Sulikki: Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä

SULIKKI

Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä

Kirj.

J. A. B. [J. A. BERGMAN]

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella, 1902.

I

Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais Suomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan ja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä nauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi myös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän aikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin välillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä kauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein rikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista asti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.

Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo kahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko oli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin Varsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa pakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina sitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja epäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen kirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei suinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa suhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin voittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin vaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset aikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän kehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa viimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla. Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin, semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon kuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista, joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet muka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella ja vapaasti uskontoaan harjoittaa.

Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa. Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa, että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan gottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta, uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.

Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen puoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun lähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista suurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea, harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät luottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman katseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän oli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä viidettäkymmentä. — Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen kihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi pakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin loihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon enemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa peloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin. Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja tautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt oli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi voinut täydentää.

Piispan vehkeistä olivat miehet jutelleet, — kiitollinen aine tähän aikaan. Tarmo häntä moitti hänen toimistaan ja siitä, että hän, kenenkään täällä kaipaamatta, oli tullut muka tyrkyttämään uutta uskoa, vaan kukatiesi missä muissa tarkoituksissa. Kammo taas nimitti Tuomasta pikku paaviksi ja pirun käskynhaltijaksi, joka olisi salamurhan kautta siirrettävä manalaan.

Kun Tuomasta oli kyllin muokattu, ruvettiin puhumaan kotoisista oloista. Tarmo sanoi:

— Aika lienee jo, että tyttäresi tulee miniäkseni. Ovathan maksuehdot selvillä.

— Mikäpäs estää? vastasi Kammo. — Tyttäreni on kyllä valmis, arvelen. Miehelään tytöt kyllä mielivät.

— Tavallisesti. Vaikka enhän minä tunne Sulikin mielipiteitä. Onhan poikani vähän ollut huomaavinaan, ettei tyttäresi häntä oikein arvossa pidä; vaan kukapa nuorten tyttöjen elkeet tuntee.

— Viitsitkö sinä, vanha mies, nuorten lörpötyksiä korviisi ottaa. He kyllä sopivat keskenään, kunhan yhteen tulevat. Ole siitä huoletta! Minä vahvistan heidän loukkunsa, satimensa, rysänsä, mertansa, verkkonsa ja nuottansa, varjelen heidän jyvälaarinsa ja aumansa hiiriltä, heidän naurismaansa madoilta, heidän karjansa metsänpedoilta, lujitan heidät itsensä tarttuvia tauteja vastaan. Ja sitä paitsi enkö voi saattaa hyvää naimisonnea taloon? Enkö voi sovittaa riitaiset pariskunnat? Senhän kaikki tuntevat. Voinet siis olla huoleti.

Loihtija täten, luetellen osan ansioluetteloaan, sai Tarmon levolliseksi. Tarmo sanoi: Tietysti ei onnettomuus voi heitä kohdata, kun sinä heitä siitä varjelet.

Olihan siinä laaja kelpoisuustodistus.

Miesten huomio, joka oli merelle tähän saakka suuntautunut, kääntyi nyt maalle, josta kolme miestä näkyi lähestyvän rannalla olijoita. Tulijat olivat pitemmän matkan takaa lähteneet tänne, Saimaan ja Vuoksen seuduilta asti. Kontit selässä, sauvat kädessä he astuskelivat ja tultuaan Tarmon ja Kammon läheisyyteen, heittivät kontit ja sauvat maahan ja kättelivät. Kaksi koiraa oli miehillä muassa: iso, musta Murre ja pieni, ruskea Kirre. Täydentääksemme tulokkaiden esiintymisen tulee mainita, että miehillä oli joutset olkapäällä ja viinet kupeella riippumassa.

Päähenkilö oli laiha, ruskeapartainen ja puhelias Tiera; hänen pulska poikansa, 20-vuotias Sarmi sekä mustaverinen, vilkassilmäinen Antero seurasivat häntä.

Kun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja Tieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä, hiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen Kammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella keskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he toisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina Kammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.

Idän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös omista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja pojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin Neitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta nostettu.

Kuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan Kauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja Kiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?

— Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut elivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan kauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta kuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen ja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne alkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä olivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä leposijoilleen.

— Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.

— Sivuhan se jo on — vastasi se, jolta kysyttiin. — Vaan tuolla metsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.

Meluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi kaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen vaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen kesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän luonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär, sitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta ulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.

Poikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän oli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja eteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia tyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se kohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään hänet vävykseen ottanut.

Tyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan poikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt. Siinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!

— Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. — Karjalan miehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.

— Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin, kyllähän jatketaan.

— Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan mies.

— Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran suusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?

— Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.

Muuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon kaadettiin?

— Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi: kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?

— Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.

Kammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret lipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan kuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se merkitsee?

Tuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa tervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin kuitenkin Hymyläänmeno-runo.

Nuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa niin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi suuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli kääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään, hän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden luvattuja luokseen viekotella.

Sarmi joutui aivan hämilleen ja kysyi, ketä tyttöä hän tarkoitti.

— Vieläkö teeskentelet! Tietysti loihtijan tytärtä, Sulikkia, tarkoitan.

— Minusta hän saa rauhassa olla, vastasi Sarmi. Mutta Vieno, hänen vertaistaan en ole vielä nähnyt ja —

— No, hänet kyllä saat. Ainakaan ei minulla ole mitään asiaa vastaan. Sinä näytät olevan oikea kunnon mies. Mutta Sulikki, se höyhenkenkä! Kyllä puhun hänelle suuni puhtaaksi.

Ja niin hän teki. Sulikki vastusteli kyllä ja jo ennestään arveluttava sopu heidän välillään supeni supenemistaan. Pojat ja tytöt ympärillä alkoivat nauraa ja kuiskata keskenään; Vuolamoinen mulkoili heihin ja Sulikki seisoi, vihasta punottavana, ääneti, sillä ei hän uskaltanut Tarmon poikaa enemmän ärsyttää pelosta, että Kammo kuulisi riidasta.

Yleinen huomio suuntausi nyt toisaalle, merelle päin. Jo kotvasen aikaa oli etelässä päin häämöittänyt laiva. Nyt se oli tullut aivan lähelle, eikä epäilystäkään, ettei se ollut Gottlannista. Salko oli pystytetty rannalle ja sen päähän oli sininen vaateriepu sidottu merkiksi, jonka gottlantilainen laivuri kyllä ymmärsi. Laiva läheni maata ja laski ankkuriin pari kivenheittoa rannasta. Hämäläiset riensivät venheillensä ja kohta kolme venettä laski laivan laitaan ja hämäläisiä alkoi vilistä laivan kannella.

II

Harosäärin, kädet takin taskuissa, seisoi laivuri Halfdan, harteva ja tanakka mies, kuudenkymmenen korvissa. Öljytty sadetakki peitti hänen päälakensa, hänen oikeaa poskeansa hieman pullisti vankka tupakkipuru. Elävät, harmaansiniset, pienet silmät vilkuivat nopeasti oikealle ja vasemmalle, kunnes hän huomasi Tarmon ja Kammon. Silloin tyytyväinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän sanoi: Vaivaloinen on tänne tulo ja onhan pyhä isä Roomassa kieltänyt kaupankäynnin pakanoiden kanssa. Senpävuoksi olisin tuskin poikennut, ellei olisi sinulle, Kammo, minulla tärkeää asiaa.

— No, mikäs puuttuu? kysyi loihtija.

— Sitä en ymmärrä; painajainenko lie tai joku muu. Yöllä herään hiestyneenä, kuristumaisillani. Ja sitä on jo kokonaista kolme kuukautta kestänyt. Enkä ole kellekään pahaa tehnyt. Rukoilen joka päivä — annan kirkolle osansa. —

Ivallinen hymy ilmestyi Kammon huulille.

— Eivät ne temput tepsi, loihtija nyt selitti. Tauti on päällesi pantu; joku pahansuopa ihminen sen on tehnyt.

— Voithan minua auttaa, tietysti? kysyi Halfdan.

— Enkö voisi? naurahti loihtija. Kyllä minä olen pahemmista pulmista päästänyt. Et kai tänä iltana vielä aijo lähteä?

— Pitäisihän tuulen länteen kääntyä, niin olisi hyvä huilu Novgorodiin, sillä sinne matka vetää.

— Huomenna on ainakin sopiva tuuli, Kammo julisti. Illalla käytän sinua Matokorvessa. Siellä päästän sinut pulasta. No, mitäs kauppatavaraa on muassasi? — Riittää sitä meillekin ja kerma on maitoa parempi.

— Sen kyllä myönnän, että kelpaa päältä ottaa, vaan johan mainitsin pyhän Isän kiellon.

— Pyhä Isä ei kaupoistasi tiedä.

— Oi, älä puhu niin! Hänellä on silmät ja korvat kaikkialla. Onneton se, joka hänen käskyjänsä vastaan rikkoo. Semmoinen ei saisi kunniallista hautaustakaan.

— Ja jospa ei saisi! Ei raato kunniasta lukua pidä. Älä sinä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Et sinä usko omia puheitasi. — Ruvetaampa nyt tavaroita katselemaan.

— Vaan jos paluumatkalla — alotti Halfdan.

— Jäännöksiä! Etkö häpeä! Jos et heti vedä esiin aarteitasi, niin mene matkoihisi; mutta tautisi ei parane, se pahenee, kun minä panen siihen lisää.

— Älä, Herran nimessä! No, minä lahjoitan kirkolle, ja luen kahta vertaa enemmän Pater Noster'eita ja Ave Marioita. — Täytynee siis näyttää tavarani.

— Näyttää ja myydä, sanoi Kammo. Hämäläiset olivat muassaan tuoneet kimputtain oravan, näädän, ketun ja majavankin "rahoja", joita he vaihtoivat saksan palttinaan, lasihelmiin, vaski- ja hopeasolkiin, sekä etenkin suoloihin. Kaupan välittäjinä käytettiin kuitenkin jo moniaita metalli-möhkäleitä, kuparista tai hopeasta, neliskulmaisia tai suunnilleen ympyriäisiä.

— On minulla toinenkin taudin kohtaus, jota pyydän sinua auttamaan. Poikani lepää tuolla kojussani, kuumetta sairastaa ja houraa. Kai sinä hänetkin helposti voit parantaa?

— Siihen ei minun tarvitse kajota, loihtija vastasi. Viikon kuluttua on poikasi paranemaan päin tai manalassa.

— Niin kaiketi asian laita on, sanoi Halfdan, ellei hän apua saa taitavalta. Mutta on minulla sekin pelko, että tauti on tarttuva ja siinä tapauksessa minä ensinkin joudun taudin uhriksi.

— Pelkäätkö kuolla? kysyi Kammo.

— Kukapa tuota manalaan haluaa — niin, minä tarkoitan ijankaikkiseen elämään tai kuolemaan, varsinkin kun ei ole se loppukohta oikein selvillä. — Mutta lupaa nyt, Kammo, pitää poika täällä pari viikkoa, kunnes Novgorodista palajan, niin kyllä sinun siitä erittäin palkitsen.

Loihtija vaipui ajatuksiinsa.

— Voisi tapahtua, että se vastus, joka minulla olisi pojastasi, olisi niin suuri, ettei sitä voisi palkitakaan.

— Kuinka niin? Poika ei ole kovakourainen.

— Vaikkapa. Mutta hän on kristitty ja voisi tapahtua, että hän siitä saisi kärsiä.

— Jos sinä häntä puolustat, niin eivät muut uskalla häneen koskea.

— Totta kyllä puhut, vaan —

— Minä maksan mitä haluat. Onko tavaroitteni joukossa mitään mieluista, niin ota mitä tahdot. Haluaisin tosiaankin saada jättää pojan tänne senkin vuoksi, että hänen mielensä kääntäisit. Muuan rikkaan talon tytär Visbyssä on häneen ihastunut, ja poika-tollo ei älyä rahan suurta merkitystä, niinkuin hänen isänsä, Jumalalle kiitos on älynnyt. Muuta pojan mieli ja jos hän tulee rikkaan talon vävyksi, niin tulet sinäkin onnestamme osalliseksi. Sen sanoo Halfdan, joka ei valehtele koskaan.

— Tehnenkö viisaasti, vaan täytyneehän pyyntöösi myöntyä.

Ahnas oli Kammo ja perso omaisuuttaan kartuttamaan. Tyytyväisyys loisti hänen silmistään, kun oli mielestään niin viisaasti menetellyt: ensin muka vastaanpannut ja sitten vihdoin myöntynyt. Vaan hänen heimolaisissaan tämmöinen taipuminen kristittyjen pyyntöjä noudattamaan herätti salaista nurjamielisyyttä loihtijaa vastaan. Moniaiden silmissä leimahti jotakin uhkaavaa, vaan sitä ei Sulikin isä joutunut huomaamaan.

Kun vihdoin kaupanteko oli loppunut ja Kammo, sittenkuin muut olivat menneet maihin, muutamasta laatikosta oli saanut valita itselleen kimaltelevan miekan ja erittäin kauniin jousen, lähti hän Halfdania johtamaan Matokorpeen, jossa soikulaisen kivikehän sisäpuolella loitsutemput toimitettiin. Halfdan jäi seisomaan loihtijan eteen, joka alussa hiljemmällä, vähitellen kiihtyneemmällä äänellä lausui:

En mä tänne tullutkana Tieottani, taiottani, Ilman innotta isäni. Varuksitta vanhempani. Min' oon vyötty miesten vyöllä, Pantu miesten polkimella, Solmittu uroon solilla. Jos minun tuho tulevi, Jo silloin tuho tulevi, Ja tuho tuhannen miehen, Sa'an miehen miekallisen. Hiis on hirveä metsässä, Minä hiittä hirveämpi, Karkea emäkekarhu, Minä kahta karkeampi. Ei mua liioin linnat estä, Ai'at rautaiset aseta; Kiskon ma kiviset linnat, Portit auki pongahutan, Ratkon ai'at rautaisetkin, Teräksiset tieltä temmon. Liikkuos liha minussa, Halu miehen hartioissa, Nouse luontoni lujasti, Hartiani haikiasti Luonani lovehtimahan, Kanssani karehtimahan, Vastuksia voittamahan, Sotaisia sortamahan. Tule kalma kauhistava Tule tuskissa kovissa Tuekseni, turvakseni, Varakseni, voimakseni, Ukon luonto, eukon luonto, Luonto valtavanhempani Oman luontoni lisäksi, Ettäs hiidet himmeneisi, Maan kamalat kaippeneisi, Tullessa Jumalan, tunnin, Avun herran au'etessa.

Muuttunut oli Kammon muoto hänen lausuessaan nämät sanat. Hänen silmänsä tuijottivat julmasti ja hänen suustaan valui vaahto, kunnes hän keijahti maahan. Hän oli mennyt lovehen ja hänen henkensä nyt matkusti manalassa taudin syitä etsimässä.

Ei ollut Halfdan aivan arkaluontoinen suinkaan; vaan tässä, yksinäisyyden ja ylönluonnollisten henkien turvissa, tuntui olonsa kaamealta. Hän rukoili anteeksi Jumalalta, kun oli luottanut pakanallisen loihtijan apuun, vaan lohdutti samassa itseään sillä, että semmoinen menettely ja katsantotapa tähän aikaan ei ollut ensinkään harvinainen.

Hetken kuluttua loihtija heräsi lovesta ja nyt olivat taudin syyt selville saatu. Veitsen kärjellä Kammo raapasi Halfdanin oikeaa käsivartta, jotta verta rupesi vähän vuotamaan pieneen saviastiaan. Tämän veren Kammo sitten loihti ja sekoitti siihen multaa ja vähän tuhkaa, juottaen Halfdanille sekoituksen, jossa sitä ennen oli kastanut kolme katajan tikkua. Nämä tikut Halfdanin piti tallettaa; jos joitakin taudin jälkipuuskia vielä ilmestyisi, hän kaivaisi ikeniään yhdellä tikulla, jonka sitten vasemman olkapäänsä takaa heittäisi menemään.

Miehet palasivat himmeässä kuutamossa rannikolle, jossa jo oltiin levolle asetuttu.

Halfdan heräsi seuraavana aamuna raittiina, ei ollut painajainen häntä ahdistellut. Iloissaan hän luki kymmenen Pater Nosteria ja yhtä monta Ave Mariaa.

Einar, Halfdanin 19-vuotias poika, kannettiin sitten maihin ja asetettiin kala-aittaan. Laivan ankkuri hinattiin ylös ja Halfdan lähti laivallaan Novgorodia kohden purjehtimaan hyvällä vauhdilla, tuuli kun oli kääntynyt melkein suoraan länteen.

III

Samana päivänä kun Halfdan lähti matkalle, saapui hämäläisten luo Kammon äiti, Irja, lähes 70-vuotias akka, jonka muodossa vielä kajasti nuoruuden päivien kauneus. — Monta oli Irjalla aikoinaan ollut kosijaa, vaan reipas Turnamo hänet; vihdoin sai. Vuosia he elivät yhdessä, kaksi lasta heille syntyi ja elämä tuntui heistä, niinkuin useimmista nuorista, varsin huvittavalta. Mutta eihän sitä pysyväistä onnea ole ihmiselle suotu. Muutamana päivänä tuli joukko kristityitä heidän kotiinsa, menettelivät itsevaltaisesti ja, kun Tarmo mieli vastustelemaan, tappoivat hänen ja hänen vanhemman, nelivuotisen poikansa. Nuoremman, Kammon, jättivät eloon. Tästä hetkestä vannoi Irja ikuista vihaa kristityille ja valan hän kyllä oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää. Kristittyjen ihmisrakkautta hän soimasi, kutsuen heitä verikoiriksi ja oli erittäinkin koettanut kasvattaa poikansa tuon uuden uskon leppymättömäksi vastustajaksi.

Tämän vuoksi Irja, kun sai selvän Kammon toimista Einarin suhteen, ei suinkaan joutunut hyvälle päälle. Hän oli ainoa, joka loihtijalle uskalsi totuuden sanoa ja Kammo häntä pelkäsikin enemmän kuin muita, vaikka hän toisaalta oli tottunut luottamaan siihen, että emon peloittavaisuus pääasiallisesti oli sanoissa eikä toimissa.

— Oletko tosiaankin niin arvosi alentanut, että otat hoitaaksesi kristittyä? kysyi Irja pojaltaan.

— Gottlantilainen kippari maksaa minulle hyvästi ja olemmehan tekemisissä kristittyjen kanssa omassakin maassamme ja yhä enemmän tulemme heidän kanssa tekemisiin. En minä kristityitä kuitenkaan aio ruveta puoltamaan ja raahin heitä tappaakin, jos asianhaarat niin vaativat.

— Ja kipparin myös paransit?

— Hyvää maksua vastaan, tietysti.

— Ukko ei anna itseään pilkata. Paljoa enemmän menetät kuin voitat noiden vehkeittesi kautta. — Jos isäsi eläisi, et uskaltaisi näin menetellä.

— Minä olen täysikasvuinen ja tiedän mitä teen. Parasta on, ett'et sekaannu asioihini, emo, muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan, puhui Kammo, joka häpesi ympärillä seisovia.

— Vai siltäkö kuuluu! Kyllä minä raahin muuttaa. Ota kristityltä luoksesi asumaan. Ne maksavat enemmän.

Äidin ja pojan ympärillä seisovat hämäläiset. Emon puolta he ajatuksissaan pitivät, vaan eivät uskaltaneet sitä julkisesti osoittaa.

— Lähdetään kalastamaan! sanoi Kammo hämäläisille, päästäkseen ikävästä keskustelusta ja kohta miehiä meni veneitä lykkäämään vesille. Vaan Irja istui, tirkistellen eteensä ja kertoi kertomistaan: muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan. Mikä häpeä kuulla semmoista omalta lapseltaan! Niitä sanoja hän vielä saa katua! Ja vielä tuokin riivattu parkuu!

Houreissaan Einar huusi tavan takaa jotakin, vaan ei kukaan hänestä huolta pitänyt.

Iltapäivällä miehet palasivat kalastusmatkaltaan. Kammo pyysi silloin emoltaan anteeksi ajattelemattomat sanansa ja Irja katsoi viisaammaksi olla antavinaan anteeksi, lupasipa vieläkin pysyä poikansa kodissa. Seuraavana päivänä hän ja moniaat muut lähtivät asuinpaikoilleen sisämaahan, vaan Kammo, Tarmo ja Karjalan miehet jäivät vielä rantamaalle, samoin nuoriso.

Kolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi. Hikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan vielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen astumaan.

Sarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin Vuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.

Vihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja eräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.

Tarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan päässä toisistaan.

Leveänlainen polku johti kumpaankin.

Kun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka vaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi huivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.

— Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut hyvällä tuulella.

— Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua? vastasi Irja.

— Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.

— No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?

— Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.

— En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.

— Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan aittaan. Oletko nyt tyytyväinen?

— En.

— Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan koettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.

— Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan ikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton kohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt? Ja kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä tällaista!

Hiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän ääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut puhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla kukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä mielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan Irja ja Kammo eivät suuria toivoneet.

Seuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle Kammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan luona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä lemmen nostamista j.m.s.

Viisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän miettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti, ehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo olivat.

Päivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon suomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä totutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen ymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan vaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret ilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti tyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan, jolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää hän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui kuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti kolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili tuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta vastaan.

Muutamana iltana, kun kylpy oli valmis Kammolassa — niin nimitettiin loihtijan taloa — vietiin Einar saunaan. Loihdevettä heitettiin kiukaalle ja nuorukaista kylvetti itse Kammo vastalla, jonka varpuja oli kolme iltaa peräkkäin taitettu päivänlaskun aikana korkeasta koivusta. Lemmennostosanat loihtija luki ja rikas, korkeasukuinen gottlantilainen nainen oli, johon Kammo, muka unissa saadun ilmestyksen mukaan koetti taivuttaa nuorenmiehen mieltä. Einar kyllä kummasteli loihtijan kaikkitietäväisyyttä, kun ei tullut arvanneeksi, miltä suunnalta tuo luottamustoimi oli uskottu loihtijalle.

Muutamana aamuna Einar pyysi Kammolta jousen ja keihään, mennäkseen metsään. Ehkäpä joku saalis olisi siellä tarjona. Meni loihtijalta suu vähän nauruun, kun vastasi, ett'ei nyt ollut metsästysaika, vaan syyspuoleen ja talvella varsinkin. Einar kuitenkin meni metsään, ottipa kuitenkin aseet mukaansa, jos joku vaara uhkaisi siellä.

Syvissä ajatuksissa hän kulki kaitasta polkua, mietiskellen kotiseuduillaan kuultuja satuja hohtavista auringon vaunuista, jotka oli tehdyt Muspelin tulikipinöistä. Myös hänen mieleensä johtui Tor'in seikkailut Geirrödin, Rungen'in ja Trymen kanssa. Ja luonnollisesti Freja, rakkauden jumalatar, lennähti hänen mieleensä, kun hän muisteli, kuinka Kammo oli häneen vitsoilla lempeä istuttanut. Ei hän kuitenkaan ollut tuntenut mitään halua ruveta kosimaan gottlantilaista neitoa.

Mutta äkkiä hän kavahti, kun mesikämmen kahdella jalalla tuli häntä vastaan. Ei hän kerennyt edes jousta jännittää, se putosi hänen hervottomasta kädestään maahan. Keihäs hänellä jo oli kohotettu, vaan samassa kontio alkoi sylipainin nuoren miehen kanssa ja tämä keijahti kohta selälleen maahan.

Sattumus kuitenkin hänet siitä vaarasta pelasti. Kolme hämäläistä sattui paikalle saapumaan ja heidän peitsiensä ja kirveittensä iskuista metsän kuuluisa kuningas sai kuoliniskun.

Karhu oli kuitenkin repinyt Einarilta rinnasta vaatteet ja näkyviin oli tullut hopearisti ristiinnaulitun kuvalla. Hämäläiset sattuivat olemaan kristityille tällä hetkellä erittäin suutuksissaan.

— Turhaanpa tässä nyt Otsoa rääkättiin. Se oli aivan oikeissa hommissa, jupisi muuan hämäläinen.

— Kaksi paistia tässä täytyy saada! sanoi toinen.

— Hoi mies! Taidatko suomea? karjasi kolmas.

— Vähän vain, vaikerteli Einar, jonka karhun kouristus ja uusi pelko hengestään oli säikähyttänyt pahanpäiväisesti.

— Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä. — Olet kristitty!

Einar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja olisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle saapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa ja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut, vaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon hän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja sääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.

— Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.

— Hän on kristitty! vastasi tämä.

— Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla. Isäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.

Hämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.

— Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.

Miehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät kävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan. Kammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui loukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee suojella!

Saman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron varrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.

— Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?

— En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.

— Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi oloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.

Sulikki katsoi lirisevää puroa.

— Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.

— Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.

— Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.

— En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa puheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.

— Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.

Tämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi käsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.

Siinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen suloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä laski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin, ikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan. Puhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa hänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan pojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan johonkin osattaisiin.

Kammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun saapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:

— Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.

Pari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno nyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät Tarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.

Tähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran samaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat toisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta nuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä, vaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja ehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille levottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.

Mihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput voisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi tietäjä, hätäkö silloin!

Päivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät eteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?

Päivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa tietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut Kammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän asiaa heillä olisi.

Miehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös ne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat Einarin karhun kynsistä pelastaneet.

— Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan silmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?

— Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt ovat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme; me tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.

— Tietysti kristittyjen ilkeys. Sehän on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Kammo.

— Olisikohan tuohon muitakin syitä? kysyi muuan.

— Muita syitä siihen ei tarvitse etsiä, vastasi loihtija. Siinä on jo kyllin syytä.

— Mutta entäpä siihen löytyy muitakin syitä, sanoi muuan joukosta, terävästi Kammoa katsellen.

— Mitä tämä merkitsee? tiuskasi Kammo, jos muita syitä tiedätte, miksi tulette niitä minulta kysymään?

— Tulemme niistä kanssasi puhumaan, äläkä siitä pahastu. Me uskomme Ukon olevan meille närkästyneenä.

— Lepyttäkää hänet sitte paremmilla uhreilla kuin tähän asti.

— Me luulemme, että Ukko on tuskaantunut, kun ensimäinen miehemme kristityitä auttaa, jopa suvaitsee heidät asuakin luonaan.

— Semmoinenko oli asianne? huusi Kammo ja hänen muotonsa muuttui. Ulos heti paikalla tai panen mahtini liikkeelle ja koirina sekä sikoina saatte täältä kotiinne palata!

Äkkiä miehet siirtyivät ulos, paitsi kahta, jotka polvistuivat Kammon eteen ja rukoilivat armoa ja anteeksiantamusta.

— Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta kurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.

Irja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee siivoja ihmisiä.

— Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.

— Mutta kyllä he olivat oikeassa.

— Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa tietä kuin hekin!

— Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun vaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni ulos.

Pöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.

— Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä pelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että Kammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä kärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa suojaa kenenkään luona! — Hm… Ja siitä, että olen kristittyjen kanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on osaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä yksityiskohta on poikkeus vain.

Kyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi että minua tullaan neuvomaan. Loihtijaa neuvomaan!

Näin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet ladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä, sillä mennä täytyi — pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin vihdoin siihen päätökseen, että kristittyjen luona olisi varmin suoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa mennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut gottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen kipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä tuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka sinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä, sattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.

Yöllä sen jälkeen kuin viimemainitut tapaukset tapahtuivat, nuoret lähtivät karkuun. Meren rantaa kohden suuntasivat matkansa. Ja jo seuraavana aamuna muuan kuutto lähti hämäläisten satamasta Turkuun. Kuuton kuljettaja tunsi Sulikin Kammon tyttäreksi ja otti heidät alukseensa, vaikk'ei nuorilla ollut mitään, jolla maksaa. Kuljettiinhan paljon muinoin maksuttakin.

IV

Kun Kammola joutui, mitä sen asujamiin tulee, noin surkeaan tilaan, niin näytti taas onnen päiväpaiste runsaimmassa mitassa valaisevan Tarmolan talon väkeä. Kuin ruokittu kyhkyläinen astuskeli hymyssä suin Tarmo, nähdessään joka suunnalla tyytyväisiä muotoja.

Naispalvelijat puuhasivat ja nauraa kitkuttivat hyörien askareissaan edestakaisin. Vuolamoinen astuskeli pihan poikki kuin kukko, ajatellen, kuinka parin päivän päästä Sulikki oli taipuva hänen tuumiinsa. Tarmolan lihava emäntä, hyvätuulinen ja hymysuinen Kyllikki, liikkui kattiloiden ja maitopulikoiden väliä, vankka avainkimppu kupeella, punottaen ja puhisten. Sarmi ja Vieno istuivat portailla, vaipuneina tulevaisuuden unelmiin, eivätkä juuri nähneet eivätkä kuulleet muita, kuin toisiaan.

Kun Tarmo oli saanut Tieran tavata, he lähtivät Kammolaan tietäjän kanssa tuumailemaan häiden vietosta ja pyytämään Kammoa lukemaan onnen sanoja ja tekemään taikoja nuorten kunniaksi.

Saapuessaan Kammolaan, näkivät miehet Kammon seisovan kannuksen eli noitarummun edessä, jota päristimellä eli arpavasaralla kosketteli, jotta sen helyt kalahtelivat ja sen rumpukalvo kumahteli. Kiihkeästi tietäjä luki loitsurunoja. Sitten hän hetken kuulosti. Mutta arpa ei tuonut toisia sanomia, ääneti oli.

Kuullessaan miesten lähestyvän, Kammo viskasi kaunuksen syrjään ja katsella murjotti tulijoihin.

— Mitäs nyt tietäjä tiedustelee? kysyi vikkelä Tiera.

— Semmoista, jota ei koskaan ole aavistanutkaan tarvitsevansa tiedustella. Ajatelkaa, tyttäreni, tuo hattara, on karannut tuon ruotsalaisen poikanulikan kanssa!

Tarmo vihelti, osoittaen suurta kummastustaan ja Tiera löi vasempaan reiteensä kämmenellään ja sanoi: mitä minä kuulen! Hervotonna Kammo vaipui kivelle, eteensä tirkistellen. Vaan äkkiä hän hypähti pystyyn, kohotti oikean nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi: Kuule Ukko valani! Hengellään he saavat vastata tästä äärettömästä häpeästäni, kunhan heidät käsiini saan. Minä etsin heidät esiin vaikka vuoren sisästä, tai maan alta, tai meren pohjasta.

— Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään, virkkoi Tarmo.

— Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme joutunut!

— Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?

— Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies ja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä ihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt saan itse kokea, miltä se tuntuu!

— Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.

— Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.

— Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo sääliä.

Miehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään, särki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin väsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.

Miesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta ja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli tapahtunut.

— Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.

— Et saanutkaan miniää taloon, sanoi Tarmo.

— Eikö hän suostu? Uskottaako hän?

— Sulikki on karannut sen ruotsalaisen pojan kanssa.

— Kas raatoa! huudahti Vuolamoinen. Sittekin pääsi minusta.

— Vai semmoinen se Sulikki olikin! sanoi Sarmi.

— Hyvä, että hänestä aikonaan päästiin, jatkoi Kyllikki kädet puuskassa. Ja ruotsalaisen kanssa! Kyllä Kammo nyt on suuttunut!

— Hän on raivoissaan melkein, sanoi Tiera. Eikä noitarumpukaan vielä ilmaissut, mihin ovat paenneet.

— Kyllä heti pahaa aavistin, kun Kammo otti tuon poikanulikan huostaansa, vaan kuka tietäjää uskaltaa neuvoa, jatkoi hän. Ja Irjakin on karannut.

— Irjakin karannut! kertoi Kyllikki. Onhan maailma kohta mullinmallin! Mikä Irjalle tuli?

— Ei Kammo sitä selittänyt. Vaan huononlainen on sopu ollut emon ja pojan välillä.

— Ukko olkoon kiitetty, että meidän perheessämme sopu ja onni on voimassa, lopetti nyt Tarmo puheen. Nyt toimeen kukin! Huomenna häät vietetään.

Idän taivaalla heloitti oikea hääpäiväaurinko selkeällä taivahalla. Puut punalle paistoivat, salot siintivät sinelle sen purppuravalossa. Lämmin liekkui lounahasta ja metsä meelle haiskahteli, ahovieret viertehelle, kun Vieno astui portahille ja istahti ihailemaan ilopäivän kauneutta. Ja kuitenkin, kaipauksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Armas koti oli jätettävä ja uusiin oloihin oli tottuminen. Säälillä hän myös ajatteli Kammolan surkeita oloja ja kuinka hänen lapsuutensa tuttava ja ystävä Sulikki oli unhottanut velvollisuutensa. Olisihan tietäjän tytär kauneudellaan häissä herättänyt huomiota, ollut suotavana lisäkoristuksena. Ja huomiota hän nytkin herätti — vaan kuinka?

Leipämuruja ja suurimia oli nuorella tytöllä helmoissaan. Kanaparvi läheni kaakottaen kaivattua ystäväänsä ja heidän johtajansa astuskeli arvokkaasti, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle joukkueensa seurassa, silloin tällöin noukkien vähän muruja, joita Vieno oli pihalle heittänyt. Teistäkin minun pitää erota, huokasi Tarmon tytär ja samassa kajahti häntä vastaan raitis kukkokiekaa. Nauruun vetäysi nuoren tytön suu. Kyllikki meni nyt tyttärensä ohitse loppuvalmistuksia toimimaan aittoihin ja kellareihin. Hellästi hän katseli rakasta Vienoaan, toivoen toki, ettei tälle tulisi osaksi ne vastahakoisuudet, joita kansanrunot niin runsaasti miniöille, jopa joskus vävyillekin, osaksi panevat.

Päivä kului ja alkoi hääväkeä saapua Tarmolaan. Pirtin rahit olivat kohta täynnä käskettyä väkeä; etehisessä ja sintsissä pysähtyivät kuokkavieraat, joita jo tähän aikaan löytyi tämmöisissä tilaisuuksissa.

Isot olivat häät. Häränpaistia ei tietysti ollut sinnepäinkään kuin Pohjolan häissä, joissa kohtuullinen sotajoukko olisi kyllänsä saanut siitä otuksesta, jonka häntä häilyi Hämehessä ja jonka pää keikkui Kemijoella, vaan kyllin löytyi ruokaa ja kotitekoista olutta vuoti tynnyrin sisustat tyhjiksi.

Ja morsianta itketettiin ja lohdutettiin, opastettiin ja neuvottiin, kuinka olla, miten eleä miehelässä. Sulhoa myös neuvottiin, kuinka hänen tuli vaimoaan kohdella. Muuan vanha hämäläinen lausui Sarmille:

Kuulesta, kun ma sanelen, Kuin sanelen, kuin puhelen Tästä liinalinnustasi, Saamastasi kanasta: Kiitä sulho onneasi Hyvän saaman saamastasi, Kun kiität, hyvinki kiitä, Hyvän sait, hyvän tapasit, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen.

Ja Tiera puhui Vienolle:

"Ei suu suolle vieä, Ojavarrelle oteta. Vievät viljamättähältä, Vievät vielä viljemmälle, Ottavat oluttuvilta, Ottavat oluemmille. Onpa sulho suojanasi. Mies verevä vieressäsi; Et panna pahenemahan Paunahan paranemahan, Miehen kyntäjän kylelle, Leivän saajan leuvan alle."

Luemme kirjoissa ainakin ennen löytyneen n.s. hovinarreja, jotka kokkapuheillaan ovat suhdanneet eli hillinneet herrojensa liian valoisia ajatuksia ja siten varjostaneet ylönpalttista päiväpaistetta. Vähän siihen tapaan oli meidänkin esi-isillämme muinoin tapana lamauttaa ehkä liiallista hääiloa "lommaamalla" eli moittimalla morsianta. Niinpä nyt Vieno sai kuulla seuraavan päinvastaisen ansioluettelon, joka oikeastaan Sarmille suunnattiin:

"Käkesit käkösen tu'oa, Kuletella kukkolinnun Tuo'a maalta maan parahan, Veeltä valkian valita; Puuttui konna koprihisi, Sammakko satimehesi; Saitp' on suolta suovariksen, Ai'alta ajoharakan, Korpin korpinotkelmalta, Pellolta pelotuslinnun, Mustan linnun mullokselta; Löysit nartun naurismaasta, Nirtun niintä kiskomasta; Narttu naukui, nirttu niukui Sulhon tullessa lähelle."

Vielä kesti häitä toisenkin päivän. Vasta kolmantena nuori pariskunta alkoi lähtöä tehdä. Itkusilmin nuori vaimo sanoi hyvästit omaisilleen, vieläpä talon elukoillekin ja vihdoin kotiseudun koivuille ja katajille, kummuille ja kujille. Päätettiin, että Tarmolaiset talven kuluessa tulisivat Vienoa uudessa kodissaan tervehtimään ja näin kummallakin puolen lohdutettuina vihdoin erottiin.

V

Aurajokeen yhtyy vähän yläpuolella nykyistä Turkua lisäjoki, Vähäjoeksi mainittu ja tämän vasemmalle rannalle, ei paljon yläpuolelle yhtymispaikkaa, Räntämäen kirkko oli rakennettu. Räntämäelle oli Nousiaisista piispanistuin siirretty ja edellisen kirkon läheisyydessä Suomen piispa asui vv. 1229-1300. V. 1300 Turun tuomiokirkko valmistui.

Alapuolella yllämainittujen virtojen yhtymispaikkaa oli Koroisten tilalla vähäinen kauppala, nykyisen Turun alku.

Melkein asumattomina olivat vielä tähän aikaan Auran rannat Räntämäeltä joen suuhun, ellemme ota lukuun jotakuta isompaa rakennusta ja moniaita kalastajamajoja. Vaan joen pinnalla vallitsi kuitenkin jotenkin vilkas elämä. Aluksia liikkui edestakaisin ohitse samojen rantojen, joiden välitse, nyt kiveen puettuina, Aura sameata vettänsä meren kohtuun työntelee. Sitä miellyttävää näköalaa, joka nykyaikaan tarjoutuu katsojalle Tähtivartion tai Samppalinnan kukkuloilta, ei siis näihin aikoihin ollut ensinkään olemassa. — Alastomina törröttivät Puolalan ja Kakolan mäet.

Mutta paitsi tuomiokirkkoa ei myöskään linnaa, tuota toista muistorikkainta paikkaa eli rakennusta vanhassa pääkaupungissamme, tähän aikaan löytynyt olemassa. Linna valmistui vasta neljännellätoista vuosisadalla, Birger Maunun pojan aikana. Jonkunlainen vartio siinä kohdassa kuitenkin oli olemassa, n.s. "Skanssi" — eroitettava nykyaikaisesta kirkkomaasta — jossa ritari Ragnar Ulfinpoika majaili komentajana, jonkunlaisena voutina.

Muutamana myrskyisenä kesäpäivänä kulki siitä sivutse se kuutto, jossa karkurimme nuoruuden tavallisella ajattelemattomuudella vaelsivat kohden tulevaisuuden epävarmoja oloja. Kuuton kuljettaja laski Skanssin sillan kupeeseen, jossa Ragnar Ulfinpoika, oikea viikingin perikuva, pitkät kellertävät hiukset hartioille valuen, seisoi ihmetellen, miten sen kokoinen alus tässä Herran ilmassa oli rohjennut aavaa merta haistellakaan, sillä olihan saaristo suojannut suurimmista hyrskyistä.

Kuuton kuljettaja kehahti vähän alustaan, sanoi sitten luvanneensa viedä nuoret piispan puheille. Ragnar arveli itsekseen, että kirkon siunausta oltiin vailla ja toivoi ajatuksissaan menestystä nuorille, sillä hän oli hyvänsuopa mies.

Monimutkaiset ovat ihmiskohtalot; eikä aavistanut sillalla seisoja, minkälaisiin tekemisiin hän vielä oli joutuva niiden kanssa, jotka olivat matkalla piispan taloon.

Vähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa ruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin nyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat aivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki, koska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä rääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu oli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he ensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se varma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon käsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle keitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen luuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo, että, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara heitä kohtaan.

Yksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen: siitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan etummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt Maarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat maalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen seinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa ja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti, lauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin myös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.

Pihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin asiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin piispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille. Hän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli vaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat hänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?

Piispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi voinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin toista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen, jupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat, että niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa vastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi ja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys ovat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua näillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että maallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa melkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän välittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra minulle siihen voimaa.

Muuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa odottamassa päästäkseen piispan puheille.

— Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa kuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät toimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa, Marttinus häntä seurasi.

Kokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui ruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut saamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne kaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja puhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli kristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.

Tulipa vihdoin Einarin eteen.

— Ken olet? kysyi Tuomas.

— Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty olen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut turviisi, pyhä isä.

Einar oli puhunut ruotsia. Piispa mietti hetkisen.

— Ja sinä, tyttö? hän nyt kysyi Sulikilta.

— Hämäläinen minä olen. Isäni tahtoo pakoittaa minut väkinäisiin naimisiin. Pyydän turvaa luonasi.

— Sen saat. Mutta sinun pitää siinä tapauksessa, jos et jo ole kastettu — niin, niin — et ole — tulla Pyhän kasteen kautta osalliseksi Herran armosta.

Tämä vaatimus vähän hämmästytti Sulikkia.

— Viikon päivät ensin tulet valmistettavaksi siihen, koska sinulla ei ole aavistustakaan kristinopin pääkappaleista.

Puhuteltuaan moniaita vielä, piispa meni, kaniikkinsa seuraamana, sisälle.

Piha alkoi tyhjetä ihmisistä. Einar ja Sulikki jäivät seisomaan sinne, vihdoin menivät pirttiin, jonne olivat nähneet useiden menevän. Pitempää aikaa empimättä selitti Sulikki Einarille olevansa taipuisa uuteen uskoon. Hänen aikeensa oli nimittäin seurata gottlantilaista nuorukaista tämän kotiin ja siellä tulla tunnustetuksi Einarin vaimoksi, jota varmaan toivoi, kunhan oli kristityksi ruvennut.

Mutta piispa heittäysi, tultuaan huoneeseensa, vuoteelle levähtämään ja Marttinus avasi Pietari Lombardilaisen "Sententiarum libri qvatuor" jonka kopioimisen oli saanut tehtäväkseen. Hän alkoi kultarannuilla ja ruusunpunaisilla viivoilla sekä pisteillä kuvailla käsikirjoituksen otsakirjoituksia ja lauseiden tai eri kappalten alkukirjaimia, niinkuin siihen aikaan oli tapa tehdä.

Unen vienoon oli piispa jo menemäisillään, kun äkkiä kavahti istualleen.

— Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen maallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani, joka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen. Ymmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?

— En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole rohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.

— Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?

— Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.

Nyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden sokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan poika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää takaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista, vieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.

Puhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät, kun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota ei ilta koskaan päätä.

Piispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka kuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja alkoi, sointuvalla äänellä laulaa:

"Me receptet Sion illa, Sion David urbs tranqvilla, Cujus faber auctor lucis, Cujus portae signum crucis, Cujus muri lapis vivus, Cujus custos rex festivus, In hac urbe lux solennis, Ver aeternum, pax perennis. Urb coelestis, urbs beata, Supra petram collacata, Urbs in portu satis tuto, De longinqve te saluto, Te saluto, te suspiro, Te affecto, te reqviro!"

eli suomennettuina, suunnilleen näin:

Minut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi valon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä kivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on juhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.

2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle, kaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua tervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!

Ilta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille. Läheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä ristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen, "Gloriat" ja "Ave Mariat."

VI

Pari päivää oli kulunut siitä, kun Einar ja Sulikki olivat piispan taloon saapuneet. Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko oli jo yli puolipäiväpiirin ehtinyt matkallaan poikki taivaankannen, kun isonlainen, valkeaksi ja siniseksi maalattu venhe laski Vähäjoen rantaan, pappilan kohdalla. Venheestä nousi ei vähemmän kuin seitsemän henkeä, soutaja seitsemäs. Sattuipa piispa pihalle sillä hetkellä, ja huomattuaan tulokkaat, hänen muotonsa kirkastui ja hän astui näitä vastaan, kätteli heitä ja vei heidät siitä. Soutaja jäi pihalle tietysti ja häneltä talonväki utelemaan, mitä vieraita nuo olivat, nuo kolme tuntematonta. Sillä kolme tulokkaista olivat kyllin tutut: Ragnar Ulfinpoika Skanssista ja hänen mukava eukkonsa, Kunigunda, sekä heidän suopea tyttärensä Inkeri.

No, kyllähän soutaja toisen noista mustakauhtanoista tunsi; Ragnar Ulfinpojan veli se mies oli. Mutta ne toiset kaksi, niistä ei hän tiennyt selkoa tehdä.

Astukaamme nyt sisälle, niin saamme pian selon asiasta.

Ensinkin kääntyy huomiomme apotti Ambrosiukseen, joka tanskalaisesta luostarista oli lähtenyt matkoille pohjoisemmille seuduille ja oltuaan moniaita viikkoja Ruotsissa, nyt pistäysi Suomeenkin, koska oli tuttu Tuomaalle niiltä ajoilta, jolloin molemmat olivat dominikaanimunkkeina yhdessä asuneet. Samaan munkkikuntaan kuului myös Benedictus — Ragnarin veli — joka, nykyisin hänkin vierailtuaan Ruotsissa, oikeastaan olosteli Gottlannissa, Roma nimisessä luostarissa, ei kaukana Visbystä. Se kolmas tulokkaista, jota ei piispan talon väki tuntenut, oli kuitenkin merkillisin kaikista. Päivettynyt vatukan karvainen viitta hartioillaan, päässä ruskeankellertävä lakki, jota riikinkukon sulka ja helmet koristelivat, näytti tämä vieras vähän kummalliselta katsantonsakin puolesta. Hän oli tähdistä ennustaja, nimeltä Sven Ingemarinpoika, joka kuljeskeli maat ja mantereet, tarjoten taikauskoiselle yleisölle, maksua vastaan tietysti, tietojaan kunkin tulevaisuudesta, jonka hän, asettaen kullekin horoskoopinsa, voi tähdistä lukea.

Puolisaterian tulokkaat olivat jo syöneet, vaan illallisateriankin käski piispa valmistaa vierailleen ja vieläpä hyvän. Päätettiin siirtyä ulos, koska huoneissa olo lämpimänä aikana tuntui hiukan tukalalta. Oli piispan asunnon vieressä sievä puutarha ja kohta istui koko seura siellä. Benedictus, joka vilaukselta oli nähnyt pihalla Einarin, jonka hän tunsi, veti tämänkin seuraan. Piispa, kuultuaan nuorukaisen olevan gottlantilaisen kipparin pojan, katsoi aluksi vähän karsaasti Einaria, vaan piti kuitenkin vääryytenä kostaa isäin pahoja tekoja lapsille ja mieltyi vähitellen nuorukaisen käytökseen ja järkeviin vastauksiin.

Inkeri istui äitinsä vieressä eikä suuresti näkynyt mieltyneen vanhempien puheisiin. Kunigundan kanssa hän nyt astui silmäilemään kukkia, joita kasvoi tarhassa koko joukko. Benedictus kehoitti Einaria menemään naisten seuraan ja tämä tietysti teki niinkuin käskettiin. Nuoren tytön kauneus ja suloinen ääni sekä hopeanheleä nauru eivät voineet olla herättämättä huomiota Einarissa. Keskustelu sujui merkillisen elävästi näiden kukkien tutkijain kesken ja palattuaan muiden joukkoon, he tunsivat itsensä ikäänkuin vanhoiksi tuttaviksi.

Piispa uteli tietoja Ruotsista ja sai kuulla Eerikki XI, liikanimellä sammalkieli ja nilkku, palanneen viisivuotiselta pakomatkaltaan Tanskaan ja Ruotsiin, sekä voittaneen pitkän Knuutin Sparsätran tappelussa, jossa tämä kaatui.

Coelibatista eli pappien naimattomuudesta pakosta sitten tuli kysymys. Ankara kieltolaki oli kohta odotettavissa tässä suhteessa, koska oli huomattu perhehuolten lamauttavan pappien kirkollista intoa. Paljoko siveellisyys siitä kiellosta oli edistyvä, sitä eivät pyhät miehet ottaneet punnitakseen.

Puheen aine siirtyi sitten Ruotsin rajojen ulkopuolelle, mainioon riitaan Gregorius IX:n ja Rietrikki II:n välillä.

— Rietrikki, sanoi Ambrosius, toimii kuin Antikristus. Hän kirjoittaa kirjan, jonka nimeksi julkeaa panna: "de tribus impostoribus", (kolmesta petturista). Ne ovat: Mooses, Kristus, ja Mohamed. Hänen paavillista pyhyyttään hän kutsuu farisealaiseksi, öljyllä voidelluksi konnaksi!

— Apokalypsin (Ilmestyskirjan) tapahtumista tuo riita muistuttaa, frater carissime, virkkoi Tuomas.

— Niin, niin, sanoi Benedictus, se suuri lohikäärme on irroillaan ja ehkä maailman loppu on likempänä kuin aavistammekaan.

— Kyllähän pyhä isä Roomassa vastaamaan kykenee, puhui taas Abmrosius ja ajoi pois kärpäsen kaljulta päälaeltaan. Hän vertaa Rietrikkiä siihen petoon, merestä nousevaan, josta ilmestyskirjan kolmannentoista luvun kymmenen ensi värsyä puhuu.

— Ja Rietrikki taas, jatkoi Benedictus, sanoo paavin olevan sen villipedon, josta saman luvun yhdestoista värsy puhuu ja jonka luku, kahdeksannentoista värsyn mukaan, on 666.

— Siunaa ja varjele sitä jumalatonta! huusi Tuomas, lyöden yhteen kämmenensä. Kun sivistyneissä maissa noin eletään, mitä voi odottaa täällä, pimeyden perukoilla!

Kääntyen Sven Ingemarinpoikaan, piispa puheli: Mitä taivahan tähdet tulevaisuudesta ennustavat?

— Aspectus siderum ei ole edullinen tällä haavaa, vastasi Sven. Jupiter ja Venus ovat in cadente domo, Mars ja Saturnus valloillaan. Sotaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta saamme odottaa.

— Pahaa minäkin aavistan, sanoi piispa. Hengelläni saanen maksaa yritykseni turhat vaivannäöt.

— Minulla on elämän nestettä, joka on monen hengen säilyttänyt, virkkoi hoksaava astroloogi. Haluatko, pyhä isä, ostaa sitä?

— Minä luotan ainoastaan Jumalaan, vastasi Tuomas.

— Tietysti, lisäsi Sven. — Minä vaan tahdoin asiasta mainita. Kyllä munkit ja papit sitä nestettä ovat ostaneet kosolta, luottanevatko sitten Jumalaan.

Kiivasluontoinen Tuomas tuskin jaksoi hillitä mielensä ja suunsa. Vaan arvoansa olisi alentanut ruveta sanakiistaan kuljeksivan seikkailijan kanssa. Ja kukatiesi, voisi tuommoinen taikatempuillaan kostaakin.

Kanssapuhe päättyi tällä kertaa astroloogin lauseeseen. Lähdettiin liikkeelle katselemaan ympäristöä. Naisetkin yhtyivät kävelyretkeen. Ja sitten palattiin katon alle. Runsaasti oli ruokapöytä varustettu: metsonpaistia, mantelilla ja ryydeillä maustettu, kotitekoista olutta ja viiniä hopeamaljoissa sekä jälkiruokana vasta uunista tuotu ja muotonsa sekä makunsa suhteen ylistettävä kakku.

Ragnar Ulfinpoika nautti ehkä enemmän kuin muut näistä herkuista; maljoja kallisteltiin ahkerasti. Ambrosius päätti piispan kehoituksesta, jäädä ystävänsä luo yöksi, muut vieraat lähtivät iltahämärissä veneeseen ja Ragnar käski rannalle jääneet seuraavana päivänä läsnäolollaan kunnioittamaan hänen matalaa majaansa.

Varsin rattoisasti oli ilta kulunut kaikkien mielestä. Ennenkuin Einar levolle asettui, hän kertoi Sulikille illan vietosta ja Sulikki arveli, että kun hänkin kristityksi tulee, niin saa hän istua ylhäisten seurassa Einarinsa kanssa.

Seuraavana päivänä, kun puolisateria oli syöty, piispa, Ambrosius ja Einar lähtivät pappilan veneellä virtaa alaspäin. Marttinus jäi kotiin, tarpeen sattuessa tarjona olemaan. Kaipauksella Sulikki katsoi ranta-aitan portailta, kun hänen lemmikkinsä taaskin vietiin häneltä. Vaan huomenna varmaankaan ei enää tarvitsisi kaivata Einarinsa seuraa!

Skanssissa kului aika vielä hupaisemmin kuin piispan talossa. Einar taaskin joutui olemaan kolmantena, vaan emäntä-toimet ehkäsivät hänen läsnäoloaan illempana ja Inkeri ja Einar saivat siis viettää aikansa, miten parhaiten voivat.

Useita ulkomaan otuksia oli Ragnar koonnut itselleen ja elätti niitä korkean aitauksen sisäpuolella. Näiden elämäkertoja Inkeri, mikäli tunsi, lateli Einarille, niin hullunkurisesti, että Halfdanin poika vedet silmissä kuunteli nuoren neidon kuvaavia selityksiä. Ja erinomaisella kyvyllä Inkeri matki otusten liikkeitä ja ääniä.

Sven Ingemarinpoika, joka oli liikkunut ympäristössä, ihmiskohtaloita ennustelemassa, sekä terveyden ja onnen rohtoja myyskentelemässä, saapui nyt vieraiden lisäksi. Hyvät kaupat lienee tehnyt, koska hänen muotonsa osoitti tyytyväisyyttä.

Iloinen Inkeri tiedusteli astroloogilta tulevaisuuttaan. Sven kysyi neidolta hänen syntymävuottaan, kuukautta, päivää jopa tuntiakin, johon viime kysymykseen Kunigunda vastasi. Seuraavana päivänä lupasi tähtien ennustaja antaa vastauksen, koska hän ei, vieraiden puhellessa voinut häiritsemättä asettaa neidon horoskoopia.

Pyhät miehet ja Ragnar puhelivat kaikenlaisista asioista. Antoivatpa Einaristakin lausuntonsa, että hän oli miellyttävä ja järkevä nuorukainen, jonka tulevaisuus ei olisi hämäryyteen kätkeyvä, jos hän esim. antautuisi hengelliselle toimialalle.

— Ja siten sovittaisi isänsä tulevat kaupat, lisäsi piispa.

Aivan niin minäkin ajattelin, sanoi Benedictus, jonka hiukan liehakoitseva luonne ylipäätään ajatteli aivan kuin mahtipontisetkin.

Ragnar Ulfinpoika, joka oli harras metsästäjä, kertoi miltei uskomattomia tapauksia Tapiolan aloilta. Merimiehillä ja metsästäjillä on, kuten tunnettu, vilkas mielikuvitus.

Kunigunda oli vierailleen valmistanut oikein kelpo illallisaterian. Hispanian viiniä kallisti Ragnar pikareihin kerta toisensa perästä ja kielet irtaantuivat maljojen ääressä. Yleinen oli vierasten mielipide, jonka piispa lausui, kiittäen emäntää, tämmöisestä vieraanvaraisuudesta täällä hyisessä Pohjolassa, joka sai huolten roudan sulamaan miesten rinnoista.

Jo seuraavana päivänä täytyi vierasten lähteä laivassa, joka oli ankkurissa Aurajoen suun edustalla; ei tahtonut kukaan seuranpettäjäksi ruveta, vaikkei kaikilla ollut yhtä kiire kuin Ambrosiuksella. Tukholmaan oli laiva menevä ja sen kautta Benedictus päätti palata Gottlantiin, saadakseen olla Ambrosiuksen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

Jäähyväiset jätettyään, piispa ja Einar soutajansa kanssa, lähtivät jokea ylöspäin kulkemaan. Kesäillan aurinko kultaili Skanssin ja rannalla seisojat, jotka kaikenlaisilla merkeillä osoittivat tunteitaan menijöille.

Ruotsiin meneväin käynnin merkitys oli suurempi kuin kukaan tällä hetkellä voi aavistaakaan. Kenen kohtaloon se oikeastaan koski on lukija kertomuksemme kuluessa kohta huomaava.

Seuraavana päivänä piispa ehdotteli Einarille, eikö hän haluaisi ruveta hengellisen säädyn jäseneksi. Einar ei kuitenkaan sanonut voivansa asiasta päättää isäänsä kuulustelematta ja asia jäi siten avonaiseksi vastaiseksi.

VII

Kulkuyhteys piispan talon ja Skanssin välillä, joka ennen Ruotsista käyneiden matkustajain tuloa oli ollut jotenkin vähäinen, elpyi nyt varsin eläväksi; yksitoikkoinen elämä joen suussa vaati näet vaihtelevaisuutta. Etenkin Einaria kaivattiin Ragnarin kodissa, ja naisellisella kekseliäisyydellä Kunigunda ja Inkeri huomasivat kaikenlaisia tilaisuuksia toimeenpanna, joissa Einarin läsnäolo oli tarpeellinen. Venhematkoja, sekä jokea myöten, että saaristoon, tuohon kauniiseen, joka Turun edustalla rehottaa, tapahtui useita kertoja. Sattuivatpa ilmatkin olemaan erittäin suotuisia siihen aikaan.

Einar oli pyytänyt Sulikkiakin tulemaan myötä noille retkille, vaan Sulikki ei tahtonut; mitähän typerää hämäläistyttöä hienojen joukossa kaivataan, arveli Kammon tytär. Ehkäpä hän menettelisi tyhmästi ja joutuisi pilan esineeksi. Sitä ei hän eikä Einarkaan halunneet kärsiä.

Ja kuitenkin Sulikki odotti, että Einar kehoittaisi häntä mukaan tulemaan, oikein sydämmestään kehoittaisi. Tuo puhe typerästä hämäläistytöstä oli vaan koetus, tahdottaisiinko häntä todellakin mukaan. Ja ensi kerran nyt katkera tunnevaltasi Sulikin, kun huomasi, että hänettäkin Einar näkyi hyvin viihtyvän noilla matkoillaan.

Piispa katsoi Sulikin kypsyneen otettavaksi pyhän kasteen liiton yhdistykseen. Ja Sulikissa heräsi salainen toivo, että kun hänkin kristityksi julistettaisiin, niin hän kelpaisi kristittyjen seuraan, ehkäpä häntä sinne etsittäisiinkin. Siispä hän kastatti itsensä.

Mutta vaikka uusi uskonto nyt tuli hänen omaksensa, niin ei hänen käytöksensä ja puheensa tuosta suuresti muuttuneet. Rahvaan tytär hän oli sittenkin ja se vaistomainen eroitus, joka aina on ollut n.s. säätyhenkilöiden ja alhaisempain välillä, piti Sulikkia erillään Ragnarin perheestä, vaikka Einar, jonka hellä vaikka heikko sydän, oli ruvennut säälimään Kammon tyttären asemaa, pari kertaa oli vienyt Sulikin muassaan noille huviretkille. Itsekin hän huomasi ja myönsi että mitään sopusointua Sulikin ja Inkerin välillä ei voinut syntyä. Toisen kerran palattuaan noilta retkiltä, Sulikki itki ja vakuutti ei sen koommin haluavansa noiden ylpeäin ihmisten kanssa seurustella.

— He eivät ole ylpeitä, Einar vakuutti, kun oppisit heidät oikein tuntemaan.

— Niin sinulle he kyllä ovat kohteliaita, liiankin, näyttää. Kulje sinä siellä, jos katsot sitä sopivaksi; minä en heidän ylönkatsettaan tai sääliään voi kärsiä.

Moniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana päivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa toiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti suostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä noutamaan.

Ilmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi Einaria soimaamaan.

— Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni kanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa. Toiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän anteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi olet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten kanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en ainakaan minä näy sopivan.

— Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut mitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.

— Uskoa sinua!

— Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko sanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua loukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun vaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.

— Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi muuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla luonani!

— Olihan semmoinenkin aika — Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää. Vaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun kieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.

Sulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa käytöksensä.

— Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi rakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että seurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi. Älä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte vastakin maltat.

Ragnar näkyi jo etäällä.

— Etkö ymmärrä — vastasi Einar — se on miehen arvolle alentavaa, kun ei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua, mitä vastaisin?

— Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi. Eivät vasta sinua kärttäisi.

— No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.

— Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.

Sulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen vesille.

Silloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa veriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.

— Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon kuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.

— Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet? Pianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa…!

— Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa tahdon!

Hän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten. Pitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden pettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston ajatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten käynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä piispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia, koettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska hän todellakin oli tarkka ampuja:

Tämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.

Tehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta sisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin kostaa!

Jousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa astuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako hän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli siihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä. Mutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.

Kummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen tunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista, jonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo vieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti Sulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä selviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.

Kakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti sieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin jossakin sopivassa paikassa.

Kovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo kaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki pysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä jotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli selvillä.

— Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar, katsoen suloista tyttöä silmiin.

— Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen onnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä meillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua, vedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei kuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa kuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki tulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.

— Sitä hetkeä ei tule — kähisi Sulikki männyn suojassa.

— Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti hymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan äänesi suloutta nauttia!

Einar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:

Lempi sa voimakas, Tunteitten ruhtinas, Jo ompi vallassas Sydämmeni. Entiset muistoni Kalpenit, muotosi Kun minun eteeni Ilmausi.

Oi kuinka rakastan Sinua ainian, Koko mun sieluni On luonasi. Varhain jo aamulla Oot ajatuksissa, Päivä kun päättyvi, Unissani.

Joskipa luotasi Menen ma hetkeksi, Tiedät sa kuitenkin Palaