VEHNÄPRINSESSA

Kirj.

Jean Webster

Englanninkielestä suomentanut

Annikki Haahti

Porvoossa, WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, 1920.

ESIPUHE

Jos lähdet kaupungista Porta Maggioren luona ja kuljet Sabine-vuoristoon vievää Via Praenestinaa, jää vasemmalle puolellesi noin kolmenkymmenenkuuden kilometrin päässä Roomasta harmaarakennuksinen kylä kukkulan rinteellä. Se on Palestrina, jota vanhan Rooman aikoina sanottiin Praenestiksi; hiukan edempänä — samoin vasemmalla — poikkeaa suorasta Rooman valtatiestä äkkijyrkkä vuoristotie, joka lopuksi tehtyään monet mutkat vie Castel Madamaan ja Tivoliin.

Kuljettuasi tätä tietä useita kilometrejä näet alastomalla kallionkielekkeellä yläpuolellasi pienen, kivestä rakennetun kyläsen, jota ympäröi vanhan keskiakaisen linnoituksen rauniot. Kaupunki, nimeltään Castel Vivalanti, rakennettiin niihin aikoihin, jolloin mieluummin asuttiin turvassa vuoristossa kuin vesien lähistöllä, ja siitä aikain ovat sen asukkaat vanhan tavan mukaan tai ehkä suorastaan välttämättömyyden pakottamina aina aamuisin menneet työhönsä laaksoon palaten illalla takaisin vuoristoonsa. Kaupunki on rakennettu niin jyrkälle paikalle, että toisen rakennuksen sisäänkäytävä on viereisen talon katon tasalla, ja sen kapeat kivikadut nousevat jyrkkinä kuin portaat. Kaupunkiin pääsee vain edestäpäin, pitkin kiemurtelevaa tietä, joka lopulta vie Porta della Lunalle, jonka läpi kaikki liikenne kaupungin ja ulkomaailman välillä tapahtuu. Porttia koristaa Vivalantin vaakuna, liekeistä kohoava feeniks-lintu, paistava täysikuu kummallakin puolellaan, ja yläosa on varustettu ampumarei'illä, joista entisaikoina heiteltiin kiviä ja kaadettiin kiehuvaa öljyä kutsumattomien vieraiden niskaan.

Kaupunki on kuin pieni taulu, voisi tuskin löytää toista paikkaa, joka sopisi niin hyvin maalattavaksi, mutta kuten kaikki Sabine-vuoriston kylät, on tämäkin surkean köyhä. Vuosisatojen kuluessa se on ränstynyt ja kadottanut merkityksensä; sitä katsellessa voisi tuskin uneksia, että kirkkaina päivinä kohoaa näköpiirissä nykyajan Rooman muurit ja tornit. Tälläkin eristetyllä pikku kaupungilla on oma historiansa. Se on rohkeana uhmannut sekä ryöväriparooneja että paavien sotaväkeä. Sitä on piiritetty, se on valloitettu, onpa sen oma ruhtinas sen häpeällisesti kavaltanutkin. Kahdesti se on hävitetty maan tasalle, kahdesti uudelleen rakennettu. Olkoon miten on, se on säilynyt halki vuosisatojen ja vielä tänä päivänä se seisoo harmaana ja hylättynä omissa, oloissaan muuriensa keskellä.

Keskiajasta alkain on muuan roomalainen ruhtinassuku johtanut nimensä Castel Vivalantista. Vivalanti-suku oli aikoinaan mahtava ja Kirkkovaltion historiassa esiintyy usein sen ruhtinaita, vaikkakaan ei edullisessa valossa. He olivat useammin riidassa kuin sovussa paavinistuimen kanssa, ja kerrotaanpa eräästä paavista, joka vietti neljä raskasta kuukautta katsellen maisemaa hyvin kapeasta ikkunasta Vivalantin linnasta. Mutta huolimatta jumalattomasta riitaisuudestaan olivat ruhtinaat taas ajoittain hyvinkin hurskaita, ja kahdesti on tässä suvussa kannettu kardinaalin hattua. Viime vuosina on sekä sen rikkaus että merkitys jossain määrin vähentynyt, mutta siitä huolimatta mainitaan Vivalanti-nimeä yhä vieläkin kunnioituksella Rooman vanhojen aatelisnimien joukossa.

Sen kukkulan alemmat penkereet, jolla kaupunki sijaitsee, ovat metsäisiä ja vihreiden sypressien ja pinjojen, oliivi- ja viinitarhojen peittämiä. Tänne rakensivat ruhtinaat huviloitaan, kun sodat paavien kanssa olivat onnellisesti päättyneet ja he uskalsivat laskeutua alas turvapaikoistaan vuorelta. Vanha huvila rakennettiin noin mailin päähän kaupungista alaspäin ja sen puutarha sijoitettiin penkereittäin pitkin rinnettä. Jo kauan se on ollut raunioina, mutta sen perustukset ovat yhä pystyssä ja puutarhan alkuperäisen suunnitelman eroittaa selvästi. Tien vasemmalla puolen näet sisäänkäytävän, suunnattoman suuren kiviportin sammalen peittämine uurnineen ja kartionmuotoisten sypressien reunustaman kujan, joka kerran on ollut komea, mutta nyt on aivan rikkaruohojen peittämä. Jos pysähdyt hetkeksi — etkä voikaan olla sitä tekemättä — näet porttiholvien välistä kujan päässä muutamia rappeutuneita holvikaaria, ja jos sinulla on hyvät silmät, voit erottaa suihkukaivonkin.

Jokainen, jonka tapaat tiellä, voisi kertoa tarinan vanhasta Vivalantin huvilasta ja "Pahasta Ruhtinaasta", joka, Jumalan kiitos, sai surmansa parisataa vuotta sitten. Sinulle kerrotaan Italiassa hyvin tavallinen tarina täpötäysistä vilja-aitoista, talonpoikien nääntyessä nälkään, ja siitä miten eräänä kuutamoisena yönä ruhtinaan kävellessä pengermällä tyytyväisenä mietiskellen ilkeyksiään eräs talonpoika hänen omasta vuoristokylästään hiipien takaapäin hiljaa kuin kissa pisti hänet kuoliaaksi ja upotti ruumiin suihkukaivoon. Sain kuulla, että palavan huvilan liekit näkyivät aina Rocca di Papalle asti Alban vuoristoon; ja kertoja lisää hymyillen ja olkapäitään kohauttaen, että toiset sanovat vanhan ruhtinaan täysikuun aikana palaavan suihkulähteen reunalle ajattelemaan syntejään, mutta kertoja puolestaan pitää sitä vanhojen ämmien juttuna. Sen sanottuaan hän katsahtaa nopeasti taakseen sypressien synkkiin varjoihin tehden salaa ristinmerkin toivottaessaan sinulle a revederla.

Et voi ihmetellä sitä, että nuori ruhtinas (kaksi vuosisataa sitten) ei rakentanut uutta huvilaansa entisen paikalle; sillä vaikka ei hän, kuten ei urhoollinen talonpoikakaan välittänyt lainkaan aaveista, ei paikka kuitenkaan tuntunut mitenkään pyhitetyltä, eikä rakastavaisia haluttanut kävellä suihkulähteen ympärillä. Sen vuoksi sinun täytyy kulkea jonkun matkaa eteenpäin samaa tietä, ennenkuin saavut uudelle huvilalle, joka rakennettiin anno Domini 1693, Hänen Pyhyytensä paavi Innocentius XII:nnen hallituksen aikana. Täällä ei tapaa mitään synkkiä sypressejä: sisäänkäytävää reunustaa lehtevät vaahterat. Itse huvila on säännötön ja vaikkakin hiukan ajan kuluttama, se on vielä hyvin käyttökelpoinen useine siipirakennuksineen, parvekkeineen, makuusuojineen ja marmoripengermineen.

Uudesta huvilasta — siksi sitä voi sanoa — on näköala länteen ja pohjoiseen päin. Lännessä näkee yli oliivi- ja viinitarhojen Rooman Campagnalle asti, taustalla Pyhän Pietarin kirkon valkoisena pilkkuna ja sen takana kapean, kimaltelevan kaistaleen merta. Pohjoista kohti näkee Sabine-vuoristoon, jossa Soracten huippu kohoaa kuin saari näköpiirissä. Muutoin huvilaa ympäröi laakeri- ja paatsamalehdot pitkine varjoisine käytävineen ja vilpoisine lehtimajoineen, suihkulähteineen, vesiputouksineen ja särkyneine kuvapatsaineen, kaikki seitsemännentoista vuosisadan ylhäisen kaavamaista tyyliä. Mutta puut eivät ole enää niin huolellisesti hoidettuja kuin ne olivat sata vuotta sitten; auringon säteet pääsevät vaivoin tunkeutumaan vihreisiin lehtokujiin, ja satakieli laulaa kaiket päivät. Kaikkina vuodenaikoina, mutta erittäinkin keväisin, puutarha on väriloiston peittämä. Ruusupensasaidat, oleanderit, kullanväriset laburnumit, tulipunaiset granaattiomenan kukkaset, punaiset ja valkeat kameliat, päivänkukat ja liljat ja purppuranväriset kurjenmiekat, kaikki kukkivat samaan aikaan häikäisevin värein. Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin peittää huvilan matalia keltaisia muureja lavendeli ja vaaleanpunainen köynnösruusu ja jokainen tuulenhenki tuo niiden tuoksun tullessaan.

Tällä paikalla voi hyvin uneksia vanhasta Italiasta, kardinaaleista, paaveista, komeiden hoviherrojen ja kauniiden naisten loistavapukuisista palvelijoista, Romeon ja Julian lemmenkohtauksista marmoripengermällä Italian kuutamossa. Mutta jos Vivalantien joukossa on rakastajia, niinkuin epäilemättä tiedämme olevan, niin tapaammepa heissä vihankin valtaamia henkilöitä, ja usean ruhtinaan kerrotaan saaneen väkivaltaisen lopun, joka ei aina tapahtunut omien talonpoikien kätten kautta. Uuden huvilan muurit ovat kahdensadan elinvuotensa aikana nähneet monet murhenäytelmät ja Vivalantin aikakirjat ovat kaameata luettavaa.

Ja nyt, seurattuasi Vivalantien historiaa näin pitkälle, tunnet luultavasti pettyväsi, kun kuulet, ettei kertomuksellamme olekaan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mutta jos haluat tietää enemmän tästä suvusta, voit tavata Hänen Ylhäisyytensä Anastasio di Vivalantin, nykyisen ruhtinaan ja haaransa viimeisen, Monte Carlon kasinossa. Hän on hoikka, nuori mies, jolla on tummat, kellahtavat kasvot ja silmien alla joukko hienoja vakoja.

Miksi sitten, jos kerran emme joudu tekemisiin Vivalantien kanssa, olemme niin kauan viipyneet heidän puutarhassaan, kysynet? Niin näetkös, puutarha kyllä koskee meitä, vaikkakaan emme välitä nuoresta ruhtinaasta, ja sinun täytyy tunnustaa, että puutarha on paikka, jossa mielellään viipyy. Ja henkilöt, joihin saamme tutustua, ovat (sanon sen epäröiden, pelosta että särjen lumouksen) amerikkalaisia. Niin, on parasta tunnustaa suoraan, amerikkalaisia miljonäärejä. Nyt se on sanottu — pahin siis tiedetään. Mutta, saan minä vuorostani kysyä, onko niin ehdottomasti ikävystyttävää ajatella amerikkalaista miljonääriperhettä viettämässä kesää Sabine-vuoristossa, italialaisessa huvilassa, joka on peräisin seitsemänneltätoista vuosisadalta, — erittäinkin kun oikea perillinen mieluummin elostelee Monte Carlossa? Turmelevatko he ehdottomasti romantiikan? Hekin ovat ihmisiä ja heillä on intohimonsa kuten kaikilla meillä; ja ainakin yksi heistä on nuori ja miehet ovat sanoneet häntä kauniiksi — vieläpä tässä samassa puutarhassa.

I Luku.

Oli myöhäinen ilta ja taiteilijan työhuone oli jo sangen täynnä väkeä, kun kaksi uutta tulijaa ohjattiin huoneeseen. Toinen oli nainen, vielä jotenkin nuori ja yhä, olletikin edullisessa valaistuksessa kaunis; toinen tyttö, jonka säihkyvä nuoruus toistaiseksi himmensi muut ominaisuudet, jotka vastaisuudessa painaisivat leimansa häneen. Äkkinäinen, melkein pahaenteinen äänettömyys täytti huoneen heidän astuessaan kynnyksen yli ja tervehtiessään isäntää. Eräässä ryhmässä oven luona muuan nuori mies pysähtyi keskellä lausettaan huudahtaen: "Kas, Vehnäprinsessa!" Puhuja oli Laurence Sybert, Amerikan lähetystön ensimmäinen sihteeri.

"Ole varuillasi, Sybert! Hän voi kuulla", huomautti harmaahapsinen pääkonsuli hänen vieressään.

Sybert vastasi naurahtaen ja kohauttaen hiukan olkapäitään; mutta hänen sanansa, vaikkakin hiljaa lausutut, olivat kuuluneet, ja tyttö vilkaisi sinne päin ruskeilla, vilkkailla silmillään puoleksi hämmästyneen, puoleksi kysyvän näköisenä aivan kuin olisi kuullut sanat, mutta ei käsittänyt niitä. Hänen epävarma ilmeensä kirkastui samassa, ja hän nyökkäsi molemmille valtiomiehille, kääntyessään tervehtimään muutamia nuoria luutnantteja, jotka upeilivat kirkkaan sinisissä, kultakoristeisissa univormuissaan ja kiiltävissä saappaissaan.

"Kuka hän on?" kysäisi eräs toinen joukosta korjaten silmälasejaan ja kääntyen tarkastelemaan amerikkalaista tyttöä. Tämän saattoi heti huomata amerikkalaiseksi, alkaen puvun silmiinpistävistä yksityiskohdista aina siihen käskevään tapaan, jolla hän kohteli neljää nuorukaista.

"Ettekö tiedä?" Sybertin äänessä oli ivallinen sävy. "Miss Marcia Copley, amerikkalaisen vehnäkuninkaan tytär, luultavasti olette nähneet sen nimen sanomalehdissä!"

"Olen kyllä! Vai niin, tuossa on siis Williard Copleyn tytär?" Hän korjasi uudelleen silmälasejaan ja tarkasteli taas tyttöä tältä uudelta näkökulmalta. "Hän ei ole hullumman näköinen", hän päätteli "Vehnäprinsessa!" Hän kertasi nimen naurahtaen. "Hän on kai tullut meren yli naimaan italialaisen prinssin tehdäkseen totta nimestään?"

Nimen lausuja kohautti taas olkapäitään, osoittaen että hänestä oli samantekevää kenen kanssa Miss Marcia Copley meni naimisiin.

"Entä kuka sitten on tuo nainen hänen seurassaan?"

"Hänen tätinsä, Mrs. Howard Copley. He asuvat Palazzo Rosicorellissa", vastasi pääkonsuli Melville.

"Ah, tottakin! Niin, niin tiedänhän ketä he ovat. Hänen puolisonsahan on uudistusten harrastaja tai ihmisystävä tai jotain sinnepäin, eikö niin? Olen nähnyt hänet kokouksissa. Katsokaas", hän lisäsi kunnioittavasti, "on tosiaan hyvä tapa, jolla veljekset ovat toistensa vastapainona, ihmisystävä ja vehnäkuningas!"

Muuan samassa ryhmässä oleva englantilainen tyttö kääntyi ja tutkisteli amerikatarta hetkisen arvostelevan tarkasti. Marcia Copleyn käytös oli sievä ja puoleensavetävä. Hänen hattunsa ja turkiksensa olivat kiiltävän ruskeat ja aivan hänen tukkansa väriset; pieninkin osa hänen puvussaan oli tarkasti huoliteltu. Koko hänen käytöksensä, hänen luonnollinen sulonsa todisti, että hän koko elämänsä oli saanut nauttia rikkauden tuottamia etuja. Hänen olemuksessaan oli käskevä piirre, hän näytti tahtovan hallita koko maailmaa. Englantilainen neitonen pani sen merkille tuntien mielessään naisellista kateutta.

"Tosiaan", hän lausui, "en siedä nähdä, miten häikäilemättömästi hän kohtelee ihmisiä ympärillään. Minun mielestäni hänen pitäisi tuntea pistos sydämessään jokaisesta kerjäläisestä, jonka kohtaa kadulla."

"Italiassa on ollut kerjäläisiä jo kauan ennenkuin Williard Copley korjasi vehnäsatojaan", vastasi Melville.

"Jos on totta se, mitä Tribune kirjoittaa", puuttui taas joku puheeseen, "kuuluu Howard Copley olevan yhtä paljon asiaan sekaantunut kuin hänen veljensä."

"Voimmepa sanoa", hymyili muuan, "että miljonääri-ihmisystävä ottaa vasemmalla kädellään takaisin sen, mitä oikea on antanut."

Sybert oli kuunnellut puoleksi välinpitämättömänä arvosteluja veljentyttärestä, mutta vastaukseksi sedästä lausuttuun huomautukseen hän pudisti innokkaasti päätään.

"Howard Copleylla ei ole jutussa enempää osaa kuin minullakaan", selitti hän. "Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ei veljeksillä ole ollut mitään yhteyttä keskenään. Hänen ihmisystävällisyytensä on vilpitöntä, ja hänen rahansa on niin rehellisesti ansaittua kuin kenen muun hyvänsä."

Nämä sanat eivät olleet tuulesta temmattuja. Sybert tunnettiin yleisesti Howard Copleyn ystäväksi; hänen tiedettiin sitäpaitsi innokkaasti ajavan erinäisiä aatteita, mutta siihen, mikä oli hänen harrastustensa ulkopuolella, hän suhtautui välinpitämättömyydellä, joka oli sangen omituista nousevan valtiomiehen taholta.

Sybert ja pääkonsuli kumarsivat ryhmälle vetäytyen ovelle päin. Sihteeri aikoi poistua niin aikaisin kuin mahdollista. Teekutsut kuuluivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, mutta saapumalla niihin myöhään ja lähtemällä niistä aikaisin oli hän keksinyt yksinkertaisen keinon, jota noudattamalla vältti suuren osan niiden väsyttävää yksitoikkoisuutta. Sybert oli lähetystön sihteeri ja lähettilään veljenpoika, ja tätä jälkimmäistä hän piti rasittavampana taakkana kuin edellistä. Hänen Ylhäisyydellänsä oli ikävä tapa sälyttää seurusteluvelvollisuudet nuoremman miehen vastahakoisille hartioille.

He pysähtyivät Mrs. Copleyn kohdalla, joka tervehti heitä ojennetuin käsin, ja erinomaisen sydämellisesti, kun taas veljentytär vain nopeasti nyökäytti päätään; hän oli ilmeisesti liiaksi syventynyt upseereihinsa, jotta hänen huomionsa olisi riittänyt muuhun.

"Missä teidän miehenne on?" kysyi Sybert.

Lady kohotti silmäkulmiaan teennäisen tapaan.

"Kerjäläiset", hän huoahti, "niille on taas jotakin tapahtunut." Mr. Copleyn viimeinen ihmisystävällinen yritys oli "Kerjäämistä vastustava Yhdistys". Leipäkortteja hankittiin, kerjäläisiä etsittiin ja heille toimitettiin työtä ja seurauksena tästä oli, että Copleyn nimeä kirottiin kautta Rooman toisesta päästä toiseen.

Miehet mumisivat hymyillen surkuttelunsa.

"Entä mitä te molemmat valtiomiehet täällä toimitatte?" kysyi Mrs. Copley. "Luulin Mr. Dessartin kutsuvan vain taiteilijoita teeiltoihinsa."

Sybertin synkkä ulkomuoto hänen silmäillessään ovelle oli vastauksena kysymykseen. Melville puolestaan lausui: "Oh, mehän olemme taiteen ihailijoita, vaikkakaan emme käytännössä sitä harjoita. Sitäpaitsi olemme Mr. Dessart ja minä vanhoja ystäviä. Tutustuimme toisiimme Pittsburgissa, kun hän oli vielä poika, ja minä olin koko joukon nuorempi kuin nyt."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi talon isäntään, joka seisoi hilpeässä piirissä Miss Copleyn ympärillä. Hän oli hyvin taiteellisen näköinen nuori olento, jolla oli tavalliset taiteilijan tuntomerkit, samettinuttu, liehuva kaulahuivi, pitkä ruskeahtava tukka, joka aina pyrki silmille ja pakotti hänet puhuessaan pudistamaan kärsimättömästi päätään. Kasvot olivat avomielisen ja rehellisen näköiset, sinisilmät veitikkamaiset ja hänen olentonsa verraton iloisuus todisti, että hän rakasti elämää.

Kun keskustelu näytti käyvän yleiseksi, jättivät upseerit kumartaen mutta silminnähtävän vastenmielisesti paikkansa äsken tulleille. Nyt sai tyttö aikaa ojentaa sydämellisesti kätensä Melvillelle, kun taas sihteeri sai osakseen sangen huolimattomasti lausutun: "Hyvää iltaa, Mr Sybert."

Jos Miss Marcian peittelemätön käytös ilmaisi jotain pahempaa kuin välinpitämättömyyttä, niin osoitti ainakin Sybert huvitettuna hymyillen hänelle puhuessaan, että tytön tarkoitettu epäystävällisyys ei suinkaan loukannut, ja että hän oli liian nuori voidakseen kiinnittää valtiomiehen huomiota.

"Onko totta, mitä olen kuullut, että muutatte keväällä jonnekin huvilaan?" hän tiedusteli kääntyen Mrs. Copleyn puoleen.

"Olemme kyllä ajatelleet, mutta sitä ei ole vielä päätetty."

"Puuttuu vain setä Howardin suostumus", puuttui puheeseen tyttö. "Aluksi hän ensimmäisenä kannatti huvilaa, mutta nyt, kun meillä tosiaan on tiedossa sellainen, pelkäämme kovin, että hän paneekin vastaan."

"Se ei saa tapahtua, Miss Marcia", sanoi Melville. "Teidän täytyy vedota hänen omiin sanoihinsa."

"Huomenna aiomme mennä tarkastamaan sitä, ja jos se miellyttää täti Katherinea ja minua, niin —" Hän keskeytti lauseensa sirolla liikkeellä, johon sisältyi paljon.

Sybert nauroi. "Setä Howard parka!" mumisi hän.

Uusien vieraiden saapuminen pakoitti isännän poistumaan ja Mrs. Copleyn ja Melvillen kääntyessä tervehtimään joitakin tuttujaan Miss Copley jäi hetkeksi kahden kesken Sybertin kanssa. Tämä otti jotenkin pintapuolisesti osaa keskusteluun, kun taas tyttö puolestaan salli pienen vastenmielisyyden piirteen pistää esiin vilkkaasta puheestaan.

"Missä huvila sitten tulee sijaitsemaan, Miss Marcia — Frascatissa arvatenkin?"

"Kauempana kuin Frascati; Castel Vivalantissa."

"Castel Vivalantissa!"

"Sabine-vuoristossa, Palestrinan ja Tivolin välillä."

"Tiedän kyllä missä se on; muistan eräänä kuumana päivänä kavunneeni rinnettä ylös. Olin suuresti ihastunut paikkaan, se on jotakuinkin syrjäinen, eikö totta?"

"Sen paras etu onkin juuri, että se on syrjässä. Meidän vuoristoon muuttomme tarkoituksena on päästä irti alituisista vieraista, ja jos jäämme Frascatiin, ei asia ole autettu."

Ei ollut juuri kohteliasta puhua perheen tavallisimmalle vieraalle tähän tapaan, ja huvitettuna Sybert veti suunsa hymyyn.

Nähtävästi huomaten mitä oli sanonut, lisäsi tyttö melkein liioitellun ystävällisesti: "En toki tarkoita teitä, Mr. Sybert. Tehän käytte meillä niin usein, että pidän teitä aivan perheen jäsenenä."

Sihteeri aikoi vastata hiukan terävästi, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi vaieta. Äänettömyyden kestäessä isäntä lähestyi heitä esitellen muutamia vastatulleita, erään ladyn, jonka nimestä Miss Copley ei saanut selvää, mutta josta huomautettiin, että hän kirjailee, sekä joukon nuoria miehiä, jotka kaulahuiveistaan päättäen olivat myös taiteilijoita. Puhe kääntyi taas huvilaan ja Miss Copleya pyydettiin kertomaan siitä.

"En ole itse nähnyt sitä", hän vastasi, "mutta hovimestarin kertomuksista päättäen se on Italian komeimpia. Siellä on laakerilehto ja kuja, parvekkeita, suihkulähteitä, marmoripengermä, näkötorni, vieläpä kummituskin."

"Kummitusko?" virkkoi Dessart epäillen. "Minä olen luullut niiden jo hävinneen, rautatiet ja matkailijat ovat ajaneet ne kaikki takaisin hautoihinsa."

"Eivät kuitenkaan 'Pahan Ruhtinaan' haamua; olemme vuokranneet sen huvilan mukana — ja se onkin hauskempi haamu, kuin mitä voitte uneksiakaan! Ruhtinas kokosi eläessään vehnää varastoaittoihinsa talonpoikain nääntyessä nälkään, ja ne murhasivat hänet kaksisataa vuotta sitten." Hän kertoi tarinan matkien verrattomalla tavalla Ruhtinas Vivalantin hovimestarin liikkeitä ja murteista englantia.

Hiukan odottamaton hiljaisuus syntyi, kun kertomus oli päättynyt, ja kuuntelijat katsahtivat toisiinsa koettaen peittää hämmästystään. Heidän mielessään nousi kysymys oliko tyttö tietämättömyydessään vaiko pelkästä kerskailuhalusta kertonut noin yksityislaatuisen tarinan. Sitä ei olisi häneltä voinut odottaa. Yksin Laurence Sybert huomasi, ettei tyttö tiennyt, miten vaarallista aihetta hän käsitteli, ja hän korjasi asian naurahtaen hyväksyvästi.

"Sangen sattuva tarina, Miss Copley. Ukko sai ansaitun palkkansa."

Marcia Copley yhtyi häneen hymyillen ja kirjailijatar johti keskustelun taitavasti äänettömyyden yli.

"Mr. Dessart, te valititte eräänä päivänä, että ulkomaalaiset tekevät Italian liian nykyaikaiseksi. Miksi ette vangitse kummitusta? Se on ainakin tosi vanhanaikainen."

"Mutta minä en ole impressionisti", hän väitti.

"Kuka vastustaa impressionisteja?" kysäisi muuan nuori mies murteellisella englannilla pysähtyessään toisten joukkoon.

"Ei kukaan", vastasi Dessart, "minä vain tunnustin, etten ole perillä heistä ja heidän tavoistaan. Miss Copley, sallikaa minun esitellä Monsieur Benoit, Rooman viimeinen kuuluisuus — hän voi kyllä maalata teidän kummituksenne. Hän on impressionisti eikä harrasta mitään muuta."

"Luulen että teillä on tarpeeksi kummituksia Villa Medicissä tarvitsematta etsiä niitä Sabine-vuoristosta."

"Oi kyllä, mademoiselle, Villa Medicissä on monenlaisia kummituksia — esimerkiksi kuolleiden toiveiden ja haihtuneen kunnianhimon haamuja."

"Voisiko impressionistikaan kuvata kuolleen kunnianhimon haamua?" kysyi Miss Copley.

"Ehkäpä impressionisti onkin paremmin perehtynyt niihin kuin mihinkään muuhun", lausui Dessart hiukan pisteliäästi.

"Ei ainakaan jos hän on nuori ja Rooman kuuluisuus", hymyili kirjailijatar.

Toisella puolen huonetta Mrs. Copley viittasi veljentyttärelleen, ja tämä lähti kumartaen seurasta ja poistui. Kirjailijatar katsahti hänen jälkeensä hämmästyneen huvitettuna.

"Eikö Miss Copley ensinkään lue sanomalehtiä?" huomautti hän lempeästi.

"Ilmeisesti hän ei lue", vastasi Sybert hymyillen samalla kun lausui hyvästit ja poistui.

* * * * *

Puoli tuntia myöhemmin Marcia Copley tehtyään kierroksen huoneessa teetarjoilun aikana huomasi taas olevansa uuden tuttavansa läheisyydessä. Hän istuutui hänen viereensä leposohvalle tuntien hiukan vapautuksen tunnetta, kun pääsi hetkeksi rauhaan. Hänen seurakumppaninsa oli vilkas, pieni, noin keski-ikäinen nainen; vaikka hän puhui virheetöntä englantia, lausui hän sanansa niin täsmällisesti, että saattoi luulla häntä ulkomaalaiseksi. Hänen keskustelunsa oli huvittavaa, se todisti että hän omisti laajat tiedot, samalla kun hän oli kovin innostunut toisten ihmisten asioihin. Hänen keskustelualansa oli hyvin avara. Huomaamatta siirryttiin arvostelemasta joitakin Augustuksen aikuisia taideteoksia, joita hiljattain oli kaivettu esiin Porta Pian ulkopuolelta, vertailemaan ranskalaisia ja italialaisia räätäleitä toisiinsa ja ennustamaan kuka kardinaaleista ensi kerralla valittaisiin paaviksi.

Pienellä pöydällä heidän vieressään oli luonnosvihko, jota kirjailijatar nyt rupesi selailemaan. "Katsokaammepa millä tuo nuori mies nykyään huvitteleiksen!" hän lausui.

Siinä oli puolisen tusinaa vesivärimaalauksia ja pari punaisella liidulla piirrettyä muotokuvaluonnosta. Niistä ei ainoakaan ollut valmis; mutta pikainenkin silmäys niihin ilmaisi katsojalle niissä piilevän huomattavaa kykyä, ja aiheet olivat ainakin omintakeisia. Siellä ei näkynyt mitään St. Angelon linnaa joku kalastajavenhe etualalla, eikä mitään Vestan temppeliä papittarineen. Eräs liitupiirustus kuvasi ruskeapukuista naista kumartuneena hiilivalkeansa yli; toisessa nähtiin vahtiupseeri San Giovannin porttiholvissa tutkimassa teräsmiekallaan aasivankkurien sisältöä. Siellä oli sypressien varjostamia muurinnurkkauksia, rakennustaiteellisia koristuksia, nopeasti piirretty luonnos Villa Madaman jäkälänpeittämästä suihkulähde-elefantista. Kaikki ne olivat, vaikkakin kevyesti piirrettyjä, jossain määrin erikoisia, ja osoittivat roomalaisen ilmapiirin vaikutusta. Marcia tarkasteli niitä huvitettuna.

"Ne ovat erinomaisen hyviä", hän lausui laskiessaan viimeisen kädestään.

"Niin ovat", myönsi hänen seuralaisensa; "ne ovat niin hyviä, että niiden sietäisi tulla paremmiksi, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tunnen Paul Dessartin tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei häneltä milloinkaan synny maalausta. Hänellä on lahjoja, hänellä on kykyä, mutta hän hajoittaa voimansa liiaksi. Ei todellisella työntekijällä ole aikaa tuhlata seurusteluun. Olkoon miten oli", sanoi hän lopuksi, "ei ole meidän asiamme moittia häntä. Jos hän alkaisi todenperään työskennellä, ei hän enää pitäisi teekutsuja ja se olisi vahinko, eikö totta?"

"Olisi tietysti", myönsi Miss Copley. "Miten hauskalta näyttääkään työhuone tänä iltana! Olen nähnyt sen vain päivänvalossa ja kuten yleensä kaikki, on sekin edullisemman näköinen kynttilöiden valossa." Hänen katseensa kiersi ympäri suuren huoneen tarkastellen sen vanhoja verhoja ja antiikkisia leikkauksin koristettuja tuoleja. Raskaat uutimet oli osaksi vedetty ikkunoiden eteen ja siten oli saatu huoneeseen miellyttävä hämärä. Ilman täytti liinaöljyn ja tupakansavun voimakas katku orvokkien raikkaaseen tuoksuun sekaantuen.

Paul Dessart, "Rooman kuuluisuuden" ja erään nuoren, lupaavan englantilaisen kuvanveistäjän seuraamana, liittyi nyt naisten seuraan; puhe kääntyi Rooman politiikkaan — aiheeseen, jonka suhteen taiteilijat yhdestä suusta vakuuttivat olevansa kokonaan tietämättömiä ja välinpitämättömiä.

"Oh, minua aluksi innostutti heidän kinailunsa", lausui englantilainen; "mutta huomasin ajoissa, että minun oli valittava sen ja kuvanveiston välillä; minulla ei ollut aikaa molempiin."

"Minä en tiedä edes kuka on pääministeri", pisti Dessart väliin.

"Tuohan on aivan häpeällistä harrastuksen puutetta!" väitti amerikkalainen tyttö. "Minä olen ollut Roomassa vain kaksi kuukautta ja olen jo täydelleen perillä kolmiliitosta ja Abessinian sodasta; tiedän mihin Cavour tähtäsi toimintansa ja mitä Crispi on saanut aikaan."

"Tuo ei ole oikein rehellistä peliä, Miss Copley," huomautti Dessart. "Te olette käynyt lähetystössä ja siellä saa tietoja toisten puheista. Mutta minä varoitan teitä, se ei ole oikein luotettava harrastuksen esine; siitä voi sairastua kuten opiumin käytöstä."

"Hän ei poikkea paljonkaan totuudesta", myönsi kuvanveistäjä. "Keskustelin tänään erään Sybert-nimisen henkilön kanssa, joka — ehkä tunnette hänet, Miss Copley?"

"Kyllä, mitä hänestä?"

"Hm — ei mitään siinä tapauksessa."

"Olkaa hyvä ja panetelkaa vain Mr. Sybertiä, jos teitä haluttaa — voin luvata, etten kerro mitään. Hän on setäni ystävä, ei minun."

"En tosiaan aikonut häntä panetella", huomautti nuori mies hiukan ujosti. "Ainoa, mikä minulla on Sybertiä vastaan, on se, että keskusteluni ikävystyttää häntä."

Marcia nauroi sydämellisen myötätuntoisesti.

"Sanokaa mitä vain haluatte", toisti hän herttaisesti. "Minunkin keskusteluni ikävystyttää häntä."

"No, aioin sanoa, että hän harrastaa aina sitä puoluetta, josta hänellä on hyötyä. Jollei hän pidä varaansa, hän on pian pääsemättömissä."

"Pääsemättömissä?" epäili Marcia.

Dessart jatkoi samaa aihetta pahansuopa sävy äänessään. Laurence Sybert ei näyttänyt olevan niin suosittu henkilö, kuin valtiomiehen pitäisi olla.

"Hän on asunut Roomassa jo monet vuodet, ja ihmiset alkavat ihmetellä, mitä hänellä oikein on mielessään. Lähetystö on sopiva paikka sellaiselle, jolla on luottamusta siihen, mutta hänelle se ei merkitse enempää kuin Tammany Hallin toiminta New Yorkissa. Sybert harrastaa vain Italian sisäpolitiikkaa ja useat arvelevat, että hän tietää siitä hyvän joukon enemmän kuin olisi suotavaa. Hän on selvillä kirkkopuolueesta ja hallituksesta, — on hyvä ystävä ensin oikeistolaisten, sitten vasemmistolaisten kanssa."

"Monsieur Sybert koettelee kaikkea ja pitää parhaimman", huomautti Benoit.

"En ole varma siitä", väitti Dessart synkännäköisenä. "Hän harrastaa muitakin puolueita kuin Vatikaania ja Quirinaalia. On olemassa joitakin pieniä vallankumouksellisia yhdistyksiä Roomassa ja olen kuullut kuiskailtavan —"

"Ette suinkaan tarkoita" — kysyi Marcia silmät selkoselällään hämmästyksestä.

Kirjailijatar pudisti nauraen päätään: "Luulen, että syy Mr. Sybertin pitkäaikaiseen oleskeluun Roomassa voidaan lausua aivan lyhyessä muodossa. Oli hyvin viisas se henkilö, joka ensiksi lausui sanat: 'cherchez la femme', etsikää nainen!"

"Tosiaanko?" lausui Marcia osoittaen uutta mielenkiintoa. Laurence Sybert oli mies, jonka hän aina oli uskonut kokonaan tunteettomaksi, päinvastainen ajatus tuli hänelle yllätyksenä.

"Huhu kertoo hänen vieläkin kiinnittävän sangen paljon huomiota pieneen somaan kreivitär Torrenieriin. Varmasti ainakin tiedän, että yhdeksän, kymmenen vuotta sitten, kun tämä vielä oli nimeltään Margarita Caretti, Mr. Sybert lukeutui julkisesti hänen ihailijoittensa joukkoon; mutta luonnollisesti valitsi tyttö kreivin — tai ainakin hänen vanhempansa sen tekivät, mikä Italiassa määrääkin asian."

Tytön silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi. Kreivitär Torrenieri oli myös tavallinen vieras palatsissa. Mutta Dessart suhtautui juttuun hyvin epäilevästi hymyillen.

"Luuletteko sitten todella, että hän vain odottaa, kunnes aika on täytetty ja vanha kreivi Torrenieri menee samaa tietä kuin kaikki muutkin kreivit? Olen valmis tunnustamaan, madame, että tiedätte paljon asioita, mutta siitä huolimatta epäilen suuresti, tokko tämä on Laurence Sybertillä huolena."

"Ette kai toden teolla tarkoita, että hän on anarkisti?" kysyi Marcia.

"Lakkaan puhumasta hänestä, Miss Copley." Nuori mies kohautti olkapäitään ja levitteli käsiään italialaiseen tapaan.

"Puhutteko politiikasta?" kysyi Mrs. Copley yhtyessään seuraan Mr. ja Mrs. Melvillen kanssa.

"Aina politiikkaa", nauroi veljentytär — "taikka tällä kertaa on aiheena Mr. Sybert."

"Ne vuorottelevat", virkkoi Dessart. "Sanoitteko häntä anarkistiksi, Miss Marcia?" kysyi Melville.

Tyttö puolustelihe nauraen. "Pelkäänpä, että Mr. Dessart on siihen syyllinen."

"No, no, se ei käy päinsä! Sybert on minun erikoinen ystäväni. En salli että häntä syytetään mistään senkaltaisesta."

"Vähäinen, käytännöllinen anarkia on aivan paikallaan", väitti nuori mies. "Minäkin puolestani tunnen kiusausta käyttää hiukan dynamiittia nähdessäni miten nykyinen erinomainen hallitus hävittää kaikki Viktor Emmanuelin kuvapatsaat koko maasta."

"Jos palaatte politiikkaan", lausui Mrs. Copley nousten seisomaan, "pelkään, että meidän siinä tapauksessa on lähdettävä kotiin. Tiedän kokemuksesta, että se on pitkäveteinen puheenaine."

Mrs. Copley veljentyttärineen lähti vaunuillensa, Dessartin ja ranskalaisen saattamina. Jäljelle jääneet istuutuivat takaisin paikoilleen. Kirjailijatar kuunteli hetken iloista puhetta ja naurua, joka kuului avonaisen oven kautta, ja lausui sitten: "Mr. Dessartin tyttö on hyvin miellyttävä."

"Mr. Dessartin?" kysyi Melville.

"Siitä on ehkä vielä liian aikaista puhua", myönsi hän, "mutta niin tulee käymään, sen uskallan ennustaa."

"Hyvä lady", lausui Mrs. Melville painokkaasti, "te ette tunne Mrs. Copleya. Hänen veljentyttärensä menee paljon mieluummin naimisiin italialaisen prinssin kanssa kuin nuoren vasta-alkavan taiteilijan."

"Yhtä mielellään hän nai jonkun etelä-Afrikkalaisen neekeripäällikön kuin italialaisen prinssin", vakuutti hänen miehensä. "Miss Marcia on nuori nainen, joka nai juuri sen, jonka tahtoo — vaikkakin", lisäsi hän miettivästi, "en ole ensinkään varma että se on oleva Paul Dessart."

"Hän voisi kyllä valita huonomminkin", sanoi Mrs. Melville. "Paulhan on hauska poika."

"Niinpä kyllä, mutta hän voi valita paremminkin. Voin pilkulleen sanoa sinulle kuka tuo tuleva on", lisäsi hän innostuen, "se on Laurence Sybert."

Naiset hymyilivät huvitettuina väitteelle ja kuvanveistäjä kohautti olkapäitään.

"James rakkaani", lausui Mrs. Melville, "sinä lienet etevä liikeasioissa, mutta naittajaksi et pysty. Se on sinun selvintä jättää naisväen huoleksi. Mitä taas tulee ystävääsi Laurence Sybertiin, niin hän ei ole onnen suosikki, eikä hän sitä haluakaan."

"Epäilen, että hänellä on nykyään toiset tuumat mielessään", huomautti kuvanveistäjä.

"Sybert on kunnon mies", lausui Melville lämpimästi.

Kirjailijatar nousi hymyillen. "On mielenkiintoista nähdä, miten käy", hän sanoi; "mutta pankaa mieleen minun sanani, että isäntämme saa tytön."

II Luku.

Parikymmentä minuuttia ennen kuutta seuraavana iltana vierivät vaunut Palazzo Rosicorellin kivitetylle pihamaalle, ja Copleyn perhe nousi niistä palaten kotiin kolmenkymmenen mailin pituiselta ajomatkaltaan Villa Vivalantiin. Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, vallitsi sisällä palatsissa, johon valoa tuli raskailla uutimilla verhottujen ikkunasyvennysten kautta, jo melkein pimeä. He astuivat avaraan saliin, jota valaisi vain teepöydälle asetettu seitsenhaarainen kynttiläjalka. Pöydän ääressä, leikkauksin koristetussa Savonarolan aikuisessa tuolissaan istui pieni Gerald puettuna valkoiseen merimiespukuun polvet paljaina, juhlallisen näköisenä. Kuullessaan heidän saapuvan hän laskeutui nopeasti lattialle ja syöksyi Mrs. Copleya vastaan.

"Äiti kulta! Sybert tuli teelle, ja minä tarjoilin sitä hänelle; ja hän sanoi, että se oli paljon parempaa kuin Marcian tee, ja hän joi sitä seitsemän kuppia ja minä join neljä."

Naurettiin yhteen ääneen ja nojatuolin syvyydestä kuului laimea ääni: "Sanoinhan sinulle, Gerald, että et saa kertoa niin kauheita asioita, muuten ei äitisi uskalla enää koskaan jättää minua yksinäni teepöydän ääreen." Puhuja kohottautui tuolistaan ja astui tervehtimään vastatulleita.

Laurence Sybertin lähestyessä talon emäntää, lankesi hänestä pitkä kapea varjo seinälle. Hänellä oli laihat, tummat, paljaaksi ajellut kasvot, syvämietteisine, vakavine silmineen; hän oli tyypillinen kosmopoliitti, ensi silmäyksellä ei olisi voinut määrätä hänen kansallisuuttaan. Mutta jos hänen kasvojensa ilme oli italialaisen tai itämaalaisen, tai minkä muun hyvänsä, oli hänen ryhtinsä kuitenkin epäilemättä anglosaksin. Kauemmin tarkastellessa ilmaisi jonkinlainen liikkeiden joustavuus jokaiselle, joka tuntee arojen vapaat ratsastajat, että hän oli selvästi amerikkalainen.

"Teidän poikanne panettelee minua, Mrs. Copley", sanoi hän ojentaessaan kätensä, "vakuutan kunniani kautta, että join vain kuusi kupillista."

"Hoi, Sybert! Onko Roomassa tapahtunut mitään tänään? Mitä uutta tietää Rialto?" näin tervehti Mr. Copley.

Marcia katsahti häntä nauraen vetäessään hansikkaita kädestään ja sytyttäessään lampun.

"Olemme nyt olleet poissa kello yhdeksästä aamulla, ja nyt jo setä Howard on uutisten janoinen! Mitä hän tekeekään sitten, kun todella lähdemme kaupungista, en osaa sitä kuvitellakaan."

"No, hyväksyittekö siis huvilan?"

Marcia nyökkäsi.

"Teidän pitäisi nähdä se! Se on komea kuin paavin palatsi. Ensimmäisen kerran ruhtinas Vivalanti suostuu vuokraamaan sen ulkomaalaisille, se on hänen virallinen asuntonsa."

"Siinä hän tekee tavattoman armollisesti", nauroi nuori mies, "oletteko myös vastuunalaisia hänelle paikasta."

"Sen nykyisen hoitajan puheista päättäen ei ruhtinas Vivalanti paljonkaan välitä siitä."

"Se on kylläkin totta."

"Tunnetteko hänet?"

"Vain kuulopuheista. Tunnen kylän; sen kurjempaa paikkaa tuskin voisi löytää koko Sabine-vuoristosta. Väestö ei rakasta ruhtinastaan, sillä tämä ei harrasta mitään parannuksia, joita siellä kipeästi kaivattaisiin."

"Ne näyttivät sangen köyhiltä", myönsi Marcia; "mutta ne ovat erinomaisen viehättäviä. Minusta jokainen heistä on sennäköinen, kuin olisi astunut esiin jostain vesivärimaalauksesta. Setä Howardkin oli ihastunut ja hän kuitenkin on elänyt täällä niin kauan, että kohta kadottaa innostumiskykynsä".

"Se on sangen sievä paikka", myönsi Copley, "vaikka minulla on salainen pelko, että se on sittenkin liian kaukana. Mutta toiset perheenjäsenet pitivät siitä ja minun tarkoitukseni elämässä —"

"Loruja, setä Howard! Sinähän olit aivan haltioissasi. Sinä kirjoitit vuokrasopimuksen alle vastaansanomatta. Eikö totta, täti Katherine?"

"Minä allekirjoitin vuokrasopimuksen ladatun pistoolin edessä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Te uskottelitte, että jos menemme peninkulmaakaan — luulen että sanoitte tuumaakaan — lähemmäksi Roomaa, pitäisitte kutsut joka ilta; ja jollei se ole kuin ladattu pistooli minunlaiselleni rasittuneelle miesparalle, en tosiaan tiedä mikä sitten on."

"Näyttää tosiaan siltä", myönsi Sybert. Kääntyen Marcian puoleen hän lisäsi: "Pelkään että hallitsette hyvin itsevaltiaasti, Miss Marcia."

Marcian silmäkulmat rypistyivät tuskin huomattavasti, mutta hän vastasi nauraen: "En sentään, Mr. Sybert; olette erehtynyt. En minä, vaan Gerald on itsevaltias Copleyn talossa."

Samassa ilmestyi Mrs. Copleyn englantilainen palvelustyttö Granton ovelle. "Marietta odottaa master Geraldia illalliselle", ilmoitti hän.

Gerald pakeni äitinsä turviin itkien.

"Äiti kulta, anna minun syödä tänä iltana teidän kanssanne."

Hetkisen näytti Mrs. Copley myöntyväiseltä, mutta huomatessaan Grantonin taipumattomat kasvot hän vastasi: "Ei, rakkaani, sinä olet jo tarpeeksi juhlinut tämän illan osalle. Juo nyt teetä ja mene sitten nukkumaan kilttinä pikku poikana."

Gerald jätti äitinsä ja piiloutui Sybertin taakse. "Kun Sybert on täällä ja minä pidän niin Sybertistä", pitkitti hän epätoivoisena.

Mutta Granton teki tyhjäksi tämänkin yrityksen. "Tulkaa master Gerald; illallinen jäähtyy", sanoi hän laskien päättävästi kätensä hänen olkapäälleen ja vieden hänet pois.

"Tuossa on oikea itsevaltias", nauroi Copley. "Minunkin täytyy vapista Grantonin edessä."

Pietro saapui samassa tuoden lautasellisen paahdettuja teeleipiä ja iltapostin. Mr. Copley istuutui korituoliin asettaen kirjepinkan viereensä oikealle käsinojalle; silmäiltyään kirjeet järjestään, repi hän ne palasiksi tehden uuden kasan vasemmalle puolelleen. Useimmat niistä olivat kerjuukirjeitä. Hän sai niitä joukoittain ja tähän tapaan hän tavallisesti vastasi niihin; ei siksi että hän olisi ollut saita, vaan hän ei periaatteesta tahtonut tätä tietä hankkia itselleen jalomielisen mainetta.

Repiessään näin päättävällä kädellä kirjekuoren toisensa jälkeen palasiksi näkyi Copleyn kasvoilla sarja vaihtelevia ilmeitä: vuoroin vakavuutta ja leikkiä; tunteellisuutta ja ankaruutta — voimakkaan toimintatarmon tunnetta, ja sen vastavaikutuksena taas halua kohauttaa olkapäitä ja antaa kaiken mennä menojaan. Useimmille ystävilleen Copley oli arvoitus, toisinaan omalle vaimolleenkin; mutta tämä luuli omituisuuden johtuvan hänen rikkaudestaan, ja vaikka hän ei aina ymmärtänytkään miehensä toimia ja niiden vaikuttimia, hän antoi kuitenkin tämän olla rauhassa. Useimmille ihmisille tuottaa rikkaus siunausta. Copleylle se oli pikemminkin kirouksena. Hän olisi voinut saavuttaa mitä hyvänsä, mihin olisi vaadittu hänen omaa tarmoansa; mutta ensinnäkään häntä ei miellyttänyt se työ, mitä rikkaat miehet Amerikassa harrastavat, nimittäin astua kilpakentälle ja koettaa joka tavalla lisätä omaisuuttaan, eikä Copleyllä ollut siihen taipumustakaan. Tässä hän erosi vanhemmasta veljestään. Ja toisessakin suhteessa veljekset olivat erilaisia. Vaikka heidän isänsä oli ollut lainkuuliainen ja rehellinen mies, oli hänen kauttansa kilpailussa moni sortunut, ja nuoremmassa veljessä oli jo varhain vakiintunut mielipide, että sen vuoksi rikkaus ei ole oikeutettua. Hänellä oli halu — mitä veli piti hulluutena — käyttää omaa osaansa rikkaudesta niin paljon kuin mahdollista yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Howard Copleyn ensimmäinen koe tuottaa siunausta ihmiskunnalle oli ollut yritys ratkaista neekerikysymystä; mutta neekerit olivat hidasveristä rotua ja Copley sai kärsimättömänä odottaa tuloksia työstään. Lopuksi hän jätti heidät rauhassa kehittymään ja antautui kiihkeästi ajamaan itämaiden politiikkaa. Kyllästyttyään siihenkin ja joutuessaan syrjäytetyksi eräässä vaalissa, hän etsi turhaan uutta sisältöä elämälleen. Silloin sattui Mrs. Copley ehdottamaan, että perhe muuttaisi vuodeksi Pariisiin, jotta Gerald oppisi ranskaa; lapsi oli vasta neljän vuoden vanha, mutta Mrs. Copley korosti nimenomaan sitä seikkaa, ettei kieliopintoja koskaan voinut aloittaa liian aikaiseen. Hänen miehensä suostui vastaansanomatta ja niin he astuivat laivaan lähteäkseen Pariisiin. He valitsivat kiertotien Välimeren kautta, poikkesivat Napoliin ja pysähtyivät sinne. Mr. Copleylle oli täällä tarjona viehättävä ajanviete — hän antautui omalta osaltaan auttamaan, kun tässä Yhdistyneen Italian alati levottomassa osassa yritettiin saada aikaan hyvä hallinto. Vuoden kuluttua perhe siirtyi Roomaan asettuen asumaan Palazzo Rosicorelliin aikoen jäädä sinne pysyväisesti. Copley ainakin oli täysin tyytyväinen; hänellä ei ollut mitään rotuennakkoluuloja, ja Rooma oli aivan yhtä kiitollinen työmaa uudistuksille kuin New York ja lisäksi paljon hauskempi. Vaikkakaan italialaiset eivät aina häntä ymmärtäneet, ottivat he vastaan hänen palveluksensa vilpittömän kiitollisina.

Mitä taas Mrs. Copleyin tulee, ei hän mitenkään ollut aikonut vakinaisesti asettua asumaan ulkomaille. Mutta hän tuumi mielessään, että hänen miestään täytyi jollain tavoin huvittaa, ja tuo työskentely Italian olojen järjestämiseksi oli vaarattominta, mitä tämä oli voinut keksiä. Hän itse puolestaan antautui hyvin tyytyväisenä seurustelemaan pääkaupungin jotakuinkin kirjavan ulkomaalaisen seurapiirin kanssa, muistaen vain harvoin new-yorkilaisia ystäviään ja Geraldin ranskan oppimista.

Nojautuen tuolinsa selkään Marcia huomasi setänsä silminnähtävästi hyvillään lopettavan kirjeittensä lukemisen. Mr. Copleylla oli kapeat, hermostuneen näköiset, jo hiukan ryppyiset kasvot, terävä leuka ja suu, joka helposti vetäytyi hymyyn. Mutta tänä iltana murtaessaan auki kuoren toisensa jälkeen hän rypisti otsaansa useammin kuin hymyili; ja äkkiä avatessaan erään kirjeen häneltä pääsi vihainen huudahdus.

"Lue tämä", hän lausui lyhyesti, ojentaen kirjeen Sybertille.

Tämä luki sen ilmettään muuttamatta ja kumartuen eteenpäin heitti hän sen avonaiseen takkaan.

Marcia nauroi ääneensä. "Eihän postisi näykään olevan mieluinen, setä Howard."

"Suurin osa on nimettömiä kirjeitä eivätkä ne juuri ole kohteliaita."

"Sitähän sinä voit odottaakin, kun kiusaat nuo kerjäläisparat ihan kuoliaiksi."

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa puoleksi huvitettuina, puoleksi suuttuneina. Kysymyksessä olevalla kirjeellä ei ollut mitään tekemistä kerjäläisten kanssa, mutta Mr. Copleya ei haluttanut ruveta väittelemään sen sisällyksestä veljentyttärensä kanssa.

"Luulenpa että hyväntekeväisyyden tavallinen palkka tässä maailmassa on nimetön kirje", huomautti hän pudistaen nämä mietteet päältään ja asettuen mukavasti nauttimaan teetä.

Vieras ei tahtonut ottaa hänelle tarjottua kuppia.

"En uskalla", hän selitti, "Geraldin ilmiannon jälkeen."

"Sivumennen sanoen, Sybert", lausui Copley, "olen kuullut sinusta tänään pahoja juttuja. Veljentyttäreni ei pidä siitä, että minä seurustelen kanssasi."

Marcia katsahti avuttomana setäänsä; kun tämä kerran alkoi kiusoitella, ei siitä tullut koskaan loppua.

"Olen pahoillani", lausui Sybert nöyrästi. "Mikä on hätänä?"

"Hän on huomannut sinut anarkistiksi."

Molemmat miehet nauroivat ja Marcia punastui keveästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "antakaa minulle sen verran aikaa, että ehdin poistua maasta, ennenkuin annatte minut ilmi poliisille."

"Ei ole mitään syytä pelätä", tyttö vastasi. "Minä en uskonut kertomusta, koska arvasin, ettei teillä voi olla kylliksi tarmoa juostaksenne pakoon pommin tieltä, vielä vähemmän kykenisitte sitä itse heittämään. Siksi minua ihmetytti, että toiset saattoivat uskoa sen todeksi."

"Useimmilla ihmisillä onkin minusta parempi käsitys kuin teillä", muistutti hän.

"Eipä niinkään, Mr. Sybert; päinvastoin minulla on teistä parempi käsitys kuin toisilla, minähän todella pidän teitä viattomana."

Nuori mies nauroi ja kumarsi kiitokseksi, kääntyen sitten Mrs. Copleyn puoleen.

"Toivottavasti Villa Vivalanti on onnistuneempi kuin huvilanne Napolissa."

Mrs. Copley katsoi häneen moittivasti. "Se kauhea mies! Aina kun häntä ajattelen, toivon että olisimme kunnialla jälleen Amerikassa."

"Älä sitten ajattele häntä ensinkään", lausui hänen miehensä. "Hän on sellaisessa paikassa, josta hän ei vast'edes tule sinua vaivaamaan."

"Mikä mies?" kysyi Marcia havahtuen äänettömyydestään.

"Onko mahdollista että Miss Marcia ei ole koskaan kuullut tatuoidusta miehestä?" kysyi Sybert totisena.

"Tatuoidusta miehestä! Mitä te oikein puhutte?"

"Sillä on hiukan teatterimainen kaiku", myönsi Mr. Copley.

"Se ei ollut niinkään vähäpätöistä", sanoi hänen vaimonsa. "On ihme, että pelastuimme hengissä. Kolme vuotta sitten ollessamme Napolissa", hän lisäsi veljentyttärelleen, "sinun setäsi, uhkarohkeana kuten aina, sekaantui erään salaliiton asioihin. Huvilamme oli kaupungin ulkopuolella Posilipoon päin, ja muutamana iltapäivänä minä ajoin hämärissä kotiin oltuani kaupungissa ostoksilla, ja silloin, juuri kun saavuimme autioon kohtaan tiellä, kahden korkean kallioseinämän väliin —"

Mr. Copley keskeytti hänet: — "hyökkäsi tielle naamioitu mies asestettuna kiireestä kantapäähän ja hirveästi sadatellen."

"Ihanko totta!" huudahti Marcia nojautuen eteenpäin ihastuksissaan. "Täti Katherine, hyökkäsikö naamioitu mies —"

"Ei hän ollut naamioitu, mutta olisin toivonut, että hän olisi ollut; hän olisi näyttänyt vähemmän julmalta. Hän tuli suoraan vaunujen luo ja ottaen hatun päästään hyvin kohteliaasti kumartaen sanoi, että jollemme poistuisi Napolista kolmen päivän kuluessa, ei setäsi henki olisi turvattu. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja rinnassa näkyi tatuoitu risti. Voit kuvitella miten raaka hänen täytyi olla — täällä Italiassa kun kaikki ihmiset ovat niin uskonnollisia."

Molemmat miehet nauroivat viimeiselle johtopäätökselle.

"Mitä sinä teit?" kysyi Marcia.

"Olin liian järkytetty voidakseni puhua ja Gerald, lapsi parka, huusi koko loppumatkan."

"Lähdittekö sitten kaupungista?"

"Jotenkuten pääsimme lähtemään", puuttui setä puheeseen, "mutta viivyimme vielä niin kauan, että ehdin saada roiston kiinni ja kahleisiin."

"Saatte olla kiitolliset, että he olivat kyllin säädyllisiä varoittaakseen teitä edeltäkäsin", huomautti Sybert.

"Sehän on aivan kuin jossain kirjassa!" huokasi Marcia. "Murhaajia ja varoituksia ja tatuoituja miehiä ja salaliittoja! Miksi et lähettänyt hakemaan minua, setä Howard?"

"Katsos, enhän tiennyt, että sinusta oli kasvanut niin ihastuttava olento — vaikka enpä tiedä olisiko se auttanut. Minulla oli tarpeeksi puuhaa pitäessäni huolta yhdestäkin naisesta."

"Siinäpä ollaan", valitti tyttö. "Juuri siksi, että on tyttö, täytyy vain istua kotona aina kun jotain jännittävää tapahtuu."

"Jos pidätte niin kovin verenvuodatuksesta", lausui Sybert, "saatte mahdollisesti tilaisuuden nähdä sitä tänä keväänä."

"Tänä keväänäkö? Hankkiiko Camorra taas levottomuuksia?"

"Oh ei, ei Camorra. Mutta jolleivät merkit petä, on vireillä hyvin jännittäviä kapinahankkeita."

"Todellako? Täällä Roomassako?"

"Ei aivan; luultavasti ei sentään Roomassa, täällä on liian paljon sotaväkeä. Todennäköisemmin Napolin puolella. Olen pahoillani", lisäsi hän, "ettemme voi luvata teille kapinaa oman kotinne edustalla, vaikka teistä se on niin hauskaa; mutta rohkenen sanoa, että kun asiat ovat kärjistyneet niin pitkälle, on teistä vielä Napolikin tarpeeksi lähellä."

"Hälyytän sinut ajoissa, setä Howard", lausui tyttö. "Jos Napolissa tulee kapina, aion mennä sinne katsomaan. Mikä niillä on hätänä? Miksi ne kapinoivat?"

"Jos siellä on kapinahankkeita", sanoi setä "silloin sinä, rakas nuori neitoseni, huvittelet parhaasi mukaan Villa Vivalantissa, kunnes se on ohi", ja tämän sanottuaan hän vaihtoi äkkiä puheenainetta.

Keskustelu kääntyi taas huvilaan. Mrs. Copley selitti sitä vieraalle yksityiskohtia myöten.

"Siellä on yhdeksäntoista makuuhuonetta lukuunottamatta palvelijoiden suojia, ja tallissa on tilaa kolmellekymmenelle hevoselle!" hän lopetti.

"Vivalantin ruhtinaat ovat varmaankin pitäneet suurenmoista hovia, ennenkuin asettuivat Rivieralle."

"Eivätköhän olekin", yhtyi Marcia innostuen. Uudesta huvilasta tuli odottamattoman rauhoittava puheenaihe. "Mekin hankimme suuren hovin", hän jatkoi. "Me pidämme perhekutsuja, kun Roystonit palaavat Pariisista, ja — minäpä tiedän mitä teemme! Pidämme tanssiaiset minun syntymäpäivänäni — suostuthan, setä Howard? Kutsumme kaikki ystävämme Roomasta ja sitten koristetaan laakerilehdot kirjavilla lyhdyillä!"

"Sitä ei tehdä, jos minulla on mitään sananvaltaa", sanoi Mr. Copley.

"Mutta eihän sinulla ole", väitti Marcia.

"Ainoa seikka, jonka tähden suostuin vuokraamaan huvilan", lausui setä Howard, "oli, että luulin sen olevan kyllin kaukana päästäksemme joksikin aikaa irti ainaisista kutsuista. Sanoit —"

"Sanoin, että jos asetumme lähemmäksi Roomaa, pidämme kutsut joka ilta, kun taas tässä tapauksessa suunnittelen yhtä ainoata kutsuiltaa koko kolmen kuukauden ajalla."

"Sybert ja minä emme tule silloin", nurisi hän.

"Ehkäpä teitä ei kutsutakaan."

"Mistä muualta voit löytää kaksi niin ihastuttavaa miestä?" kysyi Mrs. Copley.

"Rooma on niitä täynnä", vastasi Marcia kylmäverisesti.

"Ketä ovat Roystonit, Miss Marcia?" kysyi Sybert.

"Tutustuin heihin viime syksynä laivamatkalla. Tehän tunnette Mr. Dessartin?"

"Taiteilijanko? Kyllä tunnen hänet."

"Mrs. Royston on hänen tätinsä ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka —"

"— ovat hänen serkkujaan", täydensi Mr. Copley.

"Aivan oikein; he ovat hyvin miellyttäviä tyttöjä. He viettävät suuren osan ajastaan täällä, ainakin Mrs. Royston ja Eleanor, Margaret on vielä ollut koulussa."

"Entä Mr. Royston", kysyi Copley, "Onko hän Amerikassa hoitamassa liikeasioitaan?"

"On, ja Mrs. Royston menee Eleanorin kanssa hyvin usein häntä tervehtimään, jotta ei hän tuntisi oloaan yksinäiseksi."

"Hehän ovat kovin jalomielisiä", nauroi Sybert.

"He ovat viettäneet talvia Kairossa ja Wienissä ja Pariisissa ja monessa muussa paikassa", jatkoi Marcia. "Eleanor", lisäsi hän miettivästi, "on yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään ja hänellä on jo paljon kokemuksia."

"Voi sinua, kultaseni!" sanoi setä; "ja sinä panet koko Rooman alttiiksi —"

"Hän on hyvin miellyttävä", sanoi Marcia ja katsoi nauraen Sybertiin. "Entä jos hän esimerkiksi sattuisi mieltymään teihin, Mr. Sybert!"

Nuori mies nousi ja etsi hattuaan. "Hyvänen aika!" mumisi hän, "mitä te tarkoitatte?"

"Eihän sitä voi tietää." Marcia katsoi häneen tutkiva ilme silmissään.

"Nuori nainen, joka on ollut seuraelämässä yhdeksän vuotta, mahtaa olla jonkun verran perehtynyt asioihin", myönsi Copley. "Ehkäpä sittenkin olisi parasta, Sybert, ettemme ensinkään tutustuisi häneen."

Sybert löysi hattunsa ja pysähtyi hetkeksi.

"Ette voi peloittaa minua tuolla tavoin, Miss Marcia", sanoi hän pudistaen päätään. "Minähän olen itse ollut seuraelämässä jo kolmetoista vuotta."

III Luku.

"Saanko tulla sisään teetä juomaan, Marcia serkku?" pyyteli Gerald rukoilevalla äänellä heidän noustessaan Palazzo Rosicorellin kiviportaita. He olivat viettäneet iltapäivän Borghesien puutarhoissa ja pojan epäilyttävän likainen merimiespuku todisti, että hän vastoin kieltoja oli huvikseen pyydystänyt kultakaloja lammikosta.

"Et tietenkään", vastasi Marcia jyrkästi, "sinun täytyy pyytää Mariettalta puhtaat vaatteet, ennenkuin tulet äidin näkyviin."

Gerald totteli ja suostui kauniisti menemään sisään toista tietä, vaikka salista päin kuului Sybertin houkutteleva ääni. Marcia jatkoi matkaansa hattu päässä, eteisessä kohtasi hän Melvillet lähtöhankkeissa.

"Hyvää päivää. Miksi lähdette näin aikaisin?" kysyi hän.

"Me palaamme takaisin myöhemmin; menemme juuri kotiin pukeutumaan. Setänne pitää päivälliset tänä iltana — velvollisuudesta tietysti."

"Onko se totta?" nauroi Marcia. "Minua ei ole kutsuttu."

"Kyllä teidät kutsutaan, älkää huoliko loukkaantua. Nämä ovat yleiset kutsut, joihin kaikki ovat tervetulleita."

Sisällä ei Marcia tavannut muita kuin tätinsä, setänsä ja Mr. Sybertin.

"Onko tänään päivälliset, täti Katherine?" kysyi hän istuutuessaan korituoliin ja ottaessaan vastaan teekupin.

"Kysy sedältäsi. Minuun se ei mitenkään kuulu", selitti Mrs. Copley. "Hän kutsui vieraat, ja hän saa huolehtia ruokalistastakin."

"Mitä sinulla on mielessäsi, setä Howard?"

"Vain pienet lähtöpäivälliset. Katsos, minusta meidän on näytettävä iloista naamaa viimeisenä iltanamme."

"Luulisi aivan, että teidät viedään huomenna mestauslavalle."

"Toivokaamme, että maanpakokin riittää", lausui Sybert.

"Keitä vieraita tulee ja mihin aikaan?"

"Vieraat ovat samat, jotka olivat tänään teellä; en huomannut ajatella asiaa kyllin aikaisin, jotta olisin voinut kutsua suuremman seuran. Lista sisältää Melvillet, Signora Androit'n ja kreivitär Torrenierin, kuvanveistäjä Sidney Carthropen ja erään erittäin miellyttävän ranskalaisen nuorukaisen, jonka nimeä en tällä hetkellä satu muistamaan."

"Adolphe Benoit", lausui Sybert.

"Rooman kuuluisuusko?" kysyi Marcia. "Tunnen kyllä hänet. Tapasin hänet pari viikkoa sitten teekutsuissa; hän on hyvin miellyttävä. Toivottavasti", lisäsi hän silmäillen listaa, "hän tulee minun osalleni?"

"Jollet pidä Mr. Sybertiä parempana."

"Vaikea tilanne, Miss Marcia", nauroi Sybert. "Jos helpottaisi asiaa, niin voisimmehan vetää arpaa."

"Ei ensinkään", sanoi Marcia armollisesti, "tiedän, että kreivitär halusta ottaisi teidät; ja koska hän on vieras, annan hänen valita. Toivon, että päivällisesi onnistuvat", hän lisäsi kääntyen setänsä puoleen, "mutta en voi olla huomauttamatta, että osoitat todella liikuttavaa luottamusta keittäjääsi."

"Kiitos, kultaseni; minulla on toivorikas mielenlaatu; eikä Francois ole vielä koskaan minua pettänyt. — Mitä pidit Borghesen taidekokoelmista?"

"Erittäin paljon. Tapasin Mr. Dessartin siellä — ja ulkopuolella kohtasin kuninkaan."

"Vai niin, toivottavasti Hänen Majestettinsa voi hyvin?"

"Siltä hän ainakin näytti. En pysähtynyt puhelemaan hänen kanssaan, mutta pappiskokelaitten joukossa oli eräs poika, joka huusi: 'Viva il papa' — eläköön paavi — juuri kun kuningas ajoi ohi."

"No mitä hänelle tehtiin?" kysyi Sybert. "Ampuiko kuninkaan henkivartija hänet siihen paikkaan vai lähetettiinkö hänet vain kaleeriorjaksi elämäniäkseen?"

"Henkivartija piti onneksi silmällä vain kuningasta ja vanha pappi ehti kerätä laumansa kokoon ja pujahtaa pakoon sivutietä, yhtä pelästyneenä kuin kana joka näkee haukan."

"Siihen olikin syytä — mutta odottakaahan, kunnes pojat ovat varttuneet suuremmiksi, silloin he tekevät muutakin kuin vain huutavat ja juoksevat."

Sybertin äänessä oli sävy, joka erosi hänen tavallisesta huolettoman venyttelevästä puhetavastaan. Marcia katsahti nopeasti häneen ja Dessartin salainen viittaus välähti hänen mieleensä.

"Tarkoitatteko, että mieluummin haluaisitte kuninkaaksi Leo XIII:n kuin Umberton?" kysyi hän.

"Taivaan tähden, en! Ei kukaan, eivät edes katolilaisetkaan tahdo paavin maallista valtaa takaisin."

"Kun italialaiset ovat saaneet kärsiä niin paljon, ennenkuin saivat itselleen kuninkaan, pitäisi heidän minun mielestäni olla tyytyväisiä häneen. Heidän pitäisi olla kärsivällisempiä eikä odottaa, että maa rikastuisi käden käänteessä. Eihän kaikkea voi heti saada aikaan. Eikä sovi moittia hallitusta epäonnistuneesta Afrikan sodasta, saattoihan jokainen edeltäpäin arvata tuloksen. Sehän oli erehdys eikä mikään rikos."

Sybert katseli häneen laimeasti, hymyillen huvitettuna. "Suokaa anteeksi, Miss Marcia, jos kysyn teiltä, ovatko nuo omia johtopäätöksiänne, vai ystävämme, nuoren amerikkalaisen taiteilijan mielipiteitä?"

"Hän ei ainakaan vehkeile kuningasta vastaan!" vastasi Marcia terävästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "älkää ajatelko minusta niin pahaa. En todellakaan ole mikään anarkisti. En minä tahdo räjähdyttää ilmaan Hänen Majesteettiansa."

"Mene kotiin pukeutumaan, Sybert", lausui Copley tarttuen hänen käsivarteensa. "Minun täytyy mennä valvomaan kokin toimia enkä uskalla jättää sinua ja veljentytärtäni kahdenkesken. Ei voi ensinkään tietää, mitä saattaisi tapahtua."

"Hän on epäluuloinen nuori nainen", valitti Sybert. "Etkö voi saada häntä luottamaan ystäviisi?"

"Ei ihmekään!" sanoi Marcia. "Unohdin kertoa teille toisen seikkailuni. Juuri kun vaunumme kääntyivät Corsolle, jouduimme kovaan tungokseen ja meidän täytyi seisahtua. Katsahdin ylös ja näin erään miehen sivukäytävällä seisovan ja tuijottavan minuun sanomalehtensä takaa — suoraan sanoen tuijottavan — ja äkkiä hän hyppäsi vaunujen luo työntäen sanomalehden käteeni. Hän puhui jotain italiankielellä, mutta niin nopeasti, etten saanut siitä selvää, ja ennenkuin ehdin liikahtaakaan, oli Marietta siepannut lehden heittäen sen takaisin vasten miehen kasvoja. Sanomalehti oli nimeltään 'Kansan ääni', erotin vain yhden ainoan sanan siitä ja se oli — hän pysähtyi teatterimaisesti — 'Copley!' No nyt, setä Howard", lopetti hän, "arveletko, että sinua kohtaan voisi tuntea luottamusta? Kun mennään niin pitkälle, että ihmiset kadulla —"

Hän keskeytti äkkiä. Hän oli huomannut setänsä ja Sybertin iskevän toisilleen nopeasti silmää. "Mitä se oikein oli?" kysyi hän. "Tiedättekö mitä se tarkoitti?"

"Se oli kirotun häpeämätöntä!" sanoi hänen setänsä. "Saatan toimittajan vankilaan, jollei hän osaa pitää suutansa kiinni", molemmat herrat katselivat toisiinsa hetken aikaa ääneti. Sitten Copley naurahti lyhyesti. "Ei haittaa", hän sanoi, "en luule, että Grido del Popolo voi pilata mainettani. Ei kukaan lue sitä." Hän katsoi kelloaan. "Olisi parasta että menisit pukeutumaan, Marcia. Vieraani saapuvat tasan kahdeksalta."

"Ei sinun tarvitse käyttää noin kömpelöjä keinoja päästäksesi minusta", nauroi tyttö. "En minä aio olla siellä, missä minua ei tarvita. Kaikki mitä minulla on sanottavaa", huusi hän ovelta, "on, että sinun olisi parasta lakata harrastamasta noita kerjäläisparkoja, taikka muuten sinua kehoitetaan poistumaan Roomasta samoin kuin Napolista."

Marcia soitti Grantonia.

"Onko sinulla nyt aikaa kammata tukkani?" kysyi hän tytön saapuessa, "vai tarvitseeko Mrs. Copley sinua?"

"Mrs. Copley ei ole vielä alkanut pukeutua; hän katselee, kun master Gerald syö illallistaan."

"Hyvä on, meillä on kyllä sitten tarpeeksi aikaa, minä ehdin valmiiksi ennenkuin hän tarvitsee sinua. Kampaa tukkani ranskalaiseen tapaan", määräsi hän istuutuessaan peilin eteen. "Minkä puvun sinun mielestäsi panen ylleni?" hän jatkoi sitten. "Otanko valkoisen, joka minulla oli viime viikolla, vai uuden vihreän, joka eilen tuli Pariisista?"

"Ottakaa valkoinen, Miss Marcia, ja säästäkää uusi pukunne joihinkin suurempiin kutsuihin."

"Kyllähän se olisi järkevämpää", Marcia myönsi, "mutta", lisäsi hän nauraen, "luulen, että sittenkin panen uuden."

Granton toi sen nyrpeän näköisenä, hän tahtoi näyttää sillä, ettei ensinkään hyväksynyt tätä amerikkalaista tuhlaavaisuutta. Hän oli ollut kymmenen vuotta erään vanhan englantilaisen herttuattaren kamarineitsyenä ja luuli tuntevansa ylhäisön tavat.

Puku oli ohutta vihreää villakangasta ja koristettu punaisella sametilla ja keltaisilla pitseillä. Marcia puki sen ylleen ja tarkasteli itseään arvostellen. "Mitä arvelet tästä, Granton?" kysyi hän.

"Se on erittäin pukeva, Miss Marcia", vastasi Granton kainosti.

"Niin", huokasi Marcia — "ja kauhean tiukka." Hän otti viuhkansa ja kääntyi ovelle. "Ethän loukkaannu, vaikka en noudattanutkaan sinun neuvoasi", sanoi hän kääntäen hiukan päätään. "Katsos, minä pidän aina oman pääni, Granton."

Hän tapasi setänsä yksinään salissa rauhattomana ja otsa rypyssä lattiaa mitellen. Hän pysäytti kävelynsä Marcian saapuessa ja hänen synkkä ilmeensä vaihtui nopeasti hymyilyksi.

"Olet hyvin hauskan näköinen tänä iltana", huomautti hän hyväksyvästi. "Hm, sinulla näyttää olevan uusi puku, eikö totta?"

"On kyllä, setä Howard", nauroi tyttö. "Puku on ihka uusi. Siitä saat antaa kunnian ompelijalleni, joka asuu Pariisissa Oopperakadun n:o 45:ssä. Arvelin, että pukeudun siihen Mr. Sybertin kunniaksi; näemmehän hänet niin harvoin luonamme."

Mr. Copley kuunteli hänen puhettaan hiukan muristen partaansa.

"Rakkahin Howard setä, en aikonut loukata tunteitasi. Mr. Sybert on suloisin mies, mikä koskaan on elänyt maailmassa. Erittäinkin pidän hänessä siitä, että hän on niin nerokas, laajasydäminen ja ajattelee aina toisia koettaen parhaansa mukaan rauhoittaa ihmisiä."

Mr. Copley ei nauranut. "Olen pahoillani Marcia, ettet pidä Sybertistä", sanoi hän rauhallisesti. "Se johtuu siitä, että sinä et ymmärrä häntä."

"Se on kyllä totta; ja luulen, että hän puolestaan saman syyn tähden ei siedä minua."

"Hän on oivallinen mies; en ole koskaan tavannut toista parempaa — ja mies osaa arvostella."

Marcia nauroi. "Howard setä, tiedätkö ketä nyt muistutat? Olet aivan kuin italialainen isä, joka järjestelee tyttärensä naimista ja valittuaan miehen suosittelee sitä tytölle."

"Oh ei; en sentään mene niin pitkälle, että pyytäisin sinua rakastumaan häneen — vaikka voisithan tehdä hullummankin tempun — mutta olisin mielissäni, jos tahtoisit kohdella häntä — hm —"

"Kunnioittavasti kuten isääni."

"Ainakin kunnioittavammin kuin kohtelet setääsi. Eihän hän kyllä ole sellainen, jota sanot naissankariksi —"

"Naissankariksi! Setä Howard, minä aivan raivostun, kun puhut tuolla tavalla; aivan kuin minä pitäisin vain sellaisista miehistä, joilla on hymykuopat poskissaan, jotka tanssivat hyvin ja tuovat minulle jäätelöä! Olen pahoillani, ellen kohtele Mr. Sybertiä tarpeeksi arvokkaasti; mutta toden totta ei hänkään puolestaan kohtele minua sen arvokkaammin. Te luulette, että minä en tiedä mitään, koska en osaa selittää erotusta oikeiston ja vasemmiston välillä. Minähän olen juuri tullut Roomaan, enkä käsitä, miten voitte vaatia, että minun pitäisi tuntea Italian politiikkaa. Molemmat te nauratte kun teen yksinkertaisimpiakin kysymyksiä."

"Mutta rakkaani, sinä teet niin äärimmäisen yksinkertaisia kysymyksiä."

"Eihän sitä voi auttaa, kun saan niin typeriä vastauksia."

"Suo anteeksi! Koetamme vasta olla parempia. Luullakseni olemme kumpikin hieman rasittuneita tänä keväänä ja sinä koskettelet meidän heikkoa kohtaamme."

"Mutta onko kukaan kuullut, että ihminen voisi todella rasittua politiikasta — nimittäin, jollei hän erikoisesti aja jotain asiaa. Sehän on vain huvitusta, että saisi ajan kulumaan. Sinä ja Mr. Sybert olette niin somia; otatte huvittelunne niin vakavalta kannalta."

"Politiikkaan sisältyy paljon, Marcia", vastasi setä rypistäen hiukan otsaansa; "ja silloin kun se kohdistetaan talonpoikiin, joita sorretaan, rääkätään ja näännytetään nälkään, se on otettava vakavalta kannalta."

"Onko asian laita todellakin niin huonosti, setä?"

"Taivaan nimessä, Marcia! Se on aivan hirvittävä!"

Tyttö hämmästyi ääntä, jolla setä tämän sanoi, ja katsahti nopeasti häneen. Hän tuijotti tuleen, kova ilme silmissään, suu tiukasti kiinni puserrettuna.

"Olen pahoillani, setä Howard; en tiennyt sitä. Mitä minä voisin tehdä?"

"Mitä kukaan meistä voi tehdä?" kysyi hän katkerasti. "Päivällä voimme antaa jotain, ja ennen iltaa se on jo syöty. Ja me voimme yhä edelleen antaa, mutta mitä se hyödyttää? Koko rakennus on laho perustuksiaan myöten."

"Eivätkö ihmiset voi saada työtä."

"Eivät; ja jos he sattuvat saamaan, menee koko ansio veroihin. Voin kertoa sinulle, että etelämaakunnissa ihmiset nääntyvät nälkään sanan varsinaisessa merkityksessä ja tänä vuonna vielä pahemmin kuin tavallisesti, ja siitä saa kiittää senkaltaisia miehiä kuin isäsi ja minä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Hetkisen teki hänen mieli kertoa koko totuus. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän pysähtyi nopeasti. Hän oli niin kukoistavan, niin ylimyksellisen näköinen ja tuntui olevan yläpuolella kaiken likaisen ja ja kurjan; eihän hän voinut millään auttaa asiaa, ja siksi oli parempi, ettei hän saanut mitään tietää.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Marcia uudelleen. "Mitä isä on tehnyt?"

"Oh, eipä mitään erittäin rikollista", vastasi hän. "Tällaisena aikana vain tuntuu häpeältä omistaa rahaa. Italia on vaikeassa asemassa nyt; viime vuonna tuli vehnästä kato, ja siitä johtuu, että makaronista elävät ihmiset ovat sangen tukalassa tilassa."

"Luuletko, että tosiaan on olemassa ihmisiä, joilla ei ole mitään syötävää?"

"Ei heillä ainakaan paljon ole."

"Miten kauheata, setä Howard! Eikö hallitus voi tehdä mitään?"

"Hallitus tekee kaiken voitavansa. Firenzessä kapinoitiin viime kuussa ja sen johdosta alennettiin viljaveroa; kuningas Umberto antoi pari viikkoa sitten yhdeksäntuhatta liiraa Pisan väestön ruokkimista varten. Sinä voit tehdä samoin jollekin toiselle kaupungille, jos tahdot näytellä prinsessaa."

"Luulin että sinun mielestäsi on parempi hankkia heille työtä eikä antaa rahaa."

"Niin, tietysti periaatteessa. Mutta ymmärräthän, ettei voi antaa niiden kaatua kuolleina oman kynnyksensä eteen."

"Ajatella sitten, että meillä on tänä iltana päivälliset, vaikka emme ole hituistakaan nälkäisiä!"

"Pelkään ettei monikaan nälkäinen Italiassa tulisi ravituksi meidän päivällisellämme."

"Miltä minun pukuni näyttää, kultaseni?" kysyi Mrs. Copley ovensuusta. "Olen niin harmistunut siitä, ompelija ei kiinnittänyt pitsikoristetta ensinkään niinkuin minä käskin. Näistä italialaisista ompelijoista ei koskaan voi olla varma. Minun olisi todellakin pitänyt käydä Pariisissa tänä keväänä, jollet sinä Howard olisi ollut niin sitä vastaan."

Marcia katseli tätiään hetkisen silmät selällään. "Hyvänen aika!" hän ajatteli, "puhunko minäkin tavallisesti noin? Onko sitten ihme ettei Mr. Sybert pidä minusta!" Ja sitten hän nauroi. "Minusta se on oikein soma, Katherine täti, ja se pukee sinua erittäin hyvin."

Vieraiden saapuminen lopetti keskustelun italialaisista ompelijoista. Kreivitär Torrenieri oli pieni, hoikka, kalpeakasvoinen nainen, hänellä oli tuuhea musta tukka ja ilmehikkäät silmät. Hänen kätensä olivat alituisessa hermostuneessa liikkeessä, ja hänessä oli ihmeellinen voima, joka veti miehiä puoleensa ja herätti naisissa halun panetella häntä. Marcia ei ollut mikään poikkeus sukupuolestaan ja siksi ei hänkään tavallisesti arvostellut kreivittären tekoja suopeasti.

Tänä iltana kreivittärellä oli ilmeisesti jotain erikoista mielessään. Tuskin tervehdittyään hän kiinnitti huomionsa Marciaan. "Tulkaa, Signorina Copley, minun viereeni sohvaan; me olemme niin sopusoinnussa keskenämme", sanoi hän katsahtaen omasta ruusunpunaisesta puvustaan Marcian punaisiin koristeihin. "En tavannut teitä teeaikaan tänään", lisäsi hän. "Toivottavasti kävelymatkanne oli hauska?"

"Kävelymatkako?" kysyi Marcia pahaa aavistamatta.

"Kuljin teidän ohitsenne ajaessani Borgheseen puistoon. Mutta te ette nähnyt minua; olitte liian innostunut." Kreivitär pudisti hymyillen päätänsä. "Ei se sovi Italiassa, kultaseni! Italialainen tyttö ei koskaan kävelisi yksinään nuoren miehen seurassa."

"Onneksi minä en ole italialainen tyttö."

"Kreivitär, te olette liian ankara", pisti nauraen väliin Sybert, joka istui lähettyvillä. "Jos Miss Copleya huvittaa, ei mikään estä häntä kävelemästä nuoren miehen kanssa puistossa."

"Ehkä joku alempisäätyinen voisi sen tehdä, mutta ei Signorina Copley. Suurine myötäjäisineen hän nai jonakin kauniina päivänä italialaisen aatelismiehen."

Marcia punastui sen kuullessaan. "Minulla ei ole pienintäkään aikomusta naida italialaista aatelismiestä", hän vastasi.

"Täytyyhän mennä jonkun kanssa naimisiin", väitti kreivitär.

Mr. Melville tuli oikeaan aikaan välittäjäksi ja kysyi: "Kuka sitten oli tämän välikohtauksen sankari, Miss Marcia? Emme ole vielä kuulleet hänen nimeään."

Marcia nauroi hyväntuulisesti. "Ystävänne Mr. Dessart." Melvillet iskivät toisilleen silmää. "Tapasin hänet taidekokoelmissa, vaunut eivät olleet vielä saapuneet, Gerald leikki suihkulähteellä, Marietta keimaili erään sotilaan kanssa (voi minua! Hyvä täti Katherine, en aikonut kertoa sitä) ja sillä aikaa kävelimme hiukan yhdessä, kunnes vaunut saapuivat. En tosiaankaan aikonut mitenkään loukata Italian ylhäisöä; se tapahtui aivan harkitsematta."

"Jollei Italian ylhäisö milloinkaan saa kärsiä sen pahempia loukkauksia, on se onnellisemmassa asemassa kuin mikään muu ylhäisö", lausui hänen setänsä. Samassa saapui Monsieur Benoit, päivälliset alkoivat, ja huomio kääntyi muuhun.

Seura oli pieni, ja jokainen tunsi miellyttävää kodikkuutta, joka puuttuu aina silloin, kun laaja vierasjoukko kutsutaan jo paria viikkoa aikaisemmin. Puhuttiin ristiin yli pöydän, naurettiin ja laskettiin leikkiä välittömään tapaan, joka syntyy vain silloin, kun odottamatta saadaan aikaan jotain hauskaa. Marcia katsahti puolittain vaistomaisesti pari kertaa setäänsä. Hän näytti niin huolettomalta maailmanmieheltä kääntyessään nauraen vastaamaan johonkin Mrs. Melvillen sutkaukseen, että Marcia tuskin voi tuntea häntä samaksi mieheksi, joka juuri vähän aikaa sitten oli puhunut hänelle niin vakavasti. Hän katsahti Sybertiin. Tämä hymyili jollekin kreivittären huomautukselle, johon hän vastasi italiankielellä.

"En käsitä miten kukaan järkevä mies voi pitää kreivittärestä!" tuumi Marcia mielessään kääntyessään taas vieressään istuvan nuoren ranskalaisen puoleen.

Milloin vain keskustelu näytti kääntyvän politiikan alalle, käänsi Mrs. Copley sen heti muuhun tietäen kokemuksesta, että se oli liian polttava kysymys keskusteluaiheeksi päivälliskutsuissa.

"Italiaa, italiaa! Täällä puhutaan pelkkää italiaa", valitti Marcia nuorelle ranskalaiselle oikealla puolellaan. "Eikö se saa teitä ikävöimään kotiin bulevardeillenne?"

"Kärsin aikanani koti-ikävästä", tunnusti hän, "mutta Rooma on hyvä parannuskeino."

Marcia pudisteli päätään tekeytyen toivottomaksi. "Siis tekin, Monsieur Benoit! Isänmaallisuus alkaa todellakin hävitä maailmasta."

"Ei sinun eläessäsi", sanoi hänen setänsä.

"Niin, tiedänhän itse olevani aivan tavattoman isänmaallinen", hän myönsi, "mutta te kaikki olette niin välinpitämättömiä siinä suhteessa, että minäkin kohta tulen samanlaiseksi."

"On muitakin tärkeitä hyveitä kuin isänmaallisuus", huomautti Sybert.

"Odottakaa, kunnes olette viettäneet kevään Sabine-vuoristossa, Miss Copley", puuttui Melville puheeseen, "silloin olette aivan yhtä pilalla kuin me muutkin."

"Ah, mademoiselle", lisäsi Benoit lämpimästi, "kevätaika Sabine-vuoristossa on useimmille meistä saavuttamaton paratiisi."

"Yhdyn setääni siinä, että tuo on jonkinlaista Rooman tartuttamaa kuumetta", huudahti tyttö. "En koskaan olisi voinut odottaa, että ranskalainen kieltäisi isänmaansa."

"En minä silti halveksi Ranskaa", puolustautui nuori mies. "Rakastan Ranskaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta samalla avaan sylini Italialle. Jos rakastaa toista maata ja sen kansaa omansa ohella, tulee ihminen, ei pienemmäksi, vaan kuten te sanotte, laajasydämisemmäksi — suuremmaksi. Me olemme — me olemme — Ah, mademoiselle!" hän keskeytti, "jos sallitte minun puhua ranskaa, silloin voisin sanoa mitä tarkoitan; mutta kuinka voi kukaan puhua kaunopuheisesti teidän ontuvalla kielellänne?"

" Corraggio, rohkeutta, Benoit! Tehän suoriudutte urhoollisesti", nauroi Sybert.

"Me olemme", jatkoi nuori mies äkkiä innostuen, "me olemme sitä, mitä te englanninkielellä nimitätte maailmankansalaiseksi. Te, mademoiselle, olette amerikkalainen, kreivitär italialainen, Mr. Carthrope englantilainen, minä ranskalainen, mutta me kaikki olemme saman maailman kansalaisia, ja missä maassa lienemmekin, tunnustamme siellä toisemme veljiksi ja olemme aina kuin kotonamme, sillä kaikkihan on samaa maailmaa."

Nuoren ranskalaisen kaunopuheisuus otettiin vastaan hyväksyvällä naurulla. "No, mitä sitten arvelette paratiisista?" kysäisi joku.

"Oi ystäväni, vain siellä tulemme olemaan muukalaisia!" vastasi Benoit surullisesti.

"Maailman kansalaisia", Sybert käänteli viinilasiansa kerraten lauseen. "Minusta tuntuu, että me, huolimatta Miss Marcian väitteestä, emme voi olla sen parempaa. Jos olemme isänmaallisia maailmankansalaisia, olemme minun käsittääkseni tehneet inhimillisen velvollisuutemme ja ansaitsisimme täydellä syyllä palkkamme Benoit'n paratiisissa."

Hän nauroi kohottaen lasiaan. "Maailman, meidän isänmaamme malja! Olkaamme kaikki rauhallisia kansalaisia!"

"Minun mielestäni", Mrs. Melville lausui, "koska nämä nyt ovat jäähyväispäivälliset ja me juomme maljoja, niin juokaamme Villa Vivalantin malja ja hauskan kevään onneksi Sabine-vuoristossa."

Copley kumarsi kiitokseksi. "Jos tahdotte kaikki käydä huvilalla, juomme tämän maljan Vivalantin hyvässä viinissä."

"Ja nyt Vivalantin haamun malja!" sanoi nuori ranskalainen. "Eläköön ja kukoistakoon hän kauan!"

"Italia onkin paikka, missä haamut viihtyvät", vastasi Copley.

"Kaikkien köyhien italialaisten malja — saakoot he tarpeekseen syödäkseen!" lausui Marcia.

Sybert katsahti hämmästyneenä häneen; mutta tyttö ei katsonut sinnepäin; hän vain hymyili pöydän yli sedälleen.

IV Luku.

Tieto, että amerikkalainen ruhtinas asettuisi asumaan Villa Vivalantiin sai aikaan suuren hämmingin kylässä. Kuormallisia huonekaluja nähtiin tuotavan Roomasta pitkin tietä kaupunkiin, ja viinitarhoissa työskentelevät miehet keskeyttivät työnsä tuijottaen niihin ja kuiskaillen toisilleen huhuja tarumaisista rikkauksista, joita tämän ruhtinaan sanottiin omistavan. Huonekalujen he antoivat rauhassa mennä ohi. Mutta kun kahdet vaunulliset kukkivia puita ja pensaita kuljetettiin pitkin tietä huvilalle päin, pudistelivat he epäilevästi päätään. Tuo ulkomaalainen mahtoi olla ahne ihminen — ikäänkuin Sabine-vuoristossa ei olisi jo ennestään tarpeeksi puita hänen tarvitsematta tuoda niitä lisää Roomasta!

Ruhtinas Vivalantin uuden vuokralaisen arvosteleminen vei niin paljon aikaa ihmisiltä, että viinitarhojen kevätoksiminen joutui melkein laiminlyödyksi. Yleisenä tietolähteenä oli Croce d'Oro'n isäntä. Hän oli saanut kunnian tarjota Heidän Ylhäisyyksilleen aamiaista heidän käydessään ensimmäistä kertaa Castel Vivalantissa, ja muuttumattoman kaunopuheisesti hän kertoi saman jutun joka ilta tarkkaavaiselle kuulijajoukolleen; mitenkä hän oli valmistanut munakkaan ilman sipulia, koska ruhtinailla on arka vatsa, eivätkä he voi syödä samanlaista ruokaa kuin tavalliset ihmiset; mitenkä he olivat istuneet juuri saman pöydän ääressä, jonka ympärillä nyt oltiin, ja miten nuori Signorina principessa, joka oli kaunis kuin taivaan pyhät enkelit, oli omalla suullaan sanonut, että se oli paras munakas, mitä hän milloinkaan oli maistanut; ja senkin hän kertoi, että he maksoivat viisitoista liiraa tinkimättä vähääkään, antoivatpa vielä kolme liiraa lisää juomarahoiksi. Kahdeksantoista liiraa! Corpo di Bacco! sellaisia vieraita toivoisi hän saavansa joka päivä.

Mutta kun Domenico Paterno, Castel Vivalantin leipuri, kuuli kertomuksen, hän kohautti olkapäitään, huitoi käsillään ja väitti että ruhtinas aina hallitsi koko maailmaa, ja että tuo amerikkalainen ei ollut jalomielinen, vaan päinvastoin hyvin typerä. Omasta puolestaan hän arveli, että paholainen on aina sama, puhukoon hän sitten amerikan- tai italiankieltä. Mutta toiselta puolen kerrottiin myös, että Bianca Rosini oli keskustellut metsänvartijan vaimon kanssa, kun tämä pesi vaatteita joessa. Silloin oli hevoset ohimennessä pysäytetty, oli katseltu työtä ja Signorina oli hymyillen kysynyt, eikö vesi ollut kylmää; omasta puolestaan kertoja oli varma siitä, että ylhäisillä amerikkalaisilla oli hyvä sydän.

Mutta Domenicoa ei voitu masentaa millään tämän kaltaisilla jutuilla. "Hymyilyt eivät merkitse mitään", vastasi hän epäilevänä. "Tietääkö kukaan heidän antaneen rahaa?"

Sitä ei kukaan tiennyt, mutta joukko pikku poikia todisti, että he olivat juosseet kilometrejä vaunujen vieressä kerjäten soldia, mutta herra oli vain pudistanut päätään heidän vaivojensa palkaksi.

"Siinäpä saatte, enkös jo sitä sanonut?" päätteli Domenico voitonriemuisena. "Amerikkalaiset ruhtinaat ovat aivan samanlaisia kuin muutkin — ehkä vielä hiukan typerämpiä, mutta muuten aivan samanlaisia."

Ei ollut mitään todistuksia, joilla olisi voinut kumota nuo väitteet.

Eräänä iltana ilmestyi Domenico Croce d'Oroon tuoden tuoreita uutisia; hänen poikansa, Tarquinio, jolla oli ravintola Roomassa, tiesi koko jutun.

"Hänen nimensä on Copli — Signor Edoardo Copli — ja hänen tähtensä —" Domenico rypisti otsaansa — "saamme me maksaa vehnäjauhoistamme kaksinverroin suuremman hinnan kuin tavallisesti. Kun viime vuonna tuli kato ja hän näki, että vehnää tulisi olemaan sangen niukasti, hän osti kaiken Amerikan vehnän ja pani sen vilja-aittoihinsa. Nyt hän pitää sitä siellä, sillaikaa kuin hinnat kohoamistaan kohoavat. Ja kun Italian köyhät ihmiset oikein nälkiintyvät ja ovat valmiit maksamaan mitä ikinä hän vaatii, silloin hän ehkä hyvin armollisesti suostuu myymään. Semmoinen on totuus", väitti hän synkästi. "Roomassa tietää sen jokainen. Epäilemättä hän aikoo paeta rikostaan tänne vuoristoon — mutta hän saa nähdä — se on seuraava häntä, minne ikänä hän meneekin. Maché! Siinä on taas 'Pahan Ruhtinaan' tarina."

Lopultakin eräänä aamuna — eräänä perjantaiaamuna — jotkut kylän lapset, joilla oli tapana vetelehtiä maantiellä toivoen saavansa jonkun soldon, toivat sanoman, että amerikkalaisten ajajat olivat pysähtyneet Sant Agapito'n ravintolan luona tilaten viiniä kuin herrat ainakin. Lisäksi huhuiltiin, että itse ruhtinas aikoi saapua iltapäivällä. Tästä asiasta väiteltiin suurella innolla tavanmukaisen päivällislevon aikana.

"Minun mielipiteeni on", lausui hevosenkengittäjä Tommaso Ferri istuessaan leipurin portailla huuhdellen suuntäysiä leipää ja sipulia alas Vivalantin viinillä — "minun mielipiteeni on, että Signor Americano mahtaa olla hyvin uhkarohkea mies, kun uskaltaa matkustaa perjantaipäivänä ja lisäksi paaston aikaan. On hyvin tunnettu asia, että jos köyhä lähtee perjantaina markkinoille, särkyvät myytävät munat matkalla; ja kun rikkaalla ei ole munia, jotka saattaisivat särkyä, onko hyvällä Jumalalla senvuoksi mitään syytä olla välittämättä hänen synneistään? Jumala näkee asiat oikeammassa valossa kuin ihmiset", lisäsi hän juhlallisesti; "ja senvuoksi minun mielipiteeni on, että ulkomaalainen ei tule viihtymään huvilassaan, jos hän saapuu sinne tänään."

Domenico nyökkäsi hyväksyvästi.

"Niin, niin, Tommaso on oikeassa. Amerikkalainen on jo kylliksi kiusannut taivasta vehnäjutullaan, eikä hän tee viisaasti lisätessään vielä tämän kautta syntiluetteloaan. Halvaus voi yhtähyvin kohdata ruhtinaan kuin leipurinkin, ja kuollut ruhtinas ei eroa jostain muusta vainajasta missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän joutuu helvettiin."

Joka tapauksessa oli ilmeistä, että ulkomaalainen aikoi toden teolla uhmata kohtaloa; sillä iltapäivällä lähtivät kahdet tyhjät vaunut huvilalta Palestrinaan selvästi menossa asemalle. Koko Castel Vivalantin väki odotteli tien varsilla nähdäkseen heidän kulkevan ohi ja pyytääkseen lantteja; ja kävi niinkuin Domenico oli ennustanut, he eivät saaneet soldon puolikastakaan.

Sinä iltana ei principe Americanosta lausuttu kohteliaisuuksia; mutta pientä keltatukkaista principinoa arvosteltiin suopeammin. Pienet, mustakiharaiset italialaispojat kertoivat, miten hän nauroi, kun he heittelivät kuperkeikkaa vaunujen vieressä, ja miten häneltä pääsi itku, kun isä ei antanut hänen viskata soldoa; oltiin yksimielisiä siitä, että jos pikku poika kuolisi nuorena, pääsisi hän ainakin paratiisiin.

V. Luku.

Sillä välin järjestelivät nuo viattomat henkilöt, joita Castel Vivalantilaiset niin varmasti olivat ennustaneet halvauksen kohtaavan, hilpeinä vanhaa rakennusta uudeksi asunnokseen. Iloisen elämän humu oli taas valloittanut linnan, ja ylt'ympäri kajahtelivat sen seinät lapsen naurusta. Nämä amerikkalaiset olivat hyvin käytännöllistä väkeä, ja he omaksuivat itselleen tuon isiltä perityn Vivalantin linnan, ikäänkuin se olisi kuulunut heille yhtähyvin kuin joku tupanen merenrannalla Newportissa. Yläkerrassa purkivat Granton ja Marietta matkalaukkuja ja koreja ja ripustivat pariisilaispukuja vanhanaikaisiin roomalaisiin vaatekaappeihin; huvilan keittiössä kiilloitti Francois kuparikattiloita ja patoja koettaen tuskissaan sovittaa uudenaikaisia ranskalaisia aatteitaan keskiaikaiseen roomalaiseen lieteen; Gerald juoksenteli huoneesta huoneeseen, ja hänen riemuhuutonsa kajahteli aina, kun jotain uutta sattui eteen.

Kuluneina kahtena viikkona olivat roomalaiset puusepät ja Castel Vivalantin siivoojavaimot ahkerasti täyttäneet Mrs. Copleyn käskyjä. Viimeisen Vivalantin kukikkaat huonekalut oli ajettu ullakolle (taikka sinne, mikä vastaa ullakkoa roomalaisessa huvilassa), edellisen sukupolven haalistuneita silkkiverhoja tomutettiin ja asetettiin jälleen kuntoon. Seinille ja marmoriportaiden kaiteille ripustettiin verhoja. Pehmeitä, tummia mattoja levitettiin punaisille tiililattioille; veistoksilla koristettuja arkkuja, vanhanaikaisia tuoleja ja kirjavia marmoripöytiä, joissa oli jalkoina kullatut kotkat, kuljetettiin huoneisiin. Makuuhuoneissa oli raskaat verhot vaihdettu ilmavampiin, samalla kuin korituolit ja sitsikankaalla päällystetyt leposohvat antoivat huoneille roomalaisen mukavuuden tunnun.

Huolimatta tavallisesta nurinastaan muuttopäivän vastuksissa huomasi Mr. Copley olonsa erittäin mukavaksi auringon varjostimen alla poltellessaan savukettaan ja katsellessaan tasangolle laskeutuvia varjoja. Gerald oli jo kyynärpäitään myöten suihkulähteessä, ja laakerilehto kaikui poikasen ilohuudoista, hänen leperrellessään italiankielellä Mariettalle kivenkolosta löytämästään sisiliskosta, jolla oli kaksihaarainen pyrstö. Copley hymyili sitä kuunnellessaan, sillä hänen pikku poikansa, päinvastoin kuin Castel Vivalanti, oli hyvin lähellä hänen sydäntään.

Marcia oli hilpeänä valvonut matkatavaroiden purkamista ja juossut edestakaisin huoneissa yhtä ihastuneena ympäristöönsä kuin Gerald.

"Mihin aikaan syödään Villa Vivalantissa päivällistä?" kysyi hän käväistessään kerran pikimmältään tätinsä huoneessa.

"Kello kahdeksalta, jos joku on kaupungissa, ja muuten puoli kahdeksalta."

"Luulen, että syömme tänään puoli kahdeksalta, alors! Täytyykö minun pukeutua hienoksi tilaisuuden kunniaksi?"

"Pane yllesi jotain lämmintä, olkoon se mitä hyvänsä; en luota tähän ilmanalaan auringonlaskun jälkeen."

"Sinä olet niin epäluuloinen ihminen, täti Katherine! En voi käsittää miten kellään on sydäntä syyttää tätä viatonta vanhaa huvilaa malarian tyyssijaksi."

Hän palasi omaan huoneeseensa ja etsi hyväntuulisena päivällispuvun vanhanaikaisesta vaatesäiliöstä, itsekseen hymyillen ajatellessaan miten monenlaisia pukuja siellä aikojen kuluessa oli ollutkaan. Ehkäpä oli tässä huoneessa ennenkin asunut joku nuori tyttö; olihan mahdollista, että joku Vivalantin ruhtinatar parisataa vuotta sitten oli ripustanut silkillä kirjaillun pukunsa tähän samaan vaatesäiliöön. Huone oli suuri, melkein alaston, italialaismallinen, suurine ikkunoineen, joissa oli tukevat luukut. Ikkunoista näki laajalti yli tasangon ja kukkuloiden. Marcia pukeutui katse kiinnitettynä maisemaan, ja sitten hän seisoi pitkän aikaa tarkastellen Sabinen vuorenhuippuja, jotka ikäänkuin hehkuivat pehmeässä iltavalaistuksessa. Hän näki kuin taulussa pieniä vuoristokyliä harmaakivirakennuksineen siellä täällä pitkin vuoren rinnettä; ja etäällä erottautuivat kirkasta taivasta vastaan puoleksi raunioina olevan luostarin muurit ja tornit. Hän hengähti syvään ihastuksissaan. Jospa olisi taiteilija ja ymmärtäisi ja osaisi kuvata tämän kauneuden! Hänestä tuntui äkkiä, että sellainen olisi ihanteellista elämää. Hän hymyili itsekseen muistaessaan, mitä oli sanonut Paul Dessartille edellisenä päivänä museossa; hän oli neuvonut häntä — taiteilijaa — vaihtamaan Italian Pittsburgiin!

Mr. Copley, kävellen edestakaisin pengermällä, katsahti ylös, ja nähdessään veljentyttärensä, pysähtyi hänen parvekkeensa kohdalle sanellen:

"Vaan vait', mi valo tuolta ikkunasta tuikkaa? Se itä on, ja Juliasta hohde."

Marcia siirsi silmänsä etäisestä maisemasta setäänsä; sitten hän avasi lasioven, astui verannalle ja nojautui hymyillen sen kaiteeseen.

"Sinähän sovit hyvin suloiseksi Romeo paraksi, setä Howard", huusi hän alas. "Pelkään vain, ettei oikea Romeo koskaan kulkenut pitkässä takissa eikä polttanut savuketta."

Mr. Copley teki torjuvan kädenliikkeen.

"Mitä siihen tulee, enpä luule, että Juliankaan puku oli kotoisin — mistä se nyt olikaan — Oopperakadun n:o 45:stä. Mitä sinä pidät tästä talosta?" kysyi hän.

"Loistavaa! Minusta tuntuu aivan kuin olisin ruhtinatar, joka odottaa metsästäjää kotiin."

"Minä taas en voi päästä ajatuksesta, että itse olen anastaja, ja että oikea omistaja istuu kuihtuneena jossain tuolla alhaalla kellarissa. Tule alas juttelemaan kanssani. Aika alkaa käydä pitkäksi näin etäällä maailmasta."

Marcia katosi parvekkeelta ja ilmestyi pari minuuttia myöhemmin alas eteissaliin. Eteissali oli uudessa asussaan erinomainen lepopaikka nukuttavana kesäiltana. Se oli sisustettu mukavilla itämaalaisilla ruokotuoleilla karmosiinipunaisine verhoineen, markiisit suojasivat auringonpaisteelta ja molemmin puolin portaita kasvoi valkeita sielikköjä marmoriuurnissa.

"Oletko milloinkaan nähnyt ihanampaa, setä?" kysyi tyttö luoden katseensa taas Mr. Copleyin, joka odotteli alhaalla pengermällä. "Aamuisin juomme kahvin täällä, ja kun aurinko alkaa paahtaa iltapäivällä, siirrymme tuonne pengermän päähän paatsamapuiden varjoon. Villa Vivalanti on täydellisin paikka, missä koskaan olen asunut." Hän juoksi portaita alas setänsä luo. "Eivätkö nuo pienet puut ole somia?" kysyi hän osoittaen oleandereja, jotka kasvoivat rivissä matemaattisen säännöllisin välimatkoin pitkin reunaa. "Minun mielestäni suunnittelimme täti Katherinen kanssa kaiken erinomaiseksi!"

"Jos vain kaikki olisivat niin mieltyneet omaan työhönsä, kuin sinä näytät olevan, olisi maailma täydellinen. Ei mikään ole kauniin nuoruudeninnon vertaista."

"On sangen hyvä asia omistaa sitä", sanoi Marcia hyväntuulisena; "ja mainitsematta mitään nimeä, tunnen erään henkilön, joka olisi vähemmän vastenmielinen, jos hänessä olisi sitä hiukan enemmän."

"Älä puhu semmoisia!" sanoi setä. "Sovimmehan, että jos minä lakkaan nurisemasta siitä, että huvila on niin kauhean etäällä Roomasta, et sinäkään puhu mitään — hm —"

"Epämiellyttäviä totuuksia Mr. Sybertistäkö? No niin, en mainitse enää hänen nimeään; ja sinä olet rakastettava etkä viittaa yhdeksäänneljättä kilometriin — se on ehtona. Mutta olenpa varma, että Gerald on löytänyt suihkulähteen", lisäsi hän, kun kaikuvia ilohuutoja kuului lehtokujalta.

"Taikka yhtä hyvin eläintarhan."

"Jospa hän vain ei toisi niitä sisään! Näen varmasti unta, että sängystäni löytyy sisiliskoja."

"Jos uneksit vain niistä, voit olla hyvin iloinen. Vakuutan sinulle, että tämä paikka on täynnä lepakkoja, sisiliskoja, huuhkajia ja kaikennäköisiä raunioiden asukkaita."

"Sinä olet kovin synkkä, setä Howard. Sinun ja täti Katherinen kesken ei huvilaparan maineesta jäisi mitään jälelle. Minun mielestäni taas täällä on kaikki erinomaista — erittäinkin rauniot. Palan halusta käydä katsomassa niitä — arveletko, että nyt on liian myöhäistä?"

"Aivan liian myöhäistä; saisit malarian, puhumattakaan siitä, että jäisit ilman päivällistä. Tuossahan Pietro tuleekin kutsumaan aterialle."

Kun perhe kokoontui ruokailuhuoneeseen, pysähtyi jokainen vaistomaisesti huoneen kynnykselle, hämmästyneenä vastakohdista, joita ilmeni vanhan ja uuden välillä. Kardinaali Vivalantin aikoina oli huonetta käytetty linnankappelina, ja katto oli vielä säilytetty goottilaismallisena, vaikka se huoneen nykyiseen virkaan soveltuakseen oli koristettu rypäleköynnösmaalauksin ja keskilautoihin oli kuvattu Baccus-jumala viiniseppele päässään. Uudenaikainen päivällispöytä laseineen, hopeineen ja kynttilöineen näytti naurettavan sopimattomalta ympäristöönsä pitkässä, hämärässä, holvikattoisessa huoneessa, joka, huolimatta iloisista kattomaalauksistaan, sittenkin säilytti kappelin leiman. Pienelle parvekkeelle vievät lasiovet olivat auki ja sieltä näki puutarhaan ja lehtokujalle, ja satakielen laulu virtasi huoneeseen.

Marcia taputteli ihastuksissaan käsiään.

"Eikö tämä ole täydellistä? Eikö ole hauskaa, että tulimme tänne, täti Katherine? Minusta tuntuu niinkuin voisin rakastaa kaikkia vihollisianikin! Setä Howard, melkeinpä pidän Mr. Sybertistäkin."

"Älä lupaa mitään liian aikaisin", nauroi hän. "Totut tähän kyllä parissa päivässä."

Geraldinkin sallittiin tilaisuuden kunniaksi syödä toisten seurassa, kun Marietta sitäpaitsi oli yleisen hälinän tähden unohtanut antaa hänelle illallista. Ylpeillen tästä odottamattomasta etuoikeudestaan ja ihastuneena uuteen ympäristöönsä, hän leperteli iloisesti hevosmatkasta, pienistä pojista, jotka heittelivät kuperkeikkaa tienvarsilla ja sievästä sisiliskosta, jonka pyrstö oli kaksihaarainen ja jonka ihastuttavia ominaisuuksia hän ei lakannut ylistämästä. Mutta hän ei ollut ensinkään nukkunut päivällä, ja vaikka hän urhoollisesti sai ponnistelluksi kolmen ensimmäisen ruokalajin läpi, nuokahti pää kananpoikapaistin ja salaatin yli, ja Marietta kantoi pois unisen pojan, joka vielä puolinukuksissakin sotkien englantia ja italiankieltä kehui kauniita eläimiään, joita hän seuraavana aamuna pyydystäisi lammikosta.

"Onpa vahinko", sanoi Marcia, kun hänen jutteluaan ei enää kuulunut, "ettei Geraldilla ole samanikäistä leikkitoveria."

"Niin, on sääli tosiaan", vastasi Copley. "Minulla itselläni oli yksinäinen lapsuus, ja siitä tiedän miten ikävä se on."

"Se onkin tärkein syy, joka saa minut toivomaan takaisin New Yorkiin", sanoi hänen vaimonsa.

Mr. Copley hymyili. "Luulenpa, että lapsia on muuallakin kuin New Yorkissa."

"Roomassa on kyllä poikia", myönsi hän; "mutta ne ovat niin vallattomia, ja ne riitelivät aina Geraldin kanssa, kun he leikkivät yhdessä."

"Voihan olla, että Geraldkin riiteli heidän kanssaan", vastasi hänen miehensä. Miten suuresti hän rakastikin perillistään, ei hän kuitenkaan sietänyt mitään äidillisiä harhaluuloja. "Mutta ehkäpä olet oikeassa", hän lisäsi hiukan huoahtaen. "Ehkä olisi viisainta viedä hänet takaisin Amerikkaan. Epäilen itsekin onko hyvä antaa pojan kasvaa tällaisessa kosmopoliittisesssa ilmanalassa."

"Olisin tahtonut viettää talven Pariisissa hänen ranskansa tähden", valitti Mrs. Copley; "mutta toivottavasti hän oppii sitä myöhemminkin. Eihän Marciakaan alkanut opetella ennenkuin kahdentoista ikäisenä, ja minusta hän ääntää sangen hyvin."

Mr. Copley käänteli ääneti lasiaan.

"Luulenpa sittenkin", sanoi hän lopulta, puoleksi itsekseen, "jos osaa kasvattaa pojasta hyvän kansalaisen, on saanut jotain aikaan maailmassa."

"Enpä tiedä", huomautti Marcia naurahtaen. "Otaksukaamme, että mies, joka on hyvä kansalainen, kasvattaa poikansakin hyväksi kansalaiseksi tekemättä mitään muuta. Minun mielestäni ei maailma sillä ole paljonkaan voittanut. Toinen on vain siirtänyt oman vastuunalaisuutensa toiselle."

Mr. Copley kohautti hiukan olkapäitään. "Ehkäpä poika kykenee sen paremmin kantamaan."

"Ainakin on isän helpompi ajatella niin", myönsi Marcia. "Mutta jos jokainen luopuisi vastuunalaisuudestaan, ei maailma edistyisi paljonkaan. Pojathan taas ajattelisivat samoin miehiksi tultuaan."

Mrs. Copley nousi pöydästä. "Jos te kaksi alatte keskustella yliluonnollisista asioista, menen minä saliin ja juon kahvin yksinäni."

"Eihän tämä ole mitään yliluonnollista; tämä on jumaluusoppia", vastasi hänen miehensä. "Marciasta tulee pian kauhea saarnaaja."

"Tiedän sen kyllä", tunnusti Marcia. "Olen tulemaisillani surkean moraaliseksi; luulen, että se johtuu Rooman ilmasta."

"Se ei vaikuta tavallisiin ihmisiin sillä tavalla", nauroi setä. "En välitä kahvista, Katherine. Poltan savukkeeni pengermällä ja odotan teitä siellä ulkona."

Hän lähti verannan ovesta, kun taas Marcia tätinsä seurassa meni saliin.

Marcia kaatoi kahvia. Ottaessaan kuppinsa lausui täti: "Uskon todellakin, että setäsi alkaa väsyä Roomaan ja on ennen pitkää valmis palaamaan takaisin kotiin."

"En usko, täti Katherine, että hän on väsynyt Roomaan. Luulen, että hän on nykyään hiukan — hm, masentunut."

"Loruja, lapseni! ei hänellä ole mitään syytä olla masennuksissa; hän alkaa yksinkertaisesti taas tulla rauhattomaksi. Tunnen oireet! Hän ei ole vielä koskaan pysynyt näin kauan yhtämittaa samassa paikassa. Toivon vain, ettei hän taas mieti mielessään jotain uutta, naurettavaa asiaa, vaan tyytyy palaamaan takaisin New Yorkiin ja rupeaa elämään rauhallisesti kuten muutkin ihmiset."

"Minusta tuntuu", lausui Marcia hitaasti, "että hän voisi tehdä enemmän hyötyä siellä, ymmärtäessään paremmin ihmisten tarpeita. Onhan New Yorkissakin paljon tehtävää."

"On toki; jos hän vaan kerran oikein asettuisi sinne, löytyisi hänelle kyllä koko joukko harrastuksia, jotka veisivät hänen aikansa. Hän voisi kerran koettaa purjehtimistakin, vaihteen vuoksi; olen varma, että miehet voivat siihen innostua."

Marcia joi kahvinsa ääneti ja tarkasteli ikkunasta setäänsä, joka käveli edestakaisin pengermällä kädet taskuissa. Hän näytti niin yksinäiseltä hämärässä valaistuksessa. Marcian päähän pälkähti äkkiä, ettei hän ymmärtänyt setäänsä; siihen saakka ei tyttö tuskin ollut huomannutkaan, että hänessä oli jotain, mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää.

Mrs. Copley asetti kuppinsa pöydälle; Marcia nousi. "Täti Katherine, menkäämme pengermälle."

"Mene sinä kultaseni edellä, minä tulen myöhemmin. Tahtoisin nähdä nukkuuko Gerald. Unohdin hankkia hänelle seinäsängyn, ja se lapsikulta potkii niin unissaan — voisihan käydä vaikka miten, kun hänen vuoteensa on neljän jalan korkeudella kivilattiasta."

"Sehän olisi hirmuista", myönsi Marcia.

Hän kulki hallin läpi pengermälle alkaen hiljaa astuskella setänsä rinnalla. Oli melkein pimeä, ja puolikuu loisti Guadagnolon huipun yläpuolella. Vaalean kellervä ruskotus hohti vielä läntisellä taivaalla, jossa Alban vuoret ääriviivoineen erottuivat hämärinä kuin korkokuvassa. Laakerilehto oli synkkä — kaamean synkkä ja satakielien iloinen laulu ja suihkulähteen lorina kuuluivat kammottavina pimeydestä; mutta huvila, muodostaen valkoisen, epäsäännöllisen rykelmän, oli loistavine valoineen iloisena vastakohtana luoden hohdettaan puihin ja marmoripengermälle.

Marcia katseli ympärilleen syvään hengittäen. "Tämä on ihanaa, eikö olekin, setä?" He pysähtyivät hetkeksi kaiteen luo, katsellen alas tasangolle päin. "Eikö tuo Campagnakin ole viehättävä", lisäsi hän, "noin puoleksi sumun verhoamana?"

"Onhan se viehättävä — ja sumu on siellä asuvien talonpoikien surma."

Tyttö huudahti melkein kärsimättömästi:

"Setä Howard, miksi et anna täällä minkään olla kaunista, pilaamatta sitä kaivamalla aina jotain ilkeää esiin sen alta?"

"Suo anteeksi; eihän se ole minun syyni, että tuo ilkeä on olemassa. Pidä sumua taivaan siunaavana kasteena, jos sinusta niin on parempi."

"Tietysti tahdon mieluummin kuulla totuuden, mutta minusta näyttää siltä kuin italialaiset olisivat onnellisia huolimatta kaikista asianhaaroista. He tuntuvat onnellisimmilta ihmisiltä, mitä koskaan olen nähnyt".

"No niin, ehkäpä he ovat onnellisempia kuin uskommekaan."

"Varmasti he ovat", lausui Marcia rauhoittuneena. "Anglosaksit, erikoisesti uus-englantilaiset ja erittäinkin Mr. Howard Copley huolehtivat liian paljon."

"Se ainakin on vika, jota italialaiset eivät ole omaksuneet", vastasi hän. "Mutta olkoon miten on, uskon mitä sanot, että olisi parempi jos omistaisi vähemmän ja myös huolehtisi vähemmän."

VI Luku.

Seuraavana aamuna Marcia nousi aikaisin ja istui hevosenselkään lähteäkseen ympäristöä tarkastamaan. Kun siis Castel Vivalantilaiset pitivät tavanmukaista lauantaisiivoustaan, he kuulivat äkkiä kavioiden kopsetta kapealla solatiellä, jonka kivitys oli niin huono, että yhden ainoan hevosen askelet, miten kevyesti se kulkikin, kuuluivat kuin olisi liikkeellä koko ratsasjoukko. Joka ovelle riensi ihmisiä katsomaan uutta Signorina Americanaa, joka iloisesti ratsasteli pitkin kapeaa tietä hymyillen kaikille, oikealla ja vasemmalla aivan kuin itse kuningatar. Vaimoväki tyytyi töllistelemään suu auki ovilta, mutta lapset juoksentelivat rohkeina perässä, kunnes signorina astui alas satulasta ja antaen ohjat renkipojalle, istuutui erään talon kynnykselle juttelemaan heidän kanssaan, yhtä tuttavallisesti, kuin hän olisi tuntenut heidät jo kauan. Lopuksi hän kysyi heiltä, mitä he kaikista mieluinten söisivät, ja he selittivät yhdestä suusta Cioccolata — suklaata.

Silloin lähdettiin yhdessä joukossa leipuripuotiin ja Domenicon kummastukseksi tilattiin puodin koko suklaavarasto. Sillä aikaa kuin hän hieman äkeissään toi sen esiin, jutteli signorina hänelle koko ajan ilmasta ja maisemasta ja öljysadosta, kunnes hän tunsi itsensä niin ylpeäksi kunniastaan, että hän vain kumarteli mumisten Si, si, eccellenza; si, si, eccellenza, kaikkeen mitä tämä sanoi.

Heti kun Marcia oli taas noussut hevosen selkään ja ratsastanut pois huiskuttaen kädellään pienille, mustasilmäisille lapsille, kiiruhti Domenico Croce d'Oroon ilmoittamaan isännälle, että hänkin oli saanut kunnian pitää luonaan signorina Americanaa, joka oli ostanut suklaata kokonaista viidellä liiralla — viidellä liiralla! Ja kaiken sen hän oli jakanut pois! Mutta hevosenkengittäjän vaimo, joka oli seurannut Domenicoa kuullakseen uutisia, huomautti että hänen mielestään oli synti tuhlata niin paljon rahaa suklaaseen; aivan yhtä hyvin hän olisi voinut antaa pelkkää rahaa, jolla olisi saanut ostaa lihaa sunnuntaiksi. Mutta tällä kertaa Domenico antoi virheen mielellään anteeksi. " Si, si", virkkoi hän päätään nyökäyttäen, "epäilemättä tarkoitti signorina hyvää, mutta hän ei voinut ymmärtää köyhien ihmisten tarpeita." Hän arveli, että huvilassa syötiin aina vain suklaata, eikä signorina luonnollisestikaan käsittänyt, että työtätekevät ihmiset pitivät lihaa ravitsevampana ruokana.

Kun Marcia palasi kotiin kertoen käyneensä Castel Vivalantissa, vastasi hänen setänsä otsa rypyssä: "Sinä kai heittelit rahaa ylt'ympäri katuja hankkien siten viidellekymmenelle nuorelle italialaiselle vapaan matkan vaivaistaloon."

"En antanut ainoatakaan soldoa!" vakuutti hän. "En jakanut heille muuta kuin muutaman suklaakakun, eivätkä ne kai voi heitä suuresti turmella."

"Sinusta tulee tieteellinen ihmisystävä, jos jatkat tuohon tapaan", nauroi Mr. Copley, mutta sisimmässään hän ajatteli jotenkin samaan tapaan kuin hevosenkengittäjän vaimo.

Marcia ulotti tutkimusmatkansa muihinkin suuntiin, ja ennen viikon loppua hän oli käynyt useimmissa kylissä Palestrinan ja Subiacon välillä. Tuloksena oli, että Sabine-vuoriston suklaavarastot alkoivat loppua; sensijaan että olisi ollut kiitollinen tästä odottamattomasta tulolähteestä leipuri Domenico alkoi ystävilleen valittaa niitä vaivoja, mitä se hänelle aiheutti. Tuskin hän ehti hankkia Roomasta uuden varaston, kun jo signorina tuli ja vei kaiken pois. Asiain näin ollen hänen oli mahdotonta pitää sitä varastossaan.

Jakamalla näin runsain määrin suklaata lapsille, hymyilemällä ja osoittamalla ystävällisyyttä kaikille Marcia oli joutunut koko ympäristönsä kanssa hyvin lyhyessä ajassa erittäin tuttavallisiin suhteisiin. Aurinkoisina aamuina, hänen ratsastaessaan oliivikujien ja vehnäpeltojen keskitse oikaisi moni työmies selkänsä toivottaen hyväntahtoisesti " Buona passegiata, signorina ", nuorelle vaaleatukkaiselle ulkomaan prinsessalle, joka oli tullut kaukaisesta maasta meren tuolta puolen, jossa kerrottiin kaivettavan kultaa niinkuin perunoita ja jossa kaikki olivat rikkaita.

Koko paikkakunnalla oli ulkomaalaisten tulo pääasiallisimpana puheenaineena — erittäinkin siksi, että he olivat amerikkalaisia ja useat olivat juuri itse hankkeissa muuttaa Amerikkaan. Huvilan palvelijat olivat yleisen kunnioituksen esineinä saapuessaan juomaan lasin viiniä Croce d'Oroon, hehän voivat niin tarkasti tehdä selkoa noiden "ulkomaan ruhtinaiden" elämästä — ulkomaan ruhtinaat olisivat kyllä hämmästyneet, jos olisivat kuullet kaikki yksityiskohdat, mitä siellä kerrottiin.

Näin alkoi siis Copleyn ruhtinassuvun hallituskausi Castel Vivalantissa. Elämä alkoi kulkea tavallista rataansa, kuten se tekee parhaimmissakin paikoissa. Kolme ateriaa ja teenjuonti, lukuhetki paatsamalehdon varjossa suihkulähteen loristessa, lyhyt uni keskipäivällä, ajeluretki iltapäivällä ja lopuksi pitkä yön lepo, siinä olivat Vivalantin huvitukset. Marcia piti siitä. Italia oli vallannut hänen mielensä, ja sillä hetkellä hän oli valmis antautumaan. Mutta Mr. Copley, vietettyään ikävissään muutamia päiviä pengermällä, poltettuaan lukemattomia savukkeita ja nälkäisesti ahmittuaan tiedot joistakin sattumalta saapuneista sanomalehdistä, valjastutti eräänä aamuna hevosensa lähteäkseen Palestrinan asemalle. Senjälkeen hän kävi Roomassa melkein joka päivä, ja talonpojat viinitarhoissaan tienvierillä tunsivat vähitellen hänet yhtä hyvin kuin veljentyttären. Mutta hänet nähdessään he eivät ottaneet lakkia päästään eivätkä hymyilleet kuten Marcialle, sillä hän ratsasti ohi luomatta silmiänsä heihin. Eivät rikkaat miehet välitä heidänlaisistaan, arvelivat he painuen uhkaavan äreinä takaisin työhönsä. Työ on itsessään kovaa ja on vahinko, ettei suoda hymyilyäkään, joka saattaisi sitä hiukan keventää; Howard Copley olisi ensimmäisenä sen suonut, jos hän vain olisi sen tiennyt. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eivätkä talonpojat voineet aavistaa, että hän siinä nelistäessään hevosensa selässä hartaasti tuumi keinoja, millä voisi hankkia heille leipää.

Marcia vietti ensimmäisinä viikkoina monet puolituntiset harhaillen vanhan huvilan raunioilla. Se oli runollinen paikka, joka kertoi liikuttavasti menneestä ajasta menneine ihanteineen. Hän ei tahtonut saada rappeutuneita holveja, kalliolaitteita ja ruohopengermää sopusointuun Monte Citorion kolmenkymmenen mailin päässä olevan "Nuoren Italian" kanssa. Sellaisesta, joka oli tottunut elämään uudessa maailmassa, tuntui tämä puoleksi satumaiselta.

Eräänä iltapäivänä Marcia oli lähtenyt kävelemään peltojen poikki Castel Vivalantiin, mutta tie oli liian paahteinen ja siksi hän oli pysähtynyt sypressien varjoon. Rauniotkin näyttivät auringon lämpöisestä kosketuksesta heränneen uuteen eloon. Joka kivenkolosta pisti esiin sini- ja valkovuokkoja, ruusunpunaisia cyclameja ja keltaisia laburnumeja. Marcia silmäili ympärilleen iloisin mielin. Puuttui vain Pan huiluineen, jotta kuva olisi ollut täydellinen. Hän kumartui suihkulähteen reunalle ja tuijotti uneksien käsi poskella sammalpartaiseen vedenhaltijaan, joka kaksi vuosisataa sitten kierretystä putkesta suihkutti vettä. Hän havahtui äkkiä unelmistaan, kuullessaan äänekkään huudahduksen. " Buona giorno, signorina!" Katsahtaessaan nopeasti ylös, hän näki edessään Paul Dessartin.

"Mr. Dessart!" hän huudahti hämmästyneenä. "Miten maailmassa olette tänne joutunut?"

"Tulen Sant Agapiton ravintolasta Palestrinasta. Benoit ja minä olemme tehneet siitä piirustusretkeilyjemme keskuksen. Me saamme joka kevät jonkinlaisen vuoristokuumeen, ja kun tauti kehittyy määrättyyn kohtaan, panemme tavaramme kokoon ja lähdemme Sabine-vuorille."

"No, entä miten satuitte löytämään meidät?"

"Onnellisen sattuman kautta", hän vastasi puhumatta kuitenkaan täyttä totta. "Valitsin tämän tien, kun huomasin siellä paljon hauskoja maalausaiheita ja tullessani vanhan linnan porttiaukon kohdalle en, taiteilija kun olen, voinut vastustaa kiusausta poiketa, sisälle. En tiennyt, että tämä oli Villa Vivalanti tai että tapaisin teidät täällä." Hän istuutui suihkulähteen reunalle katsellen ympärilleen.

"No, mitä tästä arvelette?" kysyi Marcia.

"En ensinkään ihmettele, että halusitte vaihtaa Rooman tähän! Piirtäisin pienen luonnoksen, voitteko viipyä hetkisen ja keskustella kanssani, kunnes se on tehty?"

"Se riippuu siitä, kauanko teiltä menee siihen. En koskaan suostu mihinkään umpimähkään."

Hän kaivoi norfolkilaisnuttunsa taskuista vesivärilaatikon ja suuren siveltimen ja täyttäen maalikupin pienestä mutaisesta purosta, joka aikoinaan oli tuonut suihkulähteeseen vettä, ryhtyi työhön muitta mutkitta.

"Kuulin tänä aamuna uutisia Roystoneista", lausui Marcia, mutta katui samassa, että oli valinnut tuon puheenaineen. Paul ei milloinkaan ollut osoittautunut erittäin suosiolliseksi sukulaisiaan kohtaan, kun keskustelu oli kääntynyt heihin.

"Pahojako uutisia?" hän kysyi vilkkaasti.

"He tulevat noin viikon päiviksi Roomaan."

"Kärsimysviikoksi — olisihan minun pitänyt tietää se! Miss Copley", hän katsoi surkean näköisenä tyttöön, "tiedättehän miten itsepäinen nainen minun tätini on. Minun on nyt saatettava hänet joka ainoaan uskonnolliseen juhlaan, joita tuossa onnettomassa kaupungissa pannaan toimeen; hänen ei ole tapana jäädä pois ainoastakaan."

Marcia hymyili hiukan kuvalle; se oli sangen onnistunut.

"Minä jään Palestiinaan, kun he tulevat", lisäsi Paul.

Marcia jätti paheksuvan näköisenä vastaamatta viimeiseen huomautukseen.

"No niin", huokasi Dessart, "voinhan pysyä Roomassa ja kuljettaa heitä pitkin kaupunkia, jos te niin tahdotte. Raamatussa sanotaan, kuten tiedätte: 'Rakastakaa lähimmäisiänne ja olkaa armeliaat niitä kohtaan, jotka teitä pahoin kohtelevat'."

Marcia purskahti nauruun, mutta muuttui samassa vakavaksi.

Paul katsahti häneen nopeasti. "Luullakseni tätini on kertonut teille paljon pahaa minusta?"

"Onko siihen sitten aihetta?"

Hän kohautti olkapäitään. "Olen tehnyt sen anteeksiantamattoman synnin, että mieluummin harrastan taidetta Roomassa kuin kivihiilen kauppaa Pittsburgissa."

Hän keskeytti puheensa ja kumartui takaisin maalauksensa puoleen Marcian katsellessa, miten hän huolellisesti sekoitti värejä. Sattumalta kohtasivat heidän katseensa toisensa, kun taiteilija kohotti päänsä antaen katseensa levätä tytössä kauemmin kuin olisi ollut sopivaa, ellei hän olisi ollut taiteilija. Tyttö sopikin viehättävän hyvin ympäristöönsä, sammalpeitteiseen suihkulähteeseen. Nuori mies olisi halusta vielä pitkittänyt tilannetta; auringonsäteet sattuivatkin jo vinosti, kun hän lopulta kokosi värinsä ja kumartaen ojensi Marcialle kuvan. Se oli sievä, pieni luonnos rappeutuneesta luolasta ja särkyneestä kuvanveistoksesta, auringonsäteiden pilkistäessä puiden lomitse kukkaiselle nurmikolle.

"Saanko minä sen todellakin?" kysyi Marcia. "Sehän on herttaista, Mr. Dessart; kun lähden Roomasta, muistan sitä katsellessani sekä teitä että vanhaa huvilaa."

"Menettekö pois?" kysyi Dessart ilmeinen tuska äänessään. "Minä luulin, että aioitte kokonaan muuttaa setänne luo."

"Niin, joksikin aikaa kyllä", vastasi hän. "Mutta epämääräisessä tulevaisuudessa palaan takaisin Amerikkaan."

Taiteilija huoahti helpotuksesta.

"Siitä epämääräisestä tulevaisuudesta en minä välitä. Ennenkuin se tulee, olette ehtinyt muuttaa mielenne, niinkuin kaikki muutkin. Tahdoinkin juuri tietää nykyhetkestä."

Marcia silmäili häntä nauraen puoleksi ärsyttävällä tavalla; vastaamatta hän käänsi sitten päänsä pois ja näytti tarkastelevan kivestä rakennettua kylää vuoren kukkulalla. Marcia tunsi selvästi, että Dessart katseli häntä, hän tiesi myös, että hänen vaaleansininen pukunsa ja ruusunnupuilla koristettu hattunsa muodostivat kauniin vastakohdan vanhalle ryppyiselle vedenhaltijalle. Kääntyessään taas taiteilijan puoleen oli hänen katseessaan jotain veitikkamaista. Paul ei puhunut mitään, mutta hän ei myöskään kääntänyt katsettaan eikä millään tavoin koettanut peitellä silminnähtävää ihastustaan. Marcia kohottautui hiukan hymähtäen pystyyn työntäen otsaltaan itsepintaisen kiharan, joka pyrki silmille.

"Minun on nälkä", hän huomautti kiusallisen kuivasti. "Mennään kotiin teetä juomaan."

"Voinko tulla Mrs. Copleyn eteen nutussa ja polvihousuissa?"

"Se vain ilahduttaa häntä. Villa Vivalantissa on jokainen vieras odottamaton lahja."

He lähtivät sypressien varjosta aurinkoiselle paatsamakujalle, joka reunusti vehnäpeltoa. He nauroivat ja laskivat leikkiä kulkiessaan hitaasti huvilalle; mutta tärkeimmät asiat tulivat sanotuksi silloin, kun ei mitään sanoja vaihdettu. Nuori mies piti hattua kädessään hosuen sillä huolettomasti puiden oksia ohikulkiessaan. Hänen kiiltävä, ruskeahtava tukkansa, joka oli jotenkin Marcian tukan värinen, oli valahtanut epäjärjestyksessä otsalle ja liehui hauskasti tuulessa. Marcia huomasi sen katsahtaessaan häneen salaa sivultapäin, mutta kääntyi taas nopeasti poispäin, ettei Paul huomaisi hänen tarkasteluaan.

He pysähtyivät hetkeksi paatsamalehtoon kuullessaan vieraita ääniä pengermältä.

"Hiljaa", kuiskasi Marcia sormi suulla; tuntiessaan äänet hän veti suunsa hiukan pilkalliseen hymyyn. "Minun kaksi vihollistani! Kreivitär Torrenieri ja Mr. Sybert. Kreivittärellä on huvila Tivolissa. Hän on kovin ystävällinen, eikö totta? Onhan yhdeksän mailia sangen pitkä matka, kun on kysymys vastavierailusta."

Heidän lähestyessään teepöytää, joka oli sijoitettu puiden varjoon pengermän päähän, he kohtasivat siellä sangen kunnianarvoisen seurueen. Siellä oli, paitsi kreivitär Torrenieriä ja lähetystön sihteeriä, myöskin Amerikan pääkonsuli. Herrat olivat nähtävästi juuri saapuneet, sillä Mrs. Copley paraillaan tervehteli heitä.

"Mr. Melville, tepä tulette juuri oikeaan aikaan. Saamme tänä iltana sienipaistosta, joka muistaakseni on teidän mieliruokanne — mutta miksi ei vaimonne tullut?"

"Vaimoni, arvoisa lady, on nykyään Caprilla eikä näytä haluavan palata sieltä kotiin. Säälien yksinäisyyttäni teidän miehenne vaati minut tulemaan tänne iltaa viettämään."

"Se oli ystävällistä — toivottavasti saamme teidät tänne uudestaan kun vaimonnekin voi tulla. Mr. Sybert", lisäsi hän kääntyen nuoremman herran puoleen, "ette tiedäkään, miten olemme kaivanneet teitä, kun enää niin harvoin käytte meillä. Vasta nyt huomaamme, miten tärkeä perheemme jäsen teistä oli tullut."

Marcia hillitsi kohteliaisuudesta hymynsä kuullessaan tämän puheen, kun hän esitteli nuoren maalarin. Hänetkin otettiin ihastuksella vastaan.

"Tämähän on aivan hurmaavaa!" huudahti Mrs. Copley. "Valittelin juuri kreivitär Torrenierille, ettei ainoakaan ihmissielu ollut käynyt meitä tervehtimässä, siitä asti kuin muutimme huvilalle, ja tuskin olin sen sanonut kun jo saimme kolme vierasta!"

Pietro lopetti tämän kohteliaisuuksien tulvan tuomalla teekupit pöytään; ja Gerald mukaan luettuna oli nyt koolla erittäin juhlallinen teeseurue. Mr. Copley oli kerran huomauttanut Paul Dessartista, että hän koristaisi jokaista päivällispöytää ja tänään hän todellakin esiintyi sangen edukseen.

Melville johti keskustelun erääseen kuuluisaan luostariin, jonka hallitus hiljattain oli lakkauttanut, ja se aiheutti väittelyn, jossa lausuttiin paljon eriäviä mielipiteitä. Kreivitär ja Dessart puolustivat innokkaasti kodittomia munkkeja, kun taas toiset herrat olivat valtiolliselta näkökannalta katsoen taipuvaiset hyväksymään hallituksen toimenpiteet. Heillä oli vahvat perustelut, mutta pieni kreivitär ojennellen vilkkaasti somia, kapeita käsiään pysyi horjumatta väitteessään; hän kuului valkoiseen puolueeseen, mutta siitä huolimatta hän kallistui toisinaan mielipiteissään aivan vastakkaiseen suuntaan. Kirkon omistusoikeus oli jo viiden vuosisadan vanha, hallituksen vain neljännesvuosisadan. Kummalla oli siis suuremmat oikeudet? Ja paitsi asian oikeudellista puolta — huomautti puolestaan Dessart — olisi munkkien jo askeettisten syiden perustuksella annettava jäädä paikoilleen. Kukapa toivoisi hallitusvirkamiehiä epätaiteellisine, sinisine univormuineen näyttämään freskomaalauksien ihanuuksia ja vanhojen rippituolien leikkauksia. Sehän aivan pilaisi runollisuuden. Kardinaalin, prelaattien ja italialaisten ruhtinaiden nimiä mainittiin arkailematta ja hallituksen puolustajat myönsivät joutuneensa tappiolle. Marcia ajatteli kuunnellessaan, että nuori taiteilija veti aivan vertoja valtiomiehille, eikä hän voinut myöskään olla myöntämättä, että olipa kreivittärellä miten paljon vikoja hyvänsä, typerä hän ei ainakaan ollut.

Mutta Gerald sai sinä iltana yleisen huomion käännetyksi itseensä. Kun häntä oli kielletty ottamasta kolmatta maritozzoa hän nousi haluttomasti pöydästä, pudisteli muruset puseroltaan ja suuntasi kulkunsa laakerilehtoon, huvitellakseen siellä sisiliskoillaan, joita hän säilytti laatikossa kivisen puutarhasohvan alla. Äkkiä pelästytti teeseurueen loiskahdus ja kova parkaisu ja kaikki ryntäsivät suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Mr. Copley, saapuen ensimmäisenä, ehti tarttua poikaansa kantapäähän ja vetää hänet suihkukaivosta kuten Akilleen.

"Mitä on tapahtunut, Howard?" kysyi Mrs. Copley tuskissaan, kun toisetkin kiiruhtivat paikalle.

"Ei mitään vaarallista", rauhoitti hänen miehensä. "Gerald vain yritti sulautua ympäristöönsä."

Mutta Gerald, josta valui vettä virtanaan, ei hyväksynyt tätä selitystä, vaan väitti kaikkien hämmästykseksi, että Marietta oli työntänyt häntä. Mutta silloinkos Marietta alkoi päivitellä. Hänkö olisi työntänyt poikaa! Madonna mia, se oli selvä hätävalhe! Kannattaisiko hänen tehdä sellaista, kun hän siitä hyvästä vain sai vaivakseen uudelleen vaatettaa pojan? Hän oli yhtämittaa varoittanut Geraldia putoamasta suihkulähteeseen, mutta niin pian kuin hän käänsi selkänsä, tämä oli ollut tottelematon.

Naurettiin ja lausuttiin arveluja, itkettiin ja väitettiin vastaan, kunnes vihdoin lapsenhoitaja, poika ja isä sekä äiti lähtivät sisään selvittämään asiaa jättäen vieraat onnettomuuspaikalle. Kun palattiin takaisin pengermälle, hankki kreivitär hyvin taitavasti Sybertin toiselle, Dessartin toiselle puolelleen ja kertoi heille vilkkain elein huvittavia roomalaisia juoruja. Melville ja Marcia seurasivat perässä, viimeksimainittu pitäen tarkasti silmällä edessään kulkevia ja huomaten hyvillä mielin, että nuori taiteilija olisi sangen mielellään vetäytynyt pois. Luultavasti kreivitärkin aavisti tämän; joka tapauksessa hän pidätti hänet paikoillaan. Pääkonsuli väitteli eräästä äskettäin lukemastaan kirjoituksesta, joka kosketteli Amerikan valtiollista edustusta ja hän arvosteli ankarasti kirjoittajaa. Melville esitti mielipiteensä hyvin pontevasti, ja ne saivat osakseen voimakasta vastakaikua.

"Joka tapauksessa", hän lausui lopuksi, "Amerikalla ei ole mitään syytä hävetä edustajiaan Italiassa. Hänen Ylhäisyytensä on mainio esimerkki oikeasta miehestä oikealla paikalla".

"Entä hänen Ylhäisyytensä veljenpoika?" kysyi Marcia seuraten silmillään velttoryhtistä olentoa edessään.

"Hän on yhtä mainio esimerkki oikeasta miehestä väärällä paikalla."

"Luulin teidän kuuluvan hänen puolustajiensa joukkoon."

"Luulitteko minun puolustavan häntä? No niin, luonnollisesti teen sen." Melvillen ääneen sisältyi kuin taisteluvaatimus; hän oli otellut niin monet kerrat Sybertin puolesta, että hän tätä kysymystä kosketeltaessa aina aivan vaistomaisesti otti sotaisen ryhdin.

"Oh, enpä tiedä", lausui Marcia epäröiden. "On paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä."

Melville raapaisi tulta, sytytti sikarin ja puhalsi sen kiivaasti tuleen; sitten hän huomautti: "Ihmiset ovat typeriä."

Marcia nauroi ja yritti puolustella:

"Suokaa anteeksi, mutta kaikilla teillä on niin kova touhu Mr. Sybertistä. Toisena päivänä minulle ylistetään häntä maasta taivaaseen ja seuraavana saan kuulla häntä mitä ankarimmin moitittavan. On vaikeata tietää, minkä voi pitää totena niin monivivahteisesta henkilöstä."

"Sallikaa minun sanoa eräs asia, Miss Marcia, ja se on se, että koskaan tässä maailmassa ei saa luottaa sellaiseen mieheen, jolla ei ole ainoatakaan vihollista — en tiedä, miten asia lienee tulevassa maailmassa. Mitä taas Sybertiin tulee, voitte turvallisesti uskoa sen, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat."

"Siinä tapauksessa hän ei todellakaan näytä maailmalle parasta puoltaan."

"Hän pitää kai sitä vain omana asianaan."

Muuan ajatus pisti samassa hänen päähänsä ja hän katsahti vaieten Marciaan heikon hymyn leikkiessä hänen voimakaspiirteisillä kasvoillaan. Tyttö ei käsittänyt sitä hymyä, mutta se hermostutti häntä hiukan, ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanottavaa, hän jatkoi pisteliäästi samaa ainetta:

"Kun näkee ihmisen, joka ei ensinkään välitä omasta maastaan, jonka suurin halu on esiintyä kosmopoliittina, jonka ainoana virkana on seurustella ja valmistella päivällispuheita, niin luonnollisestikaan ette voi moittia sitä, että pitää häntä jotakuinkin mitättömänä henkilönä." Marcia päätti lauseensa tehden halveksivan liikkeen.

"Vähän aikaa sitten, Miss Marcia, kerroitte minulle joistakin ihmisistä Castel Vivalantissa. Te ylpeilitte laajasydämisyydestänne, kun silloin tällöin satuitte löytämään todellisen ihmisen talonpojasta. Ettekö luule voivanne tunkeutua vielä askelta eteenpäin löytämällä todellisen miehen, persoonallisuuden, maailmanmiehestä? Huomaatte sen sangen pian."

"Ette voi saada minua pitämään Mr. Sybertistä", nauroi tyttö. "Setä Howard on koettanut, mutta turhaan."

Vähän ajan kuluttua Mr. ja Mrs. Copley saapuivat vieraittensa luo, ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä kotiin syyttäen yhdeksän mailin pituista matkaansa. Mr. Copley huomautti, että matka ei olisi päivällisen jälkeen yhtään pidentynyt, mutta lady piti oman päänsä ja hänen vaununsa tilattiin. Hän lähti jäähyväishuutojen kaikuessa. Kreivitär osasi erehtymättömällä vaistolla saada tahtonsa perille, ja sekä hänen tulonsa että poislähtönsä olivat todella katsomisen arvoiset. Hän hyvästeli Mrs. Copleyn ja pääkonsulin sekä Marcian pengermällä, käveli sitten marmorikivityksen poikki samalla kuin toiset kolme herraa saattoivat hänet vaunuille varoen tarkasti tallaamasta hänen laahustaan. Sybert auttoi hänet vaunuihin, Dessart peitteli hänet, Copley varovaisesti piteli hänen pitsistä päivänvarjoaan. Nyökäten iloisesti valkosulkaisella hatullaan pengermällä seisoville ja heittäen heihin yhteisen katseen tummista silmistään, hän lähti lopultakin, noiden kolmen herrasmiehen kohteliaasti kumarrellessa.

Marcia jatkoi kävelyään Sybertin ja Dessartin kanssa pengermällä, kun taas hänen setänsä ja tätinsä seurustelivat Melvillen kanssa nauttien eteissalin mukavista istuimista. Sybert olisi oikeastaan mieluummin mennyt sinne, mutta hän sattui paraillaan väittelemään Dessartin kanssa vastatehdystä ja useiden mielestä häpeällisestä ehdotuksesta, että Rooman seitsemän kukkulaa tasoitettaisiin. Molemmat herrat kannattivat joka kohdassa vastakkaisia mielipiteitä ja heidän perustelutapansakin oli aivan vastakkainen. Dessart esiintyi kiihkeän kaunopuheisena valiten sanansa ja vertauskuvansa, kunnes pelkällä sanojen helinällä sai kuulijansa puolelleen, kun taas Sybert puolestaan muutamin sanoin hakkasi pois kulmakiven hänen rakennuksestaan. Tuo hänen torjumistapansa oli aina suunnattomasti harmittanut Marciaa. Hän selitti aina oman kantansa panematta mitään merkitystä vastustajansa kaunopuheisuuteen, ikäänkuin siitä ei kannattaisi pitemmältä väitellä. Pääsemättä tänäänkään yksimielisyyteen piano regolatoresta he jättivät keskustelun sikseen ja pysähtyen pengermän kaiteen luo, seisoivat siinä katsellen alas laaksoon.

Dessart tarkasteli maisemaa jännittyneenä huomaten nopeasti jokaisen vastakohdan ja värivivahduksen, hän huomasi vaihtelevan purppuravärin etäisyydessä, kapean kultakaistaleen siinä, missä tasanko ja taivas yhtyivät mereen. Rooman vaalean sumuharson peitossa ja Monte Soracten jyrkästi eroittuvat ääriviivat. Se oli täydellinen taulu kokoonpanonsa, perspektiivin ja väriyhtymien puolesta, mikään ei vetäisi sille vertoja. Hän huoahti tyytyväisenä.

"En minäkään" hän mumisi itsekseen, "voisi, ehdottaa tähän pienintäkään muutosta."

Sybertin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.

"Minäpä voisin ehdottaa koko joukon."

Nuori maalari tuijotti häneen moittien.

"Ah niin", hän myönsi, "voin kuvitella, minkä suuntaisia ne olisivat! Miss Copley", lisäsi hän kääntyen Marcian puoleen, "sallikaa minun kertoa teille, mitä näin eräänä päivänä Rooman Campagnalla. Se oli näky, joka olisi voinut tehdä kunnon ihmisen sairaaksi. Näin —" hän pysähtyi surkean näköisenä — "McCormickin leikkuu- ja sitomakoneen!"

Sybertiltä pääsi naurahdus.

"Iloitsen siitä suuresti; toivoisin vain, että niitä voisi nähdä useampiakin."

"Mies, mies! Te ette tiedä mitä puhutte!" huusi Paul. Hänen äänensä oli itkunsekainen. "McCormick leikkuukone, kuten sanoin, maalattu punaiseksi, keltaiseksi ja siniseksi — se mies, joka sen teki, olisi oikeutta myöten tuomittava itse juomaan maalinsa."

Marcia nauroi ja taiteilija jatkoi harmistuneena: "Tuo kone kylvää, leikkaa ja sitoo, kaiken yht'aikaa. Sen nopeus aivan kauhistuttaa. Ja kaikkea tuota se tekee Agra Romanalla, jota talonpojat ovat jo tuhansia vuosia omin käsin kaivaneet, viljelleet ja kääntäneet."

"Sehän on erittäin käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi", huomautti Sybert.

"Käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi!" Dessart kertasi lauseen ähkien. "Eikö maailmassa ole ainoatakaan kauneudelle pyhitettyä paikkaa? Pitääkö Amerikan täyttää joka nurkka leikkuu- ja niittokoneilla ja työntökärryillä? Tapa, jolla he turmelevat nuo ihailtavan vanhanaikaiset talonpojat, on suorastaan rikollinen."

"Olen aivan samaa mieltä", myönsi Marcia lämpimästi, "Setä Howard sanoo, että heillä ei ole kylliksi ruokaa; mutta aivan varmaan he ovat onnellisen näköisiä, eivätkä näytä ensinkään laihoilta. En voi olla uskomatta, että hän suurentelee kurjuutta."

"Italialainen, joka ei tiedä, mistä saa hankituksi seuraavan ateriansa, asettuu selälleen auringonpaisteeseen ihaillen mielessään taivaan kauneutta; ja tuosta näystä hän saa yhtä suuren tyydytyksen kuin päivällisestään. Jollei tuo ole onnellisuutta, niin mikä sitten on? Ja juuri senvuoksi minua raivostuttaa Italian turmeleminen."

"Aivan niin, Dessart, luullakseni se raivostuttaa meitä kaikkia", vastasi Sybert. "Vaikka pelkäänpä, että lähemmin määriteltäessä joutuisimme riitaan keskenämme." Hän ojensi kätensä länteenpäin, sinne, missä tasanko ja meri yhtyivät Ostian raunioiden ja Pontinelaisten nevojen luona. Siinä oli laaja, autio, toivoton lakeus; asumaton, viljelemätön kuumeen pesäpaikka.

"Eikö teidän mielestänne olisi hyvä", kysyi hän, "jos tuo maa saataisiin kuivatuksi ja viljellyksi ja uudelleen elvytetyksi, samanlaiseksi kuin se luultavasti oli pari tuhatta vuotta sitten?"

Marcia pudisti päätään. "Minä jättäisin sen mieluimmin sellaiseksi kuin se on. Joku harvahan sillä kyllä voisi ansaita, mutta ajatelkaa miten paljon runollisuutta, taiteellista nautintoa ja romantiikkaa monet sen mukana kadottaisivat! Täällä Rooman Campagnalla näyttää käytännöllisyys kerrankin antavan tilaa runollisuudelle. Sopii niin hyvin, että se on autio ja asumaton, ja että vain jokunen lammaslauma siellä käyskentelee paimenineen, ei mitään rakennuksia, lukuunottamatta tornien raunioita ja vanhoja latinalaisia hautoja — se olisi ikäänkuin muinaisen Rooman hautausmaa."

"Nykypolvella on myös joitakin oikeuksia — itse Roomassakin."

"Niillä näyttääkin olevan koko joukko", myönsi Dessart. "Oi minä tiedän kyllä, mitä te uudistusten rakastajat haluatte! Te tahtoisitte nähdä kaupungin täynnä savutorvia ja kaikennäköisiä konelaitteita, ja Campagnan jaettuna pieniin puutarhatilkkuihin, joissa kaikki saisivat hyvän päiväpalkan ja kuusi prosenttia korkoa; kaikki ihmiset kävisivät puettuina samaan tapaan valmiina ostettuihin pukimiin talonpoikaisvaatteiden sijasta; kukaan ei olisi köyhä eikä kenelläkään olisi taiteellista arvoa."

Sybert ei vähään aikaan vastannut tähystelyssään etäisyyteen puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta. Hän muisteli ratsastusmatkaa, jonka hän oli tehnyt pari kolme päivää sitten. Hän oli ollut metsästysretkellä Campagnalla suurella maatilalla, joka kuului eräälle roomalaiselle ruhtinaalle, jonka ainoana harrastuksena maahan nähden oli kiskoa siitä niin paljon tuloja kuin mahdollista. He olivat pysähtyneet juottamaan hevosia muutamien olkimajojen luo, joissa tilan työväki asui, ja Sybert oli laskeutunut hevosensa selästä ja mennyt sisään puhuttelemaan työmiehiä. Siellä oli pimeätä ja kosteata, lattia oli likainen ja karkeatekoiset penkit reunustivat seiniä. Tuossa hökkelissä asui viisikymmentä ihmisolentoa yhteensullottuina, hengittäen raskasta, myrkyllistä ilmaa. He olivat joukoittain tulleet vuoristokodeistaan etsimään työtä ja olivat myyneet itsensä ruhtinaalle neljänkymmenen centin päiväpalkasta.

Hänen silmiensä eteen välähtivät heidän kalpeat, tylsistyneet kasvonsa syyttävine ilmeineen, ja hänen teki mieli kuvata sitä seuralaisilleen. Mutta huomatessaan, ettei kumpikaan noista kahdesta välittäisi siitä enempää kuin maatilan omistajakaan, hän vain huolettomasti kohautti olkapäitään.

"Kestää kyllä, ennenkuin se aika ehtii tulla", vastasi hän Dessartille.

"Mutta te toivoisitte sen tulevan, eikö totta?" intti Marcia.

"Kyllä; ettekö te sitten?"

"En", nauroi tyttö. "En tosiaankaan toivoisi. Pidän talonpojista ehdottomasti enemmän sellaisina kuin ne nyt ovat. He ovat köyhinä paljon puoleensavetävämpiä, ja kun he sitäpaitsi ovat onnellisia, niin mielestäni meillä ei ole mitään syytä heitä häiritä."

Sybert katseli hetken liikkumatonna maahan; sitten hän kohotti päänsä kääntyen Marciaan päin. Hän silmäili häntä kiireestä kantapäähän, hänen hienon pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tytön siinä huolettoman viehkeästi nojautuessa kaidetta vastaan, eikä hän yrittänytkään salata arvostelevan katseensa kylmää halveksumista. Marcia vastasi siihen ylpeän uhmaavasti; ei sanaakaan vaihdettu, mutta tämä oli selvä sodanjulistus.

VII Luku.

Roystonit lähestyivät Roomaa lyhyin päivämatkoin pitkin Rivieraa, ja kun heillä ei ollut oikein varmaa matkasuunnitelmaa, he saapuivat Roomaan ilmoittamatta tulostaan edeltäkäsin. Paul Dessart oli keskusteltuaan Marcian kanssa miettinyt tulevaisuuttaan ja päättänyt, tukahuttaen vastenmielisyytensä, täyttää velvollisuutensa sukulaisiansa kohtaan. Sillä tiellä hän arveli piankin saavansa palkan vaivoistaan.

Eräänä aurinkoisena aamuna huhtikuun alussa (hän oli laskenut ajan oikein: palmusunnuntai oli viikon kuluttua) pysähtyivät vaunut hänen asuntonsa edustalle, Mrs. Royston tyttärineen nousi niistä ja tingittyään hetken ajurin kanssa maksusta antoi tämän mennä menojaan. He soittivat ovikelloa ja odotellessaan sisäänpääsyä tutkivat epäilevän näköisinä ympäristöään. Katu oli kapea ja mutkikas, jollaisia oli paljon Corson ja joen välillä; siellä oli eri värien ja hajujen sekoitus, kirjavia pesuvaatteita liehumassa ikkunoissa, sieviä, pörrötukkaisia lapsia kultaisine korvarenkaineen inhoittavan ryysyisissä pukimissa ryömi kulkijoitten jaloissa. Itse rakennuksen kadunpuoleinen sivu oli valkeaksi rapattu ja paljas, varustettu vain lujasti suljetuilla ikkunoilla alakerrassa ja joillakin koristuskuvioilla neljännen kerroksen kohdalla, mikä todisti, että se oli aikoinaan ollut palatsi ja linnoitus.

Mrs. Royston kääntyi tarkastamasta katua ja soitti uudelleen ovikelloa. Tällä kertaa hän teki sen jo hiukan kärsimättömästi. Odotettiin vielä hetkinen, kunnes vihdoin oven avasi pieni ihmeen kaunis poikanen, tuota Italiassa tavallista paimenpoikatyyppiä. Hän otti hatun päästään, lausuen kohteliaasti " Permesso, signora", syöksyessään edellä ylös rappusia näyttämään tietä ja avaamaan oven. He saapuivat viidenteen kerrokseen jotakuinkin hengästyneinä; siellä heidät ohjattiin puhtaaksi lakaistuun ja koristeltuun työhuoneeseen, jossa Paul valkeassa puserossa, hihat käärittyinä kyynärpäihin, oli syventyneenä suureen luonnokseen, joka kiinnitti hänen huomionsa kokonaan. Hän otti sukulaisensa vastaan iloisen yllättyneenä, seisoi aivan hiljaa, kun täti pontevasti suuteli häntä poskelle, ja nähtyään serkkunsa suuteli hän puolestaan heitä.

Mrs. Royston istuutui tarkastelemaan huonetta. Se oli nuhteeton työpaja, ja oli ollut sinä jo viikon verran. Silminnähtävästi hyvillään hän siirsi katseensa veljenpoikaansa.

"Paul sinähän olet edistynyt", sanoi hän hetken kuluttua.

"Täti rakas, minähän olen viisi vuotta vanhempi, kuin olin viisi vuotta sitten."

"Niin", huoahti hän helpotuksesta, "uskon todellakin, että olet!"

"En olisi ensinkään uskonut sinua, Paul, niin ihailtavaksi serkuksi", selitti Margaret suoraan kääntäessään katseensa häneen, sitten kun ensin oli tarkastellut huonetta. "Eleanor kertoi sinun komeilevan samettihousuissa. Eihän se ole totta?"

"Minulla ei ole eläissäni ollut samettihousuja."

"Onpahan!" väitti Eleanor. "Älä koetakaan puijata. Äiti ja minä tapasimme sinut Luxembourg-puutarhassa keskellä valoisaa päivää sinisissä samettihousuissa viinipullo toisessa ja leivän kappale toisessa taskussa."

"Anna menneisyyden haudata omat kuolleensa!" pyysi Paul. "Nyt käytän Corson englantilaista räätäliä."

"Marcia Copley kirjoitti olevansa hyvin mieltynyt sinuun, mutta hän ei kertonut, kuinka hauskannäköinen sinä olet", sanoi Margaret suoraan tapaansa.

Paul punastui hiukan torjuessaan nauraen syytöksen.

"Eikö sinusta Miss Copley ole herttainen?" jatkoi Margaret. "On parasta, että pidät hänestä", jatkoi hän, "sillä hän kuuluu parhaimpiin ystäviimme."

Paul punastui yhä enemmän vastatessaan hyvin välinpitämättömästi, että Miss Copley tuntui varsin hauskalta. Ei hän kuitenkaan ollut usein tavannut häntä.

"Toivoakseni", lausui täti, "olet ollut kohtelias."

"Rakas täti", vastasi Paul kärsivällisesti, "en tosiaankaan voi parantua olemasta epäkohtelias ihmisille", näin sanoen hän otti Baedekerin tätinsä kädestä ja istuutui hänen viereensä. "Missä paikoissa haluat ensin käydä?" hän kysyi.

Syvennyttiin laskemaan taidekokoelmia, raunioita ja kirkkoja, joissa olisi käytävä samalla matkalla ja puolen tunnin kuluttua ajeltiin jo Coloseumia kohden Paul ja Margaret toisissa, Mrs. Royston ja Eleanor toisissa vaunuissa; Paul mietiskeli itsekseen, ettei velvollisuuden tie aina välttämättä ollut niin kovin okainen.

Seuraavan viikon aikana Marcia oli Villa Vivalantissa melkein yhtä vähän kuin setänsä. Hän vietti suurimman osan ajastaan Roomassa käyden taidekokoelmissa ja kirkoissa sekä teekutsuissa ja laskiaishuveissa keventääkseen väsyttävien nähtävyyksien vaikutusta. Paul Dessart osoittautui huomaavaiseksi oppaaksi, eikä hänen uhrautumisensa velvollisuuden vuoksi jäänyt palkintoa vaille; hämärät holvit ja kappelit, palatsien ja taidekokoelmien syvät ikkunakomerot tarjosivat monet kerrat tilaisuuden salaisiin keskusteluihin. Eikä Paul ollut käyttämättä niitä hyväkseen. Kevät oli ihana; Rooma oli täynnä auringonpaistetta ja kukkia ja italialaista elämäniloa. Italian köyhien huolet, joihin Mr. Copley oli kokonaan syventynyt, eivät noina päivinä paljonkaan rasittaneet hänen veljentytärtään. Marcia oli liiaksi kiintynyt omiin asioihinsa, jotta hän olisi huomannut muita kuin onnellisia ihmisiä. Hän katseli Italiaa ruusunpunaisten silmälasien läpi, ja auringonpaisteessa hehkuva Italia hymyili hänelle myötämielisesti.

* * * * *

Eräänä aamuna sattui huvilassa muuan tapaus, ja vaikkakaan sillä ei ollut mitään vaikutusta suureen maailmaan, osoittautui se kuitenkin tapahtumain kehittyessä siksi pyöräksi, jonka ympäri kohtalon langat kietoutuivat. Gerald putosi kaiteen yli kahdeksan jalan korkeudelta pää edellä saaden nenänsä verille ja katkaisten etuhampaansa. Tällä kertaa hän ei voinut syyttää, että Marietta olisi työntänyt häntä, sillä voitiin selvästi todistaa, että Marietta sillä hetkellä istui keittiön kynnyksellä hymyillen Francois'lle. Johdonmukaisuuden vuoksi sai Marietta kuitenkin palkkansa, piletin Roomaan, ja viisikymmentä liiraa surun lievittämiseksi. Castel Vivalantista hankittiin pikimmiten uusi lapsenhoitaja. Hän oli leipuri Domenicon veljentytär ja oli palvellut ruhtinas Barberinin perheessä Palestrinassa, mikä oli tarpeeksi edullinen suositus.

Mitä taas murskautuneeseen hampaaseen tulee, oli se maitohammas ja hyvin vaivainen. Useimmat ihmiset olisivat lohduttautuneet sillä, että se luonnostaan kyllä paranisi. Mutta Mrs. Copley, joka oli kovin arka poikansa terveydestä ja kauneudesta, päätti että Gerald oli vietävä hammaslääkärille. Gerald nurisi vastaan, ja Marcia, joka kylläkään ei sinä iltana ollut aikonut mennä Roomaan, tarjoutui lähtemään toisten seuraksi, ylläpitääkseen, kuten hän itse sanoi, Geraldin rohkeutta junamatkalla. Lähdettäessä hän kertoi Mrs. Copleylle aikovansa mennä Roystoneille koko illaksi, sillä he olivat päättäneet käydä Forumilla jonakin kuutamoiltana, ja nyt näytti olevan sopiva aika. Rooman asemalla hän siis erosi heistä ja ajoi Hotel de Londres et Paris'iin.

Hän tapasi naiset paraillaan syömässä toista aamiaistaan, ja he ilostuivat suuresti hänet nähdessään. Kävi kuitenkin ilmi, että iltaa varten oli jo määrätty ohjelma, joten siis aiottu Forumin matka ei voinut tulla kysymykseen.

"Eihän sen ole väliä", sanoi Marcia vetäen hansikkaita käsistään; "voinhan tulla jonakin toisena päivänä; Roomassa on aina kuutamo"; ja niin ryhdyttiin tuumimaan, miten iltapäivä vietettäisiin. Hotellin ovenvartija oli hankkinut Margaretelle pääsylipun kuninkaalliseen linnaan ja talliin, ja kun tyttö oli innostunut näkemään kuninkaiden kotitaloutta, kannatti hän itsepintaisesti käyntiä Quirinalissa. Mutta Mrs. Royston, joka tunnollisesti tahtoi ensin käydä ikävämmät paikat, jotka Baedekerissä lueteltiin, ehdotti Lateran museota. Asia ei vielä ollut ratkaistu, kun noustiin pöydästä, ja samassa palvelija toi Paul Dessartin ja M. Adolphe Benoit'n käyntikortit.

Paul ratkaisi kysymyksen: kaupunki oli niin täynnä pyhiinvaeltajia, ettei muurien sisäpuolella olisi ensinkään hauskaa; nyt olisi senvuoksi otettava vaarin ihanasta ilmasta ja ajettava kaupungin ulkopuolelle Tre Fontanan luostariin. Mutta kaikki ei järjestynytkään niin hauskasti kuin hän oli toivonut, sillä hän huomasi joutuvansa toisiin vaunuihin kuin Marcia. Luostarin munkit olivat paraillaan messussa pienessä kappelissa, kun sinne saavuttiin, ja hetkiseksi pysähdyttiin kuuntelemaan gregorianista laulua, joka juhlallisin nousuin ja laskuin kaikui avarassa, autiossa kirkossa. Hämärä valaistus, hiljainen, yksitoikkoinen musiikki ja näkymättömät munkit muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Paul ottaen vaarin tällaisen tilanteen mahdollisuuksista teki parhaansa päästäkseen keskustelun alkuun Marcian kanssa, mutta tyttö oli kiusallisen vaitelias. Mrs. Roystonin opaskirja ja munkkijärjestön historia näyttivät kiinnittävän hänen koko huomionsa.

Kohtalo asettui kuitenkin lopulta Paulin puolelle. Kotimatkalla Mrs. Royston pysähtyi Pyhän Paavalin kirkon luona muurien ulkopuolella, ja koko seurue nousi vielä kerran vaunuista. Kirkossa alkoi Mrs. Royston opaskirja kädessään tavanmukaisen tarkastelunsa, silläaikaa kuin Eleanor nuoren ranskalaisen seurassa kierteli ympäri kiintyneenä tutkimaan kirkon arkkitehtuuria. Margaret oli kuullut että jollakin mosaikkiseen koristereunukseen kuvatulla paavilla oli timanteista silmät, ja hän ryhtyi innokkaasti etsimään niitä. Marcia ja Paul auttoivat häntä hetken ajan, mutta he olivat kumpikin nähneet kirkon jo monet kerrat ennen eivätkä heitä tällä hetkellä erittäin huvittaneet timanttisilmäiset paavit.

Luostarin ovi oli raollaan ja äkkiä he jättivät toiset lähtien kahden rauhalliseen sivurakennukseen, jossa oli tiilikivinen lattia ja vanhanaikaisesti rakennetut pylväät. Siellä oli rauhallista ja yksinäistä, ei aavistustakaan ulkomaailman hälinästä. He kääntyivät kulkemaan pitkin kivitystä, jossa pylväiden varjot vaihtelivat kirkkaan auringonpaisteen kanssa. Uneksiva, vanhanajan ilmapiiri valtasi heidät lumouksellaan; Marcian kiusallinen mieliala ja Paulin kärsimättömyys olivat kuin poispyyhkäistyt. He jatkoivat kävelyään ääneti, kunnes hiljaisuus pian alkoi käydä ikäväksi, ja Marcia alkoi puhua pylväsveistoksista ja puutarhan kukista, joita munkit hoitivat. Paul vastaili hänelle puoleksi ajatuksissaan, kunnes hän lopulta ilmaisi, mitä hänen mielessään liikkui; hän muisteli keskustelua, joka heillä oli ollut jo useita viikkoja sitten eräänä iltapäivänä Borghesen puutarhoissa.

"Useimmat miehet eivät panisi arvoa tuollaiseen", hän lausui osoittaen pientä, vaatimatonta puutarhaa, jossa kasvoi orvokkeja ja köynnösruusuja, jotka kiertelivät pitkin luostarin pylväskäytävää, aina ylös kirkon synkille, harmaille muureille. "Mutta muutamat siitä välittävät. Koska asian laita on niin, miksi emme antaisi enemmistön harjoittaa kivihiilituotantoa ja rakentaa rautateitään, samalla kuin hyvin pieni vähemmistö, joka panee arvoa tällaiseen, syventyy sitä ihailemaan? On onni, että emme kaikki harrasta samoja asioita, sillä onhan olemassa niin monia eri työmaita. Tietysti", lisäsi hän, "tiedän kyllä hyvin, etten koskaan tule saamaan aikaan mitään oikein suurta; en uskottele olevani mikään nero. Mutta kunhan saa aikaan edes jotain vähäpätöistä, eikö sekin ole jotain?"

He olivat saapuneet luostarin toiseen päähän ja pysähtyivät pylvään luo nojaten kaiteeseen.

"Arveletteko te, että laiminlyön velvollisuuteni, kun en elä Amerikassa?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä", hymyili Marcia epäröiden. "Luullakseni kai mielipiteeni alkaa muuttua."

"Tiedän vain yhden asian, joka saisi minut toivomaan pois Italiasta", sanoi Paul matalalla äänellä.

Marcia aavisti heti mitä hän aikoi sanoa, hetkisen hän epäröi, sitten kysyi hänen katseensa: "Mikä se on?"

Paul loi silmänsä auringonpaisteiseen lattiaan, sitten hän katsahti tytön kasvoihin hymyillen ja kuitenkin totisena. "Jos te ette olisi Italiassa."

Marcia kuunteli häntä ääneti, katse kiinnitettynä kivityksessä olevaan kuolleen munkin kuvaan ja koneellisesti seuraten siinä olevaa latinankielistä omistuskirjoitusta. Oli vielä aikaa; hän oli vielä tilanteen herra. Naurulla tai äkkinäisellä käänteellä hän voisi syrjäyttää hänen sanansa ja saattaa heidän suhteensa entiselleen. Mutta hän ei ollut ensinkään varma siitä, tahtoiko hän itsekään, että entinen suhde säilyisi; hänet valtasi äkkiä kova uteliaisuus, mitä Paul tämän jälkeen sanoisi.

"Mutta Marcia!" hän huudahti. "Toivotteko te itsellenne jotain ruhtinasta tai muuta senkaltaista?"

"Ruhtinastako?" tyttö kysyi. "Miksi ruhtinasta?"

"Oh, sitähän te naiset aina toivotte — että saisitte pitää pientä kruunua vaunujenne ovessa, että teillä olisi palvelijajoukko kumartelemassa ympärillänne ja sanomassa si, si eccellenza, niin pian kuin käännähdättekään."

"Sehän olisi mukavaa", myönsi tyttö. "Satutteko tietämään ketään sopivaa naimatonta ruhtinasta?"

"Ei niitä ole ainoatakaan."

"Eikö? Onhan toki, tapasin tässä muutamana päivänä erään, joka minusta oli aivan ihastuttava. Hänen sukunsa on seitsemänsadan vuoden vanha, ja hän omistaa kaksi linnaa ja kolme kylää."

"Ei hän olisi ajan pitkään ihastuttava. Huomaisitte pian linnat tomuisiksi, kylät likaisiksi ja ruhtinaan itsensä typeräksi." Hän laski kätensä tytön kädelle, joka lepäsi kaiteella. "Valitkaa paremminkin minut, Marcia; lopulta huomaatte minut rakastettavammaksi."

Marcia pudisti päätään, mutta ei vetänyt pois kättään. "Tosiaan, Paul, en itsekään tiedä, — enkä vihaa maailmassa mitään niin kuin ratkaisun tekemistä. Teidän ei pitäisi tehdä tuollaisia kysymyksiä, joihin ei osaa vastata."

"Katso, äiti! eikö luostari ole hauska?" kuului äkkiä Margaretin ääni pienen pihan toiselta puolen. "Oi, tuollahan ovat Marcia ja Paul! Me ihmettelimme niin kovin, minne te olitte kadonneet."

"Oh, hitto vieköön!" Paul huudahti pistäen käden taskuunsa ja nojautuen pylvääseen. "Sanoinhan teille", lisäsi hän naurahtaen, "että minun sukulaiseni tulevat aina sinne, minne heitä ei toivota."

Kaikki yhtyivät jälleen kokoon, ja Marcia tuskin katsahtikaan häneen. Mutta hänen sydämensä oli aivan täynnä siitä, mitä Paul oli puhunut, ja hänen täytyi varata koko itsehillitsemiskykynsä, jotta voisi seurata keskustelua. Kun jatkettiin matkaa, ehdotti Mrs. Royston, että pysähdyttäisiin vielä katsomaan englantilaista hautuumaata juuri kaupunginportin luona. Marcia katsahti kelloonsa ja lausui pahoittelevansa, että hänen täytyi mennä suoraan, jotta tapaisi Mrs. Copleyn ja Geraldin ja ehtisi ajoissa kuuden junalle. Jättäen heille jäähyväiset Porta San Paolon luona, hän kieltäytyi päättävästi vastaanottamasta Paulin tarjousta saattaa hänet asemalle.

"Ei mitenkään, Mr. Dessart", hän huudahti, kun tämä sopi Mrs. Roystonin kanssa yhtymisestä myöhemmin illalla hotellissa, "en tahdo, että tulette kanssani; en ajattelekaan, että ottaisin teidät toisten seurasta. Tätini on asemalla, ja kykenen aivan hyvin suoriutumaan siellä yksinäni. En tosiaankaan tahdo vaivata teitä."

Paul hypähti vaunun astuimelle.

"Ei se ole mikään vaiva", hymyili hän.

"Ei, ei; menen mieluummin yksin. Minä todella suutun, jos tulette", väitti tyttö matalalla äänellä.

Nuorukainen kohautti olkapäitään ja siirsi jalkansa pois astuimelta.

"Kuten haluatte", hän vastasi äänellä, joka ilmaisi loukattua tunnetta. Ajaja katsoi taakseen odottaen määräyksiä. Paul epäröi hetken, sitten hän kääntyi tytön puoleen kuin kysyen matkan määrää. "Onko minulla mitään toivoa?" hän lausui.

Tyttö katsoi poispäin vastaamatta kysymykseen.

"Ettehän ajattele ketään muuta mielessänne?" jatkoi hän nopeasti.

Marcia katsoi hetkisen suoraan häneen. "Ei", hän pudisti päätään, "en ajattele ketään muuta."

Hän suoristautui, naurahtaen onnellisena. "Silloin minä voitan", hän kuiskasi pudistaen tytön kättä kuin sopimukseksi.

" Stazione " — asemalle, lausui Paul ajurille. Vaunujen vieriessä pois Marcia katsahti taakseen nyökäten Roystoneille ja ohimennen hymyillen Paulille.

VIII Luku.

"Hoi Sybert, sinuapa juuri halusinkin tavata!" Melville nousi paraillaan palatsin portaita, jossa Amerikan lähetystö sijaitsi, kun Sybert ilmestyi ovesta ja pysähtyi ylimmälle portaalle vetämään hansikkaita käteensä.

"Siinä tapauksessa", vastasi hän, "oli hyvä ettet tullut viittä minuttia myöhempään, jolloin jo olisin ehtinyt mennä menojani koko iltapäiväksi. Mikä nyt on?"

"Ei mitään vakavaa. Onko sinulla aikaa keskustella hetkinen kanssani? En pidätä sinua, jos sinulla on kiire."

"Ei ensinkään. Olen kokonaan käytettävissäsi. Minulla ei ole mitään erikoista iltapäivän varalle, aioin mennä kävelemään."

Molemmat herrat kääntyivät takaisin sisään Ja kulkivat läpi käytävän, joka johti lähettilään yksityiskirjastoon. Melville sulki oven katsellen toveriinsa hiukan veitikkamaisesti. Sybert istahti tuolille, osoitti toisen Melvillelle työntäen hänelle savukekotelon ja tulitikkuja pöydän yli; sitten hän kohotti katseensa huomaten Melvillen ilmeen.

"No, mitä nyt on tekeillä?" hän kysyi uudelleen. Pääkonsuli valitsi tarkasti sikarinsa, puri hiukan toisesta päästä tarkastellen sitä arvostelevasti ja samalla hymyili yhä enemmän. "Olen juuri palannut ulkomaalaisten yhteisestä kokouksesta", hän huomautti.

"Se mahtoi olla huvittavaa."

"Oli tosiaan", myönsi hän. "Siellä väiteltiin innokkaasti, miten parhaiten voitaisiin tukahuttaa kapinahankkeet."

"Miten he päättivät sen tehdä?"

"Määrättiin toimikunta."

"Tietysti toimikunta!" Sybert nauroi. "Entä mikä on toimikunnan tehtävä? Käydä kai ministerien puheilla ja kehoittaa heitä parantamaan moraaliansa? Pyytää kuningasta tuhlaamaan hiukan vähemmän rahaa sotilaitten univormuihin ja vähän enemmän heidän ruoka-annoksiinsa?"

"Toimikunta asetettiin", Melville lausui, "keräämään rahoja ruokaa varten ja auttamaan hallitusta niin paljon kuin mahdollista kansan rauhoittamisessa ja kiihottajien masentamisessa."

"Ah", huokasi Sybert.

"Ja sitten", hän lisäsi katsellen nuorta miestä, "minulla on kunnia ilmoittaa, että sinut valittiin puheenjohtajaksi."

"Oh, mitä hittoa!"

"Tämä ei ole mikään virallinen ilmoitus", hän jatkoi ystävällisesti, "mutta arvelin, että haluaisit kuulla uutisia."

"Kuka on kaiken tämän takana? Miksi taivaan nimessä et tukkinut heidän suutaan?"

"En voinut; olin kokouksen puheenjohtaja."

Sybertin tavallinen raukea välinpitämättömyys katosi. Hän nousi seisomaan ja käveli pari kertaa huoneen ympäri.

"En käsitä miksi minua tyrkytetään siihen — toivoisin, että eräät noista tungettelevista tyhmyreistä menisivät takaisin kotimaahansa, jonne kuuluvat. En halua kuulua mihinkään tuollaiseen toimikuntaan. Joudun hirsipuuhun, jos ryhdyn siihen. Minä kieltäydyn."

"Loruja, Sybert; et voi tehdä sitä. Se olisi liiaksi huomiotaherättävää. Ihmiset voisivat luulla, että sinulla on jokin syy, minkä vuoksi et halua ryhtyä toimeen. On aivan luonnollista, että sinut asetettiin sille paikalle; olet asunut Roomassa kauemmin kuin useimmat meistä, sinun otaksutaan tuntevan olosuhteet ja harrastavan hyvää hallitusta."

"Tämä saattaa minut sangen omituiseen asemaan."

"En käsitä miksi." Vanhemman herran ääni muuttui kylmäksi. "Luonnollisesti he luottivat siihen, että sinä, kuten me muutkin, haluat tukahuttaa kapinahankkeet ja masentaa kaikki vallankumoukselliset salaliitot tämän kunnon roskajoukon keskuudessa".

"Tämä on jonkun kirotun hätikköjoukon työtä; he halusivat nähdä, mitä se vaikuttaisi minuun."

Melville pidätti hetken hymyilyään. "Olkoon miten hyvänsä", hän huomautti, "en käsitä, miksi olet niin vastahakoinen palvelemaan hyvää asiaa — en usko, että sinä, enempää kuin me muutkaan haluat vallankumousta."

"Taivaan nimessä, en! Se ei hyödyttäisi mitään; hallituksella on armeija, jolla se tukahutettaisiin; vallankumoukselliset tuomittaisiin vain rangaistukseksi kaleeriorjuuteen ja poliisien sortovalta olisi pahempi kuin milloinkaan."

Hän kulki pari kertaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet taskuissa ikkunan eteen tuijottaen synkkänä ulos. Melville poltti sikariaan, tarkastellen häntä hiukan levottomana. Useimmille Sybertin ystäville oli arvoitus, mitä hän oikein toimitti Roomassa — mitä yksityisiä tehtäviä hänellä oli suoritettavanaan. Melville ei ymmärtänyt häntä paremmin kuin muutkaan, lukuunottamatta Howard Copleya; mutta usein hänkin oli aivan ymmällä niistä kokemuksista, joita Sybertillä oli asioissa, jotka eivät pinnalta katsoen ensinkään koskeneet häntä. Sybert ei ollut mikään lörpöttelijä, päinvastoin häntä pidettiin tuppisuuna, ja senvuoksi hänen harrastuksiaan oli alettu innokkaasti pitää silmällä. Italiassa oleskelevat ulkomaalaiset arvelivat hänen tietävän maan valtiollisista asioista enemmän kuin itse pääministeri; ja lisäksi arveltiin hänen — liekö se sitten ollut totta vai ei — olevan ehkä liiaksikin perillä hallitusta vastustavista hämäristä virtauksista.

Erikoisesti tänä keväänä nuo virtaukset olivat tavattoman uhkaavia ja vaarallisen vuolaita. Nuori Italia oli hurjistellut ja tulokset alkoivat kypsyä. Tämä oli tuskan ja pettymyksen aikaa niille, jotka olivat nähneet maan urhoollisen kamppailun yhdistymisensä ja itsenäisyytensä puolesta kolmekymmentä vuotta sitten. Viktor Emmanuel, Cavour ja Garibaldi olivat poissa; isänmaanystävät olivat siirtyneet syrjään ja politikoitsijat olivat tulleet sijalle. Jo kauan oli keinottelu, epärehellisyys ja taidon puute, kiihkeä juonittelu ja rasittava verotus vallinnut ja saattanut maan sangen surkeaan tilaan. Ihmisten luottamusta olivat horjuttaneet lukuisat häpeälliset pankkiskandaalit, ja lisäksi se, että hallitusta johtivat aivan kykenemättömät miehet. Kuningaskunnan joka sopessa oli herättänyt tyytymättömyyttä Italian afrikkalaisen siirtokunnan onneton loppu, ja sydäntäsärkevä sotaretki kuningas Menelikiä ja hänen dervishejään vastaan, jolta tuhansittain rekryyttejä oli lähetetty haavoitettuina kotiin. Kaiken tämän surkeuden lisäksi oli tullut vehnäkato ja siitä johtuva kurjuus; ja samaan aikaan kohotettiin ulkomaisen vehnän hinta Amerikan markkinoilla kaksinkertaiseksi.

Sinä aikana papit muistuttivat talonpojille niitä vääryyksiä, joita kirkko oli kärsinyt; sosialistit levittivät lentokirjasia, joissa suorin sanoin paljastettiin alaston totuus; rahamiehet kieltäytyivät lainaamasta hallitukselle, ja italialaiset valtiomiehetkin alkoivat jo käydä vakaviksi.

Tilapäisistä matkailijoista tuntui maa ryysyissäänkin yhtä kauniilta ja huolettomalta kuin konsanaan. Kirkon portailla oli ehkä enemmän kerjäläisiä, jotka pyysivät leipäpalaa hiukan itsepintaisemmin kuin ennen; mutta ihmiset, joilla oli mielessä vain Italian taidekokoelmat ja rauniot ja puodit, eivät huomanneet tätäkään muutosta. Mutta ne, jotka ymmärsivät asian, jotka huolehtivat kansan tulevaisuudesta ja näkivät miten pinnan alla kiehui ja kuohui, heidät valtasi pelko ja epäilys. Laurence Sybert kuului niihin, jotka sekä käsittivät asian että välittivät siitä. Hän näki ehkä paremminkin kuin italialaiset itse, mihin suuntaan maan kohtalo oli kulkemassa. Hän katseli asiain kehittymistä syrjästä ja etäämpää, ollen puolueettomampi kuin ne, jotka itse kulkivat virran mukana. Mutta vaikkakin hän oli oikeastaan syrjässä — hän kun oli Amerikan kansalainen — hän oli kuitenkin tunteittensa puolesta sydämestään ja sielustaan yhtä italialaisten kanssa.

Pääkonsuli katseli vielä hetken nuorempaa miestä, joka seisoi selin, mutta jonka olennosta kuitenkin saattoi huomata hermostumista, itsepäisyyttä ja jotakin vielä voimakkaampaa, joka ilmeni hänen leveissä hartioissaan — sitten hän nousi ja lähestyi ikkunaa.

"Katsohan, Sybert", hän sanoi suoraan tapaansa, "minä olen ystäväsi, enkä tahdo nähdä sinun tekevän mitään tyhmää. Tiedän kyllä kantasi ja jos me muutkin voisimme nähdä asian yhtä selvästi, on mahdollista, että olisimme samaa mieltä kanssasi. Mutta se ei muuttaisi asiaa; emmehän voi tehdä mitään, samoinkuin et sinäkään. Sinun täytyy ajatella omaa asemaasi — olethan Amerikan lähetystön sihteeri ja lähettilään veljenpoika. Oikeastaan ei olisi sopivaa osoittaa liiaksi mielenkiintoa hallituksen vihollisia kohtaan. Sanot itse, ettet toivo vallankumousta. Siksi on velvollisuutesi, lain ja järjestyksen suosijana, tehdä voitavasi sen ehkäisemiseksi".

"Oh, tahdon tehdä kaiken minkä voin, huojentaakseni kärsimyksiä ja rauhoittaakseni ihmisiä; mutta kun mennään niin pitkälle, että täytyy ruveta vakoilemaan ja toimittaa noita kurjia raukkoja kahdenkymmenen vuoden ajaksi vankeuteen siitä syystä, että ovat huutaneet, 'Alas savoijilaiset!' Minä kieltäydyn."

Melville kohautti olkapäitään. "Siitä saavat salapoliisit pitää huolta; he kykenevät siihen."

"Epäilemättä", mutisi Sybert.

"Sinun tehtäväsi on vain omalta osaltasi rauhoittaa ihmisiä ja kerätä avustusta ruoan hankkimiseen. Sinä tunnet rikkaita ulkomaalaisia ja voit saada heiltä rahoja paremmin kuin muut."

"Sillä nähtävästi tarkoitetaan, että minun on kerjättävä Copleylta."

"Luulen, että hän mielelläänkin antaa; se on hänen tapaistaan. Luonnollisesti hän on meikäläisiä, enkä minä tahdo syyttää häntä mistään, sillä tiedän, ettei vehnän hinta hänen toimestaan ole kohonnut. Mutta hänet on sekoitettu juttuun ja siksi olisi hänelle itselleen edullista nyt antaa rahojaan. Viljakeinottelija on Italian pahahenki ja veljen on senvuoksi yritettävä hyvittää minkä voi."

"Italian pahanahenkenä on kohtuuton hallitus ja rasittava verotus ja lamassa oleva teollisuus. Vehnäpula on tosin huolestuttava; mutta se ei ole pahin surkeus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä."

"Pahin surkeus", keskeytti pääkonsuli terävästi, "on se tosiasia, että papit ja anarkistit ja sosialistit ja muut tyytymättömät villitsijät ärsyttävät kansaa siinä määrin, että hallituksen on asetuttava nykyiselle kannalleen."

Sybert pyörähti ympäri ja katsoi häneen kulmat rypyssä, ja silmät äkillisestä raivosta säihkyen. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hillitsi itsensä, ja jatkoi rauhallisella, puoleksi ivallisella äänellä —

"Luullakseni sosialistit ja papit ja muut teidän tyytymättömänne pakoittivat pääministerimme hallitukseen ja pitävät häntä siellä. Luullakseni he saivat Italian yhtymään kolmiliittoon ja ajoivat sotilaat Abessiniaan sikojen lailla teurastettaviksi. He kai olivat syynä pankkiskandaaleihin ja pistivät almurahat taskuihinsa, jättäen viisitoistatuhatta talonpoikaa nääntymään nälkään viime vuonna — viisitoistatuhatta! —" Hänen äänensä petti äkkiä ja hän kääntyi puoleksi poispäin. "Jumalan nimessä, Melville, Italian köyhyys on ihan kauhistuttava!"

"Se on totta, myönnän sen kyllä, mutta siinä on kuitenkin vain asian toinen puoli. Valtakunta on nuori, etkä saata odottaa, että se samaan aikaan kehittyisi joka suhteessa. Hallitus on tehnyt muutamia sangen anteeksiannettavia virheitä, mutta samalla se on toimittanut erittäin paljon hyvääkin. Se on yhdistänyt joukon sekasortoisia valtioita, joissa vallitsi eri tavat ja eri harrastukset, järjestyneeksi kokonaisuudeksi; se on pystyttänyt uudenaikaisen valtion, nykyaikaisine sivistyskoneistoineen uskomattoman lyhyessä ajassa. Luonnollisesti se on maksanut kansalle suuria kieltäymyksiä — kaikissa suurissa valtiollisissa mullistuksissa joutuvat muutamat kärsimään, sille ei voi mitään. Mutta kärsimys on vain hetkellistä, kun taas hyvä jää pysyväiseksi. Sinä pysyttelet niin itsepintaisesti kiinni menneissä tapahtumissa, että olet vaarassa kadottaa tulevaisuudentoivosi."

Sybert kohautti olkapäitään vajoten taas tavalliseen välinpitämättömyyteensä.

"Italia on ollut yhdistyneenä kaksikymmentäviisi vuotta, ja mitä on sillä ajalla toimitettu?" hän kysyi. "On hankittu vakinainen sotajoukko, joka on Euroopan hienoimpia, jos niin tahdot, joukko hyödyttömiä rautateitä, joitakin vesijohtoja ja muita laitteita sekä posti- ja lennätinlaitos. On pystytetty joukko jättiläismäisiä yleisiä rakennuksia, teattereja, holvikäytäviä ja Viktor Emmanuel II:n patsaita, mutta mitä on tehty köyhien ihmisparkojen hyväksi, joita on verotettu kaiken tämän aikaansaamiseksi? Mitä on tehty Sisilian ja Sardinian hyväksi, pohjoismaakuntien pellagrauhrien ja Agra Romanan nälkään nääntyvien talonpoikien puolesta? Miksi on Sisiliassa enemmän rikoksia kuin muualla Euroopassa; miksi muuttaa maasta siirtolaisia vuosittain kaksisataatuhatta henkeä? Parlamentti myöntää viisi miljoonaa liiraa oikeuspalatsin rakentamiseen, ja antaa vartijoiden murhata miehen vankilaan nostamatta siitä oikeusjuttua. Hallitus ylläpitää monet yliopistot rikkaitten poikia varten, mutta onko olemassa mitään kansakouluja? Totisesti, Italia on suurvalta — jos siihen sisältyy kaikki, mitä te toivotte — ja sen kansan on valittava joko muutto pois kotimaasta tai nälkään nääntyminen."

"Niin, tiedän kyllä miten huonosti on asian laita; mutta epäilen, onko sittenkään niin surkeata, kuin sinä meille uskottelet. Sinä olet periaatteesta pessimisti, Sybert. Sinä et tahdo nähdä asioiden valopuolia."

"Valopuolia on sangen niukasti," hän vastasi terävästi. "Italian valtiomiehet ovat muuttuneet Viktor Emmanuelin ja Cavourin ajoista."

"Sehän on aivan luonnollista. Et voi odottaa, että mikään kansa pysyisi ajan pitkään sellaisessa isänmaallisen innostuksen huippukohdassa, jossa Yhdistynyt Italia syntyi. Valtakunta on nyt hiukan taantunut, mutta voimakas aines elää vielä."

"Valtakunta on koko joukon taantunut", hän myönsi. "Oh, niin, kyllä minäkin uskon — tai ainakin toivon — — että tämä on vain ohimenevä tila Italialaisissa on liian paljon luontaista voimaa jotta he antaisivat epärehellisten politikoitsijoiden ajan mittaan hallita itseään. Mutta ei kukaan, joka käy silmät avoinna, voi kieltää, että nyt ollaan matalikolla ja salakareja on joka puolella. Parlamentti on tuhlaavainen, ymmärtämätön ja epärehellinen, verot ovat rasittavia, valtiovelka on suunnaton, käyttörahan kurssi alhainen. Jollei tuollainen hallitus voi pitää huolta asioistaan, ei minun nähdäkseni ole ulkomaalaisten asia auttaa sitä."

"Sepä onkin juuri tarkoitus, Sybert. Hallitus voi pitää huolta omista asioistaan, ja tahtookin sen tehdä. Erikoisesti ihmisystävällisyyttä harrastavien ulkomaalaisten pitäisi auttaa kansaa niin paljon kuin vain voivat."

Sybert näytti hetkisen tarkastavan Melvillen kasvoja; sitten hän loi silmänsä alas ja tuijotti lattiaan…

"Nyt on vallassa olevien valittava tiensä hyvin varovaisesti. On sangen paljon tyytymättömiä ihmisiä ja hallitus saa otella kovemmin kuin luuletkaan voidakseen pitää puoliaan ilmassa on vallankumousta."

Melville katsoi häneen suoraan. "Taivaan tähden, Sybert, en tiedä miten suuri vaikutusvalta sinulla on, tai onko sinulla sitä yhtään, mutta tee kaikki minkä voit, jotta rauha säilyisi. Onhan hallitus kyllä tehnyt erehdyksiä, kuten kaikki muutkin. Mutta niin kauan kuin ei ole mitään parempaa asettaa sijalle, ei vastustelemisesta ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, kansa on liian yksinkertaista osatakseen itse hallita itseänsä, ja Savoijin kuningassuvussa on ainoa pelastus."

Sybert heilautti kärsimättömästi kättään.

"En ole koettanut laskea miinoja hallituksen tuhoksi, sen vakuutan sinulle. Tiedän aivan hyvin, ettei Italialla vielä moneen vuoteen ole mitään parempaa tarjottavaa, ja koko minun vaikutusvaltani italialaisiin, mikä luonnollisesti ei ole suuri, on todistanut samaa. Tiedän sangen hyvin, että jokaista radikaalista muutosyritystä seuraisi vain anarkia; siksi neuvonkin noille nälkiintyneille kerjäläisparoille kärsivällisyyttä, kuten piileskeleville pelkureille."

"Aivan niin; en käsitä senvuoksi, minkätähden et tahdo edelleen antaa samaa neuvoa, ja samalla kertaa hankkia heille syötävää."

"Teen sen asian ulkonaisen puolen tähden — julkisuudessa joudun olemaan viranomaisten puolella, kun itse asiassa olen heitä vastaan."

"Se on sinun asemassasi olevalle henkilölle paljon viisaampaa kuin julkinen viranomaisten vastustaminen."

"Oh, mitä siihen tulee, aion vetäytyä pois lähetystöstä ja sitten olen vapaa tekemään mitä haluan."

Melville laski kätensä nuoremman miehen hartioille.

"Sybert, voit vetäytyä pois lähetystöstä, mutta olet silti setäsi veljenpoika. Sitä et voi muuttaa. Se mitä teet, voi saattaa hänet huonoon maineeseen. Hän on vanha mies, ja pitää sinusta. Älä ole tyhmä. Ei amerikkalaisen kannata sekaantua italialaisten riitoihin; Italian täytyy itse pelastaa itsensä, ilman ulkomaalaisten apua. Garibaldi oli oikeassa — ' Italia fara da se '."

" Italia fara da se ", hän kertasi. "Uskon, että se on totta. Italian täytyy lopultakin itse luoda oma tulevaisuutensa, kukaan sivullinen ei siinä voi auttaa — mutta olenhan minä ainakin koettanut."

"Rakas ystävä, jos sallit minun puhua suoraan, paras asia minkä voit tehdä itsellesi ja omaisillesi, Amerikalle ja Italialle on, kuten itse sanoit, vetäytyä pois lähetystöstä — ja palata kotiin."

"Palata kotiin!" Sybert kohotti päänsä naurahtaen, mutta antaen oman itsensä, jonka hän niin tarkoin peitti suurelta maailmalta, pilkistää esiin. "Minä olen syntynyt Italiassa; täällä sain kasvatukseni, aivan kuten pieni Gerald Copley. Täällä olen elänyt koko elämäni, lukuunottamatta kuutta vuotta, jotka käytin opiskeluun. Kaikki minun harrastukseni, kaikki sympatiani liittyvät Italiaan, ja sinä kehotat minua menemään kotiin! Ei minulla ole kotia, minne voisin mennä. Jos riistät minulta Italian, olen mies ilman kotimaata."

"Tarkoitan totta, Sybert. Huolimatta siitä, onko sinulle mieleen vai ei, sinä olet amerikkalainen, etkä pääse siitä, vaikka eläisit täällä sata vuotta. Voit puhua italiaa, näyttää italialaiselta, mutta et voi tulla italialaiseksi. Miehen kansallisuus on ulkonaisia seikkoja syvemmällä. Olet läpikotaisin amerikkalainen, ja on vahinko, ettet hiukan ylpeile siitä tosiasiasta. Ainoa tapa, millä maailmassa voidaan saada aikaan edistystä tulevienkin aikojen varalle, on se, että italialainen työskentelee Italian, amerikkalainen Amerikan hyväksi. Emme juuri vielä ole valmiit poistamaan kansallisuusrajoja; ja jos olisimmekin, niin olisi edessämme roturajat, jotka ovat vielä horjumattomammat. Amerikka on maa, jota kannattaa rakastaa aivan yhtä hyvin kuin Italiaa, on niitä, jotka pitävät sitä parempanakin, riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katsoo."

"Oh, se on kyllä totta", vastasi Sybert naurahtaen lyhyesti. "Kaikki maailmassa riippuu siitä, miten asiaa katsoo; pahinkin paikka on hyvä, jos vain päättää ajatella niin päin. Luulen, että helvettikin olisi kyllin miellyttävä salamanterille, mutta siinäpä se — minä en olekaan salamanteri."

Melville kohautti avuttomana olkapäitään ja kääntyi takaisin tuolilleen.

"Ei kannata väitellä kanssasi, minä tiedän sen. Sinä tuhlaat kykysi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, mutta sehän on oma asiasi. Jonakin päivänä saat itse huomata totuuden; ja minä toivon, ettei se tapahdu liian myöhään. Mutta mitä tulee tähän toimikuntakysymykseen, sinun täytyisi setäsi tähden suostua. Kerron sinulle suoraan — ja luultavasti se ei olekaan sinulle uutta — että Italian hallitus on iskenyt silmänsä sinuun; ja jos sinut onnistutaan vangitsemaan kiihotustyöstä, lienet sitten syyllinen tai syytön, siitä nousee ruma sanomalehti juttu. Grido del Popolon toimittaja ja henkilökunta vangittiin tänä aamuna. Poliisi avaa sähkösanomia ja kirjeitä ja pitää silmällä epäilyttäviä henkilöitä. Sinun sietäisi varoa askeleitasi."

Sybert nauroi vastustaen. "Ei minusta ole mitään vaaraa. Ulkomaalaisen avustustoimikunnan innokas puheenjohtaja on turvassa hallituksen ahdisteluilta."

"Sinä siis suostut?"

"Oh, en tiedä — mietin asiaa. Tuo on kirottu pesä, johon täytyy mennä; vaikka uskon, kuten sanot, että se on ainoa tapa auttaa. Epäilemättä voin jakaa leipää ja kerätä rahaa yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä."

"Mainitse Copleysta jossakin pienemmässä piirissä. Hän antaa hyvin mielellään."

"En tahdo pyytää häneltä. Hän ei suostu antamaan almuja; hän säästää kaiken tulevaisuuden varalle — vaikka tällaisena aikana —"

"Tällaisena aikana tahtoisimme kaikki astua hiukan syrjään. Olen iloinen, että olet päättänyt toimia hallituksen puolella. Asiain nykyisellä kannalla ollen on järkevintä tehdä niin."

"En ole vielä päättänyt. Ja kuten jo sanoin sinulle, en välitä rahtuakaan siitä, miten hallituksen käy. Minä autan kansaa."

"Se on sama asia."

"Ei ole Italiassa."

"Oh sinua! Olet parantumaton. Säilytä ainakin tuollaiset mielipiteet omana tietonasi."

"En haluakaan julistaa niitä kaikille nykyisen hallituksen aikana. Mitä taas tuohon kirottuun toimikuntaan tulee — oh sentään, minä ajattelen asiaa."

"Se on oikein; ajattele nyt edullisesti. Muista, että se on ainoa keino, millä voi auttaa, ja lisäksi sangen hyvä menettelytapa. Jonakin kauniina päivänä sinäkin, poikaseni, tulet järkeväksi. Jää hyvästi!"

Sybert käveli viiden, kymmenen minuutin ajan huoneessa edestakaisin Melvillen mentyä, sitten hän otti hattunsa ja lähti taas ulos. Kääntyen Piazza Barberinille hän kulki pitkin askelin, rypistäen tietämättään otsaansa ohikulkijoille. Hän kumarsi koneellisesti vastaantulijoille, jotka tervehtivät häntä. Corsolla hän kohtasi vaunukulkueen matkalla Pinciolle. Ladyt nyökkäsivät ystävällisesti päätään, kääntyivätpä vielä puolittain katsomaan hänen jälkeensä. Mutta hän ei tiennyt siitä mitään; hänen ajatuksensa eivät liikkuneet siinä osassa Rooman seurapiiriä, joka ajeli vaunuissa. Hän kulki Corson läpi ja oli pian likaisilla kaduilla Tiberin vasemmalla rannalla. Näillä kapeilla syrjäkaduilla tungeskelevat ihmiset olivat sangen kehnosti puettuja. Kuljettuaan noin kaksikymmentä minuuttia hän kääntyi kapealle kadulle Marcellus teatterin siivottomien jäännösten luona, ja pysähtyi erään viinikaupan ovelle, jossa oli komea ilmoitus " Osteria del Popolo Italiano — Tarquinio Paterno". Tuskin katsahtaen taakseen hän astui pieneen likaiseen kahvilaan, johon pääsi kadulta. Etuhuone, neliskulmaisine puupöytineen ja korkeaselkäisine tuoleineen oli tyhjä, Tarquinio Paternon vaimo vain lakaisi siellä lattiaa. Sybert tervehti häntä kulkiessaan huoneen läpi keittiöön vievälle ovelle, jolle hän naputti kahdesti. Ovea raoitettiin heti hiukan ja tulijaa tarkastettiin, mutta sitten se työnnettiin selkoselälleen, ja hänet päästettiin sisään.

Huone oli kivikeittiö, johon tuli valoa pieniruutuisesta ikkunasta pimeältä pihalta. Tuskin voi sanoa, että sen kautta tuli valoa, sillä synkältä takapihalta pääsi päivä vain vaivoin tunkeutumaan likaisen ruudun läpi. Mutta sisällä ei näyttänyt synkältä. Korkeassa kivitakassa räiskähti puuhiilivalkea silloin tällöin iloisesti luoden eriskummallisia loimoja huoneessa istuvien miesten kasvoille.

Sybert pysähtyi kynnykselle ja katseli miehestä toiseen. Kolme, neljä istui matalilla penkeillä pitkän pöydän ympärillä juoden viiniä ja keskustellen. Eräs heistä puhui paraillaan, kun Sybert ilmestyi ovelle, jolloin hän vaikeni suun vielä jäädessä auki. Mutta toiset, jotka tunsivat tulijan, huudahtivat sydämellisesti: " Buona sera, Signor Siberti", ja Tarquinio kiiruhti tuomaan hänelle tuolin ja suuren, vaahtoavan maljallisen punaista Frascatin viiniä. Sybert vastasi tervehdyksiin ja istuutui katsoen kysyvästi innostuneeseen muukalaiseen. Tarquinio esitti hänet juhlallisesti Girolamo Mendamoksi Napolista ja lausui lopuksi vakuuttaen: "Olkaa huoleti; hän on kunnon mies ja kuuluu meikäläisiin", antaen siten itsekunkin päättää tarkoittiko lausunto Sybertiä vai napolilaista. Jälkimmäinen arveli sen tarkoittavan Sybertiä ja hetken epäröityään hän jatkoi keskeytynyttä puhettaan.

"Niin, ja kun köyhät kalastajat haluavat hiukan suolaa ja koettavat koota sitä merivedestä, jottei tarvitsisi maksaa, mitä tekevät silloin poliisit? He heittävät kalastajat vankeuteen. Camorran oli tapana suojella kansaa poliisilta, mutta nyt ei Camorra enää uskalla nostaa päätään, eikä kansalla ole mitään suojelijoita. Ennen aikaan, kun poliisi tarvitsi enemmän rahaa, he tyytyivät koroittamaan veroja, mutta nyt täytyy niiden koroittaa leivän ja makaronin hintaa samalla kertaa."

Alussa hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä mukaa kuin hän jatkoi, se koveni kovenemistaan.

"Ja viime viikolla murtautui suuri ihmisjoukko leipureihin ja ryösti jauhoja, ja poliisit pelästyivät ja alensivat hinnan, — mutta ei kylliksi. Sitten ihmiset uhkailivat uudelleen ja ecco! koko vero poistettiin. Sillä tavalla täytyy menetellä poliisien kanssa; he ovat pelkureita, ja vain pelko saa heidät tekemään oikein."

Mies nauroi käheästi ja katseli ympärilleen, mitä toiset arvelivat. He nyökkäsivät myöntäen.

" Gia, se on totta. Vain pelko saa heidät tekemään oikein."

"He ovat pelkureita — pelkureita", kertasi napolilainen. "Jos ihmiset tekisivät samoin kaikissa Italian kaupungeissa, katoaisivat piankin kaikki verot ja kaikki poliisit."

"Pelkään, että erehdytte siinä, ystäväni", puuttui Sybert puheeseen. "Aina on oleva veroja, ja aina on oleva poliiseja. Mutta on totta, mitä sanotte, että verot ovat liian raskaat ja poliisit eivät ole oikeudenmukaisia. Vielä ei ole tullut aika, jolloin voitte saada mitään aikaan kapinoimalla ja vallankumouksella. Hallituksella on sotajoukko, joka on liian vahva teitä vastaan. Voitte mahdollisesti peloittelemalla saada hallituksen alentamaan vehnäveron joksikin aikaa, mutta siitä saavat raskaasti kärsiä ne, jotka katsotaan syyllisiksi."

"Kuka te olette?" kysyi mies epäluuloisesti.

"Olen amerikkalainen, joka tahtoisin nähdä Italian yhtä onnellisena, kukoistavana ja hyvin hallittuna kuin Yhdysvallat." Sybert hymyili itsekseen tälle vertaukselle.

"Mitä — te olette vakooja?" huusi mies uhkaavan näköisenä.

"En ole vakooja, vaan olen tullut varoittamaan teitä, että jollette tahdo viettää lähivuosia vankeudessa, täytyy teidän olla tarkkoja siitä, että hurraatte Savoijin kuningassuvulle vappuna. Salapoliisit kulkevat paraillaan ympäri silmät auki."

Toiset nyökkäsivät rauhallisesti päätään, mutta napolilainen yhä rypisteli otsaansa. Äkkiä hän nojautui eteenpäin yli pöydän ja tuijotti Sybertiin silmät kiihkosta kiiluen tulen valossa. Sitten hän taas puhkesi puhumaan matalalla kurkkuäänellä —

"Teidän on helppo puhua Signor, minkä niminen lienettekin. Teillä on leipää syödäksenne. Mutta jos tekisitte työtä koko päivän, auringon noususta sen laskuun, tekisitte työtä, kunnes olisitte niin väsynyt, ettei unikaan enää maita, ja sitten nousisitte ja tekisitte taas työtä — ja jos sitten poliisi tulisi ja veisi kaiken rahanne veroihin, niin ettei teille jäisi millä ostaisitte perheellenne ruokaa, ja sitten jäisitte työttömiksi, niin, että teidän täytyisi joko varastaa tai kuolla, ja jos ette löytäisi edes mitään varastettavaa — silloin olisi toinen ääni kellossa. Odottakaa, odottakaa, te sanotte. Tämä on ainaista odottamista. Tuleeko milloinkaan parempia aikoja, jos me istuudumme niitä odottamaan? Kuka meille hankkii paremmat ajat? Ehkä kuningas? Kaiketi Umberto?"

Mies päästi ilkkuvan naurun.

"Oh — me kuolemme odotukseen ja lapsemme meidän jälkeemme. Ja kuoltuamme antaa hyvä Jumala meidän odottaa paratiisin ulkopuolella, koska meillä ei ole rahaa, millä maksaa sielumessuja. Ei kukaan välitä niistä, jotka eivät pidä huolta itsestään. Köyhät ihmiset, joilla ei ole edes kylliksi syötävää, maksavat kultaisen päärmeen kuninkaan viittaan ja kustantavat ministereille heidän vaununsa. Minun mielestäni meidän tulisi ensin hankkia lapsillemme leipää."

Sybert katsoi miehen palaviin kasvoihin ja hänen omansakin syttyivät. Hän tiesi, että oli totta joka sana, mitä vieras oli puhunut ja hän tunsi, miten toivoton hänen oma neuvonsa oli. Mitä tekisivät nämä tuliset, ymmärtämättömät, kiihkoa hehkuvat talonpojat vallalla, jos saisivat sen käsiinsä? Pahempaa kuin ei mitään. Heidän oma asemansa tulisi vain entistään toivottomammaksi. Hän katseli pöydän ympärillä olevia, miehestä toiseen. He olivat kaikki nojautuneina eteenpäin odottaen hänen vastaustaan. Heidän kasvoissaan kuvastuva hurja kiihkeys oli tarttuvaa. Tuntien äkkiä toivotonta sääliä heitä kohtaan, hän menetti malttinsa ja joutui hetkeksi vallan suunniltaan.

"Jumalani! miehet", puhkesi hän puhumaan. "Tiedän, että tuo on totta. Tiedän että te näännytte nälkään, sillä aikaa kuin toiset kuluttavat teidän rahojanne. Teille ei ole olemassa mitään oikeutta, eikä tule koskaan olemaankaan. Ainoa asia maailmassa mitä minä tahtoisin, on nähdä Italia onnellisena. Olen yhtä valmis kuolemaan sen puolesta kuin te, mutta mitä minä voin tehdä? Voiko kukaan meistä tehdä mitään? Sotilaat ovat meitä vahvemmat, ja jos me kohotamme kättämmekään, ammutaan meidät kuin koirat, siinä kaikki." Hän pysähtyi syvään hengähtäen ja jatkoi sitten rauhallisemmin. "On huonoa ruokaa, kun nälkiintyneelle miehelle kauppaa kärsivällisyyttä, mutta siinä on sittenkin sekä teidän että Italian ainoa toivo. Ainoa asia, minkä voitte tehdä, on mennä vaaleihin ja äänestää rehellisiä ministereitä."

"Kaikki ministerit ovat samanlaisia", lausui eräs joukosta.

"Entä kuka ruokkii meidät sillä aikaa kuin odotamme vaalipäivää?" kysyi muuan, joka tähän asti oli kuunnellut ääneti.

Kysymys jäi vastaamatta ja Sybert istui tuijottaen pöytään otsa rypyssä. Napolilainen puhkesi taasen puhumaan. Hänen sanoissaan ja siinä voimassa, joka hänessä piili, oli jotain sähköistä. Kaikki kuuntelivat jännittyneinä.

"Mikä on kuningas?" hän kysyi. "Hän on vain ihminen. Minä olen myös ihminen. Mikä sitten saa aikaan niin suuren eroavaisuuden meidän välillämme? He saavat ampua minut, jos haluavat, mutta sitä ennen on minulla muuan työ suoritettavanani. Kuningas saa tutustua minuun, ennenkuin kuolen. Eikä hän yksin", hän lisäsi synkästi. "Tiedättekö miksi vehnää on niin niukasti? Siihen on syynä eräs herra täällä Roomassa — Signor Copli — sama, joka vangitsi Camorran Napolissa ja raahaa kerjäläisiä vankeuteen."

Huoneessa kuului vihaista murinaa.

"Siinä te erehdytte", keskeytti hänet Sybert. "Ei tämä Signor Copli ostanut vehnäsatoa; sen teki hänen veljensä Amerikassa. Tämä Signor Copli on köyhäin ystävä. Joka vuosi hän antaa monet, monet tuhannet liirat, eikä kukaan tiedä siitä mitään."

Nyt kuului hiukan ystävällisempää murinaa, mutta napolilainen oli yhä taipumaton.

"Se on juuri sama Signor Copli", hän vakuutti itsepintaisesti. "Hän piiloittaa vehnän Amerikkaan, luullen ettei siitä siellä kukaan tiedä mitään. Ja sitten varastettuaan sen kaiken köyhien ihmisten suista, hän luovuttaa suurella melulla siitä hiukan takaisin näön vuoksi. Mutta kyllä me tiedämme asian oikean laidan. Grido del Popolo'ssa se oli painettuna mustalla ja valkealla kaikille, jotka kykenevät lukemaan."

"Ja Grido del Popolo lakkautettiin tänä aamuna ja sen toimittaja vangittiin valheiden kirjoittamisesta", lausui Sybert terävästi.

"Oh, te olette salapoliisi. Tekeydytte meikäläiseksi, jotta saisitte meidät puhumaan." Melkein vaistomaisesti vetäytyi hänen kätensä vyötä kohti.

Sybert nousi pystyyn laskien raskaasti kätensä miehen hartioille. "Paras palvelus, minkä voitte tehdä maallenne on, että heitätte tuon tikarin tuleen." Hän kääntyi inhon valtaamana poispäin, ja työnsi muutaman hopearahan pöydälle maksuksi viinistä. Pysähtyen sitten hetkeksi, hän silmäili kehässä istuvien miesten synkkiä kasvoja. Vähitellen hänen ilmeensä pehmeni. "Olen koettanut varoittaa teitä. Poliisit pitävät vahtia, ja kehoitan teitä siivosti pysymään kodeissanne sekaantumatta salaliittoihin. Teen voitavani hankkiakseni ruokaa ja rahaa köyhille ihmisille — en tiedä muuta tapaa millä auttaa. Jumala tietää, että tekisin jos voisin!"

Hän nyökkäsi heille hyvästiksi, viittasi Tarquinion seuraamaan itseään ja meni etuhuoneeseen. Sulkien oven jälkeensä hän kääntyi ravintoloitsijan puoleen.

"Tarquinio, luulen, että sinun olisi viisainta lähteä vuoristoon muutaman viikon ajaksi hoitamaan viinitarhaasi."

Nuoren italialaisen kasvot kuvastivat hämmästystä. "Entä ravintola, Signor Siberti; kuka sitä hoitaa?"

"Vaimosi voi pitää huolta siitä. Ilmoita vain, että käyt katsomassa viinitarhaasi Sabine-vuoristossa. Se on näinä päivinä turvallisin ammatti. Jollen suuresti erehdy, tulee poliisi käymään täällä ennen pitkää — ja mitä tehnetkin, karta tuollaisia ihmisiä kuin tuo napolilainen."

Tarquinion kasvot synkistyivät epäluuloisesti. "Olen vain köyhä ravintoloitsija. Minun täytyy toivottaa kaikki tulijat tervetulleiksi."

Sybert kohautti olkapäitään. "Tarkoitan vain omaa turvallisuuttasi. Tuollaiset vieraat ovat vaarallisia. Addio." Hän meni ovelle, mutta kääntyi vielä hetkeksi takaisin. "Seuraa neuvoani ja lähde hoitamaan viinitarhaasi."

Tarquinio saattoi hänet kynnykselle hyvästellen häntä notkein kumarruksin ja pyytäen Signor Americanoa kunnioittamaan hänen vaatimatonta kahvilaansa toistekin käynnillään; jokainen ohikulkija olisi arvellut herrasmiestä vain satunnaiseksi vieraaksi. Sybert hymyili hänen yksinkertaiselle valtioviisaudelleen. Italialaiselle maittaa pieni vehkeily paremmin kuin päivällinen, ja hän on onnellisin silloin, kun saa olla osallisena jossakin juonessa. Mutta tällä kertaa johtui Sybertin mieleen, että hänen isäntänsä varovaisuus oli aivan paikallaan; ja hän puolestaan vakuutti innokkaasti, että viini oli ollut erinomaista, ja lupasi vastaisuudessa lähettää ystäviänsäkin Osteria del Popolo Italianoon.

IX Luku.

Sybert lähti viinikaupasta hymyillen Tarquinion pienelle juonelle ja samalla rypistäen otsaansa muistellessaan napolilaisen julmia sanoja, jotka yhä kaikuivat hänen korvissaan. Hän kulki katse maahan luotuna tuskin huomaten ympäristöään, kun äkkiä kiihkeä sanasota aivan hänen lähellään herätti hänet ajatuksistaan. Hän katsahti ylös välinpitämättömästi, mutta ällistyi suuresti tuntiessaan Marcia Copleyn, joka nojautui erästä Marcellus-teatterin pohjakerroksen kivistä pilaria vasten. Hänen päänsä oli pystyssä ja poskilla oli kaksi punaista vihan täplää. Sätkyttelevä poikajoukko tunkeili hänen ympärillään huutaen ja tuuppien toisiaan.

Kun Sybert pysähtyi ottamaan selvää asiasta, kuuli hän Marcian — ilmeisesti vihansa tähden unohtaen italiansa — sanovan englanninkielellä: "Te ilkeät pikku raukat! Antakaa tuon eläinparan olla rauhassa, kun se ei edes voi millään puolustautua!" Hän vahvisti puhettaan voimakkaasti pudistelemalla erästä poikapahasta, jota hän piteli kiinni olkapäistä. Poika ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta liikkeen hän käsitti ja pyristeli vastaan vimmatusti. Poikajoukko nauroi ja tungeskeli hänen ympärillään. Marcia otti esiin kukkaronsa. "Kenen tämä koira on?" hän kysyi. Nähdessään rahan, tunkeutuivat he yhä lähemmäksi ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä siepanneet kukkaron; mutta samassa Sybert astui esiin ja kohottaen keppinsä ajoi heidät oikealle ja vasemmalle.

"Mitä maailmassa teette täällä? Mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi.

"Oi, Mr. Sybert! Kuinka olen iloinen, että tapasin teidät. Katsokaa! nuo kauheat pikku otukset aikoivat tappaa tämän koiran."

Sybert katsoi maahan hänen jalkoihinsa, jossa rääkätty rakki makasi kyyryssä, väristen ja katsoen heihin rukoilevin silmin. Verta vuosi sen kyljessä olevasta haavasta, ja sen häntään oli nuoralla sidottu raskaita tinakappaleita. Sybert otti veitsensä ja päästi sen vapaaksi, ja Marcia kumartui ja nosti koiran syliinsä.

"Varokaa, Miss Marcia", sanoi Sybert inhoa tuntien. "Se on kauhean likainen, ja te tahraannutte vereen."

Marcia pani nenäliinansa koiran haavalle ja se lepäsi hänen sylissään vikisten ja vapisten.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Sybert uudelleen melkein tylysti. "Mitä te toimitatte yksinänne tässä kaupunginosassa?"

Tuo äänensävy olisi muulloin ärsyttänyt Marciaa, mutta nyt oli tyttö liiaksi kiitollinen hänen tulostaan, jotta olisi voinut olla muuta kuin sydämellinen häntä kohtaan ja nopeasti hän selitti —

"Vietin iltapäivän muutamien ystävieni kanssa Tre Fontanessa. Erosin heistä englantilaisen hautuumaan luona ja ajoin juuri asemalle, kun näin noiden kurjien poikapahasten ahdistavan tätä koiraa. Hyppäsin ajurista ja sieppasin sen syliini ja silloin ne kaikki rupesivat seuraamaan minua."

"Minä ymmärrän", lausui Sybert, "olipa onni, että satuin paikalle ajoissa, muuten teille ei olisi jäänyt yhtään rahaa, millä olisitte voinut maksaa ajurinne. Näillä roomalaisilla poikanulikoilla ei ole niin nuhteeton käytös, kuin saattaisi toivoa."

"Käytös", Marcia tuhisi suuttuneena. "Minä inhoan italialaisia! Minusta he ovat raaimpia ihmisiä, mitä koskaan olen nähnyt. Nuo pojat olisivat kivittäneet tämän koiraparan kuoliaaksi."

"Luulenpa, että he eivät ole saaneet elämässään nauttia samoja etuja kuin te."

"Ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi juuri parahiksi ehtinyt paikalle."

"Ette kai lähde yksinänne huvilalle?"

"En; tapaan täti Katherinen ja Geraldin asemalla."

"No niin, se on hyvä", hän vastasi selvästi hyvillään kun he palasivat odottaville vaunuille. "Antakaa minulle koira, niin vien sen muutaman kadunkulman eteenpäin, niin että pojat eivät löydä sitä uudelleen."

"En annakaan", vastasi Marcia suuttuneena. "Jotkut toiset pojat löytäisivät sen siellä. Vien sen kotiin ja ruokin sitä. Näyttää siltä, kuin se ei olisi saanut ruokaa viikkokausiin."

"Siinä tapauksessa", sanoi Sybert alistuvaisesti, "ajan minä teidän kanssanne asemalle, sillä tuo ei juuri ole mikään sylikoira ja teidän on vaikea saada sitä junaan." Ja huolimatta tytön vastaväitteistä hän astui vaunuihin ja asetti koiran lattialle jalkojensa väliin. Mutta koira ei hyväksynyt tätä muutosta, vaan ojensi käpälänsä koskettaen apua anoen ja vikisten Marcian polvea.

"Eläin parka! Älä nyt enää vapise! Ei sinua enää kukaan satuta", näin puhellen hän kumartui alas ja suuteli koiraa kuonolle.

Marcia oli haltioissaan. Hän ei vielä ollut oikein saavuttanut tasapainoaan Paul Dessartin kanssa luostarissa sattuneen kohtauksen jälkeen, ja koirajupakka oli kiihoittanut häntä uudelleen. Hän jutteli iloisesti Sybertin kanssa kaikesta, mikä mieleen johtui, Geraldin katkenneesta hampaasta, Mariettan lähdöstä, Tre Fontanessa vietetystä iltapäivästä ja koirakohtauksesta, unohtaen kokonaan tavallisen jäykkyytensä seuralaistaan kohtaan. Sybert kuunteli häntä kohteliaisuuden vuoksi, mutta ei ollut ajatuksineen mukana keskustelussa.

Hänen mielensä täytti liiaksi se, mitä hän oli jättänyt taakseen kahvilaan, jotta hän olisi voinut kärsivällisesti kuunnella Marcian lörpöttelyä. Katsellessaan tyttöä, joka istui siinä hehkuvana ja hymyilevänä nuhteettoman kauniissa vaatteissaan, mikä todisti rahojen runsautta, hän tunsi melkein vihaa häntä kohtaan. Hänen teki mieli lausua tytölle pari peittelemätöntä totuuden sanaa. Oliko hänellä oikeutta nauttia turhanpäiväistä ylellisyyttä, kun hänen isänsä — kuten napolilainen oli sanonut — riisti rahansa köyhien ihmisten suista? Niiden työ teki hänen kaltaiselleen elämän mahdolliseksi — ja oliko hän sen arvoinen? Hän oli saanut maailmassa paljon; hän oli saanut hyvän kasvatuksen, hän oli sivistynyt, hänen tunteitansa ja mielitekojansa oli noudatettu, ja mitä teki hän muille sen edestä? Hän pelasti koiran. Sybert tunsi inhoa mielessään ja hän oli jo heittämäisillään koiran kadulle. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä puoleksi naurahtaen. Eihän se ollut tytön syy. Hän ei tietänyt mitään isänsä liikeasioista; hän ei tietänyt mitään Italian hädästä. Miksi ei hän saisi olla onnellinen? Ja lopulta Sybert myönsi väsyneenä, että oli helpotus, kun sai kerran nähdä jonkun, jota eivät huolet rasittaneet.

Äkkiä Marcia keskeytti iloisen pakinansa katsoen kelloaan. "Hyvänen aika! Minulla ei ole enää paljon aikaa jälellä. Olkaa hyvä, Mr Sybert, ja kehoittakaa ajuria kiiruhtamaan hiukan!"

Ajuri totteli läimäyttäen hevosta kaikuvasti piiskallaan, mistä hyvästä Marcia nykäisi häntä takinliepeestä ja sanoi, että jos mies vielä löisi hevosta, ei hän saisi ensinkään juomarahaa.

Mies kohautti olkapäitään ja antoi hevosen kävellä.

"Eikö ole olemassa mitään yhdistystä eläinrääkkäyksen estämiseksi?" Marcia kysyi. "Nämä italialaiset ovat aivan toivottomia."

"Voitte tuskin odottaa heidän osoittavan suurempaa huomaavaisuutta eläimilleen, kuin heidän itsensä osaksi tulee", muistutti Sybert.

"Oi, hyvä ystävä!" Marcia huudahti valitellen huomaten äkkiä, miten hitaasti matka edistyi. "Pelkään, että myöhästymme junasta. Ettekö luule, että hän voisi hiukan kiiruhtaa lyömättä hevostaan?"

Sybert esitti taas hänen toivomuksensa ajurille, ja matkaa jatkettiin nyt hiukan vilkkaammassa tahdissa; mutta kun saavuttiin asemalle, oli juna lähtenyt eikä odotushuoneesta löytynyt Mrs. Copleya eikä Geraldia. Marcia kalpeni hiukan käsittäessään tilanteen, ja vaistomaisesti hän toivoi mielessään, että Sybertin sijalla olisi nyt Paul Dessart. Hän kuittasi asian kuitenkin naurulla, selittäen toverilleen —

"Täti Katherine kai luuli, että olin päättänyt jäädä yöksi Roystonille. Sanoin hänelle, että aioin sen tehdä, mutta kuulin, että heidän oli mentävä päivälliskutsuihin. Mutta mitä siitä; odotan täällä seuraavaa junaa. Ennen pitkää lähtee joku juna Palestrinaan — täti Katherine meni Tivolin kautta. Hyvin paljon kiitoksia, Mr. Sybert, kun saatoitte minut asemalle, ei teidän tarvitse odottaa junan lähtöä. Koirasta saan kyllä tarpeeksi seuraa."

Sybert tarkasteli ääneti aikataulua. "Seuraava juna ei lähde ennen seitsemää, eikä teillä ole vaunuja vastassa asemalla. Miten luulette pääsevänne huvilalle?"

"Oh, kyllä Palestrinan asemamies hankkii minulle vaunut. Hän on oikein mukava ihminen ja on usein kyydinnyt meitä."

Sybert rypisteli otsaansa miettiessään asiaa. Hänen oli jotenkin sopimatonta lähteä huvilalle sinä iltana; mutta hän tuumi, että hänen velvollisuutensa Copleya kohtaan oli saattaa hänen veljentyttärensä turvallisesti kotiin eikä jättää häntä yksin suoriutumaan seitsemän mailin hevosmatkasta oudon palestrinalaisen ajurin kanssa; muu ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Luulen, että lähden teidän kanssanne", hän lausui katsoen kelloonsa.

Marcia oli nähnyt hänen rypistelevän kulmiaan ja pelännyt jotain sen kaltaista ehdotusta. "Ei mitenkään", huudahti hän. "En salli sitä. Olen kulkenut satoja kertoja tuota tietä, enkä pelkää vähääkään. Ei ehdi tulla myöhä."

"Sabine-vuoristo on täynnä rosvoja", hän selitti. "Minun mielestäni tarvitsette saattajan."

"Miten hassua, Mr. Sybert! Tiedän miten varattu teidän aikanne on" (tämä oli tarkoitettu ivaksi, mutta kun se sattui olemaan totta, ei Sybert sitä siksi huomannut), "enkä tahdo, että tulette kanssani."

Sybert nauroi. "Sitä en epäile, Miss Marcia; mutta siitä huolimatta tulen. Olen pahoillani, mutta teidän täytyy lähteä minun kanssani."

"Toivoisin kernaimmin, että te ette tekisi sitä", hän vastasi; "mutta menetelkää kuten haluatte."

"Kiitos kutsusta", hymyili Sybert. "On vielä puolitoista tuntia junan lähtöön — ehditte vielä tulla lähetystöön juomaan kupillisen teetä."

"Kiitos kutsusta, mutta luulen, että jään tänne. En halua myöhästyä toisesta junasta, enkä tiedä mihin panisin koiran."

"No niin, jos voitte jäädä hetkeksi yksin, lähden minä puolestani, esitän asiani päällikölleni ja voin sitten hyvällä omallatunnolla ottaa loman. Minun on neuvoteltava eräästä asiasta setänne kanssa, ja lähden erittäin mielelläni huvilalle." Hän kohotti hattuaan jotenkin ystävällisesti kumartaen ja lähti.

Palatessaan tunnin kuluttua tapasi hän Marcian ruokkimassa koiraa makkaralla, ympärillään joukko kantajia, joista muudan oli tuonut hänelle lihan.

"Oi hyvä ystävä!" huudahti tyttö. "Toivoin, että Marcellus olisi ehtinyt lopettaa ateriansa, ennenkuin te tulitte takaisin. Mutta ettehän niin kovasti välitä tavoista kuin kreivitär", hän lisäsi, "ja ettehän pane pahaksenne, vaikka syötän koiria asemalla?"

"Eläin parka taisi olla nälkäinen."

"Nälkäinen! Minulla oli kokonainen kilo makkaraa, ja olisittepa nähnyt, miten se katosi."

"Nuo kantajamiehet näyttävät siltä kuin he mielellään ottaisivat osaa ateriaan."

"Ihmisparat, ne näyttävät nälkäisiltä", Marcia veti esiin kukkaronsa ja antoi heille uran kullekin. "Koska minulla ei ollut matkatavaroita teidän kannettavaksenne ja koska pidätte minun koirastani", selitti hän italiankielellä. "Älkää kertoko setä Howardille", hän lisäsi englanniksi. "En usko,että yksi liira voi tehdä heitä köyhäinhoitolaisiksi."

"Tuskinpa he juuri voisivat tulla vaivaisemmiksi kuin nyt ovat", myönsi hän.

"Te ette siis kannata setä Howardin armeliaisuusaatteita?" kysyi Marcia tunnustellen.

"Oh, en täydelleen; mutta älkäämme väitelkö siitä. — Ehkä on parasta", hän ehdotti, "että lähdemme ulos ja etsimme itsellemme tyhjän vaunuosaston, niin kauan kuin junailijat eivät huomaa. Pelkään, että he eivät sallisi Marcelluksen — sekö sen nimi oli? — tulla ensimmäisen luokan vaunuun."

"Sen nimi on Marcellus senvuoksi, että löysin sen teatterin luota."

"Ah, toivottavasti siitä tulee yhtä lumoava kuin kaimansa. Tule, Marcellus; meidän on aika lähteä."

Hän nosti koiran niskasta ja niin lähdettiin asemasillalle ja ryhdyttiin etsimään tyhjää vaunua. Niitä olikin paljon; matkustajia oli vähän ja ensimmäistä luokkaa käytetään Italiassa harvoin. Auttaessaan Marciaa vaunuun Sybert huomasi ilokseen Tarquinion, "Italian kansan ravintolan" omistajan kiiruhtavan kolmannen luokan osastoon vilkuillen arasti ympärilleen, ikäänkuin epäilisi joka nurkkaa salapoliisin väijytyspaikaksi. Varoitus oli ilmeisesti langennut hyvään maahan, ja mies parka pakeni henkensä edestä kaikkitietävän pääministerin ilkeitä vehkeitä.

"Sallitteko, että hetkeksi menen puhuttelemaan erästä tuttavaani?" lausui Sybert hankittuaan Marcialle paikan; ja odottamatta vastausta hän palasi takaisin asemasillalle.

Marcia oli nähnyt nuoren italialaisen, joka kantoi raskasta peitteeseen käärittyä myttyä, katsovan heihin tuntevasti ohikulkiessaan; ja nähdessään Sybertin astuvan kolmannen luokan vaunuun, oli Marcia varma siitä, että se tuttava, jota Sybert etsi, oli juuri tuo italialainen. Hän nojautui taaksepäin rypistäen hämmästyneenä otsaansa. Miksi Sybertillä oli niin paljon omituisia ystäviä niin monissa omituisissa paikoissa, ja miksi piti hänen kokonaan vaieta niistä?

X Luku.

Sybert palasi pian ja istuutui vastapäätä Marciaa; junailija sulki oven, ja juna alkoi hiljalleen puhkia Campagnalle. Molemmat olivat omissa ajatuksissaan, ja kun ei kumpaakaan huvittanut puhua toiselle, ja molemmat sen tiesivät, he eivät ryhtyneet minkäänlaiseen keskusteluun.

Marcian kiihtynyt mieliala oli asettunut, ja hän nojautui eteenpäin pää käden varassa miettiväisenä katsellen pehmeätä, roomalaista hämärää, joka laskeutui Campagnalle. Mutta itse asiassa hän näki kaupungin ulkopuolella olevan Pyhän Paavalin päivänpaisteisen luostarin ja Paul Dessartin kasvot, kun hän puhui hänelle. Rakastiko hän tosiaan Paulia, vai oliko oikea rakkauden esine Italia, sitä hän kysyi itseltään? Hän ei tietänyt eikä hän tahtonut sitä ajatella. Oli niin paljon mukavampaa antaa asiain itse kehittyä ja niin vaikeata ruveta tekemään päätöksiä. Kaikki oli tähän asti ollut niin huoletonta, miksi täytyisi tämä kysymys nyt jo ratkaista? Hän ei tahtonut vielä pitkiin, pitkiin aikoihin päättää sitä. Suostuisiko Paul odottamaan, — odottamaan epämääräistä tulevaisuutta, joka ehkä loppujen lopuksi ei koskaan tulisikaan? Kärsivällisyys ei kuulunut Paulin ominaisuuksiin. Jos hän kieltäytyisi odottamasta, jos hän itsepintaisesti vaatisi vastausta nyt heti — voisiko Marcia hyljätä hänet? Ei; aivan varmaan hän ei voisi. Hän muisteli häntä mielessään sellaisena kuin hän oli ollut seisoessaan lämpimän auringonpaisteen keskellä, luostarin pylvään varjossa, hän muisti hänen nauravat, poikamaiset kasvonsa, jotka sillä hetkellä olivat vakavat, hänen jännittyneet, rukoilevat silmänsä luotuina häneen ja sanat, jotka tuntuivat epäröiviltä ja änkyttäviltä. Paul oli hänestä sangen miellyttävä ja puoleensavetävä; ja kuitenkin Marcia huokasi. Varsinainen elämä oli vielä hänen edessään. Maailma oli hänelle uusi ja vaihteleva ja vastaisine kokemuksineen houkutteleva. Hänellä oli paljon nähtävää ja tehtävää ja hän halusi olla vapaa.

Lyhyt etelän hämärä oli pian ohi, ja täysikuu nousi pilvettömälle, syvänsiniselle taivaalle. Loistava valovirta tunkeutui hämärään vaununosastoon, ja ulkona oli melkein häikäisevän kirkasta. Marcia nojautui ikkunaan katsellen ohivierivää tasankoa. Aqua Felicen korkeat holvikaaret erottuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten, ja etäällä leikkasi näköpiiriä Sabine-vuorten epäselvät ääriviivat. Silloin tällöin kuljettiin yksinäisten maatalojen ohi, joita oli rakennettu yhteen ryhmään kuumetaudilta suojaavien eucalyptuspuiden varjoon, mutta enimmäkseen oli maisema karu ja autio, ja siinä voi tuskin havaita jälkeäkään elävästä, toimivasta ihmisälystä. Via Appialla näkyi vanhojen latinalaisten hautojen ääriviivoja ja kerran vilahtivat ohitse keskiaikaisen vahtitornin rappeutuneet jäännökset. Kuva oli kauneudessaan melkein liian täydellinen; se oli kuin maalattu, etäinen tausta näyttämölaitteineen: näky oli miltei epätodellinen ja kuitenkin vanhimpia maailmassa, ohitse vierivä Campagna vesijohtolaitteineen, Rooma taustana ja Sabine-vuoristo edessä. Niin oli ollut jo vuosisatoja; tuhannet ihmiset olivat siellä eläneet elämänsä. Siinä oli sen tenho. Kuva ei ollut eloton, vaan syvästi inhimillinen. Kun Marcia katseli yli tasangon, joka oli niin surullisen ihana autiudessaan, tunsi hän äkkiä rinnassaan tunteiden vyöryn, hän tunsi mieletöntä rakkautta Italiaa kohtaan, samaa, joka on vallannut niin monet ulkomaalaiset Lethen vesien varsilla. Hän ymmärsi nyt Paulin tunteet. Italia! Italia! Hänkin rakasti sitä.

Hän huoahti hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti ja painautui takaisin nurkkaansa katsahtaen vastapäätä istuvaan toveriinsa nähdäkseen tarkasteliko tämä häntä. Hän ei katsonut sinne päin. Hän istui suorana, katsellen ulos Campagnalle silmäluomet puoleksi suljettuina. Hän oli työntänyt toisen kätensä syvälle taskuun ja toinen lepäsi rauhoittaen koiran pään päällä. Marcia huomasi hämmästyksekseen, että samalla kuin Sybert näytti niin rauhalliselta, hän ojenteli hermostuneesti sormiaan. Hän katsahti taas matkatoverinsa kasvoihin. Hän katseli maisemaa edessään yhtä tunteettomasti kuin valkoista muuria; mutta hänen silmänsä näyttivät tavallista syvämietteisemmiltä ja varjot niiden alla tummemmilta. Melkein huomaamattaan Marcia alkoi tarkastella hänen kasvojaan ihmetellen mielessään, mitä tuon katseen takana piili; mitä hän mahtoi ajatella?

Äkkiä Sybert katsahti ylös ja huomasi Marcian tutkivan katseen.

"Anteeksi, en kuullut", hän lausui.

"En minä mitään sanonut."

"Näytitte siltä kuin olisitte puhutellut minua", hän sanoi naurahtaen ja kääntyi pois valosta. Ja nyt oli Marcialla epämieluinen tunne, että Sybert tarkasteli häntä kulmiensa alta. Hän kääntyi taas ikkunaan päin koettaen keskittää huomionsa vaihtelevaan maisemaan, mutta häntä vaivasi matkatoverinsa äänettömyys. Sybertin kasvot olivat varjossa, eikä Marcia saattanut erottaa olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni. Hän koetti ajatella jotain puheenainetta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa. Hän tunsi syvää helpotusta, kun juna vihdoin pysähtyi Palestrinan asemalle.

Hetken odotuksen jälkeen asemamies sai hankituksi heille vaunut ja jotenkin virkeän näköisen hevosen. Kun Sybert auttoi Marcian vaunuihin, kysyi hän, sallisiko Marcia erään köyhän miehen, jolla oli kannettavaan suuri mytty, istua ajajan vieressä etuistuimella.

"Emme tapaa ketään näin myöhään illalla", hän lisäsi. "Hän on matkalla Castel Vivalantiin, ja sinne on pitkä matka."

"Hän saa mielellään ajaa", vastasi Marcia. "Minusta on aivan sama, tapaammeko ketään vai emme."

"Oi, suokaa anteeksi", lausui Sybert hymyillen. "En tarkoittanut mitään pahaa. Jotkut naiset välittäisivät siitä, kuten tiedätte. Tarquinio", huusi hän, kun italialainen vaatemyttyineen vilahti heidän ohitsensa. "Signorina pyytää teitä hevoseen, kun meillä on sama matka."

Tarquinio kiitti signorinaa italialaisen kohteliaisuudella, nosti myttynsä vaunuihin ja kiipesi itse perästä. Marcellus asettautui mukavasti vaunujen pohjalle, ja päästäen tyytyväisen koiran huokaisun, vaipui rauhalliseen uneen. Matka kulki läpi kuutamoisten oliivikujien ja viinitarhojen, ja raunioiden ja kodikkaiden maalaistalojen päiväsaikaan selvästi erottuvat yksityiskohdat sulautuivat nyt romanttiseksi kauneudeksi. Takana näkyi Alban vuoriston ääriviivat, ja kuun säteet valaisivat kahta pientä, valkomuurista kylää rinteellä; edessäpäin kohosi autiompi Sabine-vuoristo, jonka huiput nousivat toinen toisensa vieressä taivasta kohti. Ajomatka sujui meikein ääneti. Aluksi Sybert tuntien olevansa epäkohteliaan vaitelias yritti jonkun kerran ryhtyä keskusteluun, jonka jälkeen hän taas keventynein mielin asetti käsivartensa ristiin vaipuen omiin ajatuksiinsa. Marciallakin oli mietteensä ja tuoksuvan kuutamoillan romantillisuus antoi niille määrätyn suunnan. Jos Paul olisi nyt ollut uudistamassa pyyntönsä, olisi Italia vaikuttanut asiaan. Mutta Paul oli sinä päivänä tehnyt pienen erehdyksen — hän oli noudattanut Marcian käskyä ja jättänyt hänet yksikseen — ja pienimmälläkin erehdyksellä voi usein olla laajakantoiset seuraukset.

Kerran Sybert muutti asentoaan ja hänen kätensä kosketti sattumalta Marcian kättä, joka lepäsi istuimella heidän välissään. "Suokaa anteeksi", hän mumisi ristien uudelleen käsivartensa. Marcia katsahti häneen nopeasti. Kosketus oli vaikuttanut häneen sähköiskun tavoin. Mikä hän oikein oli miehiään? Hänellä näytti olevan hehkuva sielu, ja Marcia oli aina pitänyt häntä velttona ja välinpitämättömänä. Hän katsoi matkakumppaniinsa silmät selällään; hän ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä tuollaisena. Hänen mieleensä johtui rauhallisennäköinen tulivuori, joka jonakin päivänä äkkiä voimakkaasti purkautuisi. Marcia alkoi taas vuorostaan salaa tutkia hänen kasvojaan. Sybertin luonteenlaatu oli hyvin omituinen; siinä ilmeni suuria vastakohtia. Oliko se hyvä vai huono, yksinkertainenko vai monimutkainen? Siihen ei Marcia saanut vastausta. Hän mietti kaikkea, mitä tiesi hänestä, kaikkea kuulemaansa — mutta ei vain päässyt selville; toinen paha ominaisuus aina pyyhki pois toisen. Marcia tunsi hänet seuraihmisenä, hän oli sinä sangen huomattu henkilö, mutta mikä hän oli muuten? Mitä teki hän vapaahetkinään? Esimerkiksi tänä iltapäivänä. Miksi hän oli kuin kotonaan Marcellus-teatterin luona? Se oli kaukana lähetystöstä. Entä kuka sitten oli tuo mies etuistuimella? Hän keskeytti äkkiä vaitiolon kysyen sitä. Sybert hätkähti ikäänkuin olisi unohtanut hänen läsnäolonsa.

Marcia toisti kysymyksensä: "Onko tuo mies tuolla etuistuimella Tarquinio Paterno, joka pitää pientä ravintolaa Roomassa?"

"On", vastasi Sybert luoden hiukan hämmästyneen katseen häneen. "Mitenkä tiedätte hänen nimensä?"

"Oh, minä vain arvasin. Tunnen Domenico Paternon, Castel Vivalantin leipurimestarin ja hän puhui minulle pojastaan Tarquiniosta. Sehän ei ole erittäin tavallinen nimi, niin että kun te kerroitte tämän miehen tulevan samaan kylään, ja kun kuulin teidän nimittävän häntä Tarquinioksi, ajattelin — mutta miksi te hämmästytte?" kysäisi hän äkkiä. "Onko hän jossain muussa suhteessa merkillinen?"

"Teillä näyttää olevan hänen perhesuhteensa tarkasti selvillä", lausui Sybert hymähtäen.

He vaipuivat taas äänettömyyteen, eikä Marcia yrittänyt toista kertaa keskeyttää sitä.

Kun saavuttiin käänteeseen, jossa jyrkkä Castel Vivalantiin vievä tie poikkeaa valtatiestä, pysäytti ajaja hevosen päästääkseen Tarquinion maahan. Mutta Marcian mielestä oli mytty liian raskas kannettavaksi vuorta ylös, ja hän käski ajaa eteenpäin kaupungin portille saakka. Vaunut tärisivät, kun noustiin kiemurtelevaa tietä oliivitarhojen ja mantelipuiden välitse, keskellä kevätpukuista, ilmavaa lehvistöä. Edessäpäin näkyivät kylän rakennukset ryhmittäin, ikäänkuin kaveten vuoren huippua kohti, ja kattojen ja tornien ääriviivat erottuivat toinen toisensa yläpuolella jyrkästi taivasta vasten.

Marcia oli käynyt Castel Vivalantissa vain päivävalaistuksessa, jolloin rappeutunut pikku kaupunki oli esiintynyt koko kurjuudessaan. Mutta kuunvalo muuttaa kaiken. Valkeat, kiviset muurit näyttivät nyt kohoavan synkkinä kuin jonkun keskiaikaisen kaupungin linnoitukset. Ja vanha, pyöreä torni ränstyneine laskusiltoineen näytti kuin se olisi nähnyt synkkiä tekoja ja säilyttänyt salaisuutta. Juuri tuollaisessa linnoituksessa murhattiin Cenci.

Saavuttiin Porta della Lunan korkean porttiholvin edustalle. Silläaikaa kuin Tarquinio kiipesi vaunuista ja nosti mytyn selkäänsä, kiintyi Marcian huomio poikajoukkoon, joka kinastellen pelasi morropeliä portin vieressä.

Tarquinion parhaillaan kiitellessä signorinaa, kun tämä oli auttanut köyhää miestä hänen matkallaan, kaikui äkkiä äänekäs pelästynyt lapsen parkaisu, jota seurasi jatkuva kirkuna. Morron pelaajat keskeyttivät leikkinsä ja katsoivat pelokkain silmin toisiinsa. Ensimmäisen parkaisun kuullessaan Sybert hypähti vaunuista ja tarttuen erästä poikaa olkapäähän tiedusteli syytä.

Poika riuhtaisi itsensä irti tehden välinpitämättömyyttä osoittavan eleen.

"Gervasio Delanon äiti pieksee häntä. Hän meluaa aina noin kauheasti, sillä hän on niin peloissaan."

"Mitä se on?" huusi Marcia hypähtäen vaunuista Sybertin luo.

"Joku äiti pieksee lastaan."

Odottamatta enempiä selittelyjä kiiruhtivat molemmat portin kautta kapeata tietä vasemmalle ääntä kohden. Ihmisiä oli kerääntynyt pieniin ryhmiin oville ja he pudistelivat päätään keskustellen kiihkeästi. Nähdessään Marcian ja Sybertin lausui eräs vaimo tyynnyttäen, ettei Teresa vahingoittanut poikaa; hän aina huusi kovemmin, kuin oikeastaan oli syytä.

Kun he saapuivat matalalle ovelle, josta ääni oli lähtenyt, oli parkuna vaiennut hysteeriseksi nyyhkytykseksi. He tunkeutuivat huoneeseen, johon pääsi suoraan kadulta, ja pysähtyivät siihen. Sisällä oli niin pimeätä, että hetkeen ei voinut mitään nähdä. Huonetta valaisi vain lekottava öljylamppu madonnan kuvan edessä. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, he erottivat vankkarakenteisen talonpoikaisnaisen kädessään ryhmysauva, jollaisia paimenet Campagnalla käyttävät. Jonkun aikaa he luulivat että hän oli ainoa ihminen siellä, kunnes hiljainen nyyhkinä ilmaisi etäisimpään nurkkaan kyyristyneen lapsen.

"Mitä te tahdotte?" kysyi vaimo luoden uhkaavan katseen sisääntulijoihin.

"Löittekö lasta tuolla sauvalla?" Sybert kysyi.

"Lyön lasta millä haluan", vastasi vaimo. "Hän on laiska tyhjäntoimittaja ja varasti keittoa."

Marcia veti pienen pahaisen nurkastaan, jossa se nyyhkytti herkeämättä voiden vaivoin hengittää. Hänen kyyneleensä virtasivat niin vuolaasti, ettei hän voinut lopettaa, vaan tarrautui kouristuksen tavoin Marciaan, käsittäen, että jonkunlainen vapauttaja oli saapuvilla. Hän käänsi lapsen valoon päin ja huomasi leveän, punaisen jäljen hänen poskellaan, johon yksi isku oli sattunut.

"Tämä on häpeämätöntä! Tuo nainen pitäisi vangita!" lausui Marcia raivoissaan.

Sybert otti lampun seinältä ja kumartui katsomaan lasta.

"Voi pikku pahaista! Näyttää siltä, kuin se tarvitsisi keittoa", hän mutisi.

Vaimo alkoi taas kimeällä äänellä huutaa, että poika oli yksitoistavuotias, eikä ikinä tuonut kotiin soldon puolikastakaan. Hän itse raatoi yöt päivät hankkiakseen hänelle ravintoa ja hänellä oli sitäpaitsi kylliksi omia lapsia ruokittavinaan.

"Kenen lapsi tämä on?" Sybert kysyi.

"Se oli miehelläni", vastasi vaimo; "ja mies on kuollut ja nyt minulla on toinen. Poika on tiellä. Ei voi vaatia, että minä kärsisin häntä loppumattomiin. Hänen on jo aika ansaita itse itselleen jotakin."

Marcia istuutui matalalle tuolille ja veti pojan luokseen.

"Mitä me tekisimme?" hän kysyi katsellen avuttomana Sybertiin. "En tahtoisi jättää häntä tänne. Vaimo pieksee yksinkertaisesti hänet kuoliaaksi, niin pian kuin olemme kääntäneet selkämme."

"Minä uskon sen", myönsi Sybert. "Voin tietysti uhata häntä poliisilla, mutta en luule, että se paljonkaan hyödyttää." Hän mietti mielessään, että Marcian sopisi paremmin ottaa kasvatikseen poika kuin koiranpenikka, mutta hän ei viitsinyt pukea ajatustaan sanoiksi.

"Minäpä tiedän!" huudahti tyttö ikäänkuin vastaukseksi hänen äänettömään ehdotukseensa; "otan hänet kotiin juoksupojaksi. Häntä voi hyvin käyttää täällä. Olkaa hyvä ja kertokaa vaimolle, että aion pitää pojasta huolta, ja selvittäkää hänelle, ettei poika enää kuulu hänelle."

"Mitähän Mrs. Copley pitää siitä, että hän tulee huvilalle?" kysyi Sybert epäilevästi. "On tuskin oikein —"

"Mitä vielä. Ei hän pidä väliä, jos minä vain olen itsepintainen — ja aion olla. Olkaa ystävällinen ja puhukaa vaimolle."

Sybert lausui vaimolle jokseenkin lyhyesti, ettei hänen tarvitsisi enää kauempaa kustantaa pojan elatusta, signorina tahtoi ottaa hänet kotiinsa juoksupojaksi.

Tämän kuullessaan muutti vaimo heti käytöstapansa, ja kieltäytyi luovuttamasta häntä. Koska hän oli hoitanut lasta hänen pienenä ollessaan, niin nyt oli pojan aika ruveta maksamaan takaisin velkaa, kun hän itse alkoi vanheta.

Sybert selitti tarkasti, että hän nyt oli menettänyt kaiken oikeutensa lapseen, ja siinä tapauksessa, että hän vähänkin vastustelisi, Sybert kertoisi heti poliiseille, jotka, kuten hän lisäsi, olivat hänen parhaimpia ystäviään. Muitta mutkitta hän otti pojan syliinsä, ja he lähtivät talosta vaimon jäädessä vihoissaan toivottamaan, että halvaus kohtaisi heitä ja heidän jälkeläisiään.

Utelias ihmisjoukko oli kerääntynyt talon ulkopuolelle ja vaieten annettiin tietä Sybertille ja Marcialle. Portin luona leikkivät pojat keskeyttivät pelinsä ja kerääntyivät vaunujen ympärille kysellen kimeillä äänillään, mitä Gervasiolle aiottiin tehdä. Ajaja kurottautui ällistyneenä katsomaan istuimeltaan tätä matkustajien nopeaa vaihtelua. Mutta hän läimäytti hevostaan ja antoi mennä täyttä vauhtia, ilmeisesti vahvasti uskoen, että jos hän viivyttelisi kylliksi kauan, kutsuisivat he koko Castel Vivalantin ajelemaan.

Kun vaunut vierivät rinnettä alas, puhkesi Sybert iloiseen nauruun. "Pelkään, ettei teidän tätinne, Miss Marcia, tule olemaan hyvillään siitä, ette teemme Villa Vivalantista löytölasten turvapaikan."

"Ei hän sitä pane pahakseen, kun kerromme hänelle asian", vakuutti Marcia. Hän katseli pieniä laihoja kasvoja, jotka lepäsivät Sybertin olkaa vasten. "Pikku raukka! Se näyttää nälkäisemmältä kuin Marcellus. Vaimo sanoi hänen olevan yhdentoistavuotiaan, eikä hän ole juuri Geraldia suurempi."

Sybert otti hänen pienen ruskean ranteensa sormiensa väliin. "Hän on sangen laiha", lausui hän; "mutta se tulee pian autetuksi. Nuo talonpoikaislapset ovat kestävää pikku väkeä, vaikka saavatkin huonon kohtelun." Hän katseli pikku poikaa, joka kuunteli ihmeissään silmät selällään ja puoleksi pelästyneenä heidän outoa kieltään. "Älä yhtään pelkää, Gervasio", hän rauhoitti lasta italiankielellä. "Signorina ottaa sinut kotiinsa Villa Vivalantiin, jossa sinua ei milloinkaan lyödä, ja jossa saat syödä niin paljon kuin haluat. Sinun täytyy olla hyvä poika ja tehdä kaikki, mitä hän käskee."

Gervasion silmät suurenivat yhä. "Antaako Signorina minulle suklaatakin?" hän kysyi.

"Hän oli niiden lasten joukossa, joille annoin suklaata, ja vielä hän sen muistaa!" lausui Marcia iloisesti. "Minusta hän näyttikin tutulta. Kyllä, Gervasio", hän lisäsi huolellisella italiankielellään. "Sinä saat suklaata, jos teet aina mitä minä käsken, mutta et joka päivä, sillä suklaa ei ole terveellistä pikku pojille. Sinun täytyy syödä leipää ja lihaa ja keittoa ja kasvaa suureksi ja vahvaksi kuin — kuin Signor Siberti tuossa vieressä."

Sybert puhkesi nauruun ja Marcia yhtyi häneen.

"Alan jo käsittää täti Katherinen levottomuuden Geraldin vuoksi — luuletteko, että Villa Vivalantissa on malarian vaaraa?"

Lopun matkaa he juttelivat iloisesti seikkailustaan. Sybertkin unohti sillä hetkellä mietteensä; ja mitä taas Marciaan tulee — Pyhän Paavalin luostari oli kaukana Roomassa. Kun käännyttiin lehtokujalle, loistivat huvilan valot iloisesti puiden lomitse.

"Katsohan Gervasio", lausui Sybert. "Tuolla sinä tulet tästä lähin asumaan."

Gervasio nyökkäsi, tuntien liian suurta kunnioitusta voidakseen puhua. Sitten hän kuiskasi: "Saanko nähdä pienen principinon?"

"Pienen principinon? Ketä hän tarkoittaa?" kysyi Marcia.

"Pienen keltatukkaisen principinon ", Gervasio kertasi.

"Geraldin!" Sybert nauroi. "Puhdasverinen amerikkalainen sopii hyvin principinoksi. Ah — ja tuolla on sitten itse Ruhtinas", hän lisäsi, kun vaunut vierivät hiekkakäytävälle rakennuksen eteen ja Copley astui eteissalista katsomaan ketä oli tulossa.

"Halloo! Sinäkö Sybert?" hän huudahti ihmeissään. "Ja Marcia! Luulin sinun päättäneen jäädä kaupunkiin — mitä hittoa olette tuoneet mukananne?"

"Pojan ja koiran, oi Ruhtinas", lausui Sybert nostaessaan Gervasion maahan. "Koirasta saa Miss Marcia kantaa syyn yksinään, minä otan kyllä puolet häpeästä pojan tähden."

Gervasio ja Marcellus vietiin eteissaliin, ja olisi vaikeata sanoa, kumpi niistä oli enemmän peloissaan. Marcellus painautui vinkuen tuolin alle ja Gervasio katseli sen jälkeen, ikäänkuin olisi aikonut tehdä samoin. Melun kuullessaan ilmestyi Mrs. Copley salista, ja nyt seurasi sekaisin kysymyksiä ja selittelyjä. Sillä aikaa istui Gervasio hyvin suorana ja hyvin peloissaan suuressa, hienossa nojatuolissa, jonne Sybert oli hänet asettanut.

"Arvelimme, että häntä saattaisi hyvin käyttää juoksupoikana", lausui Sybert, kun oli kerrottu pojan osaksi tullut huono kohtelu.

"Lapsi parka!" Mrs. Copley lausui. "Kyllä löydämme hänelle jotain tehtävää. Hän on pieni, mutta näyttää viisaalta. Olen aina aikonut ottaa pienen hovipojan — tai voisimmehan pukea hänet Geraldin ponirattaiden kuskiksi."

"Ei, täti Katherine", vastusti Marcia. "En tahtoisi, että hänet puetaan livreepukuun. Minusta on väärin tehdä hänestä palvelijaa, ennenkuin hän on kyllin vanha valitakseen itse elämänuransa."

"Opetetun palvelijan asema on paljon parempi kuin mikään, minkä hän voi itse itselleen hankkia. Hänhän on vain talonpoikaislapsi, rakkaani."

"Hän on sielutieteellinen probleemi", Marcia selitti. "Tahdon todistaa, että kasvatuksessa ympäristö on tärkein eikä syntyperä merkitse mitään, enkä tahdo, että hänet puetaan livreepukuun. Minä hänet löysin, ja hän on minun — ainakin puoleksi."

Hän katsahti Sybertiin, joka nyökkäsi hyväksyvästi.

"Luovutan omistusoikeuteni teille, Miss Marcia, koska se näyttää joutuvan hyviin käsiin."

"Marcia saakoon tahtonsa perille", lausui Mr. Copley. "Gervasio saa olla epävirallinen hovipoika ja kysymys livreepuvusta siirretään tuonnemmaksi."

"Hän voi leikkiä Geraldin kanssa", ehdotti Marcia. "Juurihan toivoimme hänelle leikkitoveria ja Gervasio sopii siihen hyvin; siitä on hyötyä Geraldin italian oppimiselle."

"En usko, että Gervasion italia kelpaa salongeissa", nauroi hänen setänsä.

"Minä lähetän pojan kouluun", jatkoi Marcia, välittämättä esitetyistä hankaluuksista, "ja todistan, että talonpoikaislapset ovat aivan yhtä sukkelia kuin ruhtinaiden pojat, jos vain kasvavat samoissa olosuhteissa. Hänestä tulee vielä nero, kuten — kuten Crispi."

"Taivas varjelkoon!" huudahti Sybert, mutta hän tarkasteli nyt Marciaa entistä mielenkiintoisemmin.

"Voimme päättää nuoren miehen urasta myöhemmin", tuumi Copley. "Häntä näyttää vaivaavan tämä ihmisjoukko."

Gervasio olikin purskahtamaisillaan itkuun, kun niin monet kunnioitettavat katseet olivat häneen kohdistettuina, mutta onneksi Mrs. Copley käänsi huomion muualle kysymällä, miten oli heidän päivällisensä laita.

"Mr. Sybert ja minä emme ole kumpikaan syöneet päivällistä", Marcia vastasi, "enkä ihmettelisi, jos Gervasiolta olisi jäänyt syömättä useampikin. Mutta Marcellus tuolla tuolin alla on kyllä nauttinut omansa", hän lisäsi.

Mrs. Copley soitti kelloa tuntien emännän velvollisuutensa. Pietro saapui paikalle tuijottaen Gervasioon niin ällistyksissään kuin hovimestarivirkansa puolesta saattoi. Mrs. Copley määräsi, että oli katettava päivällinen kahdelle hengelle ruokasaliin ja yhdelle keittiöön ja jätti pojan Pietron huostaan.

"Voi, antakaa hänen syödä meidän kanssamme, ainakin tänä iltana." pyysi Marcia. "Eihän se teitä häiritse, Mr. Sybert, eihän? Hän on niin nälissään; minusta on niin hauska nähdä, kun pienet nälkäiset pojat syövät."

"Marcia!" vastusti täti kauhuissaan. "Kuinka voit puhua tuollaisia? Lapsihan on avojaloin."

"Koska ei oma poikani ja perilliseni saa syödä toisten kanssa, en salli, että pesemätön muukalainen otetaan hänen paikalleen", puuttui Copley puheeseen. "Gervasio syököön keittiössä."

Suureksi helpotuksekseen Gervasio pääsi keittiöön ja uskottiin Francois'n huostaan, joka myöhemmin illalla ilmaisi Pietrolle luulevansa, ettei poika vielä eläissään ollut syönyt kyllikseen. Marcia ja Sybert eivät sinä iltana kiinnittäneet suurta huomiota päivälliseensä, mikä ei ollut yleensä tapana Copleyn perheessä. Pietron harmiksi seurasivat molemmat häntä joka ruokalajin välillä keittiöön katsomaan, miten heidän suojattinsa voi.

Gervasio istui korkealla kolmijalkatuolilla pitkän keittiöpöydän ääressä, heilutellen pieniä avojalkojaan ilmassa; suuri ruokaliina oli sidottu hänen eteensä ja kyökkipiika ajoi häneen ruokaa minkä ehti. Hän ei koskenutkaan outoihin ruokalajeihin, joita hänen eteensä pantiin, vaan päättävä ilme kasvoillaan hän pisteli poskeensa makaronivadin sisältöä. Vihdoin täytyi hänen huoaten myöntää olevansa kylläinen Copleyn ruokavaroista. Marcia kutsui luokseen Biancan (Mariettan seuraajan) ja käski hänen kylvettää Gervasion ja viedä hänet vuoteeseen. Bianca tunsi pojan ennestään ja oli hänen ylenemisestään jos mahdollista vielä enemmän ällistyksissään kuin Pietro.

* * * * *

Kun Marcia sinä iltana oli lähdössä huoneeseensa, astui Sybert eteissalin poikki hänen luokseen.

"Mitenkähän olisi, jos julistaisimme aselevon", hän kysyi ojentaen tytölle kätensä — "ainakin siihen asti, että Gervasio on onnellisesti alkanut elämänuransa?"

Marcia katsoi suoraan häneen silmänräpäyksen ajan ja pudisti sitten epäilevän näköisenä päätään.

"Voimmehan koettaa", hän hymyili, "mutta pelkään, että meidän täytyy olla toistemme vihollisia."

Kuu valaisi kirkkaasti Marcian huonetta; hän riisuutui sytyttämättä kynttilää ja heittäen yllensä keveän vaipan istuutui pehmeälle tuolille avonaisen ikkunan ääreen, antaen viileän ilman leyhytellä kasvojaan.

Hetken kuluttua hän kuuli raapaistavan tulta eteissalissa, ja hänen setänsä tuli Sybertin seurassa pengermälle, jossa molemmat alkoivat kävellä edestakaisin keskustellen matalalla äänellä. Hän saattoi kuulla, miten heidän puheensa vuoroin nousi ja laski, ja silloin tällöin toi tuulen henki sikarin tuoksun. Marcia tuli yhä virkeämmäksi seuraten katseellaan heidän väsymätöntä kulkuaan edestakaisin. Pengermän päässä kuului heidän keskustelunsa matalana mörinänä, mutta talon kohdalla se tuli selvemmäksi, kunnes Marcia saattoi erottaa katkonaisia lauseitakin. Sybertin ääni kuului vihaisena, kiihtyneenä ja hänen mielestään melkein raivoisana; sedän taas oli matala, päättäväinen, puoleksi ivallinen.

Kerran, kun he kulkivat juuri Marcian ikkunan alitse, kuuli hän setänsä sanovan terävästi: "Älä ole mieletön, Sybert. Siitä koituu ruma juttu, jos se joutuu julkisuuteen — ja mitään ei ole sillä autettu."

Marcia ei kuullut Sybertin vastausta, mutta näki vihaisen liikkeen, jolla hän heitti pois sikarinsa pätkän. Miehet pysähtyivät pengermän etäisempään päähän ja jäivät jonkun aikaa väittelemään hiljaisella äänellä. Sitten Marcia näki hämmästyksekseen Sybertin hypähtävän matalan kaiteen yli laakerikujaan ja sieltä peltojen poikki eteenpäin, kun taas setä palasi yksinään pengermän poikki sisään sulkien oven jälkeensä. Marcia hypähti pamppailevin sydämin. Mitä oli tapahtunut? Oliko mahdollista, että he olivat riitaantuneet? Aikoiko Sybert asemalle? Ei hän mitenkään voinut sinne kävellä. Marcia kurottautui ulos ikkunasta, katsellen Sybertin jälkeen, joka näkyi tummana pilkkuna keskellä kuun valaisemaa vehnäpeltoa. Ei, hän meni Castel Vivalantiin päin. Miksi hän meni sinne näin öiseen aikaan? Koskiko se jollakin tavoin Gervasiota — tai kenties Tarquiniota, leipurin poikaa? Hän muisti setänsä sanat: "Älä ole mieletön. Siitä tulee ruma juttu, jos se pääsee julkisuuteen." Ehkä ihmisten epäluulot häntä kohtaan eivät sittenkään olleet aiheettomia. Hän muisti Sybertin katseen samana iltana junassa. Mitä sen takana piili? Ja sitten hänen mieleensä nousi Sybertin kuva, kun hän istui vaunuissa pitäen pientä poikaa sylissään. Miehellä, joka oli niin ystävällinen pikku lapsille, ei voinut olla paha sydän. Ja kuitenkin, jos hän oli sellainen kuin Marcian setä hänen luuli olevan, miksi hänellä oli niin paljon vihollisia — ja niin paljon epäilyttäviä ystäviä?

Tuulen henki oli käynyt viileäksi, ja Marcia nousi tuntien väristyksen ruumiissaan ja laskeutui vuoteeseensa. Hän makasi kauan silmät auki katsellen miten kevyet uutimet heiluivat tuulessa. Hän muisteli taas Paul Dessartin sanoja lämpöisessä, nukuttavassa, auringonpaisteisessa luostarissa; pientä ryysyläisjoukkoa, joka ahdisteli koiraa; pitkää, äänetöntä matkaa Sybertin seurassa; Castel Vivalantin kuutamoista porttiholvia, jonka yläpuolella kohosivat korkeat, synkät muurit. Ajatukset kävivät epäselviksi, ja hän oli jo melkein nukuksissa, kun hän puoliksi unen horroksissa kuuli askeleita pengermällä ja oven hiljaa avautuvan.

XI Luku.

Seuraavana aamuna Marcia heräsi siihen, että Bianca naputti ovelle ilmoittaen, että Gervasio halusi nousta, mutta hänen vaatteensa olivat niin risaiset, että Bianca oli ne edellisenä iltana heittänyt kokonaan pois.

Hetken aikaa tirkisteli Marcia käsittämättä mitään; mutta sitten hän äkkiä, muistaen edellisen illan vaiheet, ponnahti istumaan ja kiertäen kätensä polvien ympäri ryhtyi huolestuneena miettimään kysymystä. Hän tiesi täydellä syyllä, että Gervasion vastainen menestyminen huvilassa riippui suuresti siitä vaikutuksesta, jonka hän teki nyt ensimmäisen kerran varsinaisesti esiintyessään. Lopulta hän käski Biancan koettaa pojalle jotakin Geraldin pukua, ja katsoa hyvin tarkasti, että hänen kasvonsa olivat puhtaat. Sillä välin hän pukeutui kiireesti, jotta ehtisi itse ensimmäisenä tarkastamaan poikaa hänen uudessa asussaan.

Kiinnittäessään viimeisiä neuloja tukkaansa, hän kuuli äänten sorinaa pengermällä, ja kurkistaessaan varovaisesti ulos, näki setänsä ja Sybertin seisoskelevan kaiteen luona sauhuja vedellen. Marcia siis ei ollut uneksinut; hän oli kuullut Sybertin askeleet edellisenä iltana. Hän rypisti otsaansa miettien tuota arvoitusta ja kurkisti taas ulos. Mitä lie tapahtunutkin edellisenä iltana, nyt aamulla ei ilmassa ollut minkäänlaista sähköä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti heittäneet kaikki kiihoittavat keskusteluaiheet taakseen ja näyttivät nyt rauhallisina odottelevan aamukahviaan.

Oli ihanan rauhallinen kevätaamu. Molempiin miehiin pengermällä se näytti painaneen leimansa — he olivat huolettomia, välinpitämättömiä tyhjäntoimittajia, ei sen enempää. Entä eilisiltana? Hän muisti heidän matalan, kiihtyneen, äkäisen äänensä; ja hän rypisti otsaansa yhä enemmän. Tämä maailma on vaihteleva kuin kameleontti, hän tuumi. Hänen katsellessaan pengermälle unohtaen hetkeksi Gervasion juoksi Gerald siellä seisovien luo iloisesti jutellen, mikä sai aikaan hilpeän naurun. Sybert ojensi veltosti kätensä vetäen pojan luokseen. Hän laski varovasti savukkeensa kellertävän kukkamaljakon reunalle, nousi seisomaan ja nosteli pikkumiestä neljä, viisi kertaa ilmaan. Gerald kirkui riemuissaan ja pyyteli yhä lisää. Sybert kielsi nauraen, otti taas savukkeensa ja istuutui jälleen kaiteelle. Tuota pientä leikittelyä katsellessaan Marcia muisti oman velvollisuutensa. Pudistaen päätään kaikille pulmallisille kysymyksilleen hän heitti ne mielestään ja kääntyi Gervasion puoleen. Bianca oli polvillaan pojan edessä suorien hänen merimiespukuaan, ja Marcia käänteli häntä hitaasti ympäri tarkastaen vaikutusta. Hänen ulkomuotonsa oli lupaavampi kuin Marcia oli odottanutkaan. Tummat kiharat olivat vielä kosteat kylvyn jälkeen, joka oli harvinainen tapaus pojan elämässä, Geraldin vanha, punainen palttinakankainen merimiespuku suurine valkoisine kauluksineen ja kaulanauhoineen oli hänen yllään, ja tällaisena häntä olisi voinut luulla vaikkapa pieneksi prinssiksi, joka omisti sata ylhäistä esi-isää, jollei ottanut lukuun hänen paljaita jalkojaan, joita ei voinut pakottaa Geraldin kenkiin.

Marcia laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Sinä pikku kulta!" hän huudahti ja suuteli pienokaista.

Gervasio oli aivan tottumaton hyväilyihin, ja hän vetäytyi aluksi pois ruskeat silmät suurina ihmetyksestä. Mutta sitten levisi hymy hänen kasvoilleen, ja hän ojensi ujosti kätensä silittäen luottavaisesti Marcian poskea. Iloisena hän suuteli uudelleen poikaa ja tarttuen sitten hänen käteensä he lähtivät yhdessä toisten luo etuhuoneeseen.

" Ecco! hyvät ystävät. Eikö hän ole kaunis?" Marcia kysyi.

Mr. Copley ja Sybert hypähtivät seisomaan ja tulivat asiaan innostuneina paikalle.

"Vaatteet miehen muodostavat, kuka voi kieltää sen tämän nähdessään?"

"Minun mielestäni hän oli eilen aivan yhtä hauskannäköinen", virkkoi setä; "mutta epäilemättä hän on tänä aamuna puhtaampi."

"Missä Gerald on?" Sybert kysyi. "Saammepa nähdä, mitä hän arvelee uudesta tulokkaasta."

Gerald oli juuri keksinyt Marcelluksen ja telmi paraillaan sen kanssa puutarhassa; vain vastahakoisesti hän suostui tulemaan sieltä, eikä ollut ensinkään innoissaan vieraasta. Ääneti hän tarkasteli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Hänelle on annettu minun vaatteeni." Äkkiä pisti kauhea asia hänen päähänsä ja hän kysyi: "Onko hän uusi veikko? Jos hän on, niin saatte viedä hänet pois."

"Oi rakkaani!" huudahti äiti kauhuissaan. "Hänhän on pieni italialainen poika."

Gerald tyyntyi silminnähtävästi. Nyt hän tarkasteli Gervasiota tältä uudelta näkökannalta.

"Minäkin tahdon käydä paljain jaloin", hän selitti.

"Ei, kyllä hänkin saa sukat ja kengät, kunhan vain ehdimme hankkia hänelle sopivat", lausui Marcia.

"Tahdotko nähdä sisiliskojani?" kysyi Gerald ystävällisesti muuttaen äkkiä mieltään ja nykäisten Gervasiota hihasta.

Gervasio vetäytyi taapäin.

"Sinun täytyy puhua hänelle italiankieltä, Gerald", huomautti Sybert. "Hän on aivan kuin Marietta; ei hän ymmärrä mitään muuta kieltä. Minusta olisi hyvä, jos joku toinenkin tulisi katsomaan noita sisiliskoja", hän lisäsi. "Tulehan Gervasio", näin sanoen hän tarttui poikia kädestä ja lähti heidän kanssaan suihkulähteelle.

Mrs. Copley katseli epäilevästi heidän jälkeensä, mutta Marcia virkkoi: "Hän on oikein suloinen pienokainen, täti Katherine, ja on hyvä, että Gerald saa leikkitoverin."

"Marcia on oikeassa, Katherine; ei hänellä ole siitä mitään vaaraa, enkä usko, että poika puhuu huonompaa italiankieltä kuin Bianca."

Tällainen oli Gervasion ensi esiintyminen huvilassa. Ensimmäisinä viikkoina hän pääasiallisesti vain söi, kunnes vähitellen tuli yhtä punaposkiseksi kuin Gerald. Alkuaikoina hänen täytyi olla keittiössä, jossa Francois syötti hänelle keittoa ja makaronia niin että hän oli haljeta. Mutta opittuaan kaikella kunnialla käyttämään veistä ja haarukkaa hän pääsi lastenkamariin aterioimaan yhdessä Geraldin kanssa Grantonin ankaran valvonnan alaisena.

Kuinka olikaan, Gervasiosta tuli hyvä apu talouteen. Hän oli hyväluontoinen, auttavainen ja aivan säälittävän kiitollinen pienimmästäkin ystävällisyydenosoituksesta. Hänestä tuli Geraldin uskollinen seuralainen, joka sokeasti totteli hänen käskyjään, vastustaen niitä vain silloin, kun ne kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Hän oppi nopeasti ja ennen pitkää hän jo soperteli italian ja englanninkielen sekoitusta omistaen yhtä laajan sanavaraston kuin Gerald itse.

Viikko, joka seurasi Gervasion saapumista, kului huvilassa verrattain rauhallisesti, vain eräs, jotenkin järkyttävä pieni vastoinkäyminen oli vähällä häiritä yksitoikkoisuutta.

Pojalle oli luvattu palkinnoksi makeata suklaata, niin pian kuin hän oppisi iloisen näköisenä pitämään sukkia ja kenkiä, hän piti näet sukkia ja kenkiä sietämättömänä sivistämiskeinona. Mutta kun palkinnon saannin aika saapui, huomasi Marcia, ettei talossa ollut ensinkään suklaata, ja jottei tuottaisi pettymystä pojalle, hän määräsi valjastettavaksi Geraldin ponyhevosen, otti mukaansa molemmat pojat sekä renkipojan, ja lähti ajamaan Castel Vivalantiin leipurille. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan, olisi hän kyllä huomannut, ettei ollut viisasta lähteä Gervasion kanssa keskellä päivää Castel Vivalantiin. Mutta Copley'en luonteenomaisena piirteenä oli se, että he ajattelivat vasta jälkeenpäin. Kun Gervasio Delano nähtiin uusissa vaatteissa ja kasvot pestyinä principinon vieressä vaunuissa, sai se aikaan hirveän metelin hänen entisten leikkitoveriensa keskuudessa. He piirittivät vaunut, ja Marcian oli pakko jakaa monet kouralliset kuparilantteja, ennenkuin hän pääsi erkanemaan seuralaisistaan.

Kun hän vihdoin naurussa suin irtaantui joukosta ja ajoi ulos kaupungin portista, astui muuan mies esiin muurin nurkkauksesta ja viittasi häntä seisahtumaan. Marcian mieleen välähti hänen tätinsä kohtaus camorristin kanssa, mutta sitten hän hymyili muistaessaan, että oli kirkas päivä ja oltiin aivan kaupungin luona. Hän seisautti ponynsa ja kysyi, mitä mies halusi. Hän sanoi olevansa Gervasion isäpuoli. He olivat köyhiä työläisiä, heillä ei ollut ruokaa kylliksi, mutta he tunsivat olonsa yksinäisiksi ilman poikaa ja halusivat saada hänet takaisin kotiin. Eivät edes amerikkalaiset ruhtinaatkaan saaneet viedä köyhien ihmisten lapsia kysymättä lupaa. Ja lopuksi hän vihjaili siihen suuntaan, että jos Marcia maksaisi kyllin suuren summan, suostuisi hän kyllä luovuttamaan pojan.

Marcia ei ymmärtänyt kaikkea, mitä hän puhui, mutta kun Gervasio alkoi itkeä ja tarrautui molemmin käsin lujasti kiinni istuimeen ilmeisesti aikoen vastustaa kaikkia yrityksiä viedä häntä pois, käsitti Marcia miehen tarkoituksen ja vastasi kutsuvansa poliisin paikalle. Mutta mies piti nähtävästi itseänsä tilanteen herrana ja arveli Marcian mieluummin maksavan rahat kuin menettävän pojan. Uhkaavan näköisenä hän kurotti kätensä ja tarttui lujasti Gervasion käsivarteen. Gervasio parkaisi, ja ajattelematta pitemmältä seurauksia, Marcia sivalsi miestä tuimasti piiskallaan ja antoi samassa ponyn lähteä täyttä laukkaa eteenpäin. He kiitivät alas kivistä tietä huimaavaa vauhtia vaarallisista käänteistä, ja mies jäi laskettelemaan kirouksiaan kukkulan huipulta.

He saapuivat huvilaan vielä vapisten jännityksestä seikkailunsa jälkeen, joka aiheutti Mrs. Copleylle suurta levottomuutta. Mutta kun Marcia samana iltana tervehti setäänsä kertomalla hänelle koko jutun, selitti hän, että tyttö oli menetellyt aivan oikein; ja odottamatta päivällistä, nousi setä hevosensa selkään ja ratsasti täyttä ravia takaisin Castel Vivalantiin pienen majan ovelle, jonka sisäpuolella miespaha istui viininsä ääressä kiroten amerikkalaisia. Hän lausui nyt asiaan innostuneen todistajajoukon läsnäollessa hänelle, ettei Gervasio ollut hänen poikansa; ja koska hän ei voinut kohdella lasta säädyllisesti, hän oli kadottanut kaiken määräämisvaltansa siihen; ja jos hän vast'edes yrittäisi rosvojen tavoin vaatia itselleen maantieveroa, hän saisi maksaa sen vankeudella. Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti pystyssä päin kaupungista. Jos jotakin tarvittiin vakiinnuttamaan Gervasion asemaa Mr. Copleyn perheessä, niin oli ainakin tämä tapaus omiaan sen tekemään.

Tämän seikkailun seurauksena oli, että Marcia jonkun aikaa vältti Castel Vivalantia ja ulotti retkeilynsä toisiin suuntiin. Hän tuli maaseudulla pian yleisesti tunnetuksi ratsastaessaan kiiltävänruskealla raudikollaan, joka oli syntynyt ja kasvatettu Kentuckyssä; häntä seurasi aina suuren kömpelön hevosen selässä renkipoika, jonka aina tuli kunnioittavasti seisoa takana, kun neiti pysähtyi. Milloin vain hän keksi jonkun syyn, hän poikkesi talonpoikaiskoteihin ja nauroi iloissaan heidän kanssaan omalle kummalliselle kielitaidolleen. Hänen ystävällisyytensä johtui aluksi uteliaisuudesta. Heidän sukkelat selityksensä ja lapselliset kysymyksensä Amerikan oloista olivat ainaisena mielenkiinnon aiheena; mutta jonkun ajan kuluttua, kun Marcia oppi heitä paremmin ymmärtämään, hän alkoi pitää heistä heidän hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Kun hän katseli heidän synkkiä, ahtaita huoneitaan, joissa tuskin oli muuta sisustusta kuin jokunen kuparikattila, pata ja korea madonnankuva, kun hän näki miten köyhä ja vaivalloinen heidän elämänsä oli ja miten uljaasti he sen kuitenkin kestivät, silloin vaihtui mielenkiinto kunnioitukseksi. Heidän altis myötämielisyytensä ja lämmittävä ystävällisyytensä herättivät Marciassa vastakaikua, ja eipä aikaakaan, kun hän jo oli löytänyt sen lumoavan rakastettavuuden, joka italialaisessa talonpojassa piilee.

Hän tutki ratsastusretkillään monet pienet vuoristokylät, jotka sijaitsivat korkealla Sabine-vuoriston karuilla rinteillä, ja yhä maksoivat läänitysveronsa jollekin roomalaiselle ruhtinaalle, aivan kuin tuhat vuotta sitten. Ne olivat alhaalta katsottuina sangen viehkeän näköisiä, nuo harmaakivikyläset, jotka siellä täällä ikäänkuin kasvoivat kovasta kalliosta; mutta kun Marcia oli kiivennyt jyrkkää, mutkittelevaa polkua, ja pilkistänyt sisään, hän sai nähdä miten mahdottoman kurjia ja vaivaisia ne itse asiassa olivat. Hän alkoi vähitellen nähdä, mitä ensi silmäyksellä viehättävän näköisen maiseman takana saattoi piillä.

Elämä kulki näinä aikoina tasaista latuaan Villa Vivalantissa, mutta samaa ei voinut sanoa muuhun Italiaan nähden. Joka päivä saapui tuoreita viestejä kapinoista, joita raivosi etelämaakunnissa, ja pohjoiseen kiiruhtavat matkustajat tiesivät kertoa, että joka-ainoassa kaupungissa vallitsi sotatila. Huolimatta rauhoittavista sanomalehtiartikkeleista, jotka kirjoitettiin poliisin silmälläpidon alaisena, huomasi jokainen, että lähestyttiin nopeasti jonkunlaista käännekohtaa. Rooman likimmässä ympäristössä ei oltu kovinkaan levottomia, sillä pääkaupungissa oli riittävästi sotamiehiä, joten ei tarvinnut pelätä mitään vaaraa roskaväen taholta. Koko asiaa, jos mitään, pidettiin tervetulleena vaihteluna paasto-ajan yksitoikkoisuuteen, ja lähetystössä ja suurissa hotelleissa, joihin ulkomaalaiset kokoontuivat, vallitsi miellyttävän kiihoittunut mieliala.

Lausuttiin jos jonkinlaisia ristiriitaisia arveluja. Jotkut pudistelivat tietäväisesti päätään ja arvelivat, että heidän mielestään asia oli paljon vakavampi, kuin pinnalta katsoen näytti. Ei olisi ensinkään ihme jos Ranskan kommuunin aikaiset tapaukset uusiutuisivat; ja salavihkaa he vielä ilmaisivat olevansa erittäin halukkaita jäämään paikoilleen nähdäkseen koko pilanäytelmän, joka nyt kerta kaikkiaan näytti olevan tulossa.

Useat vakuuttivat, ettei viljan hinta mitenkään ollut vaikuttanut yleiseen levottomuuteen. Nälänhätä oli ennemminkin vain tekosyy, jolla voitiin kansaa kiihoittaa. Tiedettiin yleisesti, että yliopistot, nuorempi kirjailija- ja sanomalehtimiespolvi, vieläpä kokonaiset sotajoukko-osastotkin olivat täynnä sosialistista henkeä. Todennäköistä oli, että sosialistit ja kirkon kannattajat olivat yhtyneet hallitusta vastaan aikoen sitten saavutettuaan päämääränsä kääntyä toistensa kimppuun taistellakseen keskenään ylivallasta. Tämän mielipiteen kannattajat arvelivat, että hallituksen olisi ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, ja heidän mielestään oli hyvin typerää hankkia ravintoa roskaväelle alentamalla dazziota. Toiset taas arvelivat, että hallituksen olisi jo kauan sitten pitänyt poistaa se, ja heidän mielestään oli aivan kohtuullista, että etelämaakuntien väestö oli noussut vaatimaan oikeuksiaan. Tähän tapaan pohdittiin onnettomien napolilaisten tilaa kaikissa Rooman vieraskutsuissa; ja kaupungissa oleskelevat ulkomaalaiset saivat siitä erittäin hauskan ajanvietteen.

Mutta Marcia Copley kuuli sangen vähän yhä lisääntyvistä levottomuuksista. Hän ei lukenut sanomalehtiä, eikä hänen setänsä puhunut kotona mitään päivän kysymyksistä. Hänestä oli vastenmielistä tarpeettomasti pohtia noita asioita eikä hän sen lisäksi halunnut väitellä niistä veljentyttärensä kanssa. Kotona hän oli sangen vähän, sillä hän työskenteli luonteenomaisella tarmollaan 'Ulkomaalaisen avustustoimikunnan' asioissa, viettäen suurimman osan ajastaan Roomassa. Marcian katseluhalu oli äkkiä lauhtunut tuon iltapäivän jälkeen Tre Fontanessa. Hän oli käynyt kaupungissa vain kerran, ja silloinkin vain ostamassa Gervasiolle vaatteita. Roystonit olivat sillä kertaa olleet poissa, kun hän oli käynyt heitä tapaamassa hotellissa, ja hänen pettymyksentunteeseensa sekaantui hyvä annos mielihyvääkin, kun hän, jättäen käyntikorttinsa, vetäytyi taas takaisin Villa Vivalantin yksinäisyyteen.

Hän ei ollut perinpohjin eritellyt tunteitaan, mutta hän tunsi vaistomaista pelkoa, ajatellessaan kohtaavansa Paulin. Tuo pelko ei ollut kuitenkaan mikään epämiellyttävä tunne. Luostarikohtaus oli monet kerrat palautunut hänen mieleensä, ja usein lensivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Mitä sanoisi Paul ensi kerralla? Puhuisiko hän taas samasta asiasta, vai jättäisikö hän tuon illan rauhaan ja antaisi kaiken olla kuin ennen? Marcia toivoi jälkimmäistä. Heidän suhteensa tulisi sen kautta niin erikoiseksi, ja Marcia ei vielä sillä hetkellä ollut valmis tekemään päätöstään.

Paulkin puolestaan pohti samaa kysymystä. Asia ei kehittynyt niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Marcialla ei ilmeisesti ollut aikomusta käydä Roomassa, eikä hän itse keksinyt mitään sopivaa syytä mennäkseen huvilalle. Hänen synkät aavistuksensa olivat käyneet toteen. Kärsimysviikon viettivät Roystonit vielä kaupungissa, huvitellen itseään kaikenkaltaisilla kirkonkäynneillä. Seuratessaan tätiään kirkosta kirkkoon (Rooman läheisyydessä niitä on kolmesataaseitsemänkymmentäviisi, ja Paul väitti heidän käyneen niissä kaikissa yhden viikon ajalla) hän mietti miettimistään, mitä Marcia mahtoi hänestä ajatella. Toisinaan hän pelkäsi olleensa liian hätäinen, toisinaan taas arveli, ettei ollut ollut kylliksikään.

Eräänä päivänä käväisivät Paulin täti ja molemmat serkut pikimmältään huvilalla ja kertoivat sieltä palattuaan, että Marcia oli hankkinut itselleen ottopojan ja koiran ja oli nyt innokkaissa kasvatuspuuhissa. "Puhuiko hän mitään minusta, Madge?" kysyi Paul peittelemättä.

"Hän sanoi, että sinä olet hyvin nenäkäs otus", kertoi Margaret; ja vastaukseksi Paulin hämmästyneeseen ilmeeseen hän lisäsi armollisesti: "Ei sinun kannata olla niin itserakas, että luulet hänen puhuneen jotain sinusta. Hän ei edes maininnut sinun nimeäsikään."

Paul huoahti miettiväisenä: "Ah!" Marcia ei ollut maininnut hänen nimeänsäkään. Se ei ollut niinkään paha merkki; siinä tapauksessa tyttö ajatteli häntä. Jos hän kerran ei rakastanut toista — ja Paul oli kyllin itserakas luottaakseen tytön sanoihin — niin ei mikään edistänyt Paulin asiaa paremmin kuin yksinäisyydessä vietetty viikko Sabine-vuoristossa. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, sekä entisestä että nykyisestä, että Italian kevät oli voimakas sydämen kiihoitin.

Kärsimysviikon tiistaina Mrs. Royston hiukan vapautui hengellisestä innostaan ja huomasi, ettei hän ollut nähnyt Marciaa kokonaiseen viikkoon, ja että heidän niin pian kuin paastonaika olisi ohi, täytyisi kutsua Copleyn perhe aamupäiväaterialle hotelliin.

"Minkävuoksi täytyy odottaa paastonajan loppua?" kysyi Paul. "Eihän sitä tarvitse tehdä viralliseksi. Sehän voi olla aivan yksityisluontoinen. Jos heidät kutsutaan torstaiksi, voimme mennä kaikki yhdessä iltajumalanpalvelukseen Pyhän Pietarin kirkkoon. Marcia Copley viettää ensimmäistä pääsiäistään Roomassa ja hän olisi varmaan halukas lähtemään kirkkoon."

Niinpä saapui huvilalle keskiviikkoaamuna kutsukirje, jossa Copleyn perhe — Gerald mukaanluettuna — kutsuttiin seuraavana päivänä aamiaispäivällisille Roystonien luo Roomaan. Torstaiaamuna tuli myöntävä vastaus, ja tuntia myöhemmin saapuivat kutsutut itse — lukuunottamatta Geraldia — Hotel de Londres et Paris'hin.

Ateria kului hupaisesti. Paul oli loistavimmalla tuulellaan ja hän tapasi pöytäseurasta vastakaikua mielialalleen. Marcia katseli tyydytyksen tuntein setäänsä, joka viime aikoina oli ollut niin vakava, mutta nyt lasketteli nauraen sukkeluuksia nuoren miehen kanssa. Marcia omisti mielestään jonkunlaisen erikoisoikeuden Pauliin, vaikka hän ei sitä oikein itselleenkään myöntänyt, ja hän oli hyvillään, kun Paul herätti mieltymystä ympäristössään. Marcia istui hänen vieressään pöydässä ja silloin tällöin, kesken naurun ja lörpöttelyn, tyttö saattoi huomata hillityn sävyn hänen äänessään. Niin kauan kuin he olivat toistensa seurassa eikä Paul voinut johtaa keskustelua arempiin asioihin, piti Marcia heidän keskinäistä seurusteluaan erittäin tyydyttävänä.

Ponnistuksistaan huolimatta Paul ei saanut tilaisuutta kahdenkeskiseen oloon Marcian kanssa sinä iltapäivänä. Aina oli toinen serkuista tiellä. Mr. ja Mrs. Copley lähtivät kotiin heti aterian päätyttyä, sillä he olivat jo ennen nähneet Pyhän Pietarin kirkon iltajumalanpalveluksen. Heidän lähtiessään lausui Mr. Copley Mrs. Roystonille:

"Uskon veljentyttäreni teidän huostaanne ja toivon, että ette päästä häntä näkyvistänne, ennenkuin jätätte hänet minun käsiini iltajunalle. En haluaisi enää sellaisia kepposia kuin tässä taannoin." Ja Marcian harmiksi kerrottiin seikkailu, jonka kautta Marcellus ja Gervasio tulivat pelastetuiksi, yksityiskohtiaan myöten. Tietämättä itsekään miksi, olisi hän toivonut, että kertomus hänen hoidokkiensa alkuperästä olisi jäänyt tuntemattomaksi.

Paulin kasvot synkistyivät hieman. "Alan tuntea yhä enemmän vastenmielisyyttä Sybertiä kohtaan", lausui hän hiljaa.

Marcia nauroi. "Olisittepa nähnyt hänet! Hän ei puhunut sanaakaan minulle koko junamatkalla. Hän istui käsivarret ristissä rinnalla ja otsa rypyssä aivan kuin — Napoleon Moskovan luona."

Paulin kasvot kirkastuivat jälleen. "Oi, minä alan sittenkin pitää hänestä", hän selitti.

* * * * *

Kellon lähestyessä viittä sinä iltapäivänä näyttivät kaikki kaupungin ajoneuvot ohjaavan kulkunsa Ponte Sant' Angeloon päin. Satunnainen katselija ei olisi saattanut arvata uskonnollisten menojen olevan kaiken tämän hämmingin aiheuttajana. Kapeat kadut sillan toisellapuolen olivat tupaten täynnä väkeä, joka etanan vauhdilla pääsi eteenpäin liikkumaan. Roystonien seurue, joka oli asettunut kaksiin vaunuihin, eksyi tässä hälinässä toisistaan. Marcia, Margaret ja Paul ajoivat yhdessä, joutuivat tungokseen kapealla Borgo Nuovolla ja saapuivat Pyhän Pietarin kirkon edustalle pyörät melkein kiinnitakertuneina erään kardinaalin vaunuihin. Molempien ajajat lausuivat jotakuinkin karkeita kohteliaisuuksia toistensa ohjaustaidosta. Kardinaali pisti lempeän nuhtelevaisesti päänsä vaunun ikkunasta ja amerikkalaiset nauroivat hilpeästi tilanteelle. Tarkastettuaan heitä hetkisen, hymyili kardinaalikin ja kaikki neljä nousivat vaunuista ja astuivat jalkaisin kirkonpihan poikki, jättäen ajurinsa kaikessa rauhassa irroittamaan vaunuja toisistaan. Kardinaali osoittautui erittäin sydämelliseksi ihmiseksi, ja kun he erosivat leveiden portaiden luona, ojensi hän kätensä ystävällisesti hymyillen, ja hetkisen epäröityään vastasivat amerikkalaiset totisina hänen kädenpuristukseensa.

"Olisikohan meidän pitänyt suudella hänen kättään?" kysyi Marcia. "Olisin kyllä tehnyt sen, mutta en tiennyt kuinka se tapahtuu."

Paul nauroi. "Hän tiesi, ettemme ole oikeauskoisia. Ei kukaan harras katolilainen voisi nauraa, kun on kaatamaisillaan kardinaalin vaunun kadulla."

He seisoivat pääovella etsien Mrs. Roystonia ja Eleanoria ja katsellen hyökyaallon tavoin ohivirtaavaa ihmisjoukkoa. Paul vaati itsepintaisesti, että he menisivät sisään odottamatta toisia, mutta Marcia tahtoi yhtä itsepintaisesti jäädä ulos. Hän oli mielestään paremmin turvattu suuressa joukossa.

Ihmeekseen huomasivat he Mrs. Roystonin tulevan heitä kohti kantaen sylissään pientä saranatuolia ja hänen jälessään astuskeli Eleanor kummassakin kädessään samanlainen tuoli.

Mrs. Roystonin kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi heidät.

"Rakkaani, pelkäsin jo kadottaneeni teidät", hän läähätti. "Muistimme juuri sillalle saapuessamme, ettei meillä ollut ainoatakaan tuolia mukanamme, ja sen vuoksi meidän oli palattava hakemaan niitä. Paul, sinun olisi pitänyt huolehtia niistä. Luulen, että meidän on nyt parasta kiiruhtaa sisään, jotta saamme hyvät paikat."

Paul otti kärsivällisesti tuolit huostaansa ja seurasi naisia heittäen Marciaan katseen, joka näytti kysyvän: "Onko maailmassa toista niin mallikelpoista veljenpoikaa ja gentlemania kuin minä?"

Vain kärsimysviikon torstaina pidetään Pyhän Pietarin kirkossa iltajumalanpalvelus. Tuo suuri kirkko tuntuu silloin vielä avarammalta, autiommalta ja juhlallisemmalta kuin muulloin. Silmä ei eroita korkeata kupoolia, joka on hämärän peitossa. Pitkä keskilaiva tuntuu ulottuvan loppumattomiin ja sivukappelit näyttävät laajenevan, kunnes ne ovat kuin pieniä kirkkoja itsekukin. Pylväsrivit kohoavat korkeuteen kadoten hämärään. Mitä silmä ei voi erottaa, sen loihtii mielikuvitus esiin, ja avara kirkko ikäänkuin kasvaa ja laajenee ja näyttää ojentelevan käsivarsiaan sulkeakseen koko kristikunnan helmaansa. Tuona iltana se kätki sisäänsä koko Rooman — ylhäisön niinkuin alhaisonkin, italialaiset samoin kuin ulkomaalaisetkin, uskovaiset yhtä hyvin kuin nekin, jotka vain nähdäkseen olivat sinne saapuneet, hartaudenharjoittajat ja huvittelijat — kaikki vastaanotti Pyhän Pietarin kirkko yhtä puolueettomasti.

Ulkona seistessä oli näyttänyt siltä, kuin koko kaupunki olisi virrannut sisään avonaisista ovista; mutta kirkko oli vielä kutakuinkin tyhjä. Kun he astuivat leveätä keskikäytävää hämärän varjossa, kääntyi Marcia rinnallaan kulkevan nuoren miehen puoleen.

"Aluksi ei minusta Pyhän Pietarin kirkko ollut mitään verrattuna Milanon ja Kolumbian katedraaleihin — mutta se onkin kuin koko Rooma itse — se kasvaa ja kasvaa kunnes —"

"— se käsittää koko maailman", täydensi Paul.

Mrs. Royston asetti saranatuolinsa pronssikatoksen suojaan ja istuutui.

"Saimme mainion paikan", hän lausui ristien kätensä. "Emme ole liian lähellä kuoria, mutta kuulemme kuitenkin hyvin ja näemme erinomaisesti alttaritoimitukset ja pyhäinjäännökset." Hän puhui aivan kuin olisi valinnut istuinpaikkaa johonkin teatterinäytäntöön.

Silloin tällöin heidän ohitseen kulki joko Marcian tai Roystonien tuttuja, jotka pysähtyivät hetkeksi juttelemaan, mutta jatkoivat sitten matkaansa jättäen paikkansa toisille. Kun taas eräs seurue hyvästeli heitä hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen, kääntyi Marcia Paulin puoleen, joka seisoi hänen vieressään.

"On tosiaan kauheata", hän lausui, "millä tavalla ulkomaalaiset isännöivät Roomassa. Tätä voisi aivan luulla lähetystön vastaanottohuoneeksi. Jos minä olisin paavi, panisin Pyhän Pietarin kirkon ovelle ilmoituksen: 'Pääsy kielletty ulkomaalaisilta.'"

"Niin, mutta Pyhän Pietarin kirkkoon nähden ei ole olemassa mitään ulkomaalaisia; se kuuluu kaikille kansallisuuksille."

Marcia hymyili nuorukaiselle ja kääntyi pois päin. Kun hän käänsi päänsä, hän huomasi ihmismeren keskellä eräät kasvot, jotka tähystivät häneen päin silmissä uteliaan ilveilevä ilme. Ne olivat keski-ikäisen naisen kasvot, eivät erittäin kauniit, mutta mielenkiintoisen ja älykkään näköiset. Marciasta ne näyttivät hyvin tutuilta, ja kun hän katseli niitä hetkisen, vaihtui niiden ilveilevä ilme ystävällisen tutunomaiseksi. Nainen hymyili, tervehti ja jatkoi matkaansa. Marciakin kumarsi vaistomaisesti, ja samassa välähti hänen mieleensä kuka tuo henkilö oli. Hän oli kirjailijatar, 'Rooman innokkain kielikello', jonka hän oli tavannut teekutsuissa jo monta viikkoa sitten. Hän oli aivan unohtanut oudon ystävänsä ja kääntyi nyt Paulin puoleen tiedustellakseen hänestä enemmän. Paul keskusteli paraillaan tätinsä kanssa ja ennenkuin Marcia ehti uudistaa kysymyksensä, kävi kuin humahdus yli kirkon ja kaikki muu unohtui, kun 'Misereren' ensimmäinen kuoro täytti sävelillään kirkon.

Oli yhä hämärtynyt, ja korkea valkoinen kupooli hohti epäselvästi tumman ihmismeren yläpuolella. Kirkkokuoron laulu kaikui yhä valtavampana juhlallisin sävelin, ja kirkkaana erottautui 'Paavin satakielen' huilumainen sopraano yli kaikkien muiden. Ja kuin hillittynä säestyksenä musiikkiin kuului kolmituhantisen kuuntelijajoukon hiljainen kuiskailu, ikäänkuin rantatyrskyjen etäinen kohina.

Alttarin kynttilät loistivat himmeinä päiden yläpuolella. Jumalanpalveluksen kestäessä ne sammuivat toinen toisensa jälkeen. Noin puolen tunnin kuluttua alkoi odottaminen ja jännitys käydä rasittavaksi. Ihmisjoukko yhä tiheni ja Margaret Royston kurotteli kaulaansa, yrittäen turhaan laskea, miten monta kynttilää vielä paloi. Paul vastaili omasta päästään tädilleen, mitä kaikki menot tarkoittivat. Margaret kääntyi Marciaan päin.

"Nykäise tuota nuorta pappia minun edessäni", hän kuiskasi, "ja kysy italiankielellä kuinka monta kynttilää vielä palaa."

Nuori pappi, joka kuuli sanat, kääntyi huvitettuna ympäri, kohottautui kohteliaasti varpailleen nähdäkseen alttarille, ja vastasi englanninkielellä, että niitä oli vielä kolme.

"Kiitos", sanoi Margaret; "en aavistanut, että osasitte englantia."

"Olen syntynyt New Yorkissa."

"Todellako?" nauroi tyttö, ja nyt ryhdyttiin yhdessä vertailemaan Hudson- ja Tiberjokien ansioita.

Hän osoittautui erittäin ystävälliseksi, selittäen tarkasti kaikkien menojen merkityksen ja eri vertauskuvien tarkoituksen. Mrs. Royston katseli moittien veljenpoikaansa, jonka jutut nyt osoittautuivat kokonaan totuudesta poikkeaviksi.

"Eihän täti mitenkään voi vaatia, että minä tietäisin niin paljon kuin oikeat asiantuntijat", hän huomautti vähääkään punastumatta. "Minun selitykseni olivat joka tapauksessa taiteellisemmat kuin hänen; ja vaikka ne eivät olisikaan totuudenmukaisia, niin pitäisi niiden ainakin olla."

Lopulta oli viimeinenkin kynttilä sammunut ja hetken aikaa vallitsi täysi pimeys suuressa kirkossa. Sitten ääni, joka muistutti etäistä ukkosen jyrinää, oli kuvaavinaan esiripun repeämistä, ja samassa silmänräpäyksessä syttyivät valot kaikkiin holveihin, laivoihin ja kupooleihin. Kardinaalit, kuorolaulajat ja papit kulkivat pitkässä juhlakulkueessa pääalttarille, jota sanottiin "Maailman alttariksi".

Marcia seisoi alttarikehyksen luona tarkastellen heidän kasvojaan, kun he kulkivat hänen ohitsensa. Niissä oli niin ajatteleva, henkevä ja ystävällinen ilme, että Marcian kunnioitus tuota suurta voimaa — kristikunnan suurinta — kohtaan kasvoi sinä hetkenä. Häntä melkein hävetti olla pelkkänä katselijana. Hän katseli talonpoikaiskasvoja ympärillään ja mietti miten tyhjän tyhjää heidän elämänsä olisikaan ilman tätä kirkkoa, jossa he saivat nauttia sitä ainoata iloa, jota he saattoivat itselleen toivoa.

Kun alttarin öljyllä ja viinillä voiteleminen oli loppuunsuoritettu, toivotti nuori pappi heille hyvää yötä ja lähti. Hän ei voinut odottaa pyhäinjäännöksien näyttämistä, sillä heidän luostarissaan oli illallinen kello seitsemältä. Hän lisäsi kuitenkin nopeasti nähdessään hymyn leikkivän Margareten huulilla: "Ei silti, etteivät ne olisi todellisia pyhäinjäännöksiä, mutta olen nähnyt ne jo monet kerrat ennen."

Pyhäinjäännökset asetettiin kansanjoukon nähtäväksi Pyhän Veronican parvekkeelle korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Hiukan naurahtaen kuiskasi Paul Marcialle:

"Ettekö usko, että ystävämme kardinaali olisi tyytyväinen, jos hän näkisi kerettiläisensä kumartelevan Pyhän Veronican nenäliinaa? Katsokaahan", hän lisäsi, "tuota talonpoikaisvaimoa sinisine hameineen ja tummanpunaisine huiveineen. Hän on varmaan taivaltanut viisikymmentä mailia pikku lapsi pussissa hihnalla selkään köytettynä. Hän kai arvelee, että lapselle koituu onnea elämänsä varrelle, kun se näkee edes vilahduksen pyhän ristin kappaleesta."

Marcia katseli naista, joka seisoi hänen vieressään, ja puvusta päättäen näytti olevan pyhiinvaeltaja Abruzzista. Kasvot kirkkaina hän katseli pienelle parvekkeelle, jossa pappi näytteli kuuluisaa pyhäinjäännöstä. Hänen käsivarsillaan lepäsi pienokainen, jonka kasvoja hän myös koetti kääntää ylöspäin samalla mumisten rukouksia sen korvaan. Marcia antoi katseensa kulkea yli koko ihmisjoukon, hetkiseksi oli köyhien pyhiinvaeltajaparkojen ylöspäinkäännetyt, työn ja puutteen leimaamat kasvot sulaneet pyhään kunnioitukseen. Sitten kohotti Marcia katseensa jälleen parvekkeelle, jossa valkopukuinen pappi piteli korkealla päänsä yläpuolella hopeista ristiä, johon Pyhän Pietarin kirkon kallein pyhäinjäännös, pieni kappale Kristuksen ristiä, oli sijoitettu. Valo lankesi suoraan pienelle parvekkeelle; jokainen silmä alhaalla oli siihen kiintynyt. Pappi oli lihava, punakka ja hänen liikkeensä olivat teatterimaiset. Koko toimitus tuntui teatterimaiselta. Marcian tunteet vaihtuivat nopeasti. Pari minuuttia aikaisemmin katsellessaan kardinaalien juhlakulkuetta, hän oli ollut valmis tunnustamaan menojen henkisen merkityksen; nyt hän näki enää vain niiden ulkonaisen puolen. Tämä oli pelkkää näyttelemistä, petkuttamista, jolla tahdottiin sokaista köyhää kansaa. Tämä kirkko oli ainoa, mitä he omistivat elämässään, ja mitä se oikeastaan teki heidän hyväkseen? Voiko Pyhän Veronican nenäliina tai kappale Kristuksen ristiä millään tavalla ilahduttaa heidän elämäänsä? Italian talonpojille tarjottiin taikauskoa eikä mitään uskontoa.

Hän katseli taas valtavan ihmismeren ylöspäin käännettyjä kasvoja ja pudisti päätään. "Miten säälittävää!" hän huudahti.

"Miten viehättävää!" puheli Paul.

"Tuo pappi tuolla ylhäällä tietää aivan hyvin, että hän petkuttaa kansaa, ja kuitenkin hän on niin totinen kuin hän itse vahvasti uskoisi pyhäinjäännöksiin. Kirkko on vielä toivottoman keskiaikaisella kannalla."

"Siinähän onkin juuri kirkon kauneus", huomautti Paul. "Se on yhä keskiaikainen, vaikka koko muu maailma on niin kokonaan yhdeksännentoista vuosisadan kahleissa. Katselen mielelläni näitä talonpoikia, jotka uskovat Pyhän Veronican nenäliinaan ja Pyhän Bambinon parantavaan voimaan. Minusta se on kaunis uskonnäyte maailmassa, jossa usko alkaa tulla vanhanaikaiseksi. En voi moittia pappeja siitä, että he ylläpitävät sitä. Se on kuin vastalause ajan hengelle. He kuuluvat niihin harvoihin taiteilijoihin, joita on jäänyt jälelle. Jos olisin pappi, opettelisin taikatemppuja ja lisäisin pyhäinjäännösten vaikutusta esimerkiksi jollakin ihmeellä."

"Se vain yllyttäisi taikauskoa."

"Jos otatte heiltä heidän taikauskonsa niin riistätte heidän viehättävimmän luonteenominaisuutensa."

"Te ette välitä mistään muusta kuin viehättävyydestä!" huudahti Marcia puoleksi pilkallisesti.

Paul ei vastannut. Jumalanpalvelus oli päättynyt, ja ihmisjoukko alkoi virrata kirkosta ulos. Hekin tunkeutuivat eteenpäin oikeanpuoleiselle ovelle päin, jonka läheisyydessä vaunut odottivat. Paul toimi taidolla niin, että ihmisjoukko erotti heidät muista seurueen jäsenistä.

"Minäpä kerron teille, mistä välitän eniten tässä maailmassa", hän kuiskasi Marcian korvaan, kun he raivasivat itselleen tietä pylväistössä. "Minä välitän teistä."

Marcia huomasi hänen tarkoituksensa liian myöhään ja katseli tyytymättömän näköisenä taakseen. Toisia ei näkynytkään liikkuvan ihmismeren keskellä.

Paul näki hänen katseensa ja sanoi nauraen: "Te näytätte pitävän hyvää huolta siitä, ettemme jää kahdenkesken, eikö totta?"

Marcia yhtyi nauruun. "Aivan niin", hän myönsi suoraan; "sitä juuri koetankin."

"Ei se haittaa. Minun aikani koittaa vielä kerran, te ette voi sille mitään." Hän kosketti kädellään tytön kättä puristaen sitä voimakkaasti. "Tulkaa tännepäin, että pääsemme pois ihmisjoukosta." He tunkeutuivat sivummalle ja vetäytyivät erääseen nurkkaukseen korkean pylvään suojaan. Ihmisjoukko virtasi heidän ohitseen ja laskeutui alas rappusia kuin joki, joka mereen tullessaan laajenee leveämmäksi. Kirkonpiha heidän allaan oli mustanaan touhuavia ihmisiä ja liikkeellä olevia ajoneuvoja. Vatikaani näytti tummalta rykelmältä yön pimeydessä ja sen sadat ikkunat hohtivat kirkkopihan lyhtyjen lepattavassa valossa kuin suuren mustekalan silmät. Jonakin toisena hetkenä Marcia olisi uteliaana tutkinut palatsia. Hän olisi kummissaan keksinyt jossakin noista synkistä ikkunoista paavi Leon miettiväisenä tarkastelemassa palvojien joukkoa, joka palasi kirkosta. Mitähän mahtoikaan paavin mielessä liikkua nähdessään kolmikymmentuhantisen ihmisjoukon kulkevan hänen palatsinsa ohitse vapaasti koteihinsa, samalla kuin hän itse ei saanut astua oman kynnyksensä yli? Jonakin toisena hetkenä hän olisi huvikseen pohtinut tätä kysymystä, mutta tällä kertaa hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Paul piteli yhä hänen kättään omassaan.

Hän asettui tytön eteen, selin ihmisjoukkoon. "Oletteko ajatellut sitä, mitä minä kysyin teiltä?"

Oliko hän ajatellut! Muuta hän ei ollut tehnytkään. Hän katsahti moittien Pauliin. "Älkäämme puhuko siitä. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä epäselvemmäksi se käy minulle."

"Se on onneton asiain tila. Ehkä minä voin auttaa teitä päätöksen tekemisessä. Ettekö jonain kauniina päivänä, ehkä piankin, voisi rakastua minuun, Marcia?"

"Minä — minä en tiedä."

Paul kumartui tytön puoleen, aivan lähelle. Marcia vetäytyi erilleen hänestä, kauemmaksi pylvään varjoon. "Tuolla ovat toiset!" hän huudahti, nähdessään Eleanorin pään toisia ylempänä. Hän koetti vetää kätensä irti.

"Mitä heistä. Kestää ainakin kolme minuuttia, ennenkuin he ehtivät tänne. Teillä on tarpeeksi aikaa vastata minulle."

"Hyvä Paul — ei nyt", kuiskasi Marcia.

"Milloin sitten?" kysyi Paul itsepintaisesti pitäen yhä lujasti hänen kädestään kiinni. "Ensi kerrallako kun tapaan teidät?"

"Niin — ehkä", vastasi tyttö ja kääntyi toisten puoleen.

XII Luku.

Pääsiäistä seuraava viikko oli sateinen ja ikävä. Silloin ei ollut huvilassa hauskaa, sillä se oli rakennettu kauniita ilmoja silmällä pitäen. Kiviset muurit imivät kosteutta, ja siitä tuli huoneiden ilma hautaholvimaiseksi. Mr. Copley, joka miehen tavoin ei piitannut kurasta ja vedestä, pääsi pakenemaan kotinsa kosteata ilmanalaa matkustamalla joka päivä lähetystöön, joka aina veti häntä puoleensa. Mutta hänen vaimonsa ja veljentyttärensä, jotka enemmän huolehtivat tukkalaitteistaan ja puvuistaan, olivat pahan ilman vankeja, ja kun sitä oli kestänyt kolme päivää, kääntyi Mrs. Copleyn puhe alituisesti malariaan.

Marcia, joka kerta kaikkiaan piti huvilasta, teki parhaansa puolustaakseen sitä yleisen epäsuopean mielialan vallitessa. Hän kulutti aikansa telmimällä Geraldin, Gervasion ja Marcelluksen kanssa avarissa huoneissa tai väristen omassa kamarissaan tulisijan ääressä, joka oli täynnä kivihiiliä. Ulkona tippuivat laakeripuut vettä virtanaan ja suihkulähde lorisi lakkaamatta. Hän luki kirjaa "Egoisti", ja se olikin Marcian kaltaiselle nuorelle naiselle erittäin hyödyllistä luettavaa. Se sai hänet epäröimään. Hän tiesi, ettei Paul Dessart ollut ensinkään suurenmoisen Sir Willoughbyn kaltainen. Hänestä ei ollut oikein vertailla heitä toisiinsa, mutta hän teki sen kuitenkin.

Kun hän seisoi ikkunansa ääressä katsellen sateen uuttamaa Campagnaa, mietti hän miettimistään tilannetta, mutta tuli yhä epävarmemmaksi. Paul oli mielenkiintoinen, puoleensavetävä ja kuten hänen setänsä sanoi "dekoratiivinen", mutta oliko hän enempää vai oliko siinä jo kylliksi? Saisiko hän katua, jos hän antaisi Paulille kieltävän vastauksen? Vai joutuisikohan hän ehkä enemmän kärsimään, jos myöntyisi? Tällaiset ajatukset askartelivat hänen mielessään, kun hän kuunteli sateen ropinaa; ja huolimatta miettimisestään, hän kulki kuin kehässä lopettaen aina siihen mistä oli alkanut.

Pääsiäisviikon jälkeinen maanantai valkeni taas kirkkaana ja kauniina. Auringonvalo tulvi sisään idän puoleisista ikkunoista, kun Marcia aamulla avasi silmänsä, ja iloisen lintukuoron äänet tervehtivät häntä ensimmäiseksi. Hän hypähti istumaan vuoteessaan ja katseli ulos, jossa kaikki oli kuin uudelleen elpynyt eloon, ja hänestä tuntui kuin kaikki sekavat ajatukset olisivat kadonneet sateen mukana. Ei hän nyt ollut selvempi päätöksestään kuin edellisenäkään päivänä, mutta nyt hän tyytyväisin mielin siirsi ratkaisun tuonnemmaksi. Kuullessaan kavioiden kapsetta ikkunansa alta hän päätteli, että setä oli lähtenyt asemalle. Hänen poissaollessaan samoinkuin silloin, kun talossa ei ollut vieraita, oli Marcian ja Mrs. Copleyn tapana syödä ensimmäinen aamiainen omissa huoneissaan. Niinpä hän nytkin kuullessaan setänsä ratsastavan pois pukeutui keveään aamupukuun ja nautti kahvinsa pikkuleipineen ja marmelaadeineen pienen pöydän ääressä parvekkeella. Oli jo myöhäinen, kun hän tapasi tätinsä ulkoparvekkeella.

Mrs. Copley kohotti katseensa mutkikkaasta kirjailutyöstään. "Hyvää huomenta, Marcia", hän lausui vastaten tytön tervehdykseen. "Niin, eikö olekin helpottavaa nähdä taas hiukan auringonpaistetta! — Minulla on sinulle muuan yllätys", hän lisäsi.

"Mikä yllätys?", kysyi Marcia. "Syntymäpäiväni on vasta kahden viikon kuluttua. Mutta mitä siitä, yllätykset ovat aina tervetulleita. Mikä se on?"

"Ei se ole mikään kovin suuri yllätys; se on vain omiaan tuomaan hiukan vaihtelua näiden neljän sadepäivän yksitoikkoisuuteen. Sain tänään kirjelapun Mrs. Roystonilta. Sen olisi pitänyt tulla jo eilen, mutta oli niin märkää, ettei Angelo käynyt postissa." Hän pysähtyi siihen alkaen penkoa silkkilankakoriaan. "Luulin sen olevan täällä, mutta eipä haittaa. Hän kirjoitti, että he olivat kokonaan muuttaneet suunnitelmiaan nykyisten kauheiden mellakoitten tähden. Napolissa he eivät aio ensinkään käydä, vaan menevät sen sijaan pohjoiseen päin noin viikon kestävälle matkalle Assisiin ja Perugiaan. Hän kirjoitti minulle lausuakseen jäähyväiset ja kertoakseen, että he palaavat takaisin Roomaan sinun kutsuihisi; he tosin pelkäävät, että eivät ehdi olla meidän luonamme kuin pari kolme päivää, sillä suunnitelmien muutos saa aina aikaan kiirettä. He lähtevät keskiviikkona."

"Sepä oli ikävää", lausui Marcia, mutta huoahti samalla helpotuksesta. Paul menisi arvatenkin heidän seurassaan; joka tapauksessa ei hänen tarvitsisi ainakaan tavata häntä; ja Marcian pelkäämä hetki siirtyisi tuonnemmaksi. "Mutta mikä se yllätys sitten oli?" hän tiedusteli.

"Ah niin, yllätys!" nauroi Mrs. Copley. "Olin sen kokonaan unohtaa. Pelkäsin, että heidän mielestään olisi epäkohteliasta, etten vastannut kirjeeseen vaikka en kylläkään saanut sitä ajoissa — niinpä pyysin setääsi käymään heidän luonaan hotellissa kutsumassa heidät kaikki yöksi tänne huvilalle. Mehän suunnittelimme ajelumatkaa juhlalle Genazzaroon huomenna, ja arvelin, että olisi hauska, jos he lähtisivät meidän mukaamme. Olen varma, että he olisivat siihen halukkaat."

Marcia istahti tuolille ja katsoi tätiinsä. "Tuleeko Mr. Dessart myös?"

"Tietysti kutsuin hänetkin. Mitä sitten? Ettekö te viihdy toistenne seurassa? Luulin sinun pitävän hänestä."

"Kyllähän niinä pidän; minä vain, hm — toivon — että olisin noussut aikaisemmin!" Hän naurahti puhuessaan. Tilanne oli itse asiassa sangen hullunkurinen. Hänen täytyi koettaa pelastaa se mikäli mahdollista. "Minä ehdottaisin, että lähettäisimme kutsukirjeen myöskin Mr. Benoit'lle Palestrinaan", hän lausui. "Hän oleskelee luullakseni siellä tämän viikon, ja olisi hauskaa, jos hänkin tulisi. Epäilen", hän lisäsi, "että hän hiukan harrastaa Eleanoria."

Renkipoika lähetettiin viemään kirjelippua, ja jonkun ajan kuluttua hän palasi takaisin kertoen tavanneensa herrasmiehen istumasta eräällä kivellä keskellä niittyä maalaamassa lampaan kuvaa; hän oli vienyt kirjeen perille ja toi samalla vastauksen siihen.

Vastaukseen oli muutamin ripein vedoin kuvattu nuori ranskalainen frakissaan, — käsi sydämellä paraillaan tervehtimässä molempia naisia, jotka vastaanottivat hänet hallin portailla, ja nurkkaan oli piirretty kello, joka osoitti kahdeksaa.

Marcia katseli piirrosta ja nauroi. "Tämä on tosiaan omalaatuinen vastaus, täti Katherine."

Mrs. Copley hymyili hyväksyvästi. "Hän tuntuu hyvin originellilta nuorukaiselta", hän myönsi.

"Luonnollisesti. Hänhän on Rooman kuuluisuus."

"Silloin kun ranskalaiset ovat miellyttäviä, he ovat vallan verrattomia; mutta jos he eivät ole, niin —". Hän ei löytänyt sanoja ja painui taas kirjailutyöhönsä.

Toisen aamiaisen aikana Marcia ilmoitti melkein toivorikkaalla äänellä, että hän epäili tulisivatko Roystonit ensinkään.

"Minkätähden he eivät tulisi?" kysyi täti.

"Heidän palvelijansa on lähtenyt pois, eikä heillä ole ketään apulaista pakkauksessa. Jos he tulevat tänä iltana tänne huvilalle, eivät he valmistu keskiviikkona lähtemään Perugiaan. Mrs. Royston ei sitäpaitsi mielellään ryhdy mihinkään hetken mielijohteesta. Hän tahtoo jo viikkoa ennen tehdä suunnitelmansa ja sitten noudattaa sitä. Olen aivan varma, että he eivät tule", hän lisäsi naurahtaen. "Mr. Benoit tulee lopulta olemaan ainoa vieras."

"Olen jo määrännyt päivällisen kello kahdeksaksi!" lausui Mrs. Copley liikuttavalla äänellä. "Ajattelin vielä ajella kreivittären luo iltapäivällä ja kutsua hänetkin meille."

"Oi ei, täti Katherine! Minä pyydän, ettet kutsuisi häntä tänä iltana. Jos vain Roystonit tulevat, on seura aivan kyllin suuri ilman häntä; ja sitäpaitsi ei hänellä olisi erittäin hauskaa — Mr. Syberthän ei ole täällä."

"Kreivitär tulee tapaamaan meitä eikä Mr. Sybertiä", vastasi Mrs. Copley hiukan terävästi.

Marcia hymyili kaakaokuppinsa takaa, mutta ei sanonut mitään.

Kun aurinko keskipäivällä lämpimästi heloitti, seisoi Marcia ikkunansa ääressä ja tuijotti hajamielisenä kauas, vanhaan luostariin päin, koettaen urhoollisesti nyt vihdoinkin tehdä ratkaisunsa. Lopulta hän kääntyi pois kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään ja antoi Paul Dessartin rasittavine itsepintaisuuksineen mennä menojaan aina Kuolleen meren pohjaan saakka. Ei maksanut vaivaa kiduttaa itseään sillä; Mrs. Roystonin mieli ei ainakaan ollut tuuliviirin tavoin käännettävissä. Marcia uskoi varmasti, että he eivät tulisi.

Päivä oli ihana, raikas ja säteilevä sadeviikon jälkeen, ja Marcia päätti äkkiä lähteä pienelle ratsastusmatkalle pudistaakseen mielestään kaikki kiusaavat ajatukset. Hän otti ratsastuspukunsa esille ja veti kellonnuorasta niin lujasti, että koko talo kaikui sen äänestä ja sai Grantonin saapumaan paikalle juoksujalkaa, mikä ei juuri ollut sopusoinnussa hänen ikänsä ja arvokkuutensa kanssa.

"Ei mitään vaarallista", nauroi Marcia vastaukseksi kamarineitsyen pelästyneeseen ilmeeseen; "päätin juuri lähteä ratsastamaan ja ensimmäisessä tarmonpuuskauksessani soitin kovemmin kuin oikeastaan tarkoitin. On aina tärkeä tehtävä, Granton, ratkaista niinkin mitättömät asiat, kuin ratsastusretki on."

"Aivan niin, miss", myönsi Granton vähän epämääräisesti, polvistuessaan auttamaan ratsastussaapasta hänen jalkaansa.

"Mitenkä ihmeellä kuninkaan kaartisotilaat saavat saappaat jalkaansa?" Marcia kysyi.

"En tiedä, miss", virkkoi Granton kärsivällisesti.

Marcia nauroi. "Lähetä sana talliin Angelolle, että hän toimittaa hevoset kuntoon viidentoista minuutin kuluttua. Aion tehdä pitkän ratsastusmatkan ja minun täytyy heti lähteä."

"Aivan niin, miss."

" Heti ", huusi Marcia vielä hänen jälkeensä. Angelolle täytyi aina toistaa käsky. Hän oli italialainen eikä ollut vielä oppinut ajan arvoa.

Marcia sitoi huivinsa peilin edessä hyvin miehekkääseen solmuun, asetteli hatun huomattavasti vinoon ja ottaen piiskan ja hansikkaat lähti iloisena ulos hyräillen erästä hyvin yleistä napolilaista katulaulua.

"Jammo neappa, jammo ja… Funiclui funiculà."

Se päättyi rallatukseen; sanoja hän ei tuntenut. Portaiden päässä hän kohtasi Grantonin, joka seisoi mykkänä kärsivällisesti odottaen, milloin saisi tilaisuuden puhua.

Marcia lopetti laulunpätkänsä ja puhkesi nauruun. "No Granton, mikä on hätänä?"

"Angelo on vienyt master Geraldin ponyn Palestrinaan kengitettäväksi ja molemmat vaunut ovat ajossa, joten toiset palvelijat tarvitaan niihin, niin että ei ole ketään, joka tulisi teidän kanssanne ratsastamaan."

Marcian hymy vaihtui otsan rypistykseen. "Miten typerää! Ei Angelo saa mennä minnekään ilmoittamatta siitä."

"Mr. Copley on antanut hänelle määräyksen, että pony on kengitettävä;"

"Ei hän ole Mr. Copleyn renki; hän on minun."

"Aivan niin, miss", lausui Granton.

Marcia asteli hitaasti portaita alas vetäen otsansa yhä syvempiin ryppyihin. Hän tahtoi mennä ratsastamaan eikä mitään muuta sillä hetkellä. Hän arvasi edeltäpäin, että täti ehdottaisi, että hän ratsastaisi Tivoliin juomaan teetä kreivittären kanssa. Kauheinta mitä hän tiesi, oli ratsastaa tasaista hölkkää vaunujen vieressä; ja toiseksi kauheinta oli juoda teetä kreivittären kanssa.

Hän kuuli Mrs. Copleyn ja Geraldin äänet salista ja läheni ovea.

"Täti Katherine! Minä olen raivoissani! Nyt on vihdoinkin, neljän sadepäivän jälkeen tullut niin kaunista, että voisin mennä ulos ja olen aivan kuolla halusta päästä ratsastamaan. Mutta nyt on tuo onneton Angelo mennyt Geraldin ponyn kanssa pois, eikä ole ketään, joka voisi tulla hänen sijastaan minun mukaani. Sinun ei tarvitse ehdottaa minulle ratsastusta Tivoliin juomaan teetä kreivittären luona, sillä en kuitenkaan suostu siihen."

Hän päästi tämän vihanpurkauksen kynnykseltä. Astuessaan huoneeseen hän hämmentyi hiukan, kun näki Laurence Sybertin hitaasti nousevan tuoliltaan häntä tervehtimään — Sybert sattui aina olemaan saapuvilla silloin, kun Marcia esiintyi huonossa valossa. Hän kumarsi, kasvot kohteliaisuuden vuoksi totisina, mutta ärsyttävä hymyily ei piillyt kovinkaan pitkällä; ja katsoessaan häneen Marcia tunsi harmikseen punastuvansa korviaan myöten.

"Olen pahoillani Angelon vuoksi, kultaseni", lausui Mrs. Copley. "En tiennyt, että halusit mennä ratsastamaan tänä iltana. Mutta täällä on Mr. Sybert. Hän tuli tapaamaan setääsi, joka ei palaa ennenkuin illalla. Mr. Sybert varmaan mielellään lähtee kanssasi."

Marcia heitti tätiinsä silmäyksen, joka tuntui sanovan, "Oh, täti Katherine, odotahan, kun joudumme kahdenkesken!"

"Tosiaan, Miss Marcia, täytän mielelläni uskottoman Angelon paikan", hän vakuutti äänellä, joka ei tytön mielestä osoittanut ainakaan liikaa intoa.

"Kiitoksia paljon, Mr. Sybert", hän vastasi lempeästi hymyillen; "te olette erittäin ystävällinen, mutta en tahtoisi vaivata teitä. Täti Katherine haluaisi lähteä teidän kanssanne tervehtimään kreivitärtä."

"Jos sallitte, Miss Marcia, niin ratsastan sensijaan teidän kanssanne; sillä vaikka muuten erittäin mielelläni menisin Mrs. Copleyn kanssa tervehtimään kreivitär Torrenieriä, niin en haluaisi ajaa toistamiseen samaa tietä, tulin nimittäin juuri Tivolista."

"Te olette kauhean ystävällinen, mutta en todellakaan halua ratsastamaan. Olin vain harmissani Angelolle, joka lähti pois puhumatta mitään."

"Marcia", huomautti Mrs. Copley, "tuo ei kuulosta kohteliaalta."

Sybert nauroi. "Ei mikään, Miss Marcia," hän selitti, "tuota minulle tänä iltana suurempaa huvia kuin ratsastusretki teidän seurassanne; ja teidän luvallanne —" näin sanoen hän painoi soittokelloa.

Marcia kohautti olkapäitään ja antoi määräyksen Pietrolle, joka saapui huoneeseen.

"Vie sana talliin, että Kentucky Lil ja Triumvirate satuloidaan heti."

"Voitte mennä yläkertaan ja käyttää hyväksenne Howardin vaatesäiliötä", lausui Mrs. Copley. "Arvelen, että te ette tienneet valmistautua renkipojan virkaan."

"Koetan varoa tulemasta savisemmaksi kuin on välttämätöntä", hän lupasi lähtiessään huoneesta.

Hetken kuluttua hän palasi takaisin puettuna verkaisiin ratsastushousuihin ja nahkasäärystimiin. Marcia nojasi eteissalin kaiteeseen, tuijottaen kukkuloihin, samalla kun pieni tallipoika kuljetti hevosia hitaasti edestakaisin ajotiellä. Sybert auttoi hänet ääneti satulaan, ja sanaakaan vaihtamatta he nelistivät alas lehtokujaan. Sybert antoi arvoa sille, että Marcia olisi ennemmin jäänyt kotiin, kuin lähtenyt hänen seurassaan, ja tilanne lupasi hänelle hiukan huvitusta. Mies, jolla on taipumusta ivallisuuteen, on hyvin mielellään sievän tytön seurassa, joka ei haluaisi keskustella hänen kanssaan, mutta jonka olosuhteet kuitenkin siihen pakottavat. Sybertillä oli kova viikko takanaan, ja nyt hän oli erittäin halukas hiukan huvittelemaan Marcian kustannuksella.

He antoivat hevostensa kävellä portille saavuttaessa, ja Sybert katseli kysyvästi Marciaan. Tyttö ajoi edelle kääntyen vasemmalle kiemurtelevalle ajotielle, joka vei vuoristoon, poispäin Via Praenestinasta. Sybert ratsasti taas hänen viereensä ja niin nelistettiin aivan vaieten. Marcia ei viitsinyt aloittaa keskustelua; Sybert saisi sen tehdä, jos haluaisi, muussa tapauksessa jatkaisivat he vaitioloa. Ensimmäisen mailin ajan Sybert esiintyi äänettömänä kuin hyvin kasvatettu renkipoika ainakin. Mutta lopulta, kun he hiljensivät vauhtia eräässä jyrkässä mäenrinteessä, hän rikkoi hiljaisuuden.

"Menemmekö jonnekin, vai ratsastelemmeko vain huviksemme?"

"Vain huviksemme."

Hän ryhtyi uudelleen keskustelemaan vasta kun he olivat kukkulan huipulla ja lausui: "Nyt on ihana päivä".

Marcia tarkasteli maisemaa arvostellen.

"Erittäin ihanaa", hän myönsi.

"Sade näyttää kuitenkin olevan tulossa", Sybert virkkoi levottomasti suunnaten katseensa pieneen pilvenhattaraan taivaanrannalla.

Marcia tutki hetken aikaa taivasta urhoollisesti ponnistellen pysyäkseen vakavana, mutta sitten hän puhkesi nauruun.

"Minun mielestäni koettaisimme hyötyä tästä mahdollisimman paljon", hän virkkoi.

"Sen saavutamme parhaiten filosofian avulla", Sybert myönsi.

"Oletteko nähnyt Gervasiota?"

"En ole vielä tavannut häntä. Hän voi luultavasti hyvin?"

"Hän on suoraan sanoen ruokahalu ruumiillistuneena!"

"Arvasin, että hänellä olisi sen suuntaisia taipumuksia. Mrs. Copley sanoi, että te olette saanut kärsiä vainoa hänen tähtensä."

"Kertoiko hän teille pojan isäpuolesta? Se olisi ollut minun asiani; hänen olisi pitänyt jättää se minun tehtäväkseni. Olisin osannut kertoa sen paljon värikkäämmin. Se oli tosi seikkailu, eikö totta?"

"Oli kyllä. Ja te suoriuduitte siitä onnellisesti. Siitä olisi voinut tulla pahempikin seikkailu kuin te olisitte halunnut."

"Oh, minä rakastan seikkailuja."

"Aivan niin, siinä tapauksessa, että ne päättyvät onnellisesti. Mutta nuo italialaiset talonpojat ovat kostonhimoista väkeä silloin, kun he saavat päähänsä, että he ovat kärsineet vääryyden. Minun mielestäni olisi viisainta, että te ette ratsastelisi niillä tienoin."

"Eikö kaksi poikaa ja kuski ole tarpeeksi suuri seurue — ponyhevoseen ei sopisikaan juuri enempää."

"Yhtä kaikki, leikki pois, en usko, että se on teille turvallista. Koko maassa vallitsee nykyään kiihoittunut mieliala".

"Te olette aivan yhtä kauhea kuin täti Katherine puhuessaan siitä tatuoidusta miehestä! Mitä taas siihen tulee, että minun pitäisi pelätä näitä talonpoikia, niin voin vakuuttaa teille tuntevani jokaisen ihmisen Castel Vivalantissa, ja he ovat minusta suorastaan jumaloitavia olentoja, lukuunottamatta Gervasion sukulaisia."

"Jos olisin teidän setänne", virkkoi Sybert, "pitäisin enemmän sellaisesta veljentyttärestä, joka paremmin ottaa vaarin neuvoistani."

"Olen kyllä valmis seuraamaan hänen neuvojaan, mutta tepä ette olekaan setäni."

"En", lausui Sybert, "en olekaan; ja —"

"Ja mitä?" kysyi Marcia.

Hän nauroi.

"Luullakseni teimme välirauhan, eikö totta? Arveletteko, että olisi parasta alkaa vihollisuudet uudelleen?"

"Minun mielestäni meillä on ollut useita pieniä kahakoita huolimatta välirauhasta."

"Ei kumpikaan puoli ole kuitenkaan kärsinyt kovin suuria vahinkoja. Minä ehdottaisin, että jos raskaan tykistön on ryhdyttävä taisteluun, säästäisimme sen kotimatkaksi."

"Olkoon niin. Puhukaamme vielä ilmasta. Se näyttää olevan ainoa seikka, jonka suhteen olemme yksimieliset."

Sybert kumarsi juhlallisesti.

"Viime viikolla on ollut jotenkin sateista."

"Erittäin sateista."

"Huvila on taitanut olla hiukan kostea."

"Sangen kostea."

"Onko aika käynyt pitkäksi?"

"Hyvin pitkäksi!" Marcia nauroi ja antoi heidän vuorokeskustelulleen uuden käänteen. "Olen kuluttanut päiväni lukemalla."

"Todellako? Mitä kirjaa?"

" Egoistia."

"Se on kai Meredithin kirjoittama? Ettekö pidä häntä hiukan — hm kuinka sanoisin — sadepäivänä, ymmärrättehän?"

"Minusta Egoist oli erittäin opettava teos. Siinä saa sivultapäin mielenkiintoisia tietoja miehistä, joita tuntee."

"No, no, malttakaapas, Miss Marcia", Sybert huudahti. "Tuo ei ole juuri kaunista; te panettelette meitä."

"Älkää syyttäkö minua — teidän täytyy syyttää kirjan tekijää. Ja hän on itse mies."

"Häntä voi pitää petturina. Jos hän joutuu vangiksi ja tuodaan leirille, määrään hänet ammuttavaksi auringonnousun aikana."

"Ei hän väitä kaikkia miehiä Sir Willoughbyn kaltaisiksi", virkkoi Marcia imarrellen. "En ajatellut teitä juuri siinä yhteydessä. Mutta jos arvelette sopivanne siihen, niin se on oma asianne."

"No sanokaamme sitten, että vertaus ei sovi ja määrätkäämme toinen henkilö, jota muistutan — esimerkiksi Daniel Deronda — Withfield, Whitford tai miksi häntä nimitettiinkään?" (On muistettavaa, että Whitford oli musta hevonen, joka esiintyi kirjan lopussa ja anasti sankarittaren).

Marcia nauroi. "En tosiaankaan usko, että jälkimmäinen vertaus sopii sen paremmin. Pelkään, että te ette esiinnykään kirjassa, Mr. Sybert."

He saapuivat tienhaaraan ja pidättivät taas hevosiaan.

"Mitä tietä?" Sybert kysyi.

Marcia pysähtyi ja katseli ympärilleen. Oltiin jo korkealla vuoristossa, ja vielä korkeamman kukkulan harjalla kohosi vanha luostari, jonka tornit hän saattoi nähdä ikkunastaan. Hän osoitti piiskallaan kapeaa, harmaata tapulia, joka erottautui taivasta vasten.

"Sinnekö aiotte?" Sybert kysyi.

"Onko se liian kaukana? Olen toivonut päästä sitä lähempää näkemään aina siitä asti kuin tulimme huvilalle."

Sybert mittaili silmillään etäisyyttä. "Luulisin, että sinne on noin seitsemän kilometriä linnuntietä, mutta en voi sanoa pitkäkö matka on tietä myöten. Voimmehan koettaa kuitenkin; ja jos teillä ei ole kiirettä kotiin, niin ehkäpä pääsemme sinne saakka."

"Eihän mikään estä meitä kääntymästä takaisin, jos matka tuntuu liian pitkältä", huomautti Marcia.

"Aivan niin; ainahan saattaa kääntyä takaisin", myönsi Sybert.

"Saattaa aina kääntyä takaisin." Näihin sanoihin kiintyi Marcian huomio, kun hän kertasi ne mielessään. Niillä näytti olevan syvempi merkitys, ja hän alkoi taas itsekseen punnita tunteitaan Paulia kohtaan. Saattoiko hän kääntyä takaisin? Eikö jo ollut liian myöhäistä? Ei, jos hän kerran oli väärällä tiellä, mitä pikemmin hän kääntyi, sen parempi; mutta oliko se sitten väärä tie? Eihän ollut olemassa mitään tienviittoja; päämäärä oli piilossa, mutkan takana. Hän jatkoi ratsastustaan, unohtaen puhua kumppanilleen, kasvoilla ikäänkuin varjo ja silmissä vakava ilme.

"No?" Sybert kysyi, "tarvitsetteko neuvojani?"

"Pelkään, että te ette voi tässä asiassa auttaa", Marcia vastasi naurahtaen.

He ratsastivat yhä korkeammalle vuoristoon istutettujen oliivilehtojen ja kaltevien viinitarhojen keskitse, läpi peltojen, jotka olivat kirjavanaan lemmikkejä ja unikoita. Koko luonto viheriöksi ja välkkyi sateen jälkeen, ja vuoristotuuli puhalteli raikkaasti kasvoihin. Ei kumpikaan voinut olla nauttimatta päivän kauneudesta. Heidän keskustelunsa oli kevyttä, vapaata ja vilkasta — pelkkää lörpöttelyä; mutta silloin tällöin se sai vakavammankin sävyn, jonka jälkeen taas melkeinpä vastenmielisesti soljui entiseen uraansa. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä sellaisena, ja hän tuumi itsekseen, ettei hän oikeastaan ensinkään tuntenut häntä. Tuskin he olivat lausuneet ainoatakaan mielipidettä keskustellessaan keskenään kuluneiden kuukausien aikana. Sybert oli Marcian mielestä kuin tuntematon maanosa, joka juuri senvuoksi veti häntä puoleensa.

Sybert puolestaan katseli tuon tuostakin uteliaasti tyttöön, kun tämä singahdutti hänelle vastauksen toisensa jälkeen. Hänen mieleensä jäi aina pysyväiseksi se vaikutus, jonka ihminen ensi näkemältä häneen teki. Kun hän ensimmäisen kerran tapasi Marcian teekutsuissa, oli tyttö istunut keskellä iloista ryhmää, koko seuran huomion esineenä. Hän oli sievä ja puoleensavetävä, puku oli moitteeton ja koko olento läpeensä huoleton. Sybert oli niinä kolmenatoista vuotena, jotka hän oli viettänyt seuraelämässä, tavannut monenkaltaisia naisia; ja kokemus oli johtanut hänet siihen kyynilliseen lopputulokseen, että nuori ja kaunis nainen on aina tietoinen näistä ominaisuuksistaan. Mutta tarkastellessaan Marciaa tällä hetkellä hän ihmetteli itsekseen, oliko hän sittenkään arvostellut tyttöä oikein. Hänen mieleensä juolahti, että se, mitä hän oli pitänyt tietoisuutena, oli pikemminkin nuoruuden itsetiedottomuutta; tytön tilapäinen sydämettömyys saattoikin johtua vain kokemuksen puutteesta. Hän ei tiennyt mitään elämästä oman pienen maailmansa ahtaiden rajojen ulkopuolella. Ja kuitenkin huomasi Sybert hänessä jonkinlaista huoletonta uskaliaisuutta ja tiedonhalua, johon hän tunsi vastakaikua omassa itsessään. Sen hän oli huomannut sinä iltana, jona Gervasio löydettiin. Samaa ilmeni Marcian kasvoissa nytkin, kun hän nelisti vastatuuleen, katse kiinnitettynä keskiaikaisen luostarin rappeutuneisiin torneihin. Sybert tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt erittäin lempeästi tyttöä kohtaan; häntä oli huvittanut se vastustushalu, jota Marcia melkein vaistomaisesti oli osoittanut. Katsellessaan häntä nyt Sybert tunsi hetken mielijohteen valtaamana halua irroittaa hänet ympäristöstään, antaa uusi suunta hänen ajatuksilleen, ja näyttää hänelle uusia maailmoita.

Ratsastettuaan hurjaa neliä erään kukkulan harjalle Marcia hiljensi nauraen vauhtiaan korjatakseen tukkaansa, joka pörröisenä uhkasi pudota korville. Hän heitti ohjat huolettomasti hevosen kaulalle saadakseen molemmat kätensä vapaiksi. Mutta sen nähdessään kurottautui Sybert sivulle ja tarttui ohjiin.

"Malttakaahan, nuori ladyni", hän huomautti, "jonakin kauniina päivänä te vielä teette kuperkeikan, jos ratsastatte tuolla tavoin."

Marcia katsahti häneen vastaväite huulillaan, mutta Sybertin ilme sai hänet vaikenemaan. Hän ei ollut kriitillisen näköinen kuten tavallisesti. Marcian sanat vaihtuivat nauruksi.

"Tiedättekö, Mr. Sybert, mitä haluaisin tehdä teidät nähdessäni? Heittää ohjat irralleen ja nelistää mäkeä alas kädet ilmassa."

"Ehkä olisi parasta, että minä hoidan ohjakset", ehdotti Sybert tyynesti.

"Ei kukaan saata herättää ihmisessä sellaista salaista vastustushalua kuin te! Tuskin lausutte sanaakaan, ennenkuin minua jo haluttaa menetellä päinvastoin kuin te tahdotte."

"Sepä on hyvä tietää. Asetan vastaisuudessa ehdotukseni sitä silmällä pitäen."

Marcia painoi hatun taas päähänsä ja ojensi kätensä. Sybert antoi hänelle ohjat hiukan epäröiden.

"Voinko luottaa siihen, että te hillitsette päähänpistonne?" hän kysyi katsellen rinnettä heidän edessään.

Marcia kokosi ohjat käsiinsä, mutta ei liikahtanutkaan. Sensijaan hän puoleksi kääntyi satulassaan ja katseli taakseen.

He olivat erään vuoren harjalla. Kukkulajonoja näkyi toinen toistaan alempana, kunnes ne lopulta häipyivät näkymättömiin, muodostaen avaran Campagnan tasangon. Edessäpäin kohosi alaston Sabine-vuoristo rosoisine huippuineen taivasta kohti, ja näköpiirissä häämöitti kaksi Apeninnien lumipeitteistä huippua. Kaikkialla vallitsi Italian kevään häikäisevä väriloisto tuhansine eri vivahduksineen.

"Italia on ihana, eikö totta?" kysyi Marcia koruttomasti.

"On", Sybert myönsi; "Italia kantaa kauneuden kirousta."

Marcia käänsi kysyvästi katseensa maisemasta seuralaiseensa.

"Kansakunta, joka on luotu taiteilijain malliksi!" Sybert huudahti puoleksi ivallisesti. "Synnynnäisen kauneutensa tähden eivät italialaiset saata kukoistaa kuten muut kansat."

"Ehkäpä", Marcia arveli, "heidän kauneutensa on hyvitys. Tiedän, että he ovat köyhiä; mutta luuletteko, että he eivät tiedä miten tulla onnelliseksi siitä huolimatta?"

"He tulevat liian vähällä onnellisiksi. Siinä on heidän toinen kirouksensa."

"Mutta ettehän tietenkään tahtoisi, että he olisivat onnettomia", väitti Marcia. "Koska heidän kerran on oltava köyhiä, niin onhan hauskempaa nähdä heidät tyytyväisinä."

"Eipä suinkaan. Heillä ei ole mitään, mihin voisivat olla tyytyväisiä."

"Mutta en käsitä, että on mitään eroa siinä, mihin on tyytyväinen, kun kerran on tyytyväinen."

Sybert katseli hymyillen tyttöön.

"Loruja, Miss Marcia; nyt ette puhu niinkuin ajattelette. Jos ihmiset ovat tyytyväisiä osaansa, niin voiko se silloin koskaan parantua. Arveletteko, että italialaisten pitäisi olla onnellisia? Olette nähneet, miten he elävät tai — ei", hän keskeytti, "ette tiedä siitä yhtään mitään."

"Tiedän kyllä", Marcia vastasi. "Tiedän, että he ovat köyhiä — kauhean köyhiä — mutta siitä huolimatta he löytävät omasta elämästään paljon iloakin."

Sybert pudisti päätään. "Ette voi todistaa minulle tuota väitettänne. Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan pyhästä tyytymättömyydestä? Sitä juuri nämä ihmiset tarvitsisivat — ja", hän lisäsi synkästi, "toisilla sitä jo onkin".

"Pyhä tyytymättömyys", Marcia kertasi. "Miten hirveältä se kuuluukaan! Silloinhan eläisi vaan kostoa varten".

"No niin", hymähti Sybert, "täytyyhän miehen elää muutakin kuin vain ruokaansa varten".

"Voihan hän elää perheensä hyväksi", Marcia virkkoi.

"Aivan niin, jos hänellä se on. Muussa tapauksessa hänellä täytyy olla joku aate".

Marcia katsahti Sybertiin kulmainsa alta. Hän olisi tahtonut kysyä, minkä aatteen hyväksi hän eli, mutta ei uskaltanut. Hän huomautti vain: "On omituista, eikö totta, miten ne aatteet, joiden hyväksi ihmiset ennen elivät, ovat kadonneet? Ritariaate, ristiretket, sodankäynti ja erakkona eläminen, — en tosiaan tiedä mitä enää on jäljellä".

"Useimmat vanhat ihanteet ovat hävinneet", Sybert myönsi. "Mutta meillä on taas uusia, jotka ovat riittävän huonoja täyttämään tämän vuosisadan pakottavan tarpeen. Mieshän voi esimerkiksi palvella liikemaailmaa epäjumalanaan".

Marcia liikahti hiukan levottomasti satulassaan ajatellessaan isäänsä, joka aivan varmaan harjoitti juuri tätä epäjumalanpalvelusta. Sybertin mieleen johtui, ettei tämä ollut aivan sopiva keskustelunaihe, ja siksi hän jatkoi melkein välittömästi —.

"Onhan sentään jäljellä taide, johon aina voi turvautua".

"Sitä vastaan kai teillä ei ole mitään sanomista", huomautti Marcia.

"Ei, se on kyllä tavallaan hyvä", Sybert myönsi; "vaikka tosin pintapuolinen".

"Siinä tapauksessa eivät taiteilijat myöntäisi sitä tosi taiteeksi".

"Tuskinpa", hymähti Sybert; "mutta onhan olemassa suuri joukko todellisempia asioita".

"Mitä esimerkiksi?"

"No, vaikkapa meidän kolme ruoka-ateriaamme".

Marcia nauroi, ja kysyi sitten —

"Olettakaamme, että te, Mr. Sybert, tuntisitte henkilön, jolle taide on kaikki kaikessa — jonka ainoa halu olisi saada maailma kauniiksi, mitä hänestä arvelisitte?"

"Enpä juuri mitään", hän vastasi; "entä te?"

"Minun mielestäni te itse menette hyvän joukon pitemmälle vastakkaiseen äärimmäisyyteen!"

"En ensinkään", Sybert puolustelihe. "Pidän kyllä taidetta suuressa arvossa; mutta minun mielestäni on elämässä niin paljon tärkeämpiä virtauksia, ettei ole aikaa vaivata paljon itseään sillä. Joka tapauksessa, luulenpa että tuo mielenmuutos pitää kokea täällä Italiassa. Niin, minuunkin nähden se on totta", hän lisäsi. "Minun oli tapana ennen ajatella, että Botticelli, Giorgione ja muut sen kaltaiset olivat todella tärkeitä henkilöitä".

"Mutta nytkö olette päässyt siitä ajatuksesta?" Marcia kysyi.

"Niin, olen päässyt siitä — minun on täytynyt".

Marcia nauroi taas. "Mr. Sybert", hän lausui, "te olette kauhean omituinen mies. Te olette jossain suhteessa kokonaan tunteeton, ja toisessa taas hyvin tunteellinen".

"Miss Marcia, minun mielestäni te itse olette aivan samoista syistä kauhean omituinen nuori nainen".

Oli saavuttu tienkäänteeseen, jossa uhkaavan jyrkänteen reunalle oli kallioon hakattu pieni Madonnan alttari, jonka vieressä oli karkeatekoinen rautainen risti.

"Joku onneton raukka on tässä saanut surmansa", lausui Sybert pidättäen hevostansa ja kurottautuen satulasta selventämään tahraantunutta omistuskirjoitusta, joka oli ristiin kaiverrettu. "Felice Buconi sai tässä paikassa surmansa salamurhaajan käden kautta vuonna 1840. Rukoilkaa hänen sielunsa edestä", luki Sybert kääntäen kirjoituksen englanninkielelle. "Mies parka! On traagillista, kun Italiassa saa surmansa salamurhaajan käden kautta".

"Miksi se on traagillisempaa Italiassa kuin muualla?"

"Senvuoksi, että kuolee nauttimatta sitä ennen sakramenttia, ja saa pelätä jäävänsä taivaan oven ulkopuolelle".

"Oo!" Marcia huudahti. "Kun Gervasion isä toivoi minun kuolevan halvaukseen, tahtoi hän sillä lausua minulle tuomion tulevaakin elämää varten, eikä ainoastaan tätä nykyistä".

"Aivan niin. Halvaus on italialaiselle hyvin tehokas kirous".

"Luulenpa", tuumi Marcia, "että pidän enemmän uskonnosta, joka ei hyväksy kiirastulta".

"Minun mielestäni", Sybert lausui, "on kiirastuli paljon ylevämpää kuin mikään, mitä protestanttinen oppi tarjoo. Siinä on jotain, minkä eteen voi kuolla".

"Mitä siihen tulee, olisi minusta helpompi kuolla, jos tietäisi pääsevänsä suoraan taivaaseen".

"Mitä sillä käsitätte? Kultakatuja, ikuista auringonpaistetta ja enkelilaulua!"

"Oh, eipä välttämättä juuri sitäkään. Tuo kaikki on pikemmin vertauskuvallista".

"Ainakin", tuumi Sybert, "täydellistä rauhaa ja kauneutta ja onnea eikä mitään sen enempää. Älkää uskotelko minulle, Miss Marcia, että tahtoisitte ikuisesti olla sellaisessa paikassa. Loma-ajaksi se sopisi, mutta ikuisesti!"

"Ehkäpä enkelien käsitys onnesta on toisenlainen kuin ihmisten".

"Siinä tapauksessa enkelit ovat paljon alhaisemmalla asteella kuin ihmiset. Vain hyvin itsekäs ihminen — tai miksikä ei hyvin itsekäs enkelikin — olisi onnellinen paikassa, jossa päämäärä on saavutettu, jossa ei enää ryhdytä mihinkään, ja asettuisi tyytyväisenä nauttimaan iäistä autuutta, sillä aikaa kuin maailmassa vielä olisi paljon toimitettavaa".

"Minäpä luulen", arveli Marcia, "että silloin, kun teistä tulee enkeli, te unohdatte koko maailman ja jätätte kaiken surun ja kurjuuden taaksenne".

"Sellainen on narrien paratiisi!" intti Sybert.

Äkillinen ukkosen jyrähdys keskeytti heidän puheensa. Kun he katselivat ympärilleen, oli aurinko kadonnut. Sybertin pieni pilvi taivaanrannalla oli kasvanut ja levinnyt yli koko taivaan.

"No, Miss Marcia", hän sanoi nauraen, "pelkään, että saamme kylmän kylvyn palkaksi syventymisestämme taiteeseen ja filosofiaan. Käännymmekö takaisin?"

"Kastumme joka tapauksessa", Marcia arveli, "minä tahtoisin ensin nähdä luostarin, kun kerran olemme tulleet näin pitkälle". Hän katseli heidän edessään lepäävän laakson toiselle puolen, jossa luostarin synkät ja jylhät muurit kohosivat sypressien keskellä, tuskin puolen mailin päässä heistä.

"Jos menette lähelle, ette näe yhtään enempää siitä kuin täältä käsin", tuumi Sybert. "Minä neuvoisin teitä nopeasti katsomaan ja sitten kiiruhtamaan pois".

Hänen vielä puhuessaan suhahti viileä tuulenhenki yli laakson huojuttaen oliivipuita ja kääntäen lehtien hopeanharmaan alapinnan näkyviin. Sitä seurasi salaman välähdys ja pari suurta vesipisaraa putosi heidän kasvoilleen.

"Jospa olisimme siellä sisällä!" huudahti Marcia, yrittäen parhaansa mukaan hallita Kentucky Liliä, joka levottomasti vavahteli.

Sybert katseli nopeasti ympärilleen. Taivaalla ajelehtivat pilvet ja pahaa ennustava, oranssinvärinen valaistus, joka äkkiä oli laskeutunut seudun yli, todistivat ankaran vuoristomyrskyn olevan tulossa. He kastuisivat läpimäriksi, ennenkuin ehtisivät luostariin, joka loppujen lopuksi ei osoittaisi suurtakaan vieraanvaraisuutta naiselle. Samassa huomasi Sybert matalan kivirakennuksen lähempänä, sen kukkulan rinteellä, jonka he juuri olivat sivuuttaneet. "On parempi, että käytämme tuota hyväksemme", hän lausui viitaten piiskallaan siihen suuntaan. "Vaikkakaan se ei ole erittäin lupaavan näköinen, saamme siitä ainakin suojaa, kunnes myrsky on ohi".

XIII Luku.

Sadepisarat putosivat jo tiheään, kun he saapuivat majalle. He nousivat nopeasti hevosen selästä ja työntyivät sisään laajaan kivestä rakennettuun holvikäytävään, joka teki eteisen virkaa. Sisäänkäytävän kohdalla oli karkeista laudoista kyhätty ovi, joka oli raollaan ja paukahteli tuulessa. Sybert vetäisi sen auki ja talutti hevoset sisään. Se näytti olevan viinikellari, joka arvatenkin oli luostarin omaisuutta. Huone oli matala, mutta avara, lattia likainen ja seinät epätasaisesti muuratut; taka-osassa häämöitti kaksi suunnatonta juomanpanoallasta, ja lattialla oli hajallaan maanviljelyskaluja. Ilma oli kosteata ja löyhkähti viiniltä ja käyneeltä rypälemehulta.

Sybert kiinnitti hevoset ohjaksilla matalaan puomiin ja Marcia istuutui erään auran nojaan ja tutki miettiväisenä ympäristöään. Vähän ajan kuluttua saapui Sybert hänen luokseen.

"Ei tämä ole erittäin miellyttävä pakopaikka, mutta täällä on ainakin kuivempaa kuin avoimella tiellä".

Marcia siirtyi hiukan ja tarjosi Sybertille osan istuimestaan.

"Luulen, että voin käyttää tätä hyväkseni", hän virkkoi vetäen esiin laudanpätkän, jonka asetti jotakuinkin epävarmasti kallelleen auran poikki. Varovasti he istuutuivat sille ja Marcia huomautti —

"Jos teidän toivonne toteutuisi, Mr. Sybert, niin istuisimme McCormickin niittokoneella".

"Siinä olisi ainakin mukavampi olo", hän vastasi. Ulkona satoi rankasti ja tuon tuostakin välähti salama. Sisämaasta päin, yli Volscian vuorten ajelehti synkkiä pilviä, jotka kasaantuivat yhä raskaammiksi heidän yläpuolelleen. Marcia istui katsellen nousevaa myrskyä ja huudahti sitten äkkiä:

"Tällainen tilanne sopisi vaikka johonkin romaaniin! Joudutaan keskelle ukonilmaa Sabine-vuoristossa, ja etsitään suojaa autiosta viinikellarista — se kuulostaa aivan Duchessin romaaneilta".

"Siinä on tuttu kaiku", Sybert myönsi. "Teidän osallenne jää vain nyrjäyttää nilkkanne".

Marcia naurahti hiljaa, jännittynyt sävyäänessään.

"Minulla ei ole ollut eläissäni niin monia seikkailuja kuin nyt, tultuamme Villa Vivalantiin — Marcellus, Gervasio, Gervasion isäpuoli ja nyt tämä rajuilma vuoristossa! Jos tätä yhä jatkuu en käsitä, miten meidän täällä olomme lopulta päättyy".

"Henry James, kuten tiedätte, sanoo että vain henkiset seikkailut ovat jonkun arvoisia".

Marcia suhtautui epäilevästi tähän väitteeseen.

"Henkisistä seikkailuista", hän huomautti, "ei koskaan voi olla varma, oliko se todella seikkailu; saa aina pelätä itse kuvittelevansa puolet. Minä harrastan enemmän sellaisia, jotka ulkonaisestikin ovat jännittäviä. Todellisessa verenvuodatuksessa on jotain viehättävää".

Sybert käänsi välinpitämättömän näköisenä katseensa hänestä.

"Oh, jos te haluatte pelkkää verenvuodatusta", hän virkkoi kuivasti, "saatte nähdä sitä missä teurastajan puodissa hyvänsä".

Marcia katseli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Luulen, että te tieten tahtoen olette ilkeä, Mr. Sybert. Teillä on —" hän tapaili sanaa, mutta kun ei keksinyt sopivaa, lausui hän hyvin ylimalkaisesti — — " kauhea tapa vastata ihmisille".

Sybert kääntyi nauraen Marcian puoleen. "Jos todella uskoisin teidän tarkoittaneen mitä puhuitte, ottaisin vieläkin 'kauheamman' tavan".

"Puhun täyttä totta", Marcia selitti. "Olen aina mielelläni lukenut tappeluista, juonista ja murhista. On hauskaa kun hieman annetaan veren räiskyä. Se on kuin jonkunlainen rohkeuden konkreettinen symbooli".

"Oo — minä näin tässä eräänä päivänä tuollaisen rohkeuden konkreettisen symboolin, mutta en voi sanoa, että se vaikutti minuun puoleensavetävästi".

"Mitä se oli?"

