E-text prepared by Tapio Riikonen

YHTEISKUNTASOPIMUKSESTA

ELI

VALTIO-OIKEUDEN JOHTAVAT AATTEET

Kirj.

JEAN-JAQUES ROUSSEAU

Suomentanut ja johdannolla varustanut

J. V. LEHTONEN

Alkuperäinen nimi: Du Contrat Social ou Principes du Droit Politique

Hämeenlinnassa, Arvi a. Karisto, 1918.

SISÄLLYS:

Johdanto

Ensimäinen kirja.

Alkusana.
Ensimäinen luku: Tämän ensimäisen kirjan aihe.
Toinen luku: Ensimäisistä yhteiskunnista.
Kolmas luku: Väkevämmän oikeudesta.
Neljäs luku: Orjuudesta.
Viides luku: On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.
Kuudes luku: Yhteiskuntasopimuksesta.
Seitsemäs luku: Ylimmästä valtiovallasta.
Kahdeksas luku: Yhteiskuntatilasta.
Yhdeksäs luku: Kiinteästä omaisuudesta.

Toinen kirja.

Ensimäinen luku: Ylin valtiovalta on luovuttamaton.
Toinen luku: Ylin valtiovalta on jakamaton.
Kolmas luku: Voiko yleistahto erehtyä?
Neljäs luku: Ylimmän valtiovallan rajoista.
Viides luku: Elämän ja kuoleman oikeudesta.
Kuudes luku: Laista.
Seitsemäs luku: Lainlaatijasta.
Kahdeksas luku: Kansasta.
Yhdeksäs luku: Jatkoa.
Kymmenes luku: Jatkoa.
Yhdestoista luku: Erilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.
Kahdestoista luku: Lakien jako.

Kolmas kirja.

Ensimäinen luku: Hallituksesta yleensä.
Toinen luku: Erilaisten hallitusmuotojen pohjana
olevasta periaatteesta.
Kolmas luku: Hallitusten jako.
Neljäs luku: Kansanvallasta.
Viides luku: Ylimysvallasta.
Kuudes luku: Yksinvallasta.
Seitsemäs luku: Sekahallituksista.
Kahdeksas luku: Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu
kaikille valtioille.
Yhdeksäs luku: Hyvän hallituksen tunnusmerkeistä.
Kymmenes luku: Hallituksen väärinkäyttämisestä ja sen
helposta turmeltumisesta.
Yhdestoista luku: Valtioruumiin kuolemasta.
Kahdestoista luku: Kuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.
Kolmastoista luku: Jatkoa.
Neljästoista luku: Jatkoa.
Viidestoista luku: Valtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.
Kuudestoista luku: Hallituksen asettaminen ei ole
sopimusluontoinen teko.
Seitsemästoista luku: Hallituksen asettamisesta.
Kahdeksastoista luku: Kuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.

Neljäs kirja.

Ensimäinen luku: Yleistahto on häviämätön.
Toinen luku: Äänestyksestä.
Kolmas luku: Vaaleista.
Neljäs luku: Roomalaisista kansankokouksista.
Viides luku. Tribuuninvirasta.
Kuudes luku: Diktaattorinvirasta.
Seitsemäs luku: Sensorinvirasta.
Kahdeksas luku: Kansalaisuskonnosta.
Yhdeksäs luku: Loppusana.

JOHDANTO.

Jean-Jacques Rousseau (1712-1778), tuo valistusajan monista kuuluisista ranskalaisista ajattelijoista ehkäpä kuuluisin, ei ole aivan tuntematon suomalaisellekaan yleisölle. Jo vuodesta 1898 on ollut suomeksi luettavana tanskalaisen filosofin Harald Höffdingin esitys Rousseaun kirjavista elämänvaiheista ja hänen ajattelunsa pääsuunnista. Onpa tästä kirjasta, jota muuan englantilainen Rousseaun tutkija nimittää "ihastuttavaksi", ilmestynyt toinen painoskin v. 1911, huolimatta suomennoksen tavallista kehnommasta kieliasusta. Lisäksi on v. 1905 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitusten sarjassa ilmestynyt muuan Rousseaun pääteoksia, Émile eli Kasvatuksesta, jonka suomentaja, tri J. Hahl, on varustanut sekä hänen elämäkertaansa että tuotantoaan selostavalla johdannolla ja jonka 1029 sivua ovat tarjonneet ja tarjoavat lukijalle runsasta tilaisuutta tutustua hänen hehkuvan kaunopuheiseen sanontaansa, samoin kuin hänen rohkeihin kasvatusopillisiin ja uskonnollisiin aatteisiinsa.

Nyt on tullut Rousseaun toisen teoreettisen pääteoksen, Contrat social'in eli Yhteiskuntasopimuksen vuoro joutua suomeksi käännettynä yleisömme käsiin.

Dreylus-Brissac, muuan Yhteiskuntasopimuksen julkaisijoita, sanoo tätä teosta siksi Rousseaun kirjaksi, "josta Ranskassa eniten puhutaan ja jota ehkä vähiten luetaan". Nämä sanat viittaavat siihen, että Yhteiskuntasopimus on yhä vielä elävä teos, että sen kehittelemien periaatteiden ympärillä käyvät päivän valtiolliset mielipiteet yhä kiivasta kamppailuaan, mutta että vain harvat lukijat jaksavat perinpohjin harkita ja vertailla siinä esitettyjä oppeja, tyytyäkseen vain muutamiin yksinäisiin voimalauseisiin. Nykyisenä ajankohtana, jolloin suuri valtakunta kaikista liitoksistaan natisten heittelehtii hurjan vallankumouksen ristiaallokossa, luulisi tämän vallankumouksen keskellä elävien suomalaistenkin erinomaisen mielellään tutustuvan teokseen, jota on sanottu Ranskan suuren vallankumouksen raamatuksi ja joka on osaltaan varsin tehokkaasti jouduttanut tämän vallankumouksen tuloa. Lisäksi otaksuisi paraillaan hallitusmuotoaan etsivän kansan kernaasti ottavan selkoa niistä periaatteista ja näkökohdista, joita niin merkillisellä kirjalla on esitettävänään.

Onhan sitäpaitsi jo yksistään Rousseaun kirjoitustavassa jotakin niin sydäntäsykähyttävää, lämmittävää ja inhimillistä, että hänen kirjansa, huolimatta kaikesta, mitä niissä saattaa olla liioiteltua ja haaveellista, tuntuvat ikäänkuin juuri meidän ajallemme kirjoitetuilta ja ikäänkuin meidän kauneimpia pyrkimyksiämme edistäviltä. Gustave Lanson, tunnettu ranskalainen kirjallisuushistorioitsija, tuleekin Rousseauta ja Voltairea, toista valistusajan suurtaistelijaa, vertaillessaan siihen tulokseen, ettei Voltaire kosketa meihin läheskään niin syvältä kuin Rousseau ja että hän kuuluu jo tavallaan menneisyyteen, kun sitävastoin "Rousseau kuuluu meidän aikaamme; ja hyvin luultavaa on, että monet sukupolvet tulevat vielä häneen nähden tuntemaan aivan samoin".

Voltaire ja Rousseau edustivatkin kahta vastakkaista ihmislaatua. Edellinen oli kirkkaan järjen, kuivan tosiasian, armottoman naurun mies, jälkimäinen taas oli täynnä tunnetta ja liikutusta, eikä voinut sietää naurua. Voltaire oli ylimys kiireestä kantapäähän, eli yhteiskunnan kukkuloilla ja halveksi köyhiä. Rousseau oli koko ikänsä saanut kokea yhteiskunnan kovuutta, säätyetujen vääryyttä, kulkurin köyhyyttä. Hän oli monilla jalkamatkoillaan halki Ranskan nähnyt talonpojan kurjan tilan, hän oli pääkaupungin seurapiireissä pannut merkille ylhäisön turhamaisen, tarkoituksettoman elämän, hän oli nähnyt kuningashallituksen rajattoman ahneuden ja pöyristyttävän mielivallan. Sentähden kävi hän intohimoisesti puolustamaan köyhiä ja kovaosaisia, sentähden vaati hän jyrkästi kansaa vapautettavaksi niistä kahleista, joissa se oli vuosisatoja huokaillut.

Haltioituneena hän haaveili siitä kadonneesta kulta-ajasta, jolloin ihminen oli ollut onnellinen armaan luontoäidin helmassa, ja lannistumattomalla uskolla kävi hän parantamaan ihmistä ja parantamaan yhteiskuntaa, niin että edes jotakin tuon hävinneen kulta-ajan onnesta voitaisiin uudelleen saavuttaa. Samalla kun Rousseau on ensimäinen luonnonnäkyjen taiteellinen, syvästi tunteva kuvaaja uudemmalla ajalla, kohottaa hän myös kaikkein voimakkaimmin huudon: "Takaisin luontoon!" ja tekee siitä elämänohjeen sekä itselleen että ihmiskunnalle. Rousseau tahtoi elämän elettäväksi personallisesti, suurin, selvin, yksinkertaisin muodoin, hän moitti sivistyksen heikontavan tällaista elämää pirstomalla sen moninaisiin pintapuolisiin harrasteluihin, hän puolsi sielun, sydämen ja vaiston oikeuksia, järjen, hengen ja harkinnan siihen asti niin yksinvaltiaita oikeuksia vastaan.

Miltä kohdalta liittyy nyt Yhteiskuntasopimus näihin Rousseaun yleisiin pyrkimyksiin ja aatteisiin? Muutamat tutkijat, niinkuin esim. Émile Faguet ja Jules Lemaître, vastaavat tähän, ettei juuri miltään kohdalta ja että Contrat social, samalla kun se on keskinkertaisin, hämärin ja tuhoisin kaikista Rousseaun teoksista sekä se, missä jo voi huomata alkavan mielipuolisuuden merkkejä, on ajatuksellisesti kaikkein vaikeimmin liitettävissä hänen tuotantonsa kokonaisuuteen. Toiset taas, kuten esim. Lanson, katsovat olevan varsin helppoa havaita Yhteiskuntasopimuksenkin suorastaan välttämättömänä renkaana liittyvän Rousseaun muiden teosten aateketjuun.

Rousseaun perusaate, se, josta hän aina lähtee ja johon hän aina tulee, on, niin esittää asian Lanson, tämä: Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi ja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen vapaaksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä kurjimmista kurjimman olennon. Luonnontilassa ollessaan oli ihminen hyvä. Kuinka olisikaan hän voinut rikkoa sääntöjä vastaan, kun ei mitään sääntöjä ollut? Hän seurasi vain itsesäilytysvaistoaan, oli viaton kuin eläin, eikä vahingoittanut ketään. Hän tyydytti vain tarpeensa eikä pyytänyt yli sen mitään, vieläpä auttoikin kaltaisiaan silloin kun oli itse kylläinen. Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi aistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen keksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden tulevien tarpeiden nimessä jakoi esineet käsitteiden "minun" ja "sinun" mukaan ja loi omaisuuden. Näin syntyi luonnollisen tasa-arvoisuuden tilalle omaisuuteen ja voimaan ja viekkauteen ja julmuuteen perustuva eriarvoisuus. Näin syntyivät etuoikeudet, näin joutuivat toiset saamaan kaikki, mitään tekemättä, kun taas toisten oli pakko raataa nääntymykseen asti herrojensa hyväksi. Näin syntyi yhteiskunta, joka näyttää vain tukevan anastajia heidän anastuksissaan ja raastavan köyhän vieläkin köyhemmäksi. Omaisuus on yhteiskunnan perustus, ja valta, ylhäisyys, kunnia, kaikki lähtee siitä. Yhteiskunta kulkee yhä eteenpäin turmeltumisensa tiellä, ja juuri se, mitä tämä yhteiskunta pitää korkeimman kehityksensä mittana ja mistä se eniten ylpeilee, taiteet ja tieteet, onkin parhaana merkkinä tästä turmeltumisesta. Ovathan taiteet ja tieteet ylellisyyttä, josta kansan suuri enemmistö ei tiedä eikä hyödy mitään, ja ylellisyyshän on taas samaa kuin muutamien rikkaus ja lukemattomien kurjuus. Kas siinä Rousseaun molempien ensimäisten esitelmien (Discours) aatteellinen tausta, esitelmän Taiteiden ja tieteiden turmelevasta vaikutuksesta (1750) ja esitelmän Eriarvoisuudesta (1755).

Edelliseen näistä liittyy hyvin läheisesti Kirje teatteriesityksistä, jonka Rousseau v. 1758 kirjoitti d'Alembertille vastustaakseen tämän ehdottaman teatterin perustamista vakavaan Genève'iin, koska näytelmätaide juuri parhaiten kuvastaa yhteiskunnan turmeltunutta tilaa ja tehokkaimmin levittää sen erehdyksiä ja paheita.

Ihanteena on siis luontoon palaaminen. Mutta siitä huolimalta ei tule otaksua Rousseaun vaativan nykyaikaisen ihmisen palaamista orang-utanin asteelle tai yhteiskuntatilan hylkäämistä ja luonnontilan omaksumista uudelleen. Ihminen on jo vuosituhansien kuluessa siinä määrin muuttunut kaikilta vaistoiltaan ja elämänvaatimuksiltaan, että luonnontilaan palaaminen merkitsisi hänelle suurta onnettomuutta. Lisäksi on yhteiskuntatila eräissä suhteissa luonnontilaa korkeampikin tila, kun asiaa tarkemmin ajattelee. "Vaikkakin ihminen luopuu tässä tilassa useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat, koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki typerästä, kehittymättömästä eläimestä älykkään olennon ja ihmisen", lausutaan tästä Yhteiskuntasopimuksessa (I, 8). Säilyttämällä siis kehityksen aiheuttaman älyllisen ja siveellisen olentomme jalostumisen ja avartumisen, tulee meidän muutoin pyrkiä saavuttamaan niitä hyviä ominaisuuksia ja sitä vapautta, joiden kuvitellaan luonnonihmiselle kuuluneen. Siinä mielessä tulee meidän palata luonnontilaan ja toimittaa itsessämme parannus.

Tämä parannus käsittää kaksi laajaa tehtävää: yksilön parantamisen ja yhteiskunnan parantamisen.

Yksilön parantaminen tapahtuu ensi sijassa kasvatuksen avulla. Luonto on hyvä ja yhteiskunta paha. Antakaamme siis luonnon tehdä tehtävänsä ja pysyttäkäämme yhteiskuntaa aluksi etäällä lapsesta. Luonto loi villi-ihmisen: tehkäämme mekin oppilaastamme villi-ihminen, vahvistakaamme hänen ruumistaan, teroittakaamme hänen aistejaan, harjoittakaamme vaistoa, odottakaamme harkinnan selviytymistä aistimuksista, ihmiskunta on kehittynyt pakottavan tarpeen ja kokemuksen tietä: pankaamme lapsi tuntemaan tarpeita ja toimittakaamme hänelle kokemuksia. Poistakaamme hänen lähettyviltään turmiollinen kirjallisuus ja antakaamme hänen lukea vain luonnon suurta kirjaa ja etsiä siitä jumalaa. Uskontojen opinkappaleet ovat yhteiskunnan keksintöjä ja vihan ja teeskentelyn välikappaleita: hyljätkäämme ne ja koettakaamme saada oppilaamme hänen ennätettyään järjen ikään käsittämään Jumala kaikessa Hänen puhtaudessaan ja äärettömyydessään. Näin kehittyy lapsesta yhteiskuntaihminen, jolla on kaikki luonnonihmisen edut ilman yhteiskunnan luomia paheita. Tämän kehityksen tie osoitetaan yksityiskohtaisesti Émile'issä (1762).

Uusi Héloïse (1761) taas osoittaa, kuinka kukin meistä voi keskellä jokapäiväistä elämää suorittaa tämän kehityskulun kohti luonnollisen ihmisen hyveitä. Luonnon mukaan on kyllä Saint-Preux'n ja Julie'n rakkaus aivan viatonta: mutta he ovat unohtaneet, että rakkaus luonnon mukaan on nykyään mahdoton. Yhteiskunta ei hyväksy heidän rakkauttaan, vaan eroittaa heidät, naittaen Julie'n miehelle, jota hän ei rakasta. Julie on sortumaisillaan aviorikokseen: valhehan kuuluukin niin läheisesti nykyiseen yhteiskuntaan. Mutta uskonnollisen tunteen johtamana päättää Julie elää täysin vilpitöntä elämää. Hänen miehensä avustaa siinä häntä, ja he molemmat yhdessä nostavat totuuden, suoruuden, vapauden, hyveen ja onnen vallitsemaan siinä mallikelpoisessa perheessä, jonka he luovat ja jossa sivistyksen keskelläkin ihmisen älyllinen puoli kehittyy sydämen turmeltumatta.

Yhteiskuntasopimus (1762) käsittelee sitten keinoja, joiden avulla perinjuurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on toimitettava ja sovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoomat monilukuiset edut ja luonnontilan vapaus ja onnellisuus. Sitävarten on ajatuksissa palattava siihen hetkeen, jolloin yhteiskunta syntyi. Tällä hetkellä tekivät keskenään tasa-arvoiset ja luonnostaan vapaat ihmiset sopimuksen, jonka mukaan he liittyivät yhteisöksi ja suostuivat kaikki luopumaan vapaudestaan ja omaisuudestaan yhteisön hyväksi. Tämän yhteisön ainoana päämääränä ja tehtävänä on ilmeisesti sen jäsenten menestys ja onni. Sitä johtaa kaikkien näiden jäsenten tahtojen yhteisvaikutuksesta syntyvä yleistahto, joka tarkoittaa aina yhteiskunnan parasta. Kansalaiset alistavat kaikki tahtonsa tämän yleistahdon alaiseksi, mutta kun tämä yleistahto tähtää samaan kuin heidän kunkin yksityinenkin tahto, nimittäin yhteiskunnan menestykseen, on kansalainen vapaa, koska hän tottelee vain omaa tahtoansa. Luopumalla näennäisesti vapaudestaan ja antautumalla yhteiskunnan alamaiseksi, lujittaa siis vain kansalainen vapauttaan, samoin kuin hän lujittaa omistusoikeuttaan, jota yhteiskunta suojelee. Kaikkien kansalaisten tahdoista syntyvä yleistahto on samalla ylin valtiovalta, mitä on olemassa: vain sen päätökset ovat laki. Hallitus, olkoon se millainen tahansa, olkoon sen etunenässä kuningas tai ylimystö tai suurempi hallituskunta, on vain tämän kansan yleistahdon palvelija. Yieistahdolla on valta, koska se on ylin käskijä, minä päivänä tahansa muuttaa hallitusmuotoa, poistaa kuningas, kumota perustuslait, jopa purkaa yhteiskuntasopimuskin. Näiden luonnollisten periaatteiden mukaisesti tulisi nyt koettaa uudelleen järjestää inhimillisiä yhteiskuntia, asettaa niihin sellainen hallitus, kuin niistä kukin näyttää vaativan, laatia niille sellaiset lait, jotka takaavat niiden menestyksen ja poistavat kaikki väärinkäytökset, kaiken sorron ja mielivallan.

Jos Yhteiskuntasopimuksen voi näin suuremmitta vaikeuksitta yhdistää Rousseaun muiden pääteosten aatteelliseen kokonaisuuteen, niin liittyy se taas toisaalta varsin elimellisesti hänen omaan elämäänsä ja sen kokemuksiin.

Niinkuin hän teoksensa alkusanassa viittaa, on Yhteiskuntasopimus vain ote laajemmasta teoksesta, jota hän oli ryhtynyt sepittämään Venetsiassa vv. 1743-1744. Hänen vaikutusvaltaiset pariisilaiset ystävänsä olivat nimittäin hankkineet hänelle lähettilään sihteerin paikan Venetsiaan. Niin vähän mieskohtaista iloa kuin työskentely typerän ja saiturimaisen lähettilään kanssa Rousseaulle tuottikin, tarjosi tämä toimi hänelle kuitenkin oivallisen tilaisuuden tutustua Europan valtiolliseen elämään, julkiseen ja salaiseen, yksityiseen ja kansainväliseen. Lisäksi tutki hän innokkaasti valtiotieteellisiä kirjailijoita, ja käytännön ja teorian innostamana suunnitteli ja pani hän osittain alulle itsekin laajan teoksen, jonka oli nimensä mukaisesti (Institutions politiques) määrä käsitellä valtiolaitosta kokonaisuudessaan, Hän joutui kuitenkin Venetsiasta niin pian pois, ettei hän ennättänyt saada työtään valmiiksi. Vasta sitten kun hän oli päässyt Pariisin hyörinästä Montmorencyn rauhaan, sai hän aikaa kirjoittaa yhteen jaksoon kaikki tärkeimmät teoksensa ja samalla eroittaa määrätyn osan vanhemmasta valtiotieteellisestä teoksesta ja muodostaa siitä Yhteiskuntasopimuksen, mahdollisesti korjailemalla tätä osaa vakiintuneempien periaatteittensa mukaiseksi.

Näitä periaatteita oli Rousseau muiden asiain yhteydessä julistanut jo eräissä aikaisemmin ilmestyneissä kirjoituksissaan, ennen kuin hän ne lopullisesti kokosi erikoiseksi oppirakennukseksi Yhteiskuntasopimukseen. Niinpä oli hän jo suureen ensyklopediaan laatimassaan esityksessä valtiotaloudesta ensimäisen kerran hahmostellut teoriansa yleistahdosta. Edelleen oli esitelmään eriarvoisuudesta sisältynyt useita Yhteiskuntasopimuksen aineksia, niinkuin esim. viittauksia perustavaan sopimukseen, kansalle kuuluvaan ylimpään valtiovaltaan, lakien luonteeseen y.m. Yhteiskuntasopimus onkin tavallaan tämän esitelmän välttämätön täydennys: sehän osoittaa, millä tavalla ihmiskunta saattaa pelastua siitä synkästä, suorastaan toivottomasta tilasta, mihin se esitelmän mukaan oli joutunut.

Paljon enemmän kuin tutustuminen kansainvälisiin valtiollisiin suhteisiin ja Venetsian tasavallan oloihin vaikutti kuitenkin Yhteiskuntasopimuksen lopulliseen muodostumiseen se seikka, että Rousseau oli kotoisin toisesta kaupunkitasavallasta, Genève'istä. Tosin ei hän senjälkeen kun hän v. 1728 16-vuotiaana karkasi kalvinilaisesta synnyinkaupungistaan, ollut oleskellut siellä muuta kuin käymätien. Mutta hän sanoo isänsä jo lapsena istuttaneen häneen "vapaan tasavaltalaisen hengen", ja koko elämänsä ijän katsoikin hän syvällä kunnioituksella ja ihailulla tämän porvaristasavallan puoleen. Kuuluisaksi tultuaan kävi Rousseau v. 1754 Genève'issâ ja kääntyi uudelleen protestanttisuuteen, päästäkseen tasavallan kansalaiseksi — arvo, josta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan suurempien valtioiden komeimmistakin kunnianimistä. Niinpä kirjoittaakin hän useina vuosina, siksi kunnes synnyinkaupungin johtomiesten ja hänen välinsä ennättävät kylmetä, teostensa kansilehdelle arvokseen "Genève'in kansalainen" ja panee sen, missä suinkin tilaisuutta on, toisten kirjailijain monilukuisten pöyhkeiden arvonimien vastakohdaksi. Heti Yhteiskuntasopimuksen ensimäisen kirjan alussa viittaa hän myös tähän kansalaisarvoonsa ja äänestysoikeuteensa ja jatkaa: "Joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja, olen onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!"

Tuolla käynnillään v. 1754 oli Rousseau nimittäin erikoisesti tutustunut Genève'in hallitusmuotoon, ja onkin näytetty toteen, että useat kohdat Yhteiskuntasopimusta on enemmän tai vähemmän uskollisesti muovailtu tämän hallitusmuodon mukaisiksi. Joka tapauksessa ajatteli Rousseau pientä, ei liian rikasta eikä liian köyhää — rikkauden tasaisen jakautumisen vaatiminen, maanviljelyksen ja maaseudun ylistäminen kaupan ja kaupunkien edellä ja suurteollisuuden vaatiman työnjaon vastustaminen ovatkin Rousseaulle varsin kuvaavia piirteitä — valtiota, juuri sellaista kuin Genève tai Bern, ja vain sellaisen pienen valtion piirissä katsoo hän ihanteensa mahdolliseksi toteuttaa, mikäli se yleensä on mahdollinen toteuttaa. Mielikuvituksessaan yhdisti hän ihailemansa Genève'in tasavallan antiikin tasavaltoihin, joita hän ihaili vielä enemmän ja joiden edustamia aatteita hän niinikään koetti sovittaa suunnitelmiinsa. Onhan tuo aate, että kansalainen on jotakin vain valtion jäsenenä, että hän on vain sikäli vapaa kuin valtiokin on vapaa ja että kansalaisen tulee näin ollen kaikkine voimineen, kykyineen ja omaisuuksineen antautua valtiolle, täysin antiikkinen. Lisäksi sijoittaa Rousseau teoksensa loppuun laajan esityksen Rooman tasavallan kansankokouksista ja tribuunin, diktaattorin ja sensorin viroista, ikäänkuin tahtoisi hän suositella kaikkia niitä esikuviksi nykyajankin valtioille. Puoltaessaan 16. vuosisadalla protestanttisen kansan oikeutta nousta uskonsa puolesta kapinaan ja vastustaessaan myöhemmin Ludvig XIV:n itsevaltiutta olivat taas protestanttiskalvinistiset jumaluusoppineet kehitelleet teoriaa kansan suvereenisuudesta, kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta, ja tämä teoriahan on Rousseaunkin valtiollisen aaterakennuksen kulmakiviä. Edelleen tuntuu ikäänkuin armottoman kalvinilaisuuden ja Genève'in vanhojen asetusten vaikutusta siinä karkotuksella ja kuolemalla uhkaavassa ankaruudessa, millä Rousseau teoriansa huipuksi pystyttää, menetellen tässä vastoin Montesquieun varovampia ja järkevämpiä suunnitelmia, deistisiin opinkappaleihin, sellaisiin kuin kostavan ja auttavan Jumalan olemassaoloon, vanhurskaiden autuuteen ja pahojen rangaistukseen, nojaavan valtionuskontonsa.

Jos näin Rousseaun oppi kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta ulottuu verrattain syvälle inhimillisen ajattelun historiaan, niin vielä paljoa syvemmät juuret on sillä teorialla, josta hänen teoksensa on saanut nimensä ja joka on hänen koko valtiotieteellisen ajattelunsa lähtökohta, nimittäin sopimusteorialla. Prof. Erich huomauttaa valtiosääntöjen säätämistä ja muuttamista käsittelevässä teoksessaan, että sillä opilla, jonka mukaan valtion oikeusperusteena on jonkunlainen sopimus, oli kannattajia jo vanhojen kreikkalaisten filosofien keskuudessa. Keskiaikaisillakin kirjailijoilla tavataan tämän opin suuntaisia ajatuksia ja uudennusajalla kehittävät n.s. luontaisoikeuden puoltajat sitä aivan erikoisen innokkaasti. Ja myöhemminkin on sen vaikutus valtio-oppiin ja valtioitten oikeusmuotoihin ollut tavattoman tärkeä. Sisälsihän tuo käsitys, että valtion olemassaolon perustuksena on jonkunlainen sopimus, millainen tahansa, ytimeltään kansanvaltaisen periaatteen, josta kehitettynä saattoi tulla hallitsijain yleensä ehdottomaksi ja alkuperältään suorastaan jumalalliseksi julistetun ylimmän vallan terveellinen vastapaino.

Tällaisen sopimuksen tekemistä ovat kaiketi hyvin harvat pitäneet varsinaisena historiallisena tapahtumana: pikemminkin on sitä käsitetty jonkunlaiseksi luontaiseksi oikeuspohjaksi, jolle valtio on rakennettava. Mutta myönnettävä on, että tätä sopimusperiaatetta on aikojen kuluessa käytetty mitä vastakkaisimpiin tarkoituksiin ja että siitä vedetyt käytännölliset johtopäätökset ovat olleet mitä ristiriitaisimpia. Niinpä on keskiajalta lähtien puolustettu sellaista katsantokantaa, että sopimus on alkuaan tehty kuninkaan ja kansan välillä, mutta ettei kansalla sitten, kun se kerran on antautunut kuninkaan valtaan, ole enää mitään sanansijaa, hallittiinpa sitä millä tavalla tahansa. Toisaalta on taas sopimus käsitetty tehdyksi niiden ihmisten kesken, jotka ovat valtion muodostaneet, niin että "kuninkaiden ja hallitusmiesten valta on ainoastaan johdettua valtaa", niinkuin lausuu Milton, joka toisen tunnetun englantilaisen ajattelijan Locke'in kanssa on tätä käsitystä puolustanut.

Kuuluisa on kolmannen englantilaisen filosofin Hobbes'in kanta. Hänkin lähtee kyllä siitä ajatuksesta, että sopimuksen ovat tehneet ne yksilöt, jotka ovat valtion muodostaneet, ilman että hallituksella on ollut siihen mitään osaa. Mutta hän katsoo kansan suostuneen ei ainoastaan valtion muodostamiseen, vaan myöskin määrätyn henkilön tai määrättyjen henkilöiden asettumiseen tämän valtion etunenään. Hän myöntää kyllä kansalla olevan luonnostaan ylimmän vallan, mutta hän katsoo kansan luovuttaneen tuon ylimmän vallan juuri sopimuksen teolla hallitukselle kokonaan ja ikiajoiksi. Niinpä siis muuttuukin hallitus heti valtion syntyessä samalla ylimmäksi vallaksi, eikä kansalla ole enää mitään muuta jälellä kuin ehdoton kuuliaisuus: sopimus sitoo kansan tottelemaan hallitsijaansa, menettelipä tämä miten tahansa. Kansa on luovuttanut kerta kaikkiaan oikeutensa hallitsijalle, jolla on valta käytellä näitä oikeuksia aivan mielensä mukaan. Ja kerran tehty sopimus sitoo ei ainoastaan niitä yksilöitä, jotka alkuaan sopimuksen tekivät, vaan myös kaikkia heidän jälkeläisiään. Hobbes on siis Grotiuksen kanssa sitä mieltä, että ihminen voi luovuttaa sekä oman vapautensa että myös jälkeläistensä vapauden, ja että siis koko kansakin voi tehdä samoin.

Liittyen lähemmin Miltoniin ja Locke'iin käy nyt Rousseau ankarasti vastustamaan näitä Hobbes'in ja osaksi myös Grotiuksen käsitystapoja.

Hän lähtee myös siitä ajatuksesta, että ihmiset sitten, kun luonnontila kävi heille mahdottomaksi, siirtyivät yhteiskuntatilaan, tekemällä keskenään sopimuksen heidän kaikkien yhteistä hyvää tarkoittavan valtion perustamisesta. Kaikki ovat sopimuksen teossa samassa asemassa: he luovuttautuvat valtiolle kokonaan, kaikkine oikeuksineen, ja kun kaikki tekevät niin, ei ole kellään syytä valittaa. Mutta kun ei kukaan voi tehdä mitään sitoumuksia toisten puolesta, vaatii Rousseau kansan laillisissa kokouksissa aina ensimäiseksi esitettäväksi tämän kysymyksen: "Tahtooko ylin valtiovalta (= kansa) säilyttää nykyisen hallitusmuodon?" sekä toiseksi: "Tahtooko kansa jättää tämän hallituksen hoidon niille henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin on?" Näin siis kansa itse ratkaisee lyhyiden väliaikojen kuluttua, millä tavalla se haluaa itseään hallittavan.

Minkäänlainen ylin valtiovalta ei siis Rousseaun mukaan ole voinut siirtyä sopimuksen teossa kansalta hallitukselle. Päinvastoin. Rousseau on jyrkästi sitä mieltä, että kansan yhteisölle kuuluva ylin valtiovalta, suvereniteetti, on yhtä luovuttamaton kuin se on jakamaton ja häviämätön. Onpa sitä Rousseaun mukaan mahdoton edustaakin: kansan on itse välittömästi omissa kokouksissaan vahvistettava sille esitetyt lait. Hallituksen tehtävänä on ainoastaan näiden kansan yleistahtoa ilmaisevien lakien toimeenpaneminen ja sovittaminen yksityistapauksiin, koska yleistahto ei voi tehdä muita kuin yleisiä päätöksiä. Hallitus, olipa se millainen tahansa: kansanvaltainen, ylimysvaltainen tai yksinvaltainen, on ainoastaan ja yksinomaan tämän kansan yleistahdon palvelija, ja Rousseau kieltää ehdottomasti, että sen tai tämän hallituksen asettaminen olisi sopimusluontoinen teko (III, 16). Sillä kuinka voitaisiin tehdä sellainen sopimus, missä korkeampi sitoutuisi tottelemaan alempaansa! Lisäksi tietäisi moinen sopimus ylimmän valtiovallan luovuttamista, rajoittamista ja hävittämistä, mikä ei saa tapahtua, samalla kun se olisi ainoan valtion olemukseen kuuluvan sopimuksen, alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen loukkaamista. Tässä kohdassa on Rousseaun kansanvaltainen kanta jyrkkä ja järkähtämätön.

Mutta puhuessaan eri hallitusmuodoista ei hän suinkaan asetu yhtä jyrkästi kansanvaltaisimman hallitusmuodon puolelle. Eroittaessaan kansanvaltaisen, ylimysvaltaisen ja yksinvaltaisen hallitusmuodon pitää hän päinvastoin ensimäistä siihen liittyvien monien haittojen takia suorastaan mahdottomana ihmisten muodostamaan valtioon: "Jos olisi olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se itseänsä kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu ihmisille." (III, 4.) Vaikka hänellä onkin kuninkaista sanottavana monta katkeraa ja pilkallista sanaa, ei hän sentään pidä yksinvaltaista kuningashallitustakaan mahdottomana erinäisissä oloissa, niin ilmeisesti kuin hänen vahvin mieltymyksensä valinnaisen ylimysvallan puoleen kallistuukin Genève'in malliin.

Rousseaulla täytyy nimittäin myöntää olleen niin paljon historiallista älyä, ettei hän käynyt laatimaan kerta kaikkiaan kaikille valtioille pakotettavaa kaavaa, vaan myönsi kunkin hallituksen saattavan olla paikallaan eri aikoina ja eri oloissa aina kansan lukumäärän, entisyyden, luonteen ja kehitysasteen sekä sen asuman alueen ilmanalan, maaperän laadun ja yleensä ulkonaisten suhteiden mukaan. Pääasia hänelle oli vain, että kansalla on kaikkialla ylin valtiovalta, että kansa saa itse ratkaista hallitusmuotokysymyksen ja että siis kansalla on aina kohtalonsa omissa käsissään. Niinpä onkin hän taipuvainen nimittämään tasavallaksi jokaista valtiota, missä näin on laita, vaikka sen hallitusmuoto olisi esim. yksinvaltainen. Valtion tärkein tehtävä on kaikkien sen jäsenten menestyksen ja onnen valvominen, ja kun se vain tämän tehtävän täyttää, ei ole väliä, millaisen hallitusmuodon kansa on sille suvainnut antaa, kunhan tämä hallitusmuoto vain takaa tämän tehtävän täyttymisen.

Kaikki riippuu siis lopullisesti kansan tahdosta. Rousseau nimittää tätä tahtoa yleistahdoksi. Tämä yleistahto on hänen ajattelussaan kietoutunut jonkunlaiseen salaperäisyyden verhoon. Yleistahto ei näet ole pelkkä kansan tahto sellaisenaan, vaan kuvastaa se jonkunlaista kansakunnan elämisen periaatetta, jonkunlaista jatkuvan menestyksellisen olemassaolon pyrkimystä, joka ei voi kadota kansakunnasta niin kauvan kuin se yleensä on kansakunta. Sentähden voikin Rousseau väittää yleistahdon aina olevan "oikean", aina tähtäävän valtion parhaaseen, vaikka yksityisedut ja puoluepyyteet voivatkin joskus johtaa äänestäjiä harhaan ja hetkiseksi himmentää yleistahdon. Tämä tahto on sen siveellisen henkilön tahto, joka syntyy silloin kun ihmiset yhteiskuntasopimuksella muodostavat valtion ja antautuvat sen jäseniksi. Yleistahto pakottaa yksityisen olemaan vapaan, se on: tahtomaan omaa parastaan, aivan niinkuin Kantin siveysopin järjestelmässä ihmisen korkeampi ja järjellisempi tahto pakottaa hänen alemman luontonsa suorittamaan oikeita tekoja.

Rousseaun mielestä on olemassa tuntuva ero yleistahdon (volonté générale) ja kaikkien tahdon (volonté de tous) välillä. Edellinen tarkoittaa aina vain yhteistä etua, kun taas jälkimäinen pyrkii työntämään etualalle yksityisharrastuksia, ollessaan vain yksityistahtojen summa. Milloin nämä yksityistahdot esiintyvät äänestyksissä sellaisella tavalla, että valtion edusta ei näytä kukaan välittävän rahtuakaan, ei Rousseau edes silloinkaan myönnä yleistahdon olevan tuhotun tai turmeltuneen. "Se on yhäti järkähtämätön, muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut toisten tahtojen valtaan, jotka ovat voimakkaampia kuin se. Irroittaessaan etunsa yhteisestä edusta huomaa jokainen kyllä, ettei hän voi sitä irroittaa siitä täydellisesti; mutta hänen osuutensa yhteisestä pahasta ei näytä hänestä miltään sen hänelle yksinään kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän luulee saavuttavansa. Ellemme ota lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo hän yleistä hyvää jo oman etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka muu tahansa. Silloinkaan, kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta yleistahtoa sisimmässään; hän vain kiertää sitä." (IV, 1.)

Epäilemättä on tämä syvää ja kaunista sielunerittelyä, mutta Rousseaun arvostelijat ovat huomauttaneet, että lopputulos on kuitenkin todellisuudessa se, että Rousseaun valtiossa tulisi riehumaan aivan sietämätön enemmistömielivalta, kun kerran käytännössä on mahdoton eroittaa tuota ikiviisasta yleistahtoa häikäilemättömän enemmistöpuolueen tahdosta ja kun kerran Rousseau, asettuen jälleen vastustamaan Montesquieun ajatuksia, vaatii jyrkästi poistettavaksi kaikki suojelevat väliasteet ja vallanjaot ylivaltiaana käskevän kansan ja palvelijana tottelevan hallituksen väliltä. Rousseau vaatii kuitenkin sitä suurempaa yksimielisyyttä päätöksen teossa, mitä tärkeämpi asia on. Täydellistä yksimielisyyttä vaatii kuitenkin vain itse yhteiskuntasopimus, sillä "yhteiskunnan jäseneksi liittyminen on maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on syntynyt vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn varjolla se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman hänen suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi, merkitsee samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi." (IV, 2.)

Tämä yleistahto ohjaa nyt kansalle kuuluvan ylimmän valtiovallan tekoja ja päätöksiä. "Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on… ylimmän valtiovallan nimi" (II, 4). Kaikki kansalaiset ovat siis alamaisina tästä ylimmästä valtiovallasta täydellisesti ja ehdottomasti riippuvaisia. "Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa" (II, 4). Se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle. "Mutta", huomauttaa Rousseau, "on myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän tärkeyden" (II, 4). Ylin valtiovalta, s.o. kansan enemmistö, siis arvostelee, mitä alamaisten tulee luovuttaa vapaudestaan, voimastaan ja omaisuudestaan valtion hyväksi, koska he ovat kaiken tämän valtiolta saaneet ja koska he esim. omaisuuteen nähden ovat vain oikeastaan valtiolle kuuluvan omaisuuden säilyttäjiä ja huoltajia (dépositaires).

On usein huomautettu, että Rousseau, myöntämällä valtiolle näin suuren vallan joka suhteessa, kallistuu vahvasti n.s. valtiososialismiin päin. Joka tapauksessa luo hän aikansa ehdottoman yksinvallan vastapainoksi yhtä ehdottoman valtiovallan, jonka lopullinen hoito on kansan käsissä. Ranskassahan oli kuninkaalla jo pitkät ajat ollut täydellinen ja rajaton valta kaikissa suhteissa. Katoliset jumaluusoppineet olivat julistaneet, että kuningas oli saanut valtansa Jumalalta ja että se oli siis loukkaamaton. Kuninkaalla oli yksinään oikeus säätää lakeja, oikeus "ilman riippuvaisuutta ja kenenkään muun osaa". Hän katsoi alamaistenkin kaiken omaisuuden kuuluvan yksinään hänelle, ja jos hän jätti tuon omaisuuden hallinnan alamaisilleen, niin tapahtui se "sulasta armosta". Kuningas oli siis suvereeni, kaiken alku ja loppu, kaiken käskijä ja määrääjä. Rousseaun tärkeistä tärkein historiallinen merkitys on siinä, että hän Yhteiskuntasopimuksessaan niin terävästi ja kaunopuheisesti osoitti tällaiset kuninkuuden vaatimukset järjettömiksi ja kaikkea oikeusperustetta puuttuviksi ja siirsi suvereniteetin eli ylimmän valtiovallan päättävästi kansalle, tekemällä kuninkaasta vain kansan palvelijan.

Ja Rousseau osoittaa selvästi keinonkin, jonka avulla kansa pääsee tuollaisista suhdattomista vaatimuksista ja yleensä hallituksesta, jonka toiminta ei enää tarkoita kansan eli yhteisön parasta ja joka siis on rikkonut yhteiskuntasopimuksen: "Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee paremmin." (I, 1.) Sillä heti kun yhteiskuntasopimus on rikottu, lakkaavat kaikki sitoumukset ja oikeudet ja yksinään voima ratkaisee kysymyksen. Heti kun kansalla vain on voimaa kukistaa itsevaltainen hallitus ja sen voima, on sen velvollisuus se tehdä ihmiselle luonnostaan kuuluvan vapauden nimessä, sillä toisen orjana oleminen ei ole ihmisen arvon mukaista, eikä voima luo koskaan oikeutta.

Yhteiskuntasopimus, yleistahto, ylin valtiovalta, nämä Rousseaun valtio-opin kolme pääpylvästä, kaikki ne pohjautuvat lopullisesti kansaan, jonka menestyminen on valtion ja kaikkien sen laitosten ainoa silmämäärä. Rousseau ei ole kuitenkaan ehdoton kansan ihailija. Hän nimittää sitä joskus "sokeaksi joukkioksi", joka ei osaa tahtoa sitä, mikä on oikein, koska se ei useinkaan tiedä, mikä sille on hyväksi. Sentähden katsoo Rousseau välttämättömäksi antaa lainlaatijan kansalle oppaaksi ja avustajaksi tämän kansan olojen järjestämisessä. Tämän ihmeellisen lainlaatijan verhoaa Rousseau samanlaiseen ylevään salaperäisyyteen kuin yleistahdonkin. Hänellä tulisi olla korkeampi, melkeinpä jumalallinen äly, hänen tulisi tuntea kaikki ihmisten intohimot, omaamatta niistä ainoatakaan, ja hänen tulisi kyetä omasta onnestaan ja kunniastaan välittämättä työskentelemään muiden onnen hyväksi. Kuitenkaan ei hänellä saa olla minkäänlaista lakiasäätävää valtaa, koska kansa ei voi sitä milloinkaan itseltään luovuttaa. Hän on yksinomaan lakien laatija, eikä mitään muuta. Kansan asiana on joko hyväksyä tai hyljätä hänen esityksensä. Mutta mistä saa nyt tämä "sokea joukkio" kyvyn ja ymmärryksen hyväksyä juuri ne oikeat lakiehdotukset? Eivätkö useinkin juuri pahimmat petkuttajat uskottele kansalle omaavansa lainlaatijan "suuren sielun" ja näin tunkeudu sitä johtamaan joko itsensä tai jonkun erikoisen puolueen eduksi? Ja kuinka saattaa sitten kansa ensin laatia hallitusmuotonsa, jonka sovelluttaminen kunkin maan kehitysasteeseen ja oloihin on niin erinomaisen vaikea tehtävä, ja vasta myöhemmin tarvita lainlaatijan apua muita vähemmän tärkeitä lakejaan säätäessään?

Näitä ja monen monia muistutuksia on tehty Rousseaun teorioja vastaan. Niinpä on huomautettu Rousseaun Yhteiskuntasopimuksessakin pitävän liiaksi kiinni tuosta niin suurella ponnella julistamastaan opista, että ihminen on luonnostaan hyvä, kun hän ilman muuta otaksuu sopimusta tehtäessä vahvojen ja älykkäiden kiltisti suostuvan olemaan tasa-arvoisia heikkojen ja typerien kanssa, vaatimatta etuoikeuksia. Eikö lisäksi yhteiskuntakin ole kaikessa pahuudessaankin luonnollisen kehityksen tulos ja oikeastaan siis hyvä, jos luontokin on hyvä? Edelleen väitetään Rousseaun uhraavan kokonaan ihmisen yksilölliset oikeudet tehdessään hänet niin täydelleen riippuvaksi valtiosta ja pakottaessaan hänet niin ehdottomasti sille antautumaan. Näin joutuu Yhteiskuntasopimus tavallaan ristiriitaan Uuden Héloïsen kanssa, koska tämän romaanin voimakkaasti kehittyneet siveelliset luonteet vain suurella vaivalla, jos lainkaan, saattaisivat alistua Rousseaun ihannevaltion harjoittamaan ehdottomaan niin ulkonaiseen kuin sisäiseen määräämisvaltaan. Niinikään havaitaan Rousseaun joutuvan muihinkin ristiriitaisuuksiin ja varsinkin jättävän ylimalkaisella sanonnallaan monet kohdat hämäriksi ja eri lailla tulkittaviksi. Toisaalta on tähän kuitenkin huomautettu, että silloisessa Ranskassa oli yleensä turvallisinta pysyä aivan yleisissä periaatteissa ja karttaa liian yksityiskohtaisia näiden periaatteiden sovellutuksia, jos mieli välttää kaikenlaisia ikäviä tuttavuuksia kuninkaallisen järjestysvallan ja vankilan kanssa.

Edelleen on Rousseauta ankarasti moitittu siitä, että hän on useat teoksensa aatteet, niinkuin esim. hänen suunnitelmiensa mukaan hallittavan valtion laadun, lainlaatijan tehtävän, yleistahdon ilmenemisen y.m. kohottanut niin korkean ihanteellisuuden huipulle, että niitä on mahdotonta käytännössä saavuttaa ja että koko kirja saa näin hyödyttömän haaveen leiman. Niinpä mainitaankin Rousseaun vanhoilla päivillään sanoneen Yhteiskuntasopimuksesta: "Ne, jotka luulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia", aivan niinkuin hän kirjeissään piti Émile'in ohjeiden mukaan suoritettua kasvatusta sen tarjoamien lukemattomien vaikeuksien ja pienimmänkin erehdyksen tuottaman tuhon vuoksi käytännöllisesti mahdottomana. Kun Rousseauta pyydettiin laatimaan ohjeet Korsikan ja Puolan hallitusmuotoja varten, näytti hän unohtavan kirjansa jyrkät väitteet ja esiintyi tavattoman varovaisesti. Hänen nähdäkseen on hyvin vaarallista käydä käsiksi juurtuneihin epäkohtiin, vaikka ne olisivat kuinka pahoja, sillä kansa ei siedä niihin kajottavan ja valtio on mullistusten hetkellä aina heikoin ja voi silloin helposti suistua sekasortoon tai tyranniaan. Niinpä ei hän ole halukas ilman muuta vapauttamaan edes Puolan maaorjia, koska heille olisi sitä ennen hankittava sielu, joka tekisi nämä orjat vapauden arvoisiksi. Edelleen säilyttää hän Puolassa yksinvaltiuden, mutta toivoo kuitenkin naapurien pienentävän Puolaa, koska pieniä valtioita on helpompi hallita kuin suuria. Kaikki tämä osoittaa kuitenkin vain Rousseaulla olleen sen verran järkeä, ettei hän ilman muuta käynyt sovittamaan jotakin kaavamaista ihannetta historian luomiin ja vain vaikeasti muutettaviin oloihin. Tuomitseehan hän itse Yhteiskuntasopimuksessa (II, 8) jyrkästi Pietari Suuren yritykset tehdä venäläisistä ilman muuta saksalaisia tai englantilaisia, koska noista yrityksistä on ollut venäläisille se surullinen seuraus, ettei heistä voi enää koskaan tulla sivistynyttä, lainalaiseen järjestykseen pystyvää kansakuntaa.

Sentähden tehdäänkin oikeastaan Rousseaulle suurta vääryyttä, kun sälytetään hänen hartioilleen kaikki ne erehdykset ja julmuudet, mitä hänen oppilaansa varsinkin Ranskan suuren vallankumouksen aikana hänen aatteidensa nimessä tekivät. Menetteliväthän nämä oppilaat ilmeisesti vastoin Rousseaun selviä ohjeita, kun he kävivät sovittamaan pienelle, ehkä vain muutamia tuhansia kansalaisia käsittävälle ja muutoinkin niin monin tavoin rajoitetulle valtiolle aijottua valtiomuotoa monimiljoonaiseen ja ikivanhoihin perinnäistapoihin piintyneeseen kansaan.

Epäilemättä oli Yhteiskuntasopimus kumouksellinen kirja ja epäilemättä se ehdotonta kansanvaltaa julistamalla antoi aseet 30 vuotta myöhemmin esiintyvien kumousmiesten käsiin. Mainitaanhan Marat'n juuri vallankumouksen aattona v. 1788 lukeneen ja selitelleen Yhteiskuntasopimusta julkisilla kävelypaikoilla innostuneelle kuulijakunnalle, ja kun Sieyès kuuluisassa lentokirjassaan Mitä on kolmas sääty? julisti jyrkästi: "Millä tavalla kansakunta tahtoneekaan, riittää, että se tahtoo; kaikki muodot ovat hyviä ja sen tahto on aina korkein laki", niin tuntuuhan siinä selvästi Rousseaun äänensävy. Niinkuin Rousseau antoi Kirjeessään teatteriesityksistä vallankumoukselle kansalaisjuhlat, samoin antoi hän Yhteiskuntasopimuksessaan sille lauseparret ja voimasanat. Hän "hallitsi Robespierre'in mukana", lukemattomissa julkaisuissa ylistettiin häntä oikeuden ja vapauden suurimmaksi esitaistelijaksi, Thérèse'ille, hänen rakastajattarelleen ja myöhemmin vaimolleen annettiin eläke suurin kunnianosoituksin, hänen ruumiinsa muutettiin v. 1794 Pantheoniin ja hänelle päätettiin pystyttää muistopatsas. Rousseau oli kuin olikin "vallankumouksen jumala", mutta sittenkin on väärin tehdä häntä vastuunalaiseksi kaikista vallankumouksen väärinkäytöksistä ja kaikista intoilijain yltiömäisyyksistä. Viitattuaan siihen mahdollisuuteen, että Rousseausta olisi varmaankin tullut hirmuhallituksen aikana yksi sen uhreja, ratkaisee Höffding tämän kiistakysymyksen näillä kauneilla sanoilla: "Jos käsitämme vallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen työn avulla, niin on Rousseau sen profeetta."

Joka tapauksessa on nyt Rousseaulla ollut paljon vihamiehiä joko hänen aatteittensa tai niiden otaksuttujen seurausten takia. Varsinkin Englannissa on hänellä ollut huono maine. Tri Johnson sanoi häntä aikoinaan "pahaksi mieheksi" ja olisi mielellään lähettänyt hänet rangaistussiirtolaan. Osa englantilaisia oikeustieteilijöitä on Britannian etujen nimessä vastustanut eräitä Rousseaun vaatimia rajoituksia sodankäyntiin, varsinkin mitä tulee yksityisen omaisuuden anastamiseen ja siihen liittyvään kaappausoikeuteen, samoin kuin ennakolta tapahtuvaan sodanjulistukseen, kun taas ranskalaiset, viimeksi Henri Rodet, joka on kirjoittanut laajan teoksen Yhteiskuntasopimuksesta ja Rousseaun valtiollisista aatteista, ylistävät aivan erikoisesti Rousseauta siitä, että hän on niin pontevasti julistanut sodan olevan valtioiden eikä suinkaan yksityisten välisen asian ja että hän on tehnyt siitä erittäin tärkeitä johtopäätöksiä. Meidän päiviemme englantilaiset näkevät taas Rousseaussa sen valtioihanteen luojan, joka toteuttaa tarkoituksiaan asettumalla "tuolle puolen hyvän ja pahan" ja jota muka Saksa nykyisessä sodassa niin häikäilemättömästi ja niin musertavalla voimalla seuraa. Benjamin Constant on huomauttanut Rousseaun tuhoisasta vaikutuksesta Ranskan myöhempään historiaan siinä suhteessa, että milloin vain on tahdottu vapautta sortaa ja itsevaltiutta puolustaa, niin siiloin on vedottu Rousseauhon, joka lopultakin ymmärsi vain hyvin hämärästi vapauden todellisen luonteen. Jules Lemaître taas, joka on kirjoittanut hyvin mieltäkiinnittävän, mutta pohjaltaan hyvin pahansuovan kirjan Rousseausta, nimittää Rousseauta "muutamien 18. ja 19. vuosisadan raskaimpien erehdysten isäksi" ja lausuu m.m. Yhteiskuntasopimuksesta: "Vaikka siihen olikin ryhdytty tarkoituksessa tehdä ihmiset vapaiksi ja onnellisiksi, on siitä tullut kaikkein täydellisimpiä sorron välikappaleita, mitä mikään kiihkoilija on milloinkaan takonut."

Paraimpienkin inhimillisten aatteiden luonnossa on, että ne puhaltaessaan läpi vuosisatojen vaikuttavat kaiken hyvän ohella myös paljon pahaa. Rousseaun kiihkeinkään vastustaja ei sentään kieltäne, ettei Rousseau olisi aatteineen vaikuttanut paljon hyvääkin, jopa enemmän hyvää kuin pahaa, vaikka hänen omat erehdyksensä ja hänen osuutensa muiden erehdyksiin tehtäisiin kuinka suuriksi tahansa. Käsityksen kansojen vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta, valtion tehtävästä kaikkien sen jäsenten onnen ja menestymisen edistäjänä ja yhteiskunnallisen kysymyksen tärkeydestä täytyy sanoa hänen esiintymisensä kautta suuresti syventyneen ja lujittuneen. Sitäpaitsi on hän alottanut kasvatusopin historiassa uuden ajanjakson, opettanut ihmisiä ymmärtämään ja ihailemaan luontoa, ollut ehkenpä kaikkein voimakkaimpana välikappaleena synnyttämässä uutta ja varsin tärkeätä kirjallisuuskautta, romantiikkaa ja hahmostellut jo edeltäpäin useita sen tärkeimpiä aiheita, ja hän on lopuksi syvästi vaikuttanut miehiin sellaisiin kuin Kantiin, Goetheen, Schilleriin, Fichteen, Byroniin ja meidän päivinämme ennen kaikkea Tolstoihin. Ja jos hän on vuorostaan ottanut vastaan vaikutuksia muilta, jos hyvin useat hänen aatteensa — niinkuin esim. juuri hänen valtiollisen filosofiansa pohjana oleva sopimusaate — ovat olleet hänen aikansa yhteisomaisuutta, niin on vasta hän esityksensä tulisella kaunopuheisuudella osannut antaa lentoa noille aatteille ja tehdä niistä eläviä voimia ihmiskunnan historiaan. Siinä merkityksessä on rva de Staëlin sana hänestä varsin sattuva: "Rousseau ei ole mitään keksinyt, mutta hän on sytyttänyt kaikki ilmiliekkiin."

J. V. Lehtonen.

ALKUSANA.

Foederis aequas
Dicamus leges.[1]

(Vergilius: Aeneidi, XI. 321.)

Tämä pieni tutkielma on ote laajemmasta teoksesta, johon muinoin ryhdyin ottamatta selkoa voimistani ja josta olen jo aikoja sitten luopunut. Niistä eri kappaleista, joita valmistuneesta osasta saattoi käyttää, on tämä huomattavin, ja on se minusta näyttänyt vähimmin arvottomalta yleisölle tarjottavaksi. Muita kappaleita ei ole enää olemassakaan.

ENSIMÄINEN KIRJA.

Aikomukseni on tutkia, voiko yhteiskuntajärjestyksen alalla olla olemassa mitään oikeutettua ja varmaa hallitsemissääntöä, kun otetaan ihmiset sellaisina kuin he ovat ja lait sellaisina kuin ne saattavat olla. Tätä tutkimusta toimittaessani olen aina koettava yhdistää sen, mitä oikeus sallii, siihen, mitä hyöty määrää, niin etteivät oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys suinkaan joudu ristiriitaan keskenään.

Käyn asiaan todistamatta aiheeni tärkeyttä. Minulta tiedusteltanee, olenko ruhtinas tai lainlaatija kirjoittaakseni valtiollisista kysymyksistä. Minä vastaan, etten ole, ja että minä juuri siitä syystä kirjoitan valtiollisista kysymyksistä. Jos olisin ruhtinas tai lainlaatija, en hukkaisi aikaani sanoakseni, mitä olisi tehtävä; minä tekisin sen tai olisin vaiti.

Koska olen syntynyt vapaan valtion kansalaisena ja koska olen ylimmän valtiovallan jäsen, niin kuinka heikko vaikutus minun äänelläni liekään yleisiin asioihin, yksin jo oikeus äänestää niistä velvoittaa minut ottamaan niistä selkoa, joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja olen onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!

Ensimäinen luku.

Tämän ensimäisen kirjan aihe.

Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni luulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he. Kuinka on tämä muutos tapahtunut? Sitä en tiedä. Mikä voi tehdä sen oikeutetuksi? Luulen voivani ratkaista tämän kysymyksen.

Ellen ottaisi muuta huomioon kuin voiman ja sen seuraukset, sanoisin: Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee paremmin; sillä vallatessaan jälleen vapautensa samalla oikeudella, mikä sen siltä ryöstikin, on sillä joko aihetta ottaa se takaisin tai sitten ei ole ollut mitään syytä sitä siltä anastaa. Mutta yhteiskunnallinen järjestys on pyhä oikeus, joka on kaikkien muiden perustus. Tämä oikeus ei johdu kuitenkaan luonnosta; se nojautuu siis sopimuksiin. Nyt on päästävä selville, millaisia nämä sopimukset ovat. Ennen sitä on minun velvollisuuteni kuitenkin todistaa, mitä juuri väitin.

Toinen luku.

Ensimäisistä yhteiskunnista.

Vanhin kaikista yhteiskunnista ja ainoa luonnollinen on perheen muodostama yhteiskunta. Ja siinäkin pysyvät lapset isään liittyneinä vain niin kauvan kuin he tarvitsevat häntä hengissä säilyäkseen. Heti kun tämä tarve lakkaa, katkeaa luonnollinen sidekin. Lapset, vapautuneina kuuliaisuudesta, jonka he olivat isälle velkaa; isä, vapautuneena huolenpidosta, jonka hän oli lapsille velkaa, palaavat kaikki samalla tavalla riippumattomuuteen. Jos he jatkavat yhdessäoloa, niin ei se enää tapahdu luontaisesti, vaan tahtomalla, eikä itse perhekään pysy pystyssä muutoin kuin sopimuksen nojalla.

Tämä yhteinen vapaus on seuraus ihmisen luonnosta. Hänen ensimäisenä lakinaan on huolehtiminen omasta olemassaolostaan, ensimäiset varotoimensa on hän velkaa omalle itselleen; ja kun hän itse on yksin hänen säilymisekseen sopivien keinojen tuomari, tulee hän heti järjen ikään ehdittyään siten omaksi herrakseen.

Perhe on siis, jos niin tahdotaan, valtiollisten yhteiskuntien ensimäinen malli. Valtionpäämies on isän kuva, kansa on lasten kuva: ja kun kaikki ovat syntyneet tasa-arvoisina ja vapaina, luovuttavat he vapautensa vain hyötynsä nimessä. Ainoa eroitus on se, että perheessä isän rakkaus lapsia kohtaan korvaa hänelle sen huolenpidon, mitä hän heille osoittaa, kun taas valtiossa käskemisen nautinto vastaa rakkautta, jota valtionpäämies ei tunne kansojaan kohtaan.

Grotius kieltää sen seikan, että jokainen inhimillinen valta olisi syntynyt hallittujen etua silmällä pitäen: tuekseen viittaa hän orjuuteen. Hänen yleiseen todistelutapaansa kuuluu aina oikeuden perusteleminen käytännöllä.[2] Voitaisiin kyllä turvautua johdonmukaisempaan, mutta ei tyranneille suotuisampaan menettelyyn.

Grotiuksen mukaan on siis epätietoista, kuuluuko ihmiskunta sadalle miehelle vai kuuluvatko nämä sata miestä ihmiskunnalle; ja hän näyttääkin koko kirjassaan kallistuvan edelliseen mielipiteeseen: se on myöskin Hobbes'n ajatus. Niinpä on siis ihmissuku jaettu karjalaumoihin, joista jokaisella on oma päämiehensä, ja tämä päämies kaitsee laumaansa sen sitten syödäkseen.

Niinkuin paimen on luonnoltaan laumaansa ylempänä, niin ovat myös ihmisten kaitsijat, jotka ovat heidän päämiehiään, luonnoltaan kansojaan ylempänä. Näin harkitsi Philon kertomuksen mukaan asian keisari Caligulakin, kun hän päätti sangen sattuvasti tästä yhdenmukaisuudesta, että kuninkaat olivat jumalia tai että kansat olivat elukoita.

Tämän Caligulan mietteet sopivat hyvin Hobbes'in ja Grotiuksen ajatuksiin. Aristoteles oli ennen kaikkia heitä sanonut myöskin, etteivät ihmiset ole suinkaan luonnostaan tasa-arvoisia, vaan että yhdet syntyvät orjuuteen ja toiset hallitsemaan.

Aristoteles oli oikeassa, mutta hän piti seurausta syynä. Jokainen orjuudessa syntynyt ihminen syntyy orjuuteen, mikään ei ole sen varmempaa. Orjat menettävät kahleissaan kaikki, yksinpä halunkin päästä niistä irti: he rakastavat orjuuttansa, niinkuin Odysseuksen kumppanit rakastivat eläimellisyyttänsä.[3] Jos siis on olemassa luonnostaan orjia, niin johtuu se siitä, että on ollut orjia vastoin luontoa. Väkivalta teki ensimäiset orjat, ja heidän pelkurimaisuutensa pysytti heidät jatkuvasti siinä tilassa.

Minä en ole puhunut mitään kuningas Aatamista enkä keisari Noasta, niiden kolmen suuren yksinvaltiaan isästä, jotka jakoivat keskenään maailman, niinkuin tekivät Saturnuksen lapset, joiden on luultu tarkoittavan heitä. Toivoakseni ollaan minulle kiitollisia tästä maltillisuudesta; sillä kun minä polveudun suoraan toisesta näistä ruhtinaista ja ehkäpä vielä vanhemmasta haarasta, niin enhän tiedä, vaikka minut oikeusperusteita tarkastettaessa huomattaisiinkin ihmissuvun lailliseksi kuninkaaksi? Miten tämä asia liekään, niin ei käy kieltäminen, että Aatami oli maailman valtias samoin kuin Robinson saarensa valtias niin kauvan kuin hän oli sen ainoa asukas; ja mainiota tässä valtakunnassa oli, ettei vakavasti valtaistuimellaan istuvan hallitsijan tarvinnut pelätä ei kapinoita eikä sotia eikä salaliittolaisia.

Kolmas luku.

Väkevämmän oikeudesta.

Väkevinkään ei ole milloinkaan kylliksi väkevä pysyäkseen aina herrana, ellei hän muuta voimaansa oikeudeksi ja kuuliaisuutta velvollisuudeksi. Siitä on saanut alkunsa väkevämmän oikeus, josta on puhuttu näennäisen ivallisesti, mutta joka todellisuudessa on kohotettu periaatteeksi. Mutta eikö meille milloinkaan selitetä tätä sanaa? Voima on ruumiillinen kyky; en jaksa huomata, mitä siveellisiä velvoituksia sen seurauksista voi johtua. Voiman totteleminen on pakon teko, eikä tahdon; se on korkeintaan varovaisuuden neuvoma teko. Missä nimessä voisi siitä tulla velvollisuus?

Otaksukaamme hetkiseksi tämän väitetyn oikeuden olevan olemassa. Minä sanon, ettei siitä synny muuta kuin selittämätöntä sekasotkua. Sillä heti kun voima tekee oikeuden, sekaantuu seuraus syyhyn; jokainen voima, joka on suurempi kuin ensimäinen, perii sen oikeuden. Heti kun voidaan olla tottelematta rankaisematta, on siihen laillinen oikeus; ja koska vahvin on aina oikeassa, tulee vain järjestää asiat niin, että ollaan vahvin. Mutta mikä on sellainen oikeus, joka tuhoontuu silloin kun voima lakkaa? Jos on toteltava voiman pelosta, ei ole tarvis totella velvollisuudesta; ja ellei ole enää pakko totella, ei siihen ole enää velvollisuuttakaan. Nähdään siis, ettei tämä sana "oikeus" lisää mitään voimaan; se ei merkitse tässä kerrassaan mitään.

Totelkaa vallanpitäjiä! Jos se tarkoittaa samaa kuin totelkaa voimaa, on käsky hyvä, mutta tarpeeton; vastaan siitä, ettei sitä koskaan rikota. Kaikki valta tulee Jumalalta, myönnän sen; mutta kaikki sairaus tulee myös häneltä. Merkitseekö se sitä, että olisi kiellettyä kutsua lääkäriä? Jos rosvo yllättää minut jossakin metsän sopukassa, niin on minun väkipakosta annettava kukkaroni; mutta olenko minä omantunnon mukaisesti velvollinen antamaan sen silloinkin, kun minä voisin sen piiloittaa: sillä merkitseehän pistooli, jota hän pitelee, kaikissa tapauksissa myös valtaa?

Sopikaamme siis siitä, ettei voima tee oikeutta ja ettei ole velvollisuus totella muita kuin laillisia vallanpitäjiä. Niin palaa ensimäinen kysymykseni yhä uudelleen.

Neljäs luku.

Orjuudesta.

Koska ei ainoallakaan ihmisellä ole luonnollista käskyvaltaa kaltaiseensa nähden ja koska voima ei synnytä oikeutta, jäävät siis sopimukset kaiken laillisen käskyvallan perustukseksi ihmisten keskuudessa.

Jos yksityinen ihminen, sanoo Grotius, voi luovuttaa vapautensa ja antautua jonkun mahtimiehen orjaksi, niin miksi ei kokonainen kansa voisi luovuttaa vapauttansa ja antautua kuninkaan alamaiseksi? Tässä on paljon epämääräisiä sanoja, jotka kaipaisivat selittämistä; mutta pysykäämme nyt sanassa luovuttaa. Luovuttaa, se on samaa kuin lahjoittaa tai myydä. Nythän ei ihminen, joka rupeaa toisen orjaksi, lahjoita vapauttansa ilman muuta; hän myy itsensä, ainakin elatuksensa hinnalla: mutta mistä hinnasta myy kansa itsensä? Kaukana siitä, että kuningas hankkisi alamaisilleen elatuksen, hän ottaa oman elatuksensa heiltä; eikä Rabelais'n mukaan kuningas eläkään vähästä. Alamaiset lahjoittavat siis henkilönsä ehdolla, että heiltä otetaan myös heidän omaisuutensa. Minä en huomaa, mitä heille vielä jäisi säilytettäväksi.

Sanottanee, että itsevaltias takaa alamaisilleen kansalaisrauhan; olkoon, mutta mitä he siitä hyötyvät, jos sodat, joita hänen kunnianhimonsa heille hankkii, jos hänen sammumaton ahneutensa, jos hänen ministeriensä rettelöimiset tuottavat heille enemmän huolta ja tuskaa kuin heidän keskinäiset riitansa? Mitä he siitä hyötyvät, jos juuri tämä rauha on yksi heidän kurjuutensa syitä? Rauhassa sitä eletään vankilan komeroissakin; tuntuuko olo niissä sentähden hyvältä? Kykloopin luolaan suljetut kreikkalaiset elivät hyvässä rauhassa siksi kunnes heidän vuoronsa tuli joutua syödyiksi.

Jos siis sanotaan, että ihminen lahjoittaa vapautensa ilmaiseksi, puhutaan järjettömiä ja mahdottomia; sellainen teko on laiton ja mitätön jo yksistään senkin tähden, että henkilö, joka niin menettelee, ei ole täydessä järjessään. Jos sanotaan samaa kokonaisesta kansasta, otaksutaan kansan olevan pelkkiä hulluja: hulluus ei tee oikeutta.

Ja jos kukin voisikin luovuttaa itsensä, ei hän voi luovuttaa lapsiaan; he syntyvät ihmisinä ja vapaina; heidän vapautensa kuuluu heille, eikä kellään muulla kuin heillä ole oikeutta siitä määrätä. Ennen kuin he ovat tulleet täyden ymmärryksen ikään, saattaa isä tehdä heidän nimessään sopimuksia heidän toimeentulokseen ja hyvinvoinnikseen, mutta ei lahjoittaa heitä pois peruuttamattomasti ja ehdottomasti; sillä sellainen lahjoittaminen sotii luonnon tarkoituksia vastaan, eikä kuulu isyyden oikeuksiin. Jotta mielivaltainen hallitus muuttuisi lailliseksi, täytyisi siis kansalla välttämättä olla vapaus jokaisen sukupolven vaihtuessa hyväksyä tai hyljätä se: mutta silloin ei tämä hallitus enään olisikaan mielivaltainen.

Vapaudestaan luopuminen on ihmisyydestään, ihmisoikeuksistaan, jopa velvollisuuksistaan luopumista. Ken kaikesta luopuu, hänen menetystään ei voida enää millään korvata. Sellainen luopuminen ei sovellu ihmisluontoon, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus, otetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo. Lyhyesti: sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus. Eikö ole selvää, ettei sitouduta mihinkään sellaisen henkilön suhteen, jolta on oikeus kaikki vaatia? Ja eikö tämä yksi ainoa ehto, siitä kun puuttuu kokonaan vastavuoroisuus ja samanarvoisuus, saata koko tekoa mitättömäksi? Sillä mitä oikeutta olisi minun orjallani minua vastaan, koska kaikki, mitä hänellä on, kuuluu minulle, ja koska siitä syystä, että hänen oikeutensa on minun oikeuteni, tämä minun oikeuteni minua vastaan on sana, missä ei ole mitään järkeä?

Grotius ja muut mainitsevat sodan toiseksi tuon väitetyn orjuuttamisoikeuden lähteeksi. Koska voittajalla on heidän nähdäkseen oikeus tappaa voitettu, saattaa tämä ostaa henkensä vapautensa kustannuksella; sitäkin oikeutetumpi sopimus, koska siitä on molemmille hyötyä.

Mutta nythän on selvää, ettei tämä väitetty oikeus tappaa voitetut mitenkään johdu sotatilasta. Jo yksistään siitä syystä, ettei alkuperäisessä riippumattomuudessaan elävillä ihmisillä ole keskenään kyllin kestäviä suhteita, jotta nämä loisivat rauhantilan tai sotatilan, eivät he ole suinkaan luonnostaan vihollisia. Asiain suhteet eivätkä ihmisten suhteet luovat sodan; ja kun sotatila ei saata syntyä yksinkertaisista henkilökohtaisista suhteista, vaan yksinomaan aineellisista, ei yksityissotaa eli sotaa mies miestä vastaan saata olla olemassa luonnontilassa, missä ei ole pysyvää omaisuutta, eikä yhteiskuntatilassa, missä kaikki on lakien määrättävissä.

Mieskohtaiset kahakoimiset, kaksinkamppailut, taistelut ovat tekoja, jotka eivät luo mitään erikoista tilaa; ja mitä tulee yksityissotiin, Ludvig IX:n, Ranskan kuninkaan, säädösten sallimiin ja jumalanrauhan keskeyttämiin, niin ovat ne läänityslaitoksen väärinkäytöksiä, järjestelmän, joka oli mieletön jos mikään ja joka oli ristiriidassa luontaisoikeuden periaatteiden ja kaiken hyvän valtiotaidon kanssa.

Sota ei ole siis mikään suhde miehen ja miehen, vaan valtion ja valtion välillä, eivätkä siinä yksityiset ole vihamiehiä muutoin kuin sattumalta, eivät suinkaan ihmisinä, eivätkä kansalaisinakaan,[4] vaan sotilaina; eivät suinkaan isänmaan jäseninä, vaan sen puolustajina. Lyhyesti: kullakin valtiolla voi olla vihollisinaan toisia valtioita, eikä yksityisiä ihmisiä, koska eriluontoisten asiain välillä ei saata olla olemassa mitään todellista suhdetta.

Tämä periaate soveltuukin kaikkien aikojen vakiintuneihin menettelyohjeisiin ja kaikkien sivistyneiden kansojen pysyviin toimintatapoihin. Sodanjulistukset ovat vähemmän tiedonantoja vallanpitäjille kuin heidän alamaisilleen. Muukalainen, olkoonpa sitten kuningas, yksityinen henkilö tai kansa, joka ryöstää, tappaa tai pidättää alamaisia julistamatta sotaa ruhtinaalle, ei ole vihollinen, vaan rosvo. Sodan kestäessä anastaa tosin oikeamielinenkin ruhtinas vihollismaassa kaikki, mikä kuuluu valtiolle; mutta hän kunnioittaa yksityisten henkeä ja omaisuutta: hän kunnioittaa oikeuksia, joihin hänen omatkin oikeutensa perustuvat. Koska sodan tarkoituksena on vihollisvaltion hävittäminen, on oikeus tappaa sen puolustajat milloin heidät vain tavataan ase kädessä; mutta heti kun he niistä luopuvat ja antautuvat vangeiksi ja kun he näin lakkaavat olemasta vihollisia tai vihollisen välikappaleita, muuttuvat he yksinkertaisesti ihmisiksi, eikä kellään ole enään oikeutta ottaa heidän henkeänsä. Joskus voidaan tappaa valtio tappamatta ainoatakaan sen jäsentä: sota ei anna oikeutta muuhun kuin mikä on tarpeen sen päämäärän saavuttamiseksi. Nämä periaatteet eivät ole Grotiuksen: ne eivät perustu runoilijain arvovaltaan; mutta ne johtuvat asioiden luonnosta ja perustuvat järkeen.

Mitä tulee valloitusoikeuteen, niin ei sillä ole muuta perustusta kuin väkevämmän laki. Ellei sota anna voittajalle oikeutta teurastaa voitettuja kansoja, niin ei tämä oikeus, jota ei hänellä ole, saata myöskään antaa hänelle oikeutta panna niitä ikeeseen. Ei ole oikeutta tappaa vihollista muulloin kuin silloin kun ei voida tehdä häntä orjaksi: oikeus tehdä hänet orjaksi ei siis johdu oikeudesta ottaa hänet hengiltä; niinmuodoin on epätasaista vaihtokauppaa panna hänet ostamaan vapautensa hinnalla henki, johon ei kellään ole mitään oikeutta. Kun perustetaan elämän ja kuoleman oikeus orjuuttamisoikeuteen, ja orjuuttamisoikeus elämän ja kuoleman oikeuteen, niin eikö ole selvää, että silloin tehdään kehäpäätelmä?

Vaikkapa otaksuisimme tuon kamalan kaikkien tappamisen oikeudenkin mahdolliseksi, niin sanon minä, ettei sodassa tehty orja eikä ikeeseen pantu kansa ole velvollinen herraansa kohtaan mihinkään muuhun kuin tottelemaan häntä niin paljon kuin on pakko. Ottamalla korvauksen hänen hengestään ei voittaja ole sitä suinkaan hänelle ilmaiseksi lahjoittanut; sensijaan että olisi tappanut hänet vahingokseen, on hän tappanut hänet hyödyllisellä tavalla. Kaukana siitä, että hän olisi saanut häneen nähden mitään voimaan lisäksi tulevaa oikeusvaltaa, jää siis sotatila pysymään heidän välilleen kuten ennenkin; heidän suhteensakin on sen seuraus, eikä sodan oikeuden käyttäminen suinkaan edellytä rauhansopimusta. He ovat kyllä tehneet jonkunlaisen sopimuksen; olkoon, mutta tämä sopimus, millään tavalla hävittämättä sotatilaa, edellyttää sen jatkumista.

Miltä kannalta siis katseltaneekaan asioita, on orjuuttamisoikeus mitätön, ei ainoastaan siksi, että se on väärä, vaan myös siksi, että se on järjetön eikä merkitse mitään. Nämä sanat orjuus ja oikeus ovat toisilleen vastakkaisia; ne tekevät toisensa tyhjiksi. Olkoon sitten kysymyksessä ihmisen suhde ihmiseen tai yksityisen suhde kansaan, tällainen puhe on aina oleva yhtä mieletöntä: "Minä teen sinun kanssasi sopimuksen, joka tarkoittaa kokonaan sinun vahinkoasi ja minun hyötyäni, jota minä noudatan niin kauvan kuin minä näen hyväksi ja jota sinä noudatat niin kauvan kuin minä näen hyväksi."

Viides luku.

On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.

Vaikka myöntäisinkin kaikki, mitä olen tähän asti vastustanut, eivät itsevaltiuden puolustajat silti pääsisi sen pitemmälle. Aina tulee kuitenkin olemaan suuri eroitus joukon orjuuttamisen ja yhteiskunnan hallitsemisen välillä. Jos erillään pysyttelevät ihmiset joutuvatkin toinen toisensa jälkeen yhden ainoan valtaan, niin miten suureksi heidän lukunsa saattaneekaan paisua, näen minä siinä vain herran ja orjia, enkä suinkaan kansaa ja sen päämiestä: se on kyllä, jos niin tahdotaan, jonkunlainen ryhmämuodostuma, mutta ei suinkaan yhteiskunnallinen kokonaisuus: siinä ei ole olemassa yleistä hyvää eikä valtioruumista. Vaikka tämä mies olisi laskenut valtansa alle puolet maailmaa, ei hän kuitenkaan koskaan ole muuta kuin yksityishenkilö; hänen etunsa, eroitettuna muiden edusta, ei ole koskaan muuta kuin yksityisetu. Jos tämä mies sortuu, jää hänen valtakuntansa hänen jälkeensä hajanaiseksi ja yhteydettömäksi, niinkuin tammikin hajoaa ja raukenee tuhkaläjäksi sitten kun tuli on sen syönyt.

Kansa, sanoo Grotius, voi antautua kuninkaan alamaiseksi. Grotiuksen mukaan on siis kansa kansa ennen antautumistaan kuninkaan alamaiseksi. Tämä antautuminen on kansan tahdon ilmaisu ja se edellyttää julkista neuvottelua ja päätöstä. Ennenkuin siis lähdetään tutkimaan tekoa, jolla kansa valitsee itselleen kuninkaan, olisi hyvä ottaa selkoa teosta, joka muodostaa kansasta kansan. Sillä kun tämä teko on pakostakin aikaisempi kuin tuo toinen, niin on se myös yhteiskunnan todellinen perustus.

Ellei tosiaankaan olisi olemassa edeltävää sopimusta, niin mikä velvoittaisi, ellei vaali olisi yksimielinen, vähemmistön alistumaan enemmistön valintaan? Ja mistä saavat sata, jotka tahtovat itselleen hallitsijan, oikeuden äänestää niiden kymmenen puolesta, jotka eivät sitä mitenkään tahdo? Enemmistöäänestyksen laki perustuu itsekin sopimukseen ja edellyttää ainakin kerran yksimielisyyttä.

Kuudes luku.

Yhteiskuntasopimuksesta.

Minä otaksun ihmisten tulleen sellaiseen kohtaan, että ne esteet, jotka haittaavat heidän säilymistään luonnontilassa, voittavat vastustuksellaan ne voimat, mitä kukin yksilö voi käyttää pysyäkseen hengissä tässä tilassa. Silloin ei tämä alkeellinen tila saata kauvemmin jatkua, ja ihmissuku hukkuisi, ellei se muuttaisi elintapaansa.

Kun nyt ihmiset eivät voi synnyttää uusia voimia, vaan ainoastaan yhdistää ja ohjata niitä, jotka jo ovat olemassa, ei heillä ole säilymisekseen muuta neuvoa kuin muodostaa toisiinsa liittymällä sellainen voimien summa, että se kykenee voittamaan vastustuksen, saattamalla nämä voimat toimimaan yhdestä ja samasta syystä ja vaikuttamaan samaan suuntaan.

Tämä voimien summa saattaa syntyä vain useampien yhteistoiminnasta: mutta kun jokaisen ihmisen voima ja vapaus ovat hänen säilymisensä ensimäisiä välikappaleita, niin kuinka voi hän sitoa niitä vahingoittamatta itseään ja lyömättä laimin sitä huolenpitoa, minkä hän on itselleen velkaa? Tämä vaikeus voidaan käsittelemääni asiaan nähden lausua seuraavasti:

"On keksittävä yhtymismuoto, joka kaikella yhteisellä voimalla puolustaa ja varjelee jokaisen yhteisön jäsenen henkilöä ja omaisuutta ja jossa kukin sellainen jäsen, liittyessään kaikkiin muihin, tottelee kuitenkin vain itseään ja pysyy yhtä vapaana kuin ennenkin." Tällainen on se perusvaikeus, jonka yhteiskuntasopimus ratkaisee.

Tämän sopimuksen ehdot seuraavat niin kiinteästi asian luonnosta, että pieninkin muutos tekisi ne tyhjiksi ja tehottomiksi; niin että, vaikkei niitä ole ehkä milloinkaan nimenomaan julistettu, ne ovat kaikkialla samat, kaikkialla puhumatta hyväksytyt ja tunnustetut, siksi kunnes yhteiskuntasopimus rikotaan, jolloin kukin palaa taas ensimäisiin oikeuksiinsa ja saa takaisin luonnollisen vapautensa, menettämällä sopimukseen perustuvan vapauden, jonka takia hän siitä luopui.

Oikein käsitettyinä sisältyvät kaikki nämä ehdot yhteen ainoaan, siihen nimittäin, että kukin liittokumppani luovuttautuu kokonaan ja kaikkine oikeuksineen koko yhteisölle. Sillä kun ensiksikin jokainen antautuu kokonaan, on asema sama kaikille; ja kun asema on sama kaikille, ei kellään ole syytä tehdä sitä rasittavaksi toisille.

Kun lisäksi luovuttautuminen tapahtuu ilman rajoituksia, on yhtyminen niin täydellinen kuin se suinkin voi olla, eikä kellään liittokumppanilla ole enää mitään vaatimista: sillä jos yksityisille jäisi joitakin oikeuksia, niin, kun ei olisi yhteistä esimiestä, joka saattaisi ratkaista heidän ja yhteisön välisen riidan, ja kun kukin olisi muutamissa suhteissa oma tuomarinsa, pyrkisi hän pian olemaan sitä kaikissa, ja näin jatkuisi luonnontila, ja liitosta tulisi pakostakin hirmuvaltainen tai mitätön.

Koska vihdoin kukin antautuu kaikille, ei hän antaudu kenellekään, ja kun ei ole ainoatakaan liittokumppania, johon nähden me emme saisi samaa oikeutta kuin minkä me hänelle myönnämme itseemme nähden, saamme me korvauksen kaikesta, minkä menetämme, ja lisää voimaa säilyttää sitä, mitä meillä on.

Jos siis yhteiskuntasopimuksesta eroitetaan kaikki, mikä ei kuulu sen olemukseen, huomataan sen sisältyvän seuraavaan lauselmaan:

"Kukin meistä asettaa yhteisesti henkilönsä ja kaiken voimansa yleistahdon ylimmän johdon alaiseksi; ja me otamme kaikin jokaisen jäsenen kokonaisuuden eroittamattomaksi osaksi."

Kunkin sopimuksentekijän yksityisen henkilön tilalle luo tämä liittymisteko heti siveellisen yhdyskunnan, jossa on yhtä monta jäsentä kuin ääntäkin ja joka tästä teosta saa yhteytensä, yhteisen minänsä, elämänsä ja tahtonsa. Tätä julkista henkilöä, joka näin muodostuu kaikkien muiden yhdynnästä, nimitettiin muinoin kaupunkivaltioksi (cité)[5] ja nykyään annetaan sille nimi valtakunta (république) tai valtioruumis (corps politique), jota sen jäsenet sanovat valtioksi (état), milloin se on passiivinen, ylimmäksi valtiovallaksi (souverain), milloin se on aktiivinen ja vallaksi (puissance), verratessaan sitä muihin samanlaisiin. Mitä liittokumppaneihin tulee, nimitetään heitä yhteisesti kansaksi, ja erikoisesti ylimmän vallan osakkaina kansalaisiksi ja valtion lakien alaisina alamaisiksi. Mutta näitä nimityksiä sekoitetaan usein toisiinsa ja käytetään toistensa asemasta; riittää, kunhan osaa ne eroittaa silloin kun niiden täysi tarkkuus on kysymyksessä.

Seitsemäs luku.

Ylimmästä valtiovallasta.

Edellä esitetystä lauselmasta näkyy, että liittymistekoon sisältyy sekä yhteisön että yksityisten molemminpuolinen sitoutuminen ja että jokainen yksilö, tehdessään niin sanoaksemme sopimuksen itsensä kanssa, tulee sitoutuneeksi kahdessa katsannossa, nimittäin ylimmän vallan jäsenenä muihin yksityisiin nähden ja valtion jäsenenä ylimpään valtaan nähden. Mutta tähän ei voida sovelluttaa sitä yksityisoikeuden määräystä, ettei kukaan ole sidottu itsensä kanssa tehtyihin sopimuksiin, sillä onhan suuri ero sillä, käymmekö sitoumuksiin itsemme kanssa tai kokonaisuuden, jonka osa olemme.

Edelleen on huomattava, että julkinen päätös, joka voi sitoa kaikki alamaiset ylimpään valtaan nähden sen kahdenlaisen suhteen nimessä, minkä kannalta kutakin heistä on katsottava, ei saata vastakkaisesta syystä sitoa ylintä valtaa omaan itseensä nähden, ja että siis on valtioruumiin luontoa vastaan, jos ylin valta säätää itsellensä lain, jota se ei voi rikkoa. Koska siihen nähden voi olla kysymyksessä ainoastaan yksi ja sama suhde, on se silloin itsensä kanssa sopimuksia tekevän yksityisen asemassa: siitä nähdään, ettei ole, eikä voikaan olla minkäänlaista perustuslakia, joka sitoisi kansan yhdyskuntaa: ei edes yhteiskuntasopimus ole sellainen; mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei tämä yhdyskunta voisi aivan hyvin käydä sitoumuksiin muihin nähden sellaisissa asioissa, jotka eivät loukkaa tätä sopimusta, sillä muukalaisen suhteen muuttuu se pelkäksi yksityisolennoksi, jakamattomaksi yksilöksi.

Mutta kun valtioruumis eli ylin valtiovalta saa olemassaolonsa vain sopimuksen pyhyydestä, ei se voi milloinkaan käydä sellaisiin sitoumuksiin, ei edes muihin nähden, jotka loukkaisivat tätä alkuperäisintä päätöstä, kuten esim. luovuttaa jotakin osaa itsestään tai antautua jonkun muun ylimmän vallan alaiseksi. Jos se rikkoisi päätöksen, jonka voimasta se on olemassa, tuhoaisi se samalla itsensä; ja mikä ei ole mitään, se ei voi myöskään mitään luoda.

Niin pian kun tämä joukko on liittynyt yhdyskunnaksi, ei voida loukata ainoatakaan sen jäsentä käymättä koko yhdyskunnan kimppuun, ja vielä vähemmän loukata yhdyskuntaa jäsenten siitä kärsimättä. Näin kehottavat velvollisuus ja hyöty samalla tavalla molempia sopimuspuolia avustamaan toisiaan, ja näiden samojen ihmisten on koetettava yhdistää tähän kaksinaiseen suhteeseen kaikki ne etuisuudet, jotka siitä riippuvat.

Kun taas ylin valtiovalta ei ole muodostunut mistään muusta kuin niistä yksityisistä, jotka ovat sen osina, ei sillä ole eikä voi olla etuja, jotka olisivat näiden eduille vastakkaisia: ylimmän vallan ei siis tarvitse antaa minkäänlaista takuuta alamaisille, koska on mahdotonta, että ruumis haluaisi vahingoittaa kaikkia jäseniään; ja me tulemmekin myöhemmin näkemään, ettei se saata vahingoittaa ketään heistä yksityisesti. Ylin valtiovalta, jo siksi vain, että se on olemassa, on aina sitä, mitä sen tulee olla.

Mutta tällainen ei ole alamaisten suhde ylimpään valtaan, koska ei yhteisestä edusta huolimatta mikään vastaisi tälle heidän sitoumuksiensa täyttämisestä, ellei sillä olisi keinoja päästä varmuuteen heidän uskollisuudestaan.

Itse asiassa saattaakin jokaisella yksilöllä ihmisenä olla oma erikoinen tahtonsa, joka voi olla vastakkainen sille yleistahdolle, mikä hänellä on kansalaisena, tai ainakin käydä siitä erilleen. Hänen yksityisetunsa voi puhua hänelle aivan toista kuin yhteinen etu: hänen itsenäinen ja luonnostaan riippumaton elämänsä voi saada hänet pitämään sitä, mitä hän on velkaa yhteisölle, jonkunlaisena vapaaehtoisena verona, jonka menettäminen vahingoittaa vähemmän toisia kuin sen suorittaminen rasittaa häntä; ja katsoessaan sitä siveellistä henkilöä, joka muodostaa valtion, vain jonkunlaiseksi kuvitelluksi olennoksi, koska se ei ole ihminen, nauttisi hän kansalaisen oikeuksia tahtomatta täyttää alamaisen velvollisuuksia: väärä menettelytapa, jonka leviäminen aiheuttaisi piankin valtioruumiin tuhoutumisen.

Jottei siis yhteiskuntasopimus jäisi vain tyhjäksi sananparreksi, täytyy siihen hiljaisesti sisältyä sen sitoumuksen, joka yksinään voi antaa voimaa muille, nimittäin sen sitoumuksen, että jos ken kieltäytyy tottelemasta yleistahtoa, koko yhdyskunta saa hänet siihen pakottaa: mikä taas merkitsee vain sitä, että hänet pakotetaan olemaan vapaa: sillä sellainen on ehto, joka, antaessaan jokaisen kansalaisen isänmaalle, takaa hänelle turvan kaikkea mieskohtaista riippuvaisuutta vastaan, ehto, joka on valtiokoneiston perusaate ja liikevoima ja joka yksinään tekee yhteiskunnalliset sitoumukset oikeutetuiksi, koska nämä olisivat ilman sitä järjettömiä, hirmuvaltaisia ja mitä peloittavimpiin väärinkäytöksiin johtavia.

Kahdeksas luku.

Yhteiskuntatilasta.

Tämä siirtyminen luonnontilasta yhteiskuntatilaan saa ihmisessä aikaan hyvin huomattavan muutoksen, asettamalla vaiston sijasta oikeuden hänen menettelytapansa perustukseksi ja antamalla hänen toimilleen sen siveellisen tarkoitusperän, mikä niiltä siihen asti puuttui. Vasta silloin, velvollisuuden äänen tultua ruumiillisten tuokiohalujen tilalle ja oikeuden päästyä voitolle himoista, havaitsee ihminen, joka oli siihen asti ottanut huomioon vain itsensä, olevansa pakotettu toimimaan toisten periaatteiden mukaan ja kysymään järkensä neuvoa ennen kuin kuuntelee viettejään. Vaikkakin hän luopuu tässä tilassa useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat, koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki typerästä, kehittymättömästä eläimestä älyllisen olennon ja ihmisen.

Osoittakaamme muutamin helposti verrattavin seikoin koko tämän voiton ja tappion lopullinen suhde. Yhteiskuntasopimuksessa menettää ihminen luonnollisen vapautensa ja rajoittamattoman oikeuden kaikkeen, mikä häntä houkuttelee ja mihin hän yltää; toisaalta voittaa hän kansalaisvapauden ja omistusoikeuden kaikkeen siihen, mitä hän pitää hallussaan. Jotta emme erehtyisi molempien tilojen etuja punnitessamme, on meidän tarkoin eroitettava luonnollinen vapaus, jonka rajoina ovat vain yksilön voimat, kansalaisvapaudesta, jota rajoittaa yleistahto, sekä hallussaanpitäminen, joka on vain voiman tulosta tai ensimäisen valtaajan oikeutta, omistusoikeudesta, joka saattaa nojautua ainoastaan todelliseen oikeusperusteeseen.

Edellä sanottuun voitaisiin vielä yhteiskuntatilan hyväksi lisätä siveellinen vapaus, joka yksin tekee ihmisestä tosiaankin itsensä herran; sillä pelkän mieliteon noudattaminen on orjuutta, kun taas sellaisen lain totteleminen, jonka on itse itselleen säätänyt, on vapautta. Mutta tästä asiasta olen jo liiaksikin puhunut, eikä vapaus-sanan filosofinen merkitys kuulu tässä selitettäviini.

Yhdeksäs luku.

Kiinteästä omaisuudesta.

Kukin yhteisön jäsen liittyy siihen sillä hetkellä, jolloin se muodostuu, sellaisena kuin hän silloin on, hän ja kaikki hänen voimansa, niihin luettuna myös kaikki se, mitä hän pitää hallussaan. Asiaa ei ole suinkaan niin ymmärrettävä, että hallussaanpitäminen muuttaisi tämän teon kautta luonnettaan muuttaessaan käsiä ja sukeutuisi omistusoikeudeksi ylimmän valtiovallan käsissä: mutta kun valtion voimat ovat verrattomasti yksityisen voimia suuremmat, niin on yhteinen hallussaanpitäminen tosiasiallisesti lujempi ja peruuttamattomampi, olematta silti oikeutetumpi, ei ainakaan muukalaisten kannalta. Sillä jäseniinsä nähden on valtio yhteiskuntasopimuksen nojalla, joka on valtiossa kaikkien oikeuksien pohjana, kaiken heidän omaisuutensa herra; mutta muihin valtoihin nähden on se tämän omaisuuden herra vain ensimäisen valtaajan oikeuden nojalla, oikeuden, jonka se on perinyt yksityisiltä.

Ensimäisen valtaajan oikeus, vaikka se onkin perustellumpi kuin väkevämmän oikeus, muuttuu todelliseksi oikeudeksi vasta sitten kun on saatettu voimaan omistusoikeus. Jokaisella ihmisellä on luonnostaan oikeus kaikkeen, mitä hän välttämättä tarvitsee; mutta se ratkaiseva tapahtuma, joka tekee hänestä jonkun tavaran omistajan, sulkee hänet kaikista muista: kun hänen osansa on kerran määrätty, on hänen rajoituttava siihen, eikä hänellä ole enää mitään oikeutta yhteisomaisuuteen. Senpätähden kunnioittaakin jokainen yhteiskuntatilassa elävä ihminen ensimäisen valtaajan oikeutta, joka oli niin heikko luonnontilassa. Tässä oikeudessa kunnioitetaan vähemmän sitä, mikä kuuluu muille, kuin sitä, mikä ei kuulu itselle.

Jotakin maa-aluetta koskevan ensimäisen valtaajan oikeuden pohjaksi ovat yleensä seuraavat ehdot tarpeen. Ensiksikin, ettei kukaan vielä asu tällä alueella; toiseksi, ettei siitä vallata enempää kuin mitä tarvitaan toimeentuloksi; kolmanneksi, että sen haltijaksi asetutaan ei tyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla, nämä kun ovat ainoa omistusoikeuden merkki, jota muiden on oikeusopillisten perusteitten puuttuessakin kunnioitettava.

Tosiaankin: kun myönnetään tarpeelle ja työlle ensimäisen valtaajan oikeus, niin eikö sitä uloteta niin laajalle kuin sitä voidaan ulottaa? Voidaanko olla rajoittamatta tätä oikeutta? Riittääkö astua jalallaan jollekin yhteiselle maapalstalle, julistautuakseen heti paikalla sen herraksi? Riittääkö se seikka, että jollakin on voimaa karkoittaa siltä hetkeksi kaikki muut ihmiset, ottamaan näiltä ikiajoiksi oikeuden palata sille? Kuinka saattaa joku ihminen tai joku kansa anastaa suunnattoman maa-alueen ja jättää koko muun ihmissuvun sitä ilman, muutoin kuin rangaistavan omankädenoikeuden nojalla, koska silloin ryöstetään muilta ihmisiltä se asuntopaikka ja ne elintarpeet, jotka luonto on heille yhteisesti antanut? Kun Nunez Balboa otti Kastilian kruunun nimessä rannalta käsin haltuunsa Etelämeren ja koko Etelä-Amerikan, niin riittikö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden omistusoikeuden niihin ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman ruhtinaat? Tältä kannalta katsoen toimitettiin sellaisia muodollisia menoja kutakuinkin turhaan, eikä katolisen kuninkaan tarvinnut muuta kuin kerta kaikkiaan työkammiostaan julistautua koko maailman haltijaksi, eroittaakseen sitten valtakunnastaan kaiken sen, mikä jo ennestään kuului muille ruhtinaille.

On helppo ymmärtää, kuinka yksityisten yhtyneet, toisiinsa rajoittuvat maat muuttuvat valtion alueeksi ja kuinka ylimmän vallan oikeus, ulotessaan alamaisista niihin maihin, joita nämä pitävät hallussaan, tulee samalla kertaa sekä aineelliseksi että henkilölliseksi; mikä seikka saattaa omistajat suurempaan riippuvaisuuteen ja tekee juuri heidän voimistaan heidän uskollisuutensa takeet: etu, jota muinaiset yksinvaltiaat eivät tunnu oikein hyvin käsittäneen, he kun, nimittäessään itseään vain persialaisten, skyyttien, makedonialaisten kuninkaiksi, näyttivät pitävän itseään paremmin ihmisten päämiehinä kuin maan herroina. Nykyaikaiset yksinvaltiaat esiintyvät taitavammin Ranskan, Espanjan, Englannin y.m. kuninkaina. Pitäessään näin hallussaan maa-aluetta, saavat he olla varmat myös sen asukkaista.

Omituista tässä luovutuksessa on, että ottaessaan vastaan yksityisten omaisuuden, yhteisö ei suinkaan sitä heiltä riistä, vaan turvaa heille päinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa anastuksen todelliseksi oikeudeksi ja nautinto-oikeuden omistusoikeudeksi. Kun silloin omistajia pidetään ikäänkuin yhteisen omaisuuden säilyttäjinä, kun heidän oikeuksiansa kunnioittavat kaikki valtion jäsenet ja kun valtio puolustaa niitä kaikkine voimineen muukalaista vastaan, niin ovat he, suostuessaan luovutukseen, joka on edullinen sekä yhteisölle että vielä enemmän heille itselleen, niin sanoaksemme saaneet omakseen kaiken sen, mistä he ensin luopuivat: oudolta tuntuva väite, joka on kuitenkin helposti selitettävissä, kun eroitetaan toisistaan oikeudet, mitä ylimmällä valtiovallalla ja omistajalla on samaan kiinteimistöön, niinkuin myöhemmin tulemme näkemään.

Saattaa myöskin tapahtua, että ihmiset alkavat liittyä yhteen ennen kuin he mitään omistavat, ja että he, vallattuaan jonkun kaikille riittävän maa-alueen, pitävät sitä yhteisnautintona tai jakavat sen keskenään, joko tasan tai ylimmän valtiovallan määräämissä suhteissa. Millä tavalla tämä alueen hankkiminen tapahtuneekin, niin on oikeus, mikä kullakin yksityisellä on omaan kiinteimistöönsä, aina sen oikeuden alainen, mikä yhteisöllä on kaikkiin; sillä muutoinhan ei yhteiskuntaside pysyisi vahvana eikä ylimmän valtiovallan harjoittamisessa olisi todellista voimaa.

Päätän tämän luvun ja tämän kirjan huomautuksella, jonka täytyy olla jokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohjana, nimittäin sen, ettei perussopimus suinkaan hävitä luonnollista tasa-arvoa, vaan asettaa päinvastoin siveellisen ja oikeudenmukaisen tasa-arvoisuuden sen ruumiillisen eriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut aiheuttaa ihmisten kesken, niin että he, vaikka eivät mahdollisesti olekaan tasa-arvoisia voiman eikä älyn puolesta, tulevat kaikki tasa-arvoisiksi sopimuksen ja laillisen oikeuden nojalla.[6]

TOINEN KIRJA.

Ensimäinen luku.

Ylin valtiovalta on luovuttamaton.

Ensimäinen ja tärkein johtopäätös ylempänä esitetyistä periaatteista on se, että yleistahto saattaa yksin ohjata valtion voimia sen perustamisella tavoitellun päämäärän, yhteisen hyvän saavuttamiseksi: sillä jos yksityisetujen ristiriitaisuus on tehnyt yhteiskuntien luomisen välttämättömäksi, niin on näiden samojen etujen sopusointu tehnyt sen mahdolliseksi. Se, mikä näissä erilaisissa eduissa on yhteistä, muodostaa yhteiskunnallisen siteen; ja ellei olisi mitään kohtaa, missä kaikki edut yhtyisivät, ei ainoakaan yhteiskunta saattaisi pysyä pystyssä. Niinpä on siis yhteiskuntaa hallittava yksinomaan tämän yhteisen edun mukaisesti.

Minä sanon siis, että kun ylin valtiovalta ei ole mitään muuta kuin yleistahdon toimeenpanemista, niin ei sitä voida koskaan luovuttaa, samoin kuin ei ylintä valtiovaltaa, joka ei ole mitään muuta kuin ryhmäolemus, saata edustaa kukaan muu kuin se itse; vallan voi kyllä siirtää toiselle, mutta ei tahtoa.

Ellei tosiasiallisesti olekaan mahdotonta, että yksityistahto olisi jossakin kohdassa yleistahdon kanssa sopusoinnussa, niin on ainakin mahdotonta, että tämä sopusointu olisi kestävä ja alituinen: sillä yksityistahto pyrkii luonnostaan etuoikeuksiin ja yleistahto tasa-arvoisuuteen. Vielä mahdottomampaa on saada mitään takuuta tästä sopusoinnusta; sillä vaikka sen tulisikin aina olla olemassa, ei se olisi taidon vaikutusta, vaan sattuman. Ylin valtiovalta saattaa kyllä sanoa: "Minä tahdon tällä hetkellä sitä, mitä se ja se ihminen tahtoo tai ainakin sanoo tahtovansa"; mutta se ei voi sanoa: "Mitä tämä ihminen tahtoo huomenna, sitä tahdon minä myös", koska tahdon on järjetöntä antautua kahleisiin tulevaisuuden varalta ja koska ei ole minkään tahdon vallassa suostua sellaiseen, mikä on tahtovan olennon menestykselle vastakkaista. Jos siis kansa lupaa totella ilman ehtoja, hajoaa se tämän teon kautta, menettäen kansan ominaisuutensa; sillä hetkellä, jolloin tunnustetaan jotakin yliherraa, ei ole enään olemassa ylintä valtiovaltaa, ja siitä lähtien on valtioruumis tuhoutunut.

Tämä ei suinkaan merkitse sitä, etteivät päämiesten käskyt saattaisi esiintyä yleistahdon ilmauksina niin kauvan kuin ylin valtiovalta, vaikka sillä on vapaus panna vastaan, ei sitä tee. Sellaisessa tapauksessa on yleisestä vaikenemisesta johdettava kansan suostumus. Tätä seikkaa selitetään kyllä vielä laajemmin.

Toinen luku.

Ylin valtiovalta on jakamaton.

Samasta syystä kuin ylin valtiovalta on luovuttamaton, on se myöskin jakamaton. Sillä tahto on yleinen,[7] tai ei ole yleinen; se on kansan kokonaisuuden tahto tai vain jonkun sen osan. Edellisessä tapauksessa on tämän tahdon ilmaisu ylimmän valtiovallan teko ja on sillä silloin lain voima: jälkimäisessä tapauksessa on se vain yksityistahto tai hallitusteko; korkeintaan on se esivallan antama säädös.

Mutta kun meidän valtiomiehemme eivät voi jakaa ylintä valtiovaltaa sen periaatteeseen nähden, jakavat he sen sen esineeseen nähden; he jakavat sen voimaan ja tahtoon, lakiasäätävään valtaan ja toimeenpanevaan valtaan, verotuksen, oikeudenkäytön ja sodankäynnin oikeuksiin, sisäiseen hallintoon ja valtaan tehdä sopimuksia ulkomaiden kanssa: väliin he sekoittavat kaikki nämä osat, ja väliin he ne eroittavat: he tekevät ylimmästä valtiovallasta jonkunlaisen haaveellisen, useista erilaisista kappaleista kyhätyn olemuksen: se on aivan samaa kuin jos he rakentaisivat ihmisen useammista ruumiista, joista yhdellä olisi silmiä, toisella käsiä, kolmannella jalkoja, eikä mitään muuta. Japanilaisten silmänkääntäjäin sanotaan paloittelevan lapsen katsojain nähden, heittävän ilmaan kaikki sen jäsenet, yhden toisensa jälkeen ja sitten pudottavan taas saman lapsen maahan elävänä ja aivan eheänä. Kutakuinkin samanlaisia ovat meidän valtiomiestemme veijaritemput; paloiteltuaan yhteiskuntaruumiin oikealla markkinailveilijän näppäryydellä, kasaavat he taas sen jäsenet jollakin ihmeellisellä tavalla.

Tämä erehdys tulee siitä, ettei ole muodostettu tarkkaa käsitystä ylimmästä valtiovallasta ja että on pidetty tämän vallan osina sellaista, mikä oli vain sen ilmausta. Niinpä on esim. katsottu sodan julistamista ja rauhan solmimista ylimmän valtiovallan teoiksi, mitä ne eivät suinkaan ole, koska mikään näistä teoista ei ole laki, vaan ainoastaan lain sovellutus, erikoisteko, joka saattaa lain määräyksen toimintaan, kuten tullaan selvästi näkemään silloin kun laki-sanaan liittyvä ajatus tarkemmin määritellään.

Jos samalla tavoin tutkittaisiin muitakin jakoja, huomattaisiin, että erehdytään joka kerta kun luullaan nähtävän ylin valtiovalta paloiteltuna; että ne oikeudet, joita pidetään tämän ylimmän valtiovallan osina, ovat kaikki sen alaisia ja edellyttävät aina korkeinta tahtoa, jonka toimeenpanoa nämä oikeudet vain ovat.

On mahdoton sanoa, kuinka paljon tämä epätarkkuus on himmentänyt valtio-oikeuden alalla esiintyneiden kirjailijain lausuntoja silloin kun he ovat määräämiensä periaatteiden johdolla käyneet arvostelemaan kuninkaiden ja kansojen keskinäisiä oikeuksia. Jokainen voi nähdä Grotiuksen ensimäisen kirjan kolmannesta ja neljännestä luvusta, kuinka tämä oppinut mies ja hänen kääntäjänsä Barbeyrac sekaantuvat ja kietoutuvat viisasteluihinsa pelätessään sanovansa omien tarkoitusperiensä mukaan liikaa tai liian vähän ja loukkaavansa etuja, jotka heidän oli sovitettava. Grotius, Ranskaan paenneena, isänmaahansa tyytymättömänä, haluten imarrella Ludvig XIV:tä, jolle hänen kirjansa on omistettu, ei säästä mitään riistääkseen kansoilta kaikki niiden oikeudet ja omistaakseen ne kaikella mahdollisella taidolla kuninkaille. Samaa olisi myöskin kernaasti tahtonut Barbeyrac, joka omisti käännöksensä Englannin kuninkaalle Yrjö I:lle. Mutta onnettomuudeksi pakotti Jaakko II:sen karkoitus, jota hän nimittää kruunustaluopumiseksi, häntä olemaan varuillaan, koukuttelemaan ja keksimään verukkeita, jottei tulisi tehneeksi Wilhelmistâ vallananastajaa. Jos nämä kaksi kirjailijaa olisivat omaksuneet oikeat periaatteet, olisivat kaikki vaikeudet hävinneet ja he olisivat aina olleet johdonmukaisia; mutta silloin olisivat he myös lausuneet surullisen totuuden, eivätkä he olisi imarrelleet ketään muuta kuin kansaa. Mutta totuushan ei suinkaan vie rikkauteen eikä onneen, eikä kansa jakele lähettilääntoimia eikä professorinpaikkoja eikä eläkkeitä.

Kolmas luku.

Voiko yleistahto erehtyä?

Edellisestä seuraa, että yleistahto on aina oikea ja että se tähtää aina yleiseen hyötyyn; mutta siitä ei seuraa, että kansan päätökset olisivat aina yhtä oikeita. Kukin tahtoo kyllä aina omaa parastansa, mutta ei huomaa sitä aina: kansaa ei käy milloinkaan lahjominen, mutta kylläkin pettäminen, ja vain silloin näyttää se tahtovan sellaista, mikä on pahaa.

Useinkin on suuri eroitus kaikkien tahdon ja yleistahdon välillä: jälkimäinen katsoo vain yhteistä etua, edellinen katsoo yksityisetua, eikä ole muuta kuin yksityistahtojen summa: mutta ottakaa näistä samaisista tahdoista pois toisten liian suuret ja toisten liian pienet vaatimukset, jotka hävittävät toisensa,[8] niin jää eroitusten summaksi yleistahto.

Ellei silloin kun kansa tarpeellisilla tiedoilla varustettuna tekee päätöksiään, kansalaisilla olisi mitään yhteyttä keskenään, olisi pienten eroitusten suuresta luvusta aina tuloksena yleistahto, ja päätös olisi aina hyvä. Mutta kun syntyy salajuonia, osaliittoja suuren liiton vahingoksi, muuttuu jokaisen tällaisen liiton tahto yleiseksi sen jäseniin nähden ja yksityiseksi valtioon nähden: silloin voidaan sanoa, ettei ole enään yhtä monta äänestäjää kuin on ihmistä, vaan yhtä monta kuin on liittoa; eroitukset käyvät vähemmän lukuisiksi ja antavat vähemmän yleisen tuloksen. Kun vihdoin joku liitto on paisunut niin suureksi, että se voittaa kaikki muut, niin ei tuloksena ole enää pienten eroitusten summa, vaan yksi ainoa eroitus; silloin ei ole enään yleistahtoa, ja voittava mielipide on vain yksityinen mielipide.

Jotta siis yleistahto pääsisi selvästi ilmenemään, on tärkeätä, ettei valtiossa ole osayhtymiä ja että kukin kansalainen noudattaa vain omaa mielipidettänsä.[9] Sellainen oli suuren Lykurgoksen verraton ja ylevä järjestelmä. Mutta jos on olemassa osayhtymiä, täytyy niiden lukua lisätä ja pysyttää ne tasa-arvoisina, kuten tekivät Solon, Numa, Servius. Vain nämä varovaisuustoimenpiteet saavat aikaan sen, että yleistahto on aina valistunut ja ettei kansa erehdy.

Neljäs luku.

Ylimmän valtiovallan rajoista.

Ellei valtio eli kansakunta ole muuta kuin siveellinen henkilö, jonka elämä riippuu sen jäsenten yhteistoiminnasta, ja jos sen tärkein huoli on sen oma säilyminen, niin tarvitsee se yleispätöistä, pakottavaa voimaa kyetäkseen panemaan kunkin osan liikkeelle ja käyttelemään sitä kokonaisuudelle sopivimmalla tavalla. Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on, niinkuin olen sanonut, ylimmän valtiovallan nimi.

Mutta paitsi valtion henkilöä on meidän myös otettava huomioon ne yksityishenkilöt, jotka sen muodostavat ja joiden elämä ja vapaus ovat luonnostaan siitä riippumattomia. On siis tarkoin eroitettava toisistaan kansalaisten ja ylimmän valtiovallan[10] keskinäiset oikeudet, samoin kuin on eroitettava ne velvollisuudet, jotka edellisten on täytettävä alamaisina, niistä luonnollisista oikeuksista, joita heidän tulee saada nauttia ihmisinä.

Myönnetään kyllä, että se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle; mutta on myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän tärkeyden.

Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa.

Ne sitoumukset, jotka liittävät meidät yhteiskuntaan, ovat velvoittavia vain siksi, että ne ovat molemminpuolisia; ja niiden luonne on sellainen, ettei kukaan niitä täyttäessään saata työskennellä muiden hyväksi, työskentelemättä myös omaksi hyväkseen. Minkätähden on yleistahto aina oikea ja minkätähden tahtovat kaikki aina itsekunkin onnea, ellei sentähden, ettei ole ketään, joka ei omaksuisi kohdaltaan tuota sanaa itsekukin ja joka ei ajattelisi itseään äänestäessään kaikkien puolesta? Ja tämä taas todistaa, että oikeuksien tasa-arvoisuus ja sen synnyttämä oikeudenmukaisuuden käsitys johtuvat siitä etusijasta, jonka kukin itselleen antaa, ja siis ihmisen luonnosta; että yleistahdon, jotta se tosiaankin olisi yleistahto, täytyy olla yleisen sekä esineeseensä että olemukseensa nähden; että sen täytyy lähteä kaikista, jotta sitä voitaisiin sovelluttaa kaikkiin, ja että se menettää luonnollisen oikeellisuutensa silloin kun se tähtää johonkin yksityiseen, määrättyyn esineeseen, koska meillä ei ole meille vierasta asiaa ratkaistessamme mitään todellista tasapuolisuuden periaatetta ohjaajanamme.

Tosiaankin: heti kun tulee kysymys jostakin yksityistapauksesta tai yksityisoikeudesta kohdassa, jota aikaisempi yleinen sopimus ei ole lähemmin määrännyt, käy asia riidanalaiseksi. Silloin on käsillä oikeustapaus, missä asianosaiset yksityiset muodostavat yhden puolen ja yhteisö toisen, mutta missä en ainakaan minä voi keksiä lakia, jota olisi noudatettava, enkä tuomaria, jonka olisi annettava päätös. Olisi naurettavaa silloin turvautua yleistahdon nimenomaiseen ratkaisuun, koska tämä ei voi olla muuta kuin toisen riitapuolen päätös ja koska se siitä syystä on toiselle samaa kuin vieras yksityinen tahto, joka tällaisessa tilaisuudessa joutuu helposti vääryyteen ja erehdykseen. Samoin kuin ei yksityistahto saata edustaa yleistahtoa, muuttaa myöskin yleistahto vuorostaan luonnetta silloin kun sen esine on yksityinen, eikä se voi, yleinen kun on, ratkaista yksityisihmiseen enempää kuin yksityistapaukseenkaan kohdistuvaa asiaa. Kun Ateenan kansa esim. nimitti tai eroitti päällikkönsä, myönsi yhdelle kunnianosoituksia, määräsi rangaistuksia toiselle ja harjoitti epälukuisin erikoissäädöksin erotuksetta kaikkia hallituksen toimia, ei kansalla silloin enään ollut varsinaista yleistahtoa; se ei toiminut enään ylimpänä valtiovaltana, vaan virkakuntana. Tämä näyttää ehkä sotivan yleisiä käsityksiä vastaan; mutta annettakoon minulle aikaa esittää omat käsitykseni.

Edellisestä selvinnee, ettei tahto tule yleiseksi niin paljon äänten luvun kuin sen yhteisen edun voimasta, joka niitä yhdistää; sillä tässä järjestelmässä alistuu jokainen välttämättömästi noudattamaan niitä samoja ehtoja, jotka hän asettaa muidenkin noudatettaviksi: mainio edun ja oikeuden sopusointu, joka antaa yhteisille päätöksille sellaisen tasapuolisuuden luonteen, ettei moista nähdä lainkaan yksityisen asian käsittelyssä, koska siinä ei ole mitään yhteistä etua, joka yhdistäisi ja samastaisi sekä tuomarin että asianosaisten puoltaman ratkaisun.

Miltä puolelta siis palaammekaan perusaatteeseemme, aina tulemme samaan johtopäätökseen, nimittäin siihen, että yhteiskuntasopimus luo kansalaisten välille sellaisen tasa-arvoisuuden, että he kaikki tekevät sitoumuksensa samoilla ehdoilla ja joutuvat kaikki nauttimaan samoja oikeuksia. Niinpä johtuukin sopimuksen luonnosta, että jokainen ylimmän valtiovallan teko, s. o. jokainen yleistahdon oikea ilmaisu velvoittaa tai suosii samalla tavalla kaikkia kansalaisia, niin että ylin valtiovalta tuntee vain kansakunnan kokonaisuuden, eroittamatta ketään niistä, jotka sen muodostavat. Mitä on nyt sitten varsinaisesti ylimmän valtiovallan teko? Se ei ole ylemmän alempansa kanssa tekemä välipuhe, vaan yhdyskunnan tekemä välipuhe kunkin jäsenensä kanssa: oikeutettu välipuhe, koska sen perustuksena on yhteiskuntasopimus; tasapuolinen, koska se on yhteinen kaikille; hyödyllinen, koska sillä ei voi olla muuta tarkoitusperää kuin yleinen hyvä; ja luja, koska sen takeena ovat valtion voima ja ylin valta. Niin kauvan kuin alamaiset ovat vain sellaisista välipuheista riippuvia, eivät he tottele ketään muuta kuin omaa tahtoansa; ja jos kysytään kuinka lavealle ylimmän valtiovallan ja kansalaisten keskinäiset oikeudet ulottuvat, on se samaa kuin jos kysyttäisiin, kuinka pitkälle nämä viimeksimainitut voivat tehdä sitoumuksia itsensä kanssa, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Siitä huomataan, että ylin valta, niin ehdoton, niin pyhä, niin loukkaamaton kuin se onkin, ei mene eikä voi mennä yli yleisten sopimusten rajojen ja että jokainen ihminen saa täydellisesti hallita ja vallita sitä, mitä nämä sopimukset ovat jättäneet hänelle omaisuutta ja vapautta; niin ettei ylin valtiovalta ole milloinkaan oikeutettu rasittamaan yhtä alamaista enemmän kuin toistakaan, koska silloin asia muuttuu yksityiseksi, jota se ei ole enää pätevä ratkaisemaan.

Jos nämä eroitukset kerran hyväksytään, on se väite, että yhteiskuntasopimus vaatisi yksityisten puolelta jotakin todellista kieltäytymistä, niin väärä, että heidän asemansa tulee tämän sopimuksen kautta tosiasiallisesti aikaisempaa paremmaksi ja että he ovat luovutuksen sijaan tehneet vain edullisen vaihtokaupan, vaihtaessaan epävarman ja tukalan elintavan parempaan ja varmempaan, luonnollisen riippumattomuuden vapauteen, vallan vahingoittaa toisia omaan turvallisuuteensa, voimansa, jonka toiset saattoivat masentaa, oikeuteen, jonka yhteiskunnallinen liittoutuminen tekee voittamattomaksi. Jopa heidän elämäänsäkin, jonka he ovat pyhittäneet valtiolle, suojelee tämä lakkaamatta, ja kun he panevat sen vaaraan valtiota puolustaakseen, niin mitä he silloin muuta tekevät kuin antavat takaisin sille sen, mitä ovat siltä saaneet? Mitä tekevät he sellaista, etteivät he olisi tehneet sitä useammin ja suuremman uhkan alaisina luonnontilassa, puolustaessaan väistämättömissä taisteluissa henkensä kaupalla sitä, mikä oli heille välttämätöntä sen säilyttämiseksi? Kaikkien on tarpeen tullen taisteltava isänmaan puolesta, se on totta; mutta niinpä ei sitten olekaan kenenkään koskaan tarvis taistella omasta puolestaan. Eikö ole sittenkin edullisempaa antautua sen puolesta, mikä takaa turvallisuutemme osalta niihin vaaroihin, joihin meidän olisi pakko antautua omasta puolestamme heti kun tämä turvallisuus meiltä riistettäisiin?

Viides luku.

Elämän ja kuoleman oikeudesta.

Kysyttänee, kuinka yksityiset, joilla ei ole suinkaan oikeutta määrätä omasta elämästään, voivat siirtää ylimmälle valtiovallalle tämän samaisen oikeuden, jota ei heillä ole? Tämä kysymys näyttää vaikealta ratkaista vain sentähden, että se esitetään sopimattomassa muodossa. Jokaisella ihmisellä on oikeus panna elämänsä vaaraan sen säilyttääkseen. Onko milloinkaan sanottu, että se, joka heittäytyy alas akkunasta paetakseen tulipaloa, joutuu vikapääksi itsemurhaan? Onko myös milloinkaan syytetty tästä rikoksesta sitä, joka hukkuu myrskyssä, minkä tarjoamasta vaarasta hän ei suinkaan ollut tietämätön laivaan astuessaan?

Yhteiskuntasopimuksen päämääränä on sopimuksen tekijäin elämän turvaaminen. Joka tahtoo päämääriä, tahtoo myös keinoja; ja näihin keinoihin liittyy väistämättä erinäisiä vaaroja, jopa erinäisiä vahinkojakin. Joka tahtoo säilyttää elämänsä muiden kustannuksella, hänen täytyy myöskin uhrata se heidän puolestaan, milloin niin on tarvis. Niinpä ei kansalainen ole enää sen vaaran tuomari, johon laki vaatii häntä antautumaan; ja kun ruhtinas on hänelle sanonut: "Valtiolle on välttämätöntä, että sinä kuolet", niin hänen on kuoltava, koska hän vain tällä ehdolla on elänyt turvassa siihen asti ja koska hänen elämänsä ei ole enää vain luonnon hyvätyö, vaan valtion ehdollinen lahja.

Rikollisille säädettyä kuolemanrangaistusta voidaan katsoa kutakuinkin samalta näkökannalta: jotta ei jouduttaisi murhamiehen uhriksi suostutaan kuolemaan, jos itse tullaan murhamieheksi. Tässä sopimuksessa ei suinkaan määrätä oman tahdon mukaan elämästä, vaan pyritään vain sitä turvaamaan, eikä ole suinkaan otaksuttavissa, että joku sopimuksen tekijöistä jo etukäteen aikoisi joutua hirteen.

Muutoin tulee jokaisesta pahantekijästä, joka loukkaa yhteiskuntaoikeutta, rikostensa takia isänmaan pettäjä ja kapinoitsija; hän lakkaa olemasta sen jäsen, rikottuaan sen lakeja, jopa käy hän sitä vastaan sotaa. Silloin on valtion säilyminen jyrkässä ristiriidassa hänen säilymisensä kanssa; toisen heistä täytyy tuhoutua; ja kun syyllinen otetaan hengiltä, kohtaa tämä rangaistus häntä vähemmän kansalaisena kuin vihollisena. Oikeudenkäynti ja tuomio ovat todistuksena ja julistuksena siitä, että hän on rikkonut yhteiskuntasopimuksen ja ettei hän siis ole enää valtion jäsen. Mutta kun hän on tunnustanut olleensa valtion jäsen, ainakin oleskelemalla sen piirissä, on hänet siitä poistettava, joko maanpaolla sopimuksen loukkaajana tai kuolemalla valtion vihollisena: sillä sellainen vihollinen ei ole siveellinen henkilö, vaan pelkästään ihminen; ja silloin kuuluu sodan oikeuteen voitetun tappaminen.

Mutta, sanottanee, rikollisen tuomitseminen on yksityinen teko. Myönnetään: niinpä ei tämä tuomitseminen olekaan ylimmän valtiovallan asia; se on oikeus, jonka se saattaa antaa, voimatta sitä itse harjoittaa. Kaikki ajatukseni liittyvät kyllä toisiinsa, mutta enhän voi esittää niitä kaikkia yhtaikaa.

Muutoin on kuolemantuomioiden lukuisuus aina merkkinä hallituksen heikkoudesta tai huolimattomuudesta. Ei ole ainoatakaan pahantekijää, jota ei saataisi kelpaamaan johonkin. Ei ole oikeutta ottaa hengiltä edes esimerkin vuoksi ketään muita kuin sellaisia, joita ei voida vaaratta säilyttää.

Mitä tulee sitten armahtamisoikeuteen eli oikeuteen vapauttaa syyllinen lain määräämästä ja tuomarin julistamasta rangaistuksesta, niin kuuluu se yksinomaan sille, joka on tuomarin ja lain yläpuolella, nimittäin ylimmälle valtiovallalle: eipä edes sen oikeus ole tässä kohdin aivan selvä, ja tapaukset, joissa sitä on käytettävä, ovat hyvin harvinaisia. Hyvin hallitussa valtiossa esiintyy vähän rangaistuksia, ei siksi, että usein armahdettaisiin, vaan siksi, että on vähän rikollisia: rikosten lukuisuus takaa niiden jäämisen rankaisematta silloin kun valtio käy rappeutumistaan kohti. Rooman tasavallassa ei senaatti eivätkä konsulit yrittäneet milloinkaan armahtaa; kansakaan ei sitä tehnyt, vaikka se joskus peruutti oman tuomionsa. Lukuisat armahdukset ilmoittavat, että pian eivät konnantyöt niitä enää tarvitse, ja jokainen näkee, mihin se vie. Mutta minä tunnen sydämeni napisevan ja pidättävän kynääni; jättäkäämme nämä kysymykset sellaisen vanhurskaan miehen pohdittaviksi, joka ei ole koskaan hairahtunut eikä koskaan omasta puolestaan armoa tarvinnut.

Kuudes luku.

Laista.

Yhteiskuntasopimuksella olemme antaneet olomuodon ja elämän valtioruumiille: nyt on asianamme antaa sille liikunta ja tahto lainsäädännöllä, sillä alkuteko, joka tämän ruumiin luo ja liittää kokonaisuudeksi, ei vielä lainkaan määrää, mitä sen on tehtävä säilymisekseen.

Mikä on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista asioiden luonnon perustuksella, riippumatta ihmisten sopimuksista. Kaikki oikeudenmukaisuus tulee Jumalalta; hän yksin on sen lähde; mutta jos me osaisimme ottaa sen vastaan niin ylhäältä, emme tarvitsisi hallitusta emmekä lakeja. Epäilemättäkin on olemassa yleispätöinen, yksinään järjestä lähtenyt oikeudenmukaisuus, mutta tämän oikeudenmukaisuuden, jotta me sen hyväksyisimme, täytyy olla molemminpuolinen. Kun katselemme inhimillisesti asioita, ovat oikeudenmukaisuuden lait luonnollisen pyhityksen puuttuessa tehottomia: ne ovat vain jumalattomalle hyväksi ja vanhurskaalle pahaksi, koska tämä jälkimäinen noudattaa niitä kaikkiin nähden ilman että kukaan noudattaa niitä häneen nähden. Täytyy siis olla sopimuksia ja lakeja liittämässä oikeuksia velvollisuuksiin ja kohdistamassa oikeudenmukaisuutta esineeseensä. Luonnontilassa, missä kaikki on yhteistä, en minä ole mitään velkaa niille, joille minä en ole mitään luvannut, ja minä tunnustan muille kuuluvaksi vain sen, mikä on minulle hyödytöntä. Näin ei ole asian laita yhteiskuntatilassa, missä laki määrää kaikki oikeudet.

Mutta mitä on sitten laki? Niin kauvan kuin tyydytään liittämään tähän sanaan vain metafyysillisiä käsitteitä, saadaan kyllä jatkaa kysymyksen pohdintaa pääsemättä yhteisymmärrykseen; ja kun on sanottu, mitä on luonnon laki, ei tiedetä paljoakaan paremmin, mitä on valtion laki.

Minä olen jo maininnut, ettei yksityiseen esineeseen nähden ole olemassa yleistahtoa. Tosiasiallisesti on tämä yksityisesine valtiossa tai valtion ulkopuolella. Jos se on valtion ulkopuolella, ei tahto, joka on sille vieras, ole suinkaan yleinen siihen nähden; ja jos tämä esine on valtiossa, muodostaa se siitä osan: silloin syntyy kokonaisen ja sen osan välille suhde, joka tekee niistä kaksi erillistä olentoa; näistä on osa yksi ja tällä samaisella osalla vähentynyt kokonainen toinen. Mutta jollakin osalla vähentynyt kokonainen ei ole enää kokonainen, ja niin kauvan kuin tämä suhde kestää, ei ole enään olemassa kokonaista, vaan kaksi erisuuruista osaa: mistä seuraa, ettei toisen tahto ole enää myöskään yleinen toiseen nähden.

Mutta milloin koko kansa tekee säädöksiä koko kansaan nähden, ottaa se huomioon vain itsensä; ja jos silloin muodostuu suhde, niin muodostuu se koko esineen välille yhdessä katsannossa ja koko esineen välille toisessa katsannossa, lainkaan jakamatta kokonaisuutta. Silloin on asia, josta säädös tehdään, yleinen, samoin kuin tahtokin, joka säädöksen tekee. Ja juuri tätä tahdon ilmaisua nimitän minä laiksi.

Kun sanon, että lakien esine on aina yleinen, niin tarkoitan sillä, että laki katselee alamaisia joukkokuntana ja tekoja semmoisinaan, eikä milloinkaan ihmistä yksilönä eikä tekoa yksityisenä. Niin voi laki kyllä säätää, että etuoikeuksia on oleva, mutta se ei saata antaa niitä nimenomaan kenellekään: laki voi luoda useampia kansalaisluokkia, jopa osoittaa ne ominaisuudetkin, jotka antavat oikeuden näihin luokkiin, mutta se ei saata nimetä niitä ja niitä henkilöitä niihin otettaviksi; se voi määrätä kuningashallituksen ja perinnöllisen vallansiirtymisen, mutta se ei voi valita kuningasta eikä nimittää kuningashuonetta; sanalla sanoen: mikään toiminta, joka kohdistuu yksityiseen esineeseen, ei kuulu lakiasäätävälle vallalle.

Tämän ajatuksen perusteella huomaa heti, ettei pidä enää kysyä, kenelle lakien säätäminen kuuluu, koska ne ovat yleistahdon tekoja; eikä, onko ruhtinas lakien yläpuolella, koska, hän on valtion jäsen; eikä myöskään, kuinka voimme olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, koska nämä lait ovat vain meidän tahdonilmaisujemme kirjaanpanoja.

Samaten on käsitettävissä, että kun laki yhdistää tahdon yleisyyden ja esineen yleisyyden, niin ei se, mitä joku ihminen, ken hän liekin, omin päin määrää, ole suinkaan laki; eipä sekään, mitä ylin valtiovalta määrää yksityisestä esineestä, ole laki vaan käsky, eikä myöskään ylimmän valtiovallan teko, vaan hallitusvallan.

Minä sanon siis tasavallaksi (république) jokaista lakien ohjaamaa valtiota, millainen sen hallitusmuoto sitten liekin: sillä vain siinä on yhteinen etu määräävänä ja vain siinä on yhteinen asia tärkeä asia. Jokainen oikeudenmukainen hallitus on tasavaltainen.[11] Alempana tulen selittämään, mitä hallitus on.

Lait eivät ole oikeastaan muuta kuin yhteiskunnallisen liittoutumisen ehtoja. Lakien alaisen kansan täytyy olla niiden tekijä; vain niille, jotka liittoutuvat, kuuluu yhteiskunnan ehtojen määrääminen: mutta millä tavalla on heidän ne määrättävä? Tapahtuuko se yhteisestä suostumuksesta, äkillisestä innoituksesta? Onko valtioruumiilla joku elin, joka ilmoittaa sen tahdon? Kuka antaa sille välttämättömän kaukonäköisyyden, jotta se kykenisi laatimaan ja julkaisemaan päätöksensä ennakolta, tai millä tavalla saattaisi se julistaa ne tarvittavalla hetkellä? Kuinka kykenisi sokea joukko, joka ei useinkaan tiedä, mitä se tahtoo, koska se harvoin tietää, mikä sille on hyvä, suorittamaan omin päin niin suuren ja niin vaikean yrityksen kuin lakijärjestelmän laatimisen? Itsestään tahtoo kansa kyllä aina hyvää, mutta itsestään ei se aina sitä huomaa. Yleistahto on aina oikea; mutta arvostelukyky, joka sitä ohjaa, ei ole aina valistunut. Sille täytyy näyttää esineet sellaisina kuin ne ovat, joskus myös sellaisina kuin miltä niiden pitäisi siitä näyttää; sille täytyy osoittaa paras tie, jota se etsii, varjella sitä yksityistahtojen houkutuksilta, asettaa sen silmien edessä paikat ja ajat toistensa yhteyteen, tasoittaa nykyisten kouraantuntuvien etujen viehätysvoima kaukaisten ja kätkettyjen kärsimysten vaaralla. Yksityiset näkevät hyvän, jonka he hylkäävät: yhteisö tahtoo hyvää, jota se ei näe. Kaikki tarvitsevat samalla tavalla oppaita. Edellisiä täytyy velvoittaa sovittamaan tahtonsa järkensä mukaiseksi; jälkimäistä täytyy opettaa pääsemään selville siitä, mitä se tahtoo. Silloin syntyy valtiollisessa yhdyskunnassa yhteisistä valistuneista katsantokannoista ymmärryksen ja tahdon sopusointu, ja siitä taas saa alkunsa osien täsmällinen yhteistoiminta ja vihdoin kokonaisuuden mahdollisimman suuri voima. Kas siinä syyt, miksi lainlaatija on välttämätön.

Seitsemäs luku.

Lainlaatijasta.

Kansoille parhaiten soveltuvien yhteiskuntasääntöjen keksimiseen tarvittaisiin korkeampaa älyä, joka näkisi kaikki ihmisten intohimot, omistamatta niistä itse ainoatakaan; jolla ei olisi mitään yhteyttä luontomme kanssa, mutta joka tuntisi sen siitä huolimatta perinpohjin; jonka onni olisi riippumaton meistä, mutta joka sentään tahtoisi pitää huolta meidän onnestamme; joka vihdoin, tyytyen aikojen vieriessä saavuttamaansa kaukaiseen kunniaan, voisi tehdä työtä yhdellä vuosisadalla ja nauttia työnsä hedelmistä toisella.[12] Pitäisi olla jumalia antamassa lakeja ihmisille.

Saman johtopäätöksen, jonka Caligula teki itse asiasta, teki Platon oikeudesta, määritelläkseen valtio- eli hallitusmiehen, jonka olemusta hän selvittelee kirjassaan Hallituksesta.[13] Mutta jos on totta, että suuri ruhtinas on harvinainen ilmiö, niin mitä on silloin sanottava suuresta lainlaatijasta? Edellisen tarvitsee vain seurata ohjetta, joka on jälkimäisen esitettävä, jälkimäinen on koneseppä, joka keksii koneen, edellinen on vain työmies, joka panee sen kasaan ja käyttää sitä. "Yhteiskuntien syntyessä", sanoo Montesquieu, "laativat valtioiden päämiehet lakijärjestelmän, ja tämä lakijärjestelmä kehittää sitten valtioiden päämiehet".

Ken rohkenee ryhtyä laatimaan lakeja jollekin kansalle, hänen täytyy tuntea voivansa muuttaa niin sanoaksemme ihmisluonto; tehdä jokaisesta yksilöstä, joka on itsessään täydellinen ja erillinen kokonaisuus, osa suurempaan kokonaisuuteen, jolta tämä yksilö saa tavallaan elämänsä ja olemuksensa; muuttaa ihmisen sisäistä rakennetta sitä vahvistaakseen; panna siveellinen osaelämä sen ruumiillisen ja riippumattoman elämän sijaan, jonka me olemme kaikki luonnolta saaneet. Hänen täytyy sanalla sanoen ottaa ihmiseltä hänen omat voimansa antaakseen hänelle toisia voimia, jotka ovat hänelle vieraita ja joita hän ei voi käyttää ilman muiden apua. Jota kuolleempia ja muserretumpia nämä luonnolliset voimat ovat, sitä väkevämpiä ja kestävämpiä ovat hankitut voimat ja sitä lujempi ja täydellisempi on myös lakijärjestelmä: niin että jos kukin kansalainen on jotakin, voi jotakin vain kaikkien muiden kautta ja jos kokonaisuuden saama voima on yhtä suuri tai suurempi kuin kaikkien yksilöiden luonnollisten voimien summa, käy sanominen lainsäädännön olevan niin korkealla täydellisyyden kannalla kuin se yleensä voi olla.

Lainlaatija on kaikissa suhteissa aivan erikoinen mies valtiossa. Jos hänen tulee olla sitä neroltaan, niin ei hän ole sitä vähemmän toimeltaan. Tämä ei ole hallitusmiehen tointa eikä myöskään ylimmän valtiovallan tointa. Tämä toimi, joka luo valtion, ei kuulu sen hallitusmuotoon; se on erikoista ja korkeampaa toimintaa, jolla ei ole mitään yhteistä tavallisen inhimillisen vallankäytön kanssa: sillä ellei se, joka käskee ihmisiä, saa käskeä lakeja, niin ei myös se, joka käskee lakeja, saa käskeä ihmisiä; muutoinhan jatkaisivat hänen lakinsa hänen intohimojensa palvelijoina useinkin vain hänen vääriä tekojaan, eikä hän kykenisi milloinkaan estämään yksityisiä tarkoitusperiä horjuttamasta hänen työnsä pyhyyttä.

Kun Lykurgos sääsi lakeja isänmaalleen, alkoi hän luopumalla kuninkuudesta. Useimpien kreikkalaisten kaupunkien tapana oli uskoa lakiensa laatiminen muukalaisille. Italian uudemmat tasavallat seurasivat monesti tätä tapaa; Genève'in tasavalta teki samoin ja teki sen onnekseen.[14] Rooma näki kauneimmalla kaudellaan helmastaan syntyvän uudelleen kaikki hirmuvallan rikokset ja huomasi olevansa lähellä perikatoa, koska se oli antanut samoihin käsiin lakiasäätävän ja ylimmän vallan.

Kuitenkaan eivät edes kymmenmiehet milloinkaan anastaneet oikeutta saattaa voimaan lakeja vain heidän omalla vallallaan. "Ei mikään siitä, mitä me teille ehdotamme", sanoivat he kansalle, "saata muuttua laiksi ilman teidän suostumustanne. Roomalaiset, säätäkää itse lait, joiden on määrä luoda teidän onnenne."

Lakien laatijalla ei siis ole tai ei saisi olla minkäänlaista lakiasäätävää oikeutta, eikä kansakaan voi, vaikka se tahtoisikin, kieltäytyä tästä luovuttamattomasta oikeudesta, koska perussopimuksen mukaan vain yleistahto velvoittaa yksityisiä ja koska ei käy milloinkaan varmasti sanominen, että yksityistahto olisi sopusoinnussa yleistahdon kanssa, ennen kuin asia on alistettu kansan vapaan äänestyksen ratkaistavaksi. Tästä olen jo puhunut, mutta ei ole hyödytöntä sitä toistaa.

Niinpä nyt esiintyy lainlaatimistyössä samalla kertaa kaksi asiaa, jotka näyttävät sovittamattomilta: yritys, joka menee yli ihmisvoimien, ja sen toimeenpanemiseksi valta, jota ei ole.

Esiintyypä vielä toinenkin vaikeus, joka ansaitsee huomiota. Viisaita, jotka tahtovat puhua rahvaalle omaa kieltänsä eikä sen kieltä, ei tämä rahvas saata mitenkään ymmärtää. Mutta nyt on olemassa tuhansia käsitteitä, joita on mahdoton kääntää kansan kielelle. Liian yleiset näkökannat ja liian kaukaiset päämäärät ovat molemmat sille yhtä mahdottomia; kun kukin yksilö pitää vain sellaisesta hallitusjärjestelmästä, joka sopii hänen yksityisetuunsa, on hänen vaikea havaita etuja, joita hän tulee saamaan niistä lakkaamattomista kieltäytymyksistä, mitä hyvät lait vaativat. Jotta joku syntyvä kansa kykenisi omaksumaan valtionhoidon terveet menettelyohjeet ja seuraamaan valtioviisauden perussääntöjä, täytyisi seurauksen kyetä muuttumaan syyksi, täytyisi yhteiskuntahengen, joka on oleva lakijärjestelmän tulos, johtaa juuri samaisen lakijärjestelmän laatimista, täytyisi ihmisten olla ennen lakeja sitä, miksi heidän on tultava niiden kautta. Kun nyt ei lainlaatija voi käyttää voimaa eikä todistelutaitoa, täytyy hänen välttämättä turvautua toisenlaatuiseen valtaan, joka voi temmata mukaansa ilman väkipakkoa ja joka saa uskomaan ilman todisteluja.

Siinä syy, joka on kaikkina aikoina pakottanut kansakuntien isiä turvautumaan taivaan välitykseen ja antamaan jumalille kunnian heidän omasta viisaudestaan, jotta kansat, alistuessaan noudattamaan valtion lakeja samalla tavalla kuin luonnonkin lakeja ja tunnustaessaan saman voiman vaikuttavan sekä ihmisen että valtion kehkeämisessä, tottelisivat vapaasti ja kantaisivat kuuliaisesti yhteisen onnellisuuden iestä.

Tämän korkeamman, tavallisten ihmisten käsityskyvyn yläpuolelle kohoavan järjen päätökset panee lainlaatija kuolemattomien suuhun, temmatakseen jumalallisen arvovallan voimalla mukaan nekin, joihin ei inhimillinen viisaus pystyisi.[15] Mutta jumalien puhuttaminen ei ole joka miehen asia, yhtä vähän kuin uskotaan jokaista, joka vain julistaa olevansa heidän tulkkinsa. Lainlaatijan suuri sielu on todellinen ihme, jonka on osoitettava hänen tehtävänsä oikeaksi. Jokainen saattaa kyllä kaivertaa käskyjä kivitauluihin tai ostaa oraakkelin tai teeskennellä olevansa salaisessa kanssakäymisessä jonkun jumalolennon kanssa tai harjoittaa linnun puhumaan korvaansa tai keksiä muita kömpelöitä keinoja kansan uskottamiseksi: ken ei muuta osaa, voi ehkä kerätä sattumalta ympärilleen parven löyhäpäitä, mutta hän ei perusta koskaan valtakuntaa ja hänen mieletön työnsä on pian hukkuva hänen kanssaan. Tyhjät silmänlumeet muodostavat hauraan siteen: vain viisaus tekee sen kestäväksi. Juutalainen laki, joka on yhä voimassa, Ismaelin lapsen laki, joka on jo kymmenen vuosisataa hallinnut puolta maailmaa, puhuvat vielä tänä päivänä niistä suurista miehistä, jotka ne ovat sepittäneet; ja sillä välin kun ylpeä filosofia tai sokea puoluehenki näkee heissä vain onnekkaita petkuttajia, ihailee todellinen valtiomies sitä heidän säädöksissään ilmenevää suurta ja väkevää neroa, joka luo pysyviä laitoksia.

Tästä kaikesta ei kuitenkaan sovi Warburtonin[16] tavoin päättää, että valtiotaidolla ja uskonnolla olisi keskuudessamme yhteinen tarkoitusperä, vaan että toinen on kansakuntien syntyessä toisen avustajana.

Kahdeksas luku.

Kansasta.

Niinkuin rakentaja ennen suuren rakennuksen alottamista tarkastelee ja koettelee maaperää, nähdäkseen, kestääkö se tämän rakennuksen painon, ei myöskään viisas lainlaatija alota sepittämällä itsessään kylläkin hyviä lakeja, vaan ottaa hän sitä ennen selkoa, onko se kansa, jolle ne ovat aijotut, omiansa niitä sietämään. Tästä syystä kieltäytyi Platon antamasta lakeja arkadialaisille ja kyrenaikalaisille, tietäen, että nämä kaksi kansaa olivat rikkaita, eivätkä voineet kärsiä tasa-arvoisuutta: tästä syystä nähtiin Kreetan saarella hyviä lakeja ja huonoja ihmisiä, koska Minos oli yrittänyt totuttaa lakien kuriin kansaa, joka oli täynnä paheita.

Tuhansia kansoja, jotka eivät olisi milloinkaan voineet kärsiä hyviä lakeja, on loistanut maan päällä; ja niilläkin, jotka olisivat voineet sen tehdä, on koko olemassaolonsa kestäessä ollut vain hyvin lyhyt sellainen aika. Useimmat kansat, niinkuin useimmat ihmisetkin, ovat kuuliaisia vain nuoruudessaan; ne muuttuvat vanhetessaan parantumattomiksi. Kun tavat ovat kerran syntyneet ja ennakkoluulot juurtuneet, on vaarallinen ja turha yritys ryhtyä niitä korjaamaan: kansa ei edes siedä vammoihinsa koskettavan niiden poistamisen tarkoituksessa, muistuttaen siinä noita typeriä ja raukkamaisia sairaita, jotka vapisevat lääkärin nähdessään.

Niinkuin eräät taudit hämmentävät ihmisten pään ja riistävät heiltä menneisyyden muiston, sattuu myös valtioiden elämässä joskus kiihkon aikoja, jolloin vallankumoukset tekevät kansoihin saman vaikutuksen kuin eräät taudinpuuskat yksilöihin, jolloin menneisyyden inho vastaa unohdusta ja jolloin kansalaissotien polttama valtio syntyy niin sanoaksemme uudelleen hihastaan ja saa jälleen nuoruutensa voiman päästyään kuoleman kynsistä. Niin kävi Spartan Lykurgoksen aikaan; niin kävi Rooman Tarquiniusten jälkeen; ja niin on käynyt meidän joukossamme Hollannin ja Sveitsin sitten kun niistä oli tyrannit karkoitettu.

Mutta tällaiset tapahtumat ovat harvinaisia; ne ovat poikkeuksia, joiden syy on aina tällaisen poikkeuksellisen valtion erikoisessa hallitusmuodossa. Ne eivät hevillä esiinny kahta kertaa saman kansan elämässä: sillä se voi vapauttaa itsensä niin kauvan kuin se on vielä sivistymätön; mutta se ei kykene siihen enää sitten kun kansan tarmo on kulunut. Silloin voivat levottomuudet hävittää sen, vallankumouksien voimatta palauttaa sitä entiseen voimaansa; ja heti kun sen kahleet on katkottu, hajoaa se palasiksi, eikä sitä ole enään olemassa: se tarvitsee siitä lähtien herraa eikä vapauttajaa. Vapaat kansat, muistakaa tämä perussääntö: vapaus voidaan hankkia, mutta sitä ei saada milloinkaan takaisin.

Nuoruus ei ole lapsuutta. Kansakunnilla niinkuin ihmisilläkin on nuoruuden aikansa, tai, jos niin tahdotaan, kypsyyden aikansa, jota on odotettava ennen kuin niitä käydään taivuttamaan lakien kuuliaisuuteen; mutta kansan kypsyyttä ei ole aina helppo todeta, ja jos sen edelle ehätetään, ei työ onnistu. Yksi kansa on lainalaiseen järjestykseen kelvollinen jo syntyessään, toinen ei pääse siihen tilaan kymmenenkään vuosisadan kuluttua. Venäläisistä ei tule milloinkaan todellisesti sivistynyttä kansaa, koska heistä on tahdottu tehdä sitä liian aikaisin. Pietarilla oli kyllä jäljittelyneroa, mutta hänellä ei ollut oikeata neroa, sitä, joka luo ja tekee kaiken tyhjästä. Muutamat hänen toimenpiteensä olivat hyviä, mutta useimmat eivät olleet paikallaan. Hän näki kyllä, että hänen kansansa oli raakalaisasteella, mutta hän ei nähnyt, ettei se ollut kypsynyt järjestystä ja lakia kunnioittavaan sivistykseen; hän tahtoi sitä sivistyttää silloin kun sitä piti vain karkaista. Hän tahtoi heti luoda saksalaisia ja englantilaisia, kun piti alkaa luomalla venäläisiä; hän esti alamaisiaan koskaan tulemasta siksi, mitä he voisivat olla, uskotellessaan heille, että he muka olivat sitä, mitä he eivät vieläkään ole. Juuri samalla tavalla kehittää ranskalainen kotiopettaja oppilaansa loistamaan yhden hetken lapsuudessaan ja sitten olemaan koko ikänsä kaikkea kykyä vailla. Venäjän keisarikunta aikoo joskus laskea koko Europan valtansa alle, mutta joutuukin itse ikeeseen: tatareista, sen alamaisista tai sen naapureista, tulee sen herrat, samoin kuin meidänkin. Tämä mullistus näyttää minusta väistämättömältä: kaikki Europan kuninkaat työskentelevät yksissä miehin sen jouduttamiseksi.

Yhdeksäs luku.

Jatkoa.

Niinkuin luonto on määrännyt rajat säännöllisesti muodostuneen ihmisen kasvulle, niin että se näiden rajojen ulkopuolella luo vain jättiläisiä tai kääpiöitä, samoin on valtion parhaaseen rakenteeseen nähden sen laajuudella rajansa, jottei se olisi liian suuri voidakseen tulla hyvin hallituksi, eikä liian pieni voidakseen pysyä pystyssä omin voimin. Jokaisessa valtioruumiissa on olemassa määrätty summa voimaa, jonka yli se ei saisi mennä, mutta josta se usein loittonee suurentuessaan.

Jota enemmän yhteiskunnallinen side venyy, sitä heikommaksi se käy; ja yleensä on pieni valtio suhteellisesti suurta valtiota voimakkaampi.

Tuhannet syyt todistavat tämän perussäännön oikeaksi. Ensinnäkin tulee hallitustointen hoitaminen hankalammaksi pitkien matkojen takaa, aivan niinkuin paino tulee raskaammaksi pitkän kiinnikkeen päässä. Hallinto käy myöskin työläämmäksi sitä mukaa kuin asteita tulee lisää: sillä kullakin kaupungilla on ensinnäkin oma hallintonsa, jonka kansa maksaa; kullakin piirikunnalla on oma hallintonsa, jonka niinikään kansa maksaa; vihdoin kullakin maakunnalla; senjälkeen tulevat suuret hallitusalueet, käskynhaltijain maat, varakuninkaiden maat, ja kaikkien näiden hallinnosta on aina maksettava yhä enemmän mitä korkeammalle noustaan, ja kaikki tämä tapahtuu aina onnettoman kansan kustannuksella; lopuksi tulee ylin hallitus, joka murskaa kaikki. Moiset liialliset rasitukset uuvuttavat alamaisia lakkaamatta: kaikki nämä eriarvoiset virkakunnat eivät hallitse heitä suinkaan paremmin, vaan huonommin kuin jos heidän yläpuolellaan olisi vain yksi ainoa virkakunta. Sillä välin jää enää tuskin mitään apuneuvoja odottamattomien tapausten varalle; ja silloin kun on pakko niihin turvautua, elää valtio aina perikatonsa aattoa.

Eikä siinä kaikki: hallitus ei ole ainoastaan heikompi ja hitaampi vaatimaan lakien noudattamista, estämään rettelöitä, korjaamaan väärinkäytöksiä, torjumaan kapinallisia yrityksiä, joita saattaa syntyä etäisillä seuduilla, vaan on myöskin kansa vähemmän kiintynyt päämiehiinsä, joita se ei koskaan näe, isänmaahansa, joka tuntuu siitä koko maailmalta ja kansalaistovereihinsa, joista useimmat ovat hänelle vieraita. Samat lait eivät saata soveltua niin monille maakunnille, joiden tavat ovat erilaiset, jotka elävät aivan vastakkaisissa ilmanaloissa ja jotka eivät voi kärsiä samanlaista hallitusmuotoa. Mutta erilaiset lait siittävät taas vain levottomuutta ja sekasortoa kansoissa, jotka saman esivallan alaisina eläessään ja ollessaan lakkaamattomassa yhteydessä keskenään siirtyvät toistensa luo tai solmivat keskenään avioliittoja, tietämättä milloinkaan uusiin oloihin joutuneina, onko heidän perintöosansa tosiaankin heidän. Kyvyt hautautuvat, hyveet jäävät piiloon ja paheet rankaisematta tällaisessa toisilleen tuntemattomien ihmisten laumassa, jonka ylimmän hallinnon istuin kerää samaan paikkaan. Lukemattomien tehtävien uuvuttamat päämiehet eivät näe mitään omin silmin; alemmat virkailijat hallitsevat valtiota. Vihdoin anastavat ne toimenpiteet, joihin on ryhdyttävä hallitusvallan tukemiseksi, koska niin monet etäisissä paikoissa asuvat virkamiehet tahtovat päästä sen käskyistä tai suorastaan antaa sille käskyjä, kaiken valtion huolenpidon, niin ettei siitä jää enää mitään kansan onnen varalle; tuskin jaksetaan enää puolustaa sitä hätätilassa: ja näin luhistuu rakenteensa puolesta liian suuri yhtymä kasaan ja häviää oman painonsa musertamana.

Toiselta puolen täytyy valtion lujuutensa nimessä hankkia itselleen varma perustus voidakseen kestää ne töytäykset, joita se ei suinkaan pääse kokemasta, ja ne ponnistukset, joihin sen on pakko säilyäkseen antautua: sillä kaikilla kansoilla on jonkunlainen keskipakoisvoima, joka saa ne lakkaamatta toimimaan toisiaan vastaan ja laajentamaan alueitaan naapurien kustannuksella, niinkuin Descartes'n pyörteet. Niinpä ovatkin heikot vaarassa joutua pian suurempien saaliiksi, eikä juuri kukaan saata säilyä muutoin kuin asettumalla kaikkien kanssa jonkunlaiseen tasapainoon, joka tekee puristuksen kaikilta tahoilta kutakuinkin samanlaiseksi.

Tästä siis selviää, että on syitä laajentaa aluettaan ja syitä supistaa sitä; eikä ole suinkaan valtiomiehen pienimpiä taitoja löytää niin edellisistä kuin jälkimäisistäkin valtion säilymiselle edullisin suhde. Yleensä voidaan sanoa, että kun ensiksi mainitut ovat vain ulkonaisia ja suhteellisia, ei niitä käy pitäminen niin tärkeinä kuin toisia, jotka ovat sisäisiä ja ehdottomia: terve ja luja rakenne on ensimäinen tavoiteltava; ja parempi on luottaa voimaan, joka syntyy hyvästä hallituksesta, kuin apuneuvoihin, joita suuri alue tarjoaa.

Muutoin on nähty silläkin tavalla rakennettuja valtioita, että valloitusten välttämättömyys sisältyi suorastaan niiden rakenteeseen ja että niiden täytyi pystyssä pysyäkseen laajentua lakkaamatta. On kylläkin mahdollista, että ne olivat erinomaisen tyytyväisiä tähän onnekkaaseen välttämättömyyteen, joka näytti niille kuitenkin niiden suuruuden äärimmäisellä rajalla niiden kukistumisen väistämättömän hetken.

Kymmenes luku.

Jatkoa.

Valtiollista yhdyskuntaa voidaan mitata kahdella tavalla, nimittäin alueen laajuuden tai kansan lukumäärän mukaan; ja näiden kahden mitan välillä on olemassa oikea suhde, joka antaa valtiolle sen todellisen suuruuden. Ihmiset muodostavat valtion ja maa ruokkii ihmiset: mainittu suhde on siis sellainen, että maan täytyy riittää sen asujien toimeentuloon ja että asujia saa olla vain niin paljon kuin maa jaksaa elättää. Tämä suhde ilmaisee myös jonkun määrätyn kansanjoukon suurimman mahdollisen voiman: sillä jos maa-aluetta on liiaksi, on sen suojeleminen rasittavaa, viljeleminen riittämätöntä, tuotanto tarpeettoman suurta; se on puolustussotien lähin syy: ellei sitä ole kylliksi, on valtio tarpeellisen lisän hankkimisessa riippuvainen naapuriensa mielivallasta; se on taas hyökkäyssotien lähin syy. Jokainen kansa, joka asemansa takia voi valita vain kaupan tai sodan, on heikko itsessään; se on riippuvainen naapureistaan, se on riippuvainen tapahtumista, ja sen elämä on aina epävarma ja lyhyt. Se masentaa muita ja muuttaa tilaansa, tai se masennetaan, eikä ole enää mitään. Se kykenee säilymään vapaana vain pienuuden tai suuruuden nojalla.

Ei ole mahdollista laskelmien avulla määrätä riittävän maa-alan ja siihen soveltuvan ihmisjoukon keskinäistä kiinteätä suhdetta, osaksi niiden erilaisuuksien takia, joita esiintyy maan laadussa, sen hedelmällisyysasteessa, sen tuotteiden lajissa, ilmaston vaikutuksessa, osaksi niiden erilaisuuksien tähden, joita huomataan asukkaiden luonnonlaadussa, asukkaiden, joista yhdet kuluttavat hedelmällisessä maassa vähän, toiset taas karulla kamaralla paljon. Edelleen tulee ottaa huomioon naisten suurempi tai pienempi hedelmällisyys, ne seikat, jotka voivat jossakin maassa olla enemmän tai vähemmän suotuisia väestön lisääntymiselle, se vaikutus, minkä lainlaatija puolestaan voi toivoa säädöksillään tekevänsä tähän lisääntymiseen; lainlaatijan ei nimittäin tule perustaa arvosteluansa siihen, mitä hän näkee, vaan siihen, mitä hän aavistaa, eikä pysähtyä niin paljon väkiluvun olevaan kantaan kuin siihen kantaan, johon sen luonnon mukaan täytyy kohota. Niinpä onkin tuhansia tilaisuuksia, joissa seudun erikoiset olosuhteet vaativat tai sallivat suuremman maa-alueen valtaamista kuin näyttää tarpeelliselta. Siten on pakko levittäytyä laajemmalle alalle vuorimaassa, missä luonnontuotteet, nim. metsät, laitumet vaativat vähemmän työtä, missä kokemus osoittaa naisten olevan hedelmällisempiä kuin tasangoilla ja missä alituiset rinteet ja jyrkänteet tarjoavat vain vähän vaakasuoraa perustaa, ainoata, joka on otettava lukuun kasvullisuuden menestymisestä puhuttaessa. Sitävastoin käy eläminen tiheämmässä meren rannalla, jopa kallioidenkin keskellä ja melkein hedelmättömillä hietikoilla, koska kalastus saattaa siellä suureksi osaksi korvata maan tuotteita, koska ihmisten on pakko ahtautua taajempaan voidakseen torjua merirosvojen hyökkäykset ja koska muutoin on helpompi siirtokuntia perustamalla vapauttaa maa asukkaista, joita siihen on mahdollisesti kertynyt liiaksi.

Näihin jotakin kansaa koskevan lainlaadinnan ehtoihin on lisättävä vielä muuan, joka ei voi korvata toisia, mutta jota ilman ne ovat kaikki hyödyttömiä: silloin täytyy vallita yltäkylläisyyden ja rauhan, koska aika, jolloin valtio järjestäytyy, on, samoin kuin hetki, jolloin taistelurintamaa muodostetaan, sellainen aika, jolloin yhdyskunta on vähiten vastustuskykyinen ja helpoin hävittää. Paremmin kyettäisi pitämään puoliaan täydellisen epäjärjestyksen vallitessa kuin kuohunnan hetkellä, jolloin jokainen pitää vain huolta omasta paikastaan eikä vaarasta. Jos tuollaisena taitekautena syntyy sota, nälänhätä, kapina, suistuu valtio ehdottomasti kumoon.

On kyllä totta, että monet hallitukset ovat kohonneet valtaan tällaisten myrskyjen hetkellä; mutta silloinpa hävittävätkin juuri nämä hallitukset valtion. Vallananastajat panevat toimeen tai valitsevat aina tällaisia sekasorron aikoja, saadakseen yleisen kauhun varjossa voimaan tuhoisia lakeja, joita ei kansa milloinkaan hyväksyisi tyynellä mielellä ollessaan. Säätämishetken valinta on kaikkein varmimpia tuntomerkkejä, joiden avulla käy eroittaminen lainlaatijan työ tyrannin työstä.

Millainen kansa on sitten sopiva lainlaadinnan esineeksi? Sellainen, jota yhdistää jo sisäisesti alkuperän, edun tai sopimuksen side, joka ei ole vielä kantanut lakien todellista iestä, jolla ei ole erikoisen juurtuneita tapoja eikä taikaluuloja, joka ei pelkää äkillisen päällekarkauksen vaaraa ja joka naapuriensa riitoihin sekaantumatta kykenee yksinään vastustamaan jokaista niistä tai, käyttäen apunaan yhtä, torjumaan toisen; sellainen, jonka jokainen jäsen saattaa olla tuttu kaikille ja jonka keskuudessa ei ole suinkaan pakko sälyttää ihmiselle suurempaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa; sellainen, joka voi tulla toimeen ilman toisia kansoja ja jota ilman kaikki muut kansat voivat tulla toimeen;[17] sellainen, joka ei ole rikas eikä köyhä ja joka tulee omillaan aikaan; sekä vihdoin sellainen, joka yhdistää vanhan kansan vakaantuneisuuden uuden kansan kuuliaisuuteen. Lainlaadintatyön tekee tukalaksi vähemmän se, mitä on pystytettävä, kuin se, mitä on hävitettävä; ja menestyksen tekee taas niin harvinaiseksi se seikka, että on mahdoton liittää luonnon yksinkertaisuutta yhteiskunnan tarpeisiin. Kaikkia näitä ehtoja on tosiaankin vaikea yhdistää: niinpä nähdäänkin vain vähän valtioita, joissa on hyvät lait.

Europassa on vielä yksi lainlaadintaan kelvollinen maa: Korsikan saari. Se urheus ja sitkeys, millä tämä uljas kansa on osannut vallata takaisin vapautensa ja puolustaa sitä, ansaitsisi kylläkin, että joku viisas mies opettaisi sitä säilyttämään tämän vapauden. Minulla on eräänlainen aavistus siitä, että tämä pieni saari tulee jonakin päivänä hämmästyttämään Eurooppaa.

Yhdestoista luku.

Erilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.

Jos käydään tutkimaan, mikä on varsinaisesti kaikkien kansalaisten suurin hyvä, se hyvä, jonka tulee olla jokaisen lainlaatimisjärjestelmän tarkoitusperänä, havaitaan sen supistuvan näihin kahteen tärkeimpään päämäärään: vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Vapauteen, koska jokaisen yksityisen riippuvaisuus merkitsee yhtä suuren voimaerän hukkaantumista vakioyhteydeltä; tasa-arvoisuuteen, koska vapaus ei voi pysyä pystyssä ilman sitä.

Minä olen jo sanonut, mitä kansalaisvapaus on: mitä tasa-arvoisuuteen tulee, niin ei ole suinkaan ymmärrettävä tätä sanaa niin, että vallan ja rikkauden asteet olisivat ehdottomasti samat; vaan että valta pysyy kaiken väkivallan alapuolella ja että sitä harjoitetaan vain yhteiskunnallisen aseman ja lakien nojalla; ja ettei rikkauteen nähden ainoakaan kansalainen ole kylliksi äveriäs voidakseen ostaa toisen kansalaisen, eikä ainoakaan niin köyhä, että hänen on pakko myydä itsensä:[18] mikä edellyttää suurten puolelta omaisuuden ja arvon kohtuullisuutta, ja pienten puolelta ahneuden ja kärkynnän hillitsemistä.

Tämä tasa-arvoisuus, sanotaan, on ajatushoure, jolla ei voi olla vastinettaan todellisuudessa. Mutta jos väärinkäytökset ovat väistämättömiä, niin seuraako siitä, ettei niitä pitäisi ainakin rajoittaa? Asiahan on päinvastoin niin, että koska olojen voima pyrkii aina hävittämään tasa-arvoisuutta, lainsäädännän voiman täytyy aina pyrkiä pitämään sitä pystyssä.

Mutta näiden jokaisen hyvän lakijärjestelmän yleisten päämäärien täytyy aina muodostua hiukan toisenlaisiksi kussakin maassa niiden olosuhteiden vaikutuksesta, jotka syntyvät sekä paikallisesta tilanteesta että asukkaiden luonteesta; ja juuri näiden olosuhteiden perustuksella on kullekin kansalle määrättävä erikoinen lakijärjestelmä, joka on paras, ehkei itsessään, mutta kuitenkin sille valtiolle, mille se on tarkoitettu. Jos esim. maa on karua ja hedelmätöntä tai alue liian ahdas asukkaille, kääntykää silloin teollisuuteen ja käsitöihin ja vaihtakaa niiden tuotteita puuttuviin elintarpeisiin. Jos sitävastoin hallussanne on rikkaita tasankoja ja hedelmällisiä kunnaita ja jos teillä puuttuu asukkaita mainiolle maalle, omistakaa kaikki huolenpitonne maanviljelykselle, joka lisää väkeä, ja karkoittakaa teollisuus, joka vain saisi aikaan lopullisen väestön vähenemisen, kasatessaan muutamiin valtion alueen kohtiin nekin harvat asukkaat, mitä sillä on.[19] Jos taas omistatte avaroita ja mukavia rannikoita, niin peittäkää meri laivoilla, harjoittakaa kauppaa ja purjehdusta ja teillä tulee olemaan loistava ja lyhyt elinkausi. Jos meri huuhtelee rannoillanne vain melkein luoksepääsemättömiä kallioita, niin jääkää raakalaisiksi ja syökää kalaa, ja elämänne on muodostuva rauhallisemmaksi, paremmaksi ehkä, ja varmastikin onnellisemmaksi. Sanalla sanoen: kaikille yhteisten perussääntöjen ohessa on kullakin kansalla itsessään joku syy, joka pakottaa sovelluttamaan niitä aivan erikoisella tavalla ja joka tekee sen lainsäädännön vain sille yksinään otolliseksi. Täten oli muinoin heprealaisilla ja myöhemmin arabialaisilla tärkeimpänä päämääränä uskonto; ateenalaisilla kirjallisuus; Kartagolla ja Tyroksella kauppa; Rhodos-saarella merenkulku; Spartalla sota ja Roomalla miehuus. Lakien Hengen tekijä[20] on useilla esimerkeillä osoittanut, kuinka taitavasti lainlaatija ohjaa lakijärjestelmää kutakin tällaista päämäärää kohti.

Valtion rakenteen tekee tosiaankin lujaksi ja kestäväksi niin huolellinen kaikkien soveltuvaisuuteen vaikuttavien seikkojen huomioon ottaminen, että luonnolliset olosuhteet ja lait osuvat aina yksiin samoista seikoista ja että nämä jälkimäiset vain niin sanoaksemme vahvistavat, seuraavat, oikovat edellisiä. Mutta jos lainlaatija erehtyykin päämäärästään ja rakentaa toiselle periaatteelle kuin sille, mikä syntyy asioiden luonnosta; jos yksi tähtää orjuuteen ja toinen vapauteen; yksi rikkauteen, toinen väkiluvun lisääntymiseen; yksi rauhaan, toinen valloituksiin: silloin huomataan lakien vähitellen heikontuvan ja valtiorakennuksen horjumistaan horjuvan, siksi kunnes lakkaamattoman sisäisen levottomuuden jäytämä valtio vihdoin joko häviää tai muuttuu ja kunnes voittamaton luonto on jälleen päässyt oikeuksiinsa.

Kahdestoista luku.

Lakien jako.

Kun on kysymyksessä kokonaisuuden järjestäminen eli mahdollisimman parhaan muodon keksiminen yhteisölle, on otettava huomioon useampia suhteita. Ensinnäkin koko yhteisön vaikutus itseensä, s.o., kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen eli ylimmän vallan suhde valtioon; ja tämän suhteen muodostavat väliasteiden suhteet, niinkuin alempana saamme nähdä.

Lakeja, jotka järjestävät tämän suhteen, sanotaan valtiosäännöksi, ja on niiden nimenä myös perustuslait, eikä syyttä, jos nämä lait ovat viisaita: sillä ellei ole muuta kuin yksi ainoa hyvä tapa järjestää kutakin valtiota, niin tulee kansan, joka on sen löytänyt, pysyä siinä: mutta jos voimaan saatettu järjestys on huono, niin miksi pidettäisiin perustuslakeina lakeja, jotka estävät sitä olemasta hyvä? Muutoin on kansalla joka tapauksessa aina vapaus muuttaa lakinsa, parhaimmatkin: sillä jos se suvaitsee tehdä pahaa itselleen, niin kenellä on oikeus sitä siitä estää?

Toisen suhteen muodostaa jäsenten suhde toisiinsa tai koko yhteisöön: ja tämän suhteen tulee olla edellisessä kohdassa niin pienen ja jälkimäisessä niin suuren kuin mahdollista, niin että jokainen kansalainen on täydellisesti riippumaton kaikista muista ja äärimmäisen riippuvainen valtiosta, mikä tapahtuu aina samoin keinoin, sillä vain valtion voimakkuus takaa sen jäsenten vapauden. Tästä toisesta suhteesta syntyvät yksityisoikeudelliset lait.

Tarkasteltavaksi voidaan ottaa kolmannenkinlaatuinen ihmisen ja lain suhde, nimittäin tottelemattomuuden suhde rangaistukseen; ja tämä antaa aiheen rikoslakien säätämiseen, lakien, jotka pohjaltaan ovat vähemmän erikoinen lakien laji kuin kaikkien muiden vahvistus.

Näihin kolmeen lakien lajiin liittyy vielä neljäs, tärkein kaikista, jota ei piirretä marmoriin eikä vaskeen, vaan kansalaisten sydämeen; joka muodostaa valtion todellisen perustuksen; joka saa joka päivä uusia voimia: joka toisten lakien vanhetessa tai sammuessa elähyttää tai korvaa niitä ja joka pysyttää kansaa sen lakijärjestelmän hengessä ja asettaa huomaamatta tottumuksen voiman käskyvallan sijaan: minä puhun tavoista, luontumuksista ja varsinkin yleisestä mielipiteestä, tästä tärkeästä tekijästä, joka on meidän valtiomiehillemme aivan tuntematon, mutta josta riippuu kaikkien muiden menestys, tekijästä, josta suuri lainlaatija pitää huolta salavihkaa, sillä välin kun hän näyttää rajoittuvan yksityisiin säännöksiin, jotka ovat vain holvin kaaria, kunnes tavat, jotka syntyvät hitaammin, muodostavat vihdoin tämän holvin järkkymättömän päätekiven.

Näistä eri lajeista kuuluu käsittelemääni asiaan yksinomaan valtiosääntö, joka määrää hallitusmuodon.

KOLMAS KIRJA.

Ennenkuin käymme puhumaan erilaisista hallitusmuodoista, koettakaamme määritellä tämän sanan täsmällinen merkitys, koska sitä ei ole vielä tyhjentävästi selitetty.

Ensimäinen luku.

Hallituksesta yleensä.

Minä huomautan lukijalle, että tähän lukuun on perehdyttävä huolellisesti ja etten minä tunne taitoa sanoa sanottavaani selvästi sellaiselle, joka ei tahdo olla tarkkaavainen.

Jokaisella vapaalla teolla on kaksi syytä, jotka vaikuttavat yhteisesti sen tapahtumiseen: toinen niistä on henkinen, nimittäin tahto, joka määrää teon; toinen on ruumiillinen, nimittäin voima, joka sen suorittaa. Kun käyn jotakin päämäärää kohti, on ensinnäkin välttämätöntä, että tahdon mennä sinnepäin; toiseksi, että jalkani kantavat minut sinne. Jos halvattu tahtoo juosta, ellei liikuntokykyinen tahdo juosta, jäävät molemmat paikalleen. Valtioruumiilla on samat toiminnan syyt: siinäkin eroitetaan voima ja tahto, ja nimitetään jälkimäistä lakiasäätäväksi vallaksi, edellistä toimeenpanevaksi vallaksi: mitään ei siinä tapahdu tai ei saa tapahtua ilman niiden molempien myötävaikutusta.

Me olemme nähneet, että lakiasäätävä valta kuuluu kansalle ja ettei se voi kenellekään muulle kuuluakaan. Mutta sitävastoin on helppo ylempänä esitettyjen periaatteiden nojalla huomata, ettei toimeenpaneva valta saata kuulua yhteisölle, jolla on jo ylin valta ja lakiasäätävä valta, koska tämä toimeenpaneva valta ilmenee vain yksityisinä tekoina, jotka ovat lain ja siis myöskin ylimmän valtiovallan määräyspiirin ulkopuolella, ylimmän valtiovallan kaikki teot kun voivat olla vain lakeja.

Yhteisellä voimalla täytyy siis olla sopiva välikappale, joka kokoaa sen ja panee sen toimimaan yleistahdon ohjeiden mukaan; joka pitää yllä yhteyttä valtion ja ylimmän vallan välillä; joka saa tavallaan aikaan valtion henkilössä sen, mitä ihmisessä saa aikaan sielun ja ruumiin yhteistoiminta. Sellainen on valtiossa hallituksen oikeutus, vaikka se, väärin kyllä, usein sekoitetaankin ylimpään valtiovaltaan, jonka palvelija se vain on.

Mitä on siis hallitus? Välittävä virkakunta, joka on asetettu alamaisten ja ylimmän valtiovallan väliin avustamaan niiden keskinäistä yhteyttä ja jonka tehtävänä on lakien toimeenpaneminen ja vapauden, sekä kansalais- että valtiollisen vapauden, säilyttäminen.

Tämän virkakunnan jäseniä nimitetään hallitusmiehiksi tai kuninkaiksi, s.o. käskynhaltijoiksi; ja koko virkakunnalla on nimenä ruhtinas.[21] Niinpä ovat siis erinomaisen oikeassa ne, jotka väittävät, ettei tahdon ilmaisu, minkä nojalla joku kansa antautuu päämiestensä hallittavaksi, ole mikään tasavertainen sopimus: kysymyksessä ei ole ehdottomasti mikään muu kuin uskottu tehtävä, virka, jonka hoitajina nämä päämiehet, ollen pelkkiä ylimmän valtiovallan palvelijoita, harjoittavat sen nimessä valtaa, minkä se on heille uskonut ja minkä se voi rajoittaa, muuttaa tai kokonaan ottaa poiskin, milloin se vain haluaa, koska sellaisen oikeuden luovuttaminen on sopimaton yhdyskunnan luonteeseen ja yhtymisen tarkoituksen vastainen.

Minä sanon siis hallinnoksi tai ylimmäksi valtion hoidoksi toimeenpanevan vallan laillista harjoittamista, ja ruhtinaaksi tai hallitusmieheksi sitä virkakuntaa tai miestä, jolle tämä hoito on uskottu.

Hallituksessa yhtyvät ne välittävät voimat, joiden suhteet muodostavat kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli ylimmän valtiovallan suhteen valtioon. Tätä viimeksi mainittua suhdetta voi kuvitella jatkuvan verrannon äärimmäisten jäsenten suhteeksi, missä verrannossa hallitus on keskivertona. Hallitus saa ylimmältä valtiovallalta ne käskyt, jotka se vuorostaan antaa kansalle; ja jotta valtio olisi hyvässä tasapainossa, täytyy, kun kaikki punnitaan vastakkain, hallituksen tuleman eli vallan sellaisenaan olla yhtä suuren kuin kansalaisten tuleman eli vallan, nämä kansalaiset kun ovat ylimmän valtiovallan osakkaita yhdeltä puolen ja alamaisia toiselta puolen.

Lisäksi ei käy muuttaminen ainoatakaan näistä kolmesta verrannon jäsenestä rikkomatta samalla koko verrantoa. Jos ylin valtiovalta tahtoo hallita tai jos hallitusmies tahtoo säätää lakeja tai jos alamaiset kieltäytyvät tottelemasta, syntyy epäjärjestys järjestyksen sijaan, voima ja tahto eivät enää toimi sopusointuisesti ja näin hajaantunut valtio suistuu hirmuvaltaan tai täydelliseen vallattomuuteen. Koska vihdoin on olemassa vain yksi ainoa keskiverto kussakin suhteessa, on myöskin vain yksi ainoa hyvä hallitus mahdollinen valtiossa: mutta kun tuhannet tapahtumat voivat muuttaa kansan suhteita, niin eivät ainoastaan erilaiset hallitukset saata olla hyviä eri kansoille, vaan myöskin samalle kansalle eri aikoina.

Yrittääkseni antaa jonkunlaisen käsityksen niistä erilaisista suhteista, jotka voivat vallita näiden kahden äärimmäisen jäsenen välillä, otan esimerkiksi kansan lukumäärän, koska se on helpoimmin ilmaistavia suhteita.

Olettakaamme, että valtion muodostaa kymmenentuhatta kansalaista. Ylintä valtiovaltaa voidaan tarkastella vain yhteytenä ja kokonaisuutena; mutta kukin yksityinen otetaan huomioon yksilönä, koska hän on alamainen; niinpä suhtautuu nyt ylin valtiovalta alamaiseen niinkuin kymmenentuhatta yhteen: se merkitsee, että kullakin valtion jäsenellä on kohdaltaan vain kymmenestuhannes osa ylimmästä vallasta, vaikkakin hän on sen vallassa kokonaan. Jos taas kansan muodostaa satatuhatta ihmistä, ei alamaisten asema siitä muutu, vaan kantaa kukin samalla tavalla lakien koko herruutta, sillä välin kun hänen äänellään, joka on supistunut sadanneksituhannenneksi osaksi, on kymmenen kertaa vähemmän vaikutusta niiden säätämiseen. Näin siis alamainen pysyy aina yksikkönä, mutta ylimmän vallan suhde kasvaa sitä mukaa kuin kansalaisten lukumäärä kasvaa: mistä seuraa, että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän vapaus pienenee.

Kun minä sanon, että tämä suhde kasvaa, niin minä tarkoitan, että se etenee tasa-arvoisuudesta: mitä suurempi tämä suhde on geometrisessä merkityksessä, sitä pienempi se on tavallisessa merkityksessä; edellisessä merkityksessä tarkastellaan tätä suhdetta paljouden kannalta ja sitä mitataan eksponentilla; ja jälkimäisessä merkityksessä tarkastellaan sitä samuuden kannalta ja arvostellaan yhtäläisyyden mukaan.

Mitä vähemmän nyt yksityistahdot pitävät yhtä yleistahdon kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa. Ollakseen hyvä tulee siis hallituksen olla suhteellisesti sitä voimakkaampi, mitä lukuisampi kansa on.

Kun toiselta puolen valtion suureneminen tarjoaa valtiovallan haltijoille enemmän kiusauksia ja keinoja tämän vallan väärinkäyttämiseen, niin mitä enemmän hallituksella täytyy olla voimaa pitää kansaa aisoissa, sitä enemmän täytyy taas ylimmällä valtiovallalla olla vuorostaan voimaa pitää aisoissa hallitusta. Minä en puhu tässä ehdottomasta voimasta, vaan valtion eri osien suhteellisesta voimasta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta johtuu, ettei ylimmän valtiovallan, ruhtinaan ja kansan välillä vallitseva jatkuva verranto ole suinkaan mikään mielivaltainen aate, vaan välttämätön seuraus valtiollisen yhdyskunnan luonnosta. Edelleen johtuu siitä, että kun toinen äärimmäinen jäsen, nimittäin kansa alamaisena, on yksiköllä ilmaistu muuttumaton suhde, niin milloin tahansa kaksinkertainen suhde suurenee tai pienenee, suurenee tai pienenee myös yksinkertainen suhde samassa määrässä: keskimäinen jäsen muuttuu siis; mistä selviää, ettei ole olemassa mitään ainokaista eikä ehdotonta hallitusmuotoa, vaan että voi olla yhtä monta luonteeltaan erilaista hallitusta kuin on suuruudeltaan erilaista valtiota.

Jos tehtäisiin tästä järjestelmästä pilkkaa ja sanottaisiin, että tämän keskiverron löytämiseksi ja hallituskunnan muodostamiseksi tarvitsee minun oppini mukaan vain ottaa neliöjuuri kansan lukumäärästä, niin vastaisin minä, että olen tässä ottanut tämän lukumäärän vain esimerkiksi; ettei niitä suhteita, joista puhun, mitata yksinomaan ihmisten lukumäärällä, vaan yleensä toiminnan määrällä, joka syntyy monen monista syistä; että minä muutoin, vaikka minä lausuakseni ajatukseni lyhyemmin lainaankin hetkiseksi sanontatapoja geometrialta, tiedän kyllä vallan hyvin, ettei geometristä tarkkuutta suinkaan voida saavuttaa siveellisten suureiden alalla.

Hallitus on pienessä mittakaavassa samaa, mitä valtioruumis, johon se sisältyy, on suuressa mittakaavassa: se on siveellinen henkilö, jolla on määrättyjä kykyjä, joka on toiminnassa ylimmän valtiovallan tavoin, lepotilassa valtion tavoin ja joka voidaan jakaa toisiin samanlaisiin suhteisiin; mistä siis syntyy uusi verranto ja tähän uuteen verrantoon taas uusi verranto tuomioistuinten arvojärjestyksen mukaan, kunnes tullaan jakaantumattomaan keskijäseneen, s.o. yhteen ainoaan päällikköön tai korkeimpaan hallitusmieheen, jonka asemaa tämän sarjan keskustassa voi kuvitella yksikön asemaksi murtolukujen sarjan ja kokonaisten lukujen sarjan välissä.

Takertumatta enempää tähän yhä uusien jäsenten moninaisuuteen, tyytykäämme vain pitämään hallitusta uutena yhdyskuntana valtiossa, joka on erossa kansasta ja ylimmästä vallasta ja jonka paikka on niiden molempien välissä.

Näiden kahden yhdyskunnan välillä on sellainen oleellinen eroitus, että valtio on olemassa itsestään ja että hallitus on olemassa vain ylimmän valtiovallan tahdosta: niinpä ei siis ruhtinaan hallitseva tahto ole tai ei saa olla mitään muuta kuin yleistahto eli laki; eikä myöskään hänen voimansa ole muuta kuin häneen keskittynyt yhteinen voima: sillä hetkellä, jolloin hän tahtoo tehdä omalla vallallaan jonkun ehdottoman ja riippumattoman teon, alkavat kokonaisuuden liitokset höltyä. Jos vihdoin tapahtuisi sellaista, että ruhtinaalla olisi tehokkaampi yksityistahto kuin ylimmällä valtiovallalla ja että hän käyttäisi tämän yksityistahdon palvelukseen sitä yhteistä voimaa, mikä on hänen käsissään, niin että olisi olemassa niin sanoaksemme kaksi ylintä valtaa, toinen oikeudellisesti, toinen tosiasiallisesti, raukeaisi yhteiskunnallinen liitto heti paikalla ja valtioruumis hajaantuisi.

Jotta hallituskunnalla olisi oma olemassaolonsa, oma todellinen elämänsä, joka eroittaisi sen valtiollisesta yhdyskunnasta; jotta kaikki sen jäsenet voisivat toimia sopusointuisesti ja vastata tarkoitusta, jota varten se on määrätty, täytyy sillä kuitenkin olla oma erikoinen minänsä, sen jäseniä yhdistävä kokonaisuustunne, oma voima, oma tahto, jotka pyrkivät sitä säilyttämään. Tämä erikoinen olemassaolo edellyttää kokouksia, neuvotteluja, keskustelemis- ja päättämisvaltaa, oikeuksia, arvonimiä, etuoikeuksia, jotka kuuluvat yksinomaan ruhtinaalle ja jotka tekevät hallitusmiehen aseman sitä kunnioitettavammaksi mitä työläämpi se on. Vaikeudet syntyvät tavasta, millä olisi kokonaisuudessa järjestettävä tämä alempi kokonaisuus niin, ettei se suinkaan horjuttaisi yleisrakennusta lujittamalla omaansa, että se eroittaisi aina yksityisen voimansa, jonka tarkoituksena on sen itsensä säilyttäminen, yhteisestä voimasta, jonka tarkoituksena on valtion säilyttäminen, ja että se lyhyesti sanoen olisi aina valmis uhraamaan hallituksen kansan hyväksi eikä suinkaan kansaa hallituksen hyväksi.

Vaikka muuten hallituksen keinotekoinen yhdyskunta onkin toisen keinotekoisen yhdyskunnan luoma ja vaikka sen elämä onkin tavallaan vain lainattua ja riippuvaista, niin ei se estä sitä toimimasta suuremmalla tai pienemmällä tarmolla ja nopeudella, nauttimasta niin sanoaksemme vankempaa tai heikompaa terveyttä. Vihdoin saattaa se, suorastaan loittonematta perustamisensa päämäärästä, poiketa siitä enemmän tai vähemmän aina sen mukaan, kuinka se on järjestetty.

Kaikista näistä erilaisuuksista syntyvät ne erilaiset suhteet, joiden tulee vallita hallituksen ja valtioyhdyskunnan välillä aina niiden satunnaisten ja erikoisten suhteiden mukaan, jotka aiheuttavat muutoksia tässä samaisessa valtiossa: sillä usein saattaa itsessään paraskin hallitus muodostua kehnoimmaksi, ellei sen suhteita muuteta sen valtiollisen yhdyskunnan vikojen mukaan, jonka osa se on.

Toinen luku.

Erilaisten hallitusmuotojen pohjana olevasta periaatteesta.

Selvittääksemme näiden erilaisuuksien yleisen syyn, täytyy meidän eroittaa tässä toisistaan ruhtinas ja hallitus, niinkuin minä aikaisemmin eroitin toisistaan valtion ja ylimmän valtiovallan.

Hallituskunta saattaa olla muodostunut suuremmasta tai pienemmästä määrästä jäseniä. Me olemme sanoneet, että ylimmän vallan suhde alamaisiin oli sitä suurempi, mitä lukuisampi kansa oli; ja ilmeisen yhdenmukaisuuden nojalla voimme sanoa samaa hallituksen suhteesta hallitusmiehiin.

Kun nyt hallituksen kokonaisvoima on aina sama kuin valtion kokonaisvoima, ei se vaihtele lainkaan: mistä seuraa, että jota enemmän se käyttää tätä voimaa omiin jäseniinsä, sitä vähemmän jää sille tätä samaa voimaa koko kansan vallitsemiseksi.

Jota enemmän siis hallitusmiehiä on, sitä heikompi on hallitus. Koska tämä sääntö on perustavaalaatua, käykäämme sitä lähemmin selvittämään.

Me saatamme eroittaa hallitusmiehen henkilössä kolme oleellisesti erilaista tahtoa: ensiksikin yksilön oman tahdon, joka tähtää vain hänen yksityisetuunsa; toiseksi hallituskunnan yhteisen tahdon, joka tarkoittaa yksinomaan ruhtinaan etua ja jota voisi nimittää yhdyskuntatahdoksi: tämä tahto on yleinen hallitukseen nähden ja yksityinen valtioon nähden, koska hallitus on valtion osa; kolmanneksi kansan tahdon eli ylimmän tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden kokonaisuutena että hallitukseen nähden tämän kokonaisuuden osana.

Täydellisessä lainsäädännössä ei yksityisellä eli yksilöllisellä tahdolla saa olla mitään merkitystä; hallitukselle ominaisen yhdyskuntatahdon tulee olla hyvin alistetun, ja yleistahdon eli ylimmän tahdon pitää siis aina vallita ja olla kaikkien muiden ainoana ohjeena.

Luonnon järjestyksen mukaan tulevat toiselta puolen nämä eri tahdot sitä tehokkaammiksi, mitä enemmän ne keskittyvät: niinpä onkin yleistahto aina heikoin, virkakuntatahto on toisella sijalla ja yksityistahto ensimäisellä kaikista: siten on hallituksen kukin jäsen ensin oma itsensä ja sitten hallitusmies ja sitten kansalainen, mikä astejärjestys on suorastaan yhteiskuntajärjestyksen vaatimusten vastainen.

Jos nyt, edellyttämällä, että asia on näin, koko hallitus sattuu olemaan yhden ainoan miehen käsissä, niin silloin ovat yksityistahto ja virkakuntatahto täydellisesti yhtyneet ja siten on myös tämä jälkimäinen saavuttanut korkeimman pontevuusasteen, mikä sille on mahdollinen. Mutta kun juuri tahdon pontevuusasteesta riippuu voiman käyttö ja kun hallituksen ehdoton voima ei vaihtele, seuraa siitä, että hallituksista tehokkain on yhden miehen hallitus.

Yhdistäkäämme päinvastoin hallitus lakiasäätävään valtaan; tehkäämme ylimmästä valtiovallasta ruhtinas ja kaikista kansalaisista hallitusmiehiä, niin silloin ei yleistahtoon sekaantuneella virkakuntatahdolla ole suurempaa tehokkuutta kuin tälläkään, vaan jättää se yksityistahdon täydelliseen voimaansa: silloin on hallituksella, vaikka sen ehdoton voima yhä onkin sama, vähin määränsä suhteellista voimaa eli tehokkuutta.

Nämä suhteet ovat eittämättömiä, ja toisenlaisiakin perusteluja voidaan esittää niiden tueksi. Nähdäänhän esim., että kukin hallitusmies toimii tehokkaammin yhdyskuntansa keskuudessa kuin kukin kansalainen oman yhdyskuntansa keskuudessa ja että siis yksityistahdolla on paljon enemmän vaikutusta hallituksen tekoihin kuin ylimmän valtiovallan päätöksiin; sillä jokaiselle hallitusmiehelle on melkein aina uskottu joku hallitustoimi, kun sitävastoin kukin kansalainen erikseen otettuna ei ole saanut mitään ylimmän valtiovallan tointa suorittaakseen. Mitä enemmän muutoin valtio laajenee, sitä enemmän kasvaa sen todellinen voima, vaikka se ei kasvakaan suhteellisesti sen laajuuden mukana; mutta jos valtio pysyy samana, saavat hallitusmiehet lisätä lukuaan minkä tahtovat: hallitus ei voita siitä suurempaa todellista voimaa, koska tämä voima on valtion voimaa, jonka määrä on aina sama; täten vähenee hallituksen suhteellinen voima eli tehokkuus ilman että sen ehdoton eli todellinen voima kasvaa.

Varmaa on lisäksi, että asioiden suorittaminen tulee sitä hitaammaksi, mitä useammat henkilöt niihin sekaantuvat; että antamalla liiaksi merkitystä harkitsevalle varovaisuudelle ei sitä anneta tarpeeksi onnelliselle sattumalle; että päästetään tilaisuus käsistä ja että pitkällisellä tuumailulla menetetään usein tuumailun hedelmä.

Näin olen siis todistanut, että hallitus höltyy sitä mukaa kuin hallitusmiesten luku lisääntyy, ja ylempänä osoitin taas, että mitä lukuisampi kansa on, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa: mistä seuraa, että hallitusmiesten suhteen hallitukseen täytyy olla päinvastaisen kuin alamaisten suhteen ylimpään valtiovaltaan, s.o., että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän täytyy hallituksen supistua, niin että päälliköiden lukumäärä vähenee sitä mukaa kuin kansan lukumäärä kasvaa.

Muutoin puhun minä tässä vain hallituksen suhteellisesta voimasta, enkä sen oikeasta hoidosta: sillä toiselta puolen on asia niin, että mitä lukuisampi hallituskunta on, sitä enemmän lähenee virkakuntatahto yleistahtoa, kun sitävastoin yhden ainoan miehen pitäessä hallitusta käsissään tämä samainen virkakuntatahto on, niinkuin olen huomauttanut, vain yksityistahto. Niin siis yhtäältä menetetään mitä toisaalta voitetaan, ja lainlaatijan taitona onkin osata määrätä se kohta, missä hallituksen voima ja tahto, jotka ovat aina kääntäin verrannollisia, yhtyvät valtiolle edullisimmassa suhteessa.

Kolmas luku.

Hallitusten jako.

Edellisestä luvusta kävi selville, miksi erilaiset hallituksen lajit eli muodot eroitetaan toisistaan niitä muodostavien jäsenten luvun mukaan: tässä luvussa jää tutkittavaksi, miten tämä jako tapahtuu.