Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.
Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki
Joel Lehtonen
Ensimmäisen kerran julkaissut
Karisto 1922.
I
Tietä pitkin kulkee omituinen olento. Kulkee … tai paremminkin liikkuu. Loikkii nelinkontin… Hän on niin kuin koira tai jänis.
Synkkäin kuusien reunustama tie hukkuu syksyiseen sumuun, niin ettei häntä kauempaa tarkasti erota. Huomaa ainoastaan, että jokin olento se on … olento, joka hyppii kömpelösti. Sen päässä heilahtelee jotain pitkää … ja seljässä keikkuu jokin esine.
Nyt hän on tullut lähemmäksi ja nousee pystyyn maasta… Ikään kuin pyrkien inhimilliseen asentoon. Hän ei enää loiki, vaan kävelee… Tuossa hän tulee, selvenee yhä raskaassa sumussa. Tulee kuin neliskulmainen puulaatikko. Laatikon alla horjuu kaksi hyvin lyhyttä jalkaa, joiden polviin hän kävellessään nojautuu käsillään. Jaloissa on hänellä suuret nauhakengät; pohkeiden ympärille kääritty kapeat, repaleiset säärystimet. Hän ähkii ja huohottaa.
Miehen tukka on tavattoman pitkä, pellavankellertävä. Ellei se nyt olisi pistetty piiloon hänen lippahattunsa alle, lainehtisi se vyötäröille asti. Pari harvasuortuvaista hiustukkua riippuu kuitenkin esillä, sumusta märkinä ja maahan koskemisesta likaisina. Märkyyttä ja vesihelmiä on parroittuneissa poskissakin, joihin partaveitsi ei ole aivan äskettäin koskenut.
Rinta on surkeasti sisään painunut. Päällystakki, tavallisen alustakin kokoinen, roikkuu väljästi. Sekä päällystakin että alustakin kaulukset on napitettu umpeen ja nostettu pystyyn, suojaamaan vilulta olennon kaulaa ja jäykkää niskaa.
Jäykkää niskaa tosiaan!
Vastaantulija ehkä katsahtaa ihmeissään tätä parrakasta tonttua … tätä kääpiötä, joka äsken loikki maata pitkin. Silloin saattaa tonttukin luoda häneen aran ja alakuloisen silmäyksen … jopa viimein, jos häntä kauan töllistellään, iskeä katselijaan vihaisen luimauksen … niin pitkän, että tonttu joutuu hetkiseksi kääntymään taaksepäin. Mutta silloin ei käänny ainoastaan hänen päänsä, vaan koko yläruumis! Hartiat ja olkapäät ovat hyvin koholla; seljässä törröttää suunnaton muhku … kuin mikäkin vaatemytty. Hiustupsujen välistä se pullottaa korkealla … terävänä, pelottavana ja säälittävänä.
Kaulassa, nuorasta tehdyssä silmukassa, riippuu miehellä halkosaha. Se esine se keikkui äsken hänen hartioittensa päällä. Kupeelleen on hän köyttänyt kirveen … lujasti terän alta kiinni.
Kankeana hän kääntyy jälleen ja lähtee jatkamaan taivallustaan.
Hän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää hitaasti ja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy … mutta ehkäpä hän on seisahtunut johonkin tienmutkaan … ehkä tuon ison kuusen taakse … ja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee tuokion. Sitten pujottaa hän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset, jotka kädessä hän taannoinkin loikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä varaan … alkaa sillä tavoin hypellä.
Vaikka tie onkin syrjäpolku eikä siinä määrin yhtenä ja upottavana savivellinä kuin pian tuleva maantie … Helsingin ympäristön valtatie, jota sadat hevoset ja rattaat joka päivä sotkevat … niin on tälläkin, melkein avaamatonta metsää muistuttavalla taipaleella tarpeeksi likaa. Milloin hiekkaa, milloin multaa ja enimmäkseen savea, joka liukastuttaa ja tarttuu ilkeästi rukkasiin. Vesi ja kura roiskahtaakin vähän väliä kulkijan rinnoille ja kasvoille.
Vaivalloista on moinen taivallus … niin kuin nykyään koko poloisen ramman elämä. Mutta hänen jalkansa ovat niin huonot ja väsyneet, että on helpotus auttaa joskus niiden toimintaa käsillä … sellaisilla paikoilla, missä ei ole vieraita ihmisiä näkemässä. Oman asuinkylänsä pilkkaan hän on tottunut … lasten ja eräiden aikaihmistenkin… Tai ovat enimmät siellä niin tottuneet häneen, etteivät häntä enää ihmettele.
Nyt on raajarikko menossa kyläänsä … pieneen huvilakylään nimeltä Krokelby. Hän on ollut vähän syrjemmällä sieltä, etsimässä työtä yksinäisistä taloista ja huviloista. Parissa paikassa ennätti hän käydä sisällä … mutta ei saanut siellä halonhakkuuta eikä räätälöimistä … puhumattakaan sitten huvilain rakentamisesta ja korjaamisesta. Sillä hän: yhtä ja toista hän osaa.
Rampa uupui matkallaan suunnattomasti … ja koettaa nyt päästä kotiinsa … tyhjin toimin.
II
Krokelbyssä tunnetaan hänet tavallisesti nimellä Rampa … joskus myöskin nimellä Sammakko tai Konnikainen tai Kapsäkki. Ne ovat tietysti pilkkanimiä eikä niitä paljoa käytetä hänen kuultensa … eivätkä siivot ihmiset takanapäinkään. Hänen oikea nimensä on Sakris Kukkelman…
Nyt hän on joutunut Krokelbyn reunaan, sumusta häämöttävän lehmuksen juurelle, jonka kohdalla syrjäpolku yhtyy valtatiehen. Siinä hän nousee jälleen kävelemään… Riisuu rukkaset ja ripustaa ne toiseen ranteeseensa … ja työntää viluiset kädet taskuihinsa. Seisoo paikallaan … pää alakuloisesti painuksissa… Ja katselee huolestuneesti silmiään pyöräytellen ja ikävöiden ensin tuonne vanhaan herraskartanoon, joka kuultaa etempää, yksitoikkoisten niittyjen keskeltä, savisen ja leveän joen rannalta: tulvavettä lainehtivan Vantaan. Tuo samea Vantaa vierii nimittäin ohi melkoisen läheltä hänen kyläänsä.
Kartanon pihalla ei näy liikettä. Onhan talo vähän niin kuin hyljätty: sen maat jaettu huvilakylien tonteiksi … ja ainoastaan vuokralaisia, työväkeä, asuu sen yläkerroksessa … alemmassa ei ketään. Pari kolme koivua, jotka ovat jäljellä aikoja sitten istutetusta koivukujasta, koska ne ovat vielä rivissä, seisoo syvällä vedessä, sillä joki on nyt levinnyt sievoisen matkaa lakeudelle, ulottuen aina kartanokummun juurelle asti. Koivut ovat myrskyjen runtelemat ja talon vuokralaistenkin katkomat … he kun näet tarvitsevat paljon polttopuuta hatarissa asumuksissaan: sattuuhan joskus tulemaan kylmäkin talvi. Sadetta on nyt ollut monta, monta viikkoa … sumujen lomassa.
Mitäpä Sakris Kukkelman tuonne katselee? Huviksensa vain … ajankuluksi. Mitään erikoista ei hän ole toivonutkaan siellä näkevänsä… Ei mitään, mitään erikoista … katselipa muuallekin! Ei mitään uutta.
Koivujen seisominen vedessä tuo Sakrikselle mieleen hänen märät jalkansa … ja ponnistuksesta kuumennutta selkääkin alkaa jälleen vilustaa. Silloin lähtee hän hoipertelevin askelin tallustelemaan kotiinsa … kylmään, yksinäiseen ja tuskallisen kolkkoon asuntoonsa.
Maantie nousee töyrylle, jolle toinen puoli kylää on rakennettu. Toinen puoli sensijaan on levinnyt laaksoon: tuolla alhaalla niitä näkyy paljon pieniä huviloita … niin kuin tulitikkulaatikoita… Alangon pinnasta kohoavat harvametsäiset mäet kuten luodot merenpoukamasta. Varakkaampien ja rikkaiden talot ovat täällä mäellä. Niin, täällä asuu enimmäkseen herrasväkeä … huviloissaan, joita pilkistelee pitkien koivujen, synkkien kuusien ja harrottavien mäntyjen keskeltä. Eräissä näistä huviloista on omenapuitakin … ja kesällä on ne kaunistettu kukkalavoilla. Muutamissa komeilevat tornit: joskus valkealla pellillä taikka kuparilla päällystetyt, joskus punaisiksi maalatut … muodoltaan kummalliset: milloin kuin kypäröitä, milloin taasen jonkinmoisten maustemyllyjen näköisiä. Tuimina nuo tornit kurkistelevat harmaan ilman alla…
Torneja ovat eräät työläisetkin koettaneet hommata … ne onnelliset, joilla on omat huvilansa. Torneja … sekä muuta kaunistusta. Tuossa on hoikka torni rakennettu ylhäälle mökin päätyyn: pikku katos neljän korkean pylvään varaan … ikään kuin maalaiskartanoitten ruokakellotapuli. Mutta pylväitten kiinnitys on ollut huono, ne ovat kallistuneet vinoon, ja niiden keralla koko kattolaitos… Tuolla jälleen on torni perustettu vankemmin. Sen kannattimista pistäytyy kaksi maahan asti … yli huvilan räystään kuin tikapuut. Nämä kaksi ja vielä yksi kannatin lisää, mutta edellisiä lyhyempi, nojautuvat savupiippuun ja muodostavat kolmisin sateenvarjon tapaisen rungon, jonka ruoteiden päälle tornin musta huopakatto on vedetty. Sakris tarkastelee laitosta … koska hän on rakennusmestarikin. Se torni pitää; ainoa vika siinä on, että savupiippu on jäänyt liiaksi tornin räystäitten alle. Muuten on pikku murju iloisen näköinen … vihreäksi maalattu… Ja toisiakin maalattuja huviloita näkee täällä: joku punainen, joku valkea … yksi sininen. Enimmäkseen niissä on musta katto … mutta parissa valkea niin kuin siihen olisi äsken satanut lunta. Muutamissa on hyvin suuret ikkunat, puolen seinän levyiset. Sellaisissa on valoisaa.
Rammalla ei ole huvilaa… Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen … tai kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta paljon siihen mahtuu väkeä…
Huvilan päädyssä kuultaa vielä vanha, iso kirjoitus, entisen kaupan kyltti: Lihakauppa.
Ikävä siellä on Sakriksella, pohjakerroksen asukkaalla…
Jospa asuisi edes ylempänä, niin olisi kirkkaampaa..! Ja olisi lämmin lattia alla. Milloin on kirkas ilma … kevättalvella ja kesällä … näkisi yläkerroksista hyvin kauas. Söörnääsiin … ja Helsingin tornitkin… Toiseen kerrokseen näkyy läheinen meri.
III
Kääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa lampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun värillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää ummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät. Melkein autio kamari. Kehno keinutuoli… Tuossa ikkunan edessä matala räätälinpöytä… Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari kummallisia, polvista poikkileikattuja housuja…
Mutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota ja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.
Eikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä …
Sakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä…
Niin … kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa … ei väittele vastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen nauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.
Sähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan huolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän vuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa oli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä korotuksista loppu?
Sellaiset seuraukset ne on maailmansodalla…
Sodilla yleensä… Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen sodan kustannuksia!
Sakris ajattelee:
Niin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä… Porvarillisen ja ilkeän maailman tekemillä sodilla…
Ääneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa hän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan … uunin viereen, jossa hän keittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja päästämään kirvestä vyöltään.
Milloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä … ja suorastaan ärsyttää häntä … niin kuin melkein kaikkia työläisiä nykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen luomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin, ihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja sotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka yksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin…
Jos saisi ruokaa … niin kuin ennen… Edes ruokaa! Ja työtä.
Mutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme, neljä päivää kaikkialla … eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän saaneensa ennen sotaa aina helpommalla… Nykyään työttömiä yhä lisääntyy … vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin kaikki parhaat työläiset..!
Ihme, että hän itse pelastui…
Maailmansota…
Vaikeaksi tullut aika…
Pettymys, että punakaarti joutui tappiolle…
Levoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi tulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli…
Kaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja samalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä Sakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu. Tuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa … tuskin jaksaen nyökäyttää päätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota sotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan … ja niskassa heilahtivat silloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi hänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet jalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen rasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea seurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.
Kalpea hän on kivusta… Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo kuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.
Mutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin tahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani…
Syömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään … ja saavansa jalkansa terveiksi…
Ei ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten hän huomasi … asiaa tarkoin pohtiessaan … paaston terveelliseksi…
Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen mielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä … tuumiskella kaikenlaisia maailman asioita … pitkinä iltapuhteina. Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät yksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja pakottaa hirveästi … ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa… Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja lyhyesti…
Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan… Ja punaiset jalkoterät, joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.
Menee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä kerroksesta kuuluu lasten parkumista.
Särkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee… Kaikkein vaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä katkerimman muiston.
Miksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän asian selväksi … mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia…
Olisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro… Vielä on jäljellä sitä toissapäivänä keitettyä … ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta kyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa … ja mietiskellä kohtaloita, jotka vioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.
Kun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan ja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin kirous … vaikkei saisikaan kirota … ei edes ajatuksissaan, sillä kiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman olon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on…
Mutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä … joita ilma liitelee täynnä… Salaperäistä henkimaailmaa … nykyaikaiselle ihmiselle käsittämättömiä vaikutelmia.
Äiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?
Minkälainen olento tuo äiti!
Paha … kuin naiset kaikki.
— Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo Nietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät katkeraan hymyyn.
Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman … tuon kyttyrän selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan…
Vielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet … vaikkei hän ole enää vuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista… Ja vaikka hän nyt viimeksi on paastonnutkin.
Äiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla naapurikunnassa… Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti… Hanabölen kylässä… Mäkituvan asukkaina.
Köyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi kuitenkin pitänyt … rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!
Laho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut sitä parannella … eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat voineet pitää edes lehmän… Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket päivät isän kanssa poissa kotoa … isännän töissä; maksamassa vuokransa monet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt: täytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin torppaan lukon taakse … etteivät olisi päässeet ulos … itseään vahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona liikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan … vaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias… Eikä siskolla ollut hametta… Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa. Mutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen hellempi!
Minkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin … oli kesä, ja aurinko, Luonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili ikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja auki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan luontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti, kun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta ulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen… Ja taittaa selkärankansa!
Kahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä… Sitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla … ja kitua engelskantaudissakin.
Sellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta aina ne … naiset!
IV
Jaloissa ja kyttyrässä on kipu siinä hiukan asettunut. Ja sikäli kuin se sattuu, suuntautuvat yksinäisen ajatukset jälleen yleisempiin asioihin.
Uunissa tihruaa tuli pienissä risuissa, joita Sakris keräsi aikaisemmin syksyllä metsästä … milloin sairaudeltaan jaksoi. Kunnan metsästä… Niinhän kaikkien varattomien on nyt melkein pakko tehdä. Halot ovat kalliita: sekin sodan tulos … porvarillisen katsomuksen tulos!
Risuja täytyy säästää, lämmittää savupelti puolittain kiinni, ja niinpä suitsee savua kamariin, mustaten uunin otsikkoa ja kokoontuen kattoonkin. Mutta onko Sakris tähän syypää? Kyllä hän tahtoisi olla siisti … ja hän on siisti! Asuntonsa soisi Sakris kauniiksi kuin nukkekaappi!
Mutta puut kallistuvat yhä. Metsien omistajat tahtovat itselleen satakertaisia voittoja. Tietysti. Jopa tuhatkertaisia! Tietysti! Syyttävät rahtikustannuksia ja työpalkkoja. Mutta kohottavat voittonsa sadat kerrat korkeammiksi kuin palkkojen ja rahtien nousu. Minne köyhä väki joutuu, jos sattuu tulemaan kylmä talvi?
Ei, näin ei voi jatkua. Mahtavien täytyy oppia tyytymään pienempiin voittoihin…
Täytyy!
Millä tavalla täytyy? Siitä tuntuu Sakris olevan epätietoinen. Hän huokaisee … ja katselee ajatuksissaan kattoon. Keinutuolinsa on hän kuljettanut uunin eteen … ja istuu nyt siinä jalat allaan, käännettyinä jollakin tavoin suppuun kuin räpylät.
Hanabölen töllissä oli toki halkoja. Puita ei estetty kuljettamasta kartanon metsästä. Mutta nykyään alkavat kai metsätkin olla tyhjät. Metsien omistajat kuljettaneet kaikki ulkomaille.
Hanabölessä tarkeni ainakin sängyssä … ilman housujakin… Tarkeni suuri lapsiparvi: syntyihän näet Sakrista vanhemman veljen ja häntä nuoremman sisaren jälkeen vielä kaksi lasta. Sellaista se on, lapsia tehdään … eikä jakseta niitä hyvin elättää…
Ja naiset sitä tahtovat … järjettömät ja intohimossaan sokeutuvat.
Eikö olisi parempi, jos niitä olisi vähemmän..? Ja vähät vaalittaisiin oikein. Ei unohdettaisi jotakuta sairasta kitumaan töllin nurkassa, kuten Sakris unohdettiin. Ja puutteeseenpa ne nuoremmat sisaruksetkin varmaan kuolivat. Pieninä. Yhden heistä muistaa Sakris aina kuolleena: keltaisena, sinisenä, käpertyneenä … kuin mitäkin lihaa … haudattavaksi tehtyä lihaa.
Mutta papit ja opettajat … porvarit … eivät sallisi neuvoa ihmisille, ettei saisi olla lapsia enempää kuin jaksaa hoitaa. Se on muka pahaa … sosialismia. Ja sosialisteja, jotka sen tietävät, ei suvaita… Sillä yhteiskunta tarvitsee paljon lapsia: sotamiehiä, tykinruokaa…
Köyhyytensä vuoksi oli Sakriksen isä sidottu orjuuteensa kartanossa taikka ahertelemaan kylissä päiväläisenä. Harvoin häntä näkyi kotona. Kumma mies, posket puutteesta huolimatta punersivat..! Ei tietänyt mitään siitä, että maailmassa saattaisi olla parempaakin. Niin tyytyi ja eli. Ja niin kuoli. Oli marraskuu … syksy kuin nytkin … pimeä ja märkä ilta. Johonkin Hanabölen taloon oli kuultu huutoa vainiolta, vuoren juurelta. Oli menty katsomaan, siellä makasi isä … tulossa oikotietä kotiin. Oli kulkiessaan pudonnut kalliolta, ja jalka poikki! Siitä ei enää tointunut… Makasi ensin kuukausia sängyssä. Ei ollut lääkkeitä … ja mitäpä niistä? Lääkärithän ainoastaan myrkyttävät kansaa, saadakseen rahaa rohdoilla, joilla tehdään ihmiset yhä kipeämmiksi. Sen totuuden oli Sakris kuullut siltä mieheltä, joka täällä Krokelbyssä aikoinaan piti esitelmiä ja jolta Sakriskin viimein oppi syömään kasviksia… Niin, isä ei päässyt liikkeelle … ja siihen väsyi muutenkin. Kädet sylissä hän aina istui, pää riipuksissa … kuulematta edes, mitä hänelle juteltiin.
Isään kuului koskeneen se, että Sakriksen vanhin veli siihen aikaan lähti pois kotoa. Teki mieli muualle köyhyydestä. Ja naimisiin hänen tietysti piti alkaa päästä! Jokin tyttö, nainen, houkutteli hänet hylkäämään isänsä. Veli meni Helsinkiin.
Siskokin karkasi sinne sitten palvelukseen … ja lopulta Amerikkaan: hänestä ei ole koskaan mitään kuulunut.
Sillä välin oli Sakris joutunut räätälinoppiin. Isä eli vielä kotona … äidin kanssa. Lieneekö äiti isästä välittänyt yhtään? Sakris kävi kuitenkin tylsyvää isäänsä joskus katsomassa … ja muistaa kerran vieneensä hänelle rahaakin, sen verran mitä sai mestariltaan. Vei juuri vähää ennen isän kuolemaa … ja siitä teostaan on Sakris aina iloinen.
Kun isä kuoli, muutti äiti toiseen kuntaan. Ei käynyt Sakrista katsomassa … eikä Sakriskaan välittänyt hänestä.
Ei silloin. Eikä myöhemminkään. Sakris muistaa äitiään ainoastaan milloin hänen kyttyräänsä ja selkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset jalat luopuvat hänen altaan. Silloin hän muistaa … kelvotonta naista, joka teki hänet tällaiseksi.
Ainoa velikään ei tuntunut haluavan tietää Sakriksesta mitään … vaikka kuului olevan Helsingissä hyvissä ansioissa. Tietysti veljen vaimo vaati miestään pysymään Sakriksesta erossa!
Mutta ellei äiti olisi kadonnut vieraihin kuntiin, niin olisi Sakriksen ehkä täytynyt häntä elätellä, antaa hänelle kaikki rahansa, mitä hän maalaisräätälin opissa ansaitsi! Eikä hän olisi siinä tapauksessa ehkä päässyt Hanabölestä sittenkään, kun oli jo melkein valmis kisälli … tuon ilkeän räätälin kynsistä, joka häntä pieksikin. Nyt hän pääsi. Maailma veti sentään häntä puoleensa … lupasi antaa hänen nähdä omin silmin kaikkea sellaista, mistä hän oli oppipoikana itsekseen ja yksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea … mitä käsiinsä sai. Työväen lehtiä ja kalentereita … ja muitakin kirjoja. Siihen oli tilaisuutta, vaikka mestari olikin ahnas. Oli aikaa ruokalomilla … ja pyhäisin, kun muut pojat löivät maantiellä kiekkoa … tai alkoivat kulkea naisten aitoissa. Sensijaan Sakris: opiskeli! Piti saada kaikesta selvää.
Nyt hänellä on hyllyllä yhtä ja toista … Krapotkinia … ja viimeksi tuo Nietseske-kirja, jonka hän osti menneenä syksynä Helsingissä … silakkamarkkinain aikaan.
Olisivatpa muutkin ihmiset niinkin oppineita kuin hän..! Silloin voisi maailman varmaan jollakin tavalla järjestää.
Opettaa pitäisi heitä … neuvoa ystävällisesti … ja vetää heidän paheellisuutensa esille! Silloin … maailma…
V
Siinäpä on Sakris lämmitellyt itselleen puuroa. Pienoinen hiillos lähettää häneen heikkoa, suloista hohdettaan. Sitten hän aterioi … suoraan emalisesta kattilasta, jonka hän asettaa jalkainsa väliseen kuopperoon, keinutuoliin, sanomalehden päälle … Helsingin työväenlehdistä jyrkemmän: sitä lainailee hän joskus naapureilta, koska hänellä ei ole nykyään rahaa tilata omaa lehteä…
Kahvikupista juo hän vettä vaatimattomien palainsa painimeksi.
Ei hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin… Jos hän saisi aina tällaistakin … jos eivät viimeiset ansiorahat, pienellä räätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin…
Kunpa kaikki ihmiset olisivat ruoka-asioissa yhtä tyytyväisiä kuin hän! Ja muissakin … itsekkäissä asioissa … huolehtiessaan omasta mukavuudestaan. Silloin ei olisi rikkaudentavoittelua… Silloin eivät ne pirut tai pahathenget, jotka viettelevät ihmisen sielua rahalla, saavuttaisi kannatusta … kun ei kukaan tahtoisi kultaa! Ei olisi rahaakaan! Ja kun rahaa ei olisi, niin ei koottaisi kapitaaleja … eivätkä valtakunnat joutuisi sotiin, joihin kapitaalinhimoiset niitä viettelevät…
Tyytyväisyys … sepä sentään jotain olisi!
Olisipa Sakriksella nyt vielä kahvijauhoja, joista voisi keittää itselleen iltakahvin..!
Mutta: pahaa on oikeastaan kahvikin … myrkkyä ruumiille… Niin sanoi se vegetaaritohtori, joka piti täällä niitä esitelmiä. Myöskin kahvista pitäisi päästä! Mutta ihminen on niin huono. Ikään kuin pahahenki hänessä piilee … jossakin syvällä… Jokin sellainen, joka tahtoo kahvia … vaikka kahvi on pahaa… Se piilee kuin perisynti, kuten kristityt sitä nimittäisivät.
Perisynti?
Synti?
Syntiä ei ole mikään … mutta vahingollinen on syntiä!
Sakriksen terveydelle on kahvi kyllä vahingollista.
Ja kuitenkin miettii Sakris nyt, että hänen täytyisi huomenna kavuta ylempiin kerroksiin lainaamaan tuttaviltaan vähäsen kahvia.
Uunin edessä alkaa raukaista. Vaatimaton ravintokin väsyttää kivulloista ja itseään melkein ruuattomuudella kiusannutta miestä.
Onko viimeisten viikkojen paasto häntä auttanut?
Se olisi auttanut … niin Sakris uskoo… Olisi auttanut, jos hän olisi saanut maata vielä jonkin aikaa lisää rauhassa. Mutta sitten täytyi ruveta etsimään työtä.
Kipu ruumiista on sisällä ja uunin ääressä melkein hälventynyt…
Liian varhaista lienee mennä vielä nukkumaankin … vaikkapa ulkona onkin jo pimeä.
Ikävystyen ja ikävöiden katselee Sakris vetisen harmailla silmillään, joiden alla kiertävät tummat vaot, milloin kattoon, milloin seinille … milloin uunin vieressä olevalle makuulavalle … ja tuuheat, punertavat kulmakarvat rypistyvät mietteissään ja tuskastuneina. Vernissalla voidellussa lautakatossa ei ole mitään muuta näkemistä kuin hämähäkin verkkoja nurkkauksissa. Eikä niissä verkoissa pörise nyt edes kärpästä… Kylmyys lopetti taistelun mustan hämähäkin ja kärpäsen välillä … taistelun, jossa iso ja väkevä syö huonompansa … imee sen verta. Kummallista! Eikö Luontokaan, joka on niin kaunis … kesällä, auringonpaisteessa … eikö Luontokaan ole viaton? Uskovaiset sanovat, että ihmisen synti on luonnon turmellut… Pappien uskottelua! He saarnaavat synnistä … väittävät synniksi sitä, että köyhä ehkä rupeaa pyytämään itselleen sellaista, mitä rikkaammilla on … ja papeilla itsellään varsinkin. Köyhät uskovat … ja silloin saavat papit ja rikkaat pitää rikkautensa ja mukavuutensa… Papit tukevat kapitaalia … ja kapitaali tekee sotia. Risti kädessä kulkevat papit armeijain riveissä … yllyttämässä kansaa tappoon … riistämään toiselta kansalta rahaa oman kansansa rikkaiden kukkaroon. Se ei ole muka syntiä… Papitko … ja lukemattomat heidänlaisensa ihmiset … lienevät pilanneet Luonnonkin … niin että hämähäkki imee kärpästä? Siitä pitäisi saada selvyys!
Mitähän Nietseske-kirja tästä sanoisi?
Pitäisi … lukea se kirja viimein kokonaan. Sen tekijän nimi on Sara Husta… Naiselliselta ja naurettavalta tuntuva nimi … niin naurettavalta, ettei Sakris ole sitä maininnut tutuilleenkaan, vaikka onkin itse kirjaa heille kiittänyt ja kehottanut heitä sitä lukemaan. Sara Husta? Hm! Mutta ainakaan kristillinen ei se teos ole… Sakris ei tunne minkäänlaista kristillisyyden tarvetta. Ei ole ollut kristitty siitä saakka, kun hän alkoi lukea noita räätälimestarinsa lehtiä, joista näki, minkämoiseksi Kristuksen oppi on tehty. Mutta mistä puhuu Sara Husta, joka on varmasti mies, koskapa hän moittii naisia? Mies, vaikka paneekin puheensa naisen suuhun … kai pilkallaan: ivan allekin voi kätkeä kitkeriä ja ankaria totuuksia.
Niin, mistä puhuu Sara Husta?
Vakavista asioista… Kaikenlaisesta…
Hartaasti oli Sakris käynyt kiinni tähän isoon kirjaan … koska lehdissä oli kehuttu sen epäkristillisyyttä. Sakris osti sen … ja leikkasi vaaleiden kansien suojaksi lisäkannet sanomalehdestä. Nyt ne kansipaperit ovat aivan kellastuneet ja kuluneetkin.
Mutta ehkäpä eivät Sakriksen silmät ole enää yhtä terävät kuin nuorempana, vai mistä se johtunee: aina, kun hän ottaa Nietseske-kirjan tutkiakseen ja etsii siitä totuuksia, on hänen melkoisen vaikeaa seurata noita syvämielisiä ajatuksia … silmät vain tahtovat mennä umpeen… Mutta jotakin hän on siitä jo oppinutkin… Sakriksen mielestä se olisi ei ainoastaan luettava, vaan osattava ulkoa, kannesta kanteen … niin kuin katkismus, jota äiti pakotti hänet pienenä lukemaan: lapsen aivoille vielä vaikeampaa kuin tämä kirja aikuiselle. Jos ei räätälimestarilla olisi ollut työväen lehtiä, niin tuskin olisi Sakris koskaan oppinut oikein lukemaan … niin hän luulee.
Tuolla on Sara Hustan Nietseske-kirja, pienellä hyllyllä makuulavan päässä … kalenterien, unikirjan ja hänen muiden kirjojensa joukossa. Sakris: hän rakastaa kirjoja … kuten työväki yleensä … ja halveksii talonpoikia, jotka eivät seuraa tällaisia vakavia asioita. Kuinkahan monella tilallisella siellä Hanabölessä on muita kirjoja kuin hartauskirjat? Sellaisia pöhköjä ovat maanjussit … peltojaan vain ajattelevat, ja suurista asioista pysyvät tietämättöminä ja takapajulla kuin pässit!
Rupeaisikohan tässä lukemaan Nietseskeä … vai soittamaan?
Kirjahyllyllä on myöskin Sakriksen harmonikka. Sen helat houkuttelevat… Ja sen kureiden nurkat ovat kaunistetut punaisella sahviaanilla… Suuri, kaksirivinen harmonikka…
Rupeaisi soittelemaan: vetäytyisi sänkyyn, peitoksi sovitetun säkin ja päällystakin alle, jossa pakotus seljästä ja sääristä asettuu. Siinä kyljellään vetelisi alakuloisia tunnelmia… Ja miettisi itsekseen.
Vai ajelisiko illan kuluksi partansa? Se on jälleen kovin törkeällä sängellä… Ja kampaisi hiukan tukkaansa … jo valmiiksi huomiselle työnhakumatkalle … niin että hän näyttäisi siistiltä. Näyttäisi komealta!
Kukkelman rupeaakin ajamaan partaansa. Huolellisesti ja tarkoin hän sen tekee. Siisti tuleekin … ylähuuli ja leuka ihan puhtaaksi. Siinä menee aikaa, vettä kuumentaessa, veistä teroittaessa, leukaa sutiessa.
Sitten hän kampailee tukkansakin, hartioille asti ulottuvan tukkansa, tuon pienen kuvastimen edessä, joka riippuu Romeon ja Julian kuvan alla. Ihastuneesti katselee hän itseään. Ja ajattelee siinä:
Olisipa tässä … toverina … nainen. Hilsu… Tai vaikkapa vaimo..!
Mutta naiset nyt ovat kaikki sellaisia … sen hän on kokenut!
Kun hän löytäisi yhden ainoankin oikean naisen! Kunnollisen … ja siistin… Ja nuoren!
Kesken kampaamistaan katselee Sakris tauluaan … siniseen leninkiin puettua Juliaa. Ja punaiseen samettiin puettua Romeota… Julia kuultaa suloisena lamppupaperin varjosta…
Sellainen nainen jos Sakriksella olisi..! Nuori ja hento … vetreä…
Vieno kuin ruusunkukka! Viaton ja koskematon.
Muista on hän saanut tarpeekseen.
On hänellä naisia ollut! Kukaan ei arvaa, kuinka paljon hänellä oikeastaan niitä onkaan ollut. Semmoinen hän on: veitikka!
Häneen rakastuvat aivan kaikki naiset … jos hän tahtoo! Tahto: sitä vaatii ihmiseltä Sara Hustankin kirja. Yli tavallisen ihmisen tahdon kulkevaa tahtoa!
Jotkut nauravat, harmissaan, kun hän puhuu entisistä rakkausseikkailuistaan. He eivät tiedä, mikä Sakris sellaisissa saattaa olla..! Voimakas hän on, hirmuinen ja suloinen… Suloinen: sillä hän antaa toiselle sydämensä … ja antaa kaikki … jokaisen penninsä! Asia on hänelle syvä ja vakava; siksi hän lumoaa.
Naiset ovat rakastuneet häneen … eräät karanneet hänen kimppuunsa kuin pedot … vieneet häneltä sielun ja ruumiin.
Pelkkiä ämmiä eivät hänen hilsunsa suinkaan ole olleet … kuten kivimies Bergman, täällä vinnitötterössä asuva, kerran väitti. On hänellä ollut nuoria ja kauniitakin. Kaikki tytöt hänet ottaisivat … jos hän huolisi … kaikista.
Mitä tulee siihen saunaemäntään, kurttuiseen ja likaiseenkin, joka hänet vietteli, räätälinsällin… Sekin ämmä! Sakris oli kaivannut naista, puhdasta ja uskollista… Kaivannut vakavasti … koskapa hän ei siellä Hanabölessä tahtonut kävellä öillä aitoissa niin kuin toiset pojat … raakamaiset… No niin, mitä siihen saunaemäntään tulee … rumaan … niin Sakrista ei hän sentään saanut aivan ryöstetyksi … vaikkapa tahtoikin häntä välttämättä kanssaan naimisiin. Tahtoi, Sakriksen sulouden ja hänen rahojensa tähden. Rahaa ne entisetkin ovat halunneet … jossakin määrin kaikki. Jospa hän löytäisi kerran sellaisen, jolle raha ei kelpaisi ollenkaan! Joka pitäisi hänestä itsestään … ei hänen tukkansa vuoksi eikä hänen silmiensä … eikä yhtään rahan vuoksi, vaan ennen kaikkea hänen sielunsa tähden! Sellaisen, joka uhraisi hänelle aivan kaikkensa! Sille hänkin … uhraisi.
Saunaämmän lumoista hän pääsi pian, kun huomasi, että nainen tyrkytteli muillekin rakkauttaan. Oli jo saanut osansa Sakriksesta: niin vähäinen hänelle riitti … ei tahtonut sielua … eikä paljon muuta kuin rahaa. Se olikin Sakriksen viimeinen erehdys sitä lajia. Ja siinä hän oli ainoastaan oppinut, kuinka naisia on käsiteltävä. Turhaanpa hän ei ollut uhrannut ämmälle itseään … ja antanut hänen sivellä kaunista tukkaansa.
Se tukka sitten!
Mistä hän oli tällaisen tukkakuosin saanut?
Sehän oli juuri sillä puhujalla ja vegetaarilla, joka piti Krokelbyssä esitelmiä … ja paransi sairaita ihmeen avulla. Ihmeen, totisesti: kuhnimisella ja paastoamisella. Huokeaa on siten parantua … eivätkä lääkkeet maksa juuri mitään… Kaunis ja jumalallinen mies se oli; salaperäiset hänen taitonsa. Miksi hänellä oli pitkä tukka … niin kuin Simsonilla aikoinaan? Simsonin tukassa piili salainen voima … niin suuri, että hän kaatoi kokonaiset kirkot. Tuolla punertavalla ja terveellä tiedemiehellä oli sellainen Simsonin tukka.
Hänet nähtyään Sakris Kukkelman alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa, koska saunaemäntä sanoi, että se tekisi hänen selkänsä vammankin melkein näkymättömäksi… Ja niin sanoivat ne tytötkin, jotka myöhemmin hänen tukkaansa ihailivat.
Mutta jospa he eivät riippuisi ainoastaan hänen tukassaan! Jospa he riippuisivat kiinni hänen sanoissaankin … ottaisivat oppia häneltä … eivätkä ainoastaan töllistellen ihailisi hänen tukkaansa! Silloin tulisi tyttöjen kanssa seurustelusta muutakin kuin pelkkää hauskuutta… Kuka tiesi, vaikkapa avioliitto. Kyllä Sakris heilistään tai vaimostaan pitäisi huolen … jos saisi oikean tytön.
Tytöt tulivat hänen luokseen… Tai tulevat vieläkin… Rientävät parvessa, katselevat häntä ihailevin silmin, ja nauttivat kahvista, jota hän heille keittää … tai keitti. Ja nauttivat hänen soitostaan ja laulustaan: hän näet osaa tavattoman joukon kuplettilauluja. Niitä hän oppi aikoinaan täällä Työväenyhdistyksen talolla… Ja harmonikkaa hän soittaa paremmin kuin kukaan muu: harva saisi siitä lähtemään niin pehmeitä ja sulavia ääniä kuin hän … ehkä ainoastaan venäläiset sotamiehet, jotka nykyään on ajettu Suomesta pois. Nuo iloiset ja hyväsydämiset sirkkuset, heillä ei ollut oikeastaan muuta vikaa kuin että olivat sotamiehinä pilatut kasarmeissa: veivät mielellään naisia ja tyttöjä. Sakrikselta eivät vieneet enää … sitten kun parhaimmat tytöt tutustuivat häneen. Niille tarjosi hän kahvia … vehnäsen kanssa … ja tarjosi appelsiineja. Siihen aikaan sai vielä ostaa appelsiineja.
Mutta lopultakaan: hän ei välitä tytöistä. Eikä mistä hyvänsä naisista. Miksi ei? Milloin olisi tullut vakava aika puhua jonkun kanssa heistä, minkämoisen avioliiton pitäisi olla … omantunnonavioliittoa ja sellaista … niin eivät naiset tietysti ymmärtäneet. Nauroivat … pärskyivät. Jättivät kaiken sikseen … juuri kaikkein parhainta lähestyttäessä. Yksi erehtyi menemään sotamiehen kanssa. Tietysti sellaiset miehet, joilla on kiiltävät napit ja koreat olkalaput ja jotka osaavat murhata … tietysti he ovat mieleisiä naisista! Nainen on verenhimoinen. Ja ahnas pintakorealle … kuin harakka.
Sotamiehen kanssa oli Sakriksen tytöistä mennyt yksi … vaikka oli oikeastaan ihastunut Sakrikseen, hänen sanoihinsa, soittoonsa ja lauluunsa.
Muut tytöistä … millaisia he olivat? Toiset kaksi, joille rampa oli lainannut rahaakin, kastelivat lähtiessään hänen kukkiaan suolavedellä, niin että ne kuolivat. Piruko naisia joskus näin riivaa? Ainoastaan kupletteja ja soittoa he tahtovat … sitten hätääntyvät … lentävät matkaansa, eivät malta odottaa. Siksi he hylkäävät rakkautensa.
Oman rakkautensa: sillä näkeehän Sakris jokaisen tytön ja naisen silmistä, että niissä palaa häntä kohtaan rakkauden tuli.
No, kaksi tyttöä Sakriksella kyllä oli ihan ominaan. Tupakkatehtaan tyttöjä Helsingistä. Mutta toiseen heistä Sakris lopulta kyllästyi: se tuli tuhlaavaiseksi. Ja toinen oli oikein ruma … niin ettei rampa voinut käydä hänen kanssaan kahviloissakaan. Ja sekin puhui rakkautensa ohella vielä rahoista … joten Sakris jätti hänetkin.
Todella uhrautuvaisia hän tahtoo, ei ahneita. Ja tahtoo valita samalla kauniin ja nuoren.
Hän on naisten hurmaaja.
Onpa hänellä ollut muutaman rautatieläisen vaimokin täältä Krokelbystä. Mies oli jättänyt naisraukan: lähtenyt töihin jonnekin kauas, josta ei ilmoittanut vaimolleen mitään eikä lähettänyt rahaa hänelle ja lapsilleen. Vaimo joutui suureen puutteeseen. Ja lopulta hän keksi, missä on sydän ja mistä lähtee apu! Sakrikselta! Sakris antoi kohta hänelle kukkaronsa tyhjäksi. Se nainen vasta oli kaunis! Ja sille oli Sakris näyttänyt, mikä mies hän … mitä varten hänellä on pitkä tukkansa… Simsonin salaperäinen tukka. Kuinka heillä oli ollut hauskaa. Mutta sitten tuli mies takaisin kotiin … eikä tuo raaka vaimonsa hylkääjä hävennyt uhkailla Sakrista. Oli kuullut asiasta: Krokelby oli alkanut siitä juoruta. Niin, kylä oli saanut vihiä ehkäpä vaimon omankin varomattomuuden tähden: itse ei Sakris asiasta hiiskunut mitään; ainoastaan harvoille, kenties Bergmanille ja eräille toisille. Mutta vaimo oli ollut Sakrikseen niin rakastunut, että tahtoi hänellä kerskua!
Nyt ei rampa tohtinut kuukauteen liikkua kuin sellaisilla paikoilla, missä voi saada ihmisiltä apua. Ja sitten olikin kateellinen mies vienyt eukkonsa Krokelbystä pois… Sakris ei tiedä, minne pari muutti.
Ja kaikkein viimeisenä asui Sakriksen luona vielä eräs … melkein tyttö. Kelvottomat miehet olivat hänet vietelleet. Sakris oli suostunut päästämään poloisen luokseen … itse oli tyttö tullut, niin jalossa maineessa oli Sakris naisten piirissä. Sakris antoi kauniin tytön asua kamarissaan. Ja naimisiin menostakin puhui Sakris jo hänelle. Naimisiin … tai mikä tietää mihin! Naimiskauppahan ei merkitse ajattelevalle ihmiselle sitä eikä tätä. Pelkkä muoto se on… Ei, Sakris tarkoitti vain sitä, että he olisivat elelleet yhdessä aina … eroamatta. Mutta silloin tämä tyttö, kehittynein, mitä Sakris oli naisissa nähnyt, ei tahtonut suostua. Miksi ei? Sanoi pelkäävänsä, että Sakris olisi herennyt silloin häntä rakastamasta … jos he sillä tavoin lupautuisivat toisilleen. Ja sitten lähti tyttö pois Sakriksen luota … lähti kaipuusta itkien, ei tahtonut enää palata. Halusi sillä tavalla säilyttää rakkautensa muiston kauniina. Onnellinen muistoissaan oli tuo onneton tyttö. Muutti rakkautensa tallettaakseen toiseen kaupunkiin. Omituisia ovat naiset!
Tämä oli Sakriksen ihmeellisin rakkaus.
Eikä Sakriksella … sitten muita naisia ole ollutkaan… Mutta niiden joukossa oli ainoastaan yksi varsin vanha.
VI
Nyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat vaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan, kävelee … horjahtelee, löytää tasapainonsa… Hypistelee jotakin kosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä… Kuuntelee ääniä: naisten riitelyä … ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa päässä … ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.
Menisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?
Aivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan … ja puhumaan…
Ikävä on näin … ilman naista.
Ja puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään sisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut…
Sakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi kavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti pimeässä…
Ja huomenna täytyy lähteä hyvissä ajoin etsimään itselleen työtä.
Keinutuoliinsa hän jälleen kapuaa, käsillään itseään ylös auttaen. Istuu siinä, nyökkii… Niin menee hetki…
Sitten soluttautuu hän yhtäkkiä vatsalleen ja laskeutuu lattialle. Ottaa harmonikkansa … josta purkautuu säriseviä ja vapisevia ääniä, kun hänen rystysensä sattuvat kosketusnappeihin. Harmonikka sylissä kiipeää Sakris sitten sänkyynsä eli makuulavalleen, tarttuen kynsillään kiinni lavan seinänpuoliseen reunaan ja nostaen ylös ensin toisen jalkateränsä ja sitten toisen. Arat ovat sääret … kovin jäykät. Hän peittäytyy vuoteeseen … ja soittopeli sylissä alkaa hän soitella jotakin alakuloista … mitään laulua tavoittelematta … verkalleen vain harmonikan kureita edestakaisin vedellen.
Huone on koko lailla lämmennyt…
Parta on ajettu… Ja tukka on kaunis.
Pitäisi … pitäisipä olla jälleen … nainen.
Odottakootpas, kun kyttyräkin hartioilta häviää..! Ja hän on notkea ja nuori: silloin tempaisee hän itselleen kaikkein pulskimman naisen!
Jumalan kiitos, että kyttyrä saattaa parantua…
Jumalanko kiitos? Hm … kiitos Luonnolle … tai ihmisille.
Eräät sanovat, että Kukkelman on tullut viimeisten vuosien kuluessa huonommaksi … koskapa hänen on täytynyt syksyisin ja talvisin ruveta kontimaan. Mutta ihmiset ovat erehdyksessä! Itse sairas parhaiten itsensä tuntee…
Kiitos sille pitkätukkaiselle miehelle, sille vegetaarille … teosofille! Häneltä Sakris sai valonvilkahduksen pimeyteensä.
Siitä on jo monta vuotta, kun hän näki täällä tuon tiedemiehen. Mutta ei ollut ensin uskonut hänen aatteisiinsa niin varmasti, että olisi alkanut noudattaa ainakaan kaikkia hänen neuvojaan.
Nyt hän niihin uskoo … kokemuksesta. On ruvennut näinä viime aikoina uskomaan … kaikkiin.
Niin: se mies oli sanonut, että lääkärit myrkyttävät sairaita ruumiillisesti … ja sielullisestikin. Eivätkä osaa heitä kumminkaan yhtään auttaa.
Sakris tietää itsestään, etteivät he osaa: turhaan oli hän aikoinaan, kisällinä, etsinyt heiltä apua kyttyränsä tähden. Jotkut antoivat lääkkeitä; ne eivät tehonneet … vaan olivat huumausaineita, jotka kasasivat yhä uutta myrkkyä Sakriksen ruumiiseen. Taikka pitivät he tarpeellisena, että Sakris olisi lähtenyt kesällä kylpylaitoksiin itseään hoitamaan. Tosiaan … onpas sekin neuvoja apu! Mutta toiset tunnustivat suoraan, etteivät he mahda mitään hänen kyttyrälleen eivätkä jaloilleen … ja ottivat rahat siitä tiedosta, että hänen vaivansa on auttamaton.
Mutta tämä mies sen sijaan, tämä pitkätukkainen: hänellä oli keino ja tieto! Kuinka hän varoitti, neuvoi jokaista ihmiseksi luotua olentoa karttamaan lihaa: sanattomien, neljällä jalalla juoksevien taikka kahdella siivellä lentävien veljiemme veristä lihaa. Ja kielsi käyttämästä väkijuomia ja tupakkaa.
Tämä mies, tämä Kristuksen näköinen … jumalallinen niin kuin hän, sillä olihan Kristus oikeastaan maailman ensimmäinen sosialisti … tämä tiedemies, joka tunsi jonkinlaiset itämaiden viisaudet, hän kielsi syömästä eläinten lihaa; sellaisesta tulee ihmiselle kosto ja kirous, syyttömien veren vuodattamisesta … murhasta! Ja ennen kaikkea oli lakattava työntämästä ruumiiseensa väkeviä ja nikotiinia. Vielä oli istuttava vyötäröitä myöten vedessä… Niin kaikki taudit paraneisivat … muhkut ja pahkat katoaisivat sellaisilta, joilla niitä oli… Ja uudet hampaatkin kasvaisivat niiden suuhun, joilta lääkärit ja väkevät juomat ja ruuat olivat ne repineet pois.
Esitelmä ja ohjeet maksoivat ainoastaan viisikymmentä penniä.
Työväenyhdistyksen talo oli tulvilleen asti täynnä väkeä.
Ja niin paljon Sakris jo silloin uskoi tähän pitkätukkaiseen mieheen, että hylkäsi heti viinan ja tupakoimisen … ja alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa.
Ennen … Hanabölestä tänne Krokelbyhyn tultuaan … oli hän tupakoinut … ja ryypännytkin. Työväen tansseissa hän silloin esiintyi soittajana; no, soittajalle tarjottiin joskus väkijuomia… Ja sitten hän itsekin niitä osti. Teki mieli maistella … teki kiivaasti … katsellessa tanssia. Ja välistä hankki hän punssia ja viiniä kestitäkseen niillä morsiamiaan.
Olipa hän, silloin kehittymätön raukka, muutaman kerran maistanut suutarinlakkaakin…
Mutta tämän miehen opetuksen johdosta jätti hän nyt ne ilkeät paheet iäksi pois.
Oltuaan pari vuotta tupakoimatta ja viinoja maistamatta ja tuntiessaan siten tulleensa terveemmäksi, hylkäsi hän lopulta lihankin. Sitten söi hän paitsi voileipää ja maitoa kernaimmin riisipuuroa ja rusinasoppaa … ja milloin teki mieli jotain vaihtelevaa, osti omenoita ja namusia: silloin olivat ne hyvät ajat … sodan alkuvuosina; palkat nousivat niin että tuntui, ja tavaraa oli ostaa. Puljonki oli hänestä kuitenkin parhainta, mutta lihaa sen liemessä ei hän kärsinyt nähdä. Se kasvisruokien käytäntöön ottaminen auttoi häntä yhäti … ja kahta kiivaammin uskoi hän tuohon mieheen. Iljettävältä alkoi Sakriksesta maistua kavalasti tai julkeasti tapettujen sikain ja porsaiden ja härkien liha. Jos hän milloin … alussa … hairahtui niitä syömään, antoi hän ne kohta ylön. Kala ja puljonki ja rusinasoppa ja riisipuuro, siinä oikeat ruuat… Silakoita täytyi vielä välistä syödä: ihminen ei näet voi yhtäkkiä tottua niin suuriin muutoksiin, sillä hänen puhdistumiseensa menee yhtä monta ajastaikaa kuin hän on itseään turmellutkin. Mutta kun ne vuodet kestää, syntyy ihminen uudestaan: nuorena, terveenä, entistäkin kauniimpana… Ensin vammat tällaisesta parantumisesta suorastaan pahentuvat.
Senkö tähden lienevätkin Sakriksen jalat ja kyttyrä viime vuosina tuntuneet kipeämmiltä kuin ennen muinoin..?
Mutta jos hän jaksaa pysyä uskollisena, saa hän ihanan palkinnon! Se horjumaton tieto on hänessä yhäti vahvistunut… Sitä ei voi kaataa mikään! Se istuu nyt väkevänä hänen veressään; hän on siitä ylpeä kuin ainakin ylemmyydestään..! Puhukoon Bergman mitä tahtoo … saastaisten aineiden välttämisellä Sakris uskoo tulevansa terveeksi. Ja paastolla.
Tämän paaston … tai melkeinpä syömättömyyden … keksi Kukkelman itse; hän ajoi teosofin ja kuhnetohtorin opin hiukan pitemmälle.
Jo aikaisemmin oli hän vähentänyt ruokiensa määrää ja laatua kasviksien syömisessä: kaupoista kun hävisivät riisiryynit, rusinat ja kaikki … hävisivät gulashien ja rikkaiden maalaisrusthollarien varastoihin. Nyt tuskin näkee enää edes omenoita … ja missä näkee, ovat ne kunnottoman kalliita. Perunat ja porkkanat ovat nykyään ainoaa oikeaa ruokaa…
Ruokiaan vähentämään ramman siis täytyi tottua. Ja, niin kuin sanottu, koska hän ei tässä syksyllä eräällä viikolla saanut mistään työtä ja koska hänen päässään oli virinnyt ajatus, että paraneminen kävisi kenties nopeammin, jos koettaisi olla melkeinpä syömättä, niin rupesi hän varta vasten sillä tavoin paastoamaan: loikomaan päivät päästänsä vuoteessa ja nauttimaan pelkkää perunapuuroa. Rahaa oli hänellä toki vuokraan ja puuroaineihin … ja vähän kahviinkin.
Tällainen parantelu … tuntui hyvältä. Kyttyränsä katoamista ja jalkojensa nopeaa oikenemista hän odotti. Ja oli iloinenkin tuloksesta: sillä kun hän katsoi illoin mustana kiiluvaan ikkunaan, josta hän näki itsensä kokonaan, luuli hän kyttyränsä pienentyneen.
Ja Sakris on varma, että kyttyrä olisi perunapuurolla ja kermattomalla kahvilla kokonaan kadonnut, jos hän olisi saanut jatkaa sellaista menettelyä esimerkiksi kaksitoista kuukautta yhtä mittaa. Mutta minkäs mahtoi: rahat loppuivat … ja nyt täytyy työhön maksujen ja ruuankin vuoksi.
Niin, pienentynyt ja kadonnut olisi hänen seljästään tuo lihasäkki, johon on kerääntynyt myrkkyä … eläinten lihaa: kidutetun luomakunnan kostoa… Päässyt kerääntymään, kun tiehyet seljästä keuhkoihin ja vatsaan menivät häneltä tukkoon … selkäytimen katketessa.
Kesken terveydenhoitoa täytyy rasittaa itseään työllä.
Sellainen on tämä nykyinen yhteiskunta: ei ole sairaaloita, joissa voisi parannella itseään niin kuin tahtoo… Paastota, jos tahtoo. Siellä annettaisiin ainoastaan lämpö ja valo ja jotain sellaista ravintoa, minkä sairas tietää itselleen parhaaksi. Köyhäintalo kyllä on … mutta makaapas siellä! Ja lihaa siellä syötettäisiin … sanovat syötettävän valmiiksi mädännyttäkin.
Olisipa vallankumous Suomessa onnistunut … niin miksi hän ei olisi saanut sellaistakin hoitoa? Kansa on hyvä, kansa on suvaitsevainen. Niin sanoo Krapotkin, joka on … ruhtinas! Jos kansan tahto ja Sakriksenkin toivomukset olisivat päässeet kuuluville, niin… Mutta niiden ei annettu päästä…
Kukkelman ajattelee nyt kukistettua vallankumousta. Synkkä varjo lankeaa hänen sieluunsa…
Vapaussodaksi porvarilliset sitä vallankumousta sanovat. Mistä se on vapauttanut esimerkiksi hänet?
Se muisto tekee ramman hänen selkärankansa taittumisen jälkeen enemmän levottomaksi, ahdistuneeksi ja tuskalliseksi kuin mikään muu.
Työväellä oli ohjelmana, että sotienkin piti maailmasta loppua…
Mutta nyt ovat yhä vallalla porvarilliset … joiden elämänkatsomus tahtoo sotaa, voittoja.
Siksi tuntuu niin kuin säteilevä aurinko olisi Sakrikselta laskenut … eikä lupaisi maailmaan enää koskaan nousta. Tulevan, ihanan ajan aurinko..! Oikeuden, järjen ja hyvyyden aurinko … kunnon rahvaan rauhallisten halujen pohjalle perustettu yhteiskunta!
Nykyinen aika on kuin syksyinen päivä, sumuinen ja raskas. Lyhyt päivä, joka ei silti tahdo milloinkaan loppua, vaan raottaa tuokioksi silmiään, ilottomana, yksitoikkoisena; se tuokio on kovin pitkä.
Mitään ei tapahdu … ei mitään uutta, riemullista … ei vapahdusta!
Eikö niiden ihmisten yhteiskuntaa, jotka tekevät maailmassa työtä toisten palkollisina ja toisten hyväksi … eikö pelkän päiväansionsa varassa elävien tehtaalaisten ja mäkitupalaisten … ja muiden sellaisten … valtiota koskaan synny?
Sen pitäisi syntyä! Pitäisi … sillä silloin voittaisi maailmassa kelpo ihmisten tahto… Ja katoaisi vääryys… Ja gulashaaminen … ja rahojen palveleminen, tuo kristillisten valtakuntien epäjumaluus … minkä hedelmänä viimeinen maailmansota kasvoi.
Se sota, melkein pelkästään porvarien tahtoma, oppineitten ja sivistyneitten järjestämä vääryys, se on sosialisteille moraalinen loukkaus, jota ei helpolla anneta anteeksi eikä unohdeta. Niinpä se saattaa Sakriksenkin sydämen yhä kuohumaan. Eivätkö sosialistit ole aina vastustaneet sotaa?
Lehdet sanovat, etteivät hekään … Saksassa ja Ranskassa… Mutta ainakin bolshevikit sitä vastustavat!
No, nuo Venäjän bolshevikit: he sotivat Suomessa porvareita vastaan. Aseilla … mikä on Sakriksesta inhottavaa! Kummallinen sotku. Mutta he eivät muuta voineet … kun porvarit eivät suostuneet ilman väkivaltaa päästämään uuden ajan aurinkoa pilvistä … luopumaan eläimellisestä katsomuksestaan … sellaisesta, että pitäisi valloittaa, pitäisi hankkia valtakunnille uusia maita. Mitä varten? Jotta eräät harvat saisivat kultaa … tuota kaikkein pahimpien paholaisten keksimää … enemmistön hiestä ja verestä tehtyä. Kitkeränä hedelmänä paisuu isänmaa-sanasta vieraiden kansojen sortoa…
Muutettaisiinpa armeijat hyödyllisiksi ihmisiksi… taottaisiin miekat vantaiksi, kiväärit kuokiksi ja kirveiksi..!
Itse kansathan eivät koskaan toisten kansojen kimppuun karkaisi … eivät himoitseisi toisten omaisuutta!
Sellainen mallimaa piti Suomesta tulla.
Mutta vallankumous kukistettiin … tuo mahtava ja peljättävä kuin kevätkesän ensimmäinen ukkonen! Vallankumoukselliset ammuttiin … ne työläiset, jotka ajavat korkeimpien ihanteiden asiaa. Mitä? Olisivatko he myöskin rosvonneet, murhanneet ja kiduttaneet vankeja? Niin viholliset väittävät. Hm … eipäs yksikään työväen oma lehti ole sellaista kertonut…
Ammuttiin aatteenkannattajat … tutkimatta: sen näki Sakris itse täällä
Krokelbyssä, kun saksalaiset tulivat.
Venäläiset toverit, jotka tahtovat hävittää sodan, ajettiin pois maasta…
Tyydyttiin taas kulkemaan kansojen entisiä harhapolkuja.
Sotaväki perustettiin Suomeenkin … tappamaan … ja houkuttelemaan kiiltävillä napeillaan naisia.
Iloista oli täällä ryssien aikana. Verotkin Venäjän vallitessa paljon pienemmät kuin nyt…
Krokelbyn Työväenyhdistyksen talolla kävi solttuja tanssimassa… Heiltä sai sokeria ostaa melkeinpä ilmaiseksi.
Nyt sokeri maksaa… Eikä ole iloa enää…! Silloin oli iloa ja leikkiä ja hulinaa. Oikein tuli halu pelurillekin soittaa… Ja vuoroin hän soitti sotamiesten kanssa, jotka osasivat hanurinvetelyn … milteipä yhtä hyvin kuin hän.
Vapaussota vei viimeisetkin sokerit ja riisiryynit … ja kaikki. Appelsiineja näki Sakris viimeksi eräällä tilallisella Hanabölessä: ison vadillisen pöydällä … niin kuin perunoita.
Noille tilallisille, manttaaliporhoille, kantaa sekatyöläinen Kukkelman pahimmin kaunaa. Tehtaitten työväki ja muut sellaiset, joilla ei ole omaa maata, mistä saada elatuksensa, joutuivat puutteeseen maailmansodan pitkittyessä. Mutta silloin juuri tilalliset heitä oikein nylkivät … eivät suostuneet jakamaan ruokaansa tarvitseville edes rahasta… Ei, he keräsivät itselleen viljaa niin ettei aittoihinkaan mahtunut! Antoivat kassojensa mieluummin mädätä kuin niitä jakoivat: sellaisia ovat maalaispässit! Samalla matkalla, jolloin Sakris näki Hanabölessä appelsiineja pöydällä, höyrysi sillä pöydällä toinen vati kukkurallaan sokeroitua riisipuuroa … pahimman sokeripulan aikana. Kyllä tilallisilla ja maalaisilla olisi ollut antaa, jos he olisivat tahtoneet lähimmäisilleen antaa. Ja venäläiset olisivat osanneet maalaisilta ottaa … mutta heidät karkotettiin!
Väittävät, että sotamiehet varastelivat. Mutta, haha, eikö sillä, joka on opetettu tappamaan oikein äkseeraamalla, pitäisi olla oikeus varastaakin? Onhan varkaus tappamisen rinnalla pieni synti.
Niin sen piti mennä.
Ja niin ihanasti se alkoi! Tuskin Suomen työväen johtajat, jotka olivat vieneet joukkonsa moneen voittoon, kutsuivat sitä viimeiseen taisteluun, niin melkein kaikki olivat ilolla valmiit … leivän ja aatteiden puolesta. Suomen kansa oli luova uuden yhteiskunnan, missä ei sodittaisi … missä ei tehtailijoilla, kauppiailla ja tilallisilla olisi sananvaltaa. Muutkin kansat löisivät sitten kätensä suomalaisen käteen … ja koko maailma uudistuisi. Oli semmoista ennenkin tapahtunut … oli jossakin hävitetty vallankumouksella yläluokka, ja siitä oli koitunut lopulta pelkkää hyvää.
Hartaalla innolla Sakris ompeli siihen aikaan nappeja sosialistisen armeijan housuihin… Ja sitten, kun Krokelbyn puusepät vietiin rintamalle, ryhtyi hän naulaamaan kokoon sairaslavoja. Niin, hän ompeli ja naulaili … niin kauan kuin sai vähänkin maksua työstään. Lopulta hylkäsi neulat ja naulat, kun ei mitään enää maksettu … tekeytyi sairaaksi … ja olikin nälästä heikko. Uskoi kuitenkin uuteen aikaan kuten muutkin työväestä. Uskoi … ja kesti kuin hekin. Kun porvarit pienensivät sokeriannosta, niin jo akat jonossa kirkuivat. Mutta nyt, kansan oman hallituksen hoitaessa sapuska-asioita, jonotettiin vaiti ja kärsivällisesti, vaikka ei saatu leipääkään edes sen vertaa kuin ennen. Kansa osasi uhrautua … se on hyväntahtoista ja siivoa… Uhrautua omien sotilaittensa puolesta… Ja kuitenkin … kuitenkin aatteelliset voitettiin … hienompi luokka oli taitavampi näissä asioissa … joita ihmisen ei pitäisi koskaan oppiakaan, nimittäin sota-asioita. Ja saksmannit tulivat Krokelbyhyn. Kauhua kylvivät, surua kasvattivat. Kukkelman itse näki, kuinka saksalaiset lapioillaan löivät pään halki eräältä hänen tuttaviaan, joka oli joutunut heidän vangikseen. Saksalaiset oli kasvatettu pedoiksi sotamiehinä. Mitä tuokin uhri oli tehnyt? Seisonut kuukauden päivät joka vuorokausi kaksi vuoroa peräkkäin vahdissa … seisonut seitsemän tuntia kerrallaan Vanhankaupungin portilla. Suojeluskunta, joukko nuoria poikiakin, kuljetti hänet saksalaisten tapettavaksi. Samoin surmattiin kymmeniä Krokelbyn työläisiä … jotka eivät olleet tehneet pahaa: olivat ainoastaan hankkineet ympäryspitäjistä muonaa, ahnailta tilallisilta … lehmiä ja sianporsaita, joita itse porvaritkin täällä söivät. Tuomion paikka oli Työväentalon vieressä, jossa Sakris oli veistellyt sairaslavoja. Hän, rampa, könttyröi ulos Työväentalolta ja hiipi kiireesti kotiinsa … mutta raskaammin jaloin kuin jos hänellä olisi ollut kannettavana kahta vertaa suurempi kyttyrä… Ja hän vapisi kauhusta, huokaili lavallaan nääntyäkseen, ei nukkunut moneen vuorokauteen … ei edes koettanut hakea itselleen syömistä. Kuularuiskut ratisivat yhtämittaa. Tulipatsaat näkyivät Söörnääsistä … siellä työläiset hautautuivat raunioihin.
Ja koko maassa höyrysi veri … nälkäisten … tai uuteen päivään uskoneitten veri…
Kirpeä kostonhimokin kipenöitsee yhä Sakriksen sydämessä.
Vallankumouksen johtajat pakenivat Venäjälle.
He … tekivät oikein! Vetäytyivät uusiin asemiin … kootakseen siellä uudestaan suomalaisten sosialistien ja venäläisten apuvoimien joukot … ja tuodakseen Suomeen säteilevää aatteen voittoa. Ja kostoa kelvottomille.
Sakris on odottanut, eikö aurinko jo idästä nouse.
Oli kevät joku viikko suuren tappion jälkeen… Lämmin aurinko paistoi… Sakris puhui kalpeana niille tuttavilleen, jotka säästyivät kuolemasta, jopa eräille porvareillekin, että kuukauden kuluttua ovat asiat toisin: silloin venäläiset tulevat.
Niin, hän tiesi sen, tunsi sen!
Mutta niitä ei tullut.
Eikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika … joka hävittäisi maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on riemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen… Kymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa… Juhlia valkein lipuin, joissa on sininen risti. Hurrannut … ja juonut myrkyllistä viiniä … ja itse tuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.
Sakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris ollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan Hanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt … eikä velikään. Mitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli, että hänellä oli jossakin veli … Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen kertoi nyt hänen kuolleen.
Se kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä ensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa suomusta.
Veli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen oikeaa ruokaa.
Nyt … sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon kunniaksi.
Mutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta…
Niin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee … soitellessaan alakuloisesti … ja kuitenkin jonkinmoista marssia.
Odotus on pitkä.
Viimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja sumuinen talvi…
Joskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!
Olisipa hänellä nainen … uhrautuva ja suloinen…
Harmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta, Sammakon mörskästä. Ulkona on pimeää … on alkanut sataa: kauan kestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat yksitoikkoisesti.
Sakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa allaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä rinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä ja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä sanoja, joiden sävel on kaunis:
Oi teitä vankilan kurjat ja raukat, muistakaa meitä … ja armaitanne, ettei mun kärsivä sydämeni halkeis … keskellä kukkivan nuoruuteni…
Sakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän … uskoo!
VII
Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta … milloin haeskellessa työtä … ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka pieniä remontteja huviloissa.
Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet, niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja luhistuvia portaita. Miksipä ei!
Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies … ja sitä ammattia hän on jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on hänen käsiinsä kasvanut voimaa.
Yhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä suunnattoman sekavasti ja epämääräisesti … alkeellisin aivoin, jotka eivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri… Arvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä selville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää pelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa … mutta Sakris, kuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän uskoo unelmiensa toteuttamiseen … niin kuin toisetkin yksinkertaiset uskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he kärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti … ja uhrautuvatkin joskus, ja haaveissaan aina.
Ja sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti … ainakin pahemmaksi.
Mutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä talvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen … naista… Ulkona vartioi ja saartaa pimeys ja sumu ja vesisade… Joskus hiukan lunta.
Nyt oikein pakkanen … tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja, joka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä seudulla.
Ja jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon kuin mahdollista: puut maksavat.
Ikäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään … ja sulkee ne jälleen … aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja öljylamput kylässä sytytetään … kalseat ja kylmät sähköt, käryävät lamput.
Ihmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin… Tekevät jäykästi työnsä… Odottavat jotain… Ehkä odottavat kevättä ja kesää.
Mutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin etäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia riittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua … rikkaammat teatterissa, elävissäkuvissa … köyhemmät elävissäkuvissa ja kahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja seuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.
Ja siinä välillä miehet ryyppivät … ja hiukan naisetkin … Virosta salakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä viinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset, jotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin, he uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa pakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja onnellisiksi… Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan … taikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai tienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä, ympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä. Meteli muuttuu otteluksi … ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt isketään täydellä voimalla… Veitsi välkähtää … kasvot valuvat verta. Joku kaatuu: tuossa hän makaa … ääntä päästämättä … ruumiina. Tulee kylän poliisi… Murhamies kiinni.
Se mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua. Mistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa … muuten vain … ilman syytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi vastaan tulee. Ja niin hän teki.
Kaksitoista vuotta kuristushuonetta.
Sumua, kylmyyttäkin … sadetta, harmautta.
Odottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa … sankkana kuin seinä, jota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja luuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta näyttävät huvilat … toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua yrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia päätyjään… Sellaista sumua on päivä, puolitoista … jopa viikon. Nyt se muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista ropinaa… Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin oksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat raskaasti…
Mutta joskus hyökkää mereltä myrsky… Sumu ja vesisade on loppunut… Katoilla käy nyt ryske … nurkissa vonkuu … ja koteihinsa pujahtaneet ihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on sittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin pesiinsä nukkumaan.
Sitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat katot ja kalliot metsien välistä.
Ja sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.
Nyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset … jos lumi kestää eikä sula sohjoksi.
Kuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.
Kaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään hänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei nyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset kädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia suortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina takin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee … niinkuin venäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä juhlallisimmassa asussa.
Tänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa… Tänään taasen on hän käynyt tekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari kalalautaa.
Sellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja maailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa luokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on illalla lämmin, jopa kuuma … sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä malminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään… Yöllä se huone jäähtyy … tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien, repaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin eukko tai rouva on tuikea … mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin kahvia … etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa. Itse Bergman hymyilee … raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat ovat hänestä oikein tukalat … mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti, ja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen rakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä…
Elleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen luokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus käy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla… Keskikerroksessa. Hänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin … eikä lapsia enempää kuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat aikuisten juttuihin … taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen saa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on Savolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä- tai nimipäivinä…
Savolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan … ahnehtimaan ja rikastumaan.
Tavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina juhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria … ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset kaulassa… Eräillä tulipunaiset kaulanauhat … sillä maltillista työväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy: heitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät … jotkut ovat eronneet työväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.
Ei myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä … niillä kylän kansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan tai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää oppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he kuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää … odottelevat tuhatvuotista valtakuntaansa … ja maailmanloppua, joka tuo sen valtakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun ovat… Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat itselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi … joita ei tulekaan … ja elävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina, itsekkäinä ihmisinä.
Ei, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen sanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa … tai muutamalla valkea, pieni rusettikin … jalassa kiiltävät kengät. Päät punoittavat … sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja vierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.
Siinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä… Katsellaan uutta piironkia … sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat vaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät, tappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.
Kovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai mestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen verstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee mekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen vaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva … jos tässä tilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa: muuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa … kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten titteleitä … siis herrojen.
Sakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa puhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita Nietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja sellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan aikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein ilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan … ja samalla hän inttää Sakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan … ja puhuu, puhuu… Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee alakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa yritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua. Yksinkertaisten ihmisten yritys! Ainoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti. Huokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella suomenkielellään, mutta arvokkaasti:
— Jaa … niin … jaa … ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä mahtanut olla tullut. Ei vielä… Mutta…
Pikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.
Vuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla varikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia ja sateita…
Ja sitten … kevääntyy.
Myöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät pitenevät…
Valo ei enää ole samea ja raukea … vaan taivas hohtaa heikosti sinertävänä … aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu…
Kun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma olla pilvinen… Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa hämärässä vilkkaasti … kilkattavalla äänellä…
Yöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko säteilee joskus täydeltä terältä…
Valtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä puroina … kerääntyvät lampareiksi … jotka ikään kuin tuntuvat lämpimiltä.
Ehtoolla tiet jälleen kovenevat … ja on parempi loikkia, milloin tarvitsee.
Illan viileys on kuivaa ja lauhkeaa … siinä liikkuu omituisia, mieleisiä tuntuja.