EI SAVUA ILMAN TULTA
Kirj.
M. BAYARD
Suomentanut
O. J. [Olga Jasinskaja]
Näytelmäkirjasto N:o 1.
Helsingissä, Yrjö Weilin, 1903.
HENKILÖT:
GASTON, pankkiirin apulainen. MARIE, hänen vaimonsa. CATHERINE, nuori portinvartijatar.
Pieni vaatimattomasti sisustettu sali. — Taustalla ovi, akkuna vasemmalla. Oikealla kyökki. — Vasemmalla makuuhuone; pöytä, kynttiläjalat.
I KOHTAUS.
GASTON, (astuu yksin kiihkeästi sisään sateenvarjo kainalossa): Avain on ovessa — hän ei ole siis mennyt ulos! se on selvää! Marie! (menee vasemmalle). Ehkä hän on täällä makuuhuoneessa. (Melua — kuuntelee oikealle). Ehkä tuolla kyökissä, jossa hän valmistaa aamiaiseni, (tulee aivan yleisön eteen). Taivas! kuinka olen kumminkin tuhma aviomies — kuvitella mielessään, että vaimoni viisiviikkoisen avioliiton jälkeen — se on mainiota — (nauraa). Vaan olisiko se minun vikani — mutta tuo siro puku ja sininen vyö, ja se vartalo sitten, jonka niin hyvästi tunnen, tunnenhan vaimoni sormenpäihin asti — - kyllä se oli hän — hiisi vieköön, niin luulen sittenkin. Brr! kylmät väreet kulkevat vielä pitkin selkääni — ja kuinka hän kulki arastellen, pitkin seiniä, näytti kuin hän olisi pelännyt tulla huomatuksi. Aioin seurata häntä, mutta vilahdus vaan, ja hän oli jo kadonnut tuon pienen kadun kulmaukseen; mahdotonta häntä enään löytää! ehkä petyin — mutta mitä hittoa hän tekikään Tournon'n kadulla juuri tähän aikaan, jolloin hän tavallisesti valmistaa aamiaiseni. Herra varjele, kuinka aviomiehen asema kumminkin on tuskallinen, — minä, joka olin päättänyt olla filosoofi, aina olla valmis uskomaan ja luottamaan vaimooni — ja nyt kukikkaan kesäpuvun näkeminen — no no, tämä on jo naurettavaa — en tiedä miltä tuntunee, kun on tottunut, mutta ensi kerralla se saattaa tehdä miehen hulluksi.
Ah — tuolla hän taitaa olla, riennän häntä syleilemään. Kunhan ei vaan aavistaisi pahoja ajatuksiani, sillä se voisi todellakin saattaa niitä hänelle. Pitää aina osottaa luottamusta vaimoonsa vaikka — — se joskus olisikin vaikeata.
II KOHTAUS.
Marie, (puettuna niin kuin edellä sanottu), Gaston.
MARIE, (tulee kiiheästi perältä): Kunhan ei kukaan olisi minua nähnyt! — —
GASTON, (kääntyen): Mitä?
MARIE, (huomaa hänet): Ah, sinäkö täällä!
GASTON: Olitko kaupungilla?
MARIE: Tietysti, koska kerran nyt tulen kotiin.
GASTON: Aivan oikein, kukikas puku — sininen vyö — ja soma vartalo — —.
MARIE: Mitä sinä sanoit?
GASTON: Käännyhän vähäsen.
MARIE, (panee hansikkaat pöydälle): Minkätähden, onko jotakin epäkunnossa?
GASTON: Aivan soma, aivan soma!
MARIE: Oletko jo kauvankin ollut kotona?
GASTON: Muutaman minutin, ja kun avain oli ovella, niin — —
MARIE, (aukaisee kyökin oven oikealle. Catherine on tullut).
III KOHTAUS.
Gaston, Marie, Catherine.
CATHERINE: Kaikki on valmista, ja kun rouva tahtoo kiehuttaa kerman, on — —
MARIE: Kiitos Catherine, saatte lähteä, kyllä jo tulen yksin töineen.
CATHERINE: Rouva on aina hyvä, riennän valmistamaan miehelleni aamiaisen (lähtee).
GASTON, (itsekseen): Voi taivas! epäilykset eivät minua jätä, suuret hikihelmet nousevat otsalleni, (istuu vasemmalle).
MARIE: Catherine, Catherine.
CATHERINE, (seisahtuu ovelle): Mitä rouva tahtoo?
MARIE: Ennenkuin menette, tuokaa vielä pari leivosta meille.
CATHERINE: Kyllä rouva.
IV KOHTAUS.
Gaston, Marie.
GASTON, (ajatuksiinsa vaipuneena): Tournon'in kadulla, kukikas puku, sininen vyö.
MARIE: Onko mielesi hyvä, kun saat tuoreita leivoksia?
GASTON, (herää ajatuksista): Leivoksia — — kuka on puhunut leivoksista?
MARIE: Mitä sinä uneksit?
GASTON: En mitään — — mutta kun koko aamun kirjoittaa numeroita pankkiirin luona, niin tyhmistyy.
MARIE: Pankkiirille se ei tee mitään, jos tyhmistyy, sillä hän tulee kyllä aina korvatuksi, mutta hänen työntekijöilleen se olisi onnettomuus.
GASTON, (ottaa vaimoaan kädestä): Sano minulle, miksi sinä tänään kävit kaupungilla, koska kerran Catherine noutaa sinulle kaikki mitä tarvitset.
MARIE: Kun on yksin, ilmaantuu useita pikku tarpeita, joita varten täytyy joskus mennä ulos.
GASTON: Ja mitä sinä nyt ostit?
MARIE: Silmäneuloja, joita puuttui minulta.
GASTON: Ja miltä puolelta sinä otat silmäneulat?
MARIE: Panen langan silmään ja pistän kärkipäällä.
GASTON: Ei, tarkoitan — mistä, miltä puolelta katua ne ostit?
MARIE: Ah — kas tässä vasta on kysymyksiä.
GASTON: Niin, kysyn siksi, sillä luulin nähneeni sinut äsken.
MARIE: Minutko? — — (itsekseen) epäilisikö hän!?
GASTON: Tournon'n katu.
MARIE: Niin.
GASTON: Mutta sinun rihkamakauppiaasihan asuu Seinen kadun varrella — — Näytä minulle ne silmäneulat.
MARIE, (hämillään): Silmäneulat, katso, en saanut tällä kerralla tavallista numeroani!
GASTON: Onko se numero, jota käytät sitten niin vaikea saada — (itsekseen) hän kauhistuttaa minua.
MARIE, (itsekseen): Mahdan olla punanen kuin kirsikka.
GASTON, (kiihkeästi): Kuule — Marie — (Marie katsoo häneen, Gaston yskii) Hm — hm!
MARIE: No, mitä!
GASTON, (muuttaa ääntä): Minä en pidä siitä, että sinä tällä tavalla menet kaupungille.
MARIE: Mitä pahaa siinä olisi!
GASTON: Tietystikin se on, jos ei pahaa, niin varomatonta. Sinä nuori, sievä nainen, voisit saada ikävyyksiä.
MARIE: No mitä vielä, olen tuhat kertaa tyytyväisempi, kun jos meillä olisi palvelija silmällä pidettävänä, ja mitä ikävyyksiä sitten heistä aina on. Muistatko sinäkin päivänä, jolloin tulit kotiin raivostuneena, kasvot käsiisi kätkettyinä, luulin silloin kattotiilien pudonneen ja satuttaneen pääsi.
GASTON: Niin kyllä, viisikymmentä tiiliä.
MARIE; Niin, sinun pankkiirisi vähensi silloin viisikymmentä francia kuukausipalkastasi, tasavaltaisista syistä — — sinä olit epätoivossa minun tähteni, sinä olet sentään niin hyvä ja rakastat minua liiaksi.
GASTON: Se on totta!
MARIE: Silloin sinä puhuit säästäväisyydestä.
GASTON: Niin rahasta, saadaksemme menot tulojen mukaan olisin suonut omistavani rakkaita paheita voidakseni uhrata ne sinun tähtesi mutta en rakasta lasia, halveksin tupakkaa, kiroon sikarin, oh — sikari — hyi!
MARIE: Mutta sinä tahdoit luopua kahvistasikin, josta niin paljon pidät, teaatteri-illoistamme, jolloin me yhdessä aina niin sydämellisesti nautimme; pienestä nuoren miehen asunnostasi jossa me olemme niin onnelliset.
GASTON: Mutta sinä et tahtonut!
MARIE: Tietysti en! minä keksin paremman keinon, panin pois sen suuren elsassilaisen, joka aina teki tehtävänsä huonosti, se auttoi, Catherine on meille tarpeeksi — ja nyt minä tuon sinulle kahvia — —.
GASTON: Kiitoksia, kultaseni. (Itsekseen) Kuvitella mielessäni — Hyvä isä, miten tuhma aviomies saattaa olla.
MARIE, (itsekseen): Erinomaista, hän ei epäile mitään. Tiedätkö, sinulta ei puutu kuin yksi ainoa vika ollaksesi täydellinen.
GASTON: Mikä sitten.
MARIE: Pieni, pikkunen asia.
GASTON: Minkä tähden.
MARIE: Sen tähden että — —
GASTON: Sen tähden että — —
MARIE: Sanon sen sinulle myöhemmin.
GASTON, (tarkastellen häntä): Eihän meillä koskaan ole mitään salattavaa toisiltamme, ei koskaan — mitä — ei koskaan!
MARIE: Nyt minä tuon aamiaisesi.
GASTON: Ja minä tulen nauttimaan lepohetkestäni.
(Gaston menee vasemmalle huoneeseen ottaen hattunsa ja sateenvarjonsa. — Marie menee oikealle).
V KOHTAUS.
MARIE, (pysähtyen): Ei yhtään salaisuutta! mies parka! jos hän tietäisi — — että minulla on salaisuus ja suuri salaisuus — — ja kun ajattelen, että hän näki minut ja että hän olisi voinut seurata minua ja nähnyt minun astuvan siitä ovesta sisään (keskeyttäen puheensa) Brr! ihan kangistun. Kuinka kamalata onkaan joutua näin intohimojen valtaan. Ja hyvä Jumala — kuinka miehet ovat onnellisia, he sallivat itselleen jos jotain mutta meiltä naisilta on kaikki kielletty, meille ei suoda pienintäkään oikkua. Täytyihän minun itseni sinne, sillä ei minun luokseni voida tulla.
VI KOHTAUS.
Marie. Catherine.
CATHERINE, (tuo leivokset): Rouva, tässä ovat leivokset.
MARIE: Kiitos Catherine.
CATHERINE: Eikö rouva enään tarvitse mitään?
MARIE: En, minä menen nyt keittämään maidon (poistu oikealle).
CATHERINE, (yksin): Maito ei ole keitetty. Hyvä isä, mitähän nuo kaksi ovat tehneet koko ajan, (huoaten) minun ukkoni olisi heti kaiken tuon nielaissut.
VII KOHTAUS.
Gaston. Catherine.
GASTON, (tulee kauhistuneena makuuhuoneesta): Olen sittenkin oikeassa! — — joku mies on ollut täällä. Ah! Hyi! ja tupakoitsija!
CATHERINE: Herra varjelkoon!
GASTON, (juoksee hänen luokseen): Catherine!
CATHERINE: Mitä herra tahtoo?
GASTON, (tarttuu hänen käteensä): Vastatkaa minulle.
CATHERINE: Mitä!
GASTON: Hän on käynyt — — —.
CATHERINE: Kuka?
GASTON: Joku.
CATHERINE: Missä.
GASTON: Meillä.
CATHERINE: Niin, niin — — —
GASTON: Joku mies!
CATHERINE: Taivas!
GASTON: Sikari! — — —
CATHERINE: Nyt ymmärrän.
GASTON: Näittekö hänet?
CATHERINE: Suuri, roteva?
GASTON: Ja se on?
CATHERINE: Upseeri.
GASTON: Se mieskö.
CATHERINE: Ei, se sikari.
GASTON: Mutta hän sitten?
CATHERINE: En tunne.
GASTON: Käykö hän usein.
CATHERINE: Joka päivä.
GASTON: Minun poissa ollessaniko.
CATHERINE: Se on mahdollista.
GASTON: Jättäkää minut! (putoo istumaan) minun vaimoni häpäisee itsensä.
CATHERINE, (palaa takaisin hiljaa hiipien): Minä olen aina luullut, että hän käy kolmannessa kerroksessa sen neidin luona, joka kirjoittaa.
GASTON: Se ei ole totta!
CATHERINE: Mutta minä en ole koskaan häneltä mitään kysynyt, sillä hän myrkyttää sikarillaan koko ilman täällä.
GASTON, (nousee ylös): Sikari! niin, hyi!
CATHERINE: Ja minä joka en voi sietää sitä, mieheni ei polta koskaan.
GASTON: Siinä hän tekee oikein! (menee huoneeseen vasemmalle ja vainuu).
CATHERINE: En tiedä onko herra minun mieltäni, mutta minä ajattelen että sikari on vuosisatamme haava. Oo, hyvä Jumala, mies joka polttaa on inhottava — —.
GASTON: Ah, hyi! Sentähden hän tänä aamuna — — Tournon'n kadulla. (Catherinelle) Catherine!
CATHERINE: Mitä herra haluaa?
GASTON: Oliko minun vaimoni tänä aamuna kaupungilla?
CATHERINE: Kyllä! aivan salavihkaa.
GASTON: Käyköhän näin usein?
CATHERINE: Joka päivä.
GASTON: Tiedätkö minkätähden?
CATHERINE: Silmäneuloja ostamaan niinkuin hän sanoo (itsekseen) minä menen tieheni, sillä hän pyörivine silmineen rupeaa pelottamaan minua.
GASTON: Silmäneuloja! katkerata pilkkaa! (huutaa) Catherine!
CATHERINE: Mitä herra tahtoo?
GASTON: Mene tiehesi!
CATHERINE, (itsekseen): Hän sinuttelee minua, missä me olemme tulleet lähemmin tutuiksi (poistuu).
VIII KOHTAUS.
GASTON, (yksin, kävelee edestakaisin ääneti ja seisahtuu yleisön eteen): Asia on selvää! Marieni, minun Marieni! Hänen viattomat silmänsä — — ja viehättävä äänensä — — se on mahdotonta! — — — ja kuka tämä kurja mahtaa olla, joka on tehnyt suloisesta asunnostamme kapakan tupakkahuoneen — — tänne saakka löyhkää tupakan haju — mutta kyllä hän on vielä hänkin tämän tunteva — niin — rakkaus kai sokaisi heiltä silmät ja tukki nenän tätä tuntemasta — — — Niin, niin, kyllä minä hänet etsin ja silloin se tanssi alkaa! — (hän potkii huonekaluja) kas noin — odota, saat enemmän — kas noin, kas tässä!
IX KOHTAUS.
Gaston, Marie.
(Marie tulee näyttämölle Gastonin raivotessa kantaen toisessa kädessä kermakannua toisessa kahvikannua).
MARIE: Jatkakaa vaan! älkää antako häiritä itseänne.
GASTON: Vaimoni!
MARIE: Näinkö sinä hoidat talouttasi, onhan tämä kaunista!
GASTON: No! onhan tässä saanut jo odottaa kohta tunnin ajan.
MARIE, (asettaa aamiaisen pöydälle): Oho miten sinä olet kärsimätön tänään, onko sinulla niin kiire lähteä kaupungille.
GASTON: Tietysti se sinua miellyttäisi.
MARIE: Minuako? ilkiö! (katsoo kelloa).
GASTON: Mitä sinä katsot.
MARIE: En mitään — — en mitään, tässä on kahvisi.
GASTON: Kiitos — ei minun ole nälkä.
MARIE: No, (katsoo häneen) mutta mikä sinun on? olethan aivan punanen.
GASTON: Punanenko — sehän on onnellista.
MARIE: Onnellista!? silmät punasina ja tukka pystyssä.
GASTON, (tempasee häntä): Marie, Marie!
MARIE: Mikä sinun on?
GASTON: Sinä et ymmärrä minua!
MARIE: Mitä?
GASTON: Mitäkö?
MARIE, (vavisten): Niin?
GASTON, (muuttaen ääntään): Kaada minulle kahvini.
'MARIE, (purskahtaa nauramaan): Ahaha — sinä vasta olet hullu!
GASTON, (nauraa myöskin): Ah! ah! — — (pysähtyy äkkiä) niinkö sinusta? (istuu).
MARIE: No — herra Gaston — — —
GASTON, (itsekseen): Kyllä minä jo tiedän hänen salaisuutensa, säilyttäkäämme omamme.
MARIE, (kaataen kahvia): Haluatko väkevää?
GASTON, (nuuskien oikealle): Se löyhkää tänne asti.
MARIE: Mitä?
GASTON: Olkaamme viisaat.
MARIE, (kohottaa ääntään): Mitä?
GASTON, (huutaen): Mutta mitä sinä tahdot?
MARIE, (kovemmin): Minä kysyn sinulta tahdotko väkevämpää.
GASTON, (samaten). Tietysti (Marie kaataa) tahdoin sanoa, en.
MARIE: No, sitä pahempi, nyt on liian myöhäistä, kahvi on kaadettu ja se tulee juoda, kuka tietää ehkä se tekisi sinut vähän herttaisemmaksi.
GASTON, (tarttuu hänen käteensä): Herttaiseksi, enkö sitten ole herttainen? Sano, puhu, oletko nähnyt jossain — jonkun, josta pidät — jota rakastat enemmän kuin minua?
MARIE: No mitä vielä!
GASTON, (heltyen): Eihän niin — ethän, rakastathan omaa Gastoniasi, häntä yksin jakamattomasti. Marie aina viaton ja puhdas — eikö totta, mitä? (suutelee häntä kädelle).
MARIE: Mutta mitä sinä puhut — oletko mustasukkainen — varo, varo! viisaat sanovat sen tuottavan onnettomuutta!
GASTON: En, en, en — mustasukkainen, eihän minulla ole sitä vikaa, senhän hyvin tiedät — —
MARIE: Niin sinä olet virheetön!
GASTON, (huudahtaa): Ah! (hän tarttuu Marien hihaan ja vie sen liki nenäänsä).
MARIE, (pelästyy): Mikä sinulle tuli?
GASTON, (nousee ylös ja itsekseen): Ja hänen pukunsakin haisee sikarille.
MARIE: Sanani kautta, sinä olet hullu!
GASTON, (menee Marien luo): Olen virheetön sanot — — — mutta miellyttääkseni sinua minulla pitäisi olla virheitä!
MARIE: Mitä sinä sanot?
GASTON: Niitä on kyllä kurjia olentoja, jotka sallivat itsellensä mitä tahansa — - minä en pidä niistä — jotka ihailevat tupakkaa! — — jotka haisevat tupakalle!
MARIE, (itsekseen): Taivas!
GASTON, (tarkastellen Marieta): Minä puhun sikarista, niinkuin puhuisin muusta asiasta, koska sitä inhoan — — — koska sitä vihaan — — koska — — (itsekseen) hän punastui, painaa alas katseensa — — sanani ovat käyneet hänelle sydämeen — — — ja minulle otsaan (pyyhkii otsaansa ja menee Marien luo tyynenä).
MARIE: Gaston, tiedäthän, että rakastan sinua, mutta pieni oikku — —.
GASTON: Marie, oletko mieltynyt johonkuhun?
MARIE: Mieltynyt?
GASTON: Myönnä, tunnusta.
MARIE: Ja jospa se olisi totta.
GASTON: Vaimoni!
MARIE: Jospa tämä mieltymys olisi voimakkaampi kuin minä.
GASTON: Onneton.
MARIE: Anna minulle anteeksi.
GASTON: En koskaan.
MARIE: Se on vaan oikku.
GASTON: Oikku! joka ehkä on alkanut jo ennen avioliittoamme.
MARIE: Ei, siitä on vaan kolme päivää (Gaston tekee liikkeitä). — Kuule toki; se ei ole rikoksellinen.
GASTON, (itsekseen): Ei vielä — oh! Jumalan kiitos!
MARIE: Ja sitten, katso, olen aina niin yksin — sinä olet koko päivän toimistossasi — ja, on tuntunut usein kuin puhelisin sinun kanssasi.
GASTON: Se on kauhistuttavaa — — ja sinä uskot, että minä — — —.
MARIE: Ah! jospa sinä voisit tässä suhteessa olla niinkuin muutkin?
GASTON: En koskaan! ja kuka mahtaa olla sinun kurjan intohimosi esine — —?
MARIE, (keskeyttäen hänet): Älä suutu!
GASTON: Minä hänet muserran!
MARIE: Sen me saamme nähdä — minäpä piilotan sen niin ett'et löydä.
GASTON: Ole varma siitä, että minä hänet löydän, heitän hänet ikkunasta ulos — — ja sinut myös (puristaa Marieta käsivarresta).
MARIE: Ah! se koskee.
GASTON: Ja minä kutsun äitisi tänne, äitisi, joka koko elämänsä on ollut kunniallinen nainen.
MARIE: Oletko siitä niin varma!
GASTON: Sinä kauhistutat minut, kyllä minä hänelle kerron minkälainen olet ja hän ottakoon tyttärensä takaisin.
MARIE: Jo riittää, menet liian pitkälle.
GASTON: Marie!
MARIE: En todellakaan ymmärrä miksi minun kaiket päivät täällä yksin ollen ei sallittaisi hankkia itselleni tätä pientä nautintoa.
GASTON: Niinkö sinä puhut!
(Marie poistuu huoneeseensa).
X KOHTAUS.
GASTON, (yksin): Tässä voi kadottaa järkensä! Hän myöntää kaikki viattomana kuin lumikukka, aivan niinkuin se olisi tavallinen hyväksytty asia, sitten vielä uhkaa hän hankkia minulle sijaisen — ja minä olen mustasukkainen kuin tiikeri! (epätoivoisena) Minä joka olin sanonut ett'en koskaan olisi. — Tietysti minä kirjotan hänen äidilleen ja heti paikalla. (Menee istuaksensa — mutta pysähtyy) Mutta ensin miten sen kurjan löytää — jospa voin salavihkaa äkkiarvaamatta saada hänet kiini — jospa voisin — osoittamatta epäilystä — — mutta missä — — (hän katselee ympärilleen).
XI KOHTAUS.
Gaston. Marie.
MARIE, (tuoden Gastonille sateenvarjon ja hatun); Kas tässä herraseni ja hallitsijani hattunne, sateenvarjonne ja hansikkaanne.
GASTON, (synkällä äänellä): Miksi tuot nämä minulle?
MARIE: Kuinka! miksi! onhan aika lähteä toimistoosi, sinä, joka aina olet niin säntillinen.
GASTON: Olet oikeassa, (itsekseen) hän lähettää minut pois!
MARIE: Luultavasti et tahdo kadottaa paikkaasi, — ainoata omaisuuttamme? No miksi et edes katso minuun, vieläkö sinä olet minulle nyreä!
GASTON, (itsekseen): Ah mikä herttainen ääni — — — miten hän sillä osaakin hyväillä!
MARIE: No katso nyt minuun, äläkä enään muistele vanhoja asioita, minä puolestani en ollenkaan ole suuttunut, — — no!
GASTON, (itsekseen): Ah — hän koettaa minua hellyttää!
MARIE: No mene nyt — joudu!
GASTON: Minä häiritsen häntä — niin se on selvää — minä häiritsen häntä.
MARIE: Mitä sinä sanoit?
GASTON: Sanoin vaan — — että lähden — — onhan jo aika, jolloin minua odotetaan, (itsekseen) Luultavasti lähenee aika, jolloin hän odottaa rakastajaansa — mutta enpäs menekään kauvaksi, sen saat nähdä.
MARIE, (joka on asettanut sateenvarjon akkunan luo ja harjannut hatun): Tässä ensin hattusi — — odota — — järjestä vähän tukkaasi!
GASTON: Turhaan vaivaat itseäsi.
MARIE, (panee hänelle hatun päähän); Kas noin, nyt olet valmis.
GASTON: Valmis — mikä — mikä on valmis?
MARIE: Olet valmis lähtemään, mutta mikä sinun on? — — (Gaston katselee häntä tarkasti) Tässä vielä hansikkaasi, — ja äläkä tule myöhään päivälliselle — Ja kun tulet, niin soita kovasti, sillä kun olen täällä sisällä, en aina kuule.
GASTON: Ja sinä tahdot jo ehkä edeltäkäsin tiedon?
MARIE: Tietysti! — mutta mikä sinun on?
GASTON: Marie! (puristaa häntä kädestä) hyvästi! (poistuu kiirehtien).
MARIE: Näkemiin.
XII KOHTAUS.
MARIE, (yksin): Kyllä hän näkyy epäilevän! en uskaltanut katsoa häntä silmiin — — en tiedä miksi, mutta hänen mietteensä ja epäilyksensä tekivät tämän aamiaistunnin kauhistuttavan pitkäksi — siksi ehkä, että hän yhtenään etsi riitaa, ja tahtoi viivytellä kotona, juuri nyt kun paloin halusta saada jäädä yksin — Oh! vihdoinkin (menee lukitsemaan oven perältä) saan antautua paheelleni, eihän minulla ole kuin yksi ainoa ja sekin niin viattoman viehättävä (katselee ympärilleen vetää sikarin taskustaan) kas tässä se on. Pian pian kun kerrankin olen yksin (sytyttää kynttilän). Minua pelottaa! jospa mieheni löytäisi meidät yhdessä — hän heittäisi meidät molemmat ulos akkunasta, niin hän sanoi — ah — (sytyttää sikarin) kas noin — (koputetaan ovelle) Taivas varjele! (koputetaan kovemmin) kuka siellä (vapisee pelosta).
XIII KOHTAUS.
Gaston. Marie.
GASTON, (ulkona): Minä se olen — —.
MARIE, (tuuppaa kynttilän sammuttamatta): Mieheni!
GASTON: Aukaise!
MARIE, (sammuttaa sikarin): Kyllä, kyllä, odota, minä tulen, (itsekseen) minne piilottaa! — ah!
GASTON: Joudu toki!
MARIE, (pistää sikarin taskuunsa): Tulen heti! (itsekseen) hyvä Jumala! minä sytyn palamaan!
GASTON, (koputtaa kovemmin): Mitä sinä teet siellä?
MARIE, (aukaisee): No johan minä aukaisen — miten sinä olet kiihtynyt.
GASTON, (tulee kauhistuneena): Mitä sinä niin kauvan mietit ennenkuin tulit aukaisemaan — —? (katsellen ympärilleen Mitä sinä teit? itsekseen) täällähän haisee sikarin savu!
MARIE, (hämillään): Minäkö — — järjestin (osottaen kyökkiä) tuolla.
GASTON, (kiiruhtaen sinne): Aha! (poistuu oikealle).
MARIE: Mikä hänelle on mahtanut tulla — mikähän hänen on! — —
GASTON, (tulee): Ei ollut siellä.
MARIE: Mutta kuka — ketä sinä etsit?
GASTON, (melkein huutaen): Minä etsin! — kysyt mitä etsin — (tyynemmin) sateenvarjoani — joka unohtui — — (huudahtaen) Aha — kas täällä! (menee makuuhuoneeseen).
MARIE, (nauraa): Sateenvarjosi, ah se on totta, mutta ei se ole siellä, se jäi tänne akkunan luo.
GASTON, (tulee takaisin): Ei! ja Catherine sanoi että hän oli noussut ylös rappusia.
MARIE: Mutta tässähän se on.
GASTON: Mitä?
MARIE: Akkunan luona!
GASTON: Akkuna — sateenvarjoni — aivan oikein —. Niin kohta alkaa rajuilma (avaa akkunan).
MARIE: Siksi olet luultavasti niin kiihtynyt.
GASTON: Minä, mahdollista — (itsekseen) niin, niin rajuilma alkaa.
MARIE: Mitäs nyt pankkiirisi sanoo?
GASTON: Näethän, että nyt menen toimistooni — nyt lähden.
MARIE, (on järjestävinään): Varo, ett'et kastu, jos rupee satamaan.
GASTON: Kyllä, kultaseni, (itsekseen ovella) Täällä haisee sikarille. Jos sinä minut petät onneton (pui nyrkkiään).
MARIE: Siinä sinä vielä olet?
GASTON: Minä lähden — niin, rajuilma alkaa.
(Lähtee, Marie sulkee oven).
XIV KOHTAUS.
MARIE, (yksin, sytyttää kynttilän ja sikarinsa koko ajan puhuen): Kyllä hän minut taas niin pelotti sateenvarjoineen! ihan vielä vapisen! — — (polttaa) Oh — kuinka tämä on ihanaa. Voisin nauraa ja itkeä yht'aikaa, (yskii ja istuu nojatuoliin), suloiset väreet kulkevat ruumiissani! Ja nuo savuhäivät nousevat ja laskevat (hengittää). Mikä nautinto kun kerran saa näin kokonaan antautua, silmät puoli kiini katselemaan kuinka savuhattarat nousevat kuin kultaiset unelmat taivasta kohden, ja tuolla savun keskellä miehenikin kuva näyttää kauniimmalta ja herttaisemmalta — — olen aivan juopunut tästä nautinnosta! (akkunaa avataan hiljalleen) ihanhan hukun siihen tuntikausiksi!
XV KOHTAUS.
Gaston. Marie.
(Gaston avaa Marieta vastapäätä olevan akkunan siten ett'ei hän huomaa).
GASTON: Ei — ei, en soita, ja jos joku, soittaa — —, (tukehtumaisillaan) ah, hyi, tämä kamala haju, joka on vähällä tukahduttaa ihmisen — hm! (astuen akkunasta sisään antaa hän sateenvarjonsa pudota).
MARIE: Mitä!(huomaa miehensä ja pakenee oikealle oven luo): Ah!
GASTON: Marie!
MARIE, (piiloittaa sikarin selkänsä taa): Gaston.
GASTON: Jää tänne!
MARIE: Ei ole kaunista tulla sisälle noin äkkiarvaamatta.
GASTON: Tietysti ei, olisi pitänyt antaa tieto, että se kavaltaja olisi ehtinyt pakoon.
MARIE: Kuka, mikä kavaltaja?
GASTON: Rakastajanne, jonka otatte vastaan poissaollessani.
MARIE: Minäkö?
GASTON: Missä hän on?
MARIE: Mutta kuka?
GASTON: Etkö huomaa, että tiedän kaikki.
MARIE: Minkä?
GASTON: Että sikarin haju täällä on myrkyttänyt kaiken ilman.
MARIE: Ah! en tullut sitä ajatelleeksi.
GASTON: Mutta minä ajattelen, minä — — (Marie perääntyy vasemmalle, Gaston tarttuu hänen oikeaan kätkettyyn käteensä) no tule toki, ah sapristi! poltin käteni!
MARIE: Älä koske minuun!
GASTON, (kohottaa Marien käden ja huomaa sikarin): Mikä tämä on!
MARIE: Armoa!
GASTON: Sikari!
MARIE: Jonka tänä aamuna salavihkaa kävin ostamassa. Se on intohimoni! ainoa, paitsi rakkauttani sinuun. Sanoit siitä aina niin paljon pahaa, toiset taas ylisyvät — — se antoi minulle halun koettaa — koettelin kerran — miellyin siihen — ja näin on onnettomuus kohdannut minua — poltan sikarin joka päivä.
GASTON: Sinäkö poltit.
MARIE, (polvistuu): Armoa!
GASTON: Rakas vaimoni, minä pyydän anteeksi, minulla oli pahoja epäilyksiä, olin mustasukkainen kuin tiikeri.
MARIE: Mustasukkainen!
GASTON: Minä luulin, että joku tupakanpolttaja — joku rakastaja — —.
MARIE: Mustasukkainen! ah, sinullakin on siis joku vika!
GASTON, (polvistuu Marien eteen): Armoa, anna se minulle anteeksi!