MUISTELMIA HYÖNTEISMAAILMASTA
Kuvauksia hyönteisten tavoista ja vaistosta
Kirj.
J. H. FABRE
Ranskasta suomentanut
Asko Pulkkinen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.
SISÄLTÖ:
J.H. Fabre.
Harmas
Muurarimehiläisen pesärakennukset.
Tikariampiainen haavataiturina.
Hieta-ampiainen.
Riikinkukkokehrääjät kosimassa.
Tammikehrääjän häälennot.
Maakiitäjän ravinto.
Turkkilot hautajaisissa.
Turkkilot. — Kokeita.
Hernekärsäkkään muniminen.
Hernekärsäkkään toukka.
Rukoilijasirkan metsästys.
Rukoilijasirkan lemmenvehkeet.
Kaskaan laulu.
Skorpionin häät.
Skorpionin perhe-elämä.
Skorpionin myrkky.
J.H. Fabre.
Tämä suuri tiedemies ajattelee kuin filosofi, näkee kuin taiteilija, tuntee ja kertoo kuin runoilija.
Edmond Rostand.
Pitkät puheet eivät kuvaa niin tarkasti ja niin sattuvasti Jean Henri Fabrea, ranskalaista hyönteistieteilijää kuin edellä olevat hänen maanmiehensä muutamat sanat. J.H. Fabre oli todellakin tiedemies, filosofi, taiteilija ja runoilija. Hänen terävä tieteilijäsilmänsä näki ja seurasi kaikkea, mitä hyönteisten maailmassa tapahtui. Hän oli verraton havaintojen tekijä, pienimmätkään piirteet, vähäisimmätkään seikat hyönteisten elämässä ja toiminnassa eivät jääneet häneltä huomaamatta. Selkeästi ajatellen hän tutki hyönteisten ihmeellisten tapojen syntyjä, filosofin tavoin selvitteli vaiston ja älyn vaikeita ongelmia näiden pienten kielettömien valtakunnassa. Hänen taiteilijakatseensa kiinnittyi ja kiintyi kaikkeen kauniiseen, säännölliseen ja tarkoituksenmukaiseen, mikä ilmenee hyönteisten rakennuksissa ja töissä. Runoilijana hän sitten kertoo näkemänsä ja havaitsemansa. Fabre on hyönteisten elämäkertojen erinomainen kirjoittaja. Mutta hän ei ole kuivantieteellinen historioitsija, vaan elävän elämän mestarikuvaaja.
Fabre ei saanutkaan oppiaan koulussa eikä tieteellisistä kirjoista, hänen opettajanaan oli suuri ja loppumattoman rikas luonto. Hänellä ei ollut apunaan tiedemiehen koneita ja kompeita, vaan terävä silmänsä näkemään ja ymmärryksensä tajuamaan, mitä luonnossa tapahtui. Itse ja omin neuvoin hän hankki oppinsa ja tietonsa, hänen suuri rakkautensa luontoon pakoitti hänet tutkimaan, hänen järkkymätön tahtonsa raivasi edestä esteet, esteet, jotka usein näyttivät kohoavan ylipääsemättömäksi muuriksi.
Jean Henri Fabre syntyi Saint-Leon'issa Etelä-Ranskassa joulukuun 22 p:nä v. 1823. Isä oli talonpoika, varaton työstänsä eläjä, ei näyttänyt mahdolliselta, että pojasta polvi muuttuisi, että Jean Henri voisi poiketa isänsä elämänuralta. Varhaisimman lapsuutensa hän vietti köyhän isoäitinsä kotona. Vaikka hän kuuntelikin mummon satuja ja tarinoita, kiintyi hän kuitenkin jo pienenä luontoon ja sen todellisuuteen. Kotiseudun punakukkaiset kanervikot ja sinivattuvarvikot viekoittivat poikaa luokseen, maakiitäjän kiiltävät kuoret ja perhosen kirjavat siivet ihastuttivat häntä. Hän riensi kukkasten seuraan kuin mehiläinen apilan mykerölle.
Seitsenvuotiaana tuli Jean Henri isänsä kotiin alottaakseen koulunkäyntinsä. Koulumestari oli samalla kylän parturi, kellonsoittaja ja lukkari. Hän ei voinut kasvattaa pojan synnynnäistä rakkautta luontoon, ei ohjata häntä näkemään silmillään eikä kuulemaan korvillaan. Ei sitä tehnyt koulutupakaan, vaikkakin siellä seurusteltiin porsaiden ja kanojen kanssa.
Kolmen vuoden kuluttua isä muutti pieneen Rodezin kylään, jossa hän ansaitsi toimeentulonsa vähäisestä kahvilaliikkeestä. Täällä pääsi Henri kylän ylempään kouluun (college). Isä ei voinut maksaa koulumaksuja, mutta Henri toimi kirkossa kuoripoikana ja sai siten vapaapaikan koulussa. Mutta tätäkin kesti vain pari vuotta. Isän liike menestyi huonosti, hän muutti Toulouseen, jossa poika pääsi seminaariin. Perheen toimeentulo ei kuitenkaan parantunut, pikemmin huononi.
Tuli kovia koettelemuksen aikoja. Jean Henrin oli itsensä pidettävä huoli jokapäiväisestä leivästään, koulunkäynti oli keskeytettävä, elatusta hankittava. Hän yritti jos jotakin. Milloin käveli hedelmäkoreineen pitkin raittia, milloin oli rautatiellä työmiehenä, milloin taas vaelteli aivan työttömänä.
Vaikkakin tyhjä vatsa esitti sangen jyrkästi vaatimuksiansa, niin henkinen nälkä oli vielä suurempi. Viimeisillä penneillään poika voi ostaa runokirjan ja sitä lukiessaan unohtaa "jokapäiväiset" kylläkin, mutta sangen välttämättömät tarpeensa. Jean Henrin runollisuus ei ollut ilmassa leijailevia, todellisesta elämästä piittaamattomia mielikuvituksen tuulentupia, vaan se oli tiedonhalua, oikeata hengen isoomista ja janoomista, joka ajaa toimimaan ja pakoittaa hankkimaan tyydytystä. Hänen täytyi saada oppia. Siksipä hän, niin kurjissa oloissa kuin elikin, haki vapaapaikkaa Avignonin seminarissa. Sen hän saikin. Hän pääsi jatkamaan keskeytettyjä opinnoitaan.
Nyt alkoi Henrin elämässä uusi ajanjakso, entistä valoisampi. Mutta taipumukset nytkin johtivat hänet oppikirjojen äärestä luonnon suurta kirjaa lukemaan. Hän opetteli sen aakkosia. Hyönteiset ja kasvit alkoivat kuiskutella ihmeellisiä kertomuksia, ihmeellisempiä usein kuin paraimmatkaan sadut, mutta tosia ja todellisia. Koulutodistus oli toisena vuotena huono, aikaa oli kulunut enemmän muuhun kuin lukemiseen. Mutta seuraavana vuonna hän tarttui tarmokkaasti töihinsä, ja päästötutkinto oli loistava.
Suoritettuaan vielä kursseja kemiassa, latinan ja kreikan kielissä Jean Henri Fabre pääsi v. 1843 Carpentrasiin kansakoulunopettajaksi. Palkka ei ollut suuri, 700 frangia vain, vaikea oli sillä tulla toimeen. Sitä paitsi hän meni jo 21-vuotiaana naimisiin. Perhe lisäytyi, huolet kasvoivat, mutta hänen mielensä ei lannistunut. Hän suoritti vielä lisätutkintoja, antoi yksityistunteja, haki paikkoja, mutta ei niitä saanut. Ahtaat olivat ajat. Ylimääräisiin menoihin, kirjoihin esimerkiksi, oli rahat säästettävä ruuasta, ja elettävä kieltäymyksessä. Vihdoin hän kuitenkin pääsi Korsikkaan Ajaccion lyseoon fysikan opettajaksi. Korsikassa olo oli Fabrelle uuden käänteen alkuna. Saaren rikas luonto, metsät, vuoret, aava meri valtasivat hänet kokonaan. Nyt hän voi jo uhrata enemmän aikaansakin mielitutkimuksiinsa. Metsä veti puoleensa, hyönteiset kutsuivat luoksensa, mutta vaellellessaan rämeiköissä hän sai kuumetaudin, joka pakoitti taas muuttamaan mantereelle.
Jonkun ajan kuluttua Fabre pääsi Avignonin lyseoon opettajaksi. Sitten hän suoritti lisensiaattitutkinnon luonnonhistoriassa. Näihin aikoihin joutui kerran hänen käsiinsä kuuluisan hyönteistutkijan, Leon Dufour'in teos. Se elvytti hänessä rakkauden hyönteisiin, se kiinnitti hänen huomionsa taas hyönteismaailmaan, se valtasi hänet niin, että hän päätti kokonaan antautua hyönteisiä tutkimaan. Työ oli palkatonta. Hänen oli jatkettava tukalaa kamppailuaan aineellisia vastuksia vastaan, ja hän voi vain loma-aikansa uhrata tieteellisiin tutkimuksiinsa.
J.H. Fabren ensimäinen hyönteistieteellinen teos ilmestyi v. 1855. Se herätti heti joltistakin huomiota tiedemiespiireissä, ja kun hän jonkun vuoden kuluttua matkusti Parisiin, ei hänen nimensä ollut aivan tuntematon.
Sitten seurasi sarja krappiväritutkimuksia, mutta aineellista hyötyä ei niistäkään ollut, sillä toiset käyttivät hyväkseen hänen keksintönsä.
Varsinaiseen elämäntyöhönsä, luonnonhistorialliseen kirjailemiseen voi Fabre ryhtyä vasta viisikymmenvuotiaana. Hän erosi lyseosta v. 1871, kun oli saanut pienen lainan ystävältään Stuart Milliltä, ja muutti Orangeen lähelle Avignonia. Täällä hän aluksi kirjoitteli luonnontieteellisiä koulukirjoja. Ne olivat kylläkin paljon parempia kuin aikaisemmin käytetyt oppikirjat, mutta maineensa hän hankki elämänsä pääteoksella, "hyönteistieteellisillä muistelmillaan". "Muistelmien" ensimäinen osa ilmestyi v. 1878. Sitten seurasi toisia katkeamattomana sarjana, niin että "Souvenirs entomologiques, — Etudes sur l'instinct et les moeurs des insectes" -kokoelmaa tuli kaikkiaan kymmenen nidettä.
"Muistelmat" saivat runsaasti lukijoita ja ihailijoita, ne menivät hyvin kaupaksi. Nyt oli Fabren toimeentulo turvattu, vasta nyt neljäkymmentä pitkää vuotta kestäneen vaikean kamppailun jälkeen. Nyt hän voi hankkia itselleen pienen maatilan Sérignan'in kylässä Provencessa. Siellä maaseudun rauhassa hän voi häiritsemättä seurustella pienten hyönteisystäviensä kanssa. Siellä rakkaassa "Harmas'issaan" hän teki tutkimuksiaan ja kirjoitteli muistelmiaan. Päivät pitkät hän mielenkiinnolla seurasi asioiden kehittymistä kosivien skorpionien häkissä, tuntimäärin hän loikoi nurmikolla iso huopahattu päässä ja piti silmällä eksyneen kovakuoriaisen vaelluksia tai tarkasteli rakennustoimissa puuhailevia mehiläisiä tai metsästysretkellä kuljeksivia ampiaisia.
Sérignan'issa Harmasissaan Fabre eli loppuikänsä, siellä hän kuoli syksyllä v. 1915 melkein yhdeksänkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Pitkä oli hänen elämänsä, pitemmältä se tuntui taistellessa vastatuulessa ja vastoinkäymisessä, mutta rikas se oli, sillä se oli yhtäjaksoista innostunutta työtä, työtä, joka kantoi runsaan hedelmän.
"Henri Fabre on nykyisen sivistyneen maailman etevimpiä ja jaloimpia suurmiehiä, oppinut luonnontutkija ja samalla ihmeellinen runoilija — —. Hän on niitä miehiä, joita mitä syvimmästi ihailen koko elämäni ajan", sanoo Maurice Maeterlinck, mehiläisten elämän suuri runoilija.
"Souvenirs entomologiques" on tunnontarkan tiedemiehen tarkkoja ja täsmällisiä havaintoja sekä niistä tehtyjä johtopäätöksiä. Fabre on asettanut elämäntehtäväkseen tutkia älyn ja vaiston rajamaita, selvittää, kumpiko niistä määrää hyönteisten toimia ja tapoja. Lukija huomaa usein, kuinka hän erikoisesti painostaa, että hyönteisillä ei ole sitä, jota sanomme älyksi, että hyönteiset eivät voi harkiten työskennellä, vaan että niitä ohjaa tottumukset ja vaistot. Fabre tekee moninaisia ja monenlaisia kokeita ja ottaa niiden tulokset mielipiteittensä todistuskappaleiksi ja tueksi, vaikka lukijasta usein näyttää, että ne todistaisivat aivan päinvastaista. — Lukija huomaa niinikään, miten Fabre suhtautuu vuosisatansa käänteentekevään ja kauaksikantavimpaan luonnontieteelliseen saavutukseen, kehitysoppiin. Fabre ihaili kyllä Darwinia ja Darwin puolestaan kutsuu Fabrea "verrattomaksi havainnontekijäksi", olivatpa he kirjevaihdossakin, mutta kehitysajatusta ei Fabre hyväksynyt, päinvastoin viittaa siihen usein pilkallisesti. Fabre näki suuren pienessä, mutta oli liiaksi kiintynyt pikkupiirteisiin ja yksityiskohtiin voidakseen pitää kokonaisuutta silmällä, voidakseen nähdä syiden ja seurausten lakia koko elävien olioiden maailmassa.
"Souvenirs entomologiques" on myös ranskalaisen runoilijan luonnonrunoutta ja senvuoksi vaikeaa kääntää muille kielille. Tässä vihkosessa on valikoima Fabren "Muistelmia" suomennettuina. Fabre itse sanoo, että hän kirjoittaa nuorille ja etupäässä heille, herättääkseen heissä rakkautta luontoon ja luonnonhistoriaan. Jos Fabre voisi tämän vihkosen välityksellä puhua myös Suomen nuorille, herättää heissäkin rakkautta luontoon, opettaa heitäkin lukemaan suurta luonnon kirjaa ja näkemään sen ihmeitä, olisi vihkosen tarkoitus täytetty.
Muutamat "Muistelmat" ovat hiukan lyhennetyt, niistä on jätetty pois kokonaisuuteen kovin höllästi liittyviä tai suomalaiselle lukijalle vähemmän mielenkiintoisia paloja. Suomentaja ei ole siinä suhteessa menetellyt sen omavaltaisemmin kuin saksalaisen tai ruotsalaisenkaan valikoiman kääntäjät, vaikkakin heidän käännöksensä ovat "tekijän luvalla" tehdyt. Moni olisi ehkä pitänyt vieläkin suurempia lyhennyksiä tarpeellisina.
Suomentaja.
Harmas.
Sitähän minä aina olin toivonut, hoc erat in votis, maapalaa, oi, ei kovin suurtakaan, mutta rauhallista, semmoista, joka on loitolla yleisen maantien hälinästä, yksinäistä, autiota, auringon polttamaa palstaa, ohdakkeiden, ampiaisten ja kimalaisten suosimaa. Siellä minä voisin tutkia petoampiaisia ja hietapistiäisiä, antautua vaikeaan kaksinpuheluun, jossa kysytään ja vastataan kokeiden kielellä eikä minun tarvitsisi peljätä ohikulkevien häiritsemisiä. Siellä minä voisin ilman aikaavieviä, suuria toimenpiteitä, ilman väsyttäviä ja huomiokykyä tylsyttäviä retkeilyjä viritellä ansojani ja seurata joka hetki niiden vaikutuksia. Hoc erat in votis, niin, se oli toivoni, unelmani, joka aina oli mielessäni väikkynyt, mutta aina häipynyt vastaisuuden utupilviin.
Ei ole ollut helppoa laatia itselleen ulkolaboratoriota, niin kauan kuin huoli jokapäiväisestä leivässä on ollut kiusana. Neljäkymmentä vuotta olen järkähtämättömänä taistellut elämän pikkupuutteita vastaan, mutta nyt on se niin kiihkeästi kaipaamani laboratorio kuitenkin valmis. En koetakaan kertoa, kuinka paljon kestävyyttä ja väsymätöntä työtä se minulle maksoi. Se on valmis ja se suo ehkä hiukan lepoa, mikä on tärkeää sekin. Sanon "ehkä", sillä minulla on yhä vielä joku rengas kaleriorjan kahleista jaloissani.
Toivoni on toteutunut. Hiukan liian myöhään kylläkin, kauniit pikkuhyönteiseni! — luulen, että minulle annettiin pähkinä vasta sitten, kun hampaani alkavat olla liian heikot sitä pureskelemaan. Niin, hiukan liian myöhään. Nuoruuden laaja näköpiiri on supistunut matalaksi ja painostavaksi holviksi, joka päivä päivältä yhä alemmaksi laskeutuu. Kaipaamatta mitään mennyttä, haluamatta takaisin edes nuoruusvuosiani ja vielä vähemmin tulevaisia toivomatta olen tullut siihen käänteeseen, jolloin koettelemusten murtamana kyselee itseltään, onko elämä ollut elämisen arvoista.
Näiden ympäröivien raunioiden keskelle on jäänyt vahvalle perustalleen pystyyn kappale muuria, nimittäin rakkauteni tieteelliseen totuuteen. Voi, näppärät ampiaiseni, onko siinä kylliksi, että voisin täyttää muutamia sivuja teidän historiastanne? Eivätkö voimani petä hyvää tahtoani?
Mutta miksi minä olen hyljännyt teidät niin kauaksi aikaa? Sitä ovat jotkut ystäväni minulta tiedustelleet. Oi, kertokaa niille ystävilleni — ovathan ne yhtä hyvin teidänkin ystäviänne — kertokaa, ettei syynä ole ollut unohtaminen, ei väsyminen eikä laiminlyönti. Minä ajattelin teitä. Olin varma, että rengasampiaisen (Cerceris) pesäkolo voi vielä ilmaista monta salaisuutta, että petoampiaisen (Sphex) pyydystäminen voi tuottaa uusia yllätyksiä. Mutta minulla ei ole ollut aikaa, sillä minä taistelin yksin vastoinkäymisissä, ja ennen filosofointia täytyy elää. Kertokaa niille se, niin ne antavat minulle anteeksi.
Toiset moittivat minun kirjoitustapaani, ettei se ole kylliksi juhlallista eli, oikeammin sanoen, oppineenkuivaa. He pelkäävät, ettei sivu, jonka helposti lukee, aina ilmaise totuutta. Tulkaa kaikki pistiäiset ja kaikki peitinsiivin panssaroidut, puolustakaa minua ja todistakaa minun hyväkseni! Kertokaa kuinka tuttavallisesti olen teidän kanssanne seurustellut, kuinka kärsivällisesti havaintojani tehnyt ja kuinka tunnollisesti merkinnyt muistiin kaikki teidän toimenne! Teidän todistuksenne on yksimielinen: minun sivuni eivät ole täynnä onttoja kaavoja eivätkä oppineita puheenparsia, vaan ne sanovat tarkasti vain havaitun tosiasian, ei sen enempää eikä vähempää, ja jos jotakuta teistä haluttaa minun jäljestäni vuorostaan kysyä niitä asioita, niin hän saa samat vastaukset kuin minäkin.
Ja jollette te, hyvät hyönteiseni, saa tuota kelpo väkeä asiasta vakuutetuksi, sillä teillähän ei ole ikävystymisen taakkaa hartioillanne, niin sanon minä vuorostani heille: te leikkelette eläimen, mutta minä tutkin sitä elävänä; te teette siitä pelon ja säälin esineen, mutta minä teen sen rakastettavaksi; te työskentelette kidutuskammiossa ja leikkaushuoneessa, minä taasen teen havaintoja sinisen taivaan alla kaskaiden laulaessa; te teette solulla ja alkulimalla kemiallisia kokeita, minä tarkastan vaiston korkeimpia ilmenemismuotoja; te tutkitte kuolemaa, mutta minä tutkin elämää. Ja miksipä en sanoisi kaikkea, mitä ajattelen: susi on sekoittanut karitsalta veden, luonnonhistoriaa, tätä nuorison mielitutkimusta on alettu karttaa ja vihata sen jälkeen kuin solu on nostettu valtaistuimelle. Siksipä, vaikkakin minä kirjoitan oppineille ja filosofeille, jotka joskus vielä koettavat ratkaista vaiston pulmallista kysymystä, kirjoitan myöskin nuorille ja ennen kaikkea heille, että saisin heidät rakastamaan luonnonhistoriaa, jota te opetatte heidät vihaamaan. Tämän tähden minä, pysyen kuitenkin aina totuudessa, vältän teidän tieteellistä proosaanne, joka liiankin usein näyttää olevan lainaa jostakin intialaisesta murteesta.
Mutta näistä asioista ei ole nyt kysymys, vaan minunhan piti puhua siitä maapalasta, jota niin kauan toivoin ja jonka suunnittelin tekeväni elävän hyönteistieteen laboratorioksi, siitä maapalasta, joka minun on viimeinkin onnistunut saada pienessä, yksinäisessä kylässä. Se on "Harmas". Sillä sanalla tarkoitetaan meillä viljelemätöntä, kivistä ja ajuruohoa täpötäynnänsä kasvavaa aluetta Maa on liiaksi karua kelvatakseen viljeltäväksi, vain lampaat laiduntavat siellä keväällä, jos on sattunut sen verran satamaan, että ruoho hiukan pääsee kohoamaan. Mutta "Harmas" on ennen ollut hiukan viljeltyäkin, sanotaan sen kasvattaneen viiniköynnöksiä, sillä suurten kivilohkarekasojen välissä on vähän punaista savimaata. Kaivaessamme kuoppia muutamille istutettaville puille olemme tosiaankin tavanneet tuon arvokkaan kasvin puoleksi hiiltyneitä tähteitä. Kolmepiinen talikko, ainoa työase, joka kykenee tunkeutumaan semmoiseen maaperään, on siis ollut siellä käytännössä, valitettavasti kyllä, sillä alkuperäinen kasvullisuus on sentähden kadonnut. Siellä ei ole enää ajuruohoa, ei laventelia eikä kermestammipensaita, tuota tammikääpiötä, jonka muodostamien metsien yli voi kulkea, kun kohottelee jalkojaan hiukan korkeammalle kuin tavallisesti. Kuinka hyödyllisiä nämä kasvit minulle olisivatkaan, etenkin kaksi ensimäistä, joista mehiläiset ja kimalaiset saisivat hunajaa! Minun on täytynytkin tuoda ne takaisin siihen maahan, josta talikko ne karkoitti.
Sen sijaan on ilman minun välitystäni niitä kasveja ylenmäärin, jotka tavallisesti rehoittavat entisillä, oman onnensa nojaan jätetyillä viljelysmailla. Kaikista runsaimmin kasvaa juolavehnää, kiusallista heinää, jota ei ole kyennyt kolmivuotinen, katkera hävityssotani tyystin poistamaan. Sen jälkeen on enimmin piikkisiä ja tähtikarvapertuskoin asestettuja kaunokkeja, kaikkiaan kolme lajia. Läpipääsemättömän kaunokkitiheikön yli kohoaa siellä täällä espanjalainen kultaohdake kuten monihaarainen kynttiläjalka, jossa liekkeinä ovat oranssinkeltaiset kukat. Sen piikit ovat vahvat kuin kynnet. Sitäkin korkeampi on illyrilainen ohdake, jonka parin metrin pituinen haaraton varsi päättyy suureen, ruusunpunaiseen kukkaterttuun. Näiden välissä ryömii sinivatukan pitkät ja okaiset oksat. Jos tahtoo kulkea läpi tämän piikkisen viidakon, jossa kimalaiset ja ampiaiset keräävät mettä, niin täytyy vetää jalkaansa saappaat, joiden varret ylettyvät yli polven, tai muuten saa verinaarmuja sääriinsä. Niin kauan kuin kevätsateiden kosteus pysyy maassa, on kasvullisuudella jonkinlainen viehätyksensä, mutta kun kesän kuivuus tulee, muuttuu seutu lohduttomaksi erämaaksi, jonka tulitikku voisi sytyttää ja polttaa reunasta toiseen. Semmoinen on tai pikemminkin oli se Eden, jossa aijoin elää ja työskennellä hyönteisten! seurassa. Neljäkymmentä vuotta kestänyt kamppailu on sen minulle hankkinut. Sanoin Eden, ja minun kannaltani katsoen on nimitys oikea. Tämä kirottu maa, johon ei kenkään uskaltanut kylvää edes turnipsia, on ampiaisten paratiisi. Sen rehevät ohdakkeet ja kaunokit houkuttelevat hyönteisiä kaikkialta. En koskaan ennen retkilläni ole nähnyt niitä niin paljoa samassa paikassa. Kaikki, jotka ampiaisen nimeä kantavat, keräytyvät sinne. Sinne tulee kaikenlaisen riistan pyydystäjät, rakennustyöläiset, jotka rakentavat savesta asumuksiaan, kankurit, jotka kehräävät ja kutovat, verhoilijat, jotka leikkelevät lehtiä tai kukkien teriöistä kappaleita, arkkitehdit, jotka tekevät rakennuksia paperimassasta, sementtityöläiset, jotka sekoittavat savea, kirvesmiehet, jotka kaivertavat puita, kaivajat, jotka tekevät maanalaisia koloja, monen monet muut sen lisäksi.
Mikä on tuokin hyönteinen? Se on villamehiläinen (Anthidium), joka raapii hämähäkin seitin tapaista karvapeitettä kaunokin varresta ja muodostaa siitä villapallon, jonka se vie leukojensa välissä ylpeänä kotiin. Maanalaisissa käytävissään se tekee siitä pumpulihuopapussin, johon se kätkee hunajaa ja munansa.
Entä nuo toiset, jotka niin innokkaasti kukissa hyörivät? Ne ovat verhoilijamehiläisiä (Megachile), joiden vatsan alla on mustia, valkeita tai tulipunaisia kokoomiskarvoja. Kun ne lähtevät ohdakkeista, menevät ne läheisiin pensaisiin, joiden lehdistä ne leikkaavat palasia ja muodostavat niistä pesässään tötteröitä, jotka ne täyttävät hunajalla ja joihin sitten pistävät munansa. — Entä nuo mustassa samettipuvussa? Ne ovat muurarimehiläisiä (Chalicodoma), jotka rakentavat pesänsä hiekkasiruista ja sementistä, s.o. syljestään. Niiden pesiä löytää usein Harmas'issa kivistä. — Mitäs nuo, jotka surisevat niin äänekkäästi? Turkkimehiläisiä (Anthophora), joiden pesät ovat muurin koloissa ja aurinkoisissa törmissä.
Nämä ovat muurimehiläisiä (Osmia). Joku niistä tekee pesäkammioitaan kotilon tyhjän kuoren kierteisiin, toinen poraa sinivatukkapalasesta ytimen ja muuraa sinne monikerroksisen asunnon toukilleen, kolmas käyttää samaan tarkoitukseen ruo'on luonnollista varsionteloa, neljäs asuu vuokratta jonkin muun kimalaisen maanalaisissa pesäkoloissa. Tuolla on sarvimehiläisiä (Macrocera, Eucera longicornis, L.), joiden koirailla on komeat sarvet; housumehiläisten (Dasypoda) takajalat ovat kankeakarvaiset. Nämä tässä ovat monilajisia maamehiläisiä (Andrena) ja hietamehiläisiä (Halictus).
Jätän lukuisat muut mainitsematta, sillä jos tahtoisin luetella kaikki ohdakkeitteni vieraat, saisin tässä tuoda katselmukseen melkein koko hunajanvalmistajoiden heimon. Oppinut hyönteistieteilijä, professori Pérez Bordeauxista, jolle lähetin löytöni määrättäviksi, kysyi kerran, käytänkö mitään erikoisia pyyntineuvoja, kun niin paljon harvinaisia, niin, ennen tuntemattomiakin hyönteisiä hänelle annoin. Mutta minähän en ole kokenut, vielä vähemmin innostunut hyönteisten pyydystäjä, sillä hyönteiset huvittavat minua enemmän silloin, kun ne ovat elävinä omissa toimissaan kuin kuolleina ja neuloihin pistettyinä laatikoissani. Koko minun metsästyssalaisuuteni on rehevä, ohdakkeita ja kaunokkeja kasvava puutarhani.
Onnellinen sattuma on liittänyt hunajan-kokoojiin vielä metsästäjäheimot. Jotkut muurarit ovat koonneet ympärysaitaa varten sinne ja tänne hiekkaa ja kiviä kasoihin. Aitatyöt edistyivät hitaasti, joten hyönteiset valloittivat jo ensimäisenä vuonna aidan aines-varastot. Muurarikimalaiset valitsivat kivien kolot asunnoikseen ja viettivät siellä yönsä suurissa joukoin. Vahva muurisisilisko oli valinnut erään kolon, jossa se tähysteli ohikulkevia sittiäisiä. Kivitasku, jonka puku on kuin dominikanimunkin, istui ylimmäisellä kivellä ja lauloi lyhyen laulunsa.
Hiekkakasoissa oli toisia siirtolaisia. Pyörreampiaiset (Bembex) pörisyttivät siihen pesäkolojaan. Petoampiaiset (Sphex) laahasivat sinne tuntosarvista heinäsirkkoja. Sarviampiainen (Stizus) kasasi kellareihinsa kaskassäilykkeitä. Kaikki nämä hyönteiset katosivat, kun muurarit käyttivät hiekan, mutta sain ne takaisin, kun hankin uusia hiekkaläjiä.
Hieta-ampiaiset (Ammophila) eivät kuitenkaan hävinneet, sillä niiden pesät ovat toisaalla. Keväällä näen yhden lajin ja muiden syksyllä lentää hyörivän pyydystämässä toukkia teiden varsilta ja ruohokkojen välimailta puutarhassani. Iloiset ja vilkkaat tieampiaiset (Pompilus) tarkastavat piilopaikoista hämähäkkejä. Suurin vaanii tarantella (Lycosa narbonensis, Latr.), jonka maakolot eivät ole harvinaisia Harmas'issa. Lämpiminä päivinä marssivat maakasarmeistaan amatsonimuurahaiset (Polyergus rufescens, Latr.) komppanioittain orjia metsästämään. Viisi senttimetriä pitkät tikariampiaiset (Scolia) lentävät hitaasti mätänevän ruoholäjän ympärillä ja kaivautuvat sen sisään pyydystämään otuksiaan, lehtisarvisten (Lamellicornia), nokkakärsäkkään (Oryctes) ja kultakuoriaisen (Cetonia) toukkia.
Miten paljon tutkimusten esineitä! Ja uusia vielä tulee. Talo oli yhtä autio kuin maakin. Kun ihmiset menivät, ja rauha oli varma, tulivat eläimet ja valtasivat kaiken. Kertut asettuivat asumaan sirenipensaisiin, vihreäpeipponen kypressikatoksen suojaan, varpunen kokosi korsia kattotiilien alle. Platanin latvassa viserteli vihreävarpunen, jonka pesä ei ole aprikosin puolikasta suurempi. Iltaisin yhtyivät soittajaisiin pöllöt yksitoikkoisine äänineen.
Talon lähellä on lampi, johon vesi tulee kylän vesijohtokanavasta. Sinne kokoutuvat kosimisaikanaan kaikki sammakot aina kilometrin päästä. Isot ristikonnat tulevat kylpemään. Lehtisammakot, jolleivät kurnuta puissa, huvitteleivat tehden uimahyppyjä. Kun toukokuun yöt hämärtyvät, alkaa lammikolla sellainen korvia särkevä soitanto, että on mahdoton kotona pöydässä keskustella, mahdoton nukkua.
Talon ovat vallanneet vielä rohkeammat ampiaiset. Kynnysalla roskakasassa pesii valkoviiruinen petoampiainen (Sphex albisectus Lep. et Serv.). Kun menen huoneeseen, pitää varoa rikkomasta sen pesäkoloja ja tallaamasta työssään olevaa kaivajaa. Varmaan on siitä neljännesvuosisata kulunut, kun viimeksi näin tämän raivoisan sirkanmetsästäjän. Kun siihen ensiksi tutustuin, täytyi minun kulkea useita kilometrejä elokuun helteessä tavatakseni sen, mutta nyt se on aivan kynnykseni alla.
Ikkunakomerossa on hämähäkkien tappajalla (Pelopoeus) lämmin ja mieluisa asuinpaikka. Se muuraa mullasta tehdyn pesänsä kiviin ja käyttää sisääntuloreikänä ikkunaluukussa olevaa rakoa. Kaihtimien lustoihin rakentavat jotkut muurarimehiläiset (Chalicodoma) kammioitaan ja luukkujen sisäpinnalle kokoo muurariampiainen (Eumenes) pieniä savikekoja. Tavallinen ampiainen (Vespa vulgaris, L.) ja Ranskan ampiainen (Pollistes gallicus, L.) ovat ruokatovereitani, ne tulevat päivällisen aikana katsomaan, ovatko rypäleet pöydälläni jo niin kypsiä kuin ne näyttävät olevan.
Nämät hyönteiset — kaikki eivät ole läheskään mainitut — ovat lukuisana ja valittuna seurueenani. Entiset ystäväni ja uudet tuttavani ovat lähelläni metsästämässä, mettä kokoomassa ja rakentamassa. Ja jos on tarpeellista vaihtaa havaintopaikkaa, niin on vuori muutaman sadan askelen päässä asunnostani. Sen aurinkoisia rinteitä rakastaa pyörreampiainen (Bembex) ja sen savikuopista saavat monet muut rakennusaineita. Tämän hyönteisrikkauden takia minä vaihdoin kaupungin kylään, asetuin Sérignan'iin viljelläkseni turnipsia ja kylvääkseni salattia.
Atlantin ja Välimeren rannikoille on Ranskaamme perustettu kalliiksi tulleita laboratorioita merieläinten tutkimista varten. Siellä ihmiset leikkelevät merestä saamiaan pikkuisia ja meille arvottomia eläväisiä, uhraavat koko omaisuuksia mikroskoppeihin, hienoihin leikkauskoneisiin, pyyntineuvoihin, laivoihin, kalasäiliöihin ja akvarioihin saadakseen selville minkälainen on rakenteeltaan nivelmadon munasolu, kysymys, jonka täyttä tarkoitusta en ole koskaan ymmärtänyt. He unohtavat kokonaan pienet maahyönteiset, jotka aina ovat lähellämme, jotka antavat yleiselle sielutieteelle erinomaisen tärkeitä todistuksia ja jotka hävitystyöllään saavat aikaan kansantaloudellisia vahinkoja. Milloin perustettanee hyönteislaboratorio, jossa ei tutkita kuolleita hyönteisiä, vaan eläviä, niiden vaistoa, tapoja, töitä, taisteluja ja lisäytymistä? Olisi kai tärkeämpi tietää viinitarhojen tuhoojien elämä kuin jonkun siimajalkaisen hermosäikeiden päätepisteet. Olisi kai tärkeämpää kokeillen saada selvä vaiston ja älyn välisestä rajasta, vertailemalla voida määrätä, onko ihmisjärki selittämätön tekijä vai ei, se olisi kai tärkeämpää kuin lukea jonkin äyriäisen tuntosarvien renkaita. Näiden kysymysten ratkaisu vaatisi kokonaisen joukon tutkijoita, mutta meillä ei ole ainoatakaan. Nilviäiset ja onteloeläimet ovat muodissa, merten syvyydet tutkitaan vartavasten valmistetuilla koneilla — mutta maa jalkojemme alla jää tuntemattomaksi. Odotellessani muodin muuttumista avaan elävän hyönteistieteen laboratorion Harmas'issa, eikä se laboratorio maksa verotetuille penniäkään.
Muurarimehiläisen pesärakennukset.
Chalicodoma muraria Fabr.
Réaumur on omistanut erään teoksensa muurarimehiläisten (Chalicodoma muraria Fabr.) historialle. Aikomukseni on ottaa tämä asia uudestaan käsiteltäväksi, täydennettäväksi ja ennen kaikkea tarkastettavaksi eräältä näkökannalta, jonka kuuluisa tutkija on kokonaan lyönyt laimin. Ensiksi tekee mieleni kuitenkin kertoa, miten tutustuin näihin pistiäisiin.
Se tapahtui opettajatoimeni alkuaikoina, noin 1843. Jonkun aikaa sen jälkeen kun olin lähtenyt Vauclusen opettajaseminarista todistus taskussa ja välittömän iloisena kuten kahdeksantoista-vuotias konsanaankin, lähetettiin minut Carpentrasiin johtamaan sikäläiseen kaupungin yläkouluun liitettyä alkeiskoulua. Omituinen koulu, totta tosiaan, huolimatta mahtavasta "ylä"-nimestään. Se oli jonkinlainen avara kellari, kostea ja ummehtunut. Eipä siis ihme, että opettaja ja oppilaat pitivät enemmän ulkoilma-geometriasta, s.o. käytännöllisestä maanmittauksesta.
Kun tuli toukokuu, vaihdettiin hämärä kouluhuone ketoihin. Se oli juhlahetki. Toimintakenttä oli laaja, asumaton kivinen tasanko, harmas. Siellä ei ollut puita eikä pensaita estämässä nuorten parven vartioimista, siellä ei minun tarvinnut peljätä, että oppilaani maistelisivat raakoja aprikoseja.
Jo ensi retkellä herätti eräs epäiltävä seikka huomiotani. Jos lähetin pojan kauas pystyttämään mittapuuta, niin näin hänen matkalla useasti pysähtyvän, kumartuvan, suoristuvan, tutkivan, taas kumartuvan välittämättä rahtuakaan mitan pystyttämisestä ja merkinannosta. Toinen otti maasta rautaisen mittanauhan asemasta kivisirpaleen, kolmas murenteli multaa käsissään eikä mitannut kulmaa, kuten olisi pitänyt. Monet tapasin imemässä oljenkortta Monikulmio ei syntynyt, halkaisijoita ei vedetty. Mistä tämä kumma johtui?
Kysyin ja sain selityksen. Oppilas, synnynnäinen nuuskija ja havainnontekijä, oli jo kauan tiennyt, mistä opettajalla ei ollut aavistustakaan. Harmas'in piikivisirpaleiden päälle rakensi eräs suuri ja musta mehiläinen multapesiään. Näissä pesissä on hunajaa ja maanmittarini aukoivat niitä imeäkseen niiden kennot kuiviin olkipillillä. Menetelmä näytettiin minulle. Hunaja on hiukan väkevää, mutta kylläkin mukiin menevää. Minullekin se maittoi, siksi liityin pesänetsijöiden seuraan, ja vasta myöhemmin jatkoimme moni-kulmiomittaustamme. Niin näin ensi kerran muurarimehiläisen, kuten sitä Réaumur nimittää, ennenkuin tiesin mitään sen historiasta tai sen historian kirjoittajasta.
Tämä komea ampiainen, jolla on tummansinipunervat siivet ja musta samettipuku, sen pesärakennukset aurinkoisilla sorakasoilla ajuruohovarvikossa ja sen hunaja, joka toi vaihtelua vakavassa maanmittaustyössä, vaikuttivat virkistävästi minuun. Toivoin saavani tietää enemmän kuin mitä oppilaani olivat minulle opettaneet. Kirjakauppiaalle oli juuri saapunut erinomainen hyönteisiä käsittelevä teos, de Castelnau'n, E. Blanchard'in ja Lucas'in "Histoire naturelle des animaux articulés" (Niveljalkaisten luonnonhistoria). Siinä oli hyvin runsaasti kuvia, mutta, voi, oli sillä hintaakin! Mutta mitäpä siitä, minun runsaista seitsemänsadan markan vuosituloistani täytyi uhrata siihen koko kuukauden palkka. Mitä menetin liikaa hengen ravintoon, sen sain säästää ruumiin ylläpidosta.
Ahmin kirjan kannesta kanteen. Sain tietää siitä mustien mehiläisten nimen, luin ensi kerran hyönteisten tavoista yksityiskohtaisia kuvauksia, löysin siitä minun silmissäni sädekehän ympäröimät, kuuluisat nimet: Réaumur, Huber, Léon Dufour, ja kun selailin kirjaa sadannetta kertaa, kuiskasi sisäinen ääni hiljaa: sinustakin tulee eläinten historioitsija kerran! — Lapselliset kuvitelmat, mihin katosittekaan! Tahdoin kuitenkin elvyttää näitä muistoja, samalla kertaa sekä surullisia että iloisia, johtuakseni mustien mehiläisten töihin ja toimiin.
Chalicodoma-nimi tarkoittaa hyönteistä, joka rakentaa pesänsä yhteenmuuratuista kivensirpaleista. Se sopii erinomaisesti näille ampiaisille, jotka tekevät kennonsa samoista aineksista kuin mekin talomme. Niiden työ on muurarien työtä, maalaismuurarien, jotka käyttävät laastiinsa enemmän savea kuin kiveä. Réaumur, jolle tieteellinen jaoittelu oli vierasta, kutsui niitä, kuten jo sanoin, muurarimehiläisiksi. Se sana on kylliksi kuvaava.
Kotiseudullani on niitä kolme lajia, pesän rakennustavan mukaan kutsun niitä somerikko-, oksa- ja katosmuurarimehiläisiksi. Ensimäisen lajin, Réaumurin muurarimehiläisen, molemmat sukupuolet ovat niin eri-värisiä, että vasta-alkava tutkija nähdessään ihmeekseen niiden tulevan samasta pesästä pitää niitä eri lajeina. Naaras on mustan sametin karvainen sen siivet tummansinipunaiset. Koiraan samettipuku on kirkkaanpunainen. Molempien toisten pienempien lajien väreissä ei ole tämmöistä eroa, kumpikin sukupuoli on samanlaisessa puvussa, jonka värinä on sekaisin ruskeaa, punakeltaista ja tuhkanharmaata.
Pesänsä perustaksi valitsee muurarimehiläinen Pohjois-Ranskassa, kuten Réaumur sanoo, aurinkoisen, rappaamattoman muurin, sillä rappaus liuotessaan voisi turmella kennokomerot. Se rakentaa asuntonsa vakavalle alustalle, paljaalle kivelle. Etelä-Ranskassa on se yhtä varovainen, mutta en ymmärrä, miksi se täällä yleisesti ottaa mieluummin perustaksi muun kuin muurikiven. Se ottaa mieluummin veden kuljettamia piimöhkäleitä, usein vain nyrkin kokoisia, joita muinoin jäätiköt ovat kasanneet Rhônen laakson pengermistä. Tämmöisten asumussijojen yleisyys vaikuttanee muurarimehiläisen valintaan. Laaksoissa on mehiläisellä käytettävänään vuoristopurojen tuomat somerkasat. Semmoisten kivien puutteessa rakentaa muurari pesänsä mille kivelle tahansa.
Katosmuurarimehiläisen valinta on vielä vapaampi. Erityisesti se mieltyy räystäästä ulospistävien kattotiilien aluksiin. Tuskinpa lie sitä maalaistaloa, jonka räystästiilien alla ei olisi sen pesiä. Sinne se joka kevät perustaa väkirikkaita siirtoloita, joiden sukupolvesta toiseen säilyvät ja vuosittain laajenevat muuraukset peittävät lopuksi laajoja aloja. Olen nähnyt pesiä, jotka peittivät katoksesta viisi tai kuusi neliömetriä. Kun mehiläiset olivat toimissaan, niin oli työläisten joukko ja surina vallan hämmästyttävä. Nämä muurarit ovat myös mieltyneitä parvekkeen sillanalukseen ja käyttämättömän ikkunan komeroon. Semmoisiin paikkoihin asettuvat ne sadoittain, kukin kuitenkin työskennellen yksin.
Oksamuurarimehiläinen tekee ilma-asuntoja puiden oksille. Kaikenlaiset pensaat, kuten orapihlaja, granattiomena, orjantappura, kelpaavat sille, mutta tammi, jalava ja pinja kohottavat sen vielä korkeammalle. Lehvistöstä se valitsee oksan, oljen paksuisen, ja rakentaa tälle ohuelle alustalle pesänsä saviruukista. Valmis pesä on kuin multapallo, jonka läpi oksa kulkee. Jos se on yhden hyönteisen tekemä, on se aprikosin kokoinen, mutta jos useampia on ottanut töihin osaa, on se yhtä suuri kuin nyrkki. Viimemainittu tapa on harvinainen.
Nämä kolme muuraria käyttävät samoja rakennusaineita, kalkkipitoista, hiekansekaista savea, johon on sotkettu työläisen omaa sylkeä. Mehiläiset halveksivat kosteita paikkoja, vaikkakin ne helpoittaisivat töitä ja vähentäisivät laastin kostuttamiseen kuluvaa sylkimäärää. Luonnostaan kosteat aineet eivät sitoisi kylliksi laastia. Ne käyttävät sentähden kuivaa pölyä, joka imee itseensä hyvin paljon sylkeä ja josta muodostuu syljen munanvalkuaisaineiden kanssa jonkinlaista sementtiä. Se kovettuu yhtä pian kuin sammuttamattomasta kalkista ja munanvalkuaisesta tehty kivikittikin.
Kaikki kolme mehiläislajia keräävät muuriruukkitarpeensa paljon käytetyiltä teiltä, joiden kalkkikivet ovat murskautuneet hienoiksi ajoneuvojen pyörien alla. Sieltä ne hankkivat rakennusaineensa vähääkään välittämättä ainaisesta eläinten ja ihmisten edestakaisin kulkemisesta. Eloisa mehiläinen on toimissaan tosiaan näkemisen arvoinen. Tien, saviruukinvalmistuspaikan, ja pesän välillä on yhtämittainen tulevien ja menevien surina. Työskentelevien lento on niin suoraviivaista ja nopeaa, että näyttää siltä kuin ilman läpi kulkisi usvajuova. Pesään menevät vievät mukanaan herneenkokoisen laastipallon, sieltä tulevat laskeutuvat suoraan kaikista kovimmalle ja kuivimmalle paikalle. Koko ruumis väristen ne nakertavat leukojensa päillä, raapivat etujalkojensa nilkoilla saadakseen multa- ja hiekkahitusia, joita ne pyörittelevät suuosiensa välissä ja kostuttavat syljellään, kunnes ne yhtyvät kiinteäksi palloksi. Ne ovat niin innostuneita työhönsä, että jättäytyvät ennemmin ohikulkevien jalkoihin kuin keskeyttävät toimensa.
Mehiläinen joko tekee uusia pesiä uusille pesäpaikoille tai käyttää vanhoja kennokomeroita korjattuaan ne. Tarkastetaan ensiksi ensimäistä tapausta. Valittuaan sopivan kiven tavallinen eli somerikko-muurarimehiläinen tuo leukojensa välissä laastipallon ja paloittelee sen ympyriäiseksi renkaaksi kiven päälle. Etujalat ja leuat, muurarin tärkeimmät työaseet, muokkaavat laastia, joka pehmenee siihen vähitellen valuvasta syljestä. Savea vahventamaan pannaan siihen kulmikkaita, virnaherneen kokoisia kivisiruja yksitellen, mutta vain renkaan ulkolaidalle, joka on vielä pehmeä. Semmoinen on rakennuksen kivijalka. Tälle perustalle lisätään uusia kerroksia, kunnes kenno on tarpeeksi, s.o. pari, kolme senttimetriä korkea.
Me rakennamme taloja latomalla päälletysten kiviä, jotka sitten muuraamme yhteen kalakilaastilla. Muurarimehiläisen työt ovat samantapaisia, säästääkseen vaivaa ja muuriruukkia käyttää se piisiruja, kuten näimme. Ne se valitsee yksitellen ja huolellisesti, melkein aina semmoisia, jotka ovat kulmikkaita, joten ne tiiviisti toistensa viereen sopien tukevat toisiaan ja vahvistavat pesää kokonaisuudessaan. Pesä on päältäpäin katsoen sen vuoksi kuin maalaistalon kivijalka, josta kivet pistävät esiin luonnollisen epätasaisina, mutta sisäpuolen pitää olla sileä, ettei toukan heikko nahka vahingoittuisi, siksi mehiläinen laittaakin sen pelkästään laastista. Siitä huolimatta jää sisäpinta karheaksi, mutta toukka itse kehrää siihen verhoksi silkkisen kotelokopan syötyään ensin hunajan loppuun. Turkkimehiläinen (Anthophora) ja hietamehiläinen (Halietus) sitävastoin tekevät kennokomeronsa sisäseinät sileiksi mullalla, sillä niiden toukat eivät kudo kotelokoppaa.
Pesä on melkein pystysuorassa asennossa ja sen suu aina ylöspäin, ettei hunaja vuotaisi siitä pois, mutta sen muoto vaihtelee hiukan alustan muodon mukaan. Litteällä, vaakasuoralla kivellä se on kuin pysty, munanmuotoinen torni, kohtisuoralla tai vinolla taas kuin keskeltä katkaistu sormustin. Jälkimäisessä tapauksessa liittyy alustakivi suorastaan pesän seinän alaosaksi.
Kun pesä on valmis, alkaa mehiläinen sitä muonittaa. Läheisistä kukista, etenkin kullankeltaisesta kinsteripensaasta (Genista scorpius), se kokoo sokerinestettä ja siitepölyä. Se palaa kukista pesälleen hunajamaha täynnä ja vatsan alus siitepölystä keltaisena. Päänsä se pistää kennoon ja ruumiin nykäyksittäin kouristuessa se oksentaa hunajan pesäänsä. Kun hunajamaha on tyhjä, vetäytyy mehiläinen ulos, mutta pistäytyy heti uudestaan komeroon, tällä kertaa kuitenkin takaperin. Nyt se sukii takajaloillaan vatsakarvoissa olevan siitepölyn hunajan sekaan kennokomeroon. Taas se vetäytyy ulos ja pistää taas päänsä pesään sekoittaakseen hunajan ja siitepölyn lusikanmuotoisilla leuoillaan puuroksi.
Kun kenno on puolillaan hunajaa, on muonaa kylliksi. Siihen on vain munittava muna ja komero sitten suljettava huolellisesti. Tämä tehdään viipymättä. Pesän sulkemisaineeksi käytetään puhdasta laastia. Koko työ kestää enintään kaksi päivää, ellei epäsuotuisat ilmat saa sitä keskeytetyksi. Tämän ensimäisen pesän viereen rakennetaan toinen ja täytetään kuten edellinenkin, sitten kolmas, neljäs ja niin edespäin. Uutta kennoa ei aloiteta ennenkuin edellinen on aivan valmis, muonitettu, suljettu.
Tavallinen muurarimehiläinen rakentaa pesäkomeroitaan yksin ja itse kukin omalle kivelleen, siksi on pesiä samalla kivellä vain kuusi tai korkeintaan kymmenen. Kun kaikki pesäkennot ovat valmiit, peittää mehiläinen ne yhteisellä paksulla laastikerroksella suojellakseen niitä kosteudelta, lämpimältä ja kylmältä. Katettu pesäjoukko on appelsinipuolikkaan kokoinen. Sitä voisi pitää kiveä vasten viskattuna ja siihen kuivuneena savipallona. Päältäpäin katsoen ei huomaa, mitä sen sisällä on. Laastikerros kovettuu hyvin pian, ja puukko on tarpeen, jos aikoo sen saada rikki.
Uusien pesien asemasta käyttää muurarimehiläinen mielellään myös vanhoja, jotka eivät ole kovin särkyneitä. Pesien yhteinen laastikate on aina säilynyt, niin kestävää on muuraus, mutta sen läpi on puhkaistu reikiä, yhtä monta kuin edellisen sukupolven toukkien pesäkomeroita on pesäryhmässä ollut. Tämmöisten vanhojen kennokomeroiden korjailu säästää paljon aikaa ja vaivoja, siksi mehiläiset hakevatkin niitä ja rakentavat uusia vasta silloin, kun entisiä pesiä ei ole tavattavissa.
Samasta pesäryhmästä tulee ulos erilaisia asukkaita, veljiä ja sisaria, punaisia koiraita ja mustia naaraita, kaikki saman emon jälkeläisiä. Koiraat viettävät huoletonta elämää, niille ei työnteko kuulu. Ne tulevat pesärakennuksille vain kosiakseen naaraita. Ne juovat mettä kukkien viinitynnyreistä, mutta eivät sekoita muurilaastia leukojensa välissä. Nuoren emon on yksin pidettävä huoli perheensä tulevaisuudesta. Mutta kuka niistä perii vanhan pesän? Sisarina on niillä kaikilla yhtä suuri oikeus siihen, niin säätäisi meidän lakimme, joka on hyljännyt ensiksi syntyneen etuoikeuden. Muurarimehiläisellä on alkuperäiset omistussäännöksensä, nimittäin ensiksi anastaneen omistusoikeus.
Kun munimisaika lähestyy, valtaa naaras ensimäisen pesän, joka on vapaa, ja aloittaa rakennuspuuhansa. Voi sitä naapuria tai sisarta, joka uskaltaa tulla pesän omistamisesta riitelemään! Raivoisat hyökkäykset pakoittavat sen tiehensä. Mehiläinen ei aluksi kylläkään tarvitse kuin yhden pesäkomeron, mutta se tietää myöhemmin käyttävänsä ja täyttävänsä ne kaikki ja vartioi niitä kaikkia yhtä huolellisesti. Siksi en muista koskaan nähneeni kahden emon työskennelleen samalla kivellä.
Nyt on työ sangen yksinkertainen. Hyönteinen tutkii vanhan komeron sisuksen nähdäkseen, onko mitään korjattavaa. Se repii seiniltä entiset kotelokoppaverhot, heittää pois entisen asukkaan uloskaivautuessa murenneet multajyväset, paikkaa laastilla rikkoutuneet kohdat, korjaa pesän aukkoa hiukan, siinä kaikki. Sitten seuraa muonitus, muniminen ja komeron sulkeminen. Kun kaikki kennot ovat toinen toisensa jälkeen täytetyt, parannetaan yhteistä laastikatetta, jos tarvis vaatii, ja työt ovat lopussa.
Katosmuurarimehiläinen pitää seuraelämää yksinoleksimista parempana. Se asustaa sadoittain, usein tuhansittainkin katoksien kattotiilien tai räystäitten alla. Tässä ei ole kuitenkaan kysymys varsinaisesta yhdyskunnasta, jossa kaikki yksilöt työskentelisivät yhteiseksi hyväksi, vaan mehiläiset ovat ainoastaan kokoontuneet yhteen, jokainen rakentaa omaa pesäänsä toisista vähääkään välittämättä. Rakennusaineena käytetty laasti on samanlaista kuin tavallisen eli somerikkomuurarimehiläisenkin, yhtä kestävää, yhtä läpäisemätöntä, mutta hienompaa ja vailla piisiruja. Nekin ottavat haltuunsa vanhoja pesiä, jos vain niitä löytävät. Jokainen tyhjä kennokaminio korjataan, muonitetaan ja suljetaan. Mutta vanhoja pesäkomeroita ei riitä nopeasti vuosi vuodelta lisäytyvälle asutukselle. Siksi rakennetaan uusia kennoja entisten laastikatteen päälle. Ne ovat melkein tai aivan vaakasuorassa asennossa vieretyksin, ilman varsinaista järjestystä. Jokaisella rakentajalla on omat piirustuksensa, jokainen tekee miten tahtoo, kunhan ei vain häiritse naapurin töitä, sillä silloin loukatut tarttuvat asiaan ja pakoittavat tunkeilijan noudattamaan järjestystä. Pesiä kohoo siis sinne tänne, ilman yhteistä suunnitelmaa. Pesäkomerot muistuttavat muodoltaan sormustinta. Niiden pinta on ryppyinen ja siinä näkee eriaineisen laastin kerroksia. Seinät ovat tasoitetut, vaikkeivät sileät, toukan kotelokoppakudos saa myöhemmin peittää epätasaisuudet.
Pesän valmistuttua hankitaan siihen hunaja, ja komero muurataan sitten kiinni. Näitä töitä tehdään toukokuun kuluessa. Kun muniminen on päättynyt, ryhtyvät kaikki mehiläiset yhdessä rakentamaan siirtolan päälle yhteistä katetta. Siirtola katetaan paksulla laastikerroksella, komeroiden väliset täytetään, kaikki pesät peitetään, joten pesäjoukko lopulta näyttää kuivalta savilevyltä, joka on keskeltä paksumpi kuin reunoilta; keskessä on alkuperäisen siirtolan rakennukset, mutta reunoilla vastaperustettuja uusia kennokomeroita. Pesäkasan laajuus on erilainen riippuen työskentelevien mehiläisten luvusta ja alkuperäisen pesän iästä. On pesiä, jotka peittävät vain kämmenen levyisen alan ja taas toisia, usean neliömetrin laajuisia, joiden hallussa on melkein koko räystäs.
Oksamuurarimehiläinen tekee tavallisesti töitänsä yksin. Se aloittaa rakentamisensa kiinnittämällä pesän pohjan ohuelle oksalle. Rakennus kohoo vähitellen ja muovautuu pienen, pystyn tornin muotoiseksi. Tämän ensimäisen muonitetun ja suljetun kennokomeron jälkeen tehdään toinen, jonka perustana on oksa ja tämä valmis pesä. Kammioita tulee kaikkiaan kuudesta kymmeneen, toinen toisensa viereen. Sitten peitetään pesäjoukko yhteisellä laastikatteella, jonka keskeen jää oksa tukemaan rakennusta.
Tikariampiainen haavataiturina.
Scolia bifasciata Van der Lind.
Jos voima olisi tärkein kaikista eläinten ominaisuuksista, silloin olisivat tikariampiaiset ensimäisiä ampiaisten lahkossa. Muutamat ovat miltei keltatupsuisen hippiäisen kokoisia ja meidän suurimmat pistiäisemme, kimalaisetkin, ovat viheliäisiä eräiden tikariampiaisten rinnalla. Kotiseudullani on tästä jättiläisten ryhmästä edustajina puistotikariampiainen (Scolia hortorum Van der Lind), joka on enemmän kuin neljä senttimetriä pitkä ja jonka levitettyjen siipien väli siiven kärjestä toiseen on kymmenen senttimetriä, sekä pukamatikariampiainen (Scolia hemorrhoidalis Van der Lind), joka koossaan kilpailee edellisen kanssa.
Tikariampiaisen mustassa puvussa on leveitä, keltaisia täpliä, nahkeat siivet ovat merenpihkankeltaiset kuten sipulin kuoret ja purppuranhohtoiset, jalat karkeakarvaiset, ruumis kookas ja kömpelö, pää vankka, kypärinä kova takaraivo, käynti raskas, vailla notkeutta, lento lyhyt ja äänetön semmoinen on ulkomuodoltaan naaras, jolla on vahvat aseet raskasta työtään varten. Koiras, rakastunut tyhjäntoimittaja, on sirompisarvinen, hienommin puettu ja somempivartaloinen, vaikkakaan kömpelyys, joka on sen naarastoverin pääpiirre, ei ole aivan jäljettömiin kadonnut.
Eipä hyönteisten kerääjä ensi kertaa tavatessaan kohtele aivan varomattomasti puistotikariampiaista. Miten pyydystäisi tuon mahtavan elukan, miten säästyisi sen pistimeltä? Jos ampiaisen tikarin jälki on suhteellinen muuhun ruumiiseen, niin pitäisi piston olla peloittava. Jo kimalaisenkin pisto tekee hyvin kipeää, mitä sitten tikariampiaisen, jolla on aseena tuollainen väkipuukko.
Tunnustan avomielisesti, että peräydyin ensimäisen tikariampiaisen tieltä, niin mielelläni kuin olisinkin lisännyt tuon komean hyönteisen vasta alussa olevaan kokoelmaani. Ikävät muistot ampiaisten ja kimalaisten myrkkypiikeistä johtivat tähän liialliseen varovaisuuteen. Sanon "liialliseen", sillä olen nyt pitkän kokemukseni opettamana vapautunut silloisesta pelostani, ja jos näen tikariampiaisen ohdakkeen mykeröllä, otan sen arastelematta ja ilman varovaisuustoimenpiteitä sormenpäilläni kiinni, niin uhkaavan näköinen kuin se onkin. Rohkeuteni on kuitenkin näennäistä, sillä — sanon sen vasta-alkaville ampiaisten pyydystäjille — tikariampiaiset ovat hyvin rauhallisia. Niiden pistin on pikemmin työase kuin sotapeitsi, ne käyttävät sitä lamauttaessaan saalistaan ja vain viimeisessä hätätilassa puolustaakseen itseään. Pistintä voi sitäpaitsi helposti karttaa, niiden liikkeet kun ovat kömpelöitä, ja vaikka pisto sattuisikin, on kipu hyvin mitätön. Melkein kaikkien kaivaja-ampiaisten myrkky on mietoa, niiden ase on kirurgin neula, hienoja fysiologisia leikkauksia varten tehty.
Kotiseutuni muista tikariampiaisista mainitsen keskikokoisen kaksivöisen tikariampiaisen (Scolia bifasciata Van der Lind), jonka näen joka vuosi syyskuussa tutkivan niitä mädänneitä lehtikasoja, jotka olen sitä varten koonnut erääseen pihani nurkkamaan. Seuratkaamme sen leikkausmenetelmiä silloin, kun se on itsekseen omassa vapaudessaan.
Cerceris-lajin jälkeen on hyvä tutkia muitakin ampiaisia, jotka käyttävät suojuksettomia otuksia, semmoisia, joita voi haavoittaa kaikkialle muuanne paitsi päähän, mutta eivät pistä saalistaan kuin kerran. Tikariampiaiset täyttävät näistä ehdoista ensimäisen, sillä niiden riistana on pehmeät kultakuoriais (Cetonia), Oryctes- ja Anoxia-toukat, kullakin lajilla omansa. Täyttävätkö ne myös toisen ehdon? Olin jo edeltäpäin varma, että pistin vain kerran paljastuisi, sillä tunsin uhrien rakenteen, tiesin niiden hermoston olevan keskitetyn, arvasinpa jo paikankin, johon tikari työntyisi.
Tämän varmuuden sain anatomin leikkelyveitsen välityksellä, ilman minkäänlaisia välittömästi havaittuja todistuksia. En nimittäin näe, mitä siellä maan alla tapahtuu, enkä voi toivoa, että ampiainen tottuneena harjoittamaan taitojaan pimeässä mätänevässä kasvimultakasassa, näyttäisi niitä, jos sen vedän päivän valoon. En ottanut sitä lukuunkaan, mutta mieltäni rauhoittaakseni suljin kumminkin sen riistoineen huoneessani olevaan häkkiin. Kovin hämmästyin, kun tapahtui semmoista, jota en uskaltanut toivoakaan. Mikään muu petoampiainen ei keinotekoisissa olosuhteissa hyökännyt niin innokkaasti saaliinsa kimppuun. Kaikki koeampiaiseni palkitsivat kärsivällisyyteni. Kirkastakaamme ensiksi, miten kaksivöinen tikariampiainen lävistää kultakuoriaisen toukkia.
Vangittu toukka koettaa paeta julmaa naapuriaan. Se kulkee tapansa mukaan selällään ympäri lasista sirkusta. Ampiainen sen huomaa pian, taputtelee ensin tuntosarviensa päillä maata ja hyökkää sitten saaliinsa kimppuun, nousee sen päälle ratsastamaan käyttäen takaruumistaan tukenaan. Toukka kiiruhtaa nopeammin, käyristymättä puolustusasentoonsa. Ampiainen tarttuu sen pääpuoleen vuoroin rynnäten, vuoroin peräytyen aina toukan kärsivällisyyden mukaan. Leukansa se iskee keskiruumiiseen selkäpuolelle, asettuu poikittain toukan päälle, kääntää takaruumiinsa koettaen saavuttaa sen paikan, johon pistin on työnnettävä. Kaareutunut ruumis on liian lyhyt ylettääkseen lihavan toukan ympäri, siksi se yrittää yrittämistään. Takaruumis väsyy, kääntyy sinne ja tänne, mutta ei pääse vielä määräänsä. Tämä itsepintainen hakeminen jo osoittaa, kuinka suuri merkitys on sillä paikalla, johon tikari on pistettävä.
Toukka yhä kulkee selällään kulkuaan. Yht'äkkiä käyristyy kokoon, päänsä sysäyksellä se heittää vihollisen kauas itsestään. Mutta ampiainen ei masennu tästä iskusta, vaan nousee pystyyn, pudistaa siipiään ja hyökkää uudelleen nousten toukan päälle melkein aina sen takapuolelta. Monen turhan yrityksen jälkeen onnistuu sen vihdoin tarttua oikeaan paikkaan. Se asettuu poikittain toukan päälle pitäen leuoillaan sitä keskiruumiin selkäpuolelta kiinni ja sen kaareksi kääntynyt takaruumis kohdistaa päänsä toukan kaulaan. Näin vakavassa asemassa toukka käyristyy, kiemurtelee, suoristuu ja kääntyy ympäri. Ampiainen ei ole millänsäkään. Pitäen lujasti saaliistaan kiinni se kierii sen mukana, ylös, alas, sivulle, miten milloinkin toukka kiemurteleikse. Sen sokea kiihko on niin suuri, että voin nostaa häkkikuvun pois ja seurata läheltä näytelmän yksityiskohtia.
Lopultakin ampiaisen takaruumiin pää tuntee sekamelskasta huolimatta, että sopiva paikka on löytynyt. Silloin ja ainoastaan silloin se paljastaa piikkiinsä, pistää. Asia on sitä myöten selvä. Toukka, eloisa ja kiinteän turpea, lamautuu äkkiä liikkumattomaksi, veltoksi. Vain tuntosarvissa ja suunosissa on enää elon merkkejä.
Lukuisien taistelujen lopuksi pistettiin toukkaa aina samaan kohtaan, nimittäin keskiruumiin ensimäisen ja toisen renkaan välinivelen keskipalkkaan eläimen vatsapuolelle. Huomattavaa on, että toinen petoampiainen, Cerceris, pistää pyydystämiään kärsäkkäitä, joiden hermosto on keskittynyt kutun kultakuoriaistoukankin, aivan samaan paikkaan. Samanlainen hermosto määrää menetelmätkin samanlaisiksi. Huomattavaa on vielä, että ampiainen pitää pistintään jonkun aikaa haavassa ja pyörittää sitä siellä erikoisen kauan. Takaruumiin liikkeistä päättäen näyttäisi siltä kuin ase hakisi ja tunnustelisi. Pistimen kärki, joka voi hiukan kääntyä sinne tänne, etsii kai hermosolmua pistääkseen siihen tai ainakin vuodattaakseen myrkkyä, joka lamauttaa silmänräpäyksessä.
En lopeta tätä kaksintaistelupöytäkirjaa kertomatta muutamia muita vähemmän tärkeitä asioita. Kaksivöinen tikariampiainen on kultakuoriaisen innokas ahdistaja. Sama naaras pistää yhteen menoon kolme toukkaa toisen toisensa jälkeen. Neljännen se hylkää kai väsymyksen tähden tai siksi, että sen myrkkyrakko on tyhjentynyt. Mutta tämä kieltäytyminen on hetkellinen. Seuraavana aamuna se alkaa uudestaan ja lamauttaa kaksi toukkaa, sitä seuraavana samoin, into kuitenkin vähenee päivä päivältä.
