevansa varmat saaliistaan.

He näkivät viimeistenkin susien katoavan viidakkoon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten kajahti moniääninen ulvonta heidän takanaan olevasta metsästä.

— Nyt on meidän vuoromme! huusi intiaani. Ne ovat jälleen liikkeellä, ja niiden saalis…

Hän oli jo hellittänyt kannattavan otteensa Rodin vyötäisiltä ja aikoi laskeutua maahan, kun petolauma jälleen pyörähti heitä kohti. Viidakosta kuuluva ratina sai Vabin poukkoamaan jälleen pallona äskeiseen turvapaikkaan.

— Pian ylemmäs! hän varoitti hätääntyneenä toveriaan. Ne tulevat taas tänne — suoraan allemme! Jos pääsemme niin ylös, etteivät ne voi nähdä eivätkä vainuta meitä…

Sanat olivat tuskin lähteneet hänen suustaan, kun iso tumma hahmo syöksähti ohi ehkä viidentoista metrin päässä siitä pihtakuusesta, jonka oksilla pojat kyyhöttivät. Molemmat tunsivat sen heti uroshirveksi, vaikka heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että se oli sama eläin, jota Vabi oli ampunut aikaisemmin samana päivänä.

Hirven kintereillä samosi petojen verenhimoinen lauma. Niiden päät olivat painuneet verisiin jälkiin, nälkäisiä murajavia ääni kuului niiden ammollaan olevista kidoista; ne kulkivat melkein poikien jalkojen alla olevan pienen aukeaman yli. Tuollaista näkyä ei Rod ollut odottanut koskaan näkevänsä, ja eränkäyntiin tottuneempaa Vabiakin se kiihotti.

Ei hiiskaustakaan päässyt nuorukaisten huulilta, kun he katselivat tuota hurjaa menoa. Intiaanin tarkka silmä näki valkeassa kuutamossa monia pitkiä ja laihoja, miltei luuksi ja nahaksi nälkiintyneitä eläimiä; hänen toverinsa näki lauman kiihkeästi liikkuvia, voimakkaita petoja, jotka olivat aivan hullaantuneet päästessään niin lähelle lihavaa saalista.

Kuin leimauksessa vainottu ja vainoojat olivat menneet menojaan, mutta tuo hetki syöpyi lähtemättömäksi kuvaksi Roderick Drew'n mieleen. Ja sitä seurasi toinen vielä järkyttävämpi näky. Hän näki kuolemaan tuomitun vanhan sarvaan kääntyvän vainolaisiaan päin, kuuli hiljaisessa yössä näiden leukaperien loksahtavan yhteen, nälkiintyneiden petojen kumeaa murahtelua ja vielä erään äänen, joka saattoi yhtä hyvin olla mahtava, väräjävä kuolinparahdus kuin tukahtunut ulvahduskin.

Vabin suonissa veri kiehui kuumana samasta kiihkosta, joka oli saanut hänen esi-isänsä lähtemään sotapoluille. Erämaiden pojan silmät tarkkasivat lumoutuneina tuota murhenäytelmää, joka paraikaa tapahtui hänen alapuolellaan.

Se oli komea kamppailu. Hän tiesi, että vanha sarvas kuoli hitaasti mutta varmasti tuossa voimainkoetuksessa ja että sen päätyttyä muukin kuin pelkkä kaluttu luuranko pidättäisi verenhimoisia ahmatteja taistelupaikalla.

Hyvin varovasti hän suoristautui ja kosketti toverinsa polvea.

— Nyt on sopiva hetki, hän sanoi. Nyt lähdemme — aivan hiljaa — ja puun tältä puolelta!

Hän laskeutui verkalleen auttaen samalla Rodia, ja kun molemmat olivat päässeet maahan, kumartui intiaani kuten aikaisemminkin, jotta toinen nousisi hänen selkäänsä.

— Minä jaksan omin voiminkin, Vabi, kuiskasi haavoittunut poika. Tue minua vain vähän.

Intiaani kietoi käsivartensa Rodin vyötäisille, ja yhdessä pojat lähtivät painumaan syvemmälle viidakkoon. Neljännestunnin kuljettuaan he pääsivät pienen jäätyneen joen rantatöyräälle. Vastakkaisella rannalla, satasen metriä alempana, he havaitsivat näyn, joka sai kummankin huudahtamaan ilosta. Aivan joen partaalla, tiheän pihtakuusiryhmän peitossa, paloi iloinen leirinuotio. Vabin kajautettua äänekkään huhuilun tuli valkean viereen tumma varjo, joka vastasi huutoon.

— Mukoki! huusi intiaani.

— Mukoki! riemuitsi Rodkin tietäessään, että vaivojen loppu oli niin lähellä.

Äkkiä hän horjahti puoliksi tajuttomana, ja Vabi pudotti kiväärinsä estääkseen toveriaan putoamasta alas rantatöyräältä.

2.

KUINKA VABIGUNISTA TULI VALKOINEN MIES

Jos nuoret eränkävijät olisivat voineet nähdä tulevaisuuteen, olisi tämä Ombabika-joen rannalle viritetty leirinuotio varmaan jäänyt heidän viimeisekseen ja he olisivat kiireimmän kaupalla palanneet sivistyksen rintamaille. Jos he taas olisivat nähneet vielä pitemmälle, seikkailujensa onnelliseen päätökseen, he olisivat kai sittenkin jatkaneet eräelämää, sillä kenenpä pojan veri ei vetäisi seikkailuihin.

Mutta Vabilla ja Rodilla ei ollut näkijänlahjaa enempää kuin muillakaan kuolevaisilla, ja vasta vuosien kuluttua, kun he istuivat omaistensa kanssa iltatakan ääressä, saattoivat he nähdä seikkailunsa ehyenä kuvasarjana.

Vajaat kolmekymmentä vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia lähti John Newsome-niminen nuori mies Lontoosta etsimään onneaan uudesta maailmasta. Varaton nuorukainen saapui Montrealin kaupunkiin Kanadaan, ja koska hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja hänellä oli hyvä annos tervettä kunnianhimoa, hänen onnistui pian saavuttaa isäntiensä luottamus niin että hänet nimitettiin Vabinosh-nimisen turkiskauppa-aseman hoitajaksi Nipigon-järveä ympäröivien erämaiden sydämeen.

Hänen hallitessaan toista vuotta Vabinoshissa — turkiskauppias on noilla salomailla tavallaan todellinen kuningas alueellaan — saapui myymälään Vabigun-niminen intiaanipäällikkö tyttärensä Minnetakin kanssa, jonka kauneuden ja hyveiden kunniaksi myöhemmin muuan kaupunki sai hänen nimensä.

Minnetaki oli silloin juuri kukkaan puhkeava, harvinaisen kaunis neito. Jos rakastuminen ensi näkemältä on mahdollista, niin se tuli John Newsomen kohtaloksi sinä hetkenä, jolloin tuo ruskeaihoinen prinsessa ensi kertaa astui hänen silmäinsä eteen. Niin sitten kävi, että hänkin oli vuorostaan ahkera vieras Vabigunin kylässä, joka sijaitsi kolmisenkymmentä mailia kauempana erämaassa.

Tarina tietää että Minnetaki jo alusta alkaen vastasi nuoren kauppiaan helliin tunteisiin, mutta avioliiton solmimiselle oli muuan pätevä este. Jo pitkät ajat oli Minnetakia tulisesti kosiskellut muuan mahtava Vunga-niminen nuori päällikkö, jota kaunotar itse tosin inhosi sydämensä pohjasta, mutta josta kokonaan riippui hänen isänsä menestys näiden seutujen metsästysmailla.

Jo nuoren kauppiaan ensimmäisestä käynnistä lähtien syntyi katkeran kiivas kilpailu molempien kosijain välillä, ja lopputuloksena oli parikin murhayritystä Newsomea vastaan. Lopulta Vunga vaati tytön isältä ratkaisua. Minnetaki vastasi hänelle itse — tavalla, joka sytytti vihan ja kostonhimon ilmiliekkiin hyljeksityn kosijan rinnassa.

Eräänä pimeänä yönä Vunga hyökkäsi parinkymmenen heimolaisensa etunenässä Vabigunin kylään aikoen ryöstää neitosen mukaansa. Hyökkäys onnistui osaksi, mutta sen päätarkoitus meni karille. Vabigun ja tusinan verran hänen heimolaisiaan sai surmansa, mutta lopulta karkotettiin murhanhimoiset kosijat matkoihinsa.

Nopeajalkainen pikalähetti toi sanoman yöllisestä hyökkäyksestä ja vanhan päällikön kuolemasta Vabinoshiin, ja Newsome kiiruhti miestensä kanssa morsiamensa ja tämän kansan avuksi. Vastahyökkäys tehtiin oitis Vungan kylään, tämä kärsi suuren tappion ja työnnettiin vielä syvemmälle sydänmaille. Kolmea päivää myöhemmin Minnetaki vihittiin Newsomen vaimoksi Hudson Bay-yhtiön pääasemalla.

Siitä hetkestä lähtien alkoi jakso kaikkein verisimpiä kahakoita, mitä tuon suuren kauppaseuran historia tuntee; ja ne taistelut jatkuivat, kuten saamme nähdä, vielä seuraavankin sukupolven aikana.

Vunga ja hänen miehensä ryhtyivät tappionsa jälkeen laittomiksi maankiertäjiksi ja ahdistivat niin kiukkuisesti Vabigunin heimon jätteitä, että nämä kuolivat miltei sukupuuttoon. Nekin, jotka muuttivat Vabinoshin lähistölle ja antautuivat yhtiön vakinaisiksi metsästäjiksi, joutuivat enimmäkseen väijyksiin ja surmattiin. Intiaaneja, jotka tulivat asemalle kauppaa tekemään, katsottiin karsaasti ja epäillen, eikä veriviha ottanut loppuakseen vuosienkaan kuluessa. Kaikki intiaanien keskuudessa elävät henkipatot murhamiehet saivat yhteisnimekseen "vungat", ja jokaista vungaa pidettiin hyvänä maalitauluna kelpo miehen kiväärille.

Newsomen ja hänen kauniin intiaanivaimonsa onnellisesta avioliitosta kasvoi kaksi lasta. Vanhempi niistä oli poika ja sai vanhan päällikkövainajan kunniaksi nimen Vabigun, joka tavallisesti lyhennettiin Vabiksi. Toinen oli neljää vuotta nuorempi tyttö, jolle ylpeä isä vaati nimeksi Minnetaki.

Omituista kyllä, Vabi peri punaisten esi-isiensä veren melkein puhtaana, kun sen sijaan Minnetaki vanhemmaksi varttuessaan näytti vähemmässä määrässä omistavan äitinsä villiä kauneutta ja enemmän valkoisen rodun pehmoisempia piirteitä; hänen pehmeä sysimusta tukkansa ja isot tummat silmänsä olivat merkillisenä vastakohtana isältä peritylle valkealle iholle. Vabi sitä vastoin oli täysverinen intiaani mokkasiinikengistä kankeaan mustaan harjastukkaan saakka, liikkeissään notkea kuin ilves.

Newsomen suurimpia iloja oli ollut intiaaninuorikkonsa totuttaminen valkoisten tapoihin, ja molempien kunnianhimona oli kasvattaa pieni Minnetaki ja hänen veljensä valkoisten lasten tavalla. Siispä isä ja äiti aloittivat kasvatuksen jo kotona; sitten lapset lähetettiin kauppayhtiön kouluun Port Arthuriin, jossa he viettivät kaksi talvea saaden täysin eurooppalaista opetusta.

Lapset osoittivatkin olevansa erinomaisen teräväpäisiä oppilaita, ja kun Vabi oli kuusitoista- ja Minnetaki kaksitoistavuotias, ei heidän puheestaan ja käyttäytymisestään olisi voinut arvata, että heillä oli intiaaniverta suonissaan. Mutta vanhempien yhteisestä toivomuksesta he olivat perehtyneet myös intiaanielämään ja puhuivat sujuvasti äitinsä heimon murretta.

Näinä aikoina alkoivat vungat käydä erittäin uskaliaiksi rosvoretkillään. Nuo henkipatot metsäläiset rosvosivat erämiehiä ja toisia intiaaneja ilman erotusta ryöstellen, polttaen ja murhaten missä vain voivat joutumatta itse vaaraan.

Heidän vihansa Vabinoshin väkeä vastaan kulki perintönä isältä pojalle, vungain lapset imivät sitä äidinmaidosta ja isän puheista, Verivihan alkusyy oli jo moneltakin unohtunut, mutta ei päällikkö Vungalta itseltään. Vihdoin tuo uskalikko tuli niin röyhkeäksi, että maakunnan hallitus lupasi palkinnon hänen ja hänen etevimpien tovereidensa päistä. Joksikin aikaa ryövärijoukko saatiin karkotetuksi seudulta, mutta verenhimoista päällikköä ei koskaan saatu kiinni.

Vabin ollessa seitsentoistavuotias päätettiin, että hänet lähetettäisiin johonkin Yhdysvaltain kouluun. Tätä tuumaa vastaan nuori intiaani — useimmat pitivät häntä puhdasverisenä intiaanina ja hän itse oli rodustaan ylpeä — taisteli kaikin voimin. Hän rakasti intohimoisesti villien salojen elämää. Hän oli kuohuksissaan ajatellessaan, että hän joutuisi jonnekin isoon kaupunkiin, jonka kadut olivat täynnä ihmisvilinää, melua ja likaa. Silloin Minnetaki rupesi taivuttelemaan häntä. Hän pyysi veljeään lähtemään vaikkapa vain yhdeksi vuodeksi ja sitten kotiin palattuaan opettamaan sisarelleen kaiken mitä itse oli oppinut ja nähnyt. Vabi rakasti kaunista pikku siskoaan eniten maan päällä. Tämän rukoukset vaikuttivat enemmän kuin vanhempain suostuttelut, ja niin hän päätti lopulta lähteä.

Kolmen kuukauden aikana Vabi antautui uskollisesti opintoihinsa Detroitissa. Mutta jokainen viikko lisäsi hänen yksinäisyydentunnettaan ja ikäväänsä. Sisarelleen hän kirjoitti kolmesti viikossa, ja yhtä usein Vabinoshin pikku neitonen lähetti veljelleen pitkiä helliä kirjeitä — vaikkakin ne saapuivat Vabin käsiin ainoastaan kahdesti kuussa, sillä postin viejä lähti harvoin matkaan kotikylästä.

Ikävänä kouluaikanaan Vabigun tutustui Roderick Drew'hun. Roderickille oli kohtalo ollut kova; isäänsä, joka oli kuollut hänen varhaisessa lapsuudessaan, hän ei voinut enää muistaa, ja isän jälkeen jättämä omaisuus oli vuosien kuluessa huvennut olemattomiin.

Vabiin tutustuessaan Rod vietti koulussa viimeistä viikkoaan. Köyhyys oli nyt tullut hänelle ankaraksi oppimestariksi, ja hänen oli pakko erota koulusta ja lähteä ansiotyöhön. Hän kertoi intiaaniystävälleen, kuinka hänen äitinsä oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen häntä koulussa, mutta nyt hän oli pakko taipua välttämättömyyteen.

Vabille tämä valkoinen nuorukainen merkitsi samaa kuin aavikonkulkijalle vihanta keidas. Tuossa paikassa heistä oli tullut erottamattomat ystävät, ja heidän ystävyytensä lujittui yhä, kun Vabi siirtyi asumaan Drew'n kotiin. Rouva Drew oli sivistynyt ja hieno nainen ja kohteli Vabigunia melkein äidillisellä hellyydellä.

Tässä ympäristössä hioutuivat intiaanipojan luonteesta pahimmat särmät, ja Minnetakille lähettämissään kirjeissä hän kertoi yhä innostuneemmin uusista ystävistään. Jonkin ajan kuluttua rouva Drew sai kauniin kiitoskirjeen Vabinoshin prinsessa-äidiltä, ja siitä lähtien molempien poikien äidit olivat kirjeenvaihdossa keskenään.

Nyt oli pojilla aniharvoin yksinäisiä ja ikäviä hetkiä. Pitkinä talvi-iltoina, kun Roderick oli lopettanut päivätyönsä ja Vabi päättänyt läksynlukunsa, he istuivat valkean ääressä ja nuori intiaani kuvaili pohjolan suurten salojen elämää, ja päivä päivältä, viikko viikolta kasvoi Roderickin mielessä kaipuu päästä itse näkemään ja kokemaan sitä. Tuhansia tuumia pohdittiin, tuhannet jännittävät seikkailut elettiin etukäteen, ja äiti kuunteli hymysuin heidän juttujaan ja otti itsekin osaa suunnitelmien tekoon.

Mutta kaikella on loppunsa, niin iloilla kuin suruillakin, ja tuli aika, jolloin Vabi palasi prinsessa-äidin ja Minnetakin luo ja rakkaisiin metsiinsä. Eronhetkenä molempien poikien silmät kostuivat, ja äitikin itki intiaanipoikaa, joka nyt lähti takaisin omaistensa pariin.

Roderick Drew'lle alkoi tuskallinen aika. Yhdessä vietetyt kahdeksan kuukautta olivat kehittäneet hänen luonteessaan uuden puolen esiin, ja Vabin lähdettyä hänestä tuntui, kuin hän olisi samalla kadottanut paremman osan omaa elämäänsä. Kevät tuli ja meni ja sen jälkeen kesäkin. Jokainen posti toi Vabinoshista kirjeitä Drew'n perheelle, eikä kirjeenkuljettajaintiaani kertaakaan poikennut ylämaan kauppakylään tuomatta samalla kirjekääröä Vabigunille.

Sitten varhain syksyllä, kun syyskuun ensi pakkaset pukivat pohjolan lehtipuut kultaan ja purppuraan, tuli Vabilta pitkä kirje, joka aiheutti kiihkeää iloa ja arkailevaa epäröintiä Drew'n pienessä kodissa. Sen mukana seurasi kirje kaupanhoitajalta itseltään, toinen prinsessa-äidiltä ja lisäksi vielä pieni lippunen Minnetakilta — kaikki he pyysivät rouva Drew'ta ja Roderickia viettämään seuraavan talven heidän luonaan Vabinoshissa.

"Sinun ei tarvitse välittää, vaikka menettäisitkin paikkasi", kirjoitti Vabigun. "Me keräämme täällä talven kuluessa enemmän rahaa kuin sinä Detroitissa hankkisit kolmessa vuodessa. Me rupeamme pyytämään susia. Seudut aivan vilisevät niitä, ja hallitus maksaa tapporahaa viisitoista dollaria joka päänahasta. Toissa talvena tapoin niitä nelisenkymmentä eikä siinä ollut suurtakaan konstia. Minulla on kesy susi, jota käytämme houkuttimena. Älä huolehdi pyssystä ja ampumatarvikkeista. Meillä on niitä täällä yllin kyllin."

Monena päivänä rouva Drew ja hänen poikansa pohtivat asiaa ennen kuin kirjoittivat vastauksen Newsomeille. Roderick hehkui lähtöintoa, mutta äiti oli epäröivä. Heidän varansa olivat pelottavan vähäiset, ja Rod varmastikin menettäisi sen pikku ansion, joka tähän asti oli auttanut heitä eteenpäin. Hänen tulevaisuutensa näytti juuri nyt lupaavalta, ja talveksi oli määrä korottaa hänen palkkansa kymmeneen dollariin viikolta. Lopulta äiti ja poika sopivat asiasta. Rouva Drew ei lähtisi Vabinoshiin, mutta sen sijaan Roderick saisi viettää talven siellä. Tällainen vastaus lähetettiin Newsomen perheelle.

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Vabigunin vastaus. Lokakuun kymmenentenä päivänä hän olisi Rodia vastassa Pihtakuusimetsän asemalla Mustan Sampijoen varrella. Sieltä he jatkaisivat matkaa kanootilla Sampijärvelle, kantaisivat sitten kanootin ja matkatavarat maitse Nipigon-järvelle ja saapuisivat Vabinoshiin ennen kuin järvet jäätyisivät.

Matkavalmistuksiin ei jäänyt paljonkaan aikaa, ja neljäntenä päivänä Vabin kirjeen tulon jälkeen Rod ja hänen äitinsä odottelivat asemalla junaa, joka veisi pojan uuteen houkuttelevaan elämään. Vasta yhdentenätoista päivänä hän saapui Pihtakuusimetsään. Vabi oli siellä häntä vastassa mukanaan eräs kauppapaikan intiaani, ja saman päivän iltapuolella alkoi matka Mustaa Sampijokea ylöspäin.

3.

RODERICK NÄKEE JALANJÄLKIÄ

Rod oli nyt ensi kertaa elämässään suurilla sydänmailla.

Istuen kokassa tuohikanootissa, joka kuljetti heitä Sampijokea ylöspäin, Vabin meloessa hänen selkänsä takana, hän nautti täysin siemauksin aarniometsien ja hetteisten nevojen jylhästä kauneudesta, kun he kiitivät vettä pitkin äänettömästi kuin varjot. Hänen sydämensä löi rajusti ja hänen silmänsä tähystelivät herkeämättä jälkiä suuresta metsänriistasta, jota Vabi sanoi vilisevän joka taholla heidän ympärillään. Hänen polvillaan lepäsi Vabin repeteripyssy valmiina poskelle vietäväksi.

Ilma oli kirpeän raitis edellisten öiden hallapakkasten jälkeen. Väliin heitä ympäröi kullan- ja purppurankarvainen lehtimetsä, välistä joki kiemurteli juhlallisen tummien pihtakuusien lomitse; toisinaan kuljettiin laajojen lehtikuusivesakkoja kasvavien nevojen halki.

Tässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota vain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti salo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä kahisevin siivin, ja kerran — ensimmäisen matkapäivän iltana — Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa rantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien taipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:

— Hirvi!

Tuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän kylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan erämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.

Oli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään joenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut ruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan, helotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa lämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti tuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä se ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti kuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn poskelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.

Karhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta pysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi jalkansa livettänyt — ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.

— Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan — yritä uudelleen!

Rodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta. Kiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä, kimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri kun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi että intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle reunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten venettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän ajattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen olkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.

Vabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa käsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.

— Älä hievahdakaan — ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme joka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.

Hän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan päin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää naamaa.

— Vie sun metsähinen, tuo viime laukauksesi oli ensikertalaiselle oikea mestarisattuma! Sinä kaadoit karhusi!

Epämukavasta asennostaan huolimatta Rod päästi ilon ulvonnan, ja kohta kun hänen jalkansa tapasi pohjan, hän tempautui irti Vabin otteesta ja kapusi ajopuuruuhkalle. Aivan sen reunalla hän tapasi kontion, joka oli kuollut kuin kivi saatuaan luodin kylkeensä ja toisen päähänsä. Seisten vettä valuvana ja väristen ilosta ja vilusta ensimmäisen suursaaliinsa vierellä hän katseli rantaan melovia tovereitaan ja luikkasi pitkään ja riemullisesti, niin että sen voi kuulla puolen mailin päähän.

— Nyt sinä ansaitset leirin ja nuotion lämpimiksesi, nauroi Vabi kiiruhtaen hänen luokseen. Enpä olisi uskonut, että sinua onnistaisi näin hyvin. Tänä iltana me pidämme juhlan ja rakennamme oivan nuotion näistä ajopuista, jotta saat oikean käsityksen eräelämän ihanuudesta. Hoi, Muki, hän hoilasi vanhalle intiaanille, paloittelepas tämä veikkonen. Minä laitan leirin kuntoon.

— Emmekö voi ottaa nahkaa talteen? hätäili Rod. Sehän on minun ensimmäinen saaliini, näetkös, ja…

— Tietysti otamme. Tule auttamaan minua nuotion rakentamisessa, se pitää kylmän sinusta etäällä.

Viehättyneenä ensimmäisen leirin valmistelusta Rod melkein unohti olevansa likomärkä ja että pakkasyö oli tulossa. Ensimmäinen tehtävä oli nuotion rakentaminen, ja pian roihusikin mahtava, rätisevä ja miltei savuamaton valkea hohdellen valoa ja lämpöä kymmenen metrin päähän.

Sitten Vabi nouti huopapeitteet kanootista, kiskoi osan vaatteita yltään ja auttoi Rodia riisuutumaan tyyten. Kohta poika oli kapaloitu kuiviin huopiin ja märät vaatteet riippuivat kuivumassa puunoksilla lähellä valkeata.

Ensi kertaa elämässään Rod näki miten erämaja rakennettiin. Huolettomasti vihellellen Vabi haki kirveen kanootista, kävi punasetrimännikön laitaan ja katkoi sieltä sylillisen toisensa perästä tuuheita oksia ja vesoja. Huopapeitteisiin kietoutuneena Rod auttoi kantamaan niitä nuotion lähelle nauraen itsekin täyttä kurkkua eriskummalliselle ulkoasulleen ja hullunkurisille kompastuksilleen.

Puolen tunnin aherruksen jälkeen havumaja alkoi saada hahmoa. Kaksi haaralatvaista setrivesaa työnnettiin maaperään lähes kolmen metrin päähän toisistaan, ja molempien haarukkoihin sovitettiin kolmas, joka sitten muodosti majan "kurkihirren". Sitä vasten asetettiin vinosti maahan puolisen tusinaa muita vesoja, joiden väliin sitten pujoteltiin pitkinpäin tuuheita oksia.

Jokseenkin samaan aikaan kun vanha intiaani oli saanut karhun nyljetyksi ja paloitelluksi, oli erämajakin valmis. Istuessaan siinä raittiilta tuoksuva katto päänsä päällä ja seinä selkänsä takana, pehmeä havuvuode allaan ja jylhä, äänetön erämaa ympärillään Rod tunsi mielessään sanoin kuvaamatonta viehätystä, jolle eivät mitkään romaaniseikkailut voineet vetää vertoja. Ja kun vähän myöhemmin karhunlihakimpaleet käristyivät vartaassa hiilloksella ja kahvintuoksu yhtyi pannussa paistettujen jauhokakkujen lemuun, hän tiesi rakkaimpien unelmiensa käyneen toteen.

Illalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä eräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka kuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita huutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia kokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti leiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta ei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa Sampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.

Kuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi kauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin jatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli seuralaiselleen eri rakennukset — turkisyhtiön avarat varastosuojat, apulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa Rodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan kauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta joku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi tervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.

— Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja soutaa meitä vastaan.

Minnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi oli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä sisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka ei ollut häntä koskaan nähnyt.

Molemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian vieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki suutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean, uteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin paljon.

Tähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä rodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen mittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa. Hiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin mielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko oli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia syyslehtiä.

Suoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä tervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan, jonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja lennätti järveen.

Siitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha intiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa paremmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin Minnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.

— Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä, hän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä tekee niin — mutta en minä.

— Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin purskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.

Ensimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää, että Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä pääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset metsästysvarusteet — todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri, samanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen revolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat tarpeen pitkällä erämatkalla.

Vabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista metsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet intiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta koskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään päin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja punahirvilaumoille.

Niille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä aikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he tulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava ennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä viikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani Mukoki — surmatun Vabigunin serkku — jonka Vabi oli ristinyt Mukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka.

Odotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa kauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi Minnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa, pyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien tunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä. Viikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät ystävät.

Minnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut hänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään ja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli päässyt pukeisiinsa — Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti, että pojan kävi välistä kateeksi.

Rodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi, joka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen matkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän raitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi huuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.

— En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti toverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen. Aamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin, Rod.

Rod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän tiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle rantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän huomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta oli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut jään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin jalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.

— Minnetaki — Minnetakii-i-i!

Rod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin selittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle metsään. Kului viisi minuuttia — kymmenen minuuttia — hän luikkasi uudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä kohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko. Siinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.

Kokonaisen minuutin hän seisoi paikallaan kuunnellen, mutta hänen korvansa ei erottanut mitään. Hän tiesi nyt olevansa puolen mailin päässä asemalta. Tuon minuutin ajan hän vaistomaisesti katseli tarkemmin maaperässä olevia jälkiä. Kuinka pienet jalat tuolla kauniilla intiaanitytöllä olikaan!

Äkkiä Rodin korviin kantautui jostakin heikko huuto. Hänen sydämensä tuntui taukoavan sykkimästä — ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän painui polkua eteenpäin nopeasti kuin peura. Noin sadan metrin päässä äskeisestä paikasta metsä aukeni polun kohdalla joskus raivonneen kulon jäljiltä pyöreäksi lakeaksi, ja sen keskellä hän näki näyn, joka pani hänet värisemään luita ja ytimiä myöten.

Tuolla aukeamalla oli Minnetaki, pitkä musta tukka hajallaan selässä ja vaate sidottuna pään ympäri — ja hänen molemmilla puolillaan juoksi intiaani raastaen häntä nopeata vauhtia syvemmälle metsään!

Kauhusta jäykistyneenä Rod seisoi ehkä kolmen hengenvedon ajan tuijotellen tuota näkyä. Sitten hänen pelästyksensä laukesi ja jokainen lihas hänen ruumiissaan jännittyi päättävään toimintaan. Hän oli viime päivinä harjoitellut revolverilla ampumista; ase oli nytkin kotelossa hänen kupeellaan. Käyttäisikö hän nyt sitä? Mutta entä jos luoti osuisi Minnetakiin?

Jalkainsa juuressa hän huomasi tukevan karahkan; hän sieppasi sen käteensä ja lähti livistämään aukeamalle. Pehmeä maaperä teki hänen askelensa kuulumattomaksi. Hänen päästyään muutaman askelen päähän ryöstäjistä Minnetaki kompastui, ja kun toinen intiaani puolittain käännähti riuhtaistakseen hänet jälleen pystyyn, hän näki takanaan raivoisan nuorukaisen, joka nuijaansa heilutellen läheni heitä kuin paha henki.

Kuului kaksi kiljahdusta, Rodin raivokas ja intiaanin varoittava, ja sitten alkoi vimmattu kamppailu. Musertavalla voimalla iski raskas nuija toista intiaania olkaan, ja ennen kuin tämä oli kerinnyt tointua pökerryksestään, oli Rod hypännyt toisen selkään takaa päin ja kietonut kätensä tämän kurkkuun.

Odottamaton hyökkäys oli vapauttanut Minnetakin, ja hän sieppasi joutuin siteen silmiltään ja suultaan.

Silmänräpäyksessä hän tajusi tilanteen. Hänen jalkainsa juuressa rimpuili iskun saanut intiaani pyrkien jälleen pystyyn, ja parin askelen päässä reuhtoivat maassa Rod ja toinen intiaani raivoisassa syleilyssä.

Tyttö näki villin saaneen kiinni Rodin kurkusta, hän näki tämän kasvojen käyvän tummanpunaisiksi ja silmien pullistuvan ulos päästä, ja parahtaen hän tarttui maahan pudonneeseen nuijaan ja iski kaikin voimin intiaania kalloon. Kahdesti, kolmesti nuija kohosi ja putosi, ja ote heltisi Rodin kurkusta. Ase kohosi neljännen kerran, mutta ei päässyt enää putoamaan, sillä siihen tartuttiin kiinni takaapäin, ja iso tumma koura kävi urhean tytön kurkkuun niin että hänen huutonsa tukahtui.

Mutta Rod oli saanut aikaa hengähtää. Kädet vavisten kiireestä hän sai revolverin esiin kotelosta ja painoi sen kiinni vastustajansa ruumiiseen. Kumea paukaus kuului, ja kiljaisten intiaani kellahti selälleen.

Laukauksen kuultuaan ei toinen intiaani jäänyt odottamaan osaansa, vaan hellitti tytön kurkusta ja lähti painumaan suojelevaan metsään. Nähdessään Minnetakin kiemurtelevan maassa nyyhkien Rod unohti takaa-ajamisen ja kiirehti lohduttamaan tyttöä.

Vabi ja vanha intiaani löysivät heidät viisi minuuttia myöhemmin. Kuultuaan Rodin ensimmäisen hyökkäyskarjunnan he olivat heittäneet puuhansa ja lähteneet juoksemaan paikalle. Heidän kintereillään seurasi kaksi kauppa-aseman apulaista.

Vabin sisaren ryöstö, Rodin väliintulo ja toisen konnan kuolema — hänet tunnettiin Vungan mieheksi — antoivat sitten kauppakylässä kiihkeää puheenaihetta kokonaiseksi viikoksi.

Tietenkin nuorten erämiesten matkaanlähtö lykkääntyi. Ilmeistä oli, että Vungan joukkoa parveili lähistöllä, ja monena päivänä risteilivät Vabi ja Rod sekä parikymmentä intiaania ja yhtiön metsästäjää metsissä ja nevoilla. Mutta rosvot katosivat yhtä äkkiä kuin he olivat ilmestyneetkin. Vasta sitten kun Vabi oli saanut sisareltaan lupauksen, ettei tämä enää kertaakaan lähtisi yksinään metsiin ja järvelle, saattoivat Vabi ja Rod jälleen ajatella lähtöä.

Minnetaki oli ollut aivan aseman lähettyvillä, kun vungat olivat äkkiä karanneet metsästä hänen kimppuunsa ja tukahduttaneet tytön huudot kietomalla vaatteen hänen päänsä ympäri.

Tämä tapaus kiihotti aseman kymmentä perhettä ponteviin toimenpiteisiin. Neljä yhtiön palveluksessa olevaa intiaanien vainoojaa sai yksinomaiseksi urakakseen olla jalkeilla yötä päivää ja seurata rosvojen jälkiä kymmenen mailin alueella. Näillä varokeinoilla uskottiin Minnetakin ja muiden nuorten tyttöjen olevan turvassa rosvojen vastaisilta hyökkäyksiltä.

Siten Rod, Vabi ja Mukoki pääsivät vasta marraskuun neljäntenä päivänä lähtemään asemalta kohti talvisia seikkailuja, jotka odottivat heitä pohjolan suurilla saloilla.

4.

ROD PÄÄSEE ERÄELÄMÄN MAKUUN

Tähän aikaan oli ankara pakkanen. Järvet ja joet olivat jäätyneet syvältä, ja maata peitti ohut lumi. Kaksi viikkoa myöhemmin kuin alkuaan oli suunniteltu joutuivat nuoret erämiehet ja vanha intiaani pikamarssissa Nipigon-järven pohjoisille kaltaille, ja kuudentena matkapäivänä pakotti tuima lumimyrsky heidät pysähtymään Ombabika-joelle.

Sinne rakennettiin tilapäinen leiri, ja sitä pystytettäessä Mukoki keksi susien jälkiä. Tämän johdosta päätettiin viipyä täällä päivä tai pari ja tutkia tienoon metsästysmaita. Toisen päivän aamulla Vabi sai haavoitetuksi vanhaa uroshirveä, joka myöhemmin päivän kuluessa sai edellä kerrotun järkyttävän lopun. Samana aamuna pojat lähtivät pitkälle tiedustelumatkalle pohjoiseen päin toivoen tulleensa hyville riistamaille ja saavansa oivallisen sudennahkasaaliin.

Mukoki jäi yksin leiriin. Kun eränkävijäin tarkoituksena oli perehtyä seutuun mahdollisimman laajalti, eivät he olleet missään pysähtyneet kaatamaan riistaa syötäväksi. Siksi heidän ainoana ravintonaan noina kuutena matkapäivänä oli ollut suolainen läski ja kuivattu peuranliha. Mukoki, jolla oli mainio kyky vainuta ja pyytää riistaa valtavan ruokahalunsa tyydykkeeksi, päätti toisten poissa ollessa hankkia tuoretta lihaa ja lähti sen vuoksi myöhään iltapäivällä pyyntiretkelle arvellen viipyvänsä ainakin tunnin.

Hän otti mukaansa kahdet äkeät sudenraudat, joita kantoi olallaan. Kulkiessaan varovaisesti rantaa pitkin silmät ja korvat tarkkoina Mukoki tapasi yhtäkkiä jäätyneen ja puoleksi syödyn punahirven raadon. Ilmeisesti sudet olivat tappaneet eläimen joko samana päivänä tai edellisenä yönä, ja lumessa olevista jäljistä näkyi, että petoja oli ollut vain neljä. Kokeneena sudenpyytäjänä Mukoki arvasi, että ne kohta palaisivat jatkamaan ateriaansa; siksi hän asetti rautansa raadon viereen peittäen ne huolellisesti kymmenen sentin vahvuisella lumikerroksella.

Jatkaessaan pyyntiretkeään vanha intiaani pian keksi toisenkin hirven verekset jäljet. Hän arveli, ettei eläin kulkisi pitkällekään syvässä lumessa, ja lähti seuraamaan jälkiä. Puolisen mailia kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi äännähtäen hämmästyksestä. Joku toinen metsästäjä oli hänen edellään samoilla jäljillä!

Mukoki kulki entistä varovaisemmin. Muutaman kymmenen metrin päässä näkyi ajoon yhtyneen toinen mokkasiinijalkainen mies ja myöhemmin vielä kolmas.

Uteliaana intiaani puikahti nopeasti ja äänettömästi jälkiä myöten metsään. Pihtakuusitiheikön toisella puolella häntä kohtasi jälleen uusi yllätys, sillä hän kompastui samaan naarashirven raatoon, jota hän oli väijymässä. Lyhyen tarkastelun jälkeen hän totesi, että se oli ammuttu viimeistään pari tuntia sitten. Nuo kolme metsästäjää olivat leikanneet saaliista vain sydämen, maksan ja kielen sekä takareidet. Minkähän vuoksi he eivät olleet ottaneet mukaansa edes nahkaa.

Mukokin uteliaisuus virisi uudelleen, ja hän kävi tarkasti tutkimaan mokkasiinin jälkiä. Pian hän keksi, että hänen edellään kulkevilla intiaaneilla oli ollut tulinen kiire ja että he leikattuaan hirvestä maukkaimmat osat olivat lähteneet jatkamaan matkaa juoksujalkaa!

Murahtaen taas hämmästyksestä vanha intiaani palasi raadon luo, nylki joutuin nahan, kääri siihen etukoivet ja kyljet ja lähti taakka selässään kotimatkalle. Oli jo pimeä, kun hän joutui leiriin. Vabi ja Rod eivät olleet vielä palanneet. Rakennettuaan ison nuotion ja ripustettuaan kylkipalat paistumaan vartaaseen hän jäi odottamaan poikia.

Puolta tuntia myöhemmin hän kuuli läheltä laukauksen, joka joudutti hänet nopeasti paikalle, missä Vabi piteli puolipyörtynyttä Rodia sylissään.

Leiriin saavuttiin tuota pikaa, ja vasta sitten kun Rod oli asetettu pitkäkseen huopakasalle lämmittävän nuotion ääreen, ennätti Vabi selittää toverinsa vammat vanhalle intiaanille.

— Hänen olkavarrenluunsa taitaa olla poikki, Muki, hän sanoi. Onko sinulla kuumaa vettä?

— Ampumahaavako? kysyi vanha intiaani välittämättä lainkaan kysymyksestä. Hän polvistui Rodin viereen sormet hätäisesti harallaan.

— Ei — nuijanisku. Yhdyimme metsässä kolmeen intiaaniin, jotka olivat laittaneet leirin ja pyysivät meitä syömään kanssaan. Meidän murkinoidessamme ne peijoonat hyppäsivät niskaamme. Rod sai silloin tuon iskun ja menetti kiväärinsä.

Mukoki riisui näppärästi päällysvaatteet sairaan pojan yltä ja paljasti hänen vasemman käsivartensa ja kylkensä. Käsivarsi oli turvonnut mustanpuhuvaksi, ja vyötäisten yläpuolella oli pitkä sininen juova.

Mukokissa oli vähän haavurin vikaa. Kovakouraisesti hän tutki vammaa puristellen ja väännellen lihaa ja luuta, kunnes Rodin täytyi älähtää tuskasta. Mutta tutkimuksen loputtua oli ruskean lääkärin järeillä kasvoilla iloinen ilme kun hän sanoi:

— Ei mikään luu poikki — pahempi vika täällä! — Hän kosketti sinervää juovaa. — Kylkiluu melkein poikki — ei vallan. Puristaa henki ulos ja tekee julman kova kipu. Tarvitsee vain vahva illallinen ja kuuma kahvi — hieroa karhunihralla, sitten tulee parempi!

Rod oli avannut silmänsä ja hymyili heikosti. Vabi ei voinut pidättää ilonhuutoa.

— Laitasi ei olekaan niin hullusti kuin me ajattelimme, kuuletko Rod? hän huudahti. Mukia ei kukaan pane pussiin. Jos hän sanoo, että käsivartesi ei ole poikki, niin se ei ole, ja muutapa ei nyt kaivatakaan. Annahan kun laitan sinulle oikean vuoteen noista huovista, ja sitten saamme kohta illallista, joka pitää sinusta kivun loitolla. Odotas — minä tunnen lihan — tuoreen lihan tuoksua!

Nauraa hihittäen Mukoki kimposi pystyyn ja juoksi nuotiolle, jossa naarashirven kylkikappaleet hiljaa pihisivät vartaissa. Ne olivat jo käristyneet korean ruskeiksi, ja niistä tippuva rasva toi sieraimiin ruokahalua kiihottavan tuoksun. Ja kun Vabi oli Mukokin ohjeiden mukaan voidellut toverinsa vammat ja laittanut niihin siteet, levitettiin houkutteleva ateria heidän eteensä. Nähdessään aimo annoksen hirvenkyljyksiä ynnä ohrajauhokakkuja ja ison kupin kiehuvaa kahvia Rodilta pääsi onnellinen vaikka vähän hämillinen nauru.

— Minua hävettää, Vabi, hän sanoi. Tässä olen ollut teidän hoidettavananne ja kannettavananne kuin vaivainen vasikka; ja nyt saan tietää, ettei minulla ole luunmurtumaakaan, ja nälkäinen minä olen kuin karhu! Eikö olekin viheliäistä? Aivan kuin muka olisin henkihieverissä! Melkeinpä toivoisin, että käsivarteni olisi poikki!

Mukoki oli upottanut hampaansa mahtavaan lihaiseen luuhun, mutta laski sen nyt suustaan päästääkseen kajahtavan naurunröhkäisyn. Hänen naamansa kiilsi paksusta rasvasta.

— Olee joka mies nyt kipi! hän huusi suu täynnä lihaa. Olee paljon enempi kipi — julman kipi! Ehkä sitten oksennus auttaa!

— Hei vain! älähti Vabikin riemuissaan. Mitä sanot niin iloisista uutisista, Rod?

Hänen riemahtelunsa kajahti kauas äänettömälle salolle. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kurkisti nuotion loimon takana olevaan pimeyteen.

— Mitäs sanot, jos ne veitikat seuraavat jälkiämme? hän kysyi.

Kaikki kävivät hiljaisiksi, ja sitten nuori intiaani kertoi häthätää päivän seikkailut Mukokille — kuinka he metsän sydämessä monen mailin päässä olivat yhtyneet intiaanimetsästäjiin ja kuinka isännät sitten kesken ateriaa olivat salakavalasti käyneet heidän kimppuunsa.

Niin äkkiarvaamaton oli hyökkäys ollut, että yksi intiaaneista oli saanut siepatuksi Rodin kiväärin, patruunavyön ja revolverin ja karannut tiehensä ennen kuin pojat tointuivat hämmästyksestään. Vabi oli joutunut kahden intiaanin alle, ja Rod tuli hänen avukseen, mutta sai joko nuijasta tai pyssynperästä nuo kaksi tuimaa iskua ruumiiseensa. Sitten Vabi oli päässyt heiluttamaan asettaan, ja lyhyen ottelun jälkeen päällekarkaajat olivat livistäneet tiheään viidakkoon ilmeisesti tyytyväisinä kun olivat saaneet toisen vastustajansa koko asevaraston saaliikseen.

— Ne olivat varmastikin Vungan väkeä, päätti Vabi kertomuksensa. Se minua vain ihmetyttää, että he eivät surmanneet meitä. Heillä oli montakin mahdollisuutta ampua meidät, mutta he eivät näyttäneet tahtovan muuta kuin ryöstää aseemme. Ehkäpä asemalla aloitetut toimenpiteet ovat taltuttaneet heidät, tai…

Hän vaikeni ja tuijotti ymmällään eteensä. Kohta alkoi Mukoki kertoa omista kokemuksistaan ja siitä salamyhkäisestä kiireestä, jolla nuo kolme intiaania olivat teurastaneet naarashirven.

— Olipa se tosiaan merkillistä, myönsi Vabi. He eivät voineet olla samoja, jotka me tapasimme, mutta arvattavasti he kuuluivat samaan joukkoon. Enkä hämmästyisi, jos olisimme sattuneet keksimään Vungan pesäpaikan. Olemme aina luulleet hänen pysyttelevän lännempänä, ja isä on häntä paraikaa vainuamassa Ukkoslahden puolella. Olemmepa joutuneet koko ampiaispesään, Muki, ja ainoa keino säilyttää nahkansa eheänä on suoriutua tiehensä koko näiltä mailta.

Samassa kuului hänen takaansa vieno rasahdus, aivan kuin jokin elävä olento olisi varovasti tunkeutunut pihtakuusivesakon läpi. Risahdusta seurasi omituinen nuuskiva ääni ja vihdoin kuului matalaa vikinää.

— Kuulkaahan!

Vabi kumartui jännittyneenä vesakkoon, raotti oksia varovasti ja työnsi päänsä verkalleen aukkoon.

— Hei, Susi! hän kuiskutti kutsuvasti. Mikä nyt on hätänä?

Käsivarren matkan päässä hänestä seisoi pienen kuusinäreikön reunassa laiha, koiran näköinen eläin ruumis jäykkänä ja korvat pystyssä. Tarkemmin katsoen kuitenkin huomasi, että se ei ollut koira, vaan täysikasvuinen susi. Vabi oli opettanut sen pienestä penikasta pitäen koiran tavoille, mutta isommaksi kasvaessaan se oli säilyttänyt rotunsa villit vaistot. Olisipa kiinnityshihna vain katkennut tai kaularemmi luiskahtanut korvien yli, niin varmastikin Susi olisi ilomielin viilettänyt metsiin esi-isäinsä pyyntimaille. Nyt oli nahkahihna kireällä kuin jousen jänne. Suden turpa oli kääntynyt kohti taivasta, sen korvat olivat valppaasti pystyssä ja kurkusta kuului tukahtunutta murinaa.

— Jokin otus on lähellä leiriämme, ilmoitti Vabi toisille ja vetäytyi sukkelaan ulos pensaasta. Muki…

Hänet keskeytti aljusuden pitkä valittava ulina.

Muki kavahti pystyyn valppaana kuin kissa, puikahti pyssy kädessä ulos havumajasta ja katosi pimentoon. Vabi tarttui toiseen jäljellä olevaan pyssyyn ja seurasi häntä Rodin jäädessä makaamaan paikoilleen.

— Makaa vain siinä varjossa äläkä anna valkean loimun ilmaista itseäsi, varoitti toveri matalalla äänellä. Ehkäpä vain jokin metsänelävä on sattumalta törmännyt leiriimme, mutta parasta on joka tapauksessa ottaa asiasta selvä.

Kymmenen minuutin perästä nuori metsästäjä palasi yksinään.

— Turha hälytys! hän nauroi iloisesti. Vähän matkan päässä tuolla puron varrella on susien tappama punahirven raato, ja Susi haistaa joitakin sukulaisiaan, jotka kokoontuvat sinne juhlaan. Muki on pannut sinne raudat, ja aamulla ehkä saamme ensimmäisten susiemme nahat.

— Entä Muki?

— Vahdissa. Hän kiertää vartiota vähän yli keskiyön ja sitten tulee minun vuoroni. Emme voi olla kyllin varovaisia, kun Vungan joukkoa maleksii lähistöllä.

Rod heittelehti kärsimättömästi vuoteellaan.

— Mitäs me teemme — huomenna? hän kysyi haikeasti.

— Lähdemme liikkeelle! tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Sitten epäröivämmin: Jos nimittäin sinä kykenet kävelemään. Mukokin kertoman mukaan ja omasta kokemuksestamme tiedämme, että Vungan väkeä oleilee järventakaisissa metsissä. Me kuljemme pari kolme päivää Ombabikan vartta ylöspäin ennen kuin taas leiriydymme. Sinä ja Muki voitte lähteä heti kun on tarpeeksi valoisaa.

— Entä sinä…? aloitti Rod.

— Minä käväisen vanhoilla sudenjäljillämme noutamassa tänään ampumiemme otusten päänahat. Sinne jäi sinulta yhden kuukauden palkka, Rod! No, käydään nyt levolle. Hyvää yötä — nuku sikeästi — ja herää varmasti huomenna varhain.

Päivän seikkailuista uupuneina pojat nukahtivat heti. Ja vaikka keskiyö tuli ja tunti kului toisensa perästä, ei uskollinen Mukoki hennonut heitä herättää. Antamatta valppautensa herpaantua hetkeksikään vanha intiaani kierteli väsymättä leiripaikkaa. Harmaan aamusarastuksen puhjetessa hän lisäsi rovioon vähän syttyä niin että se leimahti roihuavaan liekkiin, veti syrjään ison kasan hehkuvia hiiliä ja valmisti niiden päällä hyvän aamiaisen. Herätessään Vabi yllätti hänet tästä puuhasta.

— Enpä olisi luullut sinun tekevän minulle moista kepposta, Muki, hän sanoi moittivasti, ja punerrus lensi hänen ruskeille kasvoilleen. Teit kyllä kauhean kiltisti, mutta tahtoisin, ettet enää kohtelisi minua kuin mitäkin pientä lasta.

Hän laski kätensä polvillaan olevan Mukokin olalle, ja vanha metsänkävijä silmäsi häneen onnellinen ja tyytyväinen irvistys ahavoituneilla kasvoillaan, joille lähes viisikymmenvuotinen eräelämä oli piirrellyt ryppyjä tiheään kuin karttaan.

Mukoki oli ollut Vabin ensimmäisenä lapsenhoitajana ja kannellut pientä palleroista olallaan metsiin; hän oli leikkinyt poikasen kanssa ja perehdyttänyt hänet jo pienestä pitäen metsäneläinten tapoihin, ja yhdessä pikku Minnetakin kanssa hän oli surrut, kun Vabi oli lähetetty kouluun. Kaikki hellyys ja rakkaus, mikä piili jämeän vanhan punanahan sydämessä, oli omistettu intiaaninuorukaiselle ja hänen sisarelleen; Mukoki oli heille toinen isä.

— Sinulla eilen julman paha päivä, hän vastasi Vabille. Väsyy kovin. Minulla hyvä olo. — Hän nousi pystyyn ja ojensi Vabille pitkän haarukkakepin, jolla hän oli hoidellut vartaassa käristyviä lihapalasia. Tuolla sinä kääntelee paisti, hän lisäsi. Minä katselen raudat.

Rod, joka myös oli tällä välin herännyt ja kuullut viime sanat, huusi havumajasta:

— Odottakaahan minuutti, Mukoki. Minä lähden mukaanne. Jos olette saanut suden, tahtoisin nähdä sen.

Hetkisen perästä hän ilmestyi näkyviin täysin pukeutuneena ja kasvoillaan paljon terveempi väri kuin eilen illalla nukkumaan käydessä. Hän seisahtui tulen ääreen, ojensi ensin toista kättä ja sitten toista sen lämpimään, irvisti vähän tuskasta ja ilmoitti huolestuneille tovereilleen, että hän oli entisellään, paitsi että käsivarsi ja kylki olivat vielä hyvin hellät.

Kävellen verkalleen, jotta Rod "tottuisi jälleen koipiinsa", kuten Vabi sanoi, Mukoki ja Rod lähtivät virran vartta ylöspäin. Aamu oli harmaa ja hämärä, ja silloin tällöin tipahteli isoja lumihiutaleita ennustaen, että päivän pitkään oli odotettavissa uusi lumimyrsky. Mukokin sudenraudat olivat parinsadan metrin päässä leiristä, ja kun he olivat kiertäneet erään joen polven, pysähtyi vanha metsästäjä äkisti ja päästi hohottavan mielihyvän murahduksen. Katsoessaan hänen osoittamaansa suuntaan Rod näki vähän matkan päässä mustan hahmon hangella.

— Siinä se on! huudahti intiaani.

Heidän lähetessään mustaan hahmoon tuli äkkiä eloa, se rimpuili ja teutaroi lumessa kuin kuolemanhädässä. Muutaman askelen otettuaan he jo seisoivat lähellä vankiaan.

— Naarassusi! huudahti Mukoki.

Hän tarttui vyöllään olevaan kirveeseen ja läheni kyrmistelevää petoa parin askelen päähän. Rod huomasi, että toinen noista isoista teräsansoista oli pureutunut kiinni suden etujalkaan ja toinen takajalkaan. Sen tähden ei eläinparka kyennyt lainkaan puolustautumaan, vaan kyyristyi luimistellen vatsalleen, valkoiset hammasrivit vihaisessa irvessä ja silmät liekehtien kipua ja kiukkua, ja vain laihassa, surkean nälkiintyneessä ruumiissa voi nähdä pelon värinää kun surmaaja lähestyi. Rodia olisi suden avuton tila kovin säälittänyt, jollei hän olisi muistanut, kuinka tiukalla hänen ja Vabin pelastus oli eilen ollut kokonaisen petolauman käsistä.

Pari kolme nopeaa kirveeniskua lopetti eläimen tuskat. Mukoki otti veitsensä ja leikkasi rodulleen ominaisella taidolla syvän uurteen pedon pään ympäri korvien alapuolelta ja irrotti sitten kerran ylöspäin, kerran alaspäin ja kahdesti sivuille nyhtäisten päänahan verestävästä kallosta.

Silloin Rodilta pääsi äkkiä, aivan ajattelematta, kysymys:

— Tuollako tapaa te ihmisiltäkin nyljette päänahan?

Mukoki silmäsi häneen ällistyneenä, hänen leukansa loksahti — ja sitten hän ensi kertaa Rodin kuullen päästi oikean naurunremahduksen. Kun Mukoki nauroi, kuului vain jonkinlaista puoleksi hihittävää, puoleksi korisevaa röhkinää, jota ei Rodin eikä edes Vabinkaan onnistunut matkia.

— Ei ikinä nylkee valkea mies, puhisi Mukoki naurunsa keskeltä. Isä ennen teki niin — nuori mies kun oli. Otti monet päänahat!

Mukokin nauru ei ottanut loppuakseen edes heidän leirille palattuaan.

Aamiainen ahmaistiin vajaassa kymmenessä minuutissa. Lunta alkoi jo putoilla tiheään, ja jos metsästäjät lähtisivät oitis matkaan, heidän jälkensä epäilemättä peittyisivät aivan näkymättömiin puolenpäivän aikaan, mistä voisi olla paljon hyötyä liikuttaessa vungien mailla. Toiselta puolen Vabi tahtoi välttämättä palata eiliselle sudensurmapaikalle korjaamaan päänahat ennen kuin lumi ennätti peittää jäljet. Ei ollut vaaraa, että he eksyisivät toisistaan, sillä olihan sovittu, että Rod ja Mukoki kulkisivat jäätyneen joen vartta ylöspäin. Vabi tavoittaisi heidät ennen pimeän tuloa.

Pyssy, revolveri, veitsi ja vyössä kannettava terävä kirves mukanaan Vabi lähti leiristä. Neljännestunnin kuluttua hän läheni varovaisesti sitä järvenpäätä, jossa vanha uroshirvi oli kamppaillut kuolinkamppailunsa taistellen susilaumaa vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän totesi miten taistelu oli päättynyt — hangella näkyi joukko tyhjiksi kaluttuja luita ja mahtava sarvipari.

Taistelutantereella seistessään Vabi toivoi, että Rod olisi ollut hänen kanssaan katselemassa valtavan kamppailun jälkiä. Tuolla makasi voitettu hirvi — tosin vain luukasana. Mutta valtava pää sarvineen oli jäljellä. Se oli suurin hirvenpää jonka intiaaninuorukainen pitkänä eräaikanaan oli nähnyt, ja hänen mieleensä juolahti, että jos sen voisi sopivalla tavalla käsitellä, se olisi ainakin sadan dollarin arvoinen.

Mutta vanha härkä ei ollut myynyt henkeään ilmaiseksi. Parinkymmenen metrin päässä siitä oli kuolleen ja syödyn suden luut, ja hirven luurangon alla olivat toisenkin harmaaturkin jäännökset. Kummassakin oli päänahat tallella, ja ne nyljettyään Vabi kiiruhti seuraamaan sudenjälkiä.

Puolivälissä järven jäätä, missä hän oli ampunut molemmat viimeiset luotinsa, oli kahden muun suden luut, ja kuusimetsän reunalta hän löysi vielä kolmannen jätteet. Tämä eläin oli ilmeisesti haavoittunut jossakin kauempana, ja verenhaju oli saanut lauman iskemään siihen täällä kiinni. Puolisen mailin päässä Vabi tuli siihen kohtaan, jossa hän oli tyhjentänyt kokonaisen viisipatruunaisen makasiinin susilaumaan, ja sieltä hän löysi vielä kahden suden luut. Paluumatkalle lähtiessään hänellä oli siis seitsemän päänahkaa vyössään.

Vanhan uroshirven jäännösten luona Vabi jälleen pysähtyi. Hän tiesi intiaanien usein säilyttävän hirven- ja peuranpäitä talven yli jäädyttämällä ne, ja tuo hänen edessään oleva pää oli todella säilyttämisen arvoinen.

Mutta minne hän kätkisi sen heidän paluuseensa saakka? Retkihän kestäisi useita kuukausia. Puunoksaan sitä ei voinut ripustaa, sillä siitä sen joku ohikulkeva metsästäjä varastaisi tai se menisi piloille kevätlämpimäin tullessa.

Äkkiä hän sai hyvän aatteen. Miksi hän ei voisi säilyttää sitä "intiaanien jääkaapissa", niin kuin valkoiset metsästäjät sanoivat? Hän kävi heti toimeen. Suurella vaivalla hän raahasi tuon suunnattoman sarviniekkapään lehtikuusinäreikköön. Sudet olivat tosin sitä pahasti kalvaneet, mutta Vabi oli nähnyt intiaanien kauppa-asemalla taitavasti käsittelevän paljon pahemminkin haaskautuneita päitä.

Pihtakuusimetsikön pimennossa, jonne päivänsäteitä harvoin pääsi tunkeutumaan, nuori intiaani kävi ahkeraan työhön. Puolitoista tuntia aherrettuaan hän sai valmiiksi maakuopan, joka oli metrin syvyinen ja toista metriä sivuilleen. Sen pohjalle hän loi noin kymmenen sentin vahvuisen lumikerroksen, jonka takoi pyssynsä perällä niin tiiviiksi kuin mahdollista. Sitten hän sovitti pään sarvineen kuoppaan, täytti sen lumella ja loi jäätyneet maakokkareet tiiviisti ylle. Työnsä jäljet hän peitti lumikerroksella, teki kirveellään rastit kahteen lähellä kasvavaan puuhun ja lähti sitten jatkamaan matkaa.

— Sinne on haudattuna kolmekymmentä dollaria miestä kohden, se on varma, hän puheli hyvillään itsekseen kiiruhtaessaan Ombabika-joelle päin. — Maaperä sulaa siellä vasta kesäkuuksi. Hirvenpää ja kahdeksan suden päänahat ei ole niinkään huono päiväansio, Rod poikaseni!

Hän oli tehnyt taivalta kolmisen tuntia. Lunta oli tuprutellut tasaisesti, ja leirille jouduttuaan hän huomasi, että Rodin ja Mukokin jättämät jäljet olivat jo osittain peittyneet. He olivat siis lähteneet matkaan melko aikaisin.

Vabi kiirehti oitis toveriensa perään. Lumipyryssä ei nähnyt puoltasataa metriä kauemmaksi, ja ajoittain joen toinen ranta katosi kokonaan näkyvistä. Jos sää olisi ollut selkeämpi, heidän ei olisi onnistunutkaan paeta Vungan tyyssijoilta, arveli nuori metsämies itsekseen. Mutta illalla he olisivat jo monen mailin päässä joen yläjuoksun varrella, eivätkä mitkään merkit kielisi vainoojille heidän oleskelupaikkaansa ja heidän kulkusuuntaansa.

Kaksi tuntia Vabi tarpoi uupumatta toveriensa jälkiä, jotka kävivät yhä selvemmiksi.

Kolme tuntia taivallettuaan Vabi arvioi kulkeneensa ainakin kymmenen mailia. Hän istahti huokaamaan ja nauttimaan eväitä, jotka oli lyönyt laukkuunsa aamullisesta ateriasta. Hän ihmetteli Rodin kestävyyttä. Hän ei epäillytkään, että tämä ja Mukoki olivat vielä kolmen tai neljän mailin päässä hänen edellään, jolleivät hekin olleet käyneet istumaan ja syömään päivällistä, mikä tuntui hänestä hyvin uskottavalta.

Salo hänen ympärillään oli sykähdyttävän hiljainen. Ei edes pulmusten siritystä kuulunut. Pitkän aikaa Vabi istui liikahtamatta kannon päässä, lepuutti jalkojaan ja kuunteli jännittyneenä. Tällainen päivä tuntui hänestä omituisen ja sanomattoman viehättävältä. Tuntui kuin koko maailma olisi tauonnut hengittämästä; vain luminen taivas levitti maan yli valkean alttarivaatteen.

Kesken tätä juhlallista hiljaisuutta kiiri hänen korvaansa yhtäkkiä ääni, joka sai hänet huudahtamaan kauhusta. Selvä, kauas kajahteleva pyssynlaukaus!

Sitä seurasi kohta toinen ja kolmas, kunnes hän sai lasketuksi viisi laukausta.

Mitä tuo tarkoitti? Hän kavahti pystyyn kannolta — hänen sydämensä löi rajusti ja joka hermo jännittyi. Hän olisi voinut vannoa, että se oli Mukokin pyssyn ääni — mutta hänenhän ei pitänyt tänään ampua ollenkaan riistaa! Siitä he olivat aamulla sopineet keskenään.

Oliko Rodin ja vanhan intiaanin kimppuun hyökätty? Seuraavassa tuokiossa Vabi jo tarpoi jälkiä pitkin notkeasti kuin peura.

5.

SALAPERÄISIÄ LAUKAUKSIA SALOLLA

Samotessaan jälkiä pitkin laukausten suuntaan nuori intiaani unohti kokonaan varovaisuutensa. Hänen vertaan kuohutti tietoisuus, ettei hetkeäkään ollut hukattavana — että hän ehkä joka tapauksessa saapuisi liian myöhään auttaakseen tovereitaan ahdingosta.

Hänen pelkoaan enensi laukausten jälkeen seurannut syvä hiljaisuus. Kiihkeästi hän toivoi kuulevansa muita taistelunmerkkejä — Mukokin revolverin pamahduksia, voittajain riemuhuutoja. Jos ystävät olivat joutuneet väijytykseen, niin verinen työ oli tällä hetkellä jo lopussa. Jokaisena sekuntina tuo kolkko vakaumus yhä vahvistui, ja kun hän kulkiessaan ojensi kiväärinsä piipun eteenpäin, haparoi sormillaan liipaisinta ja tähysteli pyryn sokaisemin silmin tanssivaan lumimyrskyyn, hänen huuliltaan pääsi nyyhkytyksen tapainen huokaus.

Hänen edessään joen uoma kapenemistaan kapeni, kunnes se viimein aivan hautautui tornimaisten punasetrien pimentoon. Iltahämärä oli jo painunut maiseman ylle. Vabi pysähtyi vielä kerran hetkiseksi kuulostamaan ennen kuin sukelsi setrimetsän synkkään katveeseen. Mutta hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kumahtelevat lyönnit. Salon rajaton hiljaisuus oli kerrassaan masentava. Ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä enemmän jokin selittämätön voima tuntui pidättävän häntä paikallaan. Pelkoa se ei ollut, mutta…

Mitä oikein oli tuolla etumaisten setrien takana, mikä siellä hiipi väijyen ja varovaisesti eteenpäin lumen kajasteessa?

Miltei eläimellinen vaisto, tiedostamaton ja ylivoimainen, viskasi Vabin polvilleen. Hän ei ollut nähnyt mitään, ei kuullut mitään, millä olisi ollut selvä ruumiillinen hahmo, mutta hän kyyristyi kokoon, kunnes ei ollut väijyvää, kyrmyselkäistä sutta suurempi, ja käänsi päättäväisesti rihlansa suun läheisen metsän yhä tummuvaa katvetta kohti. Jokin sieltä varmasti läheni, varovaisesti ja perin verkalleen. Intiaanipoika vaistosi tuon kaiken, mutta kuolemakseenkaan hän ei olisi osannut selittää sitä kauhua, joka hänet oli vallannut.

Hän kyyristyi yhä matalammaksi lumeen, ja hänen silmänsä paloivat kuin hiilet. Minuutti kului toisensa jälkeen, hirvittävän hitaasti, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Vihdoin Vabi erotti setrien hämärästä kujanteesta lentoon pyrähtäneen riekon hätääntynyttä ujerrusta. Tätä varoitusta hän oli monien vuosien kokemuksesta oppinut pitämään arvossa. Ehkäpä saalinhimoinen kettu oli pelottanut linnun tai se oli säpsähtänyt lähestyvän hirven tai peuran astuntaa.

Vabi tiesi, että riekon nopea, pehmeä ujerrus merkitsi ihmisen läheisyyttä. Hän hypähti pystyyn, painui rantaa paartavien setrien pimentoon ja lähti sitten etenemään varovasti puiden lomitse pysytellen koko ajan jäätyneen joen partaalla.

Vähän matkaa kuljettuaan hän pysähtyi jälleen ja kyyristyi kaatuneen puun taakse. Siitä hän saattoi nähdä puiden välistä valjusti kilottavalle lumelle, eikä kukaan ohitse pyrkivä voinut välttyä hänen silmältään.

Hänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Nyt hän kuuli oravankin pitävän rähäkkää, ja se oli paljon lähempänä kuin äskeinen riekko. Kerran hän luuli kuulleensa kahden esineen lyövän yhteen, aivan kuin pyssynpiippu olisi sattunut lyömään kuivaa kelo-oksaa vasten.

Äkkiä Vabi luuli näkevänsäkin jotakin — epämääräisen varjon, joka kumotti lumella kadoten ja tullen jälleen näkyviin. Hän pyyhkäisi kintaallaan veden ja lumirännän silmistään ja katseli uudestaan tiukasti ja kauan. Varjo katosi ja tuli sitten jälleen näkyviin entistä isompana ja selvempänä. Ei ollut enää erehtymisen mahdollisuutta. Mikä hyvänsä tuo riekkoa säikyttänyt olento olikin, se oli nyt lähestymässä verkalleen ja äänettömästi.

Vabi nosti pyssyn poskelleen. Lähestyjän elämä ja kuolema riippui liipaisimella olevan etusormen painalluksesta. Mutta hän oli siksi kokenut eränkävijä, ettei ampunut umpimähkään tietämättä mikä otus ammuttava oli.

Metri metriltä varjo lähestyi — ja jakautui äkkiä kahdeksi! Vabi erotti nyt selvästi, että tulijat olivat miehiä. Molemmat lähestyivät perin varovaisesti, miltei ryömien, aivan kuin olisivat pelänneet kohtaavansa vihollisia.

Vabin sydän hypähti helpotuksesta ja ilosta. Oli aivan varmaa, että Mukoki ja Rod olivat vielä hengissä; miksi vungat muuten olisivat kierrelleet noin varovaisesti? Mutta ilon ailahdus sammui äkisti, ja Vabista tuntui kuin kylmä koura olisi karannut hänen kurkkuunsa, kun tilanne äkkiä selvisi hänelle. Hänen ystävänsä olivat kierroksessa, ja nuo kaksi vungaa hiipivät jälkiä pitkin hänen kimppuunsa! Hyvin hitaasti ja kevyesti nuoren intiaanin sormi painautui pyssyn liipaisimelle.

Varjot olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottelevan keskenään. Ne olivat Vabista vain parinkymmenen metrin päässä. Hän laski tuokioksi aseensa ja kuunteli jännittyneenä ja tarkkaavaisesti, mutta erotti ainoastaan matalaäänistä mutinaa. Mutta sitten hänen korviinsa kantautui selvemmin vastaus toisen varovaiseen kysymykseen:

— No, olkoon menneeksi!

Tuo ei ollut vungien kieltä! Sehän kuulosti aivan kuin… Samassa Vabi huudahti hiljaa:

— Hoi, Muki — Muki — Rod!

Seuraavassa tuokiossa kaikki kolme sudenpyytäjää olivat jälleen yhdessä ja pusersivat äänettöminä toistensa käsiä.

— Sinä ampui? kuiskasi Mukoki.

— En! vastasi Vabi, ja hänen silmänsä levisivät ällistyksestä. Etkö sinä ampunut?

— En.

Tuo yksisanainen vastaus sisälsi uuden pelottavan varoituksen. Kuka sitten oli ampunut nuo viisi laukausta? Metsästäjät silmäilivät ymmällään toisiaan. Yhä äänettömänä vanha intiaani osoitti kädellään tumman setrihongikon keskeltä hohtavaa joenuomaa. Ilmeisesti hän arveli laukausten tulleen sieltä. Vabi pudisti päätään.

— Siellä ei ollut jälkiä, hän kuiskasi. Kukaan ei ole tullut joen poikki.

— Minä luulin kuulleeni laukaukset tuolta päin! läähätti Rod ja viittasi metsään. — Mutta Mukoki sanoi ei.

Pitkän aikaa kaikki kolme seisoivat liikahtamatta ja kuuntelivat. Puolisen mailin päästä kauempaa metsästä he kuulivat yksinäisen suden huhuilua. Vabi katsahti uteliaasti vanhan intiaanin silmiin.

— Tuo susi vainuaa ihmisjälkiä, hän kuiskasi. Mutta minun jälkiäni ne eivät ole!

— Eivät meidänkään, virkkoi Rod.

Tuo pitkä suden ulvonta oli ainoa ääni, joka häiritsi lähestyvän yön syvää hiljaisuutta. Mukoki kääntyi takaisin entisille jäljilleen ja toiset seurasivat häntä. Neljännesmailin päässä joki tuli yhä kapeammaksi ja puristui jyrkkien kallioiden väliin, jotka hiukan etempänä rannasta kohosivat vähäisten vuorten korkuisiksi.

Metsästäjäin kävi mahdottomaksi enää seurata sulana kohisevan koskisarjan uomaa, joten heidän oli pakko poiketa valtavien kalliojärkäleiden lomitse sisemmälle metsään. Vihdoin heidän polkunsa vei harjanteen huipulle, jossa ison paaden suojassa vielä kyti Rodin ja Mukokin leirinuotion jäännöksiä. Täällä he olivat odotelleet Vabia ja kuulleet nuo salaperäiset laukaukset, joita hekin olivat aluksi otaksuneet väijyvien rosvojen ampumiksi.

Havumaja odotteli heitä kallion kyljessä, ja nuotion vieressä virui iso kimpale käristettyä lihaa, joka oli pudonnut varrasta hoidelleen Mukokin kädestä hänen kuullessaan laukaukset. Tämä jylhien kallioiden joka haaralta saartama aukea, jonne vain kaita sola johti, oli ihanteellinen leiripaikka, ja koko päivän hangessa kahlanneet ja peräti uupuneet metsästäjät silmäilivät sitä tyytyväisinä välittämättä enää vihollisista, joiden tiesivät kiertelevän lähistöllä.

Vabi ja Rod olivat juuri käyneet uudestaan virittämään valkeata, kun Mukokin omituinen käytös kiinnitti heidän huomiotaan. Vanha soturi nojautui pyssyynsä hievahtamatta ja katseli paheksuvasti poikien puuhia. Polvillaan oleva Vabi silmäsi häneen kysyvästi.

— Ei tänne tekee valkea, sanoi Mukoki päätään pudistaen. — Ei tohdi olla täällä. Menee pois — vuoren taa!

Suoristaen selkäänsä hän ojensi pitkän käsivartensa pohjoista kohti.

— Joki juoksee kuin hullu pitkin vuoren reuna, hän jatkoi. — Pauhaa ja parkuu kun kulkee kallion puhki, sitten leviää rämesuoksi — sitten juoksee taas vuoren halki ja lopulta on taas leveä, tyyni joki. Me menee pois vuorten taa. Sataa lunta koko yö. Huomenna ei mitä jälkiä Vungan nähdä. Jos ollaan täällä yö tulee huomenna iso jälki. Vunga on meidän kintereillä kuin paha henki — saa kohta nähdä!

Vabi nousi pystyyn hyvin pettyneen näköisenä. Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut jalkeilla, kävellyt koko päivän, jopa pannut välistä juoksuksikin, ja nyt hän tunsi itsensä niin uupuneeksi, että olisi kernaasti alistunut vaaroihinkin saadakseen rauhassa syödä ja viskautua nukkumaan. Rodin laita oli vielä huonommin, vaikka hän oli kävellyt vähemmän.

Tuokion pojat katselivat äänettöminä toisiaan salaamatta lainkaan mielipahaansa. Mutta Vabi oli siksi järkevä ja kokenut, ettei käynyt vastustamaan vanhaa eränkävijää. Jos Mukoki kerran sanoi, että heidän yöpymisensä tänne oli vaarallista, niin sen täytyi olla vaarallista; vastaan väittäminen ei auttanut. Hän tiesi, että Mukoki oli heimonsa mainioin metsänkävijä, oikea vainukoira, ja Mukokin sana oli aina toisille laki. Vabi siis nyökkäsi ja irvisti iloisesti Rodille, joka tosiaan tarvitsi rohkaisua, ja rupesi jälleen köyttämään selkäänsä reppua, jonka oli vastikään heittänyt maahan.

— Vuorelle ei kovin pitkä matka. Kaksi kolme mailia — sitten leiri, rohkaisi Mukoki. Astuu hiljaa — sitten syö vahvasti.

Vain joitakin tarvekaluja oli ennätetty purkaa kelkasta, jota retkeläiset vetivät mukanaan erämaassa, ja ne Mukoki sälytti joutuin paikoilleen. Sitten nuo kolme seikkailijaa lähtivät tarpomaan eteenpäin pitkin jylhää harjua.

Vabi johti kulkua selkä kumarassa raskaan taakan alla, valiten helpoimman tien kelkalle ja katkoen näreitä ja vesoja terävällä vyökirveellään. Muutaman askelen päässä hänestä kulki Mukoki vetäen kelkkaa, ja reen perässä seurasi Susi, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty rekeen. Jälkijoukkona oli Rod, joka ei vielä ollut perehtynyt raiteen polkemiseen.

Alkoi nopeasti pimetä. Vaikka Vabi oli Rodista vain kymmenkunnan askelen päässä, voi tämä vain silloin tällöin nähdä hänestä vilauksen lumen kilotusta vasten; ja Mukikin, joka kulki selkä kumarassa valjaissaan, näkyi vain hämäränä pilkkuna. Vain Susi oli kyllin lähellä ollakseen seuraksi ylen uupuneelle ja masentuneelle poikaparalle.

Rod ei helposti tullut alakuloiseksi, mutta nyt hän kaipasi kauppa-aseman leppoisaa rauhaa. Minnetakin kuva kohosi hänen mieleensä; kuinka hauskaa olisikaan tällä hetkellä istua tytön vieressä ja kuunnella hänen herttaisia tarinoitaan linnuista ja metsän eläimistä!

Harjun selkä jyrkkeni ja kapeni sitä mukaa kuin matkue eteni. Kaukaa sen juurelta kuului kosken pauhua, ja sen suunnasta Rod päätteli heidän olevan jo lähellä äkkijyrkännettä. Jylhät jättiläispaadet ja irtaimet kallionkappaleet, joita maankuoren liikkuminen oli aikojen hämärissä kasannut kukkulan laelle, vaikeuttivat heidän kulkuaan; jokainen askel oli otettava mitä varovaisimmin. Kosken mylvinä koveni kovenemistaan, ja toisella laidalla Rod luuli erottavansa hämärän, jylhän kallioseinän kohoavan korkeuteen kuin varjomainen jättimuuri. Hän päätteli, että siinä oli tuo äkkijyrkänne. Mukoki ja Vabi vaihtoivat paikkaa.

— Mukoki on käynyt täällä ennenkin, karjui Vabi Rodin korvaan. Siitä huolimatta oli hänen äänensä hukkua heidän alapuoleltaan kuuluvaan pauhuun. — Tässä kohdassa joki puhkaisee vuoren.

Rod unohti tykkänään väsymyksensä ja raihnaisuutensa. Ei hurjimmissakaan seikkailu-unelmissaan hän ollut arvannut mitään tämäntapaista.

Jokainen askel tuntui vievän heidät yhä lähemmäksi avaraa vuorensolaa, josta vesi kiehuen ja kohisten syöksyi alas, mutta vielä hän ei nähnyt siitä merkkiäkään. Hän jännitti silmiään ja korviaan odottaen joka hetki kuulevansa vanhan erämiehen varoittavan äänen.

Yhtäkkiä — niin äkkiä että hän hätkähti — hän näki äskeisen jättiläisvarjon heitä lähellä, mutta vastakkaisella puolella, ja nyt hän ensi kertaa käsitti heidän asemansa. Vasemmalla puolella oli äkkijyrkänne — oikealla vuoren pystysuora seinä. Kuinkahan leveä olikaan se reunama, jota myöten he kulkivat? Rodin jalka takertui lumeen hautautuneeseen oksaan. Hän sieppasi sen ja viskasi alas syvyyteen; sitten hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta putoavan oksan ääntä ei kuulunut. Jyrkänne oli aivan vierellä — kylmä väristys puistatti Rodia. Tällaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut.

Vaikka pimeässä ei voinut nähdä mitään, Rod tiesi reunaman johtavan ylös laelle. Hän kuuli Vabigunin ähkivän, kun tämä kiskoi raskasta kelkkaa pehmeässä lumessa, ja hän rupesi auttamaan lykkäämällä sitä takaapäin. Puolisen tuntia tätä työlästä taivallusta jatkui, kunnes virran kohina oli haihtunut aivan kuulumattomiin. Ja nyt ei oikealla puolella ollut enää vuoriseinääkään. Viittä minuuttia myöhemmin Mukoki komensi pysähtymään.

— Huipulla ollaan, sanoi hän lyhyesti. Tässä leiri tehdään!

Rod ei voinut pidättää ilon huudahdusta, ja Vabikin murahti tyytyväisenä riisuutuessaan valjaista. Mukoki, joka ei tuntunut koskaan väsyvän, rupesi kohta etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja hetken hengähdettyään toisetkin yhtyivät häneen.

Paikka valittiin ison kallion suojaiselta puolelta, ja Mukokin luodessa lunta syrjään nuoret metsästäjät kävivät kirveillään katkomaan lähellä kasvavasta palsamimäntymetsiköstä taipuisia hyvänhajuisia vesoja ja oksia, joita he kantoivat sylillisen toisensa perästä leiripaikalle. Tunnin kuluttua oli mukava havumaja pystyssä ja sen edessä iloinen nuotio, joka viskasi räiskyviä liekkejä ja säkeniä pimeään yöhön.

Ensi kerran koko päivänä he tunsivat nyt kuinka nälkäisiä he oikein olivat. Mukoki rupesi laittamaan ruokaa sillä aikaa kun Vabi ja Rod kokoilivat polttopuita yön varalle. Onneksi he löysivät läheltä muutamia kuivia poppelinrunkoja, maailman parasta nuotiopuuta, ja paistin ja kahvin valmistuessa heillä oli jo hakattuna aikamoinen pino halkoja.

Mukoki oli kattanut juhla-aterian majan oviaukkoon, jossa valkean loimu lämmitti heitä edestä ja takaa heijastuessaan kallionseinämästä. Ei ollut ihme, että tämä runsas lämmin ja vankka illallinen kävikin pojille ylivoimaiseksi. Rod kykeni vaivoin ryömimään majan perälle, missä hän kääri huopia ympärilleen, hautautui raitistuoksuisiin palsamihavuihin ja veteli tuota pikaa autuaallisia unia.

Hänen viimeinen aistimuksensa oli epäselvä kuva Mukokista, joka läjäsi lisää syttyä nuotioon, niin että liekit räiskähtivät monen metrin korkeuteen valaisten kallio järkäleiden villiä amfiteatteria, jonka takana, yllä ja ympärillä oli sysipimeä, salamyhkäinen erämaa.

6.

MUKOKI HÄIRITSEE VAINAJIEN KOTIRAUHAA

Mutta Roderick Drew näki vain levottomia ja tukalia unia, sillä hänen jokaista jäsentään särki ja kolotti edellisen päivän kovista ponnistuksista. Vabin ja vanhan intiaanin vedellessä sikeitä unia Rodin ajatukset harhailivat levonkin aikana mitä merkillisimmissä ja järkyttävimmissä seikkailuissa, joista hän monesti havahtui äänekkäästi parkaisten ja kavahtaen istualleen.

Kerran herätessään hän luuli kuulevansa askelia majan läheltä. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan, hieroskeli silmiään ja tuijotti typertyneenä toveriensa tummia, liikkumattomia hahmoja. Hän painautui uudestaan vuoteelleen, mutta istui vähän ajan perästä jälleen pystyssä aivan virkeänä. Hän olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa tällä kertaa todellisia askelia — pehmeää, varovaista ryömimistä hangessa miltei päänsä kohdalla.

Henkeä pidättäen hän kuunteli, mutta ei erottanut muuta ääntä kuin sammuvien hiilten risahtelua nuotiosta. Siis pelkkää unta! Vielä kerran hän heittäytyi pitkäkseen ja kietoi peitteen tiukasti ympärilleen. Sitten hän henkäisi pitkään, ja rauhattomuus tuntui tyyten katoavan hänen verestään.

Mitä tuo oli?

Nyt hän oli täysin valveilla, joka hermo jännittyneenä. Hän oli sittenkin kuullut — askelia! Hitaita, hyvin varovaisia tällä kertaa. Hän kohottautui. Hän kuuli selvästi kevyttä kahinaa hangelta. Ääni kuului tulevan majan takaa — etenevän ja sitten taukoavan. Sammuvan nuotion häälyvä kajastus leikitteli yhä vielä ison kallion kyljessä. Yhtäkkiä näkyi jotakin tummaa liikkuvan kallion äärimmäisen reunan kohdalla.

Jokin olento läheni varovasti ryömien nukkuvaa leiriä.

Ensi silmänräpäyksessä tuo järkyttävä havainto aivan turrutti Rodin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tajusi tilanteen kuin salamanvalossa. Vungat olivat seuranneet heidän kintereillään! He aikoivat nyt hyökätä avuttomien nukkujien niskaan!

Sattumalta hänen kätensä kosketti Vabin pyssyn piippua. Kylmän teräksen kosketus palautti hänet tajuihinsa. Ei ollut aikaa herättää tovereita. Samassa kun hän veti aseen luokseen hän näki lähestyvän hahmon kasvavan yhä suuremmaksi kallion laidalla — nyt se seisoi kyyristyneenä kuin tehdäkseen surmanhypyn.

Lyhyt, läähättävä hengähdys — jyrähtävä pamaus — murajava tuskankiljahdus — ja sitten koko leiri oli hereillä!

— Ne karkaavat meidän kimppuumme! karjaisi Rod. Sukkelaan pystyyn — Vabi — Mukoki!

Valkoinen poika oli nyt polvillaan, savuava ase yhä suunnattuna kallionreunaa kohti. Siellä näkyi tumma ruumis kiemurtelevan ja potkivan henkitoreissaan. Seuraavana tuokiona oli vanha intiaanisoturi polvillaan Rodin vierellä, pyssy poskella, ja heidän päittensä yli kurottautui Vabin käsivarsi pidellen järeätä revolveria, jonka piippu kiilteli heikossa tulenloimussa.

Kokonaisen minuutin he odottivat vihollista täydessä ampuma-asennossa, henkeään pidättäen.

— Ne ovat menneet menojaan! huohotti Vabi.

— Minä osuin yhteen! vastasi Rod käheästi kuiskaten.

Mukoki vetäytyi majan perälle, puhkaisi sivuseinään aukon, josta kurkisti ulos. Hän ei voinut nähdä mitään merkillistä. Varovaisesti hän työntyi ulos pitäen pyssyään ojennettuna.

Toiset kuuntelivat jännittyneinä hänen kulkuaan. Askel askeleelta vanha soturi eteni selkä kumarassa kallion reunaa kohti. Nyt hän oli jo aivan lähellä sitä, nyt…

Nuorukaiset näkivät hänen äkkiä ojentuvan suoraksi. Sitten he kuulivat hänen päästävän matalan naurunhihityksen. Hän kumartui ja nosti lumesta jonkin möhkäleen, jonka viskasi nuotionloimon piiriin.

— Hirmuttu iso vunga! Tappaa soma lihava ilves!

Vaikertaen puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan Rod paiskautui selälleen havukasalle, mutta Vabi puhkesi naurunhohotukseen, joka kajahti kauas hiljaiseen yöhön. Mukokin naaman oli leveä irvistys uurtanut tuhansiin ryppyihin.

— Hirmuttu iso vunga totta! hän toisti hihittäen. Päästää kuti ilvestä päin naamaa.

Kun Rod viimein tuli majasta toisten seuraan, hän punoitti koko naamaltaan ja irvisti kuin lammas, kuten Vabi sanoi.

— Kyllähän teidän kelpaa minulle nauraa, Rod puolustelihe. Mutta entä jos vungat todellakin olisivat hyökänneet kimppuumme — mitäs sitten? En totta vie enää toista kertaa pane rikkaakaan ristiin, jos päällemme käydään. Te junkkarit saatte silloin itse pitää huolen kaikesta!

Mutta vaikka olikin ärtyvinään toisten pilanteosta, Rod oli itse asiassa suunnattoman ylpeä ensimmäisestä ilveksestään. Se olikin lajinsa suurimpia otuksia, ja nälkä oli varmaan ajanut sen leirille tavoittelemaan illallisen jätteitä. Kesy Susi, jota vaisto oli varoittanut antautumasta otteluun tämän sukunsa verivihollisen kanssa, oli pelkurimaisesti puikahtanut havumajaansa.

Mukoki rupesi nylkemään kaunista turkkia.

— Te pojat nukkumaan taas, hän sanoi tovereilleen. Mukoki laittaa iso kokko — sitten nukkua.

Seikkailun jännitys oli karkottanut Rodin painajaisunet; hän nukkui sikeästi ja heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Hänen ihmeekseen aurinko paistoi heleästi. Vabi ja vanha intiaani olivat jo tulen ääressä aamiaista laittamassa, ja Vabin huolettomasta vihellyksestä Rod päätteli, ettei vungain taholta ollut enää mitään pelättävää. Viivyttelemättä hän yhtyi toisten puuhiin.

Ylt'ympäriinsä peitti tienoon häikäisevä hanki. Kalliot, puut ja heidän takanaan kohoava harju olivat hautautuneet lähes metrin vahvuiseen lumeen.

Mutta vasta pohjoiseen päin katsahtaessaan Rod näki korven koko mahtavuudessaan. Leiri oli tehty harjanteen äärimmäiseen nokkaan, ja siltä hän voi nähdä jylhää, neitseellisen valkeata erämaata maileittain aina suuren Hudson-lahden kaltaille asti. Hurmion vallassa hän katseli koskemattomia metsiä, seurasi luikertelevan joen uomaa siksi kunnes se katosi etäisyyteen, ja lepuutti silmiään siellä täällä kimaltelevilla järvenselillä, jotka paistoivat heleinä läikkinä metsien tummasta kohdusta. Tämähän oli todellinen satumaa! Hänen suonensa sykkivät, hänen kasvonsa punoittivat, tuskin hän uskalsi hengittää.

Mukoki oli äänettömästi tullut hänen vierelleen ja lausui nyt matalalla kurkkuäänellään eteensä osoittaen:

— Kakskymmentä tuhatta hirviä tuolla — kakskymmentä tuhatta karibua! Ei ihmistä — ei taloa — ei mitään kakskymmentä tuhatta mailin matkalla!

Yhä väristen mahtavasta mielenliikutuksesta Roderick katseli vanhaa soturia. Mukokin silmissä oli omituinen kostea loiste. Hän tuijotti avaraa metsäulappaa, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua sen äärimmäisten rajojen taa. Vabikin tuli toisten luo ja laski kätensä Rodin olalle.

— Muki on syntynyt tuolla kaukana — paljon kauempana kuin me täältä voimme nähdäkään, hän sanoi. Kaikki nuo tienoot olivat hänen metsästysmaitaan hänen poikana ollessaan. Katsohan tuota etäistä kukkulaa — se näyttää matalalta pilvenhattaralta. Sinne on täältä matkaa kolmekymmentä mailia. Entä tuo järvenselkä tuolla melkein kohdallamme — sinnekin on viitisen mailia! Jos hirvi tai peura tai susi sattuisi kulkemaan jään poikki, niin näkisit sen selvästi.

Hetkisen kaikki kolme seisoivat äänettöminä; sitten Vabi ja vanha intiaani palasivat valmistamaan aamiaista jättäen Rodin yksikseen lumoukseensa. Mitä selvittämättömiä salaisuuksia, mitä kertomatta jääneitä murhenäytelmiä, mitä jännittäviä romaanin aiheita, mitä taru- ja kulta-aarteita tämä autio pohjola mahtoikaan kätkeä avaraan kohtuunsa!

Aamiaiskutsu keskeytti Rodin ajatukset miltei epämieluisasti. Mutta haaveilut eivät silti olleet vähentäneet hänen ruokahaluaan. Vabi ja Mukoki olivat jo päättäneet, ettei tänä päivänä tehtäisi lainkaan taivalta, vaan pysyttäisiin leirissä. Siihen oli montakin syytä.

— Nyt emme voi kulkea ilman lumikenkiä, selitti Vabi Rodille, ja tarvitsemme päiväkauden totuttaaksemme sinua niiden käyttämiseen. Toiseksi makaavat kaikki riistaeläimet tähän aikaan hiljaa aloillaan. Hirvet, peurat ja varsinkin sudet lähtevät liikkeelle vasta illalla, ja nyt päivällä emme saisi lainkaan tietää, millaiseen riistaseutuun olemme joutuneet. Ja juuri se on nykyään kaikkein tärkeintä. Heti kun me lähipäivinä huomaamme tulleemme ensiluokkaiseen riistamaahan, pysähdymme ja rakennamme itsellemme talvimajan.

— Luuletteko siis meidän olevan tarpeeksi etäällä vungista? kysyi Rod.

Mukoki murahti.

— Ei uskoo että vungat tulee vuoren yli. Sen takana niillä on julmettu hyvä metsästysmaa. Sinne ne jää.

Murkinoitaessa valkoinen poika teki satoja kysymyksiä suurista saloista, jotka suunnattomana tauluna levisivät heidän alapuolellaan ja ympärillään. Heti syötyään hän ilmoitti haluavansa opetella lumikengillä kulkemista, ja tunnin verran Vabi ja Mukoki harjoittivat häntä harjun selänteellä taputtaen hyväksyvästi käsiään, kun hän otti erikoisen ripeitä harppauksia, ja räjähtäen tuon tuostakin nauramaan hänen kuperkeikoilleen. Puolenpäivän aikaan Rod arveli jo osaavansa tämänkin taidon.

Tämä leirissä vietetty päivä oli Rodista erinomaisen hauska, mutta hän huomasi Vabin mielen olevan painuksissa. Useammin kuin kerran hän keksi tämän istuvan yksikseen majassa, äänettömänä ja ilmeisesti alakuloisiin mietteisiin painuneena, ja lopulta hän pyysi toista kertomaan huolensa.

— Mikä sinua oikein vaivaa, Vabi? hän kysyi. Onko jokin hullusti?

Vabi kimposi pystyyn ja naurahti heikosti.

— Etkö sinä ole koskaan nähnyt unia, jotka kiusaavat sinua vielä valveilla ollessasi? Minä näin sellaisen viime yönä, ja siitä lähtien — jollain tapaa — en voi olla miettimättä kotolaisia ja nimenomaan Minnetakia. Siinä koko juttu. Mitä siitä arvelet, tyhjää loruako kaikki? Hiljaa — kuuntelehan! Eikö tuo ollut aivan kuin Minnetakin vihellystä?

Tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun Mukoki tuli aika joutua jyrkänteen reunalta.

— Katsoo hauskaa! hän huusi hiljaa. Pian — katsoo tuonne! Hän kääntyi ja harppasi takaisin harjanteen äärimmäiselle reunalle poikien seuratessa aivan hänen kintereillään.

— Karibu-u-u! hän kuiskutti kiihkeästi, kun toiset olivat kerinneet hänen rinnalleen. Karibu-u-u leikkii iso hyppy!

Hän osoitti alas lumiselle salolle. Kolmen neljännesmailin päässä heistä — vaikka Rodin silmissä matka näytti vain yhdeltä neljännekseltä — piti puolisen tusinaa isoja eläimiä merkillistä peliä eräällä vuoren ja metsänreunan välisellä aukeamalla. Nyt Rod sai nähdä ensimmäisen vilahduksen tästä pohjolan ihmeellisestä eläimestä, josta hän oli lukenut niin paljon.

— Mikä niitä oikein vaivaa? hän huudahti ihmeissään, ja hänen äänensä värisi innostuksesta. Mitä ihmettä ne noin…

— Ne leikkii iso hyppy! hihitti Mukoki vetäen pojat ison paaden taakse piiloon peurojen näkyvistä.

Vabi oli kastellut etusormen suussansa ja kohottanut sen päänsä yli — intiaanien luotettavin keino tuulen suunnan määräämiseksi. Tuulenpuoleinen osa sormesta kuivui tuota pikaa toisen puolen jäädessä kosteaksi ja kylmäksi.

— Tuuli käy meitä vastaan, Muki, hän sanoi. Nyt olisi mainio ampumatilaisuus. Lähde sinä! Rod ja minä jäämme tänne katselemaan niiden peliä.

Rod kuuli hänen sanansa — tiesi että Mukoki paraikaa hiipi takaisin leiriin pyssyä noutamaan — mutta hän oli kuin lumottu eikä hetkeksikään siirtänyt silmiään alapuolella olevasta ihmeellisestä näytelmästä. Kaksi uutta peuraa oli yhtynyt ilonpitäjiin. Rod voi nähdä auringon kimaltelevan niiden sarvissa, kun ne nyökyttivät päätään tanssin tahdissa. Tavan takaa seurasta erosi äkkiä kolme tai neljä peuraa, jotka kiitivät nuolen nopeasti hankea pitkin aivan kuin kuolema olisi ollut niiden kintereillä. Pari-kolmesataa metriä juostuaan ne pysähtyivät yhtä äkkiä pyörien ympäri huimassa karkelossa, aivan kuin pakotiet olisivat olleet tukossa joka puolelta; sitten ne palasivat yhtä joutuin muuhun laumaan. Mutta vielä enemmän kiehtoi Rodin mieltä eräs toinen temppu, jolle hän olisi nauranut — kuten Vabi teki hänen selkänsä takana — jollei se hänelle olisi ollut niin uusi ja ihmeellinen. Tanssijoista erosi jälleen joku vikkeläjalkainen otus, mutta ei kauaksi, pyöri ympäri kuin väkkärä, tepasteli, potki ja noikkaili joka haaralle ja lopuksi hyppeli tasakäpälää ilmaan aivan kuin huvittaakseen siten tovereitaan, ja kun tuo temppu oli suoritettu loppuun, se paineli hurjaa vauhtia etemmäksi muun lauman seuratessa jäljestä.

— Ne ovat pohjolan kaikkein sukkelimpia, älykkäimpiä ja leikillisimpiä eläimiä, sanoi Vabi. Ne voivat vainuta ihmisen vuorenkin yli jos tuuli on myötäinen ja näkevät puolen mailin päähän. Katsohan tuonne!

Hän viittasi alaspäin Rodin olan yli. Mukoki oli jo päässyt harjanteen juurelle ja kulki varovaisesti suoraan peuroja kohti. Rod huudahti hiljaa ihmetyksestä.

— Taivaan tasakäpälät, nehän näkevät hänet, eivätkös näekin?

— Eivät sentään, jos Mukokilla on järki tallella, Vabi vastasi hymyillen. Muistahan toki, että me näemme kaikki ylhäältäpäin. Täältä on vapaa näköala joka suunnalle, mutta tuolla alhaalla on viidakkoa ja lumikumpareita estämässä näkyvyyttä. Arvaan ettei Muki näe sataakaan askelta suoraan eteensä. Hän kulkee suoraan karibuita kohti, mutta ei näe niitä ennen kuin joutuu tuon aukeaman reunaan.

Rodin jännitys kasvoi minuutti minuutilla. Yhä lähemmäksi pääsi vanha soturi saalistaan. Kului viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. He voivat nähdä Mukokin pysähtyvän ja tunnustelevan sormellaan tuulensuuntaa. Sitten hän ryömi kumarassa eteenpäin, askel askeleelta, niin verkalleen että näytti kulkevan nelin kontin.

— Hän voi kuulla niiden äänet, mutta ei nähdä niitä! läähätti Vabi toverinsa korvaan. Katsopas! Hän laskee korvansa hangelle! Nyt hän on jälleen oikeassa suunnassa — menossa kohtisuoraan laumaan päin! Kelpo vanha Muki!

Vanha intiaani ryömi edelleen. Kiihtyneenä Rod puristi kätensä nyrkkiin ja uskalsi tuskin hengittääkään. Miksi Mukoki ei ampunut? Eihän hän tuntunut aikovan ikinä ampua! Nyt hän jo näytti olevan vajaan kivenheiton päässä peuraparvesta.

— Kuinka pitkän matkan päässä hän niistä on, Vabi?

— Neljän-, ehkäpä viidensadan askelen päässä, vastasi nuori intiaani. Se on liian pitkä ampumamatka. Hän ei vieläkään voi nähdä niitä.

Rod tarttui ystävänsä käsivarteen.

Mukoki oli jälleen pysähtynyt. Sitten hän heittäytyi kasvoilleen hankeen ja ryömi perin varovaisesti eteenpäin näyttäen vain tummalta pilkulta valkoista lunta vasten.

— No nyt!

Aukeamalla tuli äkkiä aivan hiljaista. Kesken leikkiään eläimet hätkähtivät liikkumattomiksi, aivan kuin typertyneiksi, aavistaen läheltä uhkaavan vaaran; ja samassa tuokiossa vuoren harjalla seisovat nuorukaiset kuulivat pamahduksen Mukokin pyssystä.

— Ei onnistunut! huudahti Vabi.

Kiihtyneenä hänkin kavahti pystyyn.

Peuraparvi oli kääntynyt pakoon ja livisti tuulen nopeudella aukeaman yli. Taas pamahti laukaus, vielä toinen — kolme kertaa aivan peräkkäin — ja yksi pakenevista peuroista kellistyi, mutta nousi hoippuen polvilleen — ja lähti jälleen vilistämään! Vielä viides laukaus pamahti — viimeinen Mukokin makasiinista! Äsken haavoitettu eläin kellistyi uudestaan, ponnistihe polvilleen, sitten etujaloilleen — ja kaatui uudestaan.

— Hyvin kävi! Osuma viidensadan askelen matkalta — ei lainkaan hullumpaa! riemuitsi Vabi ja naurahti hyvillään. Kas nyt me saamme tuoretta paistia illalliseksi, Rod!

Mukoki ilmestyi uudestaan aukeamalle pyssyään ladaten ja lopetti nopeasti haavoitetun eläimen tuskat.

— Minä lähden alas auttamaan Mukia, sanoi Vabi. Arvaan että sinun sääresi ovat vielä aika hellät, eikä alas kapuaminen ole leikintekoa. Hoitele sinä siis nuotiota, niin Mukoki ja minä noudamme lihat.

Seuraavien tuntien kuluessa Rod kokoili ahkerasti polttopuita illan ja yön varalle sekä harjoitteli lumikengillä kulkemista. Häntä itseäänkin ihmetytti kuinka helposti liikkuminen alkoi sujua ja hän arveli hyvinkin voivansa tehdä niillä taivalta parikymmentä mailia päivässä.

Sitten hänen ajatuksensa vielä kerran palasivat Vungan joukkoon ja Minnetakiin. Minkä vuoksi Vabi oli äsken ollut niin alakuloinen? Rod ei voinut uskoa, että pelkkä uni oli toveria huolestuttanut. Ehkäpä heillä oli täälläkin syytä pelätä ahdistajiaan. Miksi nämä eivät aivan hyvin voisi tunkeutua tälle harjulle? Nämä ajatukset askarruttivat hänen mieltään usein siitä huolimatta, että sekä Mukoki että Vabi tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä heidän päästyään kauaksi Vungan metsästysmailta.

Oli jo alkanut hämärtää, kun Vabi ja vanha intiaani palasivat leiriin tuoden kaadetun karibun lihat mukanaan. Illallisen laittoon käytiin heti käsiksi; metsämiehet olivat päättäneet aloittaa huomisen taivalluksen jo aamuhämärissä ja lopettaa sen vasta iltapimeässä, joten heidän oli päästävä nukkumaan niin pian kuin suinkin.

— Jos sinä vain jaksat seurata mukana, sanoi Vabi nyökäten Rodille mahtavan paistinkimpaleensa yli, niin emme tästä alkaen tahdo menettää minuuttiakaan turhaan. Meidän täytyy huomenna kulkea viisikolmatta tai kolmekymmentä mailia metsien halki. Saatamme tavata hyvät metsästysmaat ehkä jo puolenpäivän aikaan, mutta yhtä hyvin siihen voi kulua pari kolmekin päivää; mutta missään tapauksessa ei meillä kuitenkaan ole liialti aikaa.

Rodista tuntui, että hän sinä yönä tuskin oli vielä ennättänyt saada edes unesta kiinni, kun joku alkoi tyrkkiä häntä havuvuoteella. Avatessaan silmänsä hän näki Vabin nauravan naaman, jota räiskyvä nuotion loimo valaisi.

— Jo tuli unesta loppu! luikkasi Vabi hilpeästi. Kömmi pystyyn, Rod! Aamiaispaisti kihisee jo kuumana, kaikki on sälytetty valmiiksi reppuihin, ja sinä tässä vielä uneksit — niin mistä, sanopas?

— Minnetakista! täräytti toveri vastaan rehellisesti ja edes punastumatta.

Pian hänkin oli jo ulkosalla silitellen rypistyneitä vaatteitaan ja suorien pörröistä tukkaansa. Oli vielä hyvin pimeä, mutta Rodin kello näytti jo lähes neljää. Mukoki oli kattanut aamiaisen lakealle kivelle tulen viereen, ja sen kimppuun käytäessä ei Vabin suunnitelman mukaan todellakaan hukattu minuuttiakaan.

Aamuhämärän kumottaessa seikkailijamme lähtivät matkaan vuorileiristään. Kipeämmin kuin vielä milloinkaan tähän asti Rod tunsi, minkä tappion hän oli kärsinyt kadottaessaan kiväärinsä. Oltiinhan erämiesten paratiisin kynnyksellä — ja hänen piti olla ilman ampuma-asetta! Vabi lohdutteli häntä parhaansa mukaan ja keksi oivallisen ratkaisun: he käyttäisivät vuoropäivin hänen kivääriään; samoin vuoroteltaisiin Vabin järeällä revolverilla, niin ettei kummankaan tarvinnut käydä aseettomana.

Päästyään vihdoinkin alas harjun jyrkiltä ja rosoisilta rinteiltä kävivät molemmat nuorukaiset yksissä voimin vetämään ja lykkäämään kuormakelkkaa Mukokin polkiessa heille latua. Päivän yhä valjetessa Rod seurasi tarkasti Mukokin lumikenkien liikettä, ja nyt vasta hänelle ensi kerran selvisi, mitä "ladun tallaaminen" oikein merkitsi. Vanha intiaani oli heimonsa etevin poluntekijä ja uranuurtaja, hänen askelensa olivat suunnattoman pitkät, ja joka askelella hän tuprutti lunta kasoittain syrjään, niin että jäljelle jäi leveä, siloinen latu, jonka hän oli ruumiinsa painolla polkenut jokseenkin kannattavaksi toisten tulla.

Puolen mailin päässä harjanteesta Mukoki pysähtyi ja odotteli toisia.

— Hirvi! hän luikkasi ja osoitti omituista jälkeä lumessa. Rod kumartui innokkaasti tarkastelemaan sitä.

— Hanki säröilee vieläkin ja murtuu siitä mihin sen jalka on astunut, sanoi Vabi. Katsohan tuotakin pientä säröä, Rod. Katso — se murtuu — murtuu — ja putoaa alas! Aika veikkonen tästä on kulkenutkin — iso härkä oikein — eikä siitä ole vielä tuntiakaan aikaa.

Yhä tiheämpään metsästäjät tapasivat salon asukkaiden öisiä jälkiä. Moneen kertaan he joutuivat kulkemaan ketunpolkujen poikki, ja etempänä he tulivat paikalle, missä tuo yöllinen rosvo ja murhamies oli surmannut ja syönyt ison jäniksen. Veriläikät ja karvatukut peittivät hankea, ja suurin osa luita oli jäänyt syömättä.

Vabi unohti tuokioksi, että heidän piti pitää kiirettä, ja pysähtyi hetkiseksi tutkimaan tarkemmin jälkiä.

— Kunpa vain tietäisimme, minkälainen kettu tässä on mellastellut, hän virkkoi Rodille. Mutta sitä on jäljistä mahdoton päätellä. Jospa eri kettulajeilla olisi erilaiset jäljet, niin meistä pojista voisi tulla äveriäitä miehiä!

— Kuinka niin? tiedusti Rod.

Mukoki hihitti ja röhisi, aivan kuin pelkkä ajatuskin sellaisesta onnenpotkauksesta olisi riemastuttanut häntä.

— No katsopas, tämä veikko on saattanut olla vain tavallinen punakettu, selitti nuori intiaani. Siinä tapauksessa saalis olisi vain kymmenen tai enintään kahdenkymmenen dollarin arvoinen; mustan ketun hinta sitä vastoin on kuutisenkymmentä dollaria. Ja jos onni potkaisisi tiellemme ristiketun, joka on hopeaketun ja mustan ketun ristisiitos, niin tietäisimme saavamme sen turkista jopa sata dollaria. Tai jos…

— Sattuu oikea hopeekettu! keskeytti Mukoki hihittäen.

— Niin, oikea hopeakettu, sanoi Vabi. Kehnoimmankin hopeaketun nahasta maksetaan kaksisataa dollaria, ja oikein hyvästä nahasta viidestäsadasta aina tuhanteen dollariin kappaleelta. No nyt näet minkä vuoksi tahtoisin, että eri lajeilla olisi erilaiset jäljet. Jos tuokin veijari, joka on syönyt tässä aamiaistaan, olisi hopea-, risti- tai mustakettu, niin lähtisimme oitis seuraamaan sitä, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut vain tavallinen punakettu.

Pitkin päivää kaupunkilaispojan tuntemus metsänväestä yhä lisääntyi. Ensi kertaa eläessään hän tutustui sudenpolkuihin, joissa näkyi aivan kuin koiranjälkiä, punapeuran hentoihin sorkanjälkiin ja maassa kiertelevän ilveksen leveiden harittavien jalkojen painannaisiin; hän kuvitteli hirven suunnatonta ruhoa sen mahtavien jälkien perusteella, jotka olivat hänen päänsä kokoiset, pääsi selville hirvenvasikan ja ison karibun jälkien erilaisuudesta ja oppi miltei joka maililla jotain uutta. Alituisesti he kohtasivat ihanteellisia talvimajan paikkoja; heidän kulkunsa kävi yhä verkkaisemmaksi ja he alkoivat tähystellä yhä tarkemmin.

He tulivat melko korkean, tasaisesti viettävän ylämäen juurelle, ja Mukoki kävi johtamaan nousua. Huipulle tultuaan kaikki seisahtuivat iloisesti hämmästyneinä. Kunnaan toisella puolella heidän jalkainsa juuressa levisi lähes viiden hehtaarin laajuinen notko, jonka keskellä oli punasetrien, palsamimäntyjen ja koivujen osittain paartama pieni järvi. Jollei ohikulkija olisi sattunut nousemaan mäenharjalle, olisi tuo pienoinen erämaan paratiisi pysynyt piilossa hänen silmiltään. Sanaakaan sanomatta Mukoki heitti raskaan selkäreppunsa hangelle ja Vabi riisuutui valjaista. Heidän esimerkkiään seuraten Rodikin irrotti pienen kantamuksensa selästään, ja yksinpä Susikin nyki hihnaansa ja kurotteli katselemaan alas notkoon, aivan kuin arvaten että siellä heidän talvimajansa tulisi olemaan.

Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan.

— Mitäs pidät tästä, Muki? hän kysyi.

Mukoki hihitti ylen tyytyväisenä.

— Oikein hyvä paikka. Ei pääse paha tuuli tuonne — ei koskaan näky savu sieltä — paljon polttopuuta — paljon vettä.

Metsästäjät jättivät Suden kelkan vahdiksi ja alkoivat laskeutua alas järven jäälle. Mutta tuskin he olivat päässeet sinne, kun Vabi pysähtyi kuin naulittuna, huudahti hämmästyksestä ja osoitti kädellään vastapäiseen metsään.

— Katsokaapa tuonne!

Satasen metrin päässä heistä seisoi hirsimökki miltei piilossa puiden keskellä. Jo näinkin kaukaa he voivat huomata sen asumattomaksi. Lumikinokset kohosivat korkeina sen seinänvierillä. Katolla ei ollut savupiippua. Ei missään näkynyt merkkiä asukkaista eikä mistään elollisesta.

Verkalleen he lähenivät majaa. Ilmeisesti tuo metsämaja oli hyvin vanha. Seinähirret olivat paikoin lahot. Mädänneellä katolla kasvoi tiheä ryhmä setrin- ja männynvesoja. Ovi, joka oli tehty kirveellä halkaistuista honkalaudoista ja aukeni järvelle päin, oli lukossa; myös ainoa ikkuna oli järvelle päin ja sitä peitti luukku.

Mukoki ravisteli ovea, mutta sepä ei ottanutkaan auetakseen. Ilmeisesti se oli sisäpuolelta vankasti teljetty.

Uteliaisuus muuttui nyt ihmetykseksi.

Kuinka voi oven ja ikkunan sulkea sisäpuolelta, jos kerran sisällä ei ollut ketään?

— Tuopa tuntuu merkilliseltä, vai mitä? kysyi Vabi hiljaa.

Mukoki oli laskeutunut polvilleen ja painanut korvansa kiinni oveen. Hän ei kuullut sisältä hiiskahdustakaan. Sitten hän potkaisi lumikengät jalastaan, tarttui vyökirveeseensä ja kävi ikkunaluukkujen kimppuun.

Kymmenkunta iskua riitti; ne putosivat kappaleina lumeen. Vanha intiaani katsoi epäluuloisesti sisään. Tympeä, tukahduttava ilma virtasi sieltä hänen sieraimiinsa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Sitten hän työnsi päänsä ja hartiansa ikkunasta, ja kun hänen silmänsä tottuivat mökissä vallitsevaan pimeyteen, hän rupesi työntymään aukosta sisään. Puolimatkassa hän äkkiä pysähtyi.

— Pidä kiirettä, Muki, hoputti Vabi hänen selkänsä takaa.

Mutta vanha intiaani ei vastannut. Kokonaisen minuutin hän kyyrötti vyötäisiään myöten ikkuna-aukossa liikkumattomana kuin kivi, äänettömänä kuin kuolema.

Sitten hän hyvin verkalleen — tuuma tuumalta aivan kuin peläten herättää jotain sisäpuolella nukkuvaa olentoa — laskeutui takaisin lumelle. Kun hän kääntyi nuoriin tovereihinsa päin, oli hänen kasvoillaan ilme, jollaista ei edes Vabi ollut vielä koskaan niillä nähnyt.

— Mitä siellä on, Mukoki?

Vanha soturi läähätti aivan kuin haukkoakseen raitista ilmaa.

— Siellä olee — kakskymmentä tuhatta kuollutta miestä! hän vastasi.

7.

RODERICK KEKSII PUKINNAHKAPUSSIN

Hyvän aikaa Vabi ja Rod tuijottivat silmät suurina iäkkääseen toveriinsa, ällistyneinä hänen omituisesta ilmeestään.

— Kakskymmentätuhatta kuollutta miestä, toisti vanha soturi. Hän kohotti kättään vahvistaakseen väitettään ja pyyhkäistäkseen samalla hämähäkinseittejä kasvoiltaan. Pojat näkivät käden vapisevan, ja sitäkään ei Vabi ollut vielä koskaan huomannut Mukokista.

— Huh!

Seuraavassa tuokiossa riippui jo Vabikin ikkunassa, pää ja hartiat sisäpuolella kuten Mukokilla äsken. Vähän ajan perästä hän vetäytyi jälleen ulos, ja katsahtaessaan Rodiin hän naurahti eriskummallisesti. Hänkin oli nähtävästi säikähtänyt vaikka ei niin paljon kuin Mukoki, joka oli jo valmistanut häntä kohtaamaan jotakin tavatonta.

— Kurkistapas sinäkin, Rod!

Hiukan epäröiden valkoinen poika lähestyi mustana ammottavaa aukkoa. Omituinen arkuus valtasi hänet — pelkoa se ei juuri ollut, mutta aavistusta jostakin kammottavasta. Hitaasti hän työnsi päänsä sisäpuolelle. Siellä oli pimeätä kuin säkissä. Mutta vähitellen esineet rupesivat erottumaan hämärästi. Hän näki edessään mökin toisen pitkän seinän. Sen vierellä oli pöytä, jonka päät haihtuivat pimentoon, ja pöydän vieressä oli jonkinlainen kasa, jota hän ei voinut selvään erottaa; kasaa vasten oli kumossa tuoli, jonka selkälaudalla riippui vanhan vaaterääsyn tapaista.

Hänen päänsä työntyi syvemmälle mökin sisään. Ulkopuolella seisovat Vabi ja Mukoki kuulivat hänen päästävän hämmästyneen, puolittain tukahtuneen huudon. Hänen kätensä tarrautuivat ikkunanpieliin. Kuin lumottuna hän tuijotti olentoon, joka oli miltei hänen kätensä ulottuvilla.

Ikkunanpieltä vasten nojasi olento, joka puolisen vuosisataa sitten tahi kauemminkin oli ollut elävä ihminen! Nyt siitä oli jäljellä ainoastaan luuranko, aavemainen, kamala luuläjä, jonka tyhjät silmäkuopat kimaltelivat himmeästi ikkunasta virtaavassa hämärässä valossa ja jonka huuleton hammasrivi irvisteli suoraan häntä kohti!

Rod pudottautui alas, kelmeänä ja koko ruumis vapisten.

— Minä näin vain yhden! hän läähätti muistaen Mukokin sanat.

Vabi, joka oli saanut takaisin mielenmalttinsa, räjähti nauramaan ja iski häntä leikkisästi selkään. Mukoki tyytyi vain murahtelemaan.

— Sinä et katsellut tarpeeksi, Rod! huusi Vabi. Tuo ikkunan vierellä istuva veikkonen kävi liian kovasti sinun hermoillesi. En kuitenkaan tahdo moittia sinua siitä. Tuhat tulimmaista, arvaanpa että Mukokillakin kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun hän ensi kerran äkkäsi nuo kummitukset! Mutta nyt käyn avaamassa oven.

Epäröimättä nuori intiaani kapusi sisään ikkunasta. Rodin hermot saivat jälleen tasapainonsa; hän kiiruhti seuraamaan toveriaan, ja Mukoki heittäytyi koko painollaan ovea vasten. Muutamalla kirveeniskulla Vabi sai oven painumaan sisäänpäin niin äkkiä, että vanha intiaani lennähti pää edellä ja nelin kontin pirttiin.

Nyt oli mökin sisällä täysin valoisaa. Vaistomaisesti Rodin silmät etsivät ensiksi hänen ikkunan vieressä näkemäänsä luurankoa. Aivan lähellä tätä makasi toinen luuranko pitkällään lattialla, ja kumollaan olevan tuolin vieressä oli pieni läjä luita, jotka voi heti tuntea jonkin eläimen jäännöksiksi. Rod ja Vabi aikoivat juuri ruveta lähemmin tarkastamaan ikkunapenkillä istuvaa luurankoa, kun Mukokin päästämä huudahdus kiinnitti heidän huomionsa. Vanha eränkävijä oli polvillaan lattialla viruvan luurangon vieressä, ja poikien lähestyessä hän perin hämmästyneenä osoitti heille pitkällä etusormellaan jotakin luurangon rintakehässä olevaa esinettä.

— Puukko — tappelu — tämä mies surmattu!

Nyt pojatkin näkivät vainajan kylkiluiden välissä ison puukon, jossa oli pitkä ja lopen ruostunut terä — yhä pystyssä siinä asennossa, johon murhaaja oli sen iskenyt.

Rod oli vaipunut polvilleen ja tuijotti toisiin silmät suurina; melkein ajattelematta mitä sanoi hän kysyi:

— Kuka — sen teki?

Mukoki nyykäytti päätään ikkunanpieleen nojautuvaan kummitukseen päin.

— Tuo tuossa!

Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon puoleen. Toinen sen pitkistä käsivarsista nojasi astiaan, joka joskus oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin. Sormet olivat vieläkin nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen, nirhamaisen kolon yhdessä kylkiluussa.

— Kas tähän kuolema tuli! hän huudahti. Pistää julmettu puukko toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii — ei aina kuole kohta. Kehno tapa tappaa toinen.

— Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaa ei ole tuuletettu varmaan sataan vuoteen. Lähdetään ulos!

Lähtiessään Mukoki otti tuolin vieressä viruvasta luukasasta pääkallon.

— Koira! hän mutisi. Ovi kiinni — ikkuna tukossa — miehet tappelee — molemmat kuolee! Koirapaha kuolee nälkään!

Heidän palatessaan harjulle, missä Susi vartioi kuormakelkkaa, Rodin mielikuvitus rakenteli kuvaa siitä kammottavasta tapaussarjasta, jonka näyttämönä tuo vanha metsämaja oli kauan sitten ollut. Mukokin ja Vabin mielestä luurankojen löytyminen oli kolkkoudessaankin vain vähäpätöinen tapaus, pieni katkelma erämaiden jatkuvasta murhenäytelmästä. Mutta Rodille tämä karmea löytö oli traagillinen ja järkyttävä elämys.

Hän kuvitteli mielessään yksinäisessä metsämajassa käytyä kaksintaistelua. Hän näki miesten riitaantuvan ja ryntäävän toistensa kimppuun, hän oli miltei tuntevinaan sen hirvittävän iskun, jonka jälkeen toinen miehistä lysähti hengettömänä maahan ja toinen vetäytyi riemuitsevana, verta vuotaen istumaan seinän vierelle.

Entä koira! Mikä osuus sillä oli ollut ottelussa? Ja sitten, päiväkausia, kenties viikkokausia oli eläinparka ollut teljettynä yksinäiseen sydänmaan mökkiin kuolleiden isäntiensä kanssa, nälkäisenä ja janoisena, kunnes sekin tuntien kuoleman tulevan oli käpristynyt kokoon lattialle ja heittänyt henkensä. — Mutta mistä miehille oikein oli tullut riita? Roderick päätteli kammottavan taistelun tapahtuneen öiseen aikaan, koskapa ovi oli ollut teljettynä ja ikkunaluukut vedettyinä kiinni. Hänen ajatuksensa askartelivat ahkerasti tuon kaamean ongelman selvittämiseksi.

Vasta kummun huipulla hänet tempaistiin kirkkaaseen todellisuuteen. Vabi, joka oli jo käynyt valjaisiin kelkkaa vetämään, oli hilpeällä tuulella.

— Tuo metsämökki on oikea löytö! hän huudahti Rodin tullessa. Meiltä olisi mennyt ainakin kaksi viikkoa sellaisen rakentamiseen. Eikös tämä ollut meille onnenpotkaus?

— Muutammeko me siihen asumaan? tiedusteli hänen toverinsa.

— Niinpä luulisin. Se on kolme kertaa isompi kuin se hökkeli, jonka aioimme rakentaa. Minusta nuo veikkoset eivät kahden tarvitse niin isoa pirttiä. Mitä sinä arvelet, Muki?

Mukoki pudisti päätään. Ilmeisesti koko asia meni yli hänen ymmärryksensä — lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että mökin muinaiset asukkaat olivat tappaneet toisensa.

Talvivarusteet oli pian saatu kuljetetuksi kukkulalta alas ja läjätty metsämajan oven viereen.

— Nyt alkaa suursiivous, huudahti Vabi iloisesti. Muki, autatko minua luiden poisraivaamisessa? Rod voi nuuskia ympäri tupaa ja korjata mitä haluaa.

Se olikin kaupunkilaispojan mieleen. Entäpä jos hän sattumalta keksisi ongelman avaimen?

Muuan kysymys varsinkin kajahteli lakkaamatta hänen aivoissaan. Minkä vuoksi nuo miehet olivat tapelleet? Mistä he olivat tapelleet?

Noita sanoja hän toisteli äänettömästi itsekseen ruvetessaan auttamaan pirtin raivaamisessa. Hän kurkisti kumollaan olevan vanhan tuolin yli, joka oli valmistettu yhteennaulatuista kuorimattomista näreenrungoista, tutki sen alla olevaa roskakasaa, joka hajosi tomuksi hänen koskettaessaan sitä, ja päästi riemuhuudon, kun keksi pirtin perimmäisestä loukosta kaksi vanhaa pyssyä. Niiden tukit olivat lahoamistilassa, lukot ja piiput ruosteen runtelemat. Miltei hellävaroen hän otti toisen käteensä. Se oli ikivanhaa mallia ja melkein hänen pituisensa.

— Katsopas vain — vanhoja Hudson Bay-yhtiön pyssyjä — sellaisia käytettiin ennen kuin isäni vielä oli syntynytkään! huudahti Vabi.

Kiivaasti hengittäen ja sydän pamppaillen Rod jatkoi etsiskelyään. Seinällä olevasta naulasta hän keksi vanhan hatturisan jäännökset — sekin hajosi siekaleiksi hänen koskettaessaan; hän löysi hajoamistilassa olevia vaatekappaleita ja muuta roskaa, josta ei enää edes tiennyt mitä se oli ollut.

Pöydällä oli ruosteisia paistinpannuja, peltisanko, rautakattila ja vanhojen veitsien, haarukkain ja lusikkain jätteitä. Pöydänkulmalla hän huomasi oudon näköisen esineen, joka ei hänen koskettaessaan murentunut niin kuin muut löydöt. Se oli pieni pukinnahasta tehty pussi, joka oli kurenauhoilla solmittu kiinni — ja tuntui aika raskaalta. Vapisevin sormin hän ratkoi mädäntyneen kurenauhan auki, jolloin pöydälle rapisi kourallinen mustanvihreitä, piikiven kaltaisia rakeita.

Rod huudahti terävästi, miltei hätääntyneesti.

Vabi ja Mukoki olivat juuri saaneet kannetuksi pirtistä ulos viimeisen kaamean kuormansa ja palasivat huudon kuullessaan jälleen sisään. Nuori intiaani kiirehti toverinsa luo, otti yhden tuollaisen rakeen kämmenelleen ja punnitsi sitä arvelevaisesti.

— Se on lyijyä tahi…

— Kultaa! täydensi Rod hengitystään pidättäen.

Hän voi kuulla sydämensä rajun sykinnän, kun Vabi vei rakeen lähemmäksi valoa ovelle ja rupesi tunnustelemaan sitä tuppipuukollaan. Terävä veitsi upposi paikalla metalliin, ja ennen kuin Rod ennätti kurkistaa veitsen tekemää jälkeä, päästi Vabi vuorostaan kiihkeän ilohuudon:

— Se onkin kultarae!

— Ja juuri noista miehille syntyikin riita! huudahti Rod riemuiten.

Hän oli toivonut voivansa ratkaista metsämajan arvoituksen — ja nyt hän oli sen ratkaissut. Aluksi tuo onnistuminen tuntui hänestä jopa tärkeämmältä kuin kultalöytö, josta Vabi ja Mukoki olivat innostuneet valtavasti.

Pukinnahkapussi tyhjennettiin kokonaan pöydälle, jolta kaikki muu roju oli raivattu tarkoin pois, ja jok'ikinen rae ja jyvänen tutkittiin mitä huolellisimmin. Aarteenetsijät tuskin malttoivat puhellakaan keskenään. Sellaisen kuumeen synnyttää kullan löytäminen jokaisessa ihmisessä.

Sitten koko pirtti joutui huomion kohteeksi, kaikki sopet ja roskatunkiot pengottiin ja seulottiin mitä tarkimmin, mutta etsittyään tunnin verran kaikki kolme olivat jokseenkin ymmällään ja pettyneet.

— Pussissa taitaa olla kaikki, sanoi Vabi.

Se oli pisin lause, mitä hän puoleen tuntiin oli puhunut.

— Nyt meillä ei enää ole muuta tehtävää, pojat, kuin raivata pirtti puhtaaksi ja repiä huomenna permanto. Eihän tiedä mitä sen alta voi löytyä, ja joka tapauksessa mökki tarvitsee uuden permannon. Alkaa jo hämärtää, ja jos aiomme maata yömme pirtissä, niin saamme pitää kiirettä.

Ulos kannettujen roskaläjien tutkimiseen ei enää tuhlattu aikaa, ja hämärän laskeutuessa oli lattialle jo levitetty tuoksuvia palsamimännyn havuja, huopapeitteet oli viritetty kuivumaan, kelkasta puretut tavarat ja selkäreput läjätty nurkkaan ja pirtti tehty niin kodikkaaksi kuin suinkin kävi päinsä.

Iso nuotio rakennettiin muutaman askelen päähän oven ulkopuolelle, ja siitä hohtava valo teki pirtin aika rattoisaksi, varsinkin kun tunnelmaa lisättiin sytyttämällä pari kynttilääkin. Mukoki oli valmistanut oikein juhla-aterian — keitettyä peuranlihaa, kylmiä papuja, jotka olivat säästyneet edelliseltä leiriltä, lämpimiä jauhokakkuja ja kuumaa kahvia. Nuo kolme onnellista miekkosta söivät kuin eivät olisi nähneet ruokaa viikkoon.

Vaikka päivä olikin ollut uuvuttava, oli heillä sen kuluessa ollut niin paljon jännitystä, etteivät he illallisen syötyään käyneet suoraa päätä nukkumaan niin kuin heidän tapansa muuten oli. Tiesiväthän he, että kovin urakka oli jo ohi. Huomenna heidän ei enää tarvinnut lähteä tarpomaan pitkää taivalta. Leiri oli kunnossa, itse he olivat valmiit aloittamaan talven suururheilun, ja tästä lähtien illat olivat heidän omansa ja he voivat käyttää niitä miten parhaiten mielivät.

Niinpä istuivat Rod, Mukoki ja Vabi sinä iltana valveilla tuntikausia tarinoiden ja pitäen oven edessä roihuavaa nuotiota vireillä. Kymmenet kerrat he yhä uudelleen palasivat puheissaan vanhan metsämajan murhenäytelmään, kymmenet kerrat he punnitsivat tuota kookasta, painavaa kultanokaretta kämmenillään, he kuvittelivat mielessään sitä aikaa, jolloin kaikki nämä avarat salot olivat vielä olleet kuin avaamaton kirja valkoiselle miehelle.

Pirtin tarina kävi heille nyt hyvin selväksi. Nuo miehet olivat olleet kullanetsijöitä, ja he olivat keksineet kultaa. Perästäpäin he sitten olivat riitaantuneet, ehkäpä saaliin jaosta — ehkäpä juuri näiden samojen nokareiden omistamisesta, joita metsästäjät nyt pyörittelivät kämmenillään, ja riidan kiihtyessä olivat puukot lennähtäneet tupesta.

Mutta mistä he sitten olivat keksineet kultaa? Tuo kysymys ennen kaikkea kiinnitti seikkailijaimme mieltä, ja sitä pohdittiin puoleen yöhön saakka. Ei pirtissä eikä sen ympäristössä ollut kullankaivajan työkaluja, ei lapiota, kuokkaa, ei huuhtomapannua. Siitä he päättelivät majanrakentajien olleen erämiehiä, jotka aivan sattumalta olivat löytäneet kultaa ja koonneet sen tuohon pukinnahkapussiin huuhtelupannua käyttämättä.

Nukkumisesta ei sinä yönä tullut paljon mitään, ja kohta päivän valjetessa kaikki kolme olivat jälleen täydessä puuhassa. Heti kun aamiainen oli syöty, käytiin repimään vanhaa lahonnutta lattiaa.

Pala palalta hakattiin permantolaudat irti ja kannettiin ulos nuotiotarvikkeiksi, kunnes musta maa ammotti paljaana alta. Sitä käännettiin huolellisesti ja tarkoin tutkien lapiolla, joka kuului matkavarustuksiin; niskahirretkin väännettiin sijoiltaan ja pantiin uudestaan paikoilleen; yksinpä seinänrakoihin tilkityt sammaletkin kaivettiin ulos, niin että puolenpäivän aikaan ei koko pirtissä ollut neliötuumankaan alaa, jota ei olisi tarkoin pengottu.

Mutta enempää kultaa ei löydetty.

Tavallaan se oli helpotuskin. Sekä Vabi että Rod rauhoittuivat vähitellen. Kultakuume haihtui heidän mielestään; eräelämän ilo ja jännitys valtasi heidät. Mukoki ryhtyi kaatamaan setripuita ja halkomaan niistä uusia permantolautoja, pojat puolestaan pesivät seinähirret sisäpuolelta järvestä noutamallaan vedellä sekä kokosivat monta sylillistä sammalia uusiksi tilkkeiksi.

Illallinen keitettiin pienellä rautakamiinalla, joka oli tuotu mukana kelkassa ja joka sijoitettiin raunioiksi rapistuneen kivilieden tilalle. Kynttilänvalossa sujui tilkitsemistyö vireästi. Vabi puhkesi vähän päästä vetelemään hurjia intiaanilauluja, Rod vihelteli niin että kurkku kävi karheaksi, ja Mukoki hihitti ja röhisteli ja pakisi tyytyväisenä. Tuon tuostakin he onnittelivat toisiaan tähänastisten saavutusten johdosta. Kahdeksan suden päänahat, kaunis ilveksentalja ja lähes kaksisataa dollaria puhtaana kultana — siinä viikon saalis!

Illalla Mukoki keitti padallisen karibun ihraa ja papuja, ja kun Rod kysyi mitä keittoa hän oikein valmisti, hän vastasi työntämällä kourallisen teräsansoja kiehuvaan liemeen.

— Tekee hyvänhajuiset raudat ketuille, susille, vesikoille ja näädille — ne pitää paljon rasvanhajusta.

— Jollei ansoja kasta rasvaan, lisäsi Vabi, niin yhdeksän turkiseläintä kymmenestä, ja ennen kaikkea susi, aristelee lähestyä syöttiä. Ne vainuavat ihmisen hajun. Mutta rasva haihduttaa sen ja vetää riistaa puoleensa.

Kun erämiehet sinä iltana kääriytyivät makuuhuopiinsa, oli heidän metsäsaunansa kunnossa. Vielä oli tosin laitettava laudoista kolme makuulavitsaa pirtin nurkkiin, ja sen työn sai suorittaa joutohetkinä kuka kulloinkin sattui olemaan kotosalla. Huomenissa he lähtisivät ansoineen ensimmäisille pyyntipoluilleen pitäen silmällä erikoisesti sudenjälkiä, sillä Mukoki oli Hudson-lahden seutujen suurin sudenpyytäjä.

8.

KUINKA SUDESTA TULI IHMISEN SEURALAINEN

Kahdesti sinä yönä Rod heräsi Mukokin avatessa pirtin oven. Toisen kerran hän kohosi kyynärpäilleen ja katseli vanhan soturin toimia. Oli häikäisevän kuulas yö, kirkas kuutamo valaisi lumikenttiä ja virtasi sisään avoimesta ovesta. Hän voi kuulla Mukokin hihittelevän ja mutisevan itsekseen; vihdoin ei nuorukainen enää malttanut pysyä vuoteellaan, vaan kääräisi huovan ympärilleen ja meni ovelle vanhan intiaanin viereen.

Mukoki katsella tirrotti ulos lumiselle aukeamalle. Rod noudatti hänen katsettaan. Kuu oli aivan majan kohdalla. Ei pilvenhiventä ollut korkeudessa, ja ilma oli niin sees ja taivas niin kirkas, että järven toisella rannalla kasvavat puut erottuivat aivan selvästi. Mutta kylmä oli — sellainen pakkanen, että Rodin kasvoja alkoi kirpelöidä hänen seisoessaan avoimessa ovessa. Hän huomasi kaiken tämän, mutta ihmetteli miksi Mukoki katseli taivaalle — jollei hän ihaillut yön juhlallista kauneutta.

— Mitä te katselette, Mukoki? hän viimein kysyi.

Vanha intiaani katsoi häneen hetken vastaamatta, ja jokainen piirre ja ryppy hänen kasvoillaan ilmaisi salamyhkäistä, koko hänen olemuksensa täyttävää iloa.

— Susiyö! hän viimein kuiskasi.

Hän silmäsi taakseen, missä Vabi vielä nukkui sikeästi.

— Susiyö! hän toisti ja pujahti kuin varjo nukkuvan nuorukaisen kupeelle. Rod katseli yhä enemmän ihmeissään hänen merkillistä käytöstään. Hän näki intiaanin kumartuvan Vabin yli, pudistelevan häntä hartiasta ja kuuli hänen toistelevan: — Susiyö! Susiyö!

Vabi havahtui. Hän nousi torkuksissa istumaan, ja Mukoki palasi ovelle. Hän oli jo aikaisemmin pukeutunut täysiin tamineisiinsa ja pujahti nyt pyssy kädessä ulos hiljaiseen yöhön. Nuori intiaani oli tullut seisomaan Rodin viereen avoimelle ovelle, ja yhdessä he katselivat, kuinka Mukokin pitkä laiha hahmo harppasi ripein askelin järven jään yli, kapusi sitten kunnasta ylös ja katosi vihdoin sen takaiselle salolle.

Katsahtaessaan sattumalta Vabiin Rod näki tämän tuijottelevan jäykästi ulos suurin silmin ja kasvoillaan merkillisen pelästynyt ja kauhistunut ilme. Sanaakaan sanomatta Vabi kävi pöydän luo, sytytti kynttilät ja rupesi pukeutumaan. Hänen kasvoillaan oli yhä tuo jäykkä ja jännittynyt ilme.

Vabi juoksi takaisin ovelle ja vihelsi. Mökin viereen laitetusta kopistaan vastasi kesy susi murisevasti vinkuen. Jälleen hän vihelsi kymmenen, kaksikymmentä kertaa, mutta ei saanut vastausta järven takaa. Paljon nopeammin kuin äsken Mukoki juoksi nuori intiaani järven yli ja kunnaan huipulle. Mukoki oli kadonnut jäljettömiin valkeana ja salaperäisenä kimaltelevaan erämaahan, joka ulottui hänen jalkojensa juuresta silmänkantamattomiin.

Kun Vabi jälleen palasi pirttiin, oli Rod laittanut räiskyvän valkean rautauuniin. Vabi istahti sen viereen ja lämmitteli sinisiksi kohmettuneita käsiään.

— Huh! Onpa siellä aika pakkanen! hän sanoi väristen. Hän naurahti hiukan epävarmasti, mutta hänen katseessaan oli tuttua leikillisyyttä. Sitten hän yhtäkkiä kysäisi:

— Kertoiko Minnetaki sinulle koskaan jotain merkillistä Mukokista, Rod?

— Ei sen enempää kuin mitä sinä itsekin olet kertonut.

— No niin, joskus sattuu käymään niin, että Mukoki saa jonkinlaisen hulluudenpuuskan, joutuu hiukan pyörälle päästään. En ole koskaan päässyt oikein selville, onko hän silloin todella järjiltään vai ei. Välistä luulen että hän on ja välistä en. Mutta aseman intiaanit uskovat hänen joskus tulevan hulluksi raivosta susia kohtaan.

— Susiako? huudahti Rod ihmeissään.

— Niin, susia juuri. Ja hänellä on kyllä syytäkin. Monta vuotta sitten, niihin aikoihin jolloin sinä ja minä olimme juuri syntyneet, oli Mukokilla vaimo ja lapsi. Äitini ja toisetkin aseman asukkaat sanovat, että hän oli aivan hullaantunut pikkuiseensa. Hän istui päiväkaudet mökissään leikkien lapsukaisensa kanssa ja opettaen sille metsänkävijätaitoja, ja kun hän lähti metsästämään, hänellä oli lapsi usein repussa selässään, vaikka se oli vasta pikkuinen parkusuu. Hän oli onnellisin intiaani koko tienoolla ja samalla kaikkein köyhimpiä. Eräänä päivänä Mukoki toi myymälään vähäisen käärön nahkoja ja vaihtoi niillä, kuten äiti kertoi, miltei yksinomaan lapsen tarvikkeita. Hän saapui asemalle myöhään illalla ja toivoi pääsevänsä palaamaan seuraavan päivän puolivälissä, jotta joutuisi kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta jokin asia viivytti häntä, niin että hän pääsi lähtemään vasta ylihuomisaamuna. No niin, myöhään saman päivän iltapäivällä, jolloin hänen oli alkuaan määrä palata kotiin, hänen vaimonsa kääri lapsen selkäreppuun ja lähti häntä vastaan. Sitten…

Vangitun suden kopista kuuluva vaikeroiva ulina keskeytti Vabin hetkiseksi.

— No niin, vaimo lähti lapsensa kanssa taipaleelle eikä tietysti tavannut miestään. Ja matkalla, niin asemalla kerrotaan, vaimo lienee kaatunut ja loukannut itseään, niin että kulku kävi hänelle vaikeaksi. Joka tapauksessa kävi niin, että palatessaan seuraavana päivänä asemalta Mukoki löysi vaimonsa ja lapsensa taipaleelta susien puoleksi syöminä. Siitä päivästä lähtien Mukoki muuttui kerrassaan. Hänestä tuli koko pohjanperän suurin sudenpyytäjä. Kohta tuon perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen hän muutti asumaan asemalle, ja siitä lähtien hän ei ole jättänyt Minnetakia ja minua. Joskus pitkien väliaikojen jälkeen, kun talviset yöt ovat pisimmät ja kuu kirkkaimmillaan ja ulkona paukkuva pakkanen, näyttää Muki parka saavan raivokohtauksen. Hän sanoo sellaista yötä 'susiyöksi'. Ei mikään voi pidättää häntä lähtemästä ulos, ei kukaan saa häntä puhumaan, eikä hän kärsi silloin ketään seurassaan. Silloin hän tarpoo mailin toisensa jälkeen pitkin saloja. Mutta aina hän palaa takaisin. Ja palatessaan hän on yhtä terve ja järkevä kuin sinä ja minä; ja jos kysyt häneltä missä hän on ollut, niin hän sanoo käyneensä katsastamassa, olisiko ollut mitään ammuttavaa.

Rod oli kuunnellut hartaasti. Tutustuessaan Mukokin elämän suureen murhenäytelmään hänestä tuo vanha intiaani tuntui muuttuvan aivan toiseksi olennoksi. Hän ei enää ollut pelkkä villi, joka vain vähän erosi erämaiden kesyttömästä ympäristöstä. Rodin rinnassa syttyi suuri myötätunto kovaosaista miestä kohtaan, ja kynttiläin himmeässä valossa hänen silmissään kiilteli kyyneliä, joita hän ei huolinut salata.

— Mitä Mukoki oikeastaan tarkoittaa tuolla "susiyöllä"? hän kysyi.

— Muki on tietäjä, kun on kysymys sudenpyynnistä, jatkoi Vabi kertomustaan. Hän tuntee susien tavat ja luonteen paremmin kuin kaikki muut metsästäjät yhteensä koko maassa. Hän saa niitä jok'ikiseen pyydykseen jonka hän vain virittää, eikä se onnistu yhdellekään toiselle metsästäjälle koko maailmassa; hän voisi kertoa sinulle sata erilaista yksityispiirrettä yhdestä ainoasta sudesta pelkästään sen jälkien perusteella, ja tuo hänen ihmeellinen asiantuntemuksensa yhdessä jonkinlaisen yliluonnollisen vaiston kanssa sanoo hänelle, milloin 'susiyö' tulee. Jokin seikka tänä yönä — taivaalla — kuussa — pelkässä erämaan näössä kertoo hänelle, että hajallaan kuljeskelevat sudet parveilevat ja kulkevat joukossa ja että aamulla on kirkas päivänpaiste ja että susia tapaa silloin kunnaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Saatpa vain nähdä enkö ole oikeassa. Huomenillalla, jos Mukoki silloin palaa takaisin, pääsemme jännittävään sudenpyyntiin, ja silloin saat myös nähdä, kuinka meidän kesy Sutemme hoitaa ammattinsa.

Seurasi pitkä äänettömyys. Tuli räiskyi takassa, rautauuni hehkui punaisena, ja pojat istuivat ja katselivat ja kuuntelivat. Rod otti kellonsa esiin. Puoliyön hetkestä uupui vain kymmenen minuuttia. Mutta kumpaakaan ei tuntunut haluttavan käydä jatkamaan keskeytynyttä lepoa.

— Tuo Susi on merkillinen otus, pakisi Vabi edelleen hiljakseen. Luulet sen ehkä juonittelevan omia sukulaisiaan vastaan, olevan rotunsa petturi, joka ilkeydestä houkuttelee niitä varmaan kuolemaan. Mutta sellainen se ei ole. Sudella on aivan samoin kuten Mukillakin hyvät syynsä. Oletko koskaan pannut merkille, että se on menettänyt puolet toisesta korvanlehdestään? Ja jos kohotat sen päätä taaksepäin, niin näet sen kurkussa julman arven, ja sen vasemmasta kyljestä aivan etujalan takaa on puolen kämmeneni kokoinen lihapala reväisty pois.

— Me löysimme Suden ilveksen ansasta, Mukoki ja minä. Se ei silloin ollut juuri pentua suurempi, kuukauden vanhaksi Muki sitä sanoi. Ja sen potkiessa ansassa avuttomana ärhenteli sen ympärillä kolme tai neljä rakastettavaa serkkua haluten saada siitä itselleen aamiaisen. Me jouduimme juuri parhaiksi hätään ajaaksemme rosvot tiehensä. Me jätimme Suden henkiin, ompelimme kiinni sen haavat ja kesytimme sitä vähitellen — ja huomenna saat nähdä, kuinka se Mukokin opettamana käy sotaa omia heimolaisiaan vastaan.

Vasta pari tuntia myöhemmin pojat väsyneinä sammuttivat kynttilät ja kävivät uudestaan levolle. Ja vielä tuntikauden sen jälkeen Rod virui valveilla. Hän ihmetteli mielessään, missä Mukoki nytkin kuljeskeli — mitä hän puuhaili ja miten hän löytäisi hulluutensa puuskassa tiensä poluttomassa korvessa.

Kun Rod sitten viimein vaipui uneen, hän uneksi poloisesta intiaaniäidistä ja tämän pikku lapsesta; hetken perästä ei lasta enää ollutkaan ja vaimo oli muuttunut Minnetakiksi ja verenhimoiset sudet yhtä verenhimoisiksi intiaaneiksi. Tästä tuskallisesta unesta hän heräsi tuntiessaan kylkeensä tuupattavan, ja avatessaan silmänsä hän näki Vabin hereillä huopiensa alla nyökkäilevän päätään ja salaa viittailevan hänen selkänsä taakse. Rod käännähti ympäri ja pidätti henkeään.

Siellä istui Mukoki — kuorimassa perunoita!

— Halloo, Muki! hän luikkasi.

Vanha intiaani katsahti ylös työstään ja irvisti vastaan. Hän nyökkäsi iloisesti ja jatkoi aamiaisen laittamista yhtä huolettomasti kuin olisi vasta noussut makuusijaltaan nukuttuaan koko yön rauhassa.

— Nousee pystyyn jo, hän kehotti. Edessä iso saalistus. Hyvin kaunis päivä tänään. Löytää susia mäiltä — julman paljon susia.

Pojat pyörähtivät pystyyn peitteistään ja rupesivat pukeutumaan.

— Mihin aikaan sinä tulit takaisin? tiedusteli Vabi.

— Nyt, vastasi Mukoki viitaten höyryävään kamiinaan ja kuorimiinsa perunoihin. Juuri laittaa hyvä valkea.

Vabi loi Rodiin merkitsevän katseen, kun vanha intiaani kumartui tulisijan yli.

— Mitä sinä yöllä oikein toimitit? hän uteli edelleen.

— Iso kuu — piti ampua, vastasi Mukoki mutisten. Näki ilves mäen päällä. Näki suden jälki punahirven polulla. Ei ampunut.

Sen verran onnistui poikien saada selvää Mukokin yöllisistä matkoista. Aamiaista syötäessä vilkutti Vabi jälleen silmää Rodille, ja kun Mukoki nousi pöydästä sulkemaan kamiinan vetoluukkua, hän kuiskasi toverilleen:

— Saatpa nähdä enkö ollut oikeassa. Hän valitsee kukkulat omalle osalleen.

Ja kun vanha intiaani palasi pöytään, hän sanoi hyvin viattomasti:

— Eikö meidän olisi parasta hajaantua tänä aamuna eri teille, vai mitä arvelet, Muki? Minusta näyttää siltä, että meillä on kaksikin mainiota mahdollisuutta minne asetella ansoja — ensiksikin harjun taakse, missä tuo puro leikkaa uransa itään päin, ja sitten sen toisen puron vartta pitkin, joka juoksee mäkimaiden halki pohjoista kohti. Mitäs tuumit?

— Hyvä! rykäisi vanha metsästäjä. Te kaksi lähteä pohjoista kohti — minä ottaa harju.

— Eipäs vaan te ja minä lähdemme harjulle ja Vabi lähtee yksinään pohjoiseen, pyysi Rod hartaasti. Minä tahdon lähteä teidän kanssanne, Mukoki!

Mukoki oli ilmeisesti hyvillään valkoisen nuorukaisen valinnasta, ja hän irvisteli ja hihitti ja rupesi kertomaan vähän laajemmalti suunnitelmistaan. Sovittiin, että kaikki yhtyisivät jälleen metsäsaunalla aikaisin iltapäivällä, sillä vanha intiaani piti varmana, että he saisivat ensimmäiset sutensa yöllä.

Rod pani merkille, ettei Susi saanut ollenkaan aamiaista, ja hän arvasi helposti syyn siihen.

Ansoja käytiin sitten jakamaan. Kauppa-asemalta oli niitä tuotu kolmea eri kokoa — viisikymmentä pientä vesikoille, näädille ja muille pienille turkiseläimille, viidettoista ketunraudat ja yhtä monet isommat ilveksille ja susille. Vabi varusti mukaansa kaksikymmentä pientä ansaa sekä neljät ketun- ja neljät sudenraudat, ja Rod ja Mukoki ottivat yhteensä neljäkymmentä ansaa. Karibun lihan jäännökset leikeltiin sitten viipaleiksi ja jaettiin pyytäjäin kesken syöteiksi.

Aurinko oli juuri ruvennut pilkistämään esiin metsänreunan takaa, kun metsästäjät lähtivät leiriltä. Kuten Mukoki oli ennustanut, oli tulossa ihana talvipäivä, tuollainen pilvetön, kirpeä pakkaspäivä, jolloin intiaanit luulevat Suuren Hengen riistävän koko muulta maailmalta auringonvalon antaakseen sen paistaa yksinomaan heidän saloilleen. Lähikukkulalta Rod katseli kimaltelevien metsien ja järvien yli äänettömänä ja lumoutuneena, mutta vain hetkeksi pyytäjät pysähtyivät siellä, sitten he hajaantuivat eri tahoilleen.

Kukkulan juurella Mukoki ja hänen valkoinen toverinsa tulivat purolle, jonka vartta he lähtivät seuraamaan. Parisataa metriä astuttuaan vanha intiaani pysähtyi ja osoitti kaatunutta puunrunkoa, joka oli kaartunut sillaksi puron yli. Tukkia peittävä lumikerros oli täynnä pienoisia jalanjälkiä. Mukoki katseli niitä kotvan aikaa, loi tarkastelevan silmäyksen edemmäksi eläinten polulle ja rupesi sitten irrottamaan selkäreppuaan.

— Vesikko! hän selitti.

Hän kulki jäätyneen puron poikki varoen tarkasti koskettamasta kaatuneeseen puuhun. Vastakkaisella puolella jäljet hajaantuivat tuulen kaatamien puunrunkojen yli.

— Täällä elää koko vesikkoperhe, jatkoi Mukoki. Kolme — ehkä neljä viisi. Me rakentaa sadin just tähän!

Koskaan ennen ei Rod ollut nähnyt sellaista pyyntivehjettä, jota vanha intiaani nyt ryhtyi laittamaan. Aivan kaatuneen puunrungon pään lähelle hän rakensi oksista intiaanimajan muotoisen pikkuruisen suojuksen. Sen takaosaan asetettiin peuranlihapalanen ja sen eteen, niin että eläimen täytyi syöttiin päästäkseen astua yli, sovitettiin ansa, joka peitettiin huolellisesti lumella ja kuivilla lehdillä. Parissakymmenessä minuutissa Mukoki oli rakentanut kaksi sellaista sadinta.

— Minkä vuoksi te rakennatte tuollaisia majoja? kysyi Rod heidän jatkaessaan matkaa.

— Paljon lumi tulee talvella, selitti intiaani. Tuollainen maja pitää lumi poissa ansan päältä. Muuten täytyy alituisesti kaivaa ansa ylös. Kun vesikko haistaa syötti, menee se majaan ja astuu ansaan. Laittaa sellaisia majan sisään kaikille pikku eläimille. Ei kelpaa ilvekselle. Se näkee majan — kiertää ympäri ja ympäri ja ympäri - ja menee matkoihin. Ilves viisas otus. Niin myös kettu ja susi.

— Paljonko arvoinen vesikon nahka on?

— Viisi dollaria — ei vähempi. Seitsemän kahdeksan hyvä nahka.

Seuraavan mailin matkalla rakennettiin vielä kuusi vesikonsadinta. Puro kääntyi nyt kulkemaan korkean kallionselänteen juurta pitkin, ja Mukokin silmät rupesivat loistamaan. Hän ei enää tuntunut ajattelevan pelkästään turkiseläinten jälkiä. Hänen katseensa tähysti tarkasti harjun päivänpuoleista rinnettä, ja hänen askelensa olivat verkkaiset ja varovaiset. Hän puheli vain kuiskaamalla, ja Rod seurasi hänen esimerkkiään.

Tuon tuostakin molemmat pysähtyivät tähystelemään elonmerkkejä yläpuolellaan olevilta metsänaukeamilta. Kahdesti he asettivat hankeen ketunraudat nähdessään selviä saalista etsivän repolaisen jälkiä; jylhässä rotkossa, jonka pohjaa peittivät irtaimet kallionjärkäleet ja kaatuneet puunrungot, he tapasivat ilveksen jäljet ja panivat raudat rotkon kumpaankin päähän: mutta yhä vielä harhaili Mukokin katse etsivästi pitkin vuorenrinnettä.

Metsästäjät kulkivat nyt peräkanaa, puolisensadan metrin päässä toisistaan, kun Rod kuuli äkkiä edestään matalan huudahduksen ja näki toverinsa innokkaasti viittoilevan hänelle.

— Susi! kuiskasi Mukoki.

Lumella oli lukuisia eläimenjälkiä, jotka Rodista näyttivät koiran tekemiltä.

— Kolme susia, jatkoi intiaani riemuiten. Kulkee tästä varhain aamulla. Nyt ne lekottelee jossakin päivänpaisteessa harjun päällä.

He lähtivät seuraamaan sudenjälkiä. Vähän matkaa kuljettuaan Rod huomasi jäniksenraadon tähteen ja sen ympärillä ketunjälkiä. Siihen Mukoki pani taas yhdet raudat.

Vähän edempänä keksittiin soopelinpolku, ja sille asetettiin ansa. Karibun ja punapeuran jälkiä kulki ristiin rastiin puron poikki, mutta niistä intiaani ei paljoa piitannut. Uudet sudenjäljet osoittivat neljännen hukan yhtyneen parveen, sitten viidennen, ja seuraavan puolituntisen kuluessa keksittiin kolmen muun suden jäljet, jotka kulkivat kohtisuorasti metsästäjien seuraamien jälkien poikki ja hävisivät tiheämetsäiselle alangolle. Mukokin naama oli ilon irveessä.

— Paljon susia täällä! hän huudahti. Paljon menee tuonne päin ja tuonne päin ja tuonne päin. Hyvä paikka ensi yöksi.

Pian puro erosi harjusta ja lähti kiertämään loivana kaarena pienen rämesuon halki. Täälläkös vasta näkyi metsän villin elämän merkkejä, jotka panivat Rodin veret kuumana kohisemaan. Paikoittain oli hanki poljettu täpösen täyteen peuranjälkiä. Polut haarautuivat joka taholle ja lukemattomista näreistä oli kuorta hankautunut rikki ja oksia taittunut.

Mukokin varovaisuus kävi hänen kokemattomalle toverilleen melkein tuskastuttavaksi. Jokainen tielle sattuva oksa oli taitettava syrjään äänettömästi, ja kerran kun Rodin lumikenkä sattui kolahtamaan männyn kylkeen, kohotti intiaani hirmustuneena molemmat kätensä korkeutta kohti. Kymmenen minuuttia — viisitoista — kaksikymmentä kului tällaisessa hiipivässä kulussa nevan poikki.

Äkkiä Mukoki seisahtui ja heristi kättään varoittavasti taakseen. Sitten hän katsahti seuralaiseensa, ja hänen kasvoistaan Rod huomasi, että hän näki jonkin eläimen edessään. Tuuma tuumalta hän hiihti eteenpäin lumikengillään ja viittasi Rodiakin lähestymään hitaasti ja varovaisesti.

Pojan tultua aivan hänen taakseen hän ojensi tälle pyssynsä, ja hänen huultensa liikkeestä Rod erotti hiljaisen komentosanan:

— Ampuu!

Vapisevin käsin Rod otti pyssyn vastaan ja loi katseensa nevan reunaan Mukokin kumartuessa kyyryyn hänen edessään. Näky pani hänen hermonsa väräjämään kuin kuumeessa. Noin sadan metrin päässä hänestä seisoi komea urospeura napsien suuhunsa pähkinäpensaan nuoria latvoja, ja aivan sen takana oli kaksi naaraspeuraa. Ponnistellen Rod sai malttinsa takaisin. Urospeura seisoi kylki häneen päin, pää ja kaula koholla, niin että se tarjosi mainion tähtäystilaisuuden arimpaan paikkaansa etulavan taakse. Siihen nuori metsästäjä tähtäsikin ja ampui. Satutettu eläin hypähti korkealle ja putosi sitten kuolleena hangelle.

Tuskin Rod oli ennättänyt todeta osuneensa, kun Mukoki riensi joutuisasti kaatunutta eläintä kohti kiskoen samalla reppua selästään. Nuorukaisen kerittyä saaliinsa luo oli vanha intiaani saanut repustaan esiin ison pullon; sitten hän katkaisi vielä värisevältä peuralta kurkun ja täytti pullonsa siitä pulppuavalla verellä.

— Veri olee hyvä susille. Ne pitää paljon verestä. Haistaa veri — tulee isossa joukossa yöllä ammuttavaksi.

Mukoki ei enää noudattanut tähänastista varovaisuuttaan, ja ilmeisesti hän piti päivän töitä jo päättyneinä. Leikattuaan saaliista sydämen, maksan ja toisen takakoiven hän otti repustaan esiin vahvan nahkahihnan, sitoi sen toisen pään peuran kaulaan, heitti toisen pään lähellä kasvavan puunoksan yli ja hinasi toverinsa avustamana saaliin niin korkealle, etteivät sudet ja muut pedot päässeet siihen käsiksi.

Sitten molemmat jatkoivat kulkuaan nevan poikki. Sen äärimmäisessä päässä maa kohosi puronuomasta lähtien loivasti ylös harjulle päin, ja tämä rinne oli ylt'yleensä vierinkivikasojen ja tiheän pihtakuusi- ja koivuviidakon peittämä. Aivan puronmutkassa Rod näki jättiläiskallion, jonka äkkijyrkät seinät tekivät mahdottomaksi kavuta lattealle huipulle muualta kuin yhdeltä reunalta, ja silloinkin vain seipään avulla. Mukoki tarkasteli kalliota tyytyväisesti murahtaen.

— Hyvä paikka susia ampua, hän sanoi hihittäen. Monta susia tällä nevalla ja harjulla. Täällä me voittaa ne peijakkaat. Tuolta hyvä ampua!

Hän osoitti puolensadan metrin päähän muuatta pihtakuusinäreikössä olevaa aukkoa.

Rodin kello näytti jo puolipäivän hetkeä, ja molemmat istahtivat syömään eväsvoileipiään. Muutaman minuutin perästä he jo patikoivat kotiin päin. Kun he olivat päässeet nevalta, Mukoki johti kulun kohtisuorasti heidän ansalinjaansa vastaan ja sitten ylös harjulle, joka tulomatkalla oli koko ajan ollut heidän oikealla sivullaan ja jonka yli pääsi oikaisemaan hyvän mutkan kotimökille mentäessä.

Rod katseli harjulta avautuvaa näköalaa. Toinen rinne vietti loivasti tasangolle, toinen taas putosi miltei äkkijyrkkänä, noin sadanviidenkymmenen metrin korkuisena seinämänä kapeaan, pimeään rotkoon, jonka pohjalla kiemurteli pienoinen joki. Mukoki kumartui katselemaan jyrkänteen reunan yli rotkoon.

— Keväällä tuolla hirmusti karhuja, hän selitti.

Mutta Rod ei joutanut ajattelemaan karhuja. Jälleen pyöri kulta hänen aivoissaan. Ehkäpä juuri tuo jylhä ja pimeä rotko kätki sen kallisarvoisen salaisuuden, joka oli kuollut noiden kahden kullanetsijän mukana puoli vuosisataa sitten.

Rotko olikin kuin omiaan salaisuuden hautapaikaksi — sinne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut; jylhät vuoriseinät suojelivat sitä taivaan tuulilta; siellä vallitsi ikuinen kuoleman rauha ja hiljaisuus; arkaillen ja aivan kuin varkain pujotteli purokin polveilevaa uraansa sen pohjalla.

Olikohan vainajien salaisuus haudattu tuohon rotkoon?

Yhä uudelleen Rod teki itselleen tuon kysymyksen tarpoessaan Mukokin kintereillä kotimökille, ja mitä useammin hän sitä toisteli, sitä lähemmäksi hän luuli tulevansa vastausta, kunnes viimein merkillinen, sykähdyttävä varmuus pani hänen verensä kuumana kiehumaan. Tarttuen kiivaasti toveriaan käsivarteen hän viittasi taakseen ja sanoi:

— Mukoki — se kulta löydettiin tuolta noiden kahden jyrkänteen välistä!

9.

SUSI KOSTAA HEIMOLAISILLEEN

Siitä hetkestä alkaen Roderick Drew oli oudon, vastustamattoman mielihalun lumoissa. Hän olisi kernaasti luopunut talvisesta metsästyksestäkin noudattaakseen kokonaan tuota mielihalua — kulta-aarteen etsimistä. Hän oli nyt täysin selvillä vanhan metsämökin, luurankojen ja pukinnahkapussin sisällön tarinasta.

Nuo luurangot olivat aikoinaan olleet eläviä miehiä. He olivat löytäneet kultasuonen — paikan, josta he olivat omin käsin korjanneet pussissa olleet kultanokareet. Ja tuo löytöpaikka oli jossakin lähellä.

Nyt häntä ei enää lainkaan ihmetyttänyt, miksi he olivat löytäneet vain niin vähän kultaa metsämajasta. Kuin salaman valossa hänelle selvisi koko salaisuus. Miehet olivat juuri keksineet kultasuonen, kun he riitaantuivat. Voiko muuta ratkaisua ajatellakaan? Päivän, kaksi, kolmekin he olivat riidelleet saaliinjaosta, vakuusoikeuksista. Juuri näin oli heidän riitaantumisensa selitettävissä. Ehkäpä toinen oli keksinyt kultasuonen ja vaatinut sen vuoksi itselleen suurempaa osuutta saaliista. Joka tapauksessa pukinnahkapussissa oli vain muutaman päivän työn tulos. Rod oli siitä aivan varma.

Mukoki oli irvistänyt epäilevästi ja kohauttanut hartioitaan, kun Rod oli väittänyt kultasuonen sijaitsevan vuoren rotkossa, ja sen vuoksi nuorukainen piti uudet johtopäätöksensä omana salaisuutenaan.

Kotimatkalla oli kumpikin äänetön. Rodin ajatukset askartelivat liian kiihkeästi uuden ratkaisun kimpussa ja hän painoi niin ahkerasti muistiinsa merkkipaikkoja, ettei joutanut kyselemään toveriltaan mitään; Mukoki taas ei yleensä katkaissut äänettömyyttä, jos häneltä ei kysytty mitään.

Vaikka Rod tarkasti valppaasti ympäristöä, ei hän nähnyt missään sopivaa paikkaa, josta olisi voinut laskeutua rotkoon. Hän oli hieman pettynyt, sillä hän oli päättänyt käydä ensi tilassa tutkimassa tuota rotkoa. Hän oli varma, että saisi Vabinkin taivutetuksi toverikseen. Tai kyllä hän saattoi ryhtyä yksinkin toimeen. Hän oli jokseenkin varma siitä, että rotkoon voisi laskeutua jostakin kohdasta vastakkaiselta harjulta.

Vabi oli jo leirillä heidän sinne saapuessaan. Hän oli asettanut kahdeksantoista ansaa ja ampunut kaksi pyytä. Linnut olivat jo valmiiksi kynityt illallista varten. Ateriaa valmisteltaessa Rod kuvaili toverilleen rotkoa ja kertoi jonkin verran luuloistaan, mutta Vabi tuntui kuuntelevan vain puolella korvalla.

Vabi oli omissa ajatuksissaan. Hän seisoi joutilaana kädet taskussa, kun Rod ja Mukoki touhusivat jouduttaakseen ateriaa. Vihdoin hän ravistihe äänettömyydestään ja otti taskustaan hylsyn, jota hän näytti vanhalle intiaanille.

— Katsohan tuota, hän sanoi. En tahdo herättää sinussa turhaa pelkoa — mutta tämän minä löysin tänään polulta.

Mukoki sieppasi hylsyn käteensä kerkeästi kuin se olisi ollut kultakimpale. Hylsy oli tyhjäksi ammuttu. Sen pohjasta voi vielä selvästi lukea "35 Rem.".

— Mitä, tämähän…

— Niin juuri — Rodin pyssyn hylsy!

Rod ja Mukoki tuijottivat ällistyneinä nuoreen intiaaniin.

— Se on 35 kaliberin Remington, jatkoi Vabi, ja se on automaattikiväärin hylsy. Sellaisia aseita on vain kolme kappaletta näillä seuduilla. Minulla on yksi, Mukokilla toinen — kolmas oli se, jonka Rod menetti Vungan miesten kanssa tapellessamme!

Peuranpaistikimpale uhkasi jo palaa, ja Mukoki siirsi sen joutuin pöydälle. Äänettöminä kaikki kolme istuivat aterialle.

— Vungan miehet ovat siis jäljillämme, sanoi Rod vihdoin.

— Sitähän minäkin olen miettinyt koko iltapäivän, vastasi Vabi. He ovat selvästi vuoren tällä puolen, tai ovat ainakin aivan äskettäin käyneet täällä. Mutta en usko heidän tietävän meistä mitään. Heidän polkunsa kulki lähes viiden mailin päässä täältä, ja se oli ainakin kaksi päivää vanha.

— Oliko heitä monta? kysyi Rod.

— Vain kolme miestä. He olivat taivaltaneet pohjoista kohti, ja kun seurasin heidän jälkiään taaksepäin, huomasin heidän tulleenkin pohjoisesta. Minä luulen, että he olivat aivan sattumalta metsästysretkellä poikenneet näin kauas etelään. Nyt he ovat menneet takaisin leirilleen enkä usko heidän tulevan enää näille seuduin.

Mukoki nyökkäsi; Vabin selitys tuntui hänestä oikealta. Siitä huolimatta uutinen kiihdytti kaikkien mieltä.

Aterian aikana punottiin sotasuunnitelmaa. Metsästäjät eivät aikoneet jäädä ristissä käsin odottelemaan vungien hyökkäystä. He päättivät pitää vihollista jatkuvasti silmällä ja ryhtyä itse hyökkäykseen mikäli tilanne niin vaati.

Aurinko oli juuri laskemassa etäisten lounaisten harjujen taa, kun metsästäjät lähtivät jälleen leiriltä. Susi ei ollut edellisestä illasta lähtien saanut mitään syödäkseen, ja sen levottomat liikkeet ja kärsimättömästi pälyilevät silmät kertoivat sen olevan nälissään. Mukoki kiinnitti tyytyväisenä toisten huomion noihin oireisiin.

Aikainen iltahämärä oli jo laskeutunut, kun nuo kolme metsästäjää saapuivat sille paikalle, jossa Rod oli ampunut uroshirven. Hänen kantaessaan pyssyjä ja selkäreppuja kiskoivat Mukoki ja Vabi hirvenraadon välissään suunnattomalle lattealle paadelle. Useita näreitä katkottiin ja hirvenraato hinattiin nahkahihnalla kallion kylkeä ylös, kunnes se varmasti lepäsi lattealla harjalla.

Raadon kaulasta johdettiin hihna kalliolta setrimännikköön, jossa metsästäjäin oli määrä väijyä. Kahteen setriin rakennettiin katkotuista näreistä noin neljän metrin korkeuteen hät'hätää kolme lavaa, joilla metsästäjät voivat mukavasti oleilla tulematta itse huomatuiksi. Pimeän tullessa oli sadinkin valmis, erästä yksityiskohtaa lukuunottamatta, jonka suorittamista Rod seurasi suurella mielenkiinnolla.

Vaatteidensa sisäpuolelta Mukoki otti esiin verellä täyttämänsä pullon, jota hän oli pitänyt lämpimänä ruumistaan vasten. Kolmannen osan sen sisällöstä hän kaatoi kallion harjalle ja lumeen sen juurelle. Lopun hän tiputti pisara pisaralta nevalle ja tasangolle vieville jäljille.

Sitten metsästäjät palasivat Suden luo, joka oli köytetty kiinni puoliväliin harjunrinnettä. Erään ison kallion suojaan rakennettiin vähäinen nuotio, ja metsästäjät kuluttivat aikaa paistamalla ja syömällä peuranlihaviipaleita ja kertaamalla jälleen muistissaan päivän kaikki tapahtumat.

Vasta kello yhdeksän korvissa nousi kuu kumottamaan korven ylitse. Rod ei lakannut ihmettelemästä tätä pohjolan öiden suurta lamppua. Se hiipi lieskuvana, punaisena tulipallona esiin metsänreunan takaa, sumun ja autereen ollenkaan himmentämättä sen yksinäistä uraa näillä talottomilla taipaleilla; ja kohotessaan se kadotti verenkarvaisen värinsä, kunnes helotti leppeästi kullan- ja hopeanhohtoisena. Koko alla oleva maailma tuntui käyvän valoisaksi. Silloin Mukoki viittasi toisia seuraamaan ja lähti Susi rinnallaan astumaan rinnettä alas.

Kiertäen avarassa kaaressa lattean paaden taakse Mukoki seisahtui noin seitsemän metrin päähän hirvenraadosta ja solmi Suden kiinnitysköyden puuhun.

Vangittu eläin rupesi heti näyttämään kiihtymyksen merkkejä. Se tepasteli hermostuneesti edestakaisin, nuuski ilmaa joka suunnalle, ja sen leukaperät loksahtivat muristen kiinni. Sitten se haistoi lumelle tiputettua verta.

— Tule, kuiskasi Vabi nykäisten Rodia käsivarteen. Joudu — varovasti!

He hiipivät pihtakuusien pimentoon ja katselivat äänettöminä Sutta. Se seisoi nyt ruumis jäykkänä ja nuuski veritäpliä. Sen pää oli vihaisesti huiskivan hännän tasalla, korvat olivat luimussa ja sieraimet vainusivat kiihkeästi tuota outoa, hurmaavaa hajua, joka lehahti kuutamoisen maiseman halki. Sen väräjävissä sieraimissa oli veren hajua.

Pikainen mielijohde sai sen vilkaisemaan ymmällään taakseen, minne sen vangitsijat olivat jääneet. Mutta nämä olivat menneet menojaan. Se ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. Se vainusi kyllä ihmisten läsnäolon, mutta tuo vainu oli sillä alituisesti, eikä se nytkään hämmentänyt sen mieltä. Veren haju sitä vastoin viehätti sitä — ja metsästyksen jännitys - metsästyksen, joka läheni joka hetki.

Se kyyristyi jälleen tarkastelemaan veriläikkiä. Se vainusi niitä kauempaakin edestään, ja metsästäjät voivat kuulla sen päästävän pitkän, matalan vikinän, joka tuntui päättyvän suden ulvontaan. Verijäljet houkuttelivat sitä saalista kohti. Se pureskeli raivoissaan nahkahihnaa, joka vangitsi sen alalleen, repi ja kiskoi sitä kuin vihainen koira ja unohti tykkänään pitkän kokemuksen antaman opetuksen.

Joka minuutti tuntui lisäävän sen kiihkoa. Se juoksi pitkin näreikön rintaa, ahmi suuntäydet veristä lunta, ja jokainen suullinen vei sen yhä lähemmäksi paadella makaavaa hirvenraatoa. Saalis oli jossain aivan lähellä. Eläimellinen vaisto ilmaisi sen vangitulle sudelle. Oh, mikä rajaton, värisyttävä himo sillä oli päästä tappamaan — tappamaan — tappamaan!

Se teki uuden ryntäyksen niin että lumi sen edessä pyrysi; raivoisasti se yritti murtautua irti pidättelevästä köydestä seuratakseen verensä iloista kutsua. Mutta taas oli ryntäys turha ja se jäi väristen ja surkeasti vikisten paikalleen.

Sitten se istahti köydelleen.

Hetkiseksi se käänsi nokkansa kirkkaalle taivaalle, pitkä kuono kohtisuoraan hartioita vastaan.

Sitten alkoi matala, vaikeroiva vikinä, samanlainen kuin käheä-äänisen koiran "kalman ulvonta" — mutta kohta tuo vikinä kasvoi voimakkaammaksi, pitemmäksi ja korkeammaksi, kunnes se kajahteli kunnailta ja tasangoilta saaliin jäljillä olevan suden metsästysulvontana, joka maanitteli korven nälkiintyneitä, harmaaturkkisia heimolaisia paikalle niin kuin torvensoittajan hälytyssoitto kokoaa aseveljiä taistelutantereelle.

Kolme kertaa kohosi tuo verta sykähdyttävä ulvonta vangitun suden kurkusta, ja ennen kuin sen kaiku oli ennättänyt kuolla, olivat metsästäjät kavunneet pihtakuusissa oleville ampumalavoilleen.

Sitten vasta herännyt korpi painui pahaenteiseen, aavistelevaan äänettömyyteen. Rod voi kuulla oman sydämensä rajun sykinnän. Hän unohti polttavan pakkasenkin. Hänen hermonsa värisivät kuin kireälle viritetyt viulunjänteet. Hän katsahti loputtomille tasangoille, jotka kimmelsivät valkoisina ja salaperäisen ihanina kuutamossa. Vabi tiesi paremmin kuin hän, mitä kohta tulisi tapahtumaan.

Ylt'ympäri korven laajan lakeuden oli kiirinyt Suden kutsuva, maanitteleva ääni. Alempana, missä järvi uinui jääpeitteensä alla, säikähti pelokas naaraspeura ääntä; harjun takana nosti iso uroshirvi sarviniekan päänsä ja tuijotteli ympärilleen taistelunhaluisena; puolen mailin päässä pysähtyi repolainen hiipiessään jäniksen perässä; ja siellä täällä kääntyivät Suden harmaaturkkiset heimolaiset poluiltaan kohti heille kajahtanutta merkkihuutoa.

Sitten katkesi äänettömyys. Matkojen päästä — ehkäpä kokonaisen mailinkin takaa — kajahti vastaushuuto, ja tuon äänen kuullessaan vangittu susi törmäsi jälleen pystyyn ja lähetti heimolaisilleen sanan, että se oli löytänyt veriset jäljet ja saalis oli lähellä.

Pihtakuusien turvissa piileskelevät väijyjät eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen eivätkä liikauttaneet oksaakaan. Mukoki oli heittäytynyt takakenoon päästäkseen ampuma-asentoon. Vabi tuki itseään toisella jalallaan ja piti pyssyä polveen nojaten poskellaan. Rodilla oli tänään järeä revolveri, ja hän nojasi tähdätessään käsivarttaan puunoksaan.

Hetken perästä kuului tasangolta jälleen etäinen suden ulvonta, ja tällä kertaa sitä seurasi toinen jostakin lännen suunnalta. Sitten kuului tasangolta kaksi huutoa, ja sitten edelleen idästä ja pohjoisesta. Ensi kerran koko yönä Rod ja Vabi kuulivat Mukokin hiljaa hihittelevän kuusessaan.

Veljiensä vastauksen kuullessaan Susi yltyi raivoon. Tuoreen veren ja haavoitetun riistan haju oli tehdä sen aivan hulluksi kiihkosta. Mutta nyt se ei enää kuluttanut voimiaan hyödyttömään hihnan tempoilemiseen. Se tiesi, että huudot toivat paikalle isomman pyytäjäparven. Yhä lähempää kuuluivat johtajasusien huudot, ja sen tajutessaan Susi lähetteli kutsujaan entistä kiihkeämmin kaikkiin ilmansuuntiin.

Äkkiä kuului nevalta nopea, kiihkeä, luskuttava vastaus, ja Vabi nykäsi Rodia käsivarteen.

— Se on tullut sille paikalle, missä sinä ammuit tuon uroshirven, hän kuiskasi. Nyt tässä tulee kiire!

Tuskin hän oli saanut tuon sanotuksi, kun nevalta kajahti kokonainen sarja kiihkeitä huutoja, ja yhä lähemmäksi uskalsi tasangon nälkiintyneiden rosvojen parvi seuraten intiaanien niille laittamaa tuoksuvaa syöttipolkua hirvenraatoa kohti. Seuraavassa tuokiossa tähystäjät näkivät laihan varjon syöksyvän esiin nevan reunalta ja juoksevan nopeasti hangen yli Sutta kohti.

Samassa kun pedot kohtasivat toisensa ne vaikenivat; sitten molemmat kohottivat vaikeroivan metsästysulvonnan, vapaa susi rohkeni tulla aivan kallion viereen ja nostaa etujalkansa sitä vasten. Sen ulvonta kertoi entistä sykähdyttävämmin kauempana oleville tovereille, että saalis oli näkösällä.

Nopeasti yhtyivät nämäkin leikkiin. Harjun laelta tuli muuan ja liittyi kallion luona ärhentelevään sukulaiseensa. Nevalta tuli kolmipäinen parvi, ja paaden ympärillä alkoi raivoisa luskuttaminen ja hyppeleminen susien pyrkiessä tavoittamaan houkuttelevaa saalista, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin vaikeasti saavutettavissa. Ja parinkymmenen metrin päässä kyrmisteli kesy susi katsellen heimolaistensa ponnisteluja ja läähättäen turhista vapautumisyrityksistä, kunnes se viimein vaipui myrtyneeseen äänettömyyteen aivan kuin olisi tiennyt, että tuo jännittävä kohtaus vaihtuisi kohta julmaksi murhenäytelmäksi.

Silloin Mukoki sanoi, että Susi kosti heimolaisilleen.

Mukoki kuiskasi hiljaisen varoituksen tovereilleen, ja Vabi nosti pyssyn poskelleen. Kallion juurelle oli tällöin kokoontunut ainakin parikymmentä harmaaturkkia. Vanha intiaani rupesi kiskomaan nahkahihnaa, jonka toinen pää ulottui paaden laella makaavaan hirvenraatoon — kiskoi kaikin voimin — ja syötin voitiin nähdä verkalleen liukuvan hangelle. Vielä yksi tempaisu, ja se putosi ärhentelevän susijoukon keskeen.

Kuin kärpäset sokeripalan kimppuun syöksyivät nuo nälkiintyneet hurtat tappelemaan saaliista, ja silloin Mukoki antoi ampumiskäskyn.

Viiden sekunnin ajan valaisi harjunrinnettä aseiden suista välkähtävät tulenliekit, ja kahden pyssyn ja järeän Colt-pistoolin pamahdukset tukahtuivat petojen ulvontaan ja rähinään. Viisitoista laukausta oli ammuttu noina viitenä sekuntina, ja niiden jälkeen vallitsi jälleen pohjolan yön äänetön, ihana rauha. Kallion ympärillä oli hiljaista; kuului vain henkihieverissä viruvien eläinten läähätystä.

Puista kuului makasiiniin työnnettyjen luotien helinää.

Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan:

— Tänään taisimmekin tehdä kelpo jälkeä, Mukoki!

Vastaamatta Mukoki kapusi alas puusta. Toiset seurasivat hänen perässään ja kiirehtivät kalliota kohti. Viisi hengetöntä ruhoa makasi lumella. Kuudes susi vetäytyi kallion taakse piiloon, mutta Mukoki lopetti sen päivät vyökirveellään. Seitsemäs oli juossut puolisensataa metriä pakoon, mutta verinen ura näytti tien ja kun Vabi ja Rod saapuivat eläimen luo, se tempoili jo henkitoreissaan.

— Seitsemän kappaletta! huudahti nuori intiaani. Tämä oli kaikkein parhaita saaliitamme. Sata ja viisi dollaria yhtenä yönä ei ole lainkaan huono ansio, vai mitä Rod?

Vabi ja Rod palasivat kallion juurelle vetäen sudenraatoa perässään. Mukoki seisoi kuutamossa liikkumattomana kuin kuvapatsas, katsellen tiukasti pohjoiseen. Hän viittasi lakeuden yli ja sanoi päätään kääntämättä:

— Katsoo!

Kaukana metsästäjät näkivät tulenlieskan kohoavan korkeuteen. Katkeamattomana säkenevirtana se kiipesi yhä ylemmäksi, kunnes värjäsi taivaanrannan kolkkoon loimuunsa, joka loi valjua kajastetta nevalle ja lakeuden puihin.

— Se on palava katajapensas, sanoi Vabi.

— Palava katajapensas — niin on, myönsi vanha soturi. Sitten hän lisäsi: — Vungan miesten merkkituli.

10.

ROD TUTKII ROTKOA

Rodin mielestä palava pensas näytti olevan melko lähellä — ehkä mailin päässä tai hiukan kauempana. Huomatessaan intiaanien tuijottavan äänettöminä tuota outoa valoa hän alkoi aavistella pahaa. Mukokin katseessa oli myrtynyt, äkeä leimu, samanlainen kuin raivoisan metsänpedon silmissä. Vabin poskilla oli kiihtymyksen puna, Rod huomasi hänen katsahtavan kysyvästi Mukokiin.

Näiden metsäläisten pronssinkarvaisilla kasvoilla kuvastuivat heidän kauan hillityt rotuvaistonsa. Rod piti heitä tarkoin silmällä, ja hän tunsi sydämensä värähtävän. Vanhassa erämajassa he olivat julistaneet sodan Vungan väelle. Sekä Mukoki että Vabi olivat hellittäneet ohjaksia, jotka olivat niin kauan pidättäneet heitä kostamasta heimonsa verivihollisille. Nyt oli suotuisa tilaisuus tullut.

Vielä viitisen minuuttia paloi tuo etäinen merkkivalkea, sitten se vähitellen aleni ja sammui suitsevaksi savupilveksi. Mutta yhä vielä Mukoki tuijotti äänettömänä ja tuimasti pohjoiseen taivaanrantaan. Vihdoin Vabi katkaisi äänettömyyden.

— Kuinka pitkä matka sinne on, Muki?

— Kolme mailia, vastasi vanha soturi epäröimättä.

— Sitten ennättäisimme sinne neljässäkymmenessä minuutissa.

— Aivan oikein.

Vabi kääntyi Rodin puoleen.

— Osaisitko sinä yksinäsi palata leirille? hän kysyi.

— En, jos te aiotte lähteä tuonne, kivahti Rod. Minä lähden mukaan.

Mukoki purskahti yrmeään nauruun.

— Ei mennä. Ei mennä sinne nyt. — Hän pudisti päätään. — Viisi minuuttia, niin ei näke savu enää. Paha löytää Vungan leiri yöllä. Huomenna lähtee. Seuraa jäljet päivällä, sitten ampuu.

Rod tunsi mielensä keventyneeksi vanhan intiaanin ratkaisusta. Hän ei pelännyt taistelua; itse asiassa hän oli innokas kohtaamaan nuo rosvot, jotka olivat varastaneet hänen kiväärinsä.

Mutta juuri nyt olisi taisteluun ryhtyminen hämmentänyt pahasti hänen omia suunnitelmiaan. Rodin ajatuksia askarrutti näet nykyään lakkaamatta "Luurankokaivos", joksi hän oli mielessään ruvennut nimittämään vuorenrotkoa. Epäilemättä hän löytäisi aarteen, jos vain saisi aikaa etsiä sitä.

Toisaalta hän ei voinut uskoa, että Vungan miesten leirille tehty hyökkäys onnistuisi; edessä oli joko tuho tai nopea pako. Täytyihän jopa taisteluintoisen Vabinkin myöntää, ettei heidän kolmen hyökkäys voinut olla erityisen tehokas — siitäkään syystä, että yhdellä heistä oli aseenaan vain revolveri.

Rod oli siis hyvillään, kun Mukoki ja Vabi ryhtyivät kaikessa rauhassa ilta-askareisiin. Kaadetuilta pedoilta nyljettiin päänahat, ja Susi sai vaivojensa palkaksi ahmittavakseen koko hirvenraadon.

Sinä yönä ei erämajassa nukuttu paljonkaan. Lähes neljään kolmikko istui kuumana hehkuvan kamiinan ääressä pohtimassa tilannetta. Rod huomasi ihmeekseen, että hänen rauhalliset toverinsa olivat joutuneet yllättävän kiihtymyksen valtaan.

Tuosta yöllisestä keskustelusta tuli oikea sotaneuvottelu. Maja päätettiin heti laittaa puolustuskuntoon. Kaikkiin seiniin oli hakattava ampumareikiä, oveen tehtävä vankat teljet ja ikkunat varustettava sisäluukuilla. Niin kauan kuin taisteluun joutumisen vaara oli olemassa, piti yhden joukosta aina jäädä vartioimaan taloa.

Päivän koittaessa Mukoki aikoi lähteä tarkastamaan Vabin ansapolkua tutustuakseen siihen; samalla hän virittäisi polun päähän lisää ansoja. Myöhemmin päivällä oli Vabin vuoro käydä tarkastamassa Mukokin satimet ja rakentaa uusia samaan linjaan. Rodin tehtävänä oli vartioida sillä aikaa erämajaa.

Mukoki havahtui lyhyestä unestaan ensimmäisen harmaan aamuhämärän koittaessa, mutta ei herättänyt väsyneitä tovereitaan ennen kuin oli saanut aamiaisen valmiiksi. Sen syötyään hän tarttui pyssyynsä ja sanoi aikovansa ensin käydä katsastamassa vesikkosatimiaan harjun takana ennen kuin lähtisi pitkälle päiväretkelleen. Rod liittyi hänen mukaansa ja jätti Vabin huolehtimaan astiainpesusta.

He joutuivatkin pian puron varrelle rakennetuille satimille. Vaistomaisesti molempien katseet olivat kiintyneet näihin, eikä kumpikaan tullut tarkastaneeksi ympäristöä. Siksi molemmat säpsähtivätkin kuullessaan äkkiä korskumista ja hangen risahtelua aivan läheltä. Pienestä leppäviidakosta törmäsi esiin iso uroshirvi, joka syöksähti harjunrinnettä ylös salomökkiä kohti, ilmeisesti toivoen pääsevänsä notkon turvaan.

— Odottaa, kunnes se pääsee harjun laelle! huudahti Mukoki vieden nopeasti pyssyn poskelleen. Odottaa!

Ampumamatka oli mainio, ja Rod tunsi kiusausta laukaista vanhan intiaanin varoituksesta huolimatta. Mutta hän pidätti syhyäviä sormiaan liipaisimelta. Heti kun eläimen mahtava sarvekas pää nousi näkyviin taivaanrantaa vasten intiaani luikkasi uudestaan, ja Rod laukaisi repeterikiväärinsä kolme kertaa peräkkäin. Välimatka oli kuutisenkymmentä metriä, ja Mukoki ampui vain kerran, silloin kun hirvi oli kokonaan näkyvissä harjun laella.

Seuraavana sekuntina saalis oli mennyt menojaan. Rod oli juuri syöksymässä sen perään, kun Mukoki tarttui häntä käsivarteen.

— Kyllä me saa se, irvisteli intiaani hyvillään. Se juoksee alas, sitten kaatuu aivan lähelle leiri. Sieltä hyvä kantaa lihat majaan.

Tyvenesti intiaani alkoi astella satimiaan kohti. Rod seisoi kuin naulittuna paikoillaan.

— Nyt kokemaan sadin! hoputti Mukoki. Paluumatkalla ottaa hirvi.

Mutta Rod, joka ei ikipäivinä aikaisemmin ollut pyydystänyt suurempaa riistaa kuin rottia, ei toki malttanut jättää hirveä sikseen; hän oli jo kapuamassa rinnettä ylös. Harjun laella hän näki lumessa verisen kuopan siinä kohdassa, johon hirvi oli ensiksi kaatunut kuolettavan luodin saatuaan, ja kummun toisella puolella eläin makasi hengettömänä, juuri niin kuin vanha intiaani oli ennustanut.

Laukausten houkuttelemana juoksi Vabikin kiireesti jään yli, ja pojat tulivat hirven luo yhtä aikaa. Rod tarkasteli hyvillään luodin jälkiä. Yksi, joka ilmeisesti oli lähtenyt Mukokin tarkasta pyssystä, oli sattunut etulavan takana oleviin arkoihin elimiin; lisäksi hän löysi kaksi muuta osumaa, jotka nekin olivat olleet kuolettavia.

Huomattuaan, että kaksi hänen omaa laukaustaan oli osunut saaliiseen, poika tuli täyteen intoa, ja hän oli juuri haltioituneena kuvailemassa Vabille tapausta, kun vanha intiaani tuli näkyviin harjulta ja näytti hihitellen heille satimesta saamaansa komeaa kärppää.

Päivä ei olisi voinut alkaa onnellisemmin entein, ja kun Mukoki erosi toisista lähteäkseen pitkälle taivallukselleen, olivat kaikki perin hilpeitä. Hyvä metsäonni ja aurinkoinen päivä olivat omiaan hälventämään heidän edellisen yön pelkojaan.

Vabi jäi leiriin heidän varhaiseen päivälliseensä saakka korjaten sillä välin kotiin ammutusta hirvestä hyviä paloja ja auttaen Rodia varustamaan mökkiä puolustuskuntoon. Päivä ei ollut vielä puolessa, kun hän lähti tarkastusmatkalleen Mukokin ansoille.

Kun Rod jäi yksin, hänen ajatuksensa palasivat jälleen salaperäiseen rotkoon. Hän oli harjun laelta huomannut, että rotkossa ei ollut paljon lunta, ja hän paloi halusta päästä tutkimaan paikkaa ennen kuin joulukuun tuimat lumimyrskyt täyttäisivät sen tykkänään kinoksilla.

Myöhemmin iltapäivällä hän otti vanhan pukinnahkapussin seinänraosta ja tarkasti vielä kerran huolellisesti kaikki kultarakeet. Hän havaitsi niiden pyöristyneen aivan sileiksi, kuten hän oli odottanutkin. Rodin mieliaineena koulussa oli ollut geologia ja mineralogia, ja hän tiesi, että vain juokseva vesi voi kuluttaa kovat esineet noin siloisiksi. Niinpä hän uskoi varmasti, että kultarakeet olivat löytyneet virtaavasta joesta tai sen rannalta. Ja tuo joki virtasi rotkon pohjalla, siitä hän oli varma.

Mutta Rodin aikeet päästä pian tutkimaan rotkon salaisuutta menivät myttyyn, kun Mukoki ja Rod palasivat leiriin myöhemmin iltapäivällä. Mukoki toi saaliinaan punaketun ja kärpän ja Vabi soopelin, joka Rodista muistutti aivan pientä koiranpenikkaa.

Heillä oli myös kerrottavanaan huolestuttavia uutisia. Mukoki oli keksinyt viime yönä poltetun katajapensaan jätteet ja sen ympärillä kolmen intiaanin mokkasiininjäljet. Yhdet niistä olivat tulleet pohjoisesta ja kahdet lännestä päin, ja Mukoki arveli merkkivalkean sytytetyn lännestä tulijoita varten. Heidän oman ansalinjansa äärimmäisestä päästä, jonne erämajalta oli nelisen mailia, hän oli löytänyt vielä neljännetkin jäljet, jotka olivat kääntyneet suoraan pohjoista kohti.

Nämä huomiot pakottivat muuttamaan edellisenä yönä tehtyjä päätöksiä. Tästä lähtien käytäisiin kokemassa ainoastaan yhtä ansalinjaa joka päivä ja kotia puolustaisi kaksi miestä, joilla molemmilla olisi pyssyt. Rod tajusi, että hänen täytyi ainakin toistaiseksi luopua ajatuksestaan käydä tutkimassa rotkoa.

Päivät kuluivat kuitenkin rauhallisesti, ja kolmikko voi jälleen toivoa saavansa olla rauhassa korven sydämessä. Mukoki ja Vabi eivät olleet vielä koskaan käyneet niin hyvillä metsästysmailla, ja jokainen päivä lisäsi heidän turkisaarrettaan. Paitsi useita kärppiä ja yhtä soopelia, kahta punakettua ja yhtä ilvestä he saivat seuraavien kolmen viikon kuluessa vielä kaksi kaunista "ristikettua" ja kolme sutta. Aikaisin keväällä palatessaan Vabinoshiin heillä olisi pieni omaisuus saaliinaan.

Rod puolestaan kuvitteli, mitä iloa heidän hyvä onnensa tuottaisi satojen mailien päässä olevaan pikku kotiin, missä hän tiesi äitinsä odottelevan häntä ja rukoilevan hänen puolestaan joka päivä; ja silloin tällöin hänenkin ajatuksensa varastautuivat siihen hetkeen, jolloin he palaisivat kauppa-asemalle ja Minnetakin luo.

Kaikesta huolimatta hän ei kuitenkaan luopunut aikeestaan käydä tutkimassa rotkoa. Alusta pitäen olivat Mukoki ja Vabi kiinnittäneet vain vähän huomiota koko asiaan; heidän mielestään oli mahdotonta kaivaa kultaa lumen alta, vaikka sitä siellä olisikin. Sen tähden Rod jäi odottelemaan, milloin hän yksin voisi lähteä toteuttamaan tuumansa.

Eräänä kauniina päivänä syyskuun loppupuolella, kun aurinko nousi väräjävän kirkkaana, tuo tilaisuus tuli. Vabin oli määrä jäädä yksin kotivahdiksi, ja Mukoki, joka uskoi heidän jälleen olevan turvassa Vungan rosvojoukolta, lähti kokemaan ansoja. Rod puolestaan otti mukaansa eväitä, Vabin pyssyn, kaksi patruunamakasiinia, puukon, vyökirveen ja ison huovan ja lähti tarpomaan rotkolle. Vabi nauroi katsellessaan ovella hänen lähtöään.

— Paljon onnea matkalle, Rod; muista palata kultakuorma mukanasi, hän huusi hilpeästi ja huiskutti lähtijälle kättään.

— Jollen palaa illaksi kotiin, niin älkää veikkoset siitä vihoitelko minulle, huusi poika jälkeensä. Jos asiat näyttävät rotkossa käyvän hyvin, niin yövyn sinne ja aloitan etsiskelyn jälleen huomenna.

Hän asteli vireästi takimmaiselle harjulle, sillä kokemuksesta hän tiesi mahdottomaksi laskeutua rotkoon ensimmäiseltä harjulta. Sinne oli majalta vain mailin verran matkaa, ja vaikka retkeilijät eivät olleet käyneet siellä, Rod oli varma ettei hän eksyisi niin kauan kuin hän tarkoin seuraisi rotkon reunaa, joka oli pettämätön opas.

Suureksi pettymyksekseen hän havaitsi, että etelänpuoleinenkin jyrkänne oli yhtä pystysuora kuin vastakkainen, ja kaksi tuntia hän kierteli turhaan reunaa pitkin etsien paikkaa, josta voisi laskeutua alas. Seutu kävi hyvin tiheämetsäiseksi, ja ison riistan jälkiä näkyi taajassa.

Vihdoin hän tuli paikalle, jossa metsä laskeutui alas jyrkännettä pitkin, ja suureksi ilokseen hän huomasi, että irrottamalla lumikengät jalastaan ja sitomalla ne selkäänsä hän voi kavuta alas käsillään auttamalla.

Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi rotkon pohjalla, hengästyneenä mutta riemuiten. Hänen oikealla puolellaan nousi pieni setrimetsä korkeutta kohti; vasemmalla puolella oli vain jylhiä, mustia kallioita. Ja hänen jalkojensa juuressa lirisi pieni joki, jolla oli niin tärkeä osa hänen kultahaaveissaan.

Vähän matkan päässä hänen edessään oli kolkko ja synkkä rotkon osa, jonne ei päivä koskaan paistanut ja johon hän oli niin usein kurkistanut pohjoiselta reunamalta. Edetessään askel askelelta sen synkkään syliin, silmät terävinä ja hermot jännittyneinä, hän kuvitteli tunkeutuvansa lumottuun maahan, jota kenties tälläkin hetkellä aaveina vartioivat ne kaksi miestä, joille aarre oli tuottanut kuoleman.

Yhä lähemmäksi toisiaan vetäytyivät hänen päänsä päällä olevat reunamat. Ainoatakaan päivänsädettä ei tunkeutunut rotkon jylhyyteen. Ei kuulunut linnun ujerrusta; ainoastaan puron yksitoikkoinen lorina häiritsi painostavaa hiljaisuutta. Kaikki oli kuin kuollutta.

Yhtäkkiä kajahti rotkon pimeydestä jyrähtävä ääni, joka sai hänet hätkähtäen pysähtymään ja viemään pyssyn puolitiehen poskelleen. Mutta sitten hän näki, että säikyttäjä oli ollut vain iso pöllö, ja jatkoi tyyntyneenä kulkuaan.

Tavan takaa hän pysähtyi puron reunalla ja otti kourallisen pohjasoraa, ja hänen sydämensä löi rajusti, kun hän näki jotain kiiltävää. Joka kerta hän huomasi erehtyneensä, mutta ei silti antanut pettymykselle valtaa: täällä oli kultaa — jossakin. Hän oli siitä yhtä varma kuin että hän itse eli ja hengitti. Kaikki oli omiaan saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä; halkonaiset ja murskautuneet vuoriseinämät, joita puro oli huuhdellut ja murentanut jo ammoisista ajoista lähtien, leveät sorareunusteet puron varsilla — kaikki tyynni, yksinpä rotkon salaperäinen kalmantunnelmakin.

Tämä selittämätön salaperäisyys, joka värisi ilmassa, pani nuorukaisen astelemaan varovaisesti ja äänettömästi eteenpäin, aivan kuin pelkkä jalkojen risahdus olisi voinut herättää mitä hirmuisimpia vihollisia. Ja varovaisen käyntinsä ansiosta hän pääsi lähelle jotakin elävää olentoa säikyttämättä sitä. Viitisentoista metrin päässä itsestään hän näki jonkin liikkuvan paasien välissä. Se oli kettu. Ennen kuin eläin ehti havaita häntä, oli hän tähdännyt ja laukaissut.

Laukaus synnytti hirvittävät kaiut. Ne vyöryivät jylhästi jyristen ja yhä kasvaen rotkoa pitkin, niin että hän jo vähän värisi seistessään siinä vuoriseinien pimennossa. Vasta kun kaiut olivat vihdoin kokonaan hälvenneet, hän rohkeni lähestyä hangelle kellistynyttä saalista. Se ei ollut punakettu. Eikä mustakettukaan. Se ei ollut…

Hänen sydämensä löi rajusti. Tuo hänen jaloissaan verissään viruva eläin oli kaunein mitä hän oli milloinkaan nähnyt — ja sen paksun mustan turkin pisimmät karvat välkähtivät hopealta.

Silloin kajahti kaameassa rotkossa äänekäs ilonhuuto.

— Hopeakettu!

Rod oli huutanut tuon sanan ääneen. Viisi minuuttia hän seisoi katsellen saalistaan. Hän nosti sen ylös valjua valonkumotusta vasten ja silitti sen turkkia. Päättäen siitä, mitä Vabi ja Mukoki olivat hänelle jutelleet, hän tiesi että tämän siron eläimen silkkitalja oli kallisarvoisempi kuin kaikki heidän tähänastiset saaliinsa yhteensä.

Hän ei ruvennut nylkemään kettua, vaan pisti sen selkäreppuunsa ja lähti uudelleen kultaa etsimään.

Hän oli jo ennättänyt sivuuttaa ne rotkon tienoot, joita hänen oli tähän asti onnistunut nähdä jyrkänteen reunalta. Yhä jylhemmäksi ja villimmäksi kävi tämä maanalainen maailma. Toisinaan vuoriseinät näyttivät yhtyvän korkealla hänen päänsä päällä; jättiläismäisinä, kammottavina väijyivät joka haaralla yön varjot.

Mahtavassa, kolkossa ympäristössä Rod aivan unohti ajan kulun. Mailin toisensa perään hän tarpoi eteenpäin. Hänellä ei ollut halua edes syödä. Vain kerran hän pysähtyi juomaan purosta. Ja katsahtaessaan viimein kelloonsa hän näki ihmeekseen sen jo olevan kolme iltapäivällä.

Nyt oli jo liian myöhäistä palata erämajaan. Tunnin kuluessa rotkon hämäryys tihenisi aivan yön pimeydeksi. Niinpä Rod pysähtyi ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, heitti kantamuksen selästään ja rupesi ensi työkseen rakentamaan itselleen havumajaa punasetrien oksista ja vesoista. Vasta kun se oli valmistunut ja polttopuuta hankittu riittävästi yön varalle, hän kävi laittamaan illallista. Hänellä oli pannu mukanaan, ja pian nousi ilmaan virkistävä kahvin ja peuranpaistin lemu.

Yö oli laskeutunut kallioseinien väliin, kun Rod istahti illallisensa ääreen.

11.

ROD NÄKEE UNTA

Värisyttävä yksinäisyyden tunne hiipi nuoren seikkailijan mieleen. Syödessäänkin hän koetti lävistää katseillaan ympäröivää pimeyttä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän ei ollut pelkuri, ainakaan hän ei uskonut olevansa. Mutta sittenkin tuo rajaton, miltei julma äänettömyys, pelkkä tietoisuus siitä että hän oleili yksinään paikassa, minne ei ihmisjalka ollut astunut kokonaiseen puoleen vuosisataan, järkytti hänen hermojaan. Mitä kummia salaisuuksia tämä rotko mahtoikaan kätkeä? Mitä kaikkea täällä saattaisikaan tapahtua — täällä, missä kaikki oli niin eriskummallista, niin karmeata, niin erilaista kuin maan päällä?

Rod yritti nauraa hermostuneisuudelleen, mutta hänen oma äänensä kuului hänestä kaamealta. Se aiheutti luonnottomasti väreileviä kaikuja — matala, ontto naurun irvikuva kajahti vastaan kiviseinistä; oikea naurun kummitus, Rod ajatteli, ja se sai hänet painautumaan hyvin lähelle nuotiota.

Ja kun Rod pinottuaan tuleen uutta syttyä ryömi havumajansa lämpimään, hän tunsi nimetöntä pelkoa. Häntä ei lainkaan nukuttanut, hän ei tajunnut edes väsymystä; hän tunsi olevansa vain rajattoman yksinäinen kummitusrotkon kolkon autiuden keskellä.

Parhaalla tahdollaankaan hän ei saanut pois mielestään metsämajasta löydettyjä luurankoja. Kauan, kauan aikaa sitten nuo luurankomiehet olivat laskeutuneet tähän samaan rotkoon.

He olivat juoneet samasta purosta kuin hän, he olivat kavunneet samojen kallioiden yli kuin hän, ja he olivat ehkä leiriytyneet samaan paikkaan kuin hänkin nyt! Hekin olivat kuulostelleet jylhän äänettömyyden kuiskailuja, tuijotelleet nuotionsa lepattelevaan loimuun — ja he olivat löytäneet kultaa!

Jos Rod tänä tuokiona olisi kyennyt loihtimaan, hän olisi mielellään loihtinut itsensä toveriensa luo metsämajaan. Hän heristi korviaan. Jostakin kaukaa samalta suunnalta, josta hän aamulla oli tänne tullut, kuului yksinäinen, valittava, miltei nyyhkyttävä huuto.

— Alloo — alloo — alloo!

Se kuulosti aivan kaukaiselta ihmisääneltä, mutta Rod tiesi, että se oli "ihmispöllön" öinen huuto. Sen kaiut uusiutuivat yhä pehmoisempina, kunnes koko musta autius hänen ympärillään tuntui olevan täynnä noita aavemaisia ääniä.

— Alloo — alloo — alloo!

Poikaa värisytti, ja hän laski pyssynsä kaiken varalta polvilleen. Pyssy antoi kantajalleen ihmeen turvallisen tunteen. Rod hyväili sitä käsissään, hankasi sen piippua kintaallaan, kiillotti sen perää, joskus aamuyöllä hän nukahti pidellen pyssyä yhä tiukasti käsissään.

Rod näki tukalaa, tuskallista unta, jossa hänen pelkonsa pukeutui julman todelliseen muotoon. Hän puolittain makasi, puolittain istui havuvuoteellaan, pää rinnalle vajonneena ja jalat ojennettuina nuotiota kohti. Tuon tuostakin hänen huuliltaan pääsi sekavia ääniä, ja välistä hän äkkiä kohosi kuin herätäkseen, mutta vaipui joka kerta taas alas puristaen yhä kiinni pyssystä.

Sitten alkoivat hänen unikuvansa saada kiinteämpää hahmoa. Hän oli jälleen seuraavinaan metsänelävien polkua ja tuli vanhalle erämajalle. Mutta tällä kertaa hän oli yksin. Mökin ikkunaluukku oli auki, mutta ovi oli teljetty tiukasti sisältäpäin. Hän läheni varovaisesti. Mitä outoja ääniä kuuluikaan sisältä — aivan kuin luita olisi kalisteltu yhteen!

Askel askelelta hän unessaan läheni ikkunaa ja kurkisti sisään. Ja siellä hän näki näyn, joka oli hyydyttää hänet ytimiin saakka. Kaksi valtavaa luurankoa otteli keskenään kammottavasti painien. Hän ei kuullut muita ääniä kuin luiden kalinaa. Hän näki puukkojen välähtelevän sormiluiden välissä ja huomasi, että kumpikin yritti tavoittaa jotakin pöydällä olevaa esinettä.

Luiden kalina kävi yhä kovemmaksi, kamppailu yhä tulisemmaksi, ja luurankokäsien heiluttamat aseet nousivat ja laskivat tuimasti. Sitten toinen taistelija horjahti lattialle ja jäi makaamaan hervottomana.

Hetkisen hoippui voittajakin, mutta pääsi pöydän luo ja sieppasi salaperäisen esineen hyppysiinsä.

Horjahtaessaan ikkunapenkille tuo haamu piti saalistaan valoa vasten — ja Rod näki, että se oli tuohikääry!

Kekäle paukahti sammuvassa nuotiossa kuin pienen pistoolin laukaus, ja se havahdutti nukkujan. Hän lennähti istumaan ja tuijotti jäykästi eteensä joka jäsen vapisten. Miten hirvittävä uni! Hän nousi turtuneille polvilleen ja lähestyi valkeata pidellen toisessa kädessään pyssyä ja toisella syytäen lisää syttyä nuotioon.

Häntä puistatti jälleen. Hän tähysteli ympärilleen paksuun pimeyteen, ja koko ajan hänen aivoissaan välähteli uni, jonka hän oli nähnyt.

Hän istahti uudelleen ja katseli liekkien leiskuamista. Valo ja lämpö uuvuttivat häntä, ja vähän ajan perästä hän yritti taas nukahtaa. Mutta hän tunsi itseänsä kovin hiottavan. Hän otti lakin päästään ja huomasi otsansa ja tukkansa aivan märäksi.

Kaikki unen eri jaksot palaavat havahduttua usein muistiin, ja äkisti kuin pyssynpamaus iski Rodin mieleen, että tuo luurankomiehen kourassaan pitelemä esine oli ollut tuohikääry. Ja heti sen perästä hän muisti, että tuo todellinen luurankomies oli pitänyt tuohikääryä sormiluittensa välissä!

Voiko olla mahdollista, että käpristynyt tuohenpala sisälsi unohtuneen kultakaivoksen salaisuuden?

Senkö omistamisesta — eikä pukinnahkapussin — nuo miehet olivat kamppailleet ja kuolleet?

Minuuttien vieriessä Rod unohti yksinäisyytensä, unohti hermojensa värinän ja ajatteli ainoastaan, voiko tuo hänen unessa saamansa johtolanka ratkaista ongelman. Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet luurangon pitelemän esineen, mutta eivät olleet kiinnittäneet siihen huomiota enempää kuin hänkään.

Rod muisti nyt, etteivät he olleet mökistä löytäneet muita tuohia, ja tietenkin niitä olisi ollut varastossa, jos vainajat eläessään olisivat käyttäneet niitä valkean virittämiseen. Vähitellen hän kävi muistissaan läpi kaikki esineet, joita he olivat erämajasta löytäneet ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tuohikääryllä oli sittenkin jokin merkitys.

Hän lisäili yhä nuotiotaan ja odotteli kärsimättömästi päivän valkenemista. Neljän aikaan, ennen kuin ensimmäinen aamuhämärä vielä oli tunkeutunut rotkon kolkkoon nieluun, hän keitti itselleen aamiaista ja pakkasi selkäreppunsa lähteäkseen kotimatkalle. Pian sen jälkeen pilkisti kapea valonsäde kuilun seinälle ja hiipi verkalleen yhä alemmaksi, niin että nuori metsästäjä voi erottaa lähellä olevat esineet ja lähimmän ympäristönsä.

Se vähäinen ura, jota pitkin hän oli tullut leiripaikalleen, oli yhä varjojen peittämä. Hän kulki sitä yhtä tarkkaavaisena kuin eilen ja piti koko ajan silmällä kalliota ja puroa. Hän oli löytänyt elämää rotkosta — kenties hän kohta löytäisi vielä jotain muutakin.

Päivä valkeni nopeasti, ja sitä mukaa nuorukaisen vauhtikin lisääntyi. Hän arveli, että jollei hän enää kuluttaisi aikaa puron tarkasteluun, hän saapuisi leirille puolenpäivän aikaan, ja sitten he kaivaisivat luurangot heti päivänvaloon. Jos tuohikääry ratkaisisi kullan löytöpaikan salaisuuden, voisivat he käydä kaivaustöihin ennen kuin rotkoon ennätti sataa enemmän lunta.

Paikalla, missä hän oli ampunut hopeaketun, Rod pysähtyi. Hän pohti mielessään, kulkivatko ketut koskaan pareittain, ja katui ettei ollut tullut koskaan kysyneeksi sitä Vabilta tai Mukokilta. Hän voi huomata, mistä kohden kettu oli laskeutunut alas mustan kallioseinän kyljeltä. Uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan jälkiä.

Pari sataa metriä kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi yllättyneenä. Hän näki selvästi edessään lumessa lumikenkien painannaiset! Ken hyvänsä tuosta oli kulkenutkin, se oli tapahtunut vasta sen jälkeen kun hän oli ampunut ketun, sillä eläimen jäljet olivat hautautuneet noiden uusien alle.

Kuka toinen oli käynyt rotkossa?

Oliko se Vabi?

Oliko hän tai Mukoki käynyt etsimässä häntä? Tai…

Hän tarkasti jälleen huolellisesti painannaisia. Ne olivat muodoltaan omituiset — toisenlaiset kuin hänen omien lumikenkiensä tekemät — jalan verran pitemmät ja vähän kapeammat. Eivät Vabin eivätkä Mukokin lumikengät jättäisi tuollaista jälkeä!

Oudot jäljet katosivat kohta vuoriseinämän kyljessä olevien kallioiden väliin, ja Rodin mieleen juolahti, ettei vieras kenties ollut lainkaan keksinyt hänen olevan rotkossa.

Mutta toive näyttäytyi pian turhaksi. Kuljettuaan satasen metriä hyvin varovaisesti, silmät vaanien jokaista mahdollista kätköpaikkaa ja pyssy valmiina poskelle vietäväksi, hän huomasi vieraan pysähtyneen, ja jäljistä Rod saattoi päätellä hänen seisseen jonkin aikaa alallaan kuulostellen ja tarkastellen. Tästä jäljet kääntyivät vinosti puron partaalle päin, kunnes vieras erään ison kallion takaa oli varovaisesti lähtenyt astumaan valkoisen nuorukaisen jälkiä.

Oli ilmeistä, että salaperäinen vieras oli tahtonut tarkoin välttää jälkiensä keksimistä, sillä jonkin matkaa Rodin jälkiä astuttuaan hän oli pujahtanut lumettoman vuorenrinteen turviin.

Rod oli perin ällistynyt. Hän totesi vaaran uhkaavan, mutta ei keksinyt miten voisi välttää sitä. Epäilemättä vakooja oli joku Vungan miehistä, joka kenties paraikaa väijyi häntä jossakin kallioiden kätkössä. Seuraisiko hän polkua, vai oliko varmempaa pujahtaa rotkon vastakkaisella seinämällä olevien kallioiden suojaan?

Hän oli jo päättänyt turvautua jälkimmäiseen keinoon, kun hän äkkiä keksi vasemmanpuoleisessa kallionkyljessä kapean, vaakasuoran repeämän, johon vieraat jäljet näyttivät johtavan. Pyssy ampumavalmiina nuorukainen lähestyi verkalleen aukkoa ja hämmästyi huomatessaan, että se hitaasti kohoten johti harjun laelle. Sen loppupäässä vieras oli irrottanut lumikengät jalastaan päästäkseen kapuamaan kynnyksen yli.

Suurta helpotusta tuntien Rod palasi joutuin vuoren juurelle ja lähti kulkemaan entistä uraansa pysytellen tarkasti varjossa, jotta näkymättömän vihollisen silmä ei häntä keksisi.

Hän ei enää pelännyt vaaraa. Vieraan pako vuorenkyljessä olevasta solasta ja se huolellisuus, jolla tämä koetti peittää jälkensä, saivat Rodin uskomaan, ettei vakoojalla ainakaan tällä kertaa ollut murha-aikeita. Hän näytti ennen kaikkea tahtoneen pysytellä salassa.

Tämä seikka ihmetytti Rodia. Hänellä oli koko ajan ollut omat ajatuksensa Vungan miesten liikkeistä; hänen käsityksensä mukaan nuo punaiset rosvot olivat koko ajan tienneet, että he asuivat erämajassa.

Rod oli luonteeltaan harkitsevainen ja järkevä, ja tämänpäiväinen huomio vahvisti hänen epäluulojaan, vaikka hän ei voinutkaan ymmärtää vakoojan tarkoitusta.

Rodin erehdys oli siinä, että hän piti omat arvelunsa ja mielipiteensä salassa. Hän näet luotti sokeasti Vabiin ja Mukokiin, joiden hän tiesi tuntevan erämaan vaarat ja tavat.

12.

LUURANKOMIEHEN SALAISUUS

Vähän ennen puoltapäivää Rod saapui harjun laelle, josta hän voi nähdä leiripaikan. Hän oli tyytyväinen matkaansa ja odotti vielä parempaa kotiin saavuttuaan, ja siksipä hänen suunsa olikin makeassa hymyssä kun hän laskeutui laaksonnotkoon — olihan hän keksinyt salaperäisen rotkon aarteen.

Siitä muistutti häntä mieluisasti hartioita painava hopeakettu, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka toverien hyväntahtoinen pilanteko äkkiä vaihtuisi ällistykseksi ja iloksi.

Mökkiä lähetessään Rod koetti saada kasvoilleen pettymystä ja mielipahaa kuvastavan ilmeen ja onnistuikin siinä melko hyvin, vaikka hänen mielensä teki purskahtaa nauruun. Vabi kohtasi hänet ovella irvistellen leveästi, ja Mukoki tervehti häntä verrattomilla hihityksillään.

— Ahaa, siinähän Rod palaa reppu täynnä kultaa! huudahti nuori intiaani ja oli olevinaan hyvin jännittynyt. Etkö näytä meille aarrettasi?

Naljailustaan huolimatta hän näytti hyvin iloiselta Rodin saapumisen johdosta.

Valkoinen poika heitti reppunsa huolimattomasti lattialle ja heittäytyi rahille uupuneen näköisenä.

— Avatkaa itse laukku, hän vastasi. Minä olen väsynyt ja nälissäni kuin koira.

Vabin käytös muuttui oitis vilpittömän myötätuntoiseksi.

— Kyllä arvaan että sinua väsyttää, Rod. Olet tietysti myös kuolemassa nälkään. Me laitamme päivällisen tuotapikaa. Hei, Muki, pistäpäs paisti pannuun, ole kiltti.

Liedeltä alkoi kohta kuulua pannujen ja kattilain helinää, ja nuori intiaani läimäytti Rodia iloisesti selkään kiiruhtaessaan kattamaan pöytää. Hän oli ilmeisesti hyvillään ja päästeli laulunpätkänkin leikatessaan leipää.

— Hauskaa että olet jälleen kotona, hän myönsi, sillä aloin jo vähän hätäillä kun viivyit. Meillä oli eilen ansoilla aikamoinen onni. Jälleen tuli uusi ristikettu ja kolme kärppää. Näitkö sinä matkallasi mitään?

— Etkö aio kurkistaa reppuun?

Vabi käännähti toveriinsa päin ja tuijotti häneen puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi hymyillen.

— Onko siinä mitään?

— Kuulkaas nyt, pojat, huudahti Rod innoissaan unohtaen tykkänään äskeisen päätöksensä. Minähän väitin, että tuolla rotkossa oli aarre, ja aarre siellä olikin. Minä löysin sen. Katsokaa reppuun, jos teitä haluttaa.

Vabi pudotti pöydälle veitsen, jolla hän oli juuri leikannut leipää, ja kävi repun luo. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä, nosti sen sitten lattialta ja katsahti uudestaan Rodiin.

— Ethän vain laske leikkiä? hän kysyi.

— En.

Rod käänsi selkänsä ja rupesi riisumaan takkiaan, aivan kuin hänelle olisi jokapäiväinen juttu tuoda kotiin hopeakettuja selkärepussaan. Vasta kun Vabi päästi tukahtuneen älähdyksen, hän kääntyi katsomaan ja näki nuoren intiaanin seisovan suorana ja riiputtavan hopeakettua hännästä ällistyneen Mukokin edessä.

— Kelpaako se? kysyi Rod.

— Se on kerrassaan kaunotar! läähätti Vabi.

Mukoki oli ottanut eläimen käteensä ja tarkasti sitä asiantuntevasti.

— Kaunis! hän totesi. Asemalla sinä saa tästä viisisata dollaria — Montrealissa kolmesataa enempi.

Vabi astui lattian poikki ja ojensi kätensä.

— Tartu tuohon, Rod!

Heidän puristaessaan toistensa käsiä Vabi kääntyi Mukokiin ja sanoi juhlallisesti:

— Sinä voit todistaa, Mukoki, että tämä nuori herrasmies ei enää ole vasta-alkaja. Hän on ampunut hopeaketun. Hän on yhtenä päivänä tehnyt koko talven työn. Minä kohotan teille lakkiani, herra Drew!

Rod punastui mielihyvästä.

— Eikä siinä vielä kaikki, Vabi, hän sanoi. Hänen katseessaan oli niin harrasta vakavuutta, että Vabi unohti päästää irti toverinsa käden.

— Ethän vain tarkoita, että löysit…

— En, kultaa en löytänyt, sanoi Rod. Mutta kultaa siellä sittenkin on! Minä tiedän sen. Ja luulenpa keksineeni johtolangan sen löytämiseksi. Muistattehan että sillä ikkunapenkillä istuvalla luurangolla oli kourassaan jokin tuohikäärön tapainen? No niin, minäpä luulen että tuossa tuohipalasessa on arvoituksen selitys!

Mukoki oli tullut heidän viereensä ja katseli Rodiin hyvin tarkkaavaisesti. Vabin silmissä oli puolittain epäilevä, puolittain hyväksyvä katse.

— Voihan niin olla, hän vihdoin virkkoi hitaasti. Eihän ole pahaksi ottaa asiasta selko.

Hän kävi lieden luo ja siirsi syrjään puoleksi kypsyneen paistin. Rod otti takin ja lakin ylleen, ja Mukoki haki käsiin vyökirveensä ja lapion. Sanaakaan ei sanottu, mutta yhteinen päätös oli, että asiasta otettaisiin selvää ennen aterialle rupeamista. Vabi oli vaitelias ja miettiväinen, ja Rod huomasi toverinsa ilmeestä, että hänen väitteensä oli tähän tehnyt syvän vaikutuksen. Mukokin silmiin tuli sama hehku kuin silloin, kun maja tutkittiin läpikotaisin kulta-aarretta etsittäessä.

Luurangot oli haudattu jäätyneeseen maahan jokseenkin matalalle, niin että Mukoki sai ne pian näkösälle. Ensimmäisenä paljastui tuo tuohikääröä pitelevä vainaja. Heti paikalla Rod lankesi polvilleen kaameaan urakkaansa.

Häntä puistatti, kun hän väänsi kylmät, koukistuneet sormiluut erilleen toisistaan. Muuan niistä katkesi naksahtaen, ja kun poika jälleen nousi pystyyn, olivat hänen kasvonsa aivan verettömät. Vainajat kuopattiin uudelleen, ja kolmikko palasi mökkiin.

Yhä äänettöminä he kokoontuivat pöydän ympärille. Vanhettuessaan koivuntuohi kovettuu ja käpristyy, ja kääry tuntui Rodista melkein teräslevykierukalta. Joka rahtuselta avattaessa se riksahteli ja pyrki jälleen käpristymään. Metsästäjät voivat nähdä, että se oli yhtenäinen tuohilevy, noin viisikolmatta senttimetriä pitkä ja viisitoista leveä. Kaksi, kolme, neljä kierrettä väännettiin auki — ja yhä pysyi sileä pinta puhtaana kirjoituksesta. Vielä puoli kierrettä, ja kääryä tuntui mahdottomalta saada enää aukeamaan.

— Varovasti! kuiskasi Vabi.

Hän hellitti puukkonsa kärjellä kiinnikovettunutta kierrettä.

— Siellä — taitaa olla — jotakin…, aloitti Rod.

Hän keskeytti lauseensa henkeään pidättäen. Tuohen pinnassa näkyi kuin ilman aikojaan piirretty musta viiva, joka alkoi yläreunasta ja jatkui kierteen sisään.

Alempana tuohon viivaan näytti yhtyvän toinenkin, ja sitten kääry aukeni yhtäkkiä itsestään aivan kuin vieterin ponnahduttamana — ja kolmen sudenpyytäjän silmien eteen paljastui luurankomiehen salaisuus.

Heillä oli edessään jonkinlainen karttaluonnos, johon oli piirretty joukko suoria ja käyriä viivoja sekä niiden selitykseksi joitakin osittain poiskuluneita sanoja. Paikoin oli sanoja ollut enemmänkin, mutta ne olivat kuluneet aivan käsittämättömiksi.

Mutta eniten kiinnitti Rodin ja hänen toverinsa huomiota karttaluonnoksen alareuna. Siihen oli selvästi ollut kirjoitettuna joukko rivejä, jotka kuitenkin olivat kuluneet pois; sen sijaan näkyi yhdellä rivillä kolme nimeä. Roderick luki ne ääneen:

— John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.

John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, joka oli miltei hävittänyt kirjaimet, ja rivin loppuun oli sulkumerkkien väliin kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi nopeasti käänsi.

— Kuollut! hän läähätti. Ranskalaiset tappoivat hänet!

Sanat sinkosivat hänen huuliltaan kuin pyssynsuusta.

Rod ei virkkanut mitään. Verkalleen hän kuljetti vapisevaa sormeaan karttaluonnoksella. Ensimmäinen sana oli käsittämätön. Seuraavasta hän voi erottaa vain yhden kirjaimen, josta ei ollut vähintäkään hyötyä. Ilmeisesti karttaa piirrettäessä oli käytetty heikompaa kirjoitusainetta kuin nimiä kirjoitettaessa. Hän seurasi edelleen ensimmäistä suoraa mustaa viivaa, ja siinä kohdassa, missä se yhtyi mutkittelevaan viivaan, voi selvästi lukea kaksi sanaa:

— Toinen koski.

Hiukan sen alapuolella Rod voi erottaa kirjaimet K, L ja M; kaikki muu oli nyhjäytynyt pois.

— Tuo tarkoittaa varmastikin kolmatta koskea, hän huudahti kiihkeästi.

Siinä kohdassa karttaluonnoksen karkeat viivat loppuivat tykkänään, ja alareunassa oli kartan ja nimikirjoitusten välissä tuo äsken mainittu tyhjä tila, jossa ilmeisesti oli ollut kirjoitusta. Tämä kirjoitus olisi epäilemättä ilmaissut kullan löytöpaikan.

Rod katsahti ylös pettyneenä. Hän tiesi, että hänellä oli kädessään kaikki mitä enää oli jäljellä suuren salaisuuden ratkaisusta. Mutta hän oli entistäkin enemmän ymmällään. Jossakin päin näillä rajattomilla sydänmailla oli kolme koskea, ja jossakin kolmannen kosken vaiheilla tuo englantilainen ja nuo kaksi ranskalaista olivat löytäneet kultaa. Siinä kaikki, mitä hän sai selville. Rotkossa hän ei ainakaan ollut nähnyt minkäänlaista koskea, eivätkä he olleet tavanneet sellaista muuallakaan metsästys- ja ansanasetteluretkillään.

Vabi katsahti häneen hyvin miettiväisenä. Äkkiä hän sieppasi tuohen käteensä ja tarkasteli sitä läheltä. Hänen kasvoilleen levisi vähitellen punerrus, hänen silmänsä rupesivat loistamaan, ja vihdoin hän päästi kiihkeän huudahduksen.

— Taivaan tasakäpälät, luulenpa että me voimme nylkeä tämän! Katsos tuota, Muki! Hän työnsi tuohipalan aivan vanhan intiaanin nenän eteen. Mukokin kädet rupesivat vapisemaan.

— Koivuntuohessa on päällekkäin monta kerrosta, ja jokainen kerros on ohut kuin kaikkein ohuin paperi, Vabi selitti Rodille Mukokin hypistellessä tuohipalan reunaa. Jos meidän onnistuu nylkeä tästä tuohenkappaleesta päällimmäinen kerros ja sitten pidämme sitä valoa vasten, niin näemme selvästi jok'ainoan sille kirjoitetun sanan jäljen — vaikkapa se olisi kirjoitettu jo satakin vuotta sitten!

Mukoki oli mennyt ovelle ja käännähti nyt toisiin irvistellen riemuissaan.

— Nylkee hyvästi.

Hän näytti kuinka hän oli nurkasta kiskonut tuota kalvomaista päällyskerrosta jonkin matkaa irti. Sitten hän istahti kynnykselle pää kumartuneena, ja monta minuuttia hän työskenteli mitä varovaisimmin tarkassa urakassaan toisten seuratessa häntä henkeään pidättäen. Puolen tunnin perästä Mukoki oikaisi selkänsä, nousi pystyyn ja ojensi kallisarvoisen kalvon Rodille.

Hellävaroen kuin hänen henkensä olisi siitä riippunut Rod piteli miltei läpinäkyvää, silkkimäistä tuohikalvoa valoa vasten. Häneltä pääsi huuto, ja seuraavassa tuokiossa myös Vabilta. Ja sitten seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain heidän katkonaista hengitystään ja sydämensä ankaraa tykytystä.

Nuo karttalehteen aikoinaan kirjoitetut salaperäiset sanat paljastuivat niin selkeinä kuin ne olisi vasta eilen piirretty siihen. Siinä missä Rod aikaisemmin oli nähnyt vain nuo kolme kirjainta, näkyi nyt selvästi "kolmas koski", ja aivan lähellä näitä sanoja "majassa". Alempana oli äskeisen tyhjän tilan kohdalla useita rivejä. Hitaasti ja vapisevalla äänellä Rod luki ne tovereilleen.

/# 'Me, John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante, olemme löytäneet kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken saaliin tasan keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon.

John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.' #/

Aivan karttaluonnoksen yläreunassa olevat painannaiset kiinnittivät Rodin huomiota. Ne olivat kaikkia toisia paljon selvemmät, mutta hän luki ne äänettömästi itsekseen hitaasti, sana sanalta. Tuohikalvo näytti väräjävän hänen silmissään, ja hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi hypähtänyt ylös kurkkuun. Vabin hengitys poltti hänen niskaansa, ja Vabi luki nuo sanat ääneen:

— Majassa rotkon päässä.

Rod kiersi pöydän taakse ja istahti kallisarvoinen tuohikalvo yhä vapisevissa käsissään. Mukoki oli kuunnellut ääneti toisia, ja hänkin näytti huumautuneen heidän löydöstään. Mutta nyt hänen mielensä palasi arkitoimiin ja lähinnä peuranpaistiin, ja hän asettui jälleen lieden ääreen. Vabi seisoi kädet taskussa, ja vähän ajan perästä hän naurahti lyhyesti — onnellista naurua.

— Kas niin, Rod, nyt olet löytänyt kultakaivoksesi. Oletpa jo pieni pohatta!

— Tarkoitat kai, että me olemme löytäneet kaivoksemme, oikaisi valkoinen poika. Meitähän on kolme, ja me sovimme hyvin astumaan John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten tilalle. He kaikki ovat nyt kuolleet. Kulta on nyt meidän!

Vabi otti vuorostaan kartan käteensä.

— Minusta tuntuu, ettei ole lainkaan mahdotonta löytää kaivosta, hän sanoi. Suunnat on merkitty tähän päivänselvästi. Me seuraamme rotkoa, ja jossakin sen pohjalla me kohtaamme kosken. Vähän kauempana puro yhtyy isompaan jokeen, jota me sitten seuraamme, kunnes tulemme toiselle ja sitten kolmannelle koskelle. Siellä on jossain lähettyvillä maja, eikä kultakaan voi olla siitä kaukana.

Hän vei kartan jälleen ovelle päivänvaloon, ja Rod seurasi häntä.

— Mutta tässä kartassa ei ole minkäänlaista mittakaavaa, josta saisimme matkat selville, jatkoi Vabi. Kuinka pitkälle luulet eilen kulkeneesi rotkossa?

— Ainakin kymmenen mailia, Rod vastasi.

— Etkä löytänyt koskea?

— En.

Kynnyksestä kiskomallaan tikunpätkällä Vabi mittasi kartalle merkittyjen eri paikkojen välimatkat.

— On aivan varmaa, että John Ball piirusti tämän kartan, hän sanoi hetken vaiti oltuaan. Kaikki tuntuu minusta viittaavan siihen. Huomaatko, että kaikki on kirjoitettu samalla käsialalla, paitsi Langlois'n ja Planten nimikirjoitukset, ja niistä sinä tuskin saisit selvääkään, jollet tuntisi niitä jo tuosta kirjoituksesta. Mutta Ballilla näkyy olleen hyvä käsiala, ja sopimuksen sujuva sanamuoto todistaa hänen olleen sivistynyt mies. Vai mitä luulet? No niin, hänellä tuntuu myös olleen karttaluonnosta tehdessään jonkin verran käsitystä välimatkoista. Toinen koski on vain puoleksi niin kaukana ensimmäisestä kuin kolmas on toisesta. Jollei hän olisi tietänyt sitä varmasti, ei hän olisi merkinnyt välimatkoja täten karttaansakaan.

— Sittenhän me, jos löydämme ensimmäisen kosken, voimme myös päätellä, kuinka kaukana rotkon pää on viimeisestä koskesta, arveli Rod.

— Aivan niin. Minusta tuntuu, että etäisyys majaltamme ensimmäiselle koskelle selvittää meille koko jutun.

Rod otti lyijykynän ja rupesi piirustelemaan jotain lattialta ottamansa kirveenlastun sileälle puolelle.

— Kullan täytyy joka tapauksessa olla sangen kaukana täältä, Vabi. Minä tutkin eilen rotkoa ainakin kymmenen mailin pituudelta. Otaksutaan nyt, että tapaamme ensimmäisen kosken viidentoista mailin päässä. Kartan mukaan olisi toiselle koskelle siitä matkaa parikymmentä mailia, ja toiselta koskelta kolmannelle nelisenkymmentä mailia. Jos ensimmäinen putous siis olisi viidentoista mailin päässä täältä, niin viimeiselle olisi matkaa vähintään viisikahdeksatta mailia.

Vabi nyökkäsi.

— Mutta ehkä emme tapaakaan tuota ensimmäistä koskea vielä viidentoista mailin päässä, hän sanoi. Mutta vie sun…

Hän vaikeni ja katseli Rodiin omituisesti epäröiden.

— Jos kultaa on viidenkahdeksatta tahi vaikkapa sadankin mailin päässä täältä, niin mitä hittoa nuo miehet sitten tekivät täällä, ja vain kourallinen kultarakeita hallussaan? Olisiko mahdollista, etteivät he löytäneetkään enempää kultaa kuin tuossa pukinnahkapussissa oli?

— Mutta jos niin oli laita, niin miksi he sitten rupesivat puukottamaan toisiaan hengiltä kartan takia? ihmetteli Rod.

Mukoki käänteli paistia pannussa. Hän ei ollut avannut suutaan toisten järkeillessä, mutta nyt hän virkkoi:

— Ehkä ruoka loppunut ja miehet hakee lisää asemalta.

— Semmoisella matkalla he totta tosiaan olivatkin! huudahti nuori intiaani hyvillään. Muki, sinä et puhu paljon, mutta nyt sinä ratkaisit koko ongelman. Tietysti he olivat lähteneet hakemaan lisää ruokatarvikkeita. Eivätkä he tapelleetkaan kartasta — ei ainakaan yksin kartasta!

Hänen kasvonsa punoittivat ihastuksesta.

— Ehkä isken kiveen, mutta minusta koko juttu tuntuu nyt ihan selvältä, hän jatkoi. Ball ja nuo molemmat ranskalaiset ahersivat huuhtomollaan siksi kunnes ruokavarat loppuivat. Vabinoshin kauppa-asemalla on ikää jo satakunta vuotta, ja viisikymmentä vuotta sitten se oli lähin paikka, minne he saattoivat lähteä hankkimaan muonaa. Jollain tapaa ranskalaiset joutuivat lähtemään. Miehet olivat luultavasti kasanneet jo kosolti kultaa, ja ennen kuin nuo hirtehiset lähtivät matkaan, he ensi työkseen murhasivat John Ballin. Mukaansa he ottivat vain sen verran kultarakeita kuin ostoksiin tarvittiin välttääkseen asemalla ehkä maleksivien seikkailijoiden epäluuloja. Tässä majassa yritti sitten joko Langlois tai Plante surmata kumppaninsa päästäkseen yksinään aarteen isännäksi, ja taistelussa sai kumpikin loppunsa. Ehkä olen väärässä, mutta totisesti tuo kaikki tuntuu minusta hyvin uskottavalta!

— Ja kultansa he olivat haudanneet jonnekin kolmannen kosken lähettyville?

— Niin, sillä muutenhan he olisivat tuoneet sen mukanaan ja haudanneet jonnekin tämän mökin tienoille!

Mukoki keskeytti heidät.

— Ruoka on pöydässä! hän huusi.

13.

KINOSTEN KESKELLÄ

Rod oli unohtanut kertoa tovereilleen rotkotiellä tapaamistaan salaperäisistä jäljistä, sillä kiihtymys oli pyyhkäissyt hänen mielestään kaikki muut asiat. Vasta päivälliselle käytäessä hän kertoi toisille vakoojasta ja tämän omituisista tempuista.

Sekä Vabi että Mukoki olivat kuulemastaan pikemmin iloisia kuin huolestuneita. Näyttihän päivänselvältä, että Vungan miehet jostakin käsittämättömästä syystä väittelivät heitä. Tuo vakooja olisi rotkossa voinut helposti käydä Rodin kimppuun nuoren metsästäjän aavistamatta mitään pahaa. Taistelun tulos olisi silloin ollut edeltäpäin tietty.

Rodin kertomus vain rauhoitti toisia, ja sen sijaan että olisi käyty ottamaan tarkempaa selkoa noista jäljistä, päätettiin lähteä etsimään ensimmäistä koskea.

Mukoki oli kaikkein nopein ja väsymättömin lumikengillä kulkija näillä mailla, ja hän tarjoutui lähtemään ensimmäiselle etsintäretkelle. Hänen oli määrä lähteä seuraavana aamuna eväspussi mukanaan, ja hänen poissaollessaan Rod ja Vabigun vuoron perään kokisivat ansoja.

— Meidän täytyy saada selville tuon ensimmäisen kosken paikka ennen kuin palaamme kotiin, selitti Vabi. Jos sieltä käsin sitten keksimme, että kolmas koski on kauempana kuin sadan mailin päässä leiristämme, on meidän mahdotonta lähteä etsimään kultaa tämän retkemme aikana. Siinä tapauksessa meidän on pakko palata Vabinoshiin ja varustaa uusi retkikunta. Ja sitä emme missään tapauksessa voi tehdä ennen kuin kevättulvat ovat ohi.

— Minäkin olen ajatellut samoin, sanoi Rod ja hänen silmänsä kostuivat. Tiedäthän, että äitini on aivan yksin, ja hänellä…

— Ymmärrän kyllä, keskeytti intiaaninuorukainen ja laski kätensä toverin käsivarrelle.

— Hänellä on hyvin vähän varoja, niin kuin tiedät, päätti Rod lauseensa. Jos hän on ollut sairaana — tai — mitä muuta hyvänsä — on saattanut sattua…

— Niin juuri, meidän on palattava kotiin turkisaarteinemme, auttoi Vabi. Ja jollet pane pahaksi, Rod, niin minäkin saattaisin pistäytyä sinun kanssasi Detroitiin. Luulisitko sen olevan hänelle mieleen?

— Luulenko! huudahti Rod ja tarttui kiivaasti Vabia käsivarteen. Totta tosiaan! Hänhän pitää sinusta yhtä paljon kuin minustakin, Vabi! Hän tulisi hulluksi ilosta! Tarkoitatko sinä täyttä totta?

Vabin pronssinkarvaisille poskille valahti tumma puna ystävän ihastuksen johdosta.

— En lupaa mitään varmaa, hän sanoi. Mutta näkisin mielelläni hänet — ehkä yhtä mielelläni kuin sinäkin. Lähden mukaasi, jos vain pääsen.

Rodin kasvot säteilivät ilosta.

— Ja minä palaan sinun kanssasi kohta kevätkesästä, ja sitten lähdemme yhdessä etsimään kultaa, hän huudahti. Hän hyppäsi pystyyn ja läimäytti riemuissaan Mukokia selkään. Ja te lähdette myös meidän kanssamme etelään, Mukoki, eikö niin? Minä järjestän teille kaupungissa niin paljon hauskaa, ettette ole vielä ikänänne mokomaa kokenut!

Vanha intiaani irvisteli ja hihitti ja mumisi, mutta ei vastannut mitään. Vabi nauroi ja vastasi hänen puolestaan.

— Hänellä on liian kiire päästä jälleen Minnetakin orjaksi, Rod. Ei, Muki ei lähde minnekään, siitä panen pääni pantiksi. Hän jää asemalle pitämään silmällä, ettei tyttö paha joudu eksyksiin eikä vungien saaliiksi. Eikös niin, Mukoki?

Mukoki nyökkäsi ja irvisti ystävällisesti. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja katsoi ulos.

— Hittoja — lunta! hän älähti. Tulee lunta kuin kakskymmentä tuhatta paholaista!

Se oli mahtavin vakuutus, millä Mukoki voi ilmaista ajatuksensa vieraalla kielellä, ja tällä kertaa se tuntui sisältävän enemmänkin kuin tavallisesti. Vabi ja Rod riensivät joutuin ovelle.

Elämässään ei kaupunkilaispoika ollut vielä nähnyt mokomaa lumituiskua. Suuri pohjoismyrsky oli tullut — tuollainen tavaton lumimyrsky, joka säännöllisesti kerran talvessa pyyhkäisee pohjoisnavalta napapiirin molemmilla puolilla oleviin rajattomiin korpiin. Päiviä ja viikkoja molemmat intiaanit olivat sitä odotelleet ja ihmetelleet sen viipymistä.

Lumi putoili pehmoisesti ja äänettömästi, eikä tuulenhenkäyskään ryöpyttänyt sitä; oli kuin taivaalta olisi valunut alas leppoinen valkoinen untuvameri, niin läpinäkymätön ja tiheä, että se tuntui salpaavan ihmisiltä näön ja hengityksen. Rod ojensi kätensä ulos, ja oitis oli se täynnä lunta. Hän käveli ulos hiutaleiden keskelle, ja muutaman metrin päässä hän oli miltei kadonnut toisten näkyvistä. Palatessaan minuutin perästä takaisin hän toi tupaan kokonaisen kantamuksen lunta.

Koko iltapäivän putoili lunta isoina hiutaleina, ja tuiskua jatkui koko yön. Mutta aamulla herätessään Rod kuuli puhurin pauhaavan puiden latvoissa ja mökin nurkissa. Hän nousi ylös ja rakensi toisten vielä nukkuessa valkean kamiinaan. Sitten hän yritti avata oven, mutta se oli kuin teljetty ulkoapäin. Hän avasi ikkunan sisäluukun, ja kuormallinen lunta moksahti sisään. Hän ei voinut lainkaan nähdä päivänvaloa, ja kun hän kummissaan kääntyi ympäri, näki hän Vabin istuvan vuoteessaan ja nauravan hiljaa hänen ällistykselleen.

— Mitä ihmettä… hän läähätti.

— Olemme hautautuneet kinoksiin, irvisti Vabi hänelle vastaan. Vetääkö savutorvi?

— Vetää, vastasi Rod ja katseli ihmeissään reippaasti kohisevaan valkeaan. Ethän tarkoita…

— Emme ole siis vielä kokonaan hautautuneet, keskeytti toinen hänet. Ainakin savutorven huippu pistää vielä näkyviin!

Mukokikin nousi istualleen ja venytteli jäseniään.

— Jopa tuulee, hän sanoi, kun väkevä puhuri kuului pyyhkäisevän mökin katon yli. Kohta tuulee julmasti enempi!

Rod loi ikkunasta syöksyneen lumen nurkkaan ja sovitti sisäluukun paikoilleen.

— Tämä tietää meille kokonaisen viikon urakkaa ansojen esiin kaivamisessa, sanoi Vabi. Ja ainoastaan Mukin Suuri Henki tietää, kuinka kauan lumimyrskyä vielä kestää. Ei nyt voi lähteä koskea etsimään mokomalla säällä.

— Voimmehan vaikka pelata dominoa, ehdotti Rod iloisesti. Meillähän jäi asemalla kilpailusarjamme kesken. Mutta ethän vain tahtone uskotella minulle, että eilen iltapäivällä ja viime yönä on tullut niin paljon lunta, että se kykenisi hautaamaan koko mökin umpeen, Vabi?

— Lunta ei liene juuri niin paljon satanut, selitti hänen toverinsa. Mutta sittenkin se on peittänyt meidät umpeen. Tämä mökki, näetkös, on notkon suussa, ja sen vuoksi tuuli ensimmäiseksi riepottaa kinoksia sen ympärille. Jos myrskyä jatkuu vielä vähänkin, niin päällemme on iltaan mennessä kasaantunut oikea pienoinen lumivuori.

— Mutta eikö se — muserra meidät alleen? kysyi Rod vapisevalla äänellä.

Vabi räjähti nauramaan kaupunkilaispojan pelolle, ja lieden ääreltä, missä Mukoki paloitteli peuranpaistia pöytään pantavaksi, paukahti kokonainen kuuro hihityksiä.

