Produced by Tapio Riikonen

KOLME MIESTÄ VENEESSÄ

Kirj.

Jerome K. Jerome

Suomentanut U. B.

Helsingissä, K. E. Holm, 1906.

ESIPUHE.

Tämän kirjan suurin arvo ei ole sen taiteellisessa esitystavassa eikä laajoissa, hyödyllisissä tiedoissa, joita lukija siitä ammentaa, vaan sen todenperäisyydessä. Siinä kerrotaan asioita, jotka todella ovat tapahtuneet. Totta kyllä, että niitä on hieman väritetty, mutta tekijä ei ole ottanut lisäpalkkiota vaivoistaan. George Harris ja Montmorency eivät ole runollisia ihannekuvia, vaan lihasta ja verestä luotuja olentoja — semminkin George, joka painaa kaksitoista puntaa. Ajatusten syvyydessä ja ihmistuntemisessa toiset teokset voivat viedä tältä voiton, toiset kirjat voivat olla nerokkaampia ja laajempia, mutta mitä ehdottomaan, auttamattomaan totuudenrakkauteen tulee, vie tämä voiton kaikilta muilta. Ja tiedän, että vakava lukija antaa tälle asialle suuremman arvon kuin kirjan muille, lukuisille ansioille. Ja sen totuus lisääkin melkoisesti siinä annettujen opetusten arvoa.

Tekijä.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kolme invaliidia. — Georgen ja Harris'in kärsimyksiä. — Sadanseitsemän kuolettavan taudin uhri! — Hyödyllisiä lääkeohjeita. — Lasten maksataudin parannustapa. — Olemme yksimieliset siitä, että olemme liiaksi rasittuneet ja kaipaamme lepoa. — Viikko aaltoilevalla ulapalla? — George ehdottaa Thamesjokea. — Montmorency tekee vastalauseen. — Alkuperäinen ehdotus hyväksytään kolmen äänen enemmistöllä yhtä vastaan.

Meitä oli kaikkiaan neljä — George, William Samuel Harris, allekirjoittanut ja Montmorency. Istuimme minun huoneessani, tupakoimme ja puhelimme miten huonoja olimme — huonoja lääketieteelliseltä kannalta, tietenkin.

Tunsimme itsemme niin heikoiksi, että aloimme tulla oikein levottomiksi. Harris sanoi joskus saavansa semmoisia pyörtymyskohtauksia, että hän tuskin tiesi mitä silloin teki; siihen George sanoi, että hänelläkin oli pyörtymiskohtauksia, niin että hän tuskin tiesi mitä teki. Mitä minuun tulee, oli maksani epäkunnossa. Tiesin, että se oli maksa, sillä olin vastikään lukenut ilmoituksen, jossa ylistettiin patenteerattuja maksapillerejä ja jossa tehtiin selkoa erinäisistä oireista, joista voi päättää oliko maksa epäkunnossa. Minulla oli kaikki nuo oireet.

On todella omituista, mutta minä en koskaan voi lukea patenttilääkkeiden ilmoituksia tulematta johtopäätökseen että minulla on juuri siinä kuvattu tauti sen kaikkein pahimmassa muodossa. Diagnoosi kuitenkin aina täydellisesti lyö yhteen oireitten kanssa, joita kulloinkin tunnen ruumiissani.

Muistan miten eräänä päivänä menin British Museum'iin lukemaan miten on hoidettava erästä vähäpätöistä tautia, joka silloin minua vaivasi — luulen että se oli nokkoskuume. Sain kirjan ja luin kaikki, mitä tahdoin tietää; sitten minä ajattelemattomuudessani käänsin lehden ja aloin huolettomasti lukea taudeista ylipäänsä. En enää muista, mikä ensimmäinen tauti oli, jota syvennyin tutkimaan — se oli, luulen, joku kauhea, hävittävä kulkutauti — mutta ennenkuin olin päässyt puoliväliinkään "edelläkäyvien oireitten" luettelossa, tulin selville siitä, että itse podin tuota kauheata tautia.

Istuin tuokion kauhusta jäykistyneenä; sitten aloin — tylsästi ja koneellisesti — lukea edelleen. Tulin lavantautiin, luin oireet, huomasin, että minussa oli lavantauti — se lienee raivonnut minussa kuukausia ilman että siitä tiesin — ja minä aloin tuumia oliko minussa vielä joku tauti. Minä etsin kirjasta tanssitaudin, ja — niinkuin olin odottanut — oli minulla tämäkin tauti. Nyt alkoi tilani minua huvittaa ja päätin perinpohjin sitä tutkia. Siksipä otinkin taudit aakkosellisessa järjestyksessä: ensin luin abscessista ja huomasin, että minulla oli semmoinen ja että se puhkeaisi 14 päivän kuluttua. Mitä luumätään tulee, niin sain ilokseni tietää, että minulla oli se varsin lievässä muodossa ja — ainakin tämän taudin puolesta — voisin vielä elää vuosikausia. Kouristustautia podin varsin arveluttavilla muunnoksilla, ja kurkkumätä näytti syntymästä saakka minussa asustaneen. Jauhoin tunnollisesti koko kirjan läpi, ja ainoa tauti, jota en voinut huomata itselläni olevan, oli suusalpa.

Ensin olin siitä suorastaan loukkaantunut; se tuntui minusta jonkinlaiselta häväistykseltä. Miksei minulla ollut suusalpaa? Miksi tämä aiheeton poikkeus? Sittemmin kuitenkin lepyin. Ajatellessani että minussa oli kaikki muut taudit, jotka lääketiede tunsi, pääsin eroon itsekkyydestäni ja päätin koettaa tulla toimeen ilman suusalpaa. — Leini, ilkeimmässä muodossaan, näytti saaneen minut valtoihinsa ilman että minulla siitä oli aavistustakaan; ja n.s. zymotisia tauteja olin nähtävästi potenut lapsuudesta saakka. Ei ollut enää mitään tauteja zymotisten jälkeen, mistä päätin, ettei minulla ollut sen useampaa tautia.

Istuin ja mietiskelin. Kuvittelin miten huomiota herättävä yksilö olin lääketieteelliseltä kannalta: oikea makupala kaikille lääkäreille! Nuorten kandidaattien ei enää olisi tarvis suorittaa kurssejaan eri sairaaloissa, jos he saivat hoitaa minua. Olinhan itse täydellinen lasaretti. Heidän tarvitsi vain tutkia minut, s.o. kaikki tautini, ja sitten he voisivat suorittaa tutkintonsa.

Sitten ihmettelin pitkältäkö minulle vielä oli suotu elonaikaa. Koetin tutkia itseäni. Koettelin valtimoani. Ensin en tuntenut mitään valtimoa lainkaan, mutta sitten se odottamatta alkoi tykyttää. Otin kelloni ja laskin tykytykset. Luin 147 lyöntiä minuutissa. Sitten laskin käteni sydämelle, mutta en tuntenut sen lyövän. Se oli lakannut liikkumasta! Myöhemmin olen tullut johtopäätökseen, että se kyllä oli koko ajan paikallaan ja tykytti, mutta en voi asiata selittää. Koettelin kädelläni ruumiini koko etupuolen, vyötäisiltä päähän, tunnustelin kupeitani ja siirryin selkäpuolellekin. Mutta en tuntenut enkä kuullut mitään. Yritin katsoa kieltäni. Pistin sen niin pitkälle ulos suusta kuin taisin, ummistin toisen silmäni ja koetin nähdä toisella. Mutta en nähnyt muuta kuin kieleni kärjen ja ainoa tulos, jonka siten saavutin, oli vakaumus siitä, että minussa oli tulirokko.

Olin tullut lukuhuoneeseen terveenä, onnellisena ihmisenä. Horjuin sieltä ulos täydellisenä rauniona.

Menin lääkärini luo. Hän on vanha ystäväni; hän koettelee valtimoani, katsoo kieltäni ja puhelee ilmasta ottamatta maksua, kun luulottelen olevani sairas. Olin senvuoksi nyt tekevinäni hänelle vastapalveluksen menemällä hänen luokseen. "Mitä lääkäri tarvitsee", sanoin itsekseni, "on kokemusta. Minäpä tarjoudun hänen hoidettavakseen. Hän saa enemmän kokemusta minun ruumiistani kuin seitsemästätoistasadasta tavallisesta potilaasta, joilla on vain yksi tahi pari tautia kullakin." Menin siis suoraan hänen luokseen. Hän sanoi:

"No, mitä kuuluu?"

"En tahdo kuluttaa turhaan aikaasi, ukkoseni", minä sanoin, "luettelemalla tautejani. Elämä on lyhyt, ja voisit kuolla, ennenkuin olen päässyt loppuun. Mutta sanon sinulle mitä tautia minussa ei ole. Minulla ei ole suusalpaa. Miksei minulla sitä ole, en tiedä sanoa; mutta niin on asia. Kaikki muut minulla on."

Kerroin nyt hänelle, miten olin saanut kaikki selville.

Sitten hän avasi liivini, kurkisti nieluuni, tarttui ranteeseeni, löi minua rintaan, kun vähimmin semmoista odotin — mielestäni oli se ilkeä, kavala teko — ja painoi vihdoin korvansa mainittua ruumiinosaa vastaan. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen ja kirjoitti lääkemääräyksen, taittoi sen kokoon ja ojensi minulle. Pistin sen taskuuni ja läksin tieheni.

En avannut sitä, vaan jätin sen semmoisenaan lähimpään apteekkiin. Apteekkari luki sen ja ojensi sen minulle takaisin. Hän sanoi, ettei voinut sitä suorittaa.

"Olettehan Te apteekkari?" minä kysyin.

"Olen kyllä", hän vastasi. "Jos olisin sekatavarakauppa, johon on yhdistetty hotelliliike, voisin kenties Teitä palvella. Mutta kun olen ainoastaan apteekkari, täytyy minun luopua kunniasta."

Minä luin reseptin. Sen sisällys oli seuraava:

Rec.

1 lb. pihvipaistia sekä
1/2 pulloa olutta joka 6:s tunti
1 10 penikulman kävely joka aamu
1 vuode lyönnilleen k:lo 11 iltasella.

Ja älä mätä kalloosi asioita, joita et käsitä.

Noudatin ohjeita niin onnellisella tuloksella — tarkoitan itselleni — että henkeni pelastui ja olen yhä elossa.

Nyt tässä tapauksessa oli minulla, palatakseni takaisin maksapilleri-ilmoitukseen, kieltämättä kaikki siinä luetellut taudinoireet, joista tärkein oli "yleinen haluttomuus kaikkeen työhön."

Miten tässä suhteessa kärsin, ei kielin voi kertoa. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen ollut tämän taudin marttyyri. Poikana olin tuskin päivääkään vapaana sairaudesta. Silloin ei vielä tietty, että se johtui maksastani. Lääketiede ei ollut läheskään niin korkealle kehittynyt kuin nykyään; ja tautiani sanottiin "laiskuudeksi."