Toiset ryövärit, jotka vapaudessaan tekevät paljon pitempiä sotaretkiä, iskeytyvät toukkiin kiinni, herpaisevat ne, vetävät tai laahaavat niitä sitten kukin tavallaan ja pyrkivät pyrkimistään kuormineen pois häkistä päästäkseen maanalaisiin koloihinsa. Lopulta ne turhista ponnistuksista väsähtäneinä jättävät toukan. Tikariampiainen ei vie saalistaan pois, vaan antaa sen jäädä selälleen siihen, missä se sen lamautti. Kun se on vetänyt piikkinsä haavasta, lentää räpyttelee se häkin seiniä vasten toukasta vähääkään välittämättä. Multakasassa tavallisissa oloissa se varmaan menettelee samoin. Se ei kuljeta herpaisemaansa otusta mihinkään, vaan siinä, missä taistelu tapahtui, siinä pistetään toukan vatsaan muna, josta kehittyy tuon mehevän makupalan kuluttaja. On itsestään selvää, ettei häkissä tapahdu munimista. Emo on varovainen eikä jätä muniaan ulkoilman vaaroille alttiiksi, sillä multaa on häkissä liian vähän kolojen kaivamiseksi.
Toinenkin seikka hämmästyttää minua, nimittäin tikariampiaisen sokea raivo. Näin taistelun kestävän pitkän neljännestunnin, hyökkäysten vuoroin onnistuvan vuoroin epäonnistuvan, ennenkuin ampiainen sai sopivan asennon ja sen takaruumiin pää löysi sen kohdan, johon piikki oli tungettava. Ampiainen pistää vain silloin, kun se määrätty paikka on aseen edessä. Syy siihen, ettei ampiainen haavoita toukan muita osia, ei ole tämän ruumiinrakenteessa, sillä se on, päätä lukuunottamatta, siksi pehmeä, että sen voisi lävistää miltä kohdalta tahansa. Ja se kohta, jota pistin hakee, ei toiselta puolen ole sen ohuemman ihon peittämä kuin muukaan ruumis.
Taistelun aikana joutuu välistä kaareksi taipunut ampiainen koukistuvan ja kiemuroivan toukan kouristukseen kuten pihteihin. Mutta se ei välitä tästä väkipakollisesta syleilystä eikä irroita otettaan. Molemmat eläimet kieppuvat yhdessä toisiinsa kietoutuneina, milloin toinen alla ja toinen päällä, milloin päinvastoin. Jos toukan onnistuu ryöstäytyä irti vihollisestaan, niin oikaisee se itsensä ja koettaa selällään kiiruhtaa pakoon mahdollisimman pian. Ennenkuin olin tarkannut tätä taistelua, otaksuin, että toukka käyttäisi siilin viekkautta, kääriytyisi palloksi, ettei ampiainen jaksaisi sitä kiertää auki, eikä voisi päästä pistämään siihen paikkaan, jota se hakee. Minä luulin, että ne näin yksinkertaisesti ja tehokkaasti puolustautuisivat, mutta olin edellyttänyt niiden olevan älykkäämpiä kuin ovatkaan. Ne eivät matki siiliä eivätkä jää kokoon kiertyneiksi, vaan pakenevat vatsa vasten taivasta. Yksinkertaisuudessaan ne asettuvat juuri siihen asentoon, että ampiainen pääsee niiden päälle ja ylettää pistää haluamaansa kohtaan.
Siirtykäämme toiseen tikariampiais-lajiin. Olen juuri saanut vangiksi Colpa interrupta'n joka oli tutkimassa hiekkakasaa, epäilemättä saaliin haussa. Sitä on siis käytettävä kokeiluihin mahdollisimman pian, ennenkuin sen kiihko vankilan ikävässä jäähtyy. Tunnen sen riistan, Anoxia australis-toukat, tiedän, että niitä on läheisen kukkulan rinteellä rosmariinipensaiden alla tuulen kasaamissa hiekkakeoissa. Mutta niiden löytäminen on sangen vaikeaa, sillä kaikista yleisinkin toukka on mitä harvinaisin, silloin kun sitä vartavasten hakee. Minun täytyy pyytää avuksi isäni, joka, vaikka onkin yhdeksänkymmentä ajastaikaa elänyt, on vielä suora kuin sotamies. Aurinko paistaa niin, että muna hiekassa kypsyisi, kun me marssimme lapio ja hanko olalla kunnaalle. Kaivamme hiekkaa vuorotellen. Otsamme hiessä myllerrettyämme ja sormin pengottuamme löydän vihdoin kaksi Anoxia-toukkaa. Tämä vähäinen ja vaivoja maksanut saalis riittää kuitenkin kerrakseen. Huomenna lähetän voimakkaammat käsivarret lapiota heiluttamaan.
Toukat päästän ampiaisen häkkiin. Pistinniekan huomio herää. Se valmistautuu taisteluun samoinkuin kaksivöinen tikariampiainen, se siristää siipiään ja taputtelee tuntosarvillaan pöytää. Eteenpäin, mars! Rynnäkkö alkaa. Pullea mato käyristyy kokoon, se ei aiokaan paeta, sillä sen jalat ovat liian heikot ja liian lyhyet pöytälaudalla liikkumiseen eikä se voi kulkea selällään kuten kultakuoriaistoukka. Tikariampiainen haukkaa sen nahkaa milloin mistäkin. Kiemurassa, pää melkein takaruumiissa kiinni, se koettaa työntää takapäätään toukan käpertyneen ruumiin muodostamaan ahtaaseen kierukkaan. Taistelu on rauhallista, ilman äkkiryntäyksiä. Elävä, poikkinainen rengas koettaa itsepintaisesti tunkea toista päätään toiseen elävään ja poikkinaiseen renkaaseen, joka pitää yhtä itsepintaisesti päitään yhdessä. Ampiainen koettaa lannistaa saalistaan kynsin ja hampain, jaloin ja leuoin, yrittää puolelta ja toiselta, mutta turhaan, sen ei onnistu aukaista lihavannetta, joka kiristyy sitä tiukemmaksi, kuta lähempänä vaara on. Paikalliset olot vaikeuttavat niiden toimia, saalis näet pyörii ja liukuu pöydällä silloin, kun ampiainen pitelee sitä liian innokkaasti. Tukipaikkoja ei ole eikä pistin pääse haluamaansa kohtaan. Tuloksetonta temmellystä kestää kokonaisen tunnin, lepohetkiä vain silloin tällöin. Levätessään ovat taistelijat kahtena toisiinsa kiertyneenä renkaana.
Mitä olisi kultakuoriaistoukan pitänyt tehdä uhmaillakseen itseään heikompaa kaksivöistä tikariampiaista? Matkia tietysti Anoxia-toukkaa ja olla kokoon käyristyneenä kuten siili, kunnes vihollinen on peräytynyt. Mutta se tahtoo paeta, oikaisee itsensä ja tekee sen turmiokseen. Toinen ei hellitä puolustusasentoaan ja vastustaa murhaajaansa menestyksellä. Onko se opittua viisautta? Ei. Sen on vain mahdoton tehdä toisin. Raskas, pöhöttyneen lihava, heikkojalkainen Anoxia-toukka kykenee vain vaivoin liikkumaan liukkaalla laudalla, sivuttain ryömien se kulkeutuu siitä pois. Maan, johon se kaivautuu käyttäen leukojaan aurana, täytyy olla möyheää.
Kun taistelu ei ole vielä tunnin kuluttua päättynyt, kokeilen, voisiko hiekka sitä lyhentää. Ripottelen sitä hienosti häkin permannolle. Kahakka alkaa uudestaan. Toukka, joka tuntee allaan tavallista kotihiekkaansa, aikoo heti pötkiä pakoon. Kuten jo sanoin, ei sen uppiniskainen kiemurassaoleminen ollut hankittua älykkyyttä, vaan tilapäistä pakkoa. Se ei ole vielä oppinut entisistä katkerista kokemuksistaan, miten arvaamattoman edullinen on sille kokoon kiertyminen vaaran ajaksi. Myöhemmin kokeisiin käyttämäni saman lajin toukat eivät olleet yhtä varovaisia paljaallakaan pöydällä. Suurimmat näyttivät unohtaneen mitä nuorena oppivat: puolustautua kokoon kipertymällä.
Jatkan esitystäni ja kerron kookkaasta toukasta, joka ei liukunut tikariampiaisen tuuppimisista. Se ei ampiaisen hyökätessä käänny kokoon, ei vetäydy renkaaksi kuten edellinen, joka oli nuori ja puolta pienempi kuin tämä. Se on kyljellään, puoliksi oijenneena ja liikkuu levottomasti. Se puolustautuu vain koukistelemalla itseään sekä aukoo, sulkee ja taas aukoo vahvoja leukojaan. Ampiainen haukkiloi sitä umpimähkään, puristaa sen karvaisten jalkojensa väliin ja rimpuilee neljännestunnin tuon lihavan kimpaleen kanssa. Vihdoin on sopiva asento saavutettu, otollinen hetki tullut. Pistin tunkeutuu toukan keskiruumiiseen, kaulan alle, etujalkojen tasalle. Vaikutus näkyy heti, liikuntokyky lamautuu, vain tuntosarvet ja leuat väräjävät. Kaikkia toukkia, joita käytän kokeisiini, pistetään samoin ja samaan paikkaan.
Lopuksi vielä huomautan, että viimeksi puheena olleen lajin hyökkäykset eivät ole niin kiivaita kuin kaksivöisen tikariampiaisen. Se, Colpa interrupta, suorittaa raskaita kaivostöitä hiekassa, siksi sen käynti on raskasta, liikkeet kankeita, miltei tahdottomia. Se ei mielellään uudista pistojaan. Useimmat koe-eläimistäni hylkäsivät toisena tai kolmantena päivänä niille tarjoamani otukset. Kuten unissakävijät ne liikkuivat, kun kutitin niitä oljenkorrella. Kaikilla näillä kulkureilla on toimettomuuden hetkiä, joita eivät uudet uhritkaan voi häiritä.
Enempää en voinut tikariampiaisista oppia, kun en saanut toisia lajeja koe-eläimikseni. Mutta se ei tee mitään. Saavutetut tulokset eivät ole aivan vähäisiä voittoja mielipiteilleni. Ennenkuin olin nähnyt tikariampiaisten pistävän saaliitaan, olin sanonut uhrin ruumiinrakenteen perusteella, että Cetonia-, Anoxiaja Oryctes-toukat lamautuvat yhdestä pistosta, olinpa määrännyt paikankin, johon pistimen piti sattua, nimittäin etujalkojen viereen, keskikohdalle. Kolmesta tikariampiaislajista kaksi antoi minun tarkastaa kirurgisia leikkauksiaan. Olen varma, että kolmas menettelisi pistäessään samoin kuin nekin. Kumpikin tarkastamani laji pisti vain kerran haavaneulallaan ja joka kerran vuodatti myrkyn määrättyyn kohtaan. Tähtitornin luvunlaskija ei voi edeltäpäin sen tarkemmin määrätä kiertotähtiensä asemia. Mielipidettä voi pitää todistettuna, kun se kykenee näin matemaattisen tarkasti ennustamaan tulevia ja varmasti tietämään tuntemattomia asioita. Milloin sattuman saarnaajat päässevät yhtä hyviin tuloksiin? Järjestys vaatii järjestystä, mutta sattumalla ei ole sääntöjä.
Hieta-ampiainen.
Ammophila.
Ruumis pitkä ja hoikka, takaruumiin liittää keskiruumiiseen säikeenhieno varsi, puku musta, vatsan ympäri punainen vyö, siinä lyhyesti hieta-ampiaisen (Ammophila) tuntomerkit. Hieta-ampiaiset muistuttavat muodoltaan ja väriltään Sphex-sukuun kuuluvia peto-ampiaisia, mutta niiden tavat ovat aivan toiset. Sphex-lajit pyydystävät suorasiipisiä, hepokatteja ja heinäsirkkoja, mutta Ammophilat toukkia. Kun saalis on näin erilainen, niin me aavistamme, että vaistomaiset murhaamistavatkin ovat erilaiset.
Kreikan kielestä lainattu sana Ammophila merkitsee "hiekan ystävä". Mutta nämä toukkien metsästäjät, joiden historian tässä aion kertoa, eivät pidä puhtaasta ja irtonaisesta hiekasta. Ne tekevät pystysuoran pesäkolonsa keveään maahan, jota on helppo kaivaa, mutta samalla kiinteään, jossa kalkki ja savi sitoo hiekkajyväset, ettei kolo täyttyisi mullalla, ennenkuin sen pohjakammioon on laskettu muona ja muna. Tien syrjät ja aurinkoiset, niukkakasvuiset rinteet ovat niiden mielipaikkoja.
Keväällä huhtikuun ensi päivistä alkaen näkee kotiseudullani karvaisen hieta-ampiaisen (Ammophila hirsuta Scop) lentelevän, kun saapuu syys- ja lokakuu, tapaa tavallisen (A. sabulosa L.), hopea- (A. argenlata Lp.) ja silkkihieta-ampiaisen (A. holosericea Fab.). Kerron tässä muutamin sanoin, mitä nämä neljä hieta-ampiais-lajia ovat minulle opettaneet.
Kaikki ne kaivavat pesäkseen kohtisuoran kolon, joka on yhtä leveä kuin paksu hanhenkynä ja puoli desimetriä syvä. Tämän käytäväkolon pohja laajennetaan yksinkertaiseksi kammioksi. Se on kehno, yhteen kyytiin laadittu maanalainen maja, jossa nelinkertaisen kopan sisässä oleva kotelo on suojassa.
Hieta-ampiainen työskentelee kaivoksessaan aina yksin, kiirehtimättä. Kaivaessaan se käyttää etujalkojansa harana ja leukojansa varsinaisina kaivamisaseina. Jos tulee eteen joku hiekkasiru, jota on vaikea saada pois, niin kuuluu kolon pohjalta sirinää hyönteisen ponnistusten merkkinä. Ääni syntyy siipien ja koko ruumiin väräjämisestä. Vähän päästä nousee ampiainen ylös, leukojen välissä kantamus multaa, jonka se pudottaa muutaman desimetrin päähän pesästä. Jotkut sopivan muotoiset ja kokoiset kivisirut näyttävät saavan erikoista huomiota osakseen, ne jätetään aivan kolon suulle. Näillä valiosirpaleilla nimittäin peitetään myöhemmin pesäaukko.
Kolo valmistuu vähitellen. Vaikka aurinko on jo ehtinyt painua kaivamispaikalta näkymättömiin, niin ampiainen ei heitä hakematta kaivamisaikana kootusta hiekkakasasta sopivaa kivisirua. Jollei se siitä löydä tyydyttävää, niin se etsii ympäristöstä. Sirun pitää olla litteä ja hiukan suurempi kuin pesäkäytävän suu. Tämän liuskan se kuljettaa leukojensa välissä ja panee väliaikaiseksi katteeksi kolon aukolle. Seuraavana aamuna, kun aurinko valaisee rinteen, ja on lämmin ja suotuisa metsästysilma, palaa hieta-ampiainen pesälleen, jonka kiviportti on koskemattomana paikoillaan. Pesäkolonsa se löytää sangen pian. Se palaa sinne laahaten mukanaan pistämällä lamauttamaansa toukkaa, jota se pitää kiinni leuoillaan niskasta ja jaloillaan muusta ruumiista. Se nostaa pesän suulta sulkupaaden, joka on aivan toisten lähellä olevien sirujen kaltainen ja jonka salaisuuden ampiainen yksin tietää. Sitten se laskee saaliinsa pesäkammioon, pistää siihen munansa ja peittää kolon, tulevan toukkansa asunnon, lopullisesti sillä mullalla, jonka se on kaivaessaan kasannut lähelle.
Useasti olen nähnyt hopea- ja tavallisen hieta-ampiaisen sulkevan pesänsä väliaikaisesti, kun auringon laskeutuminen ja myöhäinen hetki pakoittivat jättämään muonituksen seuraavaan päivään. Samoin oli minunkin jätettävä havaintoni, mutta en lähtenyt pois, ennenkuin merkitsin paikan tarkoin ja pistin maahan muutamia tikkuja siltä varalta, että kolon suu peittyisi jostakin tärähdyksestä. Jos saavuin liian myöhään, niin että ampiaisella oli ollut aikaa toimia jo auringon ylhäällä ollessa, tapasin pesän muonitettuna ja lopullisesti mullattuna.
Hieta-ampiaisen muisti on hämmästyttävän tarkka. Mitä se ei ennätä yhtenä päivänä tehdä, sen se jättää seuraavaksi. Mutta se ei vietä iltaansa eikä yötänsä kaivamassaan asunnossa, vaan lähtee pois peitettyään pesän suun kiven sirulla. Paikat eivät sille ole erikoisemmin tuttuja, ei tutumpia kuin mitkä muut paikat tahansa, sillä se kaivaa pesiänsä sinne tänne, mihin vain retkeillessään parhaaksi näkee. Aivan sattumalta se pesäpaikan valitsee, maa sitä miellyttää, ja kolo kaivetaan. Sitten hyönteinen lentää pois. Minne? Kukapa sen tietää. Ehkä läheisiin kukkiin juodakseen vielä pisaran mettä niiden teriöiden kätköistä illan hämärtyessä, kuten kaivostyömiehet päivän työstä väsyneinä juovat iltatuoppinsa virkistyksekseen. Niin lentää ampiainen paikasta toiseen, milloin etemmäksi milloin lähemmäksi, missä vain kukkien viinikellarit ovat auki. Ilta, yö ja aamu kuluvat. Sitten sen on palattava takaisin pesäpaikalleen jatkamaan töitänsä, sen on palattava harhailtuaan edellisenä iltana kukasta kukkaan ja marssittuaan aamulla toukkia metsästäessään sinne ja tänne. Minua ei kummastuta, että tavallinen ampiainen ja mehiläinen löytävät pesänsä, sillä niiden asunnot ovat pysyväisiä ja sinne vievä tie tuttu. Mutta hieta-ampiainen kaivoi kolonsa paikkaan, jossa se ehkä eilen kävi ensimäisen kerran, ja nyt sen on se löydettävä pitkän poissaolonsa jälkeen, unohdettuaan jo paikan muististaan. Lisäksi on ampiaisella raskas saalis haittana. Siitä huolimatta ei sen topografinen muisti petä, päinvastoin se on usein ihmeteltävän tarkka. Hyönteinen marssii suoraa tietä pesälleen, ikäänkuin se tuntisi hyvin kaikki läheiset pikku polut. Joskus on sen kuitenkin epäröiden haeskeltava. Jos toukkaa on silloin liian hankala laahata mukana, niin se jättää sen ajuruohotukon luo tai muuhun sopivaan paikkaan, josta se löytää sen helposti.
Pesäkololleen palaavalla hieta-ampiaisella on muisti oppaana, mutta minä en uskaltanut luottaa muistiini, vaan minun oli tarkoin merkittävä pesäkolon seutu, että sen seuraavana päivänä löytäisin.
Vain tavallinen ja hopeahieta-ampiainen näyttävät sulkevan kolonsa tilapäisesti, en ole ainakaan huomannut toisten niin tekevän. Karvainen hieta-ampiainen pyydystää ensin toukan, lamauttaa sen piikillään ja sitten vasta kaivaa kolon toukan lähelle, sentähden sen ei tarvitse koloa tilapäisesti peittää. Silkkihieta-ampiaisella on otaksuttavasti tähän toiset syyt. Se panee nimittäin samaan koloon useampia pikkutoukkia, viisikin, toiset taas vain yhden. Samoin kuin mekin jätämme auki oven, josta useasti aiomne kulkea, samoin kai sekin pitää tarpeettomana sulkea pesäänsä, kun hetken kuluttua aina palaa takaisin.
Kaikki neljä hieta-ampiaislajia hankkivat toukalleen ravinnoksi yöperhosten toukkia. Silkkihieta-ampiainen valitsee usein, mutta ei aina kehrääjätoukkia, joita se kuljettaa, kuten sanottu, viisikin samaan pesään. Toiset taas yhden, mutta ison. Kerran otin tavalliselta hieta-ampiaiselta leukojen välistä toukan, joka oli viisitoista kertaa raskaampi kuin kuljettaja. Tosiaankin ihmeteltävä taakka, jota hyönteisen on vetää retuutettava, niskasta kiinni pitäen, monenlaisten esteitten yli.
Kaikista suurimmassa määrässä herätti huomiotani hieta-ampiaisten tapa voittaa saaliinsa ja lamauttaa se oman toukkansa turvallisuuden tähden. Perhostoukan, "ukonkoiran", ruumis on kolmetoistanivelinen. Kolmessa ensimäisessä nivelessä on kussakin pari oikeita jalkoja, jotka vastaavat perhosen jalkoja, seuraavissa on iho- eli käsnäjalkoja, joita on vain toukalla, ei täysimuotoisella perhosella, muutamat nivelet ovat aivan jalattomia. Kussakin nivelessä on myös hermosolmu eli ganglion, tunnon ja liikunnon järjestäjä, joten toukan hermosto on jakautunut kahteentoista jonkun välimatkan päässä toisistaan olevaan keskukseen. Päässä on lisäksi hermosolmurengas, joka vastaa aivoja.
Jos siis hieta-ampiainen lamauttaa jonkun hermosolmun, jäävät muut vahingoittumatta liikunto- ja tuntokykyisiksi. Siksipä juuri on ampiaisen lamauttamistapa hyvin mielenkiintoinen. Se ei voi näet tappaa saalistaan, sillä tapettuna se alkaisi pian mädätä. Vaikkakin on varsin vaikea tehdä havaintoja ampiaisen pistämismenetelmistä, niin kuitenkin sain selville, että se joka kerran poikkeuksetta työnsi pistimensä viidenteen tai kuudenteen ruumiinrenkaaseen.
Tutkiakseni missä määrin eri renkaissa on tuntoa, pistelen niitä terävällä neulalla. Toukka ei liikahdakaan, jos pistän viidenteen tai kuudenteen renkaaseen, ei vaikka työnnän neulan läpi, mutta jos pistän muihin joko etumaisiin tai takimaisiin renkaisiin, niin se käyristeleikse ja väänteleikse sitä enemmän, kuta kauempana rengas on noista edellisistä. Mitä noissa kahdessa renkaassa on sitten erikoista, että murhaajan ase vain niihin yksinomaan työntyy? Ei mitään erikoista niiden rakenteessa, vaan niiden asemassa. Jollen ota lukuun kehrääjätoukkia, vaan tarkastan muita hieta-ampiaisen pesäänsä kuljettamia toukkia, niin on niiden ruumiin renkaissa jos luemme pään ensimäiseksi — kolme paria oikeita jalkoja renkaissa 2, 3 ja 4; neljä paria käsnäjalkoja renkaissa 7, 8, 9 ja 10 ja viimeinen käsnäjalkapari viimeisessä eli kolmannessatoista renkaassa. Kaikkiaan on siis kahdeksan jalkaparia, jotka ryhmittyvät niin, että kolme paria on ensiksi, sitten neljä ja viimeksi yksi pari. Molempien ensimäisten jalkapariryhmien viilillä on viides ja kuudes ruumiinrengas jalkoja vailla.