— Lumen alla makaa hyvin mukavasti, hän sanoi sitten painokkaasti.

— Jos satut saamaan lumivuoren niskaasi, niin voit elää todella mukavasti sen alla, selitti Vabi, jollet vain sitä ennen ole murskaantunut kuoliaaksi. Lumi näet on täynnä ilmaa. Mukoki joutui kerran lumivyöryn alle ja oli siellä kymmenen tuntia kymmenen metrin paksuisen lumikerroksen alla. Hän oli kaivanut siellä itselleen aika soman pesän, kuin minkäkin ison tynnörin, ja eleli täydessä rauhassa, kun me viimein saimme hänet kaivetuksi esiin. Eikä meiltä nyt kulu paljon puitakaan, sillä lumi lämmittää.

Aamiaisen jälkeen pojat irrottivat ikkunan sisäluukun ja Vabi rupesi pudottelemaan lapiolla lunta mökkiin. Kolmannella tai neljännellä lapiollisella ikkunasta työntyi sisään mahdoton lumimöhkäle, joka peitti pojat vyötäisiä myöten, ja ulos katsahtaessaan he voivat nähdä päivän valon ja kuulla puhurin pauhaavan päänsä päällä.

— Lunta on katon tasalta! läähätti Rod. Hyvänen aika, minkälainen tuisku!

— Nyt saadaan nähdä hauskaa, huudahti nuori intiaani. Lähde mukaan, Rod, jos haluat olla osallisena.

Hän kömpi ikkunasta ulkopuolelle tekemäänsä aukkoon ja Rod seurasi perästä. Vabi odotteli ilkikurisesti hymyillen, ja toverin saavuttua hän rupesi työntelemään lapiotaan kinosten juuriin. Muutaman nopean työntäisyn jälkeen heidän päälleen humahti kokonainen lumivuori, joka vähäksi aikaa hautasi heidät kokonaan huppuun. Lumen paino ja odottamattoman nopea sortuminen paiskasi Rodin polvilleen; hän huohotti ja päästeli hätähuutoja. Potkien ja pyristellen kuin koukkuun käynyt kala hän sai ensin jalkansa vapaiksi ja sitten vähitellen muunkin ruumiinsa, ja silloin hän näki Vabin, jolla jo oli pää ja hartiat vapaina, kiemurtelevan naurusta katsoessaan hänen avutonta sätkimistään.

— Sinä aloitat väärästä päästä, Rod, kun työnnät ensin jalkasi ylös, hän ilakoi. Vau — vau!

Hän tarttui toveriaan jalkoihin ja kiskoi hänet esiin pehmoisesta, kepeästä lumesta, ja sitten hän seisoi täristen ja nauraen sydämensä pohjasta, kunnes heittäytyi perin hengästyneenä jälleen kinokseen. Rod näyttikin hullunkuriselta. Hänen silmänsä olivat selällään ja räpyttelivät vimmatusti, ja hänellä oli suu, korvat, jopa niskakin lunta täynnä. Vähitellen hän tointui ällistyksestään, näki Vabin ja Mukokin vääntelehtivän naurusta — ja yhtyi itsekin heidän iloonsa.

Poikien ei ollut vaikeaa raivata itselleen tietä pehmoisessa lumessa, ja kohta he jo seisoivat vyötäisiä myöten kinoksissa parinkymmenen metrin päässä pirtistä.

— Lunta ei täällä aukealla ole kuin vähän yli metrin, sanoi Vabi. Mutta katsopas tuonne!

Hän viittasi erämajaan päin, tahi oikeastaan siihen pienoiseen osaan, mikä siitä vielä pisti ilmoille. Koko mökistä ei näkynyt muuta kuin katon harja ja suitseva savutorvi.

Rod katseli ympärilleen. Pyry oli hiukan helpottanut, niin että hän näki järven taakse ja vastakkaiselle kunnaalle asti. Ei missään näkynyt tummaa läikkääkään; jok'ikinen kallio ja kivi oli piilossa, puut nuokkuivat värähtämättä raskaissa lumivaipoissaan.

Puoleenpäivään saakka erämiehet loivat ahkerasti ovensa edustaa vapaaksi kinoksista. Mutta päivän mittaan myrsky jälleen terästyi, niin että illan tullen heidän oli mahdotonta olla ulkosalla. Kolme päivää tätä menoa jatkui, mutta neljännen aamulla taivas oli taasen pilvetön ja aurinko nousi häikäisevänä kimmeltävän erämaan yli. Rod huomasi kärsivänsä siitä ilkeästä vammasta, jolle jokainen aloitteleva erämies pohjanperillä on altis — lumisokeudesta. Kun hän oli muutaman minuutin katsellut tuota huikaisevaa lumilakeutta, hänen silmiänsä rupesi pahoin kirveltämään, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän sähkökipinöitä edessään.

Myrskyn jälkeisenä päivänä sonnusti Mukoki itsensä matkaan ja lähti seuraamaan rotkon pohjaa etsiäkseen ensimmäistä koskea. Sillä välin Vabi otti tehtäväkseen kaivaa ansat esiin kinoksista ja virittää ne uudestaan. Rod tuli hänen avukseen heti kun hänen silmänsä alkoivat tottua valkeuteen.

Se olikin aika työläs urakka; kalliot ja merkkipaikat olivat tykkänään hankien peitossa, ja ahkerasta etsiskelystä huolimatta jäi paljon ansoja kadoksiin. Vasta seuraavan päivän iltaan mennessä nuoret erämiehet olivat päässeet pitkin harjun juurta kulkevan ansalinjan päähän, ja kun he hämärtyessä kääntyivät kotiin päin, olivat he varmoja, että Mukoki jo odotti heitä majalla.

Mutta vanhuspa ei ollut vielä palannut. Kului koko seuraava päivä ja pitkälti toistakin, eikä miestä vain kuulunut. Heidän odottelunsa alkoi vaihtua peloksi. Kolmessa päivässä Mukokin kaltainen eränkävijä kykeni kulkemaan satakin mailia. Oliko hänelle tapahtunut jotakin? Kerran toisensa jälkeen Rod ajatteli rotkossa kohtaamaansa vihollisväijyjää. Oliko hän tai joku hänen heimolaisensa osunut Mukokin jäljille ja surmannut hänet?

Ei kummallakaan nuorukaisella ollut halua lähteä ulos sinä päivänä. Ansat antoivat tosin tähän aikaan erinomaisia saaliita, koska eläimillä oli lumenpaljouden takia ruokaa niukalti. Suuren lumimyrskyn jälkeen he olivat saaneet pyydyksiinsä yhden suden, kaksi ilvestä, punaketun ja kahdeksan kärppää. Mutta Mukokin viipyminen lamaannutti heidän metsästysintonsa.

Katsellessaan iltapäivällä ulos he näkivät yksinäisen hahmon laskeutuvan väsyneesti järven takaista kunnasta.

Se oli Mukoki.

Ilosta huutaen pojat kiiruhtivat hankien yli tulijaa vastaan. Vanha intiaani irvisteli heille väsyneesti ystävälliseen tapaansa ja vastasi päännyökkäyksellä heidän silmissään kiiluvaan kysymykseen.

— Löysi koski. Viiskymmentä mailia vuoren takana, hän vastasi yksikantaan.

Pirttiin päästyään hän keikahti uupuneena rahille, ja molemmat pojat kävivät riisumaan häneltä lumikenkiä ja muita matkatamineita. Ilmeisesti Mukokilla oli kova matka takanaan, sillä vain kerran tai pari muisti Vabi nähneensä hänet noin menehtyneenä. Joutuin nuorukainen laittoi valtavan lihakimpaleen paistumaan ja Rod pisti ylimääräisen kourallisen kahvia pannuun.

— Viisikymmentä mailia! huudahti Vabi kerran toisensa perästä. Olipa sinulla hirvittävä urakka, Muki!

— Raskasta — raskasta kuin julmettu vuorten yli, vastasi Mukoki. Ei niin siloa kuin tuolla! — Hän heilautti kättään halveksuvasti rotkoon päin.

Rod seisoi vaiti ja kummissaan, silmät suurina. Oliko mahdollista, että tuo vanha eränkävijä oli kulkenut vielä villimmän seudun halki kuin hänen rotkonsa oli?

— Siellä pieni pieni koski, jatkoi Mukoki, jonka kasvot kirkastuivat ja mieli virkistyi kahvin ja paistin tuoksusta. Ei tuota korkeempi! — Hän näytti pirtin kattoon.

Rod piirteli jotain pöydänlevyyn. Kohta hän katsahti ylös.

— Mukokin kertomuksen ja kartan viittausten mukaan on kolmannelle koskelle täältä matkaa vähintään puolen kolmatta sataa mailia, hän sanoi.

Mukoki kohautti hartioitaan, ja hänen naamansa kävi miettiväisiin ryppyihin.

— Hudson Bay, hän viimein murahti. Vabi käännähti hämmästyneenä.

— Eikö rotko sitten jatkukaan itää kohti? hän huudahti.

— Ei. Kääntyy — suoraan pohjoista kohti.

Rod ei voinut käsittää Vabin kasvojen muuttunutta ilmettä.

— Pojat, sanoi Vabi viimein harvakseen, jos niin on laita, niin minäpä sanon teille, missäpäin kulta on. Jos rotkon pohjalla kulkeva joki kääntyy pohjoista kohti, niin se voi yhtyä vain Albany-virtaan, ja Albany-virta laskee James-lahteen! Tuo kolmas koski, jossa aarteemme odottelee meitä, on pohjoisen Kanadan kaikkein jylhimmässä ja villeimmässä erämaassa. Siellä se on hyvässä tallessa. Ei kukaan ihminen ole sitä sieltä keksinyt. Mutta sen saavuttaminen tietää meille pisintä ja vaarallisinta eräretkeä mitä milloinkaan olemme suunnitelleet!

— Sopii! luikkasi Rod. Sopii mainiosti!

Hän oli innoissaan ponnahtanut pystyyn. Kulta oli hyvässä tallessa ja sen hakeminen johtaisi heidät kiehtovan pohjolan äärimmäisille perille!

— Ensi keväänä siis, Vabi! Hän kurotti kiihkeästi kätensä, ja molemmat pojat vahvistivat päätöksensä iloisella kädenlyönnillä.

— Ensi keväänä! toisti Vabi.

— Ja sitten lähtee kanootilla, yhtyi Mukoki iloon. Puro kasvaa yhä suuremmaksi. Rakentaa koivukanootti ensi kosken kohdalla.

— Yhä parempaa, myönsi Vabi. Siitä tuleekin mainio matka! Me otamme kolmannelle koskelle tultuamme vähän lomaa ja käväisemme Albany-virtaa pitkin Hudson-lahdella.

— James-lahti on kai sama kuin Hudson-lahti, eikö olekin? tiedusti Rod.

— Niin on. En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi sitä sanotaan James-lahdeksi. Todellisuudessa se on vain Hudson-lahden alapohjukka.

Sinä päivänä ei ansoille menosta tietenkään tullut mitään, mutta seuraavana päivänä Mukoki tahtoi matkaväsymyksestään huolimatta väkistenkin lähteä Rodin mukaan. Hänen jäsenensä vain jäykistyisivät, jos hän pysyttelisi pirtissä, hän väitti, ja Vabi arveli hänen olevan oikeassa.

Sitten seurasi parisen viikkoa mitä ihanteellisinta pyyntisäätä. Vabinoshista lähdöstä oli nyt kulunut kolmatta kuukautta, ja Rod rupesi jo mielessään laskemaan kuinka monta päivää oli vielä paluumatkaan.

Vabi oli arvioinut, että heillä oli turkiksia ja päänahkoja jo tuhannen kuudensadan dollarin arvosta ja puhdasta kultaa kahdensadan dollarin arvosta; ja valkoinen nuorukainen ajatteli tyytyväisenä paluuta äitinsä luo saaliinaan kuudensadan dollarin osuus — summa, jonka kokoamiseen häneltä olisi kaupunkitoimessaan kulunut kokonainen vuosi.

Sydämensä syvyydessä Rod hautoi salaista toivoa, että hän saisi prinsessa-äidin taivutetuksi siihen, että tämä sallisi Minnetakin lähteä Vabin ja hänen mukanaan Detroitiin. Hän tiesi varmasti oman äitinsä oitis mieltyvän kauniiseen pieneen pohjolan tyttäreen.

Kolmannella viikolla suuren lumimyrskyn jälkeen olivat Rod ja Mukoki lähteneet kokemaan harjun takaista ansalinjaa, ja Vabi oli jäänyt yksin kotiin. He olivat päättäneet, että seuraavalla viikolla lähdettäisiin paluumatkalle Vabinoshiin. He saapuisivat sinne helmikuun ensimmäisen päivän paikkeilla, ja Rod oli päätökseen tyytyväinen.

He olivat kääntyneet kotimatkalle varhain iltapäivällä. Kohta kun he olivat kulkeneet nevan poikki, Rod oli sanonut haluavansa nousta harjun laelle, josta toivoi saavansa ammutuksi jotain riistaa tuomisiksi. Mukoki puolestaan oli päättänyt lähteä suorempaa ja mukavampaa tietä kotiin.

Harjun laelle tultuaan Rod pysähtyi tarkastamaan edessään leviävää seutua. Hän voi nähdä Mukokin tarpovan eteenpäin alangon reunalla pienenä tummana pilkkuna; pohjoisessa levisi samanlainen kiehtova, rantoja vailla oleva kunnas- ja tasankomaisema hänen silmiensä eteen; idässä hän näki parin mailin päässä jonkin liikkuvan hahmon, jonka hän arvasi hirveksi tai karibuksi; ja lännessä —

Vaistomaisesti hänen katseensa etsi heidän leiripaikkaansa. Ja samassa tuokiossa hänen silmissään pimeni. Hän päästi tahtomattaan kauhistuneen huudon ja luikkasi kohta sen jälkeen kutsuvasti Mukokille.

Siltä kohdalta, missä hän tiesi heidän metsämökkinsä sijaitsevan, hän näki nyt nousevan suuren savupilven, joka tummensi sen puoleisen taivaan. Ja kohta Mukokille luikattuaan hän oli kuulevinaan pyssynpauketta samalta suunnalta.

— Mukoki! Mukoki! hän huusi uudelleen keuhkojensa koko voimalla, mutta tiesi itsekin sen olevan turhaa. Vanha intiaani oli jo kuulomatkan ulkopuolella.

Äkkiä Rod muisti heidän retkensä alussa sopineen hätämerkistä. Piti ampua kaksi laukausta peräkanaa, ja sitten lyhyen tuokion perästä vielä kolme yhtä nopeasti.

Hän heitti pyssyn poskelleen ja ampui ilmaan; kerran, kahdesti — ja sitten kolme kertaa peräkkäin niin nopeasti kuin vain ehti painaa liipaisinta.

Katsellessaan Mukokia hän pani pyssyynsä uuden makasiinin. Hän näki intiaanin seisahtuvan ja katsovan taakseen harjulle päin.

Jälleen kiirivät hätälaukausten kaiut pitkin saloja. Muutaman silmänräpäyksen perästä kaiku tapasi Mukokinkin korvan, ja vanha soturi alkoi juosta nopeasti takaisin.

Rod syöksyi rinnettä alas häntä vastaan ampuen edelleen harvakseen ilmaistakseen toiselle missä päin hän oli, ja neljännestunnin kuluttua Mukoki jo ryntäsi loivaa rinnettä ylös.

— Vungat, läähätti Rod. He ovat hyökänneet leiriin! Katsokaahan! — Hän viittasi savupilveä kohti. — Minä kuulin laukauksiakin!

Siunaaman ajan katseli jämeä vanha eränkävijä palavan leirin suuntaan, ja sitten hän sanaakaan sanomatta aikoi painua hirvittävää vauhtia rinnettä jälleen alas.

Seuraavaa puoli tuntia kestävää kilpajuoksua Rod ei unohtanut ikinä. Hänen oli mahdotonta myöhemmin käsittää, kuinka hänen oikein onnistui pysytellä Mukokin kintereillä. Heidän jouduttuaan sille kunnaalle, jonka takana laaksonnotko ja leiri sijaitsivat, olivat hänen kasvonsa veressä oksien repimistä naarmuista, hänen sydämensä jyskytti aivan revetäkseen, hengitys kulki vinkuen, eikä hän kyennyt lainkaan puhumaan. Mutta kunnaan harjalle hän joutui heti Mukokin jäljestä, pyssy ladattuna ja varmistettuna. Laelle päästyään he pysähtyivät.

Metsämajasta näkyi vain savuava rauniokasa. Elämästä ei merkkiäkään.

Mutta —

Läähättävästi parkaisten Rod sieppasi kiinni Mukokin käsivarresta ja osoitti hangella makaavaa olentoa kymmenkunnan askelen päässä mökinpaikasta.

Vanha soturikin oli nähnyt sen. Hän kääntyi valkoiseen nuorukaiseen, ja sellaista ilmettä Rod ei olisi osannut kuvitellakaan koskaan näkevänsä ihmiskasvoilla. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi — jos Vabi oli saanut surmansa — millainen Mukokin kosto olisikaan! Hänen toverinsa ei enää ollut sama Mukoki, jonka hän oli oppinut tuntemaan, hän oli villi, verenhimoinen metsähiisi. Tuossa hirvittävässä katseessa ei ollut rahtuakaan sääliä, ei rahtuakaan inhimillisyyttä. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi —

He syöksähtivät kunnaalta alas rotkoon, poikki järven jään, ja kohta oli Mukoki polvillaan lumessa makaavan hahmon vieressä. Hän käänsi sen selälleen ja nousi sitten pystyyn sanaakaan virkkaamatta tähystäen verestävillä silmillään savuaviin raunioihin.

Rod kumartui myös katsomaan, ja häntä puistatti.

Hangella viruva ruumis ei ollut Vabin.

Se oli muu, outo, hirveän näköinen olento — jättimäinen intiaani, jonka jäsenet olivat kouristuneet kuolinkamppailussa — ja puolet pääkallosta oli ammuttu olemattomiin!

Kun hän jälleen silmäsi Mukokiin, liikkui vanha intiaani kuumien kekäleiden keskellä potkien niitä lumikengillään ja käännellen savuavia hirsiä pyssynsä perällä.

14.

VABIN VAPAUTTAMINEN

Rod oli vaipunut hangelle ruumiin viereen. Hänen hermojännityksensä oli lauennut, ja hän tunsi itsensä heikoksi kuin pieni lapsi. Hän seurasi Mukokin jokaista liikettä, näki tämän jokaisen katseen ja tuli miltei kipeäksi pelosta aina kun vanha soturi kumartui tutkimaan jotain esinettä.

Oliko Vabi saanut surmansa — ja palanut noiden raunioiden mukana?

Tuuma tuumalta Mukoki etsi. Hänen kenkänsä kuumentuivat; palavan nahan käry nousi Rodin sieraimiin; palavia hiiliä lenteli hänen jalkojensa ympärillä. Mutta vanha intiaani ei tuntenut kipua. Kaksi tunnetta oli täyttänyt kokonaan hänen sielunsa: rakkaus Minnetakiin, ja rakkaus Vabiguniin. Ja yksi ainoa vieras tunne voi tulla niiden tilalle — säälimätön, kyltymätön, villi kostonhimo.

Vungat olivat käärmeinä madelleet Vabin kimppuun. Hän tiesi sen. Ne olivat tavoittaneet hänet varkain, sillä he olivat pelkureita. Ehkä poika oli nyt kuollut, ehkä hänen hiiltynyt ruumiinsa virui jossakin näiden raunioiden keskellä!

Hän etsi tuuma tuumalta, kunnes hänen jalkineensa olivat tyyten kärventyneet. Sitten hän lähti pois kyteviltä raunioilta savusta mustuneena, mutta kasvojen hirvittävä tuimuus jonkin verran lieventyneenä.

— Ei ole tuolla, hän sanoi vihdoin.

Jälleen molemmat kyyristyivät kuolleen miehen viereen, ja Mukoki irvisteli Rodille riemuitsevasti ja hihittäen.

— Paljon kuollu! hän sanoi ruumista osoittaen.

Mutta samassa oli tuo irvistys kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hän lähti vielä kerran kiertämään leiripaikkaa Rodin jäädessä lepäämään. Ylt'ympäriinsä oli hanki ihmisjälkien tallaama. Mukoki näki mistä rosvot olivat hiipineet aukealle ja näki myös mistä he olivat menneet matkoihinsa. Viisi miestä oli tullut punasetrien pimennosta, ja vain neljä oli poistunut paikalta!

Missä Vabi sitten oli?

Jos hänet oli otettu vangiksi ja kuljetettu pois, niin lähtöpolullakin olisi pitänyt näkyä viidet jäljet. Rod käsitti sen yhtä hyvin kuin Mukoki, ja hän käsitti myös minkä vuoksi hänen toverinsa lähti uudestaan tarkastelemaan kytevää rauniokasaa. Mutta tämän uuden etsimisen jälkeen oli Mukoki varma, että Vabin ruumista ei ollut viskattu tuleen.

Oli vain yksi mahdollisuus: nuorukainen oli tehnyt raivoisaa vastarintaa ja hänet oli haavoittuneena kannettu pois. Vabi ja hänen vangitsijansa eivät voineet vielä olla kauempana kuin parin kolmen mailin päässä. Heidät voisi tavoittaa tunnissa.

Mukoki tuli jälleen Rodin vierelle.

— Minä lähtee ja tappaa! hän sanoi. Tappaa noin moni — oitis! Hän osoitti poisvieviä jälkiä. Sinä jää…

Rod kompuroi pystyyn.

— Tarkoitatte kai, että me tapamme heidät, hän keskeytti. Nyt jaksan taas kulkea. Lähdetään.

Mukokin pyssyn varmuuslaite helähti lukkoon.

— Kovasti hiljaa, kuiskutti vanha intiaani varoittaen, kun he olivat ennättäneet notkon toiseen laitaan. Ei tekee yhtikäs melua — pääsee kohta niiden luo — sitten ampua.

Rosvojen jäljet kääntyivät notkosta pohjoiseen johtaville metsäisille alangoille, ja Mukoki seurasi niitä nopeasti kumarassa ja pyssy ojossa. Kuljettuaan ehkä satasen askelta vanha metsästäjä pysähtyi jälleen katselemaan jälkiä, joista yhdet olivat toisia paljon syvemmät.

— Oikein arvaa — ne kantaa Vabia, hän sanoi hiljaa. Mut… — Hänen silmänsä rupesivat äkkiä loistamaan. — Kulkee kovin hitaasti! Ei pitää yhtikäs kiirettä!

Rod pani nyt vasta merkille, että rosvojen askelet olivat paljon lyhyemmät kuin heidän; sen sijaan että olisivat pitäneet kiirettä vungat astelivat hyvin verkalleen.

Sitä ei ollut helppo selittää. Eivätkö rosvot lainkaan pelänneet, että heitä ajettaisiin takaa? Oliko mahdollista, että he arvelivat toisten metsästäjien pelkäävän antautua taisteluun? Vai luottivatko he ylivoimaansa?

Mukokin kulku rupesi nyt hidastumaan ja käymään varovaisemmaksi. Hänen tarkat silmänsä tähystelivät jokaista edessä olevaa puuta ja pensasryhmää. Ainoastaan silloin kun hän näki edessä olevan aukeata pitkälti, hän kääntyi katsomaan seuralaiseensa.

Mutta äkkiä hän keksi seikan, joka pani hänet murahtamaan ällistyksestä. Polulla näkyi nyt viidennetkin jäljet! Kysymättäkin Rod arvasi, mitä se tiesi. Vabi oli laskettu maahan kantajansa selästä ja sai kävellä omin voimin. Hänellä oli lumikengät jalassa, ja hänen askelensa olivat yhtä tasaiset ja yhtä pitkät kuin toistenkin. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut pahoin haavoittunut.

Puolisen mailin päässä heidän edessään oli korkea mäki, ja heidän ja tämän mäen välillä oli tiheä setrimännikkö, täynnä tuulen kaatamia runkoja.

Se olisi ollut ihanteellinen väijymispaikka, mutta vanha soturi ei epäröinyt eikä hidastellut. Vungat olivat seuranneet hirvenpolkua, joka nähtävästi oli heille hyvin tuttu, ja sitä myöten oli helppo kulkea.

Mutta Rodia värisytti tahtomattakin, kun hän näki tuon tiheän ryteikön, jonka halki polku vei. Joka silmänräpäys hän odotti kuulevansa sieltä pyssyn pamauksen ja näkevänsä Mukokin suistuvan pää edellä lumeen. Näin lyhyeltä matkalta ei yksikään laukaus voisi mennä harhaan. Eikö Mukoki tajunnut sitä? Vai oliko hän hurjuudessaan menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja järkevyytensä?

Mutta kun Rod katsahti toverinsa kasvoihin ja luki hänen katseestaan kylmää, järeää päättäväisyyttä, palasi hänen luottamuksensa vanhaan eränkävijään. Jostakin syystä Mukoki tiesi, ettei ryteikössä odottanut väijytystä.

Takaa-ajajat seurasivat nyt hirvenpolkua kiireesti ja olivat tuota pikaa korkean mäen juurella. Sitä olivat vungatkin kiivenneet, heidän jälkensä johtivat selvästi ja poikkeamatta rinnettä ylös. Nyt Mukoki pysäytti varoittavalla eleellä Rodin ja osoitti muuatta lumikengän jälkeä. Hangenpinta murtuili vieläkin ja putoili painannaisen reunoilta.

— Ihka lähellä, kuiskasi vanha intiaani.

Mukokin silmissä paloi nyt toisenlainen tuli kuin pyyntiretkillä, ja hänen kuiskauksensa värisi jännityksestä. Hän hiipi rinnettä ylös. Rod seurasi niin tiiviisti hänen kintereillään, että olisi ylettynyt koskettamaan häneen.

Laelle päästyään Mukoki laskeutui kyyrysilleen kuin piilotteleva eläin ja juoksi sitten kumarassa nopeasti aukean yli kivääri tanassa. Sieltä avautui silmien eteen näky, joka vanhan intiaanin varoituksesta huolimatta sai Rodin hiljaa parahtamaan.

Mäen juurella olevan aukean laidalla he näkivät rosvot ja vangin. Koko joukko kulki hanhenmarssissa, Vabi heti johtajan perässä, ja tähystäjät voivat huomata, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse.

Mutta ei tämä näky, vaan toinen sai Rodin parahtamaan.

Puolisen mailin päässä rosvojoukon edessä oli pieni järvi. Sen rannalta nousi kahden leirinuotion savut, ja Rod ja Mukoki voivat erottaa ainakin parikymmentä tummaa hahmoa nuotioiden ympärillä.

Vain pyssynkantaman päässä, milteipä äänen kuuluvissa, oli siis hyökkäyksen tehneiden lisäksi ainakin kolmannes vungain asekuntoista heimoa!

Rod käsitti täysin, kuinka toivoton tilanne oli. Jos he nyt kävivät noiden neljän riiviön kimppuun vapauttaakseen Vabin, saisivat he viidessä minuutissa kimppuunsa valtavan ylivoiman; jos he taas jättäisivät Vabin rosvojen käsiin… Häntä puistatti tuo ajatus, sillä hän tiesi kuinka säälimättömästi vungat käyttäisivät tilaisuutta kostaakseen Vabinoshin väelle.

Hänen miettiessään näitä kolkkoja mahdollisuuksia oli uskollinen vanha soturi jo suunnitellut valmiiksi oman sotajuonensa. Hän tahtoi kernaasti kuolla yhdessä Vabin kanssa, mutta hän ei halunnut nähdä Vabin kuolevan yksin. Mukoki kuiskasi sanan, loi viimeisen katseen kiväärinsä lukkoon ja riensi sitten tuulena rinnettä alas.

Juurelle tultuaan hän poikkesi rosvojen jäljiltä. Rod ymmärsi, että hän aikoi tehdä nopean puolikierroksen ja hyökätä vihollisten kimppuun yllättämällä sivulta eikä takaapäin. Jälleen kaupunkilaispoika sai panna parastaan pysyäkseen eteenpäin syöksyvän vanhuksen kintereillä. Vajaan kymmenen minuutin perästä Mukoki pysähtyi, kurkisteli varovaisesti lumisten pähkinäpensasten lomasta ja katsahti sitten tyytyväinen irvistys kasvoillaan Rodiin.

— Jo tulee, hän kuiskutti tuskin kuuluvasti. Ne tulee.

Rod kurkisti hänen olkansa yli, ja jälleen hän tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun. Pahaa aavistamatta vungat lähenivät parinsadan askelen päässä. Mukoki silmäsi miltei rukoilevasti nuoren toverinsa kasvoihin ja laski ruskean, ryppyisen kätensä hänen käsivarrelleen.

— Sinä ottaa etumies — Vabin edestä, hän kuiskutti. Minä ottaa muut kolme. Sinä näkee tuo puu — koivu, josta on tuohi pois kyljestä? Ampuu just silloin kun se tulee siinä kohtaa. Käsi ei vapise? Ei ampua ohi?

— En, vastasi Rod. Hän tarttui ruskeaan käteen ja puristi sitä lujasti. Minä ammun hänet yhdellä laukauksella!

He voivat jo kuulla rosvojen puhelevan keskenään, ja kohta he näkivät Vabin veriset kasvot.

Askel askelelta vungat lähenivät, verkalleen ja huolettomina. Nyt he olivat jo viidenkymmenen metrin päässä merkkikoivusta — nyt neljänkymmenen — kolmenkymmenen — nyt vain kymmenen metrin päässä. Rodilla oli pyssy poskellaan. Sen piippu osoitti uhkaavasti johtajan rintaa kohti.

Vielä viisi metriä.

Etumainen rosvo katosi koivun taa; kun hän tuli jälleen esiin, Rod painoi liipaisinta. Johtaja pysähtyi äkkiä. Ennen kuin hän oli ehtinyt lyyhistyä hangelle, rätisi Mukokin kivääristä oikea luotisade; saatuaan pyssyn jälleen poskelleen Rod näki nelimiehisestä vainolaisparvesta vain yhden olevan pystyssä, ja tämä hoippui ja piteli rintaansa. Mutta onnettomuudeksi oli eräs kaatuneista intiaaneista ennättänyt päästää hurjan kajahtavan huudon, ja kun Rod ja Mukoki juoksivat vapauttamaan Vabia, kuului vungain leiriltä huikea vastaushuuto.

Mukokilla oli juostessaan puukko paljaana kädessään, ja parilla sivalluksella hän katkoi Vabin käsiä kahlehtineet nuorat.

— Haava — paha? hän kysyi hätäisesti.

— Ei — ei lainkaan! vastasi Vabi. Tiesin että te tulisitte, pojat — vanhat kelpo ystävät!

Vielä puhuessaan hän astui kuolleen johtajan ruumiin luo ja otti tältä pyssyn ja revolverin, jotka Rod tunsi omikseen — siinä olivat vungain varastamat aseet. Mukoki oli vuorostaan keksinyt heidän kallisarvoisen turkismyttynsä erään rosvon selästä, ja kylmäverisesti hän heitti sen omaan selkäänsä.

— Näittekö te niiden leiriä? kysyi Vabi hätäisesti.

— Näimme.

— Ne ovat tuossa paikassa niskassamme! Minnepäin, Muki?

— Rotkoon! huudahti Rod hiljaa. Rotkoon! Jos vain pääsemme sinne.

— Aivan niin, rotkoon! toisti Vabikin.

Mukoki oli jäänyt viimeiseksi ja viittasi poikia käymään edeltä. Yhä edelleenkin hän valitsi vaarallisimman paikan suojellakseen lemmikkiään takaa-ajajilta.

Ei ollut aikaa kinastelemiseen, ja niinpä Vabi lähti painelemaan eteenpäin vinhaa vauhtia. Takaapäin kuului kilahdus, kun Mukoki kesken juoksua työnsi uuden makasiinin pyssyynsä. Rod oli ennättänyt ladata kiväärinsä taistelupaikalla, mutta kun Vabi tarkasteli takaisin vallattua asettaan, venähti hänen naamansa pitkäksi.

— Montako panosta sinulla on, Rod? hän kysyi olkansa yli.

— Yhtä vaille viisikymmentä.

— Tässä vyössä on enää vain neljä, ja pyssyssä on viisi. Annahan minulle muutamia.

Pysähtymättä Rod poimi vyöstään tusinan verran panoksia ja kurotti ne toverilleen.

Nyt he olivat jo päässeet mäen päälle. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään ja katselemaan intiaanileiriä.

Nuotiosijat olivat jääneet autioiksi. Neljännesmailin päässä he näkivät viisi, kuusi takaa-ajajaa rientämässä vinhaa vauhtia sitä kunnasta kohti, jonka laella he seisoivat. Etumaiset olivat jo ehtineet sen juurella kasvavaan tiheikköön.

— Meidän täytyy joutua ennen niitä rotkoon! sanoi Vabi ja lähti uudelleen painamaan eteenpäin.

Rodin sydän tuntui raskaana valahtavan jonnekin hyvin alas. Vabin sanat saivat hänet äkkiä tajuamaan, että hänen voimansa olivat jo melkein lopussa. Hänen kilpajuoksunsa Mukokin kanssa palavalle metsämökille tuntui imeneen kaiken mehun hänen lihaksistaan, ja joka askelella hänen heikkoutensa lisääntyi.

Rotko oli mailin päässä leirinotkon takana, ja sieltä oli sen suulle vielä kaksi mailia. Kolme mailia siis! Kestäisikö hän?

Hän kuuli Mukokin harppovan takanaan, ja hänen edessään Vabi tietämättään yhä lisäsi välimatkaa. Hän ponnisteli urheasti päästäkseen toverin rinnalle, mutta ei jaksanut. Sitten hän kuuli aivan takanaan vanhan intiaanin varoittavan huudon, joka sai Vabin kääntymään ympäri.

— Hän juoksi kolme mailia tulipalopaikalle, sanoi Mukoki. Ei jaksa rotkoon!

Rod oli kelmeä kuin kuolema ja huohotti niin raskaasti, ettei kyennyt puhumaan. Vabi tajusi oitis tilanteen.

— Sitten meidän ei auta muu, Muki, kuin pysäyttää vungat leirinotkoon. Me nousemme järven takaisen kunnaan laelle ja paukutamme heitä sieltä. Saamme ehkä kaadetuksi kolme tai neljä, ja silloin eivät toiset rohkene tulla suoraan meitä vastaan. He luulevat että aiomme jäädä sinne puolustusasemaan, ja kun he rupeavat saartamaan meitä metsiä myöten, voitamme aikaa. Silloin voimme hyvin lähteä jälleen rotkolle päin.

Hän rupesi jälleen johtamaan kulkua, tällä kertaa vähän verkkaisemmin. Kolmen minuutin perästä he saapuivat notkelmaan, kulkivat turvallisesti järven jään yli ja olivat jo päässeet kunnaan juurelle, kun notkon vastakkaiselta laidalta kajahti riemu-ulvonta, joka kuohutti heidän veriään.

— Sukkelaan! luikkasi Vabi. Ne peijakkaat näkevät meidät!

Hänen vielä puhuessaan pamahti järven takaa laukaus.

Bzzzzzzz-inggggggg!

Ensi kertaa elämässään Rod kuuli pyssynluodin hirveän kuolonlaulun aivan korvansa juuresta ja näki lumen ryöpsähtävän muutaman askelen päässä nuoren intiaanin edessä.

Parinkymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, sitten kuului uusi laukaus ja kohta sen jälkeen kolme muuta aivan peräkkäin. Vabi kaatui nenälleen.

— Ei sattunut! hän huusi toisille kompuroidessaan pystyyn. Tuo vietävän kivi vain kampesi minut!

Hän pääsi kunnaan laelle Rod aivan kintereillään. Silloin tuli järven toiselta rannalta oikea luotisade — puolisen tusinaa laukausta yhtaikaa. Vaistomaisesti Rod heittäytyi suinpäin lumeen. Ja samassa tuokiossa hän hangella maatessaan kuuli luodin naksahtavan kiinteään esineeseen ja Mukoki päästi äkkiä kimakan kiljahduksen. Mutta vanhus kapusi hänen rinnalleen, ja yhdessä he pääsivät kunnaan harjan taakse turvaan.

— Sattuiko pahasti? Sattuiko pahasti, Muki? Sattuiko pahasti…

Vabi melkein nyyhkytti toistellessaan hätääntyneitä kysymyksiään ja kietoi käsivartensa vanhan ystävänsä vyötäisille. — Sattuiko sinuun — pahasti?

Mukoki horjahti, mutta jännittäytyi jälleen suoraksi.

— Tähän sattui, hän sanoi painaen kädellään vasenta olkaansa. Ei — ole — paha. Hän hymyili pojille taistellen haavan tuottamaa tuskaa vastaan heittäessään turkismytyn selästään hangelle. — Me antaa vielä — noille hittolaisille!

Kahdeksan lumikengillä kulkevaa takaa-ajajaa oli keskellä notkoa; kuusi heistä oli päässyt jo jäälle. Rod laski kohotetun kiväärinsä. Hän tiesi, että hänen oli nyt tärkeintä kunnollisesti huoahtaa, ja hän veti ilmaa isoin siemauksin keuhkoihinsa sillä aikaa kun hänen toverinsa käyttelivät pyssyjään.

Kylmäverisesti ja päättäväisesti Mukoki ja Vabi tähtäsivät. Mukoki ampui ensin; kerran — toisen kerran, pitäen sekunnin ajan väliä — ja muuan puolitiehen jäätä päässyt rosvo kellistyi lumeen. Tämän kaatuessa Vabikin laukasi kerran, ja jälleen kajahti jäältä tuskanhuuto, kun toinen mies sääri lävistettynä tuupertui tantereelle.

Pyssynpamahdukset ja kaatuvien huudot tulistuttivat Rodinkin veren, niin että hän vei aseen poskelleen, ja kuorossa alkoivat kiväärit nyt kunnaan laelta sylkeä tulta ja kuolemaa notkon pohjalle.

Vain kolme kahdeksasta vungasta oli jäänyt pystyyn, ja nämä kääntyivät ympäri ja livistivät kiireesti setrimännikön suojaan.

— Eläköön! kiljaisi Rod.

Kiihtyneenä hän kavahti pystyyn ja lasketti viidennen ja viimeisen luotinsa pakenevien vihollisten perään.

— Eläköön! Lähdetään niiden jälkeen!

— Heti alas hankeen! komensi Vabi. Lataa sukkelaan pyssysi!

Klink — klink — klink, sanoivat pyssyt, kun Vabi ja Mukoki työnsivät uudet panokset makasiiniin. Viiden sekunnin kuluttua he lähettivät hirvittävän luotisateen männikön laitaan — kaikkiaan kymmenen laukausta — ja kun Rod oli saanut pyssynsä ladatuksi, ei hän enää nähnyt mitään ammuttavaa.

— Tuo pidättelee niitä hetken aikaa, sanoi Vabi. Useimmat niistä tulivat sellaisella kiireellä, että unohtivat sitoa lumikengät jalkaansa. Me ennätämme rotkoon ennen niitä — hyvinkin! — Hän kietoi käsivartensa vanhan intiaanin ympärille, joka makaili yhä vatsallaan lumessa. — Annahan minun katsoa, Muki — anna minun katsoa…

— Rotko ensin, vastasi Mukoki. Ei paha. Luu ehjä. Ei verta — paljon.

Takaapäin Rod saattoi nähdä, että Mukokin takin selässä oli yhä suureneva punainen läikkä.

— Oletko varma — jaksatko kulkea rotkoon saakka?

— Jaksaa kyllä.

Puheensa vahvistukseksi vanha intiaani nousi pystyyn ja aikoi ottaa turkismytyn jälleen selkäänsä. Vabi ehätti ennen häntä ja sovitti sen omille hartioilleen.

— Sinä ja Rod saatte johtaa, hän sanoi. Te tiedätte, mistä rotkoon päästään. Minä en ole siellä koskaan käynyt.

Mukoki lähti painumaan alas kunnaalta, ja astuessaan hänen kintereillään Rod voi kuulla hänen läähättävän. Valkoinen poika ei enää pelännyt omasta puolestaan, vaan tuon järeän vanhan soturin puolesta, joka voi kuolla paikalleen päästämättä valituksen sanaa ja peloton hymy huulillaan.

15.