"Näin miehen, joka makasi tiensyrjässä, verisessä ja likaisessa vesilätäkössä, suu auki ja pari tikarin haavaa niskassaan, aivot vedettyinä kasvoille — aivot saattavat kyllä olla hyödylliset, mutta kauniit ne eivät ole".

Marcia katseli totisena häneen, heikko inhon ilme kasvoillaan.

"Te kai arvelette, että olen nyt kauheampi kuin milloinkaan?"

"Niin", virkkoi Marcia, "sen teen".

"Älkää sitten lausuko niin päättömiä väitteitä, kuin että pidätte verenvuodatusta viehättävänä. Maailma on jo päässyt siitä mielipiteestä. Sallitteko että poltan? En luule, että olisi haitaksi tällä paikalla saada hiukan tupakansavua".

Marcia nyökkäsi myöntäen ja katseli ääneti häntä, kun hän otti savukkeen ja etsi taskustaan tulitikkuja. Takin taskusta hän ei niitä löytänyt, vaan rupesi kaivelemaan liivintaskujaan. Äkkiä Marcia huudahti —

"Mitä teillä on taskussanne, Mr Sybert?"

Tyytymättömyyden varjo kuvastui Sybertin kasvoilla.

"Se on räjähdyspommi".

"Revolveri! Mitä varten te kannatte sitä? Sehän on vastoin lakia".

"Elkää toki kertoko poliisille", Sybert pyyteli. "Olen aina mielelläni leikitellyt tuliaseilla; se on tottumus, josta en ole päässyt".

"Mitä varten te kannatte sitä?" tiedusteli Marcia uudelleen.

Sybert löysi tulitikkunsa ja sytytti savukkeensa hiljaa mielessään harkiten. "Te kyselette liian paljon, Miss Marcia", hän virkkoi alkaen astuskella edestakaisin savisella lattialla.

Marcia jäi istumaan nojaten kyynärpäätä polveensa, poski käden varassa ja katseli ulos myrskyyn. Samassa Sybert tuli takaisin ja istuutui taas hänen viereensä.

"Onko meidän välirauhamme rikottu?" hän kysyi.

Ennenkuin Marcia ehti vastata, välähti kirkas salama, jota seurasi korviatärisyttävä ukkosen jyrähdys. Kohisten syöksyi sadevesi irtonaisia tiilejä vasten saaden aikaan kanuunanjyrinää muistuttavan äänen. Ilma tuntui värähtelevän sähköstä. Hevoset sätkyttelivät ja pärskivät kauhuissaan, ja Sybert ponnahti pystyyn rauhoittamaan niitä.

"Jumalan tähden! Tämäpä on rajuilma!" hän huudahti.

Marcia hypähti oviaukolle ja seisoi siellä katsellen myrskyn vallassa olevaa laaksoa. Vettä tuli melkein kuin saavista kaataen; pilvet riippuivat matalalla, mustina ja läpitunkemattomina paitsi silloin, kun välähtävä salama repäisi ne kahtia. Vuoren huipulla, laakson toisella puolen kohosi neliskulmainen luostarintorni uhmailevana myrskyn keskellä, sypressien ympärillä huojuessa ja rimpuillessa kuin kuolintuskissaan. Sybert saapui hänen viereensä ja molemmat katselivat ääneti myrskyn riehuntaa.

"Tuossa", huudahti Sybert äkkiä, äänessään voitonriemua — "tuossa on Italia!" Hän osoitti vanhoja muureja, jotka kohosivat niin järkkymättöminä myrskyn keskellä. "Tuolla tavalla ovat italialaiset jo monet vuosisadat uhmanneet tyranniutta, vallankumousta ja sortoa, ja tuohon tapaan he vastedeskin jatkavat."

Marcia katsahti häneen nopeasti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota hän ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Sisäinen tuli näytti niitä valaisevan. Pienen hetken ajan hän kahlehti Marcian katseen, sitten hänen silmäluomensa taas painuivat ja tavallinen välinpitämättömyyden ilme palasi.

"Tulkaa istumaan", hän virkkoi; "te kastutte".

He palasivat taas auralleen ja istuivat vierekkäin, katsellen ulos myrskyyn. Sateen ropina tillejä vastaan heidän päänsä yläpuolella teki keskustelun vaikeaksi, eivätkä he yrittäneetkään puhua keskenään. Mutta he tunsivat sähköisesti toistensa läsnäolon; myrskyn hurja kiihko oli saanut heidät molemmat valtoihinsa. Marcia hengitti nopeasti avoimin huulin, hänen poskensa kuumottivat, hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen syvän harmaissa silmissään oli tulinen hehku. Hänen kasvonsa tuntuivat luovan valoa synkkään kellarihuoneeseen. Sybert katsahti häneen pari kertaa sivulta päin puoleksi hämmästyneenä; Marcia ei näyttänyt sellaiselta, jollaiseksi Sybert oli hänet otaksunut. Hän piti käsiä sylissään ajatuksissaan hypistellen hansikkaitaan ja ratsupiiskaansa. Hänen kätensä näyttivät valkoisilta ja pehmeiltä tummaa pukua vastaan.

Äkkiä teki Marcia kysymyksen.

"Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen, Mr. Sybert?"

"Olen teidän käytettävissänne", hän virkkoi kumartaen.

"Lupaatteko puhua totta?"

"Oh, aivan täyttä totta".

Marcia katseli hetken aikaa helmaansa ja silitteli miettiväisenä hansikkaittensa sormia. "No niin", hän virkkoi vihdoin, "en oikeastaan loppujen lopuksi tiedä mitä teiltä tahtoisin kysyä; mutta ilmassa on jotakin, jota minä en ymmärrä. Sanokaa minulle totuus Italiasta".

"Totuus Italiasta?" Hän toisti sanat silminnähtävästi hämmästyneenä.

"Viime viikolla, kun olimme Roystoneilla, puhuivat kaikki vehnäkadosta ja melskeistä leivän tähden, ja jos minä tein joitakin kysymyksiä, vaikenivat kaikki. Howard setä ei milloinkaan kerro minulle mitään; hän vain laskee leikkiä, kun minä kysyn häneltä".

"Hän pelkää", virkkoi Sybert. "Ei kukaan uskalla sanoa totuutta Italiasta; se on majesteetinrikos".

Marcia katsahti nopeasti Sybertiin nähdäkseen mitä hän tarkoitti. Hän oli aivan vakavan näköinen, mutta ärsyttävä hymy väreili hänen huulillaan. Marcia katseli taas ulos vihainen ilme silmissään. "Oh, minusta te olette ilkeä!" hän huudahti. "Sekä te että setä Howard käyttäydytte niinkuin minä olisin kymmenvuotias. Minun mielestäni vehnäkato on asia, josta ei kannata laskea leikkiä".

"Miss Marcia", Sybert vastasi rauhallisesti, "jos tahtoo säilyttää ymmärryksensä silloin, kun asiat kärjistyvät määrättyyn kohtaan, silloin ei voi tehdä muuta kuin laskea niistä leikkiä".

"Kertokaa minulle", pyysi Marcia.

Hänen kasvonsa ilmaisivat levotonta odotusta. Sybert sulki silmänsä puoleksi ja katseli ääneti maahan. Pari päivää aikaisemmin hän olisi kiihkeästi halunnut singauttaa koko jutun hänelle vasten kasvoja, näyttää hänelle kuin kuvasta koko sen surkeuden, jonka hänen isänsä oli aiheuttanut; mutta nyt tunsi hän yhtä voimakkaasti kuin Marcian setä, että hänen ei pitänyt saada tietää sitä.

"Kun ette kerran voi asiaa millään auttaa, miksi tahtoisitte sitä ymmärtää? Maailmassa on niin paljon ikäviä asioita, ja meitä on jo niin paljon, jotka tiedämme niistä. Minusta on —" hän kääntyi Marcian puoleen hiukan hymyillen, mistä tyttö ei loukkaantunut — "niin, minusta on, tiedättekö, helpotus nähdä muutamia ihmisiä, jotka ottavat onnensa suoraan taivaan lahjana tekemättä kysymyksiä".

"Minä en ole mikään pikkulapsi. Enkä minä halua ottaa vastaan onneani tuolla tavalla".

"Te siis tahdotte kuulla Italiasta. No niin", hän lausui synkästi; "voin kyllä antaa teille koko joukon tietoja". Hän nojautui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa vedellen ratsupiiskallaan vakoja likaiseen lattiaan ja puhui välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin olisi ladellut jotain hintaluetteloa.

"Nuo ihmisparat maksavat kolme neljäsosaa veroista. Pienimmistäkin tarve-esineistä heitä verotetaan, kuten leivästä, suolasta, lihasta, keittoastioista — kun taas vaunut, palvelijat, jalokivet ja muut senkaltaiset ovat siinä suhteessa vapaat. Kun hallitus on puristanut kansalta kaiken minkä on saanut irti, ottaa kirkko oman osansa, ja sitten puuttuu hallitus uudelleen asiaan valtioarpajaisineen. Romaanilaiset kansat ovat jo itsessään sangen taipuvaisia pelaamaan uhkapeliä valtion tarvitsematta niitä siihen erikoisesti yllyttää. Osa näin kerätyistä valtiontuloista menee armeijan ylläpitämiseen, mikä sisältää sen, että maalaisnuorukaisia laahataan toimettomuuteen ja muuhun, jota ilman heidän olisi parempi olla. Osa taas kulutetaan teatterien, suihkulähteiden ja Viktor Emmanuelin kuvapatsaiden rakentamiseen. Suurin osa rahoista jää virkamiesten taskuihin. Te voitte luulla, että Amerikan politiikka on niin turmeltunut kuin olla voi, mutta minä vakuutan teille, ettei niin ole asian laita. Italiassa eivät papit anna kansan äänestää, ja parlamentissa päätetään kaikki muutamien harvain tahdon mukaisesti. Kansa on tietämätöntä ja taikauskoista, enemmän kuin puolet heistä ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ja hallitus ei yritäkään korjata asiaa. Maanviljelijän päiväansio on vain kaksikymmentä, kolmekymmentä centiä, ja sillä hänen pitäisi elättää itsensä ja perheensä. Onneksi on toimeentulo helppoa, muuten ei ainoakaan maanviljelijä pysyisi hengissä".

"Viime vuonna —" hän pysähtyi hetkeksi ja vihan puna kohosi hänen tummahipiäisille kasvoilleen — "viime vuonna menetti viisitoistatuhatta ihmistä järkensä nälän vuoksi, ja se tapahtui Lombardiassa, Venetiassa ja rajamaakunnissa, jotka kaikki ovat Italian hedelmällisimpiä seutuja. Näiden pellagrosien lapsista tulee idiootteja tai vaivaisia, ja kymmenen vuoden kuluttua voitte nähdä heidän kirkkojen portailla ojentelevan kuihtuneita käsiään kuparilantteja anoen. Tälläkin hetkellä asuu Napolissa kymmenentuhatta ihmistä kosteissa luolissa ja kellareissa, sairastaen keuhkotautia, tai risatautia ja kituen nälässä".

Hän nojautui eteenpäin ja katseli säihkyvin silmin suoraan tytön kasvoihin.

"Marcia, näinä viimeisinä viikkoina olen nähnyt — Jumalani!" hän huudahti, " mitä kaikkea olenkaan nähnyt!"

Hän ponnahti pystyyn ja astui ovelle. Marcia katseli pelokkaana hänen jälkeensä. Hänen sanansa tuntuivat vielä väräjävän ilmassa. Marcia tunsi vapisevansa, ja sai vaivoin, puoleksi läähättäen hengitetyksi. Hän sulki silmänsä, ja silloin hänen eteensä kohosi kuvia, joita hän ei olisi toivonut näkevänsä. Hän ajatteli Castel Vivalantin köyhäin suurta joukkoa, niitä luisevia, kurttuisia käsiä, joita joka puolella ojentui pyytämään kuparilanttia, lapsilaumoja, joiden kasvoihin ankara nälkä oli painanut leimansa. Hän ajatteli asumuksia, joissa he elivät — noita viheliäisiä, pimeitä, saastaisia ja kosteita pesiä. Eikä se ollut heidän oma syynsä, sitä hän yhä uudestaan kertasi mielessään; se ei ollut heidän syynsä. He olivat rehellisiä, säästäväisiä ja työnhaluisia; mutta heillä ei ollut kylliksi liikkumisalaa.

Marcia istui hetken aivan hiljaa, tuntien soimaavina mielessään monia asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut tuskin aavistustakaan. Sitten hän sattui katsahtamaan taakseen ja näki suuret juomanpanoaltaat, jotka törröttivät pimeässä kellarissa. Hän alkoi äkkiä kuvitella mielessään, että ne olivat vertauskuvia, näkyväisiä merkkejä siitä painosta, jonka yhteiskunta on laskenut köyhien hartioille, riistämällä heiltä kaiken hyvän, kaiken onnen ja kaiken toivon. Hän tuijotti niihin kuin lumottuna, ne näyttivät hänestä paisuvan ja kasvavan kunnes ne valtaavina täyttivät koko kellarin. Hän hypähti pystyyn hiukan vapisten ja melkein juoksi ovelle.

"Lähdetään pois!" hän huudahti.

"Mikä on hätänä?" Sybert kysyi, tutkien tytön kasvoja.

"Ei mikään. Tahtoisin jo lähteä. Sade on tauonnut".

Sybert talutti hevoset ulos ja auttoi Marcian satulaan.

"Mikä teidän on?" hän kysyi uudelleen. "Teidän kätenne vapisee. Pelästytinkö teidät jollakin?"

Hän pudisti ääneti päätään. Kun he saapuivat tielle, hän hengitti syvään raikasta ilmaa ja katsahti taakseen naurahtaen hermostuneesti.

"Minulla oli inhoittava painajainen tuolla sisällä. Minusta tuntui kuin juomanpanoammeista olisi joku olento noussut ja tarttunut minuun takaapäin".

"Minä luulen", Sybert virkkoi, "että teidän on parasta kotiin tultuanne ottaa hiukan kiniiniä".

"Mr Sybert", Marcia lausui äkkiä, "sanoin teille eräänä päivänä, että minusta köyhät ihmiset ovat viehättäviä. Nyt en enää ajattele niin".

"En uskonut teidän tarkoittavan sitä".

"Kyllä minä tarkoitin!" sanoi Marcia. "Mutta nyt olen muuttanut mieltäni". Hän näpähytti Kentucky Liliä ratsupiiskallaan ja karahutti alas tietä luostariin päin Sybertin seuratessa häntä ällistyneenä rypistäen kulmakarvojaan.

Myrsky oli tauonnut yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Hajanaiset pilvet pimittivät vielä taivaan, mutta raskaat, synkät ukkospilvet olivat jo kulkeutuneet kauas itään Apenninien yläpuolelle. Mutta sinä lyhyenä aikana, jonka myrsky oli raivonnut, se oli saanut hävitystä aikaan. Se oli vahingoittanut lehtiä tienvarsilla olevista viinitarhoista, ja bamburuokokepit, joihin köynnökset oli sidottu, olivat joko poikki tai taipuneet. Siellä täällä ruohistossa oli oliivioksia, joita se oli temmannut puista, ja vehnäpeltojen nuori oras oli melkein kauttaaltaan laossa. Vuolas vuoristopuro virtasi maantienojassa, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuiva.

Vuoristoilma oli raitis ja virkistävä ja hevoset, jotka myrsky oli saanut vauhkoiksi, kiitivät eteenpäin välittämättä kurasta ja vesilätäköistä. He ratsastivat laakson poikki, joka erotti kukkulan jolla viinikellari sijaitsi toisesta korkeammasta, mille luostari oli rakennettu. Sitten he nousivat kapeata tietä, ratsastivat pienen kylän läpi, joka oli juuri kukkulan juurella ja jatkoivat matkaa pitkin kapeata ajotietä, joka mutkitteli suuntaan ja toiseen kuin käärmeen ruumis. He sivuuttivat synkän sypressilehdon, joka reunusti ulommaisia muureja ja saapuivat hetken kuluttua pienelle ylätasangolle, jolta oli avara näköala yli kukkuloiden ja laaksojen. Jyrkästi heidän allaan lepäsi laakso, jonka poikki he vasta olivat tulleet ja siellä pieni, Noan arkkia muistuttava kylä ruskeine tiilikattoineen.

Kun he pääsivät puiden varjosta, he pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta sypressilehdon laitaan. Itäinen taivas oli synkkien pilvien peitossa, mutta lännessä loisti oranssin värinen ruskotus, ja aurinko laski kultaisena pallona purppuranväriseen Campagnaan kuin mereen. Varjot pitenivät laaksossa heidän alapuolellaan, mutta kukkulat hohtivat vielä monissa eri värivivahduksissa, ja torni kuvastui synkässä kauneudessaan pehmein ääriviivoin.

He olivat tuskin ehtineet katsella muuta kuin avaraa näköalaa edessään, mutta äkkiä he sattuivat näkemään pienen draaman, joka näyteltiin aivan heidän silmiensä edessä.

Nuori, fransiskaanien ruskeaan kauhtanaan puettu munkki, luultavasti luostarin maallikko veli, seisoi tienvieressä olevassa viinitarhassa. Hän oli sitomassa myrskyn runtelemia viiniköynnöksiä, mutta tällä hetkellä hän lepäsi työstään. Hän ei ollut huomannut ratsastajia — hän seisoi selkä heihin päin, katsellen pellolle tien toiselle puolen, jossa tulipunaisia unikkoja kasvoi vehnän korsien keskellä. Mutta ei hän kukkia katsellut eikä liioin auringonvalaisemia kukkuloita — ne hän oli ennen nähnyt ja ne hän tajusi. Hän katseli tummatukkaista talonpoikaistyttöä ja paimenpukuun puettua nuorukaista, jotka vierekkäin astelivat vehnäpellon poikki kulkevaa kapeata polkua. Mies oli vahvajäseninen, päivettynyt ja väkevä, puettuna lammasnahkahousuihin ja suippolakkiin, ja puheli innokkaasti tytölle tehden käsillään pontevia liikkeitä italialaisten tapaan. Tyttö näytti kuuntelevan, mutta sitten hän kohautti olkapäitään ja peräytyi hieman ja hänen pilkallinen naurunsa kajahti läpi illan hiljaisuuden. Hetkisen poika epäröi, mutta sitten hän kiersi rohkeasti käsivartensa tytön ympärille, ja molemmat lähtivät mäkeä alas kylään päin. Nuori munkkiveli parka seisoi liikkumatta, kädet vaipuneina työstä ja tuijotti sinne, minne toiset olivat kadonneet. Hänen siinä katsellessaan kajahti luostaritornista hitaasti "Ave Marian" säveleet. Hän havahtui kuin syyllinen ja tehden nopeasti ristinmerkin hän tarttui rukousnauhaansa ja taivutti päänsä rukoukseen.

Äkillinen kellojen ääni sai hevoset lähtemään liikkeelle. Munkki, joka pelästyi kuullessaan kavionkapsetta niin läheltä, kääntyi nopeasti katsomaan siihen suuntaan, josta kopina kuului. Nähdessään Marcian ja Sybertin tarkastelevan häntä, ja huomatessaan, että he olivat nähneet kaiken, levisi heleä puna hänen tummille, laihoille kasvoilleen, ja nopeasti hän kääntyi taas pois ja kumartui uudelleen rukoukseen.

Heidän saapuessaan sypressien varjoon, rikkoi Marcia äänettömyyden hiljaa naurahtaen.

"Hän luuli, että mekin olimme —" siinä hän pysähtyi.

"Rakastava pari", jatkoi Sybert. "Mies parka! Hän kai arvelee, että maailma luostarinmuurien ulkopuolella on täynnä rakastavaisia. Siinä", hän pitkitti, "on mies, joka elää aatteelleen".

"Ja alkaa aavistaa, että se onkin väärä".

Sybert loi häneen ymmärtävän silmäyksen. "Ah, sepä juuri onkin arka kohta", hän virkkoi jotenkin totisena, — "kun alkaa epäillä omaa aatettaan vääräksi".

He ratsastivat edelleen hämärtyvään laaksoon. Kuljettiin suoraan kotia kohti ja hevoset huomasivat sen. He ratsastivat ääneti vuoristopolkua hämärän laskeutuessa yli seudun ja uudenkuun kapean sirpin noustessa taivaalle, joka oli raskaiden, hajanaisten pilvien peittämä. Ilta oli tuulinen ja kostea, mutta matalammissa kohdissa oli tie aivan kuiva: myrsky oli ilmeisesti kohdistanut raivonsa kukkuloihin.

Heillä oli liian nopea tahti, jotta puhe olisi käynyt päinsä, ja niinpä he vajosivat kumpikin omiin mietteisiinsä. Vain kerran katkaisi Marcia äänettömyyden.

"Minusta tuntuu aivan kuin toisimme hyviä uutisia Ghentistä Aix'hin!"

Sybert nauroi ja saneli hiljaa: —

"Jo portti kiinni painui ja sammui valotkin, niin sydänyöhön synkkään sun kanssas ratsastin. Näin kahden, sanatonna riensimme rinnakkain, lepoa muistamatta, kuin öiset haamut vain".

"Kentucky Lil kelpaisi vaikka Rolandille", Sybert virkkoi.

"Se on paras hevonen, jolla olen ratsastanut", lausui Marcia.

Kun he kääntyivät sisään huvilan portista, virkkoi Marcia katuvaisella äänellä: "En tiennyt, että tämä kestäisi näin kauan; pelkään, Mr Sybert, että teidän aikanne on käynyt hyvin pitkäksi!"

"Ehkäpä minäkin rakastan seikkailuja", hän vastasi; "te, Miss Marcia, ja minä olemme tänä päivänä vaeltaneet sangen kauas yhdessä".

XIV Luku.

Heidän ratsastettuaan läpi pitkän, holvimaisen lehtokujan, tuli huvila näkyviin. Avonaisista ikkunoista kuului iloista naurua. Marcia pysähdytti hevosensa päästäen puoleksi tahtomattaan tyytymättömyyttä ilmaisevan huudahduksen. Roystonit olivat saapuneet.

"Olin aivan unohtanut", hän selitti Sybertille. "Meillähän on päivälliskutsut tänään".

Kavioiden kapse ajotien kiviä vastaan sai iloisen joukon pihamaalle tervehtimään myöhäisiä ratsastajia; siinä naurettiin, kyseltiin ja toivotettiin tervetuloa.

"Lapsi kultani! Missä te olette olleet!"

"Pietro, kuulehan; kutsu tänne joku korjaamaan hevosia."

"Tuolla tavallako sinä tervehdit vieraitasi? En milloinkaan —"

"Päivällinen on odottanut jo puoli tuntia. Aloimme jo ajatella —"

"Olen ollut aivan kuolla levottomuudesta! Et kai ole kylmettynyt?"

"En, täti Katherine", Marcia nauroi vetäessään hansikkaita kädestään ja tervehtiessään vieraita. "Mutta me olemme kastuneet melkein läpimäriksi! Olisimme kuin uitetut, jollei Mr. Sybert olisi keksinyt pientä, hataraa hökkeliä erään kukkulan huipulla."

"Nyt vasta olen levollinen!" huoahti setä, kun astuttiin eteissaliin. "Aloin jo pelätä, että teille oli sattunut joku erimielisyys matkalla ja Kilkennykissojen kohtaus uudistuisi."

"Marcia, miltä sinä näytät! Sinähän olet aivan kurainen!" huudahti Mrs. Copley.

Hiukan hätkähtäen Marcia katsahti peiliin, korjasi hattuansa ja pyyhkäsi kurapilkun poskeltaan. "Kentucky Lil ja Triumvirate tulivat sellaista vauhtia kotiin, etteivät ehtineet väistää vesilätäköitä", hän vastasi. "Kauanko saamme pukeutua, täti Katherine?"

"Vain viisitoista minuuttia", virkkoi setä; "ja sekin on neljännestuntia pitempi kuin te oikeastaan ansaitsisitte. Jos ette ole silloin alhaalla, syömme päivällisen odottamatta teitä."

"Muistakaa, viisitoista minuuttia!" huusi Marcia Sybertille, kun he erosivat portaiden päässä. "Minä kilpailen teidän kanssanne", hän lisäsi; "vaikka tytön oikeastaan pitäisi saada etumatkaa."

Huoneessaan Marcia tapasi Grantonin äänettömänä ja nyrpeän näköisenä odottamassa. Puku oli levitetty sängylle. Marcia vaipui nojatuoliin huoahtaen väsymyksestä.

"Te olette ratsastanut pitkän matkan", Grant on huomautti vetäessään hänen kuraista saapastaan.

"Niin olen, Granton; ja päivällinen on jo odottanut puoli tuntia, ja Pietro on kuin ukkospilvi ja Mrs. Copley näyttää tuskastuneelta, ja vieraat nälkäisiltä — ja minkänäköinen Francois on, sitä en uskalla ajatellakaan. Meidän täytyy lentää; meidän maineemme riippuu siitä."

"Olenko valmis nyt?" hän kysyi jotenkin täsmälleen viidentoista minuutin kuluttua tarkastellessaan kuvaansa peilistä.

"Te näytätte erittäin hienolta", virkkoi Granton.

"Olen kauhean väsynyt", Marcia huokasi; "menisin mieluummin sänkyyn kuin vieraiden luo — mutta luullakseni täytyy hyvän tavan vuoksi kuitata päivällinen ensin."

"Tietysti", virkkoi palvelijatar huolellisesti järjestellen laahustinta.

"Sinun filosofiasi on niin mukava, Granton! Tänäpäivänä menettelemme aivan kuin eilen, ja samoin teemme taas huomenna. Sen kautta pääsee ratkaisun vaivasta."

Marcia saapui salonkiin juuri parahiksi tarttuakseen Paul Dessartin ääneti tarjottuun käsivarteen. Sybert tuli vasta, kun lientä tarjoiltiin. Hän asettui tyhjälle paikalle Eleanor Roystonin viereen, mumisten anteeksipyyntöjä emännälle.

"Se on anteeksiantamatonta, Sybert", Copley lausui rypistäen otsaansa. "Sinun ei pitäisi antaa naisen voittaa itseäsi."

"Sen huoneen kalusto, jonka annoitte minulle", valitti Sybert totisena, "on tehty kuin satimeksi kauluksennapeille. Sänky on kolme tuumaa lattiasta — enhän minä voinut ryömiä sen alle."

"Millä sitten selviydyitte?" Eleanor Royston kysyi.

"Lainasin isäntämme varastoista — mutta kestipä kauan ennenkuin löysin."

"Ensi kerralla kun tulet meille, panen vaatesäiliöni lukkojen ja salpojen taakse", Copley ilmoitti.

Sybert tarkasteli uteliaana pientä, valkoista palloa lautasellaan.

Marcia nauroi ja huusi pöydän toisesta päästä: "Se on teidän oma määräämänne lääke, Mr. Sybert; pankaa se viinilasiinne ja juokaa kuin mies. Minä olen jo niellyt oman annokseni."

Näitä sanoja vaihdettaessa oli Paul Dessart ollut aivan ääneti. Hän istui synkkänä tuijottaen pöytäliinaan, ja — on paha sanoa sitä Paulista — jörötti. Marcian oli vaikea olla hänen kanssaan ensi kerran, siitä asti kuin he olivat tutustuneet toisiinsa. Hän ei omasta puolestaan tehnyt mitään keskustelun ylläpitämiseksi, ja kun Marcia yritti jotain puheenainetta, ei se ottanut sujuakseen. Oli mahdollista, että hänkin oli hiukan pahantuulinen, joka tapauksessa vallitsi heidän välillään usein kiusallinen äänettömyys, jota nuori mies ei yrittänytkään rikkoa. Mr. Copley ei olisi mitenkään tänä iltana voinut sanoa, että Paul koristi päivällispöytää. Niinpä joutui vastapäätä istuvan ranskalaisen osaksi pitää keskustelua vireillä.

Antaessaan kerran katseensa harhailla pöydän toiseen päähän, näki Marcia Sybertin herttaisesti nauravan jollekin, mitä Eleanor oli sanonut. Hän katseli heihin vielä toistamiseen, pannen vasten tahtoaan merkille miten hyvin he sopivat yhteen. Eleanor oli erikoisen kaunis vaaleansinisessä harsopuvussaan, jossa hänen valkoiset olkapäänsä pääsivät oikeuksiinsa; Sybertin tumma hipiä ja mustat silmät taas muodostivat esteettistä silmää tyydyttävän vastakohdan. Hän oli kumartuneena naisensa puoleen sillä kevyen kohteliaalla ja itsekylläisellä tavalla, joka aina oli niin suuresti raivostuttanut Marciaa. Mutta Eleanor osasi suhtautua siihen oikealla tavalla; hän oli yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään, ja hymyily, jolla hän vastasi Sybertille, oli aivan yhtä ivallinen kuin tämän oma.

Tänä iltana hän näytti läpikotaisin siltä, minä Marcia häntä aina oli pitänyt — täydelliseltä kosmopoliitilta — diplomaatilta — päivällissankarilta. Mutta Marcia tiesi, ettei hän ollutkaan yksinomaan sellainen; hän oli nähnyt hänet toisenlaisena aamupäivällä, myrskyn keskellä, ja yhä vielä hän oli kuin huumaantunut tuosta yllätyksestä. Hän muisti mitä Mr. Melville oli sanonut sinä iltana laakerilehdossa — hän muisti aina mitä ihmiset sanoivat Sybertistä. Muutamat asiat näyttävät aivan takertuvan mieleen; Sybert oli henkilö, joka antoi aihetta monenlaisiin lausuntoihin. "Te luulette olevanne hyvin laajasydäminen, kun näette ihmisen talonpojassa. Ettekö luule voivanne mennä askelta pidemmälle laajasydämisyydessänne, ja löytää ihmistä maailmanmiehenkin kuoren alta?" Marcia oli tänä päivänä nähnyt siitä vilauksen. Nyt näytti ikäänkuin tuo hänen liikasivistyneisyytensä olisi vain naamari, jolla hän tahtoi peittää jotain — Marcia ei tiennyt mitä — joka oli kätkettynä pinnan alle. Hän etsi juuri mielessään sopivaa selitystä siihen, kun hän kuuli nuoren ranskalaisen nauraen kysyvän: " Mademoiselle Copley est un peu distraite ce soir, n'est pas — mademoiselle Copley on hiukan hajamielinen tänä iltana, eikö totta?"

Hiukan hätkähtäen Marcia huomasi, että joku oli puhutellut häntä. Loppuosan ajasta hän seurasi keskustelua omalla puolellaan ja pakottautui ystävälliseksi harvapuheista toveriaan kohtaan. Paulin pahantuulisuus ei ollut huonosti keksittyä, tuskinpa hän olisi voinut viisaammin menetellä. Marcia oli odottanut tapaavansa hänet säteilevänä, innostuneena ja varmana itsestään; ja hän oli alas tullessaan valmistautunut vastustamaan hänen ihastustaan. Mais voilà! nytpä ei ollutkaan mitään ihastusta vastustettavana. Paul oli synkkä, äreä, osaten vaivoin peittää huonoa tuultaan edes niin paljon kuin kohteliaisuus vaati. Joku oli kerran verrannut häntä kreikkalaiseen jumalaan, eikä syyttä. Hän oli tänään, jos koskaan juuri sellainen, jos vain osaa kuvitella kreikkalaista jumalaa pahalla päällä. Marcia koetti yhä uudelleen arvailla, mikä häntä oikein vaivasi. Ehkäpä hän oli kuin kissa, jonka turkkia täytyi hiukan silitellä, kuten hänen serkkunsa oli vakuuttanut. Joka tapauksessa Marciasta tuntui tämä uusi mieliala sangen houkuttelevalta, ja sen enempää harkitsematta hän koetti parhaimpansa mukaan silitellä. Kun vihdoin noustiin pöydästä, ei Paul enää näyttänyt kynsiään, jollei juuri kehrännytkään.

Roystonin tyttöjen ehdotuksesta pukeuduttiin iltavaippoihin ja lähdettiin pengermälle — kaikki muut, paitsi molemmat vanhemmat naiset, jotka pitivät salin lämpöistä ilmaa parempana. Mrs. Copley valtuutti miehensä ja Sybertin joukon kaitsijoiksi. Sybert otti kumartaen vastaan tämän tehtävän, mikä sai hiukan hämmästyneen hymyn Eleanorin huulille. Hän ei oikein käsittänyt Sybertin asemaa talossa. Asetuttiin ryhmään kaiteen luo, Eleanor ja Sybert vain kävelivät edestakaisin pitkin seinän vierustaa. Eleanor pani parastaan tänä iltana, ja hän esiintyikin erittäin edukseen; hän näytti osanneen herättää kipinän tämänkin miehen välinpitämättömässä olennossa. Marcia seurasi silmillään noita kahta ajatellen yhä uudelleen miten hyvin he sopivat yhteen ja Mr. Benoit oli vähällä toisen kerran moittia häntä hajamieliseksi.

Molemmat kävelijät yhtyivät hetken kuluttua toisiin, Eleanor hyräillen erästä pientä ranskalaista laulua, jota sinä keväänä yleisesti laulettiin kaikissa Pariisin kahviloissa.

"Voi, laula jotain, minkä me kaikki osaamme", lausui Margaret, ja kääntyen keimailevasti Sybertin puoleen hän alkoi laulaa 'Fair Howard'ia. Toiset tytöt yhtyivät häneen. Heidän äänensä kuuluivat kaikuvina ja kirkkaina ja täyttivät öisen ilman helkkyvin sävelin. Se tuntui omituisen oudolta tällä paikalla, keskellä Sabine-vuoristoa, taustana vanha huvila ja Rooman Campagna jalkojen juuressa. Kun heidän äänensä häipyivät, naurahti Sybert hiljaa.

"Voin vannoa unohtaneeni tuon laulun."

Margaret pudisti nuhtelevasti päätään. "Unohtaneenne sen!" hän huudahti. "Mies, joka on unohtanut Alma Mater laulunsa, saisi hävetä tunnustaa sitä. Se on aivan samaa kuin unohtaisi oman isänmaansa."

"Luulenpa", virkkoi Eleanor, "että teidän, Mr: Sybert, olisi aika palata takaisin Amerikkaan kansallistumaan."

"Oh, Miss Royston", hän vastasi, "vähitellen häipyy mielestä yliopistoaika, aivan kuten unhoittaa lastentarhassaolonsa."

"Ja isänmaansa", lisäsi Marcia sekä Sybertin että Paulin suureksi tyydytykseksi.

Margaret ehdotti, että ajankuluksi lähdettäisiin tervehtimään kummitusta. Marcia huomautti, että kummitus esiintyi vain täysikuun aikana, mutta siitä ei välitetty. Olihan kuu jo näkyvissä, ja tällainen tuulinen ilta, jolloin pilvet lentelivät, ja oksat huojuivat, oli juuri omiaan kummituksen miettiä syntejään. Mr. Copley, innostuneena kaitsijatoimeensa, huomautti, että ruoho oli märkää; mutta olihan saatavissa kalosseja, väittivät toiset. Marcia suostui lähtemään osoittamatta erikoista innostusta; hän pelkäsi mahdollisesti joutuvansa kahden kesken Paulin kanssa. Mutta kun lähdettiin, huomasi Marcia kulkevansa M. Benoit'n seurassa samalla kuin Paul käveli edempänä tyytyväisenä nuoremman serkkunsa rinnalla, ja Eleanor molempien kaitsijoiden kanssa muodosti jälkijoukon. Kun saavuttiin laakerikujan päähän ja tultiin raunioiden luo, pysähtyi Margaret pannen sormen suulleen ja saaden salaperäisellä kuiskailulla hiljaisuuden aikaan. Nauraen yhtyivät toiset kujeiluun, ja niin hiivittiin eteenpäin yhtä varovaisesti kuin kymmenvuotiaat pojat intiaanileikeissään.

Himmeässä valaistuksessa näyttivät rauniot sopivilta kummitusten tyyssijaksi. Tumma lehtiverho peitti melkein kokonaan rappeutuneet pilarit, mutta tyhjä suihkulähde oli paljaana pienellä avonaisella paikalla puiden välissä.

He pysähtyivät puiden varjoon ja kääntyivät puoleksi odottavina lähteeseen päin. Siinä katsellessaan he näkivät äkkiä pelon väristyksin hämärän miehen haamun kohoavan lähteen reunalta ja katoavan ympäröivien puiden siimekseen. Hetken kuului vain hämmästynyttä ähkimistä ja Margaret Roystonin tirskunaa. Paul alkoi ensimmäisenä selvitellä tilannetta, kertoen salaperäisesti tunteneensa muinaisen Tanskan kuninkaan kauniin ja sotaisen muodon. Ennenkuin vielä kukaan oli oikein ehtinyt toipua ilmestyksen aiheuttamasta vaikutuksesta, nousi toinen haamu lähteen reunalta ja seisoi huojuen heidän edessään ilmeisesti epäröiden peräytyisikö vai lähtisikö eteenpäin. Tämä oli jo enemmän kuin tarun vuoksi oli tarpeellista ja huudahtaen riensivät sekä Copley että Sybert ottamaan selvää salaperäisestä tapauksesta.

Syntyi kiihkeä sanasota. Haamu esitti äänekkäästi anteeksipyyntöjään. Hän oli päättänyt työnsä ja halusi saada hiukan raitista ilmaa. Nyt oli ihana ilta. Hän tuli tapaamaan erästä tuttavaansa. Hän ei tiennyt, että signor saapuisi koskaan tänne, eihän hän muuten olisi uskaltanut.

Ääni kuului tutulta, ja pieni pettymyksen huokaus kävi läpi seurueen. Molemmat miehet palasivat nauraen takaisin ja Paul saneli traagillisesti:

"Taaskin harhakuva! Jos kaikki haamut muuttuisivat hovimestareiksi, mitenkä epäromanttinen maailma olisikaan!"

Nuori ranskalainen käänsi puheen surulliseen tarinaan.

"Entä todellinen haamu, vanha Ruhtinas, jonka aioin maalata; tämän jälkeen hän ei enää suvaitse näyttää naamaansa haudastaan. Tämä on häpeä! Konnan työ!" hän selitti.

Nauraen käännyttiin takaisin huvilalle, ja Marcia huomasi kulkevansa Paulin rinnalla. Se oli käynyt aivan luonnollisesti Paulin mitenkään siihen vaikuttamatta; mutta Marcia oli aivan varma, että Paul käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja kysyisi hänen vastaustaan; hän mietiskeli nyt vain millä voisi väistää hänen sanojaan. Paul kulki hänen vieressään hiljaa vihellellen, ilmeisesti kiirehtimättä mitään puhumaan. Kun hän rikkoi hiljaisuuden, halusi hän vain sanoa, että lehtisammakot kurnuttivat hirveän äänekkäästi sinä iltana. Sitten hän jatkoi, ettei hän ollut erittäin ihastunut huvilan hovimestariin; se mies piti liian suurta melua väärässä paikassa, mutta vaikeni oikeassa. Siitä hän siirtyi sivumennen arvostelemaan huvilan arkkitehtuuria. Villa Vivalanti oli kuin tuhatkaunokki, jos itäistä siipirakennusta ei otettu lukuun, se ei näet ollut tyylikäs, vaan rikkoi suuntaviivat. Hänen mielestään nuo ranskalaisten omistamat piparkakun muotoiset huvilat Frascatissa pitäisi parlamentissa säätää revittäviksi.

Marcia vastaili jotenkin laiskasti hänen huomautuksiinsa, ja samalla vaivasi päätään miettimällä oliko hän mahtanut jollakin loukata Paulia. Tämä näytti kuitenkin erittäin hyväntuuliselta ja jutteli yhtä miellyttävästi kuin heidän tutustumisensa ensi aikoina. Marcia ei oikein ymmärtänyt tätä hänen uutta menettelytapaansa, ja vaikka hän oli juuri sellaiseksi toivonut Paulia, niin — miten vaihtelevainen onkaan ihmisluonto — nyt hän kuitenkin tunsi epämääräistä harmia. Jos M. Benoit juuri silloin olisi sattunut näkemään Marcian, olisi hän kolmannen kerran moittinut häntä hajamieliseksi.

Palattuaan sisään vetäytyivät haamu-metsästäjät jotenkin pian yöpuulle, sillä aamulla aikaisin oli lähdettävä Genazzanoon juhlalle. Ennenkuin Marcia meni huoneeseensa, hän tahtoi antaa määräykset seuraavan päivän aamiaista varten, jonka hän oli suunnitellut syötäväksi ulkosalla. Etsiessään Pietroa hän tapasi myöskin setänsä. Mr. Copley oli paraillaan ankarasti torumassa hovimestaria luvaten erottaa hänet heti, jos tämäniltainen tapaus vielä uudistuisi. Hyvin nöyränä vakuutti hovimestari Signorille tästä lähin ehdottomasti tottelevansa hänen määräyksiään.

"Setä Howard", kysyi Marcia, "et kai vain toru miesparkaa äskeisestä? Mitä se haittaa, että hän tapaa ystäviään vanhan huvilan alueella? Emmehän me milloinkaan lähesty sitä paikkaa."

"En pidä tästä ystävästä."

"Kuka se oli sitten?"

"Gervasion isäpuoli."

"Mitä, ethän vain luule, että hän aikoo varastaa lapsen takaisin?" Marcia huudahti.

"Tahtoisin nähdä hänen sen tekevän!" lausui Mr. Copley päättävästi. "Ei hän poikaa halua", hän lisäsi. "Rahaa hän tahtoo, mutta sitä hän ei tule saamaan. En tahdo, että hän kuljeskelee talon ympärillä ja palvelijat tietäkööt sen myös."

Annettuaan jöröttävälle Pietrolle aamiaista koskevat määräykset Marcia lähti vihdoinkin omaan huoneeseensa; asettaen kynttilän pöydälle hän vaipui ensimmäiseen tuoliin, mikä eteen sattui, huoahtaen helpotuksesta, kun ilta nyt oli onnellisesti ohi. Hän oli väsynyt sekä ruumiin että sielun puolesta.

Vielä ei ilta ollut kuitenkaan aivan lopussa. Keveä naputus kuului ovelle, ja Marcia avasi sen Eleanorille ja Margaretille, jotka saapuivat silkkisissä aamupuvuissaan hänen huoneeseensa. "Päästä meidät pian sisään", virkkoi Margaret. "Tapasimme juuri erään miehen käytävässä."

"Se oli tuo kaikkialla läsnäoleva Pietro, joka oli sulkemassa ikkunoita", jatkoi Eleanor. "Jos olisin sinun sijassasi, antaisin sen miehen mennä menojaan, ja hankkisin hauskemman hovimestarin. On luonnotonta, että italialainen palvelija on yhtä vakava kuin englantilainen."

"Pietro parka on juuri saanut toria, ja siitä kai hänen vakavuutensa johtuu. Onpa somaa", hän lisäsi, "juuri saman neuvon antoi minulle Paul tänä iltana." Hän sanoi "Paul", ennenkuin ehti tarkemmin sitä ajatella ja samassa hän punastui korviaan myöten, mutta tytöt eivät olleet sitä huomaavinaan.

"Olemme tulleet juttelemaan", virkkoi Margaret asettuen leposohvalle ja järjestellen pielukset mukavasti selkänsä taakse. "Toivottavasti sinä et ole uninen."

"Olen sangen väsynyt", vastasi Marcia; "mutta kymmenen minuutin kuluttua olen jo virkistynyt."

"Emme tahdo kiusata sinua; ei tästä tule mikään koko yön kestävä täysi-istunto", puheli Eleanor pehmeän nojatuolin syvyydestä. "Meidän täytyy lähteä huomenna kello yhdeksältä Pyhän Neitsyen juhlaan."

"Iloitse nyt, kun olet saanut meidät tänne", Margaret virkkoi. "Oikeutta myöten olisi meidän pitänyt nukkua Roomassa tämä yö."

"Mitenkä saitte asianne järjestetyksi?"

"Paul vei äidin Forumille katsomaan jotain juuri maasta kaivetuita muinaisesineitä; sillä aikaa Eleanor ja minä haalimme tavarat kokoon ja pakkasimme Perugian matkaa varten. Kun hän palasi takaisin, oli meillä kaikki kunnossa ja hatut päässä odottelimme lähtöä. Äiti tointui vasta kun istuimme junassa, eikä hän silloin voinut meille mitään puhua Mr. Copleyn kuullen. Kun on kysymys matkoista", Margaret lisäsi, "ei äiti yleensä milloinkaan toimi hetken mielijohteen mukaan."

"Ei ainakaan usein", täydensi Eleanor, "mutta on sekin joskus tapahtunut. Kesken kaiken", hän jatkoi, "keskustelkaamme Mr. Sybertistä; minä en suoraan sanoen oikein käsitä hänen asemaansa teidän perheessänne. Mitenkä voi käydä päinsä, että sinä teet pitkiä ratsastusmatkoja aivan kahden nuoren miehen kanssa? Eihän sellaista tapahtunut milloinkaan, kun minun äitini oli sinun holhoojasi."

"Ei", myönsi Marcia; "se on kyllä totta. Mutta Mr. Sybertin suhteen on hiukan toista. Eihän hän, katsos, oikeastaan ole mikään nuori mies enää; hän on setäni hyvä ystävä. Hän sattui olemaan saapuvilla, kun en löytänyt Angeloa mistään, ja niin tuli hän Angelon tilalle."

"Hän on siis jonkunlainen sijais-tallirenki", virkkoi Eleanor. "Lieneekö hän niinkään tyytyväinen siihen virkaan."

"Ei hän voinut vastustella!" Marcia nauroi. "Täti Katherine pakotti hänet siihen."

Eleanor katseli Marciaa kasvoillaan yhä hämmästyneempi hymy. "Puhut Mr. Sybertistä ikäänkuin hän olisi sinun iso-isäsi ikäinen. Mitenkä vanha hän on, jos sallit kysyä?"

"En tiedä. Melkein yhtä vanha kuin setä Howard. Viiden- tai kuudenneljättä, luullakseni."

"Miestä, joka on alle viidenneljättä, ei minun mielestäni kannata puhutellakaan."

"Oh, loruja!" huudahti Margaret. "En ole eläissäni kuullut kenenkään puhuvan paremmin kuin Paulin, ja hän on täsmälleen viidenkolmatta vuoden vanha."

"Paulin puhe on sanojen helinää; hänellä ei ole mitään aatteita", väitti Eleanor.

Syntyi hetken hiljaisuus, ja Eleanor nojautui eteenpäin tarkastellen muutamia sateenkaarenväreissä hohtavia lasinpalasia, joita oli pienessä rasiassa pöydällä. "Mitä nämä ovat?" hän kysyi.

"Ne ovat hajuvesipullojen palasia, jotka eräs palestirnalainen haudankaivaja löysi vanhasta etruskilaisesta hautaholvista. Hänellä oli muutamia pronssipeilejäkin ja ihastuttavat kultaketjut — olisin hirveän mielelläni halunnut saada ne, mutta hän ei suostunut myymään; ne joutuivat erääseen Rooman museoon. Eivätkö nämä lasipalatkin ole hauskoja? Aion juotattaa ne kultaan hattuneuloiksi."

"Tässä on pieni pullo, jossa on tuskin säröäkään." Eleanor piteli sitä kynttilän liekkiä vasten antaen valon langeta sen pinnalle. "Kenen luulet omistaneen sen ennen sinua, Marcia?"

"Ehkäpä se oli jonkun tytön, joka on maannut haudassa jo vuosisatoja."

"Ja hänen ketjunsa ja peilinsä ja hajuvesipullonsa ovat yhä vielä olemassa. Miten paljon ne kertovatkaan!"

"Luojan kiitos, ettei sellaisia tavaroita enää panna ruumisarkkuihin", Marcia virkkoi; "muutenhan kahdentuhannen vuoden kuluttua joku toinen tyttö taas vuorostaan voisi puhua meistä samaan tapaan."

"Kahdentuhannen vuoden kuluttua", sopersi Eleanor. "Suoraan sanoen, minä tunnen niiden yhdeksän vuoden, jotka olen ollut seuraelämässä, häipyvän mitättömiin!" Hän laski pullon takaisin rasiaan ja nojautui naurahtaen taaksepäin tuolissaan. "Eikö totta, että Amerika tuntuu hiukan värittömältä Italian jälkeen? Siellä ei saa mitään voimakkaita vaikutteita."

"Italiassa niitä saa melkein liikaa", virkkoi Marcia.

"Miten kauan aiot viipyä täällä?"

"En tiedä. On paljon parempi, ettei päätä mitään varmasti. Viivyn mahdollisesti noin vuoden ajan setä Howardin luona."

"Minä pidän sinun sedästäsi, Marcia. Hän osaa mainiosti lausua sukkeluuksia nauramatta."

"Voi", huokasi Marcia, "kyllä hän osaa!"

"Mitä taas Mr. Sybertiin tulee —" puhkesi Margaret pilkallisesti puhumaan.

"Minusta hän on mielenkiintoisimpia miehiä, mitä olen tavannut Euroopassa", tunnusti Eleanor kylmäverisenä.

"Mielenkiintoisimpia miehiä mitä olet tavannut Euroopassa?" Marcia avasi silmänsä selkoselälleen. Sellainen väite sisälsi jo paljon ja Eleanorilla oli kokemusta. "Mitä sinä tarkoitat?" Marcia kysyi.

"Niin", virkkoi Eleanor asiantuntijan varmaan tapaan, "ensinnäkin ovat hänen kasvonsa sangen vaikuttavat. Oletko koskaan huomannut, että hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset kuin Filippino Lippillä on Uffizin kokoelmissa. Ajattelin sitä koko ajan kun puhuin hänelle — tuollaiset uneksivat italialais-silmät, tiedäthän — ja amerikkalaisen suu. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden; tulee ihmeissään ajatelleeksi mitähän sellainen mies voi saada aikaan."

Kun Marcia ei sanonut siihen mitään, jatkoi hän:

"Hänellä on kauhean intresantti elämäntarina. Me tapasimme hänet vieraisilla viime viikolla, ja Mr. Melville kertoi minulle jäljestäpäin kaikki mitä tiesi hänestä. Hän syntyi Genuassa — isä oli Yhdysvaltojen konsuli — ja sai kasvatuksensa keskellä Italian yhdistymisen aikaisten taistelujen melskeitä. Ilma, jota hän hengitti, oli täynnä politiikkaa. Hän on paremmin perillä italialaisista kuin he itse. Hän puhuu heidän kieltään kuin syntyperäinen italialainen eikä hän koskaan —"

"Oh, kyllähän minä tiedän, mitä Mr Melville sinulle puhui", keskeytti hänet Marcia. "Hänhän pitää Mr. Sybertistä."

"Niinhän tekevät useimmat ihmiset."

"Kysy serkultasi hänestä. Kysy Mr. Carthropelta, englantilaiselta kuvanveistäjältä. Kysy keltä muulta hyvänsä — lukuunottamatta setääni — niin saat kuulla mitä he sinulle kertovat."

"Mitä he kertovat sitten?"

"Jokainen eri juttuja."

"Tosiaanko! Hänhän on tuntemisen arvoinen!"

"Minä inhoan häntä!" Sen sanoi Marcia yhtä paljon tottumuksesta kuin vakaumuksestaan.

Eleanor katseli häntä hetkisen tutkivasti, sitten hän huomautti: "Sanon sinulle yhden asian, Marcia Copley; ja se on se, että maailmassa on sangen vähän mielenkiintoisia miehiä. En muista tavanneeni kuin puolen tusinaa kaiken kaikkiaan."

"Ja sinulla on kokemusta", virkkoi Marcia.

"Yhdeksän seurustelukautta."

"Ketkä ne sitten olivat, nuo puoli tusinaa?"

"Ensimmäinen oli eräs runoileva poliitikko Kansasissa. Hänessä oli ihmeellinen sekoitus karkeutta ja tahdikkuutta — hän oli ihmeen sukkela muutamissa asioissa, kun taas toisissa odottamattoman tietämätön. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Hamletia; sanoi kuitenkin kuulleensa puhuttavan siitä. Toinen oli eräs ylen sivistynyt venäläinen. Hänet tapasin Kairossa. Hän puhui seitsemää kieltä, mutta ei pitänyt niistä ainoatakaan kyllin täydellisenä ilmaisemaan hänen ajatuksiaan. Sitten oli —"

"Insinööri", puuttui Marcia puheeseen. Hän oli kuullut insinööristä sekä Eleanorilta itseltään että hänen äidiltään.

"Aivan niin", myönsi Eleanor, "hän oli Claytonin huvipurren insinööri. Me matkustimme heidän kanssaan kaksi vuotta sitten ympäri Välimerta ja ainoa intresantti mies laivalla oli tuo insinööri. Hän oli englantilainen, oli asunut Intiassa ja Birmassa ja sadoissa muissa paikoissa. Aluksi en saanut häntä paljoakaan puhumaan; hän oli sangen ujo kuten englantilaiset ovat, niinkuin tiedät. Mutta nähtyään, että olin todella huvitettu, hän kertoi mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Minulla ei ollut usein tilaisuutta keskustella hänen kanssaan — hän ei, katsos, miellyttänyt äitiä. Se oli aikaa, jolloin äiti oli kuohuksissaan", hän lisäsi naurahtaen. "Sen sijaan, että olisimme jatkaneet matkaa Port Saidiin tällä laivalla, nousimmekin maihin Aleksandriassa ja matkustimme Kairoon lopputalveksi. Siellä tapasin venäläisen. Hän oleskeli silloin lammaspaimenten seurassa."

Eleanor pysähtyi, muistellen menneitä ja leikitellen pienellä etruskilaisella hajuvesipullolla.

"Entä ne muut?" muistutti Marcia.

"No, odotappas nyt", Eleanor nauroi. "Tunsin kerran erään sielutieteen professorin muutamasta Uuden Englannin lukiosta. Hän oli kuluttanut koko elämänsä ajattelemiseen ja oli tullut sangen omituisiin lopputuloksiin. Hän oli äärimmäisen mielenkiintoinen — ei tiennyt vähintäkään tästä maailmasta." Eleanorin kasvoilla kuvastui ikäänkuin jonkinlainen katumuksen varjo, ja hän käänsi nopeasti puheen professorista. "Sanoinko, että niitä oli vielä enemmän? En käsitä kuka saattaisi olla viides, jollen laske siksi hevosenkengittäjää, joka nai minun palvelustyttöni. En koskaan tullut tuntemaan häntä persoonallisesti; arvostelin häntä vain tytön kertomusten mukaan. Hän pieksee vaimoaan ollessaan vihainen; mutta jäljestäpäin hän esittää niin monet anteeksipyynnöt, että tyttö nauttii siitä. Oletko lukenut Wuthering Heights'in? Minun mielestäni hän on aivan kuin Heathcliffe. Tahtoisin todella oppia tuntemaan hänet. Hän olisi tutkimisen arvoinen."

"Sepä juuri onkin harmillista", valitti Marcia. "Jos olisi mies, saisi kuljeskella kaikkialla ja tutustua keneen hyvänsä, välittämättä siitä onko hän prinssi vai hevosenkengittäjä; mutta kun on tyttö, täytyy odottaa, kunnes tulee esitellyksi teekutsuissa. Ja teekutsuissa ei ole milloinkaan mielenkiintoisia ihmisiä."

"Aivan niin", myönsi Eleanor; "tuo on osittain totta. Mutta toiselta puolen uskon varmasti, että kun on tyttö, oppii ihmisiä paremmin tuntemaan — oppii näkemään, mitä he oikein sisimmässään ovat. Miehet ovat sangen herkkiä uskoutumaan."

"Pidätkö, että Mr Sybertkin osoittaa niin suurta luottamusta?"

"E-ei, enpä voi sitä sanoa. Hän on omituinen, eikö totta? Tuntuu aina siltä kuin hän ei puhuisi sitä, mitä hänen mielessään liikkuu — juuri senvuoksi tahtoisin oppia tuntemaan hänet. Miehen tekee mielenkiintoiseksi se mitä hän ajattelee, hänen mahdollisuutensa, eikä se mitä hän toimittaa."

Margaret nousi haukotellen. "Jos alatte väitellä mahdollisuuksista, lähden minä nukkumaan. Tule sinäkin, Eleanor. Huomenna on Pyhän Neitsyen juhla, ja meidän on lähdettävä kello yhdeksältä."

Eleanor nousi haluttomasti. "Toivoisin, että emme lähtisi Perugiaan keskiviikkona. Jäisin paljon kernaammin tänne Marcian luo."

"Ja Mr. Sybertin luo", kiusasi Margaret.

"Aivan niin, myöskin Mr. Sybertin luo", tunnusti Eleanor. "Ennenkuin pääsee hänestä selville, on hän alituisena päänvaivana."

"Hän on kuin joku algebran probleema", tuumi Marcia. "On annettu joukko arvoja, jotta x voitaisiin määrätä. Menetellään aivan sääntöjen mukaan, mutta x:n arvoa ei sittenkään saada selville."

Margaret pysähtyi ovelle käärien vaipan toogan tavoin ympärilleen.

"Kun puhutte intresanteista ihmisistä", hän huudahti, "niin unohdatte kokonaan erään ja se on Paul. Hän on äärettömän hauska poika."

"Sepä hän juuri onkin", virkkoi Eleanor. "Hauska poika — et c'est tout. Hyvää yötä, Marcia! Kun palaamme Perugiasta, istumme koko yön puhellen intresanteista miehistä. Se on intresantti keskusteluaihe."

XV Luku.

Villa Vivalanti oli seuraavana aamuna aikaisin liikkeellä — nimittäin tavallisuuteen nähden aikaisin. Castel Vivalanti oli ollut työssä jo yli kaksi tuntia, kun Pietro teki kierroksen makuuhuoneen ovelta toiselle, lausuen matelevan kohteliaasti, " Buon giorno, teidän Ylhäisyytenne, jos suvaitsette, on aamukahvi kuumana paatsamalehdossa puolen tunnin kuluttua." Kahvinjuonti paatsamalehdossa oli aivan uusi päähänpisto, jonka Marcia oli saanut edellisenä iltana. Ja Bianca kertoi käsiään taputtaen, että paatsamalehto oli tänään kuin paratiisi. Sadeviikko oli saanut sen ylt'yleensä vihreäksi; yläpuolella kaartuivat piikkipaatsaman tummat lehdet, puiden runkoja peitti sinisen viheriä sammal, käytävillä taas työntyi esiin nuori ruoho vivahtaen heleämmän värisenä, ja kaikkialla tämän yllä leikittelivät kultaiset auringonsäteet. Marmoripengermällä levitteli riikinkukko höyheniään itsetietoisesti tuntien sopeutuvansa päivän tunnelmaan.

Marcia tuli ensimmäisenä ulos. Tullessaan pihamaalle, pääsi häneltä ilon huudahdus nähdessään aamun ihanuuden. Hän itse, vaaleassa kesäpuvussaan, auringon kultaamine hiuksineen oli kuin luotu tähän ympäristöön. Hän kulki pengermän poikki ja pysähtyi kaiteen luo katsellen kullan purppuraisen autereen läpi pienenä pilkkuna etäisyydessä siintävää Pyhän Pietarin kirkkoa. Riikinkukko havahdutti hänet mietteistään pöyhistellen lakkaamatta komealla pyrstöllään.

"Sinä naurettava lintu!" hymyili Marcia. "Sinä olet varmaankin jo kaksi tuntia odotellut täällä, että joku tulisi sinua ihailemaan", näin sanoen hän kiiruhti lehtimajaan katsomaan, että Pietro oli täyttänyt hänen määräyksensä.

Pöytä oli katettu suihkulähteen luo, siihen missä kaartelevat nurmikäytävät yhtyivät ja piikkipaatsamat kasvoivat puoliympyrässä. Auringonsäteet leikittelivät puhtaalla pöytäliinalla, hopea- ja lasiesineissä ja pienissä leivoksissa, joille oli levitetty kullankeltaista hunajaa — kotoisin eräästä maalaistalosta Alban vuoristosta — ja tämä kokonaisuus muodosti taulun, joka olisi varsin hyvin sopinut Watteaun maalattavaksi. Marcia yhtyi Biancan ihastukseen nähdessään tämän kaiken ja Pietrokin liikkui ennenkuulumattoman vilkkaasti järjestellessään pieluksia ja mattoja korituoleihin.

"Tämä on täydellistä", Marcia huudahti peräytyen muutaman askelen nähdäkseen vaikutuksen kauempaa. "Mutta täällä ei ole ainoatakaan kukkasta", hän jatkoi. "Se ei käy päinsä; meidän on hankittava muutamia kieloja, Pietro. Hae sinä maljakko pöydälle, niin minä menen poimimaan kukat", näin sanoen hän kiiruhti puutarhaan päin.

Sieltä löysi hänet Paul Dessart viiden minuutin kuluttua. Nuorukainen tervehti tuttavallisesti, " Felicissimo giorno, signorina!" Edellisen päivän synkkä pilvi oli haihtunut hänen otsaltaan niinkuin taivaaltakin, ja hän yhtyi iloisesti Marcian puuhaan.

"Kas niin!" virkkoi Marcia nousten seisomaan ja pudistellen hiussuortuvan silmiltään. "Sopisiko mikään paremmin ulkoilma-aamiaiseen kuin nämä kukat?" Hän ojensi Paulia kohden kimpun ihania, läpikuultavan valkeita kieloja kiiltävän vihreine lehtineen. "Tulkaa", hän huudahti; "taiteilijan täytyy ne järjestää;" ja yhdessä he kääntyivät suihkulähteelle päin. Puutarhamuurilla kasvoi kirkkaansinisiä lemmikkejä. Nuorukainen pysähtyi, poimi niitä muutaman ja ojensi ne käsi sydämellä tytölle.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä matkien aito-italialaista tunteellisuutta. — "Rakkahin signorina, minun täytyy lähteä sinne, mihin velvollisuus minua kutsuu — kauas, kauas Perugiaan. Non-te-scordar-di-me."

Marcia pisti nauraen kukat vyöhönsä, mutta tunsi keveän punan kohoavan poskilleen. Tuollaisena Paul oli aivan vastustamaton.

Saapuessaan lehtoon he kuulivat lasten ääniä, ja samassa ilmestyivät Gerald ja Gervasio käytävälle, molemmat kantaen teevadilla leivänmurusia, jotka he aikoivat syöttää suihkulähteessä eläville sisiliskoystävilleen. Nähdessään katetun aamiaispöydän, he pysähtyivät silmät suurina hämmästyksestä.

"Voi, Marcia serkku", kirkui Gerald ihastuksissaan, "syödäänkö ulkona? Saammeko Gervasio ja minä syödä teidän kanssanne? Saammehan! Saammehan!"

Marcia oli miettivinään.

"Saatte", hän virkkoi lopulta, "nämä ovat minun kestini, ja jos te olette kilttejä poikia, ettekä puhu, niin minä pyydän teidätkin. Ja kun olette juoneet aamumaitonne, ja olleet oikein kilttejä, niin saatte hiukan —" hän pysähtyi vähän, alentaen salaperäisesti ääntään poikien kuunnellessa hörössä korvin — "hiukan hunajaa!"

Paul Dessart nauroi; hänestä tuo lupaus oli sangen vähäpätöinen, mutta pojat vastaanottivat sen suosiohuudoin. Gervasio esiteltiin nuorelle maalarille, josta poika suoriutui yhtä sulavasti kuin itse Gerald. Hän oli jo melkein unohtanut, ettei ollut syntynyt prinssiksi. Tervehdittyään pyysi Gerald nähtävästi hiukan epäröiden vierasta heittelemään leivänmurusia lammikkoon; mutta Paul kieltäytyi siitä hyvin jalomielisesti, ja muutaman minuutin kuluttua molemmat pojat kykkivät vierekkäin suihkulähteen reunalla lehtokäytävien kajahdellessa heidän naurustaan.

Pian olivat kaikki saapuneet paikalle ja tämä tavallisuudesta poikkeava ensimmäinen aamiainen sai yleisen hilpeän mielialan vallitessa oikein juhlan luonteen. Geraldin ja Gervasion nauru kaikui raikkaana ja estämättä. Molemmat istuivat kivisellä puutarhatuolilla maitomukiensa ääressä pistellen suuhunsa voileipää, mutta heittäen tuon tuostakin halukkaita silmäyksiä hunaja-astiaan. Edellisen illan kummitukselle naurettiin ja siitä laskettiin leikkiä, samalla kuin haamu itse totisena siirteli kuppeja. Riikinkukko saapui hitaasti astellen kuokkavieraana paikalle, ja sai osakseen monet moraalisaarnat antaessaan upean pyrstönsä laahata maata muutamien leivänmurusien tähden, joita se maasta tavoitteli. Ennenkuin aamiainen oli syöty, jatkoivat Sybert ja Dessart kaikessa ystävyydessä edellisen illan väittelyä Italian kauneuden vahingollisuudesta.

"Paul on laiminlyönyt kutsumuksensa", julisti Eleanor Royston. "Hänen tulisi olla poliittisena vastaväittäjänä New-Yorkissa. On sääli nähdä tuollaisen erinomaisen kyvyn, aivan valmistamatta esittää asiansa noin kaunopuheisesti, menevän hukkaan yksityiselämässä."

Paul antoi sillä kertaa myöten ja lopetti väittelyn saaden naurajat puolelleen. Hän selitti pitävänsä siitä, että ihmisillä on hauskaa, ja vaikkakin italialaiset mieluinten makasivatkin päivää paistatellen makaroonia syömässä, huvitti heitä sitä lähinnä järjestäytyä rintamaan. Hän puolestaan odotti tapaavansa heidät vielä taivaassakin viskellen toisiaan kultaisilla katukivillä.

Tuo vertaus sai hymyn Sybertinkin huulille; siinä oli juuri kylliksi totta ollakseen sukkelaa. Samassa saapui Pietro ilmoittaen vaunujen olevan valmiina heidän Ylhäisyyksiään varten, ja se sai seurueen kiiruhtamaan hattujaan ja vaippojaan etsimään. Sybert aikoi aluksi jäädä pois, syyttäen monia toimiaan Roomassa. Siihen vastasi Marcia kohteliaasti, että he tulisivat häntä suuresti kaipaamaan, mutta Eleanor Royston kieltäytyi jyrkästi päästämästä häntä.

"Tunnen sangen monta diplomaattia," hän vakuutti; "ja vaikkakin he ovat kokonaan antautuneet valtion palvelukseen, on heillä kuitenkin aina aikaa uhrata seurusteluunkin. Me emme laske teitä pois tuon tekosyyn nojalla."

Paulin salaiseksi mieliharmiksi hän suostui lopulta jäämään, eikä Marciakaan ollut siihen päätökseen täysin tyytyväinen. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, katsahti Marcia taakseen. Pengermän portailla seisoivat molemmat pienet pojat käsi kädessä miettiväisinä katsellen toisten lähtöä.

"Hyvästi, Gerald ja Gervasio", huusi Marcia heille. "Jos olette oikein kilttejä, niin tuon teille jotain hauskaa tuliaisiksi."

Sinä päivänä oli paljon muitakin ihmisiä matkalla Genazzanoon. Maalaiskansaa tulvi laumoittain juhlalle, toiset kulkivat jalkaisin, toiset ratsastivat aasin selässä pienet lapset ja matkaeväät sälytettyinä koreihin pään päälle. Pyhän Markuksen päivänä on Genazzanossa tilaisuus sekä hartaudenharjoitukseen että huvitteluun. Sisällä tuomiokirkossa pidetään messuja, mutta ulkopuolella esittävät silmänkääntäjät temppujaan. Huvimatkailijamme viettivät suurimman osan ajastaan kirkkopihalla ja nauroivat sydämestään, kun ihmiset joka puolelta huusivat heille "Inglese" — englantilaisia. He söivät aamiaista erään hyvin vaatimattoman kyläravintolan parvekkeella muutamien iloisten irlantilaisten ylioppilaiden seurassa, jotka pitivät Pyhän Neitsyen ihmeitätekevää voimaa kirkollisena pilantekona. Puolenpäivän jälkeen vanhempien ladyjen katseluhalu hiukan lauhtui. Tuomiokirkossa oli juhlamenoja kello kolmelta, ja he päättivät jäädä sitä odottamaan ravintolan matalaan seurusteluhuoneeseen. Eleanor Royston pyysi lainkaan kursailematta Sybertiä lähtemään tarkastusretkelle vanhaan Colonna-linnaan, joka kohosi hiukan kaupungin yläpuolella. Sybert suostui, ja se tuntui Marciasta suorastaan liehittelevältä suosionosoitukselta.

Hän itse ei ollut oikein selvillä mitä ajattelisi Laurence Sybertistä. Hän tunsi yhä edelleen vanhaa vastustushalua hänet nähdessään, mutta nyt siihen sisältyi uteliaisuutta ja mielenkiintoa paljon enemmän kuin hänen itsensä osaksi oli tullut Sybertin puolelta. Ja tänään hän sai harmikseen nähdä Sybertin kohtelevan Eleanoria paljon huomaavaisemmin, kuin milloinkaan häntä itseään. Oli uskallettua herättää Marciassa loukattua ylpeyttä.

Olihan hänellä kuitenkin Paul; pilvi Marcian otsalla häipyi nopeasti, kun hän Margaretin ja Paulin seurassa kääntyi kirkon pihamaalle. Paul oli oikein juhlatuulella, ja hänen sukkeluuksiaan oli mahdoton vastustaa. Nauharuusuke koristi hänen hattuaan ja napinlävessä riippui kullattu Neitsyen kuva; myymäkojuissa hän nauroi ja lasketteli leikkiä ihmisten kanssa; hän tarjoutui auttamaan temppujentekijää, joka apua kaipasi, hän ampui pilkkaan rihlapyssyllä ja osui mainiosti, saaden palkinnoksi korean piipunnysän; sen hän lahjoitti kohteliaasti kumartaen eräälle sievälle maalaistytölle, joka ihaillen oli osoittanut hänelle suosiotaan. Loppujen lopuksi hän vielä ryhtyi kaupantekoon Marcian puolesta. Marcia oli huomannut eräällä volskilaisella naisella omituisen hiusneulan, jonka päässä oli puristettu nyrkki, ja nyt hän halusi välttämättä sen itselleen. Paul oli heti valmis hankkimaan sen hänelle. Koristeneula vedettiin muitta mutkitta ällistyneen naisen tukkalaitteesta, ja kaupanteko alkoi.

Hänkö möisi sen! Sehän oli aivan mahdotonta. Koru oli perhekalleus; jo useiden sukupolvien aikana se oli kulkenut perintönä; hän ei saattanut luopua siitä — jollei mahdollisesti saisi hinnaksi hopeaa sen painon edestä, — raha jo vilkkui hänen silmäinsä edessä. Paul käski tuoda vaa'an. Se oli heti saatavissa tupakkakojusta, jonka myyjä itse hyvin tärkeän näköisenä toi sen paikalle. Toiseen vaakakuppiin pantiin neula, toiseen ladottiin liira toisensa jälkeen — kuusi — seitsemän — kahdeksan liiraa. Vaimo hykerteli haltioissaan käsiään, sitä mukaa kuin kasa suureni. Yhdeksän — kymmenen — jo horjui vaaka. Yhdennellätoista putosi rahakuppi kumahtaen alas, ja kauppa oli päätetty. Hyväksymisen murinaa kuului väkijoukosta, ja joku virkahti: "Nyt Signorina on sposata." Sillä volskilaisen tavan mukaan saivat vain naineet vaimoihmiset pitää koristeneulaa tukassaan.

Marcia pudisti nauraen päätään. Hän ja Paul muodostivat viehättävän parin seisoessaan siinä vierekkäin, eikä se jäänyt ympäröiviltä maalaisihmisiltä huomaamatta. Italialaiset ovat hyvin kärkkäitä löytämään romantiikkaa. " Promessi sposi ", virkahti muuan, tällä kertaa huvittava korostus äänessään. Paul heitti syrjäsilmäyksen Marciaan, nähdäkseen mitä hän arveli näin odottamattomasta kihlaantumisesta. Hän vain yhä enemmän punastuen pudisteli päätään, ja ihmiset nauroivat iloissaan. Kun Paul ja Marcia lähtivät yhdessä astelemaan kapeata käytävää kirkkoon päin, virkkoi Paul ojentaen kätensä:

"Antakaa neula minulle. Talletan sen teitä varten, koska ette ole vielä oikeutettu käyttämään sitä."

Marcia antoi sen hänelle, ikäänkuin ei olisi huomannut mitään sivutarkoitusta hänen äänessään. Tänään Paul oli niin vakuuttava, ja Marcian täytyi yhä uudelleen harkita probleemaansa.

Kirkon pienessä etupihassa he yhtyivät seurueen muihin jäseniin. Kaikki nousivat kirkon portaita, ja pysähtyivät katsomaan uhrilahjaa kantavien pyhiinvaeltajien juhlakulkuetta. Niitä kulki viisikymmen- ja satahenkisissä ryhmissä lippuja kantaen ja valitusvirsiä hyräillen. Lähestyessään kirkkoa he lakkasivat laulamasta ja huutaen "Ave Maria", polvistuivat suutelemaan portaita, joita astelivat. Marcia katseli joka puolella vilkkuvia tulipunaisia ja keltaisia liinoja, verraten mielessään tätä menoa Pyhän Pietarin kirkossa näkemäänsä. Hänen mielestään oli vieläkin vaikuttavampaa nähdä näiden talonpoikien polvistuvan Pyhän Neitsyen alttarin ääreen, ja kasvoilla hehkuva uskonnollinen innostus laulavan äänensä käheiksi. Aivan huumaantuneena ihmisvilinästä ja eri värien kirjavuudesta kääntyi Marcia mennäkseen kirkkoon. Näiden ihmisten yksinkertainen hartaudenharjoitus oli mukaansatempaavaa.

Kirkko oli sisältä tupaten täynnä polvistunutta talonpoikaisväkeä, ilman täytti sinertävä uhrisavu, jonka läpi alttarilla palavat kynttilät himmeästi hohtivat. Copleyn seurue raivasi tien erääseen sivukappeliin, josta saattoi rauhassa katsella toimitusta. Paul polvistui muiden joukkoon luonnosvihkoineen, ja ryhtyi salaa piirtämään erään talonpoikaistytön kuvaa. Marcia silmäili hänen puuhaansa huvitettu hymy huulillaan; sitten hän loi jälleen katseensa yli polvistuneen ihmismeren. Heissä ei ollut mitään koneellista hartautta; jos mikään, niin se ainakin lähti sydämestä. Ah, he olivat liian jumalisia, hän äkkiä huomasi. Heidän hurskautensa meni liian pitkälle; se riisti heiltä arvokkuuden, yksilöllisyyden ja itseluottamuksen. Aivan Marcian jalkojen juuressa oli muuan vaimo pitkällään maassa, ja suuteli kivipermantoa hartautensa kiihkossa. Marcia käänsi äkkiä päänsä pois, tuntien samanlaista mielen kuohua kuin viimeksi Pyhän Pietarin kirkossa. Nostaessaan silmänsä hän huomasi Laurence Sybertin katselevan häneen. Hän seisoi juuri Marcian takana ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa:

"Tämä jo riittää. Tulkaa, niin menemme pois", näin sanoen hän kääntyi raivaten tietä ulos. He vetäytyivät ovelle päin ja toiset työntyivät heidän paikoilleen.

Kun he pääsivät ulos, naurahti Sybert olkapäitään kohauttaen. "Kirkon täytyy hiukan muuttaa tapojaan, ennenkuin minut saatetaan sulkea tuohon karsinaan. Miten on teidän laitanne, Miss Marcia?"

"Heidän yksinkertainen uskonsa oli minusta niin kaunista; mutta sitten tuli äkkiä tuo kauhea nainen, jossa heti huomasi tietämättömyyden ja taikauskon piilevän pohjimmaisena. Kaikki on sellaista", hän jatkoi. "Juuri, kun parhaillaan ihailee jotain kaunista, sattuukin silmä näkemään hiukan pinnan alle. On kauheata ruveta huomaamaan kätkettyjä tarkoituksia; ne eivät päästä enää milloinkaan rauhaan."

"Katsokaahan tuota", Sybert virkkoi osoittaen nauraen erästä taloa, jonka kynnyksellä lojui nukkuva porsas. "Se on nähtävästi jätetty talonvahdiksi siksi aikaa kuin isäntäväki on juhlassa. Olette kai huomannut, että Genazzanon jokaisessa talossa on kananpoikasille erikoinen sisäänkäytävä, joka on sijoitettu isoon oveen. Se on jotenkin lystikästä, eikö totta?"

Marcia katseli porsasta samalla kertaa huoaten ja naurahtaen.

"Niin, onhan se lystikästä; mutta kun sitten ajattelee, miten alhaisella kehitysasteella sellaisten ihmisten täytyy olla, jotka asuvat yhdessä porsaiden ja kananpoikien kanssa, silloin tuo kaikki ei enää tunnu lystikkäältä."

"Kas vain", Sybert virkkoi. "Tehän olette edistynyt."

"Uskon sen itsekin", Marcia myönsi.

He lähtivät yhdessä kiertelemään kaupunkia. Kävellessään he sattuivat kohtaamaan ryhmän miehiä ja poikia, jotka kuluttivat päivällislepoaan tupakoimiseen ja arpapeliin. Joukossa oli pyhiinvaeltajia Castel Vivalantista ja he tunsivat Marcian heti ensi silmäykseltä. Päivän juhlatunnelma ja kaksinkertainen viiniannos oli saanut miehet tavallista meluisemmiksi; eräs ryysyinen, virnistelevä pojannaskali alkoi heti ilvehtiä nähdessään tulijat. Hän päästi suustaan tavanmukaisen kerjäläisruikutuksen, pyytäen soldia. Kun hänen ulinaansa ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, keksi hän uuden keinon.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä, juosten Marcian vieressä ja itsepintaisesti työntäen kätensä hänen eteensä, "minun on nälkä, signorina; minun on nälkä. Säästäkää minulle Jumalan tähden edes muutamia vehnänjyviä."

"Tuopa on uusi kerjuutapa", Marcia nauroi. "Tavallisesti he mankuvat leipää; en ole vielä kenenkään kuullut pyytävän vehnänjyviä."

Sybert kääntyi uhkaavan näköisenä poikaan päin, joka samassa sai jalat alleen. Mutta päästyään turvallisen välimatkan päähän, hän yhä pitkitti ruikutustaan, toisten suureksi riemuksi.

Marcia näytti tyhjiä käsiään.

"Ei minulla ole vehnää", hän virkkoi päätään pudistellen.

Poikaviikari kääntyi toveriensa puoleen matkien häntä.

"Signorinalla ei ole vehnää", hän huusi. "Kuka antaisi signorinalle? Hän on köyhä ja hänen on nälkä."

Joku työnsi hänelle soldon. Poika kaappasi sen ja ojensi sen Marciaa kohden.

"Kas tuossa, signorina! Tämä mies on köyhä, mutta hän on kuitenkin jalosydäminen. Hän lahjoittaa teille soldon, että voitte hankkia hiukan vehnää."

Marcia nauroi huvitettuna. Mutta Sybert tarttui ankaran näköisenä poikaa kaulukseen ja työnsi hänet muitta mutkitta syrjään.

"Mr Sybert", Marcia huudahti; "varokaa, te voitte loukata häntä!"

"Se on tarkoituksenikin", hän vastasi töykeästi ja sysäsi poikaa vielä, niin että tämä vieri rinnettä alas.

Toiset ilkamoivat taas yhtä äänekkäästi nähdessään hänen tappionsa. Marcia ja Sybert kääntyivät seuraavasta kadunkulmasta ja jättivät meluavan joukon taakseen.

"Ei teidän olisi pitänyt kurittaa häntä", Marcia virkkoi. "Tuo poikanulikka vain kujeili, tarkoittamatta mitään pahempaa. Hän on minun parhaita ystäviäni; hänen nimensä on Beppo, ja hänen kotinsa on leipurin vieressä."

"Jos teillä on tuollaisia ystäviä", Sybert vastasi kuivasti, "neuvoisin minä teitä lopettamaan tuttavuutenne heidän kanssaan."

"En minä välitä tuon tapaisesta tunkeilevaisuudesta", Marcia virkkoi iloisesti, "onhan se ainakin parempaa kuin ruikuttaminen."

"Sanoin teille eilen, Miss Marcia, että teidän ei pitäisi kulkea yksinänne kylällä — ja siitä varoitan teitä tänäänkin. Ette ole lainkaan turvattu tällaisissa vuoristokylissä, joissa ihmiset eivät ole tottuneet ulkomaalaisiin."

"Miksi ette pyydä, että setäni hankkisi minulle lastenhoitajan?"

"Alan vähitellen uskoa, että olette sellaisen tarpeessa!"

Marcia kosketti kevyesti häntä kädellään.

"Mr Sybert, pyytäisin ettette puhuisi minulle niin pisteliäästi."

"Keskustelen teidän setänne kanssa — sen teen", hän vastasi.

Puhellessaan he olivat saapuneet linnalle. He kulkivat nostosillan yli ja kivitetyn linnanpihan poikki ja niin oli meluava pikkukaupunki yhdellä iskulla jäänyt selän taakse. Vuoret kohosivat korkeina heidän edessään ja alhaalla siinti laakso; vanhan vesijohtolaitoksen jäännöksiä näkyi ruohottuneen tien vierellä, joka johti kukkuloille. He kulkivat eteenpäin jutellen milloin mitäkin, Marcia teki parhaansa keskustelun ylläpitämiseksi. Hän esiintyi melkeinpä häikäilemättömänä, ja Sybert huomasi huvikseen tytön yrittävän kiemailla hänen edessään. Marcian suureksi hämmästykseksi Sybert ei ensinkään vastustellut; hän vastasi samalla mitalla eikä koettanutkaan väistää hänen katsettaan. Paikka, johon he olivat saapuneet, kasvoi vaaleanpunaisia alppivuokkoja ja mahtavien vesijohtolaitteiden jäännökset muodostivat viehättävän istumapaikan.

"Emmekö pysähtyisi näköalaa ihailemaan", Sybert ehdotti.

Marcia istahti esiintyöntyvälle muurikivilohkareelle ja Sybert paneutui pitkäkseen nurmikolle hänen viereensä.

"Mr. Melville kertoi minulle tässä eräänä päivänä tavanneensa teidän äitinne pikku tyttönä", Sybert virkkoi hetken kuluttua.

Marcia nyökkäsi nauraen. "Hän on kertonut sen minullekin — hänen mielestään äitini oli pahin villikissa, mitä hän milloinkaan oli nähnyt."

"Minä sain hänestä sangen hauskan käsityksen — uskallanpa epäillä, tokko te olette milloinkaan ratsastanut varsoilla ilman satulaa?"

"Äitini eli Etelämaakuntien uutisviljelyksillä, kun taas minä sain kasvatukseni New Yorkissa ja eräässä pariisilaisessa luostarissa — eihän siellä ollut tilaisuutta varsoilla ratsastamiseen."

"Eikö äitinne kuollut teidän pienenä ollessanne?"

"Olin silloin kahdentoistavuotias."

"Voi, se oli kovaa", Sybert virkkoi myötätuntoisesti.

Marcia katsahti hämmästyneenä häneen. Hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Sybertin lausuvan noin ystävällistä sanaa.

"Entä tuo Pariisin luostari?" hän kysyi. "Miten sinne jouduitte."

"Joku ehdotti sitä isälle, ja hän piti sitä erinomaisena keinona päästä irti minusta. Ei silti, että hän ei välittäisi minusta", hän lisäsi nopeasti, nähdessään Sybertin kummastuneen ilmeen; "mutta tyttären kasvatus on aina probleema liikemiehelle."

"Sen voin hyvin ymmärtää", Sybert myönsi. "Entä miten menestyitte luostarissa?"

"En kehuttavasti. Opin vain rukouksia ja ranskaa ja minulla oli hirveä koti-ikävä."

"Entä sitten?"

"Senjälkeen minulla oli pari kotiopettajaa, sitten olin eräässä sisäoppilaitoksessa ja lopuksi tulin collegeen." Marcia nauroi. "Teidän olisi pitänyt nähdä isäni, kun ehdotin hänelle collegea. Hän tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen; olinhan sen kautta taas neljäksi vuodeksi turvassa."

"On vahinko", Sybert huomautti, "että amerikkalaiset eivät harrasta samaa tapaa kuin Ranskassa, jossa tyttäret heti koulusta päästyään naitetaan."

"Minä tunsin itseni melkein syylliseksi suoritettuani tutkinnon, ukko parka oli niin onnettoman näköinen. Hän kysyi minulta, enkö haluaisi tehdä hänen kanssaan pientä huviretkeä Venezuelaan joitakin kaivoksia katsomaan. Se olisi ollut hauskaa, eikö totta? Minä olisin tahtonut lähteä."

"Mutta tekö kieltäydyitte jalomielisesti?"

"Niin, minulla oli toiset suunnitelmat. Oli vuosia siitä, kun olin nähnyt setä Howardin, ja halusin mennä hänen luokseen joksikin aikaa."

"Ja niin olette joutunut tänne Genazzanoon."

"Niin, olen joutunut tänne", Marcia toisti. "Mutta niin pian kuin isä asettuu rauhaan, kuten muut ihmiset, menen hoitamaan hänen talouttaan. Otan Italiasta mukaani joitakin neljännentoistavuosisadan huonekaluja, muutamia sieviä italialaisia palvelijoita ja annan pieniä hauskoja italialaisia päivällisiä."

"Kutsutteko minutkin joskus?"

"Tulkaa aina kun haluatte."

Marcia purskahti nauruun.

"No?" Sybert kysyi. "Mitä teitä huvittaa?"

"Puhua teille tällä tavalla — viikko sitten ei olisi pälkähtänyt päähänikään pyytää teitä. Ette voinut mitään eilen", hän lisäsi; "täti Katherine pakotti teidät tulemaan minun kanssani; mutta tänään te lähditte aivan vapaasta tahdostanne."

"Sellaisenko vaikutuksen olen teihin tehnyt? Minä kai käyttäydyn mahdottoman huonosti."

"Kyllä — jotakuinkin", myönsi Marcia.

"Tepä olette suora", Sybert sanoi nauraen. "Ei", hän lisäsi samassa; "täti Katherine ei mitenkään vaikuttanut meidän tämänpäiväiseen kävelyretkeemme. Jos tahdotte, niin kerron teille, miksi halusin tulla. Eilen iltapäivällä tein hauskan ratsastusretken erään sangen viehättävän nuoren naisen seurassa, ja halusin uudistaa tuttavuutta."

"Jos tuo on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kuulostaa se hyvin epäilyttävältä. Te olette jo kolme kuukautta tuntenut tuon saman viehättävän naisen, ettekä ole osoittanut vähintäkään halua lähempään seurusteluun hänen kanssaan."

"Olin sokea, mutta nyt ovat silmäni avautuneet."

Hän kieritteli savukettaan suu pienessä hymyssä, kun taas Marcia kiusoitteli hiljaisuuden kestäessä erästä kovakuoriaista, joka kaikin mokomin halusi päästä pois kiveltä. Mihin ikänä se kääntyikin, aina oli vastassa vihreä lehti, joka sulki tien. Se juoksi hädissään ympyrää, koettaen turhaan löytää aukkoa, ja sen kaikki kuusi pientä jalkaa aivan värisi tuskasta.

Sybert ojensi säälien kätensä ja toimitti sen turvapaikkaan.

"Miksi noin teette?" Marcia kysyi.

"Myötätunnosta… olen nähnyt kyllin monen naisen leikkivän miesten tunteilla, joten saatan käsittää miltä eläinparasta tuntui. Joka puolella oli muuri vastassa, hänen kykenemättä käsittämään mitään salaista syytä, vaikutinta tai lakia, joka sen takana piili."

"Se oli terveellistä sille", vakuutti Marcia. "Minä annoin sille uuden kokemuksen — laajensin sen näköpiiriä. Kun vihdoin olisin sen vapauttanut, olisi se tuntenut niin syvää kiitollisuutta ajatellessaan, mistä vaarasta se oli pelastunut, että siitä olisi tullut entistään paljon onnellisempi kovakuoriainen."

"Voihan asian käsittää niinkin", myönsi Sybert.

Marcia katseli hetken tutkivasti toveriansa. Hän muisteli kreivitär Torrenieriä.

"Mr. Sybert", hän virkahti, "on koko joukko asioita, joita haluaisin tietää teistä."

"Minulla ei tietääkseni ole mitään, jota olisi syytä peitellä."

"Niitä asioita ette kertoisi minulle."

"Koettakaa, niin saatte nähdä."

"Saanko kysyä mitä hyvänsä?"

"Olen käytettävissänne."

"Oletteko milloinkaan rakastanut ketään?"

Hän katsahti Marciaa nauraen hilpeästi. "Mitä, onko tämä rippituoli?"

"Ei, ei, — te olette vain sen näköinen kuin ette olisi milloinkaan tehnyt sellaista tyhmyyttä; minä juuri ihmettelin —"

"Ainakin kuusi kertaa."

"Todellako?"

"No, ehkäpä siinä on vähän liikaa", hän nauroi. "Poikavuosinani minulla oli tapana — hm — tuntea joskus mielenkiintoa."

"Mutta nyt olette jo sellaisen yläpuolella."

"Olisi ajattelematonta väittää sitä! Ei koskaan tiedä, mitä seuraava päivä mukanaan tuo."

Marcia olisi vielä halunnut hiukan tiedustella kreivittärestä, mutta sen sijaan hän virkkoi: "On vielä muutakin, mitä tahtoisin teiltä kysyä."

"En voi luvata, että vastaan, jos menette persoonallisuuksiin."

"Miksi teillä oli eilen revolveri mukananne?"

"Te olette erittäin tiedonhaluinen nuori nainen, Miss Marcia."

"Ja te olette sangen salaperäinen mies, Mr. Sybert."

"Miksi minulla oli revolveri? Hyvin yksinkertaisesta syystä. Olin matkustellut etelämaakunnissa rauhoittamassa kapinoitsevia; ja kun se ei ole erittäin turvallista työtä, arvelin viisaimmaksi kulkea aseistettuna. Revolveri on erinomainen keino, jolla ihmiset saa valtaansa, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan en milloinkaan ole pakoitettu käyttämään sitä. Toivoakseni nyt olette tyydytetty."

"Kiitos", virkkoi Marcia. "Eipä siltä, että uskoisin vähääkään mitä puhuitte", lisäsi hän nauraen.

Sybert katseli häntä hetkisen kulmiaan rypistellen.

"Mitä ihmettä te oikein luulette minusta, Miss Marcia? Pidättekö minua anarkistina, rosvona tai ehkä toisena Fra Diavolona valepuvussa? En ole mikään noin mielenkiintoinen henkilö, olen vain yksinäinen, rauhallinen Yhdysvaltain kansalainen."

"Miten satuitte tuntemaan niin hyvin Tarquinion, leipurin pojan?"

"Olen jo vastannut kylliksi. Ehkä nyt ripitämme teitä, Miss Marcia. Oletteko koskaan rakastanut?"

Marcia nousi seisomaan. "Kello on neljännestä yli neljän, meidän täytyy palata toisten luo. Roystonien täytyy ehtiä Roomaan menevään iltajunaan."

XVI Luku.

Marcia ajoi vieraiden kanssa asemalle, sill'aikaa kuin muut menivät suoraan huvilalle toisissa vaunuissa. Hän tunsi lieviä tunnonvaivoja Paulin vuoksi, ja se sai hänet tavallista tarkkaavammin kuuntelemaan tämän lörpötyksiä. Paul oli näyttelevinään oppaan osaa, ja kertoi naiviin tapaan tarinoita kaikista raunioista, joiden ohi ajettiin; ja koko Rooman historia, alkaen Romuluksesta ja Remuksesta, aina Garibaldiin asti käytiin läpi tuon yhdeksän mailin pituisen, tomuisen maantiematkan kestäessä. Marcia yhtyi hilpeänä kujeiluun unohtaen hetkeksi kaikki huolestuttavat ajatukset, jotka hänen mieltään ahdistivat. Kun he hyvästelivät toisiaan, hymyili Marcia puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan Paulin jäähyväissanoille — " Non-te-scordar-di-me."

Ajaessaan asemalta kotiin Marcia muisteli itsekseen, miten hän edellisenä päivänä oli pelännyt kohtaavansa Paulin. Kaikki oli käynyt varsin hyvin. Hän ei tosin ymmärtänyt Paulin uutta käyttäytymistapaa, mutta hän oli siitä kiitollinen, arvellen Paulin sen kautta antavan hänelle kylliksi miettimisaikaa. Tänä iltana hän ajatteli vain hyvää Paulista; hän oli sellainen huoleton, valoisa nuorukainen; jos hän oli kenties liian taipuvainen näkemään vain elämän kauneutta, niin eikö taas Laurence Sybert puolestaan ollut liian kärkäs tuomaan esille sen synkkiä puolia, sitä Marcia tuli kysyneeksi itseltään. Hän oli tuntenut itsensä epämääräisen surulliseksi aina siitä asti kuin Sybert edellisenä päivänä oli purkanut synkkiä ajatuksiaan vanhassa viinikellarissa. Ajaessaan nyt läpi vehreiden peltojen, jotka kylpivät pehmeässä, laskevan huhtikuun auringon valossa, hän huomasi salaisen tuskan ja kapinoitsemisen tunteen hiipivän hänen omaan sydämeensä.

Hän näki edessään kaksi tietä. Unelmien kaunis, aurinkoinen maailma kutsui häntä. Tienristeyksessä seisoi Paul — naurava, huoleton, onnellinen Paul — ojentaen kättään houkutteleva hymy huulilla ja näyttäen tietä Cythereaan. Mutta syvällä rinnassaan Marcia tunsi elämän todellisuuden painavan sydäntään — sen elämän, joka on vienyt niin monen ihmisen kurjuuteen — ja se raastoi hänen sieluaan ja pidätti häntä. Ja kaukana katseli Sybert häneen käsivarret ristissä, suupielissä puoleksi ilveilevä hymy, yrittämättä ainoallakaan liikkeellä houkutella tai pidättää häntä, vain katsellen pitkään ja tutkivasti.

Marcialla oli edessään onnellinen tulevaisuus. Miksi ei hän siis iloitsisi kohtalostaan sulkien silmänsä kaikelta kurjuudelta ympärillään? Jos hän kerran alkaisi murehtia maailman surkeutta, ei hän pääsisi siitä milloinkaan rauhaan. Muutamia viikkoja sitten hän oli tuskin aavistanutkaan, että kurjuutta oli muuallakin kuin kirjoissa, mutta nyt hän sen tiesi; hän oli nähnyt sitä omin silmin. Hän ajatteli Castel Vivalantin pieniä, likaisia hökkeleitä; naisia, jotka varhain auringon noustessa menivät työhönsä ja jättivät lapsensa kotiin ilman hoitoa. Niin, kyllä hän tiesi, että kurjuutta oli muuallakin kuin kertomuksissa, mutta hänen mieleensä kohosi epätoivoinen kysymys: miksi hänen piti sitä ajatella? Koska hän kerran ei voinut sille mitään, koska se ei ollut hänen vikansa, miksi ei hän saanut sulkea silmiään kuvitellen, ettei sitä ollutkaan? Tuollaisia ahdistavia kysymyksiä nousee sellaiselle, joka ensi kertaa näkee edessään kylmän todellisuuden; hän seisoo silloin kuin todellisen elämän kynnyksellä, silmät avautuvat, mutta katse kääntyy vielä kaihoten takaisin unelmien epätodellisiin maailmoihin. Mutta sinne ei enää saata palata takaisin; kun kerran on saanut tuon kokemuksen, ei se haihdu jälkeä jättämättä; eikä kestänyt kauan, ennenkuin Marcia sai vielä uusia opetuksia.

Kaksi pientä poikaa heitteli kuperkeikkoja tien vierellä, ja tuo näky sai Marcian muistamaan omat pikku poikansa huvilalla; hänhän oli luvannut tuoda heille tuliaisia. Hän oli kokonaan unohtanut heidät päivän kuluessa; nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ajaa Castel Vivalantiin ostamaan suklaata. Marcia katsoi kelloaan; oli vielä tunti aikaa päivälliseen, hän siis käski Giovannin ajaa kukkulalle kaupunkiin. Giovanni koetti kohteliaasti huomauttaa, että hevoset olivat rasittuneita, nehän olivat olleet koko päivän ajossa ja mäki oli jyrkkä. Siihen Marcia vastasi hiukan terävästi, että ne voisivat levätä koko seuraavan päivän. Käännyttiin siis kaupunkiin päin. Ihmiset palasivat juuri päivätöistään kotiin yöksi, nousten pitkässä jonossa penkereittäin kohoavaa tietä. Tuota näkyä ei Marcia väsynyt katselemaan. Siinä kulki peltotyömiehiä työkalut olallaan, pesijättäret kantoivat vaatteita koreissa pään päällä ja hyvästelivät toisiaan iloisesti; jonon loppupäässä vaelsi pieniä takkukarvaisia aaseja, lampaita, porsaita, vuohia ja pitkäsarvisia härkiä, eikä Marcia voinut käsittää, mihin ne kaikki majoittuivat yöksi.

Porta della Lunan luona pysähdyttiin hetkeksi, ja samassa ryntäsi joukko Castel Vivalantin katupoikia huutaen ja meluten vaunujen luo kuparilantteja kerjäämään. Marcia oli tyhjentänyt kukkaronsa Genazzanossa ja koetti nyt nauraen ja päätään pudistellen päästä irti heistä. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa; poikaviikareita kihisi vaunujen ympärillä kuin pieniä rottia, kimeällä äänellä kerjäten rahaa. Marcia vain pudisteli päätään, ja silloin alkoivat pojannaskalit huutaa samaa mitä Marcia jo aamupäivällä oli kuullut:

"Vehnää, vehnää!" kuului joka puolelta; turhaan koetti Giovanni ajaa heitä piiskallaan pois.

Marcia pysähtyi kuuntelemaan jalka vaunun astuimella, hän ei saattanut käsittää tuota huutoa, joka nyt äkkiä ympäröi hänet joka puolelta.

"Mitä tämä merkitsee, Giovanni? Miksi nuo kaikki huutavat 'vehnää'?"

Giovanni teki piiskallaan halveksivan liikkeen. " Chi sa, Signorina? Ei heistä ole väliä. Älkää kuunnelko heidän tyhmyyksiään."

Nuo olivat juuri samoja lapsia, joille Marcia pari päivää sitten oli antanut suklaata. "Pianpa he unhoittavat!" tuumi hän nyt itsekseen, "ehkä Paul on sittenkin oikeassa väittäessään, että kauneus on heidän paras hyveensä."

Soitettiin jo "Ave Mariaa", kun vaunut kääntyivät ilta-askareissaan puuhailevan kaupungin pienille, mutkikkaille kaduille. Naiset kantoivat kuparisia vesisankoja kaivoiltaan, sinertävä savu nousi uuninpiipuista ja talojen edustoilla seulottiin kellertäviä jauhoja.

Juhlan johdosta vetelehti kaduilla joukoittain tyhjäntoimittajia, ja tupakkakaupan pienelle pihamaalle oli kerääntynyt ryhmä miehiä, jotka väittelivät ja kinastelivat keskenään, huitoen kiihkeästi käsiään italialaisten tapaan. Oli jo yli viikko siitä kuin Marcia viimeksi oli käynyt kylässä. Kulkiessaan nyt katuvierellä seisoskelevan ihmisjoukon ohitse, hän oli huomaavinaan, että tavallisesti niin ystävällisesti tervehtivät ihmiset kohtelivat häntä tällä kertaa hiukan töykeästi; epämieluisin tuntein hän pani merkille, että missä hän vain kulki, siellä lakkasi puhe, ja ihmiset kääntyivät töllistelemään hänen jälkeensä. Muuan pieni poika huusi "Vehnää!", mutta työnnettiin samassa sisään ja sai vielä korvapuustin palkakseen.

" Madonna mia!" huusi hänen äitinsä tuskastuneena. "Olemmehan jo kyllin kurjissa oloissa, ja sinä hankit vielä ulkomaalaisten kirouksen päällemme!"

Leipuripuodissa kyseli Marcia tapansa mukaan ystävällisesti perheen vointia ja tiedusteli miten viinitarha edistyi. Mutta tällä kertaa palveli Domenico häntä hyvin äreästi ja vastasi vain muristen hänen puheisiinsa. Hämmästys ja suuttumus valtasi Marcian mielen; hän kääntyi takaisin kadulle, ja kulki pää pystyssä ja punoittavin poskin edes katsahtamattakaan ihmisiin, jotka vaieten antoivat hänelle tietä.

"Siinä näette", kuiskailtiin, "vieras signorina oli vain huvikseen olevinaan meille ystävällinen. Mitäpä hän välittäisi meidän kurjuudestamme? Se on hänelle samanarvoinen kuin kivet, joita hän jalallaan polkee."

* * * * *

Laurence Sybert tuli juuri kylästä ja tapasi hämmästyksekseen Giovannin portin luona. Hän tervehti Sybertiä huolestuneen näköisenä.

" Scusi, signore; oletteko tavannut signorinaa? Hän on kaupungissa." Hän nyökkäsi portille päin. "Hän meni yksinään leipuripuotiin. Sanoin kyllä hänelle, että hevoset olivat uuvuksissa, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota; muuan poikanulikka huusi hänelle 'Vehnää!' mutta hän ei ymmärtänyt sitä."

"Huusivatko ne 'Vehnää'?"

" Si, si signore. He lukevat sanomalehtiä. Eilisessä Avanti lehdessä oli —"

Sybert nyökkäsi. "Tiedän kyllä mitä Avanti kirjoittaa."

Hän kääntyi takaisin kaupunkiin kulkien leipurille päin, josta juuri oli tullut. Hän oli huvitettuna kuullut syrjästäpäin sangen suorasukaisia huomautuksia ystävistään huvilalla — kuten Giovanni oli arvellut, lukivat he sanomalehtiä eikä heidän käsityksensä mukaan ollut mahdollista epäillä mitään, mikä oli painettua. Ei ollut otollinen aika Marcian lähteä ilta-ajelulle Castel Vivalantiin; Sybertiä suututti, että tyttö niin vähän oli välittänyt hänen neuvoistaan. Hän ei tullut ajatelleeksi lieventävänä asianhaarana, ettei Marcia tietänyt mitään erikoista aihetta hänen varoituksiinsa. Sybert ei ehtinyt vielä pitkälle, ennenkuin kuuli ääniä kauempaa. Sanat saattoi selvästi eroittaa.

"Vehnää! Vehnää! Vehnä-signorina!"

Yhä yltyvät huudot saivat hänet kiiruhtamaan askeleitaan; hän pelkäsi jo meteliä. Mutta tullessaan torille hän näki heti ensi silmäyksellä, ettei asia ollut niin vakava. Marcia seisoi ihmetyksen ja suuttumuksen ilme kasvoillaan keskellä kirkuvaa, hyppivää ja huitovaa poikaliutaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ulkonaista vaaraa; pojat olivat vain nenäkkäitä, tarkoittamatta sen pahempaa. Hetken Sybert epäröi aikoen antaa Marcian kerrankin saada oikein tuntuvan opetuksen, mutta samassa hän huomasi miten peräti pelästyneeltä tyttö jo näytti. Hän viittoi kiihkeästi lähellä seisovia miehiä apuun, mutta he vain ylimielisesti nauroivat, tekemättä liikettäkään häätääkseen poikia pois. Marcia sulki silmänsä ja horjahti hiukan, kun samassa Sybert tuntien omantunnontuskia äskeisistä ajatuksistaan kiiruhti paikalle. Hän tunkeutui läpi meluavan poikajoukon työntäen ja tuuppien oikealle ja vasemmalle. Marcia avasi silmänsä ja katseli häntä aivan huumaantuneena.

"Mr. Sybert!" hän läähätti. "Mitä tämä tarkoittaa? Mitä ne huutavat?"

"Jaksatteko kävellä?" Sybert kysyi ojentaen kätensä tukeakseen häntä. "Tulkaa, niin lähdemme pois täältä torilta."

Sillä välin miehet olivat yhtyneet joukkoon, ja matalaa murinaa kuului miehestä mieheen. Monet tunsivat Sybertin ja hänen nimeänsä lausuttiin uhkaavalla äänellä. Mutta vielä selvempään kuului: "Vehnää! Vehnää!" Eräs pojista, Beppo, jonka jo aamupäivästä tunnemme, sysäsi heitä takaapäin; silloin Sybert kohotti keppinsä ja antoi hänelle tuiman iskun olkapäille, niin että poika kaatui sätkytellen maahan. Toiset nauroivat, mutta toiset huusivat vihoissaan: "Iske häntä, Beppo, iske! Älä anna hänen lyödä itseäsi maahan!" ja taempaa kuului humalainen ääni sanovan: "Kas vain, Signor Siberti, köyhäin ystävä!"

"Lähdetään pian pois täältä", Sybert virkkoi. Huitoen voimakkaasti kepillään hän sai joukon väistymään ja talutti Marcian nopeasti kapeata kujaa pitkin seuraavan kadunkulman taa, jonne ei torilta voinut nähdä. Hän ohjasi tytön erääseen pieneen keittiöön ja hankki hänelle istuimen.

"Guiseppe", hän virkkoi, "tuokaa signorinalle hiukan viiniä."

Marcia lysähti tuolille ja nojasi päänsä selustaa vasten. Häntä huimasi ja pyörrytti. Tähän saakka hän oli saanut osakseen ainoastaan ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Miksi olivat ihmiset äkkiä nousseet kuin liittoon häntä vastaan? Millä hän oli vihastuttanut heidät? Etäämpänä huoneessa hän kuuli Sybertin selittävän jotain matalalla äänellä Guiseppelle, ja hän eroitti sanat "hän ei tiedä".

" Poverina, hän ei tiedä", mumisi nainen.

Sybert palasi Marcian luo ojentaen hänelle viinilasin.

"Kas tässä, Marcia, juokaa tämä!" hän virkkoi päättäväisesti.

Marcia tarttui vapisevin käsin lasiin, joi siitä pari kulausta ja työnsi sen sitten takaisin.

"Ei mitään hätää. Toinnun aivan kohta. Ne tunkivat ympärilleni niin, että tuskin voin hengittää."

Viini palautti punan hänen poskilleen ja hetken kuluttua hän nousi seisomaan.

"Olen pahoillani, että olen saanut tällaisen hämmingin aikaan. Nyt voin jo paremmin; lähtekäämme jo vaunuille."

Kiertäen torin kulkemalla kapeata sivukatua, he tulivat portille. Pojat kirkuivat vielä heidän jälkeensä, mutta ei kukaan heistä uskaltanut tulla Sybertin kepin ulottuville. Marcia ja Sybert nousivat vaunuihin ja niin ajettiin ääneti kukkulan juurelle. Vihdoin keskeytti Marcia hiljaisuuden.

"Mikä se asia on, jota minä en tiedä, Mr. Sybert?"

"Niitä on paljonkin, minun nähdäkseni", Sybert vastasi kylmästi. "Ensinnäkään ette näytä osaavan ottaa varteen ystävällisiä neuvoja. Sanoin teille tänään, että maalaisväestö on niin kiihtynyttä, että te ette ole turvassa heidän keskuudessaan, ja luulin teidän kiinnittävän hiukan huomiota minun varoitukseeni. Hienot italialaistytöt eivät juoksentele yksinään kaduilla, eivätkä he ainakaan valitse juhlailtaa tehdäkseen yksinäisiä kävelyretkiään."

"Jos nyt olette sanonut kaikki mitä haluatte, Mr. Sybert, niin teen teille erään kysymyksen. — Miksi nuo kaikki huutavat minulle 'Vehnä-Signorina'?"

Sybert oli nähtävästi omissa mietteissään, kun ei vastannut.

"Mr. Sybert, tein teille kysymyksen."

"Miksi he huutavat 'Vehnää'?" Sybertin ääni oli vieläkin terävä. "No niin, luullakseni sen vuoksi, että se on paraillaan päivän polttava kysymys täällä Italiassa, ja Copleyn nimi liittyy siihen hiukan epäedullisella tavalla. Teidän setänne on juuri ostanut suuren vehnälähetyksen, joka nyt on paraillaan matkalla Italiaan. Hänen ainoa toivonsa on lieventää kärsimyksiä — joka erä, minkä hän myy, tuottaa hänelle tappiota — mutta, kuten on tavallista epäitsekkäisiin ihmisiin nähden, hänen vaikuttimensa tulkitaan väärin. Sanomalehdet ovat siihen suuressa määrin syypäät, ja ihmiset, osoittaen tavallista kiittämättömyyttään, ovat liittoutuneet hyväntekijäänsä vastaan."

"Mr. Sybert, te ette kerro minulle totuutta."

Tähän syytökseen Sybert ei halunnut vastata; hän asetti käsivarret ristiin rinnalleen, nojautui taaksepäin vaunujen pehmeisiin pieluksiin ja tuijotti eteenpäin katse kiinnitettynä kahteen messinkinappiin Giovannin takissa. Ja Marcia, jonka kasvoihin taas oli väri palannut, istui loukkaantuneen näköisenä katsellen ohikiitäviä maisemia. Molemmat olivat ääneti, kunnes vaunut pysähtyivät huvilan pihamaalle.

"Kas niin, Miss Marcia, olemmeko jälleen ystäviä?" virkkoi Sybert.

"Ei", vastasi Marcia, "emme ole."

Hän meni suoraan omaan huoneeseensa ja alkoi sangen sekavin tuntein pukeutua päivälliselle. Hän oli vielä kiihdyksissä ja loukkaantunut kylässä saamastaan kohtelusta, hän ei saattanut käsittää syytä siihen. Häntä suututti Sybertin tapa antaa ilman muuta hänelle määräyksiä ja vaatia häntä tottelemaan. Sensijaan että olisi ollut kiitollinen Sybertin tulosta, Marciaa harmitti, että hän oli sattunut parahiksi näkemään, miten tarpeellinen hänen antamansa varoitus oli ollut. Hänen ylimielisesti lausumansa "sanoinhan teille!" oli Marciasta suorastaan raivostuttava. Koko hänen loukattu mielensä suli nyt yhteen ainoaan tunteeseen: katkeruuteen Sybertiä kohtaan. Hänen hartain halunsa oli jollakin tavoin maksaa hänelle takaisin, saattaa hänet pahoilleen — minkä vuoksi, siitä hän ei ollut oikein itsekään selvillä.

Marcia ripusti yksinkertaisen päivällispukunsa, jonka Granton oli laskenut vuoteelle, takaisin vaatesäiliöön ja valitsi sen sijaan erikoisen hienon pitkälaahuksisen puvun. Tukan hän kampasi päälaelle, kiinnitti timanttisen tähtineulan rintaansa ja kiersi kaulaan ketjut, joista riippui hohtava timantti. Hän käytti vain harvoin jalokiviä, mutta hän tiesi sen amerikkalaiseksi tavaksi ja arveli siten voivansa kiusata Sybertin kosmopoliittitunteita.

"Sangen muhkeata", virkkoi hän itsekseen tutkiessaan vaikutusta peilistä. "Voisipa melkein luulla minua rouvaksi."

Kulkiessaan alas portaita Marcia huomasi pienen valkoisen olennon yöpaitasillaan hiipivän lastenkamarin ovesta.

"Marcia serkku, mitä sinä toit minulle juhlasta?"

"Voi pikku Gerald! Toin sinulle vähän suklaata, mutta se unohtui vaunuihin. Mutta ole huoleti, kultaseni; et missään tapauksessa olisi enää tänä iltana saanut syödä sitä. Lähetän hakemaan paketin ja sinä saat sen huomenna aamulla kun heräät. Ole nyt kiltti poika ja mene nukkumaan."

Marcia jatkoi matkaansa ajatukset suklaassa. Salissa ei ollut ketään, hän kulki sen läpi ja meni erääseen pieneen sivuhuoneeseen. Hän avasi oven ja astui jo sisään, kun hän samassa huomasi, ettei huone ollutkaan tyhjä; ennenkuin hän ehti lausua anteeksipyyntönsä sattuivat hänen korviinsa setä Howardin sanat:

"Taivaan nimessä, Sybert, mitä minun on tehtävä? Tiedäthän, että käteni ovat sidotut. Willard Copley antaisi viimeisenkin italialaisen nääntyä nälkään, jos hän sen kautta ansaitsisi dollarinkin enemmän."

Marcia seisoi paikoillaan, katsellen kauhuissaan setäänsä, samalla kuin hänen sanansa syöpyivät syvälle hänen mieleensä. Mr. Copley kääntyi ympäri ja huomasi hänet. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kalpeana ja tuimannäköisenä.

"Mitä sinä tahdot, Marcia?" hän kysyi terävästi. "Miksi et naputa ennenkuin tulet sisään?"

Marcia lehahti punaiseksi. "Olen pahoillani, setä Howard; minulla oli kiire, enkä tiennyt täällä olevan ketään."

"Oh, suo anteeksi, Marcia! Puhuin ajattelemattomasti."

Hetkisen Marcia epäröi kynnyksellä, mutta katsoi sitten suoraan setäänsä.

"Kuulin, mitä sanoit. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mitä sillä tarkoitat?"

Copley katsahti neuvottomana Sybertiin, joka seisoi ikkunasyvennyksessä, kädet housuntaskuissa ja katse maahan luotuna. Hän nosti päänsä otsaansa rypistäen, kohautti hiukan olkapäitään ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.

"Luulen voivani kertoa sen sinulle — saisit kai sen kuitenkin jostain muualta kuulla. Isäsi on tänä vuonna suurella menestyksellä keinotellut vehnällä. Kuten tiedät, hän on sangen terävänäköinen liikemies; käsittäessään hyvissä ajoin, että vehnää tulisi epäedullisten olosuhteiden vuoksi niukasti, osti hän muutamien ystäviensä kanssa koko sadon. Italian on tuotettava maahan tavallista enemmän vehnää, ja se on maksettava kullassa. Kun täällä on käytettävissä melkein pelkkää paperirahaa, voit käsittää, että maa on ennen pitkää tukalassa asemassa. Amerikka on suuri maa, Marcia, kun yksi ainoa kansalainen voi saattaa kokonaisen kuningaskunnan vararikkoon."

"Setä Howard, ethän tarkoita, että minun isäni on saanut aikaan tämän nälänhädän?" huudahti Marcia säikähtyneenä.

"Siinä saattaa olla joitakin vähäisempiäkin vaikuttimia, mutta suurimmalta osalta se on hänen syynsä. Voin vakuuttaa sinulle, että Copleyn nimeä ei Italiassa suinkaan rakasteta tällä hetkellä."

"Sitäkö nuo pojat tarkoittivat huutaessaan minulle ' Grano '?"

"Niin, ei se ole mikään salaisuus. Me olemme omalla tavallamme kuuluisuuksia. Kahdella mantereella kaikuu Amerikan Vehnäkuninkaan nimi, ja me saamme oman osamme hänen maineestaan. Kun ajattelee tätä", hän lisäsi, "on sangen sopivaa, että juuri tänä keväänä olemme asettuneet asumaan Villa Vivalantiin. Me olemme 'Paha Ruhtinas' amerikkalaisessa olomuodossa. Luulenpa, että vanha herra käännähti haudassaan ja hymyili hiukan, kun minä kirjoitin vuokrasopimuksen alle."

"Mutta setä Howard, isähän ei aavista sitä. Hänellehän tuo kaikki on kuin matemaattinen probleema, jolla hän tahtoo näyttää mihin hän kykenee, hän tekee sen vain voiton hauskuuden vuoksi. Miksi et ole kirjoittanut hänelle ja kertonut miten asian laita on?"

"Kertonut hänelle!" Copley nauroi. "Sinä Marcia et ole tuntenut isääsi niin monta vuotta kuin minä. Mitä hän välittäisi italialaisista talonpojista? Niitä on jo ilmankin liikaa. Jokaisen täytyy taistella leipänsä edestä ja ne, jotka joutuvat tappiolle, saavat kuolla."

Marcia kalpeni muistaessaan satoja pikku asioita, joihin hän ei tähän asti ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota. Hän käsitti nyt, miksi ihmiset Roomassa olivat heti lopettaneet keskustelun vallitsevasta nälänhädästä, niin pian kuin hän astui huoneeseen. Hän ymmärsi täydellisesti Sybertin käytöksen häntä kohtaan — hänen pilkallisen ilmeensä, kun Marcia joskus tuhlaili rahaa minkä ennätti. Hän muisti, miten eräs työmies kerran Roomassa heitti hänelle sanomalehden — Grido del Popolon — vasten kasvoja. Hänen ei enää tarvinnut kysyä mitä se merkitsi. Joka ainoa kerjäläinenkin kadulla tiesi hänen häpeänsä, sillä aikaa kuin hän yksin ei ollut sitä aavistanutkaan.

"Miksi et ole ennen kertonut sitä minulle?" hän huudahti.

"En tahtonut turmella sinun iloasi; sinun ei ole syytä olla onneton. Jos kaikki käy hyvin, olet sinä vuoden perästä Amerikan huomattavimpia perijättäriä. Toivoisin vain, ettet sinä rikkaudestasi nauttiessasi muistaisi kaikkia niitä nääntyviä raukkoja Italiassa, joiden kustannuksella sen sait."

Copleyn ääni oli yhtä julma kuin hänen sanansa. Hän oli unohtanut tytön edessään ja luuli puhuvansa miehelle Amerikassa.

Marcia käännähti ja vaipui katkerasti nyyhkyttäen pöytää vasten kätkien kasvot käsiinsä. Sybert nosti päänsä tuiman näköisenä ja samassa Copley huomasi mitä hän oli sanonut. Hän kiiruhti tytön luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Taivaan tähden, Marcia, älä itke sitä! En huomannut mitä puhuin. Olen hermostunut ja kiihdyksissä ja paljosta työstä rasittunut. Ei asia ole niin huonolla kannalla kuin sanoin."

Marcialla oli kiusallinen tunne siitä, että hän käyttäytyi kuin lapsi, sensijaan että olisi esiintynyt rauhallisena ja järkevänä. Mutta näin äkillinen tunnevaihtelu oli hänet kokonaan järkyttänyt. Hänhän oli nämä viimeiset kuukaudet elänyt narrin paratiisissa! Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisparkoja, joista Sybert oli hänelle edellisenä päivänä kertonut — niitä monia tuhansia, jotka nääntyivät nälkään Napolissa — hänen oma isänsähän oli tuon kurjuuden aiheuttaja. Entä Castel Vivalantin asukkaat — oliko ihme, että ne häntä vihasivat? Sillä aikaa kuin hän suuressa armossaan suvaitsi jaella suklaata, ryösti hänen isänsä leivän heidän suustaan. Hän ajatteli setänsä sanoja, ja kun niiden merkitys täydelleen selveni hänelle, nousi hän pystyyn ja katseli tyynesti molempiin miehiin.

"Setä Howard", hän virkkoi; "minun mielestäni olet tehnyt suurta vääryyttä minulle, kun et ole ennemmin tästä kertonut. Minulla olisi ollut oikeus tietää se, ja olisin ehkä saattanut ehkäistä koko asian. Isä rakastaa liikemaailmaansa, mutta minua hän rakastaa enemmän. On totta mitä sanon, että se on hänelle vain kuin jonkinlainen suoritettavaksi annettu tehtävä. Ei hän näe sitä kärsimystä, jonka hän saa aikaan, eikä hän usko sitä olevankaan. Luonnollisesti hän tietää, että hänen voittaessaan joutuu aina joku toinen tappiolle, mutta hän arvelee, että kukin ryhtyy siihen peliin vapaasta tahdostaan, ja joka leikin alkaa, hän leikin kestäköön. Isäni on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin." Marcian mieleen muistui äkkiä muuan tapaus, hän pyörähti Sybertiin päin silmät suuttumuksesta ja ylenkatseesta säihkyen. "Ja te kutsuitte minua 'Vehnäprinsessaksi' suuren vierasjoukon edessä kerran Paul Dessartin luona. Te tiesitte, ettei se ollut minun syyni; te tiesitte, etten edes aavistanutkaan vallitsevaa hätää, ja te nauroitte, kun kerroin tarinan Vivalantin kummituksesta."

Marcian ääni petti, ja hän kääntyi poispäin temmaten pöydältä paperipalan, jolle alkoi kirjoittaa.

"Kas niin", hän virkkoi ojentaen täyteen töherretyn paperin sedälleen. "Tässä on sähkösanoma. Ole hyvä ja pidä huolta, että se lähetetään aivan heti."

Copley silmäili ääneti sen läpi, ja hänen suunsa vetäytyi tahtomattaankin hymyyn.

"No niin, Marcia, katson, että se menee perille. Kuka tietää — ehkäpä siitä loppujen lopuksi voi olla jotain hyötyä." Hän oli hetken aikaa ääneti. "Annatko anteeksi?" hän kysyi. "En olisi tahtonut puhua mitään pahaa isästäsi; mutta muista, että hän on veljeni, ja vaikka itse moitin häntä, en sallisi kenenkään sivullisen sitä tehdä. Olet oikeassa; hän ei tiedä mitä hän tekee. Sinun täytyy unohtaa minun sanani. Olen liiaksi ajatellut sitä asiaa. Joka ainoa italialainen luulee, että minulla on oma osani jutussa; ja kun kuitenkin teen parhaani hädän lieventämiseksi, on hiukan kovaa kun kaikki ne, joita autan, syyttävät minua kurjuutensa aiheuttajaksi."

"Aivan niin, setä, minä ymmärrän; en moiti sinua", Marcia vastasi väsyneellä äänellä; "mutta isä on varmasti maailman hyväsydämisin ihminen."

"Ah, Marcia, hyväsydämisinkin ihminen saattaa meidän päivinämme sähkölennättimen kautta saada aikaan paljon surkeutta, hänen tarvitsematta vastata seurauksista."

Sybert tuli huoneen poikki Marcian luo harvinaisen lämmin ilme silmissään. Hän jo puoleksi ojensi kätensä, mutta Marcia kääntyi pois ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan. Hän otti pöydältä setänsä maksuosoituskirjan, repi siitä lehden ja kirjoitti siihen.

"Kas tuossa on vähän rahaa Avustuskomitealle", hän virkkoi ojentaen paperiliuskan pöydän yli Sybertille. "Siinä on kaikki, mitä minulla on pankissa tällä hetkellä, mutta kun saan lisää, annan enemmän."

Aivan virallisen näköisenä katsoi Sybert paperiin ja sitten taas Marciaan.

"Kolmetoistatuhatta liiraa on suuri summa. Arveletteko, että —"

"Minä teen omalla rahallani mitä haluan — tämä on minun omaani", hän jatkoi. "Se on äitini perintöä."

"Kuten haluatte", virkkoi Sybert kohauttaen hiukan olkapäitään. "Calabriassa on eräs kylä, joka ylen kiitollisena ottaa vastaan avustusta, siksi kunnes öljypuun hedelmät kypsyvät."

"Päivällinen on valmis", ilmoitti samassa Pietro ovensuusta.

Marcia nyökkäsi molemmille herroille.

"En halua päivällistä", hän virkkoi ja kääntyi menemään omaan huoneeseensa. Siellä hän istui puolisen tuntia tuijottaen hämärtyvälle Campagnalle; vihdoin hän nousi, sytytti kynttilän ja ryhtyi laatimaan kirjettä isälleen. Hänen kynänsä oli kuin vereen kastettu. Hän kuvaili Italiasta kaiken, minkä oli kuullut, nähnyt tai mielessään kuvitellut — nälkähulluudesta pohjoisosissa ja etelämaakuntien nääntyvistä talonpojista; hän kertoi Castel Vivalantin köyhistä ihmisraukoista ja pienestä Gervasiosta. Hän kirjoitti mitä ihmiset puhuivat setä Howardista; miten he nimittivät häntä, Marciaa, "Vehnäprinsessaksi", ja miten pienet lapsetkin kadulla herjasivat häntä hänen ohikulkiessaan. Hän kertoi, että Copleyn nimi oli vihattu yli koko Italian. Kaikki rikokset, joista milloinkaan on syytetty hallitusta, kirkkoa tai ihmisten tietämättömyyttä, sälytti Marcia nyt isänsä hartioille, mutta samalla kertaa anteeksiantavaisena vakuuttaen tietävänsä, ettei isä tarkoittanut sitä mitä hän teki. Hän pyysi, että isä näyttäisi, että niin oli asian laita. Hänen pitäisi heti lopettaa keinottelu ja lähettää vehnää Italiaan. Tällainen kirje oli omiaan liikuttamaan isänsydäntä — ja ehkäpä liikemiehenkin.

XVII Luku.

Seuraavalla viikolla Marcia vältti tapaamasta ihmisiä. Huvilalla ei käynyt vieraita, eikä hänen ollut vaikeata löytää tekosyitä, joiden nojalla jäädä pois Roomasta. Hänestä olisi ollut äärimmäisen vastenmielistä tavata tuttujaan, ja yleensä jokaista, joka tunsi hänet nimeltä. Marcia luuli heidän hymyilynsä ja ystävällisten puheittensa takaa osaavansa lukea heidän todelliset ajatuksensa! Hänestä kaikui jokaiseen hänelle puhuttuun lauseeseen kätkettynä sana "vehnä, vehnä, vehnä." Ratsastusretkillään hän ajoi poispäin Castel Vivalantista, ja jos sattumalta joskus joku hänen entisistä kylätuttavistaan tuli vastaan, nelisti hän katsomatta ohitse.

Mrs. Copley puuhaili innolla suunniteltujen tanssiaisten valmistuksia. Ne oli tarkoitus pitää osittain Roystonien, osittain Marcian syntymäpäivän kunniaksi. Roomasta aiottiin kutsua Copleyn koko seurapiiri, ja vieraat majoitettaisiin yöksi Villa Vivalantiin ja kreivitär Torrenierin Tivolissa sijaitsevaan huvilaan. Marcia osoitti näissä tärkeissä valmistuksissa kerrassaan tavatonta harrastuksen puutetta, kuten hänen tätinsä valitti. Aina ennen hänellä oli ollut loppumattomiin ehdotuksia, niin ettei hänen äkillinen haluttomuutensa saattanut jäädä muilta huomaamatta. Usein katseli Mr. Copley häntä surullisena, kuin olisi hän tuntenut itsensä syypääksi siihen, ja jos Marcia silloin sattui kohtaamaan hänen katseensa, yritti hän heti tekeytyä iloiseksi. Ei kumpikaan ollut sanallakaan koskettanut tuon illan kohtausta, paitsi silloin, kun Marcia sai isältään tälle luonteenomaisen sähkösanoman, jossa hän ilmoitti toimittavansa tyttärelleen vehnälähetyksen syntymäpäivälahjaksi.

"Siinä näet, Howard setä", Marcia virkkoi ojentaessaan sedälleen paperipalan, "sähkösanoman välityksellä voi saada aikaan myöskin hyviä asioita."

Copley luki sen hymyillen itsekseen. "Kun kaikki selviää, niin alan uskoa, että hän on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin!" Tämän jälkeen ei enää kosketeltu tätä kysymystä.

Mutta seuraavina päivinä Mr. Copley oli erikoisen huomaavainen veljentytärtään kohtaan. Hän tahtoi sillä ikäänkuin sovittaa tapahtunutta, ja Marcia puolestaan salli hänen sen tehdä, näyttääkseen antaneensa anteeksi; tämän satunnaisen riitaantumisensa kautta he olivat oppineet paremmin ymmärtämään toisiansa. Mrs. Copley luki Marcian haluttomuuden syyksi (eikä aiheetta) sen, että hän oli saanut malariatartunnan vanhasta viinikellarista, ja nyt täti lääkitsi häntä kiniinillä, kunnes tyttöparan pää meni aivan pyörälle.

Näin ollen, kun kreivitär Torrenieri eräänä iltana kutsui ystäviänsä soitannolliseen illanviettoon huvilallensa, saattoi Marcia varsin hyvin kiittäen kieltäytyä lähtemästä mukaan. Kreivi oli vasta palannut Rivieralta, ja kutsut pidettiin hänen kunniaksensa; Marcia olisi tosin ollut hieman utelias näkemään kreiviä, mutta sen halun hän saattoi helposti hillitä, kun hänen samalla olisi tarvinnut kohdata koko muukin seurapiiri.

Villa Torrennieri Tivolissa oli noin yhdeksän mailin matkan päässä ja siitä syystä syötiin Villa Vivalantissa päivällinen aikaisemmin kuin tavallisesti. Kun Marcia, Pietron kutsua noudattaen, lähti alakertaan, pysähtyi hän äkkiä portaiden käänteessä; hänen korviinsa oli sattunut Sybertin matala ääni salista päin. He eivät olleet tavanneet toisiaan tuon Pyhän Markuksen juhlan myrskyisen loppunäytöksen jälkeen, eikä Marcia ollut vielä varmasti päättänyt mille kannalle hän Sybertiin nähden asettuisi. Hän seisoi hetken epäröiden, tuntien sydämensä lyövän tavallista kiivaammin. Mutta samassa hänen mieleensä välähti kiusallisen selvänä syy, minkätähden Sybert näin odottamatta oli saapunut — hän oli tullut Napolista ollakseen läsnä kreivitär Torrennierin illanvietossa. Marcia astui hitaasti portaat alas ja tuli saliin sangen kylmän näköisenä. Sybert tervehti tapansa mukaan kohteliaan välinpitämättömästi. Hänen käytöksessään ei huomannut pienintäkään merkkiä mistään väärinymmärryksestä. Kävi ilmi, ettei hän tiennyt mitään kreivittären kutsuista; hän oli puettunakin vain vaatimattomaan arkinuttuunsa. Mutta hän lausui kernaasti lähtevänsä mukaan, vaikkakaan ei ollut saanut kutsua — epäilemättä se kuitenkin oli Napolissa odottamassa häntä — jos vain Mr. Copley suostuisi lainaamaan hänelle vierailutakin. Isäntä mörähti myöntyen, ja Sybert tiedusteli milloin aiottiin lähteä, samalla kuin hänen katseensa kulki Mrs. Copleyn samettipuvusta ja jalokivistä Marcian yksinkertaiseen villapukuun.

"Kello kahdeksan aikaan; matka kestää parisen tuntia", vastasi Mrs. Copley; "Marcia jää kotiin", hän lisäsi.

"Minkä vuoksi, Miss Marcia?"

Hiukan itsetietoisesti selitti Marcia syyn. "Olen saanut pienen malarianpuuskan, ja Katherine täti arveli, että yöilma kenties —"

"Muistan vielä, että minullakin ennen koulupoikana oli aina maanantai-aamuisin päänsärkyä", lausui Sybert myötätuntoisesti.

Marcia istui hiljaa huoneessaan, kunnes kuuli vaunujen vierivän pihasta. Sitten hän työnsi nojatuolin idän puoleiselle parvekkeelle, josta näki kauas yli kukkuloiden, jotka hämärtyvässä iltavalaistuksessa eroittuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten. Hän nojautui taapäin tuolissa, kädet helmassa, ja katseli iltahämyyn häipyvää vanhaa luostaria. Hän ajatteli nuorta, kalpeata munkkia, jolla oli niin ihmettelevät silmät, ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, mitähän suruja luostarissa elävillä ihmisillä saattoi olla. Eivät ne ainakaan olleet hänen surujaan, hän tuumi, ajatellessaan Paul Dessartia.

Marcia nojautui äkisti kaiteen yli vetäen sieramiinsa vienoa tuulenhenkeä, joka tuli puutarhan puolelta. Liljojen ja oleanderien vienoon tuoksuun sekaantui väkevä sikarin haju. Hänen sydämensä alkoi äkkiä kiivaasti sykkiä. Voisikohan —? Hän työnsi tuolinsa taapäin ja nousi tehden kärsimättömän eleen. Pietro oli taas kohtaamassa ystäviänsä, joita hän kestitsi Mr. Copleyn tupakalla. Ilta oli kolea ja Marciaa alkoi palella. Hän palasi sisään pimeään huoneeseen naurahtaen itselleen: hänhän jäi pois kreivittären illanvietosta välttääkseen kylmää yöilmaa!

Hän kopeloi pöydältä kirjan ja lähti alakertaan aikoen kuluttaa iltansa sen ääressä salissa. Iltapäivällä oli takkaan sytytetty tuli, jotta haihtuisi kosteus, jota pienimmänkin itätuulen vallitessa uhoi kiviseinistä. Puut olivat jo palaneet, ja hiillos levitti hohdettaan huoneeseen, jota sen lisäksi valaisi vain pari pöydällä lepattavaa kynttilää — Pietron säästäväisyysvaisto piti ilmeisesti lamppujen käyttöä tarpeettomana Mr. ja Mrs. Copleyn poissa ollessa. Marcia lisäsi puita pesään pudistellen päätään italialaisille palvelijoille. He eivät ikinä saattaneet oppia lämmittämään; sukupolvien säästäväisyys oli juurruttanut heihin käsityksen, että puuaine oli liian kallisarvoista poltettavaksi.

Kun valkea jälleen loimusi, vaipui Marcia pehmeään tuoliin, istui siinä mukavasti ja tuijotti liekkeihin. Hän ei viitsinyt soittaa lamppua, jotta olisi voinut lukea. Italia oli jo tehnyt vaikutuksensa häneen, kietomalla hänet uneliaan velttouden lumoihin. Hän olisi vain tahtonut sulkea silmänsä ja kulkeutua jonnekin virran mukana.

Äkkiä Marcia havahtui kuullessaan ulko-oven ensin avautuvan ja sitten taas sulkeutuvan, jonka jälkeen kuului askeleita käytävästä. Hän kohottautui hämmästyneenä tuolistaan ja näki Laurence Sybertin ovensuussa.

"Mitä nyt — yllätinkö teidät?" hän kysyi.

"Luulin, että olitte lähtenyt kreivittären kutsuihin."

"Olinhan viinikellarissa aivan yhtä kauan kuin tekin", Sybert vastasi nauraen, ja veti tuolinsa Marcian viereen. "Miksi ei minuakin voisi vaivata malaria?"

Hänen odottamaton ilmestymisensä oli saattanut Marcian hämilleen. Hän kadotti kokonaan tavallisen itseluottamuksensa eikä keksinyt mitä puhuisi. Hän teki liikkeen noustakseen.

"Aioin juuri soittaa Pietroa tuomaan lampun, kun te tulitte. Pietro on sen varmaan unohtanut. Sallitteko, että —"

Sybert katsahti soittokelloon huoneen toiseen päähän. "Oh, istukaa alallanne. Onhan meillä kylliksi valoa keskustellaksemme, arvelen nimittäin että te ette aio lukea, kun teillä on vieras." Hän ojensi kätensä ja tarttui Marcian kirjaan.

"En halua uskotella itselleni, että olisitte jäänyt pois kreivittären luota puhellaksenne minun kanssani", Marcia vastasi istuutuen hiukan hymähtäen takaisin tuoliinsa.

"Minkä muun vuoksi sitten olisin jäänyt?" Sybert kysyi. "Luuletteko, ettei setänne olisi lainannut minulle vierailutakkia?"

"Ehkäpä se ei sopinut teille."

Sybert nauroi. "Ei, Miss Marcia; en edes koettanut sitä. Jäin tänne koska — halusin puhua teidän kanssanne".

Hiljaisuus seurasi näitä hänen sanojaan. Sybert ryhtyi perinpohjin kohentamaan pesää. Kun hän lopulta laski hiilihangon kädestään, hän virkkoi tavallisella äänellään: "Esitän teille anteeksipyyntöni — tahdotteko ottaa sen korviinne?"

"Minkä vuoksi?"

"Teillä näyttää olevan paljonkin minua vastaan — suostutteko, ettemme takerru yksityisseikkoihin. Esitän yleisen anteeksipyynnön."

"Senkö vuoksi, että sanoitte minua 'Vehnäprinsessaksi'? Oh niin, suon sen anteeksi. Myönnän, että olitte siihen oikeutettu."

Sybert nojautui eteenpäin rypistäen hiukan kulmiaan.

"En missään tapauksessa ollut oikeutettu; se ei ollut ystävällisesti eikä ritarillisesti tehty ja olen pahoillani, että sanoin niin. Voin vain luvata käyttäytyä vastaisuudessa paremmin."

Marcia teki liikkeen osoittaakseen ettei halunnut puhua siitä enempää.

"Sallitteko, että kerron mitä hyvää teidän rahanne on saanut aikaan."

"Ei, älkää kertoko! En tahdo kuulla. Tiedän miten kauheata se on ja uskon, että käytitte rahani niin hyvin kuin oli mahdollista. Olen iloinen, jos siitä on ollut hyötyä. Isäni lähettää hiukan vehnää, joka saapuu tänne parin viikon kuluttua."

"Miss Marcia", Sybert virkkoi hitaasti, "toivoisin, että ette ottaisi tätä asiaa niin pahalta kannalta. Setänne oli aivan suunniltaan puhuessaan teille, eikä hän itse aavistanut mitä sanoi. Hän on kauhean pahoillaan siitä. Hän kertoi minulle tänään, että hän pelkää tärvelleensä teidän kesäilonne, eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta olisi tahtonut loukata teitä."

Marcian silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä ja hän puri huultaan. Sybert kumartui eteenpäin ja kohensi pesää.

"Tahtoisin puhua teidän sedästänne", hän virkkoi katse kiinnitettynä palaviin kekäleihin. "Hän on hienoimpia miehiä mitä milloinkaan olen tuntenut. On harvinaista, että mies hänen asemassaan saavuttaa mitään huomattavampaa — tarkoitan nimittäin henkisessä suhteessa; siinä on monet kiusaukset. Moni ihminen, joka omistaa yhtä suuren rikkauden ja samalla lailla kehittyneen maun, tyytyy vain kokoamaan norsunluuveistoksia ja hopeata varoita ja muuta törkyä. Ei kukaan ymmärrä miten paljon teidän setänne tekee, kaikkein vähimmin ne, joiden hyväksi hän uhrautuu. Hän tekee sen kaikessa hiljaisuudessa pyytämättä mitään kiitosta itselleen. Mutta olen varma, että pieninkin kiitollisuudenosoitus ilahduttaisi häntä; mutta joka puolella häntä vain parjataan. Tämä vehnäjuttu sai asiat vielä kireämmiksi, eikä ihme että hän sen vuoksi on hiukan ärtynyt nykyään. Tuona iltana hän oli eräästä roomalaisesta sanomalehdestä lukenut vallitsevasta kurjuudesta, ja minä pääsin juuri kertomasta teidän yhteentörmäyksestänne kyläläisten kanssa, kun te astuitte sisään. Tulitte onnettomana hetkenä, ja silloin hän menetti tasapainonsa. Toivoisin että te osoittaisitte hänelle ystävällisyyttä niin paljon kuin mahdollista, sillä maailmalla häntä parjataan ja —" Sybert epäröi hetken — "sen vuoksi hän tarvitsee myötätuntoa kotona."

Marcia veti syvään henkeään.

"Nyt ymmärrän setäni", hän virkkoi. "Olen toisinaan ajatellut —" nyt hänkin vähän epäröi — "ettei hän ole oikein onnellinen, vaikka en tiennyt syytä siihen. En tietystikään soimaa häntä siitä mitä hän sanoi; tiedän että hän oli hermostunut eikä tarkoittanut sitä mitä puhui. Mutta joka tapauksessa oli hyvä, että kuulin totuuden. Mitä taas tuohon vehnäjuttuun tulee", hän jatkoi, "ei isääni voi siitä syyttää niinkuin te luulette. Hän ja setä eivät ymmärrä toisiaan, mutta minä ymmärrän heidät kummatkin, ja jos olisin aikaisemmin saanut tietää asian, olisin voinut sen ehkäistä. Hänellä ei ole pienintäkään halua vahingoittaa Italiaa yhtä vähän kuin mitään muutakaan maata. Hän vain tahtoi päästä muita edelle ja — tiedättehän mistä miehet pitävät — saada ihmisten katseet itseensä kääntymään. Hän on sangen nopsa; hän on kaukonäköisempi kuin muut; jo edeltäkäsin hän tietää mitä on tapahtuva, ja voiko silloin vaatia että hän olisi käyttämättä olosuhteita hyväkseen? Tietysti" — Marcia karahti punaiseksi — "hän haluaa myöskin rahaa; mutta se ei ole ainoa tarkoitusperä, sillä hän ei käytä sitä saatuaan sen hankituksi. Häntä huvittaa antaa toisille selkään, hän rakastaa voimaa, jonka se tuottaa. Pelkäänpä", hän lisäsi liikuttavan hellästi hymyillen, "että minun on mentävä kotiin pitämään häntä aisoissa."

"Oh, Miss Marcia, tiedämmehän kaikki varsin hyvin, ettei teidän isänne ensinkään tahtonut ehdoin tahdoin vahingoittaa Italiaa eikä mitään muutakaan maata. Ja totta puhuen, ei amerikkalaisten vehnäkeinottelu ole ollut lainkaan niin suurena syynä Italiassa vallitsevaan kurjuuteen, kuin hallitus on koettanut uskotella. Yksinkertainen totuus on, että teidän isänne on vain pantu syntipukiksi. Samalla kun Rooman sanomalehdet ovat visusti vaienneet muutamista asioista, on niillä ollut paljon puhumista Amerikan Vehnäkuninkaasta."

"Ovatko ne puhuneet hänestä hyvin pahaa?"

Sybert hymyili hiukan.

"Eipä niissä juuri sellaista liene, jota hän haluaisi leikata irti säilytettäväksi."

"Eikö totta, että meidän kutsumme ensi viikolla tuntuvat kerrassaan sydämettömiltä — on aivan kuin pitäisimme tanssiaisia, vaikka naapurissamme on hautajaiset? Olisin tahtonut peruuttaa koko asian, mutta setä tuli niin pahoilleen, että luovuin siitä ajatuksesta."

"Ei mitenkään. Se olisi tyhmää ja hyödytöntä. Jos muutamien ihmisten on kärsittävä, ei siltä kaikkien tarvitse olla onnettomia."

"Luonnollisesti ei", Marcia myönsi miettiväisesti; sitten hän lisäsi: "Oli niin paljon hauskempi elää silloin, kun en tiennyt mitään maailman kurjuudesta — toivoisin melkein, ettei minun olisi tarvinnut joutua sitä näkemään!"

"Miss Marcia, sanoin teille kerran, että on helpotus joskus nähdä ihmisiä, jotka ovat läpeensä huolettoman iloisia; jotka kulkevat tanssien yli syvyyksien tietämättä että niitä onkaan. Sen, joka kerran on itse käynyt noiden kuilujen pohjalla ja tuntee kaikki niiden kauhut — joka luulee jo kantavansa niiden leimaa itsessään — sen on suloista kerran tavata ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan kurjuuden olemassaolosta. Mutta kuitenkin, luuletteko että tuollaista sokeutta saattaa kunnioittaa? Ettekö usko, että ihminen on arvokkaammassa merkityksessä onnellinen, jos hän elää elämäänsä avoimin silmin ja ottaa niin pahan kuin hyvänkin vastaan todellisena?"

Marcia istui ääneti hetken aikaa nähtävästi miettien hänen sanojaan Sitten Sybert taas jatkoi: —

"Mitä taas teidän kutsuihinne tulee, arvelen että voitte tanssia hyvällä omallatunnolla. Olettehan tehnyt mitä olette voinut ja vastaisuudessa teette vielä paljon enemmän."

"Pelkäänpä etten omantuntoni vuoksi tahtonut peruuttaa tanssiaisia", Marcia tunnusti hiukan hymyillen tuntiessaan itsensä syylliseksi. "En yksinkertaisesti voi sietää seurustelua ihmisten kanssa. Minusta tuntuu, että he minulle puhuessaan aina mielessään nimittävät minua 'Vehnäprinsessaksi'."

"Tuo on hyvin lapsellista. Se hinta teidän täytyy maksaa. Mutta älkää antako sen kiusata itseänne; sillä on varma asia, ettei täällä ole montakaan miestä, jotka eivät itse haluaisi olla 'vehnäkuninkaita', jos heillä vain olisi siihen tilaisuutta, — vaikka he jo edeltäpäin tietäisivät miten paljon kurjuutta se toisi tähän runneltuun maahan. Mutta nyt ehdotan, että jätämme vehnäasian rauhaan. Te olette jo ilmankin ajatellut sitä aivan liikaa."

"Te ette ole erittäin optimistinen ihminen, Mr. Sybert."

"Oh, se on totta. Minä en, nähkääs, ole sokea. Täytyy olla italialainen, jotta tässä maassa saattaisi olla optimisti."

"Pidättekö italialaisista vai ettekö?" Marcia kysyi. "Toisinaan näytätte pitävän, kun taas toisinaan on kuin inhoisitte heitä."

"Totisesti minä pidän heistä; olen syntynyt Italiassa."

"Mutta tehän olette amerikkalainen", Marcia virkkoi kiihkeästi.

Sybert nauroi tytön innolle.

"Tietysti tahdotte olla amerikkalainen", hän intti.

"Henry James sanoo, Miss Marcia, että ei voi itse valita itselleen isänmaata paremmin kuin isänäitiäkään."

Marcia tuijotti hetken aikaa ääneti tuleen, ja Sybert katseli häntä sivulta nojautuen taapäin tuolissaan. Hän hämmästyi Marcian seuraavasta huomautuksesta.

"Sanoitte kerran, Mr. Sybert, että jokaisella ihmisellä on jokin aate. Olen itsekseni kysellyt minkä hyväksi te elätte."

Omituinen ilme levisi Sybertin kasvoille.

"Ettehän voi vaatia että kertoisin; olen diplomaatti."

"Minulla on käsitys, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä diplomatian kanssa."

"Olisin kehno diplomaatti jos kertoisin."

"Mr. Sybert, te teette ihmisiin sangen omituisen vaikutuksen. On aivan kuin te näyttelisitte jotain osaa tahtoen alati peitellä ihmisiltä sisimpänne."

"Anarkistin täytyy olla varovainen; poliisi —"

"Sitä minä juuri uskon teistä!" Marcia huudahti.

"Älkää nyt säikähtykö. Vakuutan teille, etten ole. Mutta", hän jatkoi, "tällaisessa maassa tahtoisi toden totta olla anarkisti ja kohdistaa kaiken toimintansa siihen! Oh, en minä mieletön ole", hän lisäsi vastaukseksi Marcian hymyilyyn. "Me elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla emmekä kolmannellatoista. Anarkia kuuluu samoihin hämäriin aikoihin kuin feodalismi."

"En osaa asettaa teitä mihinkään puolueeseen. Tahdon aina tietää, ovatko ihmiset demokraatteja vai tasavaltalaisia, presbyterisiä vai episkopaalisia. Silloin aina tietää mikä on heidän sydämellään ja osaa olla loukkaamatta heidän tunteitaan."

"Pelkäänpä ettei minua tarvita missään noin kunnianarvoisessa puolueessa", nauroi Sybert.

"Toiselta puolen voisi teitä luulla katolilaiseksi, kun puolustatte pappeja; mutta seuraavassa hetkessä jo moititte heitä ja silloin arvelee, että teillä ei ole mitään uskontoa."

"Tuollaista luokittelukiihkoa! Mikä ero siinä on, jos ihminen lukeutuu katolilaisiin, baptisteihin, unitaareihin tai buddalaisiin? Kaikki on samaa. Eihän ihmisen välttämättä tarvitse olla vailla uskontoa, vaikka hän ei kuulukaan mihinkään lahkokuntaan."

"Mr. Sybert", Marcia virkahti, "olen ollut hirveän epäluuloinen teihin nähden. Tiesin, että ette ole juuri sitä, miltä näytätte, ja luulin teitä huonommaksi; mutta nyt alan pitää teitä harvinaisen hyvänä ihmisenä."

"Oh, kuulkaa mitä sanon, Miss Marcia. Mihin te oikein tähtäätte? Tahdotteko että tunnustaisin kantavani jouhipaitaa takkini alla? — Luulen, että saatte jättää sen munkkiystävämme osalle tuolla vuoristoluostarissaan."

"En tarkoittanut juuri sitä. Ruoskinta ja jouhipaita ovat minusta jotenkin mitättömiä hyveen ilmaisumuotoja."

"Kyllä tuollainen nuori vahva ihminen tekee tosiaan huonon kaupan", Sybert myönsi, "kun luopuu koko elämästään vain saadakseen sielunsa paratiisiin."

"Ja kuitenkin, jos hän koko sydämestään toivoo pääsevänsä sinne ja on valmis uhraamaan —"

"Silloin hän pitää sieluansa hyvin kallisarvoisena. Minä en milloinkaan katsoisi omaa sieluani koko elämän kestävien ponnistusten arvoiseksi."

"Minun mielestäni ihminen itse määrää sielunsa hinnan."

"Niin, tietysti, jos pitää sieluaan hatturasiassa, voi sen säilyttää tahrattomana loppuun asti; mutta minkä arvoinen on sielu, josta ei ole mitään hyötyä? Onhan paljon parempi elää lähimmäistensä keskuudessa, ja auttaa heitä säilyttämään sielunsa puhtaina, sillä uhallakin, että oma sielu samalla hiukan tahraantuisi."

"Niin, ehkäpä se on totta", Marcia myönsi. "Sellaiset tahrat varmaan lopulla pyyhitään pois."

"Uskon sen, jos asioita arvostellaan oikein."

"Mutta minua säälittää sittenkin tuo nuori munkkiparka; hänelle on niin suuri pettymys, kun hän, tuodessaan uuden, kirkkaan sielunsa huomaa, ettei sitä pidetäkään yhtään parempana kuin joitakin niistä likaisista sieluista, jotka ovat laahautuneet halki maailman."

"Se on hänelle aivan oikein", Sybert selitti. "Hänen olisi pitänyt ajatella toisten sieluja enemmän kuin omaansa."

"'On vaarallista leikkiä sieluilla ja syytä varoa omaansa'", saneli Marcia.

"No niin", Sybert hymähti, "en tahdo väitellä, kun sekä papit että runoilijat ovat minua vastaan; mutta sittenkin —"

"Te pidätte omaa kirjavaa sieluanne aivan yhtä hyvänä kuin toisten valkoiset ja puhtaat ovat?"

"Kaikki riippuu siitä", Sybert puolusteli, "millä tavalla heidän sielunsa säilyy puhtaana ja miten minä tahrin omani."

"Tuo luostariveli hankki meille pitkän moraaliväittelyn", nauroi Marcia.

"Niin — mutta minä otaksun, että hän ei ole aivan sen arvoinen. Miesparka näytti siltä, kuin hänen sydämensä olisi vielä maailmassa kiinni huolimatta siitä, että hän itse on luostarissa."

"Siinä tapauksessa", vastasi Marcia, "hän on luopunut maailmasta turhan takia, sillä hänen rukouksiaan ei kuulla, jollei sydän ole niissä mukana."

"Se on traagillista!" virkkoi Sybert — "luopuu maailmasta, ja siitä huolimatta loppujen lopuksi tahraa sielunsa!"

He katselivat vakavina toisiinsa ja purskahtivat samassa nauramaan.

"Filosofia on omituista", virkkoi Marcia. "Saattaa mennä miten pitkälle hyvänsä, mutta lopuksi kuitenkin joutuu takaisin lähtökohtaansa."

"'Kuplia, jotka kimaltelevat syntyessään ja häviävät turhanpäiväisen filosofian lavertelevaksi sanahelinäksi'", Sybert lausui hitaasti, tuijottaen tuleen; hän kääntyi taas Marcian puoleen ja virkkoi nauraen: "Miss Marcia, tiedättekö, että minulla on muuan ajatus?"

"Mikä sitten?"

"Se koskee teitä ja minua — luulen, että meistä taitaa tulla erittäin hyvät ystävät."

"Minusta olemme jo olleetkin jonkun aikaa", vastasi Marcia vältellen. "Kaikki setäni ystävät ovat minunkin ystäviäni."

"Niinkö, sitä en olisi uskonut! Mutta ystävien suhteen on sama kuin politiikan ja uskonnon: niillä ei ole suurtakaan arvoa, ennenkuin itse löytää ne."

Marcia mietti ääneti hänen sanojaan.

"Minun mielestäni", virkkoi Sybert, "olemme koko tämän ajan pitäneet yllä pientä vihollisuutta keskenämme. Mitä arvelisitte, jos rupeaisimme ystäviksi vaihteen vuoksi?"

Marcian valtasi äkkiä ujous, ja hän katsahti pois.

"Koetammeko?" Sybert kysyi hiljaa kääntyen tytön puoleen ja ojentaen kätensä hänelle.

Epäröiden laski Marcia omansa siihen ja Sybert puristi sitä. Hän katsahti tuleen ja sitten jälleen tytön kasvoihin.

"Marcia", hän lausui hiljaa, "oletteko koskaan kuullut toskanalaista sananlaskua, 'Eilisen päivän vihollisista tulee tänään ystävät ja huomenna rakastavaiset'?"

Marcia lehahti punaiseksi ja Sybertinkin kasvoilla ilmeni mielenliikutusta. Marcia veti nopeasti kätensä irti, nousi seisomaan ja virkkoi naurahtaen, mikä sai näiden viimeisten hetkien tunnelman häipymään kuin vuorien taa:

"Taitaa jo tulla myöhäinen ja täti Katherine harmistuisi, jos löytäisi malariapotilaansa jalkeilla odottamassa häntä. Jätän teidät polttelemaan rauhassa."

Sybert nousi ja saattoi hänet eteissaliin. Hän otti uunin reunukselta tukevan kynttiläjalan, sytytti kynttilän ja ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitoksia", sanoi Marcia katsahtaen nopeasti hänen kasvoihinsa. Sybert seisoi matolla portaiden juuressa ja katseli iloisesti hymyillen tyttöön.

" Buona notte, Signor Siberti", Marcia kuiskasi.

" Buona notte, signorina", hän vastasi naurahtaen. "Kauniita unia!"

XVIII Luku.

"Kampaanko korkean vai matalan tukkalaitteen, neiti?"

Marcia, joka istui pitsitetyssä aamupuvussaan peilin edessä, liikahti kärsimättömästi.

"Oh, laita miten haluat, Granton, mutta nopeasti — ehkä matalaksi tällä kertaa. Se sopii paremmin pukuuni. Mutta ole nopea. Minun täytyy kiiruhtaa alas."

"Vielä on hyvää aikaa", vastasi tyttö tyynesti. "Mutta kampaan kyllä nopeammin, jos istutte hiukan rauhallisempana."

"Kyllä, kyllä, Granton; en liikahda viiden minuutin ajalla. Mutta alan jo todella hermostua; en välitä sitten enää mitään näistä kutsuista, kunhan ne vain ovat alkaneet."

"Aivan niin, neiti. Tahtoisitteko kääntää päätänne hiukan tuohon suuntaan. Kas noin, kello on vasta hyvin vähän."

"Niin, mutta minun täytyy mennä alas katsomaan, että Pietro osaa sytyttää valot. Hän on niin tollo, että pitää aina valvoa mitä hän tekee. Ja Granton, niin pian kuin olet saanut Mrs. Copleyn valmiiksi, ole hyvä ja mene auttamaan Biancaa. Hän pukee Miss Roystonia, mutta ei ymmärrä kampauksesta enempää kuin kaniini."

Grantonin äänettömyys ilmaisi myöntymystä ja mielissään Marcian lausumasta kiitoksesta hän alkoi liikkua hiukan vilkkaammin ja kiinnitti taitavasti Marcian kellertävänruskean tukan keveälle solmulle niskaan. Viimeisinä kolmena päivänä talo oli ollut täynnä vieraita, ja vaikka Marcia oli koettanut hyvin kylmäverisesti ajatella tätä iltaa, hän iloitsi kuitenkin sydämestään, kun se vihdoin tuli. Joka päivä oli tehty ratsastus- ja ajeluretkiä ja keksitty kaikenlaista tilapäistä hauskaa. Paul Dessart oli ollut kaiken johtavana henkenä, ja hän suoriutui osastaan loistavasti. Joka paikassa kuului hänen leikkipuheensa, ja hän oli esiintynyt niin tahdikkaasti, että sekä talon isäntä että emäntä kiitollisina siunailivat häntä mielessään, ja Marcia oli tahtomattaan luonut useammin kuin kerran hyväksyvän katseen häneen. Ja nyt oli sitten Marcian syntymäpäivä ja tanssiaisilta. Hän oli ollut päivän sankari ja saanut osakseen onnitteluja monissa eri muodoissa; se oli luonnollisesti hänestä sangen hauskaa. Iltajunassa tuli yhä lisää vieraita Roomasta, ja Villa Vivalantin kaikki yhdeksäntoista vierashuonetta olivat nyt hyvään tarpeeseen. Kello viiden tee oli jo ollut kuin juhla, iloinen, kirjavapukuinen seura, äänten sorinaa, liikettä, naurua; italialaiset palvelijat liikkuivat vieraiden keskellä kantaen kuppeja ja järjestellen teepöytiä.

Marcia oli tuntenut salaista pettymystä, kun eräs vieraista, jota hän itsekseen oli odotellut, ei ollutkaan saapunut — ja Eleanor Royston oli suoraan lausunut mielipahansa samasta asiasta.

"Mr. Copley", hän virkkoi talon isännälle, kun tämä ojensi hänelle teekupin, "missä on ystävänne Mr. Laurence Sybert?"

"Otaksuttavasti kapinallisia rauhoittamassa. Tällä hetkellä hän harrastaa sitä enemmän kuin tanssiaisia."

"Minun mielestäni ei mikään ole valtiomiehelle mielenkiintoisempaa kuin olla tanssiaisissa! Siinä he juuri oppivat selvittämään salaisuuksia. Hän juuri on minusta Rooman mielenkiintoisin mies", Eleanor valitti. "Olisin tahtonut lisätä hänet kokoelmaani."

"Kokoelmaanne?" Mr. Copley tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Niin, intresanttien miesten kokoelmaan", selitti Eleanor. "Älkää ensinkään pelästykö; ei ole tarkoitukseni riistää häneltä päänahkaa. Kokoelmani on puhtaasti sielullinen — se on toistaiseksi kyllin pieni, jotta voin sen säilyttää omassa päässäni. Tämä johtuu vain siitä, että tutkin ihmisluonnetta ja pyrin aina löytämään siitä uusia näytteitä. Teidän Mr. Sybertinne on käsittämätön olento; en oikein tiedä miten häntä arvostelisin."

"Vai niin! Te siis otatte hänet vain tieteelliseltä kannalta." Mr. Copleyn ääni ilmaisi helpotuksen tunnetta. "Jos minä saan antaa tietoja hänestä, niin olen varma, että hän pääsee koristamaan teidän kokoelmaanne."

"Enpä uskokaan", virkkoi Marcia. "Odottakaahan kunnes kuulette, ketä muita siinä on, setä Howard! Eräs Kansasin poliitikko, joka tahtoi tulla runoilijaksi, eräs Claytonin huvipurren insinööri, eräs venäläinen ruhtinas, joka puhuu kuutta eri kieltä, mutta ei osaa ilmaista ajatuksiaan ainoallakaan, ja — ketä muita siinä olikaan, Eleanor? Ai niin! eräs kengittäjä, joka nai palvelustyttösi ja nyt pieksee häntä."

"Sinä kohtelet heitä aivan väärin", huomautti Eleanor. "Nuo ovat vain heidän satunnaisia, ulkokohtaisia ominaisuuksiaan. Se, mikä tekee heidät mielenkiintoisiksi, on sisällistä."

Mr. Copley katsoi häneen huvitettuna, ja istuutui hänen viereensä aikoen ottaa asiasta täyden selvän.

"Siinä luettelossa on paljon mahdollisuuksia", hän vakuutti, "vaikka eihän ihmistä voi arvostella ellei tunne häntä mieskohtaisesti. Saanko kysyä, kenen kanssa rinnastatte Mr. Sybertin?"

"Oh, hän saa oman lokeronsa. Se juuri tekeekin kokoelmani mielenkiintoiseksi." Tämä tuntui olevan Eleanorille erittäin miellyttävä keskusteluaihe. "Useimmat miehet, katsokaas, ovat sellaisia, että aivan heti näkee heidän lävitsensä ja saa heti sijoittaa heidät joukkoon, jossa jo ennestään on paljon muita; mutta äkkiä sattuu tapaamaan miehen, joka on täydellisesti oma itsensä — mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla original — ja sellaista kannattaa tutkistella."

Mr. Copley otti savukkeen ja tarkasteli sitä miettiväisenä. "Näin ollen", hän virkkoi, "ihmisluontoa on siis tutkittava miehessä, — ja teidänkö mielestänne Sybert on sellainen, joka ansaitsee oman lokeronsa?"

"Niin, luullakseni, vaikka en ole aivan selvillä siitä vielä. Sen vuoksi minusta on ikävä, ettei hän tullut tänään. On niin kiusallista kun tuollaiset pikkuseikat jäävät ratkaisematta."

"Surkuttelen teitä sydämestäni, kun olette menettänyt hyvän tilaisuuden. Minä kerron hänelle teidän mielipiteenne."

"Ei mitenkään!" huudahti Eleanor. "Tapaan hänet kyllä jonakin päivänä, ja jos te kerrotte hänelle, en milloinkaan pääse selville totuudesta. Jos osaa toimia heidän itsensä huomaamatta, vain silloin saattaa onnistua."

"Te olette sangen terävä ihminen, Miss Royston."

"Olen jo yhdeksän vuotta ollut seuraelämässä", hän virkkoi nauraen. "Voitte luottaa siihen, että tunnen miehen!"

"Toivoisin että opettaisitte sen taidon Marciallekin", mumisi Mr. Copley itsekseen kääntyessään menemään portaille vastaanottamaan uusia vieraita.

Vaikka yksi puuttui, oli vieraiden joukossa muita jotka korvasivat hänet, ja Marcia olikin vain ohimenevästi kiinnittänyt huomiota Sybertin poissaoloon. Nauru ja äänten sorina, iloiset valmistukset ja edestakaisin häärivät palvelijat vangitsivat koko hänen huomionsa. Kun Granton kiinnitti hänen kaulaansa Mr. Copleyn ruhtinaallisen lahjan — etruskilaisen mallin mukaan valmistetut käädyt, joissa helmet ja ehjät smaragdit loistivat kilpaa kullan kanssa — oli hän niin ihastuksissaan kuin vain nuori nainen saattaa olla vähän ennen syntymäpäivätanssiaisiaan.

"Kas niin, Granton; nyt olen valmis", hän huudahti, ja kooten pariisilaispukunsa helman hän lennähti ovelle. "Käske toisten kiiruhtaa, sillä pian alkavat vieraat tulla."

Marcia astui alas portaita vetäen mennessään hansikkaita käteensä. Hän pysähtyi hetkiseksi käänteeseen katsellakseen näköalaa edessään. Hän räpäytteli silmiään pari kertaa, sillä hänestä näytti kuin Sybert olisi seisonut portaiden juurella katsellen häntä aivan samaan tapaan kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet ja toivottaneet hyvää yötä. Marcia tunsi väristyksen käyvän ruumiinsa läpi, mutta nopeasti hän hillitsi itsensä ja astui alas tervehtimään häntä.

"Mr. Sybert! Pelkäsimme, että ette tulisikaan. Miten pääsitte tänne?"

"Tulin viimeisellä junalla. Olin matkustellut etelässä ja vasta tänään iltapäivällä tulin kaupunkiin."

"Te tulette ja menette aivan kuin näytelmäkappaleessa", Marcia virkkoi. "Olimme jo kokonaan kadottaneet toivomme teidän suhteenne ja kun nostamme silmämme, näemmekin teidät ilmielävänä edessämme."

"Minun mielestäni se on aivan päinvastaista."

"Oletteko tavannut setä Howardia? Saitteko enää mitään paikkaa täällä? Talo on täpösen täynnä."

"Kyllä, kyllä, minut on jo toivotettu tervetulleeksi. Vuoteeni on teidän setänne pukuhuoneessa."

"Saatte olla siitä kiitollinen. Pelkään, että seuraava tulija täytyy sijoittaa kellariin."

Sybert ei viitsinyt pitkittää näitä tervetuliaiskohteliaisuuksia, vaan seisoi ääneti katsellen miten Marcia napitti hansikkaitaan. Hän oli tänä iltana erikoisen säteilevä. Tukka näytti tavallista pehmeämmältä kynttilöiden valossa, ja hänen pähkinänruskeat silmänsä säihkyivät innosta. Hänellä oli yllään kaunis, valkea harsopuku, jonka alta hohti viheriää. Helmet hänen kaulassaan säteilivät ja jalokivet kimaltelivat. Hän katsahti Sybertiin ja kosketti helminauhaa kädellänsä.

"Tämän antoi Howard setä minulle syntymäpäivälahjaksi", hän virkkoi. "Eikö se ole ihastuttava? Se on tehty erään ikivanhan kaulakoristeen mukaan, joka on Castellanin muinaiskokoelmassa. Setä lahjoittaa minulle helmiä, ja isä lähettää vehnää."

Marcia kääntyi mennäkseen saliin ja Sybert seurasi häntä. Jos Marcia oli hetkiseksi hämmentynyt Sybertin odottamattoman ilmestymisen johdosta, niin oli hän nyt jälleen saavuttanut täydellisen tasapainonsa. Hän oli taas entistään iloisempi. Hänen käytöksensä oli tuttavallinen, melkeinpä liehittelevä; ja kuitenkin — Sybert pani sen ymmärtävästi hymyillen merkille — hän vältti katsomasta häntä suoraan silmiin. Tuo hetki tulen ääressä oli vielä liian tuoreessa muistossa. He palasivat eteissaliin, ja Marcia kääntyi verannan ovelle. Katosta riippui pieniä, kirjavia lamppuja ja paraillaan sytytteli palvelija samanlaisia pengermällä. Marcia kääntyi Sybertiin päin, joka seisoi hänen takanaan.

"Ette kai mene ulos?" Sybert kysyi.

"Hetkiseksi vain. Tahdon nähdä miltä kaikki näyttää."

Sybert katsahti otsaansa rypistäen hänen paljaisiin olkapäihinsä.

"Tuo signorinalle vaippa!" hän virkkoi ovella seisovalle palvelijalle.

"En minä tarvitse", Marcia sanoi; "on niin lämmin ilta."

Sybert pudisteli päätään ja hymy, jonka Marcia hyvin tunsi, levisi hänen kasvoilleen.

"Oh, jos teillä on jotain sanottavaa, niin puhukaa!" Marcia huudahti. "Mutta älkää katselko minua hymyillen tuolla tavalla. Niin teitte silloin, kun ensi kerran tapasimme — minä en pidä siitä."

"Ei minulla ole mitään sanottavaa. Kun malariaa sairastava nuori nainen tahtoo mennä ulos italialaiseen yö-ilmaan avokaulaisena, silloin jää mies sanattomaksi."

"Ylpeys lämmittää minua."

"Sitä en epäile; mutta jos se sattuisi hetkiseksi horjumaan —". Hän otti pitkän valkoisen huivin palvelijalta ja katseli sitä huvitettuna laskiessaan sen tytön hartioille. Se oli pelkkää harsoa ja pitsiä. "Kaikki on turhuutta, mikä on kotoisin Pariisin muotikaupoista!" nauroi Marcia.

Sybert sytytti savukkeen ja seurasi häntä ulos. "No?" hän kysyi, kun he pysähtyivät kaiteen luo. "Saavuttaako tämä teidän hyväksymisenne?"

"Tämä on ihastuttavaa, eikö totta?" huudahti Marcia luodessaan katseensa talon valaistuun julkisivuun. Ei ollut kuutamo, mutta taivas oli kirkas ja täynnä tuikkivia tähtiä. Koko maisema ympärillä oli pimeä, vain huvila oli kuin elämän ja valon sykkivä sydän. Portille johtava käytävä oli valaistu lyhdyillä, ja paatsamalehdossa loisti pieniä punaisia, valkoisia ja sinisiä valoja oksien välissä, ikäänkuin ne olisivat olleet jotain troopillisien maiden öiseen aikaan kukkivia kasveja. Ikkunoista näkyi edestakaisin hääriviä palvelijoita, orkesteri alkoi viritellä soittokoneitaan, ja kaikkialla näkyi kiihkeätä valmistelua.

"Nyt on siis teidän syntymäpäivänne", Sybert virkkoi. "Olette kai saanut paljon kauniita onnentoivotuksia tänään, Miss Marcia; toivon, että ne kaikki täyttyisivät." Marcia katsahti hänen kasvoihinsa ja Sybert hymyili hänelle vastaan. "Kaksikymmentäkolme vuotta on jo sangen paljon!"

Varjo kulki yli Marcian kasvojen. "Eikö olekin?" lausui hän huoaten. "Minusta kahdessakymmenessä kahdessakin oli kylliksi, — ja nyt kaksikymmentäkolme! Muutaman vuoden perästä alan jo todella tulla vanhaksi."

Sybert nauroi. "On pitkä aika siitä kuin minä olin kahdenkymmenenkolmen ikäinen — se oli silloin, kun asetuin Roomaan asumaan."

"Kaksitoista vuotta sitten", virkkoi Marcia.

"Sen laskun tekee nopeasti päässään, ketä huvittaa. Minulla ei enää ole siihen halua."

"Ei miehillä ole hätää", sanoi Marcia; "mutta nainen vanhenee niin aikaisin!"

"Ei teidän juuri vielä tarvitse sitä surra. Harmaat hiukset tulevat vasta jonkun ajan kuluttua."

"En minä surekaan", Marcia nauroi. "Ajattelin vain, että mahtaa olla ikävää tulla vanhaksi, eikö totta?"

"On toden totta. Se on elämän suuri tragedia; ja se on kaikilla edessä. Miss Marcia — teillä yhtä hyvin kuin jokaisella köyhällä Castel Vivalantin talonpoikaistytölläkin. Elämässä on kuitenkin loppujen lopuksi jotain oikeudenmukaista."

Marcia käänsi selkänsä valaistulle huvilalle ja katseli yli laajan Campagnan. Se levisi synkkänä ja pimeänä tähtitaivaan alla, vain muutamia paimenten nuotioita paloi siellä täällä, sytytettyinä karkoittamaan ilman myrkyllisiä kaasuja.

"Maailmassa on paljon vääryyttä", lausui Marcia hiljaa.

"Niin on", myönsi Sybert; "ja on vaikea uskoa, että se tulisi milloinkaan muuttumaan — ei tässä elämässä paremmin kuin tulevassakaan."

"Olisi lohdullista ajatella ihmisten onnettomuutta rangaistuksena, jonka he hyvin ansaitsevat."

"Se olisi ihana vakaumus, mutta Italiassa siihen ei voi uskoa."

"Sääli Italiaa!" huokasi Marcia.

"Niin — sääli Italiaa!" Sybert toisti.

Hän viskasi kiivaalla liikkeellä pois savukkeensa ja sytytti heti uuden. Marcia katseli häntä tulitikun valossa. Hänen silmänsä näyttivät tavallista syvemmiltä, leuka entistään voimakkaammalta ja suun ympärillä oli hermostuneita vakoja. Hän näytti laihtuneen viime viikkojen aikana.

He lähtivät kävelemään paatsamalehtoon.

"On heillä kuitenkin jotain hyvitystä", Sybert jatkoi samaa aihetta. "Noilta ihmisparoilta puuttuu monet meidän huvituksemme, mutta ei heillä ole kaikkia meidän huoliammekaan. Castel Vivalantissa on monen monta tyttöä, jotka eivät milloinkaan saa pitää syntymäpäivätanssiaisia, ja joiden elämä on sangen köyhää. He tekevät työtä, syövät ja nukkuvat, rakastavat ja ehkä vihaavatkin ja siinä kaikki. Teillä on paljon muitakin iloja, joita he eivät ymmärrä. Te nautitte esimerkiksi lukiessanne Egoistia. Mutta samalla" — hän pysähtyi vähän — "teillä on myöskin kärsimyksiä, joita he eivät ymmärrä. Te olette yksilö, kun he taas ovat yleensä vain inhimillisiä olentoja. Gervasion äiti nai erään miehen ja rakasti häntä epäilemättä suuresti, vieläpä itki viikon hänen kuoltuaan. Sitten hän nai toisen, eikä nähnyt mitään eroitusta tämän ja ensimmäisen välillä. Hän saa tehdä työtä ankarasti, ehkä toisinaan nähdä nälkääkin, mutta hän pääsee elämän pahimmasta kärsimyksestä, josta te, Marcia, kaikista etuoikeuksistanne huolimatta ette pääse."

"En kuitenkaan vaihtaisi", Marcia vastasi. "Tahdon kokea ja tuntea kaiken."

"Ah!" Sybert huudahti, "niinhän meidän kaikkien pitäisi. Mutta nuo kurjat talonpoikaraukat, jotka tuntevat vain nälkänsä ja surkeutensa, heiltä menee suurin osa elämästä hukkaan. He ovat tuskin inhimillisiä olentoja; he ovat kuin vetojuhtia, työtätekeviä, kärsivällisiä, huolettomia härkiä, jotka menevät minne niitä ajetaan edes uneksimattakaan omasta voimastaan. Se on vääryys; siinä on yhteiskunta heille velkaa; heillä ei ole mitään kehitysmahdollisuutta. Mutta", hän keskeytti naurahtaen, "eihän nyt ole aika kiusata teitä toisten ihmisten murheilla — teidän syntymäpäiväiltananne. Toivokaamme, että teidän osallenne ei niitä tulisi paljon."

He olivat kävellessään tulleet suihkulähteelle ja pysähtyivät siinä. He seisoivat kahden ihanassa lehdossa; satakieli heläytteli suloisia säveleitään oksalla heidän päänsä päällä. Marcia hengitti syvään ja katseli hämärää, vihreätä käytävää, jota myöten he olivat tulleet. Hän tunsi, että Sybert katseli häntä, ja hitaasti hän kohotti päänsä ja kohtasi hänen katseensa. He seisoivat hetken niin; mutta samassa kuului pyörien ratinaa; Marcia säpsähti ja kääntyi lähtemään.

"Vieraita alkaa tulla. Pelkään, että täti Katherine kaipaa minua", hän virkkoi hiukan vapisevalla äänellä.

Sybert seurasi häntä ääneti.

Joku oli kerran sanonut, että Sybertin äänettömyys merkitsi enemmän kuin muiden ihmisten sanat, ja kun he nyt yhdessä palasivat, koetti Marcia miettiä, kuka sen oli lausunut. Ah niin — hän muisti jo! Kreivitärhän se oli.

XIX Luku.

Koko illan, nauraessaan ja puhellessaan vieraiden kanssa, seurasi Marcia vaistomaisesti Sybertin liikkeitä. Hän näki hänen etuhuoneessa laskettelevan sukkeluuksia Englannin lähettilään seurassa. Hän näki hänen puhelevan Eleanor Roystonin kanssa ja kumartuvan kreivitär Torrenierin puoleen. Ja kerran, kun Marcia tanssi ohitse, hän näki vilaukselta oven suussa hänen tummat kasvonsa. Hän seurasi silmillään Marciaa, ja silloin tyttö antoi mielessään hänelle anteeksi sekä Eleanorin että kreivittären. Hän tutki koko ajan ihmetellen itseään. Sybert oli äkkiä tullut hänelle ainoaksi henkilöksi huoneessa, josta hän välitti, ja samalla kun hän kuunteli, mitä muut herrat hänelle puhuivat, hänen mielessään koko ajan väikkyi Sybertin kuva sellaisena kuin hän oli ollut tuona äänettömänä hetkenä suihkulähteen luona. Hän eli kuin huumauksessa koko illan, odottaen koko ajan sitä ainoata tanssia, joka hänellä oli Sybertille varattuna.

Illan jo lähetessä loppuaan, havahtui Marcia äkkiä, kun huomasi kävelevänsä puistokäytävällä Paul Dessartin rinnalla. Hän oli lörpötellyt kaikenlaista eikä oikein itsekään käsittänyt miten oli siihen joutunut. Vaistomaisesti hän nyt koetti panssaroida itsensä; hän tunsi mitä oli tulossa ja yritti parhaansa mukaan vielä torjua sitä. Kunhan vain pääsisi takaisin ihmisten joukkoon! Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan valaistua huvilaa, josta tanssimusiikin keskeltä saattoi erottaa äänten sorinaa ja naurua. Häntä halutti kääntyä pois ja juosta tiehensä. Paulkin oli pysähtynyt ja katseli häneen kysyvästi.

"Minä — minä luulen, että olisi parasta kääntyä takaisin", Marcia sammalsi. "Tämä tanssi on kohta lopussa, ja —"

"Emme lähde juuri vielä", vastasi Paul. "Tahtoisin puhella teidän kanssanne. Uhratkaa minulle parisen minuuttia, Marcia. Tulkaa tänne istumaan ja kuulkaa mitä sanon."

He astuivat pieneen ympyrään suihkulähteen luona ja Marcia vaipui penkille, ja katsoi rukoilevasti Pauliin. Nyt ei saattanut enää esittää mitään verukkeita; molemmat tiesivät, että nyt oli asia selvitettävä, ja Paul kävi siihen käsiksi suoraan.

"Niin, Marcia, tahdotteko tulla vaimokseni?"

Marcia istui hypistellen hermostuneena viuhkaansa, koettaen mielessään keksiä vastausta, joka ei loukkaisi Paulia.

"Olen ollut kärsivällinen; en ole teitä kiusannut. Teidän täytyy jo olla selvillä päätöksestänne. Teillä on ollut kuukausi aikaa — se kuukausi ei ole minulle ollut erittäin hupainen. Sanokaa nyt minulle, Marcia. Älkää antako minun enää kauemmin odottaa."

"Oh Paul!" lausui Marcia katsellen häntä pelokas ilme silmissään. "Kaikki on erehdystä."

"Erehdystä! Mitä tarkoitatte? Marcia, minä luotin teihin. Ettehän voi minua hyljätä. Sanokaa pian!"

"Antakaa minulle anteeksi, Paul", Marcia sopersi tuskissaan. "Mi — minä erehdyin. Luulin silloin luostarissa — —"

Paulista tuntui kuin Marcia olisi ollut soljumaisillaan hänen käsistään, ja hänen täytyisi taistelemalla koettaa voittaa hänet takaisin. Hän tarttui tytön käteen, kumartui intohimoisesti hänen puoleensa ja puhui niin kiihkeästi, että sanat melkein takertuivat kurkkuun.

"Niin, silloin luostarissa. Silloin välititte minusta hiukan, eikö totta, Marcia — välitittehän hiukan? Annoitte minun toivoa — sanoittehan, että ette rakastanut toista — ja te olette aina siitä asti ollut niin ystävällinen minulle. Koko tämän kuukauden olen elänyt tuon ainoan hetken muistosta. Sanokaa minulle mikä teitä vaivaa — älkää antako minkään tulla välillemme. Meillä on ollut niin ihana kevät — miksi sen täytyisi nyt loppua? Me olemme eläneet Arkadiassa, Marcia — te ja minä. Jääkäämme sinne ainiaaksi. Miksi me palaisimme takaisin — miksi emme painuisi yhä syvemmälle yhdessä? Jos silloin välititte minusta, niin teette sen nytkin, sillä minä en ole muuttunut. Sanokaa, miksi epäröitte. En tahdo pakoittaa teitä ratkaisuun, mutta tämä epävarmuus on minulle kuin helvetti."

Marcia kuunteli voimatta tuskin hengittää ja tunsi kuin huumaantuvansa hänen kiihkeistä sanoistaan. Hän istui kuin horroksissa katsellen Pauliin tuskaisin silmin, ja huulet yhteenpuristettuina. Hän ei voinut koota ajatuksiaan voidakseen vastata hänelle. Mitä hän saattaisi sanoa, hän tuskissaan kysyi itseltään. Miten hän osaisi selittää asian?

Paul oli kumartunut eteenpäin ja katseli kiihkeänä Marciaa silmiin odottaen, että hän sanoisi jotain. Samassa kuului askeleita hiekkakäytävältä. Molemmat säpsähtivät ja nostaessaan katseensa, he näkivät Laurence Sybertin savuke suupielessään astelevan käytävällä. Kun hän huomasi heidät, hän pysähtyi kuin naulattuna, ja hetkisen ajan silmäilivät nuo kolme ääneti toisiaan. Sitten Sybert äkkiä suoristautui, kumarsi jäykästi, mumisten samalla jotain anteeksipyyntöjä ja käännähti ympäri.

Marcia vuoroin punastui ja kalpeni ja riuhtaisi kätensä irti.

Paul katseli häntä hetkisen ja hänen silmiinsä tuli synkkä ilme. "Te rakastatte Laurence Sybertiä!" hän kuiskasi.

Marcia vetäytyi sohvan kulmaan ja kätki kasvonsa selkänojaa vasten. Paul kumartui hänen ylitsensä.

"Katsokaa minuun"; hän huudahti; "sanokaa että se ei ole totta. Ettehän saata, Marcia! Te olette pettänyt minua. Te ette ole sanonut totuutta. Niin, kyllähän minä ymmärrän, te olette varonut antamasta lupauksia sanoin, mutta te olette niitä antanut monella muulla tavalla, ja minä olen luottanut teihin. Olen ollut kyllin mieletön uskoakseni teidän tarkoittavan täyttä totta, kun te olettekin vain leikitellyt koko ajan!"

Marcia nosti silmänsä ja katsoi häneen. "Paul, sitä en ole tehnyt. Siinä erehdytte. En käsitä muuta, kuin että olen muuttunut; en osaa selittää. Silloin luostarissa luulin rakastavani teitä paljonkin. Ja jollei Margaret olisi tullut, niin kenties — en ole hetkeäkään halunnut pettää teitä, tiedättehän sen."

"Sanokaa minulle, ettehän rakasta Sybertiä."

"Paul, teillä ei ole oikeutta —"

"Minulla ei ole oikeutta! Sanoitte, että teillä ei ollut mielessänne ketään muuta, ja minä uskoin teitä; ja nyt kun pyydän selitystä työnnätte minut luotanne. Olette kai alkanut väsyä minuun näinä viime päivinä, ja —"

"Teillä ei ole oikeutta puhua minulle tuolla tavalla. En ole tahtonut pettää teitä. Te kysyitte rakastinko ketään toista, minä vastasin kieltävästi, ja se oli totta. Olen niin, niin pahoillani, että loukkaan teitä, mutta onhan parempi, että kaikki tulee selväksi nyt."

Paul nousi seisomaan naurahtaen katkerasti.

"Oh niin, tietysti on parempi, että asia nyt on ratkaistu. Olisi vain ollut vieläkin parempi, jos jo aikaisemmin olisitte sen päättänyt."

Hän kääntyi ympäri ja alkoi synkkänä potkia suihkulähteen reunustaa. Marcia astui hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan.

"Paul", hän virkkoi, "en voi antaa tämän loppua näin. Tiedän kyllä että olen menetellyt väärin, mutta en niinkuin te luulette. Pidin teistä niin paljon."

Paul kääntyi ja hänen nähdessään kyyneleitä Marcian silmissä, hänen vihansa heti asettui.

"Oh, minä ymmärrän. Ei minulla ole syytä puhua niin — mutta — olen niin nöyryytetty, käsitättehän. Älkää itkekö, ettehän voi sille mitään. Jos ette voi minua rakastaa, niin ette voi, ja siihen se jääköön. Kyllä minä vielä toivun, Marcia." Hän hymyili surullisesti. "En minä jää kädet ristissä ruikuttamaan, jos en voi saada sitä mitä tahdon. Olen ennenkin tullut ilman toimeen." Hän tarjosi Marcialle käsivartensa. "Emmekö lähde nyt? Pelkään, että teiltä menee tansseja hukkaan."

Marcia tarttui tahdottomana hänen käsivarteensa, ja he palasivat ääneti huvilalle. Paul vei hänet eteissaliin, kumarsi hänelle silmät maahan luotuina ja lähti takaisin ulos. Marcia tunkeutui ihmisjoukon keskitse. Hänen täytyi nauraa ja rupatella parin kolmen ryhmän kanssa, ennenkuin pääsi yläkerran portaille. Kun hän vihdoin tuli omaan huoneeseensa, hän vaipui oven lukittuaan maahan vuoteen viereen. Surut olivat yllättäneet hänet aikaisemmin, kuin hän oli osannut aavistaakaan, ja samalla kun hän tunsi omantunnonvaivoja ja syvää sääliä Paulia kohtaan, lepäsi hänen sydämellään toinen, lyijynraskas paino. Se oli Sybertin katse hänen kääntyessään pois.

Silloin naputettiin ovelle ja avainta väännettiin.

"Marcia, Marcia!" kuului Eleanor Roystonin ääni. "Oletko siellä?" Marcia kohotti päätään ja kuunteli hiljaa.

Taas naputettiin. Hän nousi ja meni ovelle.

"Mitä haluat?" hän kysyi.

"Tahtoisin tulla sisään. Minä täällä olen — Eleanor. Avaa ovi. Miksi et tule alas?"

Marcia suoristi pukuansa, silitti tukkaansa ja avasi oven.

"Kaikki kysyvät sinua. Lähettiläs sanoi, että olit luvannut — mutta mikä sinun on?"

Marcia vetäytyi nopeasti varjoon. Eleanor astui sisään ja sulki oven jäljessään.

"Mikä nyt on, lapsi parka?" kysyi hän uudestaan. "Sinä olet itkenyt! Onko Paul —?" hän kysäsi äkkiä. Eleanorin havaintokyky oli harvinaisen kehittynyt. "Hän mahtoi olla hyvin inhoittava", hän jatkoi käsittäen Marcian vaitiolon myöntymiseksi. "Sellainen hän saattaa olla toisinaan. Mutta totta puhuen, hänellä on siihen syytäkin. Minun mielestäni sinä ansaitset sen."

Marcia vaipui murheissaan tuolille, ja Eleanor käveli ympäri huonetta tutkien sen koristuksia.

"Oh, tiesin kyllä, että hän rakasti sinua. Paul ei voi mitään peittää. Jos kellään, niin hänellä ainakin on sydän kielellä. Mutta käsitätkö mitä sanon, Marcia: sinä olet leikitellyt jotenkin ylimielisesti. Ei ole laillistakaan ehdoin tahdoin antaa miehen rakastua."

"Minä en ole leikitellyt. En tarkoittanut sitä."

"Oh, loruja! Miehet eivät rakastu, jollei heitä siihen yllytä; en ole sokea — olen tarkannut sinua. Jos tahdot kuulla mitä ajattelen, niin sanon, että olet menetellyt hyvin väärin Paulia kohtaan."

"Tiedän sen", vastasi Marcia onnettomana; "sinä et voi syyttää minua ankarammin kuin mitä itse teen. Mutta et sinäkään voi rakastaa, jos se on sinulle mahdotonta."

"En moiti sinua siitä että sinä et rakasta häntä, vaan siitä että hän rakastaa sinua. Olisit ehkä voinut välttää sen, jos olisit ollut varovaisempi. Mutta enpä tiedä olenko minä oikeutettu sinua siitä torumaan." Eleanor istahti naurahtaen tuolille, nojasi pään käteensä ja katseli Marciaa. "Minulla on eräs käsitys, Marcia — se on enemmänkin kuin käsitys; se on jonkunlainen taikausko, että kerran saamme itse maksaa kaikista teoistamme. Olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja monet miehet ovat rakastuneet minuun, kun taas minä itse olen säilynyt aivan kylmänä. Mutta kerran vielä rakastun itse syvästi — ja silloin käy niin, että joko hän ei rakasta minua tai jotain tulee välillemme, niin että emme voi saada toisiamme. Siitä tulee tragedia. Tiedän sen niin varmaan, kuin nyt tässä istun. Saan maksaa niiden yhdeksän vuoden edestä, jotka olen elänyt seuraelämässä, vieläpä korkoineen. Se saa minut uhkarohkeaksi; olen jo niin paljon velkaa, että pieni lisä ei merkitse mitään. Mutta tiedän, että minunkin murhenäytelmäni lähenee, ja mitä kauemmin se viipyy, sen surullisempi siitä tulee. Se on ehdoton totuus; sinäkin saat siitä oman osasi, Marcia."

Marcia hymyili surullisesti. Ei hän nyt olisi kaivannut tuollaisia sanoja. Hän jo itsekin ennusti sen kohtalokseen, eikä Eleanorin olisi tarvinnut pukea sitä sanoiksi.

"Mitä Pauliin tulee, et tietystikään olisi voinut toisin menetellä. Ette nyt, paremmin kuin vastakaan, sovi toisillenne. Paul tarvitsee objektiivisemman luonteen — sellaisen, joka ei ajattele liikaa, — kuten esimerkiksi, niin, vaikkapa Margaretin. Ei sinun tarvitse surra, Marcia, kyllä Paul siitä toipuu." Hän nousi naurahtaen toistamiseen ja asettui Marcian eteen. "Tehty on tehty eikä sitä voi auttaa; ei siinä itku hyödytä. Mutta ota huomioon sanani, Marcia Copley, sinä itse rakastut joskus, ja se kostaa Paulin. Sinulla on vielä edessäsi monta vuotta ja hyvää aikaa. Tule nyt; meidän on palattava alas. Vieraat lähtevät kohta. Huuhdo silmäsi, minä kiinnitän tukkasi paremmin."

Marcia meni alakertaan ja nauroi ja tanssi taas kuten ennenkin. Mutta kesken kaiken hänen täytyi pysähtyä ihmettelemään, että hän saattoi sen tehdä. Kun vieraat vihdoin alkoivat lähteä, tunsi Marcia suurta helpotusta sydämessään. Kerran, hyvästellessään muutamia vieraitaan, sattui hän näkemään, miten Sybert kumartui suutelemaan kreivittären kättä. Marcia tarkasteli salaa hänen kasvojaan, mutta ne näyttivät tutkimattomammilta ja synkemmiltä kuin milloinkaan. Niin pian kuin viimeiset vaunut olivat vierineet pois, riensi Marcia yläkertaan omaan huoneeseensa; mutta vasta kauan senjälkeen, kun aurinko oli noussut, sulki hän silmänsä. Hän mietti miettimistään Eleanor Roystonin ennustusta.

XX Luku.

Tanssiaiset olivat ohi, vieraat lähteneet ja Villa Vivalanti vaipui taas tavanmukaiseen rauhalliseen uneliaisuuteensa, unohtaen tuon äkillisen ilonpurkauksensa. Päivät muuttuivat lämpimiksi. Valkoiset muurit kylpivät auringonpaisteessa, hyönteiset surisivat puutarhan tuoksuvissa kukkalavoissa, paatsamalehto viheriöitsi, suihkulähde lorisi, ja kaikki oli niin ihanan italialaista, ja niin kovin, kovin yksinäistä! Kun keskipäivä oli kuumimmillaan, istui Marcia vanhan huvilan raunioilla tai käveli pitkin lehtokäytäviä, mieli täynnä sekavia ajatuksia. Hän ei ollut tavannut Paul Dessartia eikä liioin Laurence Sybertiä syntymäpäiväiltansa jälkeen. Hän ei saattanut mielihyvin muistella tuota hetkeä suihkulähteen luona, jolloin he kolme olivat ääneti silmäilleet toisiaan. Mutta hän ei saanut mielestään tuota hetkeä ja yhä uudelleen se kohosi hänen muistiinsa.

Sybertistä Marcia ei tietänyt mitään. Tiedustellessaan joskus ohimennen sedältään, milloin hän taas tulisi käymään talossa, sai hän vastaukseksi, että Sybertillä oli nykyään tärkeämpiä asioita mietittävinään kuin huviretket Sabine-vuoristoon. Sensijaan oli Paul Dessartista ja Roystoneista tullut sangen odottamattomia uutisia. Paulin isä oli liikarasituksesta saanut "kohtauksen", ja kaikki aikoivat nyt matkustaa kotiin. Kirjeet olivat kirjoitetut junassa matkalla Cherbourgiin; Margaretilta tuli pitkä, Eleanorilta vain muutama sana. Siitä sai Marcia paljon ajatuksen aihetta, mutta valaistusta se ei tuonut hänelle paljonkaan. Se oli näin kuuluva:

'Rakas Marcia.

Olen pahoillani, etten enää saa tavata sinua, ja (sanoakseni suoraan) yhtä pahoillani, että minun täytyi lähteä näkemättä uudelleen Mr. Sybertiä. Minusta tuntuu, että jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, ja kohtalo olisi minua suosinut, olisin voinut saada jotakin valmista tieteellisissä harrastuksissani.

Margaret tietysti kertoi sinulle, että Paul matkustaa meidän kanssamme kotiin. Toivottavasti hänen isänsä sairaus ei ole mitään vakavampaa, mutta hän halusi kuitenkin lähteä. Ei mikään pidätä enää häntä Roomassa, kuten hän itse väittää. Poika parka! sinun täytyy kirjoittaa hänelle hauska kirje. Älä vain sure liikaa hänen tähtensä; kyllä hän siitä selviää.

Jospa kertoisin sinulle jotain. Minulla on pieniä aavistuksia, että — edellyttäen, että tuuli pysyy suotuisana ja matka sujuu hauskasti — te voitte saada tärkeitä uutisia, ennenkuin saavumme meren yli. Et kuitenkaan ansaitse, että kertoisin niistä enemmän, ja senvuoksi vaikenen. Olenko nyt parahiksi herättänyt uteliaisuutesi? Jos olen, niin, c'est tout.

Toivon, että tapaamme ensi syksynä Pittsburgissa. Se on kuitenkin, Marcia kultaseni, pikemminkin vain kohteliaisuus, jossa ei ole paljon totta. Toivon paremminkin, että näkisin sinut Pariisissa, Roomassa tai Venetsiassa. Luulen, etten voi enää milloinkaan vapautua vaelteluhalustani. Onhan maailma aivan liian laaja, jotta viitsisi vakituisesti jäädä asumaan yhteen kohtaan — esimerkiksi sellaiseen kuin Pittsburg; eikö totta? Voisiko olla onnellinen, kun ajattelee kaikkea mitä maailmalla tapahtuu saamatta itse olla mukana.

Au revoir, syksyyn asti; sitten kävelemme yhdessä Champs-Elyséellä.

Eleanor.'

Marcia sai vielä isältäänkin kirjeen, joka sai hänet hyvin rauhattomaan mielentilaan. Copley oli kirjoittanut sen tapansa mukaan arvostellen tilannetta leikillisen arvokkaasti; mutta siitä huolimatta saattoi Marcia rivien välistä lukea, että hän oli loukannut isäänsä. Hän kielsi kaiken osallisuutensa ja syyllisyytensä Trippel Alliansiin ja Abessinian sotaan. Hän pahoitteli raskaita veroja, mutta lausui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Italian rahamenoarvion kanssa. Mitä taas vehnään tuli, ei sen kalleus ollut ainoa seikka, jonka vuoksi ei Italia kyennyt sitä hankkimaan. Marcia saattoi antaa talonpojille niin paljon kuin halusi, korvatakseen sillä isänsä erehdyksiä; hän liitti kirjeen mukaan tyhjän pankkiosoituksen Marcian täytettäväksi — se oli tosiaan liikemiehen puolelta suurenmoinen katumusosoitus. Kirjeen lopussa isä valitti yksinäisyyttään ja pyysi Marcian seuraavaksi talveksi kotiin torjumaan kaikki mieliharmit vanhalta isältään.

Marcia luki viimeiset rivit uudelleen ja tunsi ikäänkuin palan nousevan kurkkuunsa. Se oli totta. Isä parka, miten yksin hän mahtoikaan olla! Hänenhän olisi pitänyt korvata äidin paikka ja valmistaa koti isälle. Marcia tunsi äkkiä selvästi velvollisuutensa, mutta se oli hänelle yhtä vähän tervetullut kuin yleensä velvollisuudet ihmiselle. Pari kuukautta sitten hän ei olisi pitänyt siitä väliä, mutta nyt oli Italia vanginnut hänet kokonaan. Hän ei halunnut lähteä; hän olisi vain tahtonut istua auringonpaisteessa, onnellisena, huolettomana ja antaa päivien hiljalleen vieriä eteenpäin. Hän näki kuin kuvasta, minkälaista elämä Amerikassa tulisi olemaan — talvisin ruskeassa kivitalossa Fifth Avenuen varrella ja kesällä Berkshiressä jollakin maatilalla; joku äidin täti olisi hänellä kaitsijana, seurana isän ystäviä, lakimiehiä, pankkiireja ja välittäjiä, jotka keskustelisivat rautateistä ja osakepörsseistä; hänen huvikseen pidettäisiin sitten tanssiaisia ja kutsuja, hän panisi toimeen kirjallisia kerhoja ja ottaisi osaa armeliaisuustyöhön. Marcia huokasi murheissaan. Hän muisteli kauhulla tuota kivitaloa New Yorkissa; sellaista elämää hän ei olisi halunnut uudelleen. Mutta näitä mietteitään hän ei antanut isän aavistaa. Hän kirjoitti hellän, anteeksipyytävän kirjeen, luvaten tulla kotiin talveksi, mainitsematta sanallakaan, että se ei suinkaan ollut hänelle mieluista.

Näytti siltä, että kerran vauhtiin päästyä joka puolella alkoi ilmetä muutoksia. Itse Mr. Copley heitti seuraavan pommin. Palatessaan eräänä iltana Roomasta hän virkkoi, että ilma alkoi käydä kuumaksi, ja perheen olisi senvuoksi syytä lähteä seuraavalla viikolla Sveitsiin.

"Voi, setä kulta, ei vielä!" Marcia huudahti. "Minun mielestäni odottaisimme kesäkuun loppuun. Siihen mennessä ei vielä tule liian kuuma. Täällä vuoristossa on koko kesän hyvä ilma. En tahtoisi lähteä huvilasta."

"Rooma kiehuu nykyään muustakin kuin kuumuudesta", hän vastasi. "Minun olisi turvallista tietää teidän olevan Sveitsissä tai Tyrolissa mellakoiden aikana. Taivas yksin tietää, mitä lähiaikoina tulee tapahtumaan. Joka aamu pelkään herääväni Ranskan mallin mukaiseen vallankumoukseen ja tahtoisin saada teidät maan rajojen ulkopuolelle ennenkuin teloitus alkaa."

"Onko todellakin vallankumouksen vaara?" Marcia kysyi henkeään pidättäen.

"Ei siellä, missä joka toinen ihminen on sotilas, ja minne hallituksen ohjat ulottuvat. Mutta on tapahtunut paljon laittomuuksia, on murtauduttu taloihin, ja me olemme jotakuinkin yksin täällä syrjässä."

"En siedä ajatella, että lähtisimme pois", Marcia huokasi. "Palaammehan takaisin syksyllä, Howard setä?"

"Miksi ei, jos haluat. Voisimme asua noin kuukauden ajan täällä, ennenkuin muutamme talveksi palazzoon."

"Minä aion viettää talveni Amerikassa", virkkoi Marcia huoaten.

Setä katsahti hymyillen tyttöön. "Oletko sinä, Marcia, sama tyttö, jonka oli tapana pitää saarnoja sedällesi siitä, että niin monet amerikkalaiset jättävät isänmaansa ja asettuvat ulkomaille asumaan?"

Marcia hymyili laimeasti.

"Minähän juuri itse toteutan omia periaatteitani, eikö totta?"

"Aivan niin", setä myönsi, "kun siihen asti ehdimme, voit tehdä miten haluat. Voisihan isäsi elää vielä vuoden ilman sinua."

"Ei, kyllä minun pitäisi lähteä, sillä hän on sangen yksin, mutta — minä jäisin tänne paljon mieluummin! Tämä tuntuu kodiltani enemmän kuin mikään muu paikka maailmassa. En vielä koskaan ole oikein täydellisesti kuulunut minnekään niinkuin tänne, ja sitäpaitsi tahtoisin niin mielelläni olla sinun luonasi."

"Pikku tyttö parkani! Sinulla on ollut levoton elämä."

"Aivan niin, setä; ja sellainen se tulee vastakin olemaan. Olen ollut huvilalla tuskin kolmea kuukautta, enkä muista vielä milloinkaan asuneeni niinkään pitkää aikaa samassa paikassa. Täällä on ollut hauskaa, eikö sinustakin? On aivan kauheata, jos kaikki nyt on lopussa. Minusta tuntuu kuin jättäisin taakseni sellaisen osan elämästäni, joka ei enää milloinkaan palaa."

"Vai niin, jos sinulla on sellaisia mietteitä, niin voinhan ostaa huvilan, ja sitten tulemme joka kevät tänne. Voit tuoda isäsikin Amerikasta, ja me kastamme hänetkin Lethen virtaan."

"Minä pelkään, että hän ei suostuisi siihen", nauroi Marcia. "Hän hankkisi tänne sähkölennättimen kaapeleineen voidakseen seurata rahamarkkinoita, samalla kun ihailisi näköalaa pengermältä."

Mr. Copleyn huulet värähtivät hiukan, kun hän kuvitteli tytön sanoja mielessään.

"Meillä on kai kaikilla omat keppihevosemme; muutenhan maailma olisikin sangen ikävä."

Marcia katseli setäänsä; hän näytti epäröivän.

"Setä Howard, oletteko te isän kanssa — tuota noin — ymmärrätkö mitä tarkoitan? — oletteko te oikein hyvät ystävät?"

Mr. Copley rypisteli hetken kulmiaan vastaamatta kysymykseen. "Katsos Marcia, hän on hyvän joukon minua vanhempi, emmekä muuten ole juuri hengenheimolaisia." Hän suoristautui ja naurahti. "No niin, ei ole syytä peitellä epämieluista totuutta. Se näyttää kuitenkin pyrkivän loppujen lopuksi esiin. Totta puhuen, isälläsi ja minulla ei ole ollut mitään tekemistä toistemme kanssa viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Hän ensin osoitti elonmerkkejä itsestään kirjoittaessaan minulle sinusta viime syksynä — et kai itse tiennyt, että tulit kuin öljypuunoksaa tuoden?"

"En tiennyt; isä ei puhunut minulle siitä mitään, mutta — minä arvasin kuitenkin hiukan. Olen niin pahoillani siitä, setä Howard. Uskon varmasti, että se johtuu vain siitä, että te ette ymmärrä toisianne."

"Pelkään, ettemme ole koskaan ymmärtäneet emmekä siihen vastaisuudessakaan kykene, mutta voimmehan yrittää vielä kerran."

"On niin vaikea rakastaa ihmisiä, joita ei ymmärrä, kun taas päinvastaisessa tapauksessa se on hyvin helppoa", virkkoi Marcia.

"Monet asiat käyvät helpoiksi, jos ymmärtämys vallitsee", myönsi setä.

"Minä luulen, että alan ymmärtää Mr. Sybertiä", lausui Marcia hiukan epäröiden. "Niin pian kuin koettaa ymmärtää häntä, huomaa hänet aivan erilaiseksi, kuin ennen olisi saattanut aavistaa."

"Niin, Sybert!" Mr. Copley käänsi katseensa ympäröivästä maisemasta. "Luulin tuntevani hänet, mutta tänä keväänä hän on tuottanut minulle suuren yllätyksen."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Marcia koettaen peitellä mielenkiintoa, joka ilmeni äänessä.

"Tarkoitan sitä tapaa, millä hän on käynyt käsiksi asioihin. Kuuluu ehkä mielettömältä, kun väitän, että hänellä on aivan yhtä suuri vaikutusvalta kuin poliisilla metelien rauhoittamisessa. Kansa tottelee häntä ihmeellisesti — en tiedä miten hän on hankkinut itselleen sellaisen aseman. Hän ymmärtää heitä kuin syntyperäinen italialainen, ja kuitenkin hän on ulkomaalainen. Se on hänelle jossain suhteessa suureksi hyödyksi. He luottavat häneen, sillä he uskovat, ettei hänestä ulkomaalaisena ole mitään vaaraa. Hän on ihmeellinen mies, kun toiminta tulee kysymykseen."

"Sitä ei hänestä päältä päin saattaisi arvata!" Marcia virkahti. "Miksi hän on olevinaan niin elämään kyllästynyt?"

"Elämään kyllästynyt? Hm, on kai asioita, jotka vaivaavat häntä. Hänen mielipiteensä eivät saa paljon kannatusta Roomassa, ja ollen diplomaatti hän pitää ne itsellään."

"Millaisia mielipiteitä hänellä sitten on?" kysyi Marcia tunnustellen. "En tahtoisi syyttää häntä anarkistiksi, koska hän itse vakuuttaa, ettei hän ole. Mutta kun mies tahtoo kukistaa hallituksen —"

"Loruja! Sybert ei tahdo kukistaa hallitusta paremmin kuin minäkään. Nykyään hallitus on kokonaan muutamien kehnojen politikoitsijoiden hallussa, mutta sellaista saattaa tapahtua missä maassa hyvänsä, ja tuo on vain hetkellinen paha. Vuoden kuluttua italialaiset ovat taas jaloillaan, ja he ovat pienen keikauksensa jälkeen voimakkaampia kuin ennen, sen tietää Sybert. Hänellä on lujempi usko hallitukseen kuin useimmilla italialaisilla, sen tiedän."

"Mutta hän puhuu kauheasti sitä vastaan."

"Niin, hän tuntee pahan, joka siinä piilee. Hän on saanut nähdä sen sangen läheltä ja tietää, että sitä on paljon; ja kun Sybert kerran tuntee jotain, on hänen tunteensa voimakas. Mutta", Copley hymyili, "vaikka hän itse moittii maata, voit huomata, ettei hän salli kenenkään muun sitä tehdä."

"Mitä ihmiset ajattelevat hänestä nyt, kun hän on sekaantunut kaikkiin noihin kapinahankkeisiin?"

"Oh, nykyään hän seisoo oikealla puolella ja virkamiehet ovat hyvin halukkaita taputtelemaan häntä. Mutta mitä taas kansaan tulee, luulen että hän ei nyt ole yhtä hyvässä suosiossa. Ihmiset tuntevat ihmeellistä vetäymystä laittomuuteen päin, eivätkä pidä ystävinään niitä, joilla ei ole sama tunne. Hänellä on nyt vaikeana tehtävänään kehoittaa noita ihmisparkoja pysymään rauhallisina ja kaikessa hiljaisuudessa nääntymään nälkään." Copley huoahti ja asetti käsivarret ristiin rinnalleen. "Olen pahoillani, Marcia, että et voi pitää Sybertistä. Hänen kaltaisiaan ei ole monta."

Marcia ei vastannut siihen mitään.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Mrs. Copley ja Marcia istuivat hallissa ääneti syventyneinä kirjoihinsa ja neulomuksiinsa, kuului tieltä pyörien ratinaa ja he näkivät kreivittären valkeine turkiskauluksineen ajavan huvilalle vaakunakruunuin koristetuissa vaunuissaan. Sekä lakeija että ajaja olivat pukeutuneina torrenierilaiseen livreaan, vihreään pukuun keltaisine röyhelöineen. He muodostivat hauskannäköisen kokonaisuuden; kreivitär oli kuin luotu sellaiseen ympäristöön. Hän hypähti vaunuista sirosti ja kepeästi, yllään vaaleanvihreä kesäpuku, joka sopi hänelle mainiosti. Nopein askelin hän riensi eteissalissa istuvien naisten luo päästäen pienen valittavan huudahduksen.

" Cara signora, signorina, olen epätoivoissani! Meidän täytyy lähteä! Eikö ole surullista? Lähden Bartolomeon kanssa", (Bartolomeo oli hänen miehensä, kreivi) "istuttamaan öljypuita hänen maatilalleen Abruzzi'in. Eikö ole synkkää viettää koko kesä autiossa linnassa vuoren huipulla, jossa vain näköala on seurana? Kaikki ystäväni ovat joko kylpylaitoksissa tai järvien rannoilla tai Sveitsissä, niin — yleensä kaikkialla, paitsi minun vuorenhuipullani!"

Marcia nauroi kreivittären epätoivolle.

"Mutta miksi te sitten lähdette sinne, kun kerran ette halua?" hän kysyi.

"Mieheni tahtoo. Hän on intohimoinen maanviljelijä, ruletin jälkeen se on hänen mieluisin huvinsa. Hänessä, Bartolomeossa, on hyvä annos maahenkeä. Hän jumaloi vuoristoa, näköaloja ja oliivitarhoja. Ja Italiassa, signorina, vaimon täytyy noudattaa miehensä tahtoa."

"Pelkäänpä, hyvä kreivitär, että vaimojen täytyy tehdä sitä ympäri koko maailman."

"Oi ei, signorina, sitä en usko; olen itse nähnyt toista. Amerikassa mies täyttää kaikki vaimonsa toiveet. Se on varmaan ihana maa. Teillä on paljon kauniita tapoja. Niin, antaisin teille hyvän neuvon: olkaa viisas ja menkää naimisiin amerikkalaisen kanssa. He eivät pidä vuorenhuipuista. Mutta kenties tahtoisitte käydä katsomassa minun vuoristolinnaani?" hän kysäisi. "Näköala — ah tuo ihana näköala! Se ei ole hullumpi."

"Pelkään, ettei siitä tule mitään. Matkustamme itse Tyroliin huomisesta viikon perästä."

"Niinkö pian! Kaikki lähtevät. Ensi viikolla tulee varmaan Roomassa maailman loppu."

Marcia huomasi muuttuvansa odottamattoman sydämelliseksi vierasta kohtaan. Tuntuipa kreivitär äkkiä hänestä oikein rakkaalta. Hän jätti hänelle hellät hyvästit ja seisoi parvekkeen kaiteen luona huiskuttaen nenäliinaansa, kunnes vaunut vierivät näkymättömiin.

"Tapahtuuko vieläkin ihmeitä?" virkkoi Marcia tädilleen. "Luulen — luulen tosiaan, että pidän kreivittärestä!"

XXI Luku.

Seuraavana päivänä. — Tyrolin matka oli suunniteltu tapahtuvaksi juuri viikon kuluttua — Marcia matkusti setänsä seurassa Roomaan toimittamaan muutamia tärkeitä asioita, joita ei voitu uskoa miehisen hajamielisyyden varaan. He aikoivat palata takaisin aikaisessa iltajunassa, mutta Mr. Copley ei valmistunutkaan siihen. Marcian hämmästykseksi hän vei hänet sen vuoksi juomaan teetä lähetystöön. Sykkivin sydämin nousi Marcia portaita. Olisikohan Laurence Sybert siellä? He eivät olleet vilaukseltakaan nähneet toisiaan syntymäpäivätanssiaisten jälkeen, ja Marciasta tuntui vastenmieliseltä tavata Sybert suuressa ihmisjoukossa, jossa hänellä ei olisi minkäänlaista tilaisuutta selittää tuota hirveätä hetkeä suihkulähteellä.

Sisään tullessaan hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että Sybert ei ollut huoneessa. Sen nähdessään hän tunsi puoleksi mielihyvää, puoleksi pettymystä mielessään. Huoneessa vallitsi kiihkeä puheensorina, keskusteltiin mellakoista ja kaikenlaisista huhuista, joita oli runsaasti liikkeellä. Marcia siirtyi ryhmän luota toiseen, ja huomasi lopulta istuvansa ikkunasyvennyksessä erään naisen vieressä, joka hänestä näytti tutulta, mutta jonka nimeä hän ei sillä hetkellä saattanut muistaa.

"Ehkä ette enää muista minua, Miss Copley?" nainen virkkoi hymyillen.

Marcia näytti hämmästyvän. "Olen koettanut palauttaa nimenne mieleeni", hän vastasi. "Muistan nähneeni teidät ennen."

"Eräänä päivänä varhain keväällä, Mr. Dessartin kutsuissa —"

"Todellakin! Kirjailijatar!" Marcia huudahti nauraen. "En koskaan päässyt selville teidän nimestänne."

"Eikö myöskin Rooman pahin juorukello? Ah, Miss Copley, tiedän kyllä, että minua siitä panetellaan. Onhan luonnollista, että on intreseerattu muiden ihmisten asioista. Saavathan he etsiä onneaan ja kadottaa sen jälleen, naida, erota ja kuolla, välittämättä vähintäkään siitä huomiosta, jota minä heihin kiinnitän."

Marcia hymyili ajatellessaan, mitä hänen seuralaisensa laski elämän sisällykseksi. Hän oli ilmeisesti ranskatar.

"Entä teidän vuoristohuvilanne?" lady kysyi. "Miten se on menestynyt? Ja Pahan Ruhtinaan haamu? Maalasiko Monsieur Benoit hänet?"

"Haamusta tuli suuri pettymys. Se olikin loppujen lopuksi vain hovimestari."

"Voi — Monsieur Benoit raukka! Hänellä on paljon pettymyksiä. C'est triste, n'est-ce pas?"

"Paljon pettymyksiä?" kysäisi Marcia istuen kokonaan varjossa.

"Nuo Miss Roystonit, Mr. Dessartin sukulaiset", jatkoi lady; "he kai ovat teidän ystäviänne. Tapasin heidät Melvillen perheessä pari viikkoa sitten. He ovat ihastuttavia, eikö totta?"

"Sangen miellyttäviä", myönsi Marcia, ihmetellen mielessään mihin suuntaan keskustelu oli kääntymässä.

"Ja tuo Monsieur Benoit parka — nyt hän on lähtenyt yksin, aivan yksin Venetsiaan maalaamaan kuutamo-maisemia. Ce que c'est que l'amour!"

"Ah!" pääsi Marcialta. Hän alkoi aavistaa jotain. Oliko Benoitkin liitetty kokoelmaan? Tuo oli jo liikaa Eleanorin puolelta!

"Miss Royston on lumoava, kuten kaikki amerikkalaiset", virkkoi taas lady. "Mutta pelkään, että hän on hiukan julma. Mais n'importe. Benoit on nuori, ja silloin on sydän kuin kumia, eikö totta?" Hän katseli hetkisen Marciaa.

Marcian silmät olivat kiintyneet ovelle päin. Laurence Sybert oli juuri tullut huoneeseen ja yhtynyt ryhmään, joka oli keräytynyt Mr. Copleyn ympärille. Marcia tunsi nopean väristyksen käyvän lävitseen. Tulisiko Sybert hänen luokseen? Mitä hän puhuisi? Minkälainen hän olisi? Marcia olisi mielellään tarkastanut hänen kasvojaan, mutta hän tunsi, että "Rooman innokkaimman juorukellon" katse lepäsi häneen tähdättynä ja hän pakottautui vastaamaan. Monsieur Benoit oli kolmin kerroin säälittävä.

"Niin, niin", lopetti lady filosofimaisesti, "ehkä on parempi niin. Nuori mies, jolla on le coeur brisé, on paljon mielenkiintoisempi kuin sellainen henkilö, jonka sydän on täysin terve. Tuolla on esimerkiksi tuo Laurence Sybert." Hän nyökkäsi ryhmään huoneen toisessa päässä. "Viimeisten kymmenen vuoden aikana, kun täällä ei ole ollut muuta puhuttavaa, on juoruttu hänestä. Ja kaikki johtuu siitä, että uskotaan hänen sydämensä murtuneen pienen, sievän kreivitär Torrenierin vuoksi."

Marcia nauroi hilpeästi. "Mr. Sybert ainakin kantaa murtuneen sydämensä sangen keveästi. Ei saattaisi aavistaakaan sen olemassaoloa."

Lady tutki häntä hetken arvostelevasti ennenkuin vastasi. " Che vuole? Ihmisillä täytyy olla jotain puhuttavaa. Hyvin monet tytöt — vieläpä sellaiset, joilla on runsaat myötäjäiset tiedossaan — ovat huoaten toivoneet katsetta hänen tummista silmistään, mutta turhaan. Näin meidän kesken puhuen, uskon että miehellä ei ole lainkaan sydäntä, ei särkynyttä paremmin kuin ehjääkään. Mutta minunhan ei pitäisi panetella häntä", lady naurahti. "Hän on muistaakseni teidän sukulaistenne ystäviä."

"Mr. Sybert on setäni ystävä; me muut näemme häntä sangen harvoin", Marcia vastasi yrittäen samalla keksiä uutta puheenaihetta. Mutta lady säästi hänet siitä vaivasta.

"Ettekö hämmästynyt Mr. Dessartin paosta?"

"Mr. Dessartin paosta?" Marcia kertasi sanat samalla kun hän tunsi silmäluomiensa hiukan värähtävän.

"Vaihtaa Rooma Pittsburgiin! Te amerikkalaiset olette niin äkkinäisiä toimissanne! Henki aivan salpautuu."

"Hänen isänsähän sairastui, ja häntä haluttiin kotiin."

"Aivan niin; mutta ihmeellisintä on, että hän lähtee ainiaaksi. Maalaukset, puuleikkaukset ja muut taideteokset kaikki sälytettiin matka-arkkuihin; ikkunoissa on ilmoitus, että huoneusto on vuokrattavana — hän jättää taiteensa, ryhtyäkseen sensijaan kaivamaan kivihiiltä."

Marcia nauroi. "Taiteesta kivihiilikaivoksiin on tosiaan seitsemän penikulman pituinen askel", myönsi hän. "Minun mielestäni hän on taiteilija kiireestä kantapäähän."

"Ah — hän oli taiteilija vain senvuoksi, että hän oli nuori, ei minkään kutsumuksen tähden, ja minä uskon, että hän väsyi siihen pilaan. Sanonpa teille kuka on tosi taiteilija — tuo nuori mies parka, joka maalaa Venetsian kuutamoita!" Lady taputti ystävällisesti Marcian käsivartta, nauraen omalle sukkeluudelleen. "Mutta te, Miss Marcia, ja minä, me tiedämme, että Paul Dessart ei lähtenyt takaisin Amerikkaan ainakaan koti-ikävän vuoksi; kun mies ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä, on aivan varma, että useimpien hänen tekojensa vaikuttimena on nainen."

Marcialla oli epämieluinen tunne, että lady tarkasteli häntä tutkiva ilme silmissään. Hän koetti näyttää ikävystyneeltä, kun lady taas ryhtyi uuteen keskustelukysymykseen. Nostaessaan katseensa Marcia näki setänsä Mr. sekä Mrs. Melvillen ja Laurence Sybertin seurassa tulevan huoneen poikki heidän luokseen. Sybert nauroi ja lörpötteli Mrs. Melvillen kanssa huolettoman näköisenä. Hän teki kohteliaan kylmän kumarruksen, joka oli tarkoitettu molemmille naisille. Yleisen tervehtimisen jälkeen jäi Marcia keskustelemaan Mrs. Melvillen kanssa, samalla kun hänen setänsä ja pääkonsuli yhä jatkoivat väittelyä kapinakysymyksestä, ja kirjailijatar otti Sybertin omalle osalleen.

"On ikävä, että jätätte huvilan niin pian, vaikka kyllä uskon, että me kaikki teemme teille seuraa parin viikon kuluttua", lausui Mrs. Melville. "Jo nyt kulkee kadulla mieluummin varjon puolella. Eikö tämä metelöiminen ole kauheata?" hän jatkoi. "Laurence Sybert parka rasittaa itsensä aivan laihaksi sen takia. Nykyään tuskin kuulee muusta puhuttavankaan."

Marcia vastasi järkevään tapaansa, mutta huomasi koko ajan tarkkaavansa keskustelua vieressään. Hänen suureksi harmikseen koski puhe vielä Paul Dessartia.

"Niin, kuulin, että hän sai äkkiä kutsun kotiin; olipa se kova onni", virkkoi Sybert rauhallisesti.

"Näin meidän kesken puhuen, Paul Dessart ei tosiaan jättänyt taidettaan ja palannut Pittsburgiin senvuoksi, että hän olisi väsynyt Roomaan. Sanoin jo Miss Copleyllekin, että silloin, kun mies päättää vakiintua ja asettua alalleen, ottakaa huomioon sanani, siinä on aina nainen takana. Oh, tiesin sen koko ajan." Hän madalsi ääntänsä. "Saamme lähipäivinä lukea kihlauksen Paris Heraldista."

"Uskon, että kuten tavallisesti, olette nytkin oikeassa", Sybert virkkoi kuivasti; samalla kuin Marcia tuntien raivoa sisimmässään, mutta pakoittaen huulensa hymyilemään, kuunteli taas Mrs. Melvillen puhetta.

"Kerroinko jo teille", Mrs. Melville kysyi, "että ensi lauantaina tulemme huvilalle viikonlopettajaisille? Meillä on jo ikivanha kutsu, mutta ei ole vielä ollut tilaisuutta noudattaa sitä. Siellä on niin ihastuttavaa, että meidän täytyy kaikin mokomin saada tuo nautinto, ja niinpä syrjäytämme kaiken muun, jotta voisimme tulla tällä viikolla, ennenkuin ehditte matkustaa pois."

Marcia sopersi vastaukseksi jotain kohteliaisuuksia, koettaen taas samalla ottaa selvää keskustelusta vieressään. Hän rauhoittui kuullessaan, että se ei enää koskenut Paul Dessartia. Kirjailijatar kertoi seikkailua, jossa oli kysymys jostakin leipäkorteista ja kerjäämisen vastustamisyhdistyksestä, ja molemmat herrat — Melville sekä Sybert — ilveilivät Marcian sedän kustannuksella. Kertomuksen kärki näytti kohdistuvan häneen. Lopulta Mr. Copley keskeytti heidät, ja katsahtaen kelloonsa hän kääntyi veljentyttärensä puoleen.

"Kas niin, Marcia, jos aiomme ehtiä kuuden junaan, luulen että meidän on aika lähteä."

Sybert saattoi heidät ovelle keskustellen kapina-asioista Marcian sedän kanssa, samalla kun tyttö tunsi itsensä unohdetuksi ja hyljätyksi. Melville liittyi heihin taas käytävässä, ja kolmisin syventyivät he taas väittelyyn katusuluista ja sotilaista, kunnes Copley silmäiltyään toistamiseen kelloansa, selitti nauraen, että heidän täytyi kiiruhtaa.

Ensimmäisen kerran, kuten Marcia luuli, Sybert kiinnitti huomiota hänen läsnäoloonsa.

"No, Miss Marcia", hän virkkoi, kääntyen ystävällisesti hymyillen tytön puoleen. "Setänne sanoo, että aiotte ensi talvena palata takaisin Amerikkaan. Se on sangen ikävää, mutta toivottavasti saamme vielä syksyllä hiukan nähdä teitä, ennenkuin jätätte meidät. Kuulin, että matkustatte Tyroliin kesäksi. Siellä ainakin on hauskaa."

"Puhutte ikäänkuin Amerikka olisi kauhea vaivanpaikka", lausui Marcia puhuen samassa äänilajissa.

Sybert nauroi, kohauttaen vanhaan tapaansa olkapäitään. "Ah niin, se riippuu luullakseni siitä, missä itsekunkin harrastukset liikkuvat."

Marcia lehahti jälleen punaiseksi ajatellessaan, että Sybert kenties tarkoitti Paul Dessartia, ja hän käänsi umpimähkään puheen toisaalle peittääkseen hämmennystään.

"Kertoiko Howard setä, että olemme päättäneet ottaa Gervasion mukaamme? Setä olisi tahtonut hankkia hänelle kodin Roomassa; minä halusin hänet meidän mukaamme; täti Katherine ei vielä ollut päättänyt kantaansa, mutta Gerald alkoi itkeä, kun mainittiin, että hänen täytyisi erota toveristaan ja kuten tavallista, pojan kyyneleet ratkaisivat asian."

"Gervasiolle oli suureksi onneksi tuo selkäsauna sinä iltana, jolloin me ajoimme siitä ohi", Sybert virkkoi ojentaessaan kätensä. "Niin, Miss Marcia, koska matkustatte ensi viikolla, emme luultavasti enää tapaa. Toivon teille hauskaa kesää."

Marcia pudisti hymyillen hänen kättään, mutta tunsi samalla sydämensä vaipuvan synkkään syvyyteen.

Sybert saattoi heidät vaunuihin jutellen viimeksi Mr. Copleyn kanssa.

"Kyllä teidän olisi parasta muuttaa mielenne ja tulla huvilalle lauantai-iltana Melvillein kanssa", huusi Copley vaunujen lähtiessä.

"Olen pahoillani, mutta pelkään, ettei yleinen kiihtymys salli minun ottaa itselleni loma-aikaa nykyään", näin sanoen hän kumarsi hymyillen Marcialle hyvästiksi.

XXII Luku.

Seuraavina päivinä vallitsi tuskallinen kiihtymys yli koko Italian. Toskanalaiset oljenpunojat marssivat Firenzeen huutaen, " Pane o lavore!" — Leipää tai työtä! — ja pohjoisessa oli leivän sijasta tunnussanana vallankumous. Arat matkailijat, jotka eivät halunneet joutua samanlaisen vallankumouksen jalkoihin kuin v. 1849 oli ollut, kiiruhtivat rajan yli Sveitsiin tai Ranskaan; Rivieralta tulvi maahan uhkarohkeita herrasmiehiä, jotka toivoivat seikkailuja, samalla kuin halusivat hiukan hyötyä yleisestä sekamelskasta. Havahtuneena tavallisesta lamaannustilastaan ryhtyi ministeristö pontevasti tukahuttamaan kaikenlaisia salajuonia, kuviteltuja samoin kuin sellaisia, joihin oli todella syytä. Vastapuolueen sanomalehdet otettiin takavarikkoon ja toimittajat vangittiin; sähkösanomat ja kirjeet tarkastettiin, julkisia kokouksia ei sallittu ja ihmisiä oli vangittu syystä, että he olivat laulaneet kadulla Työväen marssia. Salapoliisit työskentelivät yöt ja päivät. Vakoojia, tyhjäntoimittajiksi pukeutuneina, oli kaikkialla, minne vain ihmisiä kokoontui, joka teatterissa, joka kahvilassa; kukaan ei voinut lausua suoria sanoja naapurilleen, tarvitsematta pelätä, että tämä oli pääministerin kätyreitä.

Milanossa oli kapinalliset ruoskittu mielipuoliksi, senjälkeen kuin he olivat saaneet tuntea hiukan veren esimakua ja kolmen päivän ajan näytti Yhdistyneen Italian tulevaisuus sangen synkältä. Kaduille muodostettiin barrikaadeja rattaista ja raitiovaunuista. Katoilta ja ikkunoista sateli kiviä ja tiilejä, ja kun sotilaat komennettiin ampumaan roskaväkeä, tottelivat he nyrpeinä. Mielessään monikin heistä kannatti kapinallisia. Sosialistit toimivat pontevasti ja tekivät ankaraa työtä pitäen tunnussananaan "Tyytymättömyys levitköön!" Papit ja yliopistojen oppilaat kulkivat kiihoittamassa talonpoikia pelloillaan ja yllyttämässä heitä kapinaan. Kaikki tyytymättömät kansanluokat olivat sillä hetkellä yhdistyneet saman toivon elähyttäminä: kukistaa vallassa oleva hallitus; mikä sen sijalle tulisi, se ratkaistaisiin myöhemmin. Kun Savoijin suku olisi karkoitettu, saisivat nuo toiset — tasavaltalaiset, papit, sosialistit ja katujen nälkäinen roskaväki — keskenään tapellen päättää siitä. Ja kun jokainen puolue piti itseään vahvimpana, toisi tuo taistelu mukanaan Italian häviön.

* * * * *

Sillä aikaa kuin koko muu kuningaskunta oli sekasorron vallassa, torkkui Villa Vivalanti kaikessa rauhassa kukkuloittensa keskellä kuullen maailman melun vain etäisenä kaikuna. Marcia istui ristissä käsin päivät päästään pakoitettuna toimettomuuteen. Hän astui tuskin milloinkaan huvila-alueen ulkopuolelle; hän tahtoi noudattaa Sybertin varoitusta kirjaimellisemmin kuin se oli tarkoitettukaan. Kylään hänellä ei ollut rohkeutta mennä; näytti siltä, kuin jokainen talonpoikakin olisi tuntenut vehnäjutun ja seuraisi häntä syyttävin katsein. Olipa Marcia havaitsevinaan, että huvilan palvelijatkin täyttivät velvollisuutensa sangen pintapuolisesti, osoittaen sillä omasta puolestaan epäluottamusta isäntäväkeään kohtaan. Viimeinen viikko läheni hiljalleen loppuaan. Vain neljä päivää viivyttäisiin enää huvilalla, ja Marcia odotteli kärsimättömänä lähtöä. Hän toivoi pääsevänsä kauas vuoristoon tai mihin hyvänsä pois Italiasta, jonnekin, missä hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi kuulla sanaa 'vehnä'.

Lauantaipäivä, jolloin Melvillein oli aikomus saapua huvilalle, valkeni hiostuttavan kuumana. Se oli esimakuna siitä, minkälaista Roomassa saattoi olla keskikesällä. Ei lehtikään värähtänyt; kukkuloilla ei ollut sumun häivettäkään ja aurinko heloitti hehkuvana yli kesäloistossaan upeilevan seudun. Huvilan muurit kylpivät kuumuudessa; mutta niiden sisäpuolella vallitsi kokonaan toinen ilmanala. Ikkunoiden eteen oli laskettu viheriät, venetsialaiset sälekaihtimet, matot oli työnnetty syrjään ja lattiat huuhdeltu vedellä. Iltapäivän aurinko sai rauhassa panna parhaansa ulkona, avarat, ilmavat huoneet olivat pimeät, viileät ja — aivan hiljaiset. Puolta tuntia aikaisemmin olivat seinät kajahdelleet Geraldin epätoivoisista huudoista, "Minä en tahdo mennä nukkumaan! Minä en tahdo mennä nukkumaan!" Gerald oli näet täysiverinen Copley, eikä pannut suurta arvoa päivällislevolle. Mutta hän sattuikin nukahtamaan kesken vastustelujensa, ja kaikkialla oli nyt hiljaista, kun Marcia tuli huoneestaan puutarhahattu kädessään.

Hän pysähtyi hetkiseksi Geraldin ovelle. Pikku mies makasi vuoteessaan kasvot tyynyihin kätkettynä, kädet ja jalat harallaan. Marcia katseli hymyillen hänen pieniä puristettuja nyrkkejään ja takkuisia keltaisia kiharoita, sitten hän taas jatkoi matkaansa astellen varpaisillaan alakertaan. Gervasio ja Marcellus nukkuivat sylitysten suuren mattokasan päällä nauttien levostaan rauhallisen ja onnellisen näköisinä. Marcia katseli heitäkin hetken herttaisesti hymyillen. Lähinnä Geraldia oli Gervasio hänelle rakkain olento maailmassa, ja Marcellus oli hänen mielestään parhain ja herttaisin koira, mitä ajatella voi.

Marcia nosti sälekaihtimen ja astui ulkohalliin. Kuuma ilma lehahti vastaan ja sai hänet epäröiden pysähtymään. Ei ollut juuri otollinen iltapäiväkävelyilma, mutta paatsamalehto näytti viileältä ja houkuttelevalta ja Marcia astui urheasti pengermän poikki ja katosi lehtokäytävän varjoisiin suojiin. Auringonpaahteinen maailma tuon pienen viheriän valtakunnan ulkopuolella hehkui kuumana ja väriloistossaan. Ei kuulunut ääntäkään paitsi suihkulähteen yksitoikkoinen lorina ja hyönteisten surina puutarhan kukkalavoissa. Marcia pysähtyi suihkulähteelle, istuutui sen reunalle ja kastoi kätensä veteen.

Pudistellen pisaroita sormistaan, hän nousi ja seisoi hetken katsellen vihreätä lehtokujaa, joka päättyi pengermän aurinkoiseen seinämään. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään, millaiselta se oli näyttänyt hänen syntymäpäiväiltanaan, kun pienet värilliset valot loistivat puiden oksilta. Hän näki mielessään Sybertin kasvot, kun he olivat seisoneet rinnakkain. Hänestä tuntui, että tuo hetki saattaisi vielä palata, jos hän vain jaksaisi kyllin voimakkaasti sitä ajatella. Mutta sitten hän muisti tuon toisen hetken ja Sybertin ilmeen hänen kääntyessään. Mitähän hän lienee ajatellut? Marcia kyseli sitä itseltään ainakin jo sadannen kerran; hän käänsi selkänsä suihkulähteelle ja kiiruhti eteenpäin pitkin laakerikujaa, ikäänkuin karistaakseen mielestään tuon hetken muiston.

Vehnäpelto oli tänään kirjavanaan loistavakukkaisia unikoita. Punaiset ja keltaiset olivat niin räikeitä, ettei ainoakaan taiteilija olisi rohjennut maalata niitä luonnonmukaisiksi. Marcia pysähtyi nauttimaan niiden näkemisestä. Hänen katseensa siirtyi tuolta värikkäältä etualalta melkein yhtä loistaviin öljypuu- ja viinitarhoihin ja pysähtyi lopuksi vuorenhuipulle, jossa Castel Vivalantin kellertävät tiilikatot leikkautuivat kirkkaan sinistä taivasta vasten epämääräisenä rykelmänä. Väreissä ei ollut mitään eri vivahduksia. Ne olivat niin koskemattoman alkuperäisiä kuin jossakin vanhassa käsikirjoituksessa, tai kuin ne vedot, jotka pieni lapsi maalilaatikostaan töhertää paperille. Italia oli kaikessa niin omapäinen. Ei mikään satunnainen vaihtelu saanut tulla turmelemaan sitä vaikutusta, jota se kulloinkin pyrki aikaansaamaan. Marcia muisti tuon äkillisen vuoristomyrskyn, miten raivoisan kiihkeä ja ankara se oli ollut; hän muisti keväisiä kuutamoöitä, jolloin koko tunnelma oli läpeensä lyyrillinen — hän muisti tornien ja raunioiden pehmeät ääriviivat, satakielen laulun ja akaasian ja magnolian kukkasten väkevän tuoksun. Italia on impressionisti ja kasvattaa siihen lapsensakin. Sen maisemissa ei ole mitään himmeitä värejä ja samanlainen on italialaisen luonnekin. Siinä ilmenee tosin monia vaihtelevia mielialoja, mutta itsekukin niistä on aina keskitetty. Tälläkin hetkellä kenties saattoi myrsky raivota, mutta ennen pitkää tulisi taas kuutamon aika, olisi laulua ja rakastelua, ja kaikki pilvet unhottuisivat.

Marcia tuli kävellessään vanhan linnan raunioille ja istuutui rappeutuneiden holvikaarien keskelle. Hän oli tällä hetkellä kokonaan toisessa mielentilassa kuin sinä päivänä aikaisin keväällä, jolloin Paul Dessart oli hänet tavannut tuossa samassa paikassa. Hän palautti mieleensä pienen maisemaluonnoksen, jonka Paul silloin maalasi, ja muisti omat sanansa ottaessaan sen häneltä vastaan: "Pidän sen muistona teistä ja huvilasta, kun lähden taas kotiin Amerikkaan." Hän oli lausunut nuo sanat ilman syvempää tarkoitusta, mutta nyt ne kaikuivat hänelle kuin ennustuksena. Silloin oli kaikki levännyt houkuttelevana hänen edessään; nyt tuntui kuin tuo kaikki olisi jo elettynä takanapäin. Muutaman kuukauden kuluttua hän olisi jälleen Amerikassa, omistamatta mahdollisesti Italiassa olostaan muuta muistoa kuin tuon maisemapiirroksen — ja kuitenkin oli tämä aika merkinnyt hänelle niin paljon; nyt, kun kaikki näytti olevan ohi, hän todella käsitti miten paljon. Hän tiesi kehittyneensä ja tunteneensa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään; ja hänestä oli sanomattoman surullista nyt luopua kaikesta.

Marcia astui saman pienen luolalaitteen keskelle, jonka Paul oli luonnokseensa kuvannut ja pysähtyi miettiväisenä tarkastelemaan sen rappeutuneita, sammalpeitteisiä kivipilareita. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuosia siitä aamupäivästä, jolloin Paul sen maalasi; todellisuudessa siitä oli tuskin kahta kuukautta. Marcia muisti, miltä Paul oli näyttänyt tuona päivänä — hän oli niin innoissaan, niin nuorekas ja miellyttävä — ja nyt saattoi Marcia aivan rauhallisesti ajatella tuota kaikkea. Monet asiat olivat senjälkeen muuttuneet, ja Marcia oli muuttunut niiden mukana. Jospa vain Eleanorin aavistus kävisi toteen ja Paul alkaisi välittää Margaretista! Siitä toivosta hän piti kiinni. Eleanorin taikauskoiset ennustukset eivät huolestuttaneet häntä enää; Paulin vuoksi hänen ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.

Marcia astui sivulle ja samassa sattui hänen silmiinsä muuan esine. Hän kumartui lähemmin katsomaan, mutta vetäytyi samassa takaisin pelästyksestä huudahtaen. Aivan hänen jalkojensa juuressa makasi maassa mies uneen vaipuneena, melkein kokonaan korkean ruohoston peitossa, jota kasvoi luolan sisäänkäytävällä. Vaistomaisesti hänen mieleensä välähti Gervasion isäpuoli, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että nukkuja ei ollut hän. Gervasion isäpuoli oli vanha, harmaapartainen mies, kun taas tämä oli silminnähtävästi nuori, huolimatta sitä että hattu oli vedetty kasvoille. Marcia naurahti omalle pelästykselleen; mies oli varmaan joku talonpoika, joka palatessaan pellolta oli jäänyt varjoisaan paikkaan levähtämään.

Hän kumartui taas katsomaan ja samassa hetkessä hän tunsi sydämensä ikäänkuin seisahtuvan. Miehen paita oli avautunut kaulasta ja sen kautta näkyi tummanpunainen krusifiksi, joka oli tatuoitu hänen rintaansa. Silmänräpäyksen Marcia seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä liikuttamaan jäsentäkään; seuraavassa hetkessä hän lähti juoksemaan minkä jaloistaan pääsi yli kirjavakukkaisen vehnäpellon, huvilan suojiin, luoden pelokkaan katseen taakseen sypressien varjoon.

XXIII Luku.

Marcia vietti iltapäivänsä odottaen hermostuneen jännitettynä setänsä kotiintuloa. Hän ei puhunut Mrs. Copleylle mitään miehestä, jonka hän oli tavannut nukkumassa luolassa, ja tyyneys, johon hänen täytyi ulkonaisesti pakoittautua, enensi yhä hänen sisäistä kiihtymystänsä. Turhaan hän koetti järkisyillä haihduttaa pelkoansa; siihen eivät pystyneet mitkään todistelut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vakuutti itselleen, että mies ei saattanut olla sama napolilainen, joka oli varoittanut hänen setäänsä; hänhän oli turvassa lukkojen takana; tuo tatuoitu krusifiksi oli vain jonkun salaisen seuran tunnusmerkki. Mutta ei hän saanut itseään siitäkään vakuutetuksi. Ensimmäinen vaikutus oli iskenyt häneen niin varmana, ettei se hevillä haihtunut, ja kun se sattui juuri tällaisena kapinan ja laittomuuden aikana, oli se sitäkin voimakkaampi. Marcia oli vasta kuullut kerrottavan, miten taloihin oli murtauduttu, Campagnalla oli hyökätty matkustajien kimppuun ja heidät oli ryöstetty. Hän oli kuullut puhuttavan Camorran kostonhalusta, saman miehen, jota hänen setänsä oli vastustanut. Nuo tiedot eivät olleet rauhoittavia; ja vaikka Marcia päättäväisesti työnsi ne mielestään, huomasi hän kerta toisensa jälkeen taas pohtivansa niitä. Hän tiesi, ettei Italian huolellisesti kehitetty poliisijärjestelmä ollut vain näön vuoksi olemassa.

Mr. Copleyn ja Melvillein piti saapua viiden junassa, mutta kun heitä ei kuulunut vielä puoli kuudenkaan aikaan, istuutuivat Mrs. Copley ja Marcia teepöytään, tai oikeammin nauttimaan jäällä jäähdytettyä mehua odottamatta heitä kauempaa. Pöytä oli asetettu paatsamapuiden varjoon, sinne, missä lehtokäytävä päättyi pengermän yläpäähän, ja mihin pieninkin mahdollinen tuulenhenkäys voisi löytää tiensä. Gerald ja Gervasio hotkaisivat omat lasillisensa nopeasti ja vetäytyivät sitten paatsamien varjoon leikkimään hevosta kärsivällisen Bianca paran kanssa, käyttäen ohjaksina hänen hilkkansa liehuvia nauhoja. Mrs. Copley ja Marcia istuivat pöydän ääressä lausuen sillointälloin sanan toisilleen. Väliajoilla kiintyi Marcian katse vehnäpeltoon kirjavine unikkoineen ja kauempana siintäviin sypresseihin.

"Minä luulen, että he kuitenkin loppujen lopuksi tulevat!" huudahti Mrs. Copley varjostaen kädellä silmiään katsellessaan Roomaan johtavalle tielle, joka kulki kuin keltainen nauha suoraan halki peltojen ja viinitarhojen. "Aivan oikein, tuolla näkyvät vaunut!"

Marcia katseli liikkuvaa pilkkua ja pudisti päätään. "Sinulla on paremmat silmät, täti Katherine, kuin minulla, jos näin etäältä voit erottaa setä Howardin."

"Vaunut kääntyvät huvilatielle. Olen varma, että he tulevat. Ihmisparat! He ovat varmaan puolikuolleita ajettuaan tällaisessa helteessä. Roomassa on varmaan ollut sietämätöntä tänään." Näin sanoen hän nopeasti lähetti Pietron tuomaan lisää virvokkeita.

Mutta kymmenen minuutin kuluttua näkivät he vaunujen muuttuneenkin rämiseviksi campagnalaisvankkureiksi eikä siis ollut muuta neuvoa kuin jälleen istua odottamaan. Puoli kahdeksan aikaan alkoi Marcia hermostua. Olisikohan sedälle saattanut tapahtua jotain? Olisikohan ollut syytä kertoa kaikki tädille, ja lähettää joku setää vastaan varoittamaan häntä? Mutta eihän kukaan uskaltaisi pysäyttää vaunuja avoimella tiellä, keskellä valoisaa päivää. Sadat mielikuvat kulkivat hänen aivojensa lävitse, kunnes lopulta, kun kello jo oli kahdeksan, kuului hiekkakäytävältä pyörien ratinaa.

Sekä Mrs. Copley että Marcia päästivät helpotuksen huudahduksen. Mrs. Copley oli ollut tuskissaan päivällisen tähden, ja Marcia niiden monien huoliensa vuoksi, jotka nyt haihtuivat kuin yhdellä iskulla, kun hän tiesi setänsä olevan turvassa. Molemmat kiiruhtivat piha-aukealle vastaanottamaan tulijoita. Paitsi Melvillejä ja Mr. Copleytä astui vaunuista vielä Laurence Sybertkin. Nähdessään hänet Marcia säpsähti kysellen sykkivin sydämin mielessään, minkä vuoksi hän oli mahtanut tulla.

Katsahtaessaan heidän kasvoihinsa, keskeytti Mrs. Copley äkkiä iloiset tervetuliaissanansa huudahtaen: "Onko jotain tapahtunut? Miksi tulette näin myöhään?"

He olivat silminnähtävästi kiihdyksissä, eivätkä ehtineet hukata aikaa tervehtimisiin, ennenkuin tyhjensivät uutisvarastonsa. Oli tehty murhayritys kuningas Umbertoa vastaan juuri samana iltapäivänä Pinciolla, Rooma oli sotatilassa ja lisäksi oli paljastettu salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata pääministeri ja hallituksen muut johtohenkilöt.

Molemmat kotona olleet tekivät kysymyksiä, joihin ei kukaan ehtinyt vastata, kaikki olivat äänessä — kaikki paitsi Sybert. Marcia huomasi, että hän oli harvinaisen vaitelias, ja hän hämmästyi nähdessään hurjan ilmeen hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsahtanut Marciaan päin, paitsi ohimennen häntä tervehtiessään.

"No, no", Copley keskeytti äänekkään lörpöttelyn, "tämä on tosiaan kauhea juttu. Näkisittepä miten Rooma on kiihdyksissä! Kaupunki on kokonaan vailla järjestystä; mutta kerromme teille myöhemmin yksityiskohdat. Nyt menemme ensin sisään ja juomme jotain raitista — olemme puolikuolleita. Onko täällä ollut kuuma? Roomassa on saanut tuntea helvetin esimakua."

"Ja tämä nuori mies", Melville lisäsi laskien hymyillen kätensä Sybertin olalle, "on juuri tullut näkemästä kapinaa Milanosta. Neljään vuorokauteen hän ei ole juuri nimeksikään nukkunut, ja eikös hän vain tänäänkin istunut pöytänsä ääressä, korvia myöten syventyneenä työhönsä, välittämättä siitä, oliko pyhä vai arki ja luomatta silmäystäkään lämpömittariin. Miehenne ja minä saimme väki voimin raastetuksi hänet tänne."

"Mr. Sybert raukka! te näytätte rasittuneelta. Ettekö ole nukkunut neljään vuorokauteen? Te olette kai puolikuollut väsymyksestä! Heti päivällisen jälkeen on teidän mentävä vuoteeseen, ja saatte olla aivan häiritsemättä maanantaiaamuun asti."

"Olen nukkunut aivan kylliksi kuluneen vuorokauden ajalla, Mrs. Copley, enkä tällä hetkellä todellakaan ensinkään kaipaa lepoa", vastusteli Sybert nauraen, mutta kuitenkin hiukan harmissaan. Sybertin luonteenomaisia piirteitä oli, että hän ei milloinkaan halunnut olla huomion esineenä, ja se saattoi mahdollisesti olla syynä siihen, että hän todellisuudessa sangen usein joutui siihen asemaan. Tuo vaiteliaisuus, kun oli kysymyksessä hän itse tai hänen tunteensa, vaikutti sivullisesta arvoitukselliselta. Se oli aina herättänyt Marciassa uteliaisuutta, ja oli osaltaan ollut syynä siihen, että hän niin itsepintaisesti halusi ottaa selville, mikä Sybert itse asiassa oli miehiään.

Pian oli seura kokoontunut päivälliselle, naiset viileissä, kevyissä kesäpuvuissa ja miehet valkoisissa palttinatakeissa. Mentiin ruokasaliin, eikä Marcia saanut hetkeksikään tilaisuutta tavata setäänsä kahdenkesken. Aterian aikana ei vallinnut erittäin hilpeä mieliala. Liemiruoan aikana keskusteltiin murhayrityksistä, kalaa tarjoiltaessa leipämellakoista ja senjälkeen otaksuttavista ryöstöistä ja salajuonista; koko aterian ajan palveli Pietro orjamaisen synkän näköisenä, joka sekin oli omiaan painostamaan tunnelmaa. Turhaan Mrs. Copley koetti kääntää keskustelua iloisemmalle tolalle. Miehet olivat liian kiihtyneitä voidakseen puhua mistään muusta ja päivän uhkaava surunäytelmä käytiin läpi koko laajuudessaan.

Salamurhaaja oli hyökännyt esiin ihmisjoukosta, joka täytti kadun ja hypännyt kuninkaallisiin vaunuihin, ennenkuin kukaan läsnäolijoista ehti käsittää mitä oli tapahtumassa. Vanha, valkohapsinen adjutantti, joka istui Hänen Majesteettinsa vieressä, käsitti ensimmäisenä tilanteen. Hän hypähti seisomaan vaunuissa ja iski rajusti miestä suoraan kasvoihin, juuri kun hän kohotti kätensä. Jollei adjutantti olisi toiminut niin nopeaan, olisi mies ehtinyt työntää tikarinsa suoraan kuninkaan sydämeen.

Mrs. Copley ja Mrs. Melville värisivät kauhusta, ja Marcia nojautui eteenpäin silmät selällään.

"Tuo tapahtui Pinciolla, voitteko käsittää sitä!" Melville työnsi innoissaan pöytää niin, että lasit helisivät. "Miehellä ei ollut mitään tilaisuutta päästä pakoon eikä liioin suurta mahdollisuutta täyttää aikomustansa. Hän tiesi joutuvansa kiinni. Huutaen ' Viva liberta!' hän antautui sotilaitten käsiin — olen aivan ymmällä mitä nuo ihmiset loppujen lopuksi ovat miehiään. ' Viva liberta! sitä he huusivat, kun Savoijin suku korotettiin valtaistuimelle, ja nyt he huutavat samaa, tahtoessaan kukistaa sen."

"Luulen, että vallankumouksen siemeniä on kylvetty sangen tiheään täällä Italiassa", virkkoi Copley.

"Missä sitten ei nykypäivinä olisi vallankumousta ilmassa?" päivitteli Melville. "Keski-Afrikka odottaa aina uutta hallitusta, saadakseen taas kumota sen."

"Sivumennen sanoen", pisti Copley väliin, "salamurhaaja on Sybertin ystävä."

"Sybertin ystävä!" Marcia kertasi sanat, ehtimättä ajatella niiden muotoa.

Sybert kuuli huudahduksen ja hymyili hiukan.

"Ei erittäin läheinen ystävä, Miss Marcia. Tutustuin häneen niihin aikoihin, jolloin te löysitte Marcelluksen."

"Miten se tapahtui?" Mrs. Copley kysyi.

"Kuulin hänen pitävän puheen eräässä kahvilassa."

"On vahinko, että ette toimittanut häntä silloin talteen", virkkoi Melville. "Olisitte säästänyt poliisilta paljon huolta. He ovat jo jonkun aikaa pitäneet häntä silmällä."

"Siihen aikaan en ilmiantanut ihmisiä", Sybert vastasi kuivasti. "Muuten ei poliisilla nyt ole mitään valittamisen syytä. Mies on mielestäni itse ilmiantanut itsensä mahdollisimman suorasukaisesti; nyt hän ei enää kuljeskele ympäri työntämässä tikareita kuninkaiden rintaan. Italialaiset ovat kiihkeätä väkeä, kun heidät kerran on yllytetty; he puhuvat enemmän kuin on viisasta — mutta kun tulee toiminnan aika, silloin he tavallisesti peräytyvät. Tällä miehellä näytti kuitenkin olevan rohkeutta toteuttaa vakaumuksensa. Loppujen lopuksi oli tuo hänen puoleltaan sittenkin tavallaan suurenmoisesti tehty."

"Suurenmoisesti tosiaan", virkkoi Melville otsaansa rypistäen.

"Niin tietysti", myönsi Sybert huolettomasti. "Umberto on gentlemani. En tahtoisi nähdä häntä lävistettynä."

"Mutta minä en voi käsittää tuon miehen ajatuksen juoksua", intti Melville. "Vihatkoon hän kuninkaita miten paljon hyvänsä, hänen täytyy tietää, ettei hän milloinkaan salamurhan kautta voi maata pelastaa; niinpian kuin yksi kuningas on raivattu tieltä, on toinen heti valmiina astumaan hänen paikalleen. Miehellä ei ollut mitään mahdollisuutta hyötyä Umberton kuolemasta, ja hänen täytyi tietää, että hän itse joka tapauksessa joutuisi kiinni — tunnustan, että en tajua hänen vaikuttimiansa. Ainoa, mikä mielestäni voisi selittää asian on olettamus, että mies on vähämielinen, mutta poliisi näyttää pitävän häntä täysin järkevänä."

Sybert nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen kukkasia pöydällä ja miettiväisenä rypistäen otsaansa.

"Ei", virkkoi hän hitaasti, "mies ei ollut vähäjärkinen. Ymmärrän hänen vaikuttimensa, vaikka en tiedä osaanko niitä selittää. Hänen menettelynsä oli kenties onnistumatonta isänmaallisuutta — eikä läpeensä sitäkään. Kuulin hänen selittävän ajatuksensa ja käsitin silloin, että sama kanta on epäilemättä useimpien murhahankkeiden pohjana. Muistan hänen puhuneen jotakuinkin tähän tapaan: 'Mikä on kuningas? Hän on vain ihminen. Miksi hän eroaa niin suuresti minusta? Enkö minäkin ole ihminen? Olen, ja ennenkuin kuolen, on kuninkaan tiedettävä se'."

Sybert nosti katseensa ja katseli ympärilleen. Copley nyökkäsi, ja Melville rypisteli miettiväisenä otsaansa. Molemmat vanhemmat naiset kuuntelivat kohteliaan tarkkaavaisesti, ja Marcia istui etukumarassa, katse tähdättynä suoraan Sybertin kasvoihin. Samassa käänsi Sybert silmänsä jälleen pöydällä oleviin kukkasiin.

"Siinäpä sitä ollaan. Miksi hän tahtoi murhata kuninkaan? Oman yhdenvertaisuutensa osoitteeksi. Yksinkertaisesti saavuttaakseen itseluottamusta. Koko elämänsä ajan häntä oli sorrettu ja poljettu. Hän tunsi itsessään kehittämättömiä kykyjä, ja voimia, joita hän ei voinut käyttää. Hän taisteli raivoisasti painoa vastaan, joka oli musertaa hänet. Tuo paino oli yhteiskunta, mutta sen ulkonaisena symboolina oli kuningas. Kuninkaalla oli vain yksi elämä menetettävänään, ja tuo halveksittu, tuntematon, napolilainen talonpoika, hänen arvottomin alamaisensa, saattoi sen häneltä riistää. Se oli ainoa keino, millä mies saattoi astua julkisuuteen, osoittaa yksilöllisyytensä ja jättää jotain pysyväistä jälkeä. Eikä hän toiminut yksistään itsensä vuoksi, se tapahtui myöskin kansan puolesta; niiden lukemattomien tuhansien tulkkina, jotka kamppailevat hankkiakseen itselleen edes pienen sanan vallan maailmassa, mutta joita sitoo pelko, tietämättömyys ja velttous."

Sybert pysähtyi ja katsoi Melvilleen silmissään ikäänkuin taisteluhaaste.

"Jos tuo mies olisi saanut kehittää kykyjään, tehdä työtä, johon hänellä oli harrastusta, jossa hän saattoi esiintuoda oman yksilöllisyytensä, jos hän olisi päässyt hiukan vaurastumaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia perheensä elatuksesta, silloin ei toden totta kuninkaan henki tänä päivänä olisi ollut vaarassa. Ja niin kauan kuin tässä Italian kuningaskunnassa on yksikin mies, joka rehellisistä ponnistuksista huolimatta ei kykene ansaitsemaan tarpeeksi, voidakseen elättää perheensä, niin kauan on kuninkaan elämä alati vaarassa."

"Ja sellaisia miehiä on tuhansittain", puuttui Copley puheeseen.

Melville naurahti. "Taivaan nimessä, tuo on totta!" hän myönsi. "Amerikan konsulina ei kylläkään niitä suurta kunniaa, mutta enpä mielelläni vaihtaisi asemaani Umberton kanssa."

"Luuletteko, että kuningas säikähti?" kysyi Marcia. "Ihmettelen, miltä mahtaa tuntua herätä joka aamu ajatukseen, että ennen iltaa kenties on joutunut salamurhan uhriksi."

"Hän ei näyttänyt ensinkään pelästyneeltä", vastasi setä. "Hän vain kohautti olkapäitään, kun mies otettiin kiinni, huomauttaen, että se oli hänelle vain pieni sivutulo."

"Tosiaanko?" huudahti Marcia. "Eläköön Umberto!"

"Hm, hän ei ole suinkaan pelkuri", lausui Sybert. "Hän tietää, mitä kruunu meidän päivinämme maksaa."

"Tuo on kauheata!" huokasi Mrs. Melville. "On sentään hyvä, että murhaaja joutui kiinni. Yhteiskunta voi nukkua ensi yönä rauhallisemmin, kun hän on tallessa."

"Ah", virkkoi Sybert, "sillä tavalla ei yhteiskuntaa turvata. Tosiasia on, että hän jättää jälkeensä toisia, jotka täyttävät hänen työnsä."

"Sanoitteko miehen olevan kotoisin Napolista?" Mrs. Copley kysyi äkkiä.

Mr. Copley luki vaimonsa ajatukset ja hymyili rauhoittavasti. "Mikäli minä tunnen asian, ei hänellä ollut tatuoitua ristiä rinnassaan."

Marcia nosti nopeasti päänsä. "Setä Howard", hän kysyi, "onko se jonkun yhdistyksen, vai vain tuon yksityisen miehen tunnusmerkki?"

"En tiedä sanoa, Marcia", hän vastasi naurahtaen. "Otaksun, että se on jonkinlaista jumalanpilkkaa hänen puoleltaan, vaikka sitä saattaisi pitää hartauden merkkinä."

"Milloin on hänen aikansa lopussa?" tiedusteli Marcia yhä. "Tarkoitan, milloin hän pääsee vapaaksi vankeudesta?"

"En tiedä; en todellakaan ole pannut sitä mieleeni. On niin paljon muita asioita huolehdittavina, ettei ole aikaa kiinnittää häneen huomiota."

Marcia oli hetkeksi melkein unohtanut luolassa makaavan miehen, joutuessaan kiihdyksiin kuningasta kohdanneesta murhayrityksestä, mutta sedän huoleton nauru palautti taas kauhun tunteen hänen mieleensä. Mieshän saattoi juuri tällä hetkellä tarkastaa heitä paatsamalehdosta. Hän heitti nopean katseen avonaisiin lasioviin, jotka johtivat parvekkeelle. Oli jälleen kuutamo. Pengermän valkean marmorikivityksen jyrkkänä vastakohtana näkyivät paatsamien synkät varjot kuin sysimusta verho. Marcia tunsi väristyksen ruumiissaan ja tuijotti takaisin lautaseensa. Loppuajan ateriasta hän istui kärsimättömässä tuskassa odottaen aikaa, jolloin noustaisiin pöydästä ja hän pääsisi liikkumaan.

Kerran hän havahtui seuraamaan keskustelua. Puhuttiin sotilaista; suuri karabinieriosasto oli majoitettu Palestrinaan, ja vuoristotiet oli miehitetty. Samana iltana oli vaunujen ohi ajanut kaksi ratsumiestä, jotka sijoittuivat juuri siihen tienhaaraan, jossa Castel Vivalantiin johtava tie poikkeaa Via Praenestinasta. Mrs. Copley lausui jotain siihen suuntaan, että oli turvallista tietää niin paljon sotilaita olevan lähettyvillä. Siihen vastasi Melville, että mitä Italian hallitus lieneekin rikkonut, se ainakin vastasi ulkomaalaistensa turvallisuudesta. Marcia kuunteli keskustelua helpotuksesta huoaten, ja hän nousi pöydästä keventynein mielin. Kaikki siirtyivät saliin kahvia juomaan, ja niin pian kuin Marcia saattoi huomiota herättämättä puhutella setäänsä, hän kosketti kevyesti hänen käsivarttaan.

"Setä Howard, tule hetkeksi tuonne pihamaalle; tahtoisin kertoa sinulle jotain."

Hän seurasi tyttöä hiukan hämmästyneenä. Marcia astui alas portaita ja pysähtyi pengermälle, niin etäälle salin ikkunoista, että heidän puhettaan ei voinut sinne kuulla.

"Setä Howard, minä näin tänään tuon tatuoidun miehen."

Mr. Copley pysähtyi tulitikku toisessa ja savuke toisessa kädessään. "Missä sitten?" hän kysyi.

"Näin hänen nukkuvan luolassa, vanhan huvilan raunioilla."

"Oletko aivan varma?"

"Hänen rintaansa oli tatuoitu krusifiksi."

"Vai niin!"

Copley katseli hetken aikaa ääneti maahan ja nosti sitten päänsä, päästäen pienen hermostuneen naurahduksen, aivan kuin metsästäjä havaitessaan saaliin olevan läheisyydessä.

"Hyvä! Luulin tehneeni lopun hänestä, mutta niin ei näytä olevan asian laita." Hän astui salin ikkunoiden luo. "Sybert — hoi, Sybert", hän virkkoi matalalla äänellä, "tule hetkeksi tänne ulos."

Sybert tuli heidän luoksensa kysyvä ilme kasvoillaan. Copley sytytti savukkeensa nojaten huolettoman näköisenä kaiteeseen. "Kerro, Marcia", hän virkkoi vetäessään ensimmäiset sauhut.

Marcia tunsi tuskallisen taakan vierivän hartioiltaan. Jos Sybert suhtautuisi asiaan yhtä rauhallisesti, ei se saattanut olla kovin vakavaa laatua. Hän kertoi uudelleen mitä tiesi, ja molemmat miehet vaihtoivat äänettömän katseen. Copley naurahti taas.

"Hänen Majesteettinsa ja minä näytämme olevan samassa kadotuksessa."

"Minä varoitin sinua, että jos myyt vehnän omassa nimessäsi, saat niittää seuraukset siitä", torui Sybert.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Marcia äkisti.

"Tällä hetkellä, Miss Marcia, emme setänne ja minä ole niin hyvässä maineessa kuin oikeastaan ansaitsisimme."

"Oh, ei ole mitään vaaraa", Copley virkkoi. "He eivät uskalla murtautua taloon, enkä minä tietystikään ole niin tyhmä, että kulkisin täältä ympäri aseetonna. Lähetän aamulla ensi työkseni hakemaan muutamia karabinieriä vartioimaan huvilaa. Perhe voi muuttaa Roomaan jo maanantaina. Meillä ei ole mitään pelättävää", hän lisäsi katsoen rauhoittavasti Marciaan. "Joka on edeltäkäsin saanut varoituksen, on valmiiksi aseistettu — katsokaamme, että talo on vahvasti lukittu tänä iltana."

"Voitteko luottaa palvelijoihinne?" Sybert kysyi.

"Herran nimessä! Sitä en tosiaan tiedä. Kun tarkemmin ajattelen, luotan Pietroon vain niin kauan kuin hän on katseeni ulottuvissa. Hän on viime aikoina ollut sangen omituinen käytökseltään."

Marcian silmät laajenivat äkkiä kauhusta, kun hän muisti erään iltapäivän, jolloin hän oli tavannut Pietron keskustelemassa Gervasion isäpuolen kanssa huvilan alueella. Monet muutkin pikkuseikat, joihin hän ei silloin ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, näyttivät nyt saavan salaisen merkityksen.

Sybert näki hänen pelokkaan katseensa ja virkkoi huolettomasti: "Ei ole vähintäkään vaaraa, Miss Marcia. Aamulla saamme tänne sotilaita; mitä taas ensi yöhön tulee, niin vaikkakaan emme luota hovimestariin, on meillä talossa ainakin kolme luotettavaa miestä, jotka lisäksi ovat aseistettuja." Hän kosketti naurahtaen taskuansa. "Jos on tarvis, olen minä sangen tarkka ampuja ja samaten teidän setänne. Vähän aikaa sitten toivoitte jotain jännittävää tapahtuvaksi — jos teitä huvittaa, niin voitte pitää tätä seikkailuna."

"Aivan niin, Marcia", virkkoi setäkin. "Älä anna tatuoidun miehen häiritä untasi. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin mitä hän itse asiassa on."

Toisetkin tulivat pengermälle ja ihailivat äänekkäästi illan kauneutta.

"Howard", pyysi Mrs. Copley, "etkö tahtoisi tulla neljänneksi vistipeliin?"

"Tulen heti", hän vastasi. "Emme puhu mitään toisille", hän virkkoi hiljaa Marcialle ja Sybertille. "Ei ole syytä heitä turhanpäiten kiihoittaa."

"Marcia, jos sinä ja Sybert haluatte tulla mukaan, voimme ottaa kuuden hengen pokeria vistin sijaan."

Sybert huomasi Marcian käden vapisevan, ja käsitti, että tytön hermoille olisi liikaa, jos hänen täytyisi pakoittautua syventymään korttipeliin.

"Kiitoksia, Mrs. Copley", hän vastasi; "on liian hieno ilta istua sisällä. Miss Marcia ja minä jäämme tänne."

Tuo ehdotus oli kova koetus hänen omille hermoilleen, mutta hän oli jo monien vuosien aikana harjoittautunut peittämään tunteensa; se oli kuin jumalantuomio, johon hän oli alistunut.

Vistiseurue palasi saliin ihailtuaan vielä hetken illan kauneutta. Sybert toi hallista Marcialle nojatuolin ja asettui itse pengermän kaiteelle sytyttäen savukkeensa niin huolettoman näköisenä, että Marcian täytyi häntä tahtomattaankin ihailla. Olisipa hän tiennyt, että tuo tyyneys oli vain pinnalla, vaikka tosin ei hänen sisäisellä kiihtymyksellään ollut mitään tekemistä luolassa makaavan miehen kanssa. He istuivat jonkun aikaa ääneti katsellen alas kimmeltävälle Campagnalle. Maisema oli yhtä kaunis kuin silloin eräänä iltana aikaisin keväällä, nyt oli vain täysi kesä. Se oli niin rauhallinen, niin idyllinen ja läpeensä täynnä Italian runoutta ja romantiikkaa, että tuntui kerrassaan mielettömältä ajatella kapinoita ja ryöstöjä tuon maiseman yhteydessä. Ainakaan ei Marcia niitä ajatellut tällä hetkellä; hän tahtoi luottaa setänsä sanoihin ja luovuttaa vastuunalaisuuden hänelle. Hänen mieltään poltti vain tuo hetki suihkulähteellä, joka vielä oli selittämättä heidän välillään. Hän oli nyt ensi kerran kahden kesken Sybertin kanssa sen jälkeen. Mitähän Sybert sanoisi? Oliko hän kenties jo unohtanut sen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan? Tietysti hän oli; se vain pilaisi asian; mutta jos Sybert lausuisi anteeksipyynnön ja onnittelisi, silloin Marcia saattaisi selittää. Mitähän hänen mielessään liikkui? tuo kysymys kohosi varmaan jo sadannen kerran Marcian mieleen, kun hän salaa tarkasteli hänen synkkiä, tunteettomia kasvojaan. Luuliko hän Marcian olevan kihloissa Paul Dessartin kanssa, vai aavistiko hän oikean syyn, miksi poika oli niin äkisti matkustanut Amerikkaan? Jos niin oli, ei Marcia siinäkään tapauksessa kohoaisi hänen silmissään. Sybert luulisi hänen leikkineen Paulin kanssa ja — Marcia punastui pelkästä ajatuksestakin — yrittäneen samaa häneen itseensäkin nähden.

Sybert katkaisi ensin hiljaisuuden. "Luulenpa tietäväni", hän virkkoi verkalleen, "missä tuo teidän krusifiksimiehenne tällä hetkellä liikkuu." Hän viittasi savukkeellaan kukkulaa kohti, jossa pienen Castel Vivalantin muurit kuvastuivat taivasta vasten. "Jollen erehdy, istuu hän paraillaan jonkun pienen majan peräkamarissa, seuranaan ystävämme Tarquinio, joka sivumennen sanoen on mieletön." hän lisäsi miettiväisesti. "Eivät karabinierit suotta vartioi näitä teitä. Joukko napolilaisia, joiden oikeastaan olisi pitänyt pysyä paikoillaan, on saapunut viime päivinä näille maille, he ovat suurimmaksi osaksi camorristeja ja hallitus ahdistaa heitä ankarasti. Tuo krusifiksisankari on epäilemättä juuri eräs heistä, ja todennäköisesti hän osui valitsemaan vanhoilta raunioilta lepopaikkansa, aavistamatta laisinkaan kuka täällä asui. Joka tapauksessa olen vahvasti vakuutettu siitä, että setänne ei ole se otus, jota hän metsästää. Italiassa on tällä hetkellä kylliksi muuta toimitettavaa, jotta olisi aikaa ajatella yksityistä kostoa — vaikka", hän jatkoi hymyillen, "en tahtoisi pilata teidän seikkailuanne."

Marcia ei vastannut, huoahti vain hiukan ja taas syntyi hiljaisuus heidän välilleen.

"Kerran tällaisena iltana", Sybert virkkoi uneksien, "te, Miss Marcia, ja minä olimme yhdessä ajelulla."

"Ja me emme vaihtaneet sanaakaan!"

"Taisipa olla niin", Sybert myönsi nauraen. "En ainakaan muista mistä keskustelimme."

Alhaalta laaksosta kuului miehen ääni laulavan tuttua kansanlaulua. He erottivat vain sävelen, mutta sanat olivat heille ennestään tutut:

"Avaa akkunasi, lemmikkini, niin tulen varastamaan sydämesi!"

Sybert kuunteli, katsellen tyttöä kulmiensa alta. Äkkiä hänet valtasi voimakas kiusaus, jota hänen oli vaikea vastustaa. Hän luuli Marcian kuuluvan toiselle, mutta miksi ei hän saattaisi varkaan tavoin koettaa ryöstää hänen sydäntänsä. Viime viikkoina hän oli saanut nähdä vuosikausia kestäneen toivonsa raukeavan tyhjiin; hän oli uupunut ja masentunut; hän oli taistellut taistelunsa yksinään ja oli nyt inhimillisen myötätunnon tarpeessa. Tuon taistelun aikana Marcia oli hallinnut koko hänen olentoaan. Hän oli nähnyt tytön luonteessa vielä uinuvia mahdollisuuksia, ne näyttivät lupaavilta, ja hänet oli äkkiä vallannut halu seurata ja ohjata hänen kehitystään. Tuo uusi tunne oli sitä kiihkeämpi, kun hänessä kaikki sellainen oli jo ollut melkein sammunutta. Ja sitten sekin oli häneltä riistetty. Tanssiaisillan jälkeen hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei Marcia olisi kihloissa Paul Dessartin kanssa. Hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että sinä hetkenä, jolloin hän yllätti heidät puutarhassa, Marcia juuri omalla hienolla tavallaan työnsi Paulin pois luotaan. Monet siihen asti merkityksettömät pikkuseikat olivat nousseet Sybertin mieleen, ja hän oli uskonut asian todeksi enempää kyselemättä. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämä pantiin hänen kannettavakseen juuri silloin, kun se tuntui vaikeimmalta kestää. Tämä oli kuin Nemesiksen lopullinen kosketus, jolla vuosikausien työ täydennettiin ja viimeisteltiin.

Ja nyt, kun hän katseli tyttöä, valtasi hänet äkkiä raju kapinanhenki, joka yllytti häntä taistelemaan kohtaloa vastaan ja riistämään Marcian Paul Dessartilta. Koko hänen vaistonsa kiihoitti häntä taisteluun; vain kunnia pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja tuijotti tuskaisin katsein etäisyyteen. Tyttö oli vapaasti valinnut — liekö sitten viisaasti vai ei, sen näyttäisi tulevaisuus. Sybert tiesi, ettei hänen kunniansa myöntäisi häntä ojentamaan edes pikku sormea kutsuakseen Marciaa takaisin.

Hän kokosi äkkiä päättävästi kaikki voimansa ja rupesi puhua lörpöttelemään kaikenlaisista yleisistä asioista — siitä, miten Tyrolissa oli paljon miellyttävämpi viettää kesänsä kuin Sveitsin järvien rannoilla, hän puhui sisilialaisten luonteesta, kirjoista, taiteesta, eurooppalaisista valtiomiehistä ja monista muista asioista, joita Marcia ei ollut milloinkaan ennen kuullut hänen mainitsevan. Se oli diplomaatin pientä pakinaa, miehen, jonka alituiseen täytyy olla valmis asettumaan toisen kannalle. Marcia oli aina tietänyt, että Sybert osasi, jos tahtoi, puhua muustakin kuin Italian politiikasta, sillä hän oli nähnyt hänet monilla päivällisillä ja kutsuissa, mutta hänen kanssaan Sybert ei ollut milloinkaan sitä harrastanut. Aluksi hän oli tuskin viitsinyt puhua mitään muuta kuin kaikkein pintapuolisimpia asioita, mutta sitten muuttui heidän suhteensa äkkiä sellaiseksi, ettei mikään muodollinen keskustelu ollut tarpeen. He olivat ikäänkuin syrjäyttäneet sen tilan, jolloin läheisempi tuttavuus kehittyy, ja olivat suoraan tulleet keskenään sellaiseen suhteeseen, että saattoivat ymmärtää toisiansa puhumatta sanaakaan. Ja nyt Sybert keskusteli kohteliaasti ja ylimalkaisesti, aivan kuin heidät vasta puoli tuntia sitten olisi esitelty toisilleen. Marcia tunsi itsensä loukkaantuneeksi; saattaisihan Sybert ainakin olla suora. Ajatelkoon hän hänestä mitä hyvänsä, tuollaiseen edeltäkäsin harkittuun teeskentelyyn ei olisi ollut syytä tuhlata sanoja. Marcian ei tänä iltana tarvinnut itsekseen miettiä katseliko Sybert häntä. Hänen katseensa ei hetkeksikään siirtynyt kuutamoiselta Campagnalta.

Noin puolen tunnin kuluttua tuli Mrs. Copley salin ikkunaan, tiedustelemaan eikö Marcia haluaisi vaippaa harteilleen. Oli kyllä lämmin, mutta iltakaste teki ilman kosteaksi. Marcia hymähti ajatellessaan, miten typerää oli puhua vaipoista tällaisena iltana, mutta hän nousi kuitenkin tottelevaisesti. He menivät sisään ja pysähtyivät salin ovelle. Vistin pelaajat tutkivat otsa rypyssä korttejaan; peli näytti olevan jännittävä.

Marcia pudisti nauraen päätään. "Pelata vistiä tällaisena iltana!"

Melville katsahti häneen hymyillen. "Niin, niin, Miss Marcia, me tulemme vanhoiksi — kuutamo ja romantiikka ovat nuoria varten."

Sybert hymyili melkein kolkosti kääntyessään poispäin. Hänestä tuntui, että tuo huomautus oli hänelle kuin ivaa.

Marcia meni huoneeseensa ja heittäen hartioilleen ohuen harsohuivin, hän pysähtyi hetkeksi avonaisen lasioven luo katsellen kuun valaisemaa maisemaa. Hän tunsi mielensä tuskaisen särkyneeksi ja toivottomaksi. Sybert oli etäällä hänestä, Marcia ei käsittänyt häntä ensinkään. Hän oli ilmeisesti tehnyt ratkaisunsa, jota mikään ei voinut järkyttää; Marcia ei saisi milloinkaan tilaisuutta selittää. Äkkiä hän kohotti päänsä ja oikaisi vartalonsa. Jos Sybert halusi asettua sille kannalle, niin — olkoon menneeksi! Marcia antaisi takaisin samalla mitalla. Hän lähti takaisin alas ja pysähtyi mennessään Geraldin ovelle. Iltaisin oli yleisenä tapana milloin hyvänsä pistäytyä katsomaan, että poika varmasti nukkui ja oli huolellisesti peitetty, vaikka tosin tänä iltana tuskin saattoi peitettä pitää välttämättömänä. Marcia kurkisti sisään, mutta astui samassa henkeään pidättäen peremmälle. Vuode oli tyhjä. Hän tuijotti hetkisen siihen tietämättä mitä ajatella, ja seuraavassa hetkessä hän kiiruhti käytävän toiseen päähän palvelijoiden puolelle. Hän naputti Biancan ovelle, mutta kun ei tavannut huoneessa ketään, kutsui hän Grantonin.

Ei ollut mitään syytä hätäillä, Granton vakuutti. Master Gerald ja pieni italialaispoika olivat luultavasti ruokasäiliössä rypäle- ja suklaavarkaissa.

"Oh", virkkoi Marcia helpotuksesta huoahtaen; "mutta missä on Bianca? Hänen pitäisi istua Geraldin luona, kunnes poika nukkuu."

Bianca! — Granton hymähti halveksivasti — kuka hänet tiesi! Hänen mielestään tyttö oli puolihullu. Samana iltana hän oli itkien tullut Grantonin huoneeseen, vakuuttaen sydämestään rakastavansa signoraa ja signorinaa, ja kärsivänsä hirveästi, kun hänen täytyi jättää heidät.

"Mutta eihän hän lähde meiltä", virkkoi Marcia. "Olemme päättäneet ottaa hänet mukaamme." Granton vastasi kohauttaen englantilaiseen tapaansa halveksuvasti olkapäitään ja intti, että tyttö on hassu. Marcia ei jäänyt väittelemään asiasta, vaan meni keittiöön, astuen aivan hiljaa, sillä hän oli päättänyt yllättää pikku varkaat heidän huomaamattaan. Hänen varovaisuustoimenpiteensä olivat turhat. Se osa talosta oli aivan autio. Ei missään näkynyt jälkeäkään pojista, eikä liioin palvelijoista. Ovet olivat auki ja huoneet tyhjiä. Marcia kiiruhti taas yläkertaan tuntien yhä kasvavaa pelkoa ja pistäytyi Gervasion huoneeseen. Siellä makasi poika vuoteessaan syvään uneen vaipuneena. Mitä tämä merkitsi? hän kysyi mielessään. Mitä Geraldille oli saattanut tapahtua, ja mihin olivat kaikki palvelijat menneet?

Äkkiä välähti kauhea ajatus hänen päähänsä. Gervasion isäpuoli olisikohan hän kostoksi ryöstänyt Geraldin? Senkö vuoksi Bianca itki? Tässä oli salajuoni. Bianca oli sattumalta saanut vihiä asiasta, ja he olivat uhanneet tappaa hänet, jos hän kertoisi. Ehkä he vaatisivat pojasta lunnaita. Ehkä alhaalta kuului samassa Marcian korviin setä Howardin huoleton nauru, ja silloin kouristuksentapainen nyyhkytys pusertui tytön rinnasta, ja hänen täytyi nojautua seinää vasten saadakseen tukea.

XXIV Luku.

Hetken kuluttua Marcia tointui senverran, että hän käsitti, että pitäisi varoa hälyttämästä tätiä ennen aikojaan. Hän kiiruhti pääportaille ja pysähtyi hetkeksi käänteeseen epäröiden mitä tehdä. Sybert seisoi ovenpielessä, joka vei ulkohalliin. Marcia kumartui kaiteen yli ja lausui hiljaa Sybertin nimen, jotta ei herättäisi toisten huomiota. Sybert käännähti äkisti kuullessaan nimeänsä mainittavan ja vastaukseksi Marcian viittailuun, hän astui huolettoman näköisenä käytävän poikki hänen luokseen. Mutta portaiden juurella nähdessään kynttilän himmeässä valossa vilaukselta tytön kasvot, hän säpsähti ja riensi parilla askeleella hänen luokseen.

"Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut?" hän huudahti.

"Gerald!" pääsi Marcialta nyyhkytyksentapaisena kuiskauksena.

"Gerald!" toisti Sybert tuskainen ilme kasvoillaan. "Taivaan tähden, Marcia! Mitä on tapahtunut?"

"En tiedä; hän on poissa", lausui Marcia tuskissaan. "Tulkaa tänne yläkertaan, ettei täti Katherine kuule." He astuivat portaita ylös, ja tultuaan käytävään, selitti Marcia katkonaisin lausein koko asian.

Sybert kääntyi lausumatta sanaakaan ja meni suoraan Geraldin huoneeseen. Hän pysähtyi kynnykselle jääden katsomaan pientä, tyhjää vuodetta, jonka pielukset olivat epäjärjestyksessä.

"Setä Howard ja täti Katherine yksinkertaisesti murtuvat, jos hänelle on jotain tapahtunut", änkytti Marcia.

"Ei hänelle ole mitään tapahtunut", Sybert vastasi varmasti. "Nuo lurjukset eivät uskaltaisi ryöstää lasta. He saisivat kaikki Italian salapoliisit niskaansa. Hän mahtaa olla jossain Biancan kanssa."

Hän kääntyi pois huoneesta ja suuntasi askeleensa talon perähuoneisiin. Portaiden keskikohdalla hän pysähtyi ja mietti asiaa otsa rypyssä, samalla kuin Marcia levottomana tarkasti hänen kasvojaan. Heidän siinä seisoessaan kuun valjusti valaistessa porraskäytävää, kuului äkkiä alhaalta paljaiden jalkojen tassutusta, ja seuraavassa hetkessä ilmestyi Gerald itse kiviportaiden käänteeseen näyttäen hämärässä valaistuksessa pieneltä valkoiselta rotalta.

Marcialta pääsi ilohuuto ja Sybert liikahti ikäänkuin raskas paino olisi vierinyt hänen harteiltaan. Mutta katsahtaessaan tarkemmin lapsen kasvoja, he huomasivat, että jotain oli tapahtunut. Pojan pieni, valkea yöpaita oli kostea kasteesta, hänen kasvonsa nytkähtelivät hermostuneesti, ja silmissä oli kauhistunut ilme. Päästyään portaiden päähän, hän vaipui Marcian syliin puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin.

"Gerald, Gerald, mikä sinun on? Koetahan olla hiljaa. Vaiti, vaiti, kultaseni; äiti saattaa pelästyä. Marcia ei anna kenenkään tehdä sinulle pahaa. Kerro minulle mikä sinua vaivaa."

Gerald puristautui lähemmäksi Marciaa, itkien ja vavisten, ja sopertaen käsittämättömiä italialaisia sanoja. Sybert kumartui hänen puoleensa, nosti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin hänen omaan huoneeseensa. "Ei kukaan tee sinulle pahaa. Lakkaa itkemästä ja kerro meille, mitä on tapahtunut", hän virkkoi rauhoittavasti.

Gerald veti henkeään ja ryhtyi kertomaan, sopertaen sekaisin englantia ja italiankieltä. Oli ollut niin kuuma ja satakielet olivat pitäneet sellaista melua, että hän ei saattanut nukkua; hän oli senvuoksi noussut hyvin hiljaa vuoteestaan, jotta ei häiritsisi äitiä ja mennyt takatietä ulos vain poimiakseen muutamia kirsikoita. (Aivan huvilan vieressä takapihalla kasvoi ryhmä hoitamattomia hedelmäpuita, niiden joukossa kirsikka-, manteli- ja granaattiomenapuita.) Hänen istuessaan puun juurella kirsikoita syömässä, muutamia miehiä lähestyi paikkaa pysähtyen pensaikkoon aivan hänen viereensä; hän kuuli mitä he puhuivat ja tunsi, että yksi heistä oli Pietro. Tässä poika alkoi jälleen itkeä ja hänen täytyi saada tyyntyä, ennenkuin hän saattoi jatkaa kertomusta.

"No, ja mitä he sanoivat? Kerro meille, mitä he sanoivat, Gerald", keskeytti hänet Sybert matalalla, päättäväisellä äänellä.

"He sanoivat, että isä on paha mies, ja että he aikovat tappaa hänet, koska hänellä on taskussaan heidän rahojansa — ja, minä en tahdo, että isä tapetaan!" hän nyyhkytti.

Marcia ja Sybert katsoivat ääneti toisiinsa ja Sybert veti henkeään puoleksi viheltäen.

"Mitä muuta he sanoivat, Gerald? Ei sinun tarvitse pelätä. Me emme anna heidän tehdä pahaa isälle, mutta sinun täytyy nyt muistaa kaikki mitä he sanoivat, niin että saamme heidät kiinni."

"Pietro sanoi, että hän tappaa sinutkin, koska sinä olet täällä ja olet yhtä paha kuin isäkin", kertoi Gerald nyyhkyttäen.

"Jatka", Sybert kehoitti. "Mitä muuta he sanoivat?"

"He eivät sanoneet mitään muuta, vaan menivät sitten puutarhaan. Ja minä pelkäsin kauheasti, mutta istuin ihan hiljaa piilossa puiden alla; sitten minä hiivin sisään ja löysin teidät — ja minä en tahdo että sinut tapetaan, enkä myöskään että isä tapetaan."

"Älä yhtään pelkää. Eivät he saa tehdä meille pahaa. Koetapas nyt muistaa, miten monta miestä siellä oli."

"Pietro ja muutamia muita ja ne menivät kaikki puutarhaan."

He kyselivät häneltä vielä yhtä ja toista, mutta eivät saaneet selville mitään enempää; hän oli nähtävästi jo kertonut kaiken minkä tiesi. Marcia kutsui Grantonin istumaan pojan viereen ja selitti varovaisesti hänelle tilanteen. Granton suhtautui siihen aivan rauhallisesti; hän ei ollut milloinkaan odottanut parempaa italialaisista.

Tultuaan takaisin käytävään, katsahti Marcia kysyvästi Sybertiin; hän oli nyt aivan tyyni. Olihan Gerald ainakin turvassa, ja he tiesivät mitä oli odotettavissa. Marcia tunsi, että Howard setä ja Sybert kyllä osaisivat hoitaa asian.

"Mitä me nyt teemme?" hän kysyi.

Sybert seisoi käsivarret ristissä miettien asiaa.

"Siinä on ilmeisesti sekaisin ryöstönhalua, kostonhimoa ja väärään suuntautunutta isänmaallisuutta. Kunhan vain tietäisimme, miten monta heitä oli; Pietron, Gervasion isäpuolen ja teidän krusifiksimiehenne voimme varmasti laskea mukaan, mutta muista meillä ei ole mitään tietoa. Olkoon miten on, missään tapauksessa he eivät ryhdy toimimaan, ennenkuin uskovat meidän nukkuvan." Hän katsoi kelloaan. "Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Meillä on runsaasti kaksi tuntia ja sillä ajalla voimme valmistaa heille yllätyksen. Emme vielä kerro mitään toisille tuolla alakerrassa, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi heidän puheensa ja naurunsa ovat tällä hetkellä meidän parhaana suojanamme. Ette kai tiedä, missä setänne säilyttää revolveriaan?"

"Tiedän kyllä; se on hänen kirjoituspöytänsä ylimmässä laatikossa." Hän meni Mr. Copleyn huoneeseen ja veti laatikon auki. "Mitä, se on poissa!"

"Minä huomaan, että juoni mutkittuu!" virkkoi Sybert, ja päästi lyhyen, matalan naurun, aivan kuten Copley pengermällä.

"Rihlapyssykin on poissa", lisäsi Marcia kun hänen katseensa sattui nurkkaukseen, jossa pyssy tavallisesti oli.

"On ilmeistä, että ystävämme Pietro on varustanut itsensä; mutta jos hän luulee, että meidät ammutaan omilla aseillamme, niin hän erehtyy. Meidän täytyy saada sana sotilaille Palestrinaan — sanoitteko, että kaikki palvelijat ovat poissa?"

"Kaikki paitsi Granton. Koko talo on tyhjä."

"Se on Camorran työtä!" Sybert huudahti hiljaa.

"Camorran?" Marcia kalpeni kuullessaan tuon nimen.

"Niin — asiahan on aivan selvä. Meidän olisi jo edeltäpäin pitänyt arvata se. Pietro on salaliiton jäsen, ja on toiminut täällä vakoojana. Tässä näyttää olevan kysymyksessä sangen ovelasti harkittu salajuoni. He ovat odottaneet, kunnes tietävät talossa olevan rahaa ja nyt on setänne juuri myynyt suuren vehnälähetyksen. He ovat arvatenkin antaneet palvelijoiden mennä menojaan tavallisella uhkauksellaan: 'Vaietkaa, niin saatte elää; jos puhutte, teidät hukka perii'. Palvelijat pelkäävät Camorraa enemmän kuin poliisia. — Miten on tallirenkien laita?"

"Voi, en saata uskoa, että he olisivat liittyneet vehkeilemään meitä vastaan", huudahti Marcia. "Angeloon ja Giovanniin luottaisin missä hyvänsä."

"Siinä tapauksessa heidät on pakotettu vaikenemaan; heidät on varmaan teljetty jonnekin, mistä he eivät voi päästä apuun ennenkuin on liian myöhäistä. Luulenpa, että nuo roistot ovat päättäneet työnsä tehtyään ratsastaa tiehensä huvilan hevosilla. Aamuun mennessä he ehtisivät hyvin Abruzzin vuorille, joka on camorristien tyyssija. Meidän on saatava apua Palestrinasta. Jos vain voisimme saada käsiimme nuo vahtisotilaat tien risteyksessä, niin he voisivat sitten viedä sanan eteenpäin. Sinne on vain kaksi mailia, mutta —" Sybert veti otsansa ryppyyn. "Otaksun, että talo on joka puolelta vartioitu, ja saattaisi käydä vaikeaksi päästä livahtamaan heidän huomaamattaan. Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."

"Kenet lähetämme?"

Sybert oli hetken aikaa vaiti. "En tahtoisi jättää teitä", hän virkkoi hitaasti, "mutta pelkään, että minun on mentävä."

"Oh!" sai Marcia sanotuksi. Hän katseli tuskaisin ilmein maahan, ja Sybert seisoi tarkastaen häntä ja unohtaen kokonaan ajan kulun.

Äkkiä Marcia kohotti päänsä helpotuksesta huoahtaen. "Gervasio!" hän huusi. "Me voimme lähettää Gervasion."

"Voimmeko luottaa häneen?" virkkoi Sybert epäröiden.

"Täydellisesti. Sitäpaitsi hän voi paljon paremmin kuin te päästä huomaamatta ulos. Olen varma, että hän suoriutuu tuosta tehtävästä; hän on harvinaisen älykäs."

"Olin aivan unohtanut hänet. Uskon kyllä, että on viisainta menetellä niin. Menkää te herättämään hänet, minä kirjoitan sillä aikaa muutaman sanan sotilaille." Näin sanoen Sybert istuutui kirjoituspöydän ääreen, ja Marcia kiiruhti Gervasion huoneeseen.

Poika nukkui makeasti, ja kuu valaisi hänen sieviä kasvojaan pehmeällä pieluksella. Marcia kumartui epäröiden hänen ylitseen; oli vaikea herättää hänet syvästä unesta sellaiselle asialle. Mutta seuraavassa hetkessä hän tajusi, että tämä oli ainoa mahdollisuus, ja hän laski hellästi kätensä pojan otsalle.

"Gervasio", hän kuiskasi. "Herää, Gervasio. Sh — silenzio. Pukeudu niin pian kuin vaan voit. Ei, et sinä ole tehnyt mitään pahaa; älä yhtään pelkää. Signor Siberti kertoo sinulle kohta salaisuuden — un segreto ", hän jutteli vakuuttavasti. "Pukeudu näihin vaatteisiin", hän lisäsi, etsien vaatesäiliöstä tumman puvun. "Et tarvitse kenkiä etkä sukkia. Pukeudu pian, pian ja sitten varpaisillaan — pianissimo — Signor Sybertin huoneeseen."

Gervasio oli tuossa tuokiossa valmis ja seurasi Marciaa aivan hänen kintereillään. Kun vain Bianca ei sekaantunut asiaan, oli hänen pukeutumisensa aina sangen yksinkertainen temppu.

Sybert veti hänet kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven. "Mitä sanomme hänelle?" hän virkkoi luoden kysyvän katseen Marciaan.

"Kertokaa hänelle totuus. Hän kyllä ymmärtää asian, ja me voimme luottaa häneen." Marcia laskeutui polvilleen pojan viereen, laski kätensä hänen harteilleen ja virkkoi kankealla italiankielellään: "Gervasio, muutamat ilkeät miehet aikovat tänä yönä tulla tänne tappamaan meidät ja varastamaan kaikki meidän tavaramme. Pietro on yksi heistä, (Pietro oli juuri samana iltana löylyttänyt Gervasiota, kun poika oli näpistellyt sokeria teepöydästä.) ja sinun isäpuolesi on myös heidän joukossaan. Hän tahtoo viedä sinut takaisin Castel Vivalantiin, etkä enää koskaan saa nähdä meitä."

Gervasio kuunteli tuijottaen suoraan Marcian kasvoihin huulet kauhusta värähdellen. Tässä Sybert puuttui puheeseen ja kertoi hänelle sotilaista, miten hänen tulisi etsiä vahdit tienristeyksessä, ja jättää heille kirjelappu, jonka hän kätki hänen puseronsa alle. "Ymmärrätkö?" hän kysyi lopuksi, "ja osaatko toimittaa asian?"

Gervasio nyökkäsi, silmät jännityksestä kiiluen. "Minä tuon sotilaita", hän kuiskasi, " sicure, signore, sicurissimo! Ja jos ne ottavat minut kiinni", hän lisäsi, "niin sanon, että karkaan pois talosta, kun herra on lyönyt minua."

"Tee niin", Sybert virkkoi naurahtaen. Sitten hän otti poikaa kädestä, ja kaikki kolme hiipivät alakertaan niin hiljaa kuin mahdollista.

He kulkivat varpaillaan läpi pitkän käytävän, joka johti keittiöön ja pysähtyivät kynnykselle. Suuri huone harmaine kiviseinineen oli tyhjä, hiljainen ja kaikuva, aivan kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin he olivat huvilaan tulleet. Ovet ja ikkunat olivat selkoselällään ja kuunsäteet tulvivat sisään.

Sybert pudisti hämmästyneenä päätään. "Minä vain en saata käsittää", hän virkkoi hiljaisella äänellä, "miksi he ovat jättäneet kaikki näin avoimeksi. Täytyyhän heidän tietää, että ennenkuin me menemme levolle, huomaamme heidän laiminlyöntinsä. Kuka tavallisesti lukitsee ovet?"

"Pietro."

"Tänä iltana lukitsemme me kaksi yhdessä." Hän mietti hetkisen. "Emme saa laskea poikaa ulos sellaisesta paikasta, joka näkyy lehtokäytävään. Paras olisi ikkuna huvilan itäseinällä, jossa pensaat kasvavat aivan kiinni muurissa."

Marcia näytti tien pieneen ruokasäiliöön, josta pääsi ulos, ja Sybert antoi Gervasiolle viimeiset ohjeet.

"Pysy tarkasti puiden varjossa yrittäessäsi maantielle ja kierrä alempi pengermä. Ryömi polvillasi vehnäpellon poikki, ja oikaise sitten suoraan tienhaaraan ja kiiruhda joka askeleella. Capissi? "

Gervasio nyökkäsi. Marcia kumartui suutelemaan häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jos tuot sotilaat, Gervasio, niin saat aina olla meillä, ja sinusta tulee meidän oma poikamme aivan kuten Gerald."

Poika nyökkäsi taas, vapisten kiihkosta päästä lähtemään. Sybert avasi varovaisesti ikkunan, ja tuo pieni otus pudottautui maahan ja ryömi ketterästi kuin kissa puiden varjoon. He viipyivät vielä hetken avonaisen ikkunan ääressä jännittäen korvansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut paitsi kesäyön rauhallista musiikkia — hyönteisten surinaa ja satakielen laulua. Gervasio oli päässyt turvassa lähtemään.

"Nyt lukitsemme talon", Sybert virkkoi merkitsevästi, "niin että kun ystävämme tulevat luoksemme, heidän täytyy käyttää pääovea."

Hän veti hiljaa ikkunan kiinni ja tutki arvostelevasti sisäluukkuja. Ne olivat tehdyt tukevasta puusta ja raudoitetut paksuilla salvoilla ja saranoilla. Huvila oli entisaikojen mallia, jolloin poliisin valta ei ollut yhtä tehokas kuin nykyään, ja kykeni kestämään vaikkapa piiritystä.

"Tarvitaan joltinenkin voima ennenkuin nämä aukeavat, eikä sitä voi suinkaan suorittaa ääneti", huomautti Sybert sulkiessaan luukut ja kiinnittäessään rautasalvat paikoilleen.

He kulkivat sitten yhdessä huoneesta huoneeseen sulkien samalla tavalla kaikki ikkunaluukut niin hiljaa kuin mahdollista. Sybert tuntui Marcian suureksi hämmästykseksi olevan sangen kepeällä mielellä. Pari kertaa hän naurahti pehmeästi ja kerran, kun Marcian käsi sattui koskettamaan hänen kättään, tyttö tunsi samanlaisen lämpimän väristyksen kulkevan läpi ruumiinsa, kuin silloin kuutamoyönä puutarhassa.

Viimeksi he tulivat korkeaholviseen ruokasaliin, jota Vivalantien hurskastapaisina aikoina oli käytetty kappelina. Kaikki kolme lasiovea huoneen perällä olivat auki, ja niiden kautta tulvi huoneeseen kuunvaloa, joka pehmensi kattomaalausten karkeatekoiset muodot, ikäänkuin ne olisivat olleet vanhojen mestarien kädestä lähteneitä. Sybert kääntyi selin oviin ja katseli arvostelevasti ympärilleen.

"Huomaatteko, että tämä huone ei ole hullumpi tässä valaistuksessa", hän virkahti Marcialle. "Tuokin vanha hirviö tuolla ylhäällä", hän osoitti Baccusta, joka lepäili viinilehvien keskellä, "näyttää näin kuutamossa vaikkapa Michelangelon työltä, kun se taas päivänvalossa ei ole edes Carlo Dolcin arvoinen."

Marcia katseli Sybertiä suurin silmin. Mitä hän saattoi ajatella, kun ryhtyi tällaisessa tilanteessa lausumaan taidearvosteluja? Marcia ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen osoittavan pienintäkään harrastusta tuohon asiaan. Hän oli jo niin kauan jännittänyt hermojansa ja koettanut peittää mielenjärkytystään, että hänen itsehillitsemiskykynsä oli pian lopussa. Ja nyt Sybert vielä rupesi näyttelemään noin ennenkuulumattomalla tavalla! Marcia katsoi hänen ohitseen paatsamien synkkiin varjoihin, ja hän värisi ajatellessaan mitä niiden pimentoon saattoi kätkeytyä. Samassa Sybert astui parvekkeelle.

"Mr. Sybert!" huudahti Marcia säikähtyneenä. "He saattavat pitää meitä silmällä. Tulkaa takaisin."

Sybert nauroi ja istuutui sivuttain rautakaiteelle. "Jos he tarkastelevat meitä, niin he epäilemättä ihmettelevät, miksi me niin huolellisesti suljemme talon. Me viivymme täällä hetken ja annamme heidän nähdä, ettemme aavista mitään pahaa; me suljemme luukut vain vedon vuoksi, emmekä suinkaan murtovarkaiden takia."

"He ampuvat teidät", läähätti Marcia luoden katseensa hänen valkeaan kesäpukuunsa, joka kuunvalossa oli mainio maalitaulu.

"Loruja, Miss Marcia! He eivät osuisi minuun vaikka koettaisivatkin." Hän arvioi katseellaan matkan lehtokäytävälle. "Ei ole sitä paitsi mitään pelkoa, että he yrittäisivät. He eivät panisi alttiiksi koko puuhaansa saadakseen vain minut; en ole kuningas Umberto. He eivät vihaa minua kylliksi." Hän nojautui eteenpäin naurahtaen taas. "Tulkaa tänne, Miss Marcia ja puhukaa minulle jotain. Näyttäkää minulle kuinka rohkea olette."

Marcia painautui seinää vasten. "En ole rohkea. Mr. Sybert, pyydän teitä, tulkaa pois. Meidän täytyy mennä kertomaan setä Howardille mitä olemme kuulleet."

Jos Sybert oli Marcialle tänä iltana arvoitus, ei hän käsittänyt itse itseään sen paremmin. Hän jännitti itseänsä vielä enemmän kuin Marcia. Hän oli vannonut, ettei enää tapaisi tyttöä, ja tänä iltana hän oli ollut niin heikko, ettei saattanut vastustaa kiusausta; hän oli luvannut, ettei puhuisi Marcialle ja päättänyt tarkasti peittää tunteensa, ja nyt hän huomasi joutuneensa mitä läheisimpiin suhteisiin tytön kanssa. Heillä oli yhteinen salaisuus; he olivat samassa vaarassa. Oli mahdollista, että hänet murhattaisiin tänä yönä. Camorristit olivat jo ennenkin yrittäneet sitä; tällä kertaa he saattoivat onnistua. Itse asiassa hän ei siitä välittänyt, pikemminkin hän oli siitä hyvillään. Kaikki hänen halunsa olivat kuolleet; hänellä ei ollut mitään, minkä eteen elää, ja se teki hänet uhkarohkeaksi. Hän luuli Marcian rakastavan toista, mutta siitä huolimatta hän hämärästi tunsi omaavansa vaikutusvaltaa tyttöön. Ainakin kerran, hän mietti itsekseen, ennenkuin Marcia palaisi omansa luo, täytyisi hänen tunnustaa hänen voimansa; tytön täytyisi taivuttaa tahtonsa hänen mukaansa. Hän tiesi, että Marcia pelkäsi, mutta hänen piti voittaa pelkonsa. Hänen täytyi tulla ulos kuutamoon ja seisoa hänen, Sybertin vieressä, käsi kädessä, suoraan paatsamalehdon synkkien varjojen edessä.

Hän kumartui eteenpäin ja katseli tyttöä, hänen seisoessaan siinä valkeassa iltapuvussaan, joka erottautui jyrkästi seinän tummaa väriä vasten, tukka ympäröi pehmeänä ja kiiltävänä hänen kasvojaan, ja hänen harmaat silmänsä olivat suurina pelosta ja hämmästyksestä.

Sybert ojensi kätensä häntä kohden. "Marcia", hän kuiskasi kiihkeästi. "Tulkaa tänne, Marcia. Tulkaa tänne ulos, ja seisokaa minun rinnallani, taikka muuten luulen, että olette pelkuri."

Marcia kääntyi sivuttain väristen pelosta ja painoi kasvonsa seinää vasten. Mitä, jos he ampuisivat Sybertin takaapäin hänen istuessaan tuossa?

Äkkiä Sybert malttoi mielensä ja hypähti anteeksipyytäen tytön luo. "Oh, suokaa anteeksi, Miss Marcia; ei ollut tarkoitukseni pelottaa teitä. En itse tiedä, mitä puhun."

Hän alkoi sulkea etäisempiä ovia ja ikkunaluukkuja. Tullessaan Marcian kohdalle, hän katsahti tyttöön. Hän seisoi silmät kiinni, eikä liikahtanutkaan. Sybert sulki viimeisen luukun, asetti salvan sen eteen, ja nyt he seisoivat molemmat ääneti pimeässä. Marcia taisteli, koettaen tukahuttaa pelkonsa. "Luulen, että olette pelkuri", nuo sanat soivat hänen korvissaan. Hän oli sinä päivänä kestänyt jo paljon, aina siitä hetkestä alkaen, kun tapasi miehen nukkumassa ruohikossa; ja nyt, kun hän avasi silmänsä ja joka puolella oli pimeä, valtasi hänet yht'äkkiä samanlainen kauhun tunne, kuin silloin vanhassa viinikellarissa. Tuo pelko ei kohdistunut mihinkään erikoiseen asiaan; näkyvän vaaran edessä hän kyllä saattaisi olla yhtä rohkea kuin kuka muu hyvänsä. Se oli pikemminkin rajua, järjetöntä mielenliikutusta, jota hänen kiihtynyt ja ylenmäärin rasittunut hermostonsa ei voinut vastustaa. Hän ojensi kätensä ja kosketti Sybertiä, saadakseen varmuuden, että hän ei ollut lähtenyt pois. Seuraavassa hetkessä hän ei enää voinut hillitä itseään. "Minua pelottaa", hän nyyhkytti ja tarrautui kiinni Sybertiin.

Marcia tunsi Sybertin kiertävän käsivartensa hänen ympärilleen. "Marcia! Pieni, rakas tyttöni. Sinun ei tarvitse mitään pelätä. Kun he huomaavat, että olemme varuillamme, eivät he uskalla meitä ahdistaa. Ei kukaan voi tehdä sinulle pahaa." Hän puhui aivan kuin Geraldille, Marciaa olisi naurattanut, jos hän vain olisi voinut tukahduttaa itkunsa. Sitten Sybert äkkiä puristi hänet lujasti rintaansa vasten. "Marcia", hän kuiskasi käheästi, "Marcia", ja hän kumartui tytön puoleen, kunnes kosketti hänen huuliaan. He seisoivat hetken liikkumatta; sitten Marcia äkkiä tunsi hänen jäykistyvän päästäessään hänet irti ja hellästi irroittaessaan hänen kätensä. He hapuilivat pimeässä halliin vaihtamatta sanaakaan, ja katsahtamatta toisiinsa. Molemmat olivat hämillään. Marcian silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hänen poskensa olivat tulipunaiset. Ja Sybert oli tavallistaankin kalpeampi.

Hän astui salin ovelle. "Hoi, Copley", hän virkkoi matalalla äänellä. "Joko pian olet valmis? Tahtoisin kertoa sinulle jotain."

Copley liikahti hiukan, mutta ei katsahtanutkaan häneen. "Sh — tässä on jännittävä kohta. Olemme tasoissa ja vain yksi peli on jälellä. Tulen tuossa paikassa."

Marcia istahti tuolille. He olivat nyt toisella puolen taloa, ja siinä samassa oli hänen pelkonsa haihtunut. Kaikki oli kuin pois pyyhitty hänen mielestään paitsi se, mikä juuri oli tapahtunut. Hänen tunteensa ja ajatuksensa riehuivat sekaisina; vain yksi asia oli hänelle selvä. Hän oli painautunut Sybertin syliin ja Sybert oli suudellut häntä; ja sitten — Sybert oli irroittanut hänen kätensä. Tuota ajatellessaan hän sulki silmänsä ja liikahti tuskallisesti.

Eteissalin toisessa päässä Sybert asteli edes takaisin sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen ja viskaten ne taas pois järjestäin. Hänkin soimasi itseään katkerasti. Hän oli peloittanut Marcian, vaikka tyttö ilmankin oli hermojännityksestä aivan suunniltaan; hän oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta silloin, kun Marcia ei itse tiennyt, mitä teki; hän tiesi, että tyttö oli kihloissa Paul Dessartin kanssa, eikä hän kuitenkaan käyttäytynyt kuten gentlemanin sopii. Katsahtaen nopeasti salin puoleen, hän heitti pois savukkeensa, astui eteissalin poikki ja istuutui tuolille Marcian viereen. Tyttö vetäytyi äkisti taapäin, ja Sybert kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa ja tuijotti lattian kuvioihin.

"Marcia", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, "minä rakastan teitä. Tiedän, että ette välitä minusta; tehän olette toisen oma. En aikonut tavata teitä enää; ja ennen kaikkea, en aikonut tunnustaa teille rakkauttani. Minulla ei olisi ollut oikeutta käyttää hyväkseni hetkeä, jolloin te ette voinut hillitä itseänne, mutta — en saattanut muuta; en ole niin vahva kuin luulin olevani. Pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi ja unohtakaa mikä äsken tapahtui."

Marcia veti syvään henkeään ja sulki silmänsä. Hänen kurkkunsa tuntui äkkiä kuumalta ja kuivalta. Ilon väristys kulki hänen lävitseen, ja hänestä tuntui, että nyt hän kestäisi mitä hyvänsä. Hänen tarvitsisi sanoa vain 'en ole toisen oma', ja kaikki muuttuisi hyväksi. Hän kohotti päänsä ja katsoi suoraan Sybertin syvämietteisiin silmiin. Ja tällä kertaa Sybertin vuorostaan täytyi painaa katseensa maahan.

"Mr. Sybert —" Marcia kuiskasi.

Samassa lankesi varjo heidän välilleen, ja he hypähtivät molemmat seisomaan hämmästyksestä huudahtaen. Heidän edessään seisoi mies, niin äkkiä, kuin olisi hän noussut maan alta tai pudonnut taivaasta. Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka ja hänen kasvoillaan oli kova ilme; hänen yllään oli avara, valkea paita ja vyötäisillä punainen vyö, ja vaikka paita oli kaulasta kiinni, luuli Marcia kuitenkin selvästi eroittavansa hänen ruskeaan ihoonsa tatuoidun krusifiksin.

"Tuo on tatuoitu mies", hän läähätti, mutta tuntiessaan Sybertin hillitsevän otteen käsivarressaan, hän rauhoittui.

Mies otti kohteliaasti kumartaen lakin päästään ja hymyili tunkeilevasti.

" Buona sera, signorina", hän soperteli. " Buona sera, te köyhäin ystävä. Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä, mutta asiani on sangen tärkeä, molto urgente."

"Mitä tahdotte?" Sybert kysyi terävästi.

"Minulla on asiaa Signor Copleylle."

"Mitä nyt? Hakeeko joku minua?" kysyi Copley, joka juuri oli tullut ovelle. "Vai niin, tekö ystäväiseni", hän lisäsi italiankielellä, "millä voin teitä auttaa?"

"Setä Howard, älä puhu hänelle! Hän on juuri tuo tatuoitu mies", huusi Marcia. "Tässä on salajuoni. Hän tahtoo tappaa sinut."

Kevyt hymy levisi Mr. Copleyn kasvoille hänen katsoessaan vierastaan.

"Tahdon puhua yksin signorelle, kahden kesken hänen kanssaan, sangen tähdellisistä asioista", intti mies, katsellen uhkaavasti toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt vierasta kieltä, jota he käyttivät, ja tunsi, että heillä oli siitä hyötyä.

"Älä päästä häntä kahden kesken puheillesi", varoitti Sybert. "Hän on vaarallinen."

"Kas niin, mitä haluatte?" Copley kysyi päättäväisesti. "Sanokaa tässä, mitä teillä on puhuttavaa."

Mies katsahti Marciaan ja Sybertiin, kohautti sitten aito italialaiseen tapaan olkapäitään ja kääntyi Copleyn puoleen.

"Tahdon takaisin köyhien ihmisten rahan", hän virkkoi.

"Köyhien rahan? Minulla ei ole mitään köyhien rahaa."

" Si, si, signore. Ne rahat, jotka varastitte köyhien suista, — vehnärahat."

Marcia säpsähti kuullessaan sanan 'vehnä'. Hänestä tuntui, että se seuraisi häntä aina kuolemaan asti.

"Ah! Vai vehnärahat? No niin, hyvä ystävä, mutta ne sattuvatkin olemaan minun omaisuuttani. En ole varastanut niitä köyhiltä. Ostin itse vehnää jakaakseni sen köyhille ja möin sen puolta halvemmalla, kuin mitä itse olin siitä maksanut; ja saamillani rahoilla aion ostaa lisää viljaa. Mutta kyllä säilytän rahat väliajan omassa tallessani."

"Te ette enää tunne minua, signore, mutta minä kyllä muistan teidät. Me olemme tavanneet kerran Napolissa."

Copley kumarsi. "Samassa tilaisuudessa, jossa panetin teidät kahleisiin — ja jos vielä vaivaatte minua, saan saman ilon toisen kerran."

"Olen tullut perimään rahoja."

"Voi teitä tyhmää! Luuletteko, että kuljen ympäri kantaen tuhatta liiraa taskussani? Rahat ovat Roomassa, Banca l'Italiassa. Voitte käydä siellä, jos haluatte."

Mies pani sormet suuhunsa ja vihelsi kimakasti.

"Ahaa! Tuo onkin salajuoni, niinkö!" huudahti Copley.

" Si, signore. Me olemme liitossa, ja aiomme panna tahtomme täytäntöön."

Hän käännähti muristen, ja ennenkuin Sybert ehti ehkäistä, oli hän vetänyt tikarin vyöltään. Copley nosti kätensä suojellakseen itseään, ja sai iskun olkapäähänsä. Mies ei ennättänyt pistää uudelleen, ennenkuin Sybert oli hänen kimpussaan heittäen hänet maahan kaiteen yli. Samassa hetkessä hyökkäsi paatsamalehdosta noin kuusi miestä juosten pengermän poikki; yksi heistä — Pietro — tähtäsi juostessaan varastetulla rihlapyssyllä.

"Peräytykää sisään huvilaan!" Sybert komensi, "ja sulkekaa salin ikkunaluukut."

Hän juoksi itsekin talon kynnykselle ja ojensi revolverinsa.

"Te hullut!" hän huusi italialaisille edessään. "Me olemme kaikki aseistettuja. Me ammumme teidät kuin koirat."

Vastaukseksi Pietro laukaisi rihlapyssyn, ja joku yläkerran ikkuna särkyi helisten.

Sybert sulki oven ja veti rautasalvan sen eteen. Hiukan naurahtaen hän silmäili kiihtynyttä ryhmää käytävässä. "Jos tuo on osoitus Pietron tarkka-ampujataidosta, ei meillä ole paljon pelättävää hänen puoleltaan."

Hänen katseensa kulki nopeasti toisesta toiseen. Salissa Marcia läjähytti kiinni ikkunaluukkuja. Mrs. Melville ja Mrs. Copley seisoivat molemmat kalpeina ovella, kykenemättä pelon vuoksi liikahtamaankaan. Copley oli keskellä käytävää, hänen oikea kätensä riippui hervottomana, ja siitä tippui verta lattialle; hän pyysi kovalla äänellä pistooliansa. Melville oli noussut tuolille ja kiskoi kiireissään seinältä vanhoja, neljännentoista vuosisadan aikuisia aseita.

"Pietro on vienyt sinun pistoolisi", virkkoi Sybert. "Mutta minulla on viisi luotia omassani, ja kuudennen miehen varalle meillä on nuo lyijysauvat. Minun olisi pitänyt ampua tuo tatuoitu mies äsken, kun siihen olisi ollut niin hyvä tilaisuus — hän näyttää olevan joukon johtaja — mutta saan sen kyllä vastakin tehtyä."

Samassa sateli iskuja ovelle, ja se sai Sybertin uudelleen nauramaan. "Tuo ovi on yhtä vahva kuin talon seinät. Ne saavat hakata sitä vaikka koko yön pääsemättä sisään."

Hyökkääjät tulivat ilmeisesti samaan tulokseen, sillä iskut vaikenivat pian, ja miehet tuntuivat neuvottelevan. Hetken perästä kuului salista lasin helinää, Sybert juoksi sinne, käskien Melvillen vartioida käytävän ikkunoita. Luukut kestivät ensimmäisen sysäyksen, miehet ulkona hengähtivät hetkisen ja työnsivät sitten uusin voimin. He käyttivät nähtävästi apunaan pyssynperää muurinsärkijänä, eikä siinä vahvinkaan sarana voinut kauan pitää puoliaan. Särähtäen murtui luukun toinen puoli, ja lennähti sisään riippuen kiinni vain toisesta saranastaan.

"Sammuttakaa valot", huusi Sybert Marcialle, joka seisoi hänen takanaan, ja samassa hän ampui laukauksen aukosta. Kiroten ja muristen vetäytyivät hyökkääjät hiukan taaksepäin, mutta seuraavassa hetkessä he kohottivat huudon, " Avanti! Avanti!" ja hyökkäsivät sisään, camorristi etunenässä, varastettu pistooli kädessään. Sybert tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Mies vaipui hitaasti polvilleen ja kaatui suulleen maahan. Toverit laahasivat hänet pois.

Marcia seisoi pimeässä, aivan lähellä. Hän sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Ensimmäisen kerran eläissään hän näki ihmisen kuolevan, ja tuo näky pöyristytti häntä. Miehet vetäytyivät edemmäksi ikkunan luota, ja sisällä olijat kuulivat heidän neuvottelevan keskenään matalalla, äkäisellä kurkkuäänellä. Samassa helähti hallissa ikkuna, joka oli pengermälle päin, ja taas käytettiin rihlapyssyn perää muurinsärkijänä.

"Ah!" virkkoi Sybert hillitysti ja työnsi revolverin Marcian käteen. "Viekää nopeasti tämä Melvillelle ja tuokaa minulle joku noista terävistä piikeistä. Meidän täytyy uskotella heille, että täällä on täydellinen asevarasto."

Sanaakaan sanomatta Marcia totteli, ja seuraavassa hetkessä kajahteli halli huudoista ja laukauksista. Hän ehti tuskin ojentaa Sybertille kömpelön aseen, kun eräs miehistä ilmestyi salin ikkuna-aukkoon. He olivat ilmeisesti päättäneet jakaa voimansa ja ahdistaa molemmilta haaroilta yht'aikaa. Siinä silmänräpäyksessä sekä Sybert että Marcia tunsivat miehen. Siinä oli Tarquinio, Domenicon, Castel Vivalantin leipurin poika.

"Tarquinio! Hullu! Käänny takaisin!" Sybert huusi.

"Ah-h — Signor Siberti!" huusi nuori mies tullen häntä kohti tikari kädessä. "Te olette pettänyt meidät!"

Sybert puristi huulensa tiukasti yhteen, ojensi aseensa ja antoi sen kahvalla ankaran iskun suoraan miehen päähän. Tarquinio tupertui suulleen pimeään huoneeseen, ja kuun säteet valaisivat hänen verisiä kasvojaan.

Sybert kumartui hänen ylitseen vapisevin huulin. "Sinä mieletön ihmisparka!" hän mumisi. "Minun täytyi se tehdä."

Samassa Marcia päästi iloisen huudahduksen, joka kajahti läpi huoneiden.

"Kuunnelkaa!"

Syntyi kymmenen sekunnin hiljaisuus, jolloin sekä piiritetyt, että piirittäjät henkeään pidättäen jännittivät kuuloaan. Ei voinut erehtyä äänestä — kuului huutoa maantien puolelta ja nelistävien hevosten kavioiden kapsetta.

"Sotilaita!" Marcia huusi, ja ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet tuon sanan, kuului kuin kaikuna ulkoa:

" I soldati! I soldati!"

Seuraavassa hetkessä tuli kaksitoistamiehinen karabinierijoukkue näkyviin; heidän kiiltävät varustuksensa loistivat kuutamossa. Miehet pengermällä heittivät aseensa syöksyen pakosalle, samalla kuin sotilaat hyökkäsivät hevosiltaan ja kiiruhtivat terävine pistimineen heidän jälkeensä puutarhaan.

Sybert kumartui nopeasti Tarquinion puoleen ja laahasi hänet varjoon.

"Elääkö hän?" kuiskasi Marcia.

"Hän on tainnoksissa. Poika parka, hänellä ei ollut käsitystä mistään paremmasta; nuo toiset pitivät häntä narrinaan. On sääli, jos hän nyt joutuu elinijäkseen kaleeriorjaksi."

He heittivät vaatteen miehen yli ja palasivat eteissaliin, jossa ilma oli täynnä ruudin ja savuavien kynttilöiden käryä. Sybert avasi oven selkoselälleen antaen kuunsäteiden tulvia sisään. Ne valaisivat omituisen ryhmän. Heikkona saamastaan haavasta, oli Copley vaipunut nojatuoliin, ja molemmat vanhemmat naiset kumartuivat veren tahraamissa iltapuvuissaan hänen ylitseen. Melvillellä oli kädessään vielä savuava revolveri, ja hänen taskustaan pisti esiin jalokivin koristettu tikari. "Herran tähden, eikö kellään ole viiniä?" huusi hän katsellen avuttomana ympärilleen. Gerald seisoi valkeassa yöpaidassaan paljain jaloin portailla, kirkuen peloissaan; ja Granton katseli tuiman näköisenä ryhmää alakerrassa, kasvoillaan koston jumalattaren synkkä ilme. Silloin työntyi joukottain sotilaita sisään ja samassa hetkessä huoneet kajahtelivat huudoista ja kiihtyneistä kysymyksistä. Kesken yleistä hämminkiä Mrs. Copley äkkiä ponnahti pystyyn ja julisti kovalla äänellä uhkavaatimuksensa.

"Ensimmäisellä laivalla, joka lähtee, purjehdimme takaisin Amerikkaan elämään!"

Marcia naurahti hermostuneesti ja Melville yhtyi siihen.

"Minun mielestäni sinun on viisainta tehdä heille seuraa, poikaseni", hän virkkoi laskien raskaasti kätensä Sybertin olalle. "Luulen, että olet keittänyt kelpo sopan itsellesi täällä Italiassa."

Sybert työnsi vanhemman miehen käden pois, naurahtaen hiukan katkerasti.

"Olen jo jonkun aikaa aavistanut sitä." Näin sanoen hän käännähti kantapäillään ja meni ulkohalliin, jossa alkoi puhella sotilaiden kanssa.

"Mies parka!" Melville katsahti Marciaan ja pudisti päätään. "Se on karvas pala!" hän mutisi. "Olenpa utelias näkemään, miten hän saa sen niellyksi."

Marcia katsoi Sybertin jälkeen rakkautta säteilevin silmin. Hän aavisti, että hänellä oli vaikea hetki, vaikka hän ei ymmärtänyt siihen syytä; mutta hän oli nähnyt, miten Sybertin kasvot värähtivät hänen kuullessaan Tarquinion huudon, "te olette pettänyt meidät." Marcia oli juuri aikeissa mennä hänen jälkeensä, mutta samassa hän vetäytyi takaisin. Avonaisesta ovesta hän oli nähnyt vilaukselta Sybertin ja sotilaiden kumartuneina camorristin ruumiin puoleen. He olivat avanneet hänen paitansa kaulasta, ja Marcia näki punaisen, veren tahraaman krusifiksin. Hän nojautui seinää vasten, tuntien päätänsä huimaavan. Hänestä tuntui, että tämä hirveä päivä jäisi ainaiseksi kalvamaan hänen mieltään.

XXV Luku.

Mr. Copleyn haavoittunut käsivarsi sidottiin niin hyvin kuin taidettiin, ja eräs sotilas lähetettiin Palestrinaan lääkäriä noutamaan. Gerald pantiin takaisin vuoteeseen jo kolmannen kerran sinä iltana. Kun Marcia palasi häntä rauhoittamasta, oli melu ja hälinä alakerrassa tauonnut hiljaiseksi puheensorinaksi. Melville tuli häntä vastaan ulko-oven luona ilmeisesti peläten hänen lähtevän ulos. Sitä ei Marcia ollut aikonut; hän oli jo ilmankin nähnyt kyllikseen.

"Olemme saaneet kiinni kaksi miehistä", hän virkkoi; "mutta pelkään, että muut ovat päässeet livahtamaan tiehensä, niiden joukossa teidän hovimestarinne, joka olisi ollut oiva saalis."

"Missä on Mr. Sybert?" Marcia kysyi Hänen mieleensä johtui äkkiä Tarquinio, jonka hän oli kokonaan unohtanut sen hälinän aikana, joka syntyi setä Howardin haavan vuoksi.

"Hän lukitsee taloa."

"Menen katsomaan voisinko auttaa häntä", näin sanoen Marcia kääntyi saliin.

Melville katseli hetken hymyillen tytön jälkeen. Hänellä oli omat mietteensä, joita ei edes hänen vaimonsa hyväksynyt.

Marcia astui tyhjän salin poikki pieneen perähuoneeseen, ja seisoi hetken epäröiden ruokasalin oven takana. Hänellä oli epäselvä tunne, että Sybert oli siellä; hän käänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.

Sybert hypähti nopeasti seisomaan, huudahtaen heikosti. "Oh, tehän siinä olettekin!" hän virkkoi. "Luulin lukinneeni oven. Olkaa ystävällinen ja vetäkää salpa eteen. Toin hänet tänne ja koetan saada hänet tajuihinsa. Jos sotilaat löytävät hänet, joutuu hän kaleeriorjaksi, ja sitä en soisi. Hänellä on vaimo ja lapsi elätettävänään."

Marcia katsoi maahan, jossa Tarquinio makasi. Sybert oli jälleen avannut lasiovet, ja kuunvalo tulvi huoneeseen. Nuoren italialaisen pää oli kääritty karkeaan pyyhkeeseen; se ympäröi hänen kalpeita kasvojaan, joissa kuvastui hänen rotunsa koko synkkä, traagillinen kauneus.

"Mies parka!" Marcia huudahti kumartuen hänen puoleensa. "Oletteko varma, että hän elää?" hän kysyi vetäytyen kauemmaksi.

"Kautta taivaan, olen! Tarvitaan enemmän kuin tuollainen napaus, ennenkuin näistä talonpojista henki lähtee. Hän äänteli, kun kannoin hänet tänne. Kas niin, nyt annan hänelle hiukan viiniä."

Hän kohotti miehen päätä ja painoi pullon hänen huulilleen. Tarquinio äänteli taas ja avasi samassa silmänsä. Sybert auttoi hänet istumaan seinän nojaan. Jonkun aikaa hänen katseensa harhaili ympäri huonetta epäselvänä ja tylsänä. Mutta kun hänen silmänsä osuivat Sybertiin, tuli niihin äkkiä hurja, raivoisa kiilto. "Petturi!" läähätti hän ja ponnisteli pystyyn.

Marcia näki taas tuskan ilmeen valahtavan Sybertin kasvoille; hän nieleskeli hetken aikaa, ennenkuin kykeni puhumaan, ja kun hän korotti äänensä, kuului se kovalta ja kylmältä.

"Voitko kävellä? Jos voit, niin kiipeä tuon kaiteen yli ja pakene niin nopeasti kuin voit. Täällä on sotilaita, ja jos ne löytävät sinut, joudut kaleeriorjaksi, — eipä siltä, että se olisi suuri vahinko", hän lisäsi ivallisesti naurahtaen. "Italia ei tarvitse sinun laisiasi miehiä."

Nuorukaisen hurja ilme lauhtui hiukan, ja hän loi Sybertiin rukoilevan, lapsekkaan katseen, joka on ominainen italialaisille talonpojille. Hetken silmäilivät molemmat miehet ääneti toisiaan, sitten Tarquinio kääntyi avonaiselle ovelle kohauttaen olkapäitään — se oli nuoren Italian elämänfilosofiaa.

He jäivät ääneti katselemaan hänen jälkeensä, miten hän kumartui maata vasten ja kulki epävarmasti avonaisen pihamaan poikki puiden varjoon. Sybert liikahti ensiksi. Hän kääntyi poispäin huoahtaen väsyneesti, puoleksi voihkaisten ja vaipui istumaan nojatuoliin nojaten pää käsien varassa polviinsa. Koko se raju vilkkaus, joka ylläpiti häntä koko illan, oli nyt jättänyt hänet, ja sen sijalla oli enää vain sanomattoman raskas epätoivo. Kuluneina viikkoina hän oli koettanut salata itseltään totuutta. Tänä yönä hän kohtasi sen silmästä silmään. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen; hän ei saattanut enää tehdä mitään hyvää Italiassa; hänen työnsä oli päättynyt. Miksi he eivät tappaneet häntä? Se olisi ollut sopiva loppu kaikesta.

Marcia seisoi vieressä katsellen hänen painunutta vartaloaan. Hän aavisti hämärästi, mitä Sybertin mielessä liikkui. Hetken hän epäröi, mutta sitten hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan äkillisen tunnetulvan valtaamana hän kiersi kätensä hänen kaulaansa. "En rakasta ketään muuta kuin sinua", hän kuiskasi.

Sybert istui hetken liikkumatta, sitten hän kohotti hitaasti päänsä ja katsoi Marciaa suoraan silmiin. "Mitä tarkoitatte, Marcia?"

"Minä rakastan sinua."

"Ja — ja olet valmis tulemaan omakseni?"

Marcia nyökkäsi.

Sybert hypähti seisomaan. Syvä, onnesta värähtävä huokaus puristui hänen rinnastaan. "Olen kadottanut Italian, Marcia, mutta olen löytänyt sinut!"

Marcia katsoi häneen hymyillen kyyneltensä läpi, ja Sybertin silmissä paloi synkkä ilme.

"Olit vähällä saada minut toisenlaisena", hän virkkoi katkonaisesti. "Minä — olin juuri aikeissa ampua itseni."

Äkillinen väristys kulki Marcian läpi. Hän veti Sybertin pään luokseen ja suuteli häntä.

He seisoivat kauan pienellä parvekkeella, käsi kädessä, katsellen paatsamalehdon tummia varjoja; mutta varjot eivät heistä enää tuntuneet synkiltä, sillä heidän oman sydämensä valo loi hohdettaan niihinkin. Sybert kertoi itsestään, menneisyydestään, suoraan ja peittelemättä; hän puhui myös Italiasta, joka oli hänelle kuin isänmaa. Hän kertoi Marcialle mitä hän oli yrittänyt, ja missä hän oli epäonnistunut. Ja Marcian kuunnellessa monet piirteet, jotka hänestä olivat tuntuneet käsittämättömiltä ja arvoituksellisilta Sybertin luonteessa, pääsivät vasta nyt oikeaan valoon. Se synkkä verho, joka puoleksi oli peittänyt kaikki ne vaikuttimet, jotka määräsivät hänen toimintansa, oli nyt äkkiä kuin syrjään työnnetty. Marcia näki hänen hellän, voimakkaan luonteensa, ulkonaisesti välinpitämättömän ja pidättyvän kuoren alla. Hänen puhuessaan Italian historiasta, niistä uhrauksista, siitä rohkeudesta ja vaikuttimien vilpittömyydestä, joilla kansa kokoontui yhteen, sai hänen äänensä tahtomattaankin riemuitsevan sävyn. Alakuloisuus, joka oli vallannut hänet viimeisten viikkojen aikana, oli kadonnut; sillä kun hän ajatuksissaan punnitsi niitä positiivisia tekoja, jotka jo oli suoritettu, ne tuntuivat vievän voiton kaikista täyttymättömistä toiveista, jotka häämöittivät taustalla. Avarammalta näkökulmalta katsellessa tietoisuus kansan pienistä erehdyksistä, virheistä ja rikoksista hälveni mitättömiin. Hän puhui suuren maan ja suuren kansan historiasta. Isänmaanystäviä oli ennen ollut, eikä niitä vastakaan tulisi puuttumaan. Sama voima, joka kansakunnan oli muodostanut, kehittäisi ja ylläpitäisi sitä.

* * * * *

"Hoi, Sybert! Miss Marcia!" kaikui Melvillen ääni läpi talon.

"Olin kokonaan unohtanut, että maailmassa on muitakin kuin me kaksi", Marcia kuiskasi heidän palatessaan eteissaliin.

"Eräs nuorukainen kyselee teitä täällä, Miss Marcia." Melville oli laskenut kätensä pienen paljasjalkaisen ja pölyisen olennon olkapäälle.

"Gervasio!" Marcia huudahti tuntien sydämessään omantunnonvaivoja. Hän oli kokonaan unhoittanut pojan.

Gervasio riuhtaisi itsensä ylpeästi irti ja viittasi sotilaihin, jotka kävelivät edestakaisin pengermällä.

" Ecco! signorina. I soldati!"

Marcia kumartui herttaisesti naurahtaen hänen puoleensa. "Kultaseni!" hän virkkoi, vetäen pojan syliinsä ja suudellen häntä.

Sybertkin kääntyi häneen päin ja ravisti hänen kättään. "Sinä olet urhea poika, Gervasio", hän virkkoi; "olet tänä yönä luultavasti pelastanut henkemme."

"Saanko nyt aina olla teillä", hän kysyi, "aivan kuin Gerald?"

"Aina", lupasi Marcia, "ihan kuin Gerald."

Pojan silmät kävivät suuriksi. "Tuleeko minustakin sitten amerikkalainen?"

"Ei, Gervasio", virkkoi Sybert nopeasti. "Sinusta ei koskaan tule amerikkalaista. Olet syntynyt italialaiseksi ja se olet kuolemaasi asti. Sinun täytyy olla siitä ylpeä — se on sinun synnyinperintösi. Me olemme amerikkalaisia, ja me palaamme kotimaahan. Sinä saat seurata meitä, saat lukea ja oppia, mutta kun sinusta tulee mies, silloin palaat takaisin omaan maahasi. Se tarvitsee sinua — mutta juokse nyt vuoteeseen. Ja te myöskin, Miss Marcia", hän lisäsi. "Te olette väsynyt, eikä täällä ole enää mitään tehtävää. Melville ja minä hoidamme kyllä talon lukitsemisen."

"Lukitsemisen!" huudahti Melville. "Herran tähden, hyvä mies, miten moneen kertaan tämä talo oikein lukitaan?" Hän tarkasteli heitä hetkisen ääneti ja tokaisi sitten: "Mitä turhaa pitää salaisuuksia ystävien kesken? Olen tiennyt sen koko ajan." Hän ojensi heille kätensä. "On erittäin hauskaa; toivotan teille sydämestäni onnea."

"Luotat liikaa terävänäköisyyteesi", Sybert vastasi pitäen kätensä lujasti taskussa.

Marcia helähti nauramaan, punastui hiukan, mutta ojensi sitten molemmat kätensä. "Tämä on salaisuus", hän lausui. "En tiedä, mistä te sen arvasitte, mutta teidän täytyy gentlemanin ja diplomaatin kunniasanalla luvata, että ette kerro sitä yhdellekään sielulle."

"Saanhan kertoa vaimolleni", Melville pyysi. "Hänen on aina tapana sanoa, 'enkös sitä sanonut', ja nyt, kun minä kerran ensimmäisenä olen arvannut asian oikean laidan, en voi olla puhumatta siitä hänelle."

"En välitä, vaikka kertoisittekin Mrs. Melvillelle", Marcia vastasi. "Mutta luvatkaa minulle eräs asia: että ette ikinä virka sanaakaan — en muista hänen nimeään — tuolle kirjailijattarelle."

"Kirjailijattarelle? Ketä hän sillä tarkoittaa, Sybert?"

"Tarkoitan häntä, joka on Rooman vaarallisin kielikello", täydensi Marcia.

"Madame Laventi!" huudahti Melville nauraen. "Huomaatte sen liian myöhään, Miss Marcia. Hän on jo perillä asiasta. Madame Laventi ei kerro uutisiaan toisten puheiden perusteella; hän saa ne itse pikkulinnuilta. Hyvää yötä", hän lisäsi ja astui hienotunteisesti saliin, jättäen nuoret kahdenkesken. Mutta hänen varovaisuutensa oli tarpeeton; rakastavaiset erosivat toisistaan sangen viattomalla tavalla.

Sybert otti uuninreunustalta tukevan messinkisen kynttiläjalan ja ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitos", virkkoi Marcia.

Hän pysähtyi mennessään hetkeksi portaiden käänteeseen ja katseli hymyillen alas.

" Buona notte, Signor Siberti", hän sopersi.

Sybert hymyili hänelle portaiden juurelta.

" Buona notte, signorina. Kauniita unia!"

Kuullessaan ääniä Mrs. Copleyn huoneesta, Marcia pysähtyi kysyäkseen setänsä vointia. Hän tapasi siellä tätinsä ja Grantonin avonaisten matka-arkkujen ääressä; vaatesäiliöt oli tyhjennetty, ja niiden sisältö levitetty ympäri huonetta.

"Herranen aika, täti Katherine!" hän huudahti hämmästyksissään. "Mitä hullua teette? Kellohan on yksi."

"Me pakkaamme, rakkaani."

Marcia istahti sängylle purskahtaen nauruun. "Täti Katherine, jos en tietäisi asian oikeata laitaa, luulisin voivani vannoa, että olet synnynnäinen Copley."

Mrs. Copley nosti päänsä etsien jotakin vaatetta, jonka laskisi arkkuun. Hän heitti nuhtelevan katseen tyttöön. "En käsitä, Marcia, miten voit olla noin ajattelematon kaiken sen jälkeen, mitä tänä iltana olemme kokeneet, ja kun lisäksi setäsi makaa haavoitettuna viereisessä huoneessa! Vain yksi mahdollisuus sadasta oli, että emme nyt kaikki makaa hengettöminä. En voi päästä rauhaan, ennenkuin olemme kunnialla päässeet takaisin New Yorkin turvallisille kaduille. Olepa nyt ystävällinen ja anna minulle nuo tavarat tuolta tuolilta." Hän osoitti kasaa, joka sisälsi valikoiman kirjavia nauhoja, pitsejä ja hansikkaita.

Marcia ei taaskaan voinut pidättää nauruaan. "Täti Katherine, kyllä minä tiedän, että nyt ei sopisi nauraa, mutta en voi hillitä itseäni. Sinä olet niin puuhakas. Minun mieleeni ei olisi milloinkaan juolahtanut ruveta pakkaamaan tänä yönä."

"Ensi työksemme huomenna matkustamme Roomaan, ja kun meillä on vain Granton apunamme, emme saa hetkeäkään hukata. Saatoimme varsin hyvin alkaa nyt, kun odotamme lääkäriä — hänen pitäisi muuten oikeastaan jo olla täällä", hän lisäsi levottomana. "Miksi hän viipyy näin kauan? On kulunut jo tunti siitä kuin lähetimme häntä hakemaan."

"Palestrinaan on neljä mailia, täti Katherine. Etkä saa unohtaa, että on keskiyö; mies varmaan nukkui kaikessa rauhassa vuoteessaan. Kestää vielä vähintäin puoli tuntia, ennenkuin hän on täällä."

"Niin — olet oikeassa" — myönsi Mrs. Copley ja kumartui taas pakkaamaan — "mutta en voi mitään sille, että olen hermostunut! Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen epäilee kaikkia. Olen tosiaan sangen levoton setäsi käden vuoksi; hän ei itse piittaa siitä mitään, mutta siitä saattaa tulla vakavampi asia, kuin voimme uskoakaan. Tuollaisesta haavasta voi hyvin helposti saada jäykkäkouristuksen tai verenmyrkytyksen. En rauhoitu sen suhteen ennenkuin pääsemme Roomaan neuvottelemaan jonkun amerikkalaisen lääkärin kanssa."

"Saanko mennä hänen luokseen?" Marcia kysyi, "vai nukkuuko hän?"

"Ei, hän on kyllä hereillä; mutta sinä et saa kiihdyttää häntä."

Marcia naputti hiljaa Mr. Copleyn ovelle ja astui sisään. Setä makasi tyynyjen varassa käsivarsi siteessä. Marcia tuli lattian poikki hänen luokseen ja istuutui vuoteen reunalle. "Miten ikävää, setä Howard", hän virkkoi.

"Oh, ei tästä kannata pitää melua. Pääsin mielestäni sangen vähällä."

"En tarkoita yksin sinun käsivarttasi, vaan yleensä kaikkea."

"Hm", hymähti Copley sulkien silmänsä.

"Mutta sittenkin", Marcia jatkoi, "saattaa olla parasta, että kävi näin. Italialaiset eivät ymmärrä sinua. Luulen, että kaksi niin erilaista rotua ei milloinkaan voi oppia ymmärtämään toisiaan."

Copley avasi silmänsä hymyillen leikillisesti. "Tämä on melkein kuin jonkun koomillisen oopperan loppu. Minusta tuntuu, että ennenkuin esirippu laskee, on minun mentävä lyömään kättä rosvojen kanssa ja käytävä kumartamaan yleisölle."

"Sinulla on paljon tehtävää Amerikassa, ja siellä osataan panna arvoa työllesi."

"Luulenpa, että ostan huvipurren ja rupean harrastamaan purjehtimista, kuten tätisi ehdottaa. Voisin perehtyä siihen — jos minulla vain olisi kapteeni."

Marcia istui vaiti hetken aikaa katsellen setänsä hienopiirteisiä, tuntehikkaita kasvoja.

"Setä Howard", Marcia lausui hitaasti. "Minun mielipiteeni on, että kaikki hyvä, mitä sinä toimitat, on maailman suuressa tilikirjassa tulopuolella, ja se auttaa osaltaan aivan yhtä paljon taistelussa pahaa vastaan, joko sitten ihmiset sen tietävät tai eivät. Sinä voit lähteä pois, ja jättää kaikki jälkeesi saamatta koskaan kiitosta töistäsi, mutta niiden positiivinen vaikutus on sittenkin olemassa."

Setä hymyili jälleen.

"Luulen, että tuo on liian ihanteellista filosofiaa nykypolven oloissa. Elämme materialistista aikaa, ja tarvitaan jotain voimakkaampaa kuin hyvää tahtoa, että voisi jättää siihen hiukan jälkeä. Alan uskoa, että en ole syntynyt maailman parantajaksi. Monet miehet harrastavat nuoruudessaan uudistuksia, mutta minä alan saavuttaa iän, jolloin ilta klubissa ja erinomainen päivällinen on paras lievitys sekä omiin että toisten murheisiin."

Marcian kasvot synkistyivät ja hän loi ääneti katseensa alas.

Hetken kuluttua Copley kysäsi: "Missä Sybert on, Marcia?"

"Luulen, että hän odottaa alhaalla lääkäriä."

"Ah!" huoahti Copley.

Marcia vaipui vuoteen viereen polvilleen. "Setä Howard", hän kuiskasi, "tahtoisin kertoa sinulle jotain — minä aion mennä naimisiin Sybertin kanssa."

Copley kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tuijotti Marciaan.

"Sinä aiot mennä naimisiin Sybertin kanssa?" hän kertasi epäilevästi.

"Niin, setä"; hän hymyili. —"Hän pyysi minua."

"Sybert!" toisti Copley hämmästyksestä nauraen. "Pyhä Fransiskus! Mikä nyt on asiat muuttanut?"

"Luulin sinun iloitsevan siitä", Marcia virkkoi ääni vähän väristen.

Copley ojensi kätensä Marcialle. "Rakas tyttöni, ei mikään olisi voinut minua enemmän ilahduttaa. Hän on hienoin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut ja alan uskoa, että sinä olet hienoin tyttö. Mutta — hyvänen aika, Marcia! Minä mahdan olla sokea ja kuuro ja mykkä. Olin aivan siinä luulossa, että ette sietäneet toisianne."

"Olemme muuttaneet mieltämme", Marcia vastasi; "ja halusin kertoa tämän sinulle, koska arvelin, että se tekisi sinulle hyvää."

"Sen se tekee, Marcia", setä virkkoi sydämellisesti. "Tästä vuodesta on sittenkin ollut jotain hyötyä; olen iloinen Sybertin puolesta, että hän sai tämän nyt juuri; mies parka, hän on kokenut suuremman pettymyksen kuin minä."

Marcia puristi kiitollisena setänsä kättä; samassa astui täti sisään syli täynnä vaatteita.

"Howard", hän kysyi, "annanko Grantonin panna lämpimät flanellipaitasi matka-arkkuun, vai tarvitsetko niitä laivalla?"

Copley yritti kärsimättömästi kohauttaa olkapäitään, mutta käsivarren siteet eivät sitä sallineet.

"On ehkä parempi jättää ne esille", virkkoi hänen vaimonsa, "onhan nyt kyllä kesäkuu, mutta heinäkuussakin saattaa merimatka olla sangen kylmä."

Copley kääntyi kyljelleen ja tempoi taas käärettään.

"Voi, herran tähden! Katherine", hän tuskitteli, "pakkaa ne, heitä ne menemään, polta ne, tee mitä ikinä haluat."

Mrs. Copley tuli vuoteen viereen ja kumartui levottomana miehensä puoleen. "Mikä sinun on, rakkaani? Onko kätesi hyvin kipeä? Ethän usko", hän samassa pelästyneenä kysyi, "että tikari oli myrkytetty, ethän?"

"Herran nimessä, en!" vastasi Copley nauraen. "Kaksisataa vuotta sitten harrastettiin myrkytettyjä tikareita — tämä on vain pieni naarmu, älä ole levoton sen tähden, Katherine. Jatka vain pakkaamistasi — olisi ikävä, jos emme joutuisi ensimmäiseen laivaan."

Mrs. Copley kohenteli miehensä tyynyjä ja kääntyi sitten lähtemään. "Marcia", hän virkkoi mennessään, "mene nukkumaan, lapseni. Et muuten jaksa mitään huomenna — älä enää puhele setäsi kanssa. Pelkään, että kiihdytät häntä."

Marcia kumartui setänsä puoleen painaen keveän suutelon hänen otsalleen. "Hyvää yötä", hän kuiskasi. "Toivottavasti voit paremmin aamulla", näin sanoen hän kääntyi menemään omaan huoneeseensa.

Siellä hän istuutui lepotuolille avonaisen ikkunan ääreen ja työnsi musliiniverhot syrjään. Kuu paistoi alhaalla, läntisellä taivaalla, Rooman yläpuolella. Kevyt yötuuli puhalteli, ja ilma tuntui viileältä, niinkuin aina ennen päivänkoittoa. Marcia kiersi vaipan ympärilleen ja istui katsellen ulos; alhaalta kuului sotilaiden jalkojen töminää, ja Marcia muisteli kuluneen, pitkän päivän vaiheita. Hänen herätessään aamulla oli kaikki ollut kuten tavallisestikin, ja nyt oli kaikki muuttunut. Tämä oli viimeinen yö huvilalla, ja Marcian sydän oli samalla kertaa täynnä onnea ja surua — surua sedän, Laurence Sybertin ja talonpoika raukkojen vuoksi. Oli jälleen aito italialainen tunnelma — kauneutta, kuutamoa ja rakkautta ja niiden keskellä surua, kuolemaa ja pettymystä. Marcialla oli paljon ajateltavaa, mutta hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Hiukan huoahtaen, mutta samalla onnesta hymyillen hän painoi päänsä pieluksille ja vaipui uneen.

XXVI Luku.

Marcia heräsi päivän koittoon, kun aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän hypähti hämmästyneenä seisomaan huomatessaan makaavansa lepotuolissa valkea iltapuku yllään. Samassa välähti hänen mieleensä muisto edellisen päivän tapahtumista. Lattialla oli lasinsirpaleita, ja vastakkaisella seinällä näkyi ruusukiehkuroiden välissä musta pilkku, joka osoitti, mihin Pietron harhalaukaus oli sattunut. Pengermän reunalla, juuri Marcian ikkunoiden alla istui kaksi sotilasta innokkaasti arpapeliin syventyneinä. Tuo näky oli ihmeen epätodellinen. Marcia astui parvekkeen avonaiselle ovelle ja hengitti syvään ihanaa, raikasta aamu-ilmaa. Kaukana lännessä Rooma vielä nukkui, mutta Sabine-vuoristossa joka ainoa huippu hehkui pehmeän vaaleanpunaisena, ja aurinko, joka juuri oli noussut, loisti kuin kirkas sädekehä vanhan luostarin yllä. Uusi päivä, lupauksista rikas oli koittanut.

Mutta samassa Marcian ajatukset palautuivat etäisestä näköpiiristä jokapäiväisempiin asioihin. Ruusujen ja aamukasteen tuoksuun sekoittui selvä kiehuvan kahvin haju. Marcia tunnusteli nenällään ja mietti. Joku keitti kahvia sotilaille, joiden piti vaihtua "Ave Mariaa" soitettaessa. Hän tuumi kuka mahdollisesti oli kokkina. Ei ainakaan Granton. Sotilaat olivat italialaisia, ja hänen puolestaan he saisivat vaikka kuolla nälkään matkalla Palestrinaan. Täti se ei liioin ollut. Luultavasti hän ei edes tiennyt, miten kahvia valmistetaan. Ei myöskään setä Howard, sillä hän ei kyennyt mihinkään haavoitettuine käsivarsineen. Entä Melvillet! He taas eivät tienneet missä talon keittiö oli. Hän lopetti tuumiskelunsa vaihtamalla iltapukunsa kirkkaan siniseen musliinileninkiin, ja pikainen katse peiliin hänen hiipiessään varpaisillaan huoneesta, kertoi, että kevyt kalvakkuus, joka johtui ainoastaan kolmen tunnin yölevosta, oli sangen pukeva. Hän meni hiljaa alakertaan, kulki hämärän käytävän poikki, ja pysähtyi hetkeksi ulkohallin ovelle; tahtomattaankin hänen katseensa kiintyi paikkaan salin ikkunan alla. Matto oli pantu jälleen paikoilleen ja kaikki oli tavallisessa järjestyksessä. Marcia tunsi kiitollisuutta mielessään; nyt voi helpommin unohtaa koko asian.

Hän lähestyi hiljaa keittiötä ja pysähtyi tutkivin katsein kynnykselle. Avara huone kivilattioineen ja nokisine kattohirsineen, oli aina pimeä, mutta etenkin juuri auringon nousun aikaan, sen syvään holvatut ikkunat olivat näet länteen päin. Etäisimmässä, pimeimmässä nurkassa, suuren, tiilikivistä muuratun hellan ääressä seisoi joku selkä oveen päin, ja Marcia tunsi sydämensä alkavan kiivaasti sykkiä. Hän seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa, ja katseli Sybertiä; hän tahtoi hypnotisoida hänet kääntymään; mutta ennenkuin hän oikein ehti ruveta tuumaansa toteuttamaan, oli Sybert tarttunut kohennusraudan väärään päähän ja pudottanut sen käsistään. Olisi vaikea kääntää italialaista voimasanaa, joka pääsi hänen huuliltaan. Marcia rupesi nauraa hihittämään ovella, ja silloin Sybert käännähti ympäri.

"Se ei ollut kauniisti tehty", hän virkahti. "En olisi sanonut niin rumaa sanaa, jos olisin tiennyt sinun kuulevan."

"Tiedätkö, mitä teemme Geraldille, kun hän kiroaa italiankielellä?"

Sybert pudisti päätään.

"Me pesemme hänen suunsa saippualla."

"Toivottavasti se ei tapahdu usein", lausui Sybert ollen kauhistuvinaan.

"Hän puhuu sangen sujuvasti italiankieltä — melkein yhtä sujuvasti kuin sinä."

"Emmekö jo vaihtaisi puheenainetta?"

"Sangen mielelläni", virkkoi Marcia, tullen keskellä lattiaa olevan suuren pöydän vastakkaiselle puolelle. "Mistä puhuisimme?"

"Emme ole vielä sanoneet hyvää huomenta toisillemme."

Marcia niiasi syvään. "Hyvää huomenta, Mr. Sybert."

"Mr. Sybert! Et kai ole muuttanut mieltäsi yön kuluessa, ethän?"

Marcian silmät vakuuttivat paremmin kuin sanat. "Ee-en."

"Mitä et?"

"Sir!" nauroi Marcia.

Sybert kiersi pöydän, tullen Marcian luo ja katsoi häntä suoraan silmiin kädet housun taskuissa.

"Sinä et ole milloinkaan lausunut minun nimeäni. Mahdatko tietää mikä se on?"

Marcia kuiskasi hiljaa hänen nimensä.

"Sano kovempaa."

"Se kuulostaa niin tuttavalliselta", intti Marcia, painautuen seinää vasten silmät ja suu naurussa. "Sinä olet niin — niin vanha jo — aivan kuin setä Howard."

"Niin, kyllähän sinä olet sangen nuori, mutta ei sinun tarvitse siitä noin ylvästellä. On niitä muitakin nuoria."

"Kolmekymmentäviisi vuotta!" virkkoi Marcia pudistellen ihmetellen päätään.

"Älä puhu mitään. Sehän on erinomainen ikä. Saan juuri parahiksi sinut tottelemaan. Niin, älä naura; aion ankarasti noudattaa sitä periaatetta. Ja alotan heti paikalla." Hän asetti kädet ristiin rinnalleen, rypistäen otsansa tuiman näköiseksi, mutta huulilla leikki samalla kertaa ilveilevä, veitikkamainen, ymmärtävä ja ystävällinen hymy — se oli kuin yhdistelmä kaikista hänen edellisistä hymyilyistään. "Rakas neitiseni, nyt on kysymys, tiedätkö vai et, sen miehen nimen, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin. Tule tänne ja kerro minulle; sano ääneen!"

Marcia katsoi häneen näyttäen muka kiusaantuneelta. Sitten hän loi silmänsä ympäri huonetta ikäänkuin miettisi asiaa, painoi sitten katseensa maahan ja lausui:

"Laurence."

Sybert veti hänet luokseen.

"Kahvi kiehuu hellalle!" huusi Marcia.

"Anna minulle aamusuukko."

"Kahvi kiehuu hellalle."

"Kiehukoon vaan!"

Kahvi valui äkäisesti sähisten hellalle, ja Marcia oli niin tuskissaan sen vuoksi, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään muuhun sillä hetkellä. Sybert nosti silloin taitamattomasti kahvipannun tulelta, Marcia sieppasi leipätarjottimen ja lennähti sitten ovelle. Sybert sai hänet kiinni eteissalissa.

"Kyllä nyt tiedän, miksi panit pois Mariettan", hän huudahti.

"Minkävuoksi?"

"Jos minä olisin valkolakkinen, parrakas, ranskalainen kokki, ja sinä olisit pieni, mustasilmäinen, italialainen lastenhoitaja kultaisine korvarenkaineen, niin päästäisin sangen usein keitokseni kiehumaan hellalle."

Marcia nauroi. "Ja minä antaisin luultavasti pienen pojan, jota minun olisi pidettävä silmällä, pudota kaiteen yli ja katkaista etuhampaansa, sillä aikaa kuin itse istuisin portailla hymyilemässä sinulle."

"Ja silloin meidät riistettäisiin erilleen — siinä oli murhenäytelmä!" Sybert virkkoi osaaottavaisesti. "En käsittänyt sitä ennen. Näyttää olevan niin, että ihmisen täytyy itse kärsiä, ennenkuin hän osaa panna arvoa toisten kärsimyksille."

"Valkolakkisella, ranskalaisella kokilla on venyvä sydän."

"Hm", hymähti Sybert, "niin on pienillä, mustasilmäisillä, italialaisilla lastenhoitajillakin — olen iloinen, että sinä et ole italialainen lastenhoitaja, Marcia."

"Ja minä iloitsen, että sinä et ole ranskalainen kokki — Laurence." Hän nauroi hilpeästi. "Kerro minulle eräs asia!"

"Mitä ikänä haluat tietää."

"Oletko milloinkaan rakastanut kreivitär Torrenieria?"

"Kuvittelin jotain sellaista yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Mutta Luojan kiitos, hän etsi kreiviä."

"Onneksi hän löysi hänet", huoahti Marcia.

He kulkivat pengermän poikki pienen pöydän luo, joka edellisen illan jäljiltä oli lehtokäytävän kulmassa — Marciasta tuntui kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata. — Eräs vahtisotilaista nousi heidän lähestyessään nopeasti, ja tuli kohteliaasti kumartaen Marcian luo. "Sallikaa, signorina", hän virkkoi ottaen tarjottimen hänen kädestään. Marcia hymyili ystävällisesti ja lausui hänelle " Grazia tanto." Nuo italialaiset olivat niin kohteliaita ja hyväsydämisiä! Kun kahvikupit oli tuotu, kattoi Marcia pöydän ja kaatoi sitten kahvia aivan yhtä juhlallisesti, kuin emännöisi hän iltakutsuissa. Sotilaiden pyynnöstä he jäivät molemmat aterioimaan heidän kanssaan. Marcia ei milloinkaan voinut unohtaa tuota kahvinjuontia pengermällä, auringon noustessa — se oli Villa Vivalantin viimeinen palvelus seuraelämälle.

Marcia kuunteli ääneti ja ihmeissään Sybertin keskustelua noiden miesten kanssa. Hän tunsi mielessään, että hänen oli opittava tuntemaan Sybert vielä paljon paremmin, hänen luonteensa tuntui Marciasta entistään salaperäisemmältä. Hän pakinoi tuttavallisesti sotilaiden kanssa, aivan kuin olisi tuntenut heidät koko elämänsä. Hän osasi täydellisesti asettua heidän kannalleen, hän oli niin sydämellinen, ystävällinen ja toverillinen, ettei Marcia ollut milloinkaan nähnyt hänen kohtelevan sillä tavalla edes läheisimpiä ystäviään lähetystössä. Eräs sotilas, huomatessaan Marcian ihmettelevän katseen, kertoi, että signore oli valvonut koko yön keskustellen vuorotellen heidän kanssaan, heidän pitäessään vahtia lehtokäytävillä, ja hän lisäsi, että tuo signore oli oikea galantuomo — gentleman ja kunnon mies.

"Mistä hän puhui teille?" Marcia kysyi.

"Kaikenlaisista asioista", vastasi mies. "Italiasta, ihmisten kärsimyksistä, papeista, Sicilian viinistä, kuninkaasta, Camorrasta ja (hän näytti joutuvan hiukan hämilleen) meidän mielitietyistämme. Hän ei ole niinkuin muut ulkomaalaiset, tämä signore; hän ymmärtää. Hän on kunnon mies."

Ja sitten tuo nuori sotilas hyvin avomielisesti alkoi kertoa Marcialle omasta lemmitystään. Hänen nimensä oli Lucia, ja hän oli kotoisin Luccasta. Hän odotti siellä, kunnes poika ehtisi suorittaa asevelvollisuutensa, jonka jälkeen he menisivät naimisiin ja perustaisivat puuveistoksien myymälän Firenzeen. Hän valmistaisi puuveistoksia ja möisi niitä sitten ulkomaalaisille — sellainen oli hänen elinkeinonsa. Se olikin hauska ammatti; hän oli oppinut sitä Sveitsissä oikein perusteellisesti. Signorina voisi itse nähdä, jos joskus sattuisi käymään Firenzessä. Miten kauan hänen vielä täytyi olla sotaväessä? Neljä kuukautta, ja sitten! — Hän käänsi silmänsä sinnepäin, missä arveli Luccan sijaitsevan.

Marcia hymyili ymmärtävästi. Lucia oli kaunis nimi hänen mielestään.

"Eikö olekin?" mies virkkoi ihastuksissaan. Mutta näkisipä signorina Lucian itsen! Häneltä puuttui sanoja kuvaamaan häntä. "Santa Lucia", hän hyräili hiljaa.

Marcia irroitti kultaketjut kaulaltaan ja työnsi ne hänen käteensä. "Kun palaatte Luccaan, niin antakaa nämä Lucialle minun puolestani — con amore."

"Kas vain, mitä täällä on tekeillä?" kysyi Sybert englanninkielellä, tullen heidän luokseen. "Annatko sinä täällä lemmenlahjoja vieraalle nuorukaiselle?"

Marcia punastui kuin syyllinen, joka joutuu kiinni. "Se oli vain eräälle ystävälleni Luccassa", hän vastasi nyökäten nuorelle sotamiehelle kääntyessään Sybertin seurassa lähtemään.

Sybert naurahti pehmeästi.

"Mitä sinä naurat?" Marcia kysyi.

"Minäkin lähetin häälahjan Lucialle."

He astuivat rinnakkain pengermän päähän ja pysähtyivät reunasuojuksen luo katsellen kauas kukkuloille. Ilman täytti aikaisen aamun raikas tuoksu, ja koko maailma näytti nuorelta ja ihanalta. Marcia kuvitteli mielessään Sybertiä kävelemässä edestakaisin lehtokäytäviä sotilaiden kanssa, silloin kun kaikki muut nukkuivat, ja hän muisti hänen hirveät sanansa tuona rajun epätoivon hetkenä edellisenä iltana. Hän loi tutkivan katseen häneen. Silmien alla oli tummat juovat, jotka kertoivat valvotusta yöstä; mutta hänen katseensa oli järkkymättömän levollinen. Hän kohtasi tytön katseen ja ymmärsi hänen ajatuksensa.

"Se on kaikki ohi, Marcia", hän lausui rauhallisesti. "Olen taistelemalla karkoittanut sen. Älä ajattele sitä enää. En usein menetä itsehillitsemiskykyäni, mutta eilen illalla se tapahtui. Kerran kolmenkymmenenviiden vuoden aikana", hän hymyili, "voi mies saada anteeksi sen, että hän on hiukan melodraamallinen."

"Voitko todella tulla onnelliseksi?" Marcia kysyi.

"Marcia, nyt on Amerikka minulle luvattu maa, niinkuin monelle köyhälle italialaiselle. Tulen kotiin sinun luoksesi."

Marcia pudisti surullisesti päätään. "Se ei ole kylliksi."

"Siinä on kaikki, mitä minulla on, ja kaikki mitä haluan. Minun sydämessäni ei ole tilaa muulle kuin sinulle, Marcia."

"Älä puhu noin", Marcia huudahti. "Juuri siksi minä rakastan sinua, että sinulla on sydämessäsi sija niin monelle. Amerikka on sinun isänmaasi. Anna sen päästä Italian-paikalle."

Sybert silmäili hetken ääneti Campagnaa ja varjo laskeutui hänen kasvoilleen. Hän pudisti hitaasti päätään ja katseli surumielisesti Marciaan.

"En tiedä, Marcia. Se saattaa käydä päinsä myöhemmin — mutta — ei aivan vielä. Et ymmärrä mitä Italia minulle merkitsee. Olen syntynyt täällä; opin tätä kieltä ennenkuin englantia; ne tunteet, mitkä muilla ihmisillä on isänmaataan kohtaan, ne ovat minulla Italiaa kohtaan. Ja nämä köyhät, raatavat, kärsivät ihmiset — heille olen tuottanut vahinkoa, vaikka tarkoitin hyvää. Niin, minä tiedän totuuden; Italian on itse autettava itseänsä. Ulkomaalaiset eivät voi siinä mitään, ja minä olen ulkomaalainen, kuten muutkin."

"Ah, Laurence", Marcia lausui rukoilevalla äänellä, "etkö huomaa, että olet amerikkalainen, eikä mikään, mikään voi sitä sinussa tukahuttaa? Sinä olet erehtynyt; sinun paikkasi ei ole täällä — se on kotona. Jokainen ihminen suorittaa varmasti parhaat tekonsa kotimaassaan, ja Amerikka tarvitsee kunnon miehiä. Muistatko, mitä sanoit setä Howardin päivällisillä viimeisenä iltana, jonka vietimme Roomassa? Sanoit, että parasta, mitä mies voi, on olla lainkuuliainen maailmankansalainen. Mutta et voi olla lainkuuliainen maailmankansalainen, jollet ennen kaikkea ole oman isänmaasi uskollinen kansalainen. Amerikka saattaa olla kypsymätön, sillä saattaa olla paljon virheitä, mutta se on sittenkin meidän isänmaamme, ja meidän täytyy rakastaa sitä enemmän kuin mitään muuta maata. Rakastathan sitä, rakastathan? Sano minulle! Sano että iloitset siitä, että olet amerikkalainen!"

Hän laski kätensä Sybertin olkapäille ja katseli häneen loistavin silmin ja hehkuvin poskin.

Kun Sybert katsoi Marciaan, käsitti hän äkkiä mitä tuo kaikki merkitsi. Hän ajatteli tuota suurta maata, sen rikkauksia, sen mahdollisuuksia, sen vastakohtia. Hän ajatteli sen elinvoimaa ja sen mahtia; sen tarmoa, sen voimaa ja sen rohkeutta. Ja hetkisen hän tunsi itse olevansa osa siitä kaikesta. Äkillinen lämmin aalto valahti hänen sydämeensä; hän tunsi outoa, käsittämätöntä, romanttista isänmaanrakkautta, sitä, joka elää kaikkialla, vieläpä kiilloitetuimman ja turmeltuneimmankin pinnan alla. Silmänräpäykseksi se valtasi hänet kokonaan; mutta kun hänen katseensa jälleen kulki yli aavan tasangon, joka lepäsi heidän edessään, silloin vanha rakkaus — hänen ensimmäinen rakkautensa — palasi voimakkaana takaisin. Hän kumartui ja suuteli Marciaa, tuntien silmäinsä äkkiä kyyneltyvän.

"Kerran, Marcia, voin ehkä sanoa sinulle, että ylpeilen siitä, että olen amerikkalainen. Älä pyydä sitä minulta vielä."

Heidän seisoessaan siinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä — sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukalaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina — tuo ihana, kuolettava, autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, kuin mikään muu maa maailmassa.