PATTY JA PRISCILLA

Kirj.

Jean Webster

(Setä Pitkäsäären tekijä)

Tekijän luvalla englanninkielestä suomentanut

Arne Ylermi

Alkuperäinen nimi: "When Patty Went to College"

Helsingissä, Kustannusliike Minerva O.-Y, 1920.

SISÄLLYS:

I. Tunteellinen ovenvartija. II. Vanha pelko. III. Herkkäuskoinen herra Todhunter. IV. Etiikan luento. V. Salaperäinen Kate Ferris. VI. Tarina, johon oli neljä jatkoa. VII. Muinaisenglanninkielen tutkinto. VIII. Robertin kuolema. IX. Patty lohduttajana. X. Italian kautta. XI. "Paikallisväri." XII. Seuratapojen vaatimukset. XIII. Mela ulkona. XIV. Tarina vainotusta tytöstä. XV. Patty ja piispa.

I LUKU.

Tunteellinen ovenvartija.

"Mustetolpot", huomautti Patty, imien loukkaantunutta peukaloaan, "eivät nähtävästi ole tarkoitetut nupien naulaamista varten. Tarvitsisin välttämättä vasaran."

Tämä huomautus jäi vastausta vaille, ja Patty laskeutui alas pystyportaiden ylimmältä astuimelta ja meni huonetoverinsa luo, joka istui lattialla ottamassa esille vaatearkusta sohvatyynyjä ja verhoja.

"Priscilla", sanoi hän pyytäen, "sinulla ei ole mitään tekemistä. Menepäs noutamaan Petersiltä vasara."

Priscilla nousi vastahakoisesti. "Luulen, että ainakin viisikymmentä tyttöä on jo käynyt sitä pyytämässä."

"Viis' siitä, hänellä on omansa takataskussaan. Lainaa se. Ja Pris", — huusi Patty vielä hänen jälkeensä — "pyydä sitten, että hän lähettää jonkun miehen ottamaan tämän astiakaapin oven saranoiltaan."

Sillävälin istuutui Patty portaiden ylimmälle astuimelle ja katseli allaan olevaa sekamelskaa. Itämainen, ruo'oista tehty nojatuoli, jonka kädensijat olivat jokseenkin pahoin kuluneet, muutamia pienempiä erilaisia tuoleja, kaksi pulpettia, sohva, pöytä ja kaksi vaate-arkkua olivat yhdessä läjässä keskellä huonetta. Lattia, sikäli kuin sitä voi sieltä täältä huonekalujen lomasta huomata, oli ruohon-viheriän maton peitossa, kun taas ikkuna- ja oviverhot olivat räikeän karmosiinipunaisia.

"Tuskinpa vaan kukaan", ajatteli Patty itsekseen katsellessaan kalustoa, "kutsuisi tätä värien sopusoinnuksi."

Samassa koputettiin ovelle. "Sisään", sanoi hän.

Ovelle ilmestyi siniseen, nilkkaan asti ulottuvaan, liinaiseen merimiespukuun puettu tyttö, jolla oli pitkä hiuspalmikko niskassaan. Patty tutki häntä ääneti. Tytön silmät harhailivat hämmästyneinä ympäri huonetta ja kiintyivät lopuksi portaiden huipulle.

"Minä — minä olen 'nahkiainen'" ["nahkiaisiksi" kutsuttiin ensikurssilaisia], aloitti hän.

"Mutta, rakas ystävä", mutisi Patty ikäänkuin anteeksi pyytäen, "minä olisin luullut Teitä yläluokkalaiseksi; mutta" — viitaten kädellään lähintä vaate-arkkua — "tulkaa sisään ja istukaa. Minä tarvitsen Teidän neuvoanne. Tässä esimerkiksi on vihreitä värivivahduksia", sanoi, hän ikäänkuin jatkaen keskustelua, "jotka eivät niinkään huonosti sovi yhteen punaisen kanssa; mutta sanokaa suoraan, sopiiko tuo vihreä vivahdus mihinkään?"

"Nahkiainen" katsoi vuoroin Pattya vuoroin mattoa ja hymyili epävarmasti. "Ei", sanoi hän, "sitä minä en luule."

"Tiesin, että sanoisitte niin", huudahti Patty, huoaten helpoituksesta. "Mutta mitä sitten neuvoisitte meidän tekemään sille?"

"Nahkiainen" joutui hämilleen. "En tiedä, ellette ota sitä pois", änkytti hän.

"Sepä mainiota!" huudahti Patty. "Kummallista, ettemme ole ennen tulleet sitä ajatelleeksi."

Priscilla palasi samassa takaisin ilmoittaen: "Peters on epäluuloisin mies, minkä olen koskaan tuntenut!" Mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan "nahkiaisen."

"Priscilla", sanoi Patty ankarasti, "ethän vain liene ilmaissut, että ripustamme verhoja seinille."

"Koetin välttää sitä", sanoi Priscilla, "mutta hän luki totuuden silmistäni. Hän oli tuskin katsahtanut minuun kun hän sanoi: 'Kuulkaapas neiti, tiedättehän Te, että on vastoin sääntöjä ripustaa verhoja seinille ja lyödä nauloja rappaukseen, ja minä en luule Teidän tarvitsevan ollenkaan vasaraa'."

"Hävytön olento!" huudahti Patty.

"Mutta", jatkoi Priscilla nopeasti, "minä pistäysin tullessani Georgie Merrilesin luo ja lainasin hänen vasaransa. Oh, olin vähällä unohtaa", lisäsi hän, "Peters sanoi, ett'emme saa ottaa ovia pois saranoiltaan — että niin pian kuin me olemme ottaneet omamme pois paikoiltaan, niin viisisataa muuta nuorta neitosta tahtoo tehdä samoin ja silloin riittää puolelle tusinalle miehiä koko kesäksi työtä asettaessaan niitä taas paikoilleen."

Pattyn otsa vetäytyi pahaaennustavaan ryppyyn ja "nahkiainen" kysyi pelokkaasti: "Kuka on Peters?"

"Peters", sanoi Priscilla, "on lyhyt, vääräsäärinen herrasmies, jolla on punainen Van-Dyck-parta, ja jonka varsinainen arvonimi on ovenvartija, mutta joka tosiasiassa on diktaattori. Jokainen pelkää häntä — myöskin Prexy."

"En minä kuitenkaan", sanoi Patty, "ja", lisäsi hän päättävästi, "tuo ovi täytyy saada pois, sanokoonpa hän sitä tai tätä ja luulen, että saamme siis ottaa sen itse."

Hänen silmänsä kiintyivät jälleen mattoon ja hänen katseensa kirkastui. "Oh, Pris, meillä on uusi oivallinen suunnitelma. Tämä pikku ystäväni ei sano pitävänsä matosta ollenkaan ja ehdottaa, että ottaisimme sen pois ja maalaisimme lattian mustalla värillä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siinä", lisäsi hän, "että flaamilainen tammilattia ryijyllä peitettynä olisi paljon kauniimpi."

Priscilla katsoi epäilevästi "nahkiaiseen" ja sitten lattiaan. "Luuletteko, että he suostuvat siihen?"

"Sitä emme koskaan kysy heiltä", sanoi Patty.

"Nahkiainen" nousi veltosti ylös. "Minä tulin", sanoi hän epäröiden, "ottamaan selvää — minä sain kuulla, että tytöt lainaavat vanhoja kirjojaan, ja minä ajattelin, että jos Te tahtoisitte —"

"Tahtoisitte!" sanoi Patty vakuuttavasti, "me lainaamme sielummekin viidestäkymmenestä centistä lukukaudessa."

"Se — se oli latinan sanakirja, jota minä olisin tarvinnut", sanoi "nahkiainen", "ja viereisen huoneen tytöt sanoivat, että Teillä on kenties sellainen."

"Ja kaunis onkin", sanoi Patty.

"Mitä vielä", keskeytti Priscilla. "Hänen kirjastaan ovat kaikki lehdet O:sta R:ään poissa ja se on muutenkin aivan repaleinen, mutta minun", — hän penkoi erästä laatikkoa ja veti sieltä esiin paksun niteen ilman kansia — "vaikka se ei olekaan niin kaunis kuin se oli kerran, niin se on vielä yhtä käyttökelpoinen."

"Minun on selityksillä varustettu", sanoi Patty, "ja kuvitettu. Näytän heti miten erinomainen kirja se on"; ja hän alkoi laskeutua portaita, mutta Priscilla esti hänet tulemasta alas ja hän nousi jälleen ylimmälle astuimelle. "Minkä tähden", päivitteli hän pelästyneelle "nahkiaiselle", "ette sanonut tarvitsevanne sanakirjaa ennenkuin hän tuli takaisin. Sallikaa minun antaa Teille muutamia neuvoja koulu-uranne alussa", lisäsi hän opettavaisesti. "Älkää koskaan valitko itseänne suurempaa huonetoveria. Ne ovat vaarallisia."

"Nahkiainen" peräytyi äkkiä ovea kohden, joka samassa aukeni ja kynnykselle ilmestyi miellyttävän näköinen tyttö, jolla oli untuvanpehmeä, punertava tukka.

"Pris, sinä pakana veit minun vasarani!"

"Oh, Georgie, me tarvitsemme sitä paremmin kuin sinä! Tule sisään ja auta meitä naulaamisessa."

"Hei, Georgie", huudahti Patty portailta. "Etkö luule tästä huoneesta tulevan kauniin, sitten kun olemme saaneet sen valmiiksi?"

Georgie katseli ympärilleen. "Sinä olet paljon toivorikkaampi kuin minä olisin", naurahti hän.

"Nyt siitä ei tietysti voi vielä sanoa mitään", vastasi Patty. "Me aiomme verhota seinät tällä punaisella kankaalla ja maalata lattian mustaksi; laittaa tummat huonekalut, punaiset verhot ja himmeän valaistuksen."

"Kuinka ihmeessä", kysyi Georgie, "luulette saavanne heidät koskaan suostumaan sellaiseen? Minä pistin kolme pientä, vaivaista nupia seinään juuri tänään ja Peters kävi heti vihasta puhkuen minun kimppuuni aikoen kannella ellen ottaisi niitä heti pois."

"Me emme kysy koskaan lupaa", selitti Patty. "Se on ainoa keino."

"Teillä on aika työ edessänne, jos toivotte saavanne kaikki valmiiksi maanantaiksi", huomautti Georgie.

" C'est vrai ", myönsi Patty, laskeutuen reippaasti alas portailta, "ja te saatte jäädä auttamaan meitä. Meidän täytyy saada kaikki huonekalut muutetuksi makuuhuoneeseen, ja matto viedyksi ylös ennenkuin voimme alkaakaan maalata." Hän katsoi "nahkiaista" tutkivasti. "Onko Teillä hirveän kiire?"

"Ei erittäin. Minun huonetoverini ei ole vielä saapunut, joten minä en voi ruveta järjestämään."

"Sepä oli hauskaa; sitten Te voitte auttaa meitä huonekalujen siirtämisessä."

"Patty!" sanoi Priscilla, "että sinä viitsit!"

"Minä jään hyvin mielelläni auttamaan, jos vaan tahdotte."

"Todellako!" sanoi Patty ystävällisesti. "Olen unohtanut kysyä Teidän nimeänne", jatkoi hän, "enkä luule Teidän pitävän 'nahkiaisen' nimestä; se ei ole kylliksi tarkka nimitys."

"Nimeni on Genevieve Ainslee Randolph."

"Genevieve Ains — hyvänen aika! En voi muistaa sitä. Mitä pidätte, jos kutsun Teitä lyhykäisyyden vuoksi Lady Clara Vere de Vere'ksi?"

"Nahkiainen" näytti epäröivän ja Patty jatkoi: "Lady Clara, sallikaa minun esittää huonetoverini, neiti Priscilla Pond. Hän on hyvä atleetti ja voittaa sadan yardin kilpailussa ja esteratsastuksessa ja saa siten nimensä sanomalehtiin. Ja hyvä ystäväni, neiti Georgie Merriles, yhdestä Bakotan vanhimmista perheistä. Neiti Merriles on hyvin lahjakas — laulaa sekakuorossa, soittaa kammalla —"

"Ja", keskeytti Georgie, "sallikaa minun esittää neiti Patty Wyatt, jolla —"

"Ei ole mitään erikoisalaa", sanoi Patty vaatimattomasti, "mutta on ainoastaan hyvä ja kaunis ja iloinen."

Samassa koputettiin ovelle, joka aukeni vastausta odottamatta. "Neiti Theodora Bartlet", jatkoi Patty, "yleisesti tunnettu nimeltä Twin, ja neiti Vere de Vere."

"Neiti Vere de Vere", mutisi Twin ällistyneenä ja istuutui vaatearkulle.

"Nimitystä Twin" [kaksoinen], selitti Patty, "käytetään ainoastaan vertauskuvallisessa merkityksessä. Tämän nimen sai hän 'nahkiais'-vuotenaan ja sen aihe on häipynyt muinaisuuden aamuhämärään."

"Nahkiainen" katsoi Twin'iin ja avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen mitään sanomatta.

"Minun mielilauselmani", sanoi Patty, "on aina ollut: Vaitiolo on kultaa. Huomaan olevamme siinä suhteessa hengenheimolaisia."

"Patty", sanoi Priscilla, "lakkaa kiusaamasta sitä lapsi parkaa ja ryhdy työhön."

"Kiusaamasta?" sanoi Patty. "Enhän minä häntä kiusaa; olemme juuri tulleet tutuiksi. Luulen kuitenkin, ettei tässä ole aikaa turhiin kohteliaisuuksiin. Tahdotko lainata jotain?" lisäsi hän kääntyen Twin'in puoleen, "vai pistäydyitkö vierailulle?"

"Vierailullepa tietenkin, mutta luulen, että tulen uudelleen sitten kun täällä ei ole huonekaluja nostettavana."

"Ei sinulla satu olemaan kaupunkiin menoa tänä iltana?"

"Kyllä", sanoi Twin. "Mutta", lisäsi hän varmuuden vuoksi, "jos on kysymys akkunaverholistoista, niin minä kieltäydyn niitä tuomasta. Tarjouduin tuomaan yhden Lucille Carter'ille eilisiltana, kun hänellä oli sellainen kiire toimeenpanna muuttokemut ja olin vähällä lävistää sillä konduktöörin noustessani vaunuun; ja esittäessäni hänelle anteeksipyyntöjäni iskin sen toisella päällä rouva Prexy'ltä hatun päästä."

"Meillä on akkunaverholistoja niin paljon kuin tarvitsemmekin", sanoi Patty. "Mutta meidän pitää saada hiukan maalia — viisi purkkia mustaa väriä ja kolme pensseliä; kiitoksia paljon ja näkemiin. Nyt", jatkoi hän, "on meidän kaikkein ensiksi saatava tuo ovi alas, ja minä menen kiristämään ruuvitaltan siltä vastahakoiselta Peters'iltä sill'aikaa kun te irroitatte naulat matosta."

"Häneltä et sitä saa", sanoi Priscilla.

"Saathan nähdä", sanoi Patty.

Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi takaisin heiluttaen päänsä päällä ruuvitalttaa. " Voilà, mes amies! Peters'in kaikkein paras ruuvitaltta, josta minä olen personallisesti vastuunalainen."

"Kuinka Sinä sen sait?" kysyi Priscilla epäluuloisesti.

"Sinä käyttäydyt", sanoi Patty, "ikäänkuin luulisit minun iskeneen hänet tainnoksiin johonkin pimeään nurkkaan ja ryöstäneen sen häneltä. Minä vaan pyysin sitä häneltä kohteliaasti ja hän kysyi minulta mitä sillä tekisin. Minä sanoin hänelle, että tahdoin irroittaa ruuveja ja se syy tepsi häneen niin, että hän ojensi sen minulle sanaakaan sanomatta. Peters", lisäsi hän, "on hyvä; hän on vain kuten kaikki muutkin miehet — häntä kohtaan täytyy käyttää viekkautta."

Kello kymmenen samana iltana oli numero 399:n matto sievästi kokoonkäärittynä asetettu ylemmän käytävän toiseen päähän. Koko lähitienoo oli tärpätin hajun vallassa ja numero 399:n lattia kiiltävän musta, paitsi neljää tai viittä maalaamatonta paikkaa, jotka Patty nimitti "askeltaviksi" ja jotka piti maalata myöhemmin. Jokainen, joka sattui iltapäivän tai illan kuluessa pistäytymään sisään sai ottaa pensselin käteensä ja vuoron perään ruveta polvillaan maalaamaan lattiaa. Paitsi lattiaa, muutettiin kolme kirjahyllyä ja yksi tuoli mahongista flaamilaiseksi tammeksi ja jälellä oli vielä puoli purkkia maalia, jonka Patty koetti parhaansa mukaan saada käytetyksi.

Saaden vaivoin pidetyksi puuhansa salassa pystyttivät he jälleen portaat seuraavana aamuna, ja verhojen ripustaminen jatkui suurella riemulla, kunnes äkkiä kuului ovelta koputus, mikä keskeytti työn.

Aavistamatta uhkaavaa vaaraa huusi Patty ystävällisesti: "Sisään!"

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Peters'in persoona; Priscilla pakeni raukkamaisesti jättäen huonetoverinsa yksinään portaiden huipulle.

"Oletteko Te se nuori neiti, joka lainasi minun ruuvi —" Peters vaikeni katsahdettuaan lattiaan ja hänen kasvonsa vääntyivät hämmästyksestä. "Missä täältä on se matto?" kysyi hän sellaisella äänellä kuin olisi luullut sen olevan maalin alla.

"Se on eteisessä", sanoi Patty ystävällisesti. "Mutta varokaa, ettette astu maalille."

"Teidän olisi pitänyt saada lupa" — aloitti hän jälleen, mutta hänen silmänsä osuivat seinäverhoihin ja hän vaikeni taas.

"Kyllä", sanoi Patty; "mutta me saimme kuulla, ettette olisi voineet juuri nyt luovuttaa meille miestä sitä maalaamaan, emmekä senvuoksi tahtoneet vaivata Teitä."

"On vastoin sääntöjä ripustaa verhoja seinille."

"Olen kuullut, että se on niin", sanoi Patty kohteliaasti, "ja yleensä se on sangen hyvä sääntö. Mutta katsokaahan näiden seinäpaperien väriä. Ne ovat herneen vihreät. Teillähän on ollut kylliksi tekemistä seinäpaperien kanssa, herra Peters, tietääksenne, että nämä ovat aivan mahdottomat, varsinkin kun meidän ikkuna- ja seinäverhomme ovat punaiset."

Peters'in katse oli kiintynyt astiakaappiin, josta ovi oli poissa. "Oletteko Te se nuori neiti", kysyi hän töykeästi, "joka pyysi minulta tätä ovea otettavaksi pois saranoiltaan?"

"En", sanoi Patty; "Se on varmaankin ollut minun huonetoverini. Se oli hyvin raskas", jatkoi hän valittaen, "ja meillä oli jokseenkin paljon puuhaa ennenkuin saimme sen alas, mutta me käsitimme luonnollisesti, että Teillä oli hirveästi työtä, eikä se oikeastaan ollut Teidän vikanne. Sitä varten minä tarvitsin ruuvitalttaa" lisäsi hän. "Olen pahoillani, etten tuonut sitä paikoilleen eilisiltana, mutta minä olin hyvin väsynyt ja sitten minä unohdin."

Peters vain murisi itsekseen. Hän tarkasteli nurkkakaappia, joka riippui seinällä. "Ettekö tiedä, että on vastoin sääntöjä lyödä nauloja rappaukseen?" kysyi hän ankarasti.

"Eivät ne ole nauloja", huomautti Patty. "Ne ovat koukkuja. Minä muistin, että Te ette pitäneet rei'istä ja panin senvuoksi ainoastaan kaksi, vaikka pelkään pahoin, että vähintäinkin kolme on välttämätöntä. Mitä ajattelette, herra Peters? Eikö se näytä lujalta?"

Peters ravisti sitä. "Se on tarpeeksi luja", sanoi hän äreästi. Kääntyessään hänen silmänsä kiintyivät pöytään Priscillan makuuhuoneessa. "Onko tuo tuolla kaasukamiina?" kysyi hän.

Patty kohautti olkapäitään. "Olkaa varovainen, herra Peters! Älkää menkö lähelle sitä kirjakaappia. Se on juuri maalattu."

Peters hypähti syrjään ja jäi seisomaan hajasäärin toinen jalka toisella, toinen toisella askelkivellä, jotka eivät olleet aivan lähellä toisiaan. Yksinpä ovenvartijankin on vaikea näyttää arvokkaalta tällaisessa asennossa ja sill'aikaa kun hän siinä kokoili hajanaisia vaikutelmiaan, harhaili Pattyn katse ikävöiden ympäri huonetta ikäänkuin löytääkseen jonkun, joka olisi voinut hänen kanssaan iloita tästä hullunkurisesta näytelmästä. Patty tunsi kuitenkin, että vaitiolo alkoi käydä uhkaavaksi ja hän kiiruhti sitä keskeyttämään:

"Siinä on jokin vika tuossa kaminassa; se ei tahdo ensinkään palaa. Pelkään, ettemme panneet sitä kokoon aivan oikein. Te varmaankin voisitte helposti huomata, mikä sitä vaivaa, herra Peters." Ja hän hymyili makeasti. "Ettekö tahtoisi katsoa sitä?"

Peters murisi taas itsekseen; mutta hän lähestyi samassa kaminaa.

Viisi minuuttia myöhemmin kun Priscilla pisti päänsä ovenraosta sisään nähdäkseen oliko sattumalta vielä jotain jälellä Pattysta, näki hän Petersin polvillaan makuuhuoneen lattialla paloiteltu kamiina hajallaan ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Minä luulen, että kun ne kerran on sinne pantu, niin ne voivat yhtä hyvin jäädä paikoilleen"; ja Pattyn siihen vastaavan: "Te olette kovin ystävällinen, herra Peters. Luonnollisesti, jos me olisimme tienneet —" Priscilla sulki hiljaa oven ja vetäytyi takaisin odottamaan Peters'in poislähtöä.

"Kuinka ihmeessä sinä suoriuduit hänestä?" kysyi hän syöksyen sisään heti kun Peters'in askelten kaiku oli häipynyt käytävän toiseen päähän. "Minä odotin saavani laulaa sielumessun sinun maallisten jäännöstesi ääressä ja löysinkin Peters'in polvillaan lattialla mitä ystävällisimpään keskusteluun syventyneenä."

Patty hymyili merkitsevästi. "Sinun tulee muistaa", sanoi hän, "että Peters ei ole ainoastaan ovenvartija: hän on myöskin mies."

II LUKU.

Vanha pelko.

"Minä valmistan tänään teen", sanoi Patty ystävällisesti.

"Kuten tahdot", vastasi Priscilla, kohauttaen epäillen olkapäitään.

Patty puuhaili astioita kolistellen. "Kupit ovat jokseenkin tomuiset", huomautti hän neuvotonna.

"Sitten olisi parasta pestä ne", vastasi Priscilla.

"Ei", sanoi Patty, "siitä on niin paljon vaivaa. Ole hyvä ja sulje akkunaluukut niin sytytämme kynttilät, se ajaa saman asian. Sisään", huudahti hän vastaukseksi koputukseen.

Georgie Merriles, Lucille Carter ja Bartlet Twin ilmestyivät kynnykselle.

"Lienenköhän kuullut oikein, että molemmat P:t aikovat tarjota teetä tänä iltana?" kysyi Twin.

"Kyllä, astukaa sisään. Aion laittaa sen itse", vastasi Patty, "ja saattepa nähdä, miten paljon parempi emäntä minä olen kuin Priscilla. Kuulepas Twin", lisäsi hän, "ota kattila ja kaada siihen vettä; ja Lucille, ole hyvä ja mene lainaamaan vähän spriitä 'nahkiaisilta' käytävän toisesta päästä; meidän pullomme on aivan tyhjä. Minä menisin muuten itse, mutta lainasin niin paljon aivan äskettäin, ja he eivät tunne sinua, ymmärrätkö. Ja — oh, Georgie, sinä olet aina niin kiltti: juokseppas alas varastoon noutamaan hiukan sokeria. Luullakseni siellä on hiukan rahaa siinä hopeisessa mustepullossa Priscillan pulpetilla."

"Meillähän on sokeria", väitti Priscilla. "Minä ostin kokonaisen naulan toissa päivänä."

"Ei, kultaseni, meillä ei ole enää yhtään jälellä. Minä lainasin loput Bonnie Connaught'ille eilisiltana. Ja hae sitten esiin lusikat", lisäsi hän. "Luulen nähneeni ne kirjakaapin alimmalla hyllyllä, Kiplingin takana."

"Ja saanko luvan kysyä, mitä sinä itse aiot tehdä?" kysyi Priscilla.

"Minäkö?" sanoi Patty. "Oh, minä aion istua nojatuolissa ja johtaa puhetta."

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun seura oli koolla ja kaiken piti olla valmiina, huomattiin, ettei ollut yhtään sitruunaa.

"Oletko aivan varma?" kysyi Patty huolestuneena.

"Ei ainoatakaan", sanoi Priscilla katsoen kannuun, missä niitä oli säilytetty.

"Minä", sanoi George, "kieltäydyn menemästä uudelleen varastoon."

"Ei sillä väliä", sanoi Patty ystävällisesti: "Me voimme tulla toimeen ilmankin. (Hän ei itse käyttänyt sitruunaa.) Teetä ei juoda teen vuoksi vaan keskustelun tähden, joka sitä seuraa, eikä näin pienen tapaturman saa antaa häiritä itseään. Katsokaa, nuoret naiset", jatkoi hän kuin professori, joka pitää luentoa, "vaikka minä juuri kaasin spriitä sokeriin, en minä ole huomaavinanikaan sitä, vaan ylläpidän keskustelua huvittaakseni vieraitani. Hillittyä käytöstä on ennen kaikkea kehitettävä," Patty nojasi veltosti taapäin nojatuolissaan. "Huomenna on opiston Perustajan päivä", jatkoi hän keskustelu-tyyliin. "Olisipa hauska tietää, kuinka moni —."

"Johtui juuri eräs asia mieleeni", keskeytti Twin. "Te tytöt ette tarvitse varata yhtään tanssia minun veljelleni. Sain häneltä tänään kirjeen, jossa hän sanoo, ettei voi tulla."

"Ei kai hän ole taittanut mitään, vai kuinka?" kysyi Patty osaaottavasti.

"Taittanut mitään?"

"Niin — kätensä tai jalkansa tai niskansa. Tapaturmathan ovat niin tavallisia Perustajan päivän aikaan."

"Ei, hänen on täytynyt matkustaa pois kaupungista tärkeissä liikeasioissa."

"Tärkeissä liikeasioissa!" naurahti Patty. "Mies parka! Miks'ei hän voinut keksiä jotain uutta?"

"Minun mielestäni se oli aivan pätevä puolustus", sanoi Twin. "Hän näyttää aavistaneen, että hän jäisi ainoaksi mieheksi täällä ja saisi tanssia kaikkien kuudensadan tytön kanssa."

Patty pudisti surullisena päätään. "He ovat kaikki samanlaisia. Perustajan päivä ei olisi Perustajan päivä, jollei puolet vieraista tulisi viime hetkessä estetyksi ankaran sairauden tai tärkeän liikeasian tai sukulaisen kuoleman tähden. Ainoa varma keino on kutsua kolme miestä ja laatia yksi ohjelma."

"Minä vain en voi käsittää, että huomenna on Perustajan päivä", sanoi Priscilla. "Ei tunnu olevan viikkoakaan siitä kun saimme purkaa matka-arkkumme loman jälkeen ja ennenkuin huomaammekaan, saamme pakata jälleen jouluksi."

"Niin, ja ennenkuin huomaammekaan, saamme taas purkaa ja meille alkavat tutkinnot." sanoi Georgie pessimistisenä.

"Oh, mitä siihen tulee", jatkoi Patty optimistisena, "niin ennenkuin tiedämmekään saamme me päästötodistuksemme."

"Ja sitten", huokasi Georgie, "ennenkuin meillä on aikaa valita elämänuramme, niin olemme jo vanhoja naisia."

"Ja", sanoi Priscilla, "ennenkuin kukaan meistä saa teetä, niin olemme jo kaikki haudassa, ellette heti lakkaa lörpöttelemästä ja pidä huolta kattilasta."

"Se kiehuu", sanoi Patty.

"Niin", sanoi Priscilla, "se on kiehunut jo kymmenen minuttia."

"Se on aivan kuuma", sanoi Patty.

"Niinhän sen pitää ollakin", sanoi Priscilla.

"Ja nyt on ratkaistava probleemi: kuinka saada se pois polttamatta itseään."

"Sinä olet tänään emäntänä; saat itse ratkaista omat probleemisi."

"Se on helppo tehdä"; ja Patty nosti sen tulelta golf-sauvan toisella päällä. "Nuoret naiset", sanoi hän heiluttaen kattilaa, "ei mikään muu voi yhtä hyvin kuin pensionaatti-kasvatus opettaa selviytymään kaikista vaikeuksista. Kun Te olette ulkona avarassa, avarassa maailmassa ja valmistatte five o'clock teetä jollekin nuorelle miehelle, joka on tullut iltapäivävierailulle — Voitteko seurata minua, nuoret naiset, vai puhunko minä liian nopeaan? Ja jos Teidän syventyessänne keskusteluun kattila tulee liian kuumaksi, niin ei saa pistää sormea suuhun ja huudahtaa ush! ja kiemaillen sanoa nuorelle miehelle: nostakaa se pois, kuten voi helposti ajatella tapahtuvan; mutta mieluummin sanoa hänelle tyynesti: Tämä kattila on tullut liian kuumaksi; saanko vaivata Teitä menemään eteiseen ja tuomaan sateensuojan? Ja kun hän palaa takaisin, niin voitte nostaa sen koukulla sievästi pois, kuten olette nähneet minun tekevän, nuoret naiset; ja nuoret —"

"Patty, ole varovainen!" huudahti Priscilla.

"Ush!" voivotteli Georgie.

Patty laski nopeasti kattilan lattialle. "Olen kovin pahoillani, Georgie. Tekikö se kipeää?"

"Ei vähääkään. On todella mieluisa tunne saada kiehuvaa vettä päälleen."

Bartlet Twin nyrpisti nenäänsä. "Täällä haisee palaneelta."

Patty voihki. "Minä luovun 'Pris': Minä luovun. — Kas niin, ole sinä emäntänä, en koskaan pyydä sitä kunniaa enää uudelleen."

"Tahtoisin mielelläni", huomautti Twin, "nähdä Pattyn pitävän seuraa nuorelle miehelle."

"Sitä et tarvitse kauankaan odottaa", sanoi Patty lämmöllä. "Voit nähdä sen huomisiltana, jos se sinua niin huvittaa."

"Huomisiltana?"

"Niin", sanoi Patty.

"Etkä sinä ole pyytänyt minua yhteenkään tanssiin!" huudahtivat kaikki kuorossa.

"En ole pyytänyt ketään", sanoi Patty arvokkaasti.

"Aiotko sinä sitten tanssia itse kaikki kaksikymmentä tanssia hänen kanssaan?"

"Oh, en; tanssin hänen kanssaan vain kymmenen tanssia — en ole vielä laatinut hänelle ohjelmaa", lisäsi hän.

"Mikset?"

"En ole koskaan tehnyt sitä."

"Onko hän sitten ollut täällä ennen?"

"Ei; siinä syy."

"Syy mihin?"

"No niin", alkoi Patty, "olen kutsunut hänet joka vuosi siitä alkaen kun tulin tänne."

"Ja onko hän aina kieltäytynyt?"

"Ei, hän on luvannut, mutta ei ole koskaan tullut."

"Miksei?"

"Hän pelkäsi tulla."

"Pelkäsi? Tyttöjäkö?"

"Niin", sanoi Patty, "osaksi — mutta enemmän oppilaitosta."

" Oppilaitos ei tekisi hänelle mitään pahaa."

"Luonnollisesti ei, mutta hän ei voi sitä käsittää. Nähkääs, hän pelästyi kun hän oli nuori."

"Pelästyi? Mitä sitten?"

"No niin", sanoi Patty, "se tapahtui seuraavasti: Se oli silloin kun minä olin täyshoitolassa. Hän oli Andoverissa ja hänen kotinsa on etelässä; kulkiessaan kerran Washingtonin ohi tuli hän tervehtimään minua. Ja kuinka olikaan, niin meidän hovimestarimme oli lähtenyt kaksi päivää aikaisemmin ja vienyt mukanaan kaikki veitset ja kahvelit ja kaikki rahat, mitä hän löysi ja Nansy Lee'n kultakellon ja kaksi hattuneulaa ja minun hopeaisen pääharjani ja pullon konjakkia ja piirakan"; hän luetteli omantunnontarkkuudella kaikki yksityiskohdat; "ja rouva Trent — se oli johtajattaren nimi — oli ilmoittanut paikan avoimeksi."

"Olisi hänen luullut saaneen entisestä kyllikseen", sanoi Georgie.

"Sinä voit luulla niin", sanoi Patty, "mutta hän oli hyvin toimelias nainen. Sinä päivänä, jolloin Raoul — se oli hänen nimensä — tuli minua tervehtimään, oli jo yhdeksäntoista henkilöä käynyt hakemassa tuota paikkaa, ja rouva Trent oli väsynyt heitä puhuteltuaan. Hän pyysi tyttärensä Sarahin ottamaan vastaan ne, jotka tulisivat vielä samana iltana. Neiti Sarah oli pitkä ja hoikka ja käytti silmälaseja, ja hän oli — oli —"

"Ankara kurinpitäjä" — sanoi Twin.

"Niin", myönsi Patty, "hirveän ankara kurinpitäjä. No niin, kun Raoul saapui sinne, antoi hän käyntikorttinsa Ellenille ja kysyi minua; mutta Ellen ei käsittänyt häntä, vaan kutsui neiti Sarah'n ja kun neiti Sarah näki hänet frakissa niin hän —"

"Luuli häntä hovimestariksi", tokaisi Georgie.

"Niin, luuli häntä hovimestariksi ja katsoi korttia, jonka Raoul oli antanut Ellenille ja sanoi kylmästi: 'Mitä tämä merkitsee?'"

"Se on — se on minun nimeni", änkytti hän.

"Kyllä ymmärrän", sanoi neiti Sarah, "mutta missä on Teidän suosituksenne?"

"Minä en tiennyt, että se oli tarpeellista", sanoi hän hirveän peloissaan.

"Luonnollisesti se on tarpeellista", vastasi neiti Sarah. "En voi sallia teidän tulevan taloon ellei teillä ole suosituksia niistä paikoista, missä Te olette ennen ollut."

"Minä en luullut, että Te olette niin ankara", sanoi hän.

"Minun täytyy olla ankara", vastasi neiti Sarah varmasti. "Onko teillä paljon kokemusta?"

"Hän ei tiennyt, mitä toinen tarkoitti, mutta piti kuitenkin viisaimpana vastata, ettei hänellä ollut."

"Sitten Te ette luonnollisesti kelpaa", sanoi neiti Sarah. "Kuinka vanha te olette?"

"Poika parka oli niin peloissaan, ettei hän heti voinut muistaa. Yhdeksäntoista, änkytti hän, tarkoitan kaksikymmentä."

"Neiti Sarah huomasi hänen hämmästyksensä ja sanoi ankarasti: 'Minä en voi käsittää, kuinka te uskalsitte tulla tänne. Minä en sallisi Teidän olla talossa hetkeäkään. Te olette aivan liian nuori ja liian kaunis.' Ja silloin Raoul puikki tiehensä. Kun Ellen kertoi neiti Sarah'ille seuraavana päivänä, että hän oli kysynyt minua, tuli tämä hirveän pahoilleen ja pyysi minun kirjoittamaan hänelle ja selittämään asian ja pyytämään hänet päivälliselle; mutta ei mikään voima maailmassa olisi voinut saada häntä tulemaan takaisin taloon. Hän ei ole sen koommin uskaltanut pysähtyä Washingtoniin. Hän matkustaa aina suoraan ohitse makuuvaunussa ja sanoo silloinkin tuntevansa painajaisen."

"Ja senkötähden hän ei uskalla tulla tänne?"

"Niin", sanoi Patty, "juuri siinä on syy. Minä kerroin hänelle, että täällä ei ole hovimestaria, mutta hän sanoi, että meillä on naiskomento, joka on yhtä paha."

"Mutta minä kuulin sinun sanovan, että hän aikoo tulla."

"Niin tuleekin tällä kertaa."

"Oletko varma?"

"Kyllä", sanoi Patty, "olen aivan varma. Hän tietää", lisäsi hän, "mitä tapahtuu ellei hän tule."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi Twin.

"Ei mitään."

Twin pudisti päätään, ja Georgie kysyi: "Miksi et sitten laadi hänen ohjelmaansa?"

"Minä en tee sitä koskaan etukäteen, sillä se voisi näyttää kohtalon uhmaamiselta. En tahdo olla syypää mihinkään vaikeaan tapaturmaan, joka voisi hänelle sattua", selitti hän hiukan kaksimielisesti, ottaessaan esiin kynän ja paperia. "Mitä tansseja voit antaa minulle, Lucille?"

Sillä välin oli koputettu ovelle ilman että kukaan sitä huomasi. Se toistui.

"Mitä se on?" kysyi Priscilla. "Koputettiinko? Sisään!"

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi palvelustyttö kädessään sähkösanoma. Hän tähysteli arkaillen ympäri hämärää huonetta. "Neiti Patty Wyatt?" kysyi hän.

Patty ojensi äänetönnä kätensä ottaakseen vastaan sähkösanoman. Hän heitti sen pulpetille katsoen siihen ivallisesti hymyillen.

"Mitä se on, Patty? Aiotko lukea sen?"

"Ei maksa vaivaa. Minä tiedän lukemattakin sen sisällön."

"Minä luen sen sitten", sanoi Priscilla repien sen auki.

"Onko se käsi vai jalka?" kysyi Patty uteliaana.

"Ei kumpikaan", sanoi Priscilla; "se on solisluu."

"Oh", mutisi Patty.

"Mitä siinä on?" kysyi Georgie. "Lue se ääneen."

New Haven, marraskuun 29 p.

Taitoin solisluun pelatessani potkupalloa. Olen kovin pahoillani. Parempi onni seuraavalla kertaa,

Raoul.

"Ei tule", huomautti Patty, "mitään seuraavaa kertaa."

III LUKU.

Herkkäuskoinen hra Todhunter.

"Joko posti on tullut"? huusi Priscilla eräälle tytölle käytävän toiseen päähän.

"En luule. Ei se ole käynyt ainakaan meidän huoneessamme."

"Tuollahan se tuleekin!" ja Priscilla juoksi alas postityttöä vastaan. "Onko mitään huoneeseen 399."

"Otatteko myöskin Neiti Wyatt'in kirjeet?"

"Kyllä. Minä otan kaikki. Kuinka hirveän paljon! Ovatko ne kaikki meille?" Ja Priscilla kulki pitkin käytävää huiskuttaen muistikirjallaan ja aukoen kirjeitä käydessään. Hän lyöttäytyi Georgie Merrilesin seuraan, joka myöskin huiskutti muistikirjallaan.

"Hei, Pris; oletko menossa englannin luennolle? Tahdotko, että autan sinua kantamaani postia?"

"Kiitos", sanoi Priscilla. "Saat pitää suurimman osan siitä. Tämä", lisäsi hän, ojentaen sinisen kirjeen, "on ilmoitus coldcream'ista, joka ei saa puuttua keneltäkään naiselta; ja tämä" — ojentaen keltaisen kirjeen — "on ilmoitus lihaekstraktista, joka ei saa puuttua keneltäkään henkisen työn tekijältä; ja tämä" — ojentaen valkoisen kirjeen — "on pahin kaikista, sillä se näyttää niin viralliselta, eikä sisällä muuta kuin räätälini ilmoituksen, että hän on muuttanut Kahdenneltakymmenenneltätoiselta Neljännellekymmenelle neljännelle kadulle ja toivoo, että edelleenkin kunnioittaisin häntä tilauksillani."

"Ja täällä", jatkoi hän, selaillen huonetoverinsa kirjeitä, "on cold cream- ja lihaekstraktikirje Pattylle, ja kolmas Yalesta: siinä varmaankin Raoul selittää, miksi hän ei voinut saapua tänne. Mutta se ei paljoakaan paranna asiaa. Pattya hän ei saa millään voimalla uskomaan, ettei hän olisi taittanut solisluutaan tarkoituksella. Mutta tätä minä en tiedä, keneltä se on", jatkoi Priscilla, tutkien viimeistä kirjettä. "Se on merkitty: Hotel A —, New York. En ole koskaan kuullut siitä, oletko sinä? En ole nähnyt tällaista käsialaakaan koskaan."

Georgie naurahti. "Pidätkö sinä luetteloa kaikista, jotka kirjoittavat Pattylle."

"Oh, tätä nykyä minä tunnen suurimman osan niistä. Tavallisesti hän lukee mielenkiintoisimmat ääneen ja niihin, jotka ovat ikäviä, ei hän vastaa koskaan ja he lakkaavat kirjoittamasta. Kiiruhda: kello soi kohta"; ja he liittyivät tyttölaumaan, jonka kohtasivat kynnyksellä.

Kello soi juuri kun he saapuivat luokkahuoneeseen, ja Priscilla pudotti ohikulkiessaan mitään sanomatta kirjeet Pattyn syliin. Patty luki runoa eikä katsahtanut ylös. Hän oli läpikäynyt kymmenkunta sivua Shelleytä ensimäisen soiton jälkeen ja epätietoisena siitä, mistä luokalla alettaisiin, ahmi hän nyt hätäisesti Wordsworthia. Pattylla oli tapana olla lausuntotunneilla hyvin pirteä luennon alussa, kiinnittää heti opettajan huomio puoleensa, lausua sitten loistavasti ja viettää luennon loppuosa hiljaa mietiskellen.

Tänä päivänä kuitenkin tavattoman runsas posti käänsi hänen huomionsa toisille urille. Hänen ei onnistunut kiinnittää ajoissa opettajan huomiota puoleensa ja lausuminen meni ohi ilman hänen myötävaikutustaan. Priscilla piti häntä silmällä takaistuimeltaan hänen lukiessaan Yalen kirjettä epäilevästi otsaansa rypistellen ja virnisteli suutaan hänen tarttuessaan siniseen ja keltaiseen kirjeeseen; mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ottaa esille Hotel A— kirjeen, alkoi Priscilla taas tarkkaavasti seurata lausuntoa. Oli tulossa; hänen vuoronsa ja hän koetti huolestuneena muodostaa itselleen mielipidettä niistä oleellisista tunnusmerkeistä, jotka olivat kuvaavia Wordsworthin käsityskannalle kuolemattomuudesta.

Äkkiä hätkähti koko luokka kuullessaan Pattyn äänekkään hihityksen, jota hän koetti nopeasti tukahuttaa ja tekeytyä niin viattoman näköiseksi kuin mahdollista — mutta se oli myöhäisiä. Hän oli vihdoinkin kiinnittänyt itseensä opettajan huomion.

"Neiti Wyatt, mitkä ovat teidän mielestänne kirjailijamme pahimmat puutteellisuudet?"

Neiti Wyatt ummisti silmänsä pari kertaa. Tämä kysymys, lausuttuna erillään ajatusyhteydestä, ei ollut varsin valaiseva. Hänen tapansa ei ollut kuitenkaan joutua vähällä hämilleen. Aina hän jotenkin selvisi.

"Niin", alkoi hän hyvin miettivän näköisenä, "tähän kysymykseen voi vastata kahdella tavalla, joko taiteelliselta tahi filosofiselta näkökannalta."

Tämä kuulosti hyvin lupaavalta ja opettaja hymyili rohkaisevasti. "Niinkö", sanoi hän.

"Ja sittenkin", jatkoi Patty vielä miettiväisemmän näköisenä, "minä luulen, että sama syy on oleva molempien äärimmäisenä selityksenä."

Opettaja olisi voinut kysyä: " Minkä molempien ", mutta hän pidättäytyi ja odotti jatkoa.

Patty luuli sanoneensa jo tarpeeksi, mutta hän pinnisti vielä epätoivoissaan: "Huolimatta hänen todella syvämielisestä filosofiastaan voimme huomata jotain — voisi melkein sanoa liioittelua hänen runoudessaan, ja harkinnan puutetta, joka johtuu hänen kypsymättömyydestään ja hänen — jokseenkin rajusta elämästään. Jos hän olisi elänyt kauemmin, niin olisi hän luultavasti voinut vähitellen vapautua niistä."

Koko luokka näytti ällistyneeltä ja opettajan suupielet vetäytyivät kokoon. "Se on tosiaankin mielenkiintoinen näkökanta, neiti Wyatt, ja mikäli minä tiedän, aivan alkuperäinen."

Kun he tulvivat ulos luennon loputtua hyökkäsi Priscilla Pattyn kimppuun. "Mitä ihmeessä sinä sanoit Wordsworthin nuoruudesta ja kypsymättömyydestä?" kysyi hän. "Mieshän eli yli kahdeksankymmenen ikäiseksi ja kirjoitti runon viimeisessä hengenvedossaan."

"Wordsworth? Minähän puhuin Shelley'stä."

"Niin, mutta luokka ei."

"Mistä minä olisin tiennyt?" kysyi Patty suuttuneena. "Hän sanoi kirjailijamme ja minä koetin olla kajoamatta yksityiskohtiin niin kauan kuin voin."

"Oh, Patty, Patty! Ja sinä sanoit, että hän oli raju — tuo lammasmainen Wordsworth!"

"Mille sinä sitten nauroit?" kysyi Georgie.

Patty hymyili taas. "Hyvänen aika, tälle", sanoi hän, levittäen auki Hotel A— kirjeen. "Se on eräältä englantilaiselta, herra Todhunter'ilta, jonka isäni tapasi viime kesänä ja pyysi viipymään luonamme muutamia päiviä. Olin kokonaan unohtanut hänet ja nyt hän kirjoittaa ja kysyy, voisiko hän ja milloin tulla minua tervehtämään ja jos se sopisi, niin voisiko hän tulla tänä iltana. Sepä vasta oli sisältörikas lause, eikö ollutkin? Hänen junansa saapuu puoli kuusi ja hän voisi tulla noin kuuden tienoissa. — Minä pyysin hänen tulemaan joskus päivällisille, vaikka olin jo unohtanut sen. Hän on sangen miellyttävä, ja huolimatta siitä, mitä ilkeät sanomalehdet sanovat englantilaisista, kovin huvittava."

"Tahallaanko vai huomaamattaan?" kysyi Georgie.

"Kummallakin tavalla."

"Mitä hän tekee Ameriikassa?" kysyi Priscilla. "Ei kai hän kirjoita kirjaa amerikalaisesta tytöstä."

"Ei juuri niin", sanoi Patty. "Hän on erään sanomalehden kirjeenvaihtajana. Hän on hyvin utelias tietämään jotain oppilaitoksestamme."

"Patty, toivottavasti sinä et ole koettanut uskotella tuolle englantilaiselle, joka oli vieraana isäsi talossa, kaikkia sepittämiäsi valheita!"

"Luonnollisesti en", sanoi Patty: "Minä olin hyvin varovainen kaikkeen nähden, mitä hänelle kerroin. Mutta", myönsi hän, "hän — hän on herkkä vaikutuksille."

"Jokainen on herkkä vaikutuksille puhuessaan sinun kanssasi", huomautti Georgie.

"Hän kysyi minulta", jatkoi Patty välittämättä tästä huomautuksesta, "mitä me opiskelimme täällä! Mutta minä muistin, että hän oli muukalainen vieraalla maalla ja hillitsin luonnolliset vaistoni ja selostin hänelle kaikki oppikurssit sanasta sanaan ohjelman mukaan ja selitin eri opetusmetoodit ja kuvailin kirjaston, laboratoriot ja luentosalit."

"Tekikö se häneen vaikutuksen?" kysyi Priscilla.

"Kyllä", sanoi Patty; "luulen että hän oli melkein ällistynyt. Hän kysyi minulta, onko meillä milloinkaan mitään huvituksia ja minä sanoin: Kyllä vaan! Meillä on Browning- ja Ibsen-klubi ja joskus esitämme kreikkalaisia murhenäytelmiä alkukielellä. Hän ei sitten yrittänyt tulla enää lähelleni, peläten että epähuomiossa puhuisin kreikkaa englannin asemesta."

Ottaen huomioon hänen kreikankielen taitonsa pitivät Pattyn ystävät tätä viimeistä huomautusta melkein humoristisena.

"Koska hän on sanomalehtimies", sanoi Priscilla, "niin toivon, että sinä koetat hiukan lieventää hänen vaikutelmiaan, tai hän ei tule koskaan suosimaan naisten oppilaitoksia Englannissa."

"Sitä minä en ole tullut ajatelleeksi", sanoi Patty. "Kenties minun olisi pitänyt."

He olivat saapuneet makuuhuoneen kynnykselle. "Ei mennä sisään", sanoi Georgie; "mennään alas rouva Muldoon'in luo saamaan vähän suklaakakkua."

"Ei kiitoksia", sanoi Priscilla.

"No soppaa sitten."

"En voi syödä ateriain välillä."

"Tule sitten sinä, Patty."

"Valitettavasti en voi; minun täytyy viedä valkea pukuni silitettäväksi."

"Aiotko pukeutua häntä varten juhlapukuun?"

"Kyllä", sanoi Patty. "Luulen, että minun täytyy se tehdä amerikalaisena tyttönä."

"No niin", huokasi Georgie. "Minulla on nälkä, mutta luulen, että minun pitää mennä pukemaan nukkeani College Settlement Association'ia varten. Näyttelyhän on tänä iltana."

"Minun on valmis", sanoi Priscilla, "ja Patty ei tahdo ottaa osaa. Näitkö Bonnie Connaught'in istuvan takimaisella penkillä biologian luennolla tänä aamuna päärmäten nukkensa alushametta koko luennon ajan."

"Todellako?" naurahti Patty. "Hyvä että professori Hitchcock on likinäköinen."

College Settlement Association piti, sivumennen sanoen, tapanaan jakaa kolmesataa nukkea oppilaiden kesken joka vuosi ennen joulua, puettaviksi ja lähettäviksi takaisin New-York'iin. Nukkien luultiin tulevan niin hyvin puetuiksi, että äidit voisivat käyttää niitä malleinaan omia lapsiaan pukiessaan, vaikka onkin myönnettävä, että tytöt enemmän koettivat saada aikaan hyvän yleisvaikutuksen kuin kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin. Ennenkuin nuket lähetettiin pois, pidettiin säännöllisesti edellisenä iltana nukkenäyttely, johon kannettiin kahden cent'in pääsymaksu (postimerkkejäkin otettiin vastaan) lähetyskustannusten peittämiseksi.

Kello oli kymmenen minuuttia yli kuuden kun palvelustyttö astui sisään tuoden Hra Algernon Vivian Todhunterin käyntikortin. Patty, säteillen valkoisessa juhlapuvussaan, koetti kaikin tavoin kiemurrella ruumistaan saadakseen sen takaa kiinni.

"Oh, Sadie", sanoi hän palvelustytölle, "tahdotko olla ystävällinen ja tulla kiinnittämään pukuni? En ylety sinne itse miltään puolelta."

"Te näytätte aika komealta, neiti Wyatt", sanoi tyttö ihaillen.

Patty naurahti. "Luuletko, että voin kunnialla edustaa maatani?"

"Aivan varmaan, neiti", sanoi Sadie kohteliaasti.

Patty juoksi käytävän läpi vastaanottohuoneen ovelle, ja astui sitten hiljaa sisään maailmannaisen levollisuudella. Huone oli tyhjä. Hän katseli hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä hän tiesi, että molemmat toiset vastaanottohuoneet eteisen toisella puolella olivat varatut nukkenäyttelyä varten. Hän sipsutteli kuitenkin sinne ja kurkisti puoliavoimesta ovesta sisään. Huone oli täpötäynnä nukkeja. Kaikki huonekalut olivat niiden peitossa; ja perimmäisessä nurkassa pitkän nukkekujan päässä istui Hra Algernon Vivian Todhunter varovasti tuolin reunalla, pellavapäisten nukkien ympäröimänä, pidellen kömpelösti sylissään niitä, jotka hän oli nostanut pois tuolilta. Patty vetäytyi takaisin oven taa ja jäi sinne muutamiksi minuuteiksi saavuttaakseen jälleen maailmannaisen levollisuutensa; sitten hän astui sisään ja tervehti ystävällisesti hra Todhunteria, joka varovasti siirsi nuket vasemmalle käsivarrelleen ja nousi ylös tarttuen ojennettuun käteen.

"Ehkä minä otan ne pienokaiset", sanoi Patty ystävällisesti; "pelkään, että ne ovat teidän tiellänne."

Hra Todhunter mutisi jotain sellaista, että oli suuri nautinto ja etuoikeus pidellä niitä.

Patty kohenteli niiden vaatteita ja asetti ne uudelleen sohvalle äidillisellä hellyydellä hra Todhunterin katsellessa häntä vakavana, samalla kun hänen synnynnäinen kohteliaisuutensa ja sanomalehtimiesvaistonsa taistelivat keskenään vallasta. Lopulta alkoi hän varovasti: "Kuulkaa, neiti Wyatt, kuluttavatko nuoret neidit paljonkin aikaa leikkiessään nukkien kanssa?"

"Ei", sanoi Patty avomielisesti; "en luule, että voidaan sanoa heidän kuluttavan siihen liian paljon aikaa. En ole vielä koskaan kuullut kuin yhden ainoan tytön laiminlyöneen työnsä niiden tähden. Ette saa ajatella, että meillä on täällä yhtä monta nukkea joka ilta", jatkoi hän. "Tämä on jokseenkin tavaton sattuma. Vain kerran vuodessa pitävät tytöt nukkenäyttelyn nähdäkseen kuka on pukenut nukkensa parhaiten."

"Ah, minä ymmärrän", sanoi hra Todhunter; "pieni ystävällinen kilpailu."

"Puhtaasti ystävällinen", sanoi Patty.

Kun he lähtivät ruokasaliin asetti hra Todhunter monokkelin silmäänsä ja heitti vielä jäähyväissilmäyksen nukkenäyttelyyn.

"Pelkään, että pidätte meitä lapsellisina, hra Todhunter", sanoi Patty.

"En ensinkään, neiti Wyatt", vakuutti hän.

"Minusta se oli kovin ihastuttavaa, tiedättekö, ja niin — odottamatonta. Minulle on kerrottu, että näissä naisoppilaitoksissa tehdään kaikellaisia hulluja kepposia, mutta minä en ole koskaan luullut niiden oppilaiden olevan niin naisellisia, että leikkisivät nukkien kanssa."

Kun Patty palasi sinä iltana huoneeseensa, löysi hän Georgien ja Priscillan kielioppien ja sanakirjain keskeltä kääntämässä saksankielen kirjoitusta. Hänen päälleen satoi tulvimalla suuttuneita vastalauseita.

"Kun minulla on mies", sanoi Priscilla, "niin minä jaan hänet ystävieni kesken."

"Varsinkin kun hän on harvinaisuus", lisäsi Georgie.

"Ja me olimme pukeutuneet juhlapukuun ja seisoimme aivan teidän lähellänne tullessanne ulos kappelista", jatkoi Priscilla, "ja te ette edes katsahtaneet meihin."

"Englantilaiset ovat niin ujoja", puolusteli Patty, "ja minä en tahtonut peloittaa häntä."

Priscilla katsoi häneen epäluuloisesti. "Patty, toivoakseni et ole käyttänyt hyväksesi mies-paran herkkäuskoisuutta!"

"Tietysti en!" sanoi Patty arvokkaasti. "Minä selitin kaikki mitä hän minulta kysyi ja koetin olla mahdollisimman varovainen ollakseni liioittelematta. Mutta", lisäsi hän avomielisesti, "minä en voi vastata niistä vaikutelmista, jotka hän on voinut saada. Kun kerran englantilainen saa asiasta jonkun käsityksen, niin on melkein mahdoton saada sitä muutetuksi."

IV LUKU.

Etiikan luento.

Menettelytapa, millä Patty suhtautui opettajiinsa, oli hänen pitkän ajan kuluessa saavuttamiensa kokemusten tulos. Kolmantena oppivuotenaan hän oli järjestänyt tekemänsä havainnot systeemiksi ja hän voi sanoa etukäteen erehtymättömällä tarkkuudella päivän, milloinka, ja kysymyksen, johon hänen piti vastata. Hänen taktiikkansa vaihteli oppiaineiden ja opettajain mukaan ja oli samoin hänen tarkkanäköisyytensä ja ihmistuntemuksensa tulos, joka arvokkaammassa asiassa olisi voinut saada suurtakin aikaan.

Hänen kemian opettajansa, esimerkiksi, ei sietänyt torkkumista luennoillaan ja ne, jotka eivät olleet kylliksi tarkkaavaisia, saivat sen heti kalliisti maksaa. Patty keksi tämän hänen heikkoutensa jo heti alussa ja laati taistelusuunnitelmansa sen mukaan. Silloin kun hän ei ymmärtänyt hänen suorittamiaan kokeiluja katsoi hän häneen kasvot älykkäisyyttä loistavina, mutta niin pian kun hän ymmärsi ja tahtoi osoittaa tietojaan, antoi hän katseensa siirtyä akkunaan ja tuijotti epämääräiseen kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat harhailleet jossakin pitkien matkojen päässä, ja kun hänelle tehtiin sitten kysymys siirtyi hän vähitellen jälleen todellisuuteen ja oltuaan hetkisen miettivinään antoi loistavan vastauksen.

Ranskankielen luennolla oli hänen taktiikkansa aivan päinvastainen. Rotunsa synnynnäisellä kohteliaisuudella ei opettaja tehnyt kysymyksiä muille kuin niille, jotka kiinnittivät itseensä hänen huomionsa ja näyttivät halukkailta vastaamaan. Tämä teki asian verrattain yksinkertaiseksi, mutta vaati kuitenkin melkoista oveluutta. Patty pudotti kynänsä, sitoi kiinni kengännauhojaan, irroitti lehtiä muistikirjastaan, vieläpä aivastelikin, jottei opettaja kysyisi häneltä sopimattomalla hetkellä. Toiset oppilaat, jotka eivät olleet niin suuria taiteilijoita, tyytyivät vain painamaan silmänsä alas, kun opettaja antoi katseensa kulkea pitkin koko linjaa, — joka Pattyn ivallisen arvostelun mukaan oli samaa kuin jos olisi sanonut: "Olkaa hyvä älkääkä kysykö minulta; minä en tiedä."

Mutta professori Cairnsleytä, joka opetti filosofiaa, ei ollutkaan niin helppo pettää. Pitäen itsestään selvänä, että oppilaat olivat yhtä innostuneita filosofisten totuuksien mietiskelyyn kuin hän itse, ei hän epäillyt mitään petosta heidän puoleltaan ja antoi menettelytapansa kokonaan riippua hetken innoituksesta. Se olikin sen vuoksi jäänyt arvoitukseksi, jota monet oppilaspolvet olivat turhaan koettaneet ratkaista. Muutamat arvailivat, että hän kysyi joka seitsemänneltä tytöltä: toiset taas, että hän heitti arpaa. Patty ilmoitti kerran voitonriemuisena, että hän oli keksinyt vihdoinkin salaisuuden — että maanantaina hän kysyi punatukkaisilta tytöiltä; tiistaina keltatukkaisilta, keskiviikkona ja torstaina ruskeatukkaisilta ja perjantaina valkotukkaisilta. Mutta tämä johtopäätös, kuten monet muutkin, osoittautui käytännössä paikkansa pitämättömältä; ja Patty kerrankin huomasi, että oli tarpeen koko hänen nerokkuutensa, vieläpä hyvä joukko opiskelua, jotta hän voisi ylläpitää loistavan maineensa myöskin professori Cairnsleyn luennoilla. Ja hän koetti ylläpitää sitä, sillä hän piti professorista ja oli hänen suosikkioppilaansa. Hän oli tuntenut professorin rouvan ennen kouluuntuloaan ja oli usein käynyt heidän kotonaan.

Aina kolmanteen oppivuoteensa asti, jolloin hän aloitti etiikan opiskelun, oli Patty säilyttänyt filosofiassakin ansaitsemattoman ja niin heikoilla perusteilla lepäävän maineensa, että keveinkin kosketus olisi voinut sen kaataa kumoon. Hän oli ylläpitänyt sitä kaikella kunnialla aina joululomaan asti, mutta sittenkun he olivat alkaneet opiskella varsinaista teologiaa, joka perustui määrättyihin historiallisiin tosiasioihin, ei Pattyllä ollut paljoakaan hyötyä mielikuvituksestaan ja useat kerrat hän oli pelastunut joutumasta pulaan pelkästään onnellisen sattuman kautta. Kerran oli kello soinut juuri sopivalla hetkellä ja pari kertaa oli hänen onnistunut välttää suora vastaus johtamalla keskustelun toisille urille. Hän käsitti, että onni voi joskus pettää hänetkin ja kun opettaja tavallisesti unohti toimittaa nimenhuudon, alkoi hän pitää tapanaan jäädä pois luennoilta.

Varsinkin parina viikkona oli hänellä niin paljon työtä toisella taholla, että hän ei voinut omistaa tarpeeksi suurta huolta filosofisen maineensa ylläpitämiseen ja sen vuoksi hän jäi pois useilta etiikan luennoilta peräkkäin.

"Mistä hän puhui etiikan luennoilla niinä päivinä, jolloin minä olin poissa?" kysyi hän Priscillalta eräänä iltapäivänä.

"Swedenborgista."

"Swedenborgista", toisti Patty uneksien. "Hän perusti uuden uskonnon, eikö niin? Vai oliko se uusi voimistelusysteemi? Olen kyllä kuullut hänestä, mutta en voi muistaa mitään yksityiskohtia."

"Parasta, että tutustuisit häneen; hän on tärkeä."

"Luulen kyllä; mutta kun olen elänyt kaksikymmentä vuotta tietämättä hänestä, niin voinhan odottaa vielä kuukauden lisää. Minä säästän Confucius'en ja Jesuiitat tutkintoajaksi ja lisään Swedenborgin samalle listalle."

"Parasta ettet jättäisi. Professori Cairnsley on ihastunut häneen ja voi pistää erikoistutkinnon minä hetkenä tahansa."

"Mitä vielä", naurahti Patty. "Hän ei tahdo hukata suotta aikaa. Hän aikoo luennoida kaksi viikkoa yhtämittaa. Minä näen sen hänen silmistään."

"Kyllä sinä vielä eräänä kauniina päivänä huomaat surkeasti erehtyneesi."

"Ei mitään hätää. Minä tunnen professori Cairnsleyn ja professori Cairnsley luulee tuntevansa minut; ja me tulemme hyvin toimeen keskenämme. Jospa olisi enemmän hänen kaltaisiaan."

Professori Cairnsley alkoi seuraavana aamuna luennon, joka oli nähtävästi laskettu kestävän kokonaisen tunnin, ja Patty katsahti riemuitsevasti Priscillaan. Mutta luennon kestäessä sai hän tilaisuuden viitata Swedenborgiin, ja pysähtyen hetkeksi kysyi hän sattumalta eräältä eturivissä istuvalta tytöltä Swedenborgin filosofian pääpiirteitä. Tämä sekoitti hänet kaikeksi onnettomuudeksi Schopenhauerin kanssa. Professori teki saman kysymyksen toiselle tytölle, mutta yhtä huonolla tuloksella. Koko luokka oli nähtävästi ollut Pattyn harhakuvitelman vallassa ja ajatellut, ettei vielä ollut aika kerrata muistiinpanoja. Hämmästyneenä ja suuttuneena alkoi hän käydä järjestään tytöstä tyttöön läpi koko luokan ja tuli yhä ivallisemmaksi jokaisen vastauksen jälkeen.

Nähdessään hänen lopettavan ensimäisen rivin ja siirtyvän siihen, missä hän istui, huomasi Patty olevansa hukassa. Hän koetti vaivata aivojaan muistaakseen edes jotain Swedenborgista. Mutta se oli hänelle ainoastaan nimi eikä mitään muuta. Hän olisi voinut olla yhtä hyvin vanha kreikkalainen kuin uudenaikainen amerikkalainen. Patty huomasi, että hänen mielikuvituksensa ei voinut häntä auttaa, että tuo lempeä professori oli kerta kaikkiaan sotajalalla ja että vain Swedenborg eikä mikään muu kuin Swedenborg voinut nyt pelastaa. Hän heitti tuskallisen katseen Priscillaan ja Priscilla virnisti takaisin niinkuin jokaisesta hänen kasvojenpiirteestään olisi voinut lukea sanat: "Sanoinhan minä sen sinulle."

Patty vilkuili epätoivoisena ympärilleen. Luentosali oli amfiteatterin tapainen: osa istuimista oli lattian tasalla, toiset kohosivat kerroksittain ylemmäs. Patty istui keskilattialla vähän taempana. Hän näki ainoastaan opettajan pään, mutta hänen vuoronsa lähestyi auttamattomasti. Hänen edellään oleva tyttö oli vastannut aivan päin mäntyyn, ja pahasti rypistäen otsaansa tarkasteli professori nimikirjaansa ja merkitsi sinne hitaasti ja ehdoin tahdoin nollan.

Kun hän taas nosti silmänsä oli Pattyn istuin tyhjä. Hän polvistui lattialle taivuttaen päänsä edessään istuvan tytön selän taakse. Mitään aavistamatta meni professori hänen kumartuneen päänsä ohi ja kysyi hänen toisella puolellaan istuvalta tytöltä, joka ainoastaan yskäisi hermostuneesti kerran tai pari; ja sill'aikaa kun hän teki asianmukaisen merkinnän nimikirjaansa asettui Patty taas tyynesti paikoilleen. Äkillisiä nauruntirskahduksia kuului ympäri huonetta; professori vain rypisti otsaansa ja sanoi, ettei hänen mielestään ollut mitään syytä nauruun. Kello soi ja tytöt ryntäsivät ulos hiukan häpeissään.

Samana iltapäivänä tulla tuiskahti Patty huoneeseen, missä Priscilla ja Georgie Merriles valmistivat teetä. "Oletteko koskaan ajatelleet, että minulla on paljoakaan omaatuntoa", kysyi hän.

"Emme ole milloinkaan luulleet sitä sinun vahvimmaksi puoleksesi", sanoi Georgie.

"Mutta nyt on aivan hirvittävä! Mitä luulette minun tehneen?"

"Kerranneen etiikan luentojen muistiinpanoja", sanoi Priscilla.

"Vieläkin pahempaa. — No niin, kerron sen teille. Tapasin portilla professori Cairnsleyn ja menin sisään hänen kanssaan ja hän kehui minun etiikan opintojani."

"Sen täytyi olla yllättävää", sanoi Georgie.

"Niin olikin", myönsi Patty. "Minä sanoin hänelle, etten tiennyt niin paljon kuin hän luuli minun tietävän."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi, että olin niin vaatimaton. Hän on niin herttainen vanha ukko, tiedättekö, että on aivan sääli pettää häntä. Ja voitteko uskoa? Minä kerroin hänelle suoraan aamullisen kepposeni."

Priscilla hymyili hyväksyvästi huonetoverilleen. "Patty, sinä olet todellakin parempi kuin olen luullutkaan!"

"Kiitos", mutisi Patty.

"Minä alan uskoa, että sinulla on omatunto", sanoi Georgie.

"Erinomainen", sanoi Patty tyytyväisenä.

"Lopultakin se tulee näkyviin", sanoi Priscilla.

"Niinpä kyllä", myönsi Patty. "Professori Cairnsley sanoi, että hän selittää minulle Swedenborgin itse ja kutsui minut luokseen pävällisille tänä iltana!"

V LUKU.

Salaperäinen Kate Ferris.

Salaperäinen Kate Ferris, joka piti Priscillaa hermostuneen alakuloisuuden vallassa kokonaisen lukukauden ajan, ilmestyi näyttämölle varsin omituisella tavalla. Se tapahtui eräänä marraskuun päivänä. Georgie Merriles ja Patty olivat juuri tulleet kotiin kävelyltä. Heidän astuessaan työhuoneeseen pysähtyi Georgie tutkimaan muutamia irtonaisia paperiliuskoja, jotka olivat kiinnitetyt oven ulkopuolelle.

"Mitä tämä on, Patty?"

"Se on saksalaisen klubin jäsenlista. Priscilla on sihteeri, kuten tiedät, ja kaikki, jotka haluavat liittyä siihen, tulevat tänne. Työhuone on ollut koko ajan niin täynnä uusia tulokkaita, että minä pyysin hänen ripustamaan listan oven ulkopuolelle, jotta he voivat merkitä siihen nimensä."

Patty käänteli lehtiä ja silmäili epätasaisella käsialalla piirrettyjä nimikirjoituksia. "Se on suosittu järjestö, eikö totta? Kaikki uudet oppilaat näyttävät kilvan rientävän kirjoittautumaan siihen jäseniksi."

"He koettavat näyttää Fräulein Scherin'ille, kuinka he ovat aineeseen innostuneita", naurahti Georgie.

Patty otti kynän käteensä. "Tahdotko liittyä jäseneksi? Priscilla tulisi siitä hyvin tyytyväiseksi."

"Ei kiitos, minä maksan jo aivan tarpeeksi klubimaksuja."

"Pelkään, että minua itseäni ei hyväksytä jäseneksi, kun en osaa ensinkään saksaa. Tämä on kuitenkin niin ihanan terävä kynä, että mielisin sillä kirjoittaa." Patty heilutteli kynää hetkisen ja sitten hajamielisenä piirsi nimen "Kate Ferris."

Georgie naurahti. "Jos hyvinkin sattuisi olemaan Kate Ferris oppilaitoksessamme, niin hän varmaankin hämmästyisi löytäessään nimensä saksalaisen klubin jäsenluettelosta." Koko tapahtuma jäi sitten unohduksiin.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun molemmat tulivat sisään luennolta, näkivät he Priscillan ja saksalaisen klubin puheenjohtajan istuvan sohvalla päät yhdessä raivoissaan käännellen koulun oppilasluettelon lehtiä.

"Hän ei ole toisen vuoden oppilas", sanoi puheenjohtaja. "Hänen täytyy olla ensikurssilainen, Priscilla. Katsoppas uudelleen."

"Olen läpikäynyt tämän luettelon kolme kertaa ja siellä ei ole ainoatakaan Ferris'ta."

Georgie ja Patty vaihtoivat silmäyksiä ja kysyivät, mitä he hakivat.

"Kate Ferris-niminen tyttö on merkitty jäseneksi saksalaiseen klubiin ja me olemme käyneet läpi kaikki vuosikurssit, eikä koko koulussa ole ketään sen nimistä tyttöä."

"Ehkä hän on ylimääräinen oppilas", sanoi Patty.

"Luonnollisesti! Miksemme sitä heti huomanneet? Ja Priscilla alkoi selata ylimääräisten oppilaiden luetteloa. Ei, ei hän ole täälläkään."

"Annapas minun katsoa"; ja Patty silmäili läpi koko sarekkeen. "Te olette varmaankin erehtyneet nimestä", huomautti hän, ojentaen takaisin kirjan olkapäitään kohottaen.

Priscilla haki esiin merkitsemislistan ja ojensi sen hänelle voitonriemuisena. Siinä oli aivan selvästi ja erehtymättömästi Kate Ferris.

"Ne ovat unohtaneet ottaa hänet oppilasluetteloon."

"En ole koskaan ennen tiennyt heidän tehneen sellaista erehdystä", sanoi puheenjohtaja. "En luule, että voimme merkitä hänet jäsenluetteloon ennenkuin olemme saaneet selville, kuka hän on."

"Silloin te voitte loukata hänen tunteitaan", sanoi Georgie. "Tulokkaat ovat hirveän arkatuntoisia ja luulevat, että heitä halveksitaan."

"No, samantekevää." Ja Kate Ferris merkittiin siis klubin luetteloon.

Muutamia viikkoja myöhemmin oli Priscillalla kova puuha kääntäessään viimeisen klubikokouksen pöytäkirjaa hyvälle saksankielelle ja kun hän vihdoin sulki sanakirjan ja kieliopin helpoituksesta huoaten, huomautti hän Pattylle: "Tiedätkö, on aivan kummallista tuon Kate Ferris'en kanssa. Hän ei ole maksanut jäsenmaksuaan ja mikäli minä voin tietää, ei hän ole ollut läsnä yhdessäkään kokouksessa. Etkö tahtoisi poistaa hänen nimeään luettelosta. En luule hänen enää olevan koulussa."

"Sinä voit sen tehdä yhtä hyvin itse", sanoi Patty ja katseli välinpitämättömänä Priscillaa tämän raaputtaessa nimeä kynäveitsellä.

Seuraavana aamuna kun Priscilla tuli luennolta löysi hän pienen kirjelappusen, johon oli kirjoitettu Kate Ferris'in pystysuoralla käsialalla seuraavaa:

'Rakas neiti Pond: Tulin maksamaan saksalaisen klubin jäsenmaksua, mutta kun ette ollut sisällä niin panin rahat kirjakaappiin. Olen pahoillani, että olen ollut poissa niin monesta kokouksesta, mutta en ole voinut käydä luennoilla viime aikoina.

Kate Ferris.'

Priscilla näytti kirjelappusen klubin puheenjohtajalle kouraantuntuvana todistuksena siitä, että Kate Ferris vielä oli olemassa, ja kirjoitti nimen uudelleen jäsenkirjaan.

Muutamia viikkoja myöhemmin hän löysi toisen kirjelappusen oveltaan. Se kuului:

'Rakas neiti Pond: Koska minulla on kovin paljon työtä opinnoissani, en minä ehdi käymään saksalaisen klubin kokouksissa, jonka vuoksi olen päättänyt erota. Jätin eroamisilmoitukseni kirjakaapin päälle.

Kate Ferris.'

Kun Priscilla taas raaputti nimeä jäsenkirjasta, huomautti hän Pattylle: "Olen iloinen, että tuo Kate Ferris on vihdoinkin jättänyt klubin. Hän on tuottanut minulle enemmän vaivaa kuin kaikki muut jäsenet yhteensä."

Seuraavana päivänä löysi hän kolmannen kirjelappusen oveltaan:

'Rakas neiti Pond: Satuin mainitsemaan eilisiltana Fräulein Scherin'ille, että olin päättänyt erota saksalaisesta klubista ja hän sanoi, että klubi auttaisi minua työssäni ja kehoitti minua jäämään siihen. Sentähden pyydän Teidän hyväntahtoisesti olemaan esittämättä kirjettäni kokouksessa, koska olen päättänyt seurata hänen neuvoaan.

Kate Ferris.'

Priscilla heittää sinkahutti kirjelappusen Pattylle ja hakien esiin jäsenkirjan merkitsi sinne uudelleen Kate Ferris'en nimen.

Patty katseli osaaottavasti toimitusta hänen olkansa yli. "Kirja tulee siitä paikasta kohta niin ohueksi, että Kate Ferris menee läpi toiselle puolelle", sanoi hän naurahtaen. "Jos hän muuttaa mieltään vielä montakin kertaa, niin siitä ei jää mitään jälelle."

"Minä menen kysymään hänestä Fräulein Scheriniltä", sanoi Priscilla. "Minulla on ollut hänestä niin paljon vaivaa, että olen utelias näkemään miltä hän näyttää."

Hän kävi kysymässä Fräulein Scheriniltä, mutta Fräulein Scherin kielsi tietävänsä mitään koko tytöstä. "Minulla on niin monta uutta tulokasta", sanoi hän kuin anteeksipyytäen, "etten minä voi muistaa heidän kummallisia nimiään."

Priscilla tiedusteli Kate Ferrisistä uusilta tulokkailta, jotka hän tunsi, mutta vaikka kaikkien mielestä nimi tuntui tutulta, ei kukaan voinut kuitenkaan antaa hänestä tarkempaa selitystä. Häntä kuvailtiin milloin pitkäksi ja tummaksi, milloin lyhyeksi ja vaaleaksi, mutta lähempi tutkimus osoitti aina, että se tyttö, joka heillä oli mielessään, olikin aivan toinen.

Priscilla tiedusteli tytöstä kaikilta tahoilta, mutta ei nähnyt vilahdustakaan hänestä. Hän oli käynyt useita kertoja asialla, mutta Priscilla sattui aina olemaan poissa. Vieläpä hän kirjoitti esitelmänkin erääseen saksalaisen klubin kokoukseen (Georgie ei ollut parhaita saksankielen oppilaita ja häneltä meni siihen koko lauvantaipäivä); mutta kun hänen täytyi äkkiä matkustaa pois koko kaupungista ei hän voinut sitä esittää henkilökohtaisesti.

Pari kuukautta sen jälkeen kun Kate Ferris ilmestyi näyttämölle, sai Priscilla vieraita New-Yorkista, joille hän järjesti teekutsut työhuoneessaan.

"Minä aion kutsua myöskin Kate Ferrisin", ilmoitti hän. "Tahdon ehdottomasti nähdä miltä hän näyttää."

"Tee se", sanoi Patty. "Minuakin haluttaisi nähdä hänet."

Kutsukirje lähetettiin ja seuraavana päivänä sai Priscilla muodollisen suostumuksen.

"Kummallista, että hän lähetti suostumuksensa saapua teelle", huomautti hän lukiessaan sitä, "mutta olen kuitenkin iloinen saatuani sen. On hauska tuntea olevansa varma siitä, että saa hänet vihdoinkin nähdä."

Tee-iltana sittenkun vieraat olivat menneet pois ja huonekalut siirretyt paikoilleen, kestitsivät väsyneet emännät vielä paria ystävää voileivillä ja leivoksilla, jotka kohteliaat vieraat olivat jättäneet nauttimatta. Sittenkun kaikki vieraat ja heidän pukunsa oli vuoron perään arvosteltu, laimeni keskustelu hiukan, ja Georgie kysyi äkkiä:

"Oliko Kate Ferris täällä? Minulla oli tarpeeksi työtä leivosten tarjoilemisessa, niin etten ehtinyt katsella, vaikka olisin erikoisesti tahtonut nähdä hänet."

"Todellakin", huudahti Patty, "en minäkään nähnyt häntä. Miltä hän näyttää, Pris?"

Priscilla rypisti otsaansa. "Hän ei ole nähtävästi voinut tulla. Minä koetin pitää häntä silmällä koko illan. Se on kummallista, eikö ole? — kun hän oli niin huomaavainen, että lähetti suostumuksensa. Minua se tyttö alkaa vähitellen hermostuttaa. Rupean jo luulemaan, että hän on näkymätön."

"Samaa minäkin alan luulla", sanoi Patty.

Seuraavana aamuna posti toi kimpun orvokkeja ja anteeksipyynnön Kate Ferrisiltä. "Hänelle oli sattunut peruuttamaton este."

"Se on suorastaan hirveää!" sanoi Priscilla. "Minä menen reistraattorin luo ja sanon hänelle, että tuo Kate Ferris ei ole oppilasluettelossa eikä koulun osoitekirjassa ja otan selvän, missä hän asuu."

"Ei maksa vaivaa", sanoi Georgie. "Ota vastaan mitä jumalat lähettävät ja ole kiitollinen."

Mutta Priscilla ei hevillä hellittänyt ja hetkisen kuluttua palasi hän reistraattorin konttorista kiihoittuneena ja uhmaavana. "Hän väittää, ettei koulussa ole ketään sellaista oppilasta ja että minun on täytynyt erehtyä nimessä! Oletteko koskaan kuullut mitään niin hullua?"

"Se näyttää minustakin ainoalta järkevältä selitykseltä", myönsi Patty ystävällisesti. "Ehkä se on Harris eikä Ferris."

Priscilla katsoi häneen epäluuloisesti. "Sinähän luit itse nimen. Se oli kirjoitettu yhtä selvästi kuin jos olisi ollut painettu."

"Me olemme kaikki erehtyväisiä", sanoi Patty rauhoittaen.

"Tiedätkö", sanoi Georgie, "minä alan ajatella, että se on vain mielenharha ja ettei ole olemassakaan mitään Kate Ferristä. Se on hyvin kummallista, luonnollisesti, mutta ei sen kummallisempaa kuin muutamat niistä tapauksista, joista olemme lukeneet sielutieteessä."

"Mielenharhat eivät lähetä kukkia", sanoi Priscilla kiivaasti; ja hän poistui huoneesta jättäen Pattyn ja Georgien kahden.

"Luulen, että tämä on mennyt jo tarpeeksi pitkälle", sanoi Georgie. "Jos hän vaivaa kovin paljon virastoa, niin siitä voi tulla virallinen tiedustelu."

"Samaa minäkin luulen", huokasi Patty. "Se on ollut hyvin huvittavaa, mutta hän on tullut kovin hermostuneeksi asian vuoksi, ja minä en uskalla mainita Kate Ferris'in nimeä kun olemme kahden."

"Sanommeko sen hänelle?"

Patty pudisti päätään. "Ei ainakaan nyt — minä en kumminkaan uskaltaisi."

Muutamia päiviä myöhemmin sai Priscilla taas uuden kirjeen. Hän heitti sen avaamattomana paperikoriin, mutta uteliaisuus voitti hänet kuitenkin ja hän otti sen jälleen ylös ja luki:

'Rakas neiti Pond: Koska minun on täytynyt keskeyttää opintoni terveydellisistä syistä, niin oheenliitän erohakemukseni saksalaisesta klubista. Kiitän Teitä vilpittömästi minulle tänä vuonna osoittamastanne ystävällisyydestä ja säilytän sen yhtenä kouluaikani hauskimmista muistoista.

Vilpittömällä kunnioituksella

Kate Ferris.'

Kun Patty tuli sisään näki hän Priscillan äänetönnä ja nyrpeissään raaputtavan reikää jäsenkirjaan sille kohtaa, missä Kate Ferris'in nimi oli ollut.

"Onko hän taaskin muuttanut mieltään", kysyi Patty iloisesti.

"Hän on eronnut koulusta", sähisi Priscilla, "äläkä enää koskaan mainitse hänen nimeään minulle."

VI LUKU.

Tarina, johon oli neljä jatkoa.

Patty oli työskennellyt yhteen mittaan koko päivän, lukuunottamatta pientä pysähdystä aamiaisen aikana, valmistellen kirjoitelmaa aiheesta "Shakespeare ihmisenä." Kello neljän tienoissa laski hän kynän kädestään, heitti käsikirjoituksen paperikoriin ja katsoi uhmaavasti huonetoveriinsa.

"Mitä minua liikuttaa Shakespeare ihmisenä? Hän on kuollut jo kolmesataa vuotta sitten."

Priscilla naurahti välinpitämättömästi. "Ja mitä minua sitten liikuttaa sammakon hermosysteemi, jos siitä on kysymys. Mutta minä voin siitä huolimatta kirjoittaa siitä mielenkiintoisen kirjoitelman."

"Se tulee varmaankin olemaan arvokas lisä aineeseen."

"No, ainakin yhtä arvokas kuin sinun antamasi lisä Shakespearea käsittelevään kirjallisuuteen."

Patty päästi syvän huokauksen ja kääntyi akkunaan todetakseen, että sade valui virtanaan.

"Oh, jätä se vain sisään", sanoi Priscilla rohkaisten. — "Sinä olet uhrannut siihen kokonaisen päivän; tuskinpa se on yhtään huonompi kuin monet muutkaan sinun kirjoitelmasi", lisäsi hän naurahtaen.

"Mille sinä naurat", kysyi Patty äreästi. "Minä en näe mitään huvittavaa tässä kirotussa paikassa. Tehdä aina sitä mitä ei tahdo, juuri silloin kun vähimmin tahtoo sitä tehdä. Aina yhtä ja samaa päivä toisensa jälkeen; nousta ylös kellon mukaan, syödä kellon mukaan, mennä nukkumaan kellon mukaan. Tuntuu melkein kuin olisi rikollisten kasvatuslaitoksessa."

Priscilla ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tähän sisunpurkaukseen ja Patty kääntyi jälleen akkunaan tuijottaen ulos sateen liottamalle pihamaalle.

"Tapahtuisi edes jotain", sanoi hän tyytymättömänä. "Luulenpa, että pistän sadetakin päälleni ja menen etsimään seikkailua."

"Mene vaan, jos tahdot saada keuhkokuumeen."

"No mitä varten siellä sitten sataa vettä, kun pitäisi sataa lunta?"

Koska tähän ei voinut mitään vastata, ryhtyi Priscilla taas puuhaamaan sammakkojensa kanssa ja Patty rummutti nyrpeänä akkunaruutuun, kunnes palvelustyttö ilmestyi sisään tuoden käyntikortin.

"Vieras?" huudahti Patty. "Pelastaja! Vapauttaja! Taivas lähettää sen minulle!"

"Neiti Pond", sanoi Sadie, laskien kortin pöydälle.

Patty hyökkäsi sitä katsomaan. "Hra Frederick K. Stanthrope. Kuka hän on, Pris?"

Priscilla rypisti otsaansa. "En tiedä. En ole koskaan kuullut hänestä. Mitä luulette tämän voivan olla?"

"Seikkailu — aivan varmaan seikkailu. Luultavasti setäsi, josta et ole koskaan kuullut, on kuollut jossakin Etelä-meren saarilla ja jättänyt omaisuutensa sinulle, sentähden että sinä olet hänen kaimansa; tai sinä olet oikeudenmukaisesti kreivitär, joka lapsena ryöstettiin kehdostaan, ja hän on asianajaja, joka on tullut sitä ilmoittamaan. Se olisi voinut tapahtua minulle kun minä olen niin perin kyllästynyt tähän elämään! Mutta joudu nyt, ja kerro siitä sitten minulle; välillinenkin seikkailu on parempi kuin ei mitään. Oh, sinun tukkasi on aivan hyvin; se välttää peiliin katsomattakin."

Patty työnsi huonetoverinsa ulos ovesta ja istuutuen jälleen pulpettinsa ääreen otti hän iloisesti hyljätyn kirjoitelmansa ylös paperikorista ja alkoi lukea sitä ilmeisesti tyytyväisen näköisenä.

Priscilla tuli takaisin ennenkuin hän oli lopettanut. "Ei hän kysynytkään minua. Hän tahtoi tavata neiti McKay'ta."

"Kuinka ikävää!" huudahti Patty. "Ja minä kun olin jo suunnitellut, kuinka minä asuisin kanssasi sinun linnassasi Harz-vuoristossa, ja nyt käykin ilmi, että neiti McKay on kreivitär ja minä en edes tunne häntä. Miltä se mies näytti ja mitä hän teki?"

"Oh, hän näytti jokseenkin pelästyneeltä, eikä tehnyt muuta kuin änkytti. Siellä oli kaksi miestä vastaanottohuoneessa ja minä tietysti iskin väärään mieheen ja pyysin anteeksi ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän vastasi kieltävästi; hänen nimensä oli Viggins. Niin ollen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kääntyä toisen puoleen."

"Hän istui siinä korkeaselkäisessä vihreässä tuolissa katsellen kenkänsä kärkiä ja pidellen hattuaan ja keppiään edessään kuten rintasuojusta, ikäänkuin olisi valmistautunut torjumaan hyökkäystä. Hän ei näyttänyt varsin sävyisältä, mutta minä lähestyin häntä rohkeasti ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän nousi ylös änkyttäen ja punastuen aivan kuin olisi tahtonut sen kieltää, mutta lopulta kuitenkin tunnusti olevansa se ja seisoi sitten kohteliaasti odottaen, että minä toimittaisin asiani! Minä selitin ja hän änkytti vielä jotain ja sai lopulta sanotuksi, että hän oli tullut tapaamaan neiti McKay'ta, ja että palvelustytön oli täytynyt erehtyä. Hän oli aivan suunniltaan sen johdosta ja käyttäytyi niin kuin minä olisin loukannut häntä; ja se toinen mies — se kamala Viggins — nauroi, ja katsoi sitten ikkunasta ulos niinkuin hän ei olisi mitään huomannut. Minä pyysin anteeksi, — vaikka en voi kuolemaksenikaan käsittää, mitä anteeksi pyydettävää siinä oli — ja sanoin hänelle, että lähettäisin palvelustytön hakemaan neiti McKay'ta ja poistuin."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty pettyneenä. "Ellei minulla olisi parempaa seikkailua kuin tämä, niin en tahtoisi sitäkään."

"Mutta vielä kummallisempaa on se, että kun minä kerroin tästä Sadielle, niin hän väitti kiven kovaan, että mies oli kysynyt minua."

"Oh! vyyhti sotkeutuu joka tapauksessa. Mitä tämä merkitsee? Näyttikö hän salapoliisilta, vaiko vain taskuvarkaalta."

"Hän näytti hyvin tavalliselta, pelästyneeltä nuorelta mieheltä."

Patty pudisti alakuloisena päätään. "Tässä on jotain salaperäistä mukana, mutta en luule siitä olevan paljoakaan huvia. Luulen, että kun neiti McKay tuli, niin hän sanoi, ettei hän ollutkaan kysynyt häntä, vaan neiti Higginbotham'ia. Ainoa selitys on minun nähdäkseni se, että hän on mielipuoli, ja maailmassa on niin paljon mielipuolia ihmisiä, ettei sekään ole enää huvittavaa."

Patty kertoi tarinan Priscillan vieraasta päivällispöydässä samana iltana.

"Minä tiedän jatkoa", sanoi Lucille Carter. "Toinen mies, hra Viggins, on Bonnie Connaughtin serkku; ja hän kertoi Bonnielle jostakin nuoresta miehestä, joka tuli sisään samalla kuin hänkin ja kysyi ovella neiti Pond'ia ja sitten aivan odottamatta näytti muuttaneen mielensä ja juoksi hurjana pitkin käytävää palvelustytön jälestä, kirkuen: 'Hei, hei! kuulkaa!' minkä jaksoi; mutta hän ei voinut enää saavuttaa tyttöä ja kun neiti Pond saapui, niin hän väitti, ettei hän ollut kysynytkään häntä."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty. "Minun mielestäni se todistaa, että on olemassa salaliitto Priscillan henkeä vastaan ja minä jo tiesin sen. Minä aion käydä tiedustelemassa hänestä neiti McKay'lta. En tunne häntä kuin ulkonäöltä, mutta tällaisessa tapauksessa, kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, en luule tarvitsevan odottaa kunnes tulee esitellyksi."

Seuraavana iltana Patty ilmoitti: "Seuraus numero kaksi! Hra Frederick K. Stanthrope asuu New-Yorkissa ja on neiti McKay'n veljen paras ystävä. Neiti McKay on tavannut hänet ainoastaan kerran ennen, eikä tunne mitään hänen entisyydestään. Mutta kummallisinta on, ettei hän maininnut hänelle mitään Priscillasta. Eikö teistä tunnu luonnolliselta, että hänen olisi pitänyt kertoa hänelle niin hullunkurisesta erehdyksestä?"

"Minun käsittääkseni", jatkoi Patty juhlallisesti, "se olisi ollut suorastaan välttämätöntä. Hän on epäilemättä joku roisto valepuvussa ja hän käytti tuttavuuttaan neiti McKayn kanssa verhonaan estääkseen joutumasta ilmi. Minun mielipiteeni on seuraava: Hän sai Priscillan osoitteen oppilasluettelosta ja tuli tänne aikoen murhata hänet; mutta nähtyään kuinka suuri hän oli pelästyi hän ja luopui halpamaisesta aikeestaan. Jos hän olisi valinnut minut uhrikseen niin minun ruumiini olisi nyt piiloitettuna sohvan takana."

Kylmät väreet kulkivat pitkin Pattyn ruumista. "Ajatelkaahan, mistä minä pelastuin. Ja minä kun koko ajan olen valittanut, ettei täällä mitään tapahdu!"

Muutamia päiviä myöhemmin hän ilmestyi päivällispöytään ilmoittaen: "Minulla on ilo jättää teidän harkittavaksenne, nuoret naiset, kolmas ja viimeinen jatko suureen Stanthrope-Pond-McKay-mysteriaan. Ja samalla käytän tilaisuutta peruuttaakseni ne halpamaiset epäluulot, jotka lausuin hra Stanthropista. Hän ei ole roisto, ei salapoliisi, ei murhaaja, eikä myöskään asianajaja. Hän on vain nuori mies särkyneine toiveineen."

"Kuinka sinä sait sen selville?" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.

"Tapasin juuri neiti McKayn eteisessä; hän on ollut New-Yorkissa, jossa hänen veljensä on kertonut hänelle yksityiskohdat. Kolme tai neljä vuotta sitten oli hra Stanthrope kihloissa erään täällä oppilaitoksessa olevan tytön kanssa, nimeltä Alice Pond — hän on nyt rouva Hiram Brown, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa."

"Ollessaan kaupungissa viime lauvantaina asioillaan päätti hän käydä tervehtimässä neiti McKay'ta, koska hän oli tytön veljen hyvä ystävä — ja myöskin vanhojen muistojen vuoksi. Kun hän saapui sitten ovelle ja ojensi käyntikorttinsa palvelustytölle, kysyi hän hajamielisyydessään neiti Pond'ia aivan niinkuin hänellä oli tapana tehdä neljä vuotta sitten. Ensin hän ei käsittänyt, mitä hän oli tehnyt. Sitten hän äkkiä heräsi todellisuuteen, mutta ei enää saanut kiinni palvelustyttöä. Hän tiesi luonnollisesti, että toinen mies oli kuullut, ketä hän kysyi, ja istui siellä hirveän peloissaan koettaen keksiä jotain hyväksyttävää puolustusta ja odotti joka hetki vieraan neiti Pond'in ilmestymistä, keksimättä mitä hänelle vastaisi."

"Aivan oikein; vihdoin ovi aukeni ja sisään astui pitkä, solakka ja kaunis olento (minä kertaan neiti McKayn veljen sanoja) ja lähestyen väärää miestä kysyi häneltä ylpeästi, oliko hän hra Frederick K. Stanthrope. Hän tietysti kielsi sen, jonka jälkeen oikean hra Stanthropen ei auttanut muuta kuin nousta ylös ja tunnustaa olevansa kysytty henkilö, jonka hän tekikin. Mutta sitten hän joutuikin ymmälle. Hänen mielikuvituksensa oli kangistunut, herpoutunut; sitten hän pani syyn Sadien niskaan tietäen koko ajan, että toinen mies tiesi hänen valehtelevan. Ja siinä kaikki", lopetti Patty.

"Patty", huudahti Priscilla pöydän toisesta päästä, "oletko sinä kertonut heille sen hullunkurisen jutun?"

"Miks'en olisi?" kysyi Patty. "Kuultuaan niin monta jatkoa, he tietysti tahtoivat kuulla lopun."

Priscilla naurahti. "Mutta sinun ei satukaan olemaan viimeinen. Minä tiedän vielä yhden."

"Myöhäisemmän kuin Pattyn?" huudahti koko pöytä yhteen ääneen. "Niin, myöhäisemmän kuin Pattyn. Se ei ole oikeastaan jatko; se on lisäys. Neiti McKay on kutsunut molemmat miehet luokseen, ja kumpikin on suostunut tulemaan. Kun hänen on kuitenkin vaikea suoriutua kahdesta miehestä, on hän (lausutusta toivomuksesta) pyytänyt minun pitämään huolta toisesta, — nimittäin Hra Frederick K. Stanthropesta."

Patty huokasi. "Minä näen kokonaisen sarjan lisäyksiä ulottuvan pitkälle tulevaisuuteen!" huudahti hän.

VII LUKU.

Muinaisenglanninkielen tutkinto.

"Hei, Patty! Oletko lukenut tänään ilmoitukset ilmoitustaululta?" kysyi Gathy Fair, liittyessään Pattyn seuraan matkalla luennolta kotiin.

"En" sanoi Patty; "minusta se on huono tapa. Siellä näkee liian paljon ikäviä asioita."

"No niin, siellä on ainakin yksi ikävä juttu tänään. Neiti Skelling kehoittaa kaikkia muinaisenglannin opiskelijoita ottamaan mukaansa kirjoitustarpeet tänään iltapäivällä."

Patty pysähtyi äkeissään. "Minusta on suorastaan hävytöntä panna tutkinto sanaakaan edeltäpäin ilmoittamatta."

"Ei tutkinto", sanoi Gathy; "ainoastaan pieni koe", lisäsi hän koettaen matkia neiti Skellingin ääntä, "nähdäkseni mitä te tiedätte."

"Minä en tiedä mitään", valitti Patty, "en kerrassaan mitään."

"Mitä joutavia, Patty; sinä tiedät enemmän kuin kukaan muu koko luokalla."

"Luulottelua — pelkkää luulottelua. Minä selviän vallan mainiosti kirjallisuusarvostelussa ja yleisissä kysymyksissä, ja hän ei huomaa koskaan, etten tiedä sanaakaan kieliopista."

"Sinulla on vielä kaksi tuntia jälellä. Jää pois luennoilta ja kertaa kielioppi."

"Kaksi tuntia!" sanoi Patty surullisesti. "Tarvitsen kaksi päivää. En ole koskaan sitä lukenut. Anglo-saksilaista kielioppia ei kukaan kuolevainen voi pitää päässään ja senvuoksi minä ajattelin, että yhtä hyvin voin odottaa ja lukea sen vähän ennen tutkintoja."

"En tahdo näyttää sydämmettömältä", naurahti Gathy, "mutta sanon kuitenkin, kultaseni, että se on parahiksi sinulle."

"Oh, Sinä olet yhtä paha kuin Priscilla"; ja hän kiiruhti nyrpeänä kotiin.

Hän löysi toverinsa tutkimassa biologiaa ja syömässä oliiveja. "Tahdotko?" kysyi Lucille Carter, jolla oli sillä hetkellä purkki edessään ja kädessä hattuneula kahvelin sijasta.

"Kiitos, en", vastasi Patty, niin väsyneellä äänellä kuin olisi menettänyt kaiken elämänhalunsa ja ikävöinyt ainoastaan kuolemaa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Priscilla.

Patty kertoi heille syyn suruunsa.

Seurasi hetken hiljaisuus; he käsittivät, että vaikka Patty ei oikeastaan ansainnutkaan sääliä, niin kuitenkin häntä uhkaava kohtalo oli sitä laatua, että se olisi voinut yllättää kenen tahansa.

"Sinähän tiedät, Pris," sanoi Patty suruissaan, "että suoraan sanoen en voi läpäistä."

"Niin" sanoi Priscilla tyynnyttäen, "en luule, että sinä voit."

"Minä olen auttamattomasti hukassa. Neiti Skelling ei luota sitten minuun enää koskaan ja kysyy minulta jok'ikisen kieliopin säännön koko loppulukukauden ajan."

"Minun mielestäni sinä voisit jäädä pois", esitti Georgie — se oli hänestä paras keino päästä livahtamaan tutkinnosta.

"Minä en voi. Tapasin juuri neiti Skellingin eteisessä viisi minuuttia ennen kuin isku pamahti ja hän tietää, että olen hengissä ja pysyn pystyssä; sitäpaitsi meillä on jälleen luento huomisaamuna ja minun pitäisi siis päntätä päähäni koko yö tahi jäädä silloinkin pois."

"Miksi sinä et mene neiti Skellingin luo ja avomielisesti selitä tilannetta", ehdotti Lucille, "ja pyydä, että hän ottaisi sinut tutkintoon pari päivää myöhemmin? Hän voisi pitää sinusta sitten vielä enemmän."

"Mitä selittämistä siinä on, jos saan luvan kysyä?" sanoi Patty. "Enhän minä voi sanoa hänelle, etten suvaitse lukea hänen antamiaan läksyjä, vaan pidän parempana päntätä päähäni kaikki yhdellä iskulla juuri vähää ennen tutkintoja. Tälläkö tavalla luulisit minun hankkivan hänen suosionsa!"

"Se on oma syysi", sanoi Priscilla.

Patty sähisi vihoissaan. "Juuri niin minä tiesin sinun sanovan! Se on aivan sinun tapaistasi!"

"Se on ainakin totta. Mihin sinä menet?" kysyi hän nähdessään Pattyn lähestyvän ovea.

"Aion mennä pyytämään", vastasi Patty, "että rouva Richards antaisi minulle uuden huonetoverin: sellaisen, joka tahtoo ymmärtää ja arvossapitää minua ja ottaa osaa minun vastoinkäymisiini."

Patty kulki nyrpeissään pitkin käytävää, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen askeleensa johtivat lääkärin odotushuoneen ohi, jonka ovi oli auki houkuttelevan näköisenä. Kolme tahi neljä tyttöä istui pitkin huonetta, nauraen ja puhellen vuoroaan odottaen. Patty kurkisti sisään ja säteilevä hymy valaisi äkkiä hänen kasvonsa, joille kuitenkin samassa levisi tyyni alakuloisuus. Hän astui sisään ja heittäytyi veltosti nojatuoliin.

"Mikä sinulla on, Patty. Sinä näytät synkkämieliseltä."

Patty hymyili haluttomasti. "Aivan niin pahoin ei asia kuitenkaan ole", murahti hän hiljaa nojautuen taapäin tuolissaan ja sulkien silmänsä.

"Seuraava", sanoi lääkäri oveltaan; mutta huomattuaan Pattyn hän meni ja tarttui hänen käsivarteensa. "Onko se Patty Wyatt? Mikä Teitä vaivaa, lapsukaiseni?"

Patty avasi äkkiä silmänsä, "Ei mikään", sanoi hän. "Olen vain hiukan väsynyt."

"Tulkaa tänne sisään."

"Ei ole minun vuoroni", sanoi Patty.

"Se ei tee mitään", vastasi lääkäri.

Patty heittäytyi raukeasti lääkärin tuoliin.

"Näyttäkää minulle kielenne. Hm! — Valtimonne lyö säännöllisesti, vaikka onkin ehkä hiukan kuumetta. Onko teillä ollut paljon työtä?"

"En luule työskennelleeni sen enemmän kuin tavallisesti", sanoi Patty totuudenmukaisesti.

"Istunut ylhäällä myöhään yöhön?"

Patty mietti. "Olin ylhäällä jokseenkin myöhään parikin kertaa viime viikolla", tunnusti hän.

"Jos te tytöt itsepintaisesti jatkatte työskentelyä myöhäiseen yöhön, niin minä en tiedä, mitä me lääkärit voimme tehdä."

Patty ei pitänyt tarpeellisena selittää, että molemmilla kertaa kun hän oli valvonut, oli ollut paahdetun leivän ja juuston syönti-kekkerit, jonka vuoksi hän vain huokasi ja katsoi ulos ikkunasta.

"Onko Teillä hyvä ruokahalu?"

"Kyllä", vastasi Patty, "se näyttää olevan oikein hyvä."

"Hm-m", sanoi lääkäri.

"Minä olen vain hiukan väsynyt", jatkoi Patty, "mutta luulen kyllä toipuvani niin pian kuin olen saanut hiukan levätä. Ehkä olisi hyvä saada jotain vahvistavaa lääkettä."

"Teidän olisi parasta olla pois koulusta pari päivää ja levätä oikein perinpohjin."

"Oh, ei", sanoi Patty ilmeisesti hämmennyksissään. "Meidän huoneemme on aina niin täynnä tyttöjä, että on todellakin paljon parempi käydä luennoilla; ja sitäpaitsi minä en voi mitenkään jäädä pois juuri nyt."

"Miks'ei", kysyi lääkäri epäluuloisesti.

"No", sanoi Patty hiukan vastahakoisesti. "Minulla on niin paljon tekemistä. Minä olen saanut päntätä päähäni erästä tutkintoa varten, ja —"

Sana "päntätä" oli lääkärille samaa kuin punainen vaate haralle. "Järjettömyyksiä!" huudahti hän. "Minä kyllä tiedän, mitä minä Teille teen. Te menette heti suoraa päätä sairaalaan muutamiksi päiviksi —"

"Oi, hyvä tohtori!" sanoi Patty kyyneleet silmissä, "minua ei todellakaan vaivaa mikään, ja sitten minulla on vielä se tutkinto."

"Mikä tutkinto se on?"

"Muinaisenglanti — neiti Skelling."

"Minä menen itse neiti Skellingin luo", sanoi lääkäri, "ja selitän hänelle, että Te ette voi ottaa osaa tutkintoon, ennenkuin olette saanut vähän levätä. Ja nyt", lisäsi hän tehden kirjaansa merkinnön Pattyn sairaudesta, "minä lähetän Teidät toipumissairaalaan. Saatte levätä muutamia päiviä ja syödä linnunlihalientä ja munakokkelia, niin ehkä saamme ruokahalunkin korjatuksi."

"Kiitos", sanoi Patty mukautuen kohtaloonsa.

"On kyllä hauska, että on innostunut työhönsä", sanoi tohtori ystävällisesti, "mutta Teidän tulee aina muistaa, rakkaani, että terveys on kaikkein tärkein."

Patty palasi huoneeseensa ja kaikkien suureksi hämmästykseksi esitti iloisen tanssin keskellä lattiaa.

"Mitä nyt", huudahti Priscilla. "Oletko sinä hullu?"

"En", sanoi Patty; "ainoastaan sairas." Ja hän meni makuuhuoneeseensa ja alkoi heitellä tavaroitaan matkalaukkuunsa.

Priscilla seisoi kynnyksellä ja katseli häntä aivan ällistyneenä. "Aiotko matkustaa New-Yorkiin?" kysyi hän.

"En", sanoi Patty; "sairaalaan."

"Patty Wyatt, sinä olet kauhea pikku tekopyhimys!"

"En ollenkaan", sanoi Patty hilpeästi. "En minä pyytänyt päästä sairaalaan, mutta lääkäri suorastaan vaati sitä. Kerroin hänelle, että minulla on tutkinto, mutta hän sanoi, että se ei merkinnyt mitään; terveydestä on ennen kaikkea pidettävä huoli."

"Mitä siinä pullossa on?" kysyi Priscilla.

"Se on minun ruokahaluani varten", sanoi Patty naurahtaen; "lääkäri toivoo voivansa sen parantaa. Minä en tahtonut häntä peloittaa, mutta en juuri usko hänen voivan sitä tehdä." Hän pisti vielä muinaisenglannin kieliopin matkalaukkuunsa.

"Eivät ne anna sinun siellä lukea", sanoi Priscilla.

"Sitä en heiltä kysy", vastasi Patty. "Hyvästi. Pyydä tyttöjä tulemaan silloin tällöin katsomaan minua vankilassani. Vastaanottoaika viidestä kuuteen." Hän pisti vielä päänsä uudelleen sisään. "Jos joku tahtoo lähettää orvokkeja, niin luulen, että ne virkistäisivät minua."

Seuraavana päivänä Georgie ja Priscilla ilmestyivät sairaalaan ja kohtasivat ovella ylihoitajattaren synkän olemuksen. "Minä menen katsomaan, onko neiti Wyatt valveilla", sanoi hän epäröiden, "mutta minä pelkään, että te kiihoitatte häntä; hänen täytyy saada olla aivan rauhassa."

"Oh, ei; meidän käyntimme tekee hänelle hyvää", väitti Georgie; ja molemmat tytöt astua tipsuttelivat sisään ylihoitajattaren jälestä.

Toipuvien osasto oli suuri, ilmava, vihreään ja valkoiseen verhottu huone, missä oli neljä tai viisi vuodetta, kaikki verhojen ympäröimiä. Patty lepäsi eräässä kulmavuoteessa lähellä akkunaa, tyynyjen tukemana, hiukset hajallaan kasvoillaan, ja vieressään pöytä, jolla oli kukkia ja lääkepulloja. Tämä näky herätti hetkellisen harhakuvan käyjien mieleen. Priscilla juoksi nopeasti hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen sairaan huonetoverinsa vuoteen viereen.

"Patty rakas", sanoi hän huolestuneena, "kuinka sinä voit?"

Enkelimäinen hymy levisi Pattyn kasvoille. "Olen jo voinut tänään nauttia hiukan ruokaa", sanoi hän.

"Patty, sinä olet hävytön veijari! Keneltä sinä olet saanut nuo orvokit? 'Hellyydellä lady Clara Vere de Vere'ltä' — siltä uudelta tulokkaalta! — ja sinä kun olet lainannut häneltä jokaisen tipan metylialkoholia, mitä sillä tyttöparalla on ollut. Ja kuka on lähettänyt nuo ruusut? Neiti Skelling! Patty, sinun pitäisi hävetä."

Patty hiukan punastui. "Tulin vähän hämilleni", myönsi hän; "Mutta kun minä ajattelin, kuinka pahoilleen hän olisi tullut huomatessaan, kuinka vähän minä tiesin ja kuinka iloiseksi hän nyt tulee nähdessään kuinka paljon minä tiedän, niin minun omatuntoni rauhoittui."

"Oletko sinä lukenut?" kysyi Georgie.

"Lukenut!" Patty nosti tyynyn kulmaa ja veti sieltä esiin sinisen kirjan. "Pari päivää lisää ja minä olen anglosaksilaisen kieliopin etevin asiantuntija koko Amerikassa."

"Kuinka sinä voit lukea?"

"Oh", sanoi Patty. "Kun lepoaika alkaa, niin minä rupean pitkälleni ja suljen silmäni, ja he sipsuttelevat katsomaan minua ja kuiskaavat 'Hän nukkuu', ja vetävät hiljaa verhot vuoteen ympäri; sitten minä vedän esiin kirjan ja pänttään päähäni kokonaista kaksi tuntia vahvoja verbejä ja nukun taas kun he tulevat minua katsomaan. He ovat aivan ihmeissään, kuinka minä voin nukkua niin paljon. Kuulin hoitajattaren sanovan lääkärille, että hän luulee, etten minä ole nukkunut yhtään kokonaiseen kuukauteen. Ja mikä on pahinta", lisäsi hän, "niin minä tosiaankin olen väsynyt, jos sitten uskotte tai ette, ja tahtoisin mielelläni olla täällä ja nukkua koko päivän, jollen minä olisi niin huolissani tämän muinaisenglannin kieliopin vuoksi."

"Patty parka!" naurahti Georgie. "Hän pettää nyt itseään yhtä hyvin kuin hän on pettänyt koko koulua."

Perjantaiaamuna Patty palasi jälleen maailmaan.

"Kuinka on muinaisenglannin laita?" kysyi Priscilla.

"Kiitos, oikein hyvin. Olihan siinä pänttäämistä, mutta nytpä luulenkin osaavani koko kieliopin aivan ulkoa esipuheesta aina sisällysluetteloon asti."

"Mutta nyt sinä olet jälellä kaikissa muissa aineissa. Kuinka sinä aiot tehdä niiden kanssa?"

"Saahan nähdä", naurahti Patty.

Hän koputti neiti Skellingin ovelle ja ensin kohteliaasti tervehdittyään esitti asiansa: "Jos Teille sopii, niin ottaisin nyt mielelläni sen tutkinnon, josta minä olin poissa."

"Luuletteko voivanne ottaa sen tänään?"

"Uskon voivani tehdä sen paljon paremmin tänään kuin tiistaina."

Neiti Skelling hymyili ystävällisesti. "Te olette tehneet ahkeraa työtä muinaisenglanninkielessä tällä lukukaudella, ja minä en vaatisi Teiltä minkäänlaista tutkintoa, jos luulisin, että se on oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan."

"Oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan?" Patty näytti hiukan hämmästyneeltä; hän ei ollut ajatellut asian tätä puolta ja heikko puna nousi hänen kasvoilleen. Hän epäröi hetkisen ja nousi epävarmasti. "Mitä siihen tulee, neiti Skelling", sanoi hän, "niin minä luulen, ettei olisi oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan, että minä nyt ottaisin tutkinnon."

Neiti Skelling ei käsittänyt häntä. "Mutta, neiti Wyatt", sanoi hän hiukan ymmällään, "ei se ollut ensinkään vaikea. Olen varma, että Te olisitte läpäissyt."

Patty hymyili. "Olen varma, että voin läpäistä, neiti Skelling. En usko, että voitte tehdä minulle sellaisen kysymyksen, johon en voi vastata. Mutta asia on niin, että kaikki on opittu tiistain jälkeen. Lääkäri toimi itsepetoksen vallassa lähettäessään minut sairaalaan, ja minä vietin aikani siellä opiskellen."

"Mutta neiti Wyatt, tämähän on aivan tavatonta. En tiedä, millaisen arvosanan minä Teille antaisin", mutisi neiti Skelling hämmennyksissään.

"Oh, merkitkää minulle nolla", sanoi Patty iloisesti. "Minulle se on aivan samantekevää, — osaan sen siksi hyvin, että selviän kyllä loppututkinnossa. Hyvästi. Olen pahoillani, että olen vaivannut Teitä." Ja hän sulki oven ja palasi ajatuksissaan kotiin.

"No, kuinka kävi?" kysyi Priscilla.

Patty naurahti ja alkoi hiljaa hymistä jotain runonpätkää.

"Mitä sinä siellä mutiset?" kysyi Priscilla.

"Muinaisenglantia", sanoi Patty istuutuen pulpettinsa ääreen ja ryhtyen lukemaan sitä, minkä hän oli jäänyt muista jälelle.

VIII LUKU.

Robertin kuolema.

Kello oli kymmenen illalla. Patty oli lukenut etiikan läksynsä jo kolmannen kerran läpi ymmärtämättä siitä sanaakaan, kun ovelle koputettiin ja palvelustyttö tuli ilmoittamaan: "Rouva Richards tahtoo puhutella neiti Wyatt'ia."

"Tähän aikaan!" huudahti Patty kauhuissaan. "Sen täytyy olla jotain hyvin tärkeää. Ajattelehan, Priscilla. Mitähän minä olen mahtanut tehdä, joka on voinut loukata johtajatarta siihen määrään, että hänen täytyy saada puhua kanssani vielä kello kymmenen aikaan illalla? Luuletteko, että minut eroitetaan koulusta, vai mitä? En todellakaan voi käsittää, mitä minä olisin tehnyt."

"Siellä on sähkösanoma", ilmoitti palvelustyttö osaaottavasti.

"Sähkösanoma?" Pattyn kasvot tulivat kalpeiksi ja hän läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.

Priscilla ja Georgie istuivat sohvalla ja katselivat toisiaan ihmeissään. Kaikki tavalliset sähkösanomat tulivat suoraan oppilaille. He olivat vakuutettuja siitä, että jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua, koska se oli lähetetty johtajattarelle. Georgie nousi ylös ja käveli levottomana ympäri huonetta.

"Lähdenkö minä pois, Pris?" kysyi hän. "Luulen, että Patty tahtoo olla mieluummin yksinään, jos jotain on tapahtunut. Mutta jos hän aikoo lähteä kotiinsa ja pakata vielä tänä iltana niin tule ilmoittamaan, että voin tulla häntä auttamaan."

He seisoivat ovella hetkisen puhellen matalalla äänellä ja Georgie kääntyi mennäkseen huoneeseensa, kun Pattyn askeleet kuuluivat äkkiä käytävästä. Hän tuli sisään kummallinen hymy huulillaan ja istuutui sohvaan.

"En ole koskaan elämässäni ollut niin pelästynyt", sanoi hän. "Ajattelin, että oli tapahtunut vähintäinkin maanjäristys, joka oli niellyt koko perheen."

"No, mistä sitten oli kysymys?" huudahtivat Georgie ja Priscilla yhteen ääneen.

Patty levitti rutistuneen sähkösanoman polvilleen ja tytöt lukivat sen hänen olkansa yli:

'Robert kuoli liian suuresta kloroformiannoksesta kello kymmenen tänä aamuna. Hautajaiset huomenna.

Thomas M. Wyatt.'

"Thomas M. Wyatt", sanoi Patty nyreästi, "on minun pikku veljeni Tommy, ja Robert on lyhennys nimestä Bobby Shafto, jolla nimellä Tommy kutsui koiranpenikkaansa, mikä oli rumin ja ilkeäluontoisin, mitä olen koskaan tavannut."

"Mutta miksi ihmeessä hän sähkötti?"

"Se on pilaa", sanoi hän ravistaen alakuloisena päätään. "Pilanteko on ominaista koko suvulle ja me olemme perineet sen taipumuksen. Yhteen aikaan minun isäni. — Mutta, kuten ystäväni Kipling sanoo, se on toinen juttu. Tämä koira, nähkääs, — tämä Robert Shafto — on heittänyt synkän varjon minun loma-aikoihini enemmän kuin yhden vuoden ajan. Se tappoi minun kissanpoikani ja söi minun venetsialaisen pitsikaulukseni — eikä se edes aiheuttanut sille ruuansulatushäiriötä. Se meni ulos ja kieriskeli sateella likarapakoissa ja tuli sitten sisään ja meni makaamaan minun vuoteeseeni. Se varasti aamiaispihvit ja vei kalossit ja ovimatot ja sieppasi paketit kadulla kulkijain kädestä. Robertia uhattiin vähänväliä kuolemalla, mutta Tommin onnistui aina vaaran uhatessa kätkeä hänet ja piiloittaa siksi kunnes pahin hämminki oli ohi. Mutta tällä kertaa on se varmaankin tehnyt jonkun kamalan rikoksen — luultavasti nielaissut kokonaisen lapsen tai jonkun isäni persialaisista matoista tai jotain muuta sellaista. Ja Tommy, tietäen kuinka minä vihasin tuota petoa, piti nähtävästi erittäin sattuvana pilana sähköttää minulle sen kuolemasta."

"Oh, kyllä ymmärrän", sanoi Georgie; "ja rouva Richards luuli, että Robert oli joku sukulainen. Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi: 'Tulkaa sisään, Patty rakas', kun minä koputin ovelle. Tavallisesti, kun minulla on ollut kunnia olla hänen puheillaan, on hän jokseenkin kylmästi sanonut: 'Neiti Wyatt.' Minä avasin oven vapisevin polvin, kuullessani hänen sanovan 'Patty rakas', ja hän tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Olen pahoillani täytyessäni kertoa Teille, että olen kuullut pahoja uutisia veljestänne'."

"Tommista?" sanoin minä huohottaen.

"Ei; Robertista."

"Minä olin kuin puusta pudonnut. Koetin vaivata aivojani, mutta en voinut muistaa ketään Robert-nimistä veljeä."

"Hän on hyvin sairas", jatkoi hän. "Niin, minun täytyy sanoa Teille totuus, Patty; pikku Robert-parka muutti tänään taivaalliseen kotiin; ja hän laski sähkösanoman minun eteeni. Sitten kun minä äkkiä käsitin, mitä se tarkoitti, huvitti se minua niin, että heittäydyin hänen pöydälleen ja kätkien kasvoni käsiini aloin nauraa niin, että lopulta melkein huusin; ja hän luuli, että minä itkin koko ajan ja taputti minun päätäni ja luki psalmeja. Sitten minä en tietysti uskaltanut kertoa hänelle, kuinka asia oli, kun hän oli osoittanut minulle niin suurta myötätuntoa; niin pian kuin minä voin lopettaa nauramisen, nostin minä silmäni ja kerroin hänelle — koettaen olla totuudenmukainen ja samalla välttää loukkaamasta hänen tunteitaan — että Robert ei ollut minun veljeni, vaan hyvä ystävä. Ja tiedättekö, hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että hän oli minun sulhaseni ja alkoi taas silittää minun hiuksiani ja sanoi, että toisinaan on paljon raskaampaa kadottaa ystäviä kuin veljiä, mutta että minä olen vielä niin nuori enkä saa antaa tämän surun turmella elämääni ja että ehkä joskus tulevaisuudessa, kun aika on parantanut haavat — ja sitten, muistaen, ettei ollut sopivaa neuvoa minua ottamaan uutta sulhasta ennenkuin olin haudannut entisen, pysähtyi hän äkkiä ja kysyi minulta, tahdoinko mennä kotiin hautajaisiin."

"Minä sanoin hänelle, etten aikonut lähteä ja hän myöskin arveli, että kenties oli parempi niin, koska siitä ei oltu ilmoitettu; ja hän suuteli minua ja sanoi, että hän oli kovin iloinen nähdessään, että minä kannoin suruni niin miehuullisesti."

"Patty!" huudahti Priscilla kauhuissaan, "sehän on aivan hirveää. Kuinka sinä voit antaa hänen ajatella niin?"

"En minä voinut sitä auttaa", sanoi Patty loukkaantuneena. — "Päinvastoin minä omasta mielestäni käyttäydyin niin hienotunteisesti kuin mahdollista. Olisiko teistä sitten ollut sopivampaa sanoa, että se oli vain koiranpentu, jolle hän luki psalmeja?"

"En minä voi ymmärtää, että se oli oikeastaan sinun syysi", sanoi Georgie.

"Paljon kiitoksia", sanoi Patty. "Jos teillä olisi samanlainen veli kuin Tommy Wyatt, niin luulen, että osaisitte olla myötätuntoisia minua kohtaan. Luullakseni minun pitää olla kiitollinen saadessani tietää, että tuo koira on kuollut, vaikka olisin kyllä mieluummin tahtonut kuulla siitä vähemmän huomiota herättävällä tavalla."

"Patty", huudahti Priscilla kesken kaiken, "satutko muistamaan, että sinä olet jäsenenä Dramaattisen Klubin vastaanottokomiteassa huomenillalla? Mitä luulet rouva Richards'in ajattelevan nähdessään sinut juhlapuvussa vastaanottamassa vieraita juuri samana päivänä kun sinun 'sulhasesi' on haudattu?"

"Tahtoisinpa tietää", sanoi Patty ajatuksissaan, "pitäisiköhän minun todellakin jäädä pois? Mutta nähtyäni niin paljon vaivaa sitä varten en juuri mielelläni tekisi sitä ainoastaan sen vuoksi, että veljeni koira, josta en edes koskaan pitänyt, on kuollut."

"Minä menen", lisäsi hän ilostuen, "ja otan vastaan vieraat teennäisesti hymyillen; ja joka kerta kun huomaan hänen katselevan minua, olen minä vaivoin pidättäväni kyyneleet ja hän ajattelee itsekseen:

"Uljas tyttö! Kuinka ylevästi hän taistelee esiintyäkseen tyynenä maailman silmissä! Ei kukaan voisi uneksiakaan katsellessaan tuota näennäisesti säteilevää olentoa, että niin iloiselta kuin hän ulkonaisesti näyttääkin, kätkee hän rinnassaan suuren surun, joka jäytää hänen elinjuuriaan."

IX LUKU.

Patty lohduttajana.

Tutkinto-aika lähestyi ja äänetön synkkyys oli vallannut koko oppilaitoksen. Tunnolliset oppilaat, jotka olivat työskennelleet ahkerasti koko vuoden, työskentelivät nyt kovemmin kuin koskaan ennen, ja huolimattomat oppilaat, jotka olivat kevytmielisesti leikitelleet koko vuoden, työskentelivät nyt epätoivoisella raivolla saadakseen edes jossain määrin korjatuksi entiset laiminlyöntinsä, siksi kunnes ratkaiseva hetki löi. Mutta Patty ei työskennellyt. Hänen koulunkäyntifilosofiansa perussääntö, jonka hän oli saavuttanut kolme- ja puolivuotisen persoonallisen kokemuksen kautta, oli se, että tutkintojen edellinen päivä ei ollut sopiva aika alottaa opiskeluja. Kukin on jo lukukauden aikana tehnyt opettajaansa hyvän tai huonon vaikutuksen sen mukaan, millaista harrastusta hän on osoittanut aineeseen ja tulos on yhtä selvä kuin jos arvosanat olisivat jo valmiiksi merkittyinä koulun arkistossa. Ja senvuoksi Patty, lukuunottamatta muutamia harvoja kohtia, jotka hän oli päättänyt opetella ainoastaan tutkintokautta varten, johdonmukaisesti laiminlöi sen "harkitun yleiskatsauksen", jota opettajat olivat suositelleet.

Hänen ystävänsä kuitenkin, vaikka kenties olivatkin yhtä filosofisia, mutta eivät yhtä johdonmukaisia, joutuivat aina silloin täydellisen pänttäysraivon valtaan; ja kun kenelläkään ei ollut silloin aikaa puhella Pattyn kanssa oli se hänelle sietämättömän ikävä aika. Hänen oma huonetoverinsa ajoi hänet ulos, kun hän nauroi ääneen nähdessään tämän hätääntyneen katseen; ja niinkuin maanpakolainen kierteli hän ystäviensä ovilla, joilla kaikilla oli ilmoitus "ylösotettu." Hän istuutui mietteissään ikkunalaudalle, kun hän yht'äkkiä muisti ystävänsä "nahkiaiset" n:ossa 321. Hän ei ollut tavannut heitä pitkään aikaan. Kun "nahkiaiset" olivat tavallisesti varsin huvittavia tutkintojen edellä, läksi hän kulkemaan pitkin käytävää, joka johti n:oon 321 ja hän näki heidänkin ovellaan kolmen tuuman korkuisilla kirjaimilla: "Ehdottomasti ylösotettu!!" Tämä tuntui lupaavan erittäin hauskaa ja hän veti niin äänekkään huokauksen, ettei se voinut olla kuulumatta oven läpi.

Lehtien käänteleminen ja paperin kahina taukosi äkkiä; nähtävästi he kuuntelivat, mutta eivät antaneet mitään elonmerkkiä itsestään. Patty kirjoitti muutamia sanoja ovessa riippuvaan muistiniteeseen ja poistui sitten jalkojaan kolistellen. Hetkisen kuluttua sipsutteli hän takaisin ja nojasi seinää vasten. Uteliaisuus pääsi huoneessa vallalle; ovi aukeni ja sieltä pisti esiin pää, joka etsien katseli ympärilleen.

"Oh, Patty Wyatt. Sinäkö se olit?" sanoi hän. "Me luulimme, että se oli Frances Stoddard, joka taas tahtoi selittämään itselleen geometriaa, ja olimme senvuoksi hiljaa. Tule sisään."

"Herranen aika, enhän toki. En minä tahdo tulla teitä häiritsemään. Teillä on tietysti hirveästi työtä."

"Nahkiainen" tarttui hänen käsivarteensa. "Patty, jos sinä vähänkin meistä pidät, niin tule sisään ja rohkaise meitä. Me olemme niin peloissamme, ettemme tiedä, mitä tehdä."

Patty antoi vetää itsensä kynnyksen yli. "En tahdo keskeyttää teitä", sanoi hän, "jos teillä on jotain tekemistä."

Huoneessa oli kolme tyttöä. Patty hymyili suopeasti nähdessään edessään kahdet pelästyneet kasvot. "Missä on lady Clara Vere de Vere?" kysyi hän. "Ei kai hän liene vain hukkaamassa kalliita viime hetkiä mihinkään kevytmielisiin huvituksiin."

"Hän on makuuhuoneessa toisessa kädessään geometria ja toisessa kreikan kielioppi, koettaen lukea molempia yhdellä kertaa."

"Pyytäkää hänen tulemaan tänne; tahtoisin antaa hänelle muutamia hyviä neuvoja"; ja Patty heittäytyi sohvalle ja katseli hymyillen huonetta, jossa sekä pöydät että tuolit olivat täynnä levällään olevia kirjoja…

"Oh, Patty, kuinka hauskaa nähdä sinua!" huudahti lady Clara ilmestyessään ovelle. "Yläluokkalaiset ovat kertoneet meille mitä hirveimpiä juttuja tutkinnoista. Eihän ne ole tosia, eihän?"

"Eihän mitä! Ei pidä uskoa sanaakaan siitä mitä he kertovat. Jos ne olisivat puoleksikaan tosia, niin he eivät olisi ikinä niitä läpäisseet itsekään."

Iloinen ilme levisi kaikkien kolmen kasvoille.

"Sinä osaat aina niin hyvin lohduttaa. Yläluokkalaiset ottavat asiat niin kevyesti, eivätkö?"

"Tottuuhan sitä ajan ollen melkein mihin tahansa", sanoi Patty. "Tutkinnot voivat olla huvittaviakin, jos vain osaa antaa oikeat vastaukset."

"Mutta me emme tiedä oikeita vastauksia!" sanoi yksi heistä valittaen ja pelästyen uudelleen. "Me emme tiedä kerrassaan mitään, ja huomenna on meillä latina ja ylihuomenna geometria."

"Oh, teidän täytyy ottaa koko asia hyvin filosofisesti." Ja Patty asettui mukavasti sohvalle tyynyjen varaan ja hymyili kevyen huolettomasti pelästyneille kuulijoilleen. "Esimerkkinä opintojen hyödyttömyydestä yhdennellätoista hetkellä, jollei ole tehnyt mitään työtä lukukauden aikana, tahdon kertoa oman kokemukseni kreikankielen tutkinnosta ensi vuotenani. Olin huonosti valmistautunut tullessani, enkä tehnyt mitään koko lukukaudella ja yhtään liioittelematta en tiennyt kerrassaan mitään. Kolme päivää ennen tutkintoja minä äkkiä käsitin tilanteen ja aloin ahmia kielioppia yötä päivää minkä kerkisin. Join mustaa kahvia pysyäkseni paremmin valveilla ja työskentelin kello kahteen saakka yöllä ja tuskin keskeytin vahvojen verbien pänttäämisen ateriainkaan ajaksi. Minä suorastaan ajattelin kreikaksi ja uneksin kreikaksi. Ja jos uskotte tai ette, niin kaiken tämän ponnistuksen jälkeen minä reputin kreikassa. Se järkytti minun uskoni opiskelun hyödyllisyyteen juuri ennen tutkintoja. En ole enää koskaan senjälkeen tehnyt niin, mutta en ole myöskään koskaan reputtanut. Minä uskon, että se riippuu kokonaan kohtalosta, pääseekö läpi vai ei ja sentähden minä en koskaan enää kiusaa itseäni."

"Nahkiaiset" katselivat lohduttomina toisiaan "Jos se on siis ennalta päätetty asia, niin me olemme hukassa."

Patty hymyili myöntävästi.

"Mutta minä olen kuullut, että ne lähettävät kotiin, erottavat koulusta, jos epäonnistuu useammin kuin määrätyt kerrat. Onko se niin?" kysyi lady Clara peloissaan.

"Kyllä se on totta", sanoi Patty; "kyllä niinkin on sattunut."

Lady Clara voivotteli. "Minä olen niin hirveän heikko geometriassa, Patty. Onko tutkinto hirveän ankara?"

"En muista siitä enää paljoakaan. Siitähän on jo niin pitkä aika kun minä olin ensikurssilainen, nähkääs. He koettivat etsiä kaikkein vaikeimmat teoreemit mitä voivat löytää: pyramiideja, jotka oli leikattu — en muista enää kuinka sitä kutsutaan — ja kaikenlaisia kuvioita, joista yksikin oli kuin etana, joka ryömii kuorestaan, paholaisen ruumisarkku sen teknillinen nimitys oli, jollen väärin muista. Ja — oh; sitten ne antavat teille alkuperäisiä — hirvittäviä alkuperäisiä teoreemia, jollaisia teillä ei ole koskaan ollut ennen; ja ne panevat pienen huomautuksen sivun yläkulmaan, että ne on suoritettava ensin, ja te tulette niin sekaisin koettaessanne ajatella niitä, että te ette voi ajatella ensinkään. Minä tiedän yhden tytön, joka kulutti molemmat tunnit koettaessaan miettiä yhtä alkuperäistä, mutta juuri kun hän oli valmis ja rupesi sitä kirjoittamaan, niin kello soi ja hänen täytyi antaa pois paperinsa keskeneräisenä. Eikä oikeastaan voi syyttää opettajaakaan siitä, ettei hän lukenut rivien välistä, sillä siinä ei ollut mitään rivejä, joiden välistä olisi voinut lukea; mutta oli tosiaankin sääli, sillä tyttö tiesi jokseenkin paljon — mutta hän ei voinut esittää sitä, kun aika kävi lyhyeksi."

"Aivan samoin on minun kanssani."

"Oh, aivan samoin on niin monen muun kanssa."

Seurasi hetken hiljaisuus ja "nahkiaiset" katselivat masentuneina toisiinsa. "Mutta tehän voitte elää sittenkin, vaikka reputattekin", jatkoi Patty vakuuttaen. "Toiset ovat tehneet samoin ennen teitä."

"Jos se olisi vain geometria — mutta me olemme peloissamme myöskin latinasta."

"Oh, latina! Sitä ei maksa vaivaa lukea, sillä teidän on kuitenkin mahdoton lukea kaikkea, ja jos te valitsette jonkun osan, niin on aivan varma, että se ei ole se, minkä he teille valitsevat. Paras keino on lukea loitsuja kirjalle, avata se sitten silmät ummessa ja lukea se sivu, mikä aukeaa. Jos sitten ette läpäise — kuten luultavasti käykin — niin voitte syyttää kohtaloa. Minun ensi vuotenani, jollen väärin muista, antoivat he yhden Emersonin tutkielman käännettäväksi latinaksi ja me emme edes ymmärtäneet mitä se merkitsi englanniksi."

Kaikki kolme katselivat taas peloissaan toisiinsa.

"Minä en ainakaan osaisi sitä."

"Enkä minä."

"Eikä kukaan muukaan", sanoi Patty.

"Me voimme reputtaa latinassa ja matematiikassa; mutta jos me reputamme vielä jossain muussa aineessa, niin olemme hukassa."

"Niin minäkin luulen", sanoi Patty.

"Ja minä olen hirveän heikko saksassa."

"Ja minä ranskassa."

"Ja minä kreikassa."

"Minä en tiedä mitään saksasta", sanoi Patty. "En ole opiskellut sitä koskaan. Mutta muistelen Priscillan sanoneen, että painetut tutkintopaperit eivät tulleet ajoissa ja Fräulein Scherin, jolla on hirveä käsiala, kirjoitti kysymykset taululle saksalaisilla kirjaimilla, joita oli aivan mahdoton lukea. Ranskassa oli luullakseni ensimäisenä kirjoitettava marseljeesi; siinä on seitsemän värssyä eikä kukaan ollut lukenut niitä ja marseljeesia te ette voi kirjoittaa valmistamatta. Mitä taas tulee kreikkaan, niin minä olen kertonut teille oman kokemukseni; olen varma, ettei mikään voi olla pahempi kuin se."

Kaikki kolme katsoivat nyt toisiinsa aivan toivottomina. "Nyt on enää englanti, terveysoppi ja raamatun historia jälellä."

"Englannista te ette voi tietää mitään. He voivat panna teidät kirjoittamaan jonkun sankarirunon jambisilla pentametreilla, jos te tiedätte, mitä ne ovat. Te olette riippuvaisia inspiratsionista, ettekä voi siis sitä opiskella."

"Minä toivon", huokasi lady Clara, "läpäiseväni terveysopin ja raamatun historian."

"Ei pidä olla kovin toivorikas", sanoi Patty. "Kaikki riippuu onnesta. Terveysopin luokka on niin suuri, että professorilla ei ole aikaa lukea kaikkien papereita; hän vain läpikäy nimiluettelon ja reputtaa joka kolmannentoista tytön. En ole aivan varma raamatun historiasta, mutta luulen, että siinä käy aivan samoin, sillä kun minä ensimäisenä vuotenani tein sellaisen erehdyksen, että annoin punaisella liidulla tehdyn Palestiinan kartan terveysopin professorille ja piirustukseni ruuansulatussysteemistä uskonnon professorille, niin ei kumpikaan huomannut sitä. Ne olivat kyllä koko lailla samannäköiset, mutta ei kuitenkaan niin paljon, ettei tarkemmin katsoessa olisi huomannut eroitusta. En voi muuta kuin toivoa, ettei kukaan teistä olisi kolmastoista."

"Nahkiaiset" tuijottivat toisiinsa kauhusta sanatonna ja Patty nousi. "No niin, hyvästi, lapsukaiseni, ja ennen kaikkea, älkää olko huolissanne. Olen iloinen, että olen voinut hiukan virkistää ja rohkaista teitä, sillä on hyvin tärkeätä onnistumiselle, ettei ole hermostunut. Ei pidä uskoa mitään typeriä juttuja, joita yläluokkalaiset teille kertovat", huudahti hän vielä olkansa yli: "he vain koettavat peloitella teitä."

X LUKU.

"Italian kautta."

Koulu on enemmän tai vähemmän itsekäs paikka. Jokainen on niin kiinni omissa asioissaan, ettei kukaan voi uhrata aikaansa naapurinsa hyväksi, ellei tämä voi tehdä jotain vastapalvelukseksi. Olivia Copeland ei nähtävästi voinut olla kenellekään miksikään hyödyksi. Hän oli niin hiljainen, että tuskin huomasi häntä olevankaan. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hänen kasvonsa olivat kovin miellyttävät ja hänen silmissään oli ilme, joka puuttui muilta "nahkiaisilta." Onnettoman sattuman kautta joutui hän samaan huoneeseen kuin lady Clara Vere de Vere ja Emily Washburn. Hän oli heistä vieras ja kummallinen ja hän taas puolestaan piti heitä raakoina ja vallattomina, ja koetettuaan viikon tai parin ajan kohteliaasti tutustua toisiinsa luopuivat molemmat puolet vihdoin kaikista lähentymisyrityksistään.

Vuosi kului eikä kukaan tiennyt tai ei ainakaan ollut huomaavinaan, että Olivia Copeland oli kotikipeä ja onneton. Hänen huonetoverinsa luulivat tehneensä velvollisuutensa pyytäessään häntä silloin tällöin mukaansa golfia pelaamaan tai luistelemaan (ja sen he voivat tehdä aivan huoletta, pelkäämättä saavansa hänestä epämieluista seuraa, sillä Olivia ei osannut kumpaakaan). Myöskin hänen opettajansa luulivat tehneensä velvollisuutensa häntä kohtaan kutsuessaan hänet eteensä luentojen jälkeen ja huomauttaessaan hänelle, etteivät olleet tyytyväisiä hänen työhönsä ja että hänen täytyi parantaa itsensä, jos tahtoi päästä läpi.

Englanninkielen opinnot olivat ainoat, joista hän ei ollut saanut huomautusta; mutta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen ainekirjoituksensa kulkivat kädestä käteen opettajien kesken, ja että he hänestä puhuessaan käyttivät nimitystä "tuo huomattava neiti Copeland." Opettajat olivat nimittäin sitä mieltä, että jos joku tyttö saa kuulla, että hän tekee hyvää työtä, niin hän heti lakkaa ja lepää laakereillaan; ja Olivia ei niin ollen päässyt selville, että hän oli huomattava. Hän vain huomasi, että hän oli onneton ja kaiken keskellä yksin, ja vuodatti kyyneleitä koti-ikävästä italialaista huvilaa esittävän taulun edessä, joka riippui hänen pulpettinsa yläpuolella.

Se oli Patty Wyatt, joka ensiksi keksi hänet. Patty oli pistäytynyt eräänä iltana "nahkiaisten" huoneeseen jollekin asialle (luultavasti lainaamaan metylialkoholia), ja sattumalta löytänyt pöydältä pakan englantilaisia ainekirjoituksia.

"Kenen nämä ovat? Saanko minä katsella niitä?" kysyi hän.

"Kyllä; voit lukea ne, jos tahdot", sanoi lady Clara. "Ne ovat Olivian, mutta hän ei pane pahakseen."

Patty käänteli huolettomasti lehtiä, ja sitten kun eräs otsikko sattui hänen silmiinsä, katsahti hän äkkiä ylös huvitetun näköisenä. "Caprin korallinpyytäjät! Mitä ihmeessä Olivia voi tietää Caprin korallinpyytäjistä?"

"Oh, hän asuu jossakin siellä lähellä — Sorrentossa", sanoi lady Clara välinpitämättömästi.

"Olivia Copeland asuu Sorrentossa!" huudahti Patty. "Miksi ette ole sanoneet sitä minulle ennemmin?"

"Minä luulin, että sinä tiesit sen. Hänen isänsä on taiteilija tai jotain sellaista. Hän on asunut Italiassa koko ikänsä; se on juuri se, mikä tekee hänet niin kummalliseksi."

Patty oli kerran itse viettänyt yhden aurinkoisen viikon Sorrentossa ja jo muisto siitä vaikutti häneen melkein päihdyttävästi. "Missä hän on?" kysyi hän kiihoittuneena. "Tahdon puhua hänen kanssaan."

"En tiedä, missä hän on. Ulkona kävelemässä, luultavasti. Hän menee aina yksin, eikä puhu koskaan kenellekään ja kun me pyydämme häntä tekemään jotain järkevää, kuten pelaamaan golfia tai luistelemaan, niin hän sulkeutuu huoneeseensa ja lukee Dantea italiaksi. Ajatelkaahan!"

"Vai niin, hän on varmaankin hyvin mielenkiintoinen!" sanoi Patty ihmeissään ja alkoi uudelleen lukea hänen aineitaan.

"Minusta nämä ovat loistavia!" huudahti hän.

"Hiukan kummallisia minun mielestäni", sanoi lady Clara.

"Mutta siellä on yksi jokseenkin hullunkurinen. Se luettiin luokalla — talonpojasta, joka kadotti aasinsa. Minä etsin sen"; ja hän selaili läpi koko pakan.

Patty luki sen hitaasti ja lady Clara katseli häntä sill'aikaa hiukan pettyneen näköisenä.

"Eikö se ole sinusta jokseenkin hyvä?" kysyi hän.

"Kyllä; minusta se on parhainta, mitä olen koskaan lukenut."

"Sinä et edes yhtään hymyillyt!"

"Mutta lapsi kulta, ei se ole hullunkurinen."

"Ei ole hullunkurinen! Mitä! Luokka suorastaan ulvoi sille."

Patty kohotti olkapäitään. "Teidän arvostelunne varmaankin tyydytti Oliviaa. Ja nyt on meillä jo helmikuu ja minä olen tuskin puhunut hänen kanssaan."

Seuraavana päivänä palatessaan luennolta näki Patty Olivia Copelandin pihamaan toisessa päässä nähtävästi lähdössä yksinäiselle kävelyretkelleen.

"Odota hetkinen, Olivia", huusi Patty hänelle. "Oletko menossa kävelemään? Saanko minäkin tulla?" kysyi hän saavutettuaan hänet.

Olivia suostui ehdotukseen silminnähtävästi hämillään, ja Patty asettui kulkemaan hänen rinnallaan. "Kuulin juuri eilen, että sinä asut Sorrentossa, ja tahtoisin keskustella kanssasi. Olin siellä kerran itse ja minusta se on maailman suurenmoisin paikka."

Olivian silmät loistivat. "Todellako?" huudahti hän. "Oh, kuinka hauskaa!" Ja ennenkuin hän huomasikaan kertoi hän Pattylle, kuinka hän oli tullut kouluun tehdäkseen isälleen mieliksi ja kuinka hän rakasti Italiaa ja vihasi Amerikaa; ja mitä hän ei kertonut yksinäisyydestään ja koti-ikävästään, sen Patty arvasi.

Hän käsitti heti, että tyttö oli huomattava ja päätti vastaisuudessa ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja tehdä hänet ystäväkseen. Mutta yläluokkalaisen aika menee niin kokonaan omiin harrastuksiin, että parina seuraavana viikkona hän hyvin vähän ehti olla uuden ystävänsä kanssa, paitsi joskus aivan pikimältään keskustella jonkun minutin käytävissä.

Eräänä iltana palasi hän Priscillan kanssa hyvin myöhään kaupungista ja he löysivät huoneen pimeänä ja tulitikkulaatikon tyhjänä.

"Odota hiukan, niin menen hakemaan tikkuja", sanoi Patty; ja hän koputti käytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle, missä asui "nahkiainen", jonka kanssa heillä oli lainaamistuttavuus. Hän tapasi omien "nahkiais"-ystäviensä joukossa lady Clara Vere de Veren ja Emily Washburnin. Heidän hyvin lähellä toisiaan olevista päistään ja hänen sisäänastuessaan syntyneestä hiljaisuudesta päätti hän heti, että jokin juorupuhe oli jäänyt kesken. Patty unohti huonetoverinsa odottavan pimeässä ja istuutui nojatuoliin nähtävästi aikoen jäädä sinne koko illaksi.

"Kertokaa minulle koko juttu, lapsukaiset", sanoi hän ystävällisesti.

"Nahkiaiset" katsoivat toisiinsa ja epäröivät.

"Uusi johtaja?" kysyi Patty, "tahi luokkakapina?"

"Se koskee Olivia Copeland'ia", vastasi lady Clara epävarmasti; "mutta en tiedä, pitäisikö minun puhua mitään."

"Olivia Copeland'ia?" ja Patty oikasihe paremmin istumaan, silmät uteliaisuutta loistaen. "Mitä Olivia Copeland on sitten tehnyt?"

"Hän on reputtanut ja —"

"Reputtanut!" Pattyn kasvot kalpenivat.

"Mutta minusta hän oli niin loistava!"

"Oh, hän on loistava; mutta, tiedätkö, hän ei voi saada sitä tuoduksi esiin; ja sitäpaitsi", lisäsi lady Clara tarkoitetulla painostuksella, "hänet oli peloitettu ennen tutkintoja."

Patty heitti häneen pikaisen katseen. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän.

Lady Clara oli ihastunut Pattyyn, mutta hän oli vain ihminen ja hän itsekin oli ollut pelästynyt. "No niin", selitti hän, "hän oli kuullut kaikellaisia juttuja — yläluokkalaisilta siitä, kuinka ankaria tutkinnot olivat ja mitä kaikkia hirveitä asioita saa kokea, jollei läpäise, ja ollen ulkomaalainen uskoi hän kaikki. Luonnollisesti minä ja Emily tiesimme enemmän; mutta hän oli aivan kuoleman peloissaan, ja —"

"Tytöt eivät reputa siksi, että he ovat peloissaan", sanoi Patty, "he reputtavat siksi, etteivät tiedä mitään."

"Olivia osasi viisi kertaa enemmän geometriaa kuin minä, ja minä menin läpi, mutta hän jäi."

Patty tuijotti äänetönnä lattiaan.

"Hän luulee, että hänet eroitetaan ja hän itkee parhaillaan juuri julmasti", huomautti Emily.

"Itkee!" sanoi Patty terävästi. "Miksi hän itkee?"

"Koska hänellä on paha olla, luulen ma. Hän on ollut ulkona kävelemässä ja kastunut sateessa, ja sitten hän myöhästyi päivälliseltä ja tultuaan löysi pöydältä nuo ilmoitukset tutkinnon tuloksista. Hän makaa siellä huoneessaan vuoteellaan ja hänellä on hysteerisiä kohtauksia ja kuumetta ja mitä kaikkea lieneekin. Hän pyysi meitä menemään pois ja jättämään hänet yksin."

Patty nousi. "Luulen, että menen rohkaisemaan häntä."

"Anna hänen olla yksin, Patty", sanoi Emily. "Minä kyllä tiedän, kuinka sinä rohkaiset ihmisiä. Jos sinä et olisi rohkaissut häntä ennen tutkintoja, niin hän ei olisi reputtanut."

"Minä en tiennyt hänestä mitään silloin", sanoi Patty hiukan äreästi; "ja joka tapauksessa", sanoi hän avatessaan oven, "minä en sanonut mitään, joka olisi vaikuttanut hänen läpäisemiseensä tavalla tai toisella."

Hän kääntyi Olivian huonetta kohti tuntien, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan puhdas. Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli kertonut noille ensikurssilaisille, mutta hänellä oli heikko aavistus, ettei se ollut liioin rohkaisevaa laatua.

"Tahtoisinpa oppia tietämään, milloin sopii tehdä pilaa ja milloin ei", tuumi hän itsekseen koputtaessaan ovelle.

Ei kuulunut mitään vastausta, jonka vuoksi hän avasi oven ja astui sisään. Hillitty nyyhkytys kuului makuuhuoneesta ja Patty epäröi.

Hän ei koskaan itkenyt itse ja hänestä tuntui aina epämieluisalta kun hän näki muiden tekevän niin. Jotakin oli kuitenkin tehtävä ja hän lähestyi ovea ja katsoi äänetönnä Oliviaa, joka oli heittäytynyt kasvot alaspäin vuoteelle. Kuullessaan Pattyn askeleet kohotti hän päätään ja heitti pelästyneen katseen tunkeilijaan ja sitten taas kätki kasvonsa tyynyihin. Patty sai käsiinsä paperiliuskan, jolle hän kirjoitti nopeasti "ylösotettu" ja kiinnitti sen oven ulkopuolelle, minkä jälkeen hän veti nojatuolin vuoteen viereen ja istuutui siihen kuin lääkäri, joka on tullut sairaskäynnille.

"No niin, Olivia", alkoi hän levollisella äänellä, "mikä nyt on hätänä?"

Olivia avasi kätensä ja näytti muutamia rypistyneitä papereita. Patty levitti ne auki ja nopeasti silmäili virallisia, painettuja paperiliuskoja:

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko saksassa (kolme tuntia).

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko latinassa (neljä tuntia).

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko geometriassa (yksi tunti).

Patty toimitti nopeasti yhteenlaskun, — "kolme ja yksi on neljä ja siihen neljä on kahdeksan", — ja rypisti otsaansa.

"Lähettävätkö ne minut kotiin, Patty?"

"Eihän toki, lapsukaiseni; toivon ettei. Sillä, joka on tehnyt niin hyvää työtä kuin sinä englanninkielessä, pitäisi olla oikeus reputtaa joka toisessa siunatussa aineessa, jos se häntä huvittaa."

"Mutta silloinhan eroitetaan, jos reputtaa kahdeksan tuntia; sinähän sanoit sen itse minulle."

"Ei pidä uskoa mitään, mitä minä olen sanonut", sanoi Patty vakuuttaen. "Minä en tiedä puolinakaan aikoina mitä minä puhun."

"En tahtoisi mitenkään, että minut lähetettäisiin kotiin ja isäni saisi tietää, että minä olen reputtanut, kun hän uhrasi niin paljon aikaa minua valmistaessaan"; ja Olivia alkoi itkeä uudelleen.

Patty laski kätensä hänen olalleen. "Mutta lapsi parka, sinähän olet aivan likomärkä ja väriset vilusta! Nouse ylös ja riisu kengät jaloistasi!"

Olivia nousi ylös, ja koetti vapisevin sormin avata kenkänsä nauhoja, mutta Patty ei malttanut odottaa, vaan tempasi ne auki ja heitti yhteen kasaan keskelle lattiaa.

"Tiedätkö, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän. "Sinä et itke sen tähden, että olet reputtanut, vaan siksi, että olet vilustunut, väsynyt, märkä ja nälkäinen. Riisu pois nuo märät vaatteet tällä minuutilla ja pue päällesi lämmin kylpypuku ja minä menen hakemaan jotain päivälliseksi."

"En tahdo mitään päivällistä", valitti Olivia, ja aikoi uudelleen hautaantua tyynyihin.

"Sinä käyttäydyt kuin pieni lapsi, Olivia", sanoi Patty tuimasti, "nouse ylös ja ole kuin — mies."

Kymmenen minuuttia myöhemmin palasi Patty onnistuneelta eräretkeltään ja asetti saaliinsa makuuhuoneen pöydälle. Olivia istui vuoteen reunalla ja katseli häntä välinpitämättömänä.

"Juo tämä", komensi Patty ojentaen hänelle höyryävän lasin.

Olivia nosti sen tottelevaisena huulilleen, mutta työnsi sen takaisin. "Mitä siinä on?" kysyi hän heikosti.

"Kaikkia mitä voin löytää, joka on kuumaa — kiniiniä, whiskya, Jamaica inkivääriä, yskänsiirappia ja hiukan turkinpippuria ja vielä jotain paria muuta ainetta. Se on minun oma keksintöni. Kun otat tämän, niin et vilustu."

"Minä — minä en usko tarvitsevani mitään."

"Juo se — joka tippa", sanoi Patty äkäisesti, ja Olivia sulki silmänsä ja nielaisi koko lasillisen.

"No", sanoi Patty ystävällisesti puuhaillen, "nyt minä rupean laittamaan päivällistä. Onko sinulla mitään, jolla voin avata nämät säilykepurkit? Ja hiukan metylialkohoolia? Sepä oli hauskaa. Laitamme kolme ruokalajia — säilykesoppaa, säilykepapuja ja säilykeinkivääriä — kaikki kuumina. Olipa luojan lykky, että Georgie Merriles oli New-York'issa, muuten hän ei olisi näitä minulle lainannut."

Suureksi hämmästyksekseen huomasi Olivia jo nauravansa (hän oli luullut, ettei hän hymyilisi enää koskaan) härppiessään soppaa hammasvesikupista, sylissään vadillinen höyryäviä papuja.

"Ja nyt", sanoi Patty, kun kolme ruokalajia oli nautittu ja hän oli peittänyt potilaansa vuoteeseen, "teemme taistelusuunnitelman. Mikä sai sinut reputtamaan latinassa?"

"En ollut lukenut sitä koskaan ennen kouluun tuloani ja kun minä kerroin neiti —"

"Tietysti; hän piti velvollisuutenaan reputtaa sinut. Sinun ei olisi pitänyt ilmaista sitä hänelle. Mutta ei sillä väliä. Siihen ei mene kauan, jos luet sen uudelleen. Kuinka sitten on saksan kanssa?"

"Saksa on hiukan vaikeaa sen tähden, että se on niin erilaista kuin italia ja ranska. Ja minä olen niin peloissani, kun hän kysyy minulta, ja —"

"No niin; luulen, että sinä ansaitsit tulla reputetuksi siinä. Voithan käydä sen läpi ja suorittaa keväällä. Kuinka sitten on geometrian laita?"

"Luulen, että osasin sen, mutta hän ei kysynyt sitä, mitä minä odotin ja —"

"Paha juttu, mutta sattuuhan sitä aina. Etkö voi sitä vähän parannella ja ottaa heti uutta tutkintoa?"

"Kyllä, olen varma, että voisin, mutta ne eivät anna minulle siihen tilaisuutta. Ne tahtovat lähettää minut ensin kotiin."

"Kuka on sinun opettajasi?"

"Neiti Prescott."

Patty rypisti otsaansa ja naurahti sitten. "Minä ajattelin, että jos se olisi ollut neiti Hawley, niin minä olisin voinut mennä selittämään hänelle asian ja pyytämään, että hän panisi sinulle uuden tutkinnon. Neiti Hawley on niin inhimillinen. Mutta neiti Prescott! Ei kukaan ihmettele, että sinä reputit. Minä itsekin pelkään häntä. Hän on ainoa nainen, joka on milloinkaan saavuttanut oppiarvon saksalaisessa yliopistossa ja hänelle ei ole mikään maailmassa minkään arvoinen paitsi matematiikka. Minä en usko sillä naisella olevan ensinkään sielua."

Patty pudisti päätään. "Pelkään, ettei paljoakaan hyödytä keskustella hänen kaltaisensa ihmisen kanssa. Jos hän kerran näkee jonkin totuuden, niin hän näkee sen aina. Mutta ei sillä väliä; minä koetan parastani. Kerron hänelle, että sinä olet vielä toistaiseksi huomaamaton matemaattinen nero; että se on vielä salassa, mutta jos hän tahtoo tutkia sinua uudelleen niin hän löytää sen. Sen luulisi vaikuttavan häneen. Rupea nukkumaan, äläkä ole huolissasi. Minä kyllä hoidan hänet."

"Hyvää yötä ja kiitos, Patty", kuului ystävällinen ääni peitteen alta.

Patty sulki oven ja seisoi hetkisen eteisessä harkiten asemaa. Olivia Copeland oli liian arvokas pois heitettäväksi. Koulu täytyi saada käsittämään, minkä arvoinen hän todella oli. Mutta se oli vaikeaa. Patty oli koettanut saada koulun käsittämään asioita jo aikaisemminkin. Neiti Prescott oli ainoa pelastuskeino, mitä hän voi ajatella, mutta neiti Prescott oli hyvin epävarma keino. Patty ei asettanut suuriakaan toiveita hänen luona käyntiinsä, mutta muutakaan neuvoa ei näyttänyt olevan… Hän ei voinut olla naurahtamatta itselleen. "Minähän käyttäydyn kuin 'nahkiainen'", ajatteli hän. "Mutta rohkeasti eteenpäin, Patty, vaikka vasten luotisadetta." Ja suomatta itselleen aikaa epäröimiseen juoksi hän nopeasti portaita ylös ja koputti neiti Prescottin ovelle. Vasta sitten, kun hän oli koputtanut, tuli hän ajatelleeksi, että olisi kenties ollut viisaampaa lykätä asia seuraavaan päivään. Mutta ovi aukeni ennenkuin hän ehti juosta pois ja hän huomasi jokseenkin hämmennyksissään kumartavansa neiti Prescottille, jolla oli kädessään, ei mikään matemaattinen teos, vaan tavallinen jokapäiväinen aikakauskirja.

"Hyvää iltaa, neiti Wyatt. Ettekö tahdo tulla sisään ja istuutua?" sanoi neiti Prescott erittäin ystävällisellä äänellä.

Patty vajosi syvään ruoko-nojatuoliin ja ennenkuin hän ehti oikein tointua ensimäisestä hämmästyksestään, huomasi hän tuttavallisesti rupattelevansa neiti Prescottin kanssa ja lausuvansa arvelujaan jatkuvan kertomuksen mahdollisesta julkaisemisesta tuossa aikakauskirjassa.

Neiti Prescott ei näyttänyt olevan ollenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta vierailusta, vaan jutteli kevyesti kaikenlaisista asioista ja naureskeli niinkuin kaikkien inhimillisin ihmisolento. Patty katseli häntä ihastuksissaan. "Hän on herttainen", ajatteli hän itsekseen ja alkoi tuumia, kuinka vanha hän mahtoi olla. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että neiti Prescottilla voisi olla ikää ollenkaan. Hän oli katsellut häntä enemmän samanlaisessa valossa kuin tieteellistä totuutta, joka kyllä on olemassa, mutta on ajasta ja paikasta aivan riippumaton. Hän koetti muistutella mieleensä jotakin juttua, mikä oli ollut puheenaiheena tyttöjen kesken hänen ensi vuotenaan. Hän muisti hyvin heikosti, että oli oltu tietävinään, että neiti Prescott oli ollut kerran rakastunut. Siihen aikaan Patty oli ivallisesti vastustanut sellaista olettamusta, mutta nyt hän oli puoleksi taipuvainen uskomaan sen.

Äkkiä, keskellä keskustelua, kello löi kymmenen ja Patty muisti asiansa, mitä varten hän oli tullut.

"Minä luulen", sanoi hän, "että Te olette utelias tietämään, mitä varten minä olen tullut tänne?"

"Minä toivon", sanoi neiti Prescott hymyillen, "että Te tulitte ainoastaan minua katsomaan, ilman mitään sen suurempaa syytä."

"Se tapahtuu seuraavalla kerralla — jos sallitte minun tulla uudelleen; mutta tänä iltana minulla oli toinen syy, jonka esittämistä minä pelkään Teidän pitävän tunkeilemisena — ja", lisäsi hän avomielisesti, "en tiedä, kuinka sen parhaiten esittäisin, että Te ette pitäisi minua tunkeilevana."

"Kertokaa se minulle kuinka tahansa ja minä koetan olla ajattelematta niin", sanoi neiti Prescott ystävällisesti.

"Ettekö ole ajatellut koskaan, että tytöt voivat joskus arvostella paremmin toistensa kykyä kuin opettajat?" kysyi Patty. "Minä tiedän erään tytön", jatkoi hän, "erään ensikurssilaisen, joka on jossakin suhteessa huomattavin henkilö, mitä olen koskaan tavannut. Luonnollisesti minä en ole aivan varma, mutta tahtoisin kuitenkin sanoa, että hän tulee olemaan jonakin päivänä erittäin hyvä englanninkielessä — niin hyvä, tiedättekö, että koulu voi olla ylpeä hänestä. No niin, tämä tyttö on reputtanut niin paljon, että minä pelkään hänen olevan vaarassa tulla lähetetyksi kotiinsa, ja koulu ei suorastaan voi menettää häntä. Minä en tietystikään tunne teidän sääntöjänne, mutta minusta näyttäisi kaikkein yksinkertaisimmalta antaa hänen suorittaa uusi tutkinto geometriassa heti paikalla — hän todellakin osaa sen, — ja ilmoittaa siitä sitten tiedekunnalle ja kehoittaa heitä antamaan hänelle uudet kokeet."

Patty esitti tämän hämmästyttävän pyyntönsä mitä asiallisimmalla tavalla ja neiti Prescottin suupielet vetäytyivät omituiseen hymyyn, kun hän kysyi: "Kuka on se tyttö, josta Te puhutte?"

"Olivia Copeland."

Neiti Prescottin ilme tuli vakavaksi ja hän näytti jälleen matematiikan opettajalta.

"Neiti Copeland ei saanut aikaan mitään tutkinnossaan, neiti Wyatt, ja se vähä, mitä hän on tuonut esiin lukukauden aikana, ei osoita mitään tavatonta kykyä. Olen pahoillani, mutta Teidän ehdotuksenne on mahdoton."

"Mutta neiti Prescott", huomautti Patty, "tyttöhän on työskennellyt niin epäedullisissa olosuhteissa. Hän on amerikalainen, mutta asuu ulkomailla, ja kaikki meidän tapamme ovat hänelle uusia. Hän ei ole koskaan ennen ollut päivääkään koulussa. Hänen isänsä valmisti hänet ja tietysti aivan toisella tavalla kuin toiset tytöt ovat tulleet valmistetuiksi. Hän on arka ja ollen tottumaton esiintymään luokalla hän ei tiedä, kuinka menetellä. Olen aivan varma, neiti Prescott, että jos Te tahtoisitte ottaa ja tutkia häntä itse, niin Te huomaisitte, että hän ymmärtää tehtävänsä — se on, jos antaisitte hänen ensin tottua olemaan pelkäämättä Teitä. Minä tiedän, että Teillä on hirveän paljon työtä, ja sen vuoksi minä pyydän ehkä liian paljon Teiltä", lopetti Patty anteeksipyytäen.

"Ei sen vuoksi, neiti Wyatt, sillä en minä tahdo arvostella oppilasta väärin; mutta minä en voi sille mitään, että luulen Teidän arvioineen liian suureksi neiti Copelandin kyvyn. Onhan hänellä ollut tilaisuus näyttää, mihin hän kykenee ja jos hän on reputtanut niin monessa aineessa kuin Te sanotte — Koulun täytyy ylläpitää arvoansa, ja tämänkaltaisissa kysymyksissä ei ole mahdollista ottaa huomioon yksityistä henkilöä."

Patty huomasi ponnistustensa raukeavan tyhjiin ja hän hapuili hädissään uutta puolustusta. Hänen silmiinsä sattui kehystetty kuva Amalfin vanhasta luostarista, joka riippui seinällä kirjahyllyn yläpuolella.

"Kenties olette asunut Italiassa?" kysyi hän äkkiä.

Neiti Prescott hätkähti hiukan. "En", vastasi hän, "mutta minä olen viettänyt jonkun aikaa siellä."

"Tuo kuva Amalfista tuolla sai minut ajattelemaan sitä. Olivia Copeland, tiedättekö, asuu siellä lähellä, Sorrentossa."

Neiti Prescottin silmiin ilmestyi omituinen kiilto ja hän näytti tulevan huvitetuksi asiasta.

"Se oli siten kun minä ensiksi tulin huomaamaan hänet", jatkoi Patty; "mutta hän ei herättänyt minun mielenkiintoani ennenkuin minä puhuin hänen kanssaan. Hänen isänsä on taiteilija ja tyttö on syntynyt Italiassa ja on ainoastaan kerran ennen pikku tyttönä ollessaan käynyt Amerikassa. Hänen äitinsä on kuollut ja hän asuu isänsä kanssa eräässä vanhassa huvilassa, joka sijaitsee Sorrentoon vievän, aivan meren rantaa kulkevan tien varrella. Hänellä ei ole koskaan ollut tyttöystäviä; ainoastaan isänsä ystäviä — taiteilijoita ja diplomaatteja ja senkaltaista väkeä. Hän puhuu italiaa, ja hän tuntee Italian taiteen ja politiikan, kirkolliset olot ja agraarilait ja kuinka kansa on verotettu, ja kaikki Sorrenton ympäristön talonpojat ovat hänen ystäviään."

"Hänen huonetoverinsa ovat aito amerikalaisia tyttöjä, jotka ovat innostuneet golf-peliin ja Richard Harding Davis'in juttuihin ja kaikkeen sellaiseen, mistä hän ei ole edes kuullutkaan mitään ennenkuin neljä kuukautta sitten. Hänellä on vesiväriluonnos huvilasta, jonka hänen isänsä on tehnyt. Se on valkea, marmoriseoksella päällystetty huvila terasseineen ja marmorikaiteineen ja kuvapatsaineen ja lehtokujineen ja suihkulähteineen puiston keskellä. Ajatelkaahan, neiti Prescott, että on kuulunut sellaiseen ympäristöön ja sitten äkkiä joutunut tämänkaltaiseen paikkaan ilman ystäviä tai ketään, joka ymmärtää tahi edes tuntee niitä oloja — ajatelkaahan, kuinka yksinäiseksi täytyy tuntea itsensä!"

Patty nojasi eteenpäin posket hehkuvina oman kaunopuheisuutensa vaikutuksesta. "Te tiedätte, mitä Italia on. Se on kuin jonkinlainen sairaus. Jos siihen kerran ihastuu, niin sitä ei voi koskaan unohtaa, eikä olla onnellinen ennenkuin on päässyt sinne takaisin. Ja Olivialle se on sitäpaitsi koti. Hän ei ole koskaan tuntenut muuta. On hyvin vaikea ensi alussa pitää mielessään matematiikkaa, kun uneksii koko ajan lehtokujista ja suihkulähteistä ja satakielen lauluista ja — ja kaikesta sellaisesta."

Hän lopetti raukeasti, sillä neiti Prescott äkkiä nojautui taapäin tuolissaan ja Pattystä näytti, että hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja hänen kätensä, jossa oli aikakauskirja, vapisi.

Patty punastui ja koetti ajatella, mitä hän oli sanonut. Hän puhui aina asioista, jotka loukkasivat ihmisten tunteita, ilman että hän sitä tarkoitti. Äkkiä tuo vanha juttu hänen ensi vuodeltaan iski hänen päähänsä. Hän oli ollut taiteilija ja elänyt Italiassa ja kuollut malariaan; ja neiti Prescott oli matkustanut Saksaan opiskelemaan matematiikkaa, eikä ollut sen koommin välittänyt kenestäkään. Se tuntui kyllä keksityltä, mutta voihan se olla tottakin. Oliko hän koskettanut sopimattomaan aiheeseen? mietti hän pahoillaan. Tietysti hän oli; se oli niin hänen tapaistaan.

Hiljaisuus tuli sietämättömäksi; Patty koetti keksiä jotain sanomista, mutta hänelle ei johtunut mitään mieleen ja hän nousi äkkiä.

"Olen pahoillani, että olen niin paljon kuluttanut Teidän aikaanne, Neiti Prescott. Toivon, etten ole ikävystyttänyt Teitä. Hyvää yötä."

Neiti Prescott nousi ja tarttui Pattyn käteen. "Hyvää yötä, rakkaani, ja kiitos, että tulitte minua katsomaan. Oli hauskaa saada kuulla Olivia Copelandista. Koetan tuumia, mitä voitaisiin tehdä hänen geometriansa suhteen, ja olisin iloinen saadessani tuntea hänet — ystävänä; sillä minäkin kerran olin ihastunut Italiaan."

Patty sulki oven hiljaa ja sipsutteli pimeän käytävän läpi huoneeseensa.

"Toitko sinä tikkuja?" kuului uninen ääni Priscillan makuuhuoneesta.

Patty säpsähti. "Oh, tikkuja!" naurahti hän. "En; ne minä unohdin."

"Minä en tiedä, että sinä olisit koskaan vielä suorittanut tehtävää, jota sinä olet lähtenyt toimittamaan, Patty Wyatt."

"Minä olen suorittanut kuitenkin jotain tänä iltana", vastasi Patty terävästi ja hiukan voitonriemuisella äänellä; "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuinka minä satuin sen tekemään", lisäsi hän avomielisesti itsekseen.

Ja hän meni vuoteeseen ja nukahti tietämättä, kuinka paljon hän oli saanut aikaan; sillä tietämättään hän oli laskenut perustuksen ystävyydelle, joka oli tekevä onnelliseksi yksinäisen oppilaan ja yhtä yksinäisen opettajan tulevaisuuden.

XI LUKU.

"Paikallisväri."

Muutamat yläluokkalaiset olivat keksineet uuden huvituksen lieventääkseen odotuksen tuottamaa ikävää päivällispöydässä, sill'aikaa kun Maggie oli keittiössä ruokaa noutamassa. Leikki oli nimeltään "paikallisväri", jonka se oli saanut Patty Wyattin kunniaksi hänen englanninkielen luennolla antamansa mainion määritelmän vuoksi: "Paikallisväri on se, mikä saa valheen näyttämään todelta." Leikin tarkoituksena oli nähdä, kuka voisi kertoa suurimman valheen ilman että se tulisi huomatuksi; ja yksi sen säännöistä vaati, että uhrit oli paljastettava ennenkuin he lähtivät pöydästä.

Patty oli leikin varsinainen alkuunpanija, mestaripelaaja ja sen lopullinen uhri. Itse parooni Munkhausen olisi ällistynyt muutamista hänen keksinnöistään, ja hän kertoi juttunsa sellaisella rehellisellä avomielisyydellä, että kaikkein liioitelluimmatkin niistä tulivat uskottaviksi.

Alkuperäisessä muodossaan olisi leikki voinut olla aivan viaton, mutta kun sääntöä ei aina kylliksi huolellisesti seurattu, alkoi koulussa liikkua mitä arveluttavimpia häväistysjuttuja.

Muutamana päivänä kun Patty pistäytyi erään "nahkiaisen" huoneeseen, tapasi hän siellä lapsukaiset innokkaassa keskustelussa kertomassa toisilleen kaikenlaisia juorupuheita.

"Minä kuulin eilen mitä hassunkurisimman jutun professori Winterista", piipitti yksi nuorimmista.

"Kerro se meille. Mikä se oli?" huusivat kaikki kuorossa.

"Minä tahtoisin kuulla jotain oikein hassua professori Winterista; hän on juhlallisimman näköinen mies mitä olen koskaan nähnyt", huomautti eräs toinen.

"No niin", alkoi yksi lapsukaisista, "hän näyttää aikoneen mennä naimisiin viime viikolla, ja kutsut oli lähetetty ja vieraatkin jo saapuneet, kun morsian tuli äkkiä katumapäälle."

"Todellako? Kuinka hassua!" huusivat kaikki yhteen ääneen

"Nii-in; ja papilla ei ollut muuta neuvoa kuin lykätä seremoniat tuonnemmaksi."

Pattyn veri jähmettyi. Hän tunsi jutun. Se oli hänen omia tuotteitaan.

"Mistä ihmeestä te olette kuulleet sellaisia järjettömyyksiä?" kysyi hän ankarasti.

"Kuulin Lucille Carterin kertovan sen Bonnie Connaughtin huoneessa eilisiltana", vastasi eräs tytöistä rohkeasti, varmana siitä, että hän oli kuullut sen luotettavasta lähteestä.

Patty julmistui. "Ja tietysti jok'ikinen tyttö, joka sen kuuli, on jo kertonut ainakin yhtä monelle muulle tytölle. No niin, siinä ei ole sanaakaan totta. Lucille Carter ei tiedä, mitä hän puhuu. Onpa se hauska juttu, eikö?" lisäsi hän ivallisesti. "Näyttääkö professori Winter siltä, että hän koskaan uskaltaisi esittääkään tytölle sellaista, vielä vähemmin naida hänet?" Ja hän asteli ylväästi huoneesta ja kiiruhti Lucille Carterin luokse.

"Lucille", sanoi Patty, "mitä sinä oikeastaan ajattelet levittäessäsi tuota juttua professori Winterista?"

"Itsehän sinä sen kerroit minulle", vastasi Lucille.

"Minä kerroin sen sinulle!" sanoi Patty suuttuneena. "Mutta sinä kananpää, et kai tarkoita, että sinä uskoit sen. Minähän leikin 'paikallisväriä'."

"Mistä minä sen tiesin? Sinä kerroit sen niinkuin se olisi ollut totta."

"Luonnollisesti", sanoi Patty; "sehän on pelin tarkoitus. Sinä et olisi uskonut minua, jollen minä olisi tehnyt niin."

"Mutta sinä et sitten sanonut, ettei se ollut totta. Sinä et noudattanut sääntöä."

"Minä en pitänyt sitä tarpeellisena. En olisi milloinkaan luullut, että kukaan uskoisi niin järjetöntä juttua."

"En minä voi käsittää, kuinka se voisi olla minun syyni."

"Tietysti se oli sinun syysi. Sinun ei pitäisi levittää pahanilkisiä juttuja koulusta: se on loukkaavaa. Juttua kerrotaan parhaillaan kaikkialla ja professori Winter on luultavasti kuullut sen itsekin. Hän reputtaa teidät jok'ikisen loppututkinnossa kostoksi siitä; katsohan vain, eikö hän tee sitä." Ja Patty läksi pois jättäen omantunnon vaivaaman ja suuttuneen Lucillen yksikseen.

Noin kuukautta ennen "paikallisvärin" esiintymistä oli Patty antautunut uuteen toimintaan, jota hän nimitti puolueettomasti "yleisen mielipiteen muovailemiseksi" ja "sanomalehdistön kohottamiseksi." Hänestä oli nimittäin tullut "Saturday Evening Post-Despatch'in" kirjeenvaihtaja.

Seuraava päivä senjälkeen kun Pattyllä oli tuo tavallista kiivaampi sananvaihto Lucillen kanssa, sattui olemaan perjantai ja Pattyllä oli kova työ viikottaisessa "yleisen mielipiteen muovailemisessaan." Oli ollut kovin kuiva viikko, eikä ollut mistä kirjoittaa seuraavan päivän numeroon.

Hän meni uudelleen tutkimaan ilmoitustaulua ja keksi siellä uuden ilmoituksen, joka oli edellisellä kertaa jäänyt häneltä huomaamatta:

"Perjantaina, tammik. 17 p:nä. Professori James Harkner Wallis Lick Observatory'sta luennoi kello kahdeksan aineesta 'Tähtisysteemiteoriat'."

Patty katseli välinpitämättömänä ilmoitusta, tuntematta vähintäkään mielenkiintoa tähtisysteemiteorioihin. Lyhyessä selostuksessa luennoitsijasta, joka oli liitetty ilmoitukseen, huomautettiin kuitenkin, että professori Wallis oli yksi enimmin tunnettuja nykyään eläviä tähtitieteilijöitä ja oli tehnyt huomattavia alkuperäisiä keksintöjä.

"Jospa tietäisin jotain tähtitieteestä", ajatteli hän epätoivoissaan, "niin voisin kirjoittaa hänestä huomiseen numeroon."

Eräs Pattyn tutuista sattui juuri tulemaan ilmoitustaulun luo.

"Oletko koskaan kuullut tuosta miehestä?" kysyi Patty osoittaen ilmoitusta.

"En koskaan; mutta minähän en lue tähtitiedettä."

"En minäkään", sanoi Patty; "olisipa hauska kuulla, kuka hän on?" lisäsi hän ajatuksissaan. "Hän näyttää olevan hyvin kuuluisa, ja haluaisin todellakin tietää hänestä jotain."

Tytön silmät lensivät hämmästyksestä selälleen. Tällainen puhe Pattyn suusta ei hänestä tuntunut ollenkaan sopivan yhteen hänen maineensa kanssa: ja joka kerta kun hänen läsnäollessaan vakuutettiin, että Patty oli loistava ainoastaan pintapuolisesti, puolusti hän pontevasti, että Patty oli paljon syvällisempi kuin moni luulikaan. Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten; "Lucille Carter lukee tähtitiedettä; hän varmaankin tietää hänestä."

"Aivan niin. Sen olen unohtanut"; Ja Patty kiiruhti Lucillen huoneeseen.

Hän tapasi siellä ison joukon tyttöjä istumassa siellä täällä ympäri huonetta, keskustellen Maeterlinckin murhenäytelmistä.

"Mitä täällä on?" kysyi Patty. "Jotkin kekkerit?"

"Oh, ei", vastasi Lucille; "ainoastaan näytelmäteorian oppikurssin ylimääräinen istunto. Älä ole peloissasi; täällä on myöskin sinun huonetoverisi istuen ikkunapenkillä."

"Hei, Pris. Mitä sinä täällä teet?"

"Olen tietysti vierailulla. Mitä sinä sitten teet? Luulin sinun kirjoittavan artikkeliasi joutuaksesi kanssani kaupunkiin päivällisille."

"Niin teinkin", sanoi Patty, "mutta alkoi tuntua niin yksinäiseltä."

Keskustelun käännyttyä jälleen Maeterlinckiin käytti Patty tilaisuutta hyväkseen ja kysyi Lucillelta: "Kuka se tähtitieteilijä on, joka aikoo luennoida tänä iltana? Hän on oikein kuuluisa, eikö?"

"Hyvin kuuluisa", sanoi Lucille. "Professori Phelps puhui hänestä joka päivä viime viikolla."

"Mutta missä sitten on tuo Lick'in observatorio?" kysyi Patty. "En voi kuolemaksenikaan, muistaa, onko se Californiassa vai missä maailman ääressä."

Lucille mietti hetkisen. "Se on Dublinissa."

"Dublinissa, Irlannissa?" kysyi Patty hiukan ihmeissään. "Olisin voinut vaikka vannoa, että se on Californiassa. Oletko varma, että tiedät, missä se on, Lucille?"

"Tietysti minä olen varma. Olihan meillä siitä puhe luennoilla kolme päivää sitten. Californiassa! Oletko sinä hullu, Patty. Minun mielestäni sinä tekisit viisaasti, jos rupeaisit lukemaan tähtitiedettä."

"Myönnän sen", sanoi Patty hiljaa. "Olin jo vähällä alkaakin, mutta kuulin, että se oli hirveän vaikeaa ja ajattelin, että viimeisenä vuonna saa ottaa jotain helpompaa. Mutta, tiedätkö, on niin kummallista tuon Lickin observatorion kanssa, sillä minä tosiaankin tiedän siitä jotain — luin siitä sanomalehtiartikkelin joku aika sitten; mutta minä en tiedä, kuinka minä sain siitä käsityksen, että se olisi Yhdysvalloissa. Siitä nyt taas näkee, ettei voi koskaan olla mistään aivan varma."

"Ei", sanoi Lucille; "kyllä se niin on."

"Onko se Dublinin yliopiston yhteydessä?" kysyi Patty.

"Varmaankin se on siellä", vastasi Lucille.

"Ja tämä tähtitieteilijä sitten", jatkoi Patty lämmeten, "on luultavasti irlantilainen."

"Luonnollisesti", sanoi Lucille. "Hän on hyvin tunnettu."

"Mitä hän on tehnyt?" kysyi Patty. "Ilmoitustaululla oli, että hän on tehnyt muutamia huomattavia keksintöjä."

"Niin", sanoi Lucille miettien, "hän on keksinyt Saturnuksen renkaat ja linnunradan."

"Saturnuksen renkaat! Niinkö, minä luulin, että ne oli keksitty jo aikoja sitten. Sitten hän on hirveän vanha mies. Minä muistelen lukeneeni niistä jo silloin, kun olin sylilapsi."

"Siitä onkin jo hyvän aikaa", sanoi Lucille. "Kahdeksan tai yhdeksän vuotta vähintäinkin."

"Ja linnunradan!" jatkoi Patty hiukan epäillen, "Minä en voi käsittää, kuinka ihmiset ovat voineet olla keksimättä sitä jo kauan sitten. Minä olisin voinut tehdä sen itsekin, vaikka en tahdo väittää tietäväni mitään tähtitieteestä."

"Niin, luonnollisesti", kiiruhti Lucille selittämään, "luonnollisesti ilmiö on huomattu jo ennenkin, vaikka siihen ei ole kiinnitetty mitään huomiota."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Patty tehden salaa muistiinpanoja. "Hän varmaankin on hirveän huomattu mies. Kuinka hän on sattunut tekemään kaiken tämän?"

"Hän nousi ylös ilmapallossa", sanoi Lucille.

"Ilmapallossa! Kuinka hullunkurista!" huudahti Patty. "Ne käyttävät paljon enemmän ilmapalloja Europassa kuin täällä."

"Minä luulen, että hän on tuonut ilmapallonsa mukanaan Amerikaan", sanoi Lucille. "Hän ei koskaan matkusta ilman sitä."

"Mitä hyötyä hänellä on siitä?" kysyi Patty. "Minä luulen", jatkoi hän, esittäen oman selityksensä, "että hän pääsee sillä lähemmäs tähtiä."

"Se on epäilemättä ainoa järkevä selitys", sanoi Lucille.

"Minun mielestäni hän voisi nousta sillä ylös täälläkin", huokasi Patty. "Tiedätkö vielä muita mielenkiintoisia seikkoja hänestä?"

"E-en", sanoi Lucilla. "En voi muistaa mitään muuta tällä hetkellä."

"Hän on todellakin mielenkiintoisin professori, mitä tiedän", sanoi Patty, "mutta kummallista, etten ole kuullut hänestä koskaan ennen."

"Taitaa olla niin monta muuta asiaa, mistä sinä et ole koskaan kuullut", huomautti Lucille.

"Niin", myönsi Patty, "onhan niitä."

"No, Patty", sanoi Priscilla ilmestyen siihen toiselta puolen huonetta, "jos aiot lähteä minun kanssani päivällisille, niin on parasta, että lopetat sen ilvehtimisen Lucillen kanssa ja menet kotiin lopettamaan työsi."

"Aivan niin", sanoi Patty nousten ylös. "Hyvästi, tytöt. Ja kiitos tiedonannoiltasi, Lucille."

* * * * *

Seuraavana maanantai-iltana tulivat Patty ja Priscilla parin, kolmen toisen tytön kanssa kotiin järveltä, helistellen luistimiaan käsivarrellaan.

"Tulkaa sisään, tytöt, niin saatte kuumaa teetä", sanoi Priscilla, kun he olivat saapuneet ovelle.

"Täällä on kirje Pattylle", sanoi Bonnie Connaught, siepaten sen pöydältä. "Hirveän virallisen näköinen. Avaa se, Patty, niin saamme nähdä, missä aineessa olet reputtanut."

"Hyvänen aika!" sanoi Patty, "luulen, että se jo olisi ollut voitettu kanta."

He kerääntyivät Pattyn ympärille ja lukivat kirjeen hänen olkapäänsä yli. Patty'lla ei ollut mitään salaisuuksia.

Observatooriolla, tammikuun 20 p:nä.

Neiti Patty Wyatt.

Rakas neiti Wyatt!

Olen saanut tietää, että Te olette Saturday Evening Post-Despatch'in kirjeenvaihtaja ja rohkenen huomauttaa Teille siitä jokseenkin törkeästä erehdyksestä, joka sattui viime viikon numerossa. Te kerroitte, että Lickin observatoorio on Dublin'issa Irlannissa, vaikka se, kuten lienee yleisesti tunnettu, sijaitsee lähellä San Franciscoa, Kaliforniassa. Professori James Harkner Wallis ei ole irlantilainen, vaan amerikalainen. Vaikka hän onkin tehnyt muutamia hyvin huomattavia keksintöjä, ei hän ole Saturnuksen renkaiden eikä linnunradan keksijä.

Suurimmalla kunnioituksella

Howard D. Phelps.

"Se on professori Phelps'ilta — mitä hän tarkoittaa?" kysyi Twin hämmästyneenä.

"Oh, Patty", huudahti Priscilla, "et kai tarkoittane, että sinä todellakin uskoit koko sen moskan?"

"Luonnollisesti minä sen uskoin. Mistä minä tiesin, että hän valehteli."

"Ei hän valehdellut. Miksi sinä käytät niin hävytöntä kieltä."

"Tahtoisinpa tietää miksikä te sitä sitten kutsutte?" sanoi Patty vihaisesti.

"Paikallisväriksi, rakkaani, juuri paikallisväriksi."

"Miksi te ette sanoneet sitä minulle?" valitti Patty.

"Emmehän me voineet ajatellakaan, että sinä uskoit häntä. Luulimme, että teit pilaa koko ajan."

"Mikä on hätänä, Patty? Mitä sinä olet tehnyt?" kysyivät toiset uteliaina.

"Oh, kerro heille", sanoi Patty katkerasti. "Kerro jokaiselle, jonka näet; huuda se kaikille observatoorion tornista; kohta sen kuitenkin tietää koko koulu."

Priscilla selitti asian juurta jaksain. Ja mitä pitemmälle hän tuli sitä enemmän tapauksen hullunkurinen puoli rupesi häntä huvittamaan. Kun hän oli lopettanut olivat kaikki — Pattya lukuunottamatta — puhjenneet hysteeriseen nauruun.

"Pikku toimittaja parka", nauroi Priscilla.

"Missä se on, Patty — se sanomalehti?" kysyi Bonnie.

"Minä heitin sen pois" sanoi Patty äreästi.

Priscilla etsi sen esiin paperikorista, ja kaikki neljä kävivät ahnaasti sen kimppuun:

'Irlannin kuuluisa tähtitieteilijä viettää muutamia viikkoja Amerikassa luennoiden huomatuimmissa oppilaitoksissa Saturnuksen renkaiden keksimisestä, jonka hän on suorittanut nousemalla ilmapallolla kolmentuhannen jalan korkeuteen. — Vaikka tämä on hänen ensimäinen käyntinsä Yhdysvalloissa puhuu hän englantia ainoastaan hiukan murteellisesti. — Vanhan Irlannin uskollinen poika.'

"Patty, Patty! Kuinka sinä voit olla niin herkkäuskoinen?"

"Professori James Harkner Wallis'in vanhemmat tulevat varmaan kirjoittamaan Prexylle, että heidän poikansa ei voi luennoida täällä kauempaa, jos häntä kohdellaan tällä tavalla."

"Se on hirveää!" sanoi Bonnie Connaught.

"Sitten kun olette lopettaneet nauramisen niin sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä."

"Sano professori Phelps'ille, että se oli kirjoitusvirhe."

"Minusta te tytöt olette hirveitä, kun viitsitte vielä nauraa, vaikka minut luultavasti erotetaan koulusta juuri tällä minuutilla."

"Ei opettajain kokous ole ennenkuin vasta kello neljältä", sanoi Bonnie.

Patty istuutui pulpetille ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Patty", sanoi Priscilla, "et kai sinä vain itke?"

"En", sanoi Patty äreästi, "minä mietin."

"Sinä et voi koskaan miettiä mitään, joka voisi selittää tämän."

Patty katsahti ylös silmät säteilevinä. "Minä kerron hänelle totuuden."

"Älä tee mitään ajattelematonta", huudahti Twin.

"Se on luonnollisesti ainoa, mitä sinä voit tehdä", sanoi Priscilla. "Istu alas ja kirjoita hänelle kirje, ja minä lupaan olla nauramatta kunnes olet saanut sen valmiiksi."

Patty nousi ylös. "Luulen", sanoi hän, "että menen tapaamaan häntä."

"Ei, ei. Kirjoita hänelle kirje. Se on paljon helpompaa."

"Ei", sanoi Patty arvokkaasti. "Luulen, että olen velvollinen selittämään hänelle asian henkilökohtaisesti. Onko minun tukkani hyvin? Jos te tytöt kerrotte tämän yhdellekään siunatulle sielulle ennenkuin minä tulen takaisin, niin en kerro teille sanaakaan siitä, mitä hän sanoo", lisäsi hän sulkiessaan oven.

Patty palasi puoli tuntia myöhemmin, juuri kun tytöt olivat rupeamaisillaan juomaan teetä. Hän tähysteli ympäri hämärtyvää huonetta. Löytäen siellä ainoastaan neljät odottavat kasvot heittäytyi hän veltosti sohvalle ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan höyryävän kupin.

"Mitä hän sanoi? Miksi sinä viivyit niin kauan?"

"No niin", sanoi Patty, "kerroin hänelle aivan niin kuin asia on. En salannut mitään — kerroin myöskin jutun professori Winterin morsiamesta."

"Oliko hän äreä vai nauroiko hän?"

"Hän nauroi", sanoi Patty, "niin että luulin hänen putoavan tuoliltaan ja minä katselin huolestuneena ympärilleni löytääkseni vähän vettä ja soittokellon. Hänellä on todellakin hämmästyttävä huumorin taju ollakseen koulun opettaja."

"Oliko hän herttainen?"

"Kyllä," sanoi Patty; "hän oli suorastaan rakastettava. Ja lopuksi minä kysyin häneltä, voisinko vielä alkaa opiskella tähtitiedettä, ja hän sanoi, että se voisi tuntua vaikealta alkaa toisella lukukaudella; mutta minä sanoin hänelle, että halusin työskennellä ja hän sanoi, että minulla oli todellakin huomattava taipumus selittää ilmiöitä ja että jos minä puhuin tosissani, niin hän olisi hyvin iloinen, jos tulisin hänen luennoilleen."

"Sinullahan on enemmän rohkeutta kuin minä luulinkaan," sanoi Bonnie. "Minä en olisi koskaan voinut mennä selittämään sitä tuolle miehelle."

Patty hymyili hiljaa. "Kun Teillä on jotain selitettävää naiselle," sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi selittänyt luonnon lakia, "niin on parempi kirjoittaa kirje; mutta kun on kysymyksessä mies, niin selittäkää aina henkilökohtaisesti."

XII LUKU.

Seuratapojen vaatimukset.

"Jos minä olisin ollut laatimassa seurustelusääntöjä", sanoi Patty, "niin olisin määrännyt vieraskäynnit suoritettaviksi vuoden kuluttua kutsun saannista ja vielä lopuksi myöntänyt kolmen päivän odotusajan."

"Jossa tapauksessa", sanoi Priscilla, "sinä olisit päässyt kokonaan käymästä vierailulla rouva Millard'in luona."

"Juuri niin", sanoi Patty.

Rouva Millard — tuttavallisemmin kutsuttu nimellä rouva Prexy — kutsui vuosittain ylimmän luokan oppilaat luokseen päivälliselle kymmenen hengen ryhmissä. Patty oli silloin, kun hänen vuoronsa oli, sattunut olemaan sairaalassa, mutta piti nyt velvollisuutenaan tehdä tuon vierailun jälkeenpäin, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin.

"Luonnollisesti", sanoi hän, "minä voin käsittää, että odotetaan vierailulle silloin, jos on jossakin toimessa tai ottaa osaa yhteisiin aterioihin; mutta minä en voi ymmärtää, minkä tähden rauhallisen kansalaisen, saatuaan aivan haluamattoman kutsun, täytyy pitää velvollisuutenaan pukeutua parhaaseen pukuunsa ja parhaaseen hattuunsa ja hansikkaihinsa mennäkseen vierailulle ihmisten luo, joita tuskin tuntee. Otaksukaamme esimerkiksi, että jokainen nainen, jonka olen tavannut tässä kaupungissa, saisi äkkiä päähänsä kutsua minut päivällisille. Silloin minä saisin istua ja kirjoittaa vähintäin sata anteeksipyyntöä, ja sitä paitsi tehdä ainakin sata vieraskäyntiä seuraavien kahden viikon kuluessa. Selkäpiitäni karmii ajatellessani sitä."

Tämän keskustelun kestäessä oli Georgie Merriles loikonut sohvalla lukien, mutta kun lopulta alkoi pimetä, heitti hän haukotellen kirjan kädestään ja meni tähystelemään akkunasta ulos. Joukko tyttöjä tuli polkua pitkin järveltä iloisesti nauraen ja luistimiaan kalistellen. Hämärä kietoi vähitellen verhoonsa lumiset puut, joiden lomitse alkoi vähitellen tuikahdella tulia läheisistä rakennuksista ja likimäisimpänä ja selvimmin näkyvinä kohosivat johtajattaren asunnon epäsäännölliset ääriviivat.

"Patty", sanoi Georgie painaen nenäänsä akkunaruutua vasten, "jos sinä tahdot todellakin päästä tuosta vierailusta, niin nyt on otollinen aika. Rouva Millard on juuri mennyt ulos."

Patty syöksyi heti makuuhuoneeseensa ja alkoi nopeasti tempoa auki piirongin laatikoita. "Priscilla" huusi hän hätääntyneellä äänellä, "muistatko, missä minä olen säilyttänyt käyntikorttejani?"

"Kello on kymmenen minuuttia yli kuuden, Patty; et sinä voi mennä nyt."

"Voin kyllä. Yhdentekevää, mikä aika se on, niin kauan kun hän on ulkona."

"Et ainakaan golf-puvussa!"

Patty epäröi hetkisen. "No niin, palvelija voisi mahdollisesti kertoa hänelle. Minä otan päähäni hatun", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi todellakin tehnyt suuren myönnytyksen. Pengottuaan vielä hetkisen piirongin laatikoissa, ilmestyi hän huoneeseen päässään nauhoilla koristettu musta samettihattu ja päällään sininen golf-hame, punainen pusero ja sen päällä ruskea lyhyt takki ja jalassaan hyvin likaiset ja suuret kengät.

"Patty, sinä olet häpeäksi huoneellemme!" huusi Priscilla. "Et kai tahtone uskotella meille, että aiot mennä rouva Millardin luo lyhyessä hameessa ja noissa hirvittävissä luistelukengissä?"

"Palvelija ei katsele minun jalkojani; minä olen niin kaunis yläpuolelta;" ja Patty paiskasi oven kiinni jälessään.

Priscilla ja Georgie ryntäsivät akkunaan seuratakseen tapahtumain kulkua.

"Katsohan!" huudahti Priscilla. "Siellä menee rouva Millard takaoven kautta sisään."

"Ja tuolla on Patty. Hyvänen aika, miten hullunkuriselta hän näyttää!"

"Kutsutaan hänet takaisin", huusi Priscilla, koettaen rajusti repiä auki akkunaa.

"Anna hänen mennä", naurahti Georgie, "sitä hauskempaa siitä vaan saamme."

Samassa aukeni akkuna. "Patty, Patty!" huusi Priscilla.

Patty käännähti ympäri ja heilutti iloisesti kättään… "En voi pysähtyä nyt — tulen takaisin tuossa tuokiossa;" ja hän hävisi kulman taakse.

Päivällinen oli jo puoleksi ohi ja pöydässäolijat olivat lopettaneet keskustelunsa Pattyn vierailusta kun tuo nuori nainen äkkiä ilmestyi sisään veitikkamaisesti hymyillen ja kysyi, millaista soppaa he olivat syöneet.

"Papusoppaa; mutta se ei ollut mitään erikoisen hyvää", sanoi Georgie kärsimättömänä. "No, kuinka kävi? Oliko sinulla hauska vierailu?"

"Ei, Maggie, minä en välitä tänään sopasta. Tuo minulle jotain paistia, ole hyvä."

"Patty!" huusivat kaikki kuorossa, "mitä tapahtui?"

"Oh, pyydän anteeksi", sanoi Patty makeasti. "Kyllä, kiitos, minulla oli sangen miellyttävä vierailu. Tahdotko ojentaa minulle leipää, Lucille?"

"Patty, sinä olet inhottava", sanoi Georgie, "kerro pian mitä tapahtui."

"No niin", aloitti Patty vetelästi, "minä kysyin palvelijalta: 'Onko rouva Millard kotona?' ja hän sanoi minulle (edes hymyilemättä), 'en tiedä varmaan, neiti; olkaa hyvä ja astukaa salonkiin, niin minä menen katsomaan.' Aioin sanoa hänelle, ettei hänen tarvinnut vaivata itseään, koska tiesin, ettei hän ollut kotona; mutta ajattelin sitten, että ehkä näyttäisi paremmalta, jos odottaisin ja antaisin hänen itsensä ottaa siitä selvän. Astuin sisään ja istuuduin valkoisella ja vaaleanpunaisella kirjailtuun Ludvig neljännentoista-tyyliseen tuoliin. Siellä oli suuri peili vastapäätäni ja minulla oli hyvää aikaa tutkia pukuni tekemää vaikutusta, joka, se minun täytyy myöntää, oli jonkun verran sekainen."

"Jonkun verran", toisti Georgie.

"Aloin tulla odottaessani jonkun verran hermostuneeksi", jatkoi Patty, "sillä pelkäsin jonkun perheenjäsenen tulevan sattumalta sisään, kun palvelija astui samassa huoneeseen ilmoittaen, että Rouva Millard tulee aivan heti."

"Ensimäinen ajatukseni oli paeta; mutta palvelija vartioi ovea ja rouva Prexyllä oli minun käyntikorttini. Kun minä mielipuolisuuden raivolla koetin miettiä pätevää syytä pukuni puolustukseksi, astui rouva sisään ja minä nousin ja tervehdin häntä ystävällisesti, voisipa melkein sanoa hellätunteisesti. Puhuin hyvin nopeaan ja koetin hypnotisoida häntä niin, että hän katsoisi minua ainoastaan kasvoihin; mutta se oli turhaa; minä näin hänen katseensa liukuvan alaspäin ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli saapunut minun kenkiini asti."

"Salaaminen ei ollut enää kauemmin mahdollinen", jatkoi Patty. "Minä heittäydyin hänen armoilleen ja tunnustin koko kirotun totuuden. Millaista jäätelöä se on", kysyi hän kumartuen eteenpäin ja kurkistaen ohikulkevan palvelustytön jälkeen. "Ei kai vain taaskin vadelmajäätelöä!"

"Ei; se on vaniljaa. Eteenpäin, Patty."

"No niin, missä olinkaan?"

"Sinä olit juuri kertonut hänelle totuuden."

"Aivan niin. Hän sanoi, että hän oli aina halunnut nähdä oppilaita sellaisina kuin he olivat jokapäiväisessä elämässään, ja hän oli hyvin iloinen tästä onnellisesta sattumasta. Samassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja hän pyysi minua jäämään — aivan vaati, ja sanoi, että kun olin silloin sairaalassa kun minun piti tulla, niin nyt oli sopiva tilaisuus sensijaan jäädä." Patty katseli ympäri pöytää iloisesti hymyillen.

"Mitä sinä sanoit? Kieltäydyitkö?" kysyi Lucille.

"En; minä suostuin ja olen siellä parhaillaankin, syöden paté de foie gras."

"Ei, mutta todellakin, Patty; mitä sinä sanoit?"'

"No niin, minä kerroin hänelle, että tänään oli meillä jäätelö-ilta, ja etten mitenkään tahtonut jäädä siitä pois, mutta että huomenna on lammas-ilta, josta minä en paljoakaan välitä ja jos hän tahtoisi siirtää kutsunsa huomiseen, niin minä ottaisin sen vastaan mitä suurimmalla mielihyvällä."

"Patty", huudahti Lucille kauhuissaan, "sinä et sanonut niin!"

"Hiukan vaan paikallisväriä, Lucille", naurahti Priscilla.

"Mutta", väitti vastaan Lucille, "mehän olemme päättäneet olla leikkimättä enää paikallisväriä."

"Etkö sinä ole tullut huomaamaan, että Patty ei voi enää elää ilman paikallisväriä yhtä vähän kuin hän voi elää ilman ruokaa. Se on juurtunut hänen luontoonsa."

"Samantekevää", sanoi Patty hyväntuulisesti: "te ette usko minua nyt, mutta kun näette minut huomenillalla pukeutuneena kauneisiin vaatteisiin kertoen juttuja Prexyn kanssa ja syöden hummerisalaattia, silloin kun teillä itsellänne on lammasta, niin ehkä silloin olette hiukan pahoillanne."

XIII LUKU.

Melu ulkona.

"Minä rakastan puuderin tuoksua", sanoi Patty nenä kiinni puuderirasiassa. "Se tuo takaisin nuoruuteni. Elämäni ihanimpiin muistoihin liittyy puuderin ja ihomaalin tuoksua — Washingtonin syntymäpäivä-illat, naamiohuvit ja koulunäytelmät ja —"

Pattyn muistelmat keskeytyivät äkkiä, kun Georgie alkoi huolestuneena kävellä edestakaisin kulissien takana. "Sepä on kummallista, että muutamat näyttelijät eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka pyysin heitä tulemaan aikaisin, että saisimme heidät ajoissa valmiiksi tarvitsematta hätäillä aivan viime hetkessä."

"Oh, nyt on vielä kylliksi aikaa", sanoi Patty huolettomasti. "Kello ei ole vielä seitsemänkään ja jos he pukeutuvat omissa huoneissaan, niin pian me täällä panemme heille peruukit ja laitamme muuten valmiiksi. Ja niitähän ei ole niin kovin monta, kuten tiedät, ja sitäpaitsi —."

"No, ole nyt jo hiljaa, Patty", sanoi Georgie hermostuneesti; "enhän minä voi muistaa mitä minun on tehtävä, kun sinä puhut koko ajan."

Patty vain kohautti olkapäitään ja laskeutui näyttämö-oven kautta puoleksi valaistuun saliin, missä hän näki Cathy Fair'in juoksentelevan edestakaisin istuinpaikkojen välissä. "Hei, Cathy", sanoi Patty; "mitä sinä siellä puuhaat?"

"Minä olen pää-juhlamenojenohjaaja ja tahdoin senvuoksi nähdä, ovatko nuo lapset taas sotkeneet numerot."

"Minusta ne ovat vähän liian likellä toisiaan" sanoi Patty istuutuen ja puristaen yhteen polviaan.

"Sen minä kyllä tiedän, mutta muuten tähän saliin on aivan mahdoton saada mahtumaan kahdeksansataa henkeä. Kun me kerran saamme pakatuksi heidät tänne, niin saavat istua hiljaa ja siinä kaikki. Mitä sinä itse täällä teet?" jatkoi hän. "Minä en tiennyt, että sinä olit komiteassa. Vai oletko sinä vain Georgea auttamassa?"

"Minä olen näytelmässä", sanoi Patty.

"Niinkö? Minä näin kyllä ohjelman tänään, mutta olen unohtanut, mitä siinä oli. Olen usein ihmetellyt, minkätähden sinä et esiinny koulunäytelmissä."

"Katsos, ne eivät keksineet minun näyttelijälahjojani ennen tutkintoja ensi vuotenani, ja tutkintojen jälkeen, kun minua pyydettiin, ajatteli tiedekunta, että minä voin viettää aikani paremmin opiskelemalla kreikkaa."

"Mutta luulen sinun sanoneen, että olet siinä?"

"Niin", sanoi Patty, "se on aivan pieni osa, eikä minun nimeni esiinny ohjelmassa."

"Millainen osa se sitten on?"

"Minä olen melu."

"Melu?"

"Niin, melu ulkopuolella. Lord Bromley sanoo: 'Cynthia, minä uskallan kaikkeni sinun tähtesi. Minä tahdon seurata sinua maailman ääriin.' Tällä kohtaa kuuluu melua ulkopuolelta. Minä", sanoi Patty pöyhkeästi, "olen melu. Minä istun kuutamon valaiseman parvekkeen takana kahden neliöjalan suuruisella alalla ja pudotan lampunlasin laatikkoon. Se ei kuulosta erittäin tärkeältä osalta, mutta se on kuitenkin napa, jonka ympäri koko juoni kiertää."

"Toivon, ettet saa näyttämökuumetta", naurahti Cathy.

"Koetan varoa" sanoi Patty. "Siellä tuleekin palvelija ja lord Bromley ja Cynthia. Minun täytyy mennä laittamaan heitä kuntoon."

"Mitä sinä heistä huolit, kun et ole kerran komiteassa?"

"No kerran, henkisen heikkouden puuskassa, minä otin tunteja porsliinimaalauksessa, ja sen vuoksi minun luullaan osaavan paremmin kuin kenenkään muun. Näkemiin."

"Näkemiin. Jos saat kukkia, niin minä lähetän ne sisään ovenvartijan kautta."

"Tee niin", sanoi Patty. "Luulen saavani niitä koko joukon."

Näyttämön takana oli iloinen sekasorto. Georgie, lyhyessä hameessa, hihat ylöskäärittyinä ja kirja kädessään seisoi keskellä näyttämöä neuvoen kulissien muuttajia ja hämmästynyttä komiteaa. Patty ohjasi pukuhuoneessa näyttelijöitä, toisessa kädessään jäniksenkäpälä ja toinen tahrittuna punaiseen ja siniseen ihomaaliin.

"Oh, Patty", huudahti Cynthia kauhistuneena katsottuaan peiliin, "minähän näytän enemmän kamarineidiltä kuin sankarittarelta."

"Niinhän sinun pitääkin", väitti vastaan Patty. "No, pysyhän nyt hiljaa, kunnes saan sinut valmiiksi."

Cynthia kääntyi lord Bromleyn puoleen, joka istui taka-alalla, kohteliaasti antaen naisten mennä ensin. "Katsohan, Bonnie, enkö minä ole sinunkin mielestäsi liian punainen? Se lähtee kokonaan pois kun sinä suutelet minua."

"Jos se lähtee pois niin helposti, niin sinä olet paljon onnellisempi kuin monet niistä, jotka minä olen maalannut"; ja Patty hymyili muistaessaan, kuinka Priscilla oli edellisellä kertaa häärinyt koko illan saadakseen pois maalin ja kuinka hän sitten oli vielä toisena päivänä ilmestynyt aamiaiselle silmäkulmat mustina ja kuumeenpunainen läiskä molemmilla poskilla. "Sinun tulee ottaa huomioon, että ramppivalo koko lailla lieventää värejä", selitti hän vaatimattomasti. "Sinä olisit näyttänyt kauhealta, jos olisit saanut olla niinkuin ensin tahdoit. Seuraava!"

"Ei", sanoi Patty, kun palvelija astui esiin; "sinä tulet vasta toiseen näytökseen. Ensin Irate Parent."

Irate Parent vedettiin esiin jostakin nurkasta, missä hän oli huolestuneena istunut ja höpissyt puoliääneen repliikkejään. "Mikä on hätänä?" kysyi Patty alkaessaan hieroa maalia hänen kasvoilleen; "pelkäätkö sinä?"

"E-en", sanoi Parent; "mutta minä pelkään, että minä tulen pelkäämään."

"Silloin sinun on parasta muuttaa mieltäsi heti", sanoi Patty ankarasti. "Me emme tule sallimaan mitään ramppikuumetta tänä iltana."

"Patty, sinä voit vaikuttaa Georgie Merriles'iin. Koeta saada hänet suostumaan siihen, että minä saan esiintyä omalla tukallani", huusi Cynthia tullen takaisin ja riiputtaen ilmassa jonkunlaista kellanväristä peruukkia, joka oli kaikkea muuta kuin luonnollisen näköinen.

Patty katseli sitä arvostelevana. "Se on ehkä liiaksi kullanvärinen tähän osaan."

"Kullan!" huudahti Cynthia. "Sehän on aivan selvästi appelsiininvärinen. Hän kutsuu minua tummasilmäiseksi kaunottareksi: ja minä olen varma siitä, ettei kenelläkään, jolla on tummat silmät, tai millaiset silmät tahansa, ole tällaista tukkaa. Minun oma tukkani sopii paljon paremmin."

"Miksi et sitten käytä omaasi?"

"Georgie maksoi siitä vuokraa kaksi dollaria ja sentähden hän tahtoo tyrkyttää sitä minulle, vaikka minä sitten näyttäisin variksenpelätiltä ja pilaisin koko näytelmän."

"Loruja", sanoi Patty, työntäen pois Parentin ja kiinnittäen koko huomionsa tähän kysymykseen. "Sinun oma tukkasi sopii paljon paremmin. Ota pois peruukki ja pysyttele poissa Georgien näkyvistä siksi kunnes esirippu nousee. Katsomo alkaa vähitellen täyttyä", huomautti hän kaikille yhteisesti, "niin että muistakaa olla hiljaa täällä takana. Tehän meluatte niin, että se kuuluu ympäri koko talon. No, mitä sinä siinä kolistelet?" kysyi hän lord Bromleyltä, joka paukutteli kävellessään jalkojaan niin että koko talo kaikui.

"En minä voi sitä auttaa", vastasi hän äreästi. "Katsohan vain näitä kenkiä. Ne ovat niin isot, että voin panna ne jalkaani avaamatta nauhoja."

"Ei se ole minun vikani. Minulla ei ole mitään tekemistä pukujen kanssa."

"Sen kyllä tiedän; mutta mitä minä teen?"

"No, vähät siitä", sanoi Patty rauhoittaen; "eivät ne näytä niin hirveän pahoilta. Sinä voit koettaa kävellä nostamatta jalkojasi."

He tulivat näyttämölle, missä Georgie antoi viimeisiä ohjeitaan kulissien muuttajille. "Heti kun esirippu laskee ensimäisen näytöksen jälkeen, on tämä metsä muutettava salongiksi, mutta ei saa takoa mitään vasaralla. Jos teillä on jotain takomista, niin tehkää se silloin kun orkesteri soittaa. Miltä se näyttää?" kysyi hän huolestuneena kääntyen Pattyyn päin.

"Sangen somalta", sanoi Patty. "Minä tuskin tunnen sitä vanhastaan."

Metsäkulisseja oli käytetty jokaisessa ulkoilmakohtauksessa jo neljän viime vuoden aikana, ja olivat ne tavallisesti herättäneet tyytymättömyyden nurinaa katsomossa.

"Tulin juuri katsomaan, ovatko näyttelijät jo valmiit", sanoi Georgie.

"Kaikki ovat jo valmiit ja istuvat pukuhuoneessa saaden yksi toisensa perään ramppikuumeen. Mitä minä nyt teen?"

"Maltappas", sanoi Georgie katsoen kirjaansa. "Yhden tulee kuiskata, yhden olla miesten kanssa ja katsoa, että he hoitavat hyvin esiripun ja valaistuksen ja kahden on autettava pukujen muuttamisessa. Cynthian tulee vaihtaa ratsastuspuku tanssipukuun neljässä minuutissa. Minä luulen, että sinun olisi parasta auttaa häntä."

"Aivan niin kuin tahdot", sanoi Patty kohteliaasti. "Minä vaikka seison tuolilla tanssipuku ilmassa valmiina pudottamaan sen hänen päähänsä samassa kun hän ilmestyy. Onko täällä kaikki valmista? Mitä kello on?"

"Kyllä; kaikki on valmista ja kello on viisi minuuttia vailla kahdeksan. Voimme alkaa niin pian kuin katsomo on valmis."

He tirkistelivät katsomoon paksun samettiesiripun laskoksien lomasta. Siellä istui kahdeksansataa tyttöä keveissä juhlapuvuissa puhellen ja nauraen ja laulaen.

"Siinä tulee vanhoja tyttöjä!" sanoi Patty, kun viitisenkymmentä marssi sisään etupuolella heille varatuille paikoille.

"Toivon, että tämä päättyy hyvin. Jollei se onnistu yhtä hyvin kuin viime vuoden yläluokkalaisten näytelmä, niin minä varmasti kuolen", huokasi Georgie.

"Oh, tästä tulee vallan mainiota", sanoi Patty vakuuttavasti. "Parempaa ei voi ajatellakaan."

"Nyt tulee sekakuoro esittämään kaksi laulua." sanoi Georgie. "Jumalan kiitos, että ne ovat uusia!" lisäsi hän kiihkeästi. "Ja orkesteri soittaa alkusoiton ja sitten nousee esirippu. Juokse sanomaan, että tulevat tänne valmiina ensimäiseen näytökseen."

Lord Bromley seisoi kulissien sivulla katsellen inhoten juhla-ateriapöytää. "Kuulehan, Patty", sanoi hän tämän rientäessä ohi. "Katsohan, millaista moskaa Georgie Merriles aikoo juottaa meille viinin sijasta. Minä en ainakaan voi juoda sellaista sotkua."

Patty vaikeni hetkisen. "Mikä sitä vaivaa?" kysyi hän kaataen hiukan lasiin ja katsoen sitä valoa vasten.

"Vaivaa? Se on tehty viinimarjahyytelöstä ja vedestä ja sekoitettu siihen kylmää teetä."

"Minä tein sen itse", sanoi Patty arvokkaasti. "Se on kaunisväristä."

"Mutta minun pitää tyhjentää lasini yhdellä siemauksella", väitti vastaan kiukustunut lordi.

"Olen varma, ettei viinimarjahyytelössä eikä teessä ole mitään, joka voisi sinua vahingoittaa. Voit olla kiitollinen, ettei se ole myrkyllistä." Ja Patty kiiruhti pois.

Sekakuoro lauloi kaksi uutta laulua saaden osakseen kiitollisen kuulijakunnan suosionosoitukset, ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa.

"Jokainen paikoilleen näyttämölle", sanoi Georgie matalalla äänellä, "ja seuraa sinä tarkasti kirjaa", lisäsi hän kuiskaajalle ankarasti.

Alkusoiton säveleet häipyivät pois; kello kilisi ja esirippu aukeni paljastaen Cynthian istumassa penkillä linnanpuistossa (alkujaan Ardenin metsä).

Kun esirippu laskeutui näytöksen lopussa ja suosionosoitukset salissa olivat vaihtuneet kiihkeäksi puheensorinaksi, syleili Patty Georgea rajusti. "Se on viisikymmentä kertaa parempi kuin viime vuonna!"

"Jumalan kiitos, että myöskin Theo Granby istuu katsomossa!" huudahti Georgie iloisesti. (Theo Granby oli ollut edellisen vuoden näytelmän pääohjaaja).

* * * * *

Esirippu oli noussut neljännen näytöksen alussa ja Patty oli sijoittunut jokseenkin ahtaaseen paikkaan näyttämön taakse. Siellä oli onneksi — tai pikemmin onnettomuudeksi — ikkuna sillä kohtaa rakennuksessa, ja Patty avasi sen asettuen istumaan ikkunalaudan toiseen päähän, ja asetti lampunlasin toiseen päähän, valmiina käytettäväksi tarpeen tullen. "Melun" syntymiseen oli vielä jälellä jonkun aikaa ja Patty, joka oli äskettäin ryhtynyt opiskelemaan tähtitiedettä, kulutti väliajan tutkimalla tähtiä.

Näyttämöllä tapahtumat lähestyivät huippukohtaansa. Lord Bromley oli erinomainen rakastaja, joka näkyi jo siitä, että katsojat ottivat hänet vakavasti eivätkä nauraneet, kuten rakkauskohtauksissa tavallisesti.

"Cynthia", lausui hän rukoillen, "sano, että tahdot tulla omakseni ja minä uskallan kaiken sinun tähtesi. Seuraan sinua maailman ääriin." Hän katsoi hellästi Cynthiaa silmiin ja odotti melua. Haudan hiljaisuus vallitsi ja hän katsoi katsomistaan kunnes kaikkien suut katsomossa vetäytyivät hienoon hymyyn.

"Kirottu Patty!" murisi hän kiukuissaan. "Pitihän se arvata, että hän tekisi jotain tällaista. — Mitä se oli? Kuulitko melua?" kysyi hän ääneen.

"En", vastasi Cynthia totuudenmukaisesti. "En kuullut yhtään mitään."

"Teeskentele kuulleesi", kuiskasi hän, ja he jatkoivat improvisoimistaan. Muutamien minuuttien toivottoman hapuilemisen jälkeen sai kuiskaaja heidät jälleen oikealle tolalle ja näytös jatkui katsomon huomaamatta, että mitään oli jäänyt pois.

Kymmenen minuuttia myöhemmin lord Bromley lausui mahtipontisesti: "Cynthia, paetkaamme tästä paikasta. Nämä synkät huoneet kiusaavat minua; tämä hiljaisuus painostaa minua —" Ja silloin kuului melua.

Ensi hetkessä katsomo oli niin ällistynyt, ettei kukaan huomannut, että näyttelijätkin olivat hämmästyneitä. Silloin lord Bromley, joka oli tottunut odottamattomiin yllätyksiin, rohkaisi mielensä ja huudahti; "Vaiti! Mikä oli se ääni?"

"Luulen, että se oli melu", vastasi Cynthia.

Lord Bromley väänteli käsiään ja juoksi takaisin parveketta kohti. "Kuinka se jatkuu?" sanoi hän kuiskaajalle ohikulkiessaan.

Kuiskaaja oli pudottanut kirjansa eikä voinut löytää oikeaa paikkaa.

Syvä hiljaisuus vallitsi ja molemmat näyttelijät syöksyivät edestakaisin näyttämöllä katsellen hermostuneina ympärilleen. Silloin epätoivoinen lord Bromley ojensi kätensä tehden rukoilevan liikkeen. "Cynthia", lausui hän kaihoisalla äänellä. "Minä en voi kestää tätä kiduttavaa epävarmuutta. Paetkaamme." Ja he pakenivat runsaasti kolme sivua liian aikaisin, unohtaen jättää jälkeensä kirjettä, joka olisi ilmoittanut Irate Parent'ille tapahtumasta.

Georgie kulki edestakaisin käsiään väännellen kulissien sivulla, voivotellen sitä päivää, jolloin Patty oli syntynyt.

"Jouduta tuo Parent näyttämölle ennenkuin ne lopettavat taputtamasta käsiään, niin ne eivät huomaa, että mitään erehdystä on tapahtunutkaan", sanoi lord Bromley.

Tuo vanha mies parka, peruukki toisella korvallaan, tyrkättiin muitta mutkitta näyttämölle, missä hän riehui ja vannoi, ettei hän koskaan antaisi anteeksi kiittämättömälle tyttärelleen ja teki sen niin luonnollisella tavalla, etteivät katsojat ehtineet ajattelemaan, miten hän oli saanut sen selville. Nuo karkurit palasivat sitten oikeaan aikaan notarion luota, lepyttivät vanhan miehen vihan, saivat isällisen siunauksen ja esirippu laski perheonnen ylitse, joka oli suuresti miellyttänyt katsomossa olevia ensikurssilaisia.

Patty ryömi esiin parvekkeen alta ja lankesi polvilleen Georgien eteen.

Lord Bromley nosti hänet ylös. "Viis siitä, Patty. Katsojat eivät huomanneet kerrassaan mitään. Ja muutenkin se oli paras niin. Minun viikseni eivät näet olisi kestäneet kuin korkeintaan kaksi minuuttia kauvemmin."

He kuulivat jonkun sanovan eturivissä: "Mikä Georgie Merrilesillä on vikana?" ja sadat äänet vastasivat. "Hän on aivan erinomainen"!

"Kuka on aivan erinomainen?"

"G-e-o-r-g-i-e M-e-r-r-i-l-e-s."

"Mikä näytelijöillä on vikana?"

"He ovat aivan ensiluokkaisia."

Näyttämön ovi lensi auki ja sisään syöksyi onnittelevia ystäviä, jotka kokonaan piirittivät näyttelijät ja komitean. "Se on paras näytelmä, minkä olemme nähneet koko koulussa olomme aikana. 'Nahkiaiset' ovat aivan hulluja ihastuksesta." "Lord Bromley, Teidän huoneenne on oleva kukkia täynnä kuukauden ajan." "Patty", huusi ylijuhlamenojenohjaaja toisten päitten yli, "salli minun onnitella sinua. Minä olin aivan huoneen perällä enkä kuullut mitään muuta kuin: 'melun'. Se kuulosti hienolta!"

"Patty, mitä ihmeessä sinä teit?"

"Minä laskin tähtiä", vastasi masentunut Patty, "ja muistin koko asian liian myöhään ja sitten minä käännyin äkkiä ja silloin se putosi. Olen hyvin pahoillani."

"Ei se mitään", naurahti Georgie; "koska kaikki päättyi hyvin, niin annan sinulle anteeksi. Kaikkia näyttelijöitä ja komiteaa", sanoi hän koroittaen äänensä, "pyydän saapumaan huoneeseeni nauttimaan virvokkeita. Olen pahoillani, etten voi kutsua teitä kaikkia" lisäsi hän tytöille, jotka tunkeilivat ovessa.

XIV LUKU.

Tarina vainotusta tytöstä.

"Oh, kuulkaa, Bonnie, — Bonnie Connaught! Priscilla! Odottakaa hetkinen", huusi eräs tyttö heidän kävellessään kotiinpäin eräänä iltapäivänä. He kääntyivät ja odottivat kunnes Bonnien nuori serkku, Mildred Connaught, oli saavuttanut heidät. Hän tarttui kiihkeästi heidän käsivarteensa ja katsahti samassa taakseen niinkuin rikollinen, jota ajetaan takaa.

"Kerron teille jotain", huohotti hän. "Tulkaa tänne, missä meitä ei kukaan näe"; ja hän pujahti polun vieressä kasvavan pensaikon sisään.

Priscilla ja Bonnie seurasivat hänen jälestään.

"No, Mildred, mikä on hätänä?" kysyi Bonnie hiljaa.

Mildred alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, vaikka siellä ei näkynyt ainoatakaan sielua ainakaan sadan yardin päässä. "Minua vainotaan", sanoi hän juhlallisesti.

"Vainotaan!" huudahti Bonnie pelästyneenä. "Oletko sinä hullu, lapsukainen? Sinähän käyttäydyt kuin pikku pojat, jotka ovat lukeneet salapoliisijuttuja."

"Kuulkaa, tytöt. Te ette saa kertoa ainoallekaan ihmiselle, sillä se on suuri salaisuus. Me menemme istuttamaan luokka-puuta tänä iltana ja minä olen juhlamenojen johtaja. Kaikki on valmista — puvut ovat kunnossa ja suunnitelmat tehty, niin että luokka voi lähteä paikalle kenenkään huomaamatta. 'Nahkiaisilla' ei ole aavistustakaan, että se tapahtuu tänä iltana. Mutta he ovat saaneet selville, että minä olen komitean puheenjohtaja ja — Mildredin silmät lensivät kiihoituksesta selälleen, — he ovat seuranneet minun jälkiäni kokonaisen viikon. He ovat asettaneet tyttöjä pitämään minua silmällä, enkä minä voi liikahtaa askeltakaan, ilman ettei joku olisi heti kintereilläni. Kun minä menin tilaamaan jäätelöä, niin heti oli yksi heistä jälessäni ja minun piti tekeytyä tulleeni noutamaan sodavettä. Minun on täytynyt antaa muiden komitean jäsenten tehdä kaikki valmistukset, sillä minä olen pelännyt, että he saisivat selville ajan, jolloin me lähdemme. Se oli alussa hullunkurista, mutta nyt minä olen tullut hermostuneeksi. On hirveää ajatella olevansa vainottu koko ajan. Minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt murhan ja vähänväliä katsahdan taakseni kuten — kuten Macbeth."

"Se on kauheaa", sanoi Bonnie. "Minä vapisen aina luihin ja ytimiin asti ajatellessani, millaisen vaaran alaiseksi yksi minun perheeni jäsenistä uskaltautuu luokkansa tähden."

"Ei teidän tarvitse nauraa", sanoi Mildred. "Se on vakava asia. Jos nuo 'nahkiaiset' tulevat meidän istutusjuhlallisuuksiimme, niin kyllä heillä siitä sitten puhetta riittää. Mutta onneksi he eivät voikaan tulla", lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "Heillä on silloin muuta tekemistä. Me valitsimme tämän illan sen vuoksi, että tänään luennoi Muinaistieteellisessä yhdistyksessä eräs henkilö, joka on toimittanut kaivaustöitä Roomassa. 'Nahkiaisia' on kehoitettu menemään kuulemaan häntä latinan opintojensa vuoksi. Ajatelkaahan, miltä heistä mahtaa tuntua ollessaan teljettyinä luentosaliin ja kuullessaan meidän kirkuvan ulkopuolella!"

Priscilla ja Bonnie hymyilivät keskenään muistaessaan omat puunistutusjuhlallisuutensa, kun "nahkiaiset" eivät olleet sisään teljettyinä.

"Mutta pulma on siinä", jatkoi Mildred, "että minulle on tärkeämpää kuin kenellekään muulle mennä sinne, sillä minun on kaivettava kuoppa, — oikeastaan Peters sen kaivaa, minun on vain otettava ensimäinen lapiollinen, — mutta minä en voi päästä sinne tuon kirotun vakoilijan vuoksi. Niin pian kuin hän huomaa minussa jotain epäilyttävää, juoksee hän varoittamaan luokkaansa."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Bonnie, "mutta mitä minulla ja Priscillalla on sen kanssa tekemistä?"

"No niin", sanoi Mildred, "te olette molemmat jokseenkin suuria, ja te olette meidän sisarluokkamme, ja senvuoksi teidän pitää auttaa meitä."

"Tietysti", myönsi Bonnie; "mutta millä tavalla?"

"No niin, minun suunnitelmani on tämä. Jos te nyt menisitte järvelle päin ja sieltä kappelin taakse ja sitten kuljeskelisitte huomaamatta puiden lomassa, niin minä tulisin samaa tietä vähän myöhemmin, ja sitten kun tuo vakoilija tulee minun perässäni, niin te voisitte siepata hänet kiinni ja —"

"Tyrkätäkö hänet järveen?" kysyi Bonnie.

"Ei, luonnollisesti ei niin. Eihän tarvitse käyttää väkivaltaa. Ainoastaan kohteliaasti pidättää hänet kunnes kuulette meidän kirkuvan — ja sitten päästää hänet vapaaksi."

Bonnie naurahti. Tämä ohjelma tuntui hänestä huvittavalta. "Minusta siinä ei ole mitään sopimatonta, jos pidättää 'nahkiaisen', joka pistää nenänsä sinne, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Mitä sinä siihen sanot, Pris?"

"Eihän se ole juuri mikään sunnuntaikouluretkeily", tunnusti Priscilla, "enkä minä ymmärrä, miksi meille ei olisi yhtä laillista kuin heille näytellä salapoliisia."

"Ehdottomasti", sanoi Bonnie. "Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä tohtori Watson ratkaisemassa 'Vainotun tytön salaisuutta'."

"Te olette pelastaneet minun henkeni", sanoi Mildred tunteellisesti. "Älkää unohtako. Aivan kappelin takana, järven puolella." Hän kurkisti varovasti oksien lomitse. "Näettekö kenenkään tähystelevän? Luulen, että voin lähteä huomaamatta. Näkemiin"; ja hän juoksi tiehensä kuin takaa-ajettu otus.

Bonnie katsahti hänen jälkeensä ja naurahti. "Nuoruus on suloinen aika, vaikka vähän juonikas", sanoi hän; sitten läksivät he molemmat kotiinpäin.

He tapasivat Pattyn sanakirjoihin ja kielioppeihin syventyneenä ja vasta monien vastalauseiden jälkeen salli hän keskeyttää itsensä kuullakseen kertomuksen heidän suunnitellusta seikkailustaan.

"Te pikkulapset!" huudahti hän. "Ettekö te ole vielä tulleet sen viisaammiksi? Eikö teistä tunnu vähän sopimattomalta yläluokkalaisille kiusata 'nahkiaisia?'"

"Emme me heitä kiusaa", väitti Bonnie vastaan; "me opetamme heille hyviä tapoja. Minun velvollisuuteni on suojella pientä serkkuani."

"Sinä voit tulla mukaamme ja auttaa meitä", sanoi Priscilla ystävällisesti.

"Paljon kiitoksia", sanoi Patty ylpeästi. "Minulla ei ole aikaa leikkiä lasten kanssa. Cathy Fair ja minä aiomme kääntää muinaisenglantia tänä iltana."

Samana iltana kun Patty seisoi kappelin oven ulkopuolella odottaen Cathyä ilmestyväksi, tuli sieltä ulos latinan professori erään vieraan kanssa.

"Oh, neiti Wyatt!" huudahti professori iloisesti huomatessaan hänet, "Tahdon esittää teidät neiti Hendersson'ille. — Hän on meidän entisiä oppilaitamme ja tulee luennoimaan tänä iltana Muinaistieteellisessä yhdistyksessä. Hän ei ole ollut täällä moneen vuoteen ja haluaisi nähdä meidän uusia rakennuksiamme. Onko Teillä aikaa olla hiukan hänen oppaanaan ennenkun luento alkaa?"

Patty kumarsi ja mutisi, että se oli suuri nautinto hänelle, ja heitti tuskallisen katseen Cathyyn lähtiessään seuraamaan luennoitsijaa. Hän kertoi hänelle kaiken mitä tiesi eri rakennuksista ja neiti Henderson tuon tuostakin päästi hämmästyksen huudahduksia. — Hän oli jokseenkin nuori ja herkkätunteinen filosofian tohtoriksi ja arkeologiksi, päätteli Patty itsekseen ja mietiskeli epätoivoissaan, miten voisi vapautua hänestä päästäkseen takaisin Cathyn luo jatkamaan muinaisenglannin tutkimista.

He kiersivät erään pienen kukkulan ympäri ja neiti Henderson huudahti ihastuksissaan: "Siellähän se on järvikin, aivan samoin kuin ennenkin!"

Patty tukahutti halunsa huomauttaa hänelle, että järvien oli tapana jäädä sinne, missä ne tavallisesti olivat, ja kysyi kohteliaasti, halusiko neiti Henderson tehdä pienen souteluretken.

Neiti Henderson sanoi, että se olisi erittäin hauskaa, mutta hän oli unohtanut kellonsa ja pelkäsi, ettei olisi enää siihen aikaa.

Patty katseli ympärilleen löytääkseen jotain hauskaa keskustelunaihetta ja huomasi Mildred Connaughtin maleksivan järvelle päin. Hän oli kokonaan unohtanut Sherlock Holmes-seikkailun ja hän sai äkkiä loistavan ajatuksen. Hän epäröi kuitenkin hetkisen, mutta luennoitsijan seuraava huomautus kääntyi tämän omaksi vahingoksi. Hän nimittäin sanoi tuntevansa itsensä vieraaksi ja haluavansa tutustua oppilaihin heidän jokapäiväisessä elämässään.

"Olisi sääli olla tekemättä hänen mielikseen, kun se käy niin helposti päinsä", ajatteli Patty itsekseen; ja hän lisäsi ääneen: "olen varma, että me ehdimme tehdä pienen souteluretken, neiti Henderson. Jos Te kävelette eteenpäin, niin minä juoksen hakemassa kelloni; se ei kestä minuuttiakaan."

"Siitä on Teille aivan liian paljon vaivaa", vastusteli neiti Henderson.

"Ei ollenkaan", sanoi Patty ystävällisesti. "Minä tulen suoraan oikotietä ja tapaan Teidät pienen kesämajan luona, missä venheetkin ovat. Se on aivan tämän polun päässä, joten te ette voi mitenkään eksyä. Seuratkaa vain tuota tyttöä, joka menee tuolla"; ja hän lähti juoksemaan.

Luennoitsija katseli hetkisen epäröiden hänen peräänsä ja lähti sitten tytön jälkeen, joka katsahti taakseen ja kiiruhti askeleitaan. Alkoi olla jo jokseenkin pimeää puiden suojassa ja luennoitsija koetti myöskin jouduttaa kulkuaan, ettei kadottaisi tyttöä näkyvistään; mutta tämä kääntyikin aivan odottamatta jossain tien mutkassa ja hävisi, ja samassa ilmestyi polulle kaksi outoa tyttöä, aivan kuin olisivat pudonneet siihen puiden latvasta.

"Hyvää iltaa", sanoivat he iloisesti. "Oletteko kävelyllä?"

Luennoitsija hypähti taaksepäin ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus; mutta niin pian kuin hän taas tointui, vastasi hän kohteliaasti, että hän oli lähtenyt katselemaan ympäristöä.

"Ehkä tahtoisitte kävellä meidän kanssamme?" kysyivät he.

"Kiitoksia; te olette kovin ystävällisiä, mutta minä olen luvannut mennä soutelemaan erään oppilaan kanssa."

Priscilla ja Bonnie vaihtoivat salavihkaa silmäyksiä. He olivat nähtävästi saaneet kynsiinsä epäillyn vakoojan.

"Oh, eihän toki; nyt on liian myöhä mennä soutelemaan. Te voitte sairastua malariaan", sanoi Priscilla. "Tulkaa kanssamme istumaan aidalle ja ihailemaan tähtiä; nyt on niin ihana yö."

Luennoitsija heitti pelästyneen katseen aidalle, jonka ylin kaide näytti tavattoman kapealta. "Olette kovin ystävällisiä", änkytti hän, "mutta minä en todellakaan voi jäädä. Tyttö odottaa minua."

"Kuka se tyttö on?" kysyivät he.

"En muista hänen nimeänsä."

"Mildred Connaught?" kysyi Bonnie.

"Ei; En luule että se on hän, mutta en voi varmuudella sanoa. Olen juuri tavannut hänet."

Neiti Henderson tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen aikanaan eivät oppilaat olleet pitäneet tapanaan väijyä vieraita ja pyytää heitä kanssaan kävelemään ja istumaan aidalle.

"Ah, jääkää meidän luoksemme", sanoi Bonnie laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Meillä on ikävä yksinämme ja haluamme jonkun, jolle voimme puhua — kerromme Teille salaisuuden, jos jäätte."

"Olen pahoillani", mutisi neiti Henderson hämmentyneenä, "mutta —"

"Kerromme Teille salaisuuden joka tapauksessa", sanoi Bonnie, "ja olen varma, että se huvittaa Teitä. Tytöillä on tänä iltana puunistutus-juhlallisuutensa!"

"Ja tehän tiedätte", tarttui Priscilla puheeseen, "että myöskin 'nahkiaisten' pitäisi olla niissä mukana — huolimatta siitä, ettei heitä ole kutsuttukaan. Mutta missä luulette 'nahkiaisten' olevan tänään? He ovat kuulemassa mitättömän vähäpätöistä luentoa Rooman foorumista."

"Ja vaikka emme tahdo näyttää tunkeilevilta", lisäsi Bonnie, "niin haluamme todellakin pitää Teidät seurassamme niin kauan kuin luento on ohi."

"Niin kauvan kuin luento on ohi! Mutta minähän olen luennoitsija", huohotti neiti Henderson.

"Olen onnellinen tavatessani teidät", sanoi Bonnie kumartaen. "Kenties Te ette tunne meitä. Minä olen herra Sherlock Holmes ja tämä on minun ystäväni tohtori Watson."

Tri Watson kumarsi ja huomautti, että se oli odottamaton ilo. Hän oli usein kuullut puhuttavan kuuluisasta luennoitsijasta, mutta ei ollut koskaan toivonut tapaavansa häntä.

Neiti Henderson, joka ei ollut erittäin perehtynyt uudempaan kirjallisuuteen, näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen. Ja hänen päähänsä iski äkkiä ajatus, että siellä täytyi olla jossain aivan lähellä hullujen parantola.

"Me emme tahdo panna Teitä käsirautoihin", sanoi Bonnie jalomielisesti, "jos tulette kanssamme mielisuosiolla."

Innokkaista vastaväitteistään huolimatta, että hän oli luennoitsija, huomasi neiti Henderson ennen pitkää istuvansa aidalla molempien tyttöjen välissä, jotka pitelivät häntä käsivarresta ja hänelle selvisi, että hän oli saanut nähdä todellista kouluelämää enemmän kuin olisi halunnutkaan.

"Mitä on kello?" kysyi hän huolestuneena.

"Kymmenen minuuttia yli kahdeksan on minun kelloni, mutta minä luulen, että se on hiukan jälellä", sanoi Bonnie.

"Pelkään pahoin, että Te myöhästytte luennoltanne", sanoi Priscilla. "Olisi sääli antaa sen mennä noin vaan. Mutta jos pitäisitte sen tässä meille."

"Niin, tehkää se", pyysi Bonnie. "Minä olen niin hurjasti ihastunut Rooman foorumiin."

Luennoitsija säilytti arvokkaan hiljaisuuden, jota häiritsi vain toisinaan sammakkojen kurnutus ja molempien salapoliisien satunnaiset huomautukset. Hän oli jo menettänyt kaiken toivonsa nähdä koskaan Muinaistieteellistä yhdistystä ja alistui filosofin tyyneydellä istumaan vaikka koko yön aidalla, kun aivan odottamatta kajahti ilmoille jostakin vähän etempää voitonlaulu sekaantuen hurraa-huutoihin ja epäselvään kirkunaan.

Heti ensimäiset säveleet kuultuaan Bonnie ja Priscilla hyppäsivät alas aidalta ja vetivät luennoitsijan mukanaan ja tarttuen molemmin puolin hänen käsivarsiinsa läksivät juoksemaan ääntä kohti. "Tulkaa mukaan katsomaan leikkiä", nauroivat he. "Te olette sydämellisesti tervetullut, se ei ole enää salaisuus." Ja huolimatta yhä uusiintuvista selityksistään, että hän mieluummin käveli, ei neiti Hendersonin auttanut muuta kuin juosta minkä käpälästä läksi siihen suuntaan, mistä ääni kuului.

Äkkiä ilmestyi päitä makuuhuoneiden akkunoitiin, ovet paukkuivat ja tyttöjä tuli juosten kaikilta suunnilta huutaen: "Nyt niillä on puuseremoniansa!" "Missä ovat nahkiaiset?" "Miksi he eivät mene sinne?"

Pian kokoontui joukko puiden suojaan ja katseli näytelmää suurella mielenkiinnolla. Laajassa ympyrässä liehui värillisiä lyhtyjä vienossa tuulessa ja piirin keskellä valkopukuiset tytöt liikehtivät juhlallisen laulun tahdissa hennon puun ympärillä.

"Eikö se ole kaunista? Ettekö ole iloinen, että toimme Teidät tänne?" kysyi Bonnie, kun he tunkeutuivat joukon läpi.

Luennoitsija ei vastannut mitään, sillä hän huomasi samassa latinan professorin, joka riensi heitä kohden.

"Neiti Henderson! Minä pelkäsin teidän eksyneen. Kello on kohta puoli yhdeksän. Kuulijakunta odottaa kärsimättömänä."

Luennoitsija oli hetkisen vaiti tutkien vangitsijainsa kasvonilmeitä, jotka tämän odottamattoman käänteen johdosta näyttivät hämmästyneiltä, Bonnien ja Priscillan katsellessa sanattomina toisiaan lähti neiti Henderson latinan professorin saattamana kuulijakuntansa jätteiden luokse ja samassa ilmestyi siihen Pattykin.

"Hyvää iltaa, hra Sherlock Holmes ja tri Watson. Oletteko ratkaisseet salaisuutenne?" kysyi hän makeasti.

Priscilla käänsi hänet valoa kohden ja tutki hänen kasvojaan.

Patty hymyili vastaukseksi, silmissään viattomuuden ilme, joka ei ollut Priscillalle tuntematon.

"Sinä pikku veijari", huudahti hän ravistaen Pattya käsivarresta.

"Jos sinä muistat" sanoi Patty irroittaen hänen kätensä käsivarrestaan, "niin minä sanoin kerran, että Lick'in observatorio on Dublinissa Irlannissa. Se oli luonnollisesti hyvin hullunkurinen erehdys, mutta minä tiedän muita, jotka ovat vieläkin hullunkurisempia."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Bonnie.

"Minä tarkoitan", sanoi Patty, "että minä toivon, ettet enää koskaan mainitse minulle Lickin observatoriota."

XV LUKU.

Patty ja piispa.

Kellot soivat sunnuntain aamujumalanpalvelukseen ja Patty laski huoaten kirjan kädestään ja meni seisomaan avonaisen akkunan ääreen. Ulkomaailma oli kimmeltävän viheriä ja keltainen ja ilma oli täynnä orvokkien ja tuoreen maan tuoksua.

"Patty", huusi Priscilla makuuhuoneestaan, "saat pitää kiirettä, jos tahdot, että panen kiinni pukusi. Minun pitää mennä laulamaan kuorossa."

Patty kääntyi ympäri ja alkoi hitaasti irroittaa kauluksensa hakasia. Sitten hän istuutui sohvan reunalle ja tuijotti hajamielisenä ulos akkunasta.

"Miksi sinä et pukeudu?" kysyi Priscilla ilmestyessään samassa makuuhuoneen ovelle ja katsellen epäluuloisesti huonetoveriaan.

"Minä kyllä panen itse pukuni kiinni; ei sinun tarvitse odottaa", sanoi Patty kääntämättä silmiään akkunasta.

"Piispa Copeley saarnaa tänään ja hän on sellainen hauska vanha ukko; katso vaan, ettet myöhästy."

Patty nosti hiukan leukaansa ja kohautti olkapäitään.

"Etkö aio mennä kappeliin?"

Patty käänsi katseensa pois akkunasta ja katsoi kuin rukoillen Priscillaan. "On niin ihana ilma", sanoi hän, "että viettäisin päiväni paljon mieluummin ulkona; olen varma, että se olisi paljon parempi minun henkiselle hyvinvoinnilleni."

"Ei nyt ole kysymys henkisestä hyvinvoinnista, vaan suorastaan poisjäämisestä. Sinä olet jo ollut kaksi ylimääräistä kertaa poissa tässä kuussa. Mitä aiot vastata Itsehallintokomitealle, kun se pyytää sinulta selitystä?"

"Sitten kun aika tulee", naurahti Patty, "keksin minä kyllä jonkun uuden selityksen, joka ihastuttaa komiteaa."

"Sinun pitäisi hävetä kiertäessäsi sillä tavalla sääntöjä."

"Missä on sitten elämisen nautinto, jos tekee itsensä kaikellaisten pikkumaisten sääntöjen orjaksi?" kysyi Patty raukeasti.

"Minä en käsitä, mikä oikeus sinulla on elää sääntöjen ulkopuolella enemmän kuin meillä muillakaan."

Patty kohautti olkapäitään. "Minä otan oikeuden ja kuka tahansa voi tehdä samoin."

"Kuka tahansa ei voi tehdä sitä", sanoi Priscilla kiivaasti, "sillä silloin ei koulussa olisi minkäänlaista järjestystä, jos kaikki tekisivät niin. Minä olisin itsekin paljon mieluummin ulkona kuin menisin kappeliin, mutta minä olen jo kuluttanut kaikki oikeuteni, enkä sentähden voi. Etkä sinäkään voi, jos sinulla on hituinenkin velvollisuudentunnetta jälellä. Ainoa keino, millä sinä voit päästä siitä, on valehteleminen."

"Mutta Priscilla rakas", sanoi Patty, "ihmiset hienossa seuraelämässä eivät ota asioita niin ankarasti. Jos sinä tahdot tulla kunnioitetuksi parhaimmissa piireissä, niin sinun tulee oppia puhumaan kaksimielisesti."

Priscilla rypisti kärsimättömänä otsaansa. "Tuletko sinä vai et?" kysyi hän.

"En."

Priscilla sulki oven — ei aivan niin hiljaa kuin ovi olisi suljettava — ja Patty jäi itsekseen. Hän istui miettiväisenä muutaman minuutin punoittavin poskin, mutta kun kappelin kello soi, ravisti hän itseään ja naurahti. Vaikka hän olisi tahtonutkin mennä, niin nyt oli jo liian myöhäistä, ja vastuunalaisuuden tunne katosi kokonaan. Niin pian kuin sunnuntainen silkin suhina oli tauonnut käytävissä, otti hän kirjan ja tyynyn ja hiipien alas sivuportaita läksi iloisesti astelemaan aurinkoisen kentän poikki pelonsekainen tunne rinnassaan, niinkuin laiskalla pikku pojalla, joka on karannut koulusta.

Kappelin avoimista akkunoista kuuli hän oppilaiden laulavan: "Herra, ole meille armollinen ja taivuta sydämemme noudattamaan lakiasi." Hän naurahti onnellisena itsekseen; hän ei noudattanut lakeja tänään. He saivat kernaasti hänen puolestaan olla siellä sisällä puolihämärässä käskyineen ja valitusvirsineen. Hän palveli jumalaansa kirkkaan sini-taivaan alla, lintujen iloisesi kaiuttaessa riemusäveleitään.

Hän oli ainoa, joka oli liikkeellä tänä aamuna; hänellä oli kevättä veressään ja koko maailma tuntui kuuluvan hänelle. Hän pysähtyi pienelle sillalle, joka johti puron yli ja katseli veden väreilyä sen pinnalla ollen vähällä kadottaa tasapainonsa heittäessään sinne pienen kaarnaveneen. Hän heitteli puroon pieniä kiviä katsellen kuinka pelästyneet sammakonpoikaset sukeltelivat pakoon ja heitti tyynynsä oravan jälkeen nauraen sen vihaiselle piipitykselle. Sitten heittäytyi hän huohottaen tuoksuville neulasille pitkän männyn varjoon ottaen esiin kirjansa.

Ei kaukana hänestä näkyi murattien verhoama koulurakennus puiden lomitse; ja sunnuntaisessa rauhassa, auringon kullatessa sen tornit, näytti se keskiaikaiselta, laaksossa uinuvalta kylältä. Patty katseli uneksien eteensä silmät puoliummessa, kuvitellen mielessään saavansa piakkoin nähdä seurueen trubaduureja ja hienoja naisia tulevan ratsastaen pitkin tietä maidonvalkoisilla muuleilla. Mutta tämä harhakuva särkyi, kun hän samassa näki Petersin tulevan ulos portista pyhävaatteissaan; ja hän tarttui jälleen kirjaan. Hän sulki sen kuitenkin pian. Nyt ei ollut oikea aika lukemiseen. Lukea voi talvella ja sateella, mutta ulkona vapaassa luonnossa, missä elävä elämä sykähteli ympärillä, oli se aivan mahdotonta.

Hänen katseensa kiintyi jälleen koulurakennukseen ja hän tuli äkkiä surulliseksi ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua se ei olisi enää hänen. Tämä onnellinen, huoleton elämä oli siis äkkiä lopussa. Hän muisti selvästi ensimäisen päivän, jolloin hän oli tullut kouluun ja jolloin kaikki oli näyttänyt niin suurelta, paitsi hän, ja hän oli ajatellut epätoivoissaan: "Neljä vuotta tällaista!" Se oli näyttänyt ijäisyydeltä; ja kun se nyt oli ohi, tuntui se minutilta. Hän tahtoi tarttua nykyisyyteen ja pitää siitä lujasti kiinni. Se oli hirveää — tuo vanhentuminen.

Ja siellä olivat tytöt. Heille saisi hän sanoa hyvästit; tietäen, ettei ole enää avajaispäivää seuraavana syksynä — ja Priscilla asui Californiassa ja Georgie Etelä-Dakotassa ja Bonnie Kentuckissa ja hän itse Uudessa Englannissa ja he olivat ainoat ihmiset koko maailmassa, joista hän erikoisesti välitti. Tämän jälkeen hän saisi tutustua äitinsä ystäviin — jotka puhuivat ainoastaan miehistään ja lapsistaan ja palvelijoistaan. Ja siellä tapaisi hän myöskin miehiä. Hän ei ollut koskaan tuntenut montakaan miestä, mutta jonakin päivänä hän luultavasti menisi naimisiin jonkun kanssa heistä, ja sitten olisi kaikki ohi; ja ennenkuin hänellä olisi aikaa ajatellakaan, olisi hän jo vanha nainen ja kertoisi lastenlapsilleen tarinoita siltä ajalta, kun hän oli nuori tyttö.

Patty heitti taas surullisen katseen koulurakennukseen päin ollen puhkeamaisillaan kyyneliin muistellessaan kulunutta nuoruuttaan, kun hän äkkiä kuuli askeleita hiekkakäytävältä. Katsahdettuaan pelästyneenä ylös näki hän papillisen olennon kiertävän kukkulan ympäri. Tahtomattaan hän valmistui lähtemään pakoon, mutta piispa oli jo nähnyt hänet ja lähestyttyään muutaman askeleen huomasi hän puun varjossa pienen penkin ja istuutui siihen tyytyväisyydestä huoahtaen.

"Ihmeen kaunis näköala", sanoi hän, vieläkin hengästyneenä, "mutta kovin jyrkkä kukkula."

"Se on jyrkkä", myönsi Patty kohteliaasti; ja kun hän huomasi, että oli enää mahdoton paeta, istuutui hän entiselle paikalleen ja lisäsi naurahtaen: "Olen juuri juossut teitä pakoon, piispa Copeley, ja siinä te tulette heti perässäni kuin syyttävä omatunto."

Piispa nauraa hihitti tyytyväisenä. "Minä olen itse juossut pakoon", sanoi hän. "Tiesin, että olisin tullut esitetyksi ainakin sadalle teistä jumalanpalveluksen jälkeen ja livistin senvuoksi takatietä rauhalliselle kävelylle."

Patty katsoi häneen myötätuntoisesti. "Olisin tahtonut juosta pois jumalanpalveluksestakin", myönsi hän veitikkamainen ilme silmissään. "Ulkona vapaassa luonnossa on paras kirkko tällaisena päivänä."

"Niin minäkin ajattelen", sanoi Patty sydämellisesti, "mutta minulla ei ollut aavistustakaan, että piispat olisivat niin tunteellisia."

He tarinoivat tuttavallisesti kaikellaisista asioista ja vaihtoivat mielipiteitä koulusta ja papeista.

"On niin kummallista" sanoi Patty miettiväisenä, "että vaikka meillä on eri saarnaaja joka sunnuntai, niin meillä on kuitenkin aina sama saarna."

"Samako saarna?" kysyi piispa hiukan hämmästyneenä.

"Niin, aivan sama", sanoi Patty. "Olen kuullut sen neljän vuoden ajan ja luulen melkein, että voisin saarnata sen itse. He näyttävät kaikki ajattelevan, että kun me kerran olemme tulleet kouluun, niin me jo siitä syystä olemme järjen hirviöitä ja vaativat meitä muistamaan, että järki ja tiede eivät ole ainoat maailmassa — vaan että tunne on sittenkin päätekijä; ja he lausuvat pienen runon kukkaisesta, joka kukoistaa. En tiedä, miksi. Ei kai Teidän saarnanne ollut siitä?" kysyi hän huolestuneena.

"Ei tällä kertaa", sanoi piispa. "Minä saarnasin erään vanhan saarnan."

"Se on paras keino", sanoi Patty. "Muistan kerran olleen täällä erään miehen Yalesta tai Harvardista tai jostain sellaisesta paikasta ja hän saarnasi vanhan saarnan: Hän vaati meitä tulemaan miehekkäämmiksi. Se oli hyvin virkistävää."

Piispa hymyili. "Juoksetteko useinkin pois kirkosta?" kysyi hän lempeästi.

"En; minulla ei ole siihen tilaisuutta, kun asun yhdessä Priscillan kanssa. Mutta pakollinen kirkossakäynti johtaa siihen helposti", lisäsi hän. "Ei se ole kirkko, mikä minulle on vastenmielinen, vaan pakollisuus."

"Mutta teillähän on erikoinen — 'kraapaamis-systeemi'", sanoi piispa.

"Kolmasti kuukaudessa", sanoi Patty alakuloisesti. "Iltakirkko lasketaan yhdeksi, mutta sunnuntain aamujumalanpalvelus kahdeksi kerraksi."

"Te siis menetitte kaksi tilaisuutta päästäksenne minusta", sanoi hän hymyillen.

"Oh, ei se ollut Teidän tähtenne", sanoi Patty nopeasti. "Se oli pakollisuus, jota minä pakenin. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän avomielisesti, "minä olen käyttänyt lailliset oikeuteni jo aikaa sitten, ja kun minä kerran alan niitä ylittää, niin silloin minä olen aivan häikäilemätön."

"Ja saanko kysyä, mitä tapahtuu, kun te ylitätte?" kysyi piispa.

"No niin", sanoi Patty, "on olemassa valvojia, jotka panevat merkille, jos on poissa; ja jos he sitten huomaavat, että on ylittänyt laillisen määrän, niin Itsehallintokomitea kutsuu puheilleen ja vaatii selityksen. Ellei sitten voi esittää pätevää syytä, niin menettää oikeutensa kuukaudeksi eikä voi olla komiteain jäsenenä eikä saada lupaa poistua kaupungista."

"Kyllä ymmärrän", sanoi piispa, "ja onko Teidän kärsittävä nämä rangaistukset?"

"Oh, ei", sanoi Patty rauhallisesti; "minä esitän hyvän puolustuksen."

"Mitä Te sanotte?"

"En tiedä vielä varmasti: se saa riippua hetken innoituksesta."

Piispa katsoi häneen veitikkamaisesti. "Tarkoitatteko", kysyi hän, "että rikottuanne säännön aiotte välttää rangaistuksen — suoraan sanoen — valheella?"

"Oh, ei, herra piispa", sanoi Patty loukkaantuneella äänellä. "Luonnollisesti minä sanon totuuden, mutta" — — hän katsoi piispaa suoraan silmiin veitikkamaisesti hymyillen — "komitea ei luultavasti sitä ymmärrä."

"Siis verukkeellako?" kysyi hän.

"Nii-in", myönsi Patty; "luulen, että voitte kutsua sitä verukkeeksi. Olen ehkä hiukan paha, mutta tällaisessa paikassa täytyy hankkia edes jonkunlainen maine, ettei joutuisi aivan kokonaan syrjään… Minä en voi kilpailla hyvyydessä enkä atletiikassa enkä missään sellaisessa, joten minulla ei ole muuta jälellä kuin voittaa pahuudessa, — siihen minulla on oikein taipumusta."

Piispan suupielet vetäytyivät kokoon. "Te ette näytä siltä, että Teillä olisi rikollinen ansioluettelo."

"Minä olen vielä nuori", sanoi Patty. "Se ei ole vielä ehtinyt tulla näkyviin."

"Rakas tyttäreni", sanoi piispa. "Olen jo saarnannut yhden saarnan tänään, jota ette tulleet kuulemaan, enkä voi enää ottaa saarnatakseni toista erikoisesti Teille, mutta on kuitenkin yksi kysymys, jonka tahtoisin tehdä Teille. Vuosien jälkeen, kun Te olette lopettaneet koulun ja joltakin Teidän luokkatovereiltanne kysytään: 'Tunnetko —' Mutta Tehän ette ole sanoneet minulle nimeänne."

"Patty Wyatt."

"'Tunnetteko Patty Wyatt'in ja millainen tyttö hän oli?' niin luuletteko, että vastaus tyydyttää Teitä?"

Patty mietti hetkisen. "Kyl-lä; luulen, että he ovat ylimalkaan kaikki minun puolellani."

"Tänä aamuna", jatkoi piispa tyynesti, "minä kysyin eräältä professorilta aivan sattumalta eräästä nuoresta naisesta — muuten Teidän luokkatoverinne — joka on erään vanhan ystäväni tytär. Vastaus tuli heti ja epäröimättä, ettekä voi kuvitellakaan, kuinka minä tulin siitä iloiseksi. 'Koulussa ei ole sen parempaa tyttöä', sanoi hän. 'Hän on rehellinen puheessa ja rehellinen leikissä ja läpeensä tunnollinen kaikessa, mitähän tekee'."

"H-m", sanoi Patty, "se on varmasti Priscilla."

"Ei", sanoi piispa hymyillen, "ei se ollut Priscilla. Se nuori nainen, josta minä puhun, on teidän oppilasyhdistyksenne puheenjohtaja, Catherine Fair."

"Niin, se on totta", sanoi Patty.

"Ja ettekö Tekin tahtoisi omistaa samanlaista mainetta?"

"Minä en tosiaan ole niin paha", puolusteli Patty; "mutta minä en voisi olla yhtä hyvä kuin Cathy, se olisi vastoin luontoa."

"Pelkään pahoin", sanoi piispa, "että Te ette kosta tarpeeksi uutterasti. Ei pidä tyytyä siihen, mitä ihmiset sanovat Teistä nyt, kun Te olette nuori, vaan tulee ajatella sitäkin, mitä he sanovat sitten, kun olette tullut vanhaksi. Ja siihen ei kestä kauan", lisäsi hän. "Ikä kuluu niin, ettei sitä huomaakaan."

Patty näytti kovin vakavalta.

"Te olette pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen."

Patty huokasi.

"Ja luuletteko, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Teidän täytyy muistaa, että Te ette voi muodostaa luonnettanne käden käänteessä, rakkaani. Luonne on hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä varhain."

Piispa nousi, ja Patty kavahti jaloilleen huoaten helpoituksesta. Hän otti tyynyn ja kirjan kainaloonsa ja he läksivät yhdessä kukkulaa alas. "Minä olen sittenkin saarnannut Teille", sanoi hän anteeksipyytäen; "mutta saarnaaminen on minun ammattini ja Teidän tulee antaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän on ollut pitkäpiimäinen."

Patty ojensi kätensä hymyillen, kun he pysähtyivät portaiden eteen. "Hyvästi, herra piispa", sanoi hän, "ja kiitoksia saarnasta; luulen, että tarvitsin sen — minä tulen vanhaksi."

Hän kiipesi hitaasti portaita ylös ja epäröityään hetken oman huoneensa ulkopuolella, mistä kuului iloista naurua, ilmaisten, että seura oli koolla, hiipi hän hiljaa käytävän toiseen päähän ja koputti ovelle.

"Sisään", kuului ääni vastaukseksi.

Patty kiersi oven auki ja pisti päänsä sisään. "Hei, Cathy! Oletko työssä?"

"Tietysti en. Tule sisään juttelemaan kanssani."

Patty työnsi oven kiinni ja nojasi sitä vasten. "Tämä ei ole vieraskäynti", ilmoitti hän vakavasti. "Olen tullut tapaamaan sinua virallisesti."

"Virallisesti?"

"Sinähän olet oppilasyhdistyksen presidentti, luulen ma?"

"Luulen, että olen", huokasi Cathy; "ja jos Yhdysvaltain presidentillä on niin paljon vaivaa alamaisistaan kuin minulla on omistani, niin hän saa osakseen minun vilpittömän myötätuntoni."

"Luulen, että meistä on sangen paljon vaivaa", sanoi Patty masentuneena.

"Vaivaa! Rakas ystävä", sanoi Cathy, juhlallisesti, "Minä olen juossut kokonaisen viikon pitämässä nuhdesaarnoja noille siunatuille 'nahkiaisille'. He eivät tahdo jättää sisään selityksiään kirkosta poisjäännistään, mutta sen sijaan kyllä tahtovat juosta tiehensä kirjaston kirjojen kanssa; he ovat kelvotonta väkeä kaikki tyyni."

"He voivat ollakin sitä; he ovat nuoria", huokasi Patty kateellisena. "Mutta minä", lisäsi hän, "tulen vanhaksi, ja on jo aika tulla hyväksi: Olen tullut ilmoittamaan, että olen ollut neljä ylimääräistä kertaa poissa kirkosta eikä minulla ole esitettävänä mitään puolustusta."

"Mutta Patty, älä sano niin. Sinulla täytyy olla jokin puolustus, jokin syy —"

"Mutta minulla ei ole syyn varjoakaan. Olin juuri poissa kun minua ei haluttanut mennä sinne."

"Mutta sinun täytyy esittää jokin syy", väitti Cathy vastaan hädissään, "tahi minun pitää ilmoittaa se komitealle ja sinulta riistetään etuoikeutesi. Ja se ei voi tapahtua."

"Mutta minulla ei ole mitään puolustusta, enkä minä voi keksiä mitään", sanoi Patty. "Minä olen pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuotias. Ja luuletko sinä, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Luonne", lisäsi hän juhlallisesti, "on hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."

Cathy näytti aivan ällistyneeltä. "En ymmärrä, mitä sinä puhut. Olen pahoillani sinun puolestasi, mutta toiselta puolelta myöskin hyvin iloinen." Hän laski kätensä Pattyn olalle. "Luonnollisesti minä olen aina pitänyt sinusta; — kuten varmasti kaikki muutkin, — mutta en luule, että olen koskaan arvossapitänyt sinua ja olen sentähden iloinen, että opin tuntemaan sinut perinpohjin, ennenkuin lähdemme koulusta."

Pattyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hän vetäytyi arasti pois. "Jätä onnittelusi huomiseksi", naurahti hän, "sillä aion keksiä illalla jonkun oikein hyvän puolustuksen. Hyvästi."

Hänet otettiin vastaan suurella riemulla hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.

"No Patty", sanoi Priscilla, "kuulin, että olit kävelyllä piispan kanssa. Kerroitko hänelle, että jäit pois kirkosta?"

"Kyllä; ja hän sanoi, että hän olisi halunnut tehdä itsekin samoin."

"Hän on aivan parantumaton", huokasi Georgie; "hän on turmellut piispankin."

"Sinun olisi parasta olla varovainen, Patty Wyatt", sanoi Bonnie Connaught. "Jos Itsehallintokomitea saa tietää asiasta, niin silloin sinun käy huonosti."

Patty tuli ensin hiukan vakavaksi, mutta sitten hän otti huolettoman ilmeen. "He tietävät sen jo. Asiaa ei voi enää auttaa."

"Patty!" huusivat kaikki kauhuissaan. "Mitä sinä tarkoitat?"

Patty kohautti hartioitaan. "Juuri sitä, mitä minä sanoinkin. Minulta on jo riistetty etuoikeuteni kirkosta poisjäämiseni takia."

"Se on hävytöntä!" sanoi Georgie suuttuneena. "Tuo Itsehallintokomitea menee jo vähän liian pitkälle riistäessään yläluokkalaisen etuoikeudet edes asiaa tutkimatta." Hän tarttui Pattyn käsivarteen ja veti häntä ovea kohden. "Tule ja kerro se Cathy Fairille. Hän kyllä järjestää asian."

"Anna minun olla rauhassa", sanoi Patty äreästi, riuhtaisten itsensä irti Georgien otteesta. "Asiaa ei voi enää muuttaa. Olen kertonut hänelle itse, ettei minulla ole mitään puolustusta."

"Olet kertonut hänelle?" Georgie tuijotti häneen epäilevänä ja Bonnie Connaught naurahti.

"Patty muistuttaa minusta murtovarasta, joka ryömi ulos taka-akkunasta hopeaesineiden kanssa, ja sitten soitti pääkäytävän ovikelloa ja ojensi ne takaisin."

"Mikä sinua vaivaa, Patty", kysyi Priscilla huolestuneena. "Etkö sinä ole terve?"

Patty huokasi. "Minä tulen vanhaksi", sanoi hän.

"Sinä tulet — miksi?"

"Vanhaksi. Pian minä olen kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen; ja luuletteko, että kukaan pitää minusta sitten, jos minä turvaudun tekosyihin ja verukkeihin? Luonne, rakkaat tyttäreni, on hitaan kehityksen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."

"Sinäkö menit ja kerroit komitealle vapaaehtoisesti — omasta alotteestasi — odottamatta edes kunnes sinut olisi kutsuttu?" sanoi Georgie itsepintaisesti, päättäen käydä asian ytimeen.

"Minä tulen vanhaksi", toisti Patty. "On aika, että minä teen parannuksen. Kuten minä sanoin jo ennen, niin luonne on —"

Georgie katsoi toisia silmiin ja pudisti hämmästyneenä päätään ja Bonnie Connaught naurahti ja lausui: "Kun Patty tulee taivaaseen, niin pelkään, että kirjanpitäjä-enkelillä on täysi työ tasoittaessaan tilejään."