RAKKAITA MUISTOJA

Kirj.

Joel Lehtonen

Otava, Helsinki, 1911.

SISÄLTÄÄ KUVAUKSET:

Rakkaita muistoja. Helmikuun päivä maakylässä. Mustalaiset. Kyläpajalla.

RAKKAITA MUISTOJA

"Aikansa lapsi."

Niin usein mietin, suren itseäin ja kirjavuutta elämäni harhain! Syyt niihin? Yksi ehkä veressäin, — mi vaisto siinä pahin on, mi parhain? ja toinen? Vaikutteet kai lapsuutein ja ympäristön, outo murros-aika, jok' ensin suuntasi mun haavehein. Ja kolmas itse, — koko elon taika! Mua aivan painaa miete se! Taas kaipuu hakevi syitä mailta muistojen. Kidutus turha! Katson: näe en! Mut ehkä laulain raskas vaiva haipuu! Siks muistu, armas aika, joka johdit ens askeleeni, kuvin rikkain hohdit! Kuink' oot nyt muuttunut ja tullut uudeks, ja muutut, loittonet pois kaukaisuudeks.

Kyll' onnetar, yö-silmä, kultahaps, loi elämääni, luulen, vastakohtaa. Kas oonhan Savon loiton, kauniin laps, — veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa — niin, sieltä, josta harhaunut ei muu lie heimo koskaan takaa karun salon: kehässä vaarain laakso avartuu, — siell' ahdas kyly, siellä näin ens valon. Mut kuinka jouduin sitten loitos sieltä, pois, korven poika? Kyllin kiertämään! Ehk' aikaisin jo veivät, — niinpä tään näin maani jotkut kolkat, etsin mieltä elämän turhan. Miks juur minä maita sain muita kummastella loistokkaita? Ma heikko, huono, miks näin Juutin, Saalen, Provencet, kulta-templit Morrealen?

Miks? Mitä olen? Vastauksenko saan! — Mun äitini — kuin synkkä kirja, jota hän tutki, vanhaa Testamenttiaan: Ismailin orvon äidin turmiota ja Saulin tietä synkän-ylpeää, näkyjä kuumeisia Ilmestyksen, Niist' älyn ymmärtääkö elämää hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen. Niin ehkä tuskastui, siks alla taivaan mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi. Ja niinpä taivaan koston lyödä soi. Ah, leikkien mun elon riemuun, vaivaan loi poikasena oikullisna lehdon, — maantiestä, siinä enne, mulle kehdon hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä, unohti, huonon, tylyn-sydämellä.

Jalomieliset.

Mi onni! Onnettaren hoitohon niin jouduin, — aina maantien ojaan saakka. Siks lienen vapaa, — kirkkahinkin on äit' usein lasten taantumus ja taakka. Mut onnetar, se kultahaps, nyt vei maantieltä heikon turviin jalon naisen. Kuink' aika vierii! Hänkään elä ei nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen luo katseen minuun yhä taivahastaan: jos taivas kelle lie, hän siellä lie! Niin, turvaan johti hyvän onnen tie mua silloin. Sadat ruudut pientä vastaan sädehti sieltä, nurmet, puisto taaja mun leikkiin kutsui. Siis ain' olkoon saaja hän ylistykseni! Hän kertoi sadut minulle, — niistä alkoi haaveen ladut.

Se suku oli vanhaa, vankkaa niin, — puol-germaaneja, nuorimmat täys-fennot. Jo ammoin ansioikseen piirrettiin mies-kunto, — eipä haaveet, runon lennot! He uskoi Jumalaan, — tai muodon vuoks ja miettimättä taipui tunnustukseen, — viistoista-vuotisna mun kaikki juoks jo uskot epäilyni kurimukseen! Mut he, — nuo vakaat, teki virkatyötä tai pyrki virkaan. Pelas lomallaan yks Plevnaa, toinen jahtas; verkoissaan he loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä: Tegnér, Schwarz, — Välskär, Stoolin miekan-hakkaus. Niiss' oli Usko, Isänmaa ja Rakkaus niin kaunein kapaloitu kulta-nitein, — ne uinahtaa soi varmoin mielipitein!

Uus aika henkäs. Nuorin herttaisin, jo "Viimeistä Atenalaista" luki, — se ennekö jo risti-aaltoihin, joiss' uppos meiltä moni vanha tuki? Mut siitä ei nyt! Kerron tässä vain, mit' ihmeitä uus onnen olo näytti ja miten hohtelee se muistossain. Sen rakkaan talon aika-ajoin täytti kotoiset, vieraat, — Suomen lippu nousi, ja keittiössä juostiin, touhuttiin; — jokaista luokkaa, asti "aateliin", ajeli rilloin sinne, salmet sousi. Luutnantit, riemun ruusut poskipäissä, helisti kannusta, ain' aatos häissä. Verannan kirjolyhdyt illoin loisti. Ah, aika onnen sen jo vei, jo poisti!

Ne loisti lyhdyt, kruunut, tanssi soi ja kiehtoi heitä ruutu-hohtavalle se permannolle. Mutta vaisto, oi, miks vei se mua pakoon kankahalle, tai pirtin puolle. Sinne hämärään, joss' oltiin onnelliset auringossa ylempäin, — nöyryys, uni silmissään. Tai nauttimaan vei Alroy-kirjaa, jossa kimalsi romantiikan kulta-kalvat. Ne muistot, ilot! Niistä ehkä on mull' ilon pohja-kaipuu viaton, — vaikk' kytkee parhaan moukan vaistot halvat? Pois juoksin, tyhmä. Kallehin kai suri. Hän anteeks antaa! Mit' ois tainnut kuri! Voi kasvaa pensas, muuks ei muutu lainkaan. Mut mitä, onnekas, nyt nähdä sainkaan?

Pois hentomieli, — piirrän katkelmia muistojen.

Nuo päiväpaisteet menneet! Aran pään kun orpo nosti, silmä jotain keksi, niin kuinka Pihlaanniemi hymyikään! Ja yhä hymyy iltain viihteheksi! Se muistoin talo, valkea ja suur, mäellään metsäss' oli, keskell' aavaa kyläistä laaksoa, — kuin pataa juur. Kun katolle nous, — poika, varo naavaa! — ja kiipi, katsoi itää, länttä kohti, suvehen, pohjoiseen, niin monetpa tiet, talot näki sieltä. Kirkkaina isoihin kartanoihin lahdet johti: niist' oli jotkut vanhat, — kirsi-puistoin hämyssä, asuinsijat monten muistoin. Mut talot harmaat, kujat alastomat tuoll' aukeoillaan oli rahvaan omat.

Siellä oli aatelistonkin rippeitä.

Siell' oli aatelisto — hitto vie! Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi: ylempi, alempi. Ja muisto lie mont' iltaa sekin tehnyt rattoisaksi: näkihän tuonkin, muka, jota ei nyt enää edes museoissa tapaa, ja jonka kokoilija Suurin vei. Mut millainen se oli luokka vapaa? Ylempi ensin. Muistoistani sieltä mun eteen kohta ylväs purjehtii paroonin leski, Aurore Apollonie af Silfverstierna, — hei, pois halvat tieltä! Viel' oli reipas. Lahden perukassa hän asui hovissansa ruskeassa, kaks-kertaisessa, päässä koivukujan, — loi puisto tammi-vartioston lujan.

Aurore Apollonie! Jo vaakunat lahoivat portiltaan. — Ja kuului olleen kamarit vihreet siellä, muhkeat: ma näin vaan läävän, pirtin, kartanolleen kun joskus jouduin: kovin ränstyi ne. Mut rikas oli muka! Kultaa silkkaa saleissa, kertoi kansa. Vai lie se hänestä ollut karvahinta pilkkaa! Kas, hän ties kurin! Oli alaisilleen niin saita, että sillin-kuvan toi hän renkipöydän päähän: siitä voi särvintä silmäellä nielemilleen vesille, leiville! No, puolestansa varastaa alkoi häntä oiva kansa. Niin eli yksin, hoiti sukumaita tavalla, jonka niin ja näin ol' laita.

Aurore Apollonie, — hän kiesseissään vain kerran vuoteen porvarien kemut kiers parempain. Ja sinne pystyn pään ja rinnat pöyhkät toi, reticule-lemut, naisseuraan muuhun, puodin-tuoksuvaan monesti ehkä. Nostain silmä-luonta hymysi, kahis silkkimustissaan. Ma koskea sain kättään sini-suonta. Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan; — hän uskoi Jumalaan ja entisiin oloihin. Ketjut, broshit paistain niin hän korkealla istui suku-puussaan, Aurore, tuo suvun vanhan — iltarusko. Vai iltarusko? Heikko tuon ol' usko sanoihin nuorten, jotka ruotsinkieltä aseena käyttäin puolsi Suomen mieltä.

Hei, chignon-niskaa! Kansan paljostoon hän katseen tuskin loi, tai hymyn antoi: se oli hälle "raakaa" — sans façon. Niin vanhaan tapaan torppareilta kantoi hän verot, — rahaa ainokaiselleen keräsi tyttärensä tyttärelle ja "vävylle", ken papin-säkkineen tais olla "armollemme" aika helle: Hän nenän kirjavaks joi, vatsan palloks, ja keinotteli, — mammonata ties tuhota kuten kuunaan aatteen mies: näet hänet svekomaaniks visakalloks ties paroonska, — ja moni muu sen koki kai luissaan juomingeissa. Mut, mies toki hän oli, — toiveitaan hän kertoi, kiitti. Ja lapset, aatteet! Armolt' aina riitti!

Moist' ylhäisöä! Ja mie, korpimaan laps, koulussa sain moisten sukuin lasten sivulla seista, sukuin aikoinaan sodassa, rauhan töissä maineekasten! Ne pojat kauniit, silmin kirkkahin, suust' ulkosalla hampaat tuuman verran, ne sai nyt, kanssa poikain torpparin, ritareiks opetella uuden herran, jok' oli ennen kannuspoika: kansa. Mut näiden tyyppein täytyy riittää jo ens luokasta nyt. Runon ahdinko ei sijaa anna. Muut jo vuorostansa. Siis alemp' aatelisto. Muistan sangen suur-sukuisen siell' Anna Loewen-Brangen, — mut, ah, ei enää ollut jalopeuran hän kämmen! Minkämoisen saikaan seuran!

Hän oli suvun vanhin. Rappioon käsissään luisui Vaskilahden talo, — pois myytiin metsää, maita, — ruohistoon puutarha peittyi, ränstyi kuisti jalo. Mut Jumalaan hän uskoi! Ikää viis jo kymmentä, — hän kuntaa juoksi aina, samosi pappilat, luo moukkain kiis, kyläili, pienet kasvot kalvakkaina. Sanoivat hänen kerjänneen niin muka! Mut hän ol' aina nöyrä, hymy-suu, — kun oli köyhä … naimaton ja … muu, — vain harvoin suvun ties, jos solvas kuka. Ja fennot, viikingit hän kunnioitti, sydämet pappein, pulskain rouvain voitti. Niin veikko-vainaan nuorta poikaa kaksi sai koulinneeksi suvun nostajaksi!

Ne pojat vaakunaansa näyttivät suruissaan, risoissaan, — ja täti vuotti ritariansa, tiesi veistäjät. Mut minä uskon: Jumalaan hän luotti, ja tottua voi tosiin karvaimpiin. Viel' "ylhäissuku" yks: Pistolecorsit, kaks neittä, — Pistelkorsiks sanottiin. Heit' usein pistelikin pojan-norssit, kun eläkkein he, pöyhkät, kitui kurjin siell' likaisessa vuokra-kopissaan mun lapsuus-kaupungissa. Karvaltaan tää pari oli viikingeistä hurjin. He uskoi Jumalaan, he noki-nenin juoks kirkossa, ja hoiti katin, penin, ja torpan poikaa ruotsikoks. Jo saivat ulaaniks Venäjälle — kostui vaivat.

Onnettomat salon siirrokkaat.

Nuo torppain pojat, tuodut hengen-työn aloille, usein elonsa on pulma. Kuin varsat väljän haan saa riimu-vyön ja suitset, aisat, — siinä muutos julma. He koulun käy. Pää, voimat oivat ois. Saa valko-lakin, alkaa kuperkeikat. Ah, uraa etsein, jos ees veri vois opastaa! Vieraat suvulle on seikat. He yksin harhaa. Mikään heille sovi ei oikein. Mut on huolten unhoitus uus elo, maljat, riemut. Havahdus: ei varaa heimolla, suur velkain lovi! Nyt pakoon! Hyv' on, nurkkakirjuriksi jos pääsee. Moni ryssän luutnantiksi, vapauden, maamme suomijoiden pariin. Niin usein aika tuhoo parhaat kariin.

Papisto.

Mut aatelista vielä. Tässä sen toin, niinkuin näitte, rahojensa mukaan nyt arvo-järjestykseen. Sellainen maan tapa silloin, — eikä siitä kukaan myös meistä varmaan närkästyä voi! Näet: rahaa, rahaa! veisaa ajan kuoro, ja ken nyt aateluutta unelmoi! Mut tulkoon sitten papistolle vuoro. Sen ajan papisto: se Jumalahan lujasti uskoi, — moukkiin ajoi se enemmän unta kuin se tahtoi ne herättää, edes palvelijoiks mahan. Se saarnas hiukkaa uutta vastaan, kasti ja vihki, kuoppas, maksut virkummasti se kokos, paisui, nukkui tunnoin hyvin. Jumala siunas laarein lisääntyvin.

Rovasti vanha, vapiseva jo monetkin vuodet haudan partahilla, — päälaell' ei vain kuu, vaan aurinko, ja kulmakarvat niinkuin niittyvilla, — pikiytyi omaan bonniin, leskimies. Ah, sepäs sairahalle herkkupala! Mut yksin nuori tuomar-herra ties, oliko otus lintu vaiko kala, kun, nähden mamselleineen viisaimmaksi, sai hänet bonniks suureen pappilaan, rovastin suvulle. Ei kuutakaan, jo ukko kosi. — Bonni ruustinnaksi pönäkäks suostui. Nyt maantiedot, ranskat voi unhoittua. Sijaan plyymit, hanskat. Ja ruustinnan luo vierait' tanssiin tuotiin. Viis kuuta vieri, varvas-kestit juotiin.

Sen rouvan onnea! Ei arvanneet kai monet moist', ei ukon virkaveikko, Malakus kappalainen, jolla veet kiers silmissä, suu pullee, vatsa keikko. Hän saarnas: "Taivahass' on torpanmaa!" ja saarnatuoliss' otti nuuskan, pärskyi, — ja rautateitä vastaan singottaa ties salamoita, että kirkko tärskyi. "Ei taivahaassa", ties Malakus Romo, "raketa rautateitä! Eikös tää… kuis … minkäs kallaist' on siis syntiä!" Ja itki, huus, löi rintaan: "Ecce homo!" Hän saarnamiehen kunniaan nous suureen, ja paljon hänen potfooreinsa juureen juoks katuvia, joiden tuskaan vahvin virvoitus oli tilkka kuuman kahvin.

Omituinen kinkeri-ateria.

Ja siihen hyvään aikaan jumaloi papistoaan se harras, kelpo kansa, — se sille rieskat, piimät, munat toi! — Ja luku-kekkereillä mahdissansa "sanctorum congregatio" papiston söi himo-ruokaa, ah, se autuudesta säteillen rokkaa pisti makohon, hm, astiasta yksikorvaisesta ja valkeesta, min nimi ranskan kielin on "vase de nuit", siis suomeks "vaassi yön." — Tään teki emännälle piruntyön Paganus kauppias, kun hartain mielin emäntä tukka-juhlaa valmisteli ja astioita ostain tingiskeli, Paganus — kerron hänest' teille vasta, — ja lakkaan pappejani parjaamasta.

Maan ja kaupungin porvareja.

Maan-porvaristo, senkin parhaastaan ol' oma kieli ruotsi; — vauraat jotkut vain suomalaiset, karheet muotoaan. Ja eräs, jonka norjan sekasotkut iäti muistan, oivin ollut lie: tuo Heiersen, mies vanha, vankka, rehti, työss' aina renkein kanssa. Sinne tie vei niittyä. Mut mäelleen kun ehti, portille, missä solki-koivut humis, niin karttaa, nalli, suurta koiraa sai, — sen kunnes kutsui Metta-rouva, tai isännän huuto: "Pluto!" sille kumis. Emäntä kahvitti. Mies suomeansa näin haastoi: "Piikana mee poikain kansa panemas värkko likoon!" Näin hän laati, kun palkka-piikaa verkonlaskuun vaati.

Ja porvarit mun lapsuus-kaupungin, — mit' usein kaihoellen muistan, missä kävelin koululaisna, haaveksin ens unet puistoin kevät-hämärissä! Nuo talot, paikoin aivan rantaan veen raketut, virtain, monten siltain saareen, — kaks kujaa nousten torin aukeuteen kapeina, portain, vääntyin moneen kaareen! Uus kirkko, ruma giraffi, kun pisti maakirkon kunta ladoks, — kuvat sen sai kappeliinsa linna ammoinen. Myös vihreen idän-kirkon vino-risti kiils siellä, lehvistöstä vaahteroiden. Siell' ilot, tuskat! Hyrräys markkinoiden, peruukit viisaat! — kirkkaat luistinkelit, — jäänlähtö, kevään huudot, pallopelit!

Sen porvaristo, tietysti myös se osalta parhaalt' oli muukalaista, — nimiltä, kieleltä. Ja mielet, ne, — olihan mieltä: monen kirjavaista sit' olikin. Mut nimet virkkaa voi: Paganus, Vinland, Reisvän, Kålrabb, Bonet — ja Kniper, Piper, Pimpler. Siihen soi lisiä ryssän-kirkon kellot monet, pomittain, rallatellen: "Kilin kalin Pilikova, Malinoffski, Krikunova, Pomiloff." Jos lisätään Pötz-Meyer, Buxenhof, niin meluun hukkuu nimiluokka alin: Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin. Ne porvarit ne paljon nukkui. Riidoin heräili pienin, lomaan ehkä peijas maamoukkaa hieman. Reimasti joi, reijas.

Hei, rommit, renskat juoks, kun kansa maat ja mannut vaihtoi tilkkaan viinarännin. — Nyt Vinland kemut hommas mahdikkaat; niiss' otti saita Kålrabb aika kännin. Mut syntyi riitaa! Kniper takaapäin nipisti Piperiä, Piper vinkas: luul' saunuri Reisvännin tehneen näin, — löi sauna-suomalaista. Reisvän rinkas ja pökertyi. Hän päivän makas silleen ja virkosi. Mut oksall' lehmuspuun kaks päivää istui lyöjä, tuumailuun syventyin veljes-murhan, synkkään dilleen. Mut Kniper viimein, jälkeen houkun, haukun, sai alas sieltä, avull' oivan naukun. — Vaan Mömmö-hihhulia uuniin pakkas bror Siidoin, "porttiin", — sitten rouvaa nakkas.

Kuin Mooseksella Michelangelon Paganuksell' on parta, päässä jakaus on keskellä. Ain' itse puodiss' on: kaks partaa, hapset valkeet heiluu, — vakaus ja leikki sinkoilee. Hän kaiken maan väen tuntee, taikka nimet muijill' antaa. Lyö tekohampaat tiskiin kidastaan ja huutaa: "Kaikkea maa päälläns kantaa! Otanko nyt myös silmät, korvat, nenän!" "Ei!" kirkuu emäntä ja juoksee pois. Mut ukko palauttaa, — ja juuri tois hän kaupan-päälliset, mut siihen tenän tekevi rouva: ryntää kauppaan, paita punainen yllä, ryssä paksu, saita, lemuva myskiltä. Ja mäiskää! Tulos: ett' ukko jörrii "baaban" tieltä ulos.

Hän kalarantaan käy Mats-kissoineen, — Mats nukkui vaakavadissa, Mats jalan ja yksinkin tais mennä ostoilleen, sikari kaulassa: toi kauppi kalan, se antoi sikarin. Mut nytpä käy sit' olallansa kantain hän. Ja käyden kas minkä näkee! Moista ei kai näy monesti, niin se tuo taas riemun täyden. Mies ajaa valkealla hevosella! "Hei", huutaa kauppias, "hei, minnes, mies, sit' ajat kalkkimasinata?" — Ties maan-ukko vastata, pään kohotella: "Kah, — pakanaa! Sen kapiteini tiennee, hän tuolla peräsalongissa lienee!" — ja Hipon häntää nosti: "Katsokaapas." — Paganus päätä raapas: "Voi sun saapas!"

"Kansa."

Kai kyllin heistä oon nyt veistellyt. Mut kansa? Silti sitä outo juopa eroitti muista, oudompi ei nyt. Se kansa, köyhä, hertas, hyvänsuopa, se syntyi, kasvoi, nai, ja nukkui pois. Se uskoi Jumalahan, — vanhaan tapaan kaas metsää kaskeks, että elää vois ens vuoteen, — pisti potattia napaan. Pois huijas maitaan, — luki joku nero virskirjaa. Verot toi se, silmiään paransi savulla. Juoks hädissään yhtaikaa popan luo ja papin: ero siin' ollutkaan ei suuri — siihen aikaan! Yks neuvoi sanaan, toinen sanan taikaan. Ihanin tieto siitä: vielä eräs kun vieri aika, verkalleen se heräs!

"Masulin."

Mut silloin, taikka vähän ennemmin, mi herra oli nimismieskin silloin! Kun selät soutain kirkko-matkoihin sovitti rahvas maksuntuonnin milloin, hän pyhänä ei vastaan ota: hän nyt lepää! Miehet parin lantin vuoksi voi vuottaa maanantaihin, pöhnäisän hän kunnes päänsä nosti. Siinä juoksi maamiehelt' turhaan kalliit kesä-hetket. Ja kolmin hevosin hän ryöstöön läks saloille, poikinensa, — näyttäjäks, millaiset "pajaarein" on huviretket: hän sieltä mennen, paitsi saatavaansa, vei lampaan, pari omaan karsinaansa: "Näet, minä tänne tullutkaan en yksin," puols ruotsalaisin kanto-"määräyksin".

Ja vanhat kertoo, miten Masulin, — kun kerran sudet seudulle toi huolen ja niitä ajamaan mies kutsuttiin talosta jokaisesta kunnan puolen, — kun metsää samottiin, ja rengas jo supistui ahtaaksi, niin vallesmannin reen luona hengähdettiin tuokio, — juoks silloin siihen isä Ales Mannin ja viestin toi, se minkä liekään tuonut, — mut lakki päässä, piippu pieless' suun! Vaan siitäkös se herra! Naukut, muun unohti, nous, huus: "Ootko ällis juonut, vai mulle puhut reuhka päässä! Alas!" Löi piipun suusta. Sata miestä salas vihansa, ukko polvistui. Kun tätä maan-ukot kertoo, huokaamatt' ei jätä!

Siirtymys nykyaikaan.

Niin Sääminkiä laulellut nyt oon pääpiirtein harvoin, kuten mulle hohtaa sen muisto. Ah, kuin Saimaan saaristoon ja kallioihin kesän päivä pohtaa, niin kaunis, lämpöinen on muisto tuo! Ja silti yhtyy mietteen vaiva tähän. Mua myöskin minne suuntas seikat nuo? Eloonko maantie viittas häilyvähän? Laps korven, uuteen piiriin viety, kyllä lien kaikkein tuttu, — silti vieras vain! Mit' otettu lie multa, jota hain? Tää turhaa! Inehmo! Sa taivaan yllä et arvoituksiin. Heitä paino moinen! Sensijaan tässä vielä tarinoinen, mitenkä vanhan muuttuneen näin, kuulin, kun äsken kävin siellä. Toiseks luulin.

Nousukas Käärmerinta.

Kaikk' aika kerran vanhaks tuomitsee! Miss' on nyt monet menneet arvot, aatteet! — Aurore Apollonien luo astelee mies rehti kerran, yllään herran vaatteet, mut nousukasten kansaa: muodoton. Hän työntyy Silfverstiernain saliin, kunne käy vastaan rouva: kärtyks katsannon sai vanhuus, murheet, ajan huonon tunne. Kas hovin torpan poikaa, Käärmerintaa, kun kysyy: "Tokko tilans' armo myö?" Paroonska silmää, hymyy, leikiks lyö hän vihdoin: "Miksei! Mutta sill' on hintaa! Kuuskymment' tuhatta!" — Mies tarjos heti viis tuhatt' yli määrän, kirjat veti: "Jaah, — armo elää vanhaa aikaa, näen!" Nyt peruuttamaan vanhus kiirehtäen.

Ja sentään Käärmerinta osti, vei sen talon, torppari nous herraks hovin, hän voi- ja halko-miljonääri. Ei koroillaan armo loistanut lie kovin. Käy monen hovin siten nykyään. — Aurore Apollonie, hän muille maille läks sitten, — tuonnoin, kuulin, painoi pään Montreux'ssä lepoon; jääden sitä vaille näkyä, kuinka nousukkahan järki, suloton, rehti, "terve", rusikoi hovia vanhaa! Miten kaataa voi hän tammiston, — jo koivut haloiks särki ja muutti vanhan linnan navetaksi. Miks syntyi uusi vanhan polkijaksi? Työ suur' on kerran mennyt ilmi tuoda ja siitä parhain ottaa, omaa luoda!

Käärmerinnan moskea, — uuden polven tuulentuvat.

Mut mitä luonnolleen voi polvi uus! Se luotiin voimaa uusimaan, ei luomaan, — ja syyt on sillä, muistoin katkeruus, — sen karkeudessa monet hyvät huomaan. Jos ei se vanhaa usko, ymmärrä, — voi juutas, ei se Jumalaan ees usko, vain itseens' ehkä — silti syvinnä siin' oisko pelkkä ahneus, taantumusko? Useinpa aarteen kätkee sieluin lietteet, ihanteen vanhain sijaan. Ja nyt näin käsittää tehtävänsä ominpäin tuo Käärmerinta! Sill' on henki, mietteet, ken asunnokseen hankkii Turkin-linnan, — työn viihteeks sinne neiden valko-rinnan tuo Taalaista, mies nainut, — mutta kellä kuin hällä sydän köyhille on hellä!

Se linna, — minareetein ylenee se koivikosta, näkyy kaaret osin. Divaanit Pietarin ne koreilee saleissa, joiss' ei mestarina tosin näy maku olleen. Niinkuin täysikuu isäntä paistaa: päässä hieno, ruskee peruukki, — jotain silmät uneksuu. Alati työssä se mies puurtaa, puskee. "Fade-li-laa!" kun tuo Ann-Lilli laulaa, "näin kuolet! Työstä taudin rintaas sait! On oikeus levätäkses! Ulkomait' ois nähdä ihanaa!" — kun hellii, kaulaa, niin siihen hän: "Hm — mietin tässä, että tilaankin moottorpumput. Pellot vettä ens kesänä ei puutu… Tulis maamme omillaan elää … liikaa muilta saamme…"

Ja monen ehkä moisen seuraajan sai ensi luokka se, mi vaipui hautaan, tuo vanha, joka maan ja kunnian vuoks usein ryhtyi työhön, suoris rautaan. Se mennyt on nyt, edut, rikkaudet! Ja moni "Loewen-Brangen" Karhunkouraus on nimeltäänkin nyt; — näin aatokset myös "paransiko" nimenmuutto-houraus? Se mennyt on! Kuink' ylhäisnainen voikaan nyt lemmen päästää poveen valkeaan niin että, tiedän, saakka kuolemaan voi rakastua halpaan korven poikaan? Iäksi mennyt! Surkeen iltahohdon näin siitä vain. — Maa jotain luokkaa johdon jo kaivannee. Sen saako, minkämoisen? Ken arvaa! Vuottain laulan luokan toisen.

"Kerettiläinen."

Papisto, kuolematon paksun pään ja puuron incarnatio, — mitä oma jo kunta ryhtyy siitä miettimään! Siit' on mun tiedossani juttu soma. Kun oli aatto-ilta kinkerein täss' äsken, taloon ajoi kappalainen keralla lukkarin ja adjunktein, — se pappi oli muuten Romon lainen, mut häijy vielä: joulusaarnassansa se, karhu, velkoa voi lampaitaan; — niin, kun nyt tulee hän, on kerrassaan Himala pimeä! Ei tuloansa lie tietty täällä? Käydään sisään: nukkuu jo pirtti kaikki. Viimein lukkar kukkuu: "Kah, eikös linnaan sovi kuningasta?" Nyt isäntä jo rykäs perukasta:

"Hm, — iltaa." — Lukkar: "Iltaa … vai lie yö… niin näkyy…!" — "Heh, se mies, ken nähdä taitaa myös yössä, aavistella." — Mut jo lyö vihaksi papin: "Mitä täm' on laitaa! Miks näin … näin paiment' omat kohtelee?" Isäntä nous nyt, toisti naurain: "Miksi? Heh — nuijasotaa! Linnaleir' ei tee, luin jostain, meitä vierasvaraisiksi! Heh … veljet! Tahdotte yösijaa, ruokaa? Kah, — 'miksei rahaa vastaan', sanoen sanalla hämäläisen. Mut jo sen unohtaa voimme! Kuje anteeks suokaa. Hei naiset! Valmiina lie jotain serpaa! Ja vuotehetkin … matka miehet herpaa." Ja ukko otti tulta, — leikki-huulin tulijat kätteli, vei saliin, — kuulin.

Mömmön, Siitoisen perilliset y.m.

Kuink' aika rientää! Ammoin porvarit Paganus, Heiersen läks iki-teitä, — ja Piper, Kniper, — melkein kaikki, mit elivät silloin. Viihtäin väsyneitä puut varjotkoot sen tutun kalmiston! Uus polvi nousi. Pyyteet toisen ajan! Miss' ennen viinaränni, siellä on nyt sairaala, soi helske konepajan ja rauta-, kirja-kauppain ruudut paistaa. Jo "supsiin-suomalaisuus" vuoron sai. Ei Mömmön pojat hihhuleita kai, — ja Siitois-veljet hienostusta maistaa voi ulkomaiden, kömpelöit' ei enää: pää heill' on pysty, — pystymp' ain' ei nenää. Ja ihanteet? Miks luo he seudun vaiheet? Ken arvaa, — aika uus ne laulaa aiheet!

"Barcaruola Veneziana."

Mut silti: kaupunkini, hilpeän töin se kasvakoon, ei ahtain mielin kuunaan! Syy suurin, miks niin puhtain säteiköin kuin pyhimykselläin lie, sen kruunaan? Pyhimys aulis! Juhlat Olavin! Kuu keski-kesän paistaa. Niinkuin hopee kimaltaa salmet, sillat köynnöksin… Regatta liukuu soihduin, kukka-kopee. Ja verannalle kylpylän soi kuumat säveleet Casinolla … maljat luo kevyeks sielun, runon lentää suo, — yöst' ilotulten käy jasmiinein huumat! Oi kuudan-yö! Sellaisna kerran anoi naist' ylevää mies nuori. Suu kun janoi ja mykistyi jo, — ah, jo sylins aukee. Se autuas, ken valkeuteen sen raukee!

Utopia, kansa y.m.

Se muistoin seutu! Onnen sille sois, — syyst' ivais joku: "Chauvinisti, veli!" — niin ylevän, kuin sille halajois, min kanssa ennen riemut monet eli! Ja keskell' arkein siitä haaveksii, — kuink' kerran siellä metsät vainioille suo alaa kyllin — viljaa lainehtii nuo rannat pitkät — vieretysten noille kyliä kohoo. Laakson ristii raiteet… käy tehtaat… Pirttein somain varjona hedelmä-tarhat; niinkuin kukissa työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet maamiehen pyyde: tuta riemun, sulon voi kukkasessa kauniin toimeentulon. Se uni, houre! Onni, että katoo, ei kauan nähdä saa, mit' aika satoo!

Nyt vanhaa parempiko kansa lie? Ken tietää! Mut myös hyväks ollut sille on aika uus. Ja muistamme: sen tie toi vasta äsken valta-tanterille! Se rahvas! Nyt ees monet virkut voi jo silmät nähdä, elon värikkyyttä; ja korviimme jos sirmakat vain soi, sit' ehkä soimaamme myös paljon syyttä! Miks kasvaa se? Sen aika yksin näyttää! — Ja viimein laulu loppuu! Nyt siis taas kuvailin, synnyin-seutu, kukkamaas! Miks lauloin, kerroin? Toiveet tuskin täyttää ees pienet tämä? Anteheks siis anon! Vikoja kaikess' on, — mut silti sanon: Maa muistoin, teinhän tehdyn rakkaudella, sun armaan kuvas tahdoin kirkastella!

Loppu ja - nöyrä kumarrus.

Miks tehty, turha ehkä, laulettu? Sen alussahan sanoin jo. Kun illoin ikävöi joskus yksin, — harhailu ja elon heitot painaa mieltä silloin, — niin viihtyy mennen aikaan armaimpaan kotoisten muistoin. Sieltä orpo kaipuu hakevi, turhaan, syitä harhaan maan. Se houkko! Inehmo! Miks aina vaipuu sun katsees taivaan arvoituksiin? Heitä ne tyyten, paino moinen! — Viihteekses vain pue lauluun kuvat muistojes, — käy kysymättä elos rikkaan teitä! Ne muistot: niinkuin laivat vilkkain viirein ne loittonee! Siis tyydy, jos ees kiirein teit jotain, — teit myös taiten, rakkaudella! — Addio madre mia, patria bella!

Heinäk. 1910.

HELMIKUUN PÄIVÄ MAAKYLÄSSÄ

Jää-kukkasin ikkunat kiiltää vilun noustessa vihdoin auringon. Ulos käyn, — lumi-vaaroilta henkäys viiltää, sini-siintävä taivas on.

Kylä sauhuja nostaa, sen haukkuu penit, — kaivot narajoi… Nyt hiljaista, — halko vain kaukaa paukkuu… Reki-virsiä kulkuset soi.

Soi jäällä, min punaan hienoon sini-varjona piirtyy viitta-tie, jota kohti tuo ladut kauko-tienoon, — yli nienten haipuen vie.

Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa, — puut kuin tuhat jättiläis-kynttilää! Havut kellervät huokaa, toistaa samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.

Salomaa! Värin-hohtava järvi-aukee! Miks hurmata voinette niin, kun silti tääll' iki-synkeäks raukee? — Minut täältähän riistettiin!

Etäs outoihin vietiin ääriin, joiden määriin ja kauneuksiin minä jaksa en! Siellä vain vääriin ja joutoihin vaivun maan-unelmiin!

Salo! Säihkyvä helmikuun hanki-aukee! Kai enkeli taivaastaan eroitettu siell' enää ei viihtyis. Niin taukee mun kaipuuni rauhassa ei salomaan!

Pois tahdon mun toisehen puoleen, elon pyörteesen, nautintoon! Kunis siellä maan kaipuusen joudun, huoleen. Niin kahtia raastettu oon.

Ah, paistavain ikkunain eessä nyt pirteissä sukkulat lentelee! Koti-askarten pienoisten viihdykkeessä elo kultainen pois hupenee!

Salo kirkkona päivässä loistaa! Tuhat alttari-kynttilää! Ah, ei havu-urkujen virret poistaa mun kauas voi ikävää!

Lyhyt päivä on. Vihreestä itä jo käy sini-punertavaks. Riens aurinko lounaasen, seuraa sitä kuu valkeeva kuultajaks.

Puna-pilviin aurinko vaipuu kujat kullaten, — tummuu maa. Mut verkkaan luomensa, kelmeet kuin kaipuu, kajo keltainen ummistaa.

Kylä nukkuu, kuutamo-hankea puikkaa jänis tummien riihten luo. Mun vuoteelle tähdet tuikkaa. Aldebaran juur korkeinna tuo.

Aldebaran, Arabian tähti! Punaisimmaks sen nähdä voin. Sen säteissä punaisin tuska lähti, — erämaass' unet palmustoin.

MUSTALAISET

Pilvessä taivas talvinen on, pirtissä pitkässä raukeus raskas, — ikkuna loisteeton, valkea peltojen aukeus. Miehet vuottaen murkinaa sängyn loimilla loikoo. Keskellä honkaista lattiaa haukut Hurri ja Urho oikoo rentoina selkää, jalkaa. Liedellä kaali kiehua alkaa.

Ikkunan pielessä paljahat koivun ritvat kylmässä kiikkuu. Punaiset piian-pallukat torkkuu, ja rukit verkkaan liikkuu. Emäntä pulska, ruskea-pää loikoen lehtiä lukee: joskus päätään ylentää, kyynärön tyynyihin tukee ja lasit viisaalle otsalle vieden silmää puolehen lieden.

Harmaana kuultaa arkisuus viidasta peltojen takaa. Sielussa outo on unteluus, — kaipaus vaivattu, vakaa jonnekin kirkkaasen, kauas on niin! Pois, suvimailleko? Minne? Kaupunkeihinko kultaisiin? Ah, ei tänne, ei sinne! Outoa tuntua muuta: auringost' itään ja lännemmä kuuta!

Silloinpa kaukaa kulkuset soi, koirat, hei, ylös karkaa! Kas miten virjetä Hurri voi, — kas pihamaalla sit' arkaa, kuinka se loitolta taivasta päin räiskii ja peljäten vinkuu! Mutta jo harja pörhössä näin ryntäävän Urhon: tuolla jo rinkuu vimmaa se kummulla lounais-pellon, — pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!

Kuulikos piian-pallukat! Ikkunoihin ne juoksee, hyörii. Nousivat miehet. Ruskeat emännän silmät vilkkaina pyörii. Hetki, jo värien riemua saan, pientä vaihdetta rintani vaivaan! Mustalaisia! Tiuhanaan punaista, mustaa ja sineä taivaan pellon kummulla tie jo kiehuu, orhien palmikot, harjat liehuu.

Samassa pihaan ne porhaltaa, hei haali grammaa! päätä-pahkaa kolme orhia muhkeaa, muut ovat luuta ja nahkaa! Keikkuvat Viipurin vaate-reet, — kuin isot sängyt, vällyin ja loimin, lapset ryysyihin hautauneet, miehet pinnoin sään ahavoimin. Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa, pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!

Ensimmäisenä kuistin luo ehtii kulkusin orhi suuri, — keinuen kuormansa, huutajat tuo, — kuin iso kameeli juuri! Mustat ja vaahtoiset kyljet sen paistavat helaisin ryssän-valjain. Poika kyynärän-korkuinen solmii sen kuistiin kourin paljain, penkiltä loimella peittää, heiniä eteen heittää.

Väistyä Urhon kiukukseen täytyy eest' ylivoimaisen joukon, — Hurri ryömi jo pelkoineen piilohon kuistin loukon, — konsa nyt Himalan pirttiin jo ryntää silmin kiiluvin, kirkkain varttuva poikas-kolmikko, tuskinpa päivää virkkain. Niinkuin kissat ne uunille laukas, ruojunsa riisui ja vyönsä he aukas!

Sitten jo muijat parvenaan pirtin huuruvan uksen täyttää, rannukkaista saaleistaan paksuja korpin-nokkia näyttää. Turpeat huulet, kerkeät suut, huntuiset päät, piki-tukat, veltot ja hytkyvät lonkkaluut, parmailla Mikkelin markkina-kukat, — niinpä he päivänsä sanoo, kilvaten kahvipaikkaa anoo.

Mutta he vastuuta varro ei. Kirjava-kukkaisen silkki-saalin vanhin, Saara, jo pellille vei: siinä se kuivaa höyryssä kaalin. Nuorikot keskelle lattiaa laskevat rinnoilta pois sylilapset: pronssia on iho ruskeaa niillä, ja pikeä hapset. Kuin kotonansa ne kyykkii ja häärää, näyttäen napaa ja säärtä väärää!

Miesväki maantien mainio myös! Vaari parrakas, töyhtö-kulma, piippunsa suuren täyttö-työss' onpi jo. Poikansa silmältä julma, piiska saappaassa, pysty-pää, loistossa huiskivan kaulahuivin. Kolmas heistä ei jälkehen jää: hoilaa äänin tervein ja kuivin, — päässä korkea tsherkessi-lakki, — vyö, helat, vihreä verka-takki.

Joukossa moisessa jotakin on. On myös karhea suomalainen, lattea Matti Lennoton, kanssaan keltainen Säämingin nainen. — Mikä on pääskysparvessa tään harmajan työ varis-parin? — Sulho, hän nurkassa häpeissään, harjakset hurin-harin miesten ja mummojen piippuja rassaa; morsian toisten lapsia passaa.

Ainahan joukossa jotakin on! Romani Jalamar ylpeä, nuori! Ken siron, joustavan vartalon sametti-liiveihin sinisiin suori, jakkuhun hopea-nappiseen? Magyareiltako hän ne osti? Äsken näin hänen iskeneen silmää Tiinalle: hiukan nosti kulmia tyttö ja viisaasti hymyi. Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.

Jalamar Tiinalle: "Ain' olen sun! Monta jo lemmin! Ensin salaa, haavehin. Kunnes uus sytytti mun kuin yössä, myrskyssä linnat palaa! Musta hän, — valkeelta lohdun sain: kulkuset soi, käsi tokkani vyöllä! Lempeni uus: hyvyys, haikeus vain; — seuraava: hekkuma syyskuun yöllä! Haave oot, myrsky, ja hekkuma! — Rikas käyt rekeen halvan, ja turmaan, — se vikas!"

Säämingin akka, hän reslalta toi valtavan kahvipannun, huuhtoi ja täytti sen, tulta loi, osti kermaa valtavan kannun. — Miehet, ne marssivat, mahdikkaat, hoilaavat: "Isäntä, hoi, ori osta! — Kuuskymment' markkaa!" — Puolet saat! — "Ai tu guuvilligo! — Viistoista nosta!" — Kolmas: "Ash … stiil! Kakskymment' anna! Enemp' ei kannata kaakkihin panna!"

Vanha Saara, se kurttu-suu, rukkien taakse kiertää, istuu, polkee ja innostuu, sormia nuollen kehrää ja hiertää. Sitten huutaa emäntää, kerjää villoja, voita ja jyvää. Toinenpa tiuskii nyt, sysi-pää: "Mit' sie kiusaat ihmistä hyvää! Antaa se muutenkin … käyjille hangen!…" Poikain kuoro: "Maaro mangen!"

"Mangi, maaraa!" hymyilee emäntä, kaalia täyden tassin pienelle tytölle sukaisee. Tyttöpä kaaliin piipunrassin pistää ja kerkeesti suuhunsa vie, — irvien kaalin kaataa ja hylkää. Äitipä siihen: "Voi sun … ja sie, sie dzhungiboskero … outat jo ylkää!" — Poikaset pienet nyt kaalin nuolee, vaurahin lastusta luskan vuolee.

Kahvikin roihulla kuohahtaa, — kaan hin chihko! — muijat kun mieroo, lapset ja porsahat teuhuaa, — piippu-leuat kauppoja hieroo. Mutta Jalamar, aitan luo hän talontyttären Tiinan johti; sinne nyt pulskimman raudikon tuo. Kohta he kiitävät lounatta kohti, kasvot niinkuni lyijy, — vilkkuu kaukaa ilkkuen ryijy.

Uunilla poiat laulelee, — vääntävät päreestä pyssyn, maasta he veikolta ampaisee pois takaraivolta virkatun myssyn. Veikko suuttuu ja vartaalla lyö, kiroja ottelun kiljuna raikuu. Äitipä kädessä setolkka-vyö hätään, ja kiihkeä romani kaikuu: "Ai tuut dinalo! Ja tuo naia kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!"

Vakava Saara pussistaan kaivoi, kehruun jättäen, kortit, kalseus harmailla poskillaan järjestää nyt sortit. Vanhus mairean kohtalon emännän osaksi povaa. "Tavaran ylitse talossa on ollunna kolme juttua kovaa… Omasi takaisin saavan näytät… Vanhaksi elät … keppiä käytät…"

Myöskin piian-pallukat povarin sanan kuulee: "Monessa paikassa raskahat huolet on … niin että harva luulee Kirjan … turhan kirjan saat. Voi huliviliä… Viisahana, pysykin, vaikk' ois mantaalin maat! Tottele povarin sana, siitä et pääse et ympär, et yli… pois kissa siitä! … se toinen ei hyli…"

Isännän nuoremman merkit nää: "Hempunna äsken olet tyttöä valkean-verevää, niinhän? antanna sormukset, solet. — Dioneses! Nyt totuus näy! Hautajaisia juodaan, — elähän pahastu, niin se käy. Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. — Mut enää en pane, valhetta syydä! Onk' sulla porsasta myydä?"

Silloinpa kupit jo kalisee, Saara ja kaikki kahville töytää, — pannu ja kannu kiertelee, — sankkana höyry kattaa pöytää. Mutta poiat, ne piki-päät, uunilta parkunan päästää: "Eikös ne akan-syöttiläät meille yhtänä aio säästää!" Herroille Säämingin akka nyt kantaa uunille kahvit, sokurit antaa.

Näin piti pitonsa kaikki muut paitsi Jalamar ja Tiina; hymyhyn myös veti partaiset suut Kuopion lauhkea "Savon viina." Mutta Tiina ja Jalamar, hei? Poika ukselta parkas: "Jalamar roisto orhini vei, Juonaan tyttären kanssa karkas, piiat sen läävän parvelta keksi!" — Siitäpä touhu hirmuiseksi.

Pois pojat uunilta loiskahtaa, pihalle juoksee miehet ja naiset! Huutoa, kämmenten huiskinaa, — silmät ja posket hehkuvaiset, — heiluu nyrkit, ja pelaa suut kilvalla suomea, romani-kieltä: "Noodako Deevel!… Katkomme luut!… Kyllä ne nimismies tuo pakotieltä!…" Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa, vei tytär kuusikymmentä markkaa!

Kolme perästä karkurein brovningit taskussa, vyöllä puukot! Ah, miten rauhaa romanein rikkoi tuon parin kuumat suukot! Yksin poikanen kihara-pää nojaa huoletta kuistin penkkiin, kyynärän-korkea, hyräjää, löi jalan reimasti lenkkiin: "Ai meen kaale!" — Ei enää jatkaa juhlaa käy, — Savonlinnaan he matkaa.

Peittoon pirpanat paljaat taas äidin lämpöisen vaipan alle, — Säämingin akka jo sumpit kaas pannusta tanhualle. Matti tukkaansa takkuisaa huoaten raapii pyöriess' akkain, — Saara jo seljin kellahtaa kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain. Ohjista sotaa käy kaks poikaa: vaari uhkaa, ja piiska roikaa!

Niin pois haipuu ne järvenjään aukeelle, konkarit nuo helavaljain, — soitellen, huiskien vemmeltään, liehuissa liinain, vöitten ja taljain. Käheenä Urho reuhaa sen kintereill' yhä poistuvan joukon, — Hurrikin ryömii häpeillen piilosta kuistin loukon. Sinne ne haipui, siellä ne pauhaa. Himala henkii entistä rauhaa.

Niin, maaseudun jos poika nyt mie oisin kuin synnyin, mut onni siirti, kai mua vienyt ois noitten tie! Mut elon kiitos silti: jo piirti kirjaani ne sadat seikkailut, vaihtelot ainaiset, täällä ja siellä! Ja — nyt kaksiko istunut täss' olen kuuta jo, tyynellä miellä? Tääkö bohemia? Kaipuu jo hyytyy? Vain runon vaihteesen, onneenko tyytyy?

Kaali pöytähän kannetaan, verkkaan kulkee pila ja juttu, — romani-vieraita muistellaan, — muu puhe vanha tuttu. Päivä pilvinen tummenee, — kaukana taivaan harmaan äärillä vienosti puuntelee. Verkallensa ja varmaan mustuu peltojen valkea aukeus. Pirtissä raskas raukeus.

Maalisk. 1910.

KYLÄPAJALLA

Laaksosta, vihreistä metsistä nousee, kaartelee kylä-vaaralle valtatie, raitille, vierille tähkiväin laihoin. Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie: kahdenpa tien käsikoukussa maja on, kyläsepän paja on.

Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa neljän korkean koivun alta, siinnokkaan sini-taivaan alta, heinäkuun iki-hurmaavan taivaan. Helskynä loitos kuuluu ja jyske, palkeen puhkina, kipenten parvi lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu, ikkunan liekkien paahtaman kautta juoksee auringon kultaiset loimet.

Nokinenä poikanen palje-varressa kiikkuu. Pullehin poskinpa tynnyripalje puhaltaa puuskuttaa sysi-ahjoon, josta kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa tupruttaa ylös räppänä-tottoon huriseva hormi.

Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan. Häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, — känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, — pihdeillä sitten se sysitään, sohitaan: pihtien kourat nipistävi niskaa niinkuin kiukkuisen mestarin sormet oppipojan niskaa.

Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan, ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan pehmeeksi, nöyräksi taipuisaksi, juuri ei vellinä valuvaksi. Sitten se viisaasti teräkselle nostetaan: pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi niinkuin koukussa punainen liero. Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin laatien latteat sen päämuodut, — ääntäen kilvalla alasimen kanssa: hilsk helsk, kilsk kalsk! Ilkeä pölkky, tuo tyly puu-pää, kateuden riemusta hytkii ja hyppii.

Uuttera vasara kehittävi rautaa viisaaksi viisauden palvelijaksi, julmaksi hyödyn palvojaksi. Vaan jos se suuttuu, tuskasta muuttuu mustaksi, moukari puuttuu toimeen, huimii viimeiset pois pahan juonet, — tai se tuleen heitetään, taas sysin peitetään: Palkeen pulleat posketpa puhaltaa puuskuttaa puna-ahjoon, josta kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa tupruttaa ylös räppänä-tottoon, — nielevään toton kyöpelin-kurkkuun, huriseva hormi.

Uksella istuvat kylän isot isännät, katsovat kuin käy raution rautatyö, vuottavat kastetta hohtavan sirpin. Haastavat heinistä, laihoista, helteistään. — Pajan eessä patsaissa hevoset teutaroi, paarmain pöristessä häntää huiskivat, helistäen tiukuja harjaa viuhtovat.

Maantieltä, raitilta rämähtivät rattaat: Paunolan "herra" kas, uudella orhillaan! Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi lautaset valkeessa vaahdossa voikko — laaksoon ja metsiin.

Sieltäpä kaartelee ylös valtatie raitille, vierille tuoksuvain laihoin. Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa, tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä. Torkkuen koivujen ritvat riippuu naavettuneen pajan harjan päällä, siinnokkaan sini-taivaan alla, ah, iki-hurmaavan taivaan holvin, hattaran harsolla verhoumattoman heinäkuun taivaan.

1901.