KALERVO

Runollinen kalenteri

Tehnyt

J. A. B. [Johan Albert Bergman]

Oulussa, Chr. Ev. Barck'in kirjapainossa, 1871.

Näytetty: J. M. Kalm.

"Päivät soisin soitettavan, Illat tehtävän iloa Näillä mailla mantereilla, Suomen suurilla tiloilla, Nuorisossa nousevassa, Kansassa kasuavassa."

Wäinämöinen

SISÄLLYS:

Pohjan neidon kosiat Karjan luku Lintujen käräjät Odottava Paimenet "Halut älyn pettää." Näytelmä Lapsuuden muistoja Kesä-yö Pohjolassa Loihtia Ehtootähti Kointähti Poissa olevalle Päijänteellä Merimiehen laulu Hääilta Muistelma Tähtitaivas Ukko ja nuorukaiset Vähän Kalevalasta ja Kantelettaresta

POHJAN NEIDON KOSIJAT.

[Kahden ensimäisten runoelmain sisältö on, osittain sanasta sanaan, otettu Kalevalasta; samoiten kolmen niitä seuraavain Kantelettaresta.]

Pohjolassa neito eleleepi Kaunis, niinkuin aamu keväinen, Häntä moni uros kosiileepi, Mutta Louhi, äiti neitosen, Tyttöänsä antaa epäileepi, Ansiotöihin urhoot manaten, Joissa miesten ky'yn koettaapi, voimat hyvältäi masentaapi.

Kannattipa koettaa — neidon kieli Urhoot väkisinki lumosi, Mitä vaan jos hänen teki mieli, Heti kosiansa toimitti, Heidän mietteet ihastelu nieli, Jonka heliä äänens herätti, Kaikki urhoot, kun sen kuulit, jäivät Huokailemaan yöt sekä päivät.

Ensin impi Wäinämöistä koettaa, lausuu: "jospa jouhen halkaiset Veitsellä kärettömällä, voittaa Taidat mun, kun myöskin vetäset Munan solmuun." Wäinämöinen koettaa, Tekee nämä työt äkäiset. Vielä sitten kivestä hän kiskoo Tuohta, jäästä ai'aksia viskoo.

Mutta neito lausuu: "Venhe veistä Kehrävarren palaisista, työnnä Kättä käyttämättä kappaleista Tehty veno vesille, niin myönnän Tahtosi." — Taas koettaa Väinö — e'istä Tekoansa Ukko ei, ei myönnä Lempo tahtoansa — kirves sattui Polveen — siten tämä koetus loppui.

* * * * *

Tuli kosiin lieto Lemminkäinen, Hälle säisteen neidon äiti ääntää: "Kyllikki on vaimos kassapäinen, Jost' et saa sa huomiotas kääntää." Mutta neittä vaatii tuittupäinen Kauko, murtaa suuta, päätä vääntää. Vihdoin Louhi lausuu: "joutaville Tyttöni ei jouda urohille.

Jos siis hänet toivot saada, muista Ehdot: hiihä Hiiden hirvi; sitten Hiiden ruuna tulisuinen suista; Tuonen joest' ammu joutsenitten Suust' yksi — ensi kerrall', muista — Jos ne työt teet, niin kosijitten Yli voiton saat ja rintaas vastaan Painaa saat mun ihanata lasta."

Ensi työt näki onnistunna, Vaan kun Tuonen virran pyörteiselle Astui kolmannelle, loppununna Työnsä olivat — alantehelle Manalan oil paimen astununna, Jota poltti koston kova helle; Ampui Lemminkäisen napsahutti, Sitten miekall viideks liemahutti.

* * * * *

Halli Pohjolassa haukkuileepi, Jos sen katsot nenävartta myöten, Näet järvell purren — meloileepi Mies purress, eellehen sitä työten, [työntäen] Yhtä rintaa maalla ajeleepi Toinen, oroansa vähin lyöden; Siinä kaksi kosiata koettaan Tulevat nyt, Pohjan neittä voittaan.

Mitäs miehiä? Taas Wäinämöinen! Kukas toinen? Ilmarinen suuri, Mies tosiaanki kelpotöinen, Taivaan kannen kalkuttaja juuri. Hälle jo luvattu kaunisvöinen Impi ennen — annettu ei — nuuri Seppo — kun työns oil suorittanunna, Sammon Pohjolahan takonunna.

Sopineet oil miehet keskenänsä: "Sille neito antaminen, jolle Mielellämmin sanoo lähtevänsä." Kun nyt astuit tupaan koettelolle, Wäinämöiselle ois impeänsä Äiti työntänyt — vaan rautiolle Sanoi neito ennen menevänsä. Uudet tehtävät nyt Louhi vaatii Sepolta ja kohta ehdot laatii.

Niinkuin Oinaan nahan viejälle Muinoin mainio Medea keksi Keinot, niin nyt neito rehevälle Kosijalleen', jonk ihastukseksi Louhen vihdoin täytyi myöntää hälle: "Puolisokses vie nyt ikuiseksi Valvattini." Kohta häitä juodaan, Sitten sepon kotoon nainen tuodaan.

KARJAN LUKU.

Huis nyt lehmät lehtohon! Kourusarvet salohon, Kultaisille kunnahille, Hopeisille ahoille! Siel' on ruokaa nykkiä Heinän päistä heleistä, Läikkyvistä lähtehistä Saatte siellä särpiä. Sitten, päivän laskiessa, Iltalinnun laulellessa, Tpppy tpppy kourusarvoeni! Tulkaa kotiin sievästi, Maito-lampi lautasilla, Utarilla uhtuvilla, Joista makeen maidon saa Pieni piika piukuttaa.

Etelätär luonnon eukko — valio vaimo Suvetar! Pihlajatar piika pieni, kaunis neiti Hongatar! Viitsikäätte viljoani, katsokaatte karjaani, Ettäs varsin vahingotta viimein kotiin saapuisi.

Mesikämmen käyretyinen, Otso, metsän omena! Anna rauha raavahille tänä suurna suvena, Jos sa tahdot tapella ja lihaa tekee mielesi, Jyrsi koivun pökkelöitä, visko viitaan vihasi.

LINTUJEN KÄRÄJÄT.

Mitäs linnut miettivät? Kurkistellen katsovat Harakat ja peipposet, Närhit, sirkut, varpuset? Mies pellon vakoopi, Vakoon jyvät kylvääpi.

Atrialle läksi mies, Linnut tehtävänsä ties, Sissivät nyt sirkkuset, Vakoilivat varpuset. Söivät hekin atrian Runsaan sekä makian.

Pikku pajutuikkinen Nokki myös jyväsen, Kadehtien katsoit muut, Kohti lensit, auki suut, Pajulinnun käärivät, Veriseksi pieksivät.

Kärajiin nyt poloisen Veivät, la'in etehen, Kurki sitten valittiin Tuomariksi, istuttiin, Laklat lautamiehinä, Peipot valamiehinä.

Kurki huusi kurkustaan, Kajahutti kaulastaan: "Ootkos syönyt jyviä, Köyhän miehen kylvöä?" Pajutuikki vapisten Vastas': "otin pikkuisen."

Kurki, päätään nostaen, Julistavi päätöksen: "Kosk' oot jyvät ottanut Luvatta ja tallannut Pellon, kaulas katkotaan, Joka tiedoks annetaan."

Lausui la'en rajasta Pääsky varsin vihassa: "Varastathan sinäki Kurki, otat oloksi'i, Mit' et syö, kannat pois, Aivan niinkuin omas' ois."

Kurki ylös kurkisti, Pahan äänen parkasi: "Köyhält en ma varasta, Löydän ruokaa muualta, Metsästä syön marjoja, Karpaloita suolta."

"Kanssasi en inttämään Rupea nyt vähääkään," Lausui pääsky — "riemuksi Olen ma, en ristiksi Ihmisille, sanoman Tuon suven armahan."

ODOTTAVA.

Missä viivyt sinä oottamani? Missä astut sinä armahani? Valkea, miss' oot vaeltamassa? Missä, kultani, oot kulkemassa? Oi jos, oi jos likellä jo oisit, Kaiken minun riemun mulle toisit. Tulosta suu heti tuntisin ma, Astunnasta heti arvaisin ma. Liekkinä ma tykös liehahtaisin, Virstan, kahden vastaan kaapsahtaisin. Suuta suihkajaisin, Vaikka veress oisi, Joka surman toisi, "Sultahan sen saisin… Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni, Kujerrus ei ehdi armahalleni, Kuuset mua vaan on kuulemassa, Hongan oksat vastaan huokaamassa!"

PAIMENET.

KOJO. Koska nyt sattumus meidät, paimenet, saanut on yhteen, Kumpiki parhaassa olevaiset ijässa ja kumpii Pohjolan myös sukua, hyvät laulahan, vastahan valmiit: Laulakahammepa ilmi nyt viisautemme — niin tehnyt Mahtava Wäinökin on — siis ei tyhmyyttä se liene.

KOMMI. Olkohon niin! hupainen pakinoida on koivujen alla, Suojass' auringon helteestä nurmella maata, Mieltäni laulattaa surina mehiläisien, karja Ei mua vaivaa, senkin asettanut päivän on helle.

KOJO. Rattoisa on elämämme, me annamme metsien kuulla Laulujen kai'untaa sekä paimen-torvien ääntä, Lillikat on lihavat, makiat myös mansikat meille Tarjona, kans veli, ei se vähentäne voimia liioin.

KOMMI. Vaan minä en ole kiittävä paimenen päiviä; lämmin Ei ole aina, kuin nyt, ajetaan viluhun myös meitä, Vanhaa taaria, kylmää kaalia ruuaksi saapi, Mustin murkinata, josta rasvan syönyt on rakki.

KOJO. Mutta kun lypsykselle on lentänyt viipyvä päivä, Lonkunut lounahasen, saatan kotihin minä karjan. Kylpy on joutunut, vastat on valmihit, sitte ma pääsen Kaivahan kannikkaa sekä rasvasen voivatin ääreen.

KOMMI. Miks' et perkeleen päänkin ääreen? sillä kun koppoo Tai, kotahalkoa käyttäen, kun sua ruokkia listii, Ei silloin maistu hyvä ruoka ja saatikka sitten Pettua peiputtaa, joka tuskin pehmevi veessä!

KOJO. Lehti kun liehuvi puussa ja ruoho kun roikkavi maassa, Meelle kun haiskahtaa metsät ja kun lintuset laulaa, Ennen ma paimenn' oon kun joski ma toimia saisin Myötäänsä kotona, virua pyhät laiskana aivan.

KOMMI. Kirkonkelloja muut, minä karjankelloja kuulen, Partaa muut papin nähdä saa, minä latvoja kuusen, Kirkkonani kivi on, pajupehko on pappini, kannot Laulajin' on, käki lukkari — niin pyhä paimenen ompi.

KOJO. Vaan pyhäpäivänä kultani luokseni käymähän pääsee, Kangas kohta on kauniimpi, mieluisa on metsä Silloin; korpiki kuutta on kukkaampi ja ne paikat, Joita hän astunut on, koko viikon kirkkaina loistaa!

KOMMI. Ennen lehmät leipovat taikinata, akat ammoo, Ennen kyntänevät oravat ahoja sekä puussa Konkarit kiivennee, hirret vetänee, härät notkuu, Ennenkun minä paimenen päiviä kiittävä lienen!

HALUT ÄLYN PETTÄÄ.

Näytelmä kahdessa näytöksessä.

HENKILÖT:

Peltonen, maamies. Kaisa, hänen vaimonsa. Heikki, | heidän lapsiansa. Mari, Utriainen, isäntä-renki Peltosella. Ölvinen, lukkari. Anna, hänen veljensä tytär. Aini, paimentyttö Ölvisellä. Peltosen ja Ölvisen niittyväkeä.

(Tapahtuu Pohjanmaalla.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Peltojen kamari, tavallisilla huonekaluilla. Yhdellä puolen ovia riippuu Peltosen vaatteita, toisella, vähän matkaa ovesta, piironki, jonka päällä pari kahvikuppia, livasniekka ja sokuri-astia.)

Ensimäinen kohtaus.

UTRIAINEN (kävelee edestakaisin). Missään hän nyt viipyy? Hm, — siis ensin niin ja sitte niin. Kunhan asiat alkuun saan, lempoko loppua nyt joutaa miettimään! — sill'aikaa luiskahtaa saalis käsistäni. Komisarjus miettiköön sopivan lopun; kyllä hän siitäki saa eri korvauksensa. Kannattaa kait' antaa, jos toivojensa perille pääsee! Nyt on oikea hetki. Ja se on ymmärtävän miehen tunnusmerkki ryhtyä toimeen oikealla ajalla. Ah! — hän tulee.

Toinen kohtaus..

PELTONEN (Pitkäletkuinen piippu suussa.) Noh! Mistäs tulet?

UTRIAINEN. Kylältä.

PELTONEN. Kuuluuko uutisia?

UTRIAINEN. Kuuluu, ja vähän kummia.

PELTONEN. Kerro!

UTRIAINEN. Ennenkuin kerron, tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä miehestä, josta kylällä puhutaan.

PELTONEN. Kukas on mies?

UTRIAINEN. Lukkari on.

PELTONEN. Lukkari on ylpeä ja itsepäinen. En minä häntä juuri oikein suvaitsisi, vaan…

UTRIAINEN, Kuulkaa nyt mitä kylällä sanotaan. Lukkari niittää tuon Isonniityn kuin mies, vaikkei se ookkaan hänen.

PELTONEN. Kuka sen on sanonut?

UTRIAINEN. Komisarjus. Minä olen istuskellut ja pakinoinut hänen kanssaan kylän asioista.

PELTONEN, Kenenkäs niitty on?

UTRIAINEN, Se kuuluu Peltosen maahan.

PELTONEN. Mitä sanoit!

UTRIAINEN. Vanhat kartat sen asian todistavat.

PELTONEN. Vaan saadakseni niityn, pitää käräjiä käydä, ja kukapa tietää, jos voittaisin.

UTRIAINEN. Käräjäin käyntiä ei tarvita. Kyllä lukkari antaa jälkeen. Sen tiedätte; sillä hän toivoo saavansa tyttärenne. Vaan sentähden on hänelle tästä sitä suurempi häpiä, noin koettaa peijata tulevata appeaan.

PELTONEN. ahaa! Vaan semmoinen hän on, joka vävykseni pyrkii!

UTRIAINEN. Sitä paitsi hän muuttaa syyskuussa uuteen kanttori-virkaansa. Silloin myöpi hän kiinteän omaisuutensa ja uusi omistaja ei luopune käräjiä käymättä parhaasta niitystään.

PELTONEN. Oikeen; sinä olet varsin älykäs. Kaikki sinä olet miettinyt edeltäkäsin.

UTRIAINEN. Komisarjuksen kanssa olen tuuminut.

PELTONEN. Vaan mikä nyt on tehtävä?

UTRIAINEN. Te vaaditte lukkarin heti heittämään heinän te'on. Jos ei lupaa, kyllähän keinot keksitään. Mainitkaa sivumennen, että kyllä tiedätte sen, minkä koko kylä tietää, ett'ei hän Mariaa kosi, vaan teidän omaisuuttanne.

PELTONEN (taputtaa Utriasta olkapäälle). Sinä olet aina talon puolta pitänyt, Minä kiitän sinua. (Avaa piirongin lohvun ja lyö ryypyn, jonka Utriainen juopi.)

UTRIAINEN. Te olette minua aina kohdellut kuin ystävää. (Itseks.) "Silloin seppä takoo kun rauta kuuma on." (Ääneen.) Isäntä! Toivojensa perille päästäkseen ihmiset ovat toimeliaat. Minuaki kiihoittaa toivo, vaan en tiedä, jos uskallan.

PELTONEN. Noh! pelkäätkö? Sano vaan!

UTRIAINEN. Teillä on tytär ihana kuin keväinen aamu. Se on minut ruusukahleisiin vanginnut. Vaan (huokaa) minä olen palvelija.

PELTONEN, Siitä ei kysymystä. Vaan oletko huomannut olevasi häntä mieleen.

UTRIAINEN. Minä luulen, että jos ei lukkari myötäänsä häntä viekotteleisi, asiat olisit eri kannalla.

PELTONEN. Älä hätäile; kyllä Marinki silmät aukaisen, että huomaa, minkälainen kosijansa on. Ja kun hän kerran ymmärtää ja kuulee sitä paitsi sulla olevan suosioni, niin voit toivoa.

UTRIAINEN (itsekseen). Voitto!

PELTONEN. Menkäämme nyt silmäilemään likeistä ruisvainiota. Ihania ilmoja on Luoja suonut.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

ÖLVINEN (harmajassa hännystakissa).

Kuulen aina äänensä, Vaikka muut ei kuulla voi, Näen aina silmänsä, Jotka mulle onnen soi.

Hm! Kumma kun tuo ammatti vaikuttaa kuvitukseen ja katsantotapaan, pitäjässämme pastori on ikääskuin nuotittoman profan — minä ikääskuin laulun ja runouden esimies. Sananlasku sanoo; "Lukkari perän pttääpi, pappi melan hallitseepi." Näinpä usein näkyy olevan.

Oi mun armas Mariani, Jos vaan sinä tietäisit, Että tääll' on kultasi, Kohta tänne rientäisit!

Kunpa hänen nyt onnellisesti saisi omakseen, Se on summa, että kaksi etevää ei tahdo milloinkaan sopia, Esimerkiksi: Peltonen on ymmärtävä mies, minä viisas. Kyllä hän arki-asioissa tulee toimeen, mutta hengellisissä toimissa! — Hm! Sentähden on varsin tähdellistä, että minä joudun vävyksi tähän taloon. Vaan en minä paljon saa rehennellä eduistani. Valistunutta vainotaan aina mailmassa, hän on kuin hauki kutimen keskellä. Ei kukaan häntä ymmärrä. Hohhooh! Missä oot lintuni!

Lempi huokaukseni Kuiskuttakoon korvaansa, Ettäs vihdoin tulisi Lohduttamaan kultaansa.

(Juoksee ja suutelee Mariaa.)

Neljäs kohtaus.

ÖLVINEN. Suloinen! Ah, minä olen katkeran onnellinen!

MARI. Kuinka niin?

ÖLVINEN. Sinun isäsi ja minun mielipiteet juoksevat jokseenki eri haaroille tässä ajallisuuden laaksossa.

MARI. Maltahan vähän, ettäs yhteen pääsemme. Syyskuussahan astut uuteen kanttorivirkaasi. Silloin tulee ero ja saatpa nähdä, että isä sinulta kyynelsilmin hyvästiä ottaa. Kun sitte tavan takaa käymme Appelassa, niin isä juoksee kujansuuhun saakka meitä vastaanottamaan.

ÖLVINEN. Ah Mariseni! kunpa niin kävisi.

MARI. Älä pelkää, isä on pikapäinen, mutta hän ei ole pahasisuinen.

ÖLVINEN. Armahani. Aina kun aatteni ovat maahan vaipumaisillaan, nostat sinä ne tähtitarhojen tasalle.

MARI (hymyillen). Hyvä! nyt olet taas hyvällä tuulella, koska alat runolliseksi. — Kuka tulee?

Viides kohtaus.

(Entiset.)

UTRIAINEN (itsekseen). Lempo! Kun en tavannut häntä yksinään; yhdessä he ovat voimalliset. (Ääneen.) Mari! Minä tahtoisin sinua puhutella.

MARI. Sano vaan asiasi tässä.

UTRIAINEN. Mari! Sinua uhkaa vaara.

MARI. Hyvä, että saan tietää, niin arvannen ehkä varoa.

UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta elämässä, vaan sinä astut perikatosi partaalla!

MARI. Minä en sinua ymmärrä.

ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!

(Mari purskahtaa nauruun.)

UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä, ja noin minua kohtelet!

MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt…

UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö ole sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos olisin isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.

MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan, että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.

UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä edut lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?

ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän ravistuneesta pääkallostasi!

UTRIAINEN. Minä en ole lukkaria puhutellut. Sepähän sitte nähdään, kuinka ravistunut pääni on.

ÖLVINEN (kiihtyen). Mene jo täältä juomaratti! Minä takaan, että olet kaikki mahdollisuuden ja kykysi mukaan toimittanut.

UTRIAINEN. Mari! Tuommoista sinä lemmit! Hän on viekottelia. Vielähän saat kuulla muilta sen salaisuuden, jonka aivon äsken sulle kertoa. Koko kylä sen tuntee ja ilvehtii, kuinka viisas lukkari tässä pitäjässä on!

ÖLVINEN. Jokos olet kaiken myrkkysi oksentanut? Olipa toki hyvä, että minä olin läsnä nyt.

UTRIAINEN. Minä tohdin sen sanoa sittekin, niinkuin näet.

ÖLVINEN (hyppää seisalleen). Valehtelia! Sen riivattu löyskäleuka, osaatko ulos!

UTRIAINEN. Minä menen isäntäni käskystä; ei minua kaikki allasnaamat aja! (Ölvinen ryntää Utriaisen päälle. Mari huudahtaa. Miehet painivat, Ölvinen sysää Utriasta ovea kohden. Utriainen tarraa oven pielestä kiini.)

Kuudes kohtaus.

PELTONEN (juoksee heidän väliin ja saapi heidät vaivoin erilleen toisistaansa). (Ähkyen:) Ölvinen! Sinä näyt elävän täällä kuin isäntä!

ÖLVINEN (hengähtäin). Minä en ole renki, enkä renkin haukuttava.

UTRIAINEN. Kuka haukkui?

ÖLVINEN. Se sama! Sinä olet ollut hävytöin minua vastaan!

PELTONEN. Utriainen ei ole aloittanut toraa; siksi hänet tunnen.

ÖLVINEN. Uskokaa vaan Utriaista!

PELTONEN. Minä uskon ketä tahdon ja mitä tahdon. Minä uskon, niinkuin koko kylä, että sinä täällä ravaat muka Marin tähden, vaan oikeastaan mun tavarani tähden.

ÖLVINEN. Kuka paha henki semmoisia huhuja levittelee?

PELTONEN. Ahaa, nytpä olet viatoin, vaan pettyy viisaskin. Sinä olet toivonut saavasi minun tavarani, vaan nyt on asiat siten, että tuo niitty, jossa väkesi nyt on heinän teossa, on minun.

ÖLVINEN. Oletteko hupsu?

PELTONEN. Tahdotko siis heti luopua niitystä ja ottaa pois työväkesi, muutoin…

ÖLVINEN. Te olette nyt vihan vimmassa. Huomenna toivon sopivamme siitä ja muustaki…

PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!

ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!

PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät. (Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä uskollisen vävyn.

(Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut pöytää vasten, menee.)

PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?

UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän hyvyyttä minua kohden, tai suosivaa sattumusta.

(Menevät).

Seitsemäs kohtaus.

MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman, (Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia… Riiteleväin välissä on verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni näkemästä… Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille et pääse. Vielä vihilläki sanon: "En ota!"

Kahdeksas kohtaus.

KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän siivoa lukkaria!

MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut tulevata onneani.

KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.

MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja katuu pikaisuuttaan.

KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!… Vaan kuitenki on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha saa juurtua mieleen, että vaikeampi on saada se pois. — Jakakaamme työmme. Mene sinä lukkaria lohduttamaan; hän viilletteli peltojen poikki kotia. Minä koetan saada isän leppyisemmälle tuulelle.

(Menevät.)

Yhdeksäs kohtaus.

HEIKKI (heittäy tuolille). Ah! Tämä riita pitää loppuman. Mitäs olisivat nämät armahat kesäiset päivät sinutta, Anna! Tuolla ulkona vallitsee luonnon ihmeteltävä sointuisuus. Siellä kuulin kuiskauksen: "Miksi tulet noin yksinäsi, noin alakuloisna kaiken tämän riemun keskellä?" Silloin nousivat vedet silmiin ja minä samosin tänne.

Kymmenes kohtaus.

UTRIAINEN. Hyvä, että saan sinun tavata. (Heikki katsoo laattiaan.)

UTRIAINEN. Heikki! Oletko minuun suuttunut? Meidän välillä ei, tietääkseni, vielä ole ollut riitaa.

HEIKKI. Minä olen pahoillani siitä, joka on tapahtunut.

UTRIAINEN. Antaapa lukkarin nyt koettaa. Vähemmän juoksee täällä.

HEIKKI. Sinä katsot lukkaria karsaalla silmällä; hän on, tietääkseni, sinua aina hyvin kohdellut.

UTRIAINEN. Tuo peijakas! Minä en häntä suvaitse. (Kiihtyen). Sinä tiedät, miksikä lukkari täällä juoksee joka päivä! Hän pyrkii vävyksi taloon. Mitä siihen vastaat?

HEIKKI. Siihen on Marin vastaaminen.

UTRIAINEN. Haa! Sinä vastaat varovasti! Minä ymmärrän. Lukkarilla on tenhollinen lumouskalu, jolla hän silmäsi kääntää. Sitä paitsi on hän hän varakas. Lienet kovin nuori sitä asiaa oikeen arvostelemaan. Isäsi on sen ymmärtänyt; vaan vihdoin ovat toki silmänsä auenneet.

HEIKKI. Utriainen! Vanhan tuttavuuden tähden minä pyydän: älä pitkitä tätä ikävää toraa.

UTRIAINEN (suuttuen). Oletko hullu! Minäkö tässä riitelen; minä pidän talon puolta, ja siksi minun päälleni kaikki syy sysätään.

HEIKKI. Voihan talon puolta riidattaki pitää. Talon puolta minäki pidän.

UTRIAINEN (malttamattomasti). Sinä pidät Annan puolta, ja siten lukkarin.

HEIKKI. Ajattele Utriainen, mitä olet tehnyt ja olet tekevä. Ei loppu aina ole alun näköinen.

(Menee.)

Yhdestoista kohtaus.

UTRIAINEN (katsoo Heikin jälkeen). Siis hänki minua vastaan! Ei tämä juuri ole aivan hupaista. Vaan joka eteenpäin pyrkii, täytyy joskus vaivojaki nähdä. Hm, Hm! Alussa tämä tuntunee heille vähä tukalalta, vaan aika kyllä parantaa syvemmätki haavat, ja jonku vuoden perästä on lukkari unhoitettu. Mutta, — jos ei niin olisi? Jos Mari? — Ei! On tämmöistä ennenkin tapahtunut. Maalla on isännän suosio samanarvoinen, kuin koko muun perheen yhteen. Vaan jos riitaveljet rupeaisivat sovintoa hieromaan? Peltonen on leimahtava tuli ja siis ei kauan pala. Ölvinen sopii heti; sillä hän tietää, mitä tämä eripuraisuus hänelle maksaa. Siis, sovintoa ei saa tulla. Sitä estääkseni, pitää minun ja heti varustaa keinot. Ja minä luulen myös tietäväni tempun, joka ainaki aluksi pitää heidät erillään toisistansa. Sitä tahdon koettaa.

Kahdestoista kohtaus.

PELTONEN (Astuu sisään jupisten itsekseen). Enköön minä ollut vähän kovin ankara. Ahaa, Utriainen!

UTRIAINEN. Ei se ankaruus haitannut, kyllä se mies sietää.

PELTONEN. Nyt olen purkanut sappeni hänelle. Mitäs nyt ensin teen? Eihän tuo peto luopunut niitystä! Mitäs mietit?

UTRIAINEN. Ensimäinen työ lienee nyt toteuttaa uhkaukset. Ei mikään niin meidän arvoamme vähennä, kuin että uhkauksiamme emme toteuta.

PELTONEN, Se on tosi. Vaan tämä asia siis tulee käräjissä ratkaistavaksi. On se vähän ilkeätä.

UTRIAINEN. Kyllä lukkari saadaan käräjittäki luopumaan.

PELTONEN. Mitä tarkoitat? Miten saadaan?

UTRIAINEN (katselee ympärilleen, sitten kuiskaa pari sanaa Peltosen korvaan).

PELTONEN. Lieneekö hän sopivata. Jos ei onnistu?

UTRIAINEN. Ei hätääkään; antakaa minä pidän siitä huolta.

PELTONEN. No koeta, vaan rauhallisesti, jos voit.

UTRIAINEN. Tietysti. (Itseks.) Tapahtukoon miten tapahtuu, ei minua edesvastaus kohtaa.

PELTONEN. Minä uskon painavan toimen sinun tehtäväksi. Toimestasi riippuu palkinto. Palkinnon tiedät.

UTRIAINEN. Semmoisen palkinnon edestä jännitän kaiken kykyni.

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Näkymö kuvaa osan mättähisestä niitystä. Keskellä takalistoa lato, jota vasten moniaita sapilaita, pari viikatetta ja haravaa seisoo.)

Ensimäinen kohtaus.

(Ölvisen niittyväki tulee, niittyaseet olallaan, ladon oikealta, seisahtuu sen eteen ja laulaa:)

Kaunihissa heinäkuussa Alkaa armain aikamme; Lintuin laulaessa puussa, Kukka-kenttää astumme, Viikatetta liikuttain, Heinän vartta kiikuttain, Trallallallal j.n.e.

Sitten menemme laulannalla Luokoamme ottamaan, Kuivat heinät haravalla Laposille laskemaan, Joista ruot kannetaan Sapilailla suovahan, Trallallallal j.n.e.

Kun on rupeaman työtä Tehty ahkeruudella, Silloin lupa, mieli syödä, Silloin ruoka makia; Rasiat siis aukomaan, Piimähinkit kallistaan, Trallallallal j.n.e.

(Ryntäävät ladon suulle, ottavat eväänsä ja istuvat syömään. Seuraava kanssapuhe on harvaan, katkonaisesti puhuttava.)

YKSI RENKI. Aaah, Aaah! Ei työmiehen tarvitse ruokahalua hakea vetkuloida teiltä ja tien vierestä, niinkuin moniaat tekevät.

PIIKA (pureskellen). Lämmin on. Kohta kait piimää happanee ja hampaat suussa sulavat!

TOINEN RENKI. Jos sattuu, niin noista kuparinkarvaisista pilvistä vielä pirahtelee!

KOLMAS RENKI (haukottain). Oohhoohhooh! Missä nyt aika menee?

TOINEN RENKI (katsoen kelloaan). Puoli yksi.

ENSIMÄINEN RENKI. Aikoihan lukkari käydä niityllä tänäpänä?

TOINEN. Niin sanoi.

KOLMAS. Ohhohhoooh! Kummastipa nyt ilma painaa!

(Kallistaa päänsä mätästä vasten; muut seuraavat esimerkkiänsä, paitsi ensimäinen ja toinen renki.)

ENSIMÄINEN RENKI (hiljaisemmalla äänellä). Uskotko unta?

TOINEN. Enpä paljon! Vaan ainaki sen suhteen, kuin voivat jotakin merkitä.

ENSIMÄINEN. Kuule! Minä näin unta, että paholainen astui eteeni ja ärjäsi: "Pötki matkoisi."

TOINEN. Ahaa! Kun semmoisesta otuksesta on kysymys, merkitsee se unissasi jotakin. Kuinkas kävi?

ENSIMÄINEN. Minä otin kahden vaiheella, joko mennä tai ei.

TOINEN. Noh! Tuo unipa muistuttaa enostani.

ENSIMÄINEN. Mitäs enollesi tapahtui?

TOINEN. Hän joutui tappeluun ja taisi saada vähä rökkiinsä. Vaan kuinkas sinun sitten kävi?

ENSIMÄINEN. Minä en liikkunut paikalta; mutta lempo kiljasi ja sieltä, täältä, ilmoista ja maasta ilmausi silloin muita perkeleitä.

TOINEN. Nooh?

ENSIMÄINEN. Minä juoksemaan…

TOINEN. Hm, hm! Saapa nähdä, jos tuo merkitsee mitään. Kyllä minä luulen, että sinulle tapahtuu jotakin hyvää tahi pahaa.

ENSIMÄINEN. No, en tiedä! (Haukottelevat. Heittäytyvät pitkäkseen ja nukahtavat.)

Toinen kohtaus.

UTRIAINEN (tirkistelee ladon nurkan takaa). Nyt ne lemmot pian nutistasi; mutta Peltonen käski minun menetellä varovasti, ja niin on parempi, (Vihjaisee kädellään takansa, sitten rykii kovasti pari kolme kertaa.)

ENSIMÄINEN RENKI (nostaa päätään). Uuh! Mikä siellä kiilistelee?

UTRIAINEN. Isäntäni puolesta käsken teidät paeta tältä paikalta, joka oikeuden mukaan nyt on hänen, (Muutki nostavat päätään.)

ENSIMÄINEN RENKI. Meidän isännän käskystä me olemme täällä ja hänen käskyllä me täältä menemme.

UTRIAINEN. Te ette siis lähde käskemällä?

TOINEN RENKI. Älä läkätä siinä, vaan korjaa kohta luusi tältä paikalta, muutoin muut ne korjaavat.

UTRIAINEN. Siis pitää teidät ajamalla saada liikkeelle?

ENSIMÄINEN RENKI (hyppää ylös ja sieppaa sapilaan). Juukeli soikoon, varo kinttusi!

(Utriainen viheltää. Peltosen väki tunkee sivulta, eväskontit seljässä ja niitty-aseet ojennettuna edessänsä, näkymölle. Ölviläiset hyökkäävät ylös, sieppaavat aseitaan, minkä kerkiävät. Taistelu. Kohta pakenevat Ölviläiset, taistellen, takaperin näkymöltä.)

Kolmas kohtaus.

(Vastatulleet purkavat eväskonttinsa ja istuvat mättäille syömään.)

MUUAN KESÄMIES. Eiköön tämä rynnäkkö ollut vähä väkinäinen?

UTRIAINEN. Vaan oikeanomainen se oli. Eli eikö, miehet, oikeus ole puolellamme?

MIEHET (pureskellen). Noh! Meillä kaiketi se on.

UTRIAINEN (itsekseen). "Kenen vettä soudan, sen virttä laulan."

RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska tämä niitty nyt Ölviseltä viedään?

UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.

TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?

UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on luopunut.

(Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen katsahtaa heihin vihaisesti.)

TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.

UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.

ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta, silmää on iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?

UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille kelpaavat.

RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.

UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen tiedät? (Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi rakkaudesta. Ei siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei kahdesti nainutta. Mutta löytyyhän noita.

RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva, että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.

UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on tosiaanki jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat, jotka isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!

RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!

UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut. Nyt työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet, vaimonpuolet haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)

Neljäs kohtaus.

(Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)

RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?

ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta kutjanasta?

ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?

EEVA. En, jos pää poikki!

TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä par'aikaa joku koiran kuri on tekeillä.

ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta nähdään. Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.) Nyt pystyt heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA; jälkimmäisnä Antti. Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun huomaamatta, ja suihkaa suuta Antille, sitte heti taas kääntyen menemään.)

Viides kohtaus.

ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet." Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! — Kuuma on. Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P. laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)

Kuudes kohtaus.

ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!

ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein ajatuksissasi. Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.

ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias! Nuorten tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa pilvenhattaroissa, milloin pienissä kukissa.

ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset vertauskuvallisesti.

ANNA. Ei eno, ei!

ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.

ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.

ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.

ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.

ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista kukista.

ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!

ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt käyn katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.

ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.

(Ölvinen menee.)

Seitsemäs kohtaus.

ANNA (laulaa):

Linnut ne laulavat sorialla suulla, Soriampi kultani ääni on kuulla. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Hunaja ja mesileipä makialle maistaa, Kultani suu sekä huulet on toista! Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

(Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle. Anna hypähtää ylös.)

ANNA. Heikki, sinä täällä!

HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan viereen.)

ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.

HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.

ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?

HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala. Kun illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut ulos, ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa ilmaa kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua ja rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)

Kahdeksas kohtaus.

ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät syrjään seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä olisin, jos tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei ole miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa. Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on kuin ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani masentuu, kuin huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän mailmassa. No, Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä. Kyllähän minulla silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen? Niitty-väkeni on poisajettu.

(Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)

HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu, vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää törmäystä isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus on käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki Peltosen taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä sen kuuli, tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä nähnyt?

ÖLVINEN. En!

HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan tuo Utriainen…

ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!… Minä en vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä ja vie hänen mättäälle istumaan.)

MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan, kun ei häntä täällä näkynyt.

ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?

ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko kohta paistaa selvästi.

ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole pakinoimista."

HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä vieläki kummastun, miten riita on alkanut.

ÖLVINEN. En minä leppyisä ole, Jos olisin, niin ei tuota paininlyöntiä olisi ollut; vaan en minä kaikkia suvaitse. Se lemmon kielilakkari laverteli ja pani omiaan, se pisti minua vihaksi.

MARI. Mitään Utriainen sanoisi, jos näkisi tämän taulun?

ÖLVINEN. Minä soisin, että näkisi vieläki paremman. Ja toivon, että saapi nähdäkin.

Kymmenes kohtaus.

(Kaisa taluttaa Peltosta, joka vastahakoisesti, alakuloisna häntä seuraa.)

KAISA. Olenpa toki vihdoin saanut ukkoni oikealle uralle. Silmänsä ovat auenneet ja nyt hän tietää, ketä hänen tulee uskoa, ketä ei.

PELTONEN (tukehtuvalla äänellä). Ölvinen! Minä olen sinua haukkunut; minä olen la'in rikkonut, oman käden oikeutta käyttämällä. Nyt sinulla on voitto. Tee mitä tahdot!

ÖLVINEN (astuu Peltosen eteen ja ojentaa hänelle kätensä). Minä — teen — sovinnon.

PELTONEN. Minä en ele ansainnut tämmöistä kohtelemista; me emme voi sopia!

KAISA. Ukkoni, oletko hullu! Tämä ei ole anteeksi antamista, vaan sovintoa.

ÖLVINEN. Minä en tarjoa teille sovintoa, minä pyydän sitä.

PELTONEN (kummastuen). Mitä sinä ajattelet?

KAISA. Hän ajattelee kohta kummia, jos et heti tee sovinnon. Semmoista riitaveljestä et ole nähnyt, etkä saa nähdä.

HEIKKI. Isä!

PELTONEN. Noh! Älkää nyt minua hupsuksi luulko.

(Syleilee Ölvistä.)

KAISA. Ja nyt ukkoni, muista lupauksesi.

(Paimentorven toitotus kuuluu etäältä.)

PELTONEN (ottaa Mariaa kädestä kiini ja taluttaa häntä lukkarin tykö). Ölvinen! Tuossa on vähän sovinto-sakkoja.

(Kuiskasee jotaan Ölvisen korvaan. Ölvinen ottaa Annaa kädestä ja vie hänen Heikille.)

PELTONEN (syleilee heitä). Teidän puhdas rakkautenne on saanut vedet silmistäni vuotamaan. (Heikille:)

"Kiitä nyt poikani onneasi Hyvän saaman saamastasi, Kun kiität, hyvinki kiitä; Hyvän sait, hyvän tapasit, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen."

(Utriainen tulee kiiruusti, vaan pysähtyy yht'äkkiä kavahtaen, kun huomaa edelliset)

PELTONEN. Utriainen! Uskollinen palvelijani, astu esiin,

(Utriainen seisoo, tuijottaen eteensä.)

PELTONEN. Minä tyydyn toimiemme seurauksiin, niinkuin näet.

UTRIAINEN (kolkosti). Älkää pilkatko. Vaan minäki tyydyn, jos pidätte sananne.

PELTONEN. Ensi pyhänä kuulutetaan nämä kaksi parikuntaa. Jolla on moitetta, ilmoittakoon aikoinaan.

UTRIAINEN (kolkosti). Minä pyydän eron palveluksestani.

PELTONEN. Sen saat!

(Utriainen menee. Vielä kerran kääntyy ja silmäilee seuraa näkymöllä; sitten, painaen nyrkkinsä otsaa vasten, poikkee.)

HEIKKI. Ukonpilvet ovat painuneet ja laskeva päivä kerkiää vielä silmäillä onneamme. (Pari torven toitotusta likellä.) Ihana on ilta. Luonto ympärillämme sointuu ajatuksiemme kanssa. Aaltojen mäiske ja metsien humina ovat vai'enneet. Kirkkaina välkkyvät tuolta kaukaisten metsien välistä vedet ja yhdistävät, kuvastellen pintaansa, taivaan ja maan.

(Aini juoksee esiin, paimentorvi yhdessä kädessä, kaksi kukkaseppelettä toisessa ja kokottaa seppeleet Ölviselle, joka panee yhden niistä Marin, toisen Annan päähän.)

PELTONEN. Niittyväkemme pitänee saada osaa ilostamme. He ovat taistelleet kuin miehet. Eläköön vapaa urhoollisuus!

(Kaikki ääneen). Eläköön!

(Menevät parittain, käsikkää, ensin Peltonen ja Kaisa, sitten Ölvinen ja Mari, viimein Heikki ja Anna ja heidän jälessä Aini.)

LAPSUUDEN MUISTOJA.

Nyt muiston päivä valaiseepi Lapsuuden olot herttaiset Ja etähältä lumoileepi Mun eteen ajat muinaiset.

Mun armas koti koivuin suojass Tuoll' siintää joen varrella. Siell' oli elämä niin huojas Kuin leivon ompi taivaalla.

Siell' olit ajan vietteheni Niin varsin vaatimattomat Ja tullen ikäväni meni Kuin kevään pilvenhattarat.

* * *

Syksyn kylmät jäiset sillat Jokehen kun synnytit, Luistimeni aamut, illat Kirjat niihin piirtelit.

Aaltoellen jäinen vaippa Alla jalan ratisi. Usein pitkä vuotaraippa Laski miehen pitkäksi.

Talven tullen enimmästi Matkojani mittelin Suksilla ja taitavasti Isot mäet samosin.

Silloin näki tähti taivas Kumman näön törmässä, Lumipallo tietä raivas, Henki asui sisässä.

Kuurassa mun oli tukka, Iljangolla vaattehet, Tuskin kuivin poika-rukka, Mäkeen pyrki aattehet.

Lysti mäen rintehessä Oli kilpaa hyppiä, Uimisaikaa oottaessa, Rapakoissa räiskiä.

Ja kesän tullen, vetten rannat Päiväkaudet asuikin, Askeleet kuin meren sannat, Jälkeheni jättelin.

Kun vavan laskin olaltani, Ja loihdin ongen syljellä, Niin useampi kala pani Sen kohta leukapieleensä.

* * *

Se aik' on mennyt — milloin, milloin, Niin herttaisessa valossa Maailma hohtaa, kuni silloin? — Ei tällä puolen hautoa.

KESÄ-YÖ POHJOLASSA

I.

Kerran vuodessa — niin satu kertoo Virolainen — nuorukaista kaksi, Ihanata, impi, poika kaunis Toisillensa suuta suihkavat, Silloin jolloin pisin ompi päivä, Koita Hämärä kun suutelee. Pohjan pitkät perät useammin Saavat nähdä nämä kaksi nuorta Lemmen suudelmahan sulaavan, Pohjolahan armas aurinkomme Viikkokaudeksi kun yötyvi.

II.

Jo kaunis kesäpäiv' on loppunut, Jo pitkät varjot epäselvennyy. Pohjoisella taivaan rannalla Koko yön iltarusko hohtaa Himeästi, kunnes ani varhain Aamulla taas punehtuupi, toisell' Nimellä nyt ennustaen päivää.

Viehättävään vale-uneen vaipuu Luonto — ei oo päivä eikä yö — Päiväksi on auringotoin, yöksi Pimeätöin — vaan on kumpainenki. Kukkiin tuoksu täyttää kesä-ilman Haalean, on nukahtanut luonto, Kuin lapsi kesken leikin, hymysuin, Ainoastaan rastas rakkauttaan Viitikossa viserrellen laulaa.

III.

Lyhyt Pohjolan on kesä-yö. Tuolta koillisesta kohoaa jo Ruusupilviin takaa armas päivä, Holvaellen kultiansa, täyttäin Koko ilmakehän valollansa. Sätehissä kirkkahissa aamun Veden kalvo värähtelee. Riemu- Äänet metsistä jo kajahtaa. Kasvit tätä ihanuutta kaste- Puvussansa ilokyynelsilmin Tuijottavat. Nimeksikin on nyt Unelma tää kaunis loppunut.

LOIHTIA.

Kutk' ovat miehet törmällä Tuoll' Pyhänkosken vierteellä? Ne näyttää varsin kummilta Kuun nousevaisen valossa.

Niin seisovat he synkkinä, Kuin haahmut syksyn myrskyssä, Mi äkki heidät huomaisi, Kyll' syrjään heti astuisi.

Yks seisoo köysi kädessä Ja silmät hänen päässänsä, Kuin virvat yöllä leimuvat, Jotk' yli hautain keinuvat.

Kuin vikauhri vieressään On toverinsa allapäin; Hän usein koskeen katsahtaa, Ja silloin aina vavahtaa.

Tuo köysi kädess' loihtia On suuri, varsin mahtava Ja kirkon väen vallassa On mies hänen muassa.

He kirkkomaall' on pistäyneet, Ennenkun tänne lähteneet. Siell' ompi kipee siunattu Ja kalmass' köysi karkaistu.

Nyt koettaminen kova on, Jos paraneisi onneton, Jos viisas poppa mahdillaan Saa pannun pahan poikkeemaan.

He laskeuvatten rannalle, Tään kovan kosken reunaalle; Täss' ensin poppa seisahtaa Ja toveriinsa tuijottaa.

Nyt tekee köyteen silmukan, Joll' vyöttää taudin katkanan, Ja jupistaen loihtojaan, Hän pukkaa toisen Ahtolaan;

Ja jälkeen köyttä lappaapi, Se kunnes viimein loppuupi, Vaan hetken vielä uittelee, Niin pantu paha paranee.

Nyt astuu miehet kotiinsa Ja uinut avaa kaapinsa. Kun ottaa neljä ryyppyä, Taas näkee pientä väkeä.

a) EHTOOTÄHTI.

Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin Sammuneet, ja ensimmäisnä astut armas näkyviin Tähtitarhain tuhansista tuikkivista mailmoist', Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'!

Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet Avaruuden alkaa loistaa, taivaan rantaa lähenet, Läntisille maille riennät päivän jälkeen rakkahan, Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.

Lemmen silmäyksin, jotka levotoinna hehkuvat, Sinun heiskunatas kansat vanhat vertaelivat, Kun he, ammoin sitten, ovat ristineet sun kaimaksi Jumalattarelle, joka lemmen tunteet herätti.

Nimes' oikeen arvasivat! Vielä kansat ihastuu Kun sun muotos ruusuisessa iltaruskoss' ilmaantuu; Kaikki silloin ihmettelevät, ett' oot niin herttainen, Päivän kaino palvelijatar, ruhtinatar tähtien!

b) KOINTÄHTI.

Jo loistaa idän reunaalla Tuoll' aamuruskon otsassa Kointähti armas, katselee Taivaalle, sekä sanelee:

"Taas tähdet öisen taivahan Ma kohta näen sammuvan, Kun armas päivä koittavi Ja pimenen voittavi."

Nää sanat tähdet kuulivat Ja puhujalle lausuivat: "Ent' itse? Päivän valoa Et itsekään voi katsoa!"

"En teitä siit' oo soimannut." Kointähti vastaa; "iloinnut Oon saada valoon kuolla — Se kuolema on ihana."

Näin ihmishenki aatelkoon Auringostaan ja iloitkoon, Kun saa myös hänkin sammua Viel' ihanammass' valossa.

POISSA OLEVALLE.

Ikävä on aikani, Pois kun menit luotani Ja mun jätit katalan Armahasen tuskahan.

Päivällä ma astuilen Kukkakenttää hu'oaten, Kukissa näen muotosi, Tuuless' kuulen äänesi.

Unissa vaan nauttia Mennyttä saan riemua, Vaan sun yö loppuupi, Ikävä taas alkaapi.

Oi! kun kohta toteuntuis Toiveheni, tapahtuis Herälläi se hekuma, Josta vaan saan uinailla.

PÄIJÄNTEELLÄ.

Illalla kello kymmenen Kaks miestä istui rekehen. He Virmalasta lähtivät Ja Tehinniemeen riensivät.

"Oi kaunis on sun kuutama, Sa Huhtikuinen iltama." Näin mietit miehet, huokasit Ja haukotellen nukahdit.

Kun silloin tällöin heräävät Ja kyytipojalt' kysyvät: "Eik' olla kohta perillä, Kyll' viivytty on välillä?"

Niin ympärilleen katselee Uinaillen poika sanelee: "Tää tie ei lie oikee tie, Vaan ei se eksyksiinkään vie."

No! Mitäs tehdä — ajetaan Ja vihdoin talo huomataan. "Nyt," lausuu poika näppärä, "Me oomme, näen mä, Sysmässä!"

MERIMIEHEN LAULU.

Nyt sinusta ma erkanen Mun synnynmaani herttainen, Sun salot, järvet, kukkulat, Niin kalliit ja niin armahat, Nyt katoavat näöstäin — On meri edessäin.

Vaan taivahalta säihkyvät Mun kotimaani tähtelät Ja Suomen laulu mieluinen Tääll' soipi päällä aaltojen Ja tuuli Suomenniemeltä Tuo tervehdyksiä.

HÄÄILTA.

Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat Ja kuolon jälkeen armaampana koitat.

Koht' ompi kesäpäivä loppununna Ja töistään ihmiset jo palannunna. Tuoll' viipyy vielä virran reunahalla Yks nuorukainen, muodoll' hohtavalla; Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa, Ja katkerasta mielestänsä to'istaa, Kun suvantoon hän huomionsa kääntää Ja synkäll' äänell' nämä sanat ääntää: "Kyll' elämässä tappioita kohtaa Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa, Vaan mikä niistä sydäntä niin ratkoo, Kuin, joka rakkauden siteet katkoo. Hän toisen oma! Oi te henget maassa Ja veessä sekä ikitaivahassa, Te lievitystä rintahani tuokaa Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!" Oil lausununna — Vesi kohahtaapi Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi Veen kalvohon — kuin tähdet taivahalla Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää Ja hälle sanat siivilliset ääntää: "Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa Ja synkkä suru sydäntäsi kaivaa Siell' ylisessä mailmassa, jossa On katkeruutta joka tuokiossa. Oi tänne tule! Rauhassa saat olla Tääll' aaltoin alla; sua suosiolla On kaikki tottelevat; myös meillä Ne tunteet on, jotk' autuuttavat teillä Ja aartehista alankomme hohtaa, Jotk' ajatukset riemuisiksi johtaa." Ah! Kuinka suloisesti sanat soivat! Kuink' oudon mielen toiselle ne toivat; Ne viileyttä kuumehelleen antaa Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa. Hän iltaruskoon silmänsä nyt luopi Ja mietteens' ilmi nämä sanat tuopi: "Oi aurinko sa kultakiharainen, Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen, Jok' onnetointa olet armastellut Ja lyhytt' iloani silmäellyt: Kun huomenna sa kiirehesi nostat Ja armaudell' ihmisille kostat Ne työtki, jotka valkeutta kammoo Ja pimeydell' uskon valan vannoo; Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa, Niin katuvaisen korvahan sa kuiskaa, Ett' uskotointa viimme tuokiossa Ma muistin — viel' enemmän muistan, jossa Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa Hänt' ennen muistin, muistan Ahtolassa." Näin lausuttuaan virtahan hän juoksee Tuon ihanaisen lohduttajan luokse, Taas kohta virta vierivi kuin ennen, On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

* * * * *

Hää-ilta oli — kokoontunut kansa Jo oli — pappi siunauksellansa Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa: "Miss' ompi morsian," — Ei vastata Voi kukaan. — Hakiessa läntehen Jo päivä laskee, toivo viiminen. Kas tuolla seisoo metsän rintehessä Nyt morsian ja tuskan heltehessä Sen posket hohtaa — silmät virtaa kohti Vaan tuijottavat. Mi sen tänne johti? Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa Uinaillut lempee ihastuksissansa Ja lemmikilleen valan vannonunna, Kun päivä kesäinen oil laskenunna, Ei ketään kuolevaista mailmassa Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa Koht' oli huhu — äsken mennyt kuulen Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen: "Äl' usko neittä, valat naitavaisten On heikommat kuin muitten kuolevaisten." Nää viestit hältä synkistivät päivät Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät. Ei kultaansa hän tavatakaan saanut "Se minun, köyhän, lie jo unhottanut." Hän mietti heidän kohtauspaikallaan, Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan. Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä; Kun puhuttavan kuuli kurja näistä, Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti Hän syvyyteen — se syvät huolet peitti. Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa Nyt seisoo morsian — hän huomasi Kun kultans Ahtolahan katosi. Hän hetken liikkumatt' on — virtaa kohti Nyt lentää — toivo askeleensa johti; Vaan turhaan riensi — houkuttelianeen Jo kultans' Ahdon aarteit' ihailee. Kuin veistokuva, hetken äänetönnä Nyt neito seisoo — posket veretönnä, Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa: "Nyt surun pilvi päivän multa peitti Ja hirvittävään pimeään mun heitti! Hän ompi poissa, ikuisesti poissa Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa. Oi kurja kohtalo!" — Hän epätoivossa On lopettanut raskaan olonsa! Ma yöt olen häntä itkenynnä Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä, Vaan turhaan — "pitää hänet unhottaa Ja toista ylhäisempää rakastaa." Näin käskettiin. Vaan ennen kuolema, Kun että petän hänen muistoa! On pääni raskas — yö jo tuleepi. Vaan o'otan — ehkä huomaa kultani. Kas! Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta Jo muotons armas — kultalouhella Hän istuu — odottaa mua — tänne katsahtaa, Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa, Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!" Näin lausuen hän kätens' ojentaa Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.

MUISTELMA.

Sa, joka suuren luonnon ihanuutta Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit! Ihannetieteen laakereita niitit Sa puheellasi, jonka armautta

Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit Minussa hengen elantoa uutta.

Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista Ja veden pinnall' iltarusko hohtaa, Sa joskus kanssapuhujatas muista!

Ja koeta vielä mielehesi johtaa Ne ajat vierreet — armaampi on olla, Kun aatteet yhtyy kahdell' olennolla.

TÄHTITAIVAS..

Avaruudessa Hiljaisuudessa Sulosilmät tähdet säihkyvät. Miten syttyvät Armaat tähtelät? Kuinka kauan silmää iskevät?

Kaikkivaltias, Luoja laupias, Joka johtaa heidän kiertoaan, Hän ne mahdillaan Saapi sammumaan, Hän myös uudet luopi loistamaan.

Kuinka kaunis yö! Niinkuin hopee vyö Linnun-radan tähdet hohtavat. Lukemattomat Siellä mailmat Mieltäs' äärettömiin johtavat.

Tuoll' on Seulaset, Joita ihmiset Wäinön virsuiksi myös nimitit. Vanhain plejadit, Kun he ilmausit, Merimiehet merta kyntelit.

Taivaan koriste, Wäinön viikate Välkkyy etelässä, pohjassa Astuu vakava, Vanha Otava, Takanansa seuraa Vartija.

Sinä, tähdistä, Jok' oot likinnä, Aurinko! Kun sätees valaisee Meitä, vaalenee Taivas, virkenee Luonto unestaan ja riemuitsee.

* * *

Kun sa ylhäälle Katsot, taivaalle Ja näet avaruuden aartehet Isot, pienoiset Tähdet, etäiset, Jotka loistaa siellä tuhannet:

Mieti ihminen, Kuink' oot vähäinen, Verrattuna koko mailmaan, Koko mailmaan, Jok' on raiska vaan, Kuu sen vertaa suureen Luojaan.

UKKO JA NUORUKAISET.

Kauniina kesä-iltana Yks vanhus istui seurassa Nuorten, jotk' hänen puhetta Ihaillen kuuntelit. Hän elämästään jutteli Ja viisauttaan saarnasi Ja surut, riemut ennusti, Jotk' heitä odotit.

Hän puhui esi-isistä. Ja heidän urotöistä, Sen kansan kärsimyksistä, Jonk' omaks nimitti. Kun loppui kertomuksensa, Hän kirkastetull' muodolla Loi silmäns kuulioihinsa Ja täten saneli:

"Te nuorukaiset Suomenmaan Nyt vala vahva vannokaat, Ett' ootte valmiit valvomaan Ylitse Suomenne, Sen sivistystä edistään, Sen vaurautta enentään Ja henkennekin heittämään Maan eestä isäinne.

Oi isäinmaa sa ihana! Mun muistojeni satama Ja toivojeni unelma, Sun eestä rukoilen: Sun voimat nuoret varttukoot Ja lastes' kautta karttukoot, He kilvaten sua suojelkoot Sa Suomi suloinen!"

KEVÄTLAULU.

Lauhkea tuuli jo ilmoissa häilyy, Vienosti pilviä liekuttaa, Nietokset laskeuvat, aurinko päilyy Veess', joka rinteitä puikuttaa. Herääpi luonto, nyt heijastaa Heliässä loistossa nuortunut maa, Virrat vaippansa kankeat heittää, Aaltojen soitanto kaikuvi taas, Vihreät verhot ja maisemat peittää, Lehti on puussa ja ruoho on maass'.

Ahvojen teitä nyt lintujen laumat Villettelevät Pohjolaan. Sielläki kukkulat, järvet ja rannat Laululla riemastuttamahan. Kukkaset kedoilla puhkeilee, Yrtit ylt'ympäri tuoksuilee, Puiden latvoissa tuuloset soittaa, Lintuset lempeä livertävät, Keväällä uudet tuntehet soittaa, Elohon vanhat virkenevät.

Riemuitkaamme nyt vanhat ja nuoret, Niinkuin luontokin riemuitsee, Kauniina loistavat laaksot ja vuoret, Taivaskin riemusta hymyilee. Kaunihin kuitenkin riemutess' on Ihmisen sielu kuolematon, Senhän tähden niin kauniisti maamme Laaksot ja kukkulat pukeutuvat Ja vielä kauniimman kevään me saamme, Jonka ei lahjat oo lakastuvat.

VÄHÄN KALEVALASTA JA KANTELETTARESTA.

"Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun — Ein Sphärentanz harmonisch im Getümmel — Lasst alle Völker unter gleichem Himmel Sich gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"

Göthe.

Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.

Kertoma- eli sankari-runoutta, joka tavallisesti kuvaelee kansojen taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla, jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa. Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka nähneet siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.

Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset, Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä. Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto, Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia, vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.

Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan tulevaisuus voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin sivistyneissä? Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin selvästi ilmaise, mistä se on kotosin?

Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka Pohjolassa oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan uroot kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas" lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi kummallisen "Sammon":

"Joutsenen kynän nenästä, Maholehmän maitosesta, Yhen ohrasen jyvästä, Yhen uuhen villasesta."

Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly, suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa." Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä. Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.

Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu. Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä tähän saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut joka miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka hän ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen sitten Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten kautta virkeni hän kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki Kalevan kansa, paitsi Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli itseään ylimielisesti, niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:

"Ei tässä piot parane Kun ei vierahat vähenne; Talo työlle, vieras tielle, Hyvistäki juomingista! Lähe tästä, Hiien heitto Luota kaiken ihmiskansan, Kotihisi konna koita, Paha maahasi pakene!"

Johon Lemminkäinen vastasi:

"Et miestä manaten sa'a, Ei miestä pahempatana Sialtansa siirtymähän, Paikalta pakenemahan."

Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan isäntä, tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se kaheksi lensi, sanoi vastustajansa:

"Tukela tora tuvassa, Seikat akkojen seassa, Tuvan uuen turmelemme, Lattiat verin panemme: Käykämme ulos pihalle, Ulos pellolle torahan,"

Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon kaulalta sivalti;"

"Päähyt pyörähti pihalle, Miehen kallo kartanolle, Kuni nuolen noutaessa Puulta koppelo putosi"

Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa autioksi. Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa. Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2 runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella), muun muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja karhuja, jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun Pohjan neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä nuorempaa sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:

"En lähe minä sinulle, En huoli huitukoille; Tapoit naisen ennen nai'un, Vielä tappaisit minunki; Onpa tässä neitosessa Paremmanki miehen verta, Paikoille paremmilleki, Ei sepon susi-sioille, Miehen tuhmaisen tulille."

Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan. Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi. Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola elävi," johon Ilmarinen vastaa:

"Mi on Pohjolan eleä, Kun on sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siinä kylvö, Siinä kasvo kaikenlainen, Siinäpä ikuinen onni."

He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu, sampo suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen, Wäinämöinen kerää tarkkaan sammon murut rannalta.

Tämän jälkeen varallisuus katosi Pohjolasta ja karttui Kalevalassa. Louhi lausui tappelun jälestä:

"Jo minulta valta vaipui, Jo aleni arvioni, Eloni meni merehen, Sampo särkyi lainehihin."

Ja runo laulaa tästä tapauksesta

"Siit' on polo Pohjolassa, Elo leievätön Lapissa."

Ulkomailla, missä Kalevalata tunnetaan, on se voittanut yleisön suosion. Saksalainen Rosenfranz lausuu kirjassaan "Runous ja sen Historia," puhuttuaan Kalevalan sisällyksestä: "Tämmöinen on likimmittäin pääsisällys. Mutta suorittaminen! Se on niin oivallinen, että sen kansan hengetärtä, jolla on niin moninainen mielenkuvitus, täytyy pitää korkeimmassa kunniassa."

Mutta täten ei aina Kalevalaa arvostella — syntymämaallaan. Useat rahvaasta tuumaavat: "Mitäpä sitä lukee, perättömiä kuin siinä puhutaan!" Semmoiset tuomitsiat tottukoot myös siihen ajatukseen, että heidän omat, eli jos ovat varsin vaatimattomia, niiden, joita nyt viisaimpina ja todenperäisimpinä pitävät, mielipiteet vuosisatojen jälestä, voivat siintää jokseenki erilaisessa, silloin ehkä hyvin epäselvässä, valossa tahi — olla siintämättä. Tämä lause tahtoo sanoa, että mailma edistyy. Emme me enään paavia palvele, vaan jos olemme ymmärtäväiset, niin emme naura niille ajoille, jolloin häntä palveltiin, mutta tutkimme niitä siinä uskossa, että se, joka ei tiedä mitään menneistä ajoista, hän ei ymmärrä nykyisyyttäkään. — Kalevala ei siis "saarnaa loruja," mutta se lausuu oman aikansa uskomat ja ihanimmat aatteet.

Ainoastaan se, joka lukee Kalevalaa sen syntymä-aikansa valossa, voi sitä oikeen 1) ymmärtää, ja 2) arvostella (tämä järjestys lienee näiden kahden verbikäsitteiden oikea). Hän lukee kummastellen tuon kaikkia eläväksi tekevän ja virkeän mielenkuvituksen kuvaelmia niistä ajoista, jolloin

Kaikki luonnossa eleli Sointuisuudessa somassa, Aamuruskon rusoittaissa Runollisen, astuivatten Nuoren luonnon näkymölle Esiisäin ilmestykset;

ja hän yhtyy ihastuksell' ajatuksissaan Tapiolan (koska hän on manterella asuva) lukuisaan juhlasaattoon, joka kulkee "vuoren kukkulalle" [Kalev. (toinen painos) 41-61], jossa vanha Wäinämöinen

"Soitti päivän, soitti toisen"

niin suloisesti, että

"Ei ollut miestä, eikä naista Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen syänt' ei sulannut."

Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla, Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika) niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.

Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on laulurunous eli lyriikki; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra, kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin, jolloin hän runoilee. Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta, jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät. Tämä on pääsääntö, joka ei kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.

Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi."

Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan. Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen tuotteille antaa pysyväisyyttä.

Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.

Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä, osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä (Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien siivillä lentämättä, niin yleisesti ruotsia puhuville tunnettu. Tämä arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.

"Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt tämmöiset kuin:

"Ja se ilta oli lammin, ihana Ja linnut ne lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat keolla kasvoivat;"

tahi:

"Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu, Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"

tai:

"Toivoon riemu ja autuuen aika Suruani harvoin lievittää; Rintani on kuin järven jää, — Kukapa sen viimenki lämmittää?"

ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:

"Täst' on kulta kulkenunna, Täst' on mennyt mielitietty, * * * Täss' on astunut aholla, Tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Paasi toistansa parempi. * * * Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta".

tai:

"Tule tänne pieni lintu, Lennä tänne, lintu rukka. Haastele halusi mulle, Ikäväsi ilmottele; Mie sanon sinulle jällen, Haastan mielihaikiani. Sitten vaihamma vajoja, Kahenkesken kaihojamme. Lennä, lennä lintu rukka, Lennä, pieni pääsky rukka, Lennä minun kaulalleni, Käy käsivarrelleni; Siinä säilyt sa paremmin, Olet onnella hyvällä, Olet kuin kullan kukkarossa, Asut kuin armahan povessa."

rahi:

"Kuti, kuti, kultaseni, Tule tänne kukkaseni! Tääll' on kaunis karjan käyä, Armas paimenten asua; Pohjaspuolella mäkönen, Päivänpuolella puronen, Lehtomaita luotehesen, Itähän isot ahoset. Kuti, suti, kultaseni, Tule tänne turkkaseni, Tääll' on nuori neitosesi, Kaunis kasvin kumppalisi; Sopisipa suuta antaa, Kun olisi kahen valta."

"Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä (Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa kulkeva, useimpia muita onnettomampi:

"Kotihinsa muut menevät, Majoillensa matkoavat, Kurjall' ei ole kotia, Katalalla kartanoa; Korpi kurjalla kotina, Salo sauna vaivaisella. Moni on päivä päätön päivä, Usiampi einehetön; Ilta ainaki tulevi, Yö etehen ennättävi, Moni tuikkavi tulonen, Vilkuttavi valkiainen, Ei ole turvoa tulesta, Valkiaisesta varoa!"

Kantelettaren laulut jakaantuvat kahteen pääosaan: 1) Varsinaisiin laulurunoihin (Ensimäinen ja Toinen kirja) ja 2) Virsirunoihin (Kolmas kirja). Viimmemainitut ovat verrattavia Läntis-Europan kansojen ballad'eihin ja romans'eihin. Ylipäänsä sisältää Kanteletar (Toinen painos) 652 runoa.

Saksalainen H. R. von Schröter on kääntänyt ja painattanut muutamia Kantelettaren lauluista ja suuren runoilian Göthen runoelemissa vuodelta 1828 löytyy muuan näistä käännettynä.

* * * * *

Jos vertaamme sitä runollista katsantotapaa, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa ilmaantuu, nykyajan runollisissa tuotteissa vallitsevaan, niin huomaamme, että kertomarunomme aikuiset ihmiset "mielessään vetivät koko luonnon seuraansa," niinkuin Kantelettaren alkulauseessa mainitaan, "kaikille turhimmelleki aineille hengen ja elämän mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa." Juuri tämä lapsen mielenlaadun mukainen havainnon ja ymmärryksen yhtäpitäväisyys antaa kansan tekemille runoille tuon viehättävän luontaisuuden, jota yksityisten runolliset teokset enemmän tai vähemmän puuttuvat, joskin muissa suhteissa ovat etevämpiäki. Ainoastaan, mitä elävästi uskomme ja tunnemme, sitä voimme elähyttävästi esitellä.

Niinkuin yksityiset, ovat kerran kansatki hengellisessä katsannossa lapsena olleet. Koko heidän hengellinen elämä on silloin ollut ulkopuolinen; he ovat niinkuin lapsetki, eläväksi kuvanneet koko luonnon ympärillänsä. Vaan vihdoin on heissä, niinkuin lapsessaki, itsensä tunteminen heräillyt ja sen mukaan kun hengellisyyttä heissä on karttunut, on se kadonnut luonnosta. Tuo Jumalaistarullinen mailma on vähitellen haihtunut heidän mielenkuvituksestansa; sen ilmiöistä voimme toki kuitenkin verraten lausua Schillerin sanoilla:

"Aus der Zeitfluth weggerissen, schweben Sie gerettet aus des Pindus Höhn."

Runollisuuden viehättävä kieli on säilyttänyt kertomukset niistä kansan huulilla, kunnes Elias Lönnrot ne sieltä on kerennyt muuttaa Muiston pysyväiseen pyhyyteen.