Produced by Juhani Kärkkäinen

KEVÄTTÄ JA KESÄÄ

Valikoima kirjailijan suorasanaisesta tuotannosta

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Toimittanut ja esipuheella varustanut Aukusti Simelius.

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1921.

SISÄLLYS:

Joel Lehtonen. Eräitä hajapiirteitä.
Paholaisen viulu. (1904)
Hääpikarien kilistessä.
Kehtolaulu.
Voisiko illanruso hulmahtaa kerran.
Viuluniekan kuolinvirsi.
Isohärkä.
Tuuli Kolman hongissa käy.
Pilari Kolmassa.
Villi. (1905)
Alkusointu.

Mataleena. (1905)
Mataleenan ihmeellinen tarina.

Myrtti ja alppiruusu. (1911)
Italian portilla.
Flora-tarina.
Sisilia.

Punainen mylly. (1913)
Laulu maantielle.
Apachin lempeä.
"Sulo Suomi, Pohjola."

Kerran kesällä. (1917)
Moottoriretki.

Kuolleet omenapuut. (1918)
Muttisen onni.
Urheilija Tommola.

JOEL LEHTONEN. Eräitä hajapiirteitä.

"Joel Lehtonen on niitä tukevia kykyjä, joihin voi luottaa" — niin lopettaa eräs tunnettu arvostelija Joel Lehtosen laajan "Putkinotko"-romaanin esittelyn. Ja siinä hän kieltämättä osuu oikeaan. Joel Lehtonen on todella "tukeva" tämän sanan kahdessakin erilaisessa merkityksessä. Ei nimittäin riitä, että se kirjallinen tuote, minkä hän laskee käsistään julkisuuteen, on tukevaa, lujaa työtä, vaan sen lisäksi hän todella on kyky, joka tukee kertomakirjallisuuttamme, merkiten, kuten mainittu arvostelija toteaakin, hyvin paljon sen tulevaisuudelle. Hänen omalaatuisuutensa — todellisen kyvyn tuntomerkki — ja piittaamattomuutensa muusta kuin siitä, mitä itse tahtoo taiteessaan toteuttaa, hänen pyrkimyksensä, joita ei suinkaan aina ole kyetty tajuamaan, ovat saattaneet hyvin eri lailla arvostelemaan häntä; mutta mitä muuten ajateltaneekin, lienee kuitenkin kirjallisuutta hiukankin ymmärtävissä piireissä yhteinen se mielipide, että hän on nykyään kaikkein huomattavimpia ilmiöitä kirjallisessa maailmassamme. Jo sen perusteella, mitä hän tähän saakka on julkaissut, hänen nimensä on ainaisiksi ajoiksi piirtynyt kunnioitettavana Suomen kirjallisuuden historiaan, ja jos se kehitysviiva, joka on hätien tuotannossaan alati kohoavana kaarena huomattavissa, saa häiriytymättä jatkua, niin tämä vielä verrattain nuori kirjailija kerran varmaan mainitaan kaikkein suurimpiemme joukossa.

Joel Lehtonen syntyi marrask. 27 p:nä 1881.

Äidistään ja syntymästään hän kirjoittaa Rakkaissa muistoissaan:

"Mun äitini — kuin synkkä kirja, jota hän tutki, vanhaa Testamenttiaan: Ismailin orvon äidin turmiota ja Saulin tietä synkän-ylpeää, näkyjä kuumeisia Ilmestyksen. Niist' älyn ymmärtääkö elämää hän löysikö, vai … älyn hämmennyksen? Hän tuumiin tuskastui, hän alla taivaan mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi. Ja niinpä taivaan koston lyödä soi. Ah, leikkien hän elon riemuun, vaivaan loi poikasensa, syntyi lapsi lehdon, — maantiestä, siinä enne, mulle kehdon hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä, unohti, huonon, tylyn-sydämellä,"

[Säkeistö esiintyy tässä kirjailijan korjailemana.]

Hän on syntynyt Säämingin pitäjässä, Haukiniemen kylässä. Siellä on korkea harju, näköalat yli Saimaan selkien, Haukiveden melkoisen ulapan. Ja erikoisesti hän onkin mieltynyt sellaiseen maisemaan, jonka siellä kohtaa: maantie kulkeva läpi kylän, jättäen molemmille puolilleen sen 10-15 taloa, halki sen pienten, kivisten viljapeltojen; matalain, harmaiden talojen päädyt pilkistelevät heinäkuussa lainehtivan rukiin takaa; toisella puolen järvi, toisella valtavia metsiä — sellaisen maiseman synnyinseudustaan hän esittää esimerkiksi "Mataleenassa".

Koulunkäyntinsä hän alotti Savonlinnassa. Sieltä hän siirtyi Kuopion suomalaiseen yhteiskouluun, jossa kävi viidennen luokan. Tätä siirtymistä Lehtonen pitää hyvin merkittävänä tapauksena kehitykseensä nähden. Savonlinnan lyseota hän muistelee tyypillisenä, enemmänkin kuin tyypillisenä maaloukon kouluna, jossa opetustapa oli päähänpänttäävä, liiaksi lukemiseen pakottava. Mutta Kuopion yhteiskoulussa hän ilokseen tapasi toisenlaisen opinahjon: opetustapa oli havainnollisempaa ja ennen kaikkea opettajien ja oppilaiden välit toverilliset.

Vain yhden vuoden Joel Lehtonen, kuten sanottu, kävi Kuopiossa koulua. Sitten tuli taas muutto, tällä kertaa Helsinkiin, jonka suomalaisessa realilyseossa hän kävi kolme ylintä luokkaa, tullen ylioppilaaksi keväällä 1901.

Siirtyminen näin koulusta toiseen, paikkakunnalta toiselle, johtui siitä, että Joel Lehtosen kasvatusäiti, papin leski Augusta Cecilia Wallenius, jolla oli ollut Säämingissä maatila, möi sen ja aikoi ensin asettua Kuopioon, mutta muuttikin sitten lopullisesti Helsinkiin, missä eli kuolemaansa saakka, v:een 1908. Tuleva kirjailija asui hänen luonaan koko kouluaikansa.

Joel Lehtonen puhuu aina mitä suurimmalla kiitollisuudella ja kunnioituksella rakkaasta kasvatusäidistään, jolle hän Rakkaissa muistoissaan on omistanut kauniit muistorivit. Oli epäilemättä erittäin suuri onni, että hän joutui hellän ja ymmärtäväisen, sivistyneen naisen hoiviin, joka älysi, miten sellaista temperamenttia on ohjattava, jollainen nuorella kirjailijan-alulla oli. Jo lyseon yläluokilla Joel Lehtosta lähestyi hänen "myrsky- ja kiihkokautensa". Hän eli silloin erillään tovereistaan, — hänen luonteensa vaati sitä, — käveli enimmäkseen yksinään Sörnääsin perukoilla saakka, mietiskeli maailmanmenoa ja tahtoi elämään kuusi-, seitsenvuotisen "lukuhorroksen" jälkeen. Kotona hän kuului jurrottaneen puhumattomana, eikä lukeminenkaan miellyttänyt. Kasvatusäiti ymmärsi senkin, hänen psykolooginen vaistonsa oli tarkka. Hurskaan ja hienon, herkän naisen varma, lempeä luottamus epäilemättä oli omansa herättämään nuoressa mielessä halua olla tuon luottamuksen arvoinen ja terästi siten hänen mieltänsä ja luonnettansa.