ROD PITÄÄ ROSVOJA TIUKALLA

He kulkivat nyt hitaammin, ja Rod tunsi voimiensa ja vireytensä vähitellen palaavan. Heidän tultuaan etumaisen harjanteen kohdalle hän tarttui Mukokin kainaloon ja auttoi häntä kapuamaan ylös, ja vanha intiaani salli sen vastustelematta. Jo tuo seikka puhui hänen heikkoudestaan selvemmin kuin monet sanat.

Harjanteen laelta saattoi nähdä neljännesmailin verran laaksoon, josta he olivat juuri tulleet, ja sen vuoksi Rod ehdotti, että hän jäisi vartioimaan muutamiksi minuuteiksi sillä aikaa kun Vabi ja Mukoki jatkaisivat matkaa. Molemmat nuorukaiset voivat nähdä, että vanha soturi heikkeni joka askelella eikä Mukoki yrittänyt sitä salatakaan, vaikka koetti yhä urheasti pysytellä pystyssä.

— Haava on varmaan hyvin paha, kuiskasi Vabi posket kelmeinä Rodille. Se on luultavasti paljon pahempi kuin osaamme kuvitellakaan. Hän menettää paljon verta. Sinun tuumasi on hyvä. Vahdi sinä täällä, ja jos Vungan miehiä ilmestyy laaksoon, niin lasketa niitä päin naamaa. Minä jätän sinulle omankin pyssyni, niin että ne luulevat meidän kaikkien jääneen tänne kahakoimaan. Se pidättää niitä jonkin aikaa. Minä autan Mukokia kapuamaan vähän ylemmäksi ja sidon hänen haavansa. Muuten hänen verensä vuotaa kuiviin.

— Ja sitten te jatkatte matkaa edelleen, lisäsi Rod. Alkaa pysähtykö vaikka kuulette minun ampuvan, vaan rientäkää rotkoon. Minä osaan sinne yksinkin. Nyt olen yhtä vahva kuin ennenkin, ja saan teidät helposti kiinni kun Mukokin täytyy kulkea hiljaa.

Tämän lyhyen sananvaihdon aikana Mukoki oli hiljakseen jatkanut matkaa harjannetta pitkin, ja Vabi riensi hänen peräänsä. Yksin jäätyään Rod painautui piiloon erään kallion taakse, mistä hän voi nähdä vapaasti laaksoon ja nimenomaan siihen suuntaan, mistä odotteli vihollista tulevaksi.

Hän katseli ahkerasti kelloaan, ja joka minuutti hänen jännityksensä lisääntyi. Hän arvioi kymmenisen minuuttia menevän Mukokin haavan sitomiseen. Sitten olisi jokainen sekunti kallisarvoinen.

Neljännestunnin ajan hän tähysteli hievahtamatta heidän äskeisille jäljilleen. Varmastikin vungat olivat jo varustaneet lumikengät jalkaansa! Oliko mahdollista, että he olivat luopuneet takaa-ajosta — että mieshukka oli pelottanut heitä antautumasta pitempään taisteluun?

Rod ei voinut uskoa sitä. Hän oli varma, että vungat tiesivät Vabin olevan Vabinoshin isännän poika. Sen vuoksi he ponnistaisivat kaikkensa saadakseen hänet käsiinsä, vaikkapa saisivat kulkea mailimäärin ja uhrata tusinan verran miehiään.

Rod huomasi jonkin liikkuvan laakson hangella. Hän suoristautui, ja hänen hengityksensä kulki kiivaammin. Kaksi tummaa hahmoa oli astunut aukealle. Toisia seurasi kohta perästä, ja jälleen tuli lisää, kunnes tähystäjä voi laskea hahmoja olevan kuusitoista. Kaikilla oli jalassaan lumikengät ja he tarpoivat vinhasti pakolaisten jälkiä pitkin.

Nuori erämies katsahti jälleen kelloonsa. Viisikolmatta minuuttia oli jo kulunut. Mukoki ja Vabi olivat varmasti jo puolitiessä. Jos hänen onnistuisi pidättää vainolaisia laaksossa vielä neljännestunnin ajan — vain viisitoista lyhyttä minuuttia — niin toverit olisivat ehkä jo päässeet rotkon suulle.

Tietäessään että heidän kaikkien henki riippui hänen sitkeydestään valkoinen nuorukainen pysyi tyynenä. Hänen kätensä ei värissyt eikä mikään pilannut tähtäyksen tarkkuutta, mikään ei sekoittanut hänen aivojaan arvioimaan väärin ampumamatkaa. Hän päätti mielessään ampua vasta, sitten kun viholliset olivat tulleet neljänsadan askelen päähän. Silloin hän tiesi varmasti kaatavansa ainakin pari niistä.

Hän arvioi ampumamatkan eräästä laaksossa kasvavasta näreestä, ja kun kaksi etumaista vungaa oli tullut sen kohdalle, hän laukaisi. Hän näki lumen ryöpsähtävän parin metrin päässä johtajan edessä.

Hän ampui uudestaan ja vielä uudestaan, ja toisella näistä laukauksista kellahti toinen kärkimies hangelle. Johtaja oli pujahtanut näreikön taakse turvaan, ja Rod lähetti luodin viheltämään hänen peräänsä. Viidennen luotinsa hän laski pääjoukkoon, ja siepaten sitten Vabin pyssyn hän purki samaan maaliin viisi luotia yhtä monessa sekunnissa.

Ne tehosivat oitis. Rosvot hajaantuivat pakoon, ja Rod näki toisenkin liikkumattoman hahmon viruvan lumessa. Hän rupesi lataamaan uudestaan molempia pyssyjään ja saatuaan sen tehdyksi hän näki vungain kahdeksi joukkioksi jakaantuneina painuvan harjun molemmille sivuille. Viimeisen kerran hän silmäsi kelloaan. Vabi ja Mukoki olivat olleet matkalla jo viisineljättä minuuttia.

Poika ryömi pois suojakallionsa takaa, oikaisi selkäänsä ja lähti tarpomaan toveriensa latua. Hän arvioi kuluvan kymmenen minuuttia ennen kuin vungat keksisivät hänen pakonsa, ja silloin hänellä olisi jo mailin verran etumatkaa. Pysähtymättä hän näki, missä Vabi oli sitonut Mukokin haavan. Lumella oli veripilkkuja ja verisiä vaatetilkkuja. Puolen mailin päässä he olivat jälleen pysähtyneet, ja siinä hän näki Mukokin levänneen. Siitä lähtien he olivat lepäilleet suunnilleen joka neljännesmailin perästä, ja pian Rod näkikin heidän tarpovan vaivalloisesti hankea pitkin hänen edessään.

Hän pani juoksuksi ja tavoitti heidät hengästyneenä ja hätääntyneenä.

— Kuinka…? hän aloitti. Vabi katsahti häneen tuimasti.

— Vieläkö on pitkälti, Rod? hän kysyi.

— Ei puoltakaan mailia.

Vabi viittasi häntä tarttumaan Mukokin toiseen käsivarteen.

— Hän on menettänyt aika paljon verta, hän sanoi.

Vabin äänessä oli omituinen haikea sointu, joka sai Rodin säpsähtämään, ja hän pidätti henkeään, kun toinen loi häneen merkitsevän katseen vanhan soturin kumaraisten hartiain yli.

Nyt he kulkivat rivakammin, miltei kantaen haavoittunutta toveriaan keskellään. Äkkiä Vabi pysähtyi, heitti pyssyn poskelleen ja ampui. Muutaman metrin päässä heidän edessään iso jänis rääkäisi ja heitti korkean kuperkeikan.

— Jos pääsemme rotkolle asti, niin Muki saa tästä paistin; hänen täytyy saada ehdottomasti syödä jotakin.

— Kyllä me pääsemme! huohotti Rod. Kyllä pääsemme! Tuollahan on jo reunametsäkin! Tästä me painumme alas!

He panivat melkein juoksuksi. Mukokin lumikengät laahasivat hankea heidän välissään, ja viittä minuuttia myöhemmin he kantoivat puolitajuttoman vanhan urhon jyrkännettä alas rotkon pohjalle. Sinne päästyään Vabi kääntyi katsomaan taakseen, ja hänen silmänsä leimusivat.

— Nyt, te paholaiset, hän karjaisi ylöspäin ja heristi nyrkkiään, tulkaahan nyt vain!

Mukoki kompuroi hetkeksi pystyyn, ja Rod auttoi hänet seinän suojaan. Hän keksi sopivan komeron kahden ison paaden välissä ja laski haavoittuneen siihen pitkäkseen; sitten hän riensi Vabin luo.

— Pidä sinä taas tässä vahtia, Rod, tämä sanoi. Meidän pitää paistaa tuo jänis ja hankkia Mukokille edes vähän voimia takaisin. Luulen että verenvuoto on jo lakannut, mutta katson vielä uudestaan. Jos saamme hänet nauttimaan jotain kuumaa, niin uskonpa että hän kykenee jälleen kulkemaan. Jäikö sinulta mitään jäljelle tämänpäiväisistä eväistäsi?

Rod irrotti pienen eväsreppunsa ja tutki sen sisällystä.

— Onhan täällä pari kourallista kahvia, kupillinen teetä, suolaa yllin kyllin ja vähän leipää, hän sanoi.

— Hyvä. Ei siinä ole paljoa kolmelle nälkäiselle miehelle tällaisessa korvessa, mutta ainakin se pelastaa Mukokin hengen.

Vabi ryhtyi keittopuuhiin, ja Rod rupesi kallion takaa pitämään silmällä rotkon kapeata suu-aukkoa. Hän jo melkein toivoi, että vungat rohkenisivat käydä hyökkäämään, sillä tästä paikasta Vabi ja hän tuottaisivat heille revolvereilla ja kolmella kiväärillä ratkaisevan tuhon jo ennen kuin he olisivat päässeet laskeutumaan rotkon pohjallekaan.

Ylhäältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin hän tiesi rosvojen olevan jossain lähellä — he odottelivat vain yön pimeyttä hyökkäyksensä suojaksi.

Hän kuuli Vabin nuotion räiskähtelevän, ja iltatuuli toi kahvin lemua hänen sieraimiinsa. Vabi, joka tiesi vungain jo olevan perillä heidän piilopaikastaan, rupesi viheltelemään iloisesti. Kohta hän tuli Rodin luokse vartiokallion taakse.

— Ne vietävät ovat niskassamme kohta kun tulee tyyni ja pimeä, hän sanoi levollisesti. Jos he nimittäin löytävät meidät. Kohta kun rupeaa hämärtämään, niin etteivät he näe ylhäältä rotkon pohjalle, on meidän etsittävä itsellemme jokin piilopaikka. Mukoki kyllä kykenee siihen mennessä kävelemään.

Silloin Rodin mieleen muistui hänen kallionseinämässä keksimänsä repeämä, ja hän kuvasi sen nopeasti toverilleen. Se tarjosi tosiaan hyvän piilopaikan yöksi, ja jos Mukoki olisi jo kylliksi voimissaan, voisivat he varhain aamulla pujahtaa solaa myöten ulos rotkosta ja ennättää hyvän matkaa etelään päin ennen kuin vungat aamulla keksisivät heidän pakonsa. Vain yksi seikka voi tehdä tyhjäksi tuon tuuman. Jollei se vakooja, joka oli väijynyt Rodia rotkossa, nyt ollut kuolleiden tai haavoittuneiden joukossa, voi solan yläpää olla vartioitu tai vungat saattaisivat itse laskeutua sitä pitkin rotkoon.

— Kannattaahan tuota ainakin koettaa, sanoi Vabi. Voi olla mahdollista, että sinun keksimäsi vakooja vain sattumalta oli joutunut solaan ja että hänen toverinsa eivät tiedä siitä mitään. Eivätkä he tänä iltana seuraa jälkiämme rotkon pohjalle, saat olla varma. Yön turvin ne pujottautuvat jonnekin kallioiden suojaan, josta sitten päivän valjetessa käyvät hyökkäämään. Silloin me olemme jo matkalla etelää kohti, ja jos he sitten löytävät jälkemme ja haastavat tappelua, niin syyttäkööt itseään.

— Milloin voimme sitten lähteä?

— Tunnin päästä.

Kotvan aikaa seisoivat molemmat vaiti ja tähystivät eteensä. Äkkiä Rod kysäisi:

— Missä Susi on?

Vabi purskahti iloiseen nauruun.

— Palannut takaisin kansansa luo! Tänä yönä sekin on varmasti saalistamassa ja ulvomassa. Kelpo vanha Susi. Nauru kuoli hänen huuliltaan, ja hänen äänensä kävi vähän haikeaksi kun hän jatkoi: — Vungat tulivat majan takaa — yllättivät minut oivalla kepposella — ja meillä oli monta minuuttia kestävä kuuma ja ankara kahakka keskenämme. Siinä rytäkässä kellahdimme koko joukolla sinne, missä Susi makasi kytkyessään, ja juuri kun ne saivat minut köysiin, minun onnistui kädessäni olevalla puukolla katkaista sen kiinnityshihna.

— Eikö se sekaantunut tappeluun?

— Vähäksi aikaa. Sitten yksi rosvoista ampui sitä jalkaan, ja se liikkasi tiehensä viidakkoon.

— Merkillistä, etteivät he odotelleet Mukokia ja minua, mutisi Rod puolittain itselleen. Sanopas, minkä vuoksi he eivät jääneet väijymään meitä?

— Siksi etteivät he välittäneet teistä ja he luulivat varmasti joutuvansa leirilleen ennen teidän paluutanne. Juuri minut he halusivatkin. Saatuaan minut kynsiinsä oli heidän aikomuksensa päästä puheisiin teidän molempien kanssa ja lähettää teidät asemalle viemään sanaa heidän vaatimistaan lunnaista. He olisivat kiskoneet isältäni jokaisen pennin minkä tämä omistaa — ja sitten surmanneet minut. Oh, ne riiviöt ilmaisivat minulle kyllin selvästi aikeensa!

Ylhäältä jyrkänteen reunalta kuului jotakin melua, ja pojat pitivät pyssynsä valmiina ampumaan. Yhä lähempää kuului tuo ryskävä ääni, kunnes viimein pieni kivi vierähti heidän ohitseen rotkon pohjalle.

— Kas sielläpä he tulevatkin, irvisteli Vabi laskien aseensa. Tuo kivi pääsi vahingossa luistamaan, mutta parasta on että pidät silmäsi auki. Lyönpä vetoa, että koko joukko on valmis murhaamaan sen veikkosen, jolle tuo vahinko sattui!

Hän hiipi varovaisesti takaisin Mukokin luo, ja Rod kyyristyi vatsalleen kapealle polulle, joka toi harjun laelta alas rotkoon. Illan varjot alkoivat jo laskeutua puiden väliin, ja Rod päätti ampua, missä hän vain näkisi vähintäkin liikettä. Neljännestunnin kuluttua Vabi palasi hänen luokseen kaluten ahnaasti jäniksenreittä.

— Minä join jo kahvini, hän tervehti toista suu täynnä. Mene sinä nyt syömään ja juomaan ja lisäile syttyä nuotioon. Älä välitä, vaikka kuulet minun ampuvankin. Minä paukutan vain siinä tarkoituksessa, että vungat tietäisivät meidän olevan varuillamme, ja sitten me pujahdamme siitä sinun solastasi ylös harjulle.

Rodin päästessä Mukokin luo tällä oli jäniksenkylki toisessa kädessään ja kahvikuppi toisessa. Kun haavoittunut intiaani hymyili tulijalle, oli hänen katseessaan jo rahtunen vanhaa leikillisyyttä, ja Rodin sydämeltä vierähti valtava kivi.

— Taidattekin jo voida paremmin? hän kysyi.

— Mainiosti! vastasi Mukoki. Pikku osuma vain. Pystyy vielä vähän tappelemaan. Vabi sanoo: ei, sinä istuu! Mukokin kasvot vetäytyivät tuhansiin kurttuihin, mikä osoitti kuinka syvästi hän paheksui Vabin taipumattomuutta.

Rod laittoi eteensä lihaa ja kahvia; hänellä oli sudennälkä. Hänen päätettyään ateriansa jäi vielä jäljelle vähän lihaa ja korppuja, jotka lyötiin selkäreppuun huomispäivän eväiksi. Kohta sen jälkeen kajahti reunakallioilta kaksi laukausta, ja ennen kuin niiden kaiut olivat lakanneet kumahtelemasta rotkossa, nähtiin Vabin lähestyvän yhä sakenevasta iltahämärästä.

Metsästäjäin oli helppo hiipiä kapeata rotkoa eteenpäin, ja vaikkapa vastakkaisella jyrkänteellä olisi ollutkin valvovia silmiä, eivät ne olisi erottaneet mitään rotkon pimennosta. Kulkua jatkettiin mitä varovaisimmin, jotta ei vähäisinkään risahdus ilmaisisi pakenijoita vakoojalle, jollainen mahdollisesti seisoi jyrkänteen reunalla. Kun oli kuljettu puolisen tuntia, alkoi Mukoki, joka oli etumiehenä, jotta hänen voimansa määräisivät kulun nopeuden, jouduttaa askeliaan. Rod oli taas hänen kintereillään tähystellen herkeämättä rotkon kiviseiniin huomatakseen, milloin tultiin ylös johtavaan solaan. Äkkiä Vabi seisahtui ja päästi matalan vihellyksen, joka pysähdytti toisetkin.

— Alkaa tulla lunta! hän kuiskutti.

Mukoki katsoi ylös. Isoja lumihiutaleita putoili harvakseen hänen kasvoilleen.

— Pian tulee paljon lunta — julmasti paljon. Peittää lumikengän jälki.

— Jospa tulisikin, niin olisimme turvassa! — Vabin ääni värisi ilosta.

Kokonaisen minuutin Mukoki piti kasvojaan taivasta kohti.

— Kuulee pikku tuuli rotkon päältä, hän sanoi. Se tulee etelän puolelta. Tuo tullessaan kovasti paljon lunta — kas noin!

He jatkoivat kulkuaan uuden toivon elähdyttäminä. Rod tunsi kasvoillaan, kuinka lumihiutaleita putoili yhä taajempaan. Kaikki kolme pysyttelivät aivan kiinni solan seinässä etsiessään repeämää. Kuinka perin toisenlaiselta kaikki tuntuikaan tänä yönä!

Rod tunsi vuoroin uutta toivoa, vuoroin epäilystä, jopa tukahduttavaa pelkoakin. Entä jos hän ei enää löytäisikään solatietä? Jos se oli pimeässä jäänyt jo heidän taakseen? Hän ei nähnyt yhtään kalliota, jonka hän olisi tuntenut viime käynniltä, ei mitään seinästä jylhästi ulospistävää järkälettä, ei minkäänlaista merkkiä. Hän pysähtyi, ja hänen äänestään värähti tuskallinen epävarmuus kun hän kysyi:

— Kuinka pitkälti luulette meidän jo kulkeneen?

Mukoki oli kulkenut jonkin askelen eteenpäin, ja ennen kuin Vabi ennätti vastata, kuultiin vanhan intiaanin kutsuvan heitä hiljaa kallioseinämältä. Toiset kiiruhtivat hänen luokseen ja näkivät hänen seisovan solan aukossa.

— Tässä!

Vabi antoi pyssynsä Rodille.

— Minä lähden edeltä, hän sanoi. Jos solan yläpää on miehittämätön, niin vihellän teille.

Muutaman minuutin ajan Mukoki ja Rod voivat kuulla hänen kapuavan jyrkkää sola-aukkoa ylös. Sitten oli aivan äänetöntä. Neljännestunnin kuluttua kuului heidän korviinsa ylhäältä hiljainen vihellys, ja kohta seisoivat kaikki kolme jälleen harjanteen laella — Rod ja haavoittunut Mukoki voivat ponnistuksiltaan tuskin saada henkeä kulkemaan.

Kotvan aikaa he istuivat hangella ja odottelivat, tähystelivät ja kuuntelivat; ja Rodin sydämestä nousi taivaalle äänetön kiitos, sillä lunta sateli taajaan — hänestä tuntui kuin Jumala olisi lähettänyt lumipyryn nimenomaan peittämään heidän jälkensä ja auttamaan heidät turvallisesti kotiin.

Kun hän viimein nousi, oli Vabikin aivan ääneti, ja toverukset puristivat lujasti toistensa käsiä kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan.

Yhä äänettöminä he kääntyivät vielä, kerran katselemaan rotkon toisella puolella leviävää tummaa autiutta — he muistelivat suuria valkoisia saloja, joilla he olivat viettäneet niin monia viikkoja, ja heidän tuijotellessaan vanhoille asuinsijoilleen ja riistatanterilleen kuului kaukana heidän korviinsa yksinäisen suden valittava ulvonta.

— Onkohan se, sanoi Vabi hiljaa, onkohan se Susi?

Ja sitten he kääntyivät tarpomaan hanhenmarssissa etelää kohti.

16.

YLLÄTYKSIÄ KAUPPA-ASEMALLA

Siitä hetkestä alkaen, jolloin seikkailijamme käänsivät selkänsä Vungan maille, otti Mukoki jälleen johdon. Vaikka lumisade olikin heille eduksi, riippui koko matkan onnistuminen vanhan eränkävijän älykkyydestä ja kokemuksesta.

Ei ollut kuuta eikä tuulta heille oppaana, ja yksinpä Vabikin tunsi, ettei hän olisi kyennyt valitsemaan suorinta tietä kotia kohti näillä oudoilla seuduilla ja yöllisessä lumimyrskyssä. Mutta Mukokilla tuntui olevan metsäläisen salaperäinen kuudes aisti, jota sanotaan suunnanmääräysvaistoksi — tuo miltei yliluonnollinen vaisto, joka vie kirjekyyhkysen nuolensuoraa tietä kotiin satojenkin virstojen päästä.

Tuon tuostakin pojat kyselivät tuon jännittävän yön kuluessa vanhalta intiaanilta, missäpäin Vabinosh sijaitsi, ja epäröimättä hän osoitti heille suunnan. Ja joka kerralla hän tuntui kaupunkilaispojan mielestä näyttävän eri suuntaan; siitä hän huomasi kuinka helposti maallikko voi joutua eksyksiin määrättömillä saloilla taivaltaessaan.

Vasta puoliyön aikaan he pysähtyivät lepäämään. He olivat kulkeneet verkkaista mutta tasaista vauhtia, ja Vabi arvioi heidän ennättäneen viitisentoista mailin päähän rotkolta. Viidellä viimeisellä maililla oli lumi täydellisesti peittänyt heidän jälkensä. Aamulla olisi vungain mahdotonta arvailla, mihin suuntaan pakolaiset olivat lähteneet.

— Ne uskovat varmastikin meidän kääntyneen suoraan länttä kohti asemalle päin, virkkoi Vabi. Aamulla olemme heistä jo viidenkymmenen mailin päässä.

Levähdettäessä rakennettiin vähäinen nuotio kaatuneen kelohongan suojaan, ja sen ääressä metsästäjät virkistäytyivät pannullisella väkevää kahvia ja eväiden lopuilla. Sitten alkoi taivallus uudelleen.

Rodista tuntui, että he kiipeilivät lukemattomien harjujen yli ja sukeltautuivat yhtä lukemattomiin suonotkoihin, ja hän tunsi suunnatonta huojennusta, kun Mukoki viimein johti heidät helpommin kuljettaville aukeille tasangoille.

Vanha opas ei näyttänyt lainkaan muistavan haavaansa, ja Rod oli niin uupunut, että oli langeta polulle tuon tuostakin. Tuntia ennen päivän koittoa komennettiin lepäämään. Mukoki oli varma siitä, että vaaralliset seudut oli jo kokonaan jätetty taakse, ja räiskyvä nuotio uskallettiin rakentaa pihtakuusitiheikön suojaan.

— Aamulla ampuu pari pyy, sanoi Mukoki ilahduttaen nälkäisiä tovereitaan. Täällä niitä paljon aamiaiseksi.

— Mistä sen tiedätte? kysäsi Rod, jonka suolia nälkä ehkä äkäisimmin kurni.

— Sievä pihtakuusitiheikkö tässä, linnut kaikki notkossa yötä pitämässä, selitti vanha intiaani. Oikea lintuin talvisija.

Vabi oli tällä välin avannut turkismytyn ja jakanut isommat saaliit, nimenomaan kuusi ilveksen- ja kolme erikoisen kaunista sudennahkaa, kolmeen läjään.

— Näistä tulee mainiot makuusijat, jos pysytte aivan tulen lähettyvillä, hän sanoi. Käy katkomassa vähän kuusenhavuja, Rod. Laita niistä vuoteenpohjat ja levitä sudennahat päälle. Kahdesta ilveksennahasta saat lämpimimmän peitteen minkä alla koskaan olet maannut.

Rod noudatti kerkeästi kehotusta, ja puolen tunnin perästä hän jo nukkui sikeästi. Mukoki ja Vabi, jotka olivat paremmin tottuneet eräelämän rasituksiin, torkahtivat vain lyhyiksi rupeamiksi ja heräsivät tuon tuostakin korjaamaan valkeaa. Heti kun tuli kyllin valoisaa, lähtivät Vabi ja Mukoki pyssyineen varovasti kuusikkoon, josta heidän laukauksensa pian herättivät Rodinkin. Palatessaan oli toveruksilla kolme pyytä saaliina.

— Siellä on niitä vaikka kuinka paljon, sanoi Vabi, mutta juuri nyt emme halua ampua enempää kuin on välttämätöntä. Oletko tarkastellut meidän viimeöisiä jälkiämme?

Rod hieroskeli silmiään ja tunnusti, ettei hän vielä ollut lainkaan pujahtanut peittojensa alta.

— No niin, jos kävelet satasen metriä lakealle, niin et näe niistä merkkiäkään. Lumi on peittänyt ne aivan umpeen.

Vaikka aamiaisena olikin pelkkää lihaa, oli se kuusimetsän siimeksessä nautittuna metsästäjäin mielestä paras ateria koko heidän eräretkensä aikana, ja pyyt kaluttiin tunnollisesti, kunnes vain luut olivat jäljellä. Ei ollut enää juuri syytä pelätä vungia, sillä lunta sateli yhtä mittaa ja viholliset olivat ainakin viisikolmatta mailia pohjoisempana. Se ei kuitenkaan pidättänyt retkeläisiä lähtemästä varhain taipaleelle, ja he tarpoivat lumipyryssä etelää kohti aina puolipäivään saakka, jolloin taas rakennettiin rovio ja lepäiltiin aina seuraavaan päivään saakka.

— Meidän täytyy jo olla jossain Kenogamiin vievän tien lähimailla, Vabi huomautti Mukokille. Ehkä olemme jo kulkeneet sen ohikin.

— Ei ohi vielä, vastasi Mukoki. Se tuolla edessä. — Hän viittasi etelään.

— Kenogamin tie on rekitie, joka vie rautatien varrella olevasta Nipigonin pikkukaupungista Kenogamiin, joka on Hudson Bay-yhtiön kauppa-asema Pitkän järven päässä, selitti Vabi valkoiselle toverilleen. Kenogamin aseman hoitaja on hyvä ystävämme ja me olemme usein vierailleet toistemme luona, mutta Kenogamin tietä olen kulkenut vain yhden kerran. Mukokille se on vanha tuttu.

Päivälliseksi oli ammuttu muutamia jäniksiä. Iltapäivällä ei enää metsästetty, vaan itse kukin lepäili pehmeitten nahkojen sisässä. Kun Rod heräsi, hän huomasi, että lumentulo oli tauonnut ja että oli jo melkein pimeä.

Mukokin haava rupesi jälleen ärtymään, jonka vuoksi päätettiin viipyä leirissä vielä osa seuraavaakin päivää, ja Rod ja Vabi yrittäisivät pyytää joitakin eläviä, joiden rasvalla haavaa voitaisiin hoidella; tarkoitukseen kelpasivat melkein kaikenlaiset metsänelävät lukuun ottamatta kärppää ja jänistä.

Päivän koittaessa nuorukaiset lähtivät pyyntiretkelleen jättäen pahoin napisevan Mukokin yksikseen leiriin. Vähän matkaa yhdessä kuljettuaan metsästäjät erkanivat, Rod lähti itään ja Vabi etelään.

Tuntikauden Rod talsi umpimähkään metsässä näkemättä riistasta rahtuakaan. Vihdoin hän päätti kiivetä erään etelämpänä olevan harjun laelle, josta hän toivoi voivansa laskettaa onnistuneen laukauksen alhaalla olevaan tiheikköön.

Hän oli vielä puolen mailin päässä harjusta, kun hän joutui paljon ajetulle rekitielle, joka kulki melkein suoraan pohjoista kohti. Kaksi koirarekeä oli ajanut siitä eilisen myrskyn jälkeen, koskapa anturainjäljet olivat aivan verekset, ja rekien kummallakin puolella oli astellut lumikenkäisiä miehiä. Näiden luvun Rod huomasi kolmeksi, ja molempia rekiä vetämässä oli ollut ainakin tusinan verran koiria. Hän arvasi kohta tulleensa Kenogamin tielle, ja uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan reenjälkiä.

Puolisen mailia kuljettuaan hän tuli paikalle, jossa huomasi matkaseurueen pysähtyneen keittämään ruokaa. Sammuneiden kekäleiden ja ruoanjätteiden joukosta kiinnittivät erityisesti Rodin huomiota tavallista pienempien kenkien jäljet, joita näkyi hangella lumikengän painannaisten ohella. Hän oli varma, että ne olivat naisen kenkien jälkiä; ainakin yhdet niistä olivat tavattoman pienikokoiset.

Nuotiosijan lähellä hän näki yhden ainoan erillisen jäljen, joka sai hänen sydämensä hyppäämään melkein kurkkuun. Se oli pienoisen mokkasiinin jälki, ja mokkasiinissa oli matala korko!

Rodin mieleen muistui heti se hirveä päivä, jolloin hän oli pysähtynyt metsäpolulla tarkastamaan vungain ryöstämän Minnetakin jälkiä ja jolloin hän oli muistanut, että tämä yksin koko asemalla piti korkoja mokkasiineissaan.

Tämäpä oli merkillinen yhteensattuma! Olisikohan Minnetaki kulkenut tästä? Hänkö oli painanut tuon siron jalanjäljen lumeen?

Mahdotonta, sanoi nuoren erämiehen järki. Ja kuitenkin hänen verensä sykki vähän kuumemmin, kun hän paljailla sormillaan tunnusteli pienoista jälkeä. Muistuttihan se hänelle ainakin jollain tapaa Minnetakista; tämän jalka olisi painanut aivan samanlaisen jäljen, ja Rod mietti, olikohan tästä ohi ajanut tyttö yhtä kaunis kuin Minnetaki.

Hän seurasi ajotietä entistä rivakammin, ja kymmenisen minuutin kuluttua hän tuli paikalle, missä tusinan verran lumikengän jälkiä oli tullut pohjoisesta ja yhtynyt noiden kolmen jälkiin.

— Nähtävästi Kenogamista tulleita ystäviä, jotka olivat saapuneet tulijoita vastaan, arveli Rod itsekseen, ja erotessaan ajotieltä metsään hän kuvitteli, millainen matkalaisten tapaaminen oli ollut.

Hänen tullessaan leiriin Vabi oli jo palannut. Tämä oli saanut ammutuksi pienen naaraspeuran, josta valmistettiin oikea juhla-ateria. Huonon pyyntionnensa korvaukseksi oli Rodilla kerrottavana rekitiellä tekemistään huomioista. Hän ei kuitenkaan nimenomaan maininnut, että tuo pienoinen jalanjälki muistutti Minnetakin mokkasiinin painannaista.

Huomenissa vähän ennen puoltapäivää he näkivät vihdoin erään harjun laelta Nipigon-järven jäätyneen selän. Tuskinpa Kolumbuskaan laskiessaan ensi kerran jalkansa juuri löytämänsä maan kamaralle oli onnellisempi kuin Rod, joka lumiselle jäälle tultuaan heitti lumikengät jalassa huikean kuperkeikan.

Tuolla järven toisessa päässä, ajatteli Rod — vaivaisen sadan mailin päässä vain — oli asema ja Minnetaki! Vielä kolme viikkoa, ja sitten hän näkisi äitinsä ja kotinsa. Ja Vabi tulisi hänen mukaansa! Hän tuntui aivan väsymättömältä, hänen hilpeytensä oli menehtymätön, hän nauroi, vihelteli, yrittipä pistää lauluksikin. Hän arvaili itsekseen, tulisiko Minnetaki hyvin iloiseksi tavatessaan hänet jälleen. Hän itse ainakin tiesi olevansa iloinen.

Kaksi päivää kolmikko vielä risteili järven alapäässä. Sitten he kääntyivät pohjoista kohti, ja vielä kahta päivää myöhemmin, kun kylmänä punoittava ilta-aurinko teki värikästä laskuaan kaukaisen pohjanperän äärten taakse, he kiipesivät metsäisen kunnaan laelle ja näkivät Vabinoshin kaukana jalkainsa juurella.

Ja heidän katsellessaan rakkaita kotoisia paikkoja päivän kehrän painuessa yhä alemmaksi metsien ja kunnaiden ja lakeuksien taakse, kiiri heidän korviinsa, ihmeen selvänä ja kauniina, kaukainen torven kajahdus.

Vabi kuunteli ja ihmetteli, ja kun etäisen soiton viimeiset kaiut olivat kuolleet, hän kysyi omituista iloa tuntien kuiskaamalla:

— Mitä tuo oli?

— Torvensoitto! sanoi Rod.

Ja samassa kuului samalta suunnalta mahtava, kauas kumahteleva tykinlaukaus.

— Jollen erehdy, hän lisäsi, sotaväki tervehtii laskevaa aurinkoa. En ole tiennytkään, että teillä on sotamiehiä asemallanne!

— Eihän meillä olekaan, vastasi nuori intiaani. Taivasten tekijät, mitä tämä kaikki tietääkään?

Hän jouduttautui sukkelaan alas harjulta. Neljännestunnin kuluttua he jo olivat kauppa-aseman edessä olevalla aukealla.

Omituinen muutos näkyi tapahtuneen sen jälkeen kun Rod ja hänen toverinsa viimeksi olivat nähneet Vabinoshin. Tasangolle oli rakennettu puolisen tusinaa tölskätekoista hirsimajaa, ja niiden ympärillä parveili kymmenittäin punatakkisia sotilaita. Ilonremahdukset kuolivat kotiin palaavien metsästäjäin huulille. Sillä välin kun Vabi juoksi kotiinsa syleilemään vanhempiaan, asteli Rod yhtiön myymälään, jossa hän ennen oli usein tavannut Minnetakin. Mutta toive petti, ja hän palasi takaisin kaupanhoitajan taloon. Hänen portaille päästyään avautui ovi ja prinsessa-äiti, Vabi kintereillään, astui häntä tervehtimään.

Vabin kasvot punoittivat ja hänen silmänsä loistivat.

— Tiedätkös mitä, Rod? hän puuskahti, kun hänen äitinsä oli palannut laittamaan matkamiehille illallista. Hallitus on julistanut vungan heimolle sodan ja lähettänyt kokonaisen komppanian hävittämään sen maan päältä! Nuo hirtehiset ovat parina viime kuukautena rosvonneet ja murhanneet niin, ettei mokomaa ole ennen kuultu! Sotamiehet lähtevät huomenna niiden perään.

Hän miltei läähätti innoissaan.

— Etkö sinä voi vielä jäädä — ja liittyä mukaan? hän sanoi rukoilevasti.

— En voi, Rod vastasi. En voi, Vabi; minun täytyy kiiruhtaa kotiin. Sinä tiedät miksi. Ja sinähän lähdet mukaani. Sotamiehet pääsevät kyllä matkaan ilman sinuakin. Lähde toki minun kanssani Detroitiin — ja taivuta äitisi päästämään myös Minnetaki meidän mukaamme.

— Ei käy nyt laatuun, sanoi nuori intiaani tarttuen ystävänsä käteen. Minä en pääse mukaasi — tällä erää. Eikä liioin Minnetaki. Täällä on ollut niin tuskalliset ajat, että isä lähetti hänet pois kotoa. Hän tahtoi lähettää äidinkin, mutta tämä ei suostunut.

— Onko Minnetaki lähetetty pois kotoa? läähätti Rod.

— On. Hän lähti neljä päivää sitten Kenogamiin erään intiaanivaimon ja kolmen oppaan saattamana. Heidän jälkensä sinä arvatenkin näit metsätiellä.

— Ja tuo jalanjälki…

— Oli Minnetakin, nauroi Vabi laskien kätensä hellästi ystävänsä olalle. Etkö jää, Rod?

— Se on mahdotonta.

Hän lähti vanhaan huoneeseensa ja istui aina illalliskutsuun saakka yksin, äänettömänä ja allapäin. Kaksi suurta pettymystä oli kohdannut häntä. Vabi ei lähtenyt hänen mukaansa — ja Minnetakia hän ei ollut saanut nähdäkään. Tuo nuori tyttö oli jättänyt äitinsä haltuun Rodille kirjoittamansa kirjeen, ja sitä nuorukainen luki yhä uudestaan posket punoittaen. Minnetaki oli kirjoittaessaan luullut olevansa takaisin Vabinoshissa ennen metsästäjäin palaamista, mutta loppuun oli liitetty huomautus, että jollei niin sattunut käymään, piti Rodin tulla hyvin pian uudestaan korven kauppalaan ja tuoda äitinsäkin mukanaan.

Illallisella prinsessa-äitikin muistutti moneen kertaan tyttärensä kehotuksesta. Hän luki pojalle myös palasia kirjeistä, jotka hän oli talven kuluessa saanut rouva Drew'lta, ja Rod ihastui kovin kuullessaan äitinsä olevan terve ja hänen luvanneen tulla ensi kesänä käymään Vabinoshissa. Vabi rikkoi törkeästi hyvät pöytätavat päästämällä ilon ulvahduksen tämän kuullessaan, ja tuo kaikki oli omiaan nostamaan Rodinkin nuupunutta mieltä pettymysten painostuksesta.

Illalla sitten Vabin isä tarkasti metsästäjäin tuomat nahat ja osti ne yhtiölleen, ja Rodin osuus — kolmannes kultarakeista mukaan laskettuna — nousi lähes seitsemäänsataan dollariin. Seuraavana päivänä piti kahdesti kuussa kulkevan rekikaravaanin lähteä jälleen asemalta sivistyneeseen maailmaan, ja Rod varustautui sen mukaan kirjoitettuaan Minnetakille pitkän kirjeen, jonka uskollinen Mukoki lupasi toimittaa asianomaisen omiin käsiin.

Melkein koko yön Vabi ja hänen ystävänsä valvoivat ja tarinoivat ja laativat suunnitelmia. Yleensä uskottiin, että vungia vastaan tehty sotaretki päättyisi lyhyeen ja noiden syntisäkkien tappioon. Keväällä olisi kaikki hämminki saloilta lopussa.

— Ja sinähän palaat tänne heti kun suinkin pääset? pyyteli Vabi tuon tuostakin. Tottahan tulet jo jäiden lähdön aikaan?

— Jos vain olen silloin hengissä, lupasi kaupunkilaispoika.

— Ja tuot äitisikin?

— Hän on luvannut tulla.

— Ja sitten — kultaa etsimään!

— Niin, sitten kultaa etsimään!

Vabi ojensi kätensä, ja molemmat puristivat lujasti.

— Ja silloin on Minnetakikin kotona — sen vannon! sanoi nuori intiaani nauraen.

Rod karahti punaiseksi.

Yksin jäätyään hän hiipi hiljaa ulos äänettömään, valkeaan yöhön; ja hän katseli ikävöiden kaakkoa kohti, missä hän oli löytänyt tuon kengänjäljen lumesta; ja hän kääntyi pohjoiseen ja itään ja länteen ja viimein etelään, ja hänen katseensa tuntui kulkevan tuhat mailia pitkän taipaleen pienoiseen kotiin suuren kaupungin liepeille, missä hänen äitinsä paraikaa nukkui unen helmoissa. Ja kun hän vihdoin kääntyi Vabinoshia kohti, jossa kaikki valot jo oli sammutettu, hän puheli hiljaa itsekseen:

— Kotia päin — huomenna! Ja sitten hän lisäsi:

— Mutta varmasti olen täällä taas, kun jäät lähtevät järvistä!

(Kolmen eränkävijän seikkailut jatkuvat kirjassa "Aarteenetsijät")