KERTOMUKSIA

Kirj.

J. A. Bergman

Oulussa, K. F. Kivekäs, kustantaja, 1889.

SISÄLTÖ:

Esipuhe. Kesämuistelmia. Sormisuukkoset. Petollinen turva. Matkamuistelma. Hörrilän Junnun ensi lukukausi. Pappilassa. "Pulska kapteeni." Jenny. "Äyri-Hannu."

Esipuhe.

Se rautatierakennusten aikakausi, joka tämän vuosikymmenen alusta on koittanut Suomessa, on johtanut ajatuksiini nimen tälle viholle, nimen, jonka siis luulisi olevan "ajanmukaisen." Näitä kertomuksia voi tietysti merelläki lukea. Olinpa vähän aatellut nimittää tätä pientä kokoelmaa "höyryssä", vaan peljäten, että tuo sana voitaisiin asettaa jonkinmoiseen suhteesen joko tekiään, niitä kirjoittaessa, tai lukiaan, niitä lukiessa, katsoin "selvimmäksi" luopua tuosta, myöskin ajanmukaisesta, nimityksestä.

Olen junassa kulkiessani nähnyt monen pitelevän kirjaa kädessä, lukevan sitä, haukottelevan ja vihdoin torkkuvan, joka tyynnyttävä näkyala on pannut minunki haukottelemaan. Tämä huomio ei kuitenkaan ole voinut masentaa päätöstäni laskea nämä rivit ulos mailmalle. Jos ne sattuvat olemaan nukuttavata laatua, niin katson ne kuitenki terveellisemmiksi yleisölle kuin Moraali, morfiini y.m.m. huumaavat aineet.

Auctor.

Kesämuistelmia.

Niistä monista seuduista maassamme, joita matkustajan, joka nupinsa vuoksi matkustaa, ennen useita muita on katseleminen, on mainittava venhematka Oulujärveltä Ouluun. K. A. Castrén on tästä matkasta julkaissut pienen kirjoituksen ja on pari muutaki kirjoitusta löytynyt painettuna samasta aineesta. Kuitenki tahdon tässä lyhykäisesti ilmaista moniaita tietoja, jotka myös jossaki määrin perehdyttänevät matkustajaa tähän hupaiseen ja luonnonihanaan matkaan.

Oulujoki muodostaa Oulujärvestä mereen kuusi koskea, joista kolme isompaa ja kolme pienempää. Edelliset ovat: Niskakoski, Pyhäkoski, Merikoski, jälkimäiset: Ahmakoski, Utakoski, Madekoski. Ensimainittu näistä on penikulman pituinen, toinen puolentoista tai, kun Sotkajärvi ja suvannot luetaan, noin 2 penikulmaa. Muut ovat vaan 1/4 penink. ja sen alle. Ahmakoski alkaa noin peninkulman Niskakosken alapuolella ja Utakoski (pienin kaikista, väkevän virran tapainen) peninkulman Ahmaskosken alapuolella.

Niskakoski alkaa aivan lähellä Oulujärveä. Vaalasta otetaan laskumiehet. Asettukaamme nyt terva- tai lauta- (eli "lankku-") venheesen, joista jälkimäinen on puhtaampi ja turvallisempi, jos vaara uhkaa. Me alamme lipua kosken ensimmäistä korvaa kohden. Nämä korvat ovat sitä kummallista laatua, että pitävät kovaa melua eivätkä kuule, vaikkapa heille huutaisi kuinka paljon tahansa. Kauto-korvan kulettuamme tulemme Kolehmaisen lampeen, jonka jälestä seuraavat Pokkisen ja Peltoniemen korvat. Nyt tulemme Siitariin, joka ainakin on ollut, lieneekö enään, Niskakosken vaarallisin kuljettava. "Palinuurus" kohoaa seisoalleen, kavuten kummallai jalallaan venheenlaitoja ylös. — Tämän jälestä tulee Oterman korva ja järvi, josta on kaunis näkyala, ja Pyterän, Koveran sekä Nuojuan korvat ja vihdoin Kurenkosken vähäinen korva. Jo Nuojuan alla nousee laskumies maihin.

Ihana on iltapäivä. Rasvatyvennä loistaa Oulujoen pinta, kuvastellen lähellä olevia metsiä ja santaäyräitä. Läheisistä suitsuista tunkee silloin tällöin suitsusavun löyhäys joelle. Väliaikainen paimentorven ääni ja hankavitsojen yksitoikkoinen vikinä häiritsevät vaan hiljaisuutta.

Ei ole Ahmakoskikaan aivan mietoa laatua viisine korvineen, kun sitä vastoin Utakoski, niinkuin jo on mainittu, on vaan väkevän virran tapainen.

Yöksi asetumme Merilään ja "aamulla varhain kun aurinko nousee" lähdemme Pyhälle. Aluksi tullaan Sotkakoskeen ja sen alapuolella on Sotkajärvi; kumpiki noin neljänneksen pituiset. Nyt seuraavat äkeät Paskon korvat ("räämösilmäiset"), sitten Vilpuksen suvanto ja sen alapäässä Pälli, kun ensin Lousterinkorva on kuljettu. Pällin muinainen mahtavuus on paljoa masentunut perkkaamisen kautta, mutta vuosisatamme toisen puoliskon alkupuolella oli se tosin peljättävä. Pällin alapuolella laskee Pyhään Oisavan oja. Alempana alkaa, Hyvölän talosta, kosken kalteus tulla isommaksi. Ompa niinkuin mäenlaskua vedellä. — Tuolla alhaalla edessäsi kiemuroi koski kuin hopeanauha viheriöiden metsien välissä. Oikea ranta jyrkkenee ensin ja vihdoin myös vasen. Metsän läpi kuultaa ja paikottain selvästi näkyy ruskeata kalliota ensin oikealla sitten myös vasemmalla rannalla.

Nämä seudut varmaanki vertoja vetävät tavallaan kauniimmille maassamme. Kosken mutkat ja nopeanlainen kulku muuttavat alinomaa näkyaloja edessämme. — Oikealla rannalla, tuolla ylhäällä, 16 syltää koskenpinnasta, näkyy Leppiniemi, jonne Muhoslaiset joka kesä vaeltavat huvikseen Halolan ja Mäkelän kautta. Siellä he tavallisesti saavat niin tuoretta kalaa kuin saada voi s.o. koskesta vasta ylösvedettyä, jota tilanomistaja, hra Barkman erään apulaisen kanssa pyytää verkolla, joka lapetaan ulos venheestä, kun tämä puolikaareen soudetaan ulos koskeen. Kun noin 1/2 virstaa eli vähän enemmän Leppiniemestä ylöspäin katselet koskea ylöspäin niin on se näkyala erittäin kaunis ja itse Leppiniemen kohdallaki on näkyala varsin viehättävä eli ehkä oikeammin: suurenmoinen. Vastapäätä Leppinientä on kosken eteläranta kallioksi muodostunut (Rakan kallio). Vähän ylipuolella Leppinientä on luola, johon meneminen jyrkkää törmää alas on varsin vaivaloinen ja vaarallinenki. Pyhäkosken alapäässä on Montanlampi ja nyt tullaan kohta tyvenempään veteen — leveänlaiseen Oulujokeen, — johon Muhoksen kirkon kohdalla laskee Muhosjoki. Kirkonkylä on tunnettu kauneudestaan ja Korilan sekä Tikkalan mäeltä on sen yli kaunis näkyala. Onpa sitä kutsuttu pieneksi Schveitz'iksi. Höyryvenhe Laine kulkee joka päivä kirkonkylästä Ouluun ja päin vastoin, lähtien aamulla Muhokselta ja kl. 3 j.pp. Oulusta (Kurkelan rannasta). Tätä väliä, joka siis ei ole niin alkuperäinen kuin äskenmainittu, en tahdo tässä kuvailla. Madekoskessa, penikulman ylöspäin Oulusta, on hupainen kulkea alas höyryvenheellä. Merikoski vihdoin, jossa lasketaan kahden muhkean sillan alati, vie Oulujoen vedet suoraan Pohjanlahden laveille selille.

* * * * *

Kun vastamainituita meren selkiä kuljemme lähes 16 peninkulmaa etelää kohden, Suomen puoleista rantaa tietysti, tulemme vähäiseen saaristoon, jossa olen viettänyt toista kuukautta kesäsydännä. Muistelmani näiden seutujen luonteesta ja merkillisyyksistä olen säilyttänyt runomuodossa ja rohkenen nyt asettaa ne arvoisan lukian luettaviksi.

Runotar! Nyt avukseni riennä, sanat sovita, Jotka kieleltäni valuu, ett'ois niissä sointua. Olet monta oivallista laulajaa sa auttanut, Auta keskinkertaistaki, jok' on lauluun juljennut.

Hanki mulle värit luonnon runsahasta aitasta, Joilla voisin kesäisiä muistelmia kuvata, Ett'ei niiden tuore tuoksu tykkänähän haihtuisi, Ennenkuin ne paperille muuttaa saisin sanoiksi.

Kalajoen kauppalasta etelään kun vaeltaa Virstaa yhdeksän, niin muuan syrjätie eroaa Oikealle. Tien haarass' osoittaapi viisari: "Mansikkaan" ja sinne kääntykööt nyt minun kärryni.

Neljänneksen hietikkoa hevoseni kahlata Sai nyt, ennenkuin taas kuului rattahien ratina. Eteheni ilmestyi nyt talo, jolle nimeksi Joensuu on pantu tästä — alkakoon mun lauluni.

Riippakoivut, koristavat ympäristön lähimmän, Etempänä havumetsän näet aina vehreän. Vähän matkan päässä tästä Vääräjoki lirisee, Hiljaksellen meren kohtuun vesiänsä työntelee.

Likasorkat tanhualla likenevät taloa Navettahan pii'an sormiin suorittamaan veroa, Lammasparvi pakeneepi paitaressu-urosta, Vaan jos joku lammas kääntyy, alkaa uros paeta!

Pohjan satakieli — laulurastas — sitten säveltää Illan suussa surujansa — käki joskus äännähtää. Silloin tällöin huuhkan parku kajahtaapi korvesta, Muutoin kaikki ympäristöss' ompi aivan hiljaista.

Pirttihin jos astut, siellä näet askareissansa Talon väen — mikä kutoo verkkoa, mi kangasta. Haravahan hampahia liittää talon isäntä, Nurkass' akka-räätäli taas leikkaa väljät västinsä.

Kamarissa seinällä näet onnentoivotuksia M:lle ja A:lle, ja ne ompi tehnyt markasta Kappaleen yks' runollinen luonto; Lohtajallako Taikka Himangoll' — en muista — on sen miehen asunto.

Maalausta on hän myöski taitanut ja laidoissa Pulloposki enkeleitä näet ja kukkaruukkuja. Näiden väliin piirretty on koko sivu tekstiä Tärkeästä askeleesta, joka alkaa vihillä.

Viirihin nyt vilkaistuaan lausuu verkon kutoja: "Tuuli ompi lounahassa, aik' on käydä Kallassa." Sanottu. Kaks' miestä sekä vaimonpuoli lähtevät Rantahan ja kalavenheen vesille nyt työntävät.

Kolme neljännestä sitte meren selkää kyntävät, Kallankariin saapuvat ja verkot veteen heittävät. Sinne jäävät viikommaksi, kunnes kalalastineen Pohjoistuulen kanssa palaavat taas kotopaikoilleen.

* * *

Kun lähes virstan Joensuusta Oot vaeltanut, viileä Tuulahdus tuntuu, jok'ei muusta Voi syntyä kun merestä,

Jonk' aava henki heitteleepi Kuohunsa vasten Mansikkaa Ja kulkiata uhkaileepi Aalloillaan usein upottaa.

Jo näkyy "varvi", josta pursi, Viistoista vuotta taaksepäin, Itselleen tien mereen mursi; Ei tullut kohta tännepäin.

Se oli tuo tuttu laiva, Jonk' oli nimi "Kalaja" Ja monet markat maksaa saivat Ne, joille oil se omana.

Tuoss' ompi "pasahuone", jossa Puut laivan notkistettiin ja Tuoll' ompi "petu" lastukossa. Joiss' ennen makas Kalaja.

Myös paja sekä sysihuone Ja tupa ynnä muutaki. Jos taivahalle silmät luomme, Puun päässä tervatynnyri.

On maassa'i kaksi — Lähtehiksi Ne kelpasivat aikoinaan, Vaan kävit nyt mahdottomiksi Eik' anna vettä olleskaan.

Käärmeit' on myöski näillä mailla, Vaan niit' en peljät' arvannut, Kosk' oli seikka sillä lailla, Etten ma niitä huomannut.

* * *

Kiven heitto Mansikasta Yli veden kuljetaan, Silloin tullaan aallokasta Pöllän saareen mukavaan.

Saari ei oo aivan suuri Eikä aivan pienikään, Siellä liikkua voi juuri, Olematta hiessään.

Kasvaa orjantappuroita, Tyrnipuuta myöskin, Päälle päätteeks' mansikoita, Viinamia vieläkin,

Päiväkaudet hyrskyileepi Aallot kivirannoilla, Korvissasi kohiseepi Suuren meren suhina.

Vaan kun päivä kallistaapi Päänsä "Mustan" niemen taa, Purppurallaan kaunistaapi Vastapäätä "Mansikkaa."

Joskus myrsky vaikeneepi, Rasvatyven lahti on, Kalastaja lauleleepi Ruuhessansa huoleton.

Niinkuin kivet putoilevat Kalalokit vetehen, Saaliistansa tappelevat Kiivaasti ja kirkuen.

Kalamajan ympärillä Leijailevat toisinaan, Kun on miehet pyydyksillä, Venyttävät verkkojaan.

Päivän terä uppoaapi Vähitellen laineisin, Rusko siitä valahtaapi Vielä puiden latvoihin.

Maat ja meret vihdin peittää Kesän puolihämärä, Kunnes uusi päivä heittää Mihin ruusuvalonsa.

* * *

Pöllästä kun kuljet purnella Runsaan kiven heiton koillista Kohden, tulet Kainun saarehen, Jossa näet pienen ihmehen.

Kallio sun etees levenee, Mereen päin se hiukan kaltenee; Pituudelta sata askelta, Leveys on puoli pituutta.

Täällä öisin piiat Vellamon Tanssivat kai valoss' kuutamon. Ruohoparta Ahti kauniisti Paaen palleassa nukkuvi.

Vieressänsä venyy Vellamo, Hapsiansa harjaa. Kuutamo Heijastaapi hopeesu'asta, Välkkyileepi aaltoin harjalta.

Vaan kun koillisessa sarastaapi Päivä, kaunis näky katoaapi, Näky, jota esi-isämme, Onnelliset, nähdä sait — ei me!

Matkustajat nimens' kallioon Jätit, jälkimailman muistohon, Muutoin säilyneet ois mainehelta, Astuttuaan elon tanterelta.

Kymmenkunta syltää syrjässä Täst' on kallio — myös lähellä — Puolet ko'oltansa, kun sen vertaa Siihen, jost' en puhu toista kertaa.

* * *

Mielessäni miettehet kun joskus syntyy synkeät, Johdan ajatuksiini nää kesän muistot heleät Oulujoen rantamailta sekä Rahjan kylästä, Jossa asuin saaressa ma — mannermaata lähellä.

Ehkä muitaki ne muistit voisi hetkeks' miellyttää Ajatellut olen — niitä varsinki, jotk' ennestään Ovat näillä mailla olleet taikka sinne muuttavat, Siitä syystä kirjoittanut olen nämä muistelmat.

Sormisuukkoset.

Nelikertaisen rakennuksen toisessa kerrassa, Aleksanterin kadun varrella, muhkeassa pääkaupungissamme istui muutamana päivänä Heinäkuussa 1885 eräs noin 40 vuotias "poikamies" keinutuolissaan, lukien päivän lehtiä. Hän oli lyhytläntä, kaljupää, isoilla, sinisillä, hiukan vetisillä silmillä, arvoltaan muuan noista monista protokollasihteereistä. Edeltäpuolisen hän oli hikoillut virkahuoneessaan, sitten syönyt puolisen hotellissa (hän, ollen "poika mies", viihtyi mielellään seurassa, vaikk'eivät kaikki "poika miehetkään" viihdy seuroissa).

Vastapäätä sitä rakennusta, jossa sihteerimme asui, oli kaksikerroksinen rakennus ja sen rakennuksen toisessa kerrassa, juuri sihteeriämme vastapäätä olevassa akkunassa ilmestyi nyt nuori ja kaunis neito. Niinkuin kaikki vanhat junkkarit sihteerimme kyllä oivalsi toisenki sukupuolen löytyvän mailmassa ja tuota suopeaa naista, joka Kesäkuun alusta äitinsä kera oli muuttanut nykyiseen asuinpaikkaansa, oli sihteerimme jo monasti katsellut omituisilla tunteilla. Olipa hän jo alkanut ikävöidä neitosta, jos tämä e.m. puolen päivää oli ollut näkymätönnä. Tuo vekkuli Amor oli siis rakentamaisillaan ruusutarhan sihteerimme numeroiden ja pykälien täyttämään sydämeen.

Sihteerimme loi kainosti silmänsä ikkunaan vastapäätä, näkee siinä neidon, katsoo — katsoo, ja — mirabile dictu (saakeli soikoon) — neiti laskee oikean nuolusormensa suutansa kohden ja panee heittomuiskun lentämään kadun yli. Sihteeri horjui — vaan tointui kohta, pisti nuolusormensa suuhun, purasi sitä erehdyksessä, parkasi hiljaa (joka muodostui hänen naamassaan viisi sekuntia kestäväksi irvistykseksi) ja viskasi sen (nimittäin muiskun) "kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään" neitosta kohden, joka myöski horjahti tässä lempisodassa ja äkkiä vetäysi syrjään.

Schiller sanoo elämän kadottaneen arvonsa Kustaa Aadolfin sotureissa, kun sankari oli kaatunut. Sihteeristämme, joka ei ollut kaatunut, vaikkakin hän oli horjunut, tuntui elämä niin ylön hupaiselta, että hän ensin mietti hypätä ulos ikkunasta. Vihdoin hän tointui siksi ettäs huomasi tien oven kautta mukavammaksi ja lähti ulos tunteitansa viillyttämään.

Hän vaelsi ensin Runebergin esplanaadiin, jossa hän, kioskissa, nautitsi hiilihappoista vettä nesteen kanssa, kulki sitten eteläsataman rannalle, tuulluttamaan itseään, kääntyi pohjois Esplanaadinkadulle (josko tuo kaunotar liikkuisi tällä kulkuväylällä). Hän olisi sulkenut joka toisen ihmisen syliinsä, niin hän oli hyvillään (ja jos hän olisi ollut 20 vuotta nuorempi, olisi hän sulkenut joka ihmisen rintaansa kohden). Hän olisi mielellään kulkenut kattojen harjoja, jos olisi voinut, niin hän oli hyvillään! Nyt hän meni esplanaadiin Henrikin katujen välissä, istui sohvaan, hieroi käsiään, hymyili, katseli taivaalle ja rupesi viheltämään. — Nautittuaan hetken tätä viatonta iloa, hän nousi, kääntyi Aleksanterin kadulle ja oli kotona.

Sinä iltana ei hän enään saanut nähdä lemmittyänsä. Kun seuraava aamu koitti, oli sihteeri jo hereillä, vaan nukahti uudelleen nähden ruusunkarvaisia unia. Kl. 8 oli hän jo puettu, istui taas ikkunaan lukemaan kirjaa ja kun kello juuri löi 9, niin näkee taas neitosen lähettävän suukkosen sormellaan häntä kohtaan. Heti hän vastaa tähän kohteliaisuuteen ja olis mielellään seurannut suukkosta yli kadun jos olisi voinut. — Syötyään eineen, hän taas meni virkahuoneesen, meni sieltä puolisaterialle ja tuli kotiansa kl. 4. Hän oli päättänyt jotenki päästä neidon puheille ja selvin keino oli mennä neidon luo eli oikeastaan odottaa portissa, kunnes neiti tulisi ulos. Sihteerimme pani tulipunaisen "rosetin" leukansa alapuolelle, otti keltaisenruskeat hansikkaat käteensä, piristeli heliotroopi-hajuvettä rinnoilleen ja viiksilleen, heitti tarkastavan silmäyksen peiliin ja läksi ratkaisevalle retkelle. Tultuaan yli kadun, hän asettui porttiin, vaan päätti kohta mennä vähän peremmäksi. Keveät askeleet kuuluivat nyt lähestyvän ja neitonen tuli alas ylemmästä kerrasta; vaan tämä ei ollut sihteerin etsitty. Hän vartoo, vartoo — ja nyt hän näkee tuon suloisen muodon omistajan keveillä askeleilla lähestyvän itseään. Päivä oli lämmin ja mielenliikutus lisäsi sihteerin lämpömäärää.

"Hanna, älä minua jätä", huusi jälkimäinen neito edellä menevälle.

Se, jota huudettiin, pysähtyi odottamaan. "Ehkä saan minä seurata neitosia", virkkoi sihteeri, ko'oten kaiken päättäväisyytensä.

"Miks'ei", sanoivat tytöt nauraen hiukan. Tämä nauru ei oikein huvittanut sihteeriä, vaan hän oli päättänyt kärsiä kaikki. Nyt lähdettiin astumaan senaatintorille päin, sieltä Unionin katua Saksan kirkkoon asti, sieltä laskeutiin rannemmaksi ja mentiin Kaivopuistoon, josta kuului musiikia. Täällä muuan ylioppilas ilmestyi heidän seuraansa, hän näytti olevan melkein tuttu neitosten kanssa. Sihteeri mietti juuri mitä hän tilaisi, vaan ylioppilas oli jo joutunut etukynteen siinä suhteessa. Kun viiniä lemonaadin kanssa oli juotu ja teetä sen päälle, lähdettiin paluumatkalle ja sihteeristä koko tämä reissu tuntui jotenki epäonnistuneelta.

Kun sihteeri oli eronnut naisista, hän meni kotiansa ja pani heti maata. Miks'ei hänen lemmittynsä sen enempää huomiota häneen luonut muiden seurassa? Tämä ajatus vaivasi sihteeriä, vaan hän ajatteli vihdoin: moniaat, varsinki tuossa ijässä, ovat niin ujoja. — Mutta saadaan nyt huomenna nähdä!

Aamulla kun sihteeri istui akkunassaan kl. 9, näki hän neidon akkunassa päätään nyykäyttävän hänelle ja heittävän suurimmalla kauneuden aistilla kolme (sanoo 3) sormisuukkosta häntä kohden. Hän olisi heti lähtenyt yli kadun, vaan koska hänen virkatuntinsa oli lähenemässä, niin hän säästi käynnin kello 5:een j.p.p. Sanottuun aikaan hän siis astui lemmittynsä puheille. Neidon äiti, sihteerin ikuinen, pulska ihminen, avasi oven sihteerille. Tämä istui nojatuoliin ja puheli hajamielisenä yhtä ja toista, vilhuen silloin tällöin oveihin, eivätkö nämä aukeneisi ja eikö nuori sulotar niistä astuisi sisään. Mutta turhaan. Vihdoin hän kysyi eikö rouvan tytär ollut kotosalla, johon rouva K. vastasi kieltävästi. Kun hetken oli puhuttu, sihteeri otti hattunsa ja jätti hyvästin. Rouva K. käski hänen seuraavana päivänä puolisille luokseen. Sihteeri tietysti kiitti ja lupasi tulla.

Suoritettuaan virkatoimensa sihteeri nyt meni puolisille kl 4. Täällä ei ollut muita vieraita kuin tuo ennen mainittu ylioppilas. Kun ruokapöydästä oli noustu, vetäysivät nuoret saliin, jossa neito säesti ja ylioppilas harjoitteli muutamaa kappaletta. Ylipäätään sihteeri ei mieltynyt tähän käyntiinsä ja meni kl 10 kotiaan sillä päätöksellä että vaatii selvitystä tuolta kavalalta neidolta hänen kummalliseen käytökseensä.

Hän siis seuraavana päivänä kirjoitti ruusunkarvaiselle paperille:

Arvoisa neiti!

Teidän käytöksenne akkunassa (sormisuukkoset) ja muualla minua vastaan on niin kaksinkertainen että se vaatii selitystä. Vastatkaa nyt suoraan: rakastatteko minua? Jos niin on, niin minä olen se mies, joka kykenen kuukauden kuluttua viettämään häitä. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e. Tämän kirjeen hän lähetti pienellä pojalla, joka hetken kuluttua toi kellertävälle paperille piirretyn kirjoituksen vastaukseksi. Se kuului näin:

Arvoisa herra N!

Minä olen varsin pahoillani, että olette erehtyneet minun suhteeni. Muuan ylioppilas, jonka seurassa olitte Kaivopuistossa, kulkee silloin tällöin akkunoittenne alatse ja hänelle nuo sormisuukkoset ovat ai'otut. Suurimmalla kunnioituksella: Emelie K.

Tämän jälkeen ei neito sen kovemmin heittänyt sormisuukkosia akkunasta eikä häntä akkunassa näkynytkään. Mutta sen sijaan alkoi akkunassa ilmestyä toinen olento — Emelien äiti — joka usein katseli yli kadun. Kohta oivalsi sihteeri — sillä noin vastapäätä asuessa oivalletaan yhtä ja toista — että rouva K. oli hänelle paljoa sopivampi kuin nuori tytär. Jonku ajan kuluttua alkoi sormisuukkosia lentää poikki kadun rouva K:n ja sihteerin kesken. Nyt asioiden juoksu meni eri vauhtia kuin äsken. Kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran; puolenkolmatta viikkoa siitä olivat häät. Vasta kolme vuotta tämän jälkeen vietti ylioppilas häitänsä neiti K:n kanssa ja protokollasihteeri — nyt onnellinen isä kahdelle lapselle — tanssi häissä, varsinki myöhemmin illalla rinkitanssia, niin että takin liepeet olivat vaakasuorassa.

Petollinen turva.

Muutamana kevätiltana tuli luokseni tuttavani, Kaarlo S., 25 vuotias nuorimies, elävä luonteeltaan ja liikkeiltään sekä hyvänsuopa kaikkia kohtaan. Hänellä oli käytännöllisellä uralla pienoinen toimi, jonka hänen sanottiin hyvästi hoitavan. Lukumieheksi hänen jo koulussa ensi vuonna oli huomattu ei kelpaavan, jonka vuoksi hän töin tuskin jaksoi läpi kolmen luokan; ja sitten hän sanoi jäähyvästit kirjoille, pistäen ne läpi puukolla sieltä täältä. Tämä Indianein tapainen hyvästijättö oli koululaisissa ainaki siihen aikaan jotenki tavallinen temppu.

Kaarlon silmät loistivat tyytyväisyydestä ja pitkittä mutkitta hän uskoi minulle sydämmensä salaisuuden: hän oli joutunut Amorin valtaan. Sofia oli niin vaatimaton, niin kaunis, niin yleväluontoinen y.m. kuin vastakihlattu tavallisesti aina on. Sormus oli Kaarlolla sormessa ja se kiilsi niinkuin uusi sormus ja erittäinki kihlasormus tavallisesti kiiltää.

Mun tietoni mukaan tuo kauppa oli melkoisen äkkiä tehty ja, katsoen Kaarlon elävään luontoon, en ollut täysin vakuutettu, oliko hän, tätä tärkeätä askelta astuessaan, tarkastellut niitä ominaisuuksia lemmikissään jotka kestävät enempää kuin ensi hyökyaaltoja avioliiton salakarisella merellä. Kaarlo arvasi nämät ajatukseni ja sanoi: "ole huoleti! Kyllä tyttöni kanssa täytyy toimeen tulla ja lienenkö minäkään aivan paha. — Minä nyt onnittelin häntä ja hän lisäsi äskelliseen: minä olen saanut uuden viran; tulen kirjuriksi N:n konttooriin. Palkka 1,500 Smk. Eiköhän sillä aluksi tule toimeen? Uskon myös saavani asiamiehen toimen muutamassa vakuutusyhtiössä, All right! Oi veikkoseni!" Kaarlo lisäsi "ennen en ole huomannut maailman olevan niin avonaisen!"

Tätä arvostelua minä tosin tähtitieteelliseltä kannalta oivalsin, vaan kansantaloudelliselta hiukan epäilin, nyt kun tungos joka uralla alkaa tuntua. "Onnea sinulle, joka sekaan mahdut vielä", minä sanoin Kaarlolle. "Aika on tuleva, jolloin moni saa odottaa virkaa" ("moni taitavampiki kuin sinä", ajattelin itsekseni).

Kolmen kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran Kaarlo S. ja Sofia N. Tuorstaina kolmannella viikolla jälkeen kuulutusten vietettiin häät. Morsian oli siro ja sievä ja ylkä iloinen ja klo neljään asti aamulla tanssittiin.

Kaksi kuukautta häiden jälkeen kävin muutamana iltana vaimoni kanssa nuorta pariskuntaa tervehtimässä. Nuoren rouvan muoto heijasti autuaallisia tunteita ja Kaarlo oli hupaisin isäntä, minkä toivoa voi. Aina aikatavasta hänen silmänsä kääntyivät Sofiaan päin. Sanomattaki voi ymmärtää että onnellisuus nyt majaili tässä perheessä, —

"Paljo puhutaan tässä mailmassa murheista", Kaarlo virkki vähän ylönmielisesti, "vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."

"Älä Kaarloni puhu noin", Sofia sanoi levottomasti, "voihan niitä vielä meilleki tulla."

"Pyttis!" naurahti Kaarlo. "Ihmiset luovat itsilleen murheita. Kun älyäisivät paremmin, niin olisivat niistä melkein vapaat."

"Älä usko niin", minä tuohon vastasin. "Tunnetko yhtään semmoista, joka murheetta olisi päässyt ikänsä?"

"No, ei aivan murheitta. Kuolo eroittaa meidät rakkahistamme, taudit voivat myös katkeroittaa elämämme. Mutta että riitainen elämä, kateus, viha ja köyhyys tekevät ihmiset onnettomiksi, se on ihmisten oma syy", Kaarlo väitteli.

"Olkoonpa niin! Mutta miksi kuitenki niin moni perin järkevä joutuu noihin onnettomuuksiin?"

"Siihen minä en rupea vastausta miettimään", naurahti Kaarlo, kaataen konjakkia lasiinsa. "Eläkööt ihmiset miten kukin tahtoo. Mutta minä tahdon elää iloisesti nyt ja aina. Amen!" —

Nyt puhe suunnattiin toiselle tolalle ja kun oli hupainen ilta vietetty, lähdimme pois.

Joku aika tämän jälkeen tapasin Kaarlon kadulla. Hän oli erittäin hyvällä tuulella ja pyysi minua tulemaan läheiseen ravintolaan. Minä seurasin, nähtyäni, että kieltäminen häntä pahoitti. Hän oli jo rohkaissut mielensä eeltäpäin pistäydessään veli H:n luona, joka aina tarjosi "troppeja" aamusilla. Istuttuamme lasien ääreen hän sanoi olevansa iloisen siitä, että hänkin oli "lisäävä ihmiskuntaa." Siis piti nyt juhlistaa mieltään. Me kilistimme lasia jonkun ajan.

"Nyt minun täytyy lähteä", minä sanoin. "Eikö sinuaki tarvita konttoorissa?"

"Minä liikun milloin tahdon. Olenhan sitä pait nytkin asioilla." Kaarlo virkkoi päättävästi.

Hän täytti lasit. Minä tyhjensin lasini vähän vastahakoisesti. Minä lupasin seurata Kaarloa kotiinsa ja siten saatiin nämä kemut päättymään.

Sofia oli meitä portailla vastaan ottamassa. Kaarlo häntä syleili mun nähden ja sanoi: "sun kunniaksesi olemme maljan tyhjentäneet. Älä pelkää!" Sofia hiukan punastui. Minä yritin lähtemään, vaan Kaarlo sanoi: "et vielä saa mennä. Sofia! Tuo vähän seltterivettä tänne portaille."

Sofia juoksi sisälle ja toi mitä oli tilattu. "Ja sitä toista", iski Kaarlo silmää.

"Ei ensinkään", minä sanoin. "Minä lähden heti paikalla pois, enkä juo enään muuta kuin vettä."

"No, juo sinä vettä!" hän sanoi vähän kärsimättömästi — "mutta minä en juo paljasta vettä. No, Sofia, tuo vaan! Kyllä vieraski juo, jos oisi."

"Kaarlo", minä sanoin ja viha mieli minun valloittamaan, "minä jo olen siinä ijässä, että ymmärrän, mitä tahdon ja mitä en tahdo. Jää hyvästi!"

Nyt Kaarlon parempi luonto pääsi voitolle. Kun Sofia toi sekaanpantavaa, virkkoi hän: "vie se pois, lienee parasta juoda vettä vaan; se virkistää", hän lisäsi puolittain ivallisesti.

"Usko pois, että niin on", minä sanoin. "Ja usko, että tuo väkevä on petollisin ystäväsi eli turvasi, jos siihen rupeat paljon luottamaan."

Kaarlo näytti hetkeksi panevan mieleensä sanani, ja me erosimme hyvässä sovussa, minä hyvilläni siitä että olin antanut hyvän neuvon niin tärkeässä asiassa. Olinpa melkein mielissäni että Kaarlo oli ollut juomaretkellä, ettäs voin hänelle puhua asiasta.

Oli kulunut vähän yli puoli vuotta häistä kun Kaarlo muutamana päivänä tuli luokseni pistäymään vaan. Hän näytti hiukan levottomalta ja koska hän oli hyvin suoraluontoinen, niin hän kohta rupesi puhumaan, että konsuli ei kohdellut häntä niinkuin ihmistä, vaatii mahdottomia, oli pedantillinen y.m. Tuota ma olin jonkun aikaa odottanut. Minä kehoitin Kaarloa olemaan hiukan kärsiväisen tässä suhteessa, sanoen kullaki elämän uralla olevan hankaluutensa. — "Niin, niin", Kaarlo virkkoi; "tietysti minä pysyn paikoillani, vaan mielinpä kuitenki hiljaisuudessa tiedustelemaan paikkaa muualta."

"Sitä en minä vielä tekisi." sanoin ma, "vaan oma on valtasi." — Nyt pakistiin yhtä ja toista kunnes Kaarlo läksi kotiaan.

Kun vihdoin Kaarlo sai kyynelsilmin suudella ensimäistä lastaan, joka oli poika, seurasi jonkulainen valoisempi aikakausi hänen elämässään. Pienokaista hän katseli, nosteli ja suuteli; sillä hän oli lapsirakas.

* * * * *

Kolme kuukautta ristiäisten jälkeen istui muutamana kevät-talvi-iltana nuori äiti — Sofia — kätkyen ääressä. Ulkona oli pyryilma.

Nuoren äidin kasvot olivat milt'ei verevämmät ja suloisemmat kuin häiden aikana, varsinki silloin kun hän loi silmänsä kätkyeesen. Vaan kun hän nosti silmänsä ja katseli muualle, ilmestyi muodossa tuskallinen vivahdus.

Ovi avattiin ja Kaarlo astui äkkiä sisälle. Hän heitti lakkinsa pöydälle ja itsensä tuolille, otti taskustaan papyrossikotelon, avasi sen, otti sieltä poltettavaa ja tupruili moniaita savuja. Sitten hän otti taskustaan veitsen, jossa löytyi korkinnostin, avasi olutpullon (joita löytyi useoita pöydän alla) ja joi kaksi lasia jäletysten. Tämän tehtyään hän otti lakkinsa ja meni ulos.

Sofia huokasi katsellen hänen jälkeensä, "Kaarlo parka", hän supisi itsekseen, "pahalla tuulella hän oli; lienee konsuli taas ollut äreä."

Lapsi heräsi itkien. Sofia otti lapsen kätkyestä syliinsä, Kun pienokainen oli tointunut, Sofia laski sen jälleen kehtoon, pani kätensä ristiin oikean polvensa editse ja rupesi tirkistelemään seinään. — Pari tuntia oli kulunut, kun Kaarlo taaski tuli sisään. Hän oli nähtävästi nauttinut muutaki kuin olutta vaan kotonaan.

"Meillä tulee kohta muutto eteen", hän sanoi käheällä äänellä. "Minua kohdellaan kuin koiraa enkä ole koiraksi luotu."

"Mutta Kaarloni", Sofia puhui, "koeta nyt sentään kärsiä." —

"Koeta sinä!" Kaarlo tiuskasi. "Mutta tottahan on: sinä et tarvitse kärsiä mitä minä kärsin etkä siis sitä oivalla. Sinä elät vaan ja nautit elämän suloutta, sen katkerimmat puolet säilytetään vaan minulle."

"Oi Kaarlo! Etkös usko munki kärsivän kun sinä kärsit?"

"No niin. Pitääkö meidän kahden kärsiä tuon ylpeän konsulin tähden. Eipä kaiketi. Jo huomenna minä sanon hänelle." —

"Malta mielesi, Kaarlo, äläkä tee äkkiä päätöstä."

"Vai niin! Sinä siis kuitenki katsot minun sopivan juhdaksi herra konsulille. Mutta tämä poika sanoo: 'stopp o belägg'."

"Kuule, Kaarlo. Ethän mene enään ulos tän'iltana. Täällä on niin kaamea olla yksin."

"Minä lupasin pistäydä klubissa. Vaan en viivy kauan."

Kaarlo meni. Sofia sai viettää iltansa levottomuudessa ja kyynelissä. Puoliyön seuduissa Kaarlo tuli kotiinsa. "Hiidessäkö tulitikut ovat?" Hän tiuskasi ja haki hoiperrellen niitä pöydältä ja tuoleilta.

Sofia heräsi ja viritti tulta. Kun Kaarlo oli vielä, moniaan kerran tiuskannut vaimolleen, pani hän levolle ja kuorsasi kohta, mutta kääntyi levottomasti edes takaisin. Vasta aamupuoleen hänen levottomuutensa alkoi vähetä. Aamulla hänellä kolotti päätä. Hän koetti sitä parantaa, se'oittaen konjakkia kahviin. Ja sitten hän taas läksi virkatoimiinsa.

Siellä hän ei viipynytkään kauan. Vihan vimmassa hän tuli kotiaan ja kun Sofia kysyi syytä tähän, hän sanoi: "sinun neuvoasi ei pitäisi mun koskaan noudattaa. Nyt on konsuli eroittanut mun palveluksestaan. Se minua harmittaa, etten minä kerennyt ennen pyytää eroa."

Sofia purskahti itkuun. "Itke nyt, vaan ei itku auta", Kaarlo sanoi, avasi olutpullon ja tyhjensi suuhunsa sen sisällön.

"Nyt tämä mies lähtee kuulustamaan uutta virkaa itselleen", Kaarlo virkkoi ja meni ulos. Hän suuntasi askeleensa kapakkaan, jossa kaksi ystävää sattui istumaan.

"No terve, Kaarlo poika, kerranpa sinäki tulet oikealla ajalla", toinen huusi: "Miltäs tuntuu nyt mailma?"

"Huonolta", Kaarlo virkkoi. "Mutta kuulkaat, veikot. Ei kaiketi Suomessakaan tarvitse orjana olla, kun ei Amerikassakaan enään löydy orjia."

"Eipä tietenkään", lausui vaalakkatukkainen Kaapro.

"Sinä puhut kuin valtiopäivämies. Pois orjuus. Akkasi siis" —

"Akkani ei ole kysymyksessä, vaan konsuli, jonka osapalveluksesta nyt olen kuitti."

"Kas niin. Kippis sitten", Kaapro tokasi. Kaapro oli nuori mies, joka oli jättänyt omaisuutensa kiljuvien karhujen kitaan prosentin mukaan jaettavaksi.

"Ja nyt minä olen valmis astumaan uuteen palvelukseen" —

"Jonka kyllä saat", Pekka virkkoi. Pekka oli keuhkotautinen, joka oli kuullut, että keuhkotautia parannetaan paljolla punssinjuomisella. "Jos ei muuta, niin lähdemme kaikki Amerikaan. Siellä kyllä tämmöisiä poikia tarvitaan."

Lasia kilistettiin tämän oivan ilmoituksen johdosta.

Kun Kaarlo oli täydessä "laahingissa", hän läksi kotiin astuskelemaan jupisten: mikä olisi tämä mailma, jos ei löytyisi veikkoja, joiden kanssa saa tuumailla lasien ääressä.

Kotiaan tullessaan Kaarlo herätti Sofian, joka ei muutenkaan sikiästi nukkunut, kun oli niin levoton. Kaarlon hoiperrellessa tooleja kohden, Sofia varoitti hänen olemaan hiljaa.

"Älä minua opeta", Kaarlo sanoi synkästi.

"Eipä liene liikaa jos sinua vähän opettaisiki eikä lie kumma, jos vähän väsyisiki nähdä sun joka yönä tulevan kotiasi tuossa tilassa."

Ensi kerran Sofia uskalsi näin puhua Kaarlolle.

"Mitä sanot!" Kaarlo huudahti. "Mitäs sanot, jos lähden enkä enään palaa."

"Minä sanon, ett'ei elämäni voi sen surkeammaksi tulla, jos menetki."

Kummallisesti ei Kaarlo tuosta niin kovasti suuttunut kuin luultava oli. Panihan vaan jupisten maata.

Seuraavana päivänä hän oli siivompi kuin moneen viikkoon sitä ennen, pyysi anteeksi ajattelemattomuutensa ja lupasi parantaa tapansa. Ja nyt seurasi moniaita päiviä, joina hän oli kuin kelpo mies. Hän lupasi jättää pois juomisen.

Aika kului edelleen, vaan uutta paikkaa ei niin helposti ollutkaan saatavissa kuin Kaarlo oli uskonut. Hän toimitti pieniä toimituksia silloin tällöin, vaan eiväthän ne juuri leiville lyöneet. Sofia muisteli katkeralla mielellä entistä onneaan ja joskus hänen tunteensa puhkesivat sanoihinki. Kerran syttyi täten eripuraisuuden liekki perhe-elämässä ja Kaarlo meni vihoissaan kapakkaan, tietysti lohdutusta etsimään.

Ja nyt taas alkoi onneton aika. Sofia, joka oli pikaluontoinen, nuhteli miestään ja tämä aina silloin meni kapakkaan lohdutusta etsimään. Hän etsi muka seuraa, vaan oikeastaan hän etsi juotavaa, joka hetkeksi huumasi hänet ja uskotteli häntä onnelliseksi niin kauan kuin höyryä oli päässä.

Sofia tuli enemmän ja enemmän välinpitämättömäksi ja nuhteli lapsiaan (niitä oli 2) vähimmistäki syistä. Kivulloisuus häntä sitä paitsi ahdisti ja teki hänet myös kärtyiseksi.

Kerran pappi tuli, Sofian kehoituksesta, Kaarloa puhuttelemaan. Kaarlo syytti Sofiaa suureksi syyksi hänen onnettomuuteensa. Sofia tuli sisään ja sanoi papille: "meissä on vika kummassaki, vaan viinassa on päävika."

"Niin minäki uskon", pappi sanoi ja manattuaan heidät sopuun hän läksi pois.

Näin kului kaksi vuotta. Se lohdutus, joka tämmöisissä tiloissa löydetään Jumalan sanasta, ei ollut näille tarjona. Heitä ei oltu kumpaakaan totutettu heidän kodeissaan Jumalalta apua rukoilemaan eivätkä heidän luonteensakaan olleet heitä siihen neuvoneet. Sofia tosin alussa oli tuota koettanut, vaan kun luuli, ettei siitä olisi apua, hän jätti rukoukset sikseen.

Tähän aikaan kävin kerran heidän luonaan. Useimmat merkit heidän entiseltä hyvästitoimeentulon ajalta olivat vielä tallella, huonekalut, seinäkello, tauluja j.n.e, mutta ihmiset siinä taloudessa olivat suuresti muuttuneet. Sääli valtasi sydämmeni, kun muistelin Kaarlon sanat: "paljo puhutaan tässä mailmassa murheista, vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."

Joululahjaksi lähetti muuan "tuntematon" heille kirjan "avioliitosta." Sitä Sofia lueskeli, vaan Kaarlo ei siitä piitannut, sanoen: "nyt on myöhäistä; lukekoot ne jotka aikovat naida."

Uuden vuoden jälkeen Kaarlo sairastui keuhkokuumeesen. Viikon ajat kovat tuskat kärsittyään hän kuoli. Tyytyväisenä hän erosi elämästä, jota hän oli niin väärin käsittänyt.

Sofia eli hänen jälkeensä vielä kuusi vuotta vaivaloisesti ansaiten ylläpidon itselleen ja lapsilleen. Joskus hän tunsi omantunnon vaivoja vainajan suhteen, vaan vähitellen neki haihtuivat, Kuolinvuoteellaan Sofia virkkoi: "naimisiini asti olin onnellinen eikä minut mieheni onnettomaksi tehnyt, vaan viina."

Tässä voidaan kysyä: olisko varmaa, että heidän elämänsä viinatta olisi ollut onnellinen? Onko viina ihmisonnen ainoa vihollinen? — Ei suinkaan. Vaan hyväki viinan kautta huononee ja huono huononee vielä enemmän. Ani harvoin kuullaan viinaan menevän olevan siivon perheelleen; vaan joku semmoinenki löytyy. Vaan hänki hävittää terveytensä ja ehkäpä myös arvonsa ja varansa. Mutta kaikkein useimpain mielen muuttaa viina kärtyiseksi. Viina tulee nytki, niinkuin tähän asti, olemaan avioliiton vaarallisin salakari ja kaikellaisen häviön, jopa rikostenki tavallisin perustus. Juoppouden suurin vaara on siinä, että se luulottelee uhriansa paremmaksi kuin hän on. Se on siis petollinen turva. Juoppoki voi selvillään ollen huomata juoppouden inhoittavaisuuden toisessa, mutta itsessään hän ei sitä huomaa.

Matkamuistelma.

Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle, tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta, ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.

Etelä Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania. Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.

"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"

"Mistä matkustavainen on?"

"Pohjoisesta päin", ma vastasin.

"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan liikutettu.

"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."

"On kaiketi teillä joku nimi?"

"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen aisoihin."

"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta."

"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä löytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma."

"Ne ovat laitumella", isäntä virkkoi ivallisesti.

"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa hallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan päiväkirjaan."

Isäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja sanoi: "meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää."

Mitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä tahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö hän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.

"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta", hän sanoi. Minä pyysin häntä lähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.

"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen joutanee", kyytimies virkkoi.

Lähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään, tietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko pitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti.

Nyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti kyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua jörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.

"Ah", minä ajattelin, "jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii, niin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta — mutta kyllä, minä, kahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen silmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä myös kerron tämän traagillisen tapauksen."

Kun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni, menin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi. Odotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä sielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin. "Onko sitä sitte tilattu", muuan kysäsi. — "Pitäishän arvata kun matkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa eteenpäin", virkoin hiukan malttamattomasta.

"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee", lisäsi nyt muuan. "Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on."

"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti kertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!" —

Hämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: "kuka sen tietää, onko tuo kisälli, vaan." Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan olkihattu päässä.

Muuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi vierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.

Hevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen ajopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua vihasta ja häpeästä.

"Tuo hevonen on minulle tuleva!" minä karjasin.

"Tämä vaimonpuoli on serkkuni", kyytimies vastasi, "ja minä tahdon kyytitä häntä."

"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?" minä kiljasin.

"Se on kestikievarin asia", kyytimies vastasi kopeasti. "Vaimonpuoli kiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään — ja se meni."

Minä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen maanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi pitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): "minä tahdon puhutella isäntää."

"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa", sanoi muuan, katsoen minuun vähän sääliväisesti.

"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin", minä sanoin ja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.

Nyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat lähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä hävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.

Vaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi hovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.

"Mihinkä matka?" kysyi entinen tuttavani.

"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen väliin."

Minä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen minulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.

"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!" hän sanoi, "ja tämä herra tulee vaunuihin."

Sanottu ja tehty. "Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!" minä mutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on mailmassa. — Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli ollut vikaa tässä rettelössä. — Ystävällisen tuttavani seurassa haihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni Tampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.

Hörrilän Junnun ensi lukukausi.

Tämän kertomuksen päähenkilö on yhdentoista-vuotias, 6 korttelia korkea, pulloposkinen, punatukkainen ja kesakoilla (etenkin nenän seuduissa) varustettu. Hengenlahjat keskinkertaiset: uimisessa, kalastamisessa, pallinlyönnissä, tappelemisessa ja laulamisessa varsin tyydyttävällä taidolla varustettu. — Vanhemmaksi tultuaan hän on laulanut lapsuutensa ajasta muun muussa näin:

Syksyn kylmät jäiset sillat Jokehen kun synnytit, Luistimeni aamut illat Kirjat niihin piirtelit.

Aaltoellen jäinen vaippa Alla jalan ratisi, Usein pitkä vuotaraippa Laski pojan pitkäksi.

Talven tullen enimmästi Matkojani mittelin Suksilla ja taitavasti Isot mäet samosin.

Silloin näki tähtitaivas Kumman nä'ön törmässä: Lumipallo tietä raivas, Henki asui sisässä.

Kuurassa mull' oli tukka Iljangolla vaattehet, Tuskin kuivin poikarukka, Mäkeen pyrki aattehet.

Vaan kinokset kun sulit veeksi Ja maa sen imi poveensa, Kun tuiskut muuttui sateheksi Ja päivä jatkoi paisteensa:

Lysti mäen rintehessä Oli kilpaa leppiä, Uimisaikaa o'ottaessa, Rapakoissa räiskyä.

Ja kesän tullen vetten rannat Päiväkaudet asuilin, Askeleet kuin meren sannat Jälkeheni jättelin.

Kun vavan laskin olaltani Ja loihdin ongen syljellä, Niin useampi kala pani Sen kohta leukapieleensä.

Näihin ajanviettoihin kuului muitakin e. m. soittaa tervatynnyriä tai pölkkyä solassa tai kahden männyn eli kuusen välissä, olla "tikalla", "kirpalla", riippua jaloistaan tikapuissa (jolloin sai nähdä kauheita unia), seisoa päällään, painia, kiikkua, olla pallilla eli pallisilla j.n.e. Linnun pesien hakuun ei ollut Junnulla halua. Pyhäpäivinä taas oli hupaista käydä kirkossa ja kuulla pastorin saarnaavan molli-askelossa ja messuavan duuri-askelossa sekä lukkarin täyttä kurkkua ja punottavalla muodolla sekä pullistuneilla otsasuonilla veisaavan: koko maailma iloit' mahtaa. Ja ehtoopäivällä saatiin mennä padolle ihmettelemään lohien paljoutta.

Näin kului aika, kunnes Junnulle tuli aika pyrkiä kouluun. Hän oli jo pappilan maisterin edessä lukenut yhtä ja toista ja muutamana elokuun aamuna sanoi pappa Junnulle: nyt lähdetään kaupunkiin sinä pääset kouluun. Kyynelsilmin Junnun äiti kuuli tämän sanoman; Junnu taas oli koko mies mielestänsä.

Nyt Junnun äiti ilmoitti talon tarpeet Junnun isälle tähän laatuun; 1 naula kahvia, 1 toppi sokeria, 1 naula thetä, 5 luotia kaneelia, 5 naulaa ohran suurimia, 1 tanko lakkaa, samoin lakritsaa j.n.e.

Lähdön hetki oli käsissä. Hevonen oli valjastettu. Kolme Junnun toveria seisoi pihalla öllistellen hänen lähtöään. Kuistilla ilmausi kaksi piikaa, sitten Junnun äiti, sitten Junnu punottavilla poskilla ja vihdoin Junnun isä, piippu toisessa kädessä, ruoska toisessa.

Junnu kuunteli kylmäkiskoisesti äitinsä hyviä neuvoja ja kiipesi isänsä viereen kieseihin. Sieltä hän hymyili tovereilleen.

Matka kului kyllin hupaisesta ja vihdoin kaupungin torni alkoi näkyä. Kohta oltiin tullin sisäpuolella ja rattaat alkoivat kolista kivitetyillä kaduilla. Ajettiin Lamposen luo korttieriin.

Illalla istui Junnu Lamposen kahden nuorimman tyttären kanssa (niitä oli 7) pelaten "myllymattia" ja muita viattomia pelejä ("pitkää durak'ia", "mustaa Pelleä" ja "viittä korttia").

Hienotapaiset kaupungin neidot vetivät suunsa nauruun aika tavasta, nähden ja kuullen luonnon lapsen höyläämättömiä liikkeitä ja puheita.

Junnu syytti Mallaa väärinteosta mustassa Pellessä.

"Älä usko, kultaseni!" nauroi sinisilmäinen Malla.

"Minä en ole enkä tahdo olla kultasesi", mörähti Junnu.

Tyttäret purskahtivat nauruun ja Junnu punastui vihasta.

"Lyödäänpä viittä korttia", Junnu äkkiä sanoi, "siinä ei voida vääryyttä tehdä."

Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän löi kortit pöytään, otti muidenki kortit ja löi neki pöytään, otti kortit pöydältä ja löi ne lattiaan. Nyt purskahtivat tytöt nauramaan ja Junnu itkemään, otti lakkinsa ja hyökkäsi ulos.

Hetken kuluttua Lamposen nuorimmat tyttäret menivät Junnua lepyttämään. Kauan he saivat häntä kursailla ennenkuin hän suostui rupeamaan "polttosille". Täten kului ensi ilta kaupungissa. Seuraavana päivänä Junnu vietiin tutkintoon, jossa hän onnistui jokseenki hyvästi. Illalla isänsä saatti häntä hänen tulevaan kortteliinsa. — Kun vieläki vuorokausi oli kulunut, läksi Junnun isä savakolla kotiansa, ja Junnu oli jätetty "kylmään mailmaan", sillä retukirjoista, joita Junnu jo oli ahminut useoita, sai hän kyllästyneen käsityksen mailmasta, jossa ihmiset olivat erilaisia kuin kirjoissa. Illalla Junnu kiipesi majatalonsa katolle ja katseli kotiansa kohden niinkuin muinoin Odyssey Kalypson luona — ja itki.

Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin Junnu, ei mikään kyynelvieru.

Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni. "Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy."

Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti.

Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli kaksi vuotta koulua käynyt.

Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.

"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on; mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa sinäkään."

Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut. Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan."

Kun oli koulusta tultu ja puolinen syöty, pani Kustu kruutia paperikääryyn ja kun piika toi kahvia, sytytti hän paperikääryn. Pamaus kuului ja piialta kaatuivat kupit tarjottimelle, vaan eivät toki särkyneet. Hetken kuluttua emäntä tuli sisään ja piti Kustulle koko emäsaarnan. Kustu kuunteli tuota jokseenki kylmäkiskoisesti ja kun emäntä oli sulkenut oven, hän sanoi: "torumalla ei tästä pojasta saada ihmistä."

Iltapäivällä, kun nämä toverit menivät ulos, otti Kustu emännän kissan ja paiskasi sen kivijalkaan. Kissa kiljasi ja samassa pojat pujahtivat ulos kadulle ja ensi porttiin. Tästä ei kuitenkaan kuulunut sen enempää jälestäpäin.

Niinkuin emäntä ennusti, ei kumpikaan pojista saanut asua kevätlukukautta hänen luonaan. Tietysti heki valittivat yhtä ja toista e.m. ruoan huonoutta j.n.e.

Kun vihdoin syyslukukausi päättyi ja Juusolan mummu kojunpohjalla ja savakolla tuli Junnua noutamaan, hän mielellään käänsi selkänsä kaupungille. Jo puolen virstan päässä kodistaan hän hyppäsi reestä juoksemaan, otti lakin päästänsä ja tuli siis avopäin ja palavoiden täyttä laukkaa kotiaan, jossa mamma makeisilla ja kahvilla odotti kaivattua poikaansa.

Pappilassa.

N:n pitäjän pappila siaitsee kauniilla paikalla, koivuja kasvavalla niemellä, järven rannalla. Rakennus on puusta, korkeanlainen, vaikka yksinkertainen, kaksi-ikkunaiset vinttikamarit kummassaki päässä. Maan puolella on kaksi kukkulaa, joista näkyala yli järven on kaunis. Toisella puolen järveä, pappilaa vastapäätä, on kirkko kuusimetsikössä.

Rovasti on 68 vuotias vankka harmaapää, jonka terveys vasta vuosi taappäin alkoi vähän heikota. Siitä syystä hän oli ottanut apulaisen — 26 vuotiaan Jooseppi Harjala'n, joka juuri oli lopettanut lukunsa Helsingissä ja tultuaan papiksi vihityksi, oli saapunut pappilaan samana päivänä, josta kertomuksemme alkaa. "Jooseppi — maisteri" — oli vaaleaverinen, heikkorintainen, hoikka ja pitkä nuori mies, jonka siniset silmät katselivat niin laupiaasti kultasankaisten silmälasien takaa. — Muista henkilöistä pappilassa oli rovastin rouva 60 vuotias, laihanlainen, mustaverinen, suopeannäköinen ja -luontoinen. — Kaksi pappilan pojista olivat poissa kotoaan ja tytär Maria — 22 vuotias — oli vanhempiensa koti-ilo, ruskeatukkainen, sinisilmäinen kaunotar.

"Käy käskemässä maisteri teetä juomaan" rovastin rouva sanoi pii'alle, joka hetimiten kiiruhti yli pihan "pienelle puolelle", jossa maisterilla oli sali tyhjä huonekaluista ja sen takana kamari, jossa hän asui.

Maisteri suki tukkansa ja vaatteensa ja oli hetken kuluttua rovastin kamarissa.

"Et panne pahaksi, että sinuttelen heti" virkkoi rovasti; "kutsu minua sedäksi. — Paneppa nyt Jooseppi tupakkaa!"

Rovasti istui keinotuolissaan, imien merenvahapiippuaan. Jooseppi otti papyrossin ja istui pieneen sohvaan, puhallellen savuja.

"Sinulle tulee täysi työ", rovasti puheli. "Sen vuoksi, ettei terveytesi ja kärsivällisyytesi tulisi liian ahdistetuiksi, niin neuvon sinua kääntymään minulta neuvoa kysymään. Kaikki ovat uteliaat koettamaan uutta pappia ja vaivaavat häntä turhanpäiväisesti."

"Pidetäänkö täällä seuroja?" Jooseppi kysyi hetken äänettömyyden jälkeen.

"Onhan niitä pidetty. Viimme vuosina en ole jaksanut niitä pitää, vaan pastori on sen siaan siinä toimessa ollut. Hm! — Nuo seurat ovat tuota uudemman ajan hommaa. Lutherus katsoo autuuden asian olevan kunki yksityisen toimena. Suoraan sanoen en minä oikein pidä tuosta joukossa puuhaamisesta. Siitä syntyy paljon tekopyhyyttä."

"Voipi niinkin olla", Jooseppi virkkoi; "olen niin vähän kokenut sillä alalla. Vaan luulisin kuitenki seurojen paljon hyvää matkaansaavan."

"Ja pahaa myös", rovasti lisäsi. "Mitäs uskot e.m. hihhuliseurain meistä papeista pitävän ja julistavan? Joo, että me olemme helvetin ovenvartioita."

"Mutta minä tarkoitan niitä seuroja, joissa vihitty pappi puhetta johtaa" vastasi Jooseppi.

"Sen kyllä ymmärsin, vaan tahdoin nyt mainita jotaki seuraa. Eivätköhän pappien johtamat seurat taas muita seuroja tuomitse useinki ankarammin, kuin kristillinen rakkaus myöntää? Yksityinen ei ajatuksissaan niin voi riistää kunniaa lähimmäiseltään, kuin seura, jossa ajatukset sanoihin puhkeavat."

"Setä on varmaankin kuullut ja nähnyt huononlaista seuraa koska hän tuommoiseen päätökseen on tullut. Provessori X. puollustaa myös seurojen pitämistä!"

"Miks'ei. Itse hän tietysti niitä ei pidä", virkkoi rovasti hiukan maltittomasti. "Niin niin. Paljon puhutaan tässä mailmassa, paljon kehoitetaan ihmisiä elämään niin ja niin, vaan minä olen aina pitänyt sen viisaimpana ei vaatia muilta enempää kuin itseltäänkään." Rovastin rouva tuli nyt sisälle ja kyseli yhtä ja toista Joosepilta. Sitten lähettiin aterialle ja ensi päivä uudessa paikassa päättyi vihdoin Joosepille siten, että hän varsin sekavilla tunteilla pani levolle, rukoillen Jumalalta valistusta, halua ja kärsimystä painavaan toimeensa.

Seuraavana päivänä Jooseppi nousi varhain ylös, avasi akkunan ja imi keuhkoihinsa virvoittavaa kesäilmaa. Linnut lauloivat kauniisti koivuissa ja ehdottomasti Jooseppi laski kätensä ristiin, tuntien sydämessään sivuvirtauksen siitä suuresta sointuisuudesta, joka täyttää mailman.

Provasti makasi sill'aikaa, lukien sanomalehtiä, kunnes piika pisti päänsä oven raosta sisään ja kysäsi, ottaako rovasti jo vastaan?

"Menkööt apulaisen luo", rovasti virkkoi.

Piika ilmoitti tämän uutisen asianomaisille, joka sanoi tahtovansa puhutella "itse rovastia."

"Kuka hän on?"

"Kaaperi Tolonen."

"Käske hänen odottaa", rovasti sanoi piialle, "kunnes puen vaatteet ylleni."

Hetken kuluttua Tolonen astui sisään. "Minä tulen antamaan vastausta rovastin ehdoitukseen kantaa pitäjältä saatavanne."

"No, mitäs Tolonen on päättänyt?" rovasti kysäsi, katsoen Tolosta.

"Voinhan tuohon suostua, jos hinnasta sovitaan."

"Mitäs Tolonen maksaa?"

"Neljätuhatta." Tolonen vastasi. "Ja silloin ei ole rovastilla mitään vastusta."

"Neljätuhatta!" rovasti huudahti. "Kantolista nousee lähes viidentuhannen paikoille."

"Miks'ei, kun joka penni kiskotaan", virkkoi Tolonen.

"Kyllä kait se lain avulla saadaan", rovasti puheli.

"Pitäjäläiset ovat uhanneet kostaa sille, joka ottaa kantaakseen saatavat. Ei ole se toimitus hupainen."

"Neljätuhatta viisisataa kun saan, niin menköön", rovasti sanoi.

"Neljätuhatta kolmesataa minä tarjoon", Tolonen vastasi.

Sovittiin vihdoin riita kahtia panemalla, siis neljätuhatta neljäsataa. Rovasti käski Tolosen sunnuntaina puolisille pappilaan. Ja sitten erottiin kumpiki tyytyväisinä.

Rovasti pani piippuun, istui keinutuoliin ja mietti näin: "Joka kolmekymmentä vuotta on saanut kokea tämän mailman sovinnollisuutta ja rakkautta, hän tarvitsee levähtää. Eivätpä erityiset huolet minua paina nyt vanhuuteni päivillä. Tosiaanki alan uskoa, että onnellisuus vihdoin minunki osakseni tulee."

Seuraavana päivänä oli pyhä. Väkeä kulki kirkolle sekä maitse että järveä. Apulainen oli saarnaava ensi kerran, ja uutta pappia kuullaan aina mielellään. Rovasti kuunteli avonaisen sakariston oven kautta saarnaa ja meni heti sen loputtua ulos kirkkomäelle, jossa odotti pappilalaisia. Hänen muotonsa osoitti tyytymättömyyttä ja hän kertoi itsekseen: "leipäpappi, leipäpappi!"

Apulainen oli saarnansa lopussa puhunut papeista ja jakanut ne kahteen osaan: leipäpappeihin ja oikeoihin pappeihin. Näiden välillä hän oli selittänyt olevan semmoisen suhteen, että oikea pappi usein voi muuttua leipäpapiksi (vuosien kuluessa ja varojen karttuessa), vaan ei juuri päin vastoin. Rahvaan aisti, hän sanoi, kyllä eroittaa toisen toisesta ja antaa kummalleki arvonsa. Lopuksi hän rukoili että Herra soisi hänen vielä vanhoillaki päivillään pysyä oikeana pappina.

Apulainen ei ollut tottunut punnitsemaan lausutun sanan eri vaikutusta eri kuulioihin. Hän ei tuolla saarnallaan ollut tarkoittanut ketään erityistä. Hänen olisi pitänyt aavistaa yhden löytyvän, johon tämä pappien jako voisi koskea. Tämän pappien ja'on hän ei ollut kirjoittanutkaan saarnaansa, olihan, kun saarna liian varhain tuntui loppuvan, turvannut siihen niinkuin pelastuskeinoon sattumalta vaan.

Rovasti ei maininnut sanaakaan saarnasta, eikä Jooseppikaan juljennut häneltä kysyä, mitä hän siitä piti.

Viikkoja kului. Pitäjäläiset mieltyivät mieltymistään tuohon siivoon, ihmisrakkaasen apulaiseen. Rovastin arvo samassa määrässä aleni, ensinki, koska tuo saatavien kannon uskominen toiselle, joka ei armahtanut, ärsytti useoita ja toiseksi koska apulainen tosiaanki saarnallaan oli rovastia tietämättään vahingoittanut. Kansa kutsui nyt häntä leipäpapiksi ja apulaista oikeaksi papiksi.

Rovastin tottunut silmä luki tuomionsa ihmisten katsannosta ja käytöksestä, armottomin kuvastin, koska se on niin monisärmäinen ja vaihteleva. Hän oli usein ollut kävelyretkillä, apulainen seurassaan, vaan kun hän oli kuullut noita liikanimiä takanaan, niin liikkui hän vähemmän ja yksinään. Silloin ei ainakaan Jooseppi saisi kuulla mitä sanottiin ja nähdä rovastin harmia, — — — Täten kului lähes vuosi.

Rovastin raskas mieliala veti kohta huomion puoleensa, vaan syytä siihen ei hän olisi ilmoittanut vaikkapa mikä tahansa häntä olisi uhannut. Hänen vaimonsa kysymykset siitä asiasta hän aina katkaisi jotenki tylysti.

Moni lukia ehkä arvelee: mitä hänen tarvitsi tuosta huolia, oli hän yhtä hyvä kuin moni muu j.n.e. Vaan semmoinen arvostelia ei tunne ihmisluontoa tarkemmin. — Usein luemme sanomalehdissä jostaki henkilöstä moitetta, vaikkapa hiukan vaan. Tuhansien mielestä sen vertainen moite ei paljon merkitse, vaan siihen yhteen, asianomaiseen, isku tuntuu paljoa kipeämmin kuin monikaan voi aavistaa.

"Tämäkö on palkkioni siitä, että olen Jumalan sanan julistajana koettanut palvella tätä seurakuntaa" rovasti ajatteli kun hän istui kalpeana keinutuolissaan ja silmäili laskevata aurinkoa. Hän nousi ylös ja astuskeli levottomin askelin edestakaisin lattialla.

Sill'aikaa Jooseppi istui yrttitarhassa neiti Marian vieressä. Autuaallinen tunne heijasti hänen muodostaan. Hän oli juuri saanut, myöntävän vastauksen kysymykseensä, tahtoisiko Maria jakaa hänen kanssaan elämän surut ja huolet.

"Minun on täytynyt puhua sulle tästä asiasta", Jooseppi virkkoi, "vaikkaki liittomme ainaki pitkän aikaa voi tulla estetyksi. Isäsi ei minua suopein silmin katsele. En tiedä, miten hänen mielensä olen katkeroittanut, vaan aavistan, että ensi saarnani hänet, vasten tahtoani, loukkasi."

"Hän ei raahi onneani häiritä", Maria sanoi, luoden hellän silmäyksen Jooseppiin. "Parasta on koettaa saada välimme selväksi. Koeta sinä aluksi; jos et sinä onnistu, niin minä toivon minulle paremmin käyvän."

Päivä kului onnellisissa toiveissa. Ensimäisen rakkauden sanomattomat tunteet täyttivät nuorten mielet. Uudistuneessa, puhtaammassa valossa esiintyi maailma heidän silmäinsä edessä.

Seuraavana aamuna Jooseppi meni rovastin puheille.

"Minä tulen puheillenne, saadakseni mielenne lepytetyksi, jonka selvästi olen huomannut loukanneeni."

"Jättäkäämme se asia sikseen", rovasti lausui kolkosti.

"Ei ensinkään. Minä en voi nähdä setää tuommoisena ja jos ei välimme selvene, niin täytyy mun kaiketi erota palveluksestanne."

"Se lienee joka tapauksessa parasta", rovasti sanoi.

"Veljeni poika on juuri päässyt Helsingistä ja vihitään papiksi tässä kuussa. Hän on varsin halukas tulemaan luokseni, jopa pyysiki sitä vuosi taappäin täällä käydessään."

Usein sattuu, että jonku intohimon kiihoittamina tulemme lausuneeksi enemmän tai muuta kuin olemme aikoneet. Varsinki eläväluontoiset ihmiset saavat usein katua tämmöistä. — Niinpä oli nyt myös Joosepin laita. Hän ei suinkaan halunnut erota tästä paikasta, joka hänelle oli niin rakkaaksi käynyt ja nyt hän kuitenki oli itse erosta puhunut. Hän olisi heti mielinyt peruuttaa tuon puheensa, vaan ylpeys eli jonkimoinen häpy häntä nyt estivät siitä.

Jooseppi ei voinut muuta tehdä kun äänetönnä kumartaa ja mennä ulos. Tultuaan kamariinsa, hän heittäysi sängylle ja kyyneleet vuosivat hänen silmistään.

Illempana Jooseppi astui rovastin kamariin.

"Minä en suinkaan tahdo pois palveluksestanne", hän virkkoi "ja jään mielelläni paikoilleni, jos haluatte minut pitää."

"Parasta on että eroamme", rovasti sanoi synkästi tuijottaen eteensä.

"Olkoompa niin", Jooseppi sanoi. "Jumala näkee ja kuulee toimemme. Onko käytöksenne Jumalan tahdon mukaan, sen on omatuntonne teille vielä kerran kertova."