Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

KUOLLEET OMENAPUUT

Runollista proosaa

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.

MUTTISEN ONNI

eli laulu Lyygialle.

»Mitä, häh?» sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. »Ettäkö minä olen pomomies?… Että asun kuin Horatius, — kaikkein alamaisimmasti se myönnettäköön, turkkilainen! Että minulla on Tusculum, vai mikä se huvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut hänelle sabinilaismaassa? Turkkilainen sen muistakoon. No, hän palveli Maecenasta, minä — yleisöä … viidenkymmenen pennin kirjoja myymällä…»

Se »Tusculum» on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaa ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee Muttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kesäisen ajan työtön paratiisi…

Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa lahdelle hänen parvekkeensa.

Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimmäisinä päivinä, juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden ja kulumattoman lumous.

Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana törröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän ei olisi — minkäänmoinen olento.

Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on hetkellistä, epämääräistä rauhaa.

Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän ensimmäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.

Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut hiljaisuudessa, kellervät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan, rehottaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka ei ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin ripoteltu täyteen riisiryynejä, tai kasautunut oksille lunta: niin on nuppuja niissä, ja vastapuhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen mainio haju.

Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, — sillä niinkuin Horatiuksella muinoin oli kahdeksan Maecenaan lahjoittamaa orjaa ynnä moni Lydiansa, niin on Aapelilla Lyygia, sillä antaa Horatiuksen oodien lemmityisen nimeä omalleen olisi Aapelista julki röyhkeää; — niin, Lyygia — nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vielä pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinen vesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.

Sitten Aapeli syö ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii kannun hapanta piimää päälle. Sitten hän kuhnailee tyytyväisenä, täysin vatsoin.

Ja nyt hän lähtee Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja kädessä iso vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, — niillä hän kätkee veikeileviä, kirkkaita silmiään, — kävelemään, katselemaan, näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he lähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille manterille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinertävinä. Parhaiksi hiirenkorvalle päässeet rantojen koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin mitäkin keveitä, vihertäviä strutsinsulkia. Lahden suussa aukeavat näkyviin etäiset maisemat: niistä ei erota kesäisissä autereissa mitään yksityiskohtia eikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja sinertävää … ikäänkuin unta.

Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heijastuvat ulapan syvään ja suureen veteen monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja hiljaa…

Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne ovat leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä säde. Muttinen sanoo: »Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!» Leppäterttuja, jotka ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet lämpöiseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät vielä. Niitä on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä kuoria salmi täynnä.

Toisella rannalla he nousevat hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä, joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot hohtavat.

Nyt he painuvat jälleen vaaralta notkojen viileyteen.

Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu, että he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä he istuvat suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa, ja viipyvät siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin, tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä. Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.

Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki pursuaa puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia, syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta, kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli ajatuksissaan jotakin leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: *Lyygia*! — Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja hän virkkaa puolittain itsekseen: »Tästä minä ennen kuljin, noin pienenä», silloin Lyygia painaiksen hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta…

Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä. Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihasillaan; hiljainen, iloinen puhelu kuuluu venheistä kauas…

Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.

Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa, asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen, Muttinen onnellisena, ajatuksettomana … sillä tavalla vain siinä kesää viettäen…

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on kesä, lämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten jotakin arasti…

Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä! — Iltapuoli on jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja käkien kukkumista.

Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden heijastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee pelkkää hyvyyttä.

Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja kukkivan kalmiston keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin yllyttää heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren liikuttavan.

On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein pakahtumaan, pyöryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla; viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin jälleen kotia kohti.

Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät utuiseksi yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä, pienennä eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse. Lyygia on jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään laitoihin nojaten, aivan kuin jännityksessä, ja jotakin yhä ihanampaa ja ihmeellisempää odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan, onnellisena maailman kauneudesta, huutamaan lyhyeen, hellällä, hiljaisella äänellä. Jotakin laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee metsistä. Mutta silloin Muttinen leikkiä laskien vaientaa hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.

Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä hetkellä, — kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. »Katso, Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin», sanoo Muttinen matalasti. — »Minä pelkään», vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa kallionseinää. Nyt se työntää heidän päittensä ylitse reunansa ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla, viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin raoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa näyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan vähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne peloittavat. Alla on musta ja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy hiljaisemmaksi, hellemmäksi: »Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla vuoren seinässä, pientä, pientä.» Muttinen laskee leikkiä: »Hyst, älä hiisku, lohkareet voivat jopa kuiskauksesta irtautua…»

Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän laajalta se näyttää yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä. Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin laskenut. Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen punainen lyhty tuikkii kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää kone kulkiessaan. Ja sieltä kuuluu sirmakansoittoa.

Kun laiva on kulkenut ohitse, se jättää valtavat mainingit, joihin juuri laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät nyt korkeina, ne keikuttavat venhettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot, jotka ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevanväkevää, kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua laskevasta auringosta.

Kotona jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona, jota on kevätkesän yö.

* * * * *

Mutta kun hämärä katoaa ja Lyygia on poistunut, kellertävä, kukankuvilla kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa ummistanut päivä avaa ne uudestaan, loistaen sisään Aapelin ikkunoista, iloisesti säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja pilkistäen kukkivien tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteelleen avoimesta ovesta, — kun pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa, silloin Muttinen kuulee Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua, joka koettaa vaientua. Muttinen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.

»Onnellinen päivä», mutisee hän itsekseen. »Niin, onnellisin päivä mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen… Voisinpa antaa sinulle mitä kaipaatkin, raukka, — onnenuskoja. Voisin, jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet ovat sammuneet, sen tiedän minä vanha möhkäle. Autuaimmat päivät menevät niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys, lakastuminen…»

Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei hänellä ole *oikeutta* antaa toisille, jälkeläisille, elämän taakkaa, joka sittenkin on enimmäkseen pahaa, inhottavaa…

HERRA JA MOUKKA

eli »Mitä kylvää, sitä korjaa».

Muttisen Aapelin tilan nimi on Putkinotko. Siellä hänellä on vuokramies, jonka tulisi hoitaa tilaa ja sen puutarhaa ja vartioida talvisin huvilaa, asuen siitä hiukan syrjemmällä, pienessä mökissä.

Miehen nimi on Juutas Käkriäinen.

On kesäinen aamu, vielä melkoisen varhaista. Käkriäinen seisoo isäntänsä puutarhassa, sen pengermittäin kohoavan rinteen alareunamaila. Edessä on hänellä muutamia isoja kiviä, hänen maasta irroittamiaan, joista hänen pitäisi rakentaa puutarhaan aitaa. Niitä hän nyt katselee, ja vuoroin ympärilleen, uneliailla silmillään, joihin auringon aamuiset säteet koskevat päästessään yhä enemmän sinne viileään notkopaikkaan.

Lahden rannalta hälvenee kylmä usva verkalleen. Siellä, suopellolla, ojentuvat varjot mahdottoman pitkinä, yli monen saran. Rastaat räkättävät, ja pienet linnut, mitä kaikkia lienevätkään, laulavat kimeästi.

Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat hyvin lyhyet. Päässä hänellä on karvalakki, näin kesälläkin: kuuma se on nytkin, auringon alkaessa jo vähitellen lämmittää; siksi hän onkin päätään raapiessaan sysännyt sen toiselle korvalliselle, niin että tukka pääsee pörröttämään esille oikealta ohimolta, tukka, joka on sekainen kuin tappurakuontalo. Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen karkealle sängelle.

Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut hipovat kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet.

Tällä hetkellä kiiluvat Käkriäisen silmät, — kaksi pientä silmää itsepintaisen otsan alla ja ulkonevain poskipäitten välissä, — kovin vihaisina ja synkkinä. Ne välkähtelevät joskus, milloin auringonsäde sattuu niihin, punaisina kuin koiran tai jonkun metsäneläimen.

Hänen sisulleen pistää niin jumalattomasti. Sillä hänen pitäisi nyt, kuten sanottu, rakentaa tuohon kiviaitaa, rustata: korkea muuri kivistä Muttisen puutarhan ympärille, aluksi sen yhteen reunaan. Vyöryttää yhä möhkäleitä tuolta louhesta. Isäntänsä, mokoman herra Muttisen, viinimarjapensaiden suojaksi, ja omenapuiden, jotka ovat kaikki kuolleet, — syistä sellaisista, että Käkriäinen ne tietää, heh, heh. Siinä ne nyt törröttävät mustina. Mutta herra istutti niiden juurille uusia pehkoja, joita nyt vielä pitäisi hoidella. Entä sitten hänen syreenipuitaan, jotka versovat ylhäällä huvilan seinämällä: ihan seinässä kiinni, mädättämässä hyvät seinät, sellainen törky. Se nouseva syreeniviidakko on Juutas Käkriäisestä ilkeän näköinen. Ja samoin muutkin kaunistukset … joutavine kukkineen, joiden tähden, mitä lienevätkään, pitäisi nyt tehdä tämä aita, etteivät elukat pääsisi niitä sotkemaan.

Pitäisi viimeinkin! Ei tässä enää muu auta. Sillä Muttinen teki hänelle lopulta pakon: toi tänne maalle todistajat … herratuttaviaan; ja komentaa kontrahdin nojalla tällaista tekemään. Ja ajaa hänet tilalta pois, jos hän ei tottele komennuksia.

Pois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin omanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta.

Siinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli hänet narrannut, Käkriäisen.

Tällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut:

Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan. Ei täällä ollut silloin muuta rakennusta kuin tuo mökki metsikön takana, se sama, jossa Käkriäinen nykyisin asuu. Ei ollut huvilaa, — eikä olisi tarvinnut ollakaan. Ei edes nuusniekkaa, — ja olisi tuota tultu toimeen ilman sitäkin, kunnes Muttinen pakotti Käkriäisen rakentamaan nuusniekan. Oli rakentanut sen nuusniekan … ja hänkö ei ollut muutenkin täyttänyt täällä velvollisuuksiaan… Sen niekan ja peltoa raivannut lisää… Silloin täällä ei ollut mitään.

Huokealla sai Muttinen sentähden tämän, osasi ostaa halpaan aikaan.

Sitten hän rustasi tuon huvilansa. Ja pahimpaan louhikkoon… Siihen hänen nyt piti se teettää. Että olisi näköalaa; mutta antaapa sitten syreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen ryytimaan. Louhikkoon. On tämä nyt viljelyspaikka.

Kun Muttinen oli saanut valmiiksi huvilansa, siihen verangot alakertaan ja vinnillekin, istuskellakseen niillä yksinään, yksinäinen mies, hän oli lähtenyt kulkemaan, kutvittelemaan, kylille: oli tiedustellut mökeistä, mistä saisi miehen, joka vartioisi talvella tätä tyhjää huvilaa, etteivät varkaat pääsisi hänen tavaroitaan kaivelemaan. Ja mitä lie muuta tahtonut hänen siellä tekemään. Asua lupasi hän sen vahtimestarin tuolla mökissä, josta oli jo hommannut väen pois.

Juutas Käkriäinen oli silloin äskettäin akoittunut. Oli asunut kestikievarin torpassa: tarkka mies se oli, kievari; kahdeksankymmentä possakkapäivää otti, niistä hevospäiviä niin monta kuin tahtoi. Ja Käkriäisellä oli eukko jo kakaroinut, kovalle se oli ottanut eläminen siellä… Toista se oli kuin tässä, — muuten, jos ei tuo Muttinen olisi häntä narrannut.

Käkriäinenkin oli kuullut, että se kirjanpitäjä, tai miksi häntä silloin lienee luullut, halusi huvilalleen tilanvoutia eli vahtimestaria. Ja hän oli, kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset nuo possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat.

Muttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella muka: ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se oli, pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja. Siksi se ehdotti, että voudin ei tarvitsisi muuta kuin vartioida huvilaa ja hoidella puutarhaa. Mitä? Puutarhaa. Rekooria, ryytimaata. Tätä, jota silloin paraikaa tähän istutettiin, mahdottoman isoa. Iso se oli silloin; mutta ei ei se pyytänyt muuta kuin vetämään siihen satasen kuormaa mutaa joka talvi; se veisi aikaa viikon päivät vuodessa, osan talvella, toisen kesällä. Itse hän lupasi hankkia ja kustantaa lisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien. Käkriäisen oli lisäksi ainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja jäniksiltä. Ja kotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa tähän kivinen aita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa, pelkästään mudan vedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut. Ja onpa tämä puutarha-ala paljon pienentynytkin ensin aiotusta, on tavattomasti.

Muita ehtoja ei tällä Aapelilla ollut. Talon verotkin hän sanoi maksavansa itse, jopa maantien korjaukset ja kaikki. Ja on se maksanut. Sen sijaan sai vahti luvan hoidella tämän Putkinotkon maita aivan kuin omiaan, omaksi edukseen, ja oman mielensä mukaan.

Käkriäinen ällistyi mokomista ehdoista niin, että katsoi ensin suu auki. Sitten hän höristi isoja korviaan ja kysyi uudestaan, mitenkäs ne possakat sitten olivat. Muttinen naurahti, nauraa hörötti, ja luetteli entiset ehdot. Sellainen oli, — hyvä mies silloin. Viikon päivät possakkaa tästä alasta, josta olisi voinut saada seitsemän, kahdeksansataa markkaa arentia vuodessa!

Oliko Muttisella paha mahassa? Tai sitten hän oli hölmö herra: annapas sillä tavoin työntää ihan ilmaiseksi.

Vieläpä lupasi Muttinen sovitella kestikievarinkin isännän kanssa, että Käkriäinen pääsisi pois mökistään ennen vuokra-ajan loppumista. Niistä sovitteluista hän sanoi tuovansa itse tiedon Käkriäisen mökille, jossa sitten vahtimestarin muuttamisesta Putkinotkoon päätettäisiin lopullisesti.

Käkriäinen juoksi iloissaan kotiinsa viemään eukolleen näitä uutisia. Mutta niin ihmeelliset olivat ne eukostakin, ettei hänkään vielä tiennyt, iloitako niistä piti vai oliko niissä jotakin pahaa alla. Kuitenkin hän ajatteli lopulta, samoin kuin Juutaskin, että liian kokematon kirjanpitäjä oli näissä asioissa, kokematon, hyvä mies. Ellei se nyt vain peräytyisi ehdotuksestaan!

Mutta Muttinen ei peräytynyt. Hän tuli sinne kievarin mökille: oli purkanut mökin vuokrasopimuksen, maksaen isännälle korvausta; ja luetteli nyt entiset lupauksensa. Silloin Käkriäisen vaimo sanoi, että helpot ovat ehdot, ja lennätti kiireesti kahvipannun pankolle, tullen kieleltään vilkkaammaksi. Varsinkin, kun Muttinen piteli häntä ja Juutasta kuin vertaisiaan: oli vetänyt suuren palttoonsa povitaskusta ison putelin ja kaateli siitä heille kahviin jotakin hentomakuista, ja katseli lapsia, vedet silmissä, ja sanoi rakastavansa kansaa, ymmärtävänsä varattomia: tahtoi auttaa, sentähden antoi Putkinotkon hoitoon niin halvalla… Ja lopuksi se sanoi, jumaliste, sen sanoi, jos vain olisi ollut todistajia, että hän antaa Käkriäiselle kerran koko tilan, hän kun on vanhapoika… Tai ainakin se lupasi hänelle omaksi siitä palstan … jos vahtimestari täyttäisi hänen toivomuksensa hyvin.

Juutas Käkriäinen oli pudota permannolle kapealta rahilta, jolla hän istui, niin hän ällistyi tällaista lupausta. Hän kyllä jo silloin sitä epäili: mitähän Muttinen hänelle salaa aikoi, kun se sitä hyvää… Mutta sehän oli sellainen mies, ei ymmärtänyt. Ja mikäs hänen oli antaa, oli rikas, ryökäle.

Siksi hän suostui, Käkriäinen. Ja nyt ei ole saanut omaksi tätä tilaa, tai palstaa tästä.

No, se jankuttaa siitä toiveiden täyttämisestä. Eikö hän sitten ole niitä täyttänyt? Hm, mutta mokomia toiveita: sonnitella puita ja kukkia. Kaikenlaisia niitä on ihmisiä … narrasi hänet.

Käkriäinen muutti Putkinotkon mökkiin, kun Muttinen oli sen korjauttanut; sellaisen vaivan näki Käkriäinen, syksyn ensimmäisillä lumilla, vetäen perässään hevoskaakkia, jonka reessä olivat kuormana akka, lapset ja perunasäkki, ja viimeiseksi käveli lehmä.

Eikä siitä mudanvedosta Muttisen puutarhaan tullut ensimmäisenä talvena mitään, tuosta kolmen päivän possakasta. Piti hankkia sitä törkyä elukoille ja pennuille ja akalle. Ja oma pelto tarvitsi mutaa, kun taas omenapuut… Ja siinä meni aika kotiutuessakin uuteen paikkaan ja ajatellessa, miten sitä nyt ollaan talon vuokralainen, jopa muutakin oikein, kerran; mukavaa oli istuskella naapureissa pakisten, että niin se Aapeli, hyvä mies, oli sanonut antavansa Putkinotkon hänelle … jos… Mutta jäniksiä hän olikin ajellut pois puutarhasta, sen hän oli tehnyt!

Eikä se Muttinen, kun tuli kaupungista keväällä maalle, kaikeksi kesää maata lötköttämään, ollut millänsäkään siitä mudanvedon viivästymisestä. Käkriäinen oikein tarkasteli häntä, mitä se arvelisi, kun puille ja pehkoille tarkoitettu muta oli vielä haudassaan, tuolla alhaalla suoniityllä. Ei, Muttinen työnsi ainoastaan paksua turpaansa hiukan töröön, ja katseli naama pitkällä pehkojaan, joiden olisi hänen mielestään kai ollut pulskasti rehotettava, hehe. Mutta kun Juutas selitteli, että ei ollut vielä joutanut, näin alussa, koska hänen pieni väkensä huusi leipää, niin sanoi Muttinen, ettei se teekään mitään, ja ennättäähän sitä mutaa vedättää nyt kesälläkin. Ja siinä se tunnusti totisen asian, sillä mitäs näille puille ja pehkoille mutaa. Oikein oli Käkriäisen vaimo nauratellut, kuinka hyvä mies se Muttinen oli ollut silloin.

Käkriäinen ei ollut sitten kesälläkään liioin hätäillyt näiden puiden ja marjapensaiden mutaamisesta. Oli täällä uudessa mökissä miehellä muutakin tehtävää. Jos Muttinen olisi sitä vaatinut, olisi hän vastannut, niinkuin ajattelikin, ettei se muta ole sopivaa työntää kesällä pehkon alle, sillä se kuivaa pehkot. Mutta ei Muttinen vaatinutkaan. Mitäs, otti miehiä ja hevosia muualta ja teetti niillä. No, oli hänellä rahaa.

Ja Muttinen teki itsekin ryytimaalla työtä, sitten seuraavana keväänä. Väänsi kiviä, pehnasi pensaiden juurella kynsineen, niinkuin porsas kärsä mullassa. Aivan kuin hänen olisi tarvinnut. Jopa kukkien tähden, ja muiden sellaisten; lystäili, herra…

Mutta Käkriäinen sen sijaan teki töitä, omiaan. Vilkkaasti siinä menikin aika, kun sai nyt järjestellä elantoaan oman mielensä mukaan, availla viljelyksiä ja lyödä kaskeksi niin että romisi. Kyllähän se Muttinen marisi ensin kaskesta, mutta kun selitteli sille, että uutta peltoa avatessa se aina sopii, niin tyytyi; tunnusti, ettei sellaisia asioita ymmärtänyt. Ja jos jokin kaskettu rinne onkin sitten jäänyt viljelemättä, niin tarvitseehan karja heinäalaa.

Hätäpäs täällä oli elää. Maa antoi ihan tuhottomasti perunoita, ja ellei ruista kasvannutkaan koko vuodeksi, niin voi sitä ostaa perunoilla, kuten muutakin mujua. Ja kaloilla. Täällä on omat kalavedet. Entäs kun saattoi antaa hiukan kalupuita täältä metsästä tarvitseville; sitä on puuta täällä mädätäkin… Kyllähän täällä kelpasi. Toista oli siellä kestikievarin mökissä, josta sai vääntää kahdeksankymmentä päivää possakkaa vuodessa.

Ja kuitenkin tuo herra petti Käkriäisen. Petti se!

Sillä sehän oli sanonut silloin, kun se kymmenen vuotta sitten tuli houkuttelemaan Käkriäisen tänne, että hän ehkä antaisi maata Käkriäiselle omaksi, jos… Ja siitä oli Käkriäisen päässä alkanut paisua sellainen ajatus, että se antaisi koko tilan, kun se oli niin hyvä ja hölmö. Ja sitten, että tila olikin hänen…

Tahi ainakin se oli sanonut, että hän saisi hoitaa sitä kuin omaansa. Eikä se alussa tunkeutunutkaan toisen asioihin; pysyi siivosti verangollaan, verkkovivussa, kun tuli kaupungista kesällä tänne maalle; tai missä lienee oleskellut, paahtamassa mahaansa punaiseksi auringonpaisteessa. Talvet sai Käkriäinen elää vielä mainiommassa rauhassa, jos muulloinkin hoidella Putkinotkoa mielensä mukaan. Eikö hän ollut sitä hoidellut? Laajentanut oli peltojaan alussa. Neljänneksen kasvatti hän nyt perunoita enemmän kuin ennen. Oli talvella perunoita, oli niitä maha täyteen, ja huoletta voi köllötellä uunilla tai penkilläkin, sillä Käkriäinen saattaa siepata unen vaikkapa korttelia kapealla rahilla. Ja kuten äsken ajateltu, tulihan toisiakin saatavia, joilla hän osti jauhoja ja sokeria… Kaloilla, ja tukkipuilla: mitä ne täällä metsässä…

Niin meni vuosia.

Mutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä, nurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli laskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen kummastui tästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan vastaukseksi. Ja sitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat olivat menneet rikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä tukittu umpeen oljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä? Matollako? Aukiko sen sitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja pohjatuulen vingalle? Kyllä Käkriäinen asiansa tiesi… Kelpasivat ne ikkunat hänelle itselleen, jos ei… Entä ne raja-aidat: että Käkriäisen lehmät pääsevät naapurien maille … noista kymmeniä syliä leveistä veräjistä? Niinkuin elukat eivät naapurien mailla saisi sitä laajempaa laidunta. Eikä ole naapurien lehmien tänne tulemista: kyllä Käkriäisen lapset antavat niille kyydin…

Mutta kun se Muttinen pirisi yhä edelleen, ettei Käkriäinen viime vuosina huolinut koota kesällä itselleen edes polttopuita, vaan kaatoi talvella koivikoita, niin lopulta kiehahti Käkriäisen sisu ja hän karjaisi aivan suoraan, että mitä Muttinen tulee pirisemään tänne hänen mökkiinsä. Hän kun ei suvaitse sellaista piristelyä.

Silloin oli Muttinen ällistynyt, hänen silmänsä olivat lentäneet pyöreiksi.

Mutta sitten hän oli lupsahuttanut huuliaan, ja nyökytellyt päätänsä, ilkeästi, ja toistanut: »Vai niin…» Ja oli lökötellyt pois sen näköisenä, että Käkriäinen pelästyi.

Häntä peloitti kauheasti, että mitähän tämä Aapeli silloin tekisi. Mutta ei se tehnyt mitään, varsinkaan, kun Käkriäinen vähän korjaili niitä aitoja, hätäpäissään, muka mieliksi.

Kuitenkin ryhtyi hän sitten saamaan varovasti selville, ihanko se oli totta, ettei se ollutkaan antanut tätä Putkinotkoa hänelle, sopimuksesta huolimatta. Ja silloin Käkriäinen huomasi, ettei se aikonutkaan hänelle sitä antaa.

Miksi ei? Siksi, ettei hän muka ollut täyttänyt siellä toiveita, — hoitanut noita pensaita, kukkia, — tehnyt jos jotakin, mudan vetoa, — mitä lienee aikoinaan vaatinut. Mutaa mokomille, — ja vahtia piti niitä jäniksiltä, isoilta ryssänjäniksiltä. Olisivat kasvut olleet lanttuja, kaaleja; mutta ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia; ja nyt, kun omenapuut ovat kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät pienetkään voi maistaa heistä, kasvavat mustia räähkänmarjoja.

Ei, Muttinen petti hänet, vaikka Käkriäinen jo oli ajatellut, kuinka hän eläisi täällä mukavasti, jos möisi koko metsän. Ja nyt antoi Muttinen hänelle pitkän nenän!

Tämä petos vimmastutti Käkriäistä. Muttiselle ei hän tosin mahtanut mitään, kun ei tuhmuudessaan ollut vaatinut kirjoja, että tämä tila… Mutta kyllä hän osasi muut temppunsa… Näyttää hänen kukilleen ja muulle törylleen. Vaatiikin häneltä, herra, joutavia… Ilkeää, rikas mies … helpolla rahaa saanut, kirjan kaupalla … imee kuin iiliäinen. Vaikka on iso maha. Eikä ole kakaroita. Käkriäiselle on näitä karttunut… Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin siunannut … sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla; istuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja hilaa tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka iloittelevat, nauravat. Ihmekös, jos nauravat: holkkivat viinaa varhaisesta aamusta, sehän se miehiä naurattaa, mikäs muu. Ja se sama se soitattaakin heitä, pianoilla, pimputtimilla. Käkriäinen antaa himpun pimputtimille!

Ja armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä nyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille koulua varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja saita. Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin sudet, niiden herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja Valkki, aina itse vinkuu. Ja mitäpä sanoi Muttinen kerran Käkriäisestä ja hänen akastaan? Että he haisevat kuin ukkosen tappama pirunraato, että heissä on luteita… Olipa vaikka sontiaisia! Että he olisivat voineet suorastaan rikastua täällä, niin helpoilla vaatimuksilla, jos olisivat tahtoneet.

Rikastua! Hän, Käkriäinen, rikastumaan toista rikastuttamalla, hoitaen hänen metsiään, hänen aitojaan.

Ei; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen anna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä ruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja. Ei ajelemaan talvipakkasella enää jäniksiä, — no, eihän niillä nyt enää olekaan ollut omenapuita syötävinä; sillä Muttisen kiusaksi antoi Käkriäinen lampaittensa jyrsiä puita entistä enemmän, ja sitten hän keksi niille vielä toisenkin hävityskeinon, kunnes pakkanen ne lopulta tappoi: kun näet Muttinen kerran ryhtyi omenapuitaan lannoittamaan, oli Käkriäinen saanut hänet tekemään sen tuoreella lehmänlannalla, ja siksi uskoi Käkriäinen puiden tulleen matoja täyteen.

Niin, jo muutamia vuosia on Käkriäinen ollut itsepintaisella kiusanteon päällä. Hän ei ole hoitanut Putkinotkoa, ei säästänyt metsää, vaan antanut varkaiden viedä sieltä runsaasti runkoja. Ei ole ollut millänsäkään aitojen korjaamisesta, on väittänyt naapurien karjain niitä särkevän. Peltoja ei hän tosin ole voinut lyödä laimin, sillä muuten ne eivät kasvaisi hänelle viljaa. Mutta mökkiään hän on parannellut juuri sen verran, että siinä lude hyvin talvella tarkenee. Ja kun Muttinen on ärhentänyt eikä Käkriäisellä ole ollut mitään paperille pantua kontrahtia, jonka nojalla häntä ei saisi täältä pois, ja koska hänen kuitenkin mainiosti kannattaa elää täällä, niin hän on ollut antavinaan myöten, luvannut ruveta Putkinotkoa hartaasti vaalimaan … kunhan tässä lapsilaumalta kerkiää. Mutta siinä salassa hän on pitänyt taitavasti puoltaan tuota porhoa ja rikasta Muttista vastaan; hän on käynyt kylillä töissä saunanuuneja kutomassa, saadakseen leipää; ja lopulta hän keksi ruveta keittämään viinaa. Ettei jo aikaisemmin moista huomannut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut välittää mitään näistä pelloistakaan. Mikäpä täällä olisi ollut keittäessä? Yksinään on saanut olla. Ja on siitä lähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin että on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin, tuskanpäivien varalle.

Sillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet sonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa. Mokomia pimentoja talon lähistöllä! Nyt hankki tuohon omenapuiden paikalle ruusujakin; sellaiseen länttäsi sen mokoman rahaa! Hyvä, ettei Käkriäinen tullutkaan niitä alusta hoitaneeksi. Niin, hän vihaa noita kaunistuksia, niinkuin … koko herra Muttisen ilmaa. Kun Muttinen oleksii huvilassaan, sanoo Käkriäinen lapsukaisilleen: »Kas niin, lapset ovat kesällä iloisia, huudelkaapa vain että: huih.» Ja hän on mennyt huvilaan Muttisen puheille silloin, kun siellä on oikein herrasvieraita, kaikkein pahimmissa ryysyissään, vaikka onhan hänellä nykyään oikeita ryysyjä, ja haisee siellä oikein, kukkien joukkoon. Ja veipä hän sinne kerran tulitikkulaatikossa elukoitakin, kainalonsa alta kouraistuja.

Mutta nyt … kukas luuli, että siitä vastarinnasta olisi sellainen seuraus! Mitenkäs pitikin käydä.

Muttinen vaati häntä äskettäin allekirjoittamaan kontrahtia. Sen kuultuaan Käkriäinen ensin katosi: hän piileskeli viikon metsissä ja kylillä; mutta täytyipä hänen viimein ilmestyä takaisin kotiinsa. Ja silloin olivat siellä yhä ne todistajat … niitä herraskaisia. Muttinen kutsui hänet luokseen ja luki ääneen ehdot.

Hiisi sellaisiin sitoutumaan, ajatteli Käkriäinen alussa. Kovathan ne tosin eivät olleet; olivatpa yhtä lauhkeat kuin entisetkin, ne suullisesti sovitut; mutta näissä olivat määräykset puutarhan vaalimisesta ja tämän kiviaidan teosta ynnä metsän ja mökin hoidosta sekä muusta aivan selvinä ja tarkkoina parakraahveina. Jopa viinanpoltostakin, sellainen, ettei Käkriäinen saisi tehdä sitä muuten kuin Muttisen tietämättä. Mitähän se sillä tarkoitti? Ja lopuksi paperin hännässä sitoumus, että Käkriäisen on lähdettävä matkaansa talosta sen vuoden jälkeisenä Maariana, jolloin hän ei niitä ehtojaan rikulleen täytä.

Niin kovat olivat ehdot. Mutta mikäs puoli Käkriäisellä oli: ehdot olivat hyvät … siihen nähden, mitä ne saattaisivat olla kaikkialla muualla. Ja olisihan Käkriäinen saanut jäniksen passit, ellei olisi suostunut, vahvistanut pismaa puumerkillään, sillä hän ei osaa yhtään kirjoittaa eikä mokomasta välitäkään. Ja lopuksi varoitti Muttinen vielä todistajain kuullen, että lähtö tästä Käkriäiselle tulee, ellei hän muista varsinkin sitä pykälää viinanpoltosta. Ja nauroi päälle, se piru.

Sellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä kiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut konsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia! Vaikk'ei ole saanut muuta kuin matoja omenapuihin.

Ihanko se Muttinen tosissaan tällaisen pahan?…

Sitä mietiskelee Käkriäinen siellä puutarhan alareunassa, katsellen kiviä, joihin hänen tulisi käydä käsiksi. Ja yht'äkkiä hän pelästyy. Ikkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin joku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se olikin, hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle, koivujen väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen? vilahtaa Käkriäisen päässä. Makaisi, Muttinen; niin hän tekisi, Käkriäinen, jos olisi Muttinen, rikas mies; ja tavallisesti hän makaakin, tai istuu keinustuolissaan, — ihan kuin Käkriäinen istuisi… Käkriäinen on hyvin säikähtänyt, niin hän on siinä vielä torkkunut mietteissään, seisoskellut aitaa rustaamassa. Ja hän arastuu yhä enemmän, kun Aapeli tulee aivan kaiteen viereen ja katselee sinne, juuri häneen … niin totisena, turpein ja tuimin silmäluomin. Käkriäinen muistaa kontrahdin, hänelle tulee touhu, hän kääntyy sinne, kääntyy tänne, katselee kivenmöhkäleitä, ottaakseen niitä syliinsä. Mutta samassa liikkuu hänen aivoissaan kuitenkin ajatus: oikeinkohan se sittenkin tarkoittaa totta, eiköhän miestä saattaisi jotenkuten lepyttää, lauhduttaa? Ettei se vaatisi kontrahtia näin kivenkovaan. Esimerkiksi … naurattamalla häntä hiukan … se kun on niin lauhka mies. Siksi tempaa Käkriäinen nyt puoleksi kiukuissaan ja puoleksi pelästyneenä maasta koholle niin tavattoman ison kiven, että se tuskin mahtuu syliin, ja nostaa sen, — sillä hän on väkevä kuin peikko, — päänsä päälle, pitelee siinä sitä pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta Muttiseen ja nauraa, rohkaisevalla äänellä:

»Hähhäh.»

Mutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.

Totta se tarkoittaa, kiviaita tähän täytyy tehdä, ensinnäkin. Ja sen hän tekee, Käkriäinen. Korkea ja suora siitä tuleekin. Sillä … herra on koira … kontrahti … eikä tämä ole pahimpia.

PIKKU LIISA

eli romantiikan prinsessa.

On lempeä kevätkesäinen päivä, taivas kuultaa sinisenä pilvien lomasta; ne väikkyvät pehmeinä ja valkoisina.

Hedelmättömän kankaan hietaiselle tielle, jota runoniekka ja säveltäjä Falk kävelee, näkyy tuolta jo pieni, tumma kukkula; sitä kohti hän on menossa. Pian pilkottaa sitten kukkulalta mustanpunertava pikku talo, vanhain petäjien keskeltä; niiden jykevät oksat kellertävät, ja tuuheissa havuissa suhisee tuuli surumielisesti.

Se rakennus on entinen herraspaikka; viimeksi asui siinä erään vähäpätöisyyteen joutuneen ylimyssuvun kaksi naimatonta naista, jotka muutama vuosi sitten kuolivat.

Tuollaisten rakennusten lähistöllä kuljeksii haaveileva Lauri Falk mielellään, hän, romantiikan merkeissä keskellä hienostuksesta köyhää aikaa kasvanut talonpojan poika.

Nykyään hän kaipaa ylimyksellisten muistojen ilmaa kipeämminkin kuin ennen. On vuoden 1918 kesä; edellisenä talvena nousi osa Suomen rahvasta Venäjän ärsyttämänä kapinaan porvarillista luokkaa vastaan, joka pyrki vapauttamaan maansa Venäjästä … kapinalliset tappoivat sivistyneempiä, kiduttaen, silmät puhkoen, elävältä haudaten; he polttivat kartanoita, hävittivät taideteoksia.

Lauri Falk, joka on pelastunut, ei ole voinut tätä käsittää; hän oli tottunut kuvittelemaan kansaansa sen romanttisen käsityksen mukaiseksi, minkä Runeberg ja Topelius siitä loivat; eikä hän ollut seurustellut rahvaan kanssa muulloin kuin kesän lyhyinä päivinä, ja silloinkin pelkästään juhlahetkinä, jolloin hän näki sen suloisen viinilasinsa lävitse. Ei hän ollut ajatellut yhteiskunnan epäkohtia eikä keksinyt tässä raakuuksien tulvassa myöskään yleismaailmallisia aatevirtauksia, jotka sitä selittivät.

Näin ollen teki kaikki tämä hänet lopulta ainoastaan entistäänkin suljetummaksi ja taipuvammaksi ainaisiin romanttisiin unelmiinsa. Nytkin hän on oikeastaan menossa ostamaan tuosta pienestä talosta, siinä asuvalta loisakalta, kananmunia, Muttisen pöytään, jossa hän kesävieraana syö. Talo on nykyään erään tukkiyhtiön; mutta sellaisia ei Lauri Falk ajattele, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä. Siinä hän katselee vanhojen petäjien keltaisia oksia, ja sitten tuolta näkyvää rakennuksen somasti sammaltunutta kiviaitaa, ja särkynyttä säleporttia siinä, ja portin takana kasvavaa lyhyttä syreenikäytävää, jossa versoo metsittyneiden oksien seassa vielä muutamia tuoreitakin vesoja: niiden latvassa nuokkuu heikkoja, sinertäviä kukkaterttuja. Käytävän oikealla puolella tietää Falk olevan ruusupensaita, joihin sitten kesällä tulee kukkia, niin kauniita kuin karu seutu täällä sallii; ja vasemmalla jälleen on spireoita, ja kirsikkapuita, alhaalta lehdettömiä ja kuivuneita, mutta ylimmissä latvoissa hohtaa jokunen hieno kukka, kuin outo tähti tämän taivaan kalpeassa sinessä, keinuen lempeässä tuulessa ja kylpien päivänpaisteessa.

Lauri Falk ajattelee: Täällä on edes syreeneitä ja spireoita, jopa on koeteltu viljellä ruusujakin. Milloin on vielä Suomen talonpoika koristanut asuntonsa ympäristöä tarpeettomilla tai vähän hyödyttävillä puilla ja kukkapensailla?

Hän kuvittelee nyt, kuinka rakennus oli ennen muka sisustettu aistikkaasti; kuinka siellä muka luettiin kirjoja, myöskin runoutta, luulee hän; — nykyaika ei hänestä ole niin herkkä sellaiselle kuin mennyt; — kuinka siellä soi hillitysti vanhanaikainen soittokone; ja ne neidit istuivat siellä rokokoo-leningeissään, nuo pikku huvilan hengettäret. Niin, siellä oli hänen mielestään runollisuutta, haavetta ja tunnelmaa, kaikkea, joka oli hieman irrallaan maasta.

Näissä mietteissä Falk menee pienen, nurmisen pihan poikki; sen yhdessä kulmassa kasvaa suuri lehmus; hän tulee siroilla kaari-ikkunoilla varustettuun kuistiin, aukaisee eteisestä vasemmalle johtavaa ovea ja vilkaisee siitä sisälle, väkeä etsien. Eipä ollut kamarissa ketään: ainoastaan rääsykasa näkyi huonekaluttoman kamarin lattialla, kartanon loisväen makuupaikka. Sitten hän menee ummehtuneeseen keittiöön. Ja sen takaa, pienestä salista, kuuluukin nyt liikettä.

Nyt tulee kai häntä vastaan haaveiltu hengetär, sillä kun hän raottaa hiljaa salin ovea, niin kas, loiseukon tytär, pikku Liisa, se kääntyy sisällä nopeasti tulijaa kohti, ikkunapöydän äärestä, jossa hän askaroi silitysrauta kädessä, punaista esiliinaa oikomassa. Ja pikku Liisa, — ei niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, — rientää ovelle herra Falkia vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan:

»Kah, tekö sitä … käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa peremmälle, tänne…»

Ja Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin edellä selin, viitaten vierasta tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen kasvonsa ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan harmaat silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi pyydellen:

»Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet pesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä karmastuoli. — Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta odottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt…»

Ja samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, — entisessä herrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, — ja alkaa siellä hääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:

»Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä tulee. — Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja, kauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään…»

Innoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja; niissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa värjätyissä valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja viattomasti:

»Sulhasilta! — Ja on minulla kirjekin… Sulhaselta. Täällä se on, seinän raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä, lukekaa!»

Liisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn kirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.

»Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni», jne. »Oli sytämmeni pakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä olen rehellinen kansanmies ja sotamies», jne.

Liisa selittää:

»Ja se tulee kohta tänne käymään, tämä sulhanen. Tämä on varvilainen, on sotamiehenä, siellä sodassa … se entinen olikin sellainen kiertävä, rautatiesakkia. Eikä se tämä petä…»

Falk katsoo häneen ihmetellen, sillä pikku Liisa ei ole hänestä aivan narsissin kukka: hänen suunsa on kovin vino, melkein pystyssä, ja huulet nykerön nenän alla pöhöttyneet ikäänkuin jostakin taudista.

Yht'äkkiä puhkeavatkin Liisan silmistä, kun hän seisoo siinä hellan kulmalla kahvin kuumetessa, suuret kyynelet. Hänen päänsä kallistuu surullisesti, ja huulet alkavat vavista; hän jatkaa hiljaa ja vaikeroivalla äänellä, silmäten Falkiin rukoilevasti:

»Minulla se oli näet tässä jo poikakin … kuoli toki, mihinkäs se olisi joutunut, kun se rautatiesälli jätti. — Mutta tämä ei jätä, sitten sitä ruvetaan, aiotaan … tämä on niiden oikeain puolella, mutta niin sanoi, että jos eivät sodasta palkkaa anna, niin kansan puolelle menee, punaisten. Kyllä hän osaa rahaa hankkia! Enkähän minäkään niin huono. Vaikka linnassa olen istunut; ei se minun syyni ole ollut. Katsokaa itse, tässä on linnan tirehtöörin todistus … että minulla on ollut hyvä käytös.»

Liisa tuo Falkille vankilasta annetun todistuksen. Ja selittää:

»Ei se minun vikani, se varkaus. Hän se, rautatieläinen, kertoi, että siinä talossa oli niin kauniita vaatteita, ja itse hän ne meni ikkunasta ottamaan. Ja minä sitten panin päälleni… Ja lopulta tahtoi kaikki minun syykseni… Salaamisesta minut linnaan. — Ja siellä sitten halvaus … näin veti suunkin vinoon… Hyvä, että Jumala sen pienen otti. Niin surin, että tuli halvaus. — Mutta nyt … katsokaapas, tällainen — minulla on kesähattukin, kun sulhanen tulee. Minä aion värjätä sen vaaleanpunaiseksi, vaikka sanoohan äiti, että mitä sitä värjäilet, ampuvat porvarit, kun punaista… Mutta minkähänlainen tuo olisi toisenvärisenä, herra Valkki? Olisikohan muoti punainen näissä hiihtohatuissa…?»

Kahvi on valmistunut, Liisa kaataa sitä yhteen kuppiin, ei itselleen; hän kursailee, on kohtelias:

»Mutta juodaanpas nyt, mitäs tuosta, ennätänhän minä sittenkin. Sillä minulla on kirjoja, minä näytän ne teille heti, iso läjä kirjoja, antoi se rautatieläinen, ja itse olen ostanut jonkin.»

Pikku Liisa tuo pöydän kulmalle viidenkymmenen pennin kirjoja, niiden kansissa on kauniita kuvia, ruusuja, naisia. Ne kirjat ovat »Lemmenjuoma», »Sininen lilja», »Kolmasti syntynyt» jne.

»Ja tämä on Titanikin haaksirikko», sanoo Liisa. »Voi, kun siinä on muuan Anttila-niminen mies, pelastui ihmeen kaupalla; ja siitä kun tuli miljonääri, oli saanut laivan pohjasta rahaa, mitä lienee. Paljon se sai, köyhän tytön nai, se Anttila; kun tulee sulhanen nyt tänne, minulla on aitta, valmiiksi siistitty, — siellä on linnunpesä, mennäänkö sitä katsomaan? Se on siellä sisällä, sen voi ottaa käteensä, eikä emälintu sitä hylkää. — Mutta kah: nythän äiti jo tulikin kaupungista», keskeytti Liisa yht'äkkiä vilkaisten ulos kuusiruutuisesta ikkunasta, jonka laudalla kukki köyhänilo ja josta näkyi metsikön lomitse kaista Saimaata, tummansinistä, tuulista ja surumielistä.

Eteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea, pistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:

»Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia…»

»Sinä»… vastasi muori Liisalle puolittain vihaisesti, samalla kuin kätteli Falkia. »Kirjoinesi … joutaisivat … kaikki taas jutellut varmaankin … itsekin narrattava. — On, kyllähän niitä on munia, taitaahan niitä kaksi ja puoli paria … saahan nuo, kun maksaa. Menehän, tyttö, tuolta kyökistä hakemaan…»

Pikku Liisa tulee piankin takaisin. Mutta nyt hän kantaa munien lisäksi suurta vihkoa syreenin terttuja, ja angervopensaiden valkeita kukkia, ja sanoo Falkille:

»Minä toin teille kukkia … ei mitään, on niitä siellä, täällä on paljon kukkia kesällä, herrasväkien… Mutta tulkaa, tulkaa meille juhannuksena. Täällä on sellainen pyöreä lehtimaja syreeneistä, ryökkinät siinä ennen istuivat, kahvia joivat, mennäänkö sinne? Nyt jos mentäisiin? Se on niin ympyriäinen kuin mikä linnunpesä. Mutta juhannuksena tulkaa, ihan varmaan, silloin on täällä sulhaseni, jonka kanssa minä istun silloin siellä. Tulkaa, olkaa hyvä … selskaapia, herra Valkki.»

URHEILIJA TOMMOLA

eli »Mens sana in corpore sano».

Tuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.

Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.

Äskettäin hän kuitenkin alkoi tuntea sydämessään merkillisiä pistoksia, jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi. Tommolan punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja kiiltää kuin saippuoitu. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin, hänen syödessään illoin vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita, afääreistään jutellen, kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka hän sitten ryntäisi tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisena hän luuli kestävänsä, vaikk'ei joskus saanut öisin unta: niin mietti hän päässään tulevaisuutensa afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta sitten alkoivat ne pistokset! Ja omituinen ahdistus sydämessä. Johtuikohan se siitä, että hän söi mansikoita siemenineen? Ehkä ne siemenet olivat tunkeutuneet umpisuoleen? — Oiva Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori sanoi kyllä, että sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihottuneet: sopisihan Tommolan, jos hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi ja pienempi luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset menisivät vielä mukiin… Silti Tommola pelästyi. Hänen mieleensä johtui kauppaneuvos Könölin, joka oli kuollut yht'äkkiä sydänhalvaukseen, juuri kun oli kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola aikoi itsekin rikkaaksi.

Se oli synkkä esimerkki. Nyt, näin varhain, alkoi terveys, piru, juonitella…

Tommola päätti ryhtyä ajoissa tarmokkaasti sitä hoitamaan.

Hän osti »Myllerin Systeemin» ja muita arvokkaita kirjoja. Jopa hän lainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja illoin. Kesäkuussa hän meni kylpemään, Ollin-saunaan, pikkukaupungin kylpylaitokselle.

Mutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalliiksi. Kylpylän hierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo keltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella kokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen minuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, — ja se maksoi kauniin viitosen kerralta.

Sitä paitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja ihotautisia; ja venakoita, niin paksuja, että kun nuo pallomaiset mammat loikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni penkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin venakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei tahtonut, varmuuden vuoksi, sydänvikansa tähden, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan ärsyttämässä. Samoin kuin pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.

Ja ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan kallista.

Ja tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli kylpönyt, iskiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut resorivuoteessa filosofoimisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli Aapelus.

Silloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella jälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella siellä konttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla auringonpaisteessakin ruhoaan…

»Saunalla ja tervalla!» huudahti Oiva Tommola siihen. »Kuules, veli, — minä tulen mukaasi maalle! Hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko näihin kylpyläafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne … Entä viina! — Jos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen sananlasku… Vanhankansan viisautta. Ja lisäksi aurinkokylpyjä, ja yleensä potraa maalaiselämää…»

Tommola tuli Aapeli Muttisen luo.

Hän nousi siellä ensimmäisenä aamuna vuoteestaan lujasti päättäen hoitaa terveyttään, — ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli kymmenen, sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat käyvät unen pohjaan asti, sanoi Oiva Tommola. Se oli yksi hänen terveysohjeitaan, jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä, päätettyään lähteä maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki lääkärien kalliit ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän tervettä maalaiselämää. Siinä hän uskoi nykyään pihvien ja pienten naukkujenkin menevän mukiinsa…

Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. — Yht'äkkiä hän sinä ensimmäisenä aamuna pelästyi, kun kuuli viereisestä yliskamarista, johon Tommola oli sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola se siellä ponnahti sängystä permannolle, sellaisella voimalla, että koko huvilan välisilta huojui.

Sitten Tommola alkoi voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: »Yks, kaks, yks, kaks.» Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen hän voimisteli punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi:

»Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. — Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois iskiastasi. Joka aamu, vähän aikaa, mutta rajusti. Mutta nyt minä menen uimaan.»

Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin, että luukut ja ovet paukkuvat. Hän törmää kuistille alasti ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja reipasta maalaiselämää! Sitten hän juoksee pihalta rinnettä alas lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on edellisenä iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle ilmaan. Tommola pärskyttää vettä; pian hän istuu keskellä lahtea näkyvällä kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja maalaista, sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä maalla, ajattelee hän. Niin hän laulaa hetken kovaäänisesti, kimeällä nuotilla ja vähän väärillä sanoilla.

Sitten hän juoksee takaisin ylös rannalta; mutta loppuosan mäkeä kovasti jalkojaan tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin emännöitsijäkin. »No nyt kahvia, onko se valmis?» huudahtaa Tommola. Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa kuistille, niin kellahtaa Tommola siihen vatsalleen, kahvia odottaessaan, piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo hetken selällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja katselee itseään, rintapieliään ja reisiään.

Ja siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.

Muttinen on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa, niin vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin filosofoimista, romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen ja sitten omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista venakoista, nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin joutilaiksi.

»Ovatkohan venakot parempia kuin ruotsalaiset, sveesittäret?» sanoo Tommola. »Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja pienijalkaiset? Entä neekeritytöt? Eh-eh … on minulla voimaa! Katsopas näitä lihaksia! Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista, eh-eh. Oletkos nähnyt tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä? Taitaa olla turha se juttu taudista … ja sydänvian ainakin tämä parantaa, tämä maalaiselämä. Se antaa nälkää. Eiköhän se kahvi ole valmis?»

Tommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis. Hän huutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä pöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta viis siitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne kaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria naisväelle yleensäkin, nimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Ruvetapa häiritsemään kesäistä elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua ruokapöydässäkin alasti: luonnonparannusta. Eräät englantilaiset asuvatkin kesällä puissa, kuin varikset pesässä. — Tai Tommola aikoo esiintyä ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin Jukolan pojilla. Ja jos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin oikeat Jukolan veljekset, se olisi selvä meno.

Pian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut naukun parrunpäästä, jonka Muttinen on tuonut maalle mukaansa, niin sittenpä se homma täksi aamuksi jo riittääkin: Tommola lähtee yliskamariinsa ruokalevolle.

Muttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka tuolla metsässä keinuvat, notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten. Oiva Tommolakin on onnellinen, maaten sikeää unta ullakkokamarissa, jonka ikkunat hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkkopimeässä, alasti peiton alla.

Yht'äkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huikkaus, joka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas. »Nyt täytyy lähteä aurinkokylpyyn», huudahtaa hän. »Täytyy paistaa itseään aikanaan. Tule mukaan! Iskias! Ja nyt me otetaan sitä tervaa mukaan, eh-eh. Ja me urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä. Katso, tällä tavalla! Ja näin on sinun voimisteltava. Tällainen liike se venyttää sitä iskiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä? Hahaa. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama. Mutta nyt me haetaan tervaa ja pitkä nuora.»

»Kunhan et aikone hirttää minua?» kysyy Muttinen.

»Ei, nuoran yli aiotaan hypätä», vastaa Tommola.

He etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät rannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä, jokin kirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda sinne myöhemmin päiväkahvit.

Aurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa jalkapohjia. Muttinen riisuutuu, ja ähkii, kääntelehtii hiekassa, kaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii. Tommola pingoittaa puusta puuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:

»No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. — Katsos, noin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia, terveitä miehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää, minä annan starttisignaalin.»

Muttisen täytyy hypätä. Tommola nauraa:

»Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Hahaa, niin menit turvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän korkeammalle! Nyt lähden, tämä tällainen on startti… Sinä annat nyt signaalin…»

He hyppäävät.

Ja sitten he juoksevat.

Ja kun Muttinen jälleen istuu läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa, puhuu Tommola:

»Tämä se on jotakin. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että tämä terva ja viina… Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi minulle, että pikiöljy pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa, — se kai on samaa kuin iskias, — vielä parempaa kuin terva, ja sanoipa hän, että kipeää paikkaa olisi voideltava jollakin … mitä se olikaan?… Kolotiita ja karhunrasvaa. Hahaa, mitä ne ovat? Kolotii, kolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No, sama se, mutta nyt me ensin tervataan. Katso, näinhän mies tervaa.»

»Tervaatko sinä pääsikin?» huudahtaa Muttinen. »Hihii, tukkasi on paksussa tervassa… Ja nyt piehtaroit hiekassa…»

»Niin, se on päänahalle hyvää», vastaa Tommola. »Täytyy olla perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?»

»Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä», sanoo Muttinen.

»Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin», jatkaa Tommola. »Siksi varustaudun ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin … mikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys, sitä on hoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä liian myöhäiseksi… Voi helkkari, kuinka terva kirvelee silmiä… Panepa sinäkin silmiisi tervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi pestä terva silmistä pois?»

»Ehkäpä se on parasta», sanoo Muttinen. »Voisi muuten käydä kuin kullatulle pojalle Merekovskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis.»

»Kuoliko?» huudahtaa Tommola. »Merekovskin? Ja Calibanin… Mutta tämä saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me nyt tehdään? Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne pata, jolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan. Kokoa sinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa.»

Tommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä ja paikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät vaivoin saattavat sinertää tervan läpi. — Rannalle palattuaan hän sanoo Muttiselle:

»Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa tutkit! Minä annan luikuria — romaaneille… Tärkeintä on ihmiselle, että hän on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään, vaan sen sijaan urheilla. Urheilla … terve mies. Oh, onpa täällä metsässä risuja. Puhdistettava olisi … lähtisi enemmän rahaa myydessä … olisi kuin paratiisi… Ja kymmenen Eevaa täällä pitäisi juosta alasti, eh-eh, jos tämä olisi minun. Minkälaisiahan ne neekeritytöt … tai jaavattaret…»

Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois kuumalla vedellä, he heittäytyvät jälleen hiekkaan, aurinkokylpyyn. Hetken he makaavat siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. — Tyynellä ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen. Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena, leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten… Ne pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaikenevat lempeäksi kuiskaukseksi…

Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon sivuitse. Veden heijastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.

Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken olemattomuus. — Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt olla ajattelematta mitään: levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään. Myöskin ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen… Ja villit jaavattaret, jopa mustalaislikat … täällä, miettiessä maaelämään sulkeutumista…

Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista, venakoista, ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan kääpiökansain tytöt olisivat? Olisiko niillä…? Sekä afääreistä; hän haluaisi nykyään leikkauttaa jollakin taiteilijalla, — sellaisia halvan työn tarvitsijoitahan on paljon, — kuvakirjan korkkimattoon. Hän painattaisi kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja Muttinenhan myisi sitten sitä kirjaa kaupassaan. »Se olisi kekseliäs afääri, eikö niin, eh-eh?»

Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus. Se vaivaa Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja sitten hän huudahtaa:

»Ei, uidakin täytyy; terveys ennen kaikkea…»

Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää selällään, kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa, ja huutaa:

»Tule tänne ploiskimaan. Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se kyllä … se sinun iskiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin koeteltaisiin tuota karhunrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi? Arentaattorisi muijalla sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy koettaa parantaa itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas! Yksi täys-nelson… Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa starter. No, lähdetkö? Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia…»

Lyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta, kantaen kahvivehkeitä. Tommolaa harmittaa ja kiihottaa nähdä naisväkeä, täällä… Tulevat mieleen ne nuoret venakot kaupungissa … ja mustalaistytöt…

Siksi hän vetää jälleen rekilaulun, motevan, kovalla äänellä ja väärillä sanoilla… Sitten he juovat kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä hän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo vähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin aurinkokylpy. Siksi hän sanoo:

»Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään, päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua, kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota. Sitäpä me katselemme sitten yhdessä.»

Ja Tommola menee makaamaan.

Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka alkaa itkeä jossakin … nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan… Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen tuuheista sananjaloista; he hymyilevät onnesta.

Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä, ja kyhnytellä hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se aurinkokylpy olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän siis nousi, meni alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan. Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän hätään tuota karhunrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut, mutta… Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä hän odotteli, — hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi hän otti aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan ja rupesi lueskelemaan, hiukan epäillen, olisiko siinä hauskaa. Se hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan — Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, hän kohottaa levottomana päätänsä, näyttää koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä, sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:

»En minä tuosta Tolstoista… Sen romaanit ovat sellaisia … kaikki on niissä niinkuin on! Ja filosofoi vääryyksistä… Koska kaikki on vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla … ja minä annan Tolstoille huin!… Mutta kuules, kylläpäs se aurinkokylpy kirveli … vai olisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia.»

Vaseliinia on sittenkin: Tommolan hartiat voidellaan karhunrasvan päälle vaseliinilla; jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä. Sitten sanoo Tommola:

»Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni. Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä, kirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista tämä maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen, Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Sehän me teemme. Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi kirja, se on tässä. — Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? — Kas niin, saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin. Ne ovat poikia … keksinnöillään he… Keksisivät jotakin … ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh. Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit…»

Tommola hyräilee jotakin, josta vähitellen erottuu sävel: »Nouse, riennä, Suomen kieli.» Ja sitten hän jatkaa:

»Mutta Saksassa onkin terveyttä … tai urheilijoita … nimittäin ylioppilaat miekkailevat … ja silti juovat olutta, eivät filosofoi… Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä, tietäisin, minkälaisen tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat lisäpalkkaa… Mutta mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta? Kas Kenkura on taas saanut maailmanennätyksen, hyppäämisessä, Filadelfiassa. Se, se on … suomalaista. Me ollaan ensimmäisiä jo jalkapalloilussakin… Ja maratonijuoksussa; niin, me ollaan kuin muinaisia kreikkalaisia, eh-eh. Maratonia juostaan. Sellaisia poikia meillä enemmän pitäisi olla… Urheilijoita… Kerrotaan, että itse Saksan keisari on sanonut meidän suomalaisista, että ollapa minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura! Mutta noudattakaamme hänen esimerkkiään: hoitakaamme hyvin terveyttämme. Kun olemme saaneet päivällistä, makkaraa, ja kunnon naukku mukaan, niin me menemme ongelle.»

He saavat päivällistä. He menevät ongelle.

Soutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.

Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa. Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla, pesäpaikkansa ympärillä valittavasti rillittäen. Viimeinkin tuuli tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa. Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen: tytön huulet väräjävät, ja hän kääntyy pois. — Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimella hommailemaan. Niitä on aivan satoja… Ja ne tytöt siellä kaupungissa.

»Pääsettekö siitä hommaamasta», äännähtää Tommola sudenkorennoille ja lyö niitä ongenvavalla.

»Ei syö, on liian tyyntä», sanoo Muttinen.

»No, lauletaanpa sitten!» arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:

»Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Iltaurheilu on tekemättä. Minä olen siinä suhteessa keksinyt jotakin ihka uutta. Saat nähdä. — Ja sitten täytyy pitää huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja tervahan se täällä on sitä parasta terveyskuuria. Ja minä olen ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana. Onhan sinulla jokin pesupunkka? Se on omituinen parannuskeino, se kuhniminen: taitavat parantua sillä munuaistaudit ja kaikki. Minä koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat sanovat kuitenkin, että se on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa liian kylmää, ei liian lämmintäkään…»

He lähtevät kotiin, ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin ilta jo kulunut, ja vielä on urheilu tekemättä, ja täällä maalla olisi Tommolasta mentävä aikaisin levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa kolmannen uunillisen loppuun palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä kekälettä, heittämällä vähäisen vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään hän on samalla kuhninut ja lukenut: hän on ottanut mukaansa Gogin ja Magogin sodan, jota tutkien hän on huuhdellut pakaroitaan ja käsivarsiaan.

Muttinenkin tulee saunaan. Hän sanoo:

»Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa.»

»Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos», vastaa Tommola. »Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt itseäni pikiöljyllä. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt … minäkin taidan tuntea reidessäni jotakin, tuolla juuressa … vihlomista… Olisikohan se iskiasta? Sille täytyy antaa kelpo kyyti.»

Tommola menee ulos. Hän ottaa lapion, jonka talonvuokraaja on jättänyt saunan nurkalle, ja lapioi kasaan ison läjän multaa ja siirtää sen toiseen paikkaan.

Käkriäinenkin sattuu siihen, kysyy:

»Mitä, mitäs täällä tehdään? Kukkamaitako?»

»Urheilua», vastaa Tommola. »Huomisaamuna lapioin mullan takaisin tuonne samaan paikkaan. Ylihuomenna siirrän sen taas tähän. Edestakaisin.»

»Häh?» ihmettelee Käkriäinen.

»Urheilua, — siitä et sinä, mies-parka, tiedä mitään.»

»Niin, mutta … hm», murisee Käkriäinen. »Veisitte mullan kaalismaalle; kasvaisi kaali paremmin.»

»Hm?», ällistelee Tommola.

»Maalle siitä olisi hyötyä, siitä urheilemisesta», jatkaa Käkriäinen.

»Isänmaalle … tosiaan, ehkä enemmän kuin kongresseista ja olympialaisista, tosiaan», arvelee Muttinenkin.

»Häh!» ällistyy nyt Tommola. »Te ette mitään ymmärrä. Se olisi kuivaa, tekisi urheilun kuivaksi. Se olisi hikistä työtä. Mutta nyt pääsin hikeen: hiki täytyy huuhtoa pois. Mennään saunaan.»

He menevät. Tommola lyö kipallisen löylyä, niin että paukkuu ja tuhka pöllyää, ja nousee sitten lavolle:

»Ai, perkele, kuinka polttaa … auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla. Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla aurinkokylvyn päälle. — Uhhuh… Ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen järveen. Tämä on finaali… Täällä maalla jos ei parane, niin ei missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh.»

* * * * *

Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on mennyt nukkumaan.

Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii, käsi pään alla, maailman mutkia.

Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan, mutta sittenkin yksi hyttynen… Nyt hän alkaa ähkiä. Ja viimein hän huudahtaa, kysyy, nukkuuko Aapeli… Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt sitä uutta urheiluaan, mullan siirtämistä paikasta toiseen; ja sitä Magogin sotaa… Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä ennustetaan raamatun pohjalla. Kummallista … käsittämätöntä: ennustettu tämä suurvaltain sota … ja että Ryssän keisari näkee valtakuntansa ikkunasta. Se on jo totta.

»Mitä, Aapeli? Että kysyt, onko sanottu: Venäjän keisari? Ei, mutta tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähden unissa. Minä … minä en näe unessa mitään … ainoastaan tyttöjä … eh-eh. — Mutta kuulehan Muttinen», äännähtää Tommola levottomasti yht'äkkiä, »minä … minä luulen, että olen sairas…»

»Sairas?» kysyy Muttinen.

»Niin, ei se illallinen nyt oikein motevasti maistunut. Ja nyt minusta tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee. Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa tulla hulluksi. Ei ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja… Ei pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Oikea filosofi ei ajattele mitään. Uih, nyt minua yökättää… Hahah, sen ohjeen minä annan Tolstoille… Se Magog, Maakokki, merikokki…»

Muttinen mutisee jotakin aurinkokylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja vaseliinista ja uimisesta ja multaurheilusta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja karhunrasvasta, kun menee hakemaan sairaalle veikolle naukkua. Hänen tullessaan takaisin istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan, ja nousee jälleen, voivottelee:

»Oih, minua vilustaa … alkaa tuntua kuin horkka… Olisikohan sydän…? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva … tukki ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se kullattiin? — Ei, lähetä, Aapelus, joku hakemaan lääkäriä… Jos se on sydän … koetapas, kuinka se lyö … oksennuttaa niin … joku hakemaan lääkäriä. Oi, että täytyykin olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on … lääkäri valehteli ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot… Ehkä se on muutakin. — Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee ulos. — Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi… Muttinen, lähetä sittenkin hakemaan lä… lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana, ja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka… Oih, mikähän tähän oli syynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli? Olisikohan niissä makkaroissa, joita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?»

HEITUKAN KOHTALO

eli muuan maalaisäiti.

Konttoristi Heitukka on ruma olento. Hänen päänsä on iso, jalkansa väärät, suu kuin kalan, niin vinosti luisuu alaleuka kaulaa kohti, ja surullisen otsan alta katselevat silmät, joista toinen on kiero; ne näyttävät melkeinpä vihaisilta juuri silloin, kun hän vääntää huuliaan ystävälliseen hymyyn.

Lahjoiltaankin hän on huono, vaivalla hän on läpäissyt kauppakoulunsa ja päässyt konttoristiksi, sen tietävät kaikki, jotka sattuvat häntä joskus ajattelemaan. Sellaisia ei ole monta, sillä jokainenhan tietää, että Heitukka juokin. Viime vuosina hän on siinä oikein yltynyt.

Mikä lienee vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut juoppo? Kukapa on vaivannut itseään sellaista aprikoimalla.

Tosin kertovat ne, joiden pakina ehkä osuu Heitukkaankin, että hänellä olisi ollut jonkinlaisia suunnitelmia kauppaneuvos Könölinin tyttäreen nähden, tuolla raukalla, silloin, kun Lauri Falk ja Svea kihlautuivat. Jopa kuului Heitukka sitten myöhemmin, kun Könölin oli kuollut ja Lauri jättänyt Svea Könölinin, pyrkineen Svean lähettyville; mutta Svea ajatteli tietysti ainoastaan Falkia. Mitäpä hän Heitukasta.

Surkeaa oli konttoristin elämä ollut, kun hän oli kadottanut ylläpitäjänsä, kauppaneuvoksen; hän oli yritellyt puodeissa, mutta ei hänestä ollut kirjanpitoonkaan, eikä edes tiskimieheksi.

Sen jälkeen hän on elänyt se tiesi miten, oleskellut muilla paikkakunnilla, ja täällä etukylässä, ikäänkuin piiloon painuneena, se juoppo. Kesäisin hän on kalastellut, saadakseen vähän rahaa juopotellakseen.

Kuitenkin ne harvat, jotka tuntevat Heitukkaa paremmin, tietävät, että hän alkoi juoda jo kauan ennen kauppaneuvos Könölinin kuolemaa ja Svean kihlautumista.

Jo vuosia aikaisemmin hän oli ryypytellyt, — silloin kun se hänen mökkinsä paloi. Onpa niitäkin seurassa, joille mies-parka on muka uskonut sydämensä kertomuksen. Ja he saattavat sen tarinoida muille, mitään pahaa sillä tarkoittamatta.

Mertsi Heitukka on syntyisin jostakin takakunnasta, jossa hänen isänsä kuului olleen karvari. Isä oli alkanut juoda kohta, kun oli Mertsin äidin nainut. Hän oli juonut nurin karvariverstaansa, aivan kuin uhmalla. Ja sitten hän oli hukkunut vesillä ollessaan, humalassa, sanottiin.

Sillä hänen vaimonsa, Mertsin äiti, oli nyt sellainen, että hän tahtoi elää miten halusi. Hän piti hauskaa miesten kanssa, — niin, keskellä kirkasta päivää hän oli kulkenut kylänsä valtatiellä juomilta höyrähdellen, astellen komeasti kirjavassa kretongissa, pöyhkeänä ja pystynä. Karvari sai hänestä nähden olla vaikka suolla.

Kun karvari kuoli, veivät velkojat tehtaan. Mutta silloin vielä nuori leski katosi pitäjästä ja jätti sinne poikansa ihmisten varaan.

Kierrellessään kerjuulla oli Mertsi sitten joutunut johonkin kunnon taloon, josta hänet oli hommattu kansakouluunkin.

Oli hänen kiero silmänsä ja muukin rumuutensa tuottanut hänelle siellä surua; häntä oli sanottu länkisääreksi ja möhkäpääksi…

Sillä päällään hän oli kuitenkin läpäissyt kansakoulunkin, ja sitten hän oli kaivannut johonkin parempaankin.

Ja kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän sattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle, kaukaista sukua, — oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja Mertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään Könölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli, kuinka hän pääsisi kauppakouluun.

Mertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua hiukan koko sen koulun ajan.

Mutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli hän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista kierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?

Ja niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi Heitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut pienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti haluamaan jotakin läheistä, rakasta.

Siitä se hänen synkeytensä alkoi.

Palavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon hän vetäytyisi kiinni.

Niin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan olisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei puhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista, ettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.

Ei voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti kaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin äidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka kuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.

Sillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että eli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin hänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen syntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, — sieltä hän oli karannut jonnekin, — eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei kerrottu sen enempää.

Suruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen enempää välittänyt. — Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut, — ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli äiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen ristimänimenkin Mertsi, — nimittäin Schmerz, joka merkitsee Tuskaa: Genoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.

Mertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää itseäänkin. Edes jollekulle, — että tässä hän nyt oli, miehenä, konttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.

Siksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.

Siellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä, ja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.

Heitukka riensi äitinsä luokse… Se oli ollut heinäkuinen päivä; kangas, jota Heitukka kulki, — oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea huopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän kirjava liina kaulassa, keppi kädessä, — höyrysi kuumuutta; tien varrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.

Järkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin, jossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt, — koreaa kravattiaan asetellen, — vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti, ja ojentanut äidille kätensä.

Tervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta kun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti äiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:

»Rumapa, ruma hänestä tulikin.»

Oudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että äiti puhui totta, — ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen joitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä sen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin, kun oli tullut jälleen terveemmäksi.

Niin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän aikoi tehdä.

Ja hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille lääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet terveeksi.

Entistä keveämmällä mielellä oli Mertsi sitten elänyt sahalla, pienessä virassaan, ovelan Könölinin pikku kätyrinä, kuten hän juovuksissa ollessaan sanoi. Hän oli nyt onnellinenkin. Sillä hänellä oli suuri suunnitelmansa: hän hommasi mökkiä äidilleen ja itselleen.

Könölinin pienellä avulla hän sen sai. Syyspuoli kesää se oli ollut. Melkoisen kaukana oli se mökki kaupungista, yksinäisellä niemellä; kovin pieni se oli ja musta. Mutta hän aikoi korjauttaa siellä kuntoon läävän, ja kaikki, ja elää siellä kesin äitinsä kanssa, oleskella aina lomansa, ja hoidattaa siellä äitiään. Äidilleen hän hankkisi mökkiin viljelijän. Kanojakin siellä piti olla, ja karviaispensaita aikoi Mertsi sinne istuttaa. Niin, äiti oli lohduttava häntä ja hän äitiä.

Kun hän oli ostanut sen mökin ja sitä hiukan järjestänyt, oli hän kirjoittanut siitä asiasta kiireesti äidilleen maalle ja pyytänyt häntä menemään katsomaan tuota hovia, koska ei itse virastaan heti joutanut. Mutta Mertsi lupasi tulla tapaamaan äitiään mökille seuraavana pyhänä.

Sinä sunnuntaina hän astelikin tuomiskäärö kainalossa mökilleen.

Eräässä talossa, jonka kautta hän kulki, hän sai kuulla, että äiti oli kyllä jo käynyt mökillä, mutta ei ollut sanonut tyytyvänsä siihen: oma kamari hänellä täytyisi olla, piika täytyisi hänelle hankkia, kaksi, kolme lehmääkin. No, Mertsi Heitukka ainoastaan hymähti tällaiselle: jospa äiti-raiska tietäisi, kuinka tukalaa jo tuon yhdenkin tupasen saanti oli ollut! Mutta ehkäpä äidille hommataan tilaa vielä enemmänkin, — ja kaikkea muuta, lehmä tietysti piankin, sitten, kun saadaan viljelysten hoitaja; ja lopuksi piikakin, äidille.

Seuraavassa talossa puhelivat ihmiset Heitukalle äidin haastelleen äskeisten lisäksi, että vieläpä hänelle hyvin käy, niinkuin ennenkin: poika hänellä on, sen täytyy häntä elättää, täytyy; sellainen akka hän on, yhtä luja vanhana kuin nuorenakin.

Se tyrmisti Mertsiä.

Ja kun hän sitten kolmannessa talossa kuuli, että äiti oli siellä häntä moittinut, oli haukkunut häntä taas rumaksi, sanonut joutavaksi konttoristiksi, jolla oli palkkaa vaivainen sata kuussa, — ja olipa äiti uhannut haastaa hänet oikeuteenkin, ellei pojalta tule hänelle parempaa asuntoa kuin se salomökki, sellaista asuntoa, joka entisen karvarin leskelle sopii, — silloin Mertsi lähti siitä talosta ylen synkkänä. Ja sitten illalla hän istui mökkinsä pienessä tuvassa, kituvan tulen ääressä, katkerana ja onnettomana, odottaen kauhuissaan äitiä, sillä hän tahtoi saada häneltä selitystä näihin kylän juttuihin.

Äiti oli tullutkin sinne myöhemmin. Mertsi, joka ei uskonut moista mahdolliseksi äidissä, kaivatussa, joka oli antanut hänelle nimen Tuska, toivoi näkevänsä totuuden äidin silmistä, kauniimman totuuden kuin kylä kertoi.

Ovi avautui hämärtyvänä syysiltana. Mertsi suuntasi katseensa tulijaan, sanaakaan virkkamatta, kai rukoilevasti. Silloin hän oli nähnyt äidin huulilla pelokkaan ja matelevan hymyn. Mertsi nosti kauhistuneena isoa päätänsä, ikäänkuin uhkaan. Äidin silmät vastasivat hänelle uhmalla; ne säkenöitsivät Mertsin mielestä ivaa. Mertsi vaati selitystä kylän juttuihin. Äiti vastasi oikeudella uhaten: hän tahtoi saada eläkkeensä, ei mitään mökkiä salolla.

Silloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut:
»Ulos!»

Äiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.

Heitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut juosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja hän olisi tahtonut olla.

Mistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia luonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia esille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen pohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi niitä saanut.

Ei, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti tuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.

Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.

Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän on yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja jätti Svean.

Ehkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin mitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, — parhaasta päästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa, ainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.

LAURI FALK JA SVEA

eli rakkauden kuvitteluvoima.