Produced by Tapio Riikonen

KALERVO

Runollinen kalenteri

Tehnyt

J. A. B. [Johan Albert Bergman]

Oulussa, Chr. Ev. Barck'in kirjapainossa, 1871.

Näytetty: J. M. Kalm.

"Päivät soisin soitettavan,
Illat tehtävän iloa
Näillä mailla mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla,
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa."

Wäinämöinen

SISÄLLYS:

Pohjan neidon kosiat
Karjan luku
Lintujen käräjät
Odottava
Paimenet
"Halut älyn pettää." Näytelmä
Lapsuuden muistoja
Kesä-yö Pohjolassa
Loihtia
Ehtootähti
Kointähti
Poissa olevalle
Päijänteellä
Merimiehen laulu
Hääilta
Muistelma
Tähtitaivas
Ukko ja nuorukaiset
Vähän Kalevalasta ja Kantelettaresta

POHJAN NEIDON KOSIJAT.

[Kahden ensimäisten runoelmain sisältö on, osittain sanasta sanaan, otettu Kalevalasta; samoiten kolmen niitä seuraavain Kantelettaresta.]

Pohjolassa neito eleleepi
Kaunis, niinkuin aamu keväinen,
Häntä moni uros kosiileepi,
Mutta Louhi, äiti neitosen,
Tyttöänsä antaa epäileepi,
Ansiotöihin urhoot manaten,
Joissa miesten ky'yn koettaapi,
voimat hyvältäi masentaapi.

Kannattipa koettaa — neidon kieli
Urhoot väkisinki lumosi,
Mitä vaan jos hänen teki mieli,
Heti kosiansa toimitti,
Heidän mietteet ihastelu nieli,
Jonka heliä äänens herätti,
Kaikki urhoot, kun sen kuulit, jäivät
Huokailemaan yöt sekä päivät.

Ensin impi Wäinämöistä koettaa,
lausuu: "jospa jouhen halkaiset
Veitsellä kärettömällä, voittaa
Taidat mun, kun myöskin vetäset
Munan solmuun." Wäinämöinen koettaa,
Tekee nämä työt äkäiset.
Vielä sitten kivestä hän kiskoo
Tuohta, jäästä ai'aksia viskoo.

Mutta neito lausuu: "Venhe veistä
Kehrävarren palaisista, työnnä
Kättä käyttämättä kappaleista
Tehty veno vesille, niin myönnän
Tahtosi." — Taas koettaa Väinö — e'istä
Tekoansa Ukko ei, ei myönnä
Lempo tahtoansa — kirves sattui
Polveen — siten tämä koetus loppui.

* * * * *

Tuli kosiin lieto Lemminkäinen,
Hälle säisteen neidon äiti ääntää:
"Kyllikki on vaimos kassapäinen,
Jost' et saa sa huomiotas kääntää."
Mutta neittä vaatii tuittupäinen
Kauko, murtaa suuta, päätä vääntää.
Vihdoin Louhi lausuu: "joutaville
Tyttöni ei jouda urohille.

Jos siis hänet toivot saada, muista
Ehdot: hiihä Hiiden hirvi; sitten
Hiiden ruuna tulisuinen suista;
Tuonen joest' ammu joutsenitten
Suust' yksi — ensi kerrall', muista —
Jos ne työt teet, niin kosijitten
Yli voiton saat ja rintaas vastaan
Painaa saat mun ihanata lasta."

Ensi työt näki onnistunna,
Vaan kun Tuonen virran pyörteiselle
Astui kolmannelle, loppununna
Työnsä olivat — alantehelle
Manalan oil paimen astununna,
Jota poltti koston kova helle;
Ampui Lemminkäisen napsahutti,
Sitten miekall viideks liemahutti.

* * * * *

Halli Pohjolassa haukkuileepi,
Jos sen katsot nenävartta myöten,
Näet järvell purren — meloileepi
Mies purress, eellehen sitä työten, [työntäen]
Yhtä rintaa maalla ajeleepi
Toinen, oroansa vähin lyöden;
Siinä kaksi kosiata koettaan
Tulevat nyt, Pohjan neittä voittaan.

Mitäs miehiä? Taas Wäinämöinen!
Kukas toinen? Ilmarinen suuri,
Mies tosiaanki kelpotöinen,
Taivaan kannen kalkuttaja juuri.
Hälle jo luvattu kaunisvöinen
Impi ennen — annettu ei — nuuri
Seppo — kun työns oil suorittanunna,
Sammon Pohjolahan takonunna.

Sopineet oil miehet keskenänsä:
"Sille neito antaminen, jolle
Mielellämmin sanoo lähtevänsä."
Kun nyt astuit tupaan koettelolle,
Wäinämöiselle ois impeänsä
Äiti työntänyt — vaan rautiolle
Sanoi neito ennen menevänsä.
Uudet tehtävät nyt Louhi vaatii
Sepolta ja kohta ehdot laatii.

Niinkuin Oinaan nahan viejälle
Muinoin mainio Medea keksi
Keinot, niin nyt neito rehevälle
Kosijalleen', jonk ihastukseksi
Louhen vihdoin täytyi myöntää hälle:
"Puolisokses vie nyt ikuiseksi
Valvattini." Kohta häitä juodaan,
Sitten sepon kotoon nainen tuodaan.

KARJAN LUKU.

Huis nyt lehmät lehtohon!
Kourusarvet salohon,
Kultaisille kunnahille,
Hopeisille ahoille!
Siel' on ruokaa nykkiä
Heinän päistä heleistä,
Läikkyvistä lähtehistä
Saatte siellä särpiä.
Sitten, päivän laskiessa,
Iltalinnun laulellessa,
Tpppy tpppy kourusarvoeni!
Tulkaa kotiin sievästi,
Maito-lampi lautasilla,
Utarilla uhtuvilla,
Joista makeen maidon saa
Pieni piika piukuttaa.

Etelätär luonnon eukko — valio vaimo Suvetar!
Pihlajatar piika pieni, kaunis neiti Hongatar!
Viitsikäätte viljoani, katsokaatte karjaani,
Ettäs varsin vahingotta viimein kotiin saapuisi.

Mesikämmen käyretyinen, Otso, metsän omena!
Anna rauha raavahille tänä suurna suvena,
Jos sa tahdot tapella ja lihaa tekee mielesi,
Jyrsi koivun pökkelöitä, visko viitaan vihasi.

LINTUJEN KÄRÄJÄT.

Mitäs linnut miettivät?
Kurkistellen katsovat
Harakat ja peipposet,
Närhit, sirkut, varpuset?
Mies pellon vakoopi,
Vakoon jyvät kylvääpi.

Atrialle läksi mies,
Linnut tehtävänsä ties,
Sissivät nyt sirkkuset,
Vakoilivat varpuset.
Söivät hekin atrian
Runsaan sekä makian.

Pikku pajutuikkinen
Nokki myös jyväsen,
Kadehtien katsoit muut,
Kohti lensit, auki suut,
Pajulinnun käärivät,
Veriseksi pieksivät.

Kärajiin nyt poloisen
Veivät, la'in etehen,
Kurki sitten valittiin
Tuomariksi, istuttiin,
Laklat lautamiehinä,
Peipot valamiehinä.

Kurki huusi kurkustaan,
Kajahutti kaulastaan:
"Ootkos syönyt jyviä,
Köyhän miehen kylvöä?"
Pajutuikki vapisten
Vastas': "otin pikkuisen."

Kurki, päätään nostaen,
Julistavi päätöksen:
"Kosk' oot jyvät ottanut
Luvatta ja tallannut
Pellon, kaulas katkotaan,
Joka tiedoks annetaan."

Lausui la'en rajasta
Pääsky varsin vihassa:
"Varastathan sinäki
Kurki, otat oloksi'i,
Mit' et syö, kannat pois,
Aivan niinkuin omas' ois."

Kurki ylös kurkisti,
Pahan äänen parkasi:
"Köyhält en ma varasta,
Löydän ruokaa muualta,
Metsästä syön marjoja,
Karpaloita suolta."

"Kanssasi en inttämään
Rupea nyt vähääkään,"
Lausui pääsky — "riemuksi
Olen ma, en ristiksi
Ihmisille, sanoman
Tuon suven armahan."

ODOTTAVA.

Missä viivyt sinä oottamani?
Missä astut sinä armahani?
Valkea, miss' oot vaeltamassa?
Missä, kultani, oot kulkemassa?
Oi jos, oi jos likellä jo oisit,
Kaiken minun riemun mulle toisit.
Tulosta suu heti tuntisin ma,
Astunnasta heti arvaisin ma.
Liekkinä ma tykös liehahtaisin,
Virstan, kahden vastaan kaapsahtaisin.
Suuta suihkajaisin,
Vaikka veress oisi,
Joka surman toisi,
"Sultahan sen saisin…
Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
Kujerrus ei ehdi armahalleni,
Kuuset mua vaan on kuulemassa,
Hongan oksat vastaan huokaamassa!"

PAIMENET.

KOJO.
Koska nyt sattumus meidät, paimenet, saanut on yhteen,
Kumpiki parhaassa olevaiset ijässa ja kumpii
Pohjolan myös sukua, hyvät laulahan, vastahan valmiit:
Laulakahammepa ilmi nyt viisautemme — niin tehnyt
Mahtava Wäinökin on — siis ei tyhmyyttä se liene.

KOMMI.
Olkohon niin! hupainen pakinoida on koivujen alla,
Suojass' auringon helteestä nurmella maata,
Mieltäni laulattaa surina mehiläisien, karja
Ei mua vaivaa, senkin asettanut päivän on helle.

KOJO.
Rattoisa on elämämme, me annamme metsien kuulla
Laulujen kai'untaa sekä paimen-torvien ääntä,
Lillikat on lihavat, makiat myös mansikat meille
Tarjona, kans veli, ei se vähentäne voimia liioin.

KOMMI.
Vaan minä en ole kiittävä paimenen päiviä; lämmin
Ei ole aina, kuin nyt, ajetaan viluhun myös meitä,
Vanhaa taaria, kylmää kaalia ruuaksi saapi,
Mustin murkinata, josta rasvan syönyt on rakki.

KOJO.
Mutta kun lypsykselle on lentänyt viipyvä päivä,
Lonkunut lounahasen, saatan kotihin minä karjan.
Kylpy on joutunut, vastat on valmihit, sitte ma pääsen
Kaivahan kannikkaa sekä rasvasen voivatin ääreen.

KOMMI.
Miks' et perkeleen päänkin ääreen? sillä kun koppoo
Tai, kotahalkoa käyttäen, kun sua ruokkia listii,
Ei silloin maistu hyvä ruoka ja saatikka sitten
Pettua peiputtaa, joka tuskin pehmevi veessä!

KOJO.
Lehti kun liehuvi puussa ja ruoho kun roikkavi maassa,
Meelle kun haiskahtaa metsät ja kun lintuset laulaa,
Ennen ma paimenn' oon kun joski ma toimia saisin
Myötäänsä kotona, virua pyhät laiskana aivan.

KOMMI.
Kirkonkelloja muut, minä karjankelloja kuulen,
Partaa muut papin nähdä saa, minä latvoja kuusen,
Kirkkonani kivi on, pajupehko on pappini, kannot
Laulajin' on, käki lukkari — niin pyhä paimenen ompi.

KOJO.
Vaan pyhäpäivänä kultani luokseni käymähän pääsee,
Kangas kohta on kauniimpi, mieluisa on metsä
Silloin; korpiki kuutta on kukkaampi ja ne paikat,
Joita hän astunut on, koko viikon kirkkaina loistaa!

KOMMI.
Ennen lehmät leipovat taikinata, akat ammoo,
Ennen kyntänevät oravat ahoja sekä puussa
Konkarit kiivennee, hirret vetänee, härät notkuu,
Ennenkun minä paimenen päiviä kiittävä lienen!

HALUT ÄLYN PETTÄÄ.

Näytelmä kahdessa näytöksessä.

HENKILÖT:

Peltonen, maamies.
Kaisa, hänen vaimonsa.
Heikki, | heidän lapsiansa.
Mari,
Utriainen, isäntä-renki Peltosella.
Ölvinen, lukkari.
Anna, hänen veljensä tytär.
Aini, paimentyttö Ölvisellä.
Peltosen ja Ölvisen niittyväkeä.

(Tapahtuu Pohjanmaalla.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Peltojen kamari, tavallisilla huonekaluilla. Yhdellä puolen ovia riippuu Peltosen vaatteita, toisella, vähän matkaa ovesta, piironki, jonka päällä pari kahvikuppia, livasniekka ja sokuri-astia.)

Ensimäinen kohtaus.

UTRIAINEN (kävelee edestakaisin). Missään hän nyt viipyy? Hm, — siis ensin niin ja sitte niin. Kunhan asiat alkuun saan, lempoko loppua nyt joutaa miettimään! — sill'aikaa luiskahtaa saalis käsistäni. Komisarjus miettiköön sopivan lopun; kyllä hän siitäki saa eri korvauksensa. Kannattaa kait' antaa, jos toivojensa perille pääsee! Nyt on oikea hetki. Ja se on ymmärtävän miehen tunnusmerkki ryhtyä toimeen oikealla ajalla. Ah! — hän tulee.

Toinen kohtaus..

PELTONEN (Pitkäletkuinen piippu suussa.) Noh! Mistäs tulet?

UTRIAINEN. Kylältä.

PELTONEN. Kuuluuko uutisia?

UTRIAINEN. Kuuluu, ja vähän kummia.

PELTONEN. Kerro!

UTRIAINEN. Ennenkuin kerron, tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä miehestä, josta kylällä puhutaan.

PELTONEN. Kukas on mies?

UTRIAINEN. Lukkari on.

PELTONEN. Lukkari on ylpeä ja itsepäinen. En minä häntä juuri oikein suvaitsisi, vaan…

UTRIAINEN, Kuulkaa nyt mitä kylällä sanotaan. Lukkari niittää tuon
Isonniityn kuin mies, vaikkei se ookkaan hänen.

PELTONEN. Kuka sen on sanonut?

UTRIAINEN. Komisarjus. Minä olen istuskellut ja pakinoinut hänen kanssaan kylän asioista.

PELTONEN, Kenenkäs niitty on?

UTRIAINEN, Se kuuluu Peltosen maahan.

PELTONEN. Mitä sanoit!

UTRIAINEN. Vanhat kartat sen asian todistavat.

PELTONEN. Vaan saadakseni niityn, pitää käräjiä käydä, ja kukapa tietää, jos voittaisin.

UTRIAINEN. Käräjäin käyntiä ei tarvita. Kyllä lukkari antaa jälkeen. Sen tiedätte; sillä hän toivoo saavansa tyttärenne. Vaan sentähden on hänelle tästä sitä suurempi häpiä, noin koettaa peijata tulevata appeaan.

PELTONEN. ahaa! Vaan semmoinen hän on, joka vävykseni pyrkii!

UTRIAINEN. Sitä paitsi hän muuttaa syyskuussa uuteen kanttori-virkaansa. Silloin myöpi hän kiinteän omaisuutensa ja uusi omistaja ei luopune käräjiä käymättä parhaasta niitystään.

PELTONEN. Oikeen; sinä olet varsin älykäs. Kaikki sinä olet miettinyt edeltäkäsin.

UTRIAINEN. Komisarjuksen kanssa olen tuuminut.

PELTONEN. Vaan mikä nyt on tehtävä?

UTRIAINEN. Te vaaditte lukkarin heti heittämään heinän te'on. Jos ei lupaa, kyllähän keinot keksitään. Mainitkaa sivumennen, että kyllä tiedätte sen, minkä koko kylä tietää, ett'ei hän Mariaa kosi, vaan teidän omaisuuttanne.

PELTONEN (taputtaa Utriasta olkapäälle). Sinä olet aina talon puolta pitänyt, Minä kiitän sinua. (Avaa piirongin lohvun ja lyö ryypyn, jonka Utriainen juopi.)

UTRIAINEN. Te olette minua aina kohdellut kuin ystävää. (Itseks.) "Silloin seppä takoo kun rauta kuuma on." (Ääneen.) Isäntä! Toivojensa perille päästäkseen ihmiset ovat toimeliaat. Minuaki kiihoittaa toivo, vaan en tiedä, jos uskallan.

PELTONEN. Noh! pelkäätkö? Sano vaan!

UTRIAINEN. Teillä on tytär ihana kuin keväinen aamu. Se on minut ruusukahleisiin vanginnut. Vaan (huokaa) minä olen palvelija.

PELTONEN, Siitä ei kysymystä. Vaan oletko huomannut olevasi häntä mieleen.

UTRIAINEN. Minä luulen, että jos ei lukkari myötäänsä häntä viekotteleisi, asiat olisit eri kannalla.

PELTONEN. Älä hätäile; kyllä Marinki silmät aukaisen, että huomaa, minkälainen kosijansa on. Ja kun hän kerran ymmärtää ja kuulee sitä paitsi sulla olevan suosioni, niin voit toivoa.

UTRIAINEN (itsekseen). Voitto!

PELTONEN. Menkäämme nyt silmäilemään likeistä ruisvainiota. Ihania ilmoja on Luoja suonut.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

ÖLVINEN (harmajassa hännystakissa).

Kuulen aina äänensä,
Vaikka muut ei kuulla voi,
Näen aina silmänsä,
Jotka mulle onnen soi.

Hm! Kumma kun tuo ammatti vaikuttaa kuvitukseen ja katsantotapaan, pitäjässämme pastori on ikääskuin nuotittoman profan — minä ikääskuin laulun ja runouden esimies. Sananlasku sanoo; "Lukkari perän pttääpi, pappi melan hallitseepi." Näinpä usein näkyy olevan.

Oi mun armas Mariani,
Jos vaan sinä tietäisit,
Että tääll' on kultasi,
Kohta tänne rientäisit!

Kunpa hänen nyt onnellisesti saisi omakseen, Se on summa, että kaksi etevää ei tahdo milloinkaan sopia, Esimerkiksi: Peltonen on ymmärtävä mies, minä viisas. Kyllä hän arki-asioissa tulee toimeen, mutta hengellisissä toimissa! — Hm! Sentähden on varsin tähdellistä, että minä joudun vävyksi tähän taloon. Vaan en minä paljon saa rehennellä eduistani. Valistunutta vainotaan aina mailmassa, hän on kuin hauki kutimen keskellä. Ei kukaan häntä ymmärrä. Hohhooh! Missä oot lintuni!

Lempi huokaukseni
Kuiskuttakoon korvaansa,
Ettäs vihdoin tulisi
Lohduttamaan kultaansa.

(Juoksee ja suutelee Mariaa.)

Neljäs kohtaus.

ÖLVINEN. Suloinen! Ah, minä olen katkeran onnellinen!

MARI. Kuinka niin?

ÖLVINEN. Sinun isäsi ja minun mielipiteet juoksevat jokseenki eri haaroille tässä ajallisuuden laaksossa.

MARI. Maltahan vähän, ettäs yhteen pääsemme. Syyskuussahan astut uuteen kanttorivirkaasi. Silloin tulee ero ja saatpa nähdä, että isä sinulta kyynelsilmin hyvästiä ottaa. Kun sitte tavan takaa käymme Appelassa, niin isä juoksee kujansuuhun saakka meitä vastaanottamaan.

ÖLVINEN. Ah Mariseni! kunpa niin kävisi.

MARI. Älä pelkää, isä on pikapäinen, mutta hän ei ole pahasisuinen.

ÖLVINEN. Armahani. Aina kun aatteni ovat maahan vaipumaisillaan, nostat sinä ne tähtitarhojen tasalle.

MARI (hymyillen). Hyvä! nyt olet taas hyvällä tuulella, koska alat runolliseksi. — Kuka tulee?

Viides kohtaus.

(Entiset.)

UTRIAINEN (itsekseen). Lempo! Kun en tavannut häntä yksinään; yhdessä he ovat voimalliset. (Ääneen.) Mari! Minä tahtoisin sinua puhutella.

MARI. Sano vaan asiasi tässä.

UTRIAINEN. Mari! Sinua uhkaa vaara.

MARI. Hyvä, että saan tietää, niin arvannen ehkä varoa.

UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta elämässä, vaan sinä astut perikatosi partaalla!

MARI. Minä en sinua ymmärrä.

ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!

(Mari purskahtaa nauruun.)

UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä, ja noin minua kohtelet!

MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt…

UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö ole sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos olisin isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.

MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan, että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.

UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä edut lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?

ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän ravistuneesta pääkallostasi!

UTRIAINEN. Minä en ole lukkaria puhutellut. Sepähän sitte nähdään, kuinka ravistunut pääni on.

ÖLVINEN (kiihtyen). Mene jo täältä juomaratti! Minä takaan, että olet kaikki mahdollisuuden ja kykysi mukaan toimittanut.

UTRIAINEN. Mari! Tuommoista sinä lemmit! Hän on viekottelia. Vielähän saat kuulla muilta sen salaisuuden, jonka aivon äsken sulle kertoa. Koko kylä sen tuntee ja ilvehtii, kuinka viisas lukkari tässä pitäjässä on!

ÖLVINEN. Jokos olet kaiken myrkkysi oksentanut? Olipa toki hyvä, että minä olin läsnä nyt.

UTRIAINEN. Minä tohdin sen sanoa sittekin, niinkuin näet.

ÖLVINEN (hyppää seisalleen). Valehtelia! Sen riivattu löyskäleuka, osaatko ulos!

UTRIAINEN. Minä menen isäntäni käskystä; ei minua kaikki allasnaamat aja! (Ölvinen ryntää Utriaisen päälle. Mari huudahtaa. Miehet painivat, Ölvinen sysää Utriasta ovea kohden. Utriainen tarraa oven pielestä kiini.)

Kuudes kohtaus.

PELTONEN (juoksee heidän väliin ja saapi heidät vaivoin erilleen toisistaansa). (Ähkyen:) Ölvinen! Sinä näyt elävän täällä kuin isäntä!

ÖLVINEN (hengähtäin). Minä en ole renki, enkä renkin haukuttava.

UTRIAINEN. Kuka haukkui?

ÖLVINEN. Se sama! Sinä olet ollut hävytöin minua vastaan!

PELTONEN. Utriainen ei ole aloittanut toraa; siksi hänet tunnen.

ÖLVINEN. Uskokaa vaan Utriaista!

PELTONEN. Minä uskon ketä tahdon ja mitä tahdon. Minä uskon, niinkuin koko kylä, että sinä täällä ravaat muka Marin tähden, vaan oikeastaan mun tavarani tähden.

ÖLVINEN. Kuka paha henki semmoisia huhuja levittelee?

PELTONEN. Ahaa, nytpä olet viatoin, vaan pettyy viisaskin. Sinä olet toivonut saavasi minun tavarani, vaan nyt on asiat siten, että tuo niitty, jossa väkesi nyt on heinän teossa, on minun.

ÖLVINEN. Oletteko hupsu?

PELTONEN. Tahdotko siis heti luopua niitystä ja ottaa pois työväkesi, muutoin…

ÖLVINEN. Te olette nyt vihan vimmassa. Huomenna toivon sopivamme siitä ja muustaki…

PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!

ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!

PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät. (Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä uskollisen vävyn.

(Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut pöytää vasten, menee.)

PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?

UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän hyvyyttä minua kohden, tai suosivaa sattumusta.

(Menevät).

Seitsemäs kohtaus.

MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman, (Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia… Riiteleväin välissä on verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni näkemästä… Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille et pääse. Vielä vihilläki sanon: "En ota!"

Kahdeksas kohtaus.

KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän siivoa lukkaria!

MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut tulevata onneani.

KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.

MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja katuu pikaisuuttaan.

KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!… Vaan kuitenki on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha saa juurtua mieleen, että vaikeampi on saada se pois. — Jakakaamme työmme. Mene sinä lukkaria lohduttamaan; hän viilletteli peltojen poikki kotia. Minä koetan saada isän leppyisemmälle tuulelle.

(Menevät.)

Yhdeksäs kohtaus.

HEIKKI (heittäy tuolille). Ah! Tämä riita pitää loppuman. Mitäs olisivat nämät armahat kesäiset päivät sinutta, Anna! Tuolla ulkona vallitsee luonnon ihmeteltävä sointuisuus. Siellä kuulin kuiskauksen: "Miksi tulet noin yksinäsi, noin alakuloisna kaiken tämän riemun keskellä?" Silloin nousivat vedet silmiin ja minä samosin tänne.

Kymmenes kohtaus.

UTRIAINEN. Hyvä, että saan sinun tavata. (Heikki katsoo laattiaan.)

UTRIAINEN. Heikki! Oletko minuun suuttunut? Meidän välillä ei, tietääkseni, vielä ole ollut riitaa.

HEIKKI. Minä olen pahoillani siitä, joka on tapahtunut.

UTRIAINEN. Antaapa lukkarin nyt koettaa. Vähemmän juoksee täällä.

HEIKKI. Sinä katsot lukkaria karsaalla silmällä; hän on, tietääkseni, sinua aina hyvin kohdellut.

UTRIAINEN. Tuo peijakas! Minä en häntä suvaitse. (Kiihtyen). Sinä tiedät, miksikä lukkari täällä juoksee joka päivä! Hän pyrkii vävyksi taloon. Mitä siihen vastaat?

HEIKKI. Siihen on Marin vastaaminen.

UTRIAINEN. Haa! Sinä vastaat varovasti! Minä ymmärrän. Lukkarilla on tenhollinen lumouskalu, jolla hän silmäsi kääntää. Sitä paitsi on hän hän varakas. Lienet kovin nuori sitä asiaa oikeen arvostelemaan. Isäsi on sen ymmärtänyt; vaan vihdoin ovat toki silmänsä auenneet.

HEIKKI. Utriainen! Vanhan tuttavuuden tähden minä pyydän: älä pitkitä tätä ikävää toraa.

UTRIAINEN (suuttuen). Oletko hullu! Minäkö tässä riitelen; minä pidän talon puolta, ja siksi minun päälleni kaikki syy sysätään.

HEIKKI. Voihan talon puolta riidattaki pitää. Talon puolta minäki pidän.

UTRIAINEN (malttamattomasti). Sinä pidät Annan puolta, ja siten lukkarin.

HEIKKI. Ajattele Utriainen, mitä olet tehnyt ja olet tekevä. Ei loppu aina ole alun näköinen.

(Menee.)

Yhdestoista kohtaus.

UTRIAINEN (katsoo Heikin jälkeen). Siis hänki minua vastaan! Ei tämä juuri ole aivan hupaista. Vaan joka eteenpäin pyrkii, täytyy joskus vaivojaki nähdä. Hm, Hm! Alussa tämä tuntunee heille vähä tukalalta, vaan aika kyllä parantaa syvemmätki haavat, ja jonku vuoden perästä on lukkari unhoitettu. Mutta, — jos ei niin olisi? Jos Mari? — Ei! On tämmöistä ennenkin tapahtunut. Maalla on isännän suosio samanarvoinen, kuin koko muun perheen yhteen. Vaan jos riitaveljet rupeaisivat sovintoa hieromaan? Peltonen on leimahtava tuli ja siis ei kauan pala. Ölvinen sopii heti; sillä hän tietää, mitä tämä eripuraisuus hänelle maksaa. Siis, sovintoa ei saa tulla. Sitä estääkseni, pitää minun ja heti varustaa keinot. Ja minä luulen myös tietäväni tempun, joka ainaki aluksi pitää heidät erillään toisistansa. Sitä tahdon koettaa.

Kahdestoista kohtaus.

PELTONEN (Astuu sisään jupisten itsekseen). Enköön minä ollut vähän kovin ankara. Ahaa, Utriainen!

UTRIAINEN. Ei se ankaruus haitannut, kyllä se mies sietää.

PELTONEN. Nyt olen purkanut sappeni hänelle. Mitäs nyt ensin teen?
Eihän tuo peto luopunut niitystä! Mitäs mietit?

UTRIAINEN. Ensimäinen työ lienee nyt toteuttaa uhkaukset. Ei mikään niin meidän arvoamme vähennä, kuin että uhkauksiamme emme toteuta.

PELTONEN, Se on tosi. Vaan tämä asia siis tulee käräjissä ratkaistavaksi. On se vähän ilkeätä.

UTRIAINEN. Kyllä lukkari saadaan käräjittäki luopumaan.

PELTONEN. Mitä tarkoitat? Miten saadaan?

UTRIAINEN (katselee ympärilleen, sitten kuiskaa pari sanaa Peltosen korvaan).

PELTONEN. Lieneekö hän sopivata. Jos ei onnistu?

UTRIAINEN. Ei hätääkään; antakaa minä pidän siitä huolta.

PELTONEN. No koeta, vaan rauhallisesti, jos voit.

UTRIAINEN. Tietysti. (Itseks.) Tapahtukoon miten tapahtuu, ei minua edesvastaus kohtaa.

PELTONEN. Minä uskon painavan toimen sinun tehtäväksi. Toimestasi riippuu palkinto. Palkinnon tiedät.

UTRIAINEN. Semmoisen palkinnon edestä jännitän kaiken kykyni.

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Näkymö kuvaa osan mättähisestä niitystä. Keskellä takalistoa lato, jota vasten moniaita sapilaita, pari viikatetta ja haravaa seisoo.)

Ensimäinen kohtaus.

(Ölvisen niittyväki tulee, niittyaseet olallaan, ladon oikealta, seisahtuu sen eteen ja laulaa:)

Kaunihissa heinäkuussa
Alkaa armain aikamme;
Lintuin laulaessa puussa,
Kukka-kenttää astumme,
Viikatetta liikuttain,
Heinän vartta kiikuttain,
Trallallallal j.n.e.

Sitten menemme laulannalla
Luokoamme ottamaan,
Kuivat heinät haravalla
Laposille laskemaan,
Joista ruot kannetaan
Sapilailla suovahan,
Trallallallal j.n.e.

Kun on rupeaman työtä
Tehty ahkeruudella,
Silloin lupa, mieli syödä,
Silloin ruoka makia;
Rasiat siis aukomaan,
Piimähinkit kallistaan,
Trallallallal j.n.e.

(Ryntäävät ladon suulle, ottavat eväänsä ja istuvat syömään. Seuraava kanssapuhe on harvaan, katkonaisesti puhuttava.)

YKSI RENKI. Aaah, Aaah! Ei työmiehen tarvitse ruokahalua hakea vetkuloida teiltä ja tien vierestä, niinkuin moniaat tekevät.

PIIKA (pureskellen). Lämmin on. Kohta kait piimää happanee ja hampaat suussa sulavat!

TOINEN RENKI. Jos sattuu, niin noista kuparinkarvaisista pilvistä vielä pirahtelee!

KOLMAS RENKI (haukottain). Oohhoohhooh! Missä nyt aika menee?

TOINEN RENKI (katsoen kelloaan). Puoli yksi.

ENSIMÄINEN RENKI. Aikoihan lukkari käydä niityllä tänäpänä?

TOINEN. Niin sanoi.

KOLMAS. Ohhohhoooh! Kummastipa nyt ilma painaa!

(Kallistaa päänsä mätästä vasten; muut seuraavat esimerkkiänsä, paitsi ensimäinen ja toinen renki.)

ENSIMÄINEN RENKI (hiljaisemmalla äänellä). Uskotko unta?

TOINEN. Enpä paljon! Vaan ainaki sen suhteen, kuin voivat jotakin merkitä.

ENSIMÄINEN. Kuule! Minä näin unta, että paholainen astui eteeni ja ärjäsi: "Pötki matkoisi."

TOINEN. Ahaa! Kun semmoisesta otuksesta on kysymys, merkitsee se unissasi jotakin. Kuinkas kävi?

ENSIMÄINEN. Minä otin kahden vaiheella, joko mennä tai ei.

TOINEN. Noh! Tuo unipa muistuttaa enostani.

ENSIMÄINEN. Mitäs enollesi tapahtui?

TOINEN. Hän joutui tappeluun ja taisi saada vähä rökkiinsä. Vaan kuinkas sinun sitten kävi?

ENSIMÄINEN. Minä en liikkunut paikalta; mutta lempo kiljasi ja sieltä, täältä, ilmoista ja maasta ilmausi silloin muita perkeleitä.

TOINEN. Nooh?

ENSIMÄINEN. Minä juoksemaan…

TOINEN. Hm, hm! Saapa nähdä, jos tuo merkitsee mitään. Kyllä minä luulen, että sinulle tapahtuu jotakin hyvää tahi pahaa.

ENSIMÄINEN. No, en tiedä! (Haukottelevat. Heittäytyvät pitkäkseen ja nukahtavat.)

Toinen kohtaus.

UTRIAINEN (tirkistelee ladon nurkan takaa). Nyt ne lemmot pian nutistasi; mutta Peltonen käski minun menetellä varovasti, ja niin on parempi, (Vihjaisee kädellään takansa, sitten rykii kovasti pari kolme kertaa.)

ENSIMÄINEN RENKI (nostaa päätään). Uuh! Mikä siellä kiilistelee?

UTRIAINEN. Isäntäni puolesta käsken teidät paeta tältä paikalta, joka oikeuden mukaan nyt on hänen, (Muutki nostavat päätään.)

ENSIMÄINEN RENKI. Meidän isännän käskystä me olemme täällä ja hänen käskyllä me täältä menemme.

UTRIAINEN. Te ette siis lähde käskemällä?

TOINEN RENKI. Älä läkätä siinä, vaan korjaa kohta luusi tältä paikalta, muutoin muut ne korjaavat.

UTRIAINEN. Siis pitää teidät ajamalla saada liikkeelle?

ENSIMÄINEN RENKI (hyppää ylös ja sieppaa sapilaan). Juukeli soikoon, varo kinttusi!

(Utriainen viheltää. Peltosen väki tunkee sivulta, eväskontit seljässä ja niitty-aseet ojennettuna edessänsä, näkymölle. Ölviläiset hyökkäävät ylös, sieppaavat aseitaan, minkä kerkiävät. Taistelu. Kohta pakenevat Ölviläiset, taistellen, takaperin näkymöltä.)

Kolmas kohtaus.

(Vastatulleet purkavat eväskonttinsa ja istuvat mättäille syömään.)

MUUAN KESÄMIES. Eiköön tämä rynnäkkö ollut vähä väkinäinen?

UTRIAINEN. Vaan oikeanomainen se oli. Eli eikö, miehet, oikeus ole puolellamme?

MIEHET (pureskellen). Noh! Meillä kaiketi se on.

UTRIAINEN (itsekseen). "Kenen vettä soudan, sen virttä laulan."

RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska tämä niitty nyt Ölviseltä viedään?

UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.

TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?

UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on luopunut.

(Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen
katsahtaa heihin vihaisesti.)

TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.

UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.

ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta, silmää on iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?

UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille kelpaavat.

RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.

UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen tiedät? (Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi rakkaudesta. Ei siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei kahdesti nainutta. Mutta löytyyhän noita.

RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva, että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.

UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on tosiaanki jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat, jotka isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!

RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!

UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut. Nyt työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet, vaimonpuolet haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)

Neljäs kohtaus.

(Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)

RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?

ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta kutjanasta?

ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?

EEVA. En, jos pää poikki!

TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä par'aikaa joku koiran kuri on tekeillä.

ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta nähdään.
Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.) Nyt pystyt
heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA; jälkimmäisnä Antti.
Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun huomaamatta, ja suihkaa suuta
Antille, sitte heti taas kääntyen menemään.)

Viides kohtaus.

ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet." Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! — Kuuma on. Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P. laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)

Kuudes kohtaus.

ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!

ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein ajatuksissasi.
Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.

ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias! Nuorten tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa pilvenhattaroissa, milloin pienissä kukissa.

ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset vertauskuvallisesti.

ANNA. Ei eno, ei!

ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.

ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.

ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.

ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.

ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista kukista.

ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!

ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt käyn katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.

ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.

(Ölvinen menee.)

Seitsemäs kohtaus.

ANNA (laulaa):

Linnut ne laulavat sorialla suulla,
Soriampi kultani ääni on kuulla.
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
Kultani suu sekä huulet on toista!
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

(Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle.
Anna hypähtää ylös.)

ANNA. Heikki, sinä täällä!

HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan viereen.)

ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.

HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.

ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?

HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala. Kun illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut ulos, ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa ilmaa kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua ja rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)

Kahdeksas kohtaus.

ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät syrjään seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä olisin, jos tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei ole miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa. Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on kuin ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani masentuu, kuin huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän mailmassa. No, Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä. Kyllähän minulla silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen? Niitty-väkeni on poisajettu.