Produced by Tapio Riikonen

PUTKINOTKO

Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Julkaistu ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa v. 1920
Kustannusosakeyhtiö Kariston kustantamana.

Ensimmäinen luku

Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on kaunis ja karu paikkakunta. Saimaa, joskus muualla leveä ja vapaa, supistuu siellä ahtaiden maisemien väliin, niin että ainoastaan harvoin saattaa nähdä ulapalla sellaisen kohdan, jossa silmä ei tapaa missään toista rantaa: vedenkalvo yhtyy siintävään avaruuteen aivan kuin merellä. Yleensä ovat tuon suuren sisäjärven selät täällä pienenlaisia, peninkulman taikka parin, kolmen pituisia. Leveydeltään ovat ne välistä tuskin neljää kilometriä, ja kun lukuisat saaret ja niemet vielä kaventavat niitä paikoittain, näyttävät ne joskus suorastaan joelta tahi kosken suvannolta.

Rannat ovat kolkon karuja, melkeinpä pienoiseen hirvittävyyteen asti. Tuossa, aina tyynenä pysyvän rotkolahden perukassa, joka jatkuu niin kapeana salmena, että siitä tuskin saadaan vene kiskotuksi väkivallalla läpi, jos tahdotaan oikaista jonkin niemen ympäri vievä reitti, nousevat jyrkät kallioseinät tuuheasta kaislikosta. Niistä seinistä puskee esille monenmuotoisia, kummallisia kivilohkareita, harmaita ja sammaltuneita, milloin neliskulmaisia ja irtonaisilta näyttäviä, milloin ikäänkuin kiintonaisia hyllyjä tahi portaita. Paikoittain ovat ne pykämät niin vähäisiä, että ihminen saattaa ainoastaan vaivalla nousta niitä myöten metsäisen kukkulan harjalle, mutta ei mitenkään laitumelle laskettu karja. Näillä jyrkillä ja louhisilla rinteillä kasvaa koivu hoikkana ja kituvana, kun se taas alempana, sellaisissa paikoissa, minne halkokauppiaiden rekien on melkeinpä mahdoton päästä, nousee mahtavaksi jättiläiseksi. Koivun toverina näkee usein alakuloisesti nuokkuvan pihlajan, mutta tavallisimmin petäjän: louhikkopetäjän sitä vääristyneemmän kuta jyrkemmällä rinteellä se kasvaa. Tuolla törröttää parin petäjän latva kuivuneena ja tummana puikkona. Tuossa on jälleen tuuli vääntänyt puun vinoon. Toisaalla se on kaatanut yhden sillä tavoin, että juurakko kuumottaa mustana rykelmänä pystyssä ja huippu on heittynyt vuoren hyllyltä suoraan syvyyttä kohti, riippuen puolittain ilmassa.

Ja kuitenkin vaivainen petäjä elää.

Kun käyräkokkainen sisämaanvene on solunut läpi jostakin kapeasta salmesta, voi soutaja kääntyä sekä oikealle että vasemmalle, sillä salmia ja lahtia on joka puolella. Outo ei löytäisi noissa sokkeloissa minnekään. Mutta se, joka tuntee väylät ja pyrkii tätä oikotietä järven aukealle, joutuu sinne kiertelemällä, pitkin lammen tapaisia leveämpiä paikkoja, joissa vesi välkkyy vihertävänä ja hopeisin viiruin ja joissa silloin tällöin pulahtaa kala lumpeiden seassa.

Tuolla on ulapalle vievä syvä laivareitti. Sen käänteessä paistaa valkeaksi kalkittu kummeli taikka pienen pieni vilkkumajakka, sylen korkuinen, punaisine ja sinisine lyhdynlaseineen. Pian joudutaan ulapalle. Se näyttää matalarantaiselta, sillä vastapäiset mantereet ja saaret ovat toki peninkulman päässä, joskin ovat melkein yhtä korkeat kuin tällä puolella. Ulappa avautuu eteen uuden niemen takaa, joka nousee syvyydestä jyrkkänä kuin seinä, hyvin kymmenenkin syltä korkeana. Tuossa seinässä ei ole minkäänlaisia hyllyjä eikä lokeroita. Sen juurella vedessä asuu paikoin ainainen varjo. Auringonsäteet eivät koskaan pääse sinne syvyyksiin. Ja vuoren huipulla, humisevassa hongikossa, viheltävät haukat.

Tuolla näkyy kapean ja kaislaisen salmen toisella reunalla omituisia, suuria kiviä rannalla. Aivan veden äyräällä. Joku niistä muistuttaa istuvaa sammakkoa. Ja yksi on muodoltaan ikäänkuin hevosen pää, eräältä taholta nähtynä: turpa kurottautuu juomaan pienestä poukamasta.

Tällaiset ovat Kenkkuinniemen rannikot.

Entä sisämaa?

Sinne ei oikeastaan kulje mitään teitä, vaan pelkästään niin huonoja polkuja, että karjan on vaikea siellä liikkua, noilla vuorilla kiipeävillä ja heti taas rotkoihin syöksyvillä poluilla, etsiessään hengenvaaralla louhikoista niukkaa ruohoa. Tämä sisämaa on melkein yhtä karua kuin rannikko. Taloja on harvassa, ja niitäkin erottavat toisistaan ainaiset vesien taikka mäkien solat, lahdet ja puolittain umpeen sammaltuneet lammet. Kylistä siinä mielessä kuin edes muualla näillä Saimaan pienikyläisillä seuduilla ei voi puhua. Harvalla taloista on mainittavan laajalti hyväpohjaista maata pelloksi ja kiitettävän leveältä reheviä alanteita niityksi.

Maan karuudesta ja vesien esteistä johtuneekin osaltaan, että tällaisella seudulla saattaa tavata kansaa, joka on, paitsi yleensä köyhää, joskus siinä määrin kehittymätöntä, saamatonta, itsepintaisen kulmikasta ja taikauskoistakin, että mieleen johtuu melkeinpä kaikkein alkeellisin metsäläisyys. Ja tämä seikka on sitä merkillisempi, kun sivistyskeskusta, kaupunki, on ainoastaan peninkulman päässä.

Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä, vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet. Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri.

Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina.

Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet varjokuvina, synkkinä ja uneksivina.

Talvella, keskellä lunta ja pakkasta, on erämaisia kuutamoita. Metsä paistaa huikaisevan valkeana lumessaan, joka säkenöi ja kiiluu. Kaikki on hiljaista. Vain ketut etäällä äännähtelevät. Ja tähdet välkkyvät.

Tulee kevät. Jäät ovat lähteneet vesistä. Valaistus on kuin kultaa: maat ja ilmat täynnä ikäänkuin värisevää kultatomua. Järven ulapoilla on valon loisto monistunut tuhatkertaiseksi. Saaret ja niemet verhoutuvat siniseen autereeseen.

Milloin voisi unohtaa keväistä iltaa siellä, viluista iltahämärää noilla salmilla? Laineet tulevat lepoon asettuen etäisiltä seliltä, joiden takana hulmuaa rusko taivaalla monen värisenä, synkkien pilvien alta metallisesti punaisena. Taivaan tuokion kestävä värileikki, nuo hattarattomat läikät, joista ei tiedä, ovatko ne sinisiä tai vihreitä, kuvastuu vesissä vielä itseäänkin epätodempana ja hämärämpänä.

Jos sydänkesällä kiipeilee siellä metsäisillä kukkuloilla, niin voi joutua jollekin kummulle, mistä näkee pitkälle lahdelle, ja silloin hämmästyy ja huikaistuu. Niin kaunis saattaa se lahti olla, niin lämpöisen sininen väriltään, ja loistava ja riemukas, ettei melkein usko silmiään! Järviseutujen ihanuutta!… Illalla, kun aurinko on mennyt mailleen kauas ulapan ja kyläisten vaarojen taakse, huomaa järven, jos siellä soutelee, sinisen harmaaksi: himmeän sinertäväksi, ikäänkuin syreeninkukalle vivahtavaksi. Kaukaa ohitsekulkevan laivan mainingit pyörivät sileinä ja kiiltävinä. Niissä heijastuvat kaikki taivaan värit, joissa tuhkansinervä on kuitenkin valtavärinä.

Toinen luku

Suuren ulapan rannalla näkee soutaja tai laivalla matkustava siellä lahden poukamassa joukon pieniä ja harmaita rakennuksia. Jos on tuulinen ilma, hyrskyävät aallot lahden suussa ja kokoavat vaahtoa hietikkoon sen pohjaan, sillä lahti on avonainen suoraan ulapalle päin. Mutta tyynellä ilmalla karehtivat laineet lempeästi ja leikitellen noilla rannoilla, haapojen varjossa.

Lahden toisella reunalla näkyy kaislikossa muutamia kellertäviä katiskoita.

Rakennukset ovat rinteellä, hiukan ylempänä rantaäyrästä. Ne on kyhätty epäjärjestykseen, mikä millekin kalliolle. Jotkut niistä ovat niin harmaita, että ne erottaa juuri parhaiksi taustana olevista puuttomista louhista, jotkut taas mustia, surullisen tai suorastaan kolkon näköisiä, varsinkin päärakennus: mökki, jossa on vihertäväksi naavettunut katto.

Mökissä ammottaa oviaukko, jossa ei ole ovea. Neliruutuiset ikkunat ovat vinossa mikä oikealle, mikä vasemmalle. Ja ympäryslaudoitus on niistä osittain ravissut pois.

Korkea koivu kasvaa mökin nurkalla. Sen juurella on kumpu, perunakuoppa.

Mökin edustalla on neliskulmainen pihamaa, saunakukkia kasvava, toisesta reunasta perunamaaksi kynnetty nurmikko. Piha suippenee rantaan päin niin, että rantaveräjän viereen istutettu humalisto rajoittaa suureksi osaksi sen alareunan.

Piha-aitauksen sisällä on vielä pari pientä aittaa. Ja toisen aitan takana joku koju, joka nyyköttää kallellaan.

Rannempana on läävä, notkalleen painuneine kattoineen, sikolätti ja muutamia harmaita korsuja. Lähimpänä rannalla sauna.

Lahden matalammalla puolella näkyy nuottakota, jossa ei ole nuottaa, vaan ainoastaan kasassa verkkoja sekä pajuista ja pärekonteista tekaistuja mertoja.

Mutta erillään muista rakennuksista, ylhäällä kalliolla, on musta riihi.

Koko rakennusryhmä on alakuloisen, jopa melkein vihamielisen näköinen.

Mutta jos soutaja on tullut maihin ja nousee rannalta karjakujaa ja katselee ympärilleen mökin kulmalta tai riihikalliolta, niin saa paikka lempeämmän sävyn ja rehevämmän muodon. Kallioiden takana rinteellä on pieniä peltoläiskiä, joilla kasvaa viljaa. Viljan keskeltä kohoaa kallioita ja vielä runsaammin kivistä kasattuja raunioita vattupensaineen ja loistavine horsmineen. Peltojen pientareet ovat nurmea, missä kohdin ei kasva leveitä pihlajia tai pehmeästi nuokkuvia tuomia.

Peltoja alempana mökin takalistolla on pitkä ja kapea luonnonniitty. Siellä versoo pajupehkoja ja suopursuja, heikossa ruohossa ja punaisessa karhunsammaleessa.

Mutta runsaasti on varsinkin korkeita putkia.

Niityn ojat kiiluvat täynnä mustaa ja mutaista vettä, sillä niitty päättyy syvään lampeen, joka paikoittain katoaa vaaleain pajujen ja raitojen kätköön, toisin paikoin jälleen aukeaa näkyviin kuin mikäkin joki, loitoten komeasti kaartuvana ja kuvastaen vastapäistä louhirinnettä.

Tältä mantereen ja sisälaakson puolelta näyttää Putkinotkon paikka kesäisin melkoisen vehmaalta ja kodikkaalta.

Mutta mikä rakennus pilkottaa laivareitille vielä tuolta toisen lahden perukasta, koivikosta? Punertava se on ja korkea. Siinä on lahdelle ja etelää kohti parveke ylhäällä. Ja alakerrassa pylväskuisti. Sen ikkunoissa on uutimet, sen seinämillä syreenipensaita. Ja sen edustalla törröttää paljon kuivuneita omenapuita. Lahteen aleneva rinne on nurmikkoa, kauniisti kiemurtavine polkuineen ja runsaine putkineen. Suurin polku tuo rannalle venelaiturille ja saunan luokse.

Sehän on Aapeli Muttisen huvila.

Ja mökki on Putkinotkon huvilatilan vuokralaisen, Käkriäisen asunto.

Kolmas luku

On varhainen aamu, heinäkuun viimeisinä päivinä. Mökin pihalla on hiljaista. Ainoastaan pääskyset, jotka lentelevät aitan päätyyn naulatun viiritangon ympärillä, ääntelevät terävästi. Ja pari leppälintua tirahtelee mökin lahoneessa salvaimessa.

Metsistä kallioiden toiselta puolelta kuuluu rastaiden ja muiden pikkulintujen hälinää.

Pienen lahden toinen sivu on tumma, sillä aurinko, joka on kotvan sitten noussut ja paistaa kaljun mäen ylitse, ei sinne käy. Rannalla läpisevät haavat aamuviluisesti. Ja vedestä nousee usvaa. Rannan penkereellä kasvavat heinämättäät hohtavat paksussa ja kylmässä kasteessa.

Jos kuka tulisi rannalta pihalle, seisoisi siinä, ihailisi ulapan heräävää kauneutta ja nousisi mökin nurkalla kasvavan koivun luokse, jonka latvapuoli paistaa aamun kellassa, ja katselisi mäeltä lammelle, sen rinteelle ja niitylle päin, niin näkisi hän paikan sillä taholla vieläkin kauniimpana kuin järven puolelta. Mykevät peltokumpareet, joilla kasvaa millä rehevää perunaa, millä kellastuvaa ruista tai pehmeää kauraa taikka sitäkin vihreämpää ja välkkyvää ohraa, luovat painannekohdissaan tummia varjoja koko pieneen peltoaukeamaan. Niityllä ovat raitojen, tuomien ja pihlajien varjot suunnattoman pitkiksi venyneitä. Ne ulottuvat monen saran ylitse. Laihasta heinikosta on osa jo katkeillut viikatteen edessä ja levännyt yötään karheille unohdettuna. Mutta nopeasti lyhenevät puiden varjot auringon rientäessä korkeammalle. Ilma lammin rannalla loistaa sinisenä ja punertavana usvien yläpuolella. Lampi huuruaa moninverroin sakeammin kuin järvi. Siinä väkevästi sinisessä ilmassa välkähtelevät auringon selkeät säteet kuin mitkäkin kiiltävät teräslangat. Lammen kalvolla syntyy siellä täällä hopeisia renkaita, joiden piirit laajenevat ulottumaan yli koko lammen. Ne renkaat tyyntyvät ja hälvenevät. Mutta uusia tulee jälleen, pieniä ja selväpiirteisiä, kun kalat pulahtelevat ulpukkain ja lumpeiden keskellä.

Mökin pihalla ei vielä liiku ketään.

Nyt alkaa rannalta, ulkorakennuksilta päin, kuulua hiljaista ja kimeää määkymistä. Se on pienen vuonan, joka mäkättää vapisevalla äänellä emolleen, hämärässä kujassa läävän ja tallin välissä. Kujan lautaovet on pönkitetty ulkoa kiinni puoleksi veistetyllä ja karjapihassa tahrautuneella hirrellä.

Tämän mäkätyksen kuulee erinomaisesti mökin koira, siellä lintujen jälkeen ensimmäiseksi heräävä olento. Sen nimi on Hurja, joskaan nimi ei aivan vastaa sen luonnetta. Se on maannut tapansa mukaan yönsä mökin rappeutuneiden portaiden alla. Nyt se vavahtaa, kun tuo hiljainen ja valittava ääni sattuu sen korvaan. Se avaa pimennossa tihruiset silmänsä ja nostaa nopeasti takkuista päätänsä. Sen mielessä herää kuva karitsasta: kuinka se pieni lammas hoippuu pitkillä ja pakoon pääsemättömillä jaloillaan sitä puolustavan emälampaan takana. Mutta nopealla liikkeellä saisi Hurja sen ehkä kiinni, aivan kuin Hurja on joskus metsässä tavannut kivenkolosta jäniksen pojankin, syönyt sitä louhikossa täydessä rauhassa lapsilta ja varsinkin kissalta, joka kärkkyy aina hänen saaliitaan, kärkkyy hänen myyriäänkin, saati sitten jäniksiä. Ja puolen päivää jänistä syötyään on Hurja kantanut sen pyöreän ja verisen pään näytteeksi kotiin, se on ollut komea metsästyksen tulos, ja Hurja niin kylläinen, ettei se ole tullut pariin päivään tietämään ruokaa muulta perheeltä. Eivätkä ne perheen ateriat aina ole kovinkaan runsaita. Niinpä onkin Hurja tottunut pienestä asti syömään paitsi joskus jäniksen yksinpä päästäisiäkin, kissalle kelpaamattomia. Niitäpä se ajaa ja kaivelee useasti perunamaan vaoista, touhuten lammenpuolisella rinteellä niin että selkä ja häntä vain vilahtelevat perunanvarsien keskeltä. Ja sitten se tulee takaisin pihalle lyhyet jalat juurta myöten mullassa ja laiha selkäkin rupaa täynnä.

Nyt saa pieni vuona Hurjan pistäytymään nopeasti portaiden alta ja nuuskimaan ilmaa kuonollaan, jonka kärki on mustanvärinen. Tuonne alas läävälle se nuuskii. Se aikoo jo lähteä sinne juoksemaan. Se kohottaa pystykorviaan.

Mutta silloin kuuluu saunalta kolahdus, ja Hurja näkee saunan ovesta ilmestyvän jonkun mökin väestä. Se tunteekin ilmestyjän mökin emännäksi, vaikka se onkin huononäköinen, joten kirjakauppias Muttinen sanoi kerran, kun se haukkui häntä villitysti mökin töyryltä, että se tarvitsisi päähänsä sankalasit erottaakseen, vihamies vai tuttavako taloon on tulossa. Se sana oli lapsista hauska, samoin kuin aina on hauskaa, että Hurja osaa haukkua.

Sitten muistaa Hurja epäselvästi seuraavan seikan: äskettäin, silloin, kun tuo heikolla kurkulla ääntelevä eläin ilmestyi tänne, ja aina myöhemminkin on emäntä ollut Hurjalle kova, jos se on tahtonut sitä eläintä ahdistella. Sillä Hurja on ajatellut sellaisen syömistäkin. Nyt pysähtyy Hurja yhtäkkiä pihalla, tuskin nähtyänsä emännän rannalla saunan edustalla. Emäntä liikkuu alaveräjää kohti, Hurja pyörähtää selin ja lähtee ryömimään vatsa maata vasten. Mutta kun sille ei karjaista, emäntä kun näet ei ole sen aikeita huomannutkaan, niin se kääntyy jälleen ja alkaa heilutella häntäänsä. Heiluttaa sitä pari kertaa. Sitten se näkee, ettei siitäkään välitetä. Silloin laskee se valkean häntänsä, katselee hiukan ympärilleen ja painuu vielä takaisin portaiden alle, ensin vähäisen seinänviertä vesitettyään ja pureskeltuaan ruohonlatvoja.

Sinne asettuu Hurja huokaisten. Portaiden koloon ovat lapset koonneet kesän alussa sille ja itselleenkin heiniä, joilla on hyvä maata aamukylmässä, sillä ne eivät ole vielä niin kirppuisiakaan kuin talvella siellä olleet heinät. Hurja huokaisee ja painaa tihruiset silmänsä umpeen.

Neljäs luku

Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne oleksimaan. Saunassa niin ahtaassa, että kukin seinä täyttänee parin sylen mitan. Siellä on heitä ollut yöllä kolmetoista henkeä, seitsemänkymmenen ikäisestä pienimpään asti, joka on syntynyt kevättalvella samaisessa saunassa, kitkerän savun keskellä, tuiskun kohistessa ympärillä, minkään kylänakan auttamatta äitiä, sillä hän on tottunut tekemään yksinään nämä ituisensa.

Mutta onhan mökki runsaasti isompi saunaa! Tuvassa on neljä ikkunaa, kaksi päädyssä ja yksi kummassakin sivuseinässä. Miksi ovat siis Käkriäiset sulloutuneet kaikki pieneen saunaan? Onko tuvassa, mustankiiltävien seinien raoissa ja penkkien halkeamissa, niin runsaasti luteita, ettei uni tulisi siellä aikuistenkaan ja nahkaltaan karaistuneempien silmään ja että lapset siellä inahtelisivat sen kiusan tähden kaiken yötä keskellä untaan, heittelehtisivät rauhattomasti lavereillaan ja vongahtaisivat tuon tuostakin parkaisevaan itkuun? Ja raapisivat itseään raivoisasti. Kyllä, tosinhan on niitä punaniskaisia elukoita tuvassa, ja ruskeaniskaisiakin on muutama. Mutta juuri samoin ja vielä enemmän on niitä täällä kaiken kesää asutussa ja viidesti viikossa lämmitetyssä kylyssäkin, josta nyt kuuluu selvästi miehenkurkun jyrisevä kuorsaus ja jonkun pienokaisen aamu-uninen itkun yninä: "Yy-yy-yy-yyh". Yninä vaikenee jälleen. Lapsi on nukahtanut uudestaan aamun hiljaisuudessa. Ja järven selkä sohisee yhä aamu-unisesti.

Kas, nyt vasta alkaa mökissä kanakin laulaa.

Kana eikä kukko.

Vanha ja valkeapilkkuinen kana, mökin ainoa. Ei täällä ole ollut kukkoa siitä saakka kuin kettu eräänä kesänä sieppasi Käkriäisen oman hoidokin, komean ja punaisen kukon, vei juuri tuosta saunan nurkalta, vaanittuaan sitä tupakka-aitauksen takaa. Se aitaus! Niinkuin silloinkin kasvaa siinä, saunan päässä, nyt mökin isännän tuuheaa ja lihavalehtistä tupakkaa, parhainta koko Kenkkuinniemen paikkeilla, sanoo Käkriäinen. Ja parhain kukkokin hänellä oli, jotta hän suuttui kovasti ketulle ja aikoi vääntää siltä niskat nurin, ja tappaakin sen uhkasi hän. Ja sen ketun tähden jätti hän sitten pois koko kanojen pitämisen, joskin myös siksi, ettei kanoista ole mihinkään, koska ne repivät nokallaan ja jaloillaan tupakkamaita. Hän ei hankkinut enää uusia kanoja, kun kettu ryösti niitä ruispeltoon ja metsään ja haukat veivät toisia ilmaan. Eikä antanut eukkonsakaan hankkia.

Nyt on kanoista ja kukoista jäljellä enää ainoastaan se yksi kana, joka laulaa aamuvirttä Putkinotkon mökillä.

Mutta tällä kertaa ei Juutas Käkriäinen muistele kettua eikä kukkoa. Eikä hän ajattele tupakkamaitaankaan, joita on muuallakin, nimittäin pihalla ja riihen takana. Eikä kuule kanan laulua. Hän nukkuu kuin tukki. Hänen suunsa on auki, suu, josta kuorsaukset korahtelevat mahtavasti, luteiden kuljeskellessa miehen punoittavalla naamalla. Siellä hän kellottaa ylhäällä lauteilla, perimmäisellä paikalla, niin sanotussa hevosnurkassa: takanurkassa nimittäin, missä löyly on kuumin. Käkriäinen on tosin aukaissut melkein kaikki nappinsa, mutta takki ja housut hänellä on yllään. Ja päässä on hänellä talvella pidettävä karvalakki, savolainen reuhka. Jalassa jonkinmoiset varrelliset huopakengät, mikäli voi päättää, sillä ne ovat kuluneet rikki melkein pilalle.

Ja iso piippu riippuu hänellä maatessa toisesta suupielestä.

Toinen perälava on ollut hänen vaimonsa paikkana, yönsä vaatteissaan nukkuneen, kuin muutkin. Siinä on päänalusena kylvetty saunavasta. Ja vastan vieressä pesukaukalossa nukkuu pienin vauva, joka on levännyt yönsä äidin rinnoilla.

Kuskipukilla eli lämpimän kiukaan puolisella lavalla makaa Käkriäisen kaksi vanhinta tytärtä. He makaavat jalkapohjat vastatusten ja kovin kyttyrässä, kun penkki on käynyt heille kahdelle liian lyhyeksi. Nuorempi heistä, hentovartaloinen Leja, raottelee silmiään, ja hänen huulensa, jotka ovat kuin hohtavat vaapukat, kiertyvät pieneen ja virkkuun haukotukseen. Mutta Saara makaa sikeässä unessa. Hän hengittää niin että tohisee ja että rinnat, joita ympäröi likaisenkeltaisilla pitseillä koristettu paita, pullistuvat. Jalassa on hänellä punaiset sukat, mutta nappikengistä, jotka hän asetti eilisiltana makuulle ruvetessaan tuohon penkkinsä alle, on toinen pudonnut saunan lehtiseen ja onkimatojen asumaan karsinaan. Pienet lapset ovat sen pudottaneet sinne unissaan, maatessaan lauteiden jalkasillalla ja keikkuessaan sinne tänne syöpäläisten nipistäminä ja toisiaan tuupiskellen. Siinä heitä on niin monta, ettei oikein selvääkään saa. Isompia ja pienempiä sikin sokin. Sängynpeiton seasta, jonka pumpulit ovat purkautuneet ulos, näkyy paljaita sääriä, valkeita taikka mustanruskeiksi ahavoituneita. Väri riippuu siitä, onko kuka tyttö vai poika, hameellako polvensa suojannut vai paljain pohkein juossut. Säärien joukossa, jotka ovat toistensa ylitse ristissä tahi toisiinsa sotkeutuneet, on pieniä vartaloita ja päitä, suurempia tai vähäisempiä, missä pitkätukkainen, missä vielä pitempitukkainen. Edellinen on jonkun poikalapsen, jälkimmäinen tytön.

Ja siinä tuo lapsukaisten kasa kihnuttaa itseään, raapii pienin kynsin sekavia päitään ja ruumiitaan, sillä paitsi punaiset ja karpalomaiset lutikat raivoavat heidän pinnassaan nopsat kirputkin ja muut yhtä kutittavat.

Lähinnä vanhin poika, kalpea ja solakka Ananias, jo melkein aikamies, loikoilee alhaalla saunan permannolla, tuoreelta lemuavalla lehtikasalla, vieressään joku lihava pikku veli, paksuposkinen Topi. Mutta anopille on annettu paikaksi permantopenkin ovensuun puolinen pää, koska näet saman penkin peräpuolella tohisuttaa nenäänsä vanhin poika, vankkaluinen Malakias. Siinä makaa anoppi kuuman saunan kylmimmässä osassa. Kyyryinen mummo. Polvet koukussa vihertävää ikkunaa kohti, jonka takana lotisee aamuinen ranta ja jonka riepupaikkojen välistä pilkistelee sisälle korkeita viholaisia. Sellainen on vanhan ja heikon mummon kohtalo, Käkriäisen vaimon äidin. Hänen oikea olinpaikkansa olisi pitäjän vaivaistalo, mutta tänäkin kesänä on hän karannut sieltä, päässyt muutamaksi viikoksi Putkinotkoon. Joskin hän kiusautuu Putkinotkossa huonommilla ruuilla ja melkeinpä huonommalla kohtelulla kuin köyhienhovin akkaseurassa, niin saapa hän täällä toki olla missä tahtoo: erillään, metsissä marjoja poimimassa, tarvitsematta mennä määrätunnilleen ellei juuri työhön, jota ei näin vanhoilla kunnan hoidokeilla juuri teetetäkään, niin ainakin syömään ja makuulle.

Mutta miksi nämä ihmiset eivät nuku avarassa pirtissä, vaan pienessä ja tulisessa saunassa?

No, heitä ei kuumuus kammota. Nuo luonnonlapset, miehet, jotka liikkuvat talvella hevostöissä tai halkoja hakkaamassa viiltävillä pakkasilla ja syvässä hangessa, ja pojat, jotka hiihtelevät usein hyvinkin ohuissa pukimissa katsomassa jäniksenpyydyksiä taikka laskemassa mäkeä Putkinotkon töyryltä, ovat yleensä sisällä vilunarkoja. Samoin nämä naiset, jotka rämpivät syksyisin kantamassa vesikorvoa rannasta navettaan ainoastaan yksi ohut hame päällä ja sekin korkealle käärittynä, niin että paksut pohkeet ja reidetkin vilkkuvat punaisina. Siksi he eivät nuku nyt aitoissakaan, joita pihan reunustalla on parikin, tummia ja vinoon kallistuneita. Vankka Malakias, häntä pari vuotta nuorempi Ananias ja heitä vielä viisikin vuotta nuorempi Topi koettivat kyllä asettua sinne, kun ilmat juhannukselta lämpenivät, viimeinkin. Sinne he puuhasivat itselleen pesän heinistä, ylemmän aitan vinnille, koska itse aitat ovat täynnä kaikenlaista muuta: akkojen hameita, ruumenia ja Juutas Käkriäisen työkaluja ja tupakoita. Mutta alemmassa aitassa jälleen on maitoja ja hulikoita. Siellä ylisillä he makasivat, Malakias ja Ananias, pyöreillä kattovasoilla tuetun pärekaton alla, jolla pikkuisten lintujen varpaat aamuisin rapisivat ja jonka päädyssä viiritangon puikolla pääskyset laskettelivat iloista tirunlirutustaan. Paksuposkinen Topi heillä oli haarojensa välissä. Mutta nyt, heinäkuun loppupuolella tuli heillekin siellä vilu. Ja sisään he muuttivat takaisin, toisten luokse lämmitettyyn saunaan.

Ja joskin päivät nykyään ovat melkeinpä kuumimmillaan, niin öisin aamun koitteessa on ulkona viiltävä vilu. Sellainen on pohjolan kesä.

Eikähän köyhillä ole liikoja vaatteita, joihin kietoutua paikallaan maatessa.

Mutta voisi kai pirttiä lämmittää? Sillä onhan Putkinotkossa metsää, suurta koivikkoa, on syltäkin paksuja ja uunin vankasti kuumentavia koivuja. Miksi sitten sängyt tuvassa ovat tyhjinä, toinen ruskeaksi maalattu ja toinen vesisateen harmaaksi värittämä, koska näet niitä on silloin tällöin pidetty ulkona kalliolla, että ilma ja sade huuhtelisi ja karkoittaisi niistä punaiset pois? Miksi on sängyt hylätty pelkästään joidenkuiden vanhojen housujen ja hameiden olinpaikaksi? Ja yksinään on heitetty tupaan mökin ainoa kukkakin, Lejan kalpea turkinpalko.

No, kukka nyt on kukka!

Ja tupaa voisi kyllä lämmittää. Mutta siinä ei kestä lämmin.

Sillä siitä on takaseinästä kolme, neljä hirsikertaa olemattomissa.
Siinä ei voi elää muuta kuin päivisin.

Tässäkin eräänä aamuna, kun mökin emäntä, Rosina meni ensimmäisenä tupaan, risukasa helmassa sytyttämään tulta kahvipannun alle, niin istui siellä pankolla, karstaisen padan vieressä, iso kettu. Punainen tulikettu. Mökin emäntä pelästyi, mikähän tässä vielä tulee, kun ketut työnnäiksevät sisälle, padasta lihalientä haistelemaan. Ananias oli edellisenä päivänä kalalla käydessään tavannut merrasta poikueen pieniä sorsia, ja niitä oli keitetty, ja jos lienee kettu älynnyt sen lintukeiton hajun. Vai mitä lienee tullut varoittamaan, pahaa aikomaan? Siinä se pankolta hävisi kuin lentämällä. Pelästyneen Rosinan, joka oli jäänyt paikalleen ovensuuhun ja tuijotti kettua, ei tarvinnut sitä edes hätistää pois.

Niin, ketut pääsevät tupaan. Tupa on takapuolelta aivan avonainen, ja päädyssä ja pihan puolellakin on puolitoista kyynärää korkea rako, josta sekä aurinko ja kuu että pian taivaalla kuultavat tähdet pääsevät hohtamaan sisälle.

Itse Juutas Käkriäinen otti viime keväänä seinistä kolme neljä hirsikertaa irralleen.

Viimeinkin hän ne otti. Kun Putkinotkon herra, Aapeli Muttinen, oli jo vuosia aina täällä maalla kesäisin käydessään niistä nurissut ja nalkuttanut. Ja näkyttänyt siitä, että Käkriäinen oli antanut niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli hoitanut Putkinotkon mökkiä, tupansa ikkunoiden mennä rikki. Eikä ollut korjannut ruutuja muuten kuin ensin päreillä ja sitten rievuilla, ja sitten heinillä täytetyillä pusseilla ja viimein oljista punotuilla matoilla ja vanhoilla housuillakin. Joten ikkunoista valui talvipakkasilla vesi puroina seinille ja mädännytti pian honkaisetkin hirret. Muistakin asioista se oli nälkyttänyt. Mutta eipä Käkriäinen ollut toppanaankaan Muttisen sanoista. Ei varsinkaan ensi aikoina, jolloin se olikin ollut hyvä ja lauhkea mies, se Muttinen. Lauhkea aivan kuin silloin, kun se oli antanut tämän Putkinotkon mökin Käkriäiselle. Antanut omaksi, niin alkoi Käkriäinen luulla, sillä Muttinen oli paitsi lauhkea myöskin varakas mies. Ja ne suulliset vuokraehdot ne houkuttelivat Käkriäisen siihen hyvään luuloon. Sitä ennen oli Juutas Käkriäinen asunut tuolla aivan korvessa, vielä kauempana kaupungista kuin tämä Putkinotko. Kievarin mökissä hän oli asunut. Siellä hänellä oli kahdeksankymmentä possakkapäivää vuodessa, suoritettavia sellaisina aikoina, milloin isäntä vain halusi, vieläpä puolet niistä hevospäiviä. Mutta silloin oli Muttinen ostanut tämän Putkinotkon paikan ja rakentanut huvilansa tänne. Ja hän oli tahtonut tänne Käkriäisenkin, vuokralaiseksi tai hoitajaksi taikka voudiksi, vartioimaan talvisaikaan huvilaa varkailta, ja sen pensaita ja puita jäniksiltä. Siitä velvollisuudesta oli hän antanut Käkriäiselle Putkinotkon pellot ja maat vapaasti viljeltäviksi.

Hoidettaviksi ihan niin kuin Käkriäinen itse tahtoi.

Muitakin ehtoja oli vielä. Kiviaita olisi Käkriäisen ollut tehtävä huvilan puutarhan ympärille, vähitellen, vuosien kuluessa. Ja vedettävä muutamia kymmeniä kuormia talvessa mutaa sinne omenapuiden ja pensaiden juurille. Mutta nyt on Käkriäinen melkein mielissään, ettei hän ollut täyttänyt niitäkään vaatimuksia. Ja mitenkä hän olisi täyttänyt? Kun on niin paljon noita penikoita, lapsia, elätettävinä! Ja joskin eräät niistä ovat olleet jo vuosia suuria, niin eihän niitä tullut sellaiseen työhön komennetuksi. On ollut omiakin töitä. Ja Käkriäisen on tässä täytynyt levähtääkin, komentamasta ja touhuamasta, koska hän ei ole itsekään saanut käsistään noita töitä.

Sillä Käkriäisellä on, kuten anoppi, — tuo tungeksiva mummo, mutta tässä asiassa kyllä totta puhuva, — usein sanoo, sellainen merkillinen nukuttamisen tauti. Tautia se saattaa olla: tauteja on monenlaisia. Niin uskoo Käkriäinen itsestään, ja on ehkä oikeassa.

Ja senkään tähden ei Käkriäinen ole tullut näinä kymmenenä vuotena noita velvollisuuksia täyttäneeksi.

Ja siitä nyt Muttinen vähitellen suuttui, ja rupesi lopulta möyryämään paitsi kiviaidasta ja mudista myöskin muista aidoista ja rakennuksesta.

Että hänen, Juutaksen, olisi ollut hoidettava Muttisen mökkiä. Rikkaan miehen, jonka Käkriäinen luuli lahjoittavan koko mökin hänelle: niin huokeilla ehdoilla antoi hän sen hänen hoitoonsa, ja yksinäinen mies se on. Oleskelee täällä ainoastaan kesillä, eikä aina kesilläkään. Nytkin on vielä kaupungissa.

Ja sanoihan Muttinen aikoinaan, että jos Käkriäinen täyttäisi ne ehdot, mokomat, niin hän antaisi Käkriäiselle oman palstan…

Siihen omistamisen unelmaan tottui Käkriäinen niin, että antoi mökin rakennuksenkin rappeutua.

Ja silloin Muttinen rupesi komentamaan, että Käkriäisen olisi ollut sitä hoidettava kuin omaansa. Siitä näki Käkriäinen puolestaan, ettei se annakaan hänelle tätä mökkiä. Ja hänkö nyt hoitamaan vierasta mökkiä! Ja korjaamaan vierasta rakennusta!

Kauan pullisteli ja keinotteli hän Muttisen vaatimuksia vastaan. Mutta viimein teetti Muttinen hänellä kirjallisen kontrahdin: panetti hänellä puumerkin paperiin, jota heillä ei ensin keskenään ollutkaan.

Sen paperin nojalla hän nyt on saanut Käkriäisen korjaamaan pirttiä, tiukattuaan kolmisen vuotta sen kontrahdinpykälän täyttämistä. Toisena syksynä kontrahdinteon jälkeen kaatoi Juutas Käkriäinen metsästä tarvittavat puut mädänneiden seinähirsien tilalle, koska Muttinen lupasi antaa hänelle jäniksenpassit, ja mökissähän Käkriäisellä olisi kyllä muussa suhteessa kuin Muttisen kovennusten tähden parempi olla kuin muualla. Seuraavana keväänä Juutas koloi sitten osan niistä kaadetuista hirsistä, ettei toukka olisi päässyt kaivelemaan niitä reikäisiksi. Aapeli Muttinen tyytyi sinä kesänä siihen. Mutta seuraavana kesänä rupesi hän taas polttelemaan, että puut on kuorittava kaikki, ja vedettävä kartanollekin. Ja veistettävä niihin salvaimet, ja sitten sijoitettava ne vanhain seinähirsien paikalle, jotka olisi revittävä pois. Ja täytyihän Käkriäisen totella viimein tuota alituista hoputtamista, niin kiireellistä, ettei hän oikein ennättänyt päätänsä raapia ennen työhön ryhtymistään. Ja sitten hän veisti hirsiä, jo hiukan kovettuneita. Ja kun pääsi vauhtiin, repi hän viime keväänä entiset lahoneet hirret seinistä pois ja pönkitti seinät vankoilla vitaposkilla, jottei tupa romahtaisi ihmisten niskaan.

Mutta siihen se pirtin korjaaminen ja kengittäminen taas jäi. Siellä tuvan takana sinistyvät nyt uudet hirret puolittain valmiina kehikolla, korkean ruohon sisässä. Ja onpa joku niistä kulkeutunut, mitenkä lieneekään ja missä tarkoituksessa, aina tuonne alas kujallekin, läävän eteen, pönkäksi sen välikön ovelle, jonka takana vuona nyt aamun hiljaisuudessa surkeasti määkii ja puolisokea kana laulaa kimeästi ja lyhyesti.

Siksi on nyt kesä asuttu saunassa, ja kettu tulee istumaan tuvan nokiselle pankolle.

Viides luku

Rosina eli Eufrosyne Käkriäinen katselee saunan nurkalla jalkojaan, jotka ovat jälleen koko kesän olleet pahasti pöhöttyneet ja joita kolottaa kipeästi. Varmaankin se tulee tuosta ainaisesta juoksusta, sillä hän se melkein yksinään pitää tässä talossa elämisen vireissä. Ja Rosina ajattelee:

No nyt sitä pitää tulla kaupungista sitä kolotiita ja korpinrasvaakin.

Sillä kaupunkiin hän on tänään lähdössä.

Ainakin kolotiita ja korpinrasvaa. Ja muitakin voiteita… Jos nuo nyt sitten auttaisivat … siihen muuhun.

Ja Rosina huokaisee.

Mutta ainakin näihin jalkoihin, jotka ovat pöhöttyneet paksuiksi kuin pölkky, auttaa kolotii ja korpinrasva. Niitä ihmeellisiä voiteita ei nyt enää ole kotona.

Niitä oli hän kerran saanut eräästä Kenkkuinniemen mökistä, suutari Sinikanteleen eukolta, käytettäväksi silloisen nuorimpansa, Repekan pään rupiin. Ja sitten ne olivat näyttäytyneet sellaisiksi, että niiden pitää auttaa vaikka mihin. Jos Jopi saa hampaankolotuksen viimeisten maitohampaittensa koloihin, ei hänen poskiaan enää tervata eikä kääritä ratamonlehtiä poskelle, vaan pannaan hampaankoloon korpinrasvaa ja poskelle putelista kolotiita. Niin on tehty silloin, kun sitä mökissä oli. Jos Ananias on valittanut tavallista päänkivistystään tahi isä Juutas pistävän kupeisiinsa, ja saattaahan se pistääkin, vaivaista miestä, hän kun on aikoinaan, nuorena, katkaissut toisen jalkansa, niin että hän liikkaa kuin lasten tekemä sahuriukko pöydän reunalla, päreestä vuoltu; ja jos Rosinaan itseensä on sattunut paitsi tätä monivuotista jalkojen pöhötystä joskus ruusukin, lyöden hänet täyteen ikäänkuin rokkoa, ehkä paha-aikeisten tuttujen panemaa; taikka jos vanhin tytär Saara on saatettu ihmisten pilkan esineeksi, silmäämällä hänen takakannikkaansa iso paise, jotkut silmänneet, koska hän on ollut menneen kesän ja osan tätäkin kesää halkolotjassa laivamiesten huushollerskana, niin ei kuin pyyhkäise päälle korpinrasvaa ja kolotiita: ne auttavat. Jo seuraavana aamuna on rietta poissa. Sen voi uskoa se joka on nähnyt ja kokenut. Ihmekös tuo, kun on nimikin kolotii ja korpinrasva. Kolotii on kolotusta vastaan, ja korpinrasva on ruumiitakin syövästä otettu.

Sillä kolotuksen voiteella ja korpinrasvalla paransi Rosina viime vuonna vielä pahemmin pöhöttyneet jalkansa kuin nyt. Sitä ennen ei ollut tiennyt mitään näistä rohdoista, kunnes Repekan pää johdatti hänet pääsemään käsiksi hyvään lääkkeeseen. Ei ollut sitä ennen kolotiita eikä korpinrasvaa juoksemisesta pakottaville sorkillekaan, vaan parannettiin niitä silloin muulla. Saunan tulisessa löylyssä voidellun tervan rinnalla oli parhainta Rosinan oma rohto. Ei hänen itsensä keksimä, vaan Juutaksen neuvoma ja joidenkuiden vanhojen ihmisten Juutakselle opettama. Sitä käyttää hän nytkin, ja helpottaahan sekin edes hiukan, tällainen ilman aikojaan vain kotiliritys, kun sillä hautelee, varsinkin jos ottaa omaa, holaisee, saahan tuota. Ja vielä paremmin se auttaa, jos käy talvella vesittämässä johonkin paikkaan ja ottaa siitä paikasta multaa ja pitää mullassa jalkaansa päiväisen ajan. Niin sanoo Juutas Käkriäinen, ja hänellä onkin niissä asioissa kokeneen tietoja, vanhan kansan ihmisiltä saatuja. Ja tietää Rosinakin tämän auttavan jonkin verran. Mutta kolotiille ja korpinrasvalle ei ole voittanutta, joskin ne ovat liian tahmeita nielaista mahaan, niinkuin ne nyt ehkä parhaiten auttaisivat Malakiastakin, sillä Malakiaksella on varmaankin matoja, joille nyt niillekin täytyy tuoda rohdot kaupungista. Ja itselleenkin rohtoja, … muuta, ei pelkästään kolotiita ja korpinrasvaa.

Ja vieläkin eräs homma on hänellä kaupungissa. Ei siinä nyt muu auta tuon Juutas-raukan tähden!

Mutta nytpä tästä on jouduttavakin, kun kerran kaupunkiin aikoo! Jouduttava ja lennettävä! Kiidettävä niinkuin palava taula hännän alla. Ei ole aikaa pelata lampaidenkaan kanssa, jotka ovat juosseet kujan suusta Rosinan luokse, nähdessään hänet siellä saunan nurkalla. Niitä on viisi, kuusi lammasta, joukossa pari pässi-poikaa. Kilvalla ovat ne parahtaneet määkimään, makuupaikaltaan kallion pykämältä, jossa ne ovat viettäneet yönsä yhdessä laterissa, villattomat ja vasta kerityt, lämmittävän kiven suojassa. Siitä ne ovat kepsahtaneet määkien pystyyn ja kipottaneet Rosinan luokse. Nyt ne ympäröivät emäntänsä ja tavoittavat hänen sormiaan. Ja hän antaakin ensimmäiselle lampaalleen, antaapa toisellekin. Mutta kun ne kaikki ryntäävät häneen kiinni ja hyppivät terävillä sorkillaan hänen paljaita polviaan vasten, niin että ovat hänet kaataa, ei siinä ole lopulta muu edessä kuin täytyy suuttua. Ja Rosina huudahtaa tänä aamuna ensimmäiset kivakat sanansa:

"On siinä nyt enkelit laulamassa! Ettekö mene! Tässähän teille nyt…"

Ja hän antaa lampaille läiskyjä kämmenillään, hätyyttäen niitä pois. Ja nujuuttaa sarvista poikien vihaiseksi ärsyttämää isointa pässiä, joka tahtoo häntä puskea, kun ei ole saanut mitään suuhunsa. Nujuuttaa hiukan naurahtaen, niin että pässin otsaluut tuntuvat ruskavan.

Mutta sitten muistaa hän myöskin ainoan pienen vuonansa, jonka hento ja vapiseva initys kuuluu kujasta, kuuluu emonsa pehmeän äänen ohella. Sinne rientää nyt Rosina, kalliolle päin, rientää kipunsa unohtaen ja minkä aamuisenjäykillä jaloillaan pääsee. Hän hätistelee takaisin muita lampaita, jotka juoksevat määkivänä parvena hänen perästään. Paiskaa hirsipönkän pois navetan välikön ovelta, säkättää vielä härnätylle pässille, ja pistäytyy sitä pakoonkin oven raosta sinne välikköön. Siellä antaa hän nyt lampaalle tuoreita leppäkerppuja, eilisiltana metsästä kantamiaan. Täksi päiväksi niitä on siellä vielä. Sitten puhelee hän lampaalle imettämisen huolista, sillä vuona on vasta parin viikon vanha. Ja vielä hellemmällä äänellä pakinoi hän karitsalle, jonka emo on saanut ajetuksi väkisin jalkeille, opettaessaan sitä kävelemään, jo niin nuorena, vaivaista. Oppisipa ihme senkin lapsi niin nopeasti! Eikä nyt pientä pikkoa uskalleta päästää edes metsään, lepikkoon, lepänlehtiä näppäisemään, kun siellä on nähty susia: niin, suu levällään juoksentelevia herrojen jahtikoiria. Eilenkin on nähty suuri ja punainen kutale, Jopi oli nähnyt. Ovat niillä herroilla elukat elätettävinään, köyhien lampaita syömässä … tällaisia pieniä pikko-parkoja! Mutta onpa Putkinotkossa rohkea pässi! Eiköhän se osaa jo rutaista sarvillaan koiria? Ainakin se pitää töminää jaloillaan, kun koira tulee. Se polkaisee jalkaa, ja iskee sinne, iskee tänne, ja sill'aikaa pääsevät muut lampaat juoksemaan kotiin, ellei hukkia, korvenhujeltajia, ole niin monta, että sittenkin lampaan tappavat. Niin tekivät viime kesänäkin. Silloin se vuona, sellainen vasta luotu kuin tämäkin, makasi metsässä kurkku auki, korahteli toista päivää, raukka. Lopettaahan se viimein täytyi ja heittää suohautaan. Ei tullut huomatuksi, että olisi vienyt vaikka kaupunkiin: aikaisemmin lopettanut ja sitten lennättänyt herrasväkien kattilaan. Nehän ne näet syövät sellaistakin kuin vastasyntyneet vasikatkin ovat. Phyi! Ammuttava olisi nuo koirat. Kunhan tässä Ananias tapaa ne torvelo olalla, niin herkeävät, herjat, sellaisia pieniä runtelemasta … että pikko pääsee metsään pikittämään…

Vuonaa hyväillessään ja emälammasta ruokkiessaan on Rosina sattunut koskettamaan hameensa helmalla Putkinotkon ainoaa kanaakin, joka on istunut yönsä ylisille nousevien tikapuiden alimmalla kapulalla, se kun ei enää pääse korkeammalle, niin vanha se on. Siinä se on laulanut aamuvirttänsä. Ja haarustellut siitä alas ja ollut joutua lampaiden ja Rosinan jalkoihin, se puolisokea.

Siitä hameen huiskauksesta kana suuttuu. Se kipastuu kotkottamaan ja avaa lyhyet siipensä kuin lentääkseen silmille. Rosina katsahtaa kanaan ja huudahtaa:

"Mitäs sinä rotkotat, mokomakin…! Vaikkei ole takapäässä kuin kynäntynkiä. Voi sinua, raiskaa! Niin sokea, ettei osaa enää nokkia suoraan, jos mistä silmällään syömistä erottaisi, vaan toksii kupista syrjään ja tyhjää maata. Ja niin liikkuu, pyrstötön kana, kuin kaalin kerä. Jalatkin ovat kankeat ja paksut, ja valkeat kuin mitkä kaalin kannat. Ja varpaat ovat venyneet hirmuisen pitkiksi. Ja kuhmuiset ne ovat … kihtikö heissäkin lienee? Mutta sisu on kuin vanhalla akalla … äidillä, hyvälläkin! Annas, jos paiskaan tuon kerpun päällesi, niin märkä sija jää enää kanasta! No, enpä hennokaan paiskata … kun olet tämän paikan ainoa kana! Olihan niitä ennen muitakin, joskin sodalla ja telmeellä. Päivät se Juutas-raukka vahti niitä tupakkamaansa vieressä. Ja jos kana nokkasi yhtäkin tupakankukkaa, niin silmät paistoivat punaisina tupakkamiehen päässä. Ja hän uhkasi lyödä sorkista seinään jokaisen kanan, hihii. Ja hän uhkasi polttaa koko mökin!"

Mutta sittenhän veivätkin ketut ja haukat kaikki kanat paitsi tämän yhden. Eikä sitten ole maksanut vaivaa hankkia uusia, Juutaksen ja kettujen vihattaviksi.

Mutta tästä ei ole tupakkamaan nokkijaksi, koska se ei pääse itse enää aidastakaan ylitse, vaan etsii rakoja. Vanha on vanha.

Rosina muistelee, että viisitoista vuotta on tällä kanalla ikää. Se ostettiin Vaskilahden Matilta, vanhaltapojalta, ennen tänne Putkinotkoon tuloa. Ja sitten se on muninut täällä melkein koko ajan. Sanovat, ettei kana muni muuta kuin kolmen vuoden vanhaksi. Mutta se puhe painaa vanhan naulan ja ison kiven: tämä on muninut ihan ehjät ja kovat munat toissa kesään asti. Siksi sitä ei ole tullut tapetuksikaan, vanhaa palvelijaa, varmaankin satoja munia muninutta, ja miljoonia! Ihme, että sen haukkakin säästi. Vai eikö sekään huoline näin vanhaa ja homehtunutta: korvallisetkin sillä ovat paljaat ja höyhenettömät.

Ja sitäpaitsi on Rosina ajatellut, että ehkäpä se vielä rupeaisi
munimaankin. Ja että se pitäisi myydä jonnekin, jos tilaisuus sattuisi.
Johonkin kukolliseen taloon. Tulisi siitäkin silloin markka tahi pari.
Ja kyllä täällä rahaa tarvitaan.

Niin ajatellen menee hän ottamaan kanalleen aitasta hiukan jyviä. Ja maitoa sianporsaalle, joka kuuluu alkavan öristä tallista.

Kuudes luku

Porsas on ensin alkanut öristä, ja sitten, kun siitä ei ole lähtenyt apua, kimeällä ja kiukkuisella äänellä rinkua. Nyt juoksuttaa Rosina sille maitovatia aitasta. Ei se anna siivota edes allastaankaan, johon se tipsuttaa napukastaan. Sellaisia ilkeitä ovat nämä urosporsaat. Nyt porsas tunkee päänsä altaaseen, kun Rosina koettaa sitä kepukalla puhdistella, haukkuen porsastaan kovalla äänellä koukkukärsäksi ja karvaniskaksi. Se kapuaa emäntäänsä vastaan, ja tönkäisee hänen jalkojensa alta ja hösii lämpöisellä kärsällään hänen käsiään. Eikä se piittaa iskuistakaan, kunnes saa altaan asemasta koko ihmisten maitovadin eteensä.

Sitten katselee Rosina vielä hetken, kuinka hänen mieleinen porsaansa syö, imee maitoa niin, ettei malta nostaa edes päätänsäkään. Välistä se vain hiljaa röhkäisee. Ja sen maha paisuu kuin puhallettu rakko.

Ja sitten se vilkaisee mustin silmin emäntäänsä, ja alkaa jälleen syödä.

Mutta nyt kiiruhtaa Rosina kesken porsaan syönnin hakemaan lehmiä metsästä. Hän juoksee ylös kapeaa ja viileää karjakujaa, jonka aidalla roikkuu siellä täällä vanhoja ryysyjä, osaksi vielä kelpaaviakin, pentujen sinne heittämiä. Ja tuvan kohdalla on seipäiden nenässä puteleita, pestyjä ja siihen kuivamaan pantuja, joukossa joku sellainenkin valkea ja neliskulmainen, joita sanotaan parrunpäiksi.

Jälleen hätistelee Rosina luotaan lampaita, jotka ovat lähteneet juoksemaan hänen perästään. Kääntyy ja huudahtaa lampaille mutkaisen kujan yläpäässä, muutamien pienien leppien ja vaivaisten koivujen keskeltä. Niistä on oksat karsittu kerpuiksi ja saunavastoiksi, joten ainoastaan latvoissa on laihoja lehtitupsuja.

Lampaat jäävät ällistyneinä seisomaan kujalle, ja Rosina tulee riihen luokse kalliolle. Siinä hän pysähtyy sen verran, että vetää jalkaterilleen nilkkoja suojaavat vanhat sukanvarret, sillä ruohikko kujassa on kylmää: ihan jalkoja paleltaa. Kyllä on kastetta maassa. Mainio tulee heinäpäivä, poudaksi aamukaste. Pitää joutua kaupunkiin ja sieltä takaisin, että tulisi täällä edes vähänkin heinää tehdyksi.

Entistä pitemmin askelin juoksee Rosina alas notkelmaan, jossa mutainen rapakko kiiltää leppien varjossa. Hän kulkee rapakon poikki heiluvia pitkospuita myöten, ja kapuaa taas uudelle kalliolle vieläkin korkeammalle kuin se, jonka takaa mökin pääty ja naavettunut katto nyt näkyvät. Ja siinä hän ensi kertaa huihkaisee lehmilleen metsiä kaiuttavalla ja voimakkaasti ulos puhaltavalla äänellä:

"Jertta, Yömi, Palmu, Juotikki, Poika! Tänn'se-ee!"

Vielä hän huutaa, venyttävästi:

"Jertta, Palmu…!"

Sitten hän kuuntelee, oikaisee kapeaa ja matalahkoa rintaansa ja hiukan käyristynyttä selkäänsä, kääntelee kasvojaan oikealle ja vasemmalle päin, suu hieman auki. Ei kuulu kelloja eikä lehmien ammumista. Vain linnut veisaavat lehdossa.

Kaukaa jossakin laulavat kukot. Varmaankin Sahan hovilla.

Tuolla on pieni lahti metsän aukossa. Tyyni vesi kuvastelee saaria.

Rosina on melkeinpä lyhytkasvuinen. Hänen silmänsä ovat terävät ja tummat, sukkelilta ja hieman tylyiltä vivahtavat. Tukka, josta näkyy niskasta, vihreäjuovaisen liinan liepukan alta, ohut palmikko, on samoin tumma, vivahtaen silloin tällöin auringon valossa sinertävältäkin. Laihat ja lujapiirteiset kasvot ovat ahavoituneet ja päivettyneet ruskean kellertäviksi.

Ja kun hänen nenänsä on heikosti haukkamainen ja ylähuuli sen juuresta syvälle painunut, suu leveähkö ja ohuthuulinen, muistuttaa hän, pälyillessään siellä metsän kalliolla terävän ja ovelan näköisenä, jossakin määrin indiaaninaista.

Nyt oikaisee hän jälleen vartaloaan, suu avautuu hiukan ja kaula kurottuu tuolta loistavaa metsäkumparetta kohti. Silmät aukenevat pyöreiksi. Ja hän huutaa jälleen, kajahduttaa entistä kiivaammin ja kiukkuisestikin:

"Jertta, Palmu, Poika, Juotikki…!"

Louhinen rinne lammen päässä kaikuu sanat takaisin. Mutta ei kuulu hiljaistakaan lehmien ammumista.

Siinä se nyt taas on! Sinnehän ne … jälleen ovat menneet Putkinotkosta, kauas Kenkkuinniemen muiden talojen alueille… Korpeen, josta ei mikään ota selvää.

Kun Putkinotkon raja-aidat ovat rikki! Joka kulmalta pitkin kangasta.
Kun ei tuosta Juutaksesta ole niiden korjaajaksi!

Ei nytkään, vaikka on noita jo kaksi isoa poikaakin, toinen ihan aikamies, Malakias, Rosinan esikoinen, rakkaasti kohdeltava raiska, kun se on Luojan luoma: hömmelö, liian aikaisessa synnytyksessä siellä kievarin mökissä lienee verenvuoto sokaissut poloisen silmät, ja sitten vielä lapsentauti, riisi, vääntänyt ne kieroon, katsomaan toisen yhtäälle ja toisen toisaalle päin. Ja siinä se on tullut vika muutenkin päähän. Mutta järjestyksessä toinen pojista olisi älykäs ja pystyvä, joskin hän on heikko, köyhien ruuilla elänyt. Sen on pienestä alkaen kivistänyt usein päätä. Jopa Rosinaa hiukan huolettaa, eikö siinä komotuksessa ole vähän muutakin, nykyään: että se oppii makailemaan, Ananias, niinkuin isänsäkin, oppii sellaisesta esimerkistä, ja opettelee… Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.

Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin.

Ja varsinkaan pahoilla ilmoilla ei se tahtoisi vääntäytyä ulos, tuskin niille asioillekaan. Ei, makaa, röhöttää silloin kuukausittain. Niinkuin karhu talvella. Ei muuta kuin makaa sikeässä unessa… Aivan kuin horroksissa. Sellaisina aikoina etenkin, jolloin on ruokaa perheelle, muutamaksi viikoksi, sillä kauankos sitä kerrallaan riittää. Jos mies on makaamisen tuulella, saa Rosina juosta lainaamassa ja anelemassa mökeistä ja taloista.

Tai kun Juutas Käkriäinen milloin valvoo, niin hän naureskelee vain ja rallattaakin väliin, örisee. Ja sanoo, että onhan nyt talossa jauhoja. Ja onhan kuoppa täynnä perunoita. Sellainen on hän enimmäkseen, milloin päivä paistaa, ja milloin mökissä on ruokaa.

Mutta kun sitten huoli lähestyy, ja kauankos se on lähestymättä, sillä säkki jauhoja viikossa menee tällaisen lapsilauman suuhun, niin on Juutaksen hiton vaikeaa päästä hommaamisen alkuun, uutta sapuskaa hankkimaan. Eikä hän usein pääsekään. Yhä se vain istuu, sängystä penkille kohonneena, jöröttää piippu leukapielessä, jos on mitä polttaa. Tupakatkin nimittäin unohtuvat joskus hakkaamatta. Silloin se työntää niitä poskeensa hakkaamattomina, ja syljeskelee kinaa suupielestään, ja alkaa hiljaa murista. Niinkuin karhu se mormottaa. Ja usein se siinä kiihtyy. Ja kaikki on siitä silloin pahaa. Mormotettavia omat hommat, ja koko maailmankin hommat. Sellaisella tuurilla ollessaan odottaa se Putkinotkoon Rosinan veljeä, Maunoa. Maunon olisi muka tuotava hänelle aviisi, "Työmies", jota Juutas sitten lueskelisi, vaikka se luku käy siltä niin vaivalloisesti. Ja pahat ovat hänestä sitten valtakunnat, ja Turkin sodat, ja kaikki. Niinkuin se maailma nyt siitä paranisi … nuo naapurit, rikkaat porhot, joilla ei ole hätää tässä maailmassa! Mutta Juutas motkottaa, ja paneiksen sitten ehkä vielä makaamaan, sen viikkokauden istuskeltuaan. Ei valitse itselleen edes makuusijaa, vaan heittäiksen rahille ja alkaa kuorsata siinä. Eikä viitsi ottaa lakkiakaan päästänsä. Niin, ei suostu silloin muuttamaan paitaansa, sellaisella makaamisen kaudella, vaan tahtoo pitää samaa paitaa pesemättä puoli vuotta. On kuin mikäkin jänis, joka vaihtaa karvaa kahdesti vuodessa. Ja Juutas suuttuu, jos tohtii sanoa hänelle jotain esimerkiksi paidasta. Hän ärähtää, ettei ole tarpeen paitaa muuttaa, päältään repiä: kelpaa se tällaiselle ihmiselle aina sama paita. Köyhälle, muka.

Mutta jos se pääsee alkuun, niin on se iloinenkin. Pellolta kuuluu silloin yöllä möreä hyräily. Ja Rosinan mieli tulee hyväksi, sillä Juutas on taas ahkera. Ja joskus kajahtaa ahkeroivan suusta vakojen ja kiviraunioiden välistä kimeä vihellyskin. Mutta eipä se aina pääse alkuun sittenkään, kun on jo alkuun päässyt. Tässä äskenkin sai Rosina hänet lähtemään lääniin … viinoilla täytettyine pulloineen, kun hänestä ei muuhunkaan ollut. Ja lähtiessään kehui Juutas joutuvansa takaisin jo päivän, parin kuluttua, tulevansa täydet jauhosäkit ja rahaa mukanaan. Mutta kuinkas kävi?

Juutas ajeli partansa, joka oli mörötyspäällä ollessa kasvanut jo niin pitkäksi, ettei silmiä sen sisästä näkynyt, ja harjoitteli kipeää jalkaansa astelemaan notkeammin, ettei häntä kylillä tunnettaisi liikkaavaksi Juutas Käkriäiseksi. Ja sitten Käkriäinen pukeutui parempiinsa. Ja kehotti poikia hakemaan metsästä kiiruusti hevosen. Hevosta odotellessa hän itse söi. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja ratsasti Putkinotkosta kuin kuningas, viinakontti selässä. Ananias saattoi häntä kylän ja valtamaantien haaraan, jossa Käkriäisen ajokärrit ovat Sinikanteleen mökin vajassa. Sellainen oli alku. Mutta kaksi viikkoa se sillä matkalla viipyi.

Missä lienee ollut. Kai se oli ajanut johonkin mökkiin, samoin kuin viime joulukuussakin, mentyään hakemaan lapikkaitaan suutarista. Silläkin hakumatkalla viipyi hevosineen viikon. Istahti Sinikanteleen mökkiin, sanoi olevansa kiireissään, ja sitten rupesi siinä turpaansa pieksämään, kehumaan, miten täällä Putkinotkossa eletään hyvästi, miten on suuret karjat, ja oivalliset asumukset, hihii. Ja ennustamaan ihmisille maailman asioita: kuinka muka käy vielä sille jollekin Turkin vai minkä lienee keisarille, josta sanovat aviisien tietävän, mitä tiennevät. Ja kuinka käy koko maailmalle. Siinä se Juutaspoloinen istui koko sen päivän, syömättä … ihmisten naurettavana. Ja kun sitten viimein otti ne lapikkaansa, niin eipäs ajanut kotiin, vaan oli nähty seuraavana päivänä vielä hevosellaan toisessa kylässä. Niin se ajoi, lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on, lupittaja. Lupittaja mennä lupittaa…

Mutta tällä viimeisellä viinamatkalla: olihan se toki silloin myynyt viinat. Ja niillä rahoilla tässä nyt taas eletty.

Ne rahat kuitenkin jo loppuvat. Ja viinatkin ovat talosta loppuneet. Rosina menee kaupungista hakemaan Mauno-veljeltään viinojakin, pannakseen Juutaksen jälleen myymään … ellei saa häntä parempaankin ansioon.

Sillä eipä Juutaksesta ole edes noutamaan viinoja kaupungista, nyt, kun hänellä on yhä se torkkumisaikansa. Siitä torkkumisesta täytyisi se toki vanutella hereilleen, koska viimeisessä jauhosäkissäkin on enää vain pohjassa syömistä.

Aina on Rosinan elämä ollut tällaista Juutaksen hereilleen vanuttamista. Sama on Juutas ollut ikänsä. Eikä sille nyt mitään voi, ei tosiaan … ilman pyssyä varsinkaan, hihii! Melkein yksinään on Rosinan heiluttava, kestettävä ja keksittävä keinot.

Sillä hän ei nyt ole se ihminen, joka panee penikkansa vaivaistaloon taikka huudolle ja eroaa heistä, omasta verestään ja lihastaan. Erota penikoistaan! Kissakin toki tappelee pennuistaan, vaikka onkin luontokappale.

Ei Rosina ole päästänyt heitä kylille palvelukseenkaan, joskin niitä on täällä kotona niin paljon. Minkäs niille … kun niitä tulee… Tulee köyhille. Jumala köyhiä muistaa…

Tätä ajatustaan Jumalasta Rosina kuitenkin hätkähtää, sillä hän pelkää
Jumalaa, pelkää pahemmin kuin enteitä ja taikamaisia ennustuksia.

Ei, rakkaitahan ovat lapset, Jumalan lahjat.

Mutta kun niitä tulee niin paljon, että sen taakan alle nääntyy! Ja nälkä uhkaa.

Onpa hän koettanut, ettei niitä tulisikaan. On kysellyt neuvoa Sinikanteleen akalta ja Mauno-veljen Pertalta. Mutta Sinikanteleen akka on puhunut ainoastaan niistä tipoista, jotka … eivät auta. Ja kuitenkin aikoo Rosina niitä tänäänkin kaupungista ostaa!

Sillä taaskin tuntee hän niinkuin hän olisi sinnepäin. Hän huokaisee.

Ja ne Maunon Pertan neuvot ovat nyt sellaisia, että Rosinaa sekä naurattaa että iljettää!

Pitää vain niitä tippoja taas!

Mihinkäs tässä muuten jouduttaisiin? Lapset! Palvelukseen … siihen rääkkiin kun hän ei lapsiaan pane! Emäntiä taikka jopa rikkaita rouvia passaamaan, jotka ilkeävät kannattaa piialla pellolle vetensäkin, pyttyyn lotisuttamansa, niin emännät kuin hyvätkin rouvat. Jos ei juuri se emäntä, jota Rosina oli nuorena tyttönä palvelemassa, saaden raataa aamusta iltaan laiskalle, pöyhkeälle ja lihavalle emännälle, rikastuttaa rikasta, niin kyllä sen sijaan toiset. Sellaisetkin, jotka ovat kaukana rouvasta, koska eivät osaa edes ruotsiakaan, niinkuin on Matti Muikkusen akka, jolle Rosina erehtyi toissa vuonna antamaan Saaran palvelukseen. Mutta heti otti hän Saaran Aina Kustava Muikkuselta pois, kun tyttö valitti sellaista orjana olemista. Mitä on sitten tuo Matti Muikkusen akka, jolle toisen pitäisi kantaa pyttyjä ja punttuja? Ihmisen lihaa se on niinkuin hänkin, Rosina Käkriäinen. Mutta köyhemmän pitäisi sellaisia passailla. Ei, niihin koiranketjuihin ei Rosinan pentuja kahlita, tarjotkoot hänelle heistä mitä tahansa. Ja pilkatkoot, että hän laskee Saaran mieluummin vaikka halkolotjaan kuin antaa hänet herrastaloihinkaan.

Ja olihan sillä Saaran lotjaan laskemisella toinenkin tarkoituksensa, jota ilkeät ja irvistelijät eivät tiedäkään: Saara oli tervahöyryssä Pietarin-matkoillaan toki kaupinnut viinaa. Kunnes päämiehet ajoivat tytön lotjasta pois.

Miksi ne ajoivat?

Rosinan sydäntä kouristaa ajatella, että jos sille tytölle olisi siellä, yksinään lotjamiesten joukossa, tapahtunut jotain, vaikka se sanoo ainoastaan joutuneensa kiinni viinoista. Mutta ei Rosina vielä ainakaan ole mitään erikoista Saarassa jaksanut huomata.

Nyt se Saara makaa täällä. Makaa aina. Vaikka on lähes aikaihminen. Makaa niinkuin muutkin, isommat ja kipeämmät, Malakias ja Ananias. Sillä mitäpä nuoremmista: jos heillä onkin kakkaraa niukemmalta, niin onhan unta viljemmältä. Mutta Saaran pitäisi liehua, ja Ananiaksenkin koettaa, vaikka vähän koskisikin päähän… Liehua niinkuin Rosina itsekin liehuu. Kun ovat saaneet pieninä maata, eikä ole tarvinnut ketään palvella, niinkuin hänen.

Sellaisiako heistä tuleekin, huonoja ja köntyksiä?

Mutta ihmekös se, kun ovat nämä tekoaineet Rosinalla olleet tällaiset, tuo Juutas-raiska. Lupittaja se on, ja lupittaa.

Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Jo matkalla pappilaan, tällä samalla tammalla, jonka Juutas oli hankkinut siihen aikaan ja joka on heillä yhä vieläkin, niin, matkalla vihille Juutaksen solmuiset nuoraohjakset katkesivat keskellä maantietä. Ja se oli sitonut niitä puolen tuntia. Ja kun oli ajettu uudestaan, niin rahkeet repesivät … ikäänkuin se olisi ollut mikä enne. Eikä siitä matkasta tahtonut mitään tulla. Mutta mikä lienee silloin ollut Rosinalla: Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niinkuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja Rosinaa oli niin säälittänyt, tuo lupittaja, jolle oli lupautunut. Ja lapsistahan se pitääkin. Ja luja se on kuin karhu työssä … jos se vain milloin rupeaisi työhön.

Rosina juoksee mäkiä ylös ja notkelmia alas, sananjalkaisia laaksoja ja päivänpaisteessa lämpiäviä kankaita. Joskus hän seisahtuu ja huutaa lehmiään.

Ja sitten kajahtaakin Yömin ammuminen, harmaan ja louhisen kummun takaa. Siellä on toki Yömi, siellä on koko karja. Rosina huudahtaa lehmilleen:

"Mikäs teitä täällä pidättää … kun ette kuule huutojakaan? Ja kun ei edes Poika, vielä maitojuomat muistava, kuljeta toisia kotiin. Mutta kah, toisetpa sillä onkin haluttavat. Älä yritä … kun se Jertta ei kerran anna."

Hetken katselee Rosina Poikaansa, nuorta ja mustanruskeaa härkää, telmivää ja kähärätukkaista. Siinä vilahtaa hänen otsassaan lystikäs ajatus, että sehän se oli tähän hänenkin elämäänsä syynä, ettei hän silloin, kun Käkriäinen pyrki hänen kupeelleen, ollut antanut. Mitä kummaa? Herra siunatkoon! Äitinsäkin tähden, joka oli tehnyt ensimmäisen lapsensa, Mauno-veljen, ennen häitä, oli Rosina päättänyt, ettei hän anna, ei anna ennen häitä. Sillä pitikö nyt sitten koko suvun mennä alamäkeen? Mutta sen päätöksen tähden hän sitten lienee ollut kuin metso soitimella, näkemätön, hihii. Ja nyt … on niitä huolia.

"Jertta, Palmu, Yömi, Juotikki! Pois kotiin, noo-o!"

Seitsemäs luku

Aurinko lämmittää. Leppien lehdet kiiltävät. Koivujen lehdistä kimpoaa säteitä aivan kuin kastepisaroista.

Taivaalla on ainoastaan muutamia pilvenhaituvia. Ilmanranta punertaa.

Kaste herahtaa Rosinan hameenhelmoista selvänä vetenä, polviin ulottuvassa ruohossa. Jalkoja jäykistää ja varpaat tulevat punaisiksi. Tuolla metsäniityllä, jonka kulmauksesta Putkinotkon lampi kiiltelee, sillä Rosina on tuonut karjansa jo vierailta alueilta pois, haihtuvat usvat, leijuen niin ohuina, että niitty pääsee kuultamaan usvapeitteen läpi. Mutta vielä näyttävät niityn takana metsä ja puut pelkältä utuiselta seinältä ja varjoilta, joista ei erota lehteä eikä oksaa.

Koivut selvenevät usvasta latvapuoliltaan yhä enemmän, niinkuin mitkä haamut. Jo kuumottaa heinälatokin harmaan aidan vierestä.

Paikoin on niityllä vieläkin vaaleampaa kuin usva. Se on kuin kuuraa tai lunta: niittyvillat siellä kukkivat.

Tuossa lepikossa on oksissa leppäkerppuja, lasten pari viikkoa sitten tekemiä.

Mutta sitten kiintyvät Rosinan ajatukset hienossa aamutuulessa välkähtelevään ruispeltoon, joka on lähellä Putkinotkon riihtä. Lehmien kellot kalisevat ja helisevät, ja yksi pömpöttää epätasaisesti: Yömin kello, tuon vanhan lehmän kömpiessä ryteikössä rinteen alla.

Se pelto on pieni, ja ikäänkuin kolmikolkkainen, uusin niistä kaistaleista, mitä Juutas on Putkinotkossa ollessaan avannut lisää sen viljelyksiin. Innokkaasti ja mielihyvällä katselee Rosina sitä, hänen ja hänen omiensa elatuksen antajaa. Usein on hän muistanut sitä, toissa keväästä asti, jolloin se kaskettiin. Ja varsinkin viime syksystä, jolloin se kylvettiin ja kynnettiin. On ollut toivova ja utelias siitä, on tarkannut keväällä sen oraita ja nyt kesällä leivän paisumista siinä. Hyvä onkin nyt vilja kallionkolossa. Kun ei vain pouta sitä polttelisi.

Mutta samalla sekaantuu siihen pellon mieluiseen ajatteluun katkeruus ja kiukku, ettei se pelto, joka on heidän, Putkinotkon mökin asukkaiden, raivaama ja reuhtoma, ole oikein pohjiaan myöten hänen eikä heidän. Se katkeruus on kurkussa kuin suola. Ja se panee Rosinan puremaan leukaluunsa yhteen. Pohjiaan myöten heidän, oikein oma. Sillä sellaisena oli Rosinakin oppinut pitämään vuosien kuluessa Putkinotkoa.

Mistä syystä?

Siksi, että Muttinen oli tosiaan luvannut heille oman palstan, jos… Eikä Muttinen alkuvuosina sekaantunut tilan asioihin. Ja hän on rikas: herra … mikäs sellaisella hätänä. Ja tosiaan se Juutakselle lupasi, jos Juutas… Mutta Juutas … että sen juuttaan pitääkin olla sellainen! Ettei ole korjannut tupaa, vaikka Rosina olisi kuinka hoputtanut. Kun ei kerran herrojen sovi sen vertaa kustantaa. Eikä Juutas ollut rakennellut aitoja, eikä varustanut talveksi puita kartanolle, vaan kaatanut tuoreeltaan talvella metsästä. Ja siitäkin on Muttinen vihoissaan, nuuskittuaan viimein mokomastakin selvän. Eipä silti, ettei täällä olisi puita polttaa tuoreeltaankin, vaikka paremmathan ne kesällä tehdyt ja kuivatut puut olisivat. Mutta eihän tuo nyt paljon repisi Muttisen kukkaroa, rikkaan miehen…

Ja siitähän se vuosien takainen ja yhä tiukkeneva silmälläpito pääsi alkamaan, ettei tuon Juutaksen passannut hoidella Muttisen omenapuita; olisi noille nyt hennonut paiskata mutaa ja sontaa yli korvien, mokomille koristuksille, jos se nyt muka oli ehtona. Mutta eipä Rosinakaan saattanut ensin ymmärtää sellaista niin vakavasti, lauhkean Muttisen puolelta. Ja kun sitten alkoi ymmärtää, niin Juutastako silloin olisi saanut hommaan! Muttinen oli Juutasta käskenyt, eikä Juutasta saa käskyllä mihinkään. Kuta enemmän Muttinen oli ruvennut komentelemaan, sitä enemmän oli Juutakselta mennyt aikaa jurnottaessaan sitä komentelemista vastaan. Ja kun hänen nyt viimein on täytynyt taipua, ensin kiviaitaa tekemään ja sitten asuntoaan korjaamaan, niin nyt on jo liian myöhäistä: Muttiselta ei heltiä lahjapalstaa. Ja korjaileminen ja rakentelu on Rosinastakin nyt melkoisen katkeraa. Vierasta maata hurja hoitakoon! Siinä on Juutaskin oikeassa… Pitää sitä kuitenkin hoitaa sen verran, että leipänsä saa. Viisitoista vuotta on heillä nyt vielä oikeus olla Putkinotkossa tämän kontrahdin nojalla. Kontrahti on yhtä helppo kuin ennenkin. Mutta sittenkin … tämä ei vain ole omaa maata.

Rosinan mustien hiusten reunaama otsa laskeutuu ryppyihin ja huulet työntyvät vihaisesti törölleen, kun hän katsahtaa nyt tuonne uudelle ruispellollekin. Tekemättä olisi sekin tainnut saada jäädä … jos he joutuvat tästä pois. Kun ei Juutas ole vieläkään nurkkiaan paikkaillut.

Miksi pitää maailmassa olla rikkaita ja köyhiä?

Ja ei, ei kelpaa rikkaan antaa köyhälle! Kaikesta täytyy olla vastineena passailu.

Tuossa on polun poikki maassa puu, aikamoinen koivu, jonakin talvena polttopuuksi kaadettu ja metsään unohdettu. Siihen se mätänee. Mädätköönpä jos! Mädätkööt kaikki puut! Jotain iloa tuosta lupittamisestakin on.

Ja siitä, että on edes älytty ruveta myymään viinaa. Kun Juutas on kerran sellainen, ettei hänestä ole jörötystuulella kotona hommiin ja kun hän sitäpaitsi unohtuu muutenkin kylille kuljeskelemaan, koska haluaa olla joko ihan yksinään tahi pakinoida vieraiden ihmisten kanssa, niin onpahan niistä joutoajoista ja kylillä istumisista ollut se hyöty, että hän on myynyt sitä. Veli Mauno sen ajatuksen Rosinalle antoi viisi, kuusi vuotta sitten. Ja Rosinan avulla sai hän kuin saikin Juutaksen vanutetuksi valveille sitä ajatusta toteuttamaan.

Mauno Kypenäinen onkin toki mies ja sen verran Rosinan verta, vaikka lieneekin jollain tavoin tullut vikaan, ennen häitäkin kun on tehty. Laiskanpuoleinen on Mauno. Mutta mies se on sen verran, että evästä se osaa omilleen hankkia, vaikka asuukin siinä kaupungin etukylässä, jota sanotaan Mesopotamiaksi: rikkaammat sanovat sen köyhien eläjien tähden. Sellainen on Mauno, ettei rupea raatamaan isännille heidän määräämistään ja usein pilkkahuokeista päiväpalkoista vuokramaksuja asumuksistaan. Ja siksi ajavat rikkaat hänet mökeistään muualle, tuskin hän on ennättänyt niihin asettua. Mutta Potamian maiden omistaja on toista, ei se kiristä köyhiä. Ja sieltä saa Mauno viinaa; sitä kuljetetaan sinne, ja siellä sitä keitetäänkin joskus. Mauno on antanut sitä Käkriäiselle myytäväksi. Ja hän myy sitä itsekin, se pitkänhuiskea Mauno. Mikäs tässä maailmassa, ettei köyhä saisi sitä myydä! Myyväthän herrat itsekin. Hotelliherrat kaupungissa, juottavat herroille ja talonpojille! Ja rikastuvat: monen maajussin mannut niillä on taskussaan. Sellaisista laeista, ettei köyhempi saisi ansaita sillä, millä toinenkin, ei Maunon tosiaan tarvitsekaan olla tuonaan. Eikä se ole. Vinttasipa se tässä takavuosina kelpo lailla kuonoon sitä poliisin-ketaletta, joka tunkeusi kaivelemaan viinaputeleita hänen housunkauluksensa alta, vinttasi, ja pantiin sitten vedelle ja leivälle linnaan. Niin hyvästi vinttasi. Mutta pilkatkootpa ihmiset Maunoa viinarokariksi ja kunniansa muka menettäneeksi, viisipä sellaisista kunnioista…!

Ja alkavat ne jo pilkata Juutastakin. Nuuskivat nokkaansa kaikki hänen kuljeskelunsa. Ne kadehtivat … vaivaisemmat … kun Juutas on toki jotain osannut hankkia: nämä lehmätkin on saatu sillä tavoin karttumaan. Ennen veivät ryöstäjä tai manuuttaja aina heidän maidonantajansa. Ruununmies otti ruunulle, kun heillä ei ollut työntää rahaa sille ihmeen imijälle, tai menivät lehmät sitten ihmisille veloista. Mutta nyt on useampiakin lehmiä, ja nuori härkäkin on, Poika. Ja lampaita on. Ja pitäisi ostaa uusi hevonen.

Eikähän tuota Juutasta ole saatu kylillä viinanmyynnistä kiinni, niin viisas se on, kun rupeaa hommaamaan. Ja täällä kotona on Rosina, joka osaa kätkeä lekkerit ja putelit. Vähänkös täällä metsissä on louhenkoloja! Ja isommat lapsetkin ymmärtävät lennättää piiloon, niin etteivät poliisit tapaa mitään, jos tulevat, kuten pari kertaa ovat tulleet. Eivätkä edes penikatkaan, ne heistä, jotka puhuvat, virka poliiseille sanaakaan, vaan käsittävät ihan kuin vaistosta, miten se on vaarallista. Se heissä toki on Rosina Kypenäisen ja isänsäkin älyä.

Eivätkä nuo ostajat liene tämän viinan tähden toisiaan verille
pieksäneet. Kaupungissa hotellissa taitavat pahemmin juoda ja tapella.
Ja etäälle se viina on mennytkin enimmäkseen, toisiin pitäjiinkin.
Varsinkin runsaimman edun tuottanut minne lienee mennyt, Pietariin,
Saaran mukana. Mennyt … kuka tietää vaikka rohdoiksikin.

Mutta nyt ne niistä lähteneet pennit loppuvat. Ja vielä enemmän voisi saada toisella tavalla!

Ei kannata tonkia toisen mäkeä muuta kuin sen verran, että … lapset edes oppisivat työhön.

Rosina on jo koettanut monta kertaa hyvin varovasti haastella Juutakselle, kuinka se viinahomma nyt olisi järjestettävä. Mutta Juutas ei ole suostunut, vaikka Rosina on koettanut olla puheissaan arka ja herkkä. Pelänneekö Juutas sitä uutta tapaa, kun toinen sitä ehdottaa? Tai hän ei ole siihen vielä ennättänyt selvitä.

Mutta mistä tässä nyt tulee leipä suuhun? Ja toista se on se helpommalla saatu leipä: ikäänkuin makeampaa. Se sallii syödä säästelemättä itseään. Joskin on paha syödä sitäkin kevytmielisesti, niinkuin Juutas-parka ensi kerran tällaisia helpolla hellinneitä rahoja. Riemuissaan toi hän silloin paljon kotiin vehnäsiä, joita rikkaiden pöydillä on. Ja yhtäkkiä, paljon syötyään, ennenkuin Rosina aavistikaan, käänsi hän iloissaan yhden korvapuustin alleen tuolille, ja, Herra hyvästi siunatkoon, ampui siihen takalistollaan, nauroi hyvillään. Se oli paha, josta Rosina torui niinkuin enteestä: ei tässä tiedä, mitä vielä saa syödä…

Eikä tiedä, kuinka käy lopulta sen uuden hommankaan, jonka Rosina aikoo tänään panna toimeen Maunon avulla, jos tapaa Maunon kotona.

Pääskysen pesäkin putosi toissa viikolla läävän orren alta. Mikähän sen olisi pudottanut?

Kahdeksas luku

Mutta nyt on Putkinotkon pihalla ääntä ja liikettä. Perheestä on osa kömpinyt saunasta sinne. Ja pikku Repekka, lähinnä nuorin lapsi, tanssii pihan kaltevalla rinteellä, saunakukkien reunustamalla polulla. Tanssii, tepastelee ja hyppii alkavan elämän kuohuvasta ilosta ja auringonpaisteen onnesta, paljain ja pyörein pikku jaloin. Ja nauraa kirkkain äänin. Livertää kuin kiuru taivaalla. Ja laulaa, laulaa.

On lämmintä, onpa kuumakin eräistä. Hurja on venähtänyt portaitten varjoon, joilla mummo istuu. Silloin tällöin pistää Hurja jo kielensä ulos suusta, punaisen kuin kukonheltta. Missä lieneekin ollut Hurja juoksemassa.

Hauskaa on mummosta nähdä viattoman lapsen iloitsevan ja hyppivän.

Repekka hyppii melkein alasti, sillä hänellä on päällään ainoastaan paita, jossa ei ole juuri laisinkaan etupuolta: navan kohdalta asti on etummainen helma revennyt pois. Veikeästi ja tyytyväisenä kellistelee tyttö paljasta ja päivettynyttä vatsaansa. Mutta takana keikkuu helma vielä melkein kokonaisena.

Nyt pysähdyttää pieni Repekka tepastelevan tanssinsa, ja keskeyttäen laulunsa hän hengähtää hetkisen. Seisahtuu päivänpaisteessa istuvan mummon eteen ja tirkistelee mummoon tukkansa läpi, joka riippuu pitkänä hänen kasvoillaan, kätkien silmät niinkuin mikä esirippu, joten ne kiiluvat hapsien lomista, Repekan ruskeat ja välkkyvät silmät. Ja mummolle veikeiltyään nauraa Repekka jälleen katketakseen.

Sitten alkaa hän taas tanssia ja laulaa uutta laulua.

Ensimmäisenä mummon ja pienimmän veikon jälkeen heräsi hän saunassa. Äkäili hiukan. Ja rupesi sitten tiukkaamaan lilliä Lejalta, joka samassa kavahti istualleen lavon penkiltä. Lillin eli lypsymaidon asemasta lupasikin Leja hänelle voilevän, sillä eihän Yömikään vielä ollut tullut kotiin. Leja askaroi nyt tuvassa kahvia keittämässä. Ja Repekalla on voileipä kädessä, ja hän on kirkastunut ja iloinen. Leja oli nostanut hänet kujasta ruohoiselle pihatantereelle, ettei pässi puskisi häntä. Sillä kun pojat heräsivät ja tulivat ulos saunasta, rupesivat ne härnäämään pässiä. Repekka tirkisteli pihalle nostettuna ensin aurinkoon. Ja sitten alkoi hän päivät pitkät kestävän laulelunsa. Hän lauloi lapsen kielellä, joka ei osaa vielä sanoa s:ää:

"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää…!"

Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi.

Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niinkuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa:

"Koila juokki tietä myöten…"

Sillä r:ää ei pikku Repekka myöskään osaa sanoa.

"Kissan häntä suussa", jatkaa Repekan laulua leikillisesti kiusoitellen
Ananias, joka on asettunut aitan kynnykselle, unestaan virkistymään.

Repekka pyörähtää ja vilkaisee Ananiakseen.

Mutta sitten unohtaa hän tuon lempeän matkimisen, ja laulaa ja tanssii jälleen.

Nyt huomaa hän Hurjan ja sen punaisen kielen. Ja hän juoksee Hurjan luokse ja ravistaa sitä niin, että se väistyy syrjemmälle. Repekka ajaa sitä takaa ja koettaa heittäytyä poikittain sen selkään. Mutta Hurja ei ole nyt leikkisällä tuulella; mistä lienee jo väsynyt ja kyllästynyt. Se menee yhä edelleen Repekan edestä tiehensä. Ja kun Repekka ajaa sitä, näyttää se hänelle viimein kelmeitä ikeniäänkin.

Mutta tuossahan on Moksi, mökin riippuvatsainen kissa, joka puolestaan
väistyy sitä kohti sattuvaa Hurjaa. Moksia Repekka nyt vanuttaisi.
Moksi raapaisee kimppuunsa heittäytynyttä Repekkaa paljaaseen vatsaan.
Silloin tulee Repekan suusta itku ja kiukkuinen kirkuna:

"Tapan tuon kittan!"

Mutta se kipu unohtuu, sillä mummo kutsuu Repekan luokseen ja puhaltaa häntä tuohon pieneen navanpympykkään. Ja sitten alkaa Repekka jälleen nauraa, laulaa ja tanssia. Hän laulaa nyt:

"Eikä te pukke, eikä te pökki, eikä te vettä vikkaa…"

Mummo on kietaissut huivin päähänsä, toisella tavoin kuin se oli hänellä yöllä, nimittäin käärittynä pään ympäri moneen kertaan, saunassa kuhisevien lutikoiden esteeksi. Nyt on huivi siten, että korvat näkyvät. Huivi on kuin huntu, riippuen takana niskassa, mummo naurahtelee lapsen lauluille. Ja siinä hän vilkuu taakseen, ja ajattelee, jokohan Lejalla lienee se kahvi joutumassa, sillä Leja se kaataisi hänellekin kahvia, kaataisi aivan auliilla mielellä, eikä läikähdyttäisi niin jurosti kuin hänen oma tyttärensä, tuo Rosina, jota äidin olo täällä alkaa varmaan jo kiusastuttaa. Kiusastuttaa mummon olo täällä heidän kahvitilkkaansa silloin tällöin kaipaamassa, ja maitoa ja leipääkin joskus, kun ei omaa milloin ole, vaikka mummo koettaakin elättää henkeään itse, marjojen keräämisellä.

Mutta jos Rosina on mummolle köyhyytensä tähden tuskastunut, niin vielä enemmän johtuu tyttären kiukku siitä, että mummo on täällä muka sotkemassa Rosinan ja tuon Juutaksen välejä. Mutta eihän mummo ilkeä nähdä tyttärensä miehenä mokomaa, joka tulee yhä kehnommaksi. Oman tyttärensä, joka on riuska. Mutta Juutas Käkriäinen … missä se nyt yhä on? Samalla kuin kahvinhalu tuntuu mummon sydänalassa ja pitää hänen ajatuksiaan vireillä itseensä päin, täytyy hänen väkisinkin tähystellä huonoilla silmillään myöskin saunalle ja karjarakennuksille. Eikö se Juutas sieltä jo tule? Missä se nyt taas kutvehtii? Eikö se hommaa heinäntekoon Ananiasta, joka tuossa jo odottaa häntä, ja Malakiasta ja Topia? Ai ai, eilisiltanakin antoi se kuivattujen heinien jäädä niitylle karheille kastumaan. Tuollahan se Juutas äsken kävi. Lieneekö taas mennyt makaamaan? Äsken tuli saunan eteen, karvareuhka päässä ja huopikkaat jalassa. Ja piippuaan rassaten. Siinä seisoi ja ravisteli noita luteita kulmakarvoistaan. Mutisi niiden olevan suuria. Kuka tässä on syynä niiden suuruuteen? Sehän on tietty, että niitä leviää vielä enemmän märkään saunaan kuin tupaan. Eikä näin paljojen luteiden paikassa vanha ihminen voi nukkua. Näin paljoa ei niitä ole vaivaistalolla. Sitäpaitsi mummo on ollut aina virkku, ja viime aikoina on hän alkanut kuulla yöllä koiran pienimmätkin urahdukset, niin että hän nousee täällä Putkinotkon sopukassa vähän väliä tirkistelemään ulos saunan ikkunasta, olisiko mökillä varkaita. Sillä siitä viinahommasta johtuu, että tänne pyrkii myöskin kaikenlaisia joutavia, muka ostelemaan … ja sitten varastelevat Käkriäisen ja Ananiaksen verkkoja.

Mutta kun mummo sillä tavoin vartioi saunassa kaiket yöt, eivätkä lutikat anna rauhaa, niin paha on olla sitten päivällä. Väsyttää sellainen…

Ei, ei korjaa Juutas tupaa!

Mummo oikein rukoilee mielessään Jumalaa, että se Muttinen sittenkin kävisi tänä kesänä täällä. Mutta ettei se suuttuisi. Vaan auttaisi nyt perhettä, niinkuin on ennenkin autellut, ensi aikoina. Korjauttaisi itse tämän tuvan. Pitäisi sitä köyhiä auttaa. Noiden lasten tähden. Vaikkei tuon vävyn tähden tarvitsisikaan.

Niin, äsken seisoi Juutas Käkriäinen karjapihassa saunan edessä ja sanoi pojilleen, kun mummo äännähteli jotain sinne päin, sanoi että heinään tässä pitääkin lähteä. Niin lupasi Juutas. Mutta sitten mutisi, että kahvia pitäisi saada ensin. Ja lisäsi, kelvoton, että menkööthän nyt ensin Malakias ja Ananias. "Minä tulen sitten … heti tulen", sanoi. Oli ensin muka muuta katselemista… Poikiaan se yllytti lähtemään! Mutta itse seisoi, ja katseli muka. Napit sillä olivat varmaan auki, koskapa Topi karjapihassa huusi sille:

"Juutas hoi, tallin ovi on auki, hepo hyppää ulos."

Se on se Topi…

Mutta milloinkapa Juutaksella olisivat housunnapit kiinni näprätyt? Ja sentähdenkö sitä aina nukuttaneekin. Sitä se jaksaa puuhata.

Niin huusi Topi isälleen. Isä käännähti silloin ja örähti jotain. Mutta ei se sen virkeämmäksi tullut. Lieneekö saanut yhden napin pannuksi umpeen. Sitten otti parisen askelta. Ja seisattui ja jäi tuonne tupakkamaansa aitauksen viereen. Tupakat ovat niitä katseltavia, parempia kuin parhain pelto. Ja sitten … eikö liene taas mennyt makaamaan saunaan.

Tuossa odottaa nyt Ananias! Ja mihinkäs se Malakias on mennyt? Entäs
Topi, ja Saara? Saara makaa…

Vain tuo on ripsakka, tuo Herran terttu, Repekka!

Mummo virkkaa Repekalle:

"Niin, niinhän se reppana tanssii … reppaisee!"

Nyt kuuluukin Malakiaksen ääni aittojen takaa. Se on isän äänen kanssa talon ainoa köreä ihmisääni. Niin, kuuluu kirous, ja kauhea karjaisu. Ja aidanseipään rusahdus.

Kaksitoistavuotias Topi huutaa karjapihalla:

"Se oli pässin tär-rsky Malakolle!"

Topi on sorakielinen.

Mitä ne pojat sille pässille taas tekevät? Mummo köpittää hoippuen aidan nurkkaukseen, veräjältä katsomaan.

Siellä istuu Topi isolla kivellä kujalla. Ja nauraa niin, että leveä suu on taivasta kohti auki, paksu Topi. Tukka törröttää pitkänä Topin päässä.

Topi se alkoikin ensin pässin kanssa leikitellä. Hän näytti sille päkkäämistä matkivaa kämmentä, kaikessa hiljaisuudessa, niin etteivät muut tietäisi mitään, ja mäkätti sille niin hiljaa kuin voi: "Pä-ä-ääh."

Sitten hän ärsytteli sitä: "Tseh, tseh."

Ja pässi suuttuikin, katseltuaan hetkisen Topia saunan edustalla ruohotukko suussa. Mutta kun Topi tuli kämmenineen ihan lähelle sen kuonoa, niin se perääntyi, otti vauhtia, juoksi vähän, pysähtyi, ja vihdoin paiskautui kiivaasti loikaten päin Topia, etujalat koholla ja leuka rintaa vasten. Mutta se lensikin nurin kujan lastukasoille, sillä Topi heittäytyi syrjään. Topi nauroi tätä makeasti, ja päkkyytti pässillä vielä leppiä ja kiviä. Ja sitten nauroi hän taas puun takana, kun pässin kiemuraiset sarvet rusahtivat. Ja naurussa väänneskellen Topi kirosi itsekseen:

"Voi per-rkele."

Sitten tuli pihalta Malakiaskin, verkalleen liikuskellen ja katsellen pää kallellaan poutaiseen aurinkoon, ja tuumien, missähän se isä viipynee, ja että kamaloita hän ei rupea syömään, jos ei äiti tuo kaupungista muita rohtoja hänen mahansa käärmeille. Sillä Mauno-enonkin täytyi täällä yhtenä kesänä olla ilman illallista ja murkinaa niiden kamaloiden tähden.

Silloin huomasi Malakias Topin härnäämässä pässiä. Ja hän aikoi jo tempaista aidasta seipään ja ärähtää Topille, koska hän on muita veljeksiä vanhempi ja aikamies:

"Älä sinä sitä eluketta… Tai kun pusketan sillä sinua itseäsi!"

Mutta samassa teki pässinlento kahdelta jalalta häneen niin hupaisen vaikutuksen, että hänessä virkosi halu yhtyä leikkiin. Malakias kiipesi veräjän ylitse, ja sanoi Topille, ettei päkiä saa puskettaa puihin, vaan sellaiseen, josta sille ei tule vahinkoa. Ja Malakias itse asettui aittojen takana selin pässiin. Hän kumartui perä koholle sitä kohti, ja nytkytteli pässille takapuoliaan, leveitä ja repaleisia. Sivuitseen katsoi hän selkänsä taakse, suu iloisessa naurussa, toisella silmällä maahan, toisella taivaaseen tähdäten. Siinä hän nytkytti ja rytkytti itseään ja hoki verkalleen:

"Tseh, tseh, paiskaapas tuohon isomuotoiseen."

Kallion pykämällä Malakias ärsytteli pässiä. Pässin silmät kiiluivat mustina päässä. Mutta äskeisestä kiviin päkkäämisestä oli se tullut taas vähäksi aikaa viisaaksi. Se ei liikahtanut, se antoi Malakiaksen takaliston lähestyä itseään, eikä perääntynyt vauhtia ottaakseen. Kunnes se yhtäkkiä ampui Malakiaksen takalistoon koko ruumiinsa painolla ja sarviensa voimalla, niin että Malakias syöksyi kalliolta alas ja oli lyödä punoittavan nenänsä kiveen. Siinä käsiensä varassa katseli Malakias hetken pässiä. Ja sitten hän kalpeni. Hän suuttui. Hän kohosi pystyyn, repäisi lahosta aidasta tosiaan seipään, jota aikoi äsken Topin varalle, ja lähestyi pässiä silmät jäykkinä. Tutisevin viiksihaivenin seisoi hän hetken, ja löi yhtäkkiä seipäällä eläintä. Löi osaamatta, mutta seiväs rusahti poikki. Ja Malakias karjaisi kaikkien Putkinotkon mökin asukkaiden tavallisen uhkauksen:

"Minä tapan … sinut. Minä kun en puskettanut sinulla kiveen…"

Topi katseli pelästyneenä Malakiaksen raivoa. Mutta kun pässi sitten lähti lentämään pakoon, saaden loitompaa seurakseen muut lampaat, jotka säikähtivät Malakiaksen seipään huiskausta ja karjuntaa, lähti pakoon vilkaisten vielä taakseen pari kertaa ja lyöden jalkaa, kun taas pässin perästä kulkeva Malakias jäi seisomaan jyrkän riihikallion reunalle, silloin purskahti Topi ällistelevään nauruun ja kirosi riemuissaan. Malakias seisoo nyt riihen nurkalla yhä. Topi katselee häntä kujalta, ja raapii jalkoteriään, jotka ovat liasta ja ahavoitumisesta ja haavoille vedetystä tervasta ruskeat ja karkeat kuin siannahka.

Aina, kun Topi ajatuksissaan näkee, minkälaisen tärskyn pässi antoi Malakiakselle, nauraa hän uudestaan, nauraa makeasti ja hiljaisesti, silmät sirrallaan taivasta kohti.

Mummo siunailee veräjällä. Hän vapisee. Ja hän syyttelee kiivasta Malakiasta Juutas Käkriäisen pojaksi. Mutta Topia, kiroilijaa, sanoo hän syntisen vesaksi. Repekka on juossut mummon luokse ja tähystelee häneen pelästyksestä pyörein silmin, ja pillahtaa itkuun, kun kuulee mummon voivottavan.

Mutta nytpä kajahtaa saunalta toinenkin itku, pienimmän lapsen avuton, läähättävä ja valittava itku, yltyen pian kimeäksi kirkunaksi. Mummon huivin reunat heilahtavat ja hän kuuntelee, eikö se Saara siellä saunassa sitä lasta asettele. Taikka muut vanukat, onhan niitä … Sanukka ja Ester. Mutta mitäs niistä, pienimmistä, kun ei Saarukka! Kas niin, nyt juokseekin Leja jo tuvasta, menee lapsen luokse saunaan hätään. Se on toki riuska tyttö, vaikka onkin isänsä äidin näköinen, täällä toissa talvena kuolleen. Niin hiljainen on Leja, ja eikö se tulle ylpeäksikin, kovin on kunniallinen olevinaan, se Juutas Käkriäisen äitiä muistuttava tyttö.

Mutta eipä nyt Lejan apua tarvitakaan! Jo tulee Rosina. Jo romisevat lehmien kellot lähellä, nehän ne äsken kaikuivat kallioiden takana. Ja nyt vaimentaa Rosinan huuto tuokioksi niiden äänen.

Sitten ryntää Rosina lehmiensä ohitse kujalle ja saunalle. Hän katoaa sisälle kodan ovesta. Hetken hän siellä viipyy. Pieni poika herkeää itkemästä.

Mutta sitten kuuluu saunasta karjaisu, Rosinan sekin. Ja se jatkuu sellaisena huutona, siitä kasvaa sellainen räkätys ja rähinä ja säksätys, moinen valtavalla rintaäänellä purkautuva räikkynä, että lukemattomat kalliot metsissä kaikuvat ja kivet ja hongikot remahtelevat virstan päähän. Rosina alkaa pitää järjestystä Putkinotkon mökissä:

"Entä sinä, Saarukka … makaat kuin hako! Niin, … kuin lammin hako! Märkänet siinä! Vaikka poika huutaa suu auki kuin kontti. Huutaa korvan juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö iskeä kivellä päähän… Mitä sinä itket, Ester, mitä? Mikä siinä on sellainen: Yyyy-yy? Jopiko kiusaa sinua? Mi-mikä se on Jopilla peli? Matkii? Saa matkiakin, kun suusi on kuin ryssänlusikka. Pidätkö sinä turpasi kiinni! Etkö? Mene siitä pihatantereelle … Repekan kanssa juoksemaan. Etkö mene? Ja ole siinä matkimatta, Jopi! Katsohan, kun vanuttaa toista tukasta kuin nuottaa! Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma Sanukka … voi nyt ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki. Jopi … nyt minä…!"

Saunasta pujahtaa ulos pieni ja vikkelä poika paljain jaloin, ovelasti taakseen katsellen. Se on Rosinaa pakeneva Jopi, pojista lähinnä nuorin.

Mutta saunasta kaikuu Rosinan ääni paljon äskeistä kovempana:

"No se nyt on kumma, Ester, kun ei lopu tuo: Yy-yy-yy! Menetkö siitä hyvällä toisten kanssa pihalle! Etkö muka mene? Että siellä … onko hevonen? Mikä… Eikös konkari siellä on, se nyt on ihme. Minä kun otan seipään ja ajan sinut seipään kanssa hevosen p—siiseen."

Sitten räikähtää pajatus jo kodasta, josta mökin emäntä pian tulee kalliolle, imetettävä lapsi rinnoillaan ja työntäen toista, vähän isompaa, käsipuolesta alaveräjää kohti. Tälle isommalle jatkaa hän äskeistä lempeämmällä äänellä:

"No, se on pidettävä suu kiinni, Ester! Kissan kanssa aittaan sinut on pantava. Tai … annan sinulle … katsopas, tuolla on Jertta ja Palmu ja Yömi. Mennäänpäs ja otetaan niiden tissukoista Esterille lilliä."

Aamu-uninen ja Jopin kiusaama Ester lakkaa itkemästä ja alkaa nauraa tyrskiä. Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee:

"Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!"

Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuisen tapansa mukaan. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Sen päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienikasvuisen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen:

"Saakeli soi, saakeli soi!"

Kaiku pihan toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan hyvin Jopin huutoon. Sentähden Jopi pysähtyy seipään varaan ja alkaa siinä matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta. Nyt hän matkii kaikua. Milloin suu pyöreänä ja möräkällä äänellä. Milloin hihkaisten leukapielet taivasta kohti levällään. Jopi huutaa. Ja kaiku huutaa. Ja kun Ester yhtyy Repekan lehmänkutsuntaan, ja Rosina huutaa ja mummo siunailee, niin on koko mökki pelkkää kaikua ja hoihkausta. Saarankin ajaa moinen makuulta. Hän kömpii röijynsä nappeja kiinni kuroen tuolla alaveräjän ylitse ja motkottaa äidilleen, että kakaroita ei hän ole tänne tullut imettämään … hän on kotona kesälomalla… Mummo keskellä pihaa alkaa silloin siunailla Saaralle ja sanoo, että Saara on kuin Maunon akka, hänen miniänsä, muka, se maantieltä kopattu. Mutta mummon ääni hukkuu Rosinan mekastukseen, Rosinan, joka seisoo karjapihan kalliolla, kiulu kädessä. Hän on nostanut Esterin aidan ylitse pihaan, Lejan käsiin, ja aikoo ruveta lypsämään, toista lasta rinnoilleen sulkien. Saaran sanat kuullessaan hän käännähtää, ojentautuu pystyyn. Ja hän kohottaa oikeaa kättään, jossa on kiulu, ja huutaa, kiljuu Saaralle, soimaavasti ja suu pilkallisesti väärässä:

"Ai, ai!"

Sitten hän vaikenee silmänräpäykseksi. Ja jatkaa syvällä, sydämen pohjasta tulevalla ja mielenkatkeruudesta änkkäävällä äänellä:

"Ai, ai…! Kunhan et itse … omiasi imettäisi … kerran. Kyllä olet! Mutta … nyt on hitto, kun ei saa enää ääntään kuuluville! Pennut kiljuvat. Malakias, mitä sinä honotat siinä? Honottaa kuin honolulu! Ja sinä, Jopi, huudat siinä kaiken päivää kuin kukko aidalla! Ja ne heinät! Niin, menisit sieltä, Ananias, edes heiniä kaatamaan. Pässikö on puskenut, Topi? Olet itse tainnut sitä härnätä… Olisi paiskannut Malakiaksen kivikkoon niin, että olisi itselleen tullut sellaiset sarvet kuin pässillä. Ja … paholainenko sitä isoa pässiä täällä pitääkin, kun ei vie noita eukkojaan metsään! Ihmisten kintuissa ne pässin eukot… No, eikö tämä kuulu, yhäkö se Malakko seisoo siellä riihellä? Seisoo, hojottaa kalliolla kuin mikä aminohvi… No, Leja, tulehan nyt lypsämään. Työntäköön tuo Saarukka sitä varikkoa miesten turpaan … niin pääsevät lähtemään … kuin juotetut vasikat. Hiiden kattilaanko se toinen kiulu sitten? Ota, Leja, se kiulu saunasta, ja huuhtele! Sanukka, juokse hakemaan. Tässä pitää lentää niinkuin kipuna hännän alla! Ala lorottaa, heti, heti! Heti!… Mutta tuo pikkuinen Luukas vieressä, maassa, sepä se nauraa ja rekottaa. Ja sillepä me lauletaan lypsäessä: Tii, tii, tipukka…"

Yhdeksäs luku

"Onko se siellä?" kysyy mummo Rosinalta uteliaasti ja kiukkuisesti piha-aidan takaa, johon hän nojailee selkä kumarassa.

Rosina murahtaa jotain, josta ei saa selvää, onko se myöntämistä vai eikö hän ole äitinsä kysymystä kuullut. Kiuluihin vedetyt maitosuihkutkin soittavat niin, etteivät korvat oikein erota puhetta. Kuitenkin luulee Rosina käsittäneensä, että äiti tähtäsi Juutasta, se riidankärhän nostaja, joka pistää paitansa alinomaa toisten pyykkiin. Siksi murahtaa Rosina vastaan jotakin epäselvää ja välinpitämätöntä.

"Makaako se siellä yhä?" jatkaa mummo pisteliäästi, tarttuen korvansa lehteen ja kääntäen sitä eteenpäin, kuullakseen mitä Rosina sanoi. Ja mummo kurottelee ruskeaa ja punasuonista kaulaansa aidan ylitse.

"Mitäpäs se muuta tehnee", hymähtää tytär äskeistä lyhyemmin ja nopeammin. Mutta tämäkin vastaus on onnettomuudeksi huomattu sellaiselta taholta, jolla sitä ei olisi tarvinnut huomata. Joskaan sitä ei ole juuri kuultu, niin suurin ja levein korvin se on huomattu: itse Käkriäisen korvin.

Käkriäinen on näet juuri tullut saunasta kotaan, ja seisoo vielä vähän kodassa, nuhjailee, ulos aikoessaan. Hänen terävät silmänsä keksivät nyt, kuinka mummo on kumartunut veräjän takaa puhelemaan Rosinalle. Ja siksi hän tarkastelee mummoa ja koettaa erottaa hänen sanojaan. Sillä hän on hirveän epäluuloinen, varsinkin mummoa kohtaan, joka aina parjaa häntä. Ja hän kun ei sellaista kielenpieksämistä siedä!

Vaikka Käkriäinen on toisella puolella pihaa ja karja-aitausta eikä saa ollenkaan selvää mummon sanoista, epäilee hän kuitenkin mummon puhuvan hänestä. Ja huomaa nyt vielä Rosinan vastaavan jotain mummolle.

Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. Nyt tulee hän harvinaisen ripeästi ulos kodasta, se karvareuhka kallellaan toisella korvallisella. Vaalea ja hiukan ruosteenpunertava tukka pörröttää päälaen oikealta puolelta karkeana ilmassa, tuon karvalakin ylös sysätyn reunan alta. Avonaiset liivit, joihin on napeiksi vuolaistu katajapuisia tikkuja, näyttävät housuista ulos pullistuvan paidan. Paidan rintamusaukko on revennyt vaaksaa pitemmäksi kuin se on ollut alkujaan. Ja paidan aukeamasta rehottaa ylen karvainen rinta koko leveydeltään, puolen metrin laajuisena. Rintakarvat ovat tiheät ja varsinkin keskikohdalta, rintakuopasta, mustan ja punertavan kirjavat. Siitä jatkuvat ne kahtiajakautuneena vakona vatsalle. Pää, joka kääntelehtii milloin Rosinaan, milloin mummoon päin, on iso ja pyöreähkö. Niskasta on tukka niin pitkä, että se harjaa liivien kaulusta sekä ulko- että sisäpuolelta. Suuren äkänystyrän takaraivossa erottaa kuitenkin tukan sisästä. Otsaluiden alta ja pystynenän päältä pälyilee kaksi pientä ja kummallisesti sädehtivää silmää. Otsa on vankka, mutta vielä vankemmat ovat leukaluut, kulmikkaat ja lujat kuin mitkä kääntöauran kädensijat. Leukojen toisesta pielestä tempaisee hän juuri pois piippunsa, halukkaana juttelemaan. Hänen käsivartensa ulottuvat raskaina sivuilla riippuessaan melkein polvien kohdalle asti, nuo kyynärpäistä koukkuiset käsivarret. Nyt on piippua pitävä käsi ylhäällä ja näkyy kokonaisuudessaan olkapäästä alkaen, koska toinen paidanhiha on revennyt halki, ja se näkyy pelottavan paksuna: väkevät ja kiinteät ovat olkavarren lihakset. Kyynärvarsissa kiiltelee sakeassa kellertävää ja punertavaa karvaa. Karvaiset ovat leveät ranteetkin ja valtavan isojen käsien selkämykset, käsien, jotka ovat kuin tummat puunjuurikot.

Jalat ovat lyhyet ja näyttävät huopakengissä vieläkin lyhyemmiltä, kun hän, vähän matkaa Rosinaa kohti onnuttuaan, pysähtyy hiukan ja seisoo siinä toinen polvi koukussa, se vioittunut polvi.

Niin, hänen muotonsa muistuttaa hiukan sitä olentoa, jota kuumissa etelämaissa nimitetään metsänihmiseksi.

"Mitäh?" ärähtää Käkriäinen leveästi ja astuu jälleen pari askelta Yömin komeain utareiden kohdalla kyyköttävää Rosinaa kohti. Sitten seisahtuu hän taas pää nuukassa kuuntelemaan. Riekaleet, jotka riippuvat hänen housujensa takalistosta melkein maata hipoen, asettuvat jälleen heilahtelemasta.

Rosina ei vastaa, katselee vain eteensä, hiukan tuijotellen. Sillä hän pelkää, että nyt tästä taas täytyy tulla riita. Tänä päivänä, jolloin sen ei varsinkaan sopisi tulla, sillä ennen kaupunkiin menoaan on hän ajatellut koettaa vielä kerran suostutella Juutasta siihen uuteen viinoja koskevaan järjestelyyn. Siksi tahtoisi Rosina olla kiihtymättä. Mutta hän ei tiedä vielä, millä tavalla vastata Juutakselle tarpeeksi lauhkeasti, koska näet Juutas taisi jo kuulla, että Rosina sattui sanomaan hänen makaavan.

Se Rosinan vastaamattomuus saattaisikin lauhduttaa Käkriäisen. Siihen ei tarvittaisi tuskin lempeää selittelyäkään Rosinan suusta, nyt, kun Juutas ei ole varmasti kuullut, tokko hänestä puhuttiinkaan pahaa.

Mutta silloin pitää Rosinan äidin ennättää vastata ennen Rosinaa! Ja se vastauskos ärsyttää Juutasta.

Juutas Käkriäisen valtaominaisuuksia on, ettei hän voi kärsiä vastarintaa, ei koskaan, ei ainakaan omassa kodissaan. Ja myöskin muualla on hän, etenkin murjotustuulella, yksinpä erilaisista mielipiteistäkin niin niskoittelemaan nouseva olento, että hän on yleensä kaikessa vasten kaikkea, mitä hän ei ole itse ensin ajatellut. Jos joku esittää asian omanaan, ei hän kenties vieraiden ihmisten joukossa sitä vastustele. Mutta sitten, kotoistensa parissa, nousee hän kumoamaan sitä vääränä, vaikka hän aikaisemmin olisi yksikseen ollut siitä samaa mieltä kuin nuo muutkin, joita hän nyt vastustaa.

Tuota luonnonlasta ikäänkuin kiusaa muiden ajatusten yhtyminen hänen omiinsa. Ne ahdistavat häntä samaan tapaan kuin vieraat ihmiset puristavat kulkijaa hartioista markkinatungoksessa.

Ja useinpa hakee Juutas Käkriäinen kotonaan riitaa pelkästään sen vuoksi, että kaipaa riidellä, päästäkseen siten aivan erilleen ihmisistä, niistäkin vähistä aikuisista, joiden kanssa hän elää kylki kyljessä, nimittäin kotoisistaan, vaimostaan ja isommista lapsistaan. Riideltyään hän saattaa juosta metsään yksikseen taikka lähteä kylille vieraampien ihmisten pariin, joille hän puhuu silloin paljonkin ja kaikenlaista, mutta pääsee puhumasta kotoisista seikoistaan: kalvavista huolista, jotka eivät helpotu puhumisella. Joskus herkimmillä hetkillään avaa hän sydämensä Rosinalle, mutta ei saa sanoilla kuitenkaan oikein ajatuksiaan ja salaperäisiä kiusojaan kevennetyksi. Vetäytymällä kodista ja kotoisista erilleen ne keventyvät.

Siksi riita. Se on välttämätöntä kuin ukonilma, että kaunista ja mukavaa ja iloista ja rauhallista tulisi jälleen. Nyt se ukonilma on kasautunut hänessä jo monia viikkoja, joiden kuluessa hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin syönyt ja maannut hirveästi. Syönyt leivän ja kolmisenkymmentä perunaa kerrallaan, ja juonut neljä tuoppia piimää aterialla. Ja sitten maannut. Niin on yhä nukuttanut.

Lujille hän olikin yrittänyt sitä ennen, ei täällä Putkinotkossa peltoja möyrien, sillä onhan hänellä mielestään ikäänkuin renkejä, on viime vuodet ollut; pojat, Ananias ja Malakias ja Topikin. Ja ilmaisia renkejä, ne pojat. Mutta kauempana hän oli kierrellyt, ulapan takaa näkyvien vaarojen kylissä, missä häntä ei niin paljoa tunneta, Käkriäistä viinoineen. Kierrellyt näennäisesti velttona vetelehtien, mutta päässä eli hänellä alinomaan se viinanmyyminen, siinä määrin, ettei hän siihen jaksoon nukkunut paljoa öisinkään. Se oli hänen virkkua aikaansa.

Ja rahaa lähtikin Käkriäiselle. Seteleitä niinkuin allakanlehtiä. Onhan sitä maailmassa rahaa miehelle, joka osaa sitä hankkia! Enemmän ei korpi-oravillakaan käpyjä kassassa kuin hänellä rahaa! Eikä Käkriäisen Juutasta siepattu kiinni. Ei hän vain niin itseään anna! Kerran tuli itse vallesmannikin vastaan veneellä, Käkriäisen soudellessa kilisevissä kevätjäissä. Käkriäisellä oli monta putelia veneensä kokkalaudan alla. Nimismies pysähdytti hänet, pyysi tupakkaa pistämään, tarjosi tupakan. Ja hän otti. Siksi se ei ruununherra häntä epäillytkään, kun hän seisahtui ja otti: hänen rohkeutensa tähden. Tahi ehkä se ei häntä tuntenut, Juutas kun oli nylkenyt pois tuon parran ylähuulestaankin, ja puhui muutetulla äänellä, pitäen kielensä päätä toisessa poskessaan. Ja se oli iltahämärä, melkeinpä pimeä.

Mutta ihmekös, jos sellainen nukuttaa sitten perästä! Nukuttaa niinkuin muukin työ. Eikä tuosta ole ollut virkuksi tekijää tästä kesästäkään. Sellainen tuo on ollut kesäkin. On sataa rätkinyt melkein kokonaan, juhannukseen asti.

Vähitellen on sitten Käkriäisen aivoissa alkanut kuitenkin herätä ikäänkuin ajatus, että ne rahat rupeavat loppumaan siitä hänen suuresta ja vanhasta kukkarostaan. Ja loppuvat eväät pennuilta.

Ja sitten on tullut hieno halu, että pitäisi tästä ruveta hommaamaan uusia rahoja.

Pitäisi mennä ottamaan lankomieheltä sitä korpijoonia myytäväksi.

Rosina on tyrkyttänyt hänelle, että hänen olisi ruvettava polttamaan itse, mutta…

Mutta … se sitä tyrkyttää!

Ja nuo kotirengit pitäisi neuvoa työhön, joskaan ei itse isä vielä. Ei vielä, vaan … sitten. Hänellä on nyt muuta ajattelemista. Sitä oli hän ajatellut tänä aamunakin, silloin kun sanoi mummolle tupakoita katsellessaan, että hänellä on tässä katselemista. Ei hän silloin ollut katsellut pelkästään tupakoita, vaan oli tuuminut, että pitäisi mennä hankkimaan jauhoja jostakin, vaikka velaksi ensimmäiseen hätään, koska entiset ovat loppumaisillaan, eikä hänellä ole rahaa ostaa uusia. Hän oli ajatellut, että tuolta Könösen sahalta ja myllyltä niitä saisi, Kenkkuinniemen päästä. Sieltä on annettu ennenkin velaksi. Kaupungissa ei häntä tarpeeksi tunneta puodeissa.

Mutta viime kerralla Kenkkuinniemen sahalla käydessään niinikään jauhoja ottamassa, vaikka silloin rahalla, oli hän tullut olleeksi koppava. Ja siksi ei hän nyt tiedä, kuinka ilkeäisi pyytää sieltä velaksi. Sahan konttoristi oli näet silloin vihjaillut jotakin, jota Käkriäinen arveli pistelyksi hänen tienioihinsa, niihin viinoihin. Se oli sanonut, että hätäkös Käkriäisellä, onhan hänellä niitä kapitaaleja. Ja konttoristi oli hymyillyt. Ikäänkuin leikitellen hänellä, Käkriäisellä! Silloin oli Juutas yhtäkkiä pistänyt reuhkan päähänsä ja karjaissut niin, että konttorihuone kumisi: