SULIKKI

Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä

Kirj.

J. A. B. [J. A. BERGMAN]

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella, 1902.

I

Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais Suomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan ja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä nauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi myös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän aikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin välillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä kauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein rikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista asti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.

Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo kahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko oli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin Varsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa pakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina sitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja epäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen kirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei suinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa suhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin voittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin vaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset aikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän kehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa viimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla. Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin, semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon kuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista, joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet muka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella ja vapaasti uskontoaan harjoittaa.

Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa. Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa, että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan gottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta, uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.

Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen puoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun lähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista suurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea, harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät luottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman katseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän oli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä viidettäkymmentä. — Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen kihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi pakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin loihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon enemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa peloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin. Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja tautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt oli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi voinut täydentää.

Piispan vehkeistä olivat miehet jutelleet, — kiitollinen aine tähän aikaan. Tarmo häntä moitti hänen toimistaan ja siitä, että hän, kenenkään täällä kaipaamatta, oli tullut muka tyrkyttämään uutta uskoa, vaan kukatiesi missä muissa tarkoituksissa. Kammo taas nimitti Tuomasta pikku paaviksi ja pirun käskynhaltijaksi, joka olisi salamurhan kautta siirrettävä manalaan.

Kun Tuomasta oli kyllin muokattu, ruvettiin puhumaan kotoisista oloista. Tarmo sanoi:

— Aika lienee jo, että tyttäresi tulee miniäkseni. Ovathan maksuehdot selvillä.

— Mikäpäs estää? vastasi Kammo. — Tyttäreni on kyllä valmis, arvelen. Miehelään tytöt kyllä mielivät.

— Tavallisesti. Vaikka enhän minä tunne Sulikin mielipiteitä. Onhan poikani vähän ollut huomaavinaan, ettei tyttäresi häntä oikein arvossa pidä; vaan kukapa nuorten tyttöjen elkeet tuntee.

— Viitsitkö sinä, vanha mies, nuorten lörpötyksiä korviisi ottaa. He kyllä sopivat keskenään, kunhan yhteen tulevat. Ole siitä huoletta! Minä vahvistan heidän loukkunsa, satimensa, rysänsä, mertansa, verkkonsa ja nuottansa, varjelen heidän jyvälaarinsa ja aumansa hiiriltä, heidän naurismaansa madoilta, heidän karjansa metsänpedoilta, lujitan heidät itsensä tarttuvia tauteja vastaan. Ja sitä paitsi enkö voi saattaa hyvää naimisonnea taloon? Enkö voi sovittaa riitaiset pariskunnat? Senhän kaikki tuntevat. Voinet siis olla huoleti.

Loihtija täten, luetellen osan ansioluetteloaan, sai Tarmon levolliseksi. Tarmo sanoi: Tietysti ei onnettomuus voi heitä kohdata, kun sinä heitä siitä varjelet.

Olihan siinä laaja kelpoisuustodistus.

Miesten huomio, joka oli merelle tähän saakka suuntautunut, kääntyi nyt maalle, josta kolme miestä näkyi lähestyvän rannalla olijoita. Tulijat olivat pitemmän matkan takaa lähteneet tänne, Saimaan ja Vuoksen seuduilta asti. Kontit selässä, sauvat kädessä he astuskelivat ja tultuaan Tarmon ja Kammon läheisyyteen, heittivät kontit ja sauvat maahan ja kättelivät. Kaksi koiraa oli miehillä muassa: iso, musta Murre ja pieni, ruskea Kirre. Täydentääksemme tulokkaiden esiintymisen tulee mainita, että miehillä oli joutset olkapäällä ja viinet kupeella riippumassa.

Päähenkilö oli laiha, ruskeapartainen ja puhelias Tiera; hänen pulska poikansa, 20-vuotias Sarmi sekä mustaverinen, vilkassilmäinen Antero seurasivat häntä.

Kun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja Tieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä, hiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen Kammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella keskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he toisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina Kammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.

Idän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös omista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja pojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin Neitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta nostettu.

Kuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan Kauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja Kiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?

— Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut elivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan kauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta kuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen ja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne alkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä olivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä leposijoilleen.

— Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.

— Sivuhan se jo on — vastasi se, jolta kysyttiin. — Vaan tuolla metsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.

Meluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi kaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen vaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen kesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän luonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär, sitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta ulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.

Poikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän oli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja eteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia tyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se kohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään hänet vävykseen ottanut.

Tyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan poikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt. Siinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!

— Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. — Karjalan miehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.

— Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin, kyllähän jatketaan.

— Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan mies.

— Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran suusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?

— Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.

Muuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon kaadettiin?

— Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi: kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?

— Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.

Kammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret lipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan kuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se merkitsee?

Tuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa tervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin kuitenkin Hymyläänmeno-runo.

Nuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa niin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi suuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli kääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään, hän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden luvattuja luokseen viekotella.

Sarmi joutui aivan hämilleen ja kysyi, ketä tyttöä hän tarkoitti.

— Vieläkö teeskentelet! Tietysti loihtijan tytärtä, Sulikkia, tarkoitan.

— Minusta hän saa rauhassa olla, vastasi Sarmi. Mutta Vieno, hänen vertaistaan en ole vielä nähnyt ja —

— No, hänet kyllä saat. Ainakaan ei minulla ole mitään asiaa vastaan. Sinä näytät olevan oikea kunnon mies. Mutta Sulikki, se höyhenkenkä! Kyllä puhun hänelle suuni puhtaaksi.

Ja niin hän teki. Sulikki vastusteli kyllä ja jo ennestään arveluttava sopu heidän välillään supeni supenemistaan. Pojat ja tytöt ympärillä alkoivat nauraa ja kuiskata keskenään; Vuolamoinen mulkoili heihin ja Sulikki seisoi, vihasta punottavana, ääneti, sillä ei hän uskaltanut Tarmon poikaa enemmän ärsyttää pelosta, että Kammo kuulisi riidasta.

Yleinen huomio suuntausi nyt toisaalle, merelle päin. Jo kotvasen aikaa oli etelässä päin häämöittänyt laiva. Nyt se oli tullut aivan lähelle, eikä epäilystäkään, ettei se ollut Gottlannista. Salko oli pystytetty rannalle ja sen päähän oli sininen vaateriepu sidottu merkiksi, jonka gottlantilainen laivuri kyllä ymmärsi. Laiva läheni maata ja laski ankkuriin pari kivenheittoa rannasta. Hämäläiset riensivät venheillensä ja kohta kolme venettä laski laivan laitaan ja hämäläisiä alkoi vilistä laivan kannella.

II

Harosäärin, kädet takin taskuissa, seisoi laivuri Halfdan, harteva ja tanakka mies, kuudenkymmenen korvissa. Öljytty sadetakki peitti hänen päälakensa, hänen oikeaa poskeansa hieman pullisti vankka tupakkipuru. Elävät, harmaansiniset, pienet silmät vilkuivat nopeasti oikealle ja vasemmalle, kunnes hän huomasi Tarmon ja Kammon. Silloin tyytyväinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän sanoi: Vaivaloinen on tänne tulo ja onhan pyhä isä Roomassa kieltänyt kaupankäynnin pakanoiden kanssa. Senpävuoksi olisin tuskin poikennut, ellei olisi sinulle, Kammo, minulla tärkeää asiaa.

— No, mikäs puuttuu? kysyi loihtija.

— Sitä en ymmärrä; painajainenko lie tai joku muu. Yöllä herään hiestyneenä, kuristumaisillani. Ja sitä on jo kokonaista kolme kuukautta kestänyt. Enkä ole kellekään pahaa tehnyt. Rukoilen joka päivä — annan kirkolle osansa. —

Ivallinen hymy ilmestyi Kammon huulille.

— Eivät ne temput tepsi, loihtija nyt selitti. Tauti on päällesi pantu; joku pahansuopa ihminen sen on tehnyt.

— Voithan minua auttaa, tietysti? kysyi Halfdan.

— Enkö voisi? naurahti loihtija. Kyllä minä olen pahemmista pulmista päästänyt. Et kai tänä iltana vielä aijo lähteä?

— Pitäisihän tuulen länteen kääntyä, niin olisi hyvä huilu Novgorodiin, sillä sinne matka vetää.

— Huomenna on ainakin sopiva tuuli, Kammo julisti. Illalla käytän sinua Matokorvessa. Siellä päästän sinut pulasta. No, mitäs kauppatavaraa on muassasi? — Riittää sitä meillekin ja kerma on maitoa parempi.

— Sen kyllä myönnän, että kelpaa päältä ottaa, vaan johan mainitsin pyhän Isän kiellon.

— Pyhä Isä ei kaupoistasi tiedä.

— Oi, älä puhu niin! Hänellä on silmät ja korvat kaikkialla. Onneton se, joka hänen käskyjänsä vastaan rikkoo. Semmoinen ei saisi kunniallista hautaustakaan.

— Ja jospa ei saisi! Ei raato kunniasta lukua pidä. Älä sinä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Et sinä usko omia puheitasi. — Ruvetaampa nyt tavaroita katselemaan.

— Vaan jos paluumatkalla — alotti Halfdan.

— Jäännöksiä! Etkö häpeä! Jos et heti vedä esiin aarteitasi, niin mene matkoihisi; mutta tautisi ei parane, se pahenee, kun minä panen siihen lisää.

— Älä, Herran nimessä! No, minä lahjoitan kirkolle, ja luen kahta vertaa enemmän Pater Noster'eita ja Ave Marioita. — Täytynee siis näyttää tavarani.

— Näyttää ja myydä, sanoi Kammo. Hämäläiset olivat muassaan tuoneet kimputtain oravan, näädän, ketun ja majavankin "rahoja", joita he vaihtoivat saksan palttinaan, lasihelmiin, vaski- ja hopeasolkiin, sekä etenkin suoloihin. Kaupan välittäjinä käytettiin kuitenkin jo moniaita metalli-möhkäleitä, kuparista tai hopeasta, neliskulmaisia tai suunnilleen ympyriäisiä.

— On minulla toinenkin taudin kohtaus, jota pyydän sinua auttamaan. Poikani lepää tuolla kojussani, kuumetta sairastaa ja houraa. Kai sinä hänetkin helposti voit parantaa?

— Siihen ei minun tarvitse kajota, loihtija vastasi. Viikon kuluttua on poikasi paranemaan päin tai manalassa.

— Niin kaiketi asian laita on, sanoi Halfdan, ellei hän apua saa taitavalta. Mutta on minulla sekin pelko, että tauti on tarttuva ja siinä tapauksessa minä ensinkin joudun taudin uhriksi.

— Pelkäätkö kuolla? kysyi Kammo.

— Kukapa tuota manalaan haluaa — niin, minä tarkoitan ijankaikkiseen elämään tai kuolemaan, varsinkin kun ei ole se loppukohta oikein selvillä. — Mutta lupaa nyt, Kammo, pitää poika täällä pari viikkoa, kunnes Novgorodista palajan, niin kyllä sinun siitä erittäin palkitsen.

Loihtija vaipui ajatuksiinsa.

— Voisi tapahtua, että se vastus, joka minulla olisi pojastasi, olisi niin suuri, ettei sitä voisi palkitakaan.

— Kuinka niin? Poika ei ole kovakourainen.

— Vaikkapa. Mutta hän on kristitty ja voisi tapahtua, että hän siitä saisi kärsiä.

— Jos sinä häntä puolustat, niin eivät muut uskalla häneen koskea.

— Totta kyllä puhut, vaan —

— Minä maksan mitä haluat. Onko tavaroitteni joukossa mitään mieluista, niin ota mitä tahdot. Haluaisin tosiaankin saada jättää pojan tänne senkin vuoksi, että hänen mielensä kääntäisit. Muuan rikkaan talon tytär Visbyssä on häneen ihastunut, ja poika-tollo ei älyä rahan suurta merkitystä, niinkuin hänen isänsä, Jumalalle kiitos on älynnyt. Muuta pojan mieli ja jos hän tulee rikkaan talon vävyksi, niin tulet sinäkin onnestamme osalliseksi. Sen sanoo Halfdan, joka ei valehtele koskaan.

— Tehnenkö viisaasti, vaan täytyneehän pyyntöösi myöntyä.

Ahnas oli Kammo ja perso omaisuuttaan kartuttamaan. Tyytyväisyys loisti hänen silmistään, kun oli mielestään niin viisaasti menetellyt: ensin muka vastaanpannut ja sitten vihdoin myöntynyt. Vaan hänen heimolaisissaan tämmöinen taipuminen kristittyjen pyyntöjä noudattamaan herätti salaista nurjamielisyyttä loihtijaa vastaan. Moniaiden silmissä leimahti jotakin uhkaavaa, vaan sitä ei Sulikin isä joutunut huomaamaan.

Kun vihdoin kaupanteko oli loppunut ja Kammo, sittenkuin muut olivat menneet maihin, muutamasta laatikosta oli saanut valita itselleen kimaltelevan miekan ja erittäin kauniin jousen, lähti hän Halfdania johtamaan Matokorpeen, jossa soikulaisen kivikehän sisäpuolella loitsutemput toimitettiin. Halfdan jäi seisomaan loihtijan eteen, joka alussa hiljemmällä, vähitellen kiihtyneemmällä äänellä lausui:

En mä tänne tullutkana Tieottani, taiottani, Ilman innotta isäni. Varuksitta vanhempani. Min' oon vyötty miesten vyöllä, Pantu miesten polkimella, Solmittu uroon solilla. Jos minun tuho tulevi, Jo silloin tuho tulevi, Ja tuho tuhannen miehen, Sa'an miehen miekallisen. Hiis on hirveä metsässä, Minä hiittä hirveämpi, Karkea emäkekarhu, Minä kahta karkeampi. Ei mua liioin linnat estä, Ai'at rautaiset aseta; Kiskon ma kiviset linnat, Portit auki pongahutan, Ratkon ai'at rautaisetkin, Teräksiset tieltä temmon. Liikkuos liha minussa, Halu miehen hartioissa, Nouse luontoni lujasti, Hartiani haikiasti Luonani lovehtimahan, Kanssani karehtimahan, Vastuksia voittamahan, Sotaisia sortamahan. Tule kalma kauhistava Tule tuskissa kovissa Tuekseni, turvakseni, Varakseni, voimakseni, Ukon luonto, eukon luonto, Luonto valtavanhempani Oman luontoni lisäksi, Ettäs hiidet himmeneisi, Maan kamalat kaippeneisi, Tullessa Jumalan, tunnin, Avun herran au'etessa.

Muuttunut oli Kammon muoto hänen lausuessaan nämät sanat. Hänen silmänsä tuijottivat julmasti ja hänen suustaan valui vaahto, kunnes hän keijahti maahan. Hän oli mennyt lovehen ja hänen henkensä nyt matkusti manalassa taudin syitä etsimässä.

Ei ollut Halfdan aivan arkaluontoinen suinkaan; vaan tässä, yksinäisyyden ja ylönluonnollisten henkien turvissa, tuntui olonsa kaamealta. Hän rukoili anteeksi Jumalalta, kun oli luottanut pakanallisen loihtijan apuun, vaan lohdutti samassa itseään sillä, että semmoinen menettely ja katsantotapa tähän aikaan ei ollut ensinkään harvinainen.

Hetken kuluttua loihtija heräsi lovesta ja nyt olivat taudin syyt selville saatu. Veitsen kärjellä Kammo raapasi Halfdanin oikeaa käsivartta, jotta verta rupesi vähän vuotamaan pieneen saviastiaan. Tämän veren Kammo sitten loihti ja sekoitti siihen multaa ja vähän tuhkaa, juottaen Halfdanille sekoituksen, jossa sitä ennen oli kastanut kolme katajan tikkua. Nämä tikut Halfdanin piti tallettaa; jos joitakin taudin jälkipuuskia vielä ilmestyisi, hän kaivaisi ikeniään yhdellä tikulla, jonka sitten vasemman olkapäänsä takaa heittäisi menemään.

Miehet palasivat himmeässä kuutamossa rannikolle, jossa jo oltiin levolle asetuttu.

Halfdan heräsi seuraavana aamuna raittiina, ei ollut painajainen häntä ahdistellut. Iloissaan hän luki kymmenen Pater Nosteria ja yhtä monta Ave Mariaa.

Einar, Halfdanin 19-vuotias poika, kannettiin sitten maihin ja asetettiin kala-aittaan. Laivan ankkuri hinattiin ylös ja Halfdan lähti laivallaan Novgorodia kohden purjehtimaan hyvällä vauhdilla, tuuli kun oli kääntynyt melkein suoraan länteen.

III

Samana päivänä kun Halfdan lähti matkalle, saapui hämäläisten luo Kammon äiti, Irja, lähes 70-vuotias akka, jonka muodossa vielä kajasti nuoruuden päivien kauneus. — Monta oli Irjalla aikoinaan ollut kosijaa, vaan reipas Turnamo hänet; vihdoin sai. Vuosia he elivät yhdessä, kaksi lasta heille syntyi ja elämä tuntui heistä, niinkuin useimmista nuorista, varsin huvittavalta. Mutta eihän sitä pysyväistä onnea ole ihmiselle suotu. Muutamana päivänä tuli joukko kristityitä heidän kotiinsa, menettelivät itsevaltaisesti ja, kun Tarmo mieli vastustelemaan, tappoivat hänen ja hänen vanhemman, nelivuotisen poikansa. Nuoremman, Kammon, jättivät eloon. Tästä hetkestä vannoi Irja ikuista vihaa kristityille ja valan hän kyllä oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää. Kristittyjen ihmisrakkautta hän soimasi, kutsuen heitä verikoiriksi ja oli erittäinkin koettanut kasvattaa poikansa tuon uuden uskon leppymättömäksi vastustajaksi.

Tämän vuoksi Irja, kun sai selvän Kammon toimista Einarin suhteen, ei suinkaan joutunut hyvälle päälle. Hän oli ainoa, joka loihtijalle uskalsi totuuden sanoa ja Kammo häntä pelkäsikin enemmän kuin muita, vaikka hän toisaalta oli tottunut luottamaan siihen, että emon peloittavaisuus pääasiallisesti oli sanoissa eikä toimissa.

— Oletko tosiaankin niin arvosi alentanut, että otat hoitaaksesi kristittyä? kysyi Irja pojaltaan.

— Gottlantilainen kippari maksaa minulle hyvästi ja olemmehan tekemisissä kristittyjen kanssa omassakin maassamme ja yhä enemmän tulemme heidän kanssa tekemisiin. En minä kristityitä kuitenkaan aio ruveta puoltamaan ja raahin heitä tappaakin, jos asianhaarat niin vaativat.

— Ja kipparin myös paransit?

— Hyvää maksua vastaan, tietysti.

— Ukko ei anna itseään pilkata. Paljoa enemmän menetät kuin voitat noiden vehkeittesi kautta. — Jos isäsi eläisi, et uskaltaisi näin menetellä.

— Minä olen täysikasvuinen ja tiedän mitä teen. Parasta on, ett'et sekaannu asioihini, emo, muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan, puhui Kammo, joka häpesi ympärillä seisovia.

— Vai siltäkö kuuluu! Kyllä minä raahin muuttaa. Ota kristityltä luoksesi asumaan. Ne maksavat enemmän.

Äidin ja pojan ympärillä seisovat hämäläiset. Emon puolta he ajatuksissaan pitivät, vaan eivät uskaltaneet sitä julkisesti osoittaa.

— Lähdetään kalastamaan! sanoi Kammo hämäläisille, päästäkseen ikävästä keskustelusta ja kohta miehiä meni veneitä lykkäämään vesille. Vaan Irja istui, tirkistellen eteensä ja kertoi kertomistaan: muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan. Mikä häpeä kuulla semmoista omalta lapseltaan! Niitä sanoja hän vielä saa katua! Ja vielä tuokin riivattu parkuu!

Houreissaan Einar huusi tavan takaa jotakin, vaan ei kukaan hänestä huolta pitänyt.

Iltapäivällä miehet palasivat kalastusmatkaltaan. Kammo pyysi silloin emoltaan anteeksi ajattelemattomat sanansa ja Irja katsoi viisaammaksi olla antavinaan anteeksi, lupasipa vieläkin pysyä poikansa kodissa. Seuraavana päivänä hän ja moniaat muut lähtivät asuinpaikoilleen sisämaahan, vaan Kammo, Tarmo ja Karjalan miehet jäivät vielä rantamaalle, samoin nuoriso.

Kolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi. Hikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan vielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen astumaan.

Sarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin Vuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.

Vihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja eräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.

Tarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan päässä toisistaan.

Leveänlainen polku johti kumpaankin.

Kun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka vaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi huivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.

— Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut hyvällä tuulella.

— Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua? vastasi Irja.

— Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.

— No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?

— Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.

— En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.

— Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan aittaan. Oletko nyt tyytyväinen?

— En.

— Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan koettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.

— Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan ikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton kohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt? Ja kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä tällaista!

Hiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän ääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut puhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla kukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä mielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan Irja ja Kammo eivät suuria toivoneet.

Seuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle Kammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan luona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä lemmen nostamista j.m.s.

Viisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän miettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti, ehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo olivat.

Päivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon suomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä totutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen ymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan vaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret ilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti tyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan, jolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää hän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui kuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti kolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili tuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta vastaan.

Muutamana iltana, kun kylpy oli valmis Kammolassa — niin nimitettiin loihtijan taloa — vietiin Einar saunaan. Loihdevettä heitettiin kiukaalle ja nuorukaista kylvetti itse Kammo vastalla, jonka varpuja oli kolme iltaa peräkkäin taitettu päivänlaskun aikana korkeasta koivusta. Lemmennostosanat loihtija luki ja rikas, korkeasukuinen gottlantilainen nainen oli, johon Kammo, muka unissa saadun ilmestyksen mukaan koetti taivuttaa nuorenmiehen mieltä. Einar kyllä kummasteli loihtijan kaikkitietäväisyyttä, kun ei tullut arvanneeksi, miltä suunnalta tuo luottamustoimi oli uskottu loihtijalle.

Muutamana aamuna Einar pyysi Kammolta jousen ja keihään, mennäkseen metsään. Ehkäpä joku saalis olisi siellä tarjona. Meni loihtijalta suu vähän nauruun, kun vastasi, ett'ei nyt ollut metsästysaika, vaan syyspuoleen ja talvella varsinkin. Einar kuitenkin meni metsään, ottipa kuitenkin aseet mukaansa, jos joku vaara uhkaisi siellä.

Syvissä ajatuksissa hän kulki kaitasta polkua, mietiskellen kotiseuduillaan kuultuja satuja hohtavista auringon vaunuista, jotka oli tehdyt Muspelin tulikipinöistä. Myös hänen mieleensä johtui Tor'in seikkailut Geirrödin, Rungen'in ja Trymen kanssa. Ja luonnollisesti Freja, rakkauden jumalatar, lennähti hänen mieleensä, kun hän muisteli, kuinka Kammo oli häneen vitsoilla lempeä istuttanut. Ei hän kuitenkaan ollut tuntenut mitään halua ruveta kosimaan gottlantilaista neitoa.

Mutta äkkiä hän kavahti, kun mesikämmen kahdella jalalla tuli häntä vastaan. Ei hän kerennyt edes jousta jännittää, se putosi hänen hervottomasta kädestään maahan. Keihäs hänellä jo oli kohotettu, vaan samassa kontio alkoi sylipainin nuoren miehen kanssa ja tämä keijahti kohta selälleen maahan.

Sattumus kuitenkin hänet siitä vaarasta pelasti. Kolme hämäläistä sattui paikalle saapumaan ja heidän peitsiensä ja kirveittensä iskuista metsän kuuluisa kuningas sai kuoliniskun.

Karhu oli kuitenkin repinyt Einarilta rinnasta vaatteet ja näkyviin oli tullut hopearisti ristiinnaulitun kuvalla. Hämäläiset sattuivat olemaan kristityille tällä hetkellä erittäin suutuksissaan.

— Turhaanpa tässä nyt Otsoa rääkättiin. Se oli aivan oikeissa hommissa, jupisi muuan hämäläinen.

— Kaksi paistia tässä täytyy saada! sanoi toinen.

— Hoi mies! Taidatko suomea? karjasi kolmas.

— Vähän vain, vaikerteli Einar, jonka karhun kouristus ja uusi pelko hengestään oli säikähyttänyt pahanpäiväisesti.

— Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä. — Olet kristitty!

Einar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja olisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle saapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa ja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut, vaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon hän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja sääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.

— Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.

— Hän on kristitty! vastasi tämä.

— Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla. Isäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.

Hämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.

— Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.

Miehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät kävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan. Kammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui loukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee suojella!

Saman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron varrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.

— Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?

— En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.

— Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi oloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.

Sulikki katsoi lirisevää puroa.

— Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.

— Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.

— Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.

— En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa puheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.

— Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.

Tämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi käsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.

Siinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen suloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä laski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin, ikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan. Puhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa hänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan pojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan johonkin osattaisiin.

Kammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun saapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:

— Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.

Pari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno nyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät Tarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.

Tähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran samaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat toisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta nuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä, vaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja ehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille levottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.

Mihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput voisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi tietäjä, hätäkö silloin!

Päivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät eteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?

Päivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa tietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut Kammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän asiaa heillä olisi.

Miehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös ne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat Einarin karhun kynsistä pelastaneet.

— Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan silmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?

— Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt ovat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme; me tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.

— Tietysti kristittyjen ilkeys. Sehän on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Kammo.

— Olisikohan tuohon muitakin syitä? kysyi muuan.

— Muita syitä siihen ei tarvitse etsiä, vastasi loihtija. Siinä on jo kyllin syytä.

— Mutta entäpä siihen löytyy muitakin syitä, sanoi muuan joukosta, terävästi Kammoa katsellen.

— Mitä tämä merkitsee? tiuskasi Kammo, jos muita syitä tiedätte, miksi tulette niitä minulta kysymään?

— Tulemme niistä kanssasi puhumaan, äläkä siitä pahastu. Me uskomme Ukon olevan meille närkästyneenä.

— Lepyttäkää hänet sitte paremmilla uhreilla kuin tähän asti.

— Me luulemme, että Ukko on tuskaantunut, kun ensimäinen miehemme kristityitä auttaa, jopa suvaitsee heidät asuakin luonaan.

— Semmoinenko oli asianne? huusi Kammo ja hänen muotonsa muuttui. Ulos heti paikalla tai panen mahtini liikkeelle ja koirina sekä sikoina saatte täältä kotiinne palata!

Äkkiä miehet siirtyivät ulos, paitsi kahta, jotka polvistuivat Kammon eteen ja rukoilivat armoa ja anteeksiantamusta.

— Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta kurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.

Irja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee siivoja ihmisiä.

— Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.

— Mutta kyllä he olivat oikeassa.

— Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa tietä kuin hekin!

— Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun vaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni ulos.

Pöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.

— Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä pelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että Kammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä kärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa suojaa kenenkään luona! — Hm… Ja siitä, että olen kristittyjen kanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on osaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä yksityiskohta on poikkeus vain.

Kyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi että minua tullaan neuvomaan. Loihtijaa neuvomaan!

Näin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet ladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä, sillä mennä täytyi — pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin vihdoin siihen päätökseen, että kristittyjen luona olisi varmin suoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa mennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut gottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen kipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä tuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka sinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä, sattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.

Yöllä sen jälkeen kuin viimemainitut tapaukset tapahtuivat, nuoret lähtivät karkuun. Meren rantaa kohden suuntasivat matkansa. Ja jo seuraavana aamuna muuan kuutto lähti hämäläisten satamasta Turkuun. Kuuton kuljettaja tunsi Sulikin Kammon tyttäreksi ja otti heidät alukseensa, vaikk'ei nuorilla ollut mitään, jolla maksaa. Kuljettiinhan paljon muinoin maksuttakin.

IV

Kun Kammola joutui, mitä sen asujamiin tulee, noin surkeaan tilaan, niin näytti taas onnen päiväpaiste runsaimmassa mitassa valaisevan Tarmolan talon väkeä. Kuin ruokittu kyhkyläinen astuskeli hymyssä suin Tarmo, nähdessään joka suunnalla tyytyväisiä muotoja.

Naispalvelijat puuhasivat ja nauraa kitkuttivat hyörien askareissaan edestakaisin. Vuolamoinen astuskeli pihan poikki kuin kukko, ajatellen, kuinka parin päivän päästä Sulikki oli taipuva hänen tuumiinsa. Tarmolan lihava emäntä, hyvätuulinen ja hymysuinen Kyllikki, liikkui kattiloiden ja maitopulikoiden väliä, vankka avainkimppu kupeella, punottaen ja puhisten. Sarmi ja Vieno istuivat portailla, vaipuneina tulevaisuuden unelmiin, eivätkä juuri nähneet eivätkä kuulleet muita, kuin toisiaan.

Kun Tarmo oli saanut Tieran tavata, he lähtivät Kammolaan tietäjän kanssa tuumailemaan häiden vietosta ja pyytämään Kammoa lukemaan onnen sanoja ja tekemään taikoja nuorten kunniaksi.

Saapuessaan Kammolaan, näkivät miehet Kammon seisovan kannuksen eli noitarummun edessä, jota päristimellä eli arpavasaralla kosketteli, jotta sen helyt kalahtelivat ja sen rumpukalvo kumahteli. Kiihkeästi tietäjä luki loitsurunoja. Sitten hän hetken kuulosti. Mutta arpa ei tuonut toisia sanomia, ääneti oli.

Kuullessaan miesten lähestyvän, Kammo viskasi kaunuksen syrjään ja katsella murjotti tulijoihin.

— Mitäs nyt tietäjä tiedustelee? kysyi vikkelä Tiera.

— Semmoista, jota ei koskaan ole aavistanutkaan tarvitsevansa tiedustella. Ajatelkaa, tyttäreni, tuo hattara, on karannut tuon ruotsalaisen poikanulikan kanssa!

Tarmo vihelti, osoittaen suurta kummastustaan ja Tiera löi vasempaan reiteensä kämmenellään ja sanoi: mitä minä kuulen! Hervotonna Kammo vaipui kivelle, eteensä tirkistellen. Vaan äkkiä hän hypähti pystyyn, kohotti oikean nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi: Kuule Ukko valani! Hengellään he saavat vastata tästä äärettömästä häpeästäni, kunhan heidät käsiini saan. Minä etsin heidät esiin vaikka vuoren sisästä, tai maan alta, tai meren pohjasta.

— Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään, virkkoi Tarmo.

— Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme joutunut!

— Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?

— Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies ja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä ihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt saan itse kokea, miltä se tuntuu!

— Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.

— Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.

— Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo sääliä.

Miehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään, särki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin väsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.

Miesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta ja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli tapahtunut.

— Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.

— Et saanutkaan miniää taloon, sanoi Tarmo.

— Eikö hän suostu? Uskottaako hän?

— Sulikki on karannut sen ruotsalaisen pojan kanssa.

— Kas raatoa! huudahti Vuolamoinen. Sittekin pääsi minusta.

— Vai semmoinen se Sulikki olikin! sanoi Sarmi.

— Hyvä, että hänestä aikonaan päästiin, jatkoi Kyllikki kädet puuskassa. Ja ruotsalaisen kanssa! Kyllä Kammo nyt on suuttunut!

— Hän on raivoissaan melkein, sanoi Tiera. Eikä noitarumpukaan vielä ilmaissut, mihin ovat paenneet.

— Kyllä heti pahaa aavistin, kun Kammo otti tuon poikanulikan huostaansa, vaan kuka tietäjää uskaltaa neuvoa, jatkoi hän. Ja Irjakin on karannut.

— Irjakin karannut! kertoi Kyllikki. Onhan maailma kohta mullinmallin! Mikä Irjalle tuli?

— Ei Kammo sitä selittänyt. Vaan huononlainen on sopu ollut emon ja pojan välillä.

— Ukko olkoon kiitetty, että meidän perheessämme sopu ja onni on voimassa, lopetti nyt Tarmo puheen. Nyt toimeen kukin! Huomenna häät vietetään.

Idän taivaalla heloitti oikea hääpäiväaurinko selkeällä taivahalla. Puut punalle paistoivat, salot siintivät sinelle sen purppuravalossa. Lämmin liekkui lounahasta ja metsä meelle haiskahteli, ahovieret viertehelle, kun Vieno astui portahille ja istahti ihailemaan ilopäivän kauneutta. Ja kuitenkin, kaipauksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Armas koti oli jätettävä ja uusiin oloihin oli tottuminen. Säälillä hän myös ajatteli Kammolan surkeita oloja ja kuinka hänen lapsuutensa tuttava ja ystävä Sulikki oli unhottanut velvollisuutensa. Olisihan tietäjän tytär kauneudellaan häissä herättänyt huomiota, ollut suotavana lisäkoristuksena. Ja huomiota hän nytkin herätti — vaan kuinka?

Leipämuruja ja suurimia oli nuorella tytöllä helmoissaan. Kanaparvi läheni kaakottaen kaivattua ystäväänsä ja heidän johtajansa astuskeli arvokkaasti, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle joukkueensa seurassa, silloin tällöin noukkien vähän muruja, joita Vieno oli pihalle heittänyt. Teistäkin minun pitää erota, huokasi Tarmon tytär ja samassa kajahti häntä vastaan raitis kukkokiekaa. Nauruun vetäysi nuoren tytön suu. Kyllikki meni nyt tyttärensä ohitse loppuvalmistuksia toimimaan aittoihin ja kellareihin. Hellästi hän katseli rakasta Vienoaan, toivoen toki, ettei tälle tulisi osaksi ne vastahakoisuudet, joita kansanrunot niin runsaasti miniöille, jopa joskus vävyillekin, osaksi panevat.

Päivä kului ja alkoi hääväkeä saapua Tarmolaan. Pirtin rahit olivat kohta täynnä käskettyä väkeä; etehisessä ja sintsissä pysähtyivät kuokkavieraat, joita jo tähän aikaan löytyi tämmöisissä tilaisuuksissa.

Isot olivat häät. Häränpaistia ei tietysti ollut sinnepäinkään kuin Pohjolan häissä, joissa kohtuullinen sotajoukko olisi kyllänsä saanut siitä otuksesta, jonka häntä häilyi Hämehessä ja jonka pää keikkui Kemijoella, vaan kyllin löytyi ruokaa ja kotitekoista olutta vuoti tynnyrin sisustat tyhjiksi.

Ja morsianta itketettiin ja lohdutettiin, opastettiin ja neuvottiin, kuinka olla, miten eleä miehelässä. Sulhoa myös neuvottiin, kuinka hänen tuli vaimoaan kohdella. Muuan vanha hämäläinen lausui Sarmille:

Kuulesta, kun ma sanelen, Kuin sanelen, kuin puhelen Tästä liinalinnustasi, Saamastasi kanasta: Kiitä sulho onneasi Hyvän saaman saamastasi, Kun kiität, hyvinki kiitä, Hyvän sait, hyvän tapasit, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen.

Ja Tiera puhui Vienolle:

"Ei suu suolle vieä, Ojavarrelle oteta. Vievät viljamättähältä, Vievät vielä viljemmälle, Ottavat oluttuvilta, Ottavat oluemmille. Onpa sulho suojanasi. Mies verevä vieressäsi; Et panna pahenemahan Paunahan paranemahan, Miehen kyntäjän kylelle, Leivän saajan leuvan alle."

Luemme kirjoissa ainakin ennen löytyneen n.s. hovinarreja, jotka kokkapuheillaan ovat suhdanneet eli hillinneet herrojensa liian valoisia ajatuksia ja siten varjostaneet ylönpalttista päiväpaistetta. Vähän siihen tapaan oli meidänkin esi-isillämme muinoin tapana lamauttaa ehkä liiallista hääiloa "lommaamalla" eli moittimalla morsianta. Niinpä nyt Vieno sai kuulla seuraavan päinvastaisen ansioluettelon, joka oikeastaan Sarmille suunnattiin:

"Käkesit käkösen tu'oa, Kuletella kukkolinnun Tuo'a maalta maan parahan, Veeltä valkian valita; Puuttui konna koprihisi, Sammakko satimehesi; Saitp' on suolta suovariksen, Ai'alta ajoharakan, Korpin korpinotkelmalta, Pellolta pelotuslinnun, Mustan linnun mullokselta; Löysit nartun naurismaasta, Nirtun niintä kiskomasta; Narttu naukui, nirttu niukui Sulhon tullessa lähelle."

Vielä kesti häitä toisenkin päivän. Vasta kolmantena nuori pariskunta alkoi lähtöä tehdä. Itkusilmin nuori vaimo sanoi hyvästit omaisilleen, vieläpä talon elukoillekin ja vihdoin kotiseudun koivuille ja katajille, kummuille ja kujille. Päätettiin, että Tarmolaiset talven kuluessa tulisivat Vienoa uudessa kodissaan tervehtimään ja näin kummallakin puolen lohdutettuina vihdoin erottiin.

V

Aurajokeen yhtyy vähän yläpuolella nykyistä Turkua lisäjoki, Vähäjoeksi mainittu ja tämän vasemmalle rannalle, ei paljon yläpuolelle yhtymispaikkaa, Räntämäen kirkko oli rakennettu. Räntämäelle oli Nousiaisista piispanistuin siirretty ja edellisen kirkon läheisyydessä Suomen piispa asui vv. 1229-1300. V. 1300 Turun tuomiokirkko valmistui.

Alapuolella yllämainittujen virtojen yhtymispaikkaa oli Koroisten tilalla vähäinen kauppala, nykyisen Turun alku.

Melkein asumattomina olivat vielä tähän aikaan Auran rannat Räntämäeltä joen suuhun, ellemme ota lukuun jotakuta isompaa rakennusta ja moniaita kalastajamajoja. Vaan joen pinnalla vallitsi kuitenkin jotenkin vilkas elämä. Aluksia liikkui edestakaisin ohitse samojen rantojen, joiden välitse, nyt kiveen puettuina, Aura sameata vettänsä meren kohtuun työntelee. Sitä miellyttävää näköalaa, joka nykyaikaan tarjoutuu katsojalle Tähtivartion tai Samppalinnan kukkuloilta, ei siis näihin aikoihin ollut ensinkään olemassa. — Alastomina törröttivät Puolalan ja Kakolan mäet.

Mutta paitsi tuomiokirkkoa ei myöskään linnaa, tuota toista muistorikkainta paikkaa eli rakennusta vanhassa pääkaupungissamme, tähän aikaan löytynyt olemassa. Linna valmistui vasta neljännellätoista vuosisadalla, Birger Maunun pojan aikana. Jonkunlainen vartio siinä kohdassa kuitenkin oli olemassa, n.s. "Skanssi" — eroitettava nykyaikaisesta kirkkomaasta — jossa ritari Ragnar Ulfinpoika majaili komentajana, jonkunlaisena voutina.

Muutamana myrskyisenä kesäpäivänä kulki siitä sivutse se kuutto, jossa karkurimme nuoruuden tavallisella ajattelemattomuudella vaelsivat kohden tulevaisuuden epävarmoja oloja. Kuuton kuljettaja laski Skanssin sillan kupeeseen, jossa Ragnar Ulfinpoika, oikea viikingin perikuva, pitkät kellertävät hiukset hartioille valuen, seisoi ihmetellen, miten sen kokoinen alus tässä Herran ilmassa oli rohjennut aavaa merta haistellakaan, sillä olihan saaristo suojannut suurimmista hyrskyistä.

Kuuton kuljettaja kehahti vähän alustaan, sanoi sitten luvanneensa viedä nuoret piispan puheille. Ragnar arveli itsekseen, että kirkon siunausta oltiin vailla ja toivoi ajatuksissaan menestystä nuorille, sillä hän oli hyvänsuopa mies.

Monimutkaiset ovat ihmiskohtalot; eikä aavistanut sillalla seisoja, minkälaisiin tekemisiin hän vielä oli joutuva niiden kanssa, jotka olivat matkalla piispan taloon.

Vähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa ruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin nyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat aivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki, koska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä rääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu oli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he ensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se varma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon käsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle keitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen luuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo, että, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara heitä kohtaan.

Yksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen: siitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan etummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt Maarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat maalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen seinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa ja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti, lauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin myös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.

Pihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin asiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin piispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille. Hän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli vaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat hänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?

Piispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi voinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin toista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen, jupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat, että niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa vastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi ja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys ovat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua näillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että maallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa melkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän välittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra minulle siihen voimaa.

Muuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa odottamassa päästäkseen piispan puheille.

— Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa kuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät toimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa, Marttinus häntä seurasi.

Kokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui ruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut saamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne kaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja puhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli kristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.

Tulipa vihdoin Einarin eteen.

— Ken olet? kysyi Tuomas.

— Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty olen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut turviisi, pyhä isä.

Einar oli puhunut ruotsia. Piispa mietti hetkisen.

— Ja sinä, tyttö? hän nyt kysyi Sulikilta.

— Hämäläinen minä olen. Isäni tahtoo pakoittaa minut väkinäisiin naimisiin. Pyydän turvaa luonasi.

— Sen saat. Mutta sinun pitää siinä tapauksessa, jos et jo ole kastettu — niin, niin — et ole — tulla Pyhän kasteen kautta osalliseksi Herran armosta.

Tämä vaatimus vähän hämmästytti Sulikkia.

— Viikon päivät ensin tulet valmistettavaksi siihen, koska sinulla ei ole aavistustakaan kristinopin pääkappaleista.

Puhuteltuaan moniaita vielä, piispa meni, kaniikkinsa seuraamana, sisälle.

Piha alkoi tyhjetä ihmisistä. Einar ja Sulikki jäivät seisomaan sinne, vihdoin menivät pirttiin, jonne olivat nähneet useiden menevän. Pitempää aikaa empimättä selitti Sulikki Einarille olevansa taipuisa uuteen uskoon. Hänen aikeensa oli nimittäin seurata gottlantilaista nuorukaista tämän kotiin ja siellä tulla tunnustetuksi Einarin vaimoksi, jota varmaan toivoi, kunhan oli kristityksi ruvennut.

Mutta piispa heittäysi, tultuaan huoneeseensa, vuoteelle levähtämään ja Marttinus avasi Pietari Lombardilaisen "Sententiarum libri qvatuor" jonka kopioimisen oli saanut tehtäväkseen. Hän alkoi kultarannuilla ja ruusunpunaisilla viivoilla sekä pisteillä kuvailla käsikirjoituksen otsakirjoituksia ja lauseiden tai eri kappalten alkukirjaimia, niinkuin siihen aikaan oli tapa tehdä.

Unen vienoon oli piispa jo menemäisillään, kun äkkiä kavahti istualleen.

— Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen maallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani, joka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen. Ymmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?

— En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole rohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.

— Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?

— Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.

Nyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden sokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan poika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää takaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista, vieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.

Puhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät, kun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota ei ilta koskaan päätä.

Piispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka kuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja alkoi, sointuvalla äänellä laulaa:

"Me receptet Sion illa, Sion David urbs tranqvilla, Cujus faber auctor lucis, Cujus portae signum crucis, Cujus muri lapis vivus, Cujus custos rex festivus, In hac urbe lux solennis, Ver aeternum, pax perennis. Urb coelestis, urbs beata, Supra petram collacata, Urbs in portu satis tuto, De longinqve te saluto, Te saluto, te suspiro, Te affecto, te reqviro!"

eli suomennettuina, suunnilleen näin:

Minut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi valon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä kivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on juhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.

2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle, kaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua tervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!

Ilta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille. Läheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä ristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen, "Gloriat" ja "Ave Mariat."

VI

Pari päivää oli kulunut siitä, kun Einar ja Sulikki olivat piispan taloon saapuneet. Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko oli jo yli puolipäiväpiirin ehtinyt matkallaan poikki taivaankannen, kun isonlainen, valkeaksi ja siniseksi maalattu venhe laski Vähäjoen rantaan, pappilan kohdalla. Venheestä nousi ei vähemmän kuin seitsemän henkeä, soutaja seitsemäs. Sattuipa piispa pihalle sillä hetkellä, ja huomattuaan tulokkaat, hänen muotonsa kirkastui ja hän astui näitä vastaan, kätteli heitä ja vei heidät siitä. Soutaja jäi pihalle tietysti ja häneltä talonväki utelemaan, mitä vieraita nuo olivat, nuo kolme tuntematonta. Sillä kolme tulokkaista olivat kyllin tutut: Ragnar Ulfinpoika Skanssista ja hänen mukava eukkonsa, Kunigunda, sekä heidän suopea tyttärensä Inkeri.

No, kyllähän soutaja toisen noista mustakauhtanoista tunsi; Ragnar Ulfinpojan veli se mies oli. Mutta ne toiset kaksi, niistä ei hän tiennyt selkoa tehdä.

Astukaamme nyt sisälle, niin saamme pian selon asiasta.

Ensinkin kääntyy huomiomme apotti Ambrosiukseen, joka tanskalaisesta luostarista oli lähtenyt matkoille pohjoisemmille seuduille ja oltuaan moniaita viikkoja Ruotsissa, nyt pistäysi Suomeenkin, koska oli tuttu Tuomaalle niiltä ajoilta, jolloin molemmat olivat dominikaanimunkkeina yhdessä asuneet. Samaan munkkikuntaan kuului myös Benedictus — Ragnarin veli — joka, nykyisin hänkin vierailtuaan Ruotsissa, oikeastaan olosteli Gottlannissa, Roma nimisessä luostarissa, ei kaukana Visbystä. Se kolmas tulokkaista, jota ei piispan talon väki tuntenut, oli kuitenkin merkillisin kaikista. Päivettynyt vatukan karvainen viitta hartioillaan, päässä ruskeankellertävä lakki, jota riikinkukon sulka ja helmet koristelivat, näytti tämä vieras vähän kummalliselta katsantonsakin puolesta. Hän oli tähdistä ennustaja, nimeltä Sven Ingemarinpoika, joka kuljeskeli maat ja mantereet, tarjoten taikauskoiselle yleisölle, maksua vastaan tietysti, tietojaan kunkin tulevaisuudesta, jonka hän, asettaen kullekin horoskoopinsa, voi tähdistä lukea.

Puolisaterian tulokkaat olivat jo syöneet, vaan illallisateriankin käski piispa valmistaa vierailleen ja vieläpä hyvän. Päätettiin siirtyä ulos, koska huoneissa olo lämpimänä aikana tuntui hiukan tukalalta. Oli piispan asunnon vieressä sievä puutarha ja kohta istui koko seura siellä. Benedictus, joka vilaukselta oli nähnyt pihalla Einarin, jonka hän tunsi, veti tämänkin seuraan. Piispa, kuultuaan nuorukaisen olevan gottlantilaisen kipparin pojan, katsoi aluksi vähän karsaasti Einaria, vaan piti kuitenkin vääryytenä kostaa isäin pahoja tekoja lapsille ja mieltyi vähitellen nuorukaisen käytökseen ja järkeviin vastauksiin.

Inkeri istui äitinsä vieressä eikä suuresti näkynyt mieltyneen vanhempien puheisiin. Kunigundan kanssa hän nyt astui silmäilemään kukkia, joita kasvoi tarhassa koko joukko. Benedictus kehoitti Einaria menemään naisten seuraan ja tämä tietysti teki niinkuin käskettiin. Nuoren tytön kauneus ja suloinen ääni sekä hopeanheleä nauru eivät voineet olla herättämättä huomiota Einarissa. Keskustelu sujui merkillisen elävästi näiden kukkien tutkijain kesken ja palattuaan muiden joukkoon, he tunsivat itsensä ikäänkuin vanhoiksi tuttaviksi.

Piispa uteli tietoja Ruotsista ja sai kuulla Eerikki XI, liikanimellä sammalkieli ja nilkku, palanneen viisivuotiselta pakomatkaltaan Tanskaan ja Ruotsiin, sekä voittaneen pitkän Knuutin Sparsätran tappelussa, jossa tämä kaatui.

Coelibatista eli pappien naimattomuudesta pakosta sitten tuli kysymys. Ankara kieltolaki oli kohta odotettavissa tässä suhteessa, koska oli huomattu perhehuolten lamauttavan pappien kirkollista intoa. Paljoko siveellisyys siitä kiellosta oli edistyvä, sitä eivät pyhät miehet ottaneet punnitakseen.

Puheen aine siirtyi sitten Ruotsin rajojen ulkopuolelle, mainioon riitaan Gregorius IX:n ja Rietrikki II:n välillä.

— Rietrikki, sanoi Ambrosius, toimii kuin Antikristus. Hän kirjoittaa kirjan, jonka nimeksi julkeaa panna: "de tribus impostoribus", (kolmesta petturista). Ne ovat: Mooses, Kristus, ja Mohamed. Hänen paavillista pyhyyttään hän kutsuu farisealaiseksi, öljyllä voidelluksi konnaksi!

— Apokalypsin (Ilmestyskirjan) tapahtumista tuo riita muistuttaa, frater carissime, virkkoi Tuomas.

— Niin, niin, sanoi Benedictus, se suuri lohikäärme on irroillaan ja ehkä maailman loppu on likempänä kuin aavistammekaan.

— Kyllähän pyhä isä Roomassa vastaamaan kykenee, puhui taas Abmrosius ja ajoi pois kärpäsen kaljulta päälaeltaan. Hän vertaa Rietrikkiä siihen petoon, merestä nousevaan, josta ilmestyskirjan kolmannentoista luvun kymmenen ensi värsyä puhuu.

— Ja Rietrikki taas, jatkoi Benedictus, sanoo paavin olevan sen villipedon, josta saman luvun yhdestoista värsy puhuu ja jonka luku, kahdeksannentoista värsyn mukaan, on 666.

— Siunaa ja varjele sitä jumalatonta! huusi Tuomas, lyöden yhteen kämmenensä. Kun sivistyneissä maissa noin eletään, mitä voi odottaa täällä, pimeyden perukoilla!

Kääntyen Sven Ingemarinpoikaan, piispa puheli: Mitä taivahan tähdet tulevaisuudesta ennustavat?

— Aspectus siderum ei ole edullinen tällä haavaa, vastasi Sven. Jupiter ja Venus ovat in cadente domo, Mars ja Saturnus valloillaan. Sotaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta saamme odottaa.

— Pahaa minäkin aavistan, sanoi piispa. Hengelläni saanen maksaa yritykseni turhat vaivannäöt.

— Minulla on elämän nestettä, joka on monen hengen säilyttänyt, virkkoi hoksaava astroloogi. Haluatko, pyhä isä, ostaa sitä?

— Minä luotan ainoastaan Jumalaan, vastasi Tuomas.

— Tietysti, lisäsi Sven. — Minä vaan tahdoin asiasta mainita. Kyllä munkit ja papit sitä nestettä ovat ostaneet kosolta, luottanevatko sitten Jumalaan.

Kiivasluontoinen Tuomas tuskin jaksoi hillitä mielensä ja suunsa. Vaan arvoansa olisi alentanut ruveta sanakiistaan kuljeksivan seikkailijan kanssa. Ja kukatiesi, voisi tuommoinen taikatempuillaan kostaakin.

Kanssapuhe päättyi tällä kertaa astroloogin lauseeseen. Lähdettiin liikkeelle katselemaan ympäristöä. Naisetkin yhtyivät kävelyretkeen. Ja sitten palattiin katon alle. Runsaasti oli ruokapöytä varustettu: metsonpaistia, mantelilla ja ryydeillä maustettu, kotitekoista olutta ja viiniä hopeamaljoissa sekä jälkiruokana vasta uunista tuotu ja muotonsa sekä makunsa suhteen ylistettävä kakku.

Ragnar Ulfinpoika nautti ehkä enemmän kuin muut näistä herkuista; maljoja kallisteltiin ahkerasti. Ambrosius päätti piispan kehoituksesta, jäädä ystävänsä luo yöksi, muut vieraat lähtivät iltahämärissä veneeseen ja Ragnar käski rannalle jääneet seuraavana päivänä läsnäolollaan kunnioittamaan hänen matalaa majaansa.

Varsin rattoisasti oli ilta kulunut kaikkien mielestä. Ennenkuin Einar levolle asettui, hän kertoi Sulikille illan vietosta ja Sulikki arveli, että kun hänkin kristityksi tulee, niin saa hän istua ylhäisten seurassa Einarinsa kanssa.

Seuraavana päivänä, kun puolisateria oli syöty, piispa, Ambrosius ja Einar lähtivät pappilan veneellä virtaa alaspäin. Marttinus jäi kotiin, tarpeen sattuessa tarjona olemaan. Kaipauksella Sulikki katsoi ranta-aitan portailta, kun hänen lemmikkinsä taaskin vietiin häneltä. Vaan huomenna varmaankaan ei enää tarvitsisi kaivata Einarinsa seuraa!

Skanssissa kului aika vielä hupaisemmin kuin piispan talossa. Einar taaskin joutui olemaan kolmantena, vaan emäntä-toimet ehkäsivät hänen läsnäoloaan illempana ja Inkeri ja Einar saivat siis viettää aikansa, miten parhaiten voivat.

Useita ulkomaan otuksia oli Ragnar koonnut itselleen ja elätti niitä korkean aitauksen sisäpuolella. Näiden elämäkertoja Inkeri, mikäli tunsi, lateli Einarille, niin hullunkurisesti, että Halfdanin poika vedet silmissä kuunteli nuoren neidon kuvaavia selityksiä. Ja erinomaisella kyvyllä Inkeri matki otusten liikkeitä ja ääniä.

Sven Ingemarinpoika, joka oli liikkunut ympäristössä, ihmiskohtaloita ennustelemassa, sekä terveyden ja onnen rohtoja myyskentelemässä, saapui nyt vieraiden lisäksi. Hyvät kaupat lienee tehnyt, koska hänen muotonsa osoitti tyytyväisyyttä.

Iloinen Inkeri tiedusteli astroloogilta tulevaisuuttaan. Sven kysyi neidolta hänen syntymävuottaan, kuukautta, päivää jopa tuntiakin, johon viime kysymykseen Kunigunda vastasi. Seuraavana päivänä lupasi tähtien ennustaja antaa vastauksen, koska hän ei, vieraiden puhellessa voinut häiritsemättä asettaa neidon horoskoopia.

Pyhät miehet ja Ragnar puhelivat kaikenlaisista asioista. Antoivatpa Einaristakin lausuntonsa, että hän oli miellyttävä ja järkevä nuorukainen, jonka tulevaisuus ei olisi hämäryyteen kätkeyvä, jos hän esim. antautuisi hengelliselle toimialalle.

— Ja siten sovittaisi isänsä tulevat kaupat, lisäsi piispa.

Aivan niin minäkin ajattelin, sanoi Benedictus, jonka hiukan liehakoitseva luonne ylipäätään ajatteli aivan kuin mahtipontisetkin.

Ragnar Ulfinpoika, joka oli harras metsästäjä, kertoi miltei uskomattomia tapauksia Tapiolan aloilta. Merimiehillä ja metsästäjillä on, kuten tunnettu, vilkas mielikuvitus.

Kunigunda oli vierailleen valmistanut oikein kelpo illallisaterian. Hispanian viiniä kallisti Ragnar pikareihin kerta toisensa perästä ja kielet irtaantuivat maljojen ääressä. Yleinen oli vierasten mielipide, jonka piispa lausui, kiittäen emäntää, tämmöisestä vieraanvaraisuudesta täällä hyisessä Pohjolassa, joka sai huolten roudan sulamaan miesten rinnoista.

Jo seuraavana päivänä täytyi vierasten lähteä laivassa, joka oli ankkurissa Aurajoen suun edustalla; ei tahtonut kukaan seuranpettäjäksi ruveta, vaikkei kaikilla ollut yhtä kiire kuin Ambrosiuksella. Tukholmaan oli laiva menevä ja sen kautta Benedictus päätti palata Gottlantiin, saadakseen olla Ambrosiuksen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

Jäähyväiset jätettyään, piispa ja Einar soutajansa kanssa, lähtivät jokea ylöspäin kulkemaan. Kesäillan aurinko kultaili Skanssin ja rannalla seisojat, jotka kaikenlaisilla merkeillä osoittivat tunteitaan menijöille.