Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

VEHNÄPRINSESSA

Kirj.

Jean Webster

Englanninkielestä suomentanut

Annikki Haahti

Porvoossa, WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, 1920.

ESIPUHE

Jos lähdet kaupungista Porta Maggioren luona ja kuljet Sabine-vuoristoon vievää Via Praenestinaa, jää vasemmalle puolellesi noin kolmenkymmenenkuuden kilometrin päässä Roomasta harmaarakennuksinen kylä kukkulan rinteellä. Se on Palestrina, jota vanhan Rooman aikoina sanottiin Praenestiksi; hiukan edempänä — samoin vasemmalla — poikkeaa suorasta Rooman valtatiestä äkkijyrkkä vuoristotie, joka lopuksi tehtyään monet mutkat vie Castel Madamaan ja Tivoliin.

Kuljettuasi tätä tietä useita kilometrejä näet alastomalla kallionkielekkeellä yläpuolellasi pienen, kivestä rakennetun kyläsen, jota ympäröi vanhan keskiakaisen linnoituksen rauniot. Kaupunki, nimeltään Castel Vivalanti, rakennettiin niihin aikoihin, jolloin mieluummin asuttiin turvassa vuoristossa kuin vesien lähistöllä, ja siitä aikain ovat sen asukkaat vanhan tavan mukaan tai ehkä suorastaan välttämättömyyden pakottamina aina aamuisin menneet työhönsä laaksoon palaten illalla takaisin vuoristoonsa. Kaupunki on rakennettu niin jyrkälle paikalle, että toisen rakennuksen sisäänkäytävä on viereisen talon katon tasalla, ja sen kapeat kivikadut nousevat jyrkkinä kuin portaat. Kaupunkiin pääsee vain edestäpäin, pitkin kiemurtelevaa tietä, joka lopulta vie Porta della Lunalle, jonka läpi kaikki liikenne kaupungin ja ulkomaailman välillä tapahtuu. Porttia koristaa Vivalantin vaakuna, liekeistä kohoava feeniks-lintu, paistava täysikuu kummallakin puolellaan, ja yläosa on varustettu ampumarei'illä, joista entisaikoina heiteltiin kiviä ja kaadettiin kiehuvaa öljyä kutsumattomien vieraiden niskaan.

Kaupunki on kuin pieni taulu, voisi tuskin löytää toista paikkaa, joka sopisi niin hyvin maalattavaksi, mutta kuten kaikki Sabine-vuoriston kylät, on tämäkin surkean köyhä. Vuosisatojen kuluessa se on ränstynyt ja kadottanut merkityksensä; sitä katsellessa voisi tuskin uneksia, että kirkkaina päivinä kohoaa näköpiirissä nykyajan Rooman muurit ja tornit. Tälläkin eristetyllä pikku kaupungilla on oma historiansa. Se on rohkeana uhmannut sekä ryöväriparooneja että paavien sotaväkeä. Sitä on piiritetty, se on valloitettu, onpa sen oma ruhtinas sen häpeällisesti kavaltanutkin. Kahdesti se on hävitetty maan tasalle, kahdesti uudelleen rakennettu. Olkoon miten on, se on säilynyt halki vuosisatojen ja vielä tänä päivänä se seisoo harmaana ja hylättynä omissa, oloissaan muuriensa keskellä.

Keskiajasta alkain on muuan roomalainen ruhtinassuku johtanut nimensä Castel Vivalantista. Vivalanti-suku oli aikoinaan mahtava ja Kirkkovaltion historiassa esiintyy usein sen ruhtinaita, vaikkakaan ei edullisessa valossa. He olivat useammin riidassa kuin sovussa paavinistuimen kanssa, ja kerrotaanpa eräästä paavista, joka vietti neljä raskasta kuukautta katsellen maisemaa hyvin kapeasta ikkunasta Vivalantin linnasta. Mutta huolimatta jumalattomasta riitaisuudestaan olivat ruhtinaat taas ajoittain hyvinkin hurskaita, ja kahdesti on tässä suvussa kannettu kardinaalin hattua. Viime vuosina on sekä sen rikkaus että merkitys jossain määrin vähentynyt, mutta siitä huolimatta mainitaan Vivalanti-nimeä yhä vieläkin kunnioituksella Rooman vanhojen aatelisnimien joukossa.

Sen kukkulan alemmat penkereet, jolla kaupunki sijaitsee, ovat metsäisiä ja vihreiden sypressien ja pinjojen, oliivi- ja viinitarhojen peittämiä. Tänne rakensivat ruhtinaat huviloitaan, kun sodat paavien kanssa olivat onnellisesti päättyneet ja he uskalsivat laskeutua alas turvapaikoistaan vuorelta. Vanha huvila rakennettiin noin mailin päähän kaupungista alaspäin ja sen puutarha sijoitettiin penkereittäin pitkin rinnettä. Jo kauan se on ollut raunioina, mutta sen perustukset ovat yhä pystyssä ja puutarhan alkuperäisen suunnitelman eroittaa selvästi. Tien vasemmalla puolen näet sisäänkäytävän, suunnattoman suuren kiviportin sammalen peittämine uurnineen ja kartionmuotoisten sypressien reunustaman kujan, joka kerran on ollut komea, mutta nyt on aivan rikkaruohojen peittämä. Jos pysähdyt hetkeksi — etkä voikaan olla sitä tekemättä — näet porttiholvien välistä kujan päässä muutamia rappeutuneita holvikaaria, ja jos sinulla on hyvät silmät, voit erottaa suihkukaivonkin.

Jokainen, jonka tapaat tiellä, voisi kertoa tarinan vanhasta Vivalantin huvilasta ja "Pahasta Ruhtinaasta", joka, Jumalan kiitos, sai surmansa parisataa vuotta sitten. Sinulle kerrotaan Italiassa hyvin tavallinen tarina täpötäysistä vilja-aitoista, talonpoikien nääntyessä nälkään, ja siitä miten eräänä kuutamoisena yönä ruhtinaan kävellessä pengermällä tyytyväisenä mietiskellen ilkeyksiään eräs talonpoika hänen omasta vuoristokylästään hiipien takaapäin hiljaa kuin kissa pisti hänet kuoliaaksi ja upotti ruumiin suihkukaivoon. Sain kuulla, että palavan huvilan liekit näkyivät aina Rocca di Papalle asti Alban vuoristoon; ja kertoja lisää hymyillen ja olkapäitään kohauttaen, että toiset sanovat vanhan ruhtinaan täysikuun aikana palaavan suihkulähteen reunalle ajattelemaan syntejään, mutta kertoja puolestaan pitää sitä vanhojen ämmien juttuna. Sen sanottuaan hän katsahtaa nopeasti taakseen sypressien synkkiin varjoihin tehden salaa ristinmerkin toivottaessaan sinulle a revederla.

Et voi ihmetellä sitä, että nuori ruhtinas (kaksi vuosisataa sitten) ei rakentanut uutta huvilaansa entisen paikalle; sillä vaikka ei hän, kuten ei urhoollinen talonpoikakaan välittänyt lainkaan aaveista, ei paikka kuitenkaan tuntunut mitenkään pyhitetyltä, eikä rakastavaisia haluttanut kävellä suihkulähteen ympärillä. Sen vuoksi sinun täytyy kulkea jonkun matkaa eteenpäin samaa tietä, ennenkuin saavut uudelle huvilalle, joka rakennettiin anno Domini 1693, Hänen Pyhyytensä paavi Innocentius XII:nnen hallituksen aikana. Täällä ei tapaa mitään synkkiä sypressejä: sisäänkäytävää reunustaa lehtevät vaahterat. Itse huvila on säännötön ja vaikkakin hiukan ajan kuluttama, se on vielä hyvin käyttökelpoinen useine siipirakennuksineen, parvekkeineen, makuusuojineen ja marmoripengermineen.

Uudesta huvilasta — siksi sitä voi sanoa — on näköala länteen ja pohjoiseen päin. Lännessä näkee yli oliivi- ja viinitarhojen Rooman Campagnalle asti, taustalla Pyhän Pietarin kirkon valkoisena pilkkuna ja sen takana kapean, kimaltelevan kaistaleen merta. Pohjoista kohti näkee Sabine-vuoristoon, jossa Soracten huippu kohoaa kuin saari näköpiirissä. Muutoin huvilaa ympäröi laakeri- ja paatsamalehdot pitkine varjoisine käytävineen ja vilpoisine lehtimajoineen, suihkulähteineen, vesiputouksineen ja särkyneine kuvapatsaineen, kaikki seitsemännentoista vuosisadan ylhäisen kaavamaista tyyliä. Mutta puut eivät ole enää niin huolellisesti hoidettuja kuin ne olivat sata vuotta sitten; auringon säteet pääsevät vaivoin tunkeutumaan vihreisiin lehtokujiin, ja satakieli laulaa kaiket päivät. Kaikkina vuodenaikoina, mutta erittäinkin keväisin, puutarha on väriloiston peittämä. Ruusupensasaidat, oleanderit, kullanväriset laburnumit, tulipunaiset granaattiomenan kukkaset, punaiset ja valkeat kameliat, päivänkukat ja liljat ja purppuranväriset kurjenmiekat, kaikki kukkivat samaan aikaan häikäisevin värein. Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin peittää huvilan matalia keltaisia muureja lavendeli ja vaaleanpunainen köynnösruusu ja jokainen tuulenhenki tuo niiden tuoksun tullessaan.

Tällä paikalla voi hyvin uneksia vanhasta Italiasta, kardinaaleista, paaveista, komeiden hoviherrojen ja kauniiden naisten loistavapukuisista palvelijoista, Romeon ja Julian lemmenkohtauksista marmoripengermällä Italian kuutamossa. Mutta jos Vivalantien joukossa on rakastajia, niinkuin epäilemättä tiedämme olevan, niin tapaammepa heissä vihankin valtaamia henkilöitä, ja usean ruhtinaan kerrotaan saaneen väkivaltaisen lopun, joka ei aina tapahtunut omien talonpoikien kätten kautta. Uuden huvilan muurit ovat kahdensadan elinvuotensa aikana nähneet monet murhenäytelmät ja Vivalantin aikakirjat ovat kaameata luettavaa.

Ja nyt, seurattuasi Vivalantien historiaa näin pitkälle, tunnet luultavasti pettyväsi, kun kuulet, ettei kertomuksellamme olekaan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mutta jos haluat tietää enemmän tästä suvusta, voit tavata Hänen Ylhäisyytensä Anastasio di Vivalantin, nykyisen ruhtinaan ja haaransa viimeisen, Monte Carlon kasinossa. Hän on hoikka, nuori mies, jolla on tummat, kellahtavat kasvot ja silmien alla joukko hienoja vakoja.

Miksi sitten, jos kerran emme joudu tekemisiin Vivalantien kanssa, olemme niin kauan viipyneet heidän puutarhassaan, kysynet? Niin näetkös, puutarha kyllä koskee meitä, vaikkakaan emme välitä nuoresta ruhtinaasta, ja sinun täytyy tunnustaa, että puutarha on paikka, jossa mielellään viipyy. Ja henkilöt, joihin saamme tutustua, ovat (sanon sen epäröiden, pelosta että särjen lumouksen) amerikkalaisia. Niin, on parasta tunnustaa suoraan, amerikkalaisia miljonäärejä. Nyt se on sanottu — pahin siis tiedetään. Mutta, saan minä vuorostani kysyä, onko niin ehdottomasti ikävystyttävää ajatella amerikkalaista miljonääriperhettä viettämässä kesää Sabine-vuoristossa, italialaisessa huvilassa, joka on peräisin seitsemänneltätoista vuosisadalta, — erittäinkin kun oikea perillinen mieluummin elostelee Monte Carlossa? Turmelevatko he ehdottomasti romantiikan? Hekin ovat ihmisiä ja heillä on intohimonsa kuten kaikilla meillä; ja ainakin yksi heistä on nuori ja miehet ovat sanoneet häntä kauniiksi — vieläpä tässä samassa puutarhassa.

I Luku.

Oli myöhäinen ilta ja taiteilijan työhuone oli jo sangen täynnä väkeä, kun kaksi uutta tulijaa ohjattiin huoneeseen. Toinen oli nainen, vielä jotenkin nuori ja yhä, olletikin edullisessa valaistuksessa kaunis; toinen tyttö, jonka säihkyvä nuoruus toistaiseksi himmensi muut ominaisuudet, jotka vastaisuudessa painaisivat leimansa häneen. Äkkinäinen, melkein pahaenteinen äänettömyys täytti huoneen heidän astuessaan kynnyksen yli ja tervehtiessään isäntää. Eräässä ryhmässä oven luona muuan nuori mies pysähtyi keskellä lausettaan huudahtaen: "Kas, Vehnäprinsessa!" Puhuja oli Laurence Sybert, Amerikan lähetystön ensimmäinen sihteeri.

"Ole varuillasi, Sybert! Hän voi kuulla", huomautti harmaahapsinen pääkonsuli hänen vieressään.

Sybert vastasi naurahtaen ja kohauttaen hiukan olkapäitään; mutta hänen sanansa, vaikkakin hiljaa lausutut, olivat kuuluneet, ja tyttö vilkaisi sinne päin ruskeilla, vilkkailla silmillään puoleksi hämmästyneen, puoleksi kysyvän näköisenä aivan kuin olisi kuullut sanat, mutta ei käsittänyt niitä. Hänen epävarma ilmeensä kirkastui samassa, ja hän nyökkäsi molemmille valtiomiehille, kääntyessään tervehtimään muutamia nuoria luutnantteja, jotka upeilivat kirkkaan sinisissä, kultakoristeisissa univormuissaan ja kiiltävissä saappaissaan.

"Kuka hän on?" kysäisi eräs toinen joukosta korjaten silmälasejaan ja kääntyen tarkastelemaan amerikkalaista tyttöä. Tämän saattoi heti huomata amerikkalaiseksi, alkaen puvun silmiinpistävistä yksityiskohdista aina siihen käskevään tapaan, jolla hän kohteli neljää nuorukaista.

"Ettekö tiedä?" Sybertin äänessä oli ivallinen sävy. "Miss Marcia Copley, amerikkalaisen vehnäkuninkaan tytär, luultavasti olette nähneet sen nimen sanomalehdissä!"

"Olen kyllä! Vai niin, tuossa on siis Williard Copleyn tytär?" Hän korjasi uudelleen silmälasejaan ja tarkasteli taas tyttöä tältä uudelta näkökulmalta. "Hän ei ole hullumman näköinen", hän päätteli "Vehnäprinsessa!" Hän kertasi nimen naurahtaen. "Hän on kai tullut meren yli naimaan italialaisen prinssin tehdäkseen totta nimestään?"

Nimen lausuja kohautti taas olkapäitään, osoittaen että hänestä oli samantekevää kenen kanssa Miss Marcia Copley meni naimisiin.

"Entä kuka sitten on tuo nainen hänen seurassaan?"

"Hänen tätinsä, Mrs. Howard Copley. He asuvat Palazzo
Rosicorellissa", vastasi pääkonsuli Melville.

"Ah, tottakin! Niin, niin tiedänhän ketä he ovat. Hänen puolisonsahan on uudistusten harrastaja tai ihmisystävä tai jotain sinnepäin, eikö niin? Olen nähnyt hänet kokouksissa. Katsokaas", hän lisäsi kunnioittavasti, "on tosiaan hyvä tapa, jolla veljekset ovat toistensa vastapainona, ihmisystävä ja vehnäkuningas!"

Muuan samassa ryhmässä oleva englantilainen tyttö kääntyi ja tutkisteli amerikatarta hetkisen arvostelevan tarkasti. Marcia Copleyn käytös oli sievä ja puoleensavetävä. Hänen hattunsa ja turkiksensa olivat kiiltävän ruskeat ja aivan hänen tukkansa väriset; pieninkin osa hänen puvussaan oli tarkasti huoliteltu. Koko hänen käytöksensä, hänen luonnollinen sulonsa todisti, että hän koko elämänsä oli saanut nauttia rikkauden tuottamia etuja. Hänen olemuksessaan oli käskevä piirre, hän näytti tahtovan hallita koko maailmaa. Englantilainen neitonen pani sen merkille tuntien mielessään naisellista kateutta.

"Tosiaan", hän lausui, "en siedä nähdä, miten häikäilemättömästi hän kohtelee ihmisiä ympärillään. Minun mielestäni hänen pitäisi tuntea pistos sydämessään jokaisesta kerjäläisestä, jonka kohtaa kadulla."

"Italiassa on ollut kerjäläisiä jo kauan ennenkuin Williard Copley korjasi vehnäsatojaan", vastasi Melville.

"Jos on totta se, mitä Tribune kirjoittaa", puuttui taas joku puheeseen, "kuuluu Howard Copley olevan yhtä paljon asiaan sekaantunut kuin hänen veljensä."

"Voimmepa sanoa", hymyili muuan, "että miljonääri-ihmisystävä ottaa vasemmalla kädellään takaisin sen, mitä oikea on antanut."

Sybert oli kuunnellut puoleksi välinpitämättömänä arvosteluja veljentyttärestä, mutta vastaukseksi sedästä lausuttuun huomautukseen hän pudisti innokkaasti päätään.

"Howard Copleylla ei ole jutussa enempää osaa kuin minullakaan", selitti hän. "Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ei veljeksillä ole ollut mitään yhteyttä keskenään. Hänen ihmisystävällisyytensä on vilpitöntä, ja hänen rahansa on niin rehellisesti ansaittua kuin kenen muun hyvänsä."

Nämä sanat eivät olleet tuulesta temmattuja. Sybert tunnettiin yleisesti Howard Copleyn ystäväksi; hänen tiedettiin sitäpaitsi innokkaasti ajavan erinäisiä aatteita, mutta siihen, mikä oli hänen harrastustensa ulkopuolella, hän suhtautui välinpitämättömyydellä, joka oli sangen omituista nousevan valtiomiehen taholta.

Sybert ja pääkonsuli kumarsivat ryhmälle vetäytyen ovelle päin. Sihteeri aikoi poistua niin aikaisin kuin mahdollista. Teekutsut kuuluivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, mutta saapumalla niihin myöhään ja lähtemällä niistä aikaisin oli hän keksinyt yksinkertaisen keinon, jota noudattamalla vältti suuren osan niiden väsyttävää yksitoikkoisuutta. Sybert oli lähetystön sihteeri ja lähettilään veljenpoika, ja tätä jälkimmäistä hän piti rasittavampana taakkana kuin edellistä. Hänen Ylhäisyydellänsä oli ikävä tapa sälyttää seurusteluvelvollisuudet nuoremman miehen vastahakoisille hartioille.

He pysähtyivät Mrs. Copleyn kohdalla, joka tervehti heitä ojennetuin käsin, ja erinomaisen sydämellisesti, kun taas veljentytär vain nopeasti nyökäytti päätään; hän oli ilmeisesti liiaksi syventynyt upseereihinsa, jotta hänen huomionsa olisi riittänyt muuhun.

"Missä teidän miehenne on?" kysyi Sybert.

Lady kohotti silmäkulmiaan teennäisen tapaan.

"Kerjäläiset", hän huoahti, "niille on taas jotakin tapahtunut." Mr. Copleyn viimeinen ihmisystävällinen yritys oli "Kerjäämistä vastustava Yhdistys". Leipäkortteja hankittiin, kerjäläisiä etsittiin ja heille toimitettiin työtä ja seurauksena tästä oli, että Copleyn nimeä kirottiin kautta Rooman toisesta päästä toiseen.

Miehet mumisivat hymyillen surkuttelunsa.

"Entä mitä te molemmat valtiomiehet täällä toimitatte?" kysyi Mrs. Copley. "Luulin Mr. Dessartin kutsuvan vain taiteilijoita teeiltoihinsa."

Sybertin synkkä ulkomuoto hänen silmäillessään ovelle oli vastauksena kysymykseen. Melville puolestaan lausui: "Oh, mehän olemme taiteen ihailijoita, vaikkakaan emme käytännössä sitä harjoita. Sitäpaitsi olemme Mr. Dessart ja minä vanhoja ystäviä. Tutustuimme toisiimme Pittsburgissa, kun hän oli vielä poika, ja minä olin koko joukon nuorempi kuin nyt."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi talon isäntään, joka seisoi hilpeässä piirissä Miss Copleyn ympärillä. Hän oli hyvin taiteellisen näköinen nuori olento, jolla oli tavalliset taiteilijan tuntomerkit, samettinuttu, liehuva kaulahuivi, pitkä ruskeahtava tukka, joka aina pyrki silmille ja pakotti hänet puhuessaan pudistamaan kärsimättömästi päätään. Kasvot olivat avomielisen ja rehellisen näköiset, sinisilmät veitikkamaiset ja hänen olentonsa verraton iloisuus todisti, että hän rakasti elämää.

Kun keskustelu näytti käyvän yleiseksi, jättivät upseerit kumartaen mutta silminnähtävän vastenmielisesti paikkansa äsken tulleille. Nyt sai tyttö aikaa ojentaa sydämellisesti kätensä Melvillelle, kun taas sihteeri sai osakseen sangen huolimattomasti lausutun: "Hyvää iltaa, Mr Sybert."

Jos Miss Marcian peittelemätön käytös ilmaisi jotain pahempaa kuin välinpitämättömyyttä, niin osoitti ainakin Sybert huvitettuna hymyillen hänelle puhuessaan, että tytön tarkoitettu epäystävällisyys ei suinkaan loukannut, ja että hän oli liian nuori voidakseen kiinnittää valtiomiehen huomiota.

"Onko totta, mitä olen kuullut, että muutatte keväällä jonnekin huvilaan?" hän tiedusteli kääntyen Mrs. Copleyn puoleen.

"Olemme kyllä ajatelleet, mutta sitä ei ole vielä päätetty."

"Puuttuu vain setä Howardin suostumus", puuttui puheeseen tyttö. "Aluksi hän ensimmäisenä kannatti huvilaa, mutta nyt, kun meillä tosiaan on tiedossa sellainen, pelkäämme kovin, että hän paneekin vastaan."

"Se ei saa tapahtua, Miss Marcia", sanoi Melville. "Teidän täytyy vedota hänen omiin sanoihinsa."

"Huomenna aiomme mennä tarkastamaan sitä, ja jos se miellyttää täti Katherinea ja minua, niin —" Hän keskeytti lauseensa sirolla liikkeellä, johon sisältyi paljon.

Sybert nauroi. "Setä Howard parka!" mumisi hän.

Uusien vieraiden saapuminen pakoitti isännän poistumaan ja Mrs. Copleyn ja Melvillen kääntyessä tervehtimään joitakin tuttujaan Miss Copley jäi hetkeksi kahden kesken Sybertin kanssa. Tämä otti jotenkin pintapuolisesti osaa keskusteluun, kun taas tyttö puolestaan salli pienen vastenmielisyyden piirteen pistää esiin vilkkaasta puheestaan.

"Missä huvila sitten tulee sijaitsemaan, Miss Marcia — Frascatissa arvatenkin?"

"Kauempana kuin Frascati; Castel Vivalantissa."

"Castel Vivalantissa!"

"Sabine-vuoristossa, Palestrinan ja Tivolin välillä."

"Tiedän kyllä missä se on; muistan eräänä kuumana päivänä kavunneeni rinnettä ylös. Olin suuresti ihastunut paikkaan, se on jotakuinkin syrjäinen, eikö totta?"

"Sen paras etu onkin juuri, että se on syrjässä. Meidän vuoristoon muuttomme tarkoituksena on päästä irti alituisista vieraista, ja jos jäämme Frascatiin, ei asia ole autettu."

Ei ollut juuri kohteliasta puhua perheen tavallisimmalle vieraalle tähän tapaan, ja huvitettuna Sybert veti suunsa hymyyn.

Nähtävästi huomaten mitä oli sanonut, lisäsi tyttö melkein liioitellun ystävällisesti: "En toki tarkoita teitä, Mr. Sybert. Tehän käytte meillä niin usein, että pidän teitä aivan perheen jäsenenä."

Sihteeri aikoi vastata hiukan terävästi, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi vaieta. Äänettömyyden kestäessä isäntä lähestyi heitä esitellen muutamia vastatulleita, erään ladyn, jonka nimestä Miss Copley ei saanut selvää, mutta josta huomautettiin, että hän kirjailee, sekä joukon nuoria miehiä, jotka kaulahuiveistaan päättäen olivat myös taiteilijoita. Puhe kääntyi taas huvilaan ja Miss Copleya pyydettiin kertomaan siitä.

"En ole itse nähnyt sitä", hän vastasi, "mutta hovimestarin kertomuksista päättäen se on Italian komeimpia. Siellä on laakerilehto ja kuja, parvekkeita, suihkulähteitä, marmoripengermä, näkötorni, vieläpä kummituskin."

"Kummitusko?" virkkoi Dessart epäillen. "Minä olen luullut niiden jo hävinneen, rautatiet ja matkailijat ovat ajaneet ne kaikki takaisin hautoihinsa."

"Eivät kuitenkaan 'Pahan Ruhtinaan' haamua; olemme vuokranneet sen huvilan mukana — ja se onkin hauskempi haamu, kuin mitä voitte uneksiakaan! Ruhtinas kokosi eläessään vehnää varastoaittoihinsa talonpoikain nääntyessä nälkään, ja ne murhasivat hänet kaksisataa vuotta sitten." Hän kertoi tarinan matkien verrattomalla tavalla Ruhtinas Vivalantin hovimestarin liikkeitä ja murteista englantia.

Hiukan odottamaton hiljaisuus syntyi, kun kertomus oli päättynyt, ja kuuntelijat katsahtivat toisiinsa koettaen peittää hämmästystään. Heidän mielessään nousi kysymys oliko tyttö tietämättömyydessään vaiko pelkästä kerskailuhalusta kertonut noin yksityislaatuisen tarinan. Sitä ei olisi häneltä voinut odottaa. Yksin Laurence Sybert huomasi, ettei tyttö tiennyt, miten vaarallista aihetta hän käsitteli, ja hän korjasi asian naurahtaen hyväksyvästi.

"Sangen sattuva tarina, Miss Copley. Ukko sai ansaitun palkkansa."

Marcia Copley yhtyi häneen hymyillen ja kirjailijatar johti keskustelun taitavasti äänettömyyden yli.

"Mr. Dessart, te valititte eräänä päivänä, että ulkomaalaiset tekevät Italian liian nykyaikaiseksi. Miksi ette vangitse kummitusta? Se on ainakin tosi vanhanaikainen."

"Mutta minä en ole impressionisti", hän väitti.

"Kuka vastustaa impressionisteja?" kysäisi muuan nuori mies murteellisella englannilla pysähtyessään toisten joukkoon.

"Ei kukaan", vastasi Dessart, "minä vain tunnustin, etten ole perillä heistä ja heidän tavoistaan. Miss Copley, sallikaa minun esitellä Monsieur Benoit, Rooman viimeinen kuuluisuus — hän voi kyllä maalata teidän kummituksenne. Hän on impressionisti eikä harrasta mitään muuta."

"Luulen että teillä on tarpeeksi kummituksia Villa Medicissä tarvitsematta etsiä niitä Sabine-vuoristosta."

"Oi kyllä, mademoiselle, Villa Medicissä on monenlaisia kummituksia — esimerkiksi kuolleiden toiveiden ja haihtuneen kunnianhimon haamuja."

"Voisiko impressionistikaan kuvata kuolleen kunnianhimon haamua?" kysyi Miss Copley.

"Ehkäpä impressionisti onkin paremmin perehtynyt niihin kuin mihinkään muuhun", lausui Dessart hiukan pisteliäästi.

"Ei ainakaan jos hän on nuori ja Rooman kuuluisuus", hymyili kirjailijatar.

Toisella puolen huonetta Mrs. Copley viittasi veljentyttärelleen, ja tämä lähti kumartaen seurasta ja poistui. Kirjailijatar katsahti hänen jälkeensä hämmästyneen huvitettuna.

"Eikö Miss Copley ensinkään lue sanomalehtiä?" huomautti hän lempeästi.

"Ilmeisesti hän ei lue", vastasi Sybert hymyillen samalla kun lausui hyvästit ja poistui.

* * * * *

Puoli tuntia myöhemmin Marcia Copley tehtyään kierroksen huoneessa teetarjoilun aikana huomasi taas olevansa uuden tuttavansa läheisyydessä. Hän istuutui hänen viereensä leposohvalle tuntien hiukan vapautuksen tunnetta, kun pääsi hetkeksi rauhaan. Hänen seurakumppaninsa oli vilkas, pieni, noin keski-ikäinen nainen; vaikka hän puhui virheetöntä englantia, lausui hän sanansa niin täsmällisesti, että saattoi luulla häntä ulkomaalaiseksi. Hänen keskustelunsa oli huvittavaa, se todisti että hän omisti laajat tiedot, samalla kun hän oli kovin innostunut toisten ihmisten asioihin. Hänen keskustelualansa oli hyvin avara. Huomaamatta siirryttiin arvostelemasta joitakin Augustuksen aikuisia taideteoksia, joita hiljattain oli kaivettu esiin Porta Pian ulkopuolelta, vertailemaan ranskalaisia ja italialaisia räätäleitä toisiinsa ja ennustamaan kuka kardinaaleista ensi kerralla valittaisiin paaviksi.

Pienellä pöydällä heidän vieressään oli luonnosvihko, jota kirjailijatar nyt rupesi selailemaan. "Katsokaammepa millä tuo nuori mies nykyään huvitteleiksen!" hän lausui.

Siinä oli puolisen tusinaa vesivärimaalauksia ja pari punaisella liidulla piirrettyä muotokuvaluonnosta. Niistä ei ainoakaan ollut valmis; mutta pikainenkin silmäys niihin ilmaisi katsojalle niissä piilevän huomattavaa kykyä, ja aiheet olivat ainakin omintakeisia. Siellä ei näkynyt mitään St. Angelon linnaa joku kalastajavenhe etualalla, eikä mitään Vestan temppeliä papittarineen. Eräs liitupiirustus kuvasi ruskeapukuista naista kumartuneena hiilivalkeansa yli; toisessa nähtiin vahtiupseeri San Giovannin porttiholvissa tutkimassa teräsmiekallaan aasivankkurien sisältöä. Siellä oli sypressien varjostamia muurinnurkkauksia, rakennustaiteellisia koristuksia, nopeasti piirretty luonnos Villa Madaman jäkälänpeittämästä suihkulähde-elefantista. Kaikki ne olivat, vaikkakin kevyesti piirrettyjä, jossain määrin erikoisia, ja osoittivat roomalaisen ilmapiirin vaikutusta. Marcia tarkasteli niitä huvitettuna.

"Ne ovat erinomaisen hyviä", hän lausui laskiessaan viimeisen kädestään.

"Niin ovat", myönsi hänen seuralaisensa; "ne ovat niin hyviä, että niiden sietäisi tulla paremmiksi, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tunnen Paul Dessartin tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei häneltä milloinkaan synny maalausta. Hänellä on lahjoja, hänellä on kykyä, mutta hän hajoittaa voimansa liiaksi. Ei todellisella työntekijällä ole aikaa tuhlata seurusteluun. Olkoon miten oli", sanoi hän lopuksi, "ei ole meidän asiamme moittia häntä. Jos hän alkaisi todenperään työskennellä, ei hän enää pitäisi teekutsuja ja se olisi vahinko, eikö totta?"

"Olisi tietysti", myönsi Miss Copley. "Miten hauskalta näyttääkään työhuone tänä iltana! Olen nähnyt sen vain päivänvalossa ja kuten yleensä kaikki, on sekin edullisemman näköinen kynttilöiden valossa." Hänen katseensa kiersi ympäri suuren huoneen tarkastellen sen vanhoja verhoja ja antiikkisia leikkauksin koristettuja tuoleja. Raskaat uutimet oli osaksi vedetty ikkunoiden eteen ja siten oli saatu huoneeseen miellyttävä hämärä. Ilman täytti liinaöljyn ja tupakansavun voimakas katku orvokkien raikkaaseen tuoksuun sekaantuen.

Paul Dessart, "Rooman kuuluisuuden" ja erään nuoren, lupaavan englantilaisen kuvanveistäjän seuraamana, liittyi nyt naisten seuraan; puhe kääntyi Rooman politiikkaan — aiheeseen, jonka suhteen taiteilijat yhdestä suusta vakuuttivat olevansa kokonaan tietämättömiä ja välinpitämättömiä.

"Oh, minua aluksi innostutti heidän kinailunsa", lausui englantilainen; "mutta huomasin ajoissa, että minun oli valittava sen ja kuvanveiston välillä; minulla ei ollut aikaa molempiin."

"Minä en tiedä edes kuka on pääministeri", pisti Dessart väliin.

"Tuohan on aivan häpeällistä harrastuksen puutetta!" väitti amerikkalainen tyttö. "Minä olen ollut Roomassa vain kaksi kuukautta ja olen jo täydelleen perillä kolmiliitosta ja Abessinian sodasta; tiedän mihin Cavour tähtäsi toimintansa ja mitä Crispi on saanut aikaan."

"Tuo ei ole oikein rehellistä peliä, Miss Copley," huomautti Dessart. "Te olette käynyt lähetystössä ja siellä saa tietoja toisten puheista. Mutta minä varoitan teitä, se ei ole oikein luotettava harrastuksen esine; siitä voi sairastua kuten opiumin käytöstä."

"Hän ei poikkea paljonkaan totuudesta", myönsi kuvanveistäjä. "Keskustelin tänään erään Sybert-nimisen henkilön kanssa, joka — ehkä tunnette hänet, Miss Copley?"

"Kyllä, mitä hänestä?"

"Hm — ei mitään siinä tapauksessa."

"Olkaa hyvä ja panetelkaa vain Mr. Sybertiä, jos teitä haluttaa — voin luvata, etten kerro mitään. Hän on setäni ystävä, ei minun."

"En tosiaan aikonut häntä panetella", huomautti nuori mies hiukan ujosti. "Ainoa, mikä minulla on Sybertiä vastaan, on se, että keskusteluni ikävystyttää häntä."

Marcia nauroi sydämellisen myötätuntoisesti.

"Sanokaa mitä vain haluatte", toisti hän herttaisesti. "Minunkin keskusteluni ikävystyttää häntä."

"No, aioin sanoa, että hän harrastaa aina sitä puoluetta, josta hänellä on hyötyä. Jollei hän pidä varaansa, hän on pian pääsemättömissä."

"Pääsemättömissä?" epäili Marcia.

Dessart jatkoi samaa aihetta pahansuopa sävy äänessään. Laurence Sybert ei näyttänyt olevan niin suosittu henkilö, kuin valtiomiehen pitäisi olla.

"Hän on asunut Roomassa jo monet vuodet, ja ihmiset alkavat ihmetellä, mitä hänellä oikein on mielessään. Lähetystö on sopiva paikka sellaiselle, jolla on luottamusta siihen, mutta hänelle se ei merkitse enempää kuin Tammany Hallin toiminta New Yorkissa. Sybert harrastaa vain Italian sisäpolitiikkaa ja useat arvelevat, että hän tietää siitä hyvän joukon enemmän kuin olisi suotavaa. Hän on selvillä kirkkopuolueesta ja hallituksesta, — on hyvä ystävä ensin oikeistolaisten, sitten vasemmistolaisten kanssa."

"Monsieur Sybert koettelee kaikkea ja pitää parhaimman", huomautti
Benoit.

"En ole varma siitä", väitti Dessart synkännäköisenä. "Hän harrastaa muitakin puolueita kuin Vatikaania ja Quirinaalia. On olemassa joitakin pieniä vallankumouksellisia yhdistyksiä Roomassa ja olen kuullut kuiskailtavan —"

"Ette suinkaan tarkoita" — kysyi Marcia silmät selkoselällään hämmästyksestä.

Kirjailijatar pudisti nauraen päätään: "Luulen, että syy Mr. Sybertin pitkäaikaiseen oleskeluun Roomassa voidaan lausua aivan lyhyessä muodossa. Oli hyvin viisas se henkilö, joka ensiksi lausui sanat: 'cherchez la femme', etsikää nainen!"

"Tosiaanko?" lausui Marcia osoittaen uutta mielenkiintoa. Laurence Sybert oli mies, jonka hän aina oli uskonut kokonaan tunteettomaksi, päinvastainen ajatus tuli hänelle yllätyksenä.

"Huhu kertoo hänen vieläkin kiinnittävän sangen paljon huomiota pieneen somaan kreivitär Torrenieriin. Varmasti ainakin tiedän, että yhdeksän, kymmenen vuotta sitten, kun tämä vielä oli nimeltään Margarita Caretti, Mr. Sybert lukeutui julkisesti hänen ihailijoittensa joukkoon; mutta luonnollisesti valitsi tyttö kreivin — tai ainakin hänen vanhempansa sen tekivät, mikä Italiassa määrääkin asian."

Tytön silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi. Kreivitär Torrenieri oli myös tavallinen vieras palatsissa. Mutta Dessart suhtautui juttuun hyvin epäilevästi hymyillen.

"Luuletteko sitten todella, että hän vain odottaa, kunnes aika on täytetty ja vanha kreivi Torrenieri menee samaa tietä kuin kaikki muutkin kreivit? Olen valmis tunnustamaan, madame, että tiedätte paljon asioita, mutta siitä huolimatta epäilen suuresti, tokko tämä on Laurence Sybertillä huolena."

"Ette kai toden teolla tarkoita, että hän on anarkisti?" kysyi Marcia.

"Lakkaan puhumasta hänestä, Miss Copley." Nuori mies kohautti olkapäitään ja levitteli käsiään italialaiseen tapaan.

"Puhutteko politiikasta?" kysyi Mrs. Copley yhtyessään seuraan Mr. ja
Mrs. Melvillen kanssa.

"Aina politiikkaa", nauroi veljentytär — "taikka tällä kertaa on aiheena Mr. Sybert."

"Ne vuorottelevat", virkkoi Dessart. "Sanoitteko häntä anarkistiksi,
Miss Marcia?" kysyi Melville.

Tyttö puolustelihe nauraen. "Pelkäänpä, että Mr. Dessart on siihen syyllinen."

"No, no, se ei käy päinsä! Sybert on minun erikoinen ystäväni. En salli että häntä syytetään mistään senkaltaisesta."

"Vähäinen, käytännöllinen anarkia on aivan paikallaan", väitti nuori mies. "Minäkin puolestani tunnen kiusausta käyttää hiukan dynamiittia nähdessäni miten nykyinen erinomainen hallitus hävittää kaikki Viktor Emmanuelin kuvapatsaat koko maasta."

"Jos palaatte politiikkaan", lausui Mrs. Copley nousten seisomaan, "pelkään, että meidän siinä tapauksessa on lähdettävä kotiin. Tiedän kokemuksesta, että se on pitkäveteinen puheenaine."

Mrs. Copley veljentyttärineen lähti vaunuillensa, Dessartin ja ranskalaisen saattamina. Jäljelle jääneet istuutuivat takaisin paikoilleen. Kirjailijatar kuunteli hetken iloista puhetta ja naurua, joka kuului avonaisen oven kautta, ja lausui sitten: "Mr. Dessartin tyttö on hyvin miellyttävä."

"Mr. Dessartin?" kysyi Melville.

"Siitä on ehkä vielä liian aikaista puhua", myönsi hän, "mutta niin tulee käymään, sen uskallan ennustaa."

"Hyvä lady", lausui Mrs. Melville painokkaasti, "te ette tunne Mrs. Copleya. Hänen veljentyttärensä menee paljon mieluummin naimisiin italialaisen prinssin kanssa kuin nuoren vasta-alkavan taiteilijan."

"Yhtä mielellään hän nai jonkun etelä-Afrikkalaisen neekeripäällikön kuin italialaisen prinssin", vakuutti hänen miehensä. "Miss Marcia on nuori nainen, joka nai juuri sen, jonka tahtoo — vaikkakin", lisäsi hän miettivästi, "en ole ensinkään varma että se on oleva Paul Dessart."

"Hän voisi kyllä valita huonomminkin", sanoi Mrs. Melville. "Paulhan on hauska poika."

"Niinpä kyllä, mutta hän voi valita paremminkin. Voin pilkulleen sanoa sinulle kuka tuo tuleva on", lisäsi hän innostuen, "se on Laurence Sybert."

Naiset hymyilivät huvitettuina väitteelle ja kuvanveistäjä kohautti olkapäitään.

"James rakkaani", lausui Mrs. Melville, "sinä lienet etevä liikeasioissa, mutta naittajaksi et pysty. Se on sinun selvintä jättää naisväen huoleksi. Mitä taas tulee ystävääsi Laurence Sybertiin, niin hän ei ole onnen suosikki, eikä hän sitä haluakaan."

"Epäilen, että hänellä on nykyään toiset tuumat mielessään", huomautti kuvanveistäjä.

"Sybert on kunnon mies", lausui Melville lämpimästi.

Kirjailijatar nousi hymyillen. "On mielenkiintoista nähdä, miten käy", hän sanoi; "mutta pankaa mieleen minun sanani, että isäntämme saa tytön."

II Luku.

Parikymmentä minuuttia ennen kuutta seuraavana iltana vierivät vaunut Palazzo Rosicorellin kivitetylle pihamaalle, ja Copleyn perhe nousi niistä palaten kotiin kolmenkymmenen mailin pituiselta ajomatkaltaan Villa Vivalantiin. Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, vallitsi sisällä palatsissa, johon valoa tuli raskailla uutimilla verhottujen ikkunasyvennysten kautta, jo melkein pimeä. He astuivat avaraan saliin, jota valaisi vain teepöydälle asetettu seitsenhaarainen kynttiläjalka. Pöydän ääressä, leikkauksin koristetussa Savonarolan aikuisessa tuolissaan istui pieni Gerald puettuna valkoiseen merimiespukuun polvet paljaina, juhlallisen näköisenä. Kuullessaan heidän saapuvan hän laskeutui nopeasti lattialle ja syöksyi Mrs. Copleya vastaan.

"Äiti kulta! Sybert tuli teelle, ja minä tarjoilin sitä hänelle; ja hän sanoi, että se oli paljon parempaa kuin Marcian tee, ja hän joi sitä seitsemän kuppia ja minä join neljä."

Naurettiin yhteen ääneen ja nojatuolin syvyydestä kuului laimea ääni: "Sanoinhan sinulle, Gerald, että et saa kertoa niin kauheita asioita, muuten ei äitisi uskalla enää koskaan jättää minua yksinäni teepöydän ääreen." Puhuja kohottautui tuolistaan ja astui tervehtimään vastatulleita.

Laurence Sybertin lähestyessä talon emäntää, lankesi hänestä pitkä kapea varjo seinälle. Hänellä oli laihat, tummat, paljaaksi ajellut kasvot, syvämietteisine, vakavine silmineen; hän oli tyypillinen kosmopoliitti, ensi silmäyksellä ei olisi voinut määrätä hänen kansallisuuttaan. Mutta jos hänen kasvojensa ilme oli italialaisen tai itämaalaisen, tai minkä muun hyvänsä, oli hänen ryhtinsä kuitenkin epäilemättä anglosaksin. Kauemmin tarkastellessa ilmaisi jonkinlainen liikkeiden joustavuus jokaiselle, joka tuntee arojen vapaat ratsastajat, että hän oli selvästi amerikkalainen.

"Teidän poikanne panettelee minua, Mrs. Copley", sanoi hän ojentaessaan kätensä, "vakuutan kunniani kautta, että join vain kuusi kupillista."

"Hoi, Sybert! Onko Roomassa tapahtunut mitään tänään? Mitä uutta tietää Rialto?" näin tervehti Mr. Copley.

Marcia katsahti häntä nauraen vetäessään hansikkaita kädestään ja sytyttäessään lampun.

"Olemme nyt olleet poissa kello yhdeksästä aamulla, ja nyt jo setä Howard on uutisten janoinen! Mitä hän tekeekään sitten, kun todella lähdemme kaupungista, en osaa sitä kuvitellakaan."

"No, hyväksyittekö siis huvilan?"

Marcia nyökkäsi.

"Teidän pitäisi nähdä se! Se on komea kuin paavin palatsi. Ensimmäisen kerran ruhtinas Vivalanti suostuu vuokraamaan sen ulkomaalaisille, se on hänen virallinen asuntonsa."

"Siinä hän tekee tavattoman armollisesti", nauroi nuori mies, "oletteko myös vastuunalaisia hänelle paikasta."

"Sen nykyisen hoitajan puheista päättäen ei ruhtinas Vivalanti paljonkaan välitä siitä."

"Se on kylläkin totta."

"Tunnetteko hänet?"

"Vain kuulopuheista. Tunnen kylän; sen kurjempaa paikkaa tuskin voisi löytää koko Sabine-vuoristosta. Väestö ei rakasta ruhtinastaan, sillä tämä ei harrasta mitään parannuksia, joita siellä kipeästi kaivattaisiin."

"Ne näyttivät sangen köyhiltä", myönsi Marcia; "mutta ne ovat erinomaisen viehättäviä. Minusta jokainen heistä on sennäköinen, kuin olisi astunut esiin jostain vesivärimaalauksesta. Setä Howardkin oli ihastunut ja hän kuitenkin on elänyt täällä niin kauan, että kohta kadottaa innostumiskykynsä".

"Se on sangen sievä paikka", myönsi Copley, "vaikka minulla on salainen pelko, että se on sittenkin liian kaukana. Mutta toiset perheenjäsenet pitivät siitä ja minun tarkoitukseni elämässä —"

"Loruja, setä Howard! Sinähän olit aivan haltioissasi. Sinä kirjoitit vuokrasopimuksen alle vastaansanomatta. Eikö totta, täti Katherine?"

"Minä allekirjoitin vuokrasopimuksen ladatun pistoolin edessä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Te uskottelitte, että jos menemme peninkulmaakaan — luulen että sanoitte tuumaakaan — lähemmäksi Roomaa, pitäisitte kutsut joka ilta; ja jollei se ole kuin ladattu pistooli minunlaiselleni rasittuneelle miesparalle, en tosiaan tiedä mikä sitten on."

"Näyttää tosiaan siltä", myönsi Sybert. Kääntyen Marcian puoleen hän lisäsi: "Pelkään että hallitsette hyvin itsevaltiaasti, Miss Marcia."

Marcian silmäkulmat rypistyivät tuskin huomattavasti, mutta hän vastasi nauraen: "En sentään, Mr. Sybert; olette erehtynyt. En minä, vaan Gerald on itsevaltias Copleyn talossa."

Samassa ilmestyi Mrs. Copleyn englantilainen palvelustyttö Granton ovelle. "Marietta odottaa master Geraldia illalliselle", ilmoitti hän.

Gerald pakeni äitinsä turviin itkien.

"Äiti kulta, anna minun syödä tänä iltana teidän kanssanne."

Hetkisen näytti Mrs. Copley myöntyväiseltä, mutta huomatessaan Grantonin taipumattomat kasvot hän vastasi: "Ei, rakkaani, sinä olet jo tarpeeksi juhlinut tämän illan osalle. Juo nyt teetä ja mene sitten nukkumaan kilttinä pikku poikana."

Gerald jätti äitinsä ja piiloutui Sybertin taakse. "Kun Sybert on täällä ja minä pidän niin Sybertistä", pitkitti hän epätoivoisena.

Mutta Granton teki tyhjäksi tämänkin yrityksen. "Tulkaa master Gerald; illallinen jäähtyy", sanoi hän laskien päättävästi kätensä hänen olkapäälleen ja vieden hänet pois.

"Tuossa on oikea itsevaltias", nauroi Copley. "Minunkin täytyy vapista Grantonin edessä."

Pietro saapui samassa tuoden lautasellisen paahdettuja teeleipiä ja iltapostin. Mr. Copley istuutui korituoliin asettaen kirjepinkan viereensä oikealle käsinojalle; silmäiltyään kirjeet järjestään, repi hän ne palasiksi tehden uuden kasan vasemmalle puolelleen. Useimmat niistä olivat kerjuukirjeitä. Hän sai niitä joukoittain ja tähän tapaan hän tavallisesti vastasi niihin; ei siksi että hän olisi ollut saita, vaan hän ei periaatteesta tahtonut tätä tietä hankkia itselleen jalomielisen mainetta.

Repiessään näin päättävällä kädellä kirjekuoren toisensa jälkeen palasiksi näkyi Copleyn kasvoilla sarja vaihtelevia ilmeitä: vuoroin vakavuutta ja leikkiä; tunteellisuutta ja ankaruutta — voimakkaan toimintatarmon tunnetta, ja sen vastavaikutuksena taas halua kohauttaa olkapäitä ja antaa kaiken mennä menojaan. Useimmille ystävilleen Copley oli arvoitus, toisinaan omalle vaimolleenkin; mutta tämä luuli omituisuuden johtuvan hänen rikkaudestaan, ja vaikka hän ei aina ymmärtänytkään miehensä toimia ja niiden vaikuttimia, hän antoi kuitenkin tämän olla rauhassa. Useimmille ihmisille tuottaa rikkaus siunausta. Copleylle se oli pikemminkin kirouksena. Hän olisi voinut saavuttaa mitä hyvänsä, mihin olisi vaadittu hänen omaa tarmoansa; mutta ensinnäkään häntä ei miellyttänyt se työ, mitä rikkaat miehet Amerikassa harrastavat, nimittäin astua kilpakentälle ja koettaa joka tavalla lisätä omaisuuttaan, eikä Copleyllä ollut siihen taipumustakaan. Tässä hän erosi vanhemmasta veljestään. Ja toisessakin suhteessa veljekset olivat erilaisia. Vaikka heidän isänsä oli ollut lainkuuliainen ja rehellinen mies, oli hänen kauttansa kilpailussa moni sortunut, ja nuoremmassa veljessä oli jo varhain vakiintunut mielipide, että sen vuoksi rikkaus ei ole oikeutettua. Hänellä oli halu — mitä veli piti hulluutena — käyttää omaa osaansa rikkaudesta niin paljon kuin mahdollista yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Howard Copleyn ensimmäinen koe tuottaa siunausta ihmiskunnalle oli ollut yritys ratkaista neekerikysymystä; mutta neekerit olivat hidasveristä rotua ja Copley sai kärsimättömänä odottaa tuloksia työstään. Lopuksi hän jätti heidät rauhassa kehittymään ja antautui kiihkeästi ajamaan itämaiden politiikkaa. Kyllästyttyään siihenkin ja joutuessaan syrjäytetyksi eräässä vaalissa, hän etsi turhaan uutta sisältöä elämälleen. Silloin sattui Mrs. Copley ehdottamaan, että perhe muuttaisi vuodeksi Pariisiin, jotta Gerald oppisi ranskaa; lapsi oli vasta neljän vuoden vanha, mutta Mrs. Copley korosti nimenomaan sitä seikkaa, ettei kieliopintoja koskaan voinut aloittaa liian aikaiseen. Hänen miehensä suostui vastaansanomatta ja niin he astuivat laivaan lähteäkseen Pariisiin. He valitsivat kiertotien Välimeren kautta, poikkesivat Napoliin ja pysähtyivät sinne. Mr. Copleylle oli täällä tarjona viehättävä ajanviete — hän antautui omalta osaltaan auttamaan, kun tässä Yhdistyneen Italian alati levottomassa osassa yritettiin saada aikaan hyvä hallinto. Vuoden kuluttua perhe siirtyi Roomaan asettuen asumaan Palazzo Rosicorelliin aikoen jäädä sinne pysyväisesti. Copley ainakin oli täysin tyytyväinen; hänellä ei ollut mitään rotuennakkoluuloja, ja Rooma oli aivan yhtä kiitollinen työmaa uudistuksille kuin New York ja lisäksi paljon hauskempi. Vaikkakaan italialaiset eivät aina häntä ymmärtäneet, ottivat he vastaan hänen palveluksensa vilpittömän kiitollisina.

Mitä taas Mrs. Copleyin tulee, ei hän mitenkään ollut aikonut vakinaisesti asettua asumaan ulkomaille. Mutta hän tuumi mielessään, että hänen miestään täytyi jollain tavoin huvittaa, ja tuo työskentely Italian olojen järjestämiseksi oli vaarattominta, mitä tämä oli voinut keksiä. Hän itse puolestaan antautui hyvin tyytyväisenä seurustelemaan pääkaupungin jotakuinkin kirjavan ulkomaalaisen seurapiirin kanssa, muistaen vain harvoin new-yorkilaisia ystäviään ja Geraldin ranskan oppimista.

Nojautuen tuolinsa selkään Marcia huomasi setänsä silminnähtävästi hyvillään lopettavan kirjeittensä lukemisen. Mr. Copleylla oli kapeat, hermostuneen näköiset, jo hiukan ryppyiset kasvot, terävä leuka ja suu, joka helposti vetäytyi hymyyn. Mutta tänä iltana murtaessaan auki kuoren toisensa jälkeen hän rypisti otsaansa useammin kuin hymyili; ja äkkiä avatessaan erään kirjeen häneltä pääsi vihainen huudahdus.

"Lue tämä", hän lausui lyhyesti, ojentaen kirjeen Sybertille.

Tämä luki sen ilmettään muuttamatta ja kumartuen eteenpäin heitti hän sen avonaiseen takkaan.

Marcia nauroi ääneensä. "Eihän postisi näykään olevan mieluinen, setä
Howard."

"Suurin osa on nimettömiä kirjeitä eivätkä ne juuri ole kohteliaita."

"Sitähän sinä voit odottaakin, kun kiusaat nuo kerjäläisparat ihan kuoliaiksi."

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa puoleksi huvitettuina, puoleksi suuttuneina. Kysymyksessä olevalla kirjeellä ei ollut mitään tekemistä kerjäläisten kanssa, mutta Mr. Copleya ei haluttanut ruveta väittelemään sen sisällyksestä veljentyttärensä kanssa.

"Luulenpa että hyväntekeväisyyden tavallinen palkka tässä maailmassa on nimetön kirje", huomautti hän pudistaen nämä mietteet päältään ja asettuen mukavasti nauttimaan teetä.

Vieras ei tahtonut ottaa hänelle tarjottua kuppia.

"En uskalla", hän selitti, "Geraldin ilmiannon jälkeen."

"Sivumennen sanoen, Sybert", lausui Copley, "olen kuullut sinusta tänään pahoja juttuja. Veljentyttäreni ei pidä siitä, että minä seurustelen kanssasi."

Marcia katsahti avuttomana setäänsä; kun tämä kerran alkoi kiusoitella, ei siitä tullut koskaan loppua.

"Olen pahoillani", lausui Sybert nöyrästi. "Mikä on hätänä?"

"Hän on huomannut sinut anarkistiksi."

Molemmat miehet nauroivat ja Marcia punastui keveästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "antakaa minulle sen verran aikaa, että ehdin poistua maasta, ennenkuin annatte minut ilmi poliisille."

"Ei ole mitään syytä pelätä", tyttö vastasi. "Minä en uskonut kertomusta, koska arvasin, ettei teillä voi olla kylliksi tarmoa juostaksenne pakoon pommin tieltä, vielä vähemmän kykenisitte sitä itse heittämään. Siksi minua ihmetytti, että toiset saattoivat uskoa sen todeksi."

"Useimmilla ihmisillä onkin minusta parempi käsitys kuin teillä", muistutti hän.

"Eipä niinkään, Mr. Sybert; päinvastoin minulla on teistä parempi käsitys kuin toisilla, minähän todella pidän teitä viattomana."

Nuori mies nauroi ja kumarsi kiitokseksi, kääntyen sitten Mrs.
Copleyn puoleen.

"Toivottavasti Villa Vivalanti on onnistuneempi kuin huvilanne
Napolissa."

Mrs. Copley katsoi häneen moittivasti. "Se kauhea mies! Aina kun häntä ajattelen, toivon että olisimme kunnialla jälleen Amerikassa."

"Älä sitten ajattele häntä ensinkään", lausui hänen miehensä. "Hän on sellaisessa paikassa, josta hän ei vast'edes tule sinua vaivaamaan."

"Mikä mies?" kysyi Marcia havahtuen äänettömyydestään.

"Onko mahdollista että Miss Marcia ei ole koskaan kuullut tatuoidusta miehestä?" kysyi Sybert totisena.

"Tatuoidusta miehestä! Mitä te oikein puhutte?"

"Sillä on hiukan teatterimainen kaiku", myönsi Mr. Copley.

"Se ei ollut niinkään vähäpätöistä", sanoi hänen vaimonsa. "On ihme, että pelastuimme hengissä. Kolme vuotta sitten ollessamme Napolissa", hän lisäsi veljentyttärelleen, "sinun setäsi, uhkarohkeana kuten aina, sekaantui erään salaliiton asioihin. Huvilamme oli kaupungin ulkopuolella Posilipoon päin, ja muutamana iltapäivänä minä ajoin hämärissä kotiin oltuani kaupungissa ostoksilla, ja silloin, juuri kun saavuimme autioon kohtaan tiellä, kahden korkean kallioseinämän väliin —"

Mr. Copley keskeytti hänet: — "hyökkäsi tielle naamioitu mies asestettuna kiireestä kantapäähän ja hirveästi sadatellen."

"Ihanko totta!" huudahti Marcia nojautuen eteenpäin ihastuksissaan.
"Täti Katherine, hyökkäsikö naamioitu mies —"

"Ei hän ollut naamioitu, mutta olisin toivonut, että hän olisi ollut; hän olisi näyttänyt vähemmän julmalta. Hän tuli suoraan vaunujen luo ja ottaen hatun päästään hyvin kohteliaasti kumartaen sanoi, että jollemme poistuisi Napolista kolmen päivän kuluessa, ei setäsi henki olisi turvattu. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja rinnassa näkyi tatuoitu risti. Voit kuvitella miten raaka hänen täytyi olla — täällä Italiassa kun kaikki ihmiset ovat niin uskonnollisia."

Molemmat miehet nauroivat viimeiselle johtopäätökselle.

"Mitä sinä teit?" kysyi Marcia.

"Olin liian järkytetty voidakseni puhua ja Gerald, lapsi parka, huusi koko loppumatkan."

"Lähdittekö sitten kaupungista?"

"Jotenkuten pääsimme lähtemään", puuttui setä puheeseen, "mutta viivyimme vielä niin kauan, että ehdin saada roiston kiinni ja kahleisiin."

"Saatte olla kiitolliset, että he olivat kyllin säädyllisiä varoittaakseen teitä edeltäkäsin", huomautti Sybert.

"Sehän on aivan kuin jossain kirjassa!" huokasi Marcia. "Murhaajia ja varoituksia ja tatuoituja miehiä ja salaliittoja! Miksi et lähettänyt hakemaan minua, setä Howard?"

"Katsos, enhän tiennyt, että sinusta oli kasvanut niin ihastuttava olento — vaikka enpä tiedä olisiko se auttanut. Minulla oli tarpeeksi puuhaa pitäessäni huolta yhdestäkin naisesta."

"Siinäpä ollaan", valitti tyttö. "Juuri siksi, että on tyttö, täytyy vain istua kotona aina kun jotain jännittävää tapahtuu."

"Jos pidätte niin kovin verenvuodatuksesta", lausui Sybert, "saatte mahdollisesti tilaisuuden nähdä sitä tänä keväänä."

"Tänä keväänäkö? Hankkiiko Camorra taas levottomuuksia?"

"Oh ei, ei Camorra. Mutta jolleivät merkit petä, on vireillä hyvin jännittäviä kapinahankkeita."

"Todellako? Täällä Roomassako?"

"Ei aivan; luultavasti ei sentään Roomassa, täällä on liian paljon sotaväkeä. Todennäköisemmin Napolin puolella. Olen pahoillani", lisäsi hän, "ettemme voi luvata teille kapinaa oman kotinne edustalla, vaikka teistä se on niin hauskaa; mutta rohkenen sanoa, että kun asiat ovat kärjistyneet niin pitkälle, on teistä vielä Napolikin tarpeeksi lähellä."

"Hälyytän sinut ajoissa, setä Howard", lausui tyttö. "Jos Napolissa tulee kapina, aion mennä sinne katsomaan. Mikä niillä on hätänä? Miksi ne kapinoivat?"

"Jos siellä on kapinahankkeita", sanoi setä "silloin sinä, rakas nuori neitoseni, huvittelet parhaasi mukaan Villa Vivalantissa, kunnes se on ohi", ja tämän sanottuaan hän vaihtoi äkkiä puheenainetta.

Keskustelu kääntyi taas huvilaan. Mrs. Copley selitti sitä vieraalle yksityiskohtia myöten.

"Siellä on yhdeksäntoista makuuhuonetta lukuunottamatta palvelijoiden suojia, ja tallissa on tilaa kolmellekymmenelle hevoselle!" hän lopetti.

"Vivalantin ruhtinaat ovat varmaankin pitäneet suurenmoista hovia, ennenkuin asettuivat Rivieralle."

"Eivätköhän olekin", yhtyi Marcia innostuen. Uudesta huvilasta tuli odottamattoman rauhoittava puheenaihe. "Mekin hankimme suuren hovin", hän jatkoi. "Me pidämme perhekutsuja, kun Roystonit palaavat Pariisista, ja — minäpä tiedän mitä teemme! Pidämme tanssiaiset minun syntymäpäivänäni — suostuthan, setä Howard? Kutsumme kaikki ystävämme Roomasta ja sitten koristetaan laakerilehdot kirjavilla lyhdyillä!"

"Sitä ei tehdä, jos minulla on mitään sananvaltaa", sanoi Mr. Copley.

"Mutta eihän sinulla ole", väitti Marcia.

"Ainoa seikka, jonka tähden suostuin vuokraamaan huvilan", lausui setä Howard, "oli, että luulin sen olevan kyllin kaukana päästäksemme joksikin aikaa irti ainaisista kutsuista. Sanoit —"

"Sanoin, että jos asetumme lähemmäksi Roomaa, pidämme kutsut joka ilta, kun taas tässä tapauksessa suunnittelen yhtä ainoata kutsuiltaa koko kolmen kuukauden ajalla."

"Sybert ja minä emme tule silloin", nurisi hän.

"Ehkäpä teitä ei kutsutakaan."

"Mistä muualta voit löytää kaksi niin ihastuttavaa miestä?" kysyi
Mrs. Copley.

"Rooma on niitä täynnä", vastasi Marcia kylmäverisesti.

"Ketä ovat Roystonit, Miss Marcia?" kysyi Sybert.

"Tutustuin heihin viime syksynä laivamatkalla. Tehän tunnette Mr.
Dessartin?"

"Taiteilijanko? Kyllä tunnen hänet."

"Mrs. Royston on hänen tätinsä ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka —"

"— ovat hänen serkkujaan", täydensi Mr. Copley.

"Aivan oikein; he ovat hyvin miellyttäviä tyttöjä. He viettävät suuren osan ajastaan täällä, ainakin Mrs. Royston ja Eleanor, Margaret on vielä ollut koulussa."

"Entä Mr. Royston", kysyi Copley, "Onko hän Amerikassa hoitamassa liikeasioitaan?"

"On, ja Mrs. Royston menee Eleanorin kanssa hyvin usein häntä tervehtimään, jotta ei hän tuntisi oloaan yksinäiseksi."

"Hehän ovat kovin jalomielisiä", nauroi Sybert.

"He ovat viettäneet talvia Kairossa ja Wienissä ja Pariisissa ja monessa muussa paikassa", jatkoi Marcia. "Eleanor", lisäsi hän miettivästi, "on yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään ja hänellä on jo paljon kokemuksia."

"Voi sinua, kultaseni!" sanoi setä; "ja sinä panet koko Rooman alttiiksi —"

"Hän on hyvin miellyttävä", sanoi Marcia ja katsoi nauraen Sybertiin.
"Entä jos hän esimerkiksi sattuisi mieltymään teihin, Mr. Sybert!"

Nuori mies nousi ja etsi hattuaan. "Hyvänen aika!" mumisi hän, "mitä te tarkoitatte?"

"Eihän sitä voi tietää." Marcia katsoi häneen tutkiva ilme silmissään.

"Nuori nainen, joka on ollut seuraelämässä yhdeksän vuotta, mahtaa olla jonkun verran perehtynyt asioihin", myönsi Copley. "Ehkäpä sittenkin olisi parasta, Sybert, ettemme ensinkään tutustuisi häneen."

Sybert löysi hattunsa ja pysähtyi hetkeksi.

"Ette voi peloittaa minua tuolla tavoin, Miss Marcia", sanoi hän pudistaen päätään. "Minähän olen itse ollut seuraelämässä jo kolmetoista vuotta."

III Luku.

"Saanko tulla sisään teetä juomaan, Marcia serkku?" pyyteli Gerald rukoilevalla äänellä heidän noustessaan Palazzo Rosicorellin kiviportaita. He olivat viettäneet iltapäivän Borghesien puutarhoissa ja pojan epäilyttävän likainen merimiespuku todisti, että hän vastoin kieltoja oli huvikseen pyydystänyt kultakaloja lammikosta.

"Et tietenkään", vastasi Marcia jyrkästi, "sinun täytyy pyytää
Mariettalta puhtaat vaatteet, ennenkuin tulet äidin näkyviin."

Gerald totteli ja suostui kauniisti menemään sisään toista tietä, vaikka salista päin kuului Sybertin houkutteleva ääni. Marcia jatkoi matkaansa hattu päässä, eteisessä kohtasi hän Melvillet lähtöhankkeissa.

"Hyvää päivää. Miksi lähdette näin aikaisin?" kysyi hän.

"Me palaamme takaisin myöhemmin; menemme juuri kotiin pukeutumaan.
Setänne pitää päivälliset tänä iltana — velvollisuudesta tietysti."

"Onko se totta?" nauroi Marcia. "Minua ei ole kutsuttu."

"Kyllä teidät kutsutaan, älkää huoliko loukkaantua. Nämä ovat yleiset kutsut, joihin kaikki ovat tervetulleita."

Sisällä ei Marcia tavannut muita kuin tätinsä, setänsä ja Mr.
Sybertin.

"Onko tänään päivälliset, täti Katherine?" kysyi hän istuutuessaan korituoliin ja ottaessaan vastaan teekupin.

"Kysy sedältäsi. Minuun se ei mitenkään kuulu", selitti Mrs. Copley.
"Hän kutsui vieraat, ja hän saa huolehtia ruokalistastakin."

"Mitä sinulla on mielessäsi, setä Howard?"

"Vain pienet lähtöpäivälliset. Katsos, minusta meidän on näytettävä iloista naamaa viimeisenä iltanamme."

"Luulisi aivan, että teidät viedään huomenna mestauslavalle."

"Toivokaamme, että maanpakokin riittää", lausui Sybert.

"Keitä vieraita tulee ja mihin aikaan?"

"Vieraat ovat samat, jotka olivat tänään teellä; en huomannut ajatella asiaa kyllin aikaisin, jotta olisin voinut kutsua suuremman seuran. Lista sisältää Melvillet, Signora Androit'n ja kreivitär Torrenierin, kuvanveistäjä Sidney Carthropen ja erään erittäin miellyttävän ranskalaisen nuorukaisen, jonka nimeä en tällä hetkellä satu muistamaan."

"Adolphe Benoit", lausui Sybert.

"Rooman kuuluisuusko?" kysyi Marcia. "Tunnen kyllä hänet. Tapasin hänet pari viikkoa sitten teekutsuissa; hän on hyvin miellyttävä. Toivottavasti", lisäsi hän silmäillen listaa, "hän tulee minun osalleni?"

"Jollet pidä Mr. Sybertiä parempana."

"Vaikea tilanne, Miss Marcia", nauroi Sybert. "Jos helpottaisi asiaa, niin voisimmehan vetää arpaa."

"Ei ensinkään", sanoi Marcia armollisesti, "tiedän, että kreivitär halusta ottaisi teidät; ja koska hän on vieras, annan hänen valita. Toivon, että päivällisesi onnistuvat", hän lisäsi kääntyen setänsä puoleen, "mutta en voi olla huomauttamatta, että osoitat todella liikuttavaa luottamusta keittäjääsi."

"Kiitos, kultaseni; minulla on toivorikas mielenlaatu; eikä Francois ole vielä koskaan minua pettänyt. — Mitä pidit Borghesen taidekokoelmista?"

"Erittäin paljon. Tapasin Mr. Dessartin siellä — ja ulkopuolella kohtasin kuninkaan."

"Vai niin, toivottavasti Hänen Majestettinsa voi hyvin?"

"Siltä hän ainakin näytti. En pysähtynyt puhelemaan hänen kanssaan, mutta pappiskokelaitten joukossa oli eräs poika, joka huusi: 'Viva il papa' — eläköön paavi — juuri kun kuningas ajoi ohi."

"No mitä hänelle tehtiin?" kysyi Sybert. "Ampuiko kuninkaan henkivartija hänet siihen paikkaan vai lähetettiinkö hänet vain kaleeriorjaksi elämäniäkseen?"

"Henkivartija piti onneksi silmällä vain kuningasta ja vanha pappi ehti kerätä laumansa kokoon ja pujahtaa pakoon sivutietä, yhtä pelästyneenä kuin kana joka näkee haukan."

"Siihen olikin syytä — mutta odottakaahan, kunnes pojat ovat varttuneet suuremmiksi, silloin he tekevät muutakin kuin vain huutavat ja juoksevat."

Sybertin äänessä oli sävy, joka erosi hänen tavallisesta huolettoman venyttelevästä puhetavastaan. Marcia katsahti nopeasti häneen ja Dessartin salainen viittaus välähti hänen mieleensä.

"Tarkoitatteko, että mieluummin haluaisitte kuninkaaksi Leo XIII:n kuin Umberton?" kysyi hän.

"Taivaan tähden, en! Ei kukaan, eivät edes katolilaisetkaan tahdo paavin maallista valtaa takaisin."

"Kun italialaiset ovat saaneet kärsiä niin paljon, ennenkuin saivat itselleen kuninkaan, pitäisi heidän minun mielestäni olla tyytyväisiä häneen. Heidän pitäisi olla kärsivällisempiä eikä odottaa, että maa rikastuisi käden käänteessä. Eihän kaikkea voi heti saada aikaan. Eikä sovi moittia hallitusta epäonnistuneesta Afrikan sodasta, saattoihan jokainen edeltäpäin arvata tuloksen. Sehän oli erehdys eikä mikään rikos."

Sybert katseli häneen laimeasti, hymyillen huvitettuna. "Suokaa anteeksi, Miss Marcia, jos kysyn teiltä, ovatko nuo omia johtopäätöksiänne, vai ystävämme, nuoren amerikkalaisen taiteilijan mielipiteitä?"

"Hän ei ainakaan vehkeile kuningasta vastaan!" vastasi Marcia terävästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "älkää ajatelko minusta niin pahaa.
En todellakaan ole mikään anarkisti. En minä tahdo räjähdyttää ilmaan
Hänen Majesteettiansa."

"Mene kotiin pukeutumaan, Sybert", lausui Copley tarttuen hänen käsivarteensa. "Minun täytyy mennä valvomaan kokin toimia enkä uskalla jättää sinua ja veljentytärtäni kahdenkesken. Ei voi ensinkään tietää, mitä saattaisi tapahtua."

"Hän on epäluuloinen nuori nainen", valitti Sybert. "Etkö voi saada häntä luottamaan ystäviisi?"

"Ei ihmekään!" sanoi Marcia. "Unohdin kertoa teille toisen seikkailuni. Juuri kun vaunumme kääntyivät Corsolle, jouduimme kovaan tungokseen ja meidän täytyi seisahtua. Katsahdin ylös ja näin erään miehen sivukäytävällä seisovan ja tuijottavan minuun sanomalehtensä takaa — suoraan sanoen tuijottavan — ja äkkiä hän hyppäsi vaunujen luo työntäen sanomalehden käteeni. Hän puhui jotain italiankielellä, mutta niin nopeasti, etten saanut siitä selvää, ja ennenkuin ehdin liikahtaakaan, oli Marietta siepannut lehden heittäen sen takaisin vasten miehen kasvoja. Sanomalehti oli nimeltään 'Kansan ääni', erotin vain yhden ainoan sanan siitä ja se oli — hän pysähtyi teatterimaisesti — 'Copley!' No nyt, setä Howard", lopetti hän, "arveletko, että sinua kohtaan voisi tuntea luottamusta? Kun mennään niin pitkälle, että ihmiset kadulla —"

Hän keskeytti äkkiä. Hän oli huomannut setänsä ja Sybertin iskevän toisilleen nopeasti silmää. "Mitä se oikein oli?" kysyi hän. "Tiedättekö mitä se tarkoitti?"

"Se oli kirotun häpeämätöntä!" sanoi hänen setänsä. "Saatan toimittajan vankilaan, jollei hän osaa pitää suutansa kiinni", molemmat herrat katselivat toisiinsa hetken aikaa ääneti. Sitten Copley naurahti lyhyesti. "Ei haittaa", hän sanoi, "en luule, että Grido del Popolo voi pilata mainettani. Ei kukaan lue sitä." Hän katsoi kelloaan. "Olisi parasta että menisit pukeutumaan, Marcia. Vieraani saapuvat tasan kahdeksalta."

"Ei sinun tarvitse käyttää noin kömpelöjä keinoja päästäksesi minusta", nauroi tyttö. "En minä aio olla siellä, missä minua ei tarvita. Kaikki mitä minulla on sanottavaa", huusi hän ovelta, "on, että sinun olisi parasta lakata harrastamasta noita kerjäläisparkoja, taikka muuten sinua kehoitetaan poistumaan Roomasta samoin kuin Napolista."

Marcia soitti Grantonia.

"Onko sinulla nyt aikaa kammata tukkani?" kysyi hän tytön saapuessa, "vai tarvitseeko Mrs. Copley sinua?"

"Mrs. Copley ei ole vielä alkanut pukeutua; hän katselee, kun master
Gerald syö illallistaan."

"Hyvä on, meillä on kyllä sitten tarpeeksi aikaa, minä ehdin valmiiksi ennenkuin hän tarvitsee sinua. Kampaa tukkani ranskalaiseen tapaan", määräsi hän istuutuessaan peilin eteen. "Minkä puvun sinun mielestäsi panen ylleni?" hän jatkoi sitten. "Otanko valkoisen, joka minulla oli viime viikolla, vai uuden vihreän, joka eilen tuli Pariisista?"

"Ottakaa valkoinen, Miss Marcia, ja säästäkää uusi pukunne joihinkin suurempiin kutsuihin."

"Kyllähän se olisi järkevämpää", Marcia myönsi, "mutta", lisäsi hän nauraen, "luulen, että sittenkin panen uuden."

Granton toi sen nyrpeän näköisenä, hän tahtoi näyttää sillä, ettei ensinkään hyväksynyt tätä amerikkalaista tuhlaavaisuutta. Hän oli ollut kymmenen vuotta erään vanhan englantilaisen herttuattaren kamarineitsyenä ja luuli tuntevansa ylhäisön tavat.

Puku oli ohutta vihreää villakangasta ja koristettu punaisella sametilla ja keltaisilla pitseillä. Marcia puki sen ylleen ja tarkasteli itseään arvostellen. "Mitä arvelet tästä, Granton?" kysyi hän.

"Se on erittäin pukeva, Miss Marcia", vastasi Granton kainosti.