"Vai niin, sinä laiska, pikku lurjus", sanottiin minulle, "jollet tahdo tehdä työtä, niin saatpa nähdä", sillä he eivät tienneet, että olin sairas.

Eivätkä he antaneet minulle pillerejä; sain läimähdyksiä päähäni. Ja niin merkillistä kuin onkin: nuo lyönnit usein paransivat minut — hetkiseksi. Muistan, että yksi ainoa läimähdys päähäni vaikutti tehoisammin maksaani ja sai minut ryhtymään työhön paremmin kuin kokonainen rasia pillereitä.

Niinhän usein on laita: nuo yksinkertaiset, vanhanaikaiset "kotilääkkeet" ovat joskus tehoisampia kuin kaikki apteekin tavarat. — —

Niin, me istuimme tuntikauden ja kuvasimme tautejamme. Minä kerroin Georgelle ja William Harrisille, miltä tuntui, kun aamusin nousin vuoteelta, ja William Harris kertoi meille miltä hänestä tuntui, kun hän iltasin meni levolle. Ja George seisoi matolla kamiinin ääressä ja esitti meille kuvaavilla kädenliikkeillä miten hänen laitansa tapasi olla öisin.

George vain luulottelee olevansa sairas; hänellä ei ole mitään hätää.

Nyt kolkutti mrs Poppets ovelle ja halusi tietää olimmeko valmiit tulemaan ilta-aterialle. Me hymyilimme alakuloisesti toisillemme ja sanoimme, että meidän kenties sentään tulisi yrittää niellä jokunen muru.

Harris sanoi, että hiukkanen ruokaa usein pitää taudin kurissa. — Mrs Poppets kantoi tarjottimen huoneeseen; sitten me istahdimme pöytään ja yritimme syödä. Siinä oli paistia sipulin keralla ja raparperitorttua.

Lienen ollut kovin heikko tänä iltana, sillä noin ensimmäisen puolen tunnin kuluttua ei ruoka enää lainkaan maistunut — sitä ei usein minulle tapahdu — enkä tahtonut maistaa juustoakaan.

Kun tämä raskas velvollisuus oli täytetty, me täytimme lasimme uudelleen, sytytimme piippumme ja ryhdyimme jälleen pohtimaan tautejamme.

"Lepoa me tarvitsemme", sanoi Harris.

"Lepoa ja ilmanvaihdosta", lisäsi George. "Olemme liiaksi rasittaneet aivojamme, ja rasitus on heikontanut koko elimistöämme. Ilmanvaihdos ja kieltäytyminen kaikesta rasittavasta henkisestä työstä on palauttava tasapainon koko olemukseemme."

Georgella on serkku, jota veronkantolipuissa tavallisesti nimitetään lääketieteen ylioppilaaksi; onhan siis luonnollista, että hän, George, osaa puhua hieman lääkärien tapaan.

Kannatin Georgen mielipidettä ja ehdotin, että etsisimme jonkun rauhallisen, vanhan paikan, kaukana maailman hälinästä, missä voisimme viikon päivät uinailla aurinkoisilla kedoilla — jonkun Rauhan-sataman, jonka rantaan 20 vuosisadan kuohuvat aallot löisivät vain vienona maininkina.

Harris arveli, että se olisi hauskaa. Hän kyllä tiesi mimmoista paikkaa tarkoitin: ihmiset siellä menisivät levolle k:lo 8, ja siellä saisi kävellä kymmenkunta penikulmaa, jos mieli ostaa hieman tupakkaa.

"Ei", virkkoi Harris, "sille, joka kaipaa lepoa ja ilmanvaihdosta, ei mikään voi olla parempi kuin merimatka."

Minä vastustin kiihkeästi merimatkaa. Se voi olla hyödyksi, kun on pari kuukautta aikaa, mutta viikon oleskelu merellä on vain vahingoksi.

Sinä lähdet liikkeelle maanantaina ja olet vakavasti päättänyt huvitella itseäsi. Heilutat nenäliinaasi hyvästiksi rannalle jääville ystäville, sytytät suurimman piippusi ja esiinnyt kuten olisit kapteeni Cook, Sir Francis Drake ja Kristoffer Columbus kaikki yhdessä persoonassa. Tiistaina toivot, ettet ikinä olisi jalallasi astunut laivan kannelle. Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina toivot, että saisit kuolla. Lauantaina kykenet nielemään hieman lihalientä, istumaan kannella ja vastaamaan heikolla, lempeällä hymyilyllä, kun ystävälliset ihmiset kysyvät vointiasi. Sunnuntaina alat jo kävellä ja voit nauttia vahvempaa ravintoa. Ja kun maanantaiaamuna seisot kannella sateenvarjo ja matkalaukku kädessä laivan laskiessa laituriin, alkaa merielämä tuntua sinusta varsin hupaiselta.

Lankoni teki kerran terveydekseen lyhyen merimatkan. Hän otti ensi luokan hyttipaikan Lontoosta Liverpooliin sekä takaisin. Liverpooliin tultuaan hän oli peräti innokas myymään paluupilettiään.

Sitä tarjottiin kaupaksi ympäri kaupunkia suunnattomalla alennuksella, olen kuullut, ja vihdoin se myytiin 18 pencestä verenpuutetta potevalle nuorukaiselle, jota lääkäri oli kehoittanut hengittämään meri-ilmaa ja olemaan paljon liikkeellä.

"Meri-ilmaa", sanoi lankoni ja painoi lempeästi piletin hänen käteensä, "Te tulette saamaan tarpeeksi koko elinajaksenne ja mitä liikkeeseen tulee, saatte sitäkin lajia enemmän istumalla laivan kannella, kuin jos heittäisitte kuperkeikkoja kuivalla maalla."

Itse hän, lankoni, matkusti takaisin junalla. Hän sanoi, että
Luoteisrata oli hänelle tarpeeksi terveyttä edistävä.

Muuan toinen tuttavistani teki kerran viikon huvimatkan laivassa pitkin rannikkoa. Ennen lähtöä tuli laivan hovimestari ja kysyi tahtoiko hän maksaa jokaisesta ateriasta erikseen vaiko suorittaa hinnan kerta kaikkiaan.

Hovimestari suositti jälkimmäistä menettelyä, koska se tuli, muka, paljon halvemmaksi. Hän sanoi, että koko viikon ravinto maksoi vaan kaksi puntaa viisi shillinkiä. Ensi murkinaan kuului kalaa ja yksi liharuoka. Toinen murkina oli k:lo 1 ja siihen kuului neljä ruokalajia; päivällinen k:lo 6: liemiruoka, kalaa, väliruokia, paistia, lintua, salaattia, jälkiruoka, juustoa ja jäätelöä k:lo 10 vihdoin kevyt iltaruoka.

Ystäväni suostui ehdotukseen. Hänellä on, nähkääs, oiva ruokahalu.

Toinen murkina oli juuri pöydässä, kun laiva tuli Sheernessin edustalle. Hän ei tuntenut tavallista ruokahalua, kuten oli odottanut, ja söi senvuoksi vaan hieman häränpaistia sekä maamansikoita ja kermaa. Hän oli koko iltapäivän syvissä mietteissä ja joskus tuntui hänestä, että hän oli elänyt paljaalla häränlihalla useita viikkoja, toisinaan taas hän oli varma siitä, että oli vuosikausia syönyt vaan maamansikoita ja kermaa.

Häränpaisti, mansikat ja kerma eivät nekään tuntuneet olevan onnellisia — pikemmin tyytymättömiä, niin sanoakseni.

K:lo 6 hänelle ilmotettiin, että päivällinen oli valmis. Uutinen ei lainkaan häntä innostuttanut, mutta hän piti itseään velvollisena tekemään jotakin noiden 2 £ 25 s. edestä, jonka vuoksi hän tarttui kaidepuuhun ja meni alas. Suloinen sipulin ja paistetun liikkiön tuoksu, johon yhdistyi paistetun kalan ja vihannesten haju, tulvi häntä vastaan ruokasalin ovella; ja viinuri tuli rasvaisesti hymyillen hänen luokseen ja kysyi:

"Mitä herra suvaitsee?" — "Auttakaa jumalan nimessä minut pois täältä", oli heikko vastaus.

Ja he veivät hänet aika kyytiä ylös kannelle, sijoittivat hänet nojaamaan laivan partaaseen tuulen alla ja jättivät hänet siihen.

Seuraavana neljänä päivänä hän vietti vaatimatonta, kohtuullista elämää nauttien vain laivakorppuja ja soodavettä. Lauvantaina hän jo rohkaisi luontonsa ja uskalsi kokeilla teellä ja paahdetulla leivällä ja maanantaina hän herkutteli kananlihaliemellä. Tiistaina hän astui pois laivasta, ja kun se mennä porhelsi satamasta, jäi hän kaipauksella katsomaan sen perään.

"Tuossa se menee", sanoi hän, "tuossa se menee mukanaan kahden punnan edestä ruokaa, joka kuuluu minulle ja jota en ole saanut."

Hän sanoi, että jos hän olisi ollut laivalla vielä päivän, olisi hän kyllä hoitanut oikeuksiaan.

Senvuoksi minä ehdottomasti vastustin merimatkaa. En, niinkuin selitin, omasta puolestani, sillä minä en ole koskaan altis meritaudille; mutta pelkäsin Georgen puolesta. George sanoi, että hän kylläkin tulisi toimeen ja suorastaan nauttisi semmoisesta matkasta, mutta hän tahtoi neuvoa Harris'ta ja minua luopumaan kaikista moisista aikeista, koska hän oli varmasti vakuutettu siitä, että me molemmat tulisimme merisairaiksi.

Harris taas sanoi, että hänestä oli aina ollut arvoitus, miten ihmiset voivat tulla merisairaiksi — ettei se voinut olla muuta kuin teeskentelyä heiltä — ja että hän usein oli toivonut tulevansa merikipeäksi, muttei koskaan ollut onnistunut.

Sitten hän kertoi kaskuja miten oli matkustanut Englannin kanavan poikki niin kovassa myrskyssä, että täytyi sitoa matkustajat hytteihinsä, ja hän ja kapteeni olivat ainoat elävät olennot laivalla, jotka eivät olleet sairaita. Joskus olivat hän ja toinen perämies ainoat, jotka eivät olleet sairaita; ylipäänsä oli se aina hän ja joku toinen. Ja jollei se ollut hän ja joku toinen, niin oli se hän yksinään.

On merkillinen tosiasia, mutta kukaan ei ole merisairas — maalla. Merellä kyllä tapaa lukemattomia ihmisiä, jotka ovat suorastaan henkitoreissa — kokonaisia laivanlasteja sairaita; mutta kuivalla maalla en vielä koskaan ole tavannut ihmistä, jolla olisi aavistustakaan meritaudista! Missä nuo lukemattomat tuhannet merisairaat olennot, joita vilisee jokaisen laivan kannella ja hyteissä, piileksivät maalla ollessaan, on minulle arvoitus.

Jos useimmat ovat semmoisia kuin muuan henkilö, jonka tuonoin tapasin Yarmouthin laivassa, voisi tämän näennäisen arvoituksen helposti selittää. Olimme parhaillaan Southendin edustalla, muistelen, ja hän nojautui ulos laivan kaideluukusta peräti vaarallisessa asennossa. Menin hänen luokseen aikeissa pelastaa häntä.

"Kuulkaahan Te siellä, vetäkää ruumiinne sisälle", huusin ja ravistin häntä olkapäästä. "Te putootte mereen."

"Toivon, että se olisi jo tapahtunut", oli miehen ainoa vastaus; ja jätin hänet Herran huomaan.

Kolme viikkoa myöhemmin tapasin miehen eräässä Bath'in ravintolassa. Hän istui siellä ja puhua paapatti matkoistaan ja julisti intohimoisesti rakastavansa merta.

"Minäkö merisairas?" toisti hän erään nuoren miehen kateelliseen kysymykseen, "no niin, tunnustan, että yhden ainoan kerran tunsin päätäni hieman huimaavan. Se tapahtui Kap Hornin edustalla. Laiva teki seuraavana aamuna haaksirikon."

"Mutta ettekö ollut hieman pahoinvoipa tässä tuonoin myös Southendin edustalla ja toivonut putoovanne mereen?" kysäsin minä.

"Southend?" virkkoi hän kysyvästi.

"Niin, matkalla Yarmouthiin, siitä oli perjantaina kolme viikkoa."

"Ahaa", tokasi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat, "nyt muistan, miten asia oli. Minulla oli kova päänsärky silloin iltasella. Se johtui pickles'sista, jota oli päivällispöydässä. En ikinä ole tavannut kurjempaa pickles'tä — ainakaan paremmissa laivoissa. — Maistoitteko Te sitä?"

Omasta puolestani olen keksinyt oivallisen varokeinon meritautia vastaan; se on: pysyä tasapainossa. Asetut laivan kannelle, ja aluksen heiluessa ja vaappuessa seuraat sen liikkeitä ruumiillasi, niin että aina seisot pystysuorassa asennossa. Keulan kohotessa kumarrut eteenpäin, kunnes kansi melkein koskettaa nenääsi; perän kohotessa taasen taivutat itseäsi taaksepäin. Tämä on tosin tehoisa keino tunniksi tahi pariksi; mutta eihän voi heiluttaa ruumistaan kokonaista viikkoa yhtäpäätä.

George sanoi:

"Tehkäämme retki Thamesia pitkin." Hän sanoi, että siellä saisimme raitista ilmaa, liikuntoa ja lepoa; alati vaihtelevat maisemat antaisivat työtä mielikuvituksellemme (siihen luettuna mitä Harrisillakin oli sitä lajia) ja kova työ antaisi meille oivan ruokahalun ja oivan unen.

Harris huomautti, ettei ollut suotava, että George ryhtyi mihinkään, mikä teki hänet vielä unisemmaksi kuin hän jo luonnostaan oli — se voisi käydä vaaralliseksi. Hän selitti myös, ettei käsittänyt miten George voisi nukkua enempää kuin nykyään katsoen siihen, että vuorokaudessa oli vain 24 tuntia sekä kesäisin että talvisin. Hän edellytti, että hän, George, jos todella nukkuisi kauvemmin, yhtä kernaasti voisi olla kuollut ja siten säästää elannosta ja asunnosta koituvat menot. Harris päätti kuitenkin lausuntonsa siihen, että veneretki Thamesille erinomaisesti soveltui hänelle itselleen.

Se soveltui myös minulle erinomaisesti, ja sekä Harris että minä sanoimme, että se oli nerokas ajatus Georgelta; ja me lausuimme hyväksymisemme äänellä, joka melkein ilmaisi ihmettelyä siitä, että George voi keksiä jotakin niin järkevää.

Ainoa, jota ehdotus ei miellyttänyt, oli Montmorency. Hän ei koskaan ole pitänyt joista.

"Teille, ukkoset", sanoo hän, "se kyllä käy laatuun; te pidätte semmoisesta. Mutta minulla ei siellä ole mitään tekemistä. Luonnon ihanuus ei minua liikuta ja — minä en tupakoi. Jos näen rotan, ette pysäytä venettä; jos otan pienen unen, konstailette veneessä, niin että putoon jokeen. Jos tahdotte tietää mielipiteeni, niin on se minusta typerä, joutava ehdotus."

Mutta meitä oli kolme yhtä vastaan, ja ehdotus hyväksyttiin.

TOINEN LUKU.

Matkasuunnitelmaa pohditaan. — Mitä etuja on teltissä asumisesta kauneina öinä. — Samoin sateisina. — Sovimme kultaisesta keskitiestä. — Miltä Montmorency ensi näkemältä näyttää. — Arvellaan sitä liian hyväksi tätä maailmaa varten; mutta nämä arvelut osottauvat sittemmin perin aiheettomiksi. — Kokous päättyy.

Otimme kartat esille ja keskustelimme matkasuunnitelmasta.

Päätimme lähteä ensi lauantaina — ensi asemana Kingston. Harris ja minä matkustaisimme sinne aamusella ja soutaisimme veneen Chertsey'hin, ja George, joka ei päässyt Citystä ennenkuin iltapäivällä (George istuu eräässä pankissa nukkumassa k:lo 10-4 joka päivä, paitse lauantaisin, jolloin hänet herätetään ja ajetaan kotiin kello 2) tapaisi meidät siellä.

Asuisimmeko teltissä vai nukkuisimmeko yömme ravintolissa?

George ja minä puolustimme telttielämää. Se oli meistä niin villiä, vapaata ja patriarkallista.

Hitaasti häipyy kuolleen auringon kultainen muisto kylmien ja synkkien pilvien helmaan, Äänettöminä kuin surevat lapset ovat linnut lakanneet laulamasta ja vain suokurpan valittava huuto ja ruisrääkän yksitoikkoinen kärisevä ääni häiritsevät juhlallista äänettömyyttä, joka vallitsee vetten partailla kuolevan päivän vetäessä viimeistä henkäystään.

Tummista metsistä jokivarsilta hiipivät öiset aavejoukot, harmaat utuiset varjot äänettömin askelin lyömään pakosalle valon viipyviä jälkijoukkoja ja vaeltavat sitten edelleen aaltoilevan ruohikon ja huokailevan kahiliston yli; ja yö synkällä valtaistuimellaan levittää mustat siipensä pimeähkön maailman yli ja hallitsee äänetönnä aavepalatsissaan vain kelmeinä palavien tähtien valossa.

Me ohjaamme purtemme rauhaiseen soppeen, pystytämme telttimme ja nautimme vaatimattoman ilta-ateriamme. Sitten täytämme ja sytytämme suuret piippumme ja hupaisesti puhelemme hiljaisella sointuvalla äänellä ja veneen ympärillä leikitsevä joki kuiskii vaietessamme vanhoja, salaperäisiä tarinoita ja outoja salaisuuksia sekä laulelee hiljaa ikivanhaa kehtolauluaan, jota on tuhannet vuodet laulanut — ja on vielä laulava tuhansia vuosia — lauluaan, jota me, jotka usein olemme uinuneet sen pehmeällä povella, luulemme ymmärtävämme, vaikk'emme osaa sanoin tehdä selkoa kuulemastamme tarinasta.

Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea, kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta — kunnes äänemme vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin — ei kukaan ole halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi rauha, sopu ja rakkaus — ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto, kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. —

Harris sanoi:

"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."

Harrisin mielikuvitusta ei millään voi innostaa. Hänessä ei ole runollisuuden oirettakaan — ei mitään kaipuuta, jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Harrisille ei ikinä tapahdu, että hän "itkee eikä tiedä miksi." Jos Harris saa silmänsä kyyneleihin, voit olla jotenkin varma siitä, että hän on syönyt raakaa sipulia tahi kaatanut liiaksi väkevää kastiketta pihvipaistilleen.

Jos yösydännä Harrisin keralla seisoisit meren rannalla ja huudahtaisit:

"Kuuntele! Etkö kuule vedenneitojen laulavan syvällä korallipohjalla kuohuvien aaltojen alla, etkö kuule surevien henkien valittavan kalpeiden ruumiiden ääressä, jotka ovat kietoutuneet meriruohoihin?" tarttuisi Harris käsivarteesi ja tokasisi:

"Minä tiedän mikä sua vaivaa, ukkoseni: sinä olet vilustunut. Tule nyt kiltisti kanssani. Tiedän paikan tässä lähellä, ja siellä saat oivallisinta skotlantilaista whiskya, mitä koskaan olet maistanut — se on sinut parantava silmänräpäyksessä."

Harrisilla on aina tiedossa "paikka tässä lähellä", missä on tarjolla jotakin väkevänpuoleista. Luulen, että jos tapaisit Harrisin paratiisissa (jos se olisi mahdollista), tulisi hän heti luoksesi virkkaen:

"Terve, vanha veikko, oletko sinäkin tullut tänne! Sepä hauskaa, tule mukaan nyt, tiedän paikan tässä lähellä, missä tarjotaan priima nektaria."

Tässä tapauksessa hänen jokapäiväisyytensä kuitenkin oli varsin paikallaan. Ei suinkaan ole hupaista maata teltissä sateella.

On ilta. Olet likomärkä; veneessä on vähintäin kaksi tuumaa vettä, ja kaikki on kosteata. Etsitte rannalla paikan, joka ei näytä niin peräti märjältä kuin toiset, joita on tutkittu. Menette maihin, teltti otetaan esiin ja kaksi teistä ryhtyy sitä pystyttämään.

Se on märkä ja raskas, huojuu sinne ja tänne, läimäsee sinua päin naamaa ja saattaa sinut raivostumaan. Koko ajan sade valuu virtoinaan. Kuivallakin säällä on kyllin vaikea tehtävä pystyttää telttiä; sateella se on Herkuleen tehtävä. Ja toverisi, sen sijaan että sinua auttaisi, näyttää vain tekevän kiusaa. Juuri kun olet saanut oman puolesi kunnollisesti paikalleen, nykäsee hän sen puoleensa ja tärvelee koko hökötyksen.

"Mitä sinä siellä teet?" huudat.

"Entäs sinä?" vastaa hän, "älä kisko, sanon sinulle!"

"Älä sinä raasta; sinähän tärvelet kaikki, senkin typerä nauta!" kiljaset.

"Nauta olet itse", karjuu hän. "Päästä irti, sanon minä."

"Etkö kuule, että käy hullusti, jos kiskot tuolla tavoin", ärjäset sinä ja toivot pääseväsi hänen tukkaansa käsiksi. Sitten vedät köydestä, niin että kaikki hänen puikkonsa irtautuvat maasta.

"Senkin vietävä pässinpää!" kuulet toverisi jupisevan. Sitten seuraa kiihkeä nykäys ja sinun puikkosi sinkoovat ylös. Lasket vasaran käsistäsi ja menet toiselle puolelle sanomaan hänelle mielipiteesi, mutta samalla hetkellä on hän myös lähtenyt liikkeelle samassa asiassa sinun luoksesi. Täten kiertelette teltin ympäri kerta toisensa jälestä noituen toisianne, kunnes koko teltti luhistuu kokoon. Te pysähdytte kumpikin vihaisesti muljottaen toisiinne raunioiden yli ja ärjäsette samalla kertaa:

"Kas sitä! Enkös sitä sanonut!"

Tällä aikaa on kolmas toveri ammentanut veden veneestä, kaatanut vettä hihaansa ja noitunut itsekseen viimeiset 10 minuuttia. Hän hyökkää nyt maihin ja haluaa tietää mitä tyhmyyksiä täällä on tekeillä ja miksei tuo kirottu teltti vielä ole pystyssä.

Vihdoin se tavalla tahi toisella saadaan pystytetyksi ja tavarat viedään maihin. Yritätte turhaan sytyttää nuotiota; teidän täytyy tyytyä primuskeittiöön ja kokoontua sen ympärille lämmittelemään.

Illallisaterian huomattavin ruokalaji on — sadevesi. Leipä sisältää 2/3 sadevettä, lihapiirakka on kuin uitettu, marjahillo, voi, suola ja kahvi, kaikki on vetistä ja yhtenä ainoana liemenä.

Illallisen jälkeen tehdään tuo hauska havainto, että tupakkakin on kastunut, joten sitä ei voi polttaa. Onneksi on olemassa pullollinen ainetta, joka elähdyttää ja huumaa, jos sitä kohtuullisesti nautitaan, ja tuo ihmeneste palauttaa elämänhalun ja saa teidät hyvillä mielin menemään levolle.

Yöllä näet unta, että täyskasvuinen norsu istahtaa rinnallesi, että tulivuori räjähtää ja sinkoaa sinut syvälle meren pohjaan — ja koko ajan elefantti rauhallisesti nukkuu rinnoillasi. Sinä heräät ja olet selvillä siitä, että jotakin hirmuista on tapahtunut. Ensin luulet, että maailman loppu on käsissä, mutta älyät pian, ettei niin voi olla laita, vaan että rosvot ja murhamiehet ovat liikkeellä, tahi että on tulipalo ja julistat mielipiteesi niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa on tapana tehdä. Apua ei kuitenkaan kuulu ja ainoa havaintosi on, että tuhannet sorkat potkivat sinua ja olet vähällä tukehtua.

Joku toinenkin olento kuuluu olevan hädässä. Kuulet hänen hätähuutojaan vuoteesi alta. Päätät myydä henkesi mahdollisimman kalliista, potkit ja lyöt mielipuolen tavoin ympärillesi käsin ja jaloin, kiljuen ja karjuen; vihdoin väistyy jotakin tieltäsi ja pääsi on vapaana. Parin askeleen päässä näet pimeässä puolialastoman rosvon valmiina sinua teurastamaan ja valmistaut hurjaan otteluun henkesi edestä, kun samalla huomaatkin, että se on Jim.

"Kas, sinäkö se olet?" sanoo hän, joka samassa myös tuntee sinut.

"Niin", sanot sinä hieroen päätäsi, "mitä on tapahtunut?"

"Tuo vietävän teltti on luhistunut kokoon, luulen", vastaa hän. "Missä on Bill?"

Te alatte äänekkäästi huudella. "Bill! Bill, hoi!" ja maa jalkojenne alla aaltoilee ja heiluu ja äsken kuulemasi puoleksi tukahtunut ääni vastaa raunioista:

"Älä seiso päälläni! Tallaat päätäni, sanon minä."

Ja Bill kömpii esille täydellisenä rauniona, savisena ja rutistettuna sekä perin riidanhaluisella tuulella: hän on näet koko ajan luullut, että tahallanne olette panneet mellakan toimeen.

Seuraavana aamuna olette kaikki käheä-äänisiä kuin korpit öisen vilustumisen johdosta; olette myös ylen äreällä, toranhaluisella tuulella ja koko murkinan ajan haukutte toisianne käheillä kuiskauksilla.

Päätimme senvuoksi, että kauneina öinä nukkuisimme ulkona taivasalla. Sateisella säällä tahi kun meillä muuten oli siihen halua, me menisimme hotelliin tahi majataloon niinkuin muutkin kristityt ihmiset.

Montmorency tervehti tätä päätöstä suurella mielihyvällä. Hän ei lainkaan rakasta "runollista" yksinäisyyttä. Ei, hän pitää metelistä ja kujeiluista, ja jos leikki on hieman raakaa, niin sen parempi. Ensi näkemältä luulisi häntä enkeliksi, joka on lähetetty tänne syntiseen maailmaan syystä tahi toisesta ei ihmis- vaan pienen rottakoiran haamussa. Montmorencyssä on jonkinmoinen "Oi-tätä-syntistä-maailmaa ja-miten-tahtoisin-tehdä-sen-paremmaksi-ja-jalommaksi"-iIme, joka usein on saanut vanhojen, hurskaitten herrojen ja rouvien silmät kyyneleitä täyteen.

Kim hän ensin tuli elämään minun kustannuksellani, en luullut saavani kauvan pitää häntä luonani. Usein vaivuin katselemaan häntä, kun hän viattoman näköisenä istui matollaan, ja ajattelin: "Tuo koira ei elä kauvan. Se on liian hyvä tähän maailmaan. Kyllä hänet pian otetaan minulta ja viedään taivaaseen vaunuissa, se on varma."

Mutta saatuani maksaa tusinan kananpoikia, jotka hän oli surmannut; käytyäni hänen niskaansa ja kannettuani hänet — murisevana ja potkivana — pois 114 katutappelusta; kun eräs vanha rouva näytti minulle kuolleen kissan ja nimitti minua "murhaajaksi"; kun naapurini haastoi minut oikeuteen syystä, että annoin "vihaisen koiran" käydä ulkona, koiran, joka oli pitänyt häntä piiritystilassa hänen omassa halkovajassaan kylmänä yösydännä, niin ettei hän pariin tuntiin rohjennut pistää nenäänsä ovesta ulos; ja vihdoin kuultuani että puutarhuri oli voittanut 30 shillinkiä vedonlyönnissä Montmorencyn rotantappamistaidosta, niin aloin vähitellen uskoa, ettei häntä vielä muutamaan aikaan otettaisi täältä pois.

Lurjustella tallin edustalla ja koota ympärilleen valittu kokoelma kaupungin pahimpia koiralurjuksia, sekä retkeillä niiden seurassa pitkin raitteja tappelemassa toisten koiralurjusten kanssa, se on Montmorencyn mielestä oikeata "elämää." Siksipä hän innokkaasti hyväksyikin hotelli- ja majatalotuuman.

Kun tämä asia niinmuodoin oli ratkaistu kaikkien neljän tyytyväisyydeksi, oli vielä päätettävä mitä ottaisimme mukaamme. Olimme juuri alottaneet keskustelun, kun Harris sanoi, että oli jo kylliksi puhuttu yhdeksi iltaa, ja ehdotti, että menisimme ottamaan pikarin. Hän oli näet keksinyt paikan tässä lähellä, torin varrella, missä oli oivallista irlantilaista whiskya tarjolla.

George sanoi olevansa janoinen (hänellä on aina jano) ja kun minäkin aavistin, että pisara lämmintä whiskya sitroonan keralla olisi hyvää sairaudelleni, keskeytimme istunnon seuraavaan iltaan, ja kokouksen jäsenet ottivat hattuunsa ja menivät ulos.

KOLMAS LUKU.

Varustuksia. — Miten Harris työskentelee. — Miten vanhempi perheenisä ripustaa taulun seinälle. — George tekee järkevän ehdotuksen. — Miten viehättävää uiminen aikaisin aamulla on. — Varokeinoja kaatumisen varalle.

Kokoonnuimme siis taas seuraavana iltana neuvottelemaan ja järjestämään matkaamme.

"Ensiksi tulee meidän päättää, mitä otamme mukaamme. Sinä, J., hankit paperiliuskan ja kirjoitat, sinä, George, otat hintaluettelot, ja jos minä saan lyijykynän, niin laadin luettelon."

Se on niin Harris'in tapaista — hän on hyvin hanakka ottamaan koko työkuorman ja — sälyttämään sen toisten niskoille.

Hän muistuttaa minua setä Podger-vainajasta. Koko talo oli aina ylösalaisin, kun setä Podger itse ryhtyi johonkin hommaan. Kun esim. uusi taulu tuotiin taloon, kysyi täti Podger, mitä sille tehtäisiin, mihin setä Podger vastasi:

"Jätä se asia minun huostaani, äläkä turhia huolehdi Minä kyllä pidän siitä huolen."

Ja sitten hän riisui takkinsa ja alotti. Hän lähetti tytön puotiin ostamaan nauloja kuudella pencellä ja muuan pojista sai juosta heti perässä sanomaan minkä kokoisia niiden tuli olla. Näin hän komenteli, kunnes koko talo oli liikkeellä.

"Mene sinä, Will, noutamaan minulle vasara", huusi hän; "ja anna sinä viivotin tänne, Tom. Tarvitsen portaat ja sitäpaitse tuolin keittiöstä. Jim saa mennä mr Gogglesin luo ja sanoa papalta terveisiä, kysyä miten on sedän kipeän jalan laita ja pyytää lainaksi selän vesivaakaa. Älä mene tiehesi sinä, Maria, sillä jonkunhan täytyy pitää kynttilää minulle; kun tyttö palaa puodista, saa hän mennä takaisin ostamaan hieman rautalankaa, johon taulu ripustetaan, ja Tom — missä on Tom? — tule tänne sinä, Tom, ja ojenna minulle taulu."

Setä nosti taulua ja pudotti sen lattiaan, niin että se irtautui kehyksistä, ja koettaessaan pelastaa lasia, leikkasi hän sormensa. Hän alkoi nyt juosta ympäri huonetta etsien nenäliinaansa. Hän ei sitä löytänyt, sillä se oli nutun taskussa, nutun, jonka oli riisunut yltään. Kun hän ei löytänyt takkiaan, sai koko perhe lakata työkaluja etsimästä ja ruveta etsimään takkia. "Eikö koko talossa ole ihmistä, joka tietäisi missä takkini on? Mokomaa joukkiota en ole ikipäivinäni nähnyt — se on varma! — Teitä on puoli tusinaa, ettekä voi löytää takkiani, jonka viisi minuuttia sitten riisuin yltäni! Mitä p…!"

Hän oli noussut tuoliltaan ja huomasi istuneensa takin päällä. Hän sanoi nyt:

"Ei tarvitse etsiä enää; löysin sen itse. Yhtä kernaasti voisi pyytää kissaa etsimään jotakin, kuin odottaa, että te mitään löydätte."

Puolitiimaa kuluu sormen sitomiseen. On hankittu uusi lasi, ja työkalut, portaat, tuoli ja kynttilä ovat paikallaan. Setä Podger ryhtyy nyt hommaan, ja koko perhe, palvelustyttö ja apumatami siihen luettuina, seisoo siinä puoliympyrässä valmiina häntä avustamaan.

Kaksi pitää tuolia paikallaan, kolmas auttoi hänet nousemaan tuolille ja tuki häntä; neljäs ojensi hänelle naulan, viides vasaran, mutta juuri kun oli sen saanut, hän pudotti naulan.

"Kas niin", virkkoi hän äreästi, "nyt se vietävä putosi."

Nyt heittäysimme kaikin pitkäksemme permannolle etsimään naulaa, ja setä seisoi tuolilla äristen ja muristen ja tahtoi tietää aijoimmeko antaa hänen seistä siinä koko yön.

Vihdoin löytyi naula, mutta sillä aikaa oli setä hukannut vasaran.

"Missä vasara? Mihin on vasara joutunut? Siinä teitä on seitsemän kappaletta, eikä kukaan tiedä missä vasara on!"

Kun vasara vihdoin löytyi, ei hän enää löytänyt merkkiä seinässä mihin naula oli lyötävä. Meidän täytyi nyt yksi kerrallaan nousta hänen viereensä tuolille etsimään merkkiä. Jokainen meistä löysi sen eri kohdalla, ja setä nimitti meitä naudoiksi, kutakin erikseen, ja käski meidän laputtaa tiehemme. Sitten hän otti viivottimen, mittasi välin uudelleen ja sai sen puoleksi 31 3/8 tuumasta nurkasta lukien. Hän yritti nyt suorittaa päässä tämän jakotehtävän, mutta sekaantui peräti.

Siten piti meidän laskea se päässä; jokainen sai eri tuloksen ja me aloimme pilkata toisiamme. Siinä mellakassa unhoitimme alkuperäisen luvun, niin että setä Podger sai taas mitata välin uudestaan.

Hän käytti tällä kertaa nauhaa, ja ratkaisevalla hetkellä, kun tuo vanha narri kumartui tuolilta 45° kulmaan ulottuakseen pisteeseen, joka oli ainakin kolme tuumaa liian etäällä, luiskahti nauha seurauksella, että hän pudota rojahti piaanolle ja sai syntymään sangen ihanan musikaalisen sävelen, kun hänen päänsä ja ruumiinsa löivät kaikkia koskettimia samalla kertaa.

(Täti Maria virkkoi nyt, ettei voinut sallia lasten seistä kuulemassa moista puhetta).

Lopultakin setä Podger sai uuden merkin, asetti naulan kohdalleen vasemmalla kädellä ja tarttui oikealla vasaraan. Ensi lyönti sattui peukaloon; setä mylvi ja noitui tuskasta ja pudotti vasaran jonkun varpaille.

Täti Maria virkkoi nyt suopeasti, että kun setä Podger tästä lähin aikoi lyödä naulan seinään, olisi paras ilmottaa se ajoissa, jotta hän — täti — tietäisi matkustaa tervehtimään äitiään viikon päiviksi, sillä aikaa kun tämä työ suoritettiin.

"Oh, te naiset touhuatte aina turhan vuoksi", vastasi setä Podger ja ojenteli ruumistaan. "Tämmöiset pikku askareet huvittavat minua."

Hän teki nyt uuden yrityksen ja toisella iskulla meni naula koko rappauksen läpi, ja puoli vasaraa teki sille seuraa, niin että setä horjahti seinää vastaan semmoisella tarmolla, että hänen nenänsä melkein litistyi.

Saimme jälleen etsiä nyörin ja viivottimen ja — tehtiin uusi reikä! Vihdoin — puoliyön seuduissa — oli taulu ripustettu paikalleen; mutta se oli hyvin viistossa ja seinä usean neliökyynärän alalla taulun ympärillä näytti siltä kuin olisi sitä auralla kynnetty, ja me kaikki olimme uuvuksissa ja noloja — paitse setä Podger.

"Kas niin", hän sanoi astuessaan tuolilta suoraan matamin liikavarpaille ja ylpeydellä katsellessaan käsialaansa seinässä. "Joku toinen olisi moisen pikkuseikan vuoksi turvautunut nikkarimestarin apuun." —

Olen vakuutettu siitä, että Harrisista koituu juuri semmoinen perheenisä, kunhan hän saa varttua, ja sanoin hänelle mielipiteeni. En voinut sallia, että hän ottaisi niin paljon työtä niskoilleen ja sanoin:

"Ei, sinä voit hankkia kynän, paperia ja hintaluettelot, Georgesta tulee sihteeri ja minä suoritan loput työstä."

Ensin laatimamme luettelo hyljättiin. Huomasimme näet, ettei Thamesjoella voisi niin suuri alus kulkea, johon listalla olevat tavarat mahtuisivat. Revimme senvuoksi luettelon rikki ja ryhdyimme tekemään uutta.

George sanoi:

"Olemme peräti väärällä tolalla. Me emme saa ajatella, mistä meillä kenties voi olla hyötyä, vaan mitä ehdottomasti tarvitsemme."

George puhuu — joskus — niin viisaasti, että täytyy ihmetellä mistä hän saa moisia järkeviä ajatuksia.

"Emme ota mukaamme telttaa", ehdotti George, "vaan otamme ennemmin katoksella varustetun veneen. Se on paljon yksinkertaisempi ja mukavampi."

Tämä näytti olevan viisas ehdotus ja me hyväksyimme sen. En tiedä onko lukija koskaan nähnyt semmoista laitosta. Veneen poikki sovitetaan joukko rautakaaria, joiden yli sitten jännitetään purjekangas ja kiinnitetään veneen laitoihin. Siten tulee veneestä hauska, mukava asunto, vaikka siellä on hieman kuuma nukkua, mutta kaikellahan on varjopuolensa, niinkuin sanoi mies, jonka anoppimuori oli kuollut, kun hän sai maksaa hautajaiskustannukset.

George sanoi, että meidän tuli ottaa mukaan huopapeite miestä kohti, lyhty, saippuaa, hiusharja ja kampa (yhteisesti käytettäväksi) pesuvati, hammaspulveria, partaveitsi (tämä kuulostaa melkein ranskankielen kirjoitusharjoitukselta, vai kuinka?) ja pari suurta kylpyliinaa. Olen tehnyt havainnon, että ihmiset aina ryhtyvät suurellisiin kylpyhommiin aikoessaan veden lähettyville, mutta tavallisesti supistuvat kylvyt ja uiminen hyvin vähiin, kun he tulevat perille.

Niin on minunkin laitani. Päätän usein — kun olen Lontoossa — nousta varhain aamusella ja mennä uimaan ennen murkinaa. Panen siis uimahousut ja lakanan huolellisesti paperiin. Minä käytän aina punaisia uimahousuja. Luulen, että niiden punainen väri erinomaisesti soveltuu ihoväriini. Mutta merenrannalla en ole lainkaan yhtä halukas uimiseen aikaiseen aamulla kuin olin Lontoossa.

Päinvastoin olen taipuva pysymään vuoteella, kunnes on aika mennä murkinalle. Pari kertaa on hyve saanut voiton laiskuudesta, olen noussut k:lo 6 ajoissa, ottanut uimahousut ja lakanan ja laputtanut rantaan. Mutta en ole tuntenut pienintäkään nautintoa. Minua varten näkyy olevan varastossa purevan kolea itätuuli, jos vaan aamusin yritän uimaan, kaikki teräväsärmäiset kivet kertyvät tielleni ja meri näyttää pakenevan minua niin että saan kietoutua käsivarsiini ja tallustella pari kilometriä kuuden tuuman vedessä. Ja kun vihdoin saavutan meren, aaltoilee se suorastaan hävyttömästi.

Suunnaton vesivuori tempaa minut ja nakkaa koko tarmollaan istumaan rönsyiselle kivelle, joka on sijoitettu siihen juuri minua varten. Ja ennenkuin ehdin sanoa "huh!" ja käsitän mitä on tekeillä, tulee aalto takaisin ja lennättää minut ulapalle. Alan hurjasti pyrkiä rantaan ja pelkään, etten enää saa nähdä ystäviäni ja toivon, että lapsena olisin ollut kiltimpi pikkusiskolleni. Olen jo kadottanut kaiken toivon, kun aalto vetäytyy takaisin ja jättää minut kuin simpukan rannalle. Toivuttuani huomaan ponnistelleeni henkeni edestä — kahden jalan vedessä! Pukeudun, tallustelen kotiin ja teeskentelen, että uiminen oli suloista.

Tälläkin kertaa kuului meidän kaikkien puheesta kuten aikoisimme tehdä pitkän uimaretken joka aamu. George sanoi, että olisi suloista herätä veneessä varhaisena aamuhetkenä ja heittäidä kirkkaaseen veteen. Harris lisäsi, ettei mikään antanut parempaa ruokahalua murkinaksi kuin aamu-uinti; ainakin hänelle se antoi ruokahalun. George huomautti, että jos Harris aikoi uituaan syödä enemmän kuin jo ennestään teki, hän, George, ankarasti vastusti Harris'in uintia.

Hän sanoi olevan muutenkin jo raskasta raahata Harrisille tarpeellisia ruokavaroja pitkin jokea.

Minä kuitenkin huomautin Georgelle miten hauskaa olisi meille, että Harris veneessä olisi puhdas ja siro; vaikkapa täytyisikin ottaa joku sentneri enemmän ruokavaroja mukaan. George yhtyi mielipiteeseeni ja peruutti äskeisen lausuntonsa.

Päätimme vihdoin ottaa kolme uimalakanaa mukaan, jottei meidän tarvitsisi odottaa uintivuoroamme. Mitä pukuihin tulee, virkkoi George, että kaksi flanellipukua oli tarpeeksi, me kun voisimme itse pestä ne joessa, kun ne tulivat likaisiksi. Kysyimme oliko hän koskaan yrittänyt pestä flanellipukuja joessa, ja hän vastasi: "Ei, itse ei hän ollut yrittänyt, mutta hän tunsi henkilöitä, jotka olivat sitä tehneet ja se kuului olevan varsin helppo tehtävä." Harris ja minä olimme siksi typeriä, että uskoimme hänen puheitaan, ja luotimme siihen, että kolme siivoa nuorta miestä, joilla ei ollut yhteiskunnallista asemaa eikä merkitystä eikä — kokemusta pesemistaidossa, todella voisi pestä vaatteensa Thamesjoessa saippuapalan avulla.

Vasta sitten, kun katumus oli liian myöhäistä, me tulimme selville siitä, että George oli viheliäinen petkuttaja, jolla ei ollut aavistustakaan asiasta. Jos olisitte nähneet vaatteemme myöhemmin — mutta, niinkuin sanotaan tusinaromaaneissa, me menemme tapausten edelle.

George huomautti, että meillä täytyi olla alusvaatteita ja sukkia siltä varalta, että veneemme kaatui ja meidän täytyi vaihtaa vaatteita; samaten joukko nenäliinoja; niillä on mukava pyyhkiä itseään ja paitse urheilukenkiä myös pari nahkajalkineita, jotka olisivat kylläkin tarpeelliset, jos kaatuisimme.

NELJÄS LUKU.

Muonakysymys. — Lamppuöljyn haitat. — Juuston edut matkaseurana. — Muuan aviovaimo hylkää kotinsa. — Vieläkin varokeinoja kaatumisen varalle. — Minä panen tavaroita kokoon. — Kiusaa tekeviä hammasharjoja. — George ja Harris panevat tavaroita kokoon. — Montmorencyn häpeämätön käytös. — Me menemme levolle.

Sitten ryhdyimme pohtimaan muonakysymystä. George sanoi:

"Alkakaamme murkinasta (George on aina käytännön mies.) Niin, sitä varten tarvitsemme paistinpannun." — Harris huomautti että se oli jotenkin vaikeasti sulavaa ravintoa, mutta me sanoimme, että hän oli nauta, ja George jatkoi: "sitten tarvitsemme teekannun ja kattilan sekä väkiviinakeittiön."

"Ei öljykeittiötä", virkkoi George katsahtaen meihin merkitsevästi, ja
Harris ja minä yhdyimme mielipiteeseen.

Meillä oli kerran mukanamme öljykeittiö, mutta sitä koetta emme ikipäivinä uudista! Me ikäänkuin asuimme lamppuöljykaupassa sen viikon. Se on kovin "tuoksuvaa" ainetta. En koskaan ole nähnyt minkään hajun tarttuvan niin herkästi ympäristöönsä kuin lamppuöljyn. Me pidimme öljykannua veneen keulassa, ja sieltä levisi tuoksu peräsimeen saakka imetyttäen koko aluksen ja kaikki mitä siinä oli; vieläpä sitä riitti ympäristönkin osaksi: se saastutti koko joen, koko ilmakehä tuoksui öljyltä. Milloin oli tuuli idässä, milloin lännessä, etelässä tahi pohjoisessa, mutta tulipa tuuli sitten pohjoisnavalta tahi Saharan hieta-aavikoilta — alati oli sillä läpitunkeva lamppuöljyn tuoksu.

Ja öljyä valui astiasta ympäri venettä; se tahrasi telttamme ja öljyn maku ja haju ne oikein imeytyivät ruokavarastoomme.

Me yritimme päästä eroon siitä Marlowissa. Me jätimme veneen sillan korvaan ja menimme kaupungille kävelemään, mutta — tuo kirottu haju seurasi kintereillämme. Koko kaupunki tuntui olevan upotettu lamppuöljyyn. Kuljimme kalmiston läpi. Meistä tuntui kuin olisivat vainajat olleet haudatut öljyyn. Koko Suurkatu lemusi öljyltä, me ihmettelimme miten ihmiset voivat elää moisessa ilmakehässä. Sitten vaelsimme useita penikulmia Birminghamiin vievällä maantiellä, mutta sama juttu sielläkin: koko seutu oli meistä öljyllä kasteltua.

Kun vihdoin puoliyön aikaan palasimme tältä surkealta retkeltä, heittäysimme pitkäksemme tuuhean tammen juurelle ja teimme pyhän valan (noituneet öljyä olimme kyllä koko viikon ajan, mutta olimme käyttäneet vain tavallisia, jokapäiväisiä kirouksia) — teimme, sanon, pyhän valan, ettemme ikinä enää ottaisi lamppuöljyä mukaan veneretkelle — ja sen valan tulemme myös pitämään.

Senpä vuoksi nyt päätimme ottaa mukaan väkiviinakeittiön. Sekin on tarpeeksi kiusallista ainetta. Saa syödä väkiviinalla höystettyä paistia ja leipää. Mutta kaikitenkin on lamppusprii suurissa annoksissa nautittuna terveellisempää ihmisruumiille kuin lamppuöljy.

Toiseksi murkinaksi George ehdotti munia, lihamuhennosta, jota — sanoi hän — on helppo valmistaa, kinkkua, teetä, leipää, voita ja sokeroitua hedelmähilloa. Siinä olisikin tarpeeksi, arveli hän. Missään tapauksessa emme ottaisi mukaan juustoa. Juusto, samoinkuin öljy, pyrkii liiaksi ilmaisemaan läsnäolonsa. Se vaatii koko veneen itselleen. Se tunkeutuu joka paikkaan ja antaa höysteensä kaikelle. Ette tiedä sanoa mitä syötte, onko se omenatorttua, kaalipiirakkaa vaiko karviaismarjahilloa kerman kanssa. Kaikki maistuu juustolta! Ei, juustolla on liiaksi voimakas tuoksu.

Muistan miten kerran Liverpoolissa tapasin erään ystäväni, joka oli ostanut pari juustoa. Ne olivat upeita juustoja, pehmeitä ja mehukkaita, Niiden tuoksu levisi 200 hevosen voimalla, ja jo puolen penikulman päässä voi haistaa ihmisen, joka oli niitä pidellyt. Niin, aijoin lähteä Liverpoolista, ja koska ystävälläni vielä oli siellä asioita toimitettavana, pyysi hän minua ottamaan juustot mukaani Lontooseen. Itse hän palaisi kotiin pari päivää myöhemmin ja hän pyysi minua pitämään hellää huolta juustoista.

"Vallan kernaasti, poikaseni", minä sanoin. "Teen sen kernaasti."

Se oli varsin muistettava matka, jonka tein juustojen seurassa. Otin ajurin asemalle. Mies ajoi ensin askel askeleelta, kuten unissakävijä. Mutta eräässä kadunkulmassa puhalsi tuuli takaapäin — juustot olivat ylinnä vaunuissa — ja ajuri alkoi piestä hevostaan kuin vimmattu ja saapui pikajunan vauhdilla asemalle.

Otin kaksi kantajaa kuljettamaan tavaroitani vaunuun. Se, jonka osalle molemmat juustot tulivat, sitoi nenäliinan suunsa ja sieranten ympärille.

Sain pilettini ja astelin mahtavasti juustojen perässä pitkin asemasiltaa ja ihmiset väistyivät kunnioittavasti oikealle ja vasemmalle. Oli paljon matkustajia ja vaunussa, johon astuin, oli jo seitsemän henkeä. Muuan äreä vanha herra tiuskasi, että vaunu jo oli täysi, mutta en ollut millänikään. Sijoitin juustot ylös verkkoon, istahdin, pyyhin hikeä kasvoiltani ja virkoin kohteliaasti hymyillen, että oli kuuma päivä. Kului pari sekuntia ja tuo vanha äreä herra alkoi näyttää levottomalta.

"Täällä on kovin raskas ilma", hän sanoi.

"Ihan tukehduttava", lisäsi hänen naapurinsa.

Ja sitten he alkoivat katsella oikeaan ja vasempaan, he haistelivat ilmaa, nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja siirtyivät toiseen vaunuun. Muuan lihava, arvokkaan näköinen rouva sanoi, että oli hävytöntä kohdella parempia ihmisiä moisella tavalla; hän kokosi lukemattomat käärönsä ja meni matkaansa. Jälellä olevat neljä matkustajaa kestivät tuokion kauvemmin, mutta vihdoin eräs heistä arveli, että vaunuun mahtoi olla kätketty lapsen ruumis ja kolme heistä nousi ja luikki tiehensä.

Hymyilin ainoalle jälelle jääneelle herralle — otaksun hänen olleen papillista säätyä — ja sanoin, että arvatenkin tulisimme saamaan koko vaunun itsellemme. Hän vastasi naurahtaen, että muutamat ihmiset pitävät turhaa touhua pikkuseikoista. Samassa juna läksi liikkeelle. Ja pian huomasin että matkatoverini näytti kovin hermostuneelta, hän käänteli itseään, pyyhki hikeä otsaltaan ja käyttäytyi kuin merisairas. Kun juna saapui Crewen asemalle, ryntäsi hän tuhkanharmaana kasvoiltaan ohitseni aseman ravintolaan ja kuulin hänen tilaavan puoli pulloa konjakkia, jonka hätäisesti kaatoi suuhunsa.

Hän ei enää palannut vaunuuni vaan etsi itselleen toisen paikan.

Crewesta saakka sain koko matkan olla yksin vaunussa, vaikka juna muuten oli tulvillaan väkeä. Kun pysähdyimme asemilla, yritti ihmisiä aina tulla vaunuuni.

"Täällä on runsaasti tilaa, Maria, mennään sinne." "Kas tässä, Tom, on aivan tyhjä vaunu." Mutta saatuaan oven auki, he kimpsuineen kampsuineen pysähtyivät kynnykselle. Ei kukaan tahtonut istua vaunuun; kernaammin he menivät toisiin, täyteen ahdettuihin vaunuihin tahi maksoivat lisäpiletin ensi luokkaan.

Eustonissa astuin junasta, otin juustot ja vein ne ajurilla ystäväni kotiin. Kun hänen vaimonsa tuli huoneeseen minua tervehtimään, hän ensin säpsähti, katseli ympärilleen ja kysyi liikutuksesta värisevällä äänellä:

"Mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle kaikki."

"Tässä on juustoa", minä vastasin. "Tom osti ne Liverpoolissa ja pyysi minua tuomaan ne mukanani."

Vakuutin vielä, etten ollut missään tekemisissä asian kanssa; rouva sanoi kernaasti sen uskovansa, mutta lupasi puhua Tomille, kun tämä palasi kotiin.

Mutta Tom viipyi Liverpoolissa kauvemmin kuin mitä oli aikonut; ja kun ei häntä kolmen päivän kuluttua kuulunut, tuli rouva minun luokseni.

"Mitä Tom sanoi noista juustoista?" kysyi hän.

Vastasin, että hän oli käskenyt säilyttämään niitä kosteassa paikassa, ja ettei kukaan saanut niitä koskea.

Rouva huomautti:

"Ei ole luultavaa, että kukaan niitä koskee. Oliko Tom haistanut niitä?"

Luulin hänen sitä tehneen ja lisäsin, että hän näytti olevan suuresti niihin kiintynyt.

"Luuletteko, että hän pahastuisi", kysäsi hän, "jos maksaisin punnan jollekin jätkälle, jotta hän veisi ne pois talosta ja kuoppaisi jonnekin syrjäiseen paikkaan?"

Vastasin luulevani, ettei Tom silloin enää ikinä voisi tuntea elämän halua.

Rouva sai uuden ajatuksen.

"Kuulkaa, ettekö Te tahtoisi säilyttää niitä hänelle?" kysyi hän.
"Saanko lähettää ne tänne Teille?"

"Rouvani", minä vastasin, "omasta puolestani rakastan juuston hajua, ja olen alati pitävä matkaani Liverpoolista niiden seurassa onnistuneena, suloisena huvimatkana. Mutta täällä maailmassa täytyy meidän myös ottaa huomioon toisten tunteita. Nainen, jonka katon alla minulla on kunnia asua, on leski ja, kuten luulen, sitäpaitse orpo. Hän tuntee voimakasta, tahtoisin sanoa kaunopuheliasta, vastenmielisyyttä kaikkea 'konstailemista' vastaan. Ja tunnen vaistomaisesti, että hän pitäisi miehenne juustojen oleskelua talossaan 'konstailemisena', ja minä en koko maailman aarteiden hinnasta tahtoisi minusta sanottavan, että konstailen leskien ja orpojen kanssa."

"No niin", virkkoi ystäväni vaimo nousten tuolilta, "niinpä ei ole muuta neuvoksi kuin että minä ja lapset muutamme hotelliin asumaan, kunnes nuo juustot ovat syödyt loppuun. Kieltäydyn kauvempaa asumasta samassa talossa kuin ne."

Hän piti sanansa ja antoi matamin hoitaa taloa sillä välin. Kun näet tältä, matamilta, kysyttiin tunsiko hän hajua, vastasi hän: "Mitä ihmeen hajua?" ja kun hänen käskettiin sijoittaa nenänsä aivan juustoihin kiinni ja vetää henkeä sieranten kautta, sanoi hän tuntevansa lievän meloonituoksun. Tästä tehtiin johtopäätös, ettei juustoilmakehä voinut — ainakaan sanottavasti — vahingoittaa tätä naista, jonka vuoksi hän sai jäädä taloa vartioimaan.

Hotellin lasku nousi 15 guineaan ja ystäväni Tom laski, että juustot täten tulivat maksamaan hänelle 8 shillinkiä 6 penceä naula. Hän sanoi suuresti pitävänsä juustosta, mutta moinen hinta nousi hänen varojensa yli. Hän päätti hävittää koko juustot ja heitti ne kanavaan, mutta sai onkia ne ylös jälleen, sillä kaikki laivurit ja kipparit joella tekivät valituksen maistraattiin. He sanoivat tukehtuvansa. Sitten hän eräänä pimeänä yönä piiloitti ne seurakunnan ruumishuoneeseen. Mutta coroner älysi ne ja nosti hirmuisen metelin.

Hän sanoi, että se oli salajuoni, jonka kautta aijottiin saada hänet viralta pois herättämällä vainajat arkuissaan.

Lopultakin ystäväni pääsi niistä eroon kuljettamalla ne autiolle merenrannalle, minne ne kaivettiin syvälle hietaan. Tämä seutu sai senjälkeen oivallisen maineen, Matkustajat ihmettelivät, etteivät ennen olleet tunteneet miten voimakasta meri-ilma oli, ja rintatautisia tulvi vielä vuosia jälkeenpäin näille seuduille.

Vaikka minä pidän paljon juustosta, luulen, että George on oikeassa siinä, ettei meidän tule ottaa lainkaan juustoa mukaamme.

"Saamme tulla toimeen teettä iltapäivillä", sanoi George (Harrisin naama synkistyy), "mutta sen sijaan syömme k:lo 7 oikein vankan aterian — puolinen, iltatee ja illallinen yhdistettyinä."

Harrisin kasvot alkoivat taas kirkastua. George ehdotti liha- ja hedelmäpiirakoita, kylmää paistia, tomaatteja, hedelmiä ja vihanneksia. Mitä juotavaan tuli, päätimme ottaa mukaamme erästä Harrisin keksimää tahmeaa seosta, jota veteen sekoitettuna sanotaan limonaatiksi, ja sitäpaitse teetä ja pullon whiskya, siltä varalta, sanoi George, että kaatuisimme.

Minusta tuntuu, että George liiaksi usein jankuttaa kaatumisesta. Ei ole hyvä ennustella moisia tapaturmia vesille lähtiessä.

Mutta olen iloinen siitä, että otimme whiskya mukaan.

Olutta emme ottaneet eikä viiniä. Ne tekevät ihmisen uniseksi ja tylsäksi, joten ne eivät sovellu veneretkelle. Iltasin voi kyllä ottaa lasin, kun istuu ulkona kaupungilla, katselemassa ihmistulvaa, mutta auringonpaahteessa, kun on kova työpäivä edessä, on paras olla niitä nauttimatta.

Teimme luettelon kaikesta mitä ottaisimme mukaan, ja siitä koitui pitkä lista, ennenkuin iltasella erosimme. Seuraavana päivänä — se oli perjantai — ostimme kaikki tarpeet ja kokoonnuimme iltasella latomaan niitä kokoon. Meillä oli suuri matkalaukku vaatteita ja pari tukevaa koria muonavaroja ja keittoastioita varten. Siirsimme pöydän akkunan luo, ladoimme tavarat suureen läjään lattialle ja istahdimme sitä katselemaan.

Minä julistin tahtovani "pakata."

Olen ylpeä taidostani sillä alalla. Tavaroiden kokoonpano matkalle lähtiessä on muuan niitä monia asioita, joissa tiedän olevani kaikkia muita ihmisiä etevämpi (ihmettelen joskus itsekin miten paljon tämmöisiä asioita on olemassa). Selitin asian Georgelle ja Harrisille ja huomautin, että olisi viisainta jättää koko homma minun huostaani. He antoivat suostumuksensa epäilyttävän alttiisti, mikä sai minut aavistamaan pahaa. George täytti piippunsa ja heittäysi nojatuoliin. Harris taasen nosti koipensa pöydälle ja sytytti sikarin.

Se ei ollut lainkaan ollut tarkoitukseni. Minä tietenkin olin ajatellut, että ottaisin koko edesvastuun niskoilleni ja George ja Harris suorittaisivat työn minun johdollani. Joskus täytyisi minun puuttua asiaan, työntää heidät syrjään säälivällä: "No, olet sinä…! Kas sitä! Näin se on tehtävä. Näitkö miten helposti se kävi!" — niin sanoakseni opettaisin heitä. Heidän käsityksensä asiasta harmitti minua. Ei mikään kiukuta enemmän kuin nähdä toisten vetelehtivän kädet ristissä, kun itse on työssä ja touhussa.

Asuin muutamakseen yhdessä erään toverin kanssa, joka oli saattaa minut raivoon moisella käytöksellä. Hän voi tuntikaudet venyä sohvalla ja seurata minua katseillaan, kun puuhasin huoneessa. Hän sanoi, että teki oikein hyvää nähdä minun olevan työssä. Hän tunsi nyt, sanoi hän, ettei elämä ollut tyhjä unelma, vaan ylevä tosiasia täynnä jaloja tehtäviä ja velvollisuuksia. Hän oli hapuillut pimeydessä, kunnes tapasi minut, sillä hän ei koskaan ollut nähnyt tehtävän työtä.

Minä en ole sen luontoinen. En voi nähdä toisten hommaavan ja itse olla laiskana, vaan tahdon johtaa työtä, käydä kädet taskuissa ja antaa hyödyllisiä ohjeita. En voi sille mitään. Se johtuu tarmokkaasta luonteestani, otaksun.

En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan aloin latoa tavaroita kokoon. Se oli pulmikkaampi tehtävä kuin olin odottanut, mutta vihdoin sain matkalaukun kokoon ja istahdin sille vetämään hihnoja kiinni.

"Etkö aijokaan ottaa jalkineita?" huomautti Harris.

Katsahdin ympärilleni ja älysin unhoittaneeni ne. Se on niin Harrisin tapaista. Hän ei tietystikään voinut sanoa sitä, ennenkuin laukku oli pantu kiinni! Ja George nauraa virnisteli — tuota harmittavaa, typerää, pirullista nauruaan, johon vain hän kykenee. Se saattaa minut aina raivoon.

Avasin laukun ja sulloin jalkineet sinne. Juuri kun olin sitä lukitsemassa, sain kauhistuttavan ajatuksen: oliko hammasharjani tullut mukaan? En tiedä mistä se tulee, mutta en koskaan tiedä onko hammasharja mukana vai eikö.

Se on kapine, hammasharjani, joka kiusaa minua ollessani matkoilla ja katkeroittaa koko elämäni. Näen unta, ettei sitä ole mukana, herään kauhusta väristen ja syöksen vuoteeltani sitä etsimään. Aamusin sullon sen laukkuun, ennenkuin olen sitä käyttänyt, ja saan purkaa kaikki; — tavallisesti löydän sen viimeisten esineiden joukosta laukun pohjalta. Sitten "pakkaan" jälleen ja unhoitan sen hotelliin, niin että viimeisessä tingassa saan juosta sitä noutamaan ja viedä sen asemalle nenäliinaan kiedottuna.

Tietysti täytyi minun nytkin purkaa koko laukku ja — tietenkään en sitä löytänyt. Mellastin tavaroitten parissa niin perinpohjin, että ne vihdoin lienevät olleet siinä tilassa, missä ne olivat ennen maailman luomista, kun vallitsi kaaos. Georgen ja Harrisin harjat löysin kahdeksantoista kertaa peräkkäin, mutta en omaani. Ladoin tavarat yksitellen laukkuun ja ravistin joka esinettä. Vihdoinkin löysin harjani — saappaasta. "Pakkasin" vielä kerran.

Kun olin valmis, kysyi George oliko saippua mukana. Vastasin että minusta se oli samantekevä; löin laukun kiinni ja kiristin remmit. Huomasin työni päätettyä että olin sullonut tupakkamassini laukkuun, joten se oli taasen avattava. Vihdoin k:lo 10.50 oli laukku kunnossa, mutta molemmat korit olivat vielä jälellä. Harris sanoi, ettei meillä enää ollut kuin 12 tuntia lähtöömme, jonka vuoksi oli parasta, että George ja hän suorittivat loput. Minä suostuin, istahdin nojatuoliin ja he ryhtyivät työhön.

He alottivat reippaasti ja hilpeästi arvatenkin näyttääkseen minulle, miten sen tuli käydä. Minä en virkkanut mitään — odotin. Kun George on joutunut hirteen, on Harris huonoin tavaransälyttäjä maailmassa. Minä katselin tavararöykkiöitä: lautasia ja kuppeja, kattiloita, pulloja ja purkkeja, keittiöitä, leipiä, piirakoita, hedelmiä y.m., y.m. ja aavistin, että näytelmä pian tulisi huvittavaksi.

En erehtynytkään. He alottivat särkemällä kupin. Se oli heidän ensi työnsä. He tekivät sen kaiketi näyttääkseen minulle mihin kaikkeen kykenivät ja herättääkseen huomiotani.

Sitten Harris sijoitti mansikkahillon tomaatin päälle, joka meni mäsäksi, niin että se oli teelusikalla sorkittava ulos.

Nyt oli Georgen vuoro ja hän tallasi voihin. Minä en virkkanut sanaakaan, vaan asetuin istumaan pöydän laidalle ja katselin ukkosten hommaa. Se harmitti heitä enemmän kuin terävin pilkka, minä tunsin sen. Se hermostutti heitä ja teki heidät levottomiksi; he tallasivat tavaroita, toisia he asettivat paikkoihin, mistä niitä tarvittaessa ei löydetty. He sijoittivat piirakat pohjalle ja raskaita esineitä päälle, jolloin edelliset musertuivat.

Suolaa he siroittelivat joka paikkaan, ja voi sitten! En koskaan elämässäni ole nähnyt kahden ihmisen saavan niin suuria aikaan voinaulalla kuin nyt. Sittenkuin George oli irroittanut tohvelinsa siitä, yrittivät he sulloa sitä kattilaan. Se ei tahtonut mennä sinne, ja jo sisällä oleva osa ei enää tahtonut tulla ulos. Lopultakin he onkivat sen kattilasta ja sijoittivat sen tuolille. Harris istahti nyt sen päälle, niin että se tarttui kiinni hänen housuihinsa, jonka jälkeen he alkoivat etsiä sitä joka sopesta.

"Voin mennä valalle siitä, että panin sen tuolille", jupisi George tuijottaen tyhjää tuolia.

"Näin omin silmin, että panit sen siihen pari minuuttia sitten", sanoi
Harris.

He vaelsivat taas huoneen ympäri, mutta voita ei löytynyt; ja ällistyneinä tuijottivat he toisiinsa.

"En vielä ole mokomaa nähnyt", virkkoi George.

"Se on oikea ihme!" säesti Harris.

George meni nyt Harrisin selän taakse ja huomasi missä voi oli.

"Kas, tuossahan se on ollut koko ajan", murahti hän.

"Missä?" tokasi Harris ja pyörähti katsomaan.

"Seiso alallasi, kuuletko!" ärjäsi George hyökäten hänen jälessään.

Vihdoin he saivat sen irroitetuksi ja panivat sen teekannuun.

Montmorency oli tietenkin mukana koko ajan. Montmorencyn korkein pyrintö elämässä on tuppautua toisten ihmisten tielle ja saada heidät noitumaan. Jos hän voi sekaantua asiaan, missä häntä ei tarvita ja saada häiriötä aikaan, niin että raivostuneena nakkaa ensi esineen, joka käteen sattuu, hänen jälkeensä, silloin tuntee hän, ettei hänen päivänsä ole mennyt hukkaan.

Hänen suurin nautintonsa on saada joku kompastumaan häneen ja latelemaan karkeita kirouksia, ja kun se hänelle onnistuu, ei hänen ylpeydellään enää ole rajoja.

Tietysti hän nytkin tuli ja istahti esineiden päälle, joita juuri sillä hetkellä tarvittiin. Häntä näytti myös vaivaavan harhaluulo, että George ja Harris ojentaessaan kättään jotakin ottamaan halusivat hänen kylmää, kosteata kuonoaan käteensä. Hän tallasi hillopurkkiin, pureskeli teelusikoita; vihdoin hän leikillä kuvitteli sitrooneja rotiksi ja hypätä loikkasi vasuun sekä "tappoi" niistä kolme, ennenkuin Georgen onnistui läimäyttää häntä paistinpannulla.

Harris sanoi, että minä yllytin koiraa. En suinkaan häntä yllyttänyt. Moinen koira ei kaipaa yllykettä. Se on hänen luontainen, synnynnäinen perisyntinsä, joka saa hänet täten käyttäytymään.

Valmistukset olivat lopussa klo 12.50 yöllä. Harris istahti suurimman vasun päälle ja lausui toivovansa, ettei mitään ollut särkynyt. George sanoi, että mikä särkyi, oli särkynyt, ja tämä viisaus näytti häntä lohduttavan. Hän sanoi myös olevansa valmis menemään levolle ja niin olimme me toisetkin. Harris nukkuisi tämän yön luonamme ja me nousimme kaikki yläkertaan. [Englantilaisessa kodissa ovat makuuhuoneet aina talon yläkerrassa. Suom. muist.]

Vedimme arpaa vuoteista ja tuloksena oli, että Harris nukkuisi minun huoneessani.

"Miten aikaiseen herätän teidät, pojat?" kysäsi George.

Harris vastasi: "Kello seitsemän."

"Ei, kello kuusi", sanoin minä, sillä aijoin kirjoittaa pari kirjettä.

Riitelimme tästä tuokion Harrisin kanssa, mutta tingimme puolet kumpikin ja sanoimme siis 1/2 7.

"Herätä meidät klo 6.30, George", sanoimme.

George ei vastannut, ja huomasimme sen johtuvan siitä, että hän oli vaipunut uneen ja nukkui kuin hako. Me sijoitimme nyt kylpyammeen siten, että hänen aamulla täytyi ehdottomasti astua siihen. Tyytyväisinä menimme sitten levolle.

VIIDES LUKU.

Mrs P. herättää meidät. — Laiskiainen George. — Muutama sana säänennustuksista. — Matkatavaramme. — Nuorison turmellus. — Lähdemme matkalle kansan riemuitessa; tulemme Waterloo-asemalle. — Lounasradan virkamiesten tietämättömyys maallisista asioista — semminkin junista. — "Mä lykkään purteni laineillen."

Se oli mrs Poppets, joka seuraavana aamuna herätti minut.

Hän sanoi:

"Tiedättekö, että kello on lähemmä yhdeksän, sir?"

"Yhdeksän, mitä helkkarissa?" tokasin minä hyökäten vuoteelta.

"Kello on yhdeksän", toisti emäntäni avaimen reijästä. "Pelkäsin, että herrat nukkuisivat liian kauvan."

Herätin Harrisin ja julistin mitä kello oli.

"Luulin, että aijoit nousta 1/2 7", sanoi hän.

"Se oli aikomukseni", vastasin, "mikset herättänyt minua?"

"Miten voin herättää sinut, kun et sinä herättänyt minua?" vastusti hän. "Nyt emme ennätä veneelle ennen kahtatoista. Kummastelen, että lainkaan enää tänään viitsit nousta vuoteelta."

"Niin, kiitä onneasi, että sen teen", vastasin. "Jollen olisi sinua herättänyt, olisit vetänyt hirsiä 14 päivää yhtä mittaa."

Nalkutimme täten jonkun minuutin, kunnes meidät keskeytti Georgen uhmaava kuorsaus. Tuo sulosävel muistutti nyt meitä hänen olemassa olostaan. Tuolla nukkui hän — mies, joka kysyi koska saisi meidät herättää — nukkui selällään, suu ammoillaan ja polvet koukussa.

En tiedä sanoa, mistä se johtuu, mutta minua harmittaa sanomattomasti nähdä toisen vetävän unia, kun itse olen jalkeilla. On niin hirvittävää nähdä miten kalliit tunnit ihmiselämässä — hetket kultaa kalliimmat, jotka eivät koskaan palaa — nukutaan, niin, tuhlataan eläimellisessä unessa.

Siinä venyi nyt George syntisessä laiskuudessa tuhlaten ajan kallisarvoista lahjaa; hänen kallis elämänsä, josta hän kerran saisi tehdä ankaran tilin, valui hyödytönnä hukkaan. Hänhän olisi voinut olla täydessä toimessa ja ahtaa sisäänsä munia ja porsaspaistia tahi härsyttää koiraa sen sijaan että nukkui sielua tylsistyttävässä unessa.

Se oli kauhea ajatus. Harris ja minä näytimme saaneen sen samalla hetkellä. Päätimme pelastaa ystävämme ja tämä ylevä ajatus sai meidät unhoittamaan oman riitamme. Hyökkäsimme vuoteen ääreen ja kiskoimme peitteen lattialle, jonka jälkeen Harris takoi häntä tohvelilla ja minä mylvin hänen korvaansa. Saimme hänet vihdoin hereille!

"Mi-mikä on hätänä?" mutisi hän ja nousi istualleen.

"Ylös, unikeko, laiskiainen!" ärjäsi Harris. "Kello on neljännestä yli yhdeksän."

"Älä helkkarissa!" tokasi George ja hypähti sängystä suoraan kylpyammeeseen. "Kuka vietävän lurjus tämän on tehnyt?"

Sanoimme, että hän oli aasi, kun ei voinut nähdä kylpyammetta.

Pukeuduimme nyt kiireesti, mutta muistimmekin, että kampa, hiusharja ja hammasharjat olivat matkalaukussa (riivattu hammasharja lopulta vie minulta hengen!) Meidän täytyi siis mennä alas ja penkoa esille nuo tarvekalut. Kun se oli tehty, niin alkoi George vaatia parranajovehkeitään. Sanoimme, että hän tällä kertaa saisi tulla toimeen ilman niitä, sillä emme aikoneet avata enää matkalaukkua, ei hänen eikä kenenkään vuoksi.

"Älkää juonitelko", jankutti hän. "Enhän voi näyttäidä Cityssä tämmöisellä leuvalla."

Se oli kyllä ikävää Cityn vuoksi, mutta mitä inhimilliset kärsimykset meitä liikuttivat? Ja Harris virkkoi lohduttavasti, että City saisi luvan tyytyä tähän kovaan koettelemukseen.

Me menimme alakertaan murkinalle. Montmorency oli lähettänyt kutsumuskirjeitä parille koiratuttavalle, jotta he läsnäolollaan kunnioittaisivat lähtöämme, ja herrasväki tapella räyhäsi aikansa ratoksi ulkona portailla. Me rauhoitimme heitä sateenvarjolla ja kävimme käsiksi kotletteihin ja kylmään häränpaistiin.

"Tukeva murkina on sangen tärkeä asia", virkkoi Harris ja haravoi lautaselleen pari, kolme kotlettia huomauttaen että oli parasta syödä ne lämpimiltään; häränpaisti sensijaan jouti odottamaan.

George otti sanomalehden ja luki meille viimeiset haaksirikkouutiset ja merionnettomuudet sekä "Ilmatiedot." Viimeksimainitut ennustivat "sadetta, koleata säätä, vaihtel. kaunista" (mitä tämä sään tavallistakin inhoittavampi ominaisuus sitten merkinnee), "ukkosta ilmakehässä, tuuli itäinen, ilmanpaine alhainen keski Engl. (Lontoo ja Kanava). Ilmapunt. laskee."

Kaikista typeristä keksinnöistä joilla meitä nykyaikana rasitetaan, ovat "Ilmatiedot" kieltämättä kiusallisimmat. Ne "ennustavat" eilis- tahi toispäivän säätä ja aina päinvastoin kuin sää tänäpänä todellisuudessa on. Muistan miten minulta tässä takavuosina turmeltui kokonainen vapaapäivä syksyllä, syystä että luotin paikkakunnan ilmatietoihin. "Kova sade ja ukonilma tänään tulossa", julistettiin maanantaina, ja me, pässinpäät, peruutimme huviretkemme ja istuimme koko jumalan pitkän päivän hotellissa sadetta odotellen. Ja iloisia, naureskelevia ihmisiä ajeli akkunoitten ohi vaunuissa ja kieseissä; aurinko paistaa heloitti eikä taivaalla ollut pilvenhattaraakaan näkyvissä.

"Kyllä ne sieltä palaavat likomärkinä", sanoimme me seisten akkunassa heidän iloaan katselemassa.

Ja me hymähdimme ajatellessamme miten he kastuisivat. Sitten istahdimme takkavalkean ääreen lukemaan ja koko ajan paistoi aurinko huoneeseen, niin että 12 ajoissa oli painostavan kuuma oleskella sisällä, ja me odotimme vain sadekuuroa ja salamoita.