Pistääkö ampiainen tikarillaan toukan jokaiseen kahdeksaan hermosolmulla varustettuun renkaaseen lamauttaakseen toukan, ettei se pääsisi pakenemaan, eikä myöskään käyristelyllään voisi vahingoittaa ampiaisen hentoa toukkaa? Onko se yhtä varova pieniin ja heikkoihinkin saaliisiin nähden? Ei. Yksi pisto riittää, jos se sattuu keskipisteeseen, josta myrkkypisaroiden vaikuttama lamaus voi johtua toisiin raajallisiin renkaisiin. Selvää on myös, mihin renkaisiin pisto on satutettava, viidenteen ja kuudenteen, jotka ovat molempien raajallisten rengasryhmien välissä. Meidän järkemme määräämään pisteeseen on myös vaisto johtanut.
Näihin samoihin lamauttamiinsa renkaisiin panee hieta-ampiainen myös munansa. Tähän paikkaan ja yksistään tähän voi ampiaistoukka kaivautua aiheuttamatta sille itselleen vaarallisia saalistoukan kiemurteluja. Tähän paikkaan pistäen ei neulanikaan saanut aikaan mitään vaikutusta, ei siihen vaikuttane myöskään ampiaistoukan puremat. Saalis on siis herpoutuneena, liikuntokyvyttömänä, siksi kuin tuo ampiaisen kapalolapsi on kylliksi varttunut tarttuakseen leuvoillaan muihin renkaisiin.
Olin useasti huomannut, että hieta-ampiainen lamautti kehrääjätoukkia pistämällä niitä edellä kerrottuun tapaan, mutta en tiennyt, menettelikö se samoin muihin toukkiin nähden. Tavallinen ja karvainen hieta-ampiainen pyydystää toukkia, jotka ovat niihin itseensä nähden todellisia hirviöitä. Lamauttaako ampiainen samoin näitä jättiläisiä kuin heikkoja kehrääjätoukkia? Riittääkö yksi tikarinpisto tekemään nekin vaarattomiksi?
Minun onnistui nähdä, miten hieta-ampiainen käyttää asettaan suuria toukkia herpaistessaan.
Olimme kerran retkellä, minä ja eräs ystäväni, jonka kuolema on minulta riistänyt, kun huomasimme karvaisen hieta-ampiaisen hyvin innokkaasti häärivän ajuruohopensaan juurella ja juoksentelevan sinne ja tänne. Paneuduimme heti maahan voidaksemme tarkata hyönteistä lähemmin. Läsnäolomme ei sitä häirinnyt. Huomasimme heti, ettei se ollut pesän rakennuspuuhissa, vaan että sillä oli maan sisässä kätkössä jokin saalis. Pian se vetikin paksun, harmaan toukan esiin ja hyökkäsi sen niskaan. Istuen tuon hirviön selässä koukistaa se takaruumiinsa ja työntää pistimensä hätäilemättä ja sääntöjen mukaisesti saaliin jokaiseen ruumiinrenkaaseen, kuten kirurgi, joka tuntee leikattavansa anatomian perinpohjin. Ei ainoakaan rengas, ei jalallinen eikä jalaton jää pistämättä, järjestyksessä saa kukin osansa ensimäisestä viimeiseen.
Siitä päättäen, mitä olen tarkasti nähnyt ja edellä selostanut, menettelee siis hieta-ampiainen niin tarkasti harkiten, että tiede voisi sitä kadehtia. Se tietää senkin, mitä ihminen ei tiedä, se tuntee saaliinsa monimutkaisen hermoston ja pistää tikarinsa suuren toukan kuhunkin hermosolmuun. Sanoin: se tietää ja tuntee — olisi ollut sanottava: se menettelee ikäänkuin tietäisi ja tuntisi. Tekemättä itselleen selkoa töistään seuraa hyönteinen vain vaistoaan, joka käskee. Mutta mistä tämä johtuu? Voivatko sen atavismi-, valinta- ja olemisen-taisteluteoriat tyydyttävästi selittää? Viimeinen tapaus oli minulle ja ystävälleni sen käsittämättömän logikan tärkeimpiä ilmenemismuotoja, joka hallitsee maailmaa ja ohjaa itsetiedottomia olioita vaistojensa lailla.
Riikinkukkokehrääjät kosimassa.
Saturnia pyri Schiff.
Se oli merkillinen ilta. Minä kutsuisin sitä riikinkukkokehrääjän illaksi. Kuka ei tuntisi tätä Europan kaikista suurinta perhosta, jolla on kastanjanruskea samettipuku ja valkoinen turkiskaulus? Sen harmaa- ja ruskeapilkkuisissa siivissä on vaalea, vinkkurainen poikkijuova ja himmeänvalkoinen reunuste. Keskellä siipeä on pyöreä silmätäplä, jonka terä on musta ja kehässä mustat, valkeat, kastanjanruskeat ja amarantinpunaiset kaaret ryhmittyvät renkaiksi.
Yhtä huomiota herättävä kuin perhonenkin on sen vihervänkeltainen toukka, jonka mustakarvaisten ihonystermien päissä on turkoosinsiniset helmet. Sen kotelo on luja, ruskeavärinen ja siinä on merkillinen rysänmuotoinen ulostulosuppilo. Koteloita tapaa vanhojen mantelipuiden juurelta niiden kuoreen kiinnittyneinä, toukka näet syö mantelin lehtiä.
Toukokuun kuudennen päivän aamuna kuoriutuu kotelostaan eräs riikinkukkokehrääjänaaras minun työhuoneeni pöydällä ja minun läsnäollessani. Suljen sen heti syntymiskosteudessaan rautalankaverkosta tehtyyn häkkiin. En tarkoita mitään erikoista tällä toimenpiteelläni, suljen sen vain tottumuksesta, kuten tutkijat tavallisesti tekevät jäädessään tarkkaavaisina odottamaan, mitä sitten mahdollisesti voisi seurata.
Pianpa sen näinkin. Yhdeksän seuduissa illalla, talonväen jo paneutuessa levolle, nousee huoneeni viereisessä kamarissa aika hälinä. Puolittain riisuutunut pikku Paul alkaa tulla ja mennä, juosta ja hyppiä kuin puolihullu polkien jalkojaan ja kaataen tuoleja. Kuulen itseäni kutsuttavan. "Tule pian", hän huutaa, "tule katsomaan perhosia, lintujen kokoisia perhosia! Niitä on huone täpö täynnä!"
Kiiruhdan sinne. Voin hyvin käsittää pojan innostuksen ja liialliset huudot nähdessäni, mitä on tapahtunut. Asuntoomme on tehty rynnäkkö, jolle ei ole vertaa. Jättiläisperhoset ovat hyökänneet sisään.
Neljä niistä on jo otettu kiinni ja pistetty lintuhäkkiin, mutta lukuisat muut lentelevät laipiossa. Kaiken tämän nähdessäni johtuu mieleeni aamulla vangitsemani naaras.
"Pukeuduppas", sanon pojalleni, "jätä häkkisi siihen ja tule mukaani.
Saamme nähdä uusia kummia."
Menemme keittiön läpi työhuoneeseeni, joka on rakennuksen oikeassa sivustassa. Keittiössä on palvelijatar, hämmästyksissään hänkin, esiliinallaan hosumassa suuria perhosia, joita hän ensin luuli yölepakoiksi.
Riikinkukkokehrääjiä näytti olevan vähän kaikkialla asunnossani. Miten paljon lieneekään vangin luona, sehän se on syypääkin koko tähän tulvaan? Onneksi on huoneen toinen ikkuna jäänyt auki, joten pääsy on vapaa.
Kynttilä kädessä astumme huoneeseen, ja se mitä siellä näemme, ei lähde mielestäni koskaan. Veltosti räpytellen suuret perhoset lentelevät häkin ympärillä, laskeutuvat sen päälle, lähtevät pois, palaavat jälleen, nousevat kattoon ja laskeutuvat alas. Ne paiskautuvat kynttilään, sammuttavat sen yhdellä siivenlyönnillä, istuutuvat olallemme, tarttuvat vaatteisiimme ja sipuvat kasvojamme. Koko huone on kuin loitsijan luola liitelevine lepakkoineen. Turvaa hakien pikku Paul puristaa kättäni kovemmin kuin tavallisesti.
Kuinka paljon niitä on? Parisenkymmentä, ja jos lisää siihen ne perhoset, jotka harhailevat keittiössä, lastenkamarissa ja muissa huoneissa, niin summa lähentelee neljääkymmentä. Tämäpä on muistettava ilta, sanoin, tämä riikinkukkokehrääjien ilta. Neljäkymmentä rakastunutta liehakoitsijaa on tullut kaikilta ilmansuunnilta kunniatervehdykselle aamupäivällä työhuoneeni salasopissa syntyneen morsiamen luo, mutta en tiedä, miten ne ovat saaneet kutsun.
En häiritse enää tänään kosijoiden parvea, kynttilän liekki saattaa ne vaaraan, päätäpahkaa ne syöksyvät siihen ja kärventävät hiukan itseään. Mutta huomenna jatkan tutkimistani ja teen kokeita edeltäpäin miettimieni suunnitelmien mukaan.
Ensi aluksi kerron, mitä tapahtui joka ilta kahdeksan päivää kestäneiden havaintojeni aikana. Joka ilta tulivat perhoset toinen toisensa jälkeen yön pimetessä siinä kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Sää oli myrskyinen, taivas paksussa pilvessä, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että tuskin näki kättään silmiensä edestä ulkona puutarhassakaan, kaukana puiden varjosta. Paitsi näitä haittoja, oli saapuvien perhosten vaikea löytää sisään vievää tietä. Taloni on suurien platanien varjossa, sen ulkoeteisenä on sirenien ja ruusujen muodostama tiheä lehtikuja, mistraltuulen suojana on mäntyryhmä ja kypressiaita, ja muutamien askelten päässä ovesta on varustuksena tuuhea pensaikko. Tämän tiheikön läpi pilkkopimeässä täytyy siis kehrääjien luovia päästäkseen vaelluksensa määränpäähän.
Tällaisissa olosuhteissa pöllö tuskin uskaltaisi lähteä öljypuunsa ontelosta, mutta perhonen, jonka verkkosilmät ovat tarkemmat kuin yölinnun isot näköelimet, tekee matkansa empimättä ja itseään loukkaamatta. Se ohjaa niin hyvin mutkikkaan lentonsa, että se saapuu tiellä olevista esteistä huolimatta moitteettoman siistinä perille, suuret siivet ehyinä ja naarmuttomina. Pimeässäkin on sille tarpeeksi valoa.
Mutta vaikka otaksuisikin perhosten havaitsevan erityisiä valonsäteitä, jotka eivät tavallisen silmän hermokalvoon vaikuta, niin tämä erinomainen näköaisti ei kuitenkaan voi antaa perhosille tietoja kauaksi eikä saada niitä liikkeelle. Johan matkan pituus ja välillä olevat näkemistä haittaavat esineet tekevät sen mahdottomaksi. Ja erehtyvätkinhän perhoset joskus, eivät kuitenkaan matkan pääsuunnasta, vaan niitä puoleensa vetävän, määrätyn paikan suhteen. Kerroinhan jo, että minun huoneeni — joka on vierailijoiden varsinainen päämäärä tällä kertaa — vieressä oleva lastenkamari oli täynnä perhosia, samoin keittiökin. Luultavasti oli ne johtanut harhaan lampun valo, joka vastustamattomasti houkuttelee yöhyönteisiä puoleensa. Mutta aivan pimeissäkin huoneissa oli eksyneitä, vähän kaikkialla, kuten jo sanoin.
Vaikkakin vanki oli minun huoneessani, niin kaikki perhoset eivät lentäneet sisään suorinta ja selvintä tietä avoimen ikkunan kautta. Olihan lisäksi häkkiin teljetty naaras aivan lähellä ikkunaa, vain kolmen neljän askeleen päässä siitä. Mutta monet lensivät liki maata ja eksyivät eteiseen. Sieltä ne eivät päässeet kauemmaksi kuin portaille, sillä portaitten yläpäässä sulki ovi tien. Tästä käy selville, että häihin kutsutut eivät mene suoraan päämääräänsä, kuten ne tekisivät, jos niitä ohjaisi jonkinlaiset valonsäteet, joko semmoiset, joita me näemme, tai semmoiset, joita meidän silmämme ei pysty havaitsemaan. Ei, jokin muu tuo niille sanomia jo kauaksi ja neuvoo ne lähelle, mutta jättää ne sitten epäröiden haeskelemaan lopullista päämääräänsä. Melkeinpä yhtä epävarmoja oppaita ovat meidänkin kuulo- ja hajuaistimme, jos niiden pitää tarkalleen määrätä se kohta, josta ääni tai haju saa alkunsa.
Mitkä aistimet sitten opastavat suurta perhoa öisillä retkillään kiima-aikana? Luulisipa tuntosarvilla olevan osansa tässä. Koiraat todella näyttävätkin tunnustelevan paikkoja komeilla ja sulkamaisilla tuntosarvillaan. Ovatko siis nämä uhkeat töyhdöt ainoastaan koristeina, vai onko niillä myöskin merkitystä niiden hajujen aistimisessa, jotka ehkä johtaisivat rakastuneita? Kysymykseen lie helppo saada vastaus kokeilemalla.
Perhostulvan jälkeisenä päivänä on huoneessani vielä eilisestään kahdeksan vierailijaa. Ne ovat leiriytyneet suljetun ikkunan pienapuulle ja istuvat siinä liikkumatta. Kaikki muut, lopetettuaan balettinsa noin kello 10 illalla, ovat menneet ulos samaa tietä, jota tulivatkin, s.o. toisesta ikkunasta, joka on auki yöt ja päivät. Nämä kahdeksan väsymättömän harrasta odottelijaa otan kokeilujeni esineiksi. Pienillä saksilla katkaisen niiden tuntosarvet juuresta poikki muutoin niihin koskematta. Ne eivät piittaa juuri mitään tästä leikkauksesta, sillä ei yksikään hievahda, ei siipeään väräytä. Haavoittaminen ei näytä olleen vaarallista. Sehän onkin hyvä minun suunnitelmilleni.
Päivä kuluu. Perhoset pysyvät yhä samalla paikallaan ikkunan pienalla.
Mutta nyt on ryhdyttävä toisiin toimenpiteisiin.
Jos perhosten on saatava tunnustus naaraan löytämisestä, niin on naaras muutettava toiseen paikkaan ennen öisen lennon alkua. Siksipä vienkin häkin vankeineen rakennuksen toisessa päässä olevan katoksen permannolle, noin viidenkymmenen metrin päähän työhuoneestani.
Illan suussa minä tarkastan viimeisen kerran leikattuja. Kuusi niistä on mennyt ulos avoimesta ikkunasta, kaksi on kyllä jälellä, mutta ne ovat pudonneet lattialle. Ne ovat riutuneita ja kuoleman kielissä, ei niillä ole edes voimia nousta ylös, kun käännän ne selälleen. Tähän äkilliseen heikontumiseen ei ole syynä minun kirurgiani, sillä se uudistuu, kuten tuonnempana kerron, ilman että minun sakseni ovat sekautuneet asiaan.
Kuusi vahvempaa on mennyt. Palaavatkohan ne sen syötin luo, joka niitä eilen veti puoleensa? Löytävätköhän ne tuntosarvettomina vielä häkin, joka nyt on jokseenkin kaukana entisestä paikastaan?
Häkki on pimeässä, melkein avotaivaan alla. Silloin tällöin pistäydyn sitä katsomassa lyhty kädessä ja haavi toisessa. Otan kiinni kaikki häkin luo tulleet vierailijat, tarkastan ne, merkitsen ja lasken sitten vapaiksi viereiseen huoneeseen, jonka oven visusti suljen. Näin yksitellen eristäessäni voi tarkalleen laskea, kuinka monta niitä on, tarvitsematta peljätä, että luen saman perhosen kahdesti. Väliaikainen vankikoppi on tyhjä ja tilava, joten sen ei pitäisi häiritsevästi vaikuttaa vankeihin. Niillä on rauhallisia piilopaikkoja levätäkseen ja kylliksi väljää lennelläkseen. Puoli yhdentoista jälkeen ei enää tule yhtään perhoa häkin luo. Kokous on päättynyt. Kaikkiaan sain 25 koirasta pyydystetyksi. Niiden joukossa oli yksi, jonka tuntosarvet olivat leikatut. Yksi siis vain palasi niistä kuudesta, jotka olivat kyllin terveitä lentääkseen huoneestani ulos. Tämä huono tulos panee ajattelemaan, että pitäisikö myöntää vai kieltää tuntosarvien ohjaava merkitys. Koe on laajemmin uudistettava.
Seuraavana aamuna menen vankieni luokse. Mitä siellä näenkään! Useimmat loikovat permannolla melkein kuolleina. Kun otan ne käteeni, niin vain harvat osoittavat elonmerkkejä. Mutta ehkäpä ne virkoavat, kun tulee aika lähteä lempimismatkoille.
Kaikilta kahdeltakymmeneltäneljältä uudelta perhoselta katkaisen tuntosarvet. Eilen leikatusta koiraasta ei ole enää puhetta, sillä se haukkoo jo henkiään. Vankilan oven jätän auki loppupäiväksi. Menköön ulos ken tahtoo ja lentäköön iltajuhliin ken voi. Saadakseni poislentäneet taas hakemaan häkkiä, muutan sen rakennuksen toiseen päähän alakerroksessa olevaan huoneeseen, johon pääsee suoraan ja helposti ulkoa.
Näistä kahdestakymmenestä neljästä vain kuusitoista kykenee lähtemään lentoon, kahdeksan jää heikontuneina lattialle ja hetken kuluttua ne jo kuolevatkin. Montakohan noista kuudestatoista palannee illalla häkin luo? Ei ainoakaan. Saan kyllä pyydystäneeksi seitsemän perhosta, mutta niillä on kaikilla tuntosarvet. Näyttäisihän tämä todistavan, että tuntosarvien leikkaamisella on jokseenkin tärkeä merkitys, mutta mikä?
"Olenpa nyt jonkin näköinen! Toisten koirien joukkoon ei ole menemistäkään!" arveli nuori verikoira, jolta ihmiset säälimättä leikkasivat korvat. Olivatko perhoset samaa mieltä kuin koirakin? Eivätkö ne kehtaisi esiintyä kilpailijoittensa seurassa kosiskeluhommissa, kun niillä ei ole komeita otsatöyhtöjä? Onko se häveliäisyyttä, vai puuttuuko perhosilta matkaopas? Tai ovatko ne pikemminkin lopen kuluneita jo kauan hehkuneesta rakkaudesta? Seuraavat kokeet selvittävät näiden kysymysten vyyhtiä.
Neljäntenä iltana panen neljätoista uutta ja leikkaamatonta perhoa vangiksi seuraavaksi yöksi. Aamulla käytän hyväkseni niiden liikkumishaluttomuutta ja poistan hiukan karvoja niiden eturuumiin selkäkilveltä. Tämä vähäinen tonsuri ei ollenkaan vahingoita hyönteisiä, silkinhienon untuvan saa helposti raaputelluksi, eivätkä perhoset kadota mitään elintänsä, joka olisi niille välttämättömän tarpeellinen hakiessaan naaraan jälkiä. Niin, perhoille ei ole menetelmästäni haittaa, mutta minulle se on kuitenkin tärkeä tunnusmerkki, jos niitä samoja tapaan häkin luota.
Tällä kertaa ei ole yhtään heikkoa ja lentoon kykenemätöntä, vaan ne kaikki neljätoista katoavat huoneesta yön tullen. Sanomattakin on selvää, että muutan taas häkin. Illalla kahden tunnin kuluessa vangitsen kaksikymmentä perhosta, mutta vain kahdella niistä on kalju täplä. Sitä vastoin niistä, joilta toissapäivänä katkaisin tuntosarvet, ei yksikään ole palannut. Niiden kiima-aika on tyystin päättynyt.
Siis neljästätoista kaljusta vain kaksi tuli takaisin. Miksi kaksitoista oli tulematta, vaikka niillä oli tuntosarvet, joita edellä olemme olettaneet opastajiksi? Miksi toisekseen niin paljon koiraita kuoli, kun olivat vankeina yhden yön? Siksi, että riikinkukkokehrääjän parituskiihko päättyy pian.
Häät ovat perhosten elämän ainoana tarkoituksena ja häitä varten on niillä ihmeteltävät edellytykset. Matkasta, pimeästä ja esteistä huolimatta koiras voi löytää toivottunsa, mutta etsiskelemiseen ja huvitteluun se voi käyttää vain muutaman tunnin kahtena tai kolmena iltana. Jollei se sinä aikana ole mitään hyötynyt, on kaikki lopussa, sillä sen tarkka kompassi joutuu epäkuntoon ja loistava johtotähti sammuu. Mitäpä enää kauemmin eläisikään! Välinpitämättömänä se vetäytyy johonkin sopukkaan ja nukkuu siellä viimeistä untansa haaveilujen ja vastoinkäymisten päätyttyä.
Suuri riikinkukkokehrääjä elää vain jatkaakseen sukuaan, itsensä ravitsemista se ei tunnekaan. Toiset perhoset lentelevät iloisesti kukasta kukkaan ja pistävät oikaistun imutorvensa niiden mesiteriöihin, mutta tämä verraton paastooja on vapautunut täydellisesti vatsansa vaatimuksista eikä nauti mitään, millä itseään virvoittaisi. Sen suuosat ovat vain näennäisiä, mutta eivät todellisia ja käyttökelpoisia elimiä. Ei ainoatakaan suupalaa se nielaise, siksi sen elämä on niin lyhyt. Sammuuhan lamppukin, jollei siinä ole öljyä. Riikinkukkokehrääjä kieltäytyy ruuasta, mutta sen on myös kieltäydyttävä pitkästä iästä. Kaksi tai kolme iltaa riittää parien kohtaamiseen, ja sen jälkeen on kaikki lopussa, perhonen on elämänsä elänyt.
Miksi sitten ne, joilta tuntosarvet leikattiin, eivät tulleet takaisin? Eivätkö ne enää voineet löytää vangitun naaraan häkkiä? Ei suinkaan, vaan niiden lentoaika oli päättynyt, kuten niidenkin, joilta nypittiin karvat eturuumiista. Yhä vieläkin on siis tuntosarvien merkitys hämärä, sillä kokeiluaika oli liian lyhyt.
Minun vankini elää kahdeksan päivää häkissään ja houkuttelee joka ilta aina oikkujeni mukaan milloin mihinkin paikkaan taloani vierailijoita, välistä enemmän ja välistä vähemmän. Minä pyydystän ne kaikki, suljen yöksi johonkin huoneeseen ja raaputan seuraavana päivänä eturuumiista karvat.
Näinä kahdeksana iltana saapui häkin luo kaiken kaikkiaan sataviisikymmentä koirasta. Kun ottaa huomioon, että minun oli kahtena seuraavana vuonna sangen vaikea löytää näitä perhosia jatkaakseni tutkimuksiani, niin tuo summa on hämmästyttävän suuri. Kyllähän riikinkukkokehrääjän koteloita on minun seudullani, mutta ne ovat jokseenkin harvinaisia, sillä toukan ravintokasvit, vanhat mantelipuut ovat myös harvinaisia. Kahtena talvena hain niitä kaikkialta, kaavin mantelipuita, tarkastin kuloheinätukut niiden juurelta, mutta aina sain palata tyhjin käsin. Noiden sadanviidenkymmenen on siis täytynyt tulla kaukaa, hyvinkin kaukaa, ehkä parin kilometrin päästä. Mutta miten ne saivat tiedon siitä, mitä oli tapahtunut minun huoneessani? Niillä on voinut olla oppaina vain joko valo, ääni tai haju. Kilometrien päähän näkeminen on tietysti mahdoton, eihän näkö ohjannut niitä edes avonaiseen ikkunaan. Samoin ei äänestäkään voi olla puhetta, sillä lihava naaras, joka voi houkutella koiraita niin loitolta, ei ääntele ollenkaan, ei ainakaan niin kovasti, että ihmiskorva sitä tajuaisi. Ja vaikka otaksuisikin äänen syntyvän sisäisistä värähdyksistä, joita ehkä kuulisi kaikista tarkimmalla mikrofonilla, niin ne äänet eivät voisi kuulua niin pitkien matkojen päähän kuin kyseessä olevat.
Haju on siis ainoa mahdollinen opastaja. Haihtuvien hajuerityksien olettaminen näyttää todellakin selittävän perhosten kokoutumisen paremmin kuin muut otaksumat, perhosethan löytävät viekoittimen vasta jonkun aikaa epäröiden haeskeltuaan. Onko tämä haju käsitettävä samanlaiseksi kuin se, jota me tavallisesti hajuksi tai tuoksuksi kutsumme, nimittäin pienen pienten hiukkasien virtailemiseksi, niin pienien ja hienojen, ettemme niitä ollenkaan tunne, vaan jotka voivat kuitenkin vaikuttaa paremmin kehittyneisiin hajuelimiin kuin meidän nenämme? Hyvin yksinkertainen koe valaisee kysymystä. Tämä hieno haju on sekoitettava ja vaimennettava jollakin pistävällä ja väkevällä haisulla, joka voi ottaa kokonaan valtoihinsa hajuaistimet. Ylenmääräinen hajuhan tekee hienoimmat tuoksut tehottomiksi.
Minä ripottelen sentähden edeltäpäin naftalinia siihen huoneeseen, johon koiraiden pitäisi illalla tulla, ja panen naftalinilla täytetyn rasian häkkiin aivan naaraan vierelle. Illalla haiseekin huone niinkuin kaasutehdas. Mutta minun metkuni eivät auta. Perhoset saapuvat kuten tavallisesti ja lentävät kivihiilitervan hajulla kyllästetystä ilmasta huolimatta suoraan häkin luo, yhtä suoraan ja varmasti kuin hajuttomassakin huoneessa.
Minun uskoni hajun ohjaamiskykyyn horjuu. Ikävä kyllä, en voi tehdä enää lisäkokeita, sillä sinä samana päivänä vankini heittää henkensä munittuansa hedelmöittymättä jääneet munansa häkin rautalankaverkkoon. Se menehtyi tuloksettomaan vartomiseen.
Minun täytyy odottaa tulevaan vuoteen saadakseni uusia perhosia ja täydentääkseni kokeilujani.
Kesällä ostan toukkia viidellä pennillä kappaleen. Tämä kauppa on mieleistä muutamista naapurieni poikaviikareista, jotka tavallisesti hankkivat minulle kaikenkaltaisia tavaroita. Torstaisin, päästyään hirveistä verbien taivutuksista, he juoksentelevat ympäri maita ja mantuja ja löydettyään silloin tällöin suuren toukan kantavat sen minulle kepakon nenässä. Poikapahat eivät uskalla siihen koskea ja ihmetellen katselevat minun rohkeuttani, kun otan sen käteeni kuten he itse ottaisivat omat silkkimatonsa.
Ranskassa on kouluilla lupa joka torstai. Syötettyäni toukkia mantelipuun lehdillä ne koteloituivatkin muutamien päivien kuluttua. Seuraavana talvena etsiskelin vielä koteloita ravintokasvien juurilta ja sainkin monta entisten lisäksi. Tutkimuksista innostuneet ystäväni auttoivat myös minua. Ja lopulta kaiken puuhan, juoksun, kaupanhieronnan ja risukkojen raapimisten jälkeen olen saanut haalituksi kokonaisen kotelovalikoiman. Koteloiden joukossa on kaksitoista muita suurempaa ja painavampaa koteloa. Niistä tulee naaraita.
Mutta taaskin toiveeni pettyvät. Toukokuussa, juuri silloin kun koteloiden aika on puhjeta, tulee takatalvi. Mistraltuuli ulvoo, repii platanien lehtialut ja ripottelee ne pitkin maata. On kylmä kuin joulukuussa. Taas saa sytyttää iltaisin takkavalkean ja ottaa paksun vaatetuksen, jonka jo on heittänyt pois.
Perhosille tulee kovat koettelemusten ajat. Koteloiden puhkeaminen on hidasta, niistä kömpivät ovat kohmettuneita.
Naaraat vartovat häkeissään, tänään toinen, huomena toinen aina syntymisvuoronsa mukaan, mutta vain muutamia koiraita tulee vierailulle. Niitä töyhtöpäitä kyllä on lähellä, sillä olen laskenut kaikki kokoelmani koteloista päässeet puutarhaan, merkittyäni ne kuten ennenkin. Tulee vain joitakuita, tulkootpa sitten läheltä tai kaukaa, ja nekin ovat innostuksettomia. Ne lentävät sisään ja hetken kuluttua katoavat taas eivätkä enää palaa. Kylmyys on jäähdyttänyt rakastelevaisiakin.
Ehkä alhainen lämpömäärä vaikuttaa myös hajujen synnyttäjiin, naaraisiin, haitallisesti, ehkä lämpö niitäkin kiihoittaa, kylmä lamauttaa kuten hajujen vastaanottajia, koiraita.
Oli miten oli, mutta tämä vuosi on taas mennyt hukkaan. Miten katkeraa onkaan, että kokeiluni ovat vuodenaikojen oikkujen orjia!
Yritän vielä kolmannen kerran. Kasvatan toukkia, juoksentelen koteloita etsimässä, ja toukokuun tullessa onkin minulla taas niitä tarpeeksi suuri varasto. Kevät on kaunis, niinkuin toivoinkin. Taas tulee perhosia tulvanaan kuten ensi kerralla sen suuren hyökkäyksen aikana, joka aiheutti nämä tutkimukseni.
Joka ilta saapuu vieraita kaksitoista, kaksikymmentä ja enemmänkin aina parvessaan. Naaras, tanakka ja turpea muori, pysytteleikse rautalankahäkin verkossa kiinni, aivan liikkumattomana, siipeään väräyttämättä. Se ei näytä välittävän rahtuakaan siitä, mitä häkin ulkopuolella tapahtuu. Siitä ei leviä minkäänlaista hajua, jota perheeni herkinkään nenä tuntisi, se ei päästä ääntä, jota todistajiksi kutsumani väen tarkinkaan korva kuulisi. Hievahtamatta ja hartaasti se odottaa.
Koiraat, kaksittain, kolmittain ja useampiakin yhtaikaa, laskeutuvat häkin kuvulle, juoksentelevat vilkkaasti edestakaisin sen päällä, piiskaavat sitä alati värisevien siipiensä kärjillä. Kilpailijat eivät tappele keskenään, mustasukkaisuudesta ei merkkiäkään, jokainen koettaa vain parhaan kykynsä mukaan päästä häkin sisään. Hetkeksi ne jättävät turhat yrityksensä, lentävät pois ja yhtyvät ylös-alas-hyörivän joukon tanssiin. Jotkut lähtevät toivottomina avoimesta ikkunasta ulos, mutta toisia tulee niiden sijaan, ja häkin päällä jatkuvat sisäänpyrkimysyritykset kello kymmeneen saakka keskeytymättä, joskus hiukan vaimeten, toisin ajoin taas yltyen.
Joka ilta muutan häkin eri paikkaan, milloin vien sen pohjoiseen, milloin etelään, välistä ensimäiseen, välistä toiseen kerrokseen, joskus oikeaan siipirakennukseen, joskus vasempaan viidenkymmenen metrin päähän edellisestä, ulkosalle tai syrjäisen huoneen sopukkoihin. Mutta kaikki nämä äkilliset majanmuutot eivät eksytä perhosia, eivät johda niitä oikealta tieltä harhaan. Niitä narratessani olen kuluttanut kokeiluaikaani ja ehdyttänyt kolttosieni varaston.
Perhosien paikanmuisti ei tässä suhteessa merkitse mitään. Eilen esimerkiksi oli naaras eräässä huoneessa. Koiraat lentelivät siellä pari tuntia, jotkut jäivät sinne yöksikin. Kun huomeniltana auringon laskeutuessa menen muuttamaan häkkiä, ovat kaikki poissa. Useimmat voivat vain kaksi tai kolme kertaa uudistaa öisen retkeilynsä, kuten edellä näimme. Mihin ne takaisin tullessaan lentävät ensiksi?
Niille on tie tuttu eiliseen rendez-vous-paikkaan. Luulisi niiden sinne menevänkin muistin ohjaamina, ja vasta kun huomaavat, ettei siellä mitään ole, vasta sitten jatkavan muualle tutkimusretkeilyään. Niin luulisi, mutta vastoin minun odotuksiani tapahtuikin vallan toisin. Siihen huoneeseen, jossa naaras eilen oli, ei yksikään kosijoista pistäydy. Opas, luotettavampi kuin muisti, johtaa ne toisaalle.
Tähän saakka olen pitänyt naarasta peittämättömässä metalliverkkohäkissä. Tarkkasilmäiset vierailijat ovat sen nähneet — niin, me sanoisimme — pilkkopimeässä. Mutta mitä tapahtuisi, jos sulkisi naaraan läpinäkymättömään koppaan? Eivätkö erilaatuiset laatikot voisi joko päästää tai estää ohjaavien hajujen leviämistä?
Sydämen sähköaallot ovat johtaneet langattoman telegrafin keksimiseen. Mutta eikö riikinkukkokehrääjä ole siinä suhteessa meistä edellä? Eikö kotelosta tullut naaras lähetä kilometrien päässä oleskeleville kosijoille hääkutsuja sähkö- tai magnettiaaltojen välityksellä, aaltojen, joita eri aineista valmistetut laatikot voisivat joko johtaa tai pysäyttää? Sanalla sanoen, eikö riikinkukkokehrääjänaaras käytä omalla tavallaan jonkinlaista langatonta sähkötystä? Mahdottomalta tuo ajatus ei tunnu, sillä hyönteisillä on usein hyvin ihmeteltäviä keksintöjä.
Kokeillakseni panen naaraan vuorotellen rautapelti-, puu- ja pahvilaatikkoihin, jotka kaikki ovat ilmaapitävästi suljettuja ja tarkasti kitattuja. Käytän myös lasikupua, joka on eristysalustalla, lasilevyn päällä.
No niin. Silloin kun naaras on suljettuna aivan tiiviiseen laatikkoon, ei sen luo tule yhtään koirasta, ei ainoatakaan, olkoonpa ilta kuinka lämmin ja tyyni tahansa. Metallinen, lasinen, puinen ja pahvinen koppa on kyennyt estämään kutsun leviämisen.
Kun panen naaraan laajaan purkkiin, jonka suulle sidon tulpaksi paksun pumpulikerroksen, niin on tulos samanlainen, kielteinen. Pumpulikin riittää ehkäisemään viestin viennin laboratorioni salaisuuksista. Yksikään koiras ei saavu.
Käytän sitten toisekseen hataroita ja hiukan raollaan olevia rasioita, jotka pistän vielä pöytälaatikkoon tai kaappiin, mutta näistä lisäkätköistä huolimatta perhoset tulevat yhtä monilukuisina kuin silloinkin, kun naaras oli rautalankahäkissä huoneeni pöydällä. Muistanpa elävästi eräänkin illan, jolloin naaraserakko odotteli vieraitaan hattuaskissa vaatekomeron perukassa. Vierailijat tulivat, lensivät komeron ovelle ja puskea toksivat sitä vastaan pyrkien sisään. Mistä kaukaa ketojen takaa lienevät nämä matkailevaiset olleetkin, kuitenkin ne tarkkaan tiesivät, kuka ovilaudan takana piili.
Edellisestä selviää, että hyvin suljettu laatikko, olipa se sitten hyvä tahi huono sähkön johtaja, ehkäisi kaikki naaraan merkinannot. Tässä ei siis voi olla kysymys langattoman telegrafin tapaisesta tietojen lähettämisjärjestelmästä. Mutta kun laatikko ei ollut aivan tiivis, joten sen sisässä oleva ilma oli yhteydessä ulkoilman kanssa, silloin voi naaras kutsua koiraat jo kaukaa ja opastaa ne oikealle tielle. Sentähden näyttää todenmukaiselta, että haju sittenkin on perhosten ohjaajana, vaikka ennen tekemäni naftalinikoe tuntui kumoavan tämän otaksuman.
Minun kotelovarastoni loppuu ja kysymys jää yhä hämäräksi.
Yrittäisinkö vielä neljäntenä vuotena? Luovun tästä tuumastani siksi, että yöllä häitänsä viettävästä perhosesta on vaikea tehdä havaintoja. Kosiskelijan osatakseen päämääräänsä ei tarvitse valvoa, mutta minun inhimillinen silmäni ei voi pimeässä tarkasti seurata sen parittelemismenoja. En voi kynttilälläkään huonetta valaista, sillä hyörivien parvi sen pian sammuttaa. Lyhty ei kyllä sammuisi, mutta sen valo ei ole tarpeeksi riittävä minun tutkijan-turhantarkkuudelleni, sillä minä tahdon nähdä ja nähdä selvästi.
Eikä siinä kaikki. Valo harhauttaa perhoset päämäärästään, hämmentää ne pois toimistaan ja häiritsee niitä pahasti. Huoneeseen tulleet vierailijat lentävät mielettöminä liekkiä kohti, kärventävät karvansa ja ovat senjälkeen palohaavoista kiihoittuneina epäluotettavia todistajia. Ja jos lasisuojus pitäisikin ne kaukana liekistä, etteivät ne voisi korventua, niin ne asettuvat kuitenkin lähelle tulta eivätkä sen häikäiseminä liikahda paikaltaan.
Eräänä iltana oli naaras ruokasalin pöydällä vastapäätä avonaista ikkunaa. Katosta riippuva öljylamppu, jossa oli leveä valkoinen emaljivarjostin, oli sytytetty. Sisään tulleista perhosista jotkut pysähtyivät hyvin kärkkäinä häkin kuvulle vangin viereen, mutta toiset tehtyään ohimennen pienen tervehdyksen lensivät lampun luo, kiersivät sitä hetken ja leiriytyivät sitten pysyväisesti opaalinvärisestä liekkikartiosta virtaavan valon lumoamina lampunsuojustimen alle. Lasten kädet ojentuivat niitä ottamaan.
"Älkää ottako", sanoin, "älkää! Olkaamme vieraanvaraisia, älkäämmekä häiritkö valotabernakeliin tulleita pyhiinvaeltajia."
Ei yksikään perhonen liikahtanut koko iltana, seuraavankin päivän ne olivat siinä. Valosta hurmaantuneina ne olivat unohtaneet rakkauden hurmauksen.
Tulesta siihen määrin kiihoittuvilla perhosilla on mahdotonta tehdä tarkkoja ja pitkäaikaisia kokeiluja niinä vuorokauden hetkinä, jolloin havainnon tekijä itse tarvitsee valaistusta. Jätän sen vuoksi sikseen suuren riikinkukkokehrääjän ja sen yölliset häät. Kokeisiini tarvitsen toisenlaista perhosta, semmoista, joka on yhtä etevä lemmenkohtauksiensa järjestäjä, mutta viettää häänsä päivällä.
Ennenkuin alan kertomuksen siitä perhosesta, joka nämä ehdot täyttää, jätän asioiden aikajärjestyksen hetkiseksi ja sanon muutaman sanan eräästä perhosesta, johon tutustuin vasta sen jälkeen kuin olin jo nämä tutkimukseni lopettanut. Se on pieni riikinkukkokehrääjä (Saturnia pavonia L.).
Sen komea kotelo tuotiin minulle mistä lie tuotukaan. Kotelon yllä on väljä, valkoinen silkkipaita. Tässä epäsäännöllisen poimukkaassa kopassa on irtonainen kotelo mukavasti. Se on rakenteeltaan samanlainen kuin suuren riikinkukkokehrääjän kotelo, mutta kooltaan sitä pienempi.
Tästä tallessani olleesta kotelosta tulee maaliskuun lopulla palmusunnuntain aamuna naarasperhonen, jonka suljen heti rautalankahäkkiin huoneeseeni. Aukaisen ikkunan, että sanoma tapahtumasta pääsisi leviämään kedoille ja vierailijoilla olisi vapaa pääsy, jos niitä tulee. Naaras tarttuu kynsillään häkin rautalankoihin eikä siitä liikahda viikkokauteen.
Vankini on komea. Sen ruskea sametti on aaltomaisesti juovikas, niskassa valkoinen turkisreunus, etusiipien kärjissä karmiinipunainen laikku, siipien suurissa silmätäplissä kaartuu musta, valkoinen, punainen ja okrakeltainen samankeskisiksi kuultaviksi renkaiksi. Sen puku on melkein samanlainen kuin suuren riikinkukkokehrääjänkin, mutta hiukan vaaleampi. Kolme tai neljä kertaa eläessäni olen tavannut tämän niin silmäänpistävän perhosen. Koteloon tutustuin vasta eilen. Koirasta en ole nähnyt koskaan, mutta kirjoista olen saanut tietää, että se on puolta pienempi kuin naaras, sen väri on eloisampi ja koreampi ja etusiivillä on oranssin keltaa.
Saapuukohan tuo töyhtöpäinen hieno keikari, jota en vielä tunne, koska se näyttää olevan harvinainen minun paikkakunnallani? Saakohan se sanoman kaukaisille olinpaikoilleen morsiamesta, joka sitä odottaa työhuoneeni pöydällä? Uskallan luottaa siihen enkä petykään. Niitä tulee, tulee enemmän kuin osasin aavistaa.
Kun me kello kahdentoista aikaan istuudumme syömään, töytää pikku Paul sisään. Mahdollisesti sattuvat tapaukset olivat jännittäneet hänen mieltänsä niin, että hän myöhästyi pöydästä. Nyt hän juoksee luoksemme posket hehkuen ja tuo näpissään jonkun kauniin perhosen siiven kärkeä, jonka hän sai kopatuksi, kun perhonen lensi minun kamariini. Hän näyttää minulle ja pyytää tarkastamaan.
"Kas niin", sanoin, "se on juuri meidän odottamamme vaeltaja. Käärikäämme ruokaliinamme kokoon ja menkäämme katsomaan, mitä on tekeillä. Syödään sitten myöhemmin."
Aamiainen unohtuu nähdessämme niitä ihmeitä, mitä huoneessani tapahtuu. Käsittämättömän täsmällisesti koiraat tulevat naaraan taikakutsusta. Mutkitellen lentäen ne saapuvat toinen toisensa jälkeen, kaikki pohjoisesta päin. Tällä seikalla on oma merkityksensä. Ilma oli nimittäin kylmä koko viikon ja talvi tulemassa takaisin. Pohjatuuli ulvoo ja kuolettaa mantelipuiden varomattomat kukkanuput. Se on vain yksi meidän tavallisista puuskapäisistä kevään enteistämme. Tänään ilma äkkiä lämpenee, mutta pohjoistuuli yhä puhaltaa.
Siitäpä syystä vangin luokse tulleet perhoset lentävät pohjoisesta päin myötätuuleen seuraten ilmavirran mukana. Ei yksikään kulje vastatuuleen. Jos niillä olisi kompassina meidän nenämme tapainen hajuaistin, jos niitä olisivat johtaneet ilmaan levinneet hajuhiukkaset, niin niiden olisi pitänyt saapua päinvastaiselta suunnalta. Etelään olisi tuuli voinut hajua kuljettaa, mutta miten voi luulla, että se, jota me sanomme hajuksi, olisi voinut niille viedä tietoja pitkien matkojen päähän vastatuuleen nyt tuon itsevaltiaan ilmojen lakaisijan, mistralin puhaltaessa? Mahdottomalta se minusta tuntuu.
Kahden tunnin ajan lensivät vierailijat huoneeni edustalla päivänpaisteessa edes ja takaisin. Useimmat hakevat kauan tutkien seinämää, lentäen pitkin maata. Nähdessään niiden niin etsivän, tahtoisi niitä auttaa löytämään sitä paikkaa, jossa niitä luoksensa vetävä syötti odottaa. Kaukaa ne lensivät erehtymättä, mutta nyt lähellä näyttää niitä suuntaava aisti olevan heikko. Kuitenkin ne ennemmin tai myöhemmin pääsevät perille huoneeseen vankia tervehtimään. Kahden tunnin kuluttua on juhla lopussa. Kaikkiaan tuli kymmenen perhosta.
Koko viikon ajan, joka kerta puolenpäivän seuduissa, auringon kirkkaimmin paistaessa tulevat perhoset, mutta niiden luku pienenee päivä päivältä. Niiden koko määrä lähentelee neljääkymmentä. Mielestäni on tarpeetonta toistaa niitä kokeita, joiden tulokset jo tiedän. Rajoitun vain toteamaan kaksi seikkaa.
Ensiksikin, että pieni riikinkukkokehrääjä on päivisin liikkuva, s.o. viettää häänsä keskellä kirkasta päivää. Suurelle riikinkukkokehrääjälle — jonka sekä täysimuotoisen perhosen rakenne että toukan teollisuustoimet sitä niin paljon muistuttavat — pitää sitävastoin olla yön ensimäisten tuntien hämärä. Selittäköön ken tahtoo tämän tapojen vastakkaisuuden.
Toiseksi: perhosten saapumista tuulen päältä ei estänyt ilman kova virtailu, joka kuljetti hajua synnyttävät hiukkaset päinvastaiseen suuntaan.
Jatkaakseni tutkimustani tahtoisin siis päivällä häitään viettävää perhosta, jotakin toista kuin pieni riikinkukkokehrääjä, sillä tämä tuli liian myöhään, minulla ei ollut enää mitään siltä kysyttävää, jotakin toista, jota ei mikään ulkonainen syy kuljettaisi, vaan joka, itse toimisi ja voisi minulle selittää hääjuhlien salaisuuden. Saankohan semmoisen perhon?
Tammikehrääjän häälennot.
Lasiocampa quercus L.
Olen päättänyt sen perhosen saada, — niin, nyt se minulla onkin. Eräänä aamuna tuli luokseni vihanneskoreineen seitsenvuotias poikaressu, vilkkaat kasvot pesemättöminä, avojaloin, rikkinäiset housut nuoranpätkällä vyötettyinä. Saatuaan maksun äitinsä lähettämistä nauriista ja tomaateista, muutamia viisipennisiä, jotka minä laskin yksitellen hänen kouraansa, hän otti taskustaan käärön, jonka hän oli löytänyt edellisenä iltana pensaikosta nyhtäessään ruohoa kaniineille.
"Entäs tämän", sanoo hän ojentaen minulle löytönsä, "otatteko tämän?"
"Otan toki. Koetappa löytää useampia, niin monta kuin suinkin, niin minä lupaan sinulle sunnuntaina hyvät kyydit karusellissa. Tästä saat jo aluksi pari kolikkoa. Älä sekoita niitä naurisrahoihisi, vaan pistä erilleen."
Pitäen ylen iloisena jo kokonaista omaisuutta kourassaan ja varmana vastaisesta rikkaudestaan lupaa pikku pörröpääni etsiä kovasti.
Hänen mentyään tarkastan esinettä, ja tarkastamisen arvoinen se onkin. Se on kaunis, tylpänpyöreä kotelo, kiinteä ja helakanpunainen, muistuttaen hyvin paljon silkkimatoviljelyksen tuotteita. Kirjojeni lyhyiden selostuksien johdolla voin melkein varmasti päättää sen olevan tammikehrääjän (Lasiocampa [Gastropacha] quercus L.) kotelon. Mikä onni, jos niin olisi, silloin voisin jatkaa tutkimuksiani, täydentää ehkä sen, jota riikinkukkokehrääjä (Saturnia) pani olettamaan.
Tammikehrääjä on todellakin klassillinen perhonen, eikä ole sitä hyönteistieteellistä teosta, jossa ei puhuttaisi sen häiden-aikaisista seikkailuista. Tulkoonpa, sanotaan, naaras vankeuskotelostaan esiin asuinhuoneessa tai vaikka laatikon kätkössä ja olkoon kuinka kaukana tahansa maaseudulta suurkaupungin humussa, sen tulosta leviää kuitenkin tieto asianharrastajille metsiin ja niityille. Meille käsittämättömän kompassin ohjaamina rientävät koiraat etäisiltä olinpaikoiltaan, tulevat laatikon luo ja tutkivat sitä kierrellen ja kaarrellen.
Nämä ihmeet olivat minulle kirjoista tuttuja, mutta onhan aivan toinen asia nähdä sitä kaikkea omin silmin ja samalla hiukan kokeillakin.
Mitähän minä saanenkaan tästä saaliistani? Tuleeko siitä tuo kuuluisa kehrääjä?
Sillä on toinenkin nimi "Minime à bande", s.o.[Minime erään fransiskanimunkkikunnan alaosaston "vähäisimpien veljesten" (latinaksi Fratres minimi) jäsen.] juovikas munkki. Tämän omituisen nimen on kehrääjä saanut koiraspuolen värin mukaan. Sillä on näet munkkikaapu, mutta ei villakangasta, vaan parainta samettia. Etusiivissä on himmeä poikkijuova ja pieni valkea silmätäplä.
Tammikehrääjä ei ole kotiseudullani tavallinen perho, jonka saisi kiinni, milloin vain haaveineen ulos menee. En ole sitä kertaakaan tavannut niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen syrjäisessä kylässäni viettänyt. Totta kyllä on, etten ole innokas keräilijä, sillä kokoelmien kuolleet hyönteiset kiinnittävät mieltäni sangen vähän. Elävistä minä pidän, kaikkia elimiään käyttävistä eläimistä, ja tarkkaavainen katseeni seuraa kaikkea, mikä elävöittää luontoa, korvaten kokoomisinnon puutteen. Siksipä muodoltaan ja väriltään niin silmäänpistävä perhonen ei olisi jäänyt huomaamatta, jos sen kerrankin olisin tavannut. Eikä pieni etsiskelijäkään enää toista löytänyt, vaikkakin olin hänen intoaan kohottanut karusellissa ajamislupauksella. Kolmen seuraavan vuoden aikana otin avukseni sitä hakemaan ystäväni ja naapurini, etupäässä nuoret, jotka ovat erinomaisen teräväsilmäisiä risukkojen ruopijoita. Minä itsekin kaivelin lehtikasojen alukset, tarkastin soraläjät ja tutkin ontot puut, mutta turhaan, arvokasta koteloa ei löytynyt. Tästä käy jo tarpeeksi selville, että tammikehrääjä on hyvin harvinainen asuntoni ympäristössä. Tuonnempana näemme, kuinka tärkeä seikka tämä on.
Kuten otaksuinkin, oli kotelossa tuo erinomainen perhonen. Elokuun 20 p. tuli siitä esiin lihava ja pullea naaras, puettuna samanlaiseen verhaan kuin koiraskin, väriltään kuitenkin hiukan kirkkaampi, melkein vaaleankeltainen. Panin sen rautalankaverkosta tehdyn kuvun sisään huoneeni keskellä olevalle suurelle laboratoriopöydälle, joka oli täynnä kirjoja, pulloja, maljoja, rasioita, koeputkia ja muita kompeita. Lukija tuntee jo paikat, ne samat, joista on ollut puhetta edellisessä kappaleessa. Kaksi puutarhan puolella olevaa ikkunaa valaisee huoneen. Toinen niistä on kiinni, toinen auki yöt ja päivät. Näiden välille, neljä tai viisi metriä niistä, on perhonen asetettu puolihämärään.
Se päivä ja seuraavakin kuluu ilman mainitsemisen arvoisia tapahtumia. Vanki riippuu etujalkojensa kynsien varassa rautalankahäkin valoon käännetyllä puolella liikkumattomana ja velttona, siipiään väsyttämättä, tuntosarviaan heilauttamatta, kuten riikinkukkokehrääjänaaraskin riippui.
Kehrääjäemo kypsyy ja vahventaa pehmeää lihaansa. Elintensä toiminnalla, josta tiede ei tiedä rahtuakaan, se valmistaa houkutuskeinoa, joka sille haalii vieraita kaikilta ilmansuunnilta. Mitä tapahtuu sen turpeassa ruumiissa, mitkä muutokset siinä päättyvät, niin että se kohta voi saada liikkeelle koko ympäristönsä?
Kolmantena päivänä on morsian valmis. Juhla alkaa täydessä loistossaan. Olin juuri puutarhassa enkä enää mitään toivonutkaan asian niin pitkistyttyä, kun huomasin kolmen seuduissa iltapäivällä — ilma oli silloin lämmin ja aurinko paistoi — perhosparven lentää lepattelevan avonaisen ikkunan aukossa.
Ne ovat rakastuneita koiraita, jotka tulevat tervehtimään kaunotarta. Toiset lentävät huoneeseen, toiset ulos, muutamat laskeutuvat seinämälle lepäämään kuten pitkästä matkasta väsyneet.
Näen jonkun lentävän kaukaa muurien ja kypressiaidan ylitse. Niitä tulee joka suunnalta, mutta yhä vähemmän ja vähemmän. Olen lyönyt laimin kokoontumistilaisuudessa olon, ja nyt ovat jo melkein kaikki kutsuvieraat saapuneet.
Menen sisään. Tällä kertaa näen ihmeellisen näytelmän, jollaiseen jo suuret yöperhoset ovat tutustuttaneet, mutta nyt näen sen selvällä päivällä, joten ei pieninkään yksityisseikka jää huomaamatta. Huoneessa leijaa kokonainen pilvi perhoskoiraita, noin kuusikymmentä, sikäli kuin niitä voi laskea tuosta liikehtivästä sekamelskasta. Jotkut lentävät ikkunan luo kierrettyään rautalankahäkin, mutta palaavat pian tehden taas kierroksensa. Innokkaimmat laskeutuvat häkin päälle hätyytellen toisiaan jaloillaan, tuuppien ja koettaen tunkeutua paraimmille paikoille. Väliseinän toisella puolella odottaa vanki rauhallisena, paksu takaruumis verkkoa vastaan riippuen. Ei liikutuksen merkkiäkään herätä hänessä tuo levoton tungos.
Mennen ja tullen, istuen häkin päällä ja lennellen huoneessa ne ovat jatkaneet kolmisen tuntia hillitöntä häätanssiaan. Mutta aurinko laskeutuu, ja ilma hiukan viilenee. Se jäähdyttää myös perhosten intoa. Monet lentävät ulos palaamatta enää takaisin. Toiset hakevat sopivan paikan odottaen huomista kokousta, ne asettuvat suljetun ikkunan pienapuulle, kuten riikinkukkokehrääjänkin koiraat tekivät. Juhla on päättynyt täksi päiväksi, mutta se kait alkaa huomenna uudestaan, sillä se on jäänyt suojelevan rautalankaverkon takia tuloksettomaksi.
Vielä mitä! Suuren erehdykseni tähden se ei enää alkanutkaan. Iltamyöhällä tuotiin näet minulle rukoilijasirkka (Mantis religiosa), jonka erinomaisen pieni ruumis oli huomiota ansaitseva. Ajatellen iltapäivän tapahtumia, hyvin hajamielisenä panin kaikessa kiireessäni tuon petohyönteisen talteen kehrääjän häkkiin. Ei pistänyt päähänikään, ettei tämä yhdessä asuminen voisi luonnistua. Sirkkahan oli niin hento ja toinen niin paksu. Minun ei siis tarvinnut mitään pelätä.
Mutta miten huonosti tunsinkaan tuon elukan lihanhimon! Seuraavana päivänä näin katkeraksi hämmästyksekseni sirkan ahmimassa isoa perhosta. Pää ja rinnan etuosa olivat jo tipotiessään. Kauhea elävä, miten pahasti teitkään! Hyvästi tutkimukseni, joita olin hartaasti ajatellut koko yön! Kolmeen vuoteen en niihin voi ryhtyä, kun en saa toista perhosta.
Tästä vastoinkäymisestä huolimatta älkäämme unohtako sitä vähää, minkä jo opimme. Noin kuusikymmentä koirasta kokoontui yhtenä ainoana iltana. Kun muistaa, kuinka harvinaisia kehrääjät ovat, ja miten minä ja apulaiseni etsimme niitä turhaan vuosikausia, niin tämä luku hämmästyttää. Siis sieltä, mistä ei hakiessa löytynyt yhtään ainoaa, sieltä keräsi naaraan houkutuskeino niitä koolle kokonaisen parven.
Mutta mistä ne tulivat? Epäilemättä hyvin kaukaa ja joka suunnalta. Niin kauan olen tehnyt matkoja ympäristööni, että joka pensas, joka sorakasa on minulle tuttu ja voin vakuuttaa, ettei tammikehrääjää siellä ole ollut.
Kolmen vuoden kuluttua suo onni, jota niin hartaasti olen odottanut, taas minulle kaksi kehrääjän koteloa. Niistä kummastakin tulee naaras muutaman päivän väliajan perästä keskipalkoilla elokuuta. Tämä onnenpotkaus tekee mahdolliseksi uudistaa kokeeni ja järjestää ne hiukan toisin.
Teen hetimmiten vielä kerran kokeilut, joihin jo riikinkukkokehrääjä antoi sangen varman vastauksen. Päivällä liikkuja ei ole yövaeltajaa tyhmempi. Se ei välitä kepposistani, vaan lentää erehtymättä rautalankahäkkiin teljetyn luokse, mihin paikkaan kojeen huoneessa siirtänenkin. Se osaa sen hakea vaatekaapin kätköistä, se löytää sen laatikosta, jos laatikko ei ole aivan tiivis. Mutta jos laatikko on ilmanpitävästi suljettu, lopettaa se lentonsa tietojen puutteessa. Siihen saakka siis vain riikinkukkokehrääjäkoiraan suurenmoisten saavutusten toistamista.
Jos laatikko on tiiviisti suljettu, joten sen ilma ei ole yhteydessä ulkoilman kanssa, ei tammikehrääjäkoiras saa mitään viestiä vangitulta. Ei yksikään saavu, vaikka laatikko olisi avonaisen ikkunan laudalla silmin nähtävänä. Siksi tulee mieleeni yhä varmempana ajatus erittyvästä hajusta, joka ei voi tunkeutua metallisen, puisen, pahvisen tai lasisen suojuksen läpi.
Tätä seikkaa tutkiessani ei suurta yöperhosta voinut pettää naftalini, jonka piti minun mielestäni voimakkaalla hajullaan voittaa ne erinomaisen hienot haihtumaeritykset, joita ei ihmisen hajuaisti tunne. Kokeen uudistan tammikehrääjälläkin. Tuhlaan tällä kertaa ylenmäärin kaikkien mehusteiden tuoksuja ja hajuaineiden löyhkää, mitä vaan rohdosvarani suinkin tarjoavat.
Osaksi naaraan vankilan, rautalankakuvun sisään, osaksi sen ympäri olen asettanut kymmenkunnan teevatia, joissa on naftalinia muutamissa, toisissa laventeliöljyä, petroleumia ja eräissä rikkivetyvettä, joka haisee kuin mädännyt muna. Sen enempää en voi tehdä, ettei vanki vallan tukehtuisi. Tein nämä valmistukset aamulla, että huone ehtisi täyttyä hajuilla siksi kun kokoontumisen hetki tulee.
Iltapäivällä olikin työhuoneeni kuin ilkeä apteekin laboratorio, läpitunkevat laventelin ja rikkivedyn hajut vallitsevina. Savuakin oli sen lisäksi runsaasti. Saisivatkohan nyt kaasun käytöstä, tupakoimisesta, hajuveden ja petroleumin hajuista sekä kemiallisista löyhkistä yhdistyneet sauhut ja haisut kehrääjäkoiraat kääntymään takaisin?
Eipä suinkaan. Kolmen seuduissa tulevat perhoset yhtä lukuisina kuin tavallisestikin. Ne lentävät häkin luo, jonka vielä vaikeuttaakseni löytämistä olin huolellisesti peittänyt paksulla liinalla. Näkemättä naarasta ja outohajuisesta ilmasta huolimatta, jossa hienon hienojen tuoksujen täytyy tukehtua, ne lentävät kuitenkin vangittua kohti ja koettavat päästä sen luo tunkeutumalla liinan laskoksien alle. Minun metkuni eivät auttaneet.
Tämän epäonnistumisen jälkeen, josta saatu johtopäätös on niin selvä, ja muistaen, mitä riikinkukkokehrääjällä tekemäni naftalinikoe opetti, pitäisi minun järkevästi ajatellen luopua mielipiteestäni, että erittyvät hajut johtaisivat perhoskoiraita hääjuhliin. Etten niin tee, siitä on minun kiittäminen satunnaista havaintoani. Sattuma tekee toisinaan yllätyksiä johtaen totuuden poluille, joita siihen saakka on turhaan etsinyt.
Eräänä aamuna kokeillessani, oliko näköaistilla mitään osaa koiraiden tiedusteluretkillä, suljin naaraan lasikuvun alle ja panin sen pohjalle kuivalehtisen tammenoksan. Asetin kuvun pöydälle vastapäätä avonaista ikkunaa.
Sisään tullessaan eivät koiraat voi olla näkemättä heidän kulkutiensä vierellä olevaa vankia. Laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa ja jossa naaras vietti edellisen yönsä ja aamupäivänsä rautalankahäkissä, oli tielläni. Nostin sen sentähden mitään erityistä ajattelematta lattialle huoneen toiselle puolelle hämärään nurkkaan kymmenisen askeleen päähän ikkunasta.
Mitä nyt tapahtui, hämmästytti minua. Tulokkaista ei yksikään pysähtynyt lasikuvun luo, jonka sisässä naaras oli kirkkaassa päivän valossa nähtävänä, vaan menivät välinpitämättöminä ohi, sitä tarkastamatta, silmäystäkään siihen heittämättä. Kaikki lensivät huoneen toiseen päähän puolipimeään nurkkaan, johon olin sijoittanut laatikon ja rautalankahäkin. Siellä ne laskeutuivat rautalankakuvun päälle räpytellen siipiään ja tupsahdellen sitä vastaan. Koko iltapäivän auringonlaskuun saakka jatkuu tyhjän häkin ympärillä sarabanditanssi, jonka muutoin naaraan todellinen läsnäolo aiheuttaa. Viimeinkin ne poistuvat, mutta eivät kaikki. Jotkut ovat itsepäisiä, eivät tahdo mennä, niitä kahlehtii jokin tenhoisa vetovoima.
Kumma seikka todellakin. Perhoset kiiruhtavat sinne, missä ei mitään ole ja sinne jäävätkin huolimatta toistuneista näköaistinsa ilmoituksista. Ne lentävät lasikuvun ohi pysähtymättä, vaikkakin joku tuleva tai menevä on siinä ehdottomasti keksinyt naaraan. Jonkun viekoittimen lumoamina niiden huomio ei kiinny oikeaan.
Mikä on ne puijannut? Koko edellisen yön ja tämän aamupäivän on naaras ollut rautalankahäkissä, milloin riippuen verkosta, milloin leväten laatikon hiekalla. Sen, erittäinkin sen paksun takaruumiin koskettamiin paikkoihin tarttui tämän pitkän kosketusajan kuluessa jonkinlaisia hajuja. Siinä niiden lumousvoima, siinä lemmenjuoma, siinä se, mikä saattaa mylläkän tammikehrääjäin maailmaan. Hiekka säilyttää hajun jonkun aikaa ja levittää sitä ympäri.
Haju se siis sittenkin perhosia ohjaa ja antaa niille tietoja jo pitkän matkan päähän. Hajuaistinsa hallitsemina ne eivät anna näköaistin havainnoille mitään arvoa, vaan menevät lasikuvun ohi, johon kaunotar on suljettu, rautalankahäkin ja hiekan luo, mihin tenhokannu on vuotanut — tyhjään paikkaan, jossa ei ole velhosta muuta jäljellä kuin lemuava todistus sen äskeisestä oleskelusta siellä.
Vastustamaton rakkauden taikajuoma tarvitsee valmistuakseen jonkin määrätyn ajan. Minä kuvittelen sen olevan haihtumisen tapaista, joka vähitellen kehittyy ja kyllästää ne esineet, joihin tuo liikkumaton möhömaha on koskettanut. Jos lasikupu on tiiviisti pöydällä tai, mikä on vieläkin parempi, lasilevyä vasten, joten sisä- ja ulkoilman välinen yhteys on katkaistuna, niin koiraat eivät saavu, kun eivät tunne hajua, vaikka kokeilemista jatkaisi kuinka kauan tahansa. Jos kohotan kupua hiukan työntämällä sen alle kolme kiilaa, niin perhoset eivät kuitenkaan heti lennä luokse, vaikka niitä on huoneessa koko joukko. Mutta kun odotan puoli tuntia, joll'aikaa naaraan tislauslaitos yhä toimii, niin vierailijoiden käynti tapahtuu kuten ennenkin.
Kun olen saanut tästä kaikesta odottamattani selvän, voin tehdä vaihtelevia kokeiluja sitä samaa periaatetta seuraten. Aamulla panen naaraan taas metalliverkkohäkkiin ja sen alustaksi saman tammenoksan kuin edelläkin. Siinä se pysyy liikkumattomana kuten kuollut, kätkeytyneenä lehtien alle ja tartuttaa niihin varmaankin hajunsa. Kun vieraiden tuloaika lähestyy, otan juuri parahiksi kyllästetyn oksan ja panen sen tuolille lähelle avonaista ikkunaa. Naaraan jätän verkkohäkkiin keskelle huonetta olevalle pöydälle.
Perhoset saapuvat, ensin yksi, sitten toinen, kolmas, pian viides ja kuudes. Ne tulevat ja menevät, palaavat, kohoovat, laskeuvat, lentävät ulos ja sisään aina lähellä ikkunaa, jonka edessä on tuoli tammenoksineen.
Ei yksikään lennä muutaman askeleen päähän suuren pöydän luo, jossa naaras niitä odottaa rautalankahäkissään. Ne ovat epävarmoja, sen selvästi huomaa, ne etsivät.
Vihdoinkin ne löytävät, mutta mitä? Vain sen oksan, joka on aamupäivällä ollut lihavan muorin vuoteena. Siipiään räpytellen ne tarttuvat jaloillaan lehviin, tutkivat ne yltä ja alta, tunnustellen, kohotellen ja painaen niitä, kunnes lopulta kevyt oksakimppu putoo lattialle. Mutta lehtien tarkasteleminen jatkuu edelleen. Siipien lyönneistä ja jalkojen lyönneistä liikkuu oksa lattialla kuten paperimytty, jota kissanpoika viskoo käpälillään.
Sillä aikaa kun oksa loittonee tutkijajoukkoineen, lentää kaksi uutta tulokasta sisään. Niiden matkan varrella on tuoli, jolla lehvävesa oli jonkun aikaa. Ne pysähtyvät ja nuuskivat innokkaina oksan koskettamia paikkoja. Vaikka kumpaisenkin toivon oikea esine on aivan lähellä metalliverkkohäkissä, jota en edes peittänyt, niin ei kumpikaan kuitenkaan siitä välitä. Lattialla tuupitaan yhä edelleen makuualusta, jonka päällä naaras aamulla lepäsi, ja tuolilla tutkitaan sijaa, jossa tämä vuode hetki sitten oli. Aurinko painuu ja palaamishetki lähestyy, rakkauden tuli heikkenee, sammuu, ja vieraat poistuvat huomiseen saakka.
Seuraavat kokeeni osoittavat, että kaikenlaiset esineet voivat olla lehtisen oksan asemasta tilapäisenä kiihokkeena. Muutamia aikoja edeltäpäin pidin naarasta milloin verka-, milloin flanelli-, puuvilla- tai paperialustalla, paninpa sen kovalle kenttävuoteellekin, puiselle, lasiselle, marmoriselle tai metalliselle. Ja kaikilla näillä esineillä oli jonkun aikaa kestäneen kosketuksen jälkeen koiraisiin sama vastustamaton vetovoima kuin naaraalla itsellään. Ne säilyttävät tämän ominaisuuden aina laatunsa mukaan lyhyemmän tai pitemmän aikaa. Paraimpia tässä suhteessa ovat puuvilla, flanelli, tuhka, hiekka, sanalla sanoen kaikki huokoiset aineet. Metallit, marmori ja lasi kadottavat sitä vastoin tehokkuutensa. Vieläpä kaikki esineet, joiden päällä naaras on ollut, välittävät koskettaessaan toisia houkutusvoimansa niihin. Senpä tähden lensivätkin perhoset tuolin istuinlaudalle, senjälkeen kuin tammenoksa oli siitä pudonnut.
Käyttäkäämmepä jotakin parhaista alusista, flanellia esimerkiksi, niin me näemme ihmeitä. Pitkään koeputkeen tai pulloon, jonka kaula on juuri niin laaja, että perho mahtuu ryömimään sisään, panen flanellitilkun, emon kokoaamuisen lepolavitsan. Vierailijat tunkeutuvat pulloon ja räpistelevät siellä osaamatta enää ulos. Tein niille satimen, jolla voisin ne tuhotakin, mutta vapautan kuitenkin onnettomat ja vedän flanellipalan ulos. Siitä huolimatta huimapäät ahtautuvat pulloon takaisin ja jäävät ansaan. Niitä on sinne vetänyt haju, joka imeytyneenä flanelliin on tarttunut siitä lasiin.
Asia on todistettu. Naimaikäinen morsian levittää erinomaisen hienoa, meidän hajuaistillemme tajuamatonta lemua kutsuakseen ympäristön perhoset häihin, antaakseen niille tiedon jo kauaksi ja ohjatakseen niitä matkalla. Ei kukaan naapureistani tunne haistellessaan vähintäkään hajua, eivät nuoretkaan, joiden nenähermot eivät vielä ole tylsyneet, vaikka sieraimet olisivat kiinni kehrääjänaaraassa.
Tämä hienon hieno mehuste tunkeutuu helposti joka esineeseen, jonka päällä naaras on hetken levännyt, ja niin kauan kuin haju ei ole vielä kokonaan haihtunut, on esine yhtä hyvä viekoitin kuin emo itse. Tästä syötistä ei ole näkyvissä jälkeäkään. Paperilla, joka on ollut alustana ja jonka ympärillä vierailijat hääräävät, ei näy mitään huomattavaa merkkiä eikä kosteita pilkkuja, vaan sen pinta on yhtä puhdas kuin ennen hajun imeytymistäkin.
Tuo mehuste kehittyy hitaasti ja sitä täytyy hiukan keräytyä varastoon, ennenkuin sen mahti tulee täysin ilmi. Jos naaraan nostaa pois lepopaikaltaan ja asettaa muualle, kadottaa se hetkeksi vetovoimansa, mutta lepopaikkaan tarttunut haju pitkän kosketuksen aikana viettelee tulokkaat luoksensa. Naaraan patterit kuitenkin jatkavat jälleen toimintaansa, ja hyljätty saa valtansa takaisin.
Perhoslajin mukaan tapahtuu erittymän valmistuminen aikaisemmin tai myöhemmin. Juuri kotelosta tullut naaras tarvitsee jonkin aikaa kehittyäkseen ja ja järjestääkseen suodatusputkiaan. Aamulla syntyneellä riikinkukkokehrääjänaaraalla on vierailijoita välistä jo samana iltana, mutta useimmiten kuitenkin vasta seuraavana päivänä, noin neljäkymmentuntisen valmistelun perästä. Tammikehrääjänaaras sitä vastoin viivyttää kutsuansa kauemmin. Sen naimakuulutus julaistaan vasta parin kolmen päivän kuluttua.
Palatkaamme hetkiseksi tuntosarvien arvoitukselliseen merkitykseen tässä kysymyksessä.
Tammikehrääjäkoiraalla on komeat tuntosarvet, samanlaiset kuin riikinkukkokehrääjälläkin, sen kilpailijalla naimaretkillä. Voiko tuntosarven lehtiä pitää johtavana kompassina? Teen toistamiseen leikkauskokeeni panematta niille liiaksi painoa, eikä yksikään leikatuista palaa. Varokaamme kuitenkin ennakkopäätelmiä. Riikinkukkokehrääjä on opettanut, että on tärkeämpiäkin syitä kuin tuntosarvet estämässä palaamista.
Sitäpaitsi eräs toinen kehrääjä, apilakehrääjä (Lasiocampa trifolii), edellisen lähisukulainen ja yhtä komeatöyhtöinen kuin sekin, jättää ratkaistavaksi sangen pulmallisen kysymyksen. Apilakehrääjä on hyvin yleinen asuntoni ympäristöllä, aivan pihastanikin olen sen koteloita löytänyt. Ne sekoittaa helposti tammikehrääjän koteloihin, niin samannäköisiä ne ovat. Aluksi minäkin petyin. Kuudesta kotelosta, joista odotin tammikehrääjiä tulikin kuusi toisen lajin naarasta. No niin, näiden kuuden naaraan luo, jotka syntyivät huoneessani, ei tullut koskaan koiraita, vaikka niitä töyhtöpäitä oli läheisyydessä yltäkyllin.
Jos suuret ja sulkamaiset tuntosarvet ovat todellakin suunnan neuvojina, mikseivät muhkeasarviset naapurini tienneet mitään siitä, mitä huoneessani tapahtui? Miksi niiden tuuheat tupsut jättivät ne välinpitämättömiksi niiden merkkitapausten suhteen, jotka saivat tammikehrääjiä joukoittain liikkeelle? Vielä kerran sanottakoon, että elin ei määrää toimintakykyänsä. Toisella eläimellä on luonnonlahjat, jotka toiselta puuttuvat, vaikkakin elimet olisivat rakenteeltaan yhtäläiset.
Maakiitäjän ravinto.
Carabus auratus L.
Kirjoittaessani tämän luvun ensi rivejä muistuu mieleeni Chicagon teurastamot, nuo kauheat lihatehtaat, joissa tapetaan vuosittain 1,080,000 nautaa ja 1,750,000 sikaa. Elävinä pannaan eläimet koneisiin ja ne tulevat toisesta päästä valmiina säilykkeinä, silavana, makkarana ja kääröliikkiönä. Ne minun mieleeni muistuvat, sillä maakiitäjän teurastusvimma on yhtä nopeaa.
Minulla on tilavassa lasihäkissä kaksikymmentä viisi maakiitäjää. Nyt ne ovat piilossa laudanpätkän alla, jonka olen pannut niille suojukseksi. Vatsa painuneena viileää hiekkaa vasten, selkä kiinni lämpimässä laudassa, jota auringon säteet hyväilevät, ne nukkuvat ja sulattavat ruokaansa. Onni suosii minua. Sattumalta tapaan kulkuekehrääjän toukkamatkueen, joka laskeuduttuaan puusta hakee soveliasta paikkaa kaivautuakseen maahan koteloitumaan. Siinäpä on erinomainen karja maakiitäjän teurastamoon.
Kokoon toukkia ja panen ne häkkiin. Pian järjestyy kulkue uudestaan. Toukat, luvultaan noin sata viisikymmentä, taivaltavat kiemuraisessa jonossa, menevät laudan pätkän lähelle peräkkäin kuin Chicagon siat. Silloin juuri on sopiva hetki päästää pedot liikkeelle. Minä kohotan suojuslautaa.
Nukkuvat heti heräävät tuntiessaan lähellä marssivan saaliin hajun. Yksi juoksee toukkien luo, toinen ja kolmas sitä seuraa saaden aikaan hämmennystä maakiitäjien leirissä. Maahan piiloutuneet kavahtavat ylös ja koko rosvolauma hyökkää ohikulkevan joukon kimppuun. Siitäpä syntyy unohtumaton näytelmä.
Rynnätään kulkueen alkupäähän, loppuun ja keskipaikoille, haukkiloidaan sinne tänne, selkään, vatsaan, aivan arviokaupalla. Toukkien karvaiset nahat repeilivät, pinjan neulasista, ravinnosta vihreät suolet valuvat ulos. Toukat kouristuvat suonenvedontapaisesti kokoon, tuntien kipua runnellussa ruumiissaan, ne tarttuvat jalkoihinsa, valuttavat nestettä suustaan ja pureskelevat itseään. Vahingoittumattomat kokevat hakea turvaa piiloutumalla maahan. Mutta ei yksikään selviä ehyin nahoin. Tuskin ne ovat ehtineet kaivaa puolen ruumistaan hiekkaan, kun maakiitäjä karkaa kimppuun, repii ja halkaisee vatsan.
Jollei murhaaminen näin tapahtuisi mykkien maailmassa, niin me silloin huutaisimme hirveästi Chicagon joukkoteurastuksista. Tarvitaan mielikuvituksen korvia kuulemaan näiden raadeltujen vihlovia hätähuutoja. Minulla on ne korvat, ja tuntoani painaa, että olen syypää tähän kurjuuteen.
Nyt kaikkialta kuolevien ja kuolleiden läjästä jokainen maakiitäjä kiskoo ja repii kappaleen itselleen, vie sen pois ja menee syrjään, toisista kauas sitä nieleksimään. Tämän kappaleen jälkeen toinen leikkaa itselleen madosta palan, sitten muut, ja niin jatkuu niin kauan kuin teuraita on jäljellä. Muutamassa minuutissa on toukkajoukko paloiteltu sykähteleviksi repaleiksi, leikkeleiksi.
Toukkia oli sataviisikymmentä, teurastajia kaksikymmentäviisi, siis kuusi toukkaa kunkin maakiitäjän osalle. Jos hyönteiset vain määrättömästi teurastaisivat, kuten lihatehtaitten työläiset, ja jos niitä olisi sata, kuten kohtalaisen suurissa liikkiötehtaissa, niin niiden kymmentuntisena työpäivänä tappamien uhrien luku nousisi kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen. Semmoista ennätystä eivät ole Chicagon teurastamot koskaan saavuttaneet.
Tappamisnopeus on vieläkin ihmeteltävämpi, kun ottaa huomioon maakiitäjien rynnäkön vaikeudet. Maakiitäjällä ei ole pyörivää ratasta, joka tarttuu sian jalkaan, nostaa sen valmiiksi teurastajan puukkoa varten, ei sillä ole liikkuvaa permantoa, joka kuljettaa tappajan nuijan alle härän, vaan sen itsensä täytyy hyökätä saaliiseensa kiinni, voittaa se ja varoa sen harpuuneja ja hampaita. Eikä se ainoastaan tapa saalistaan, mutta se sen vielä syökin samalla paikalla, ja sitä eivät Chicagon työläiset tee. Mikä verilöyly tulisikaan, jos hyönteiset ainoastaan tappaisivat!
Mitä meille kertovat Chicagon teurastamot ja maakiitäjän mässäilyt? Ne kertovat, että ihminen, jonka siveyskäsitteet ovat ylevät, on meidän aikanamme harvinainen poikkeus. Sivistyksen kuoren alla on melkein aina luolakarhun aikaisten esi-isien raakuutta. Oikeaa inhimillisyyttä ei vielä ole. Se kehittyy vähitellen vuosisatain käytteen kohottamana ja omantunnon opastamana, mutta edistyy epätoivoisen hitaasti.
Vasta meidän päivinämme on lopullisesti hävitetty orjuus, tuo muinaisten yhteiskuntien tuki. On tultu huomaamaan, että ihminen, vaikka mustakin, on todellakin ihminen ja toisten ihmisten arvoinen.
Mikä oli nainen ennenmuinoin ja mikä hän on vieläkin Itämailla? Kiltti, sieluton elukka. Naisesta ovat tohtorit kauan väitelleet. Seitsemännentoista vuosisadan mahtava piispa Bossuetkin piti naista ala-arvoisempana kuin miestä. Tähän otettiin todistukseksi Eevan luomiskertomus ja ylimääräinen kolmastoista kylkiluu, joka oli muka Aatamilla ennen ollut. Lopultakin on myönnetty, että naisella on samanlainen sielu kuin meilläkin, vaikka vielä hellätunteisempi ja uhrautuvaisempi. Naisen on sallittu kehittää itseään, ja hän onkin sen tehnyt yhtä innokkaasti kuin hänen miespuolinen kilpailijansa.
Orjuuden poistaminen ja naisen sivistäminen ovat kaksi suurta askelta edistyvän siveyden tiellä. Meidän jälkeläisemme jatkavat vielä kauemmaksi. He jaksavat kohota kaikkien vastustusten yläpuolelle ja he näkevät selvästi, että sota on meidän kaikista luonnottomin nurinkurisuutemme, että voittajat, taistelujen urakoitsijat ja kansojen rosvot, ovat iljettävä maanvaiva, että toistensa käsien puristaminen on pyssynlaukausta parempi, että onnellisin kansa ei ole se, jolla on enimmän tykkejä, vaan se, joka rauhassa tekee työtä ja vaurastuu runsain määrin.
He sen näkevät, meidän jälkeläisemme, ja näkevät paljon muitakin ihmeitä, jotka nyt ovat turhia haaveita.
Milloin tapahtunee tämä kohoaminen pilventakaisia ihanteita kohti? Tuskinpa se aika on lähelläkään? Meillä on painajaisena heltiämätön taakka, jonkinlainen perisynti, jos sitä voi sanoa synniksi, kun emme siitä edes tahdokaan päästä. Se kuuluu olemukseemme, emmekä sille mitään mahda. Siihen taakkaan on syynä vatsamme, tuo erehtymätön eläimellisyyden lähde.
Suolisto hallitsee maailmaa. Meidän kaikista arvokkaimpienkin toimiemme takaa pistäikse käskevänä liemi- ja paistikysymys. Niin kauan kuin vatsa määrää — ja sen hallitusaika ei ole kohtakaan lopussa — vaatii se jotakin täytteekseen, ja voimakas elää vähäväkisen hädästä. Elämä on hauta, jonka vain kuolema voi luoda umpeen. Loppumartomasti teurastaen ihminen, maakiitäjä ja kaikki muut ruokkivat itseään, ainaiset joukkomurhat tekevät maan teurastamoksi, johon verraten Chicagon lihatehtaat eivät ole mainitsemisen arvoisia.
Syöjiä on legionia ja taas legionia, mutta syötäviä ei ole yhtä runsaasti. Puutteessa oleva kadehtii uhkauksien omistajaa, nälkäinen näyttää kylläiselle hampaitaan. Taistelu seuraa omistamisesta. Ihminen nostaa armeijansa suojelemaan laihojaan, viinikellareitaan ja jyväaittojaan; sellainen on sota. Milloin se loppuu? Voi! Tuhat kertaa voi! Niin kauan kuin on susia maailmassa, tarvitaan paimenkoiria lammaslaumoja vartioitsemaan.
Kuinka kauaksi maakiitäjistä onkaan minut ajatuksen juoksu viekoitellut! Siis asiaan.
Mistä syystä yllytin maakiitäjät teurastamaan toukkia, jotka hiljalleen olivat kaivautumassa maahan, kun olin ne vienyt noiden raatelijoitten läheisyyteen? Oliko tarkoituksenani järjestää itselleni hurja murhanäytelmä? Eihän toki. Minä olen aina ottanut osaa eläinten kärsimyksiin, ja kaikista vähäisimmänkin elämä ansaitsee huomiota. Kun syrjäytin sääliväisyyden tein sen tieteellisten tutkimusten vaatimuksesta, vaatimuksesta kylläkin sydämettömästä.
Siten minä näin maakiitäjien tavat, noiden puutarhan pienien polisien, joita kansa kutsuu puutarhureiksi (la Jardinière). Mistä ne ovat tuon liikanimen saaneet? Mitä maakiitäjä pyydystää, mistä syöpäläisistä se puhdistaa kukkalavat? Ensi ottelu kulkuetoukkien kanssa antaa jo viittauksia, jatkakaamme samaan suuntaan.
Useamman kerran huhtikuun lopulla saan pihastani kulkuetoukkia, milloin enemmän, milloin vähemmän. Poimin ne ja vien lasihäkkiin. Juhlapöytä heti katetaan ja mässäily alkaa. Kunkin toukan kimppuun kiiruhtaa raatelijoita joko yksi tai useampia, ja pian ovat toukan suolet ulkona. Toukkalauman sukupuuttoon tappamisessa ei mene neljännestuntiakaan. Niistä ei jää jäljelle muuta kuin muodottomia repaleita, joita on kuljetettu sinne tänne laudanpätkän alla piilossa syötäviksi. Saalis hampaissaan pötkii rosvo pakoon haluten juhlia rauhassa. Virkaveljiä tulee vastaan. Ne himoitsevat karkuun pyrkijän kanssa roikkuvaa palasta ja alkavat rohkeasti sitä ryöstää. Kaksi, kolmekin koettaa yhtaikaa ryövätä toverinsa laillista osaa. Jokainen tarttuu leuoillaan kappaleeseen, repii ja nielee ilman pahaa kiistaa. Siinä ei synny tositappelua kuten luusta riitelevien koirien kesken. Kaikki jää ryöstöyritykseen. Jos omistaja on suopea, niin aterioidaan rauhassa sen kanssa, leuat vasten leukoja, kunnes kappaleen revettyä kukin vetäytyy omine osuuksineen tiehensä.
Nämä kirpeät toukat ovat varmaankin hyvin maukasta ruokaa, maakiitäjät pitävät niitä herkkunaan. Mitä enemmän näet toukkia hankin, sitä enemmän ne niitä syövät. Kulkukehrääjän kotelokoppien joukossa ei ole kukaan tietääkseni tavannut maakiitäjää eikä sen toukkaa. En minäkään ollenkaan toivo löytäväni niitä sieltä. Kotelokopissa on asukkaita vain talvella, jolloin maakiitäjät majailevat maan sisässä horroksissa, ruuasta välittämättä. Mutta huhtikuussa, kun kulkuekehrääjän toukat ovat etsimässä sopivaa paikkaa hautautuakseen maahan koteloitumaan, maakiitäjä käyttänee hyväkseen näitä makupaloja, jos se niitä tapaa.
Tämän riistan karvaisuus ei siitä ole vastenmielinen, päinvastoin karvaisimmat kaikista toukistamme, ukonkoirat, näyttävät erikoisesti kiihoittavan tuon suursyömärin ruokahalua. Päiväkausia harhailee toukka häkissäni teurastajien joukossa. Maakiitäjät eivät ole siitä piittaavinaan. Silloin tällöin joku niistä pysähtyy, kiertelee ukonkoiran ympärillä, tutkistelee sitä, koettaa tonkia sen karheata turkkia. Toukan tuuhea ja pitkä karva peljästyttää sitä, ja se peräytyy pääsemättä otuksen makuun. Ylpeänä ja vahingoittumattomana ukonkoira menee menojaan aallotellen selkänahkaansa.
Tätä ei kestä kauan. Kun pelkuri on hyvin nälkäinen ja saa vielä kumppaneita itselleen, niin se tulee rohkeammaksi ja päättää ryhtyä tosihyökkäykseen. Niitä on nyt neljä ukonkoiran kimpussa, joka niiden edestä ja takaa ahdistamana lopuksi nääntyy. Toukan suolet revitään ulos ja se syödä hotkitaan, kuten mikä muu toukka tahansa.
Annan eläintarhani asukkaille erilaisia toukkia sekä karvattomia että karvaisia, miten milloinkin satun löytämään. Kaikki ne saavat osakseen ylen lämpimän vastaanoton, kunhan ne vain ovat keskikokoisia. Liian pieniä halveksitaan, sillä niistä ei saisi riittävän suurta suupalaa. Liian isot taas olisivat maakiitäjälle ylivoimaisia. Kärsäkiitäjän ja riikinkukkokehrääjän toukat esimerkiksi olisivat maakiitäjälle hyvin mieluisia, mutta nämä ahdistettuina, ensi piston saatuaan kiemurrellessaan heittävät ahdistajan matkojen päähän. Hyökättyään jonkun kerran ja tehtyään aina kuperkeikan maakiitäjä voimattomana jättää rynnäkkönsä sikseen, vaikkakin karvain mielin. Saalis on liian väkevä. Pidin parisen viikkoa noita kahta vahvaa toukkaa tiikerien lähettyvillä, mutta niille ei tehty mitään pahaa. Toukkien äkkikiepaukset herättivät pedoissa kunnioitusta.
Ennen kaikkea on maakiitäjä heikonlaisten toukkien teurastaja. Yksi vika sillä kumminkin on. Se metsästää maassa eikä puissa. En ole koskaan nähnyt sen olevan tutkistelemassa pienimmänkään pensaan lehvistössä. Häkissäkään se ei yhtään välitä ajuruohotukun oksilla olevasta saaliista, olipa saalis sitten miten houkutteleva tahansa. Se on vahinko, sillä jos maakiitäjä osaisi kiivetä ja kapuilla, niin miten pian kolmi- tai nelimiehinen joukko niitä puhdistaisikaan kaalin madoista! Ei niin hyvää, ettei siinä jotain pahaakin.
Toukkien tappamisessa on maakiitäjä oikea mestari, mutta puutarhojemme toisten tuhoojien, etanoiden, hävittämisessä on siitä vähän apua. Nilviäisen näljä on sille näet vastenmielistä, siksi se käy vain sellaisten etanoiden kimppuun, jotka ovat raajarikkoja ja ontuvia. Mutta kaikkia maakiitäjiä eivät etanat yhtä paljon inhoita. Eräs toinen, suuri ja musta laji (Procustus coriaceus) tarttuu rohkeasti etanoihinkin, tyhjentää niiden kuoret välittämättä saaliin erittämästä limasta. Vahinko vain, että tämä laji on harvinainen puutarhassa, se kun olisi niin erinomainen apurimme.
Turkkilot hautajaisissa.
Necrophorus vestigator Hersch.
Tien varrella on maamyyrä, jonka maamiehen lapio on tappanut, ja aidan vieressä on sydämettömien poikien kuolleeksi kivittämä sisilisko, joka juuri oli pukeutunut viheriään helmipukuunsa. Kävelijä luuli tehneensä ansiokkaan työn, kun polki viattoman tarhakäärmeen pään. Tuulenpuuska heitti pesästä höyhenettömän linnunpojan. Miten näille ja monille muille pikku raadoille käy? Etteivät ne kauan saa häiritä meidän silmäämme ja nenäämme, siitä pitävät huolen ketojen pienet terveystarkastajat, ja niitä on legio.
Ensiksi kiiruhtavat innokkaat pikku sissit, muurahaiset, ja alkavat leikellä raatoa kappaleiksi, sitten tulee hajun houkuttelemina kärpäsiä ja niiden kanssa yhtaikaa lentävät parvittain mistä lentänevätkään — latuskaiset raatokuoriaiset (Silpha) ihrakuoriaiset (Dermestes) ja lyhytsiipiset (Slaphylinus), kaikki alkaen innokkaasti tutkia, kaivaa ja tonkia tuossa haisevassa raadossa.