Mutta milloin sitten Joel Lehtosen kirjalliset taipumukset alkoivat ilmetä?

Toverikunnan lehdet ovat ne "julkaisut", joissa koulupoika tavallisesti ensin koettelee "kirjailijakykyänsä". Kuopiossa hän ei kuulu, mikäli olen saanut häneltä tiedustaneeksi, kirjoittaneen vielä mitään omintakeista. Yksinpä ainekirjoituskin, joka Savonlinnassa oli luistanut hyvin, oli Kuopiossa työlästä eikä ottanut onnistuakseen: Kuopio oli välikausi, väsymyskausi, jonkinlainen murroskausi. Helsingissä hän alkoi jo onnistua vapaa-aineissakin, vieläpä niissä parhaiten, Kirjoittipa hän tällöin muistelma-novellinkin, josta hän arvelee, että se vielä nytkin saattaisi tiputtaa vettä varsinkin naisten silmistä.

Ne kirjailijat, joita hän tähän aikaan luki — vaikka hän ei silloin paljon enää lukenut kaunokirjallisuutta, vaan kaipasi omaa elämäänsä — olivat Tegnér, Runeberg ja jotkut muut samanhenkiset runoniekat. Heitä hän ei voinut sulattaa. Runebergistä häntä miellyttivät vain "Hirvenhiihtäjät", Tegnéristä ei mikään. Saatuaan toverikunnalta Schillerin teokset palkinnoksi joistakin kirjoituksistaan hän pian rupesi suorastaan inhoamaan tätä suurta "nuorten runoilijaa", hänen paatostaan ja "kamarityötään".

Paljon voimakkaammat vaikutelmat hän oli saanut teoksista, jotka lapsuuden aikana olivat joutuneet hänen luettaviksensa.

Pikku poikana oli hän kaivanut ullakolta käsiinsä kansansatuja, joita hän siellä hämärässä ahkerasti ja innostuneena tutki. Niissä oli pelottavan tehoavia pirun-kuvia: alastomia, siivet kuin piikkiset ahvenen-evät. Ja kielenkäyttö voimakasta, yksinkertaista, melkein töykeätä, mutta sitä rehellisempää ja sitä enemmän nuoren lukijan mieltä lumoavaa. Se tehosi melkein yhtä voimakkaasti kuin Vanha Testamentti, josta Joel Lehtonen jo silloin piti — ja josta hän yhä vieläkin pitää sen voimallisen sana-asun takia.

Mainittakoon, muuten, tässä, että Joel Lehtosen äiti on, kuten alussa olevasta runosäkeistöstäkin näkyy, ahkera raamatuntukija, on merkinnyt raamattuunsa erikoisia lehtiä ja kohtia, joissa on väkeviä metaforeja. Ihastus voimakkaisiin kuviin ja vertauksiin näyttää siis olevan suoranaista äidin perintöä.

Silloin ei Joel Lehtonen kuitenkaan ollut nimenomaan "ihastunut" noihin mahtaviin kuviin, vaikka ne tehosivat mieleen: enimmin ihastuttivat häntä lapsena jotkut Homeroksen vilahdukset, joita hän näki… Gruben historiassa. Varsinkin, jos niihin oli pistetty jokunen runosäe, vaikkapa kömpelössäkin suomenkielisessä asussa. Homeroksen yksinkertaisuus, selvyys, havainnolliset kuvat ja suuri jumalainen maailmanriemu oli jo lapsena Joel Lehtosen mielelle ilon ja virkistyksen lähteenä.

Lyseon yläluokilla ollessaan oli Lehtosenkin runoilijana sama kuin monen muun nuorukaisen: Heinrich Heine. Hänen henkeensä hän sepitti suuren määrän sonetteja, jopa tertsiinejä. Ne hän kuitenkin pian kaikki hävitti, ne eivät olleet hänelle muuta kuin muotoharjoittelua niitä vapaampia runomittoja varten, joilla hän sitten on parhaita näkemyksiään joskus tulkinnut. Heinen ohella rohkaisivat häntä tällaisten vapaampien muotojen tavoitteluun Strindberg ja vanha kreikkalainen runous, joihin hän tutustui ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan.

Ensimmäiset ylioppilasvuodet!

Kymmenkunta vuotta ensin toimia siellä täällä, siirtymistä paikasta toiseen. Luonto veti enimmin kirjalliseen työhön, ja sanomalehtimiehenä Joel Lehtonen enimmäkseen toimikin, monessa paikassa: Mikkelissä, Porvoossa, Hämeenlinnassa, Lahdessa. Sitä ennen jo kotiopettajana, maanmittausoppilaana, vieläpä maanviljelysoppilaanakin. Oma varsinainen ura ei ollut vielä viitoittunut. Hän etsi yhä, pyrki sisäiseen selvyyteen. Mielentilakin milloin riehakkaan iloinen, milloin synkkä, musta. Ihmisiä hän aina tahtoi tavata, sellaisia, joita hänen mielestään saattoi "oikeiksi" ihmisiksi sanoa. Ja niitä olivat ne, jotka eivät olleet virkoihinsa ja kaavoihinsa kangistuneita, vaan joilla oli historiaa: hiukan rappiolla olevia lukumiehiä, tai yksinkertaista kansaa, tai pikku porvareita, — kaikki nämä olivat hänen silmissään jo tavallista virkaihmistä rikkaampia.

Mitään erityistä kirjallista tuotetta ei tästä elämän tarkkailusta, tästä "kokoilusta", havaintojen ja elämysten hankkimisesta kuitenkaan ollut moniin vuosiin tuloksena. Jokunen lemmenlaulu kyllä syntyi — niitä on eräitä runokokoelmassa Nuoruus —, ja myöskin jokunen kapakkakuvaus-proosa. "Mikkelin Sanomissa" hän kerran sellaisen julkaisikin. Nimeltään se on Viheriä helvetti, ja varmaankin hyvin tyypillinen kirjailijan sille kehityskaudelle. Tässä kertomuksessa, jota sittemmin ei ole muualla julkaistu, on jo Joel Lehtosen oman proosan rytmiä, ja siinä on jo omin silmin nähtyjä vertauskuvia.

Näistä pikku tuotteista alettiin vainuta hänessä kirjailijaa; pyydettiin häneltä runoja juhliin, ja joskus hän innostui kirjoittamaankin "sopivia" säkeistöjä — mutta poltti ne sitten heti. Ei, se ei käynyt, ei ollut sopusoinnussa hänen kirjailijaluonteensa kanssa. Sellaisissa teelmissähän oli seurattava, jonkun verran ainakin, yleisön makua, oli sen mukaan esitettävä "aatteita", ja niitä Joel Lehtonen piti kirjallisuuden lyhytikäisimpänä tavarana. Ja oli myöskin käytettävä pateettisia, lausuttavia muotoja. Mutta niitähän hän ei ollut rakastanut enää poikas-unesta herättyään! Tämän ajan tuotteista — ajan, jolloin ei syntynyt mitään laajempaa, kokonaista — löytää etsijä m.m. "Hämettäressä" merkillisen katkelmasarjan Mielipuoli, joka näyttää olevan tuskallista omien ajatusten etsimistä.

Nuo omat ajatukset saivat sitten varsinaisen ja siihen saakka parhaan tulkintansa Paholaisen viulussa, joka on Joel Lehtosen ensimmäinen teos ja ilmestyi v. 1904, Hiukan sitä aikaisemmin pääsi jo julkisuuteen runomittainen syysyön tarina Perm, joka kuitenkin on synnyltään myöhäisempi kuin romaani Paholaisen viulu. Näillä teoksilla Joel Lehtonen — kuten on sanottu — rupesi runoille rajuna uusromantikkona, oikeana myllertävän 'myrskyn ja kiihkon' edustajanaa.

Paholaisen viulu on romanttisen Uorolan hovin ja viuluniekan, oikeastaan kahdenkin, tarina, jossa ajatukset ja kuvat seuraavat kuohuvana ryöppynä toisiaan, esitettyinä voimakkaalla, omituisella, hiukan katkonaisella, hypähtelevällä tyylillä, missä jo kuitenkin pistää esiin se tyylitaituri, joka kirjailijasta sittemmin on kehittynyt. Arvostelu väitti teoksen ilmestyessä, että Nietzsche oli siihen ajatuksellisesti hyvinkin paljon vaikuttanut. Ehkä niin on. Kuitenkaan ei Lehtonen, muistaakseni, tämän arvostelun tullessa julkisuuteen myöntänyt Paholaisen viulua kirjoittaessaan vielä tunteneensa Nietzschestä muuta kuin jonkun sanomalehdissä olleen tai jonkun henkilön suusta kuullun lauseen. Kirjan ajatukset ovatkin epäilemättä — sanokaamme — melkoisen omia, ehdottomasti omempia kuin muoto, jossa huomaa selvää vaikutusta Selma Lagerlöfistä. Omaa muotokieltään tekijä ei silloin vielä ollut löytänyt, — sen hän on saavuttanut varsinaisesti vasta suuressa Putkinotko-romaanissaan ja ehkä sitä ennen jo joissakin pikku kuvauksissa.

Paholaisen viulun ajatuksellisena tarkoituksena voinemme katsoa olevan: antaa lukijoille persoonallista voimaa hänen taisteluissaan, saada hänet iloitsemaan elämästä ja kärsimään tuskat tietäen, ettei toinen voi lopultakaan, kovimman tullen, auttaa. Sama ajatus esiintyy Permissä, mutta supistuneempana, tiivistetympänä. Kirjan runoasu sitäpaitsi on oivallinen kuva niistä "vapauspyrkimyksistä", joita kirjailija muotoon nähden harrasti; se on jo "oikeata Lehtosta" alusta loppuun. Siitä on sanottu, Joel Lehtosen käyttämästä runoasusta ylimalkaan, että se verhoaa kuin repaleet prinsessaa hänen voimakkaita näkemyksiään, kauniita kuviaan, runollisia ajatuksiaan. Sitä on saatettu pitää hutiloituna ja huolimattomana, mutta se onkin sisäisen vaatimuksen ja harkitsevan työn tulos, — eikä sitä vastaan sellaisena kuin se esiintyy esim. kokoelmassa Puolikuun alla voine ankarimmallakaan "muodonpalvelijalla" olla paljon muistutettavaa. Mutta tottahan on, että mainitun kokoelman kypsyyteen onkin tarvittu vuosien uurastus.

Joel Lehtosen ensimmäisen tuotantokauden hedelmiä, Paholaisen viulun ja Permin ryhmään kuuluvia, ovat hänen kaksi seuraavaa teostansa: Villi ja Mataleena. Ne ovat varsin tyypillisiä kirjailijan — sanoisimmeko — kiihkoisimmalle ajalle. Villi on, kuten kirjailija itse on kertonut, "kahden viikon työ", — "semmoistakin hätiköimistä saattaa nuorena huimapäänä sattua!" — mutta sellaisekseen se on varsin kunnioitettava saavutus. Nuorin intomielin siinä käydään sotaa ennakkoluuloja vastaan. Ja Mataleena on metsäläispersoonallisuuden riemua, hullun-hurjaa. Se on suorasanainen runoelma, väkevä sanoiltaan ja näkemyksiltään.

Molemmat viimemainitut teokset ilmestyivät v. 1905. Kirjailija oli tullut tunnetuksi, hänestä väiteltiin, ja mielenkiinnoin odotettiin hänen uusia teoksiansa.

Mutta niitä saatiin kauan odottaa. Vasta kuusi vuotta myöhemmin, v. 1911, ilmestyivät hänen seuraavat tuotteensa; matkakuvauskokoelma Myrtti ja alppiruusu sekä runokokoelmat Nuoruus ja Rakkaita muistoja, viimemainittu sisältäen neljä kuvausta, joista ensimmäinen, kirjalle nimen antanut, on hauskoin värein maalattu taulu kirjailijan muistoista hänen lapsuuskaupungistaan ja sen ympäristöstä.

* * * * *

Pitkän vaitiolonsa aikana Joel Lehtonen oli ollut ulkomaanmatkalla — niitä hän sittemmin on tehnyt useita! — oli nähnyt "Juutin, Saalen, Provencet, kulta-templit Morrealen". Kokemukset olivat lisääntyneet, silmä nähnyt uutta, mieli ottanut vastaan uusia vaikutuksia.

Niitä oli tuonut jälleen myöskin kirjallisuuden viljeleminen. Aleksis Kivi oli yhä enemmän selvinnyt hänelle suureksi esikuvaksi, ja ulkomaalaisista kirjailijoista olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen esiin. Cervantes ja Boccaccio; viimemainitun Decameronea hän suomensikin valikoiman. Boccaccion roomalainen, rauhallinen, yksinkertainen tyyli, hänen majesteettinen puhtautensa "vaarallisistakin" asioista puheen ollen, hänen elämäniloinen, hetkelliset aatteet unohtava renessanssihenkensä — kaikki tuo tuntui kirjailijasta sellaiselta, mitä lähenemään oli omia teitä kulkien yritettävä päästä, sillä omaan ja omintakeiseen päätyminen on Joel Lehtosella, kuten sanottu, aina ollut määränä.

Ja aivanpa ihmeteltävässä määrin hänen proosatyylinsä onkin esikoisteoksiin verraten tasoittunut, silti kuitenkaan menettämättä mitään voimastaan ja värikkyydestään; tekisipä päinvastoin mieli sanoa, että se hillitympänä on tullut entistään vaikuttavammaksi. Samalla ei kuitenkaan voi olla panematta merkille, että Myrtti ja alppiruusu, verrattuna sekä aikaisempaan että myöhempään tuotantoon, tuntuu — uskaltaisimmeko sanoa — hieman väsyneeltä, tai: pieneltä väsyneen levähdykseltä. Teoksen perus-ajatuksena näyttää, muuten, olevan tunnustus, ensimmäinen tekijältään, ettei persoonaan, yksilölliseen persoonallisuuteen, kuulu painiskelu maailmaakaan vastaan: ihminen voi olla rauhassa omineen, vaikka ympäristö onkin erilaista, toisenhenkistä kuin hän itse.

Ja tämän huomion merkeissä alkaakin taas uusi kausi kirjailijan kehityksessä, hänen — niin sanoaksemme — objektiivinen kautensa. Siilien kuuluu jo edellä mainittu Rakkaita muistoja, joka onkin syntymäaikaansa nähden paljon myöhäisempi kuin Myrtti ja alppiruusu, siihen myöskin Nuoruus, vaikka julkaisemisvuosi sattuu molemmilla olemaan sama kuin Myrtillä ja alppiruusulla Ja siihen kuuluviksi on luettava kaikki hänen sen jälkeiset teoksensa, joita ovat runokokoelmat Markkinoilta (Rakkaiden muistojen sarjaa), Munkkikammio ja Puolikuun alla, kertomuskokoelmat Punainen mylly ja Kuolleet omenapuut sekä laajat romaanit Kerran kesällä ja Putkinotko (ensin ilmestynyt kahtena osana, Putkinotkon metsäläiset ja Putkinotkon herrastelijat) Hän on voittanut ahdistavan ja ahtaan ympäristönsä, sulkeutunut — anteeksi vertaus! — kilpikonnan lailla omaan kuoreensa, jonka alta katselee vastakkaisia mielteitä ja ajatuksia täydessä turvassa, tyytyen vain toteamaan olevan ja tapahtuvan. Hän laulaa lapsuutensa ja nuoruutensa moninaisia muistoja ja havaintoja, esittää ulkomaamatkan synnyttämiä kuvia ja herättämiä mietteitä tai kuvailee savolaisen kotiseutunsa kansanelämää. Hän ei karta jyrkintäkään realismia, ja hän on saavuttanut todella boccacciolaisen puhtauden esittäessään "vaarallisiakin" asioita, — joten ne hänen esittäminään eivät olekaan enää "vaarallisia", vaan puhdasta luonnollisen elämän kuvailua. Jos hän onkin joskus naturalistisen kova paljastamaan juuri moraalittomuutta ja epämoraalia, niin voi nähdä sen johtuvan siitä, että hän isoo ja janoo moraalia.

Saattaa olla miltei varma siitä, ettei Joel Lehtosen kaltaisen etsijän kirjallinen työ — jos hän, kuten toivomme, saa elää ja olla terveenä — pääty nykyiseen objektiivisuuskauteen. Hänen viime teoksissaan tuntuu kenties jo hiukan tuulahdusta uudesta ajasta. Kaikkinainen ennustelu tulevaisuuteen nähden on kuitenkin vaarallista, — hyvin usein joutuu vääräksi profeetaksi, — mutta sen ainakin voi sanoa, että Joel Lehtonen on mennyt yhäti eteenpäin, saavuttanut yhä suurempia tuloksia, ja että hän, jos ikä ja ruumiilliset voimat sallivat, on pääsevä yhä huomattavampiin taiteellisiin saavutuksiin, kirjallisuudellemme kunniaksi. —

* * * * *

Se valikoima, joka tässä esitetään Joel Lehtosen proosateoksista, antanee jo jonkinlaisen kuvan hänen kirjailijapersoonallisuudestaan. Paitsi yleisenä silmäyksenä kirjailijan tuotantoon sitä lienee sopiva käyttää kirjallisuuden opetuksen havainnollistuttamiseksi esim. kansanopistoissa j.n.e. Kustantaja on sen yhteydessä tahtonut esitettäväksi hiukan viitteitä kirjailijan kehityskulkuun, jotta oikean ymmärtämyksen syntyminen luetun ja lukijan välille siten helpottuisi. Yllä onkin senvuoksi pyritty vain yleisten suuntaviivojen vetoon, eikä ole kosketeltu edes kaikkia puolia Joel Lehtosen kirjailijatoiminnassa. Mainitsematta on siten jäänyt hänen erittäin laaja toimintansa suomentajana (kääntänyt suomalaiseen asuun paitsi Decameronea m.m. Ibsenin, Strindbergin, Romain Rollandin ja monien muiden ulkomaalaisten teoksia, sisällöltään sangen kirjavaa laatua, kaunokirjallista ja filosoofista). Niin paljon kuin työtä ja taitoa niihin — valitettavasti, sanoisin — on pantukin, ovat ne tietysti kuitenkin pääasiallisesti vain hengenpitimiksi tarkoitettua askartelua, jonka tällaisessa katsauksessa saakin sivuuttaa.

* * * * *

Joel Lehtonen hautoo alati uusia kirjallisia suunnitelmia, mietiskelee alati elämän ongelmoita, on alati työssä, pyrkimässä. Toivokaamme, että hän pääsee pyrkimystensä päämäärään. Hän on persoonallinen, rehellinen, sympaattinen taiteilija. Ja hän on harvinainen kyky, josta, kuten sanottu, täydellä syyllä saamme toivoa vielä paljon kirjallisuudellemme.

Hämeenlinnassa, kesäkuulla 1920.

Aukusti Simelius.

PAHOLAISEN VIULU

(1904)

HÄÄPIKARIEN KILISTESSÄ.

Noh, miehet, miehet, veikkoset, näin näitä häitä juodaan: lopussa viel' ei entiset ja toista aina tuodaan.

Paavo Korhonen, Häälaulu.

Lennä kauas kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan ja taivaanrannan kajo pimenee hiljaa.

Liidä kauas kaipaus kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on rakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea puutun.

Nouse kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden lehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus, ihmislasten ainoa onni!

* * * * *

Solisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa on sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä värehtii.

Solisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina kuin kaukainen, vieno sade.

ennä kauas kaipaus! Mian hämärä uupuu yli maan

Kolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Akkunat kahtena valorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin pylväissä ja sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel ja raskaiden kupariruunujen kimalteessa kohoovat kirkkaat lasit ja vanhat hopeapikarit.

Uorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä viettävät.

Kartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan varjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin ovesta ja rikkoimista akkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru ja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin isäntänsä häitä viettää.

Rikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot kuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut kohoovat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa, viisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien ylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento Seelia, jonka silmät kimeltelevät hellän hymyilevinä kuin tähtien värisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.

Ilo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin akkunoista tuikkavat talikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.

Liian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä ovat häät ylkämiehen rikkaassa Uorolassa.

* * * * *

Mutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen kajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan kaiteella istuu yksin Viuluniekka. Peljätkää häntä! Hän on kuin kulo, joka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten soiden tahrautumatta.

Surkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa, rauhaa.

Kumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja pykälät otsaansa merkityt, kahleita ei kärsi enemmän kuin metsäin uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois väistää.

Kumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän kärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.

Mitä tekee hän puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku Uorolan vanhojen kupariruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua naikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla katseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna sävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?

* * * * *

Oi: Seelia, morsian, oli hänen rakastettunsa. Monasti on hän Seelian polttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea sivellyt, ja nyt viettää Seelia Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa on Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut ja kuumat katseensa ovat sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, vaan Viuluniekka sanoo olevansa vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa naisotsaa ja janoovia huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.

Kesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensikerran Seelian. Se sattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talopahaista. Metsän hietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta taivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin palavia ihmissydämiä ja oluentiputtaja piiputteli auringonpaisteessa. Silloin lepäili Seelia metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon kiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki pitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän runsaat ja tummat, silmiensä kimellys tiedottomamman avuton ja avoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä Viuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi uutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä viinin iloja, ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui kirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli Seeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras. Pian istuivat he kummulla syli sylissä, Viuluniekka otti esiin viulunsa ja soitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi vaarojen varjoja, sumut rusoissa punersivat.

Mutta viikkoa pitkinä aikoina senjälkeen ei Viuluniekka unohtanut käydä tuomarin talossa, Loppilassa sillä Viuluniekka, ilojen perho, oli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan hetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut iloissakeijumis-kiihkossaan.

Seelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli kova ja ahnas: hiipi aamuisin väen vielä maatessa pirttiin ja siirsi kellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän ja pelastaaksen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari joi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi tyttärelleen rikkaita ihailijoita saadakseen kerran yltäkylläisesti käydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan rahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista sentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkuili. Milloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsiä ja huudettiin:

— Kas tuolla menevät Loppilan rengit!

Loppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin sai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämässä, ja Viuluniekka oli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit kernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä Loppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi soi tuomari Viuluniekan hyväillä Seeliaa mielinmäärin.

Oi miten köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten koko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!

Viuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Oli, Viuluniekka, kemujen kuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörittäjä, hänpä tahtoi palkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian pois Loppilasta kemuihin ja viulujen vinguntaan; käsikädessä he kauan kulkivat kuin kuningas ja kuningatar, ihmetyksen soluna kävi joukoissa: he olivat molemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti uutta ihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin kimellys oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.

* * * * *

Ja Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi ja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.

Näkipä sitten Seelian Uorolan majuri, Piru-majuri, joksi rahvas häntä myös tapaili sanoa. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla rahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidille. Ihastui ikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati. Yhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.

Silloinpa havaitsi Viuluniekka parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän koskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!

Kuiskasi Seelia hänelle: jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan sua niin!

Oh, hän, Viuluniekkako! Kuinka voisi hän hoitaa taloa ja vielä velkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous kulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan määrätöntä synkeyttä kohti!

Hän, joka on sukunsa rikkaan talon viulua soittaen ja juoden menettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä Loppilassa!

Suru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskansa edes Seeliallekaan ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien ihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan, että hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa päättömien teiden varrella!

Viuluniekka naurahti, tuskassa ilvehti, ei vastannut Seelian pyyntöön.

* * * * *

Kerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa, itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.

Viuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut! Oh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä Seelia juopporentulla! Parempi hänet reväistä heti sydämestään, itse kulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja ihanaa hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa keralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi ja kaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin onkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja siksi uskoo ja hän on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.

Ensi kerran haastoi Viuluniekka Seelialle outoja, sekavia sanoja.

Hän piti Seeliaa käsistä, kyyneleet valuivat silmistään, sanat olivat tuskaa ja hehkuvaa riemua.

— Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut monta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa täytyy minun olla kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten kuohuun. Minä olen Viuluniekka!

— Rakastan sua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä kulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen ja itken, mutta oi, että ymmärtäisit, mitä itsekään en ymmärrä, kun käsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä kuohuu ja tiet ovat avarat!

— Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tiennee, vaan sepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa, ja niitä on tuhat kertaa kymmenen tuhatta.

— Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on tuomiona yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan menetetty, rikos kostoa huutaa — sepä on elämä, kun toivotta itsensä toivoon pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi.

— Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua, taittua, vaan ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden verenpisaran vuoksi antaa — kaikki antaa tahtomatta mitään — sepä on elämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä.

— Sepä on elämä: antaa ja iloita!

— Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot ihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee ja kehrää! Iloitkoot ihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja ilosta.

— Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta kahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Tottamar: vain Mooses oli se, joka kymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, vaan taivas kirjoittaa eläviin sydämiin tulisia käskyjä kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta: kullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä seuraa!

— Riko mitä tahansa, vaan älä itseäsi vastaan. Siten sammutat elämäsi liekin.

— Kaikki saatte anteeksi, vaan rikoksia itseänne vastaan: ette koskaan!

— En sano sinulle, Seelia, että minun uskojani seuraisit, vaan kukin etsiköön omat lakinsa. Yhden käsky on toiselle lainattuna köyhä ja polkeva.

— Itsellesi uskollinen kuolemaan saakka, Seelia, oi Seelia! Luokoon ihminen unelmia, korkeita, saavuttamattomia, ja niiden edestä uskaltakoon elää kuin ei kuoloa olisi ja kuolla, kuin alkaisi elää. Antakoon avokäsin, ottakoon osansa, niin kukin on ylempänä toistaan.

— Seelia, enhän vaadi sinulta mitään enkä lupaa sinulle mitään: mutta että olen otsaasi hivellyt, siitä on minulle yksinäisten hetkien riemu.

— Miksi et uskalla olla vapaa ja kulkea omien uskojesi kuningattarena? Et ihmisiä pelkää, sillä vaikka he ovat niin paljon kuin ihmisiä, niin sitä olet sinäkin, itseäsi pelkäät? Vaan sitä et saa peljätä, sille tulee sinun olla ystävä uskollinen yli kaikkien riemujen ja kipujen, jos itsesi jätät, niin elämä jättää sinut.

— Ole vapaa kuin kuutamon hattara, jota, valkeana säteilevää, ilma vie aavojen kautta tähdistä tähtiin. En mitään vaadi, vaan kaikkeni annan sinulle, kun rukoilen: ole uskollinen itsellesi kuolemaan saakka! Rakastat minua, syväsilmä; ole uskollinen itsellesi, itsellesi, itsellesi!

— Etsi määräsi. Mun määräni ei liene sinussa, vaikka sua rakastan, rakastan!

— Mun määräni on olla ihmisten ilona, iloa antaa surua saaden, näyttää, miten voima paisuu ehtymättömänä käsivarsissa, miten rinnassa hetkien riemun koski käy ja silmistä säteilee kärsivällä ikuinen nuoruus; käydä yksin, palvella surussa, ilossa, myrskyssä ja hopeaa satavan auringon alla elämän surumielistä uljuutta. Vasta kun ihmiseltä on kaikki viety, hän kaikki voittaa. Tohtikoon kerran heittää kaikkensa kuin syviin vesiin, ja niistä kohoaa hänelle kolmilaita-kuutti täynnä säkenöiviä jalokiviä!

— Mun määräni on suruissa riemuita yli muiden kuin mahtavat, vyöryvät mainingit, kun iltatuuli hongissa hiljeten humisee ja luode punaisena palaa, aallot asettuvat yön viluiseen rauhaan!

— Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet aallot asettuvat lepoon!

— Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkosäänin laulamaan, että taivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa, pienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!

Niin puhui oudosti Viuluniekka. Vaan Seelia, joka värisevänä oli nojautunut hänen rintaansa, jota mies vyötäreistä kietoi, jonka polttavia käsiä hyväili, Seelia hätkähti sanoja kuullessaan, sydämeensä tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, kyyneleensä lakkasivat valahtelemasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui irti syleilystä ja virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena vihiäsi:

— Ethän sinä minua ole koskaan rakastanutkaan!

Ja loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen syliin.

Niin vieroitti Viuluniekka Seelian itsestään. Niin Viuluniekka sydämensä särki.

* * * * *

Viuluniekka istuu häiden remutessa Uorolan puistossa sammaltuneen keilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan. Laineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan. Ne humisevat, isot salot, kuin kaukainen urkujen soitto, aallot hämäryydessä laulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan silmistä kyyneleet vuotavat.

Sureeko hän! Oi, ei hän tahdo surra! Kaihonsa täytyy olla korkeampi surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!

Miksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi?
Kerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse
Viuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta kuinka hänen sydäntänsä
rinnasta riistetään!

Miksi ei keinujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten?
Viuluniekka on kuitenkin heikko.

Suurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien köyhyyden lapsi on Viuluniekka. Elämänsä on kuin kohoova ja laskeva aalto, kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.

* * * * *

Taukosivat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin kuuluvat nauravain äänten humina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain rähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.

Silloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on pukunsa, mutta tummat ja kosteat ovat silmäkulmainsa varjot. Seelia, Viuluniekalle ylpeäksi tullut Seelia: niin ahdistavat ylpeys ja tuska.

Seelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot kyyneleistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin huulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.

Seelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot kiiltelevät kyyneleissä.

Oi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi rakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri Hullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan elämänsä menettämistä.

Viuluniekka säpsähtää, rintaansa painaa kuin kivinen käsi. Rinnassaan pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä, suudella Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran, vavahuttaa morsianpovea rintaansa vasten. Ah, ihanaa on syleillä toisen morsianta! Ken on herra Viuluniekalle, ken voi sanoa hänelle: tee tämä, tätä älä tee! Onnensa heittäen on hän vapauden itselleen saanut.

Viuluniekan sielussa välähtää kuin salama ja kaikki taas pimenee. Yhtäkkiä Seelian olkapäille, kaulaan hurjan miehen käsivarret kietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttiruunu putoaa päästä, poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimman väkevä on kylmäin huulten kosketus.

Silloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, povensa pohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, sormensa, kätensä vapisevat, ääni on tukahutettu hetken, vaan katse kiehuu puiden varjosta halveksien, povi käy.

— Ja sittenkin tänne uskalsitte!

Viuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa ja tuuli tukassaan liikkuu.

— Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla tulisi miehen peljätä! Elo on kukistaa pelkonsa!

Seelia kivahtaa:

— Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä! ja
Seelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.

Missä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskan ylpeänä Viuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli otsansa, hymynsä keveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä ja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen sinne ilmestyessään.

Onnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät kiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään sekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi kellastunein ikenin, mutta riemu pakahutti nuorten sydämiä, kun he tanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja kultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.

Sydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet olisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei viulun punaiseen kanteen.

— Ihan se soi kuin mitkä urut! sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään pyyhkien rouvassyötinki.

— Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurinkin häissä! sanoivat ivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria, joka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi sanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia vanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja konkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen kalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan hietaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein oli hän riidoissa naapuriensa kanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen vihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että kauhistus tuvassa vaelsi ja saanut räyhäämisestä sakkoja.

Mutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausajalla ollut vihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.

— Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi helistä! haaveilevat neitoset.

Seeliaa tuskansa toivottomasti soimaa, Viuluniekkaa hän vihaa.

* * * * *

Viuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi, rallatteli.

Aamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaan sinertävänä, tulet kalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa, istui Viuluniekka vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä. Pää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse; viulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.

Hän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi ylös, otti viulunsa, pakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä vilisi. Kun hän kulki koivukujalle lähteäkseen pois kesken häitä ja katsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille laskeutunut valkeaa kuuraa ja tehnyt ne arkisiksi, harmaiksi.

KEHTOLAULU.

Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen. Käy, unonen, kätkemähän kultaisehen korjahasi, hopiaisehen rekehen! Ajele tinaista tietä, kuletellos kultaistani harjulle hopeavuoren kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopealinnut!

Kanteletar, II 174.

Hys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!

Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena Kaisa Röttö, majurinnan huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.

Oi, eihän vanha Liena Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja huonomuistinen. Se laulu on poikansakin lapsille kelvannut. Miksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa Liena Kaisan kehdon luota ja sanoo:

— Hui miten ruma laulu! Liena Kaisa saa mennä kehruuksineen!

Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena Kaisa lauloi parhaan kehtolaulunsa?

* * * * *

Nytpä on majurinna kahden Alin kera. Seelia-rouva tuudittaa Alia, tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.

Lemuava vehreys on huoneessa, sillä puiston sireenit kurottelevat korkealle avattuun akkunaan ja vaahterat aivan akkunan edessä heloittavat vehreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät akkunalle ja sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma ja vaaranteiden takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.

Nuori Seelia tuudittaa, laulaa.

Miksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?

Ei rahan, ei nimen vuoksi.

Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja karjaa, niin ei sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan akkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.

Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä saanut!

Kun Viuluniekka itsestään Seelian korkein sanoin vieroitti, niin Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Siiloinpa hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle, majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.

Vaan kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, veriä hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona lemuisaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yhtäkkiä havaitsi edessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain silmänsä katsoivat syvinä niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten poltti.

— Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta! huoahti
Seelia.

Viuluniekka sanoi:

— Seelia, oi Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi hyvästiksi, oi Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa!

— Monasti olen itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, vaan hattarat eivät tiedä kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin siellä, jossa se vasten tahtoani on!

Sanoi Seelia:

— Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea jääpylväs!

Vastasi Viuluniekka:

— Kaikki ovat heikkoja ja vahvoiksi mainittujen avu on vain siinä, että rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän itkee, pakoittavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikkei voitosta ole toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi mainitut taistelun vuoksi. Mun elämäni on olla Viuluniekka ja harvoille annan kunnian nähdä minussa muun, mutta näe edes sinä, oi Seelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla heikko.

Niinpä ei Viuluniekka Seelialle ollut ennen puhunut! Hän oli joko iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien rakasti.

Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.

Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuutensa oli lohtu, kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa näki Viuluniekka kyynelten jälleen kimaltavan Seelian poskilla, huulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia lohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan kietoi.

* * * * *

Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti, vaikkei tahtonut uskoa senjälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut kylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän riemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin kesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua uneen, eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän tekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille tähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi kuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien valoja, niin sittenkin aavisti Seelia hänen murheensa, ja senjälkeen kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.

Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua, hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän, jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä itseään syyttää!

Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja kumminkin rakastaa.

— Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava! on Viuluniekka sanonut.

— Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskollisia olkaa! on hän sanonut.

Ja eihän Seelia menneitä kadu. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu, peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.

Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.

Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekan lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi on hän majurille niin hyvä kuin unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi sitoo haavat palvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen heinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään, hoitaa puiston kukkaset palaviksi ja lemuaviksi, että Ali saisi upean ruusun peitolleen kehtoon.

Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali joka ruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.

VOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.

Vaan kun kultani tulisi, armahani asteleisi, sille suun-anto sopisi. Sill' on päivä silmissänsä, tähet taivon hartehilla, olkapäillänsä Otavat.

* * * * *

En surisi iltaisesta, murkinat' en muisteleisi. Armas minun aamustaisi, kasvo kaunis syötteleisi.

Kanteletar, II 41, 44.

Kun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan: kyyhkyset lakastaan kuusesta ympärilleen lennähtävät; aitasta pirttiin ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hymynsä väsynyt, sillä häntä painaa elämän ikävyys.

Majuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa kortteja tuolille tai kiillottelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin ja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.

— Rehellinen, rehellinen! kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel. Puut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi sulkee majurinna sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?

Majurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia, kemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan kulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille ja pelokas verho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti vavahtaa ja vaikenee.

— Mies käyköön ylevänä ja iloisena! leimahtaa Seelian sielussa, kun näkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia tukehuttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.

Kaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on
toivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma.
Uskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa
Alia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa
Ali tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.

Mutta miksi alkaa Alin sielu Seeliasta edetä kuin kuulijasta kajastuksiin kuoleva kaiku?

Koska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä rakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään majuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.

* * * * *

— Oi päivät ovat niin harmaat ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat kuin kuolonsoittoa! huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana Uorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa, sillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa talossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.

— Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee! supattaa naurahdellen tyttärelleen rouvassyötinki ja kallistaa leveää silkkihamettaan.

— Oo, majuriko?

Kyllä hän kerran kuolee, vaan silloin on jo yö, majurinnan silmät himmenneet.

Ah, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa Uorolankin, jonka vanhoissa kupariruunuissa valo säteilisi ja saleissa viulu soisi. Silloin olisi Ali Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä säteilisi avoinna Alille.

Turha, kamala toivo!

Ja tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä edes Uorolassakaan. Usein katosi Viuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen säteily ja katse kipeästi hapuili jotain saavuttamatonta. Hän on heikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden, laulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.

Oi, älköön Ali tulko niin onnettomaksi kuin Seelia ja Viuluniekka!

VIULUNIEKAN KUOLINVIRSI.

Matkamiehet me olemme, keisarit ja kerjäläiset, maaksi, mullaksi tulemme matkan päähän päästyämme.

Pentti Lyytinen, Kestikievari.

Oi, Viuluniekka on kuollut.

Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat, kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina juoksemaan katon räystästä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.

Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut, kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja lauluja kaivattiin, vaan nyt tuntuu monten sydämissä tyhjältä, kun kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa, lasittuneina katsovat monten silmät kauas, kauas talvituiskun harmauteen.

Miten hän oli sanonut? Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille on teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä valo ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet ja kaksi tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy.

— Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä vaivainen, syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä, ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä ja sielu on sävelten laulava meri ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa, kun ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.

— Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä tahtoo. Kellä on oikeus sanoa minulle: kas sinulla homeinen leipä, sinulla repaleinen takki! kun itse rakastan homeista leipää enkä repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme, kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä. Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti, vaan nyt on elämä hämärä ja tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.

Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:

— Mitä minä, joka juon ja elämäni luikkaan! Olen kuin Vihta-Paavo, menen kuin Vihta-Paavo.

* * * * *

Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa tuisku kohahteli, koreat maalaukset katon hämärästä loistivat kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä katseli himmeänä alttariakkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit kamelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä ja uusi virsi taas oli alotettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka. Alussa ei häntä huomattukaan, vaan kun yksi huomasi, niin pian kaikki sinne katsoivat ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen sohina. Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit, kurotteleva laululeuka ja osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa, säikähti alussa, vaan kun Viuluniekka hänelle jotain kuiskasi ja katsoi lukkariin silmät surunvoittoisesti säteillen, niin aleni lukkari hiljaa tuolistaan ja päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä olisi halunnutkaan, vaikka virka menisi. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari olivat ystäviä, ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin majassa, jonka akkunassa kukonharjat ja palssamit kukkivat. Ja Viuluniekka alkoi soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa. Mutta miten se virsi kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun paisutti! Kuin komean joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu ja ennen silmäinsä sammumista laulaa menneen elon riemuvirren iltarusolle, jossa auringon kultaiset säteet himmenevät! Kaari kielikolla hyppi kuin visertelevät keltasirkut koivunritvoilla, sävelet ylhäältä kirjavan katon hämärästä alenivat kuin auringonsäteet syviin, välähteleviin vesiin.

Sellaistapa virttä ei oltu ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin oli se virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli, hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät; kasvot, olkapäät värähtelivät kuin olisivat kuulijat tulleet vilusta lämpöiseen ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas, alenivathan purppurasiipiset kerubit akkunain hämärästä seiniltään, ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset, sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien, verenpisaraisten rubinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa olijan vierelle soittaen kummallisia kumisevia jättiläisviuluja ja siipisulat timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.

Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi kuin olisi kiehahteleva viinivirta suoniinsa tulvahtanut, hän tunsi mustan kasukan niin raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu onnea seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen rinnassaan vapautuivat vangitut sävelet. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti, mutta outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, vaan poskilla paloi kaksi sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta ja silmistä lähti kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: hullu vihan päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.

Ihmiset kuuntelivat soittoa ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten äänettömänä ylös Viuluniekkaan ja silmänsä mustat oudoiksi suurenivat, sydämessään kävi pelottava tunto: kuoleva nyt soittaa!

Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista kesää, vaan holvikatossa jylähteli tuisku niin että rikkaiden lahjoittamat ruunut ristallineen värisivät, peilejä pitävät jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen, profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli ihana se jumalanpalvelus.

Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi kaikkineen ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja kysyi, eikö Viuluniekalta puuttuisi jotain, niin hymähti Viuluniekka:

— En juo juomarinakaan! hän sanoi. Antakaa toisillenne rauha, ihmiset, ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille vakuuttaa.

— Viuluniekka raukka! huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!

Pian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, tempasi viuluaan kaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.

* * * * *

Kuoli Viuluniekka huulilla hymy, kun tauti keuhkojaan söi ruostein.

Maailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita elämässään oli jakanut ja surulliseksikin kohtaloaan, kun kirkonkellojen soimatta hänet hautaan saattaa täytyy.

ISOHÄRKÄ.

Joka taulaa tekee, monta vaivaa näkee, pökkelöä pönnistää.

Suomalainen sananlasku.

Niin kulkee vuosia muutamia keväihin ja Loppilan tuomarikin on kuollut. Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee punaista horsmaa.

Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki rakkaimpansa ovat kuolleet ja Alia ei hän tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja ajattelee Alin hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin, kun olen kerran rikkonut.

Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi ja parrassa kuultaa vain jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään haraten hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee, nahkasohvalla köllöttää, päätään usein pakottaa, juo kivennäisvesiä. Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa kumuuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäreillä, vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevat voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!

* * * * *

Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan jykevät kirjakaapit on hän kolunnut ja tyhjentänyt rokonarpisen kotiopettajan älykopan.

* * * * *

Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin korpiin, vaan isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen pisteltäväksi! Rämisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen saattamana kaikuviin hongikoihin ja isohärkä kuuntelee yksin navetassa, miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa, sinistä, vehreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska se on vihainen ja monasti karjakoita puskenut.

Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää, likaista pöytää.

Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä karkealla kielellään nuolla.

Vaan turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.

Yhtäkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä, mutta sieraimet veren himona paisuvat ja hillittömästi, haljetakseen, vavahtelevin kyljin nostaa karjojen kuningas villin, käheän ammunnan kuin tuomiopäivän pasunan jättiläissävelen!

Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah jos harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isohärän irti, niin sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu vangin toivoton viha!

* * * * *

Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden seljillä ja räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien, punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin tuomien rintaa ahdistavassa, paisuttavassa tuoksussa luhdista luhtiin; — silloin olivat Ali ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat kirkonkylässä kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies usein Uorolasta lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua tai joskus räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia, vaan kun juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta vaaralle kiisivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti kirkonkylään tanssiin näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei ollut Ali edes kirkonkylässäkään käynyt, joskus ostoksilla, kirkossa tai Loppilan vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä ahdistivat oudolla tuskalla.

Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä. Siellä on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat pihoissa kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on kirkonkylä: toistakymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa ovensa auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai metsästä pilkottaviin huviloihinsa kiertelevän joen varrelle.

* * * * *

Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään. Ali tahtoo ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, pelotella hevosta hyppimään! Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan lemu käy vastaan! Ali tahtoo nauraa auringon taivaanrannalla punaisena hehkuvalle kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah, Alin rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieramin ja suin hän ahmii ilman lemua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!

Vaan perillä kun hän kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon sydämen pohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: mitä tuo oli, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Päätään huimaa riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma, luinen nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukehuttaa. Hän tahtoisi itkeä, vaan ei voi.

Tuntuu puuttuvansa iloa, sieluunsa tulee jotain outoa, tylyä, kamalaa. On kuin musta kyy sydämessään kieppuisi, sitä jyrsisi, myrkkyhampain iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua sutena, ei tiedä ketä vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö? Niitä, niitä, ei niitä! Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah niitä, ivata niitä, itkeä, kuristaa! Ja ei kumminkaan niitä, oi ei, ei!

Sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, vaan ei pois Uorolaan. Miten siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain varjossa! Miten siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen naama on niin ivallinen ja ruma!

Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella iso, luuhottava pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii heiniä kuin viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä heillä on, Uorolasta tulleilla.

* * * * *

Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot, ja kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari, flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti ja silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee värisevän, ruusuisen poven, joka kiihtyneenä kohoo ja laskee, hehkuvat posket tai valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan äänettömästi lentävän, ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän tuntee ahdistavaa poltetta, jalkansa vapisevat polvista, hän tahtoisi syöksyä, pusertaa, tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!

Hän ei osaa tanssia — missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja seinäkuvatkin hämähäkin verkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole kiltisti; ja tyhmästi!

— Oh, ei sinusta tule koskaan mitään! kaamottaa joku jäykistävä, toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.

Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on vaikea hengittää. Oi jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa! Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.

Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo pelottavan kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeän palavin huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse lapsensilmiänsä kohtaa, vaan sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia! ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle ja ruskeat kiharat ylpeästi huiskahtavat, hän hammasta puree.

Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso yhteenkään naissilmään, vaikka rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä ja otsa vihaisena varjoo silmiä. Kun hän on pakotettu tarttumaan pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:

— Hyi!

Oi miten tuntee itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isohärän viha?

— Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena ja kurjana kotiin.

* * * * *

— Mikä se tuo jörökki on? kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkkuen
Aliin.

— Rikkaan majurin poika!

— Ahaa, sekö sitä vaivaa! Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan kääntää tavallisiin ihmisiin.

— Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa hänestä on oivallinen, ettei muuta silmää tarvitse ihmisten kanssa seurustellessa!

— Hihi … antaa hänen vain suuttua ja odottaa!

* * * * *

— Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai halveksuminen, kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi? kysyy kauppiaalta muudan kesävieras.

— Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista, vaikka on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen Simson, jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan väet aina olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai teki ihmisaraksi ja höpsäkäksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin edespäin aina siivun loppuun!

* * * * *

Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi, vaan joka kamalan kostonsa oli saava! Ali on kalpea ja silmissä, otsaluissa kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta. Jos torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin sähähtää Ali kuin ruuti, lasittuneet silmänsä hirveää säentä iskevät, hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:

— Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on vanha koni, ei kuin selkäruota jälellä koko hevosesta! ja nyt sen pitää saaman!

Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemasta, hevosparka vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.

Mutta Ali ajaa rokonarpisen vastaintteistä huolimatta valveille juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin riisumaan hevosen.

TUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.

Kun on mulla heikko henki, varsin vailla tarkoitusta, kun se työntääpi tukulta ajatusta aivohoni! Onko kuussa karjat, linnut, kissat kiertotähtilöissä? Miks' on kehno kerjäläinen, miksi keisari komia? Miksei papit paljon usko sanojansa, saarnojansa? Mitä mahassa maamme, niitä pahamme perästä?

Jaakko Räisänen, Mietteitäni.

Vanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla, kaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat valkeina kuin kukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoo louhikon seinä ylös kohiseviin honkametsiin, alaalla vaahtoilevat laineet, kun tuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä kiviä pitkin, pihlajan marjat punottavat rantalehdossa, vilisten kiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri, katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat polvien yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.

— Karjapaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut. Ja vaikka vain pankon tuhkassa iltojani istun, niin kumminkin sanon sinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!

Niin haasteli vanha Santeri Alille, joka hänelle Uorolaa itkien sadatteli.

Niin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat hänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman poikana iloinnut ennenkun suuret surut tulivat.

Kas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa huhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu, eivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee edessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa makaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikkei hän niitä sanoilla saata tulkita, karjapaimen. Santeri tuntee, vain tuntee sävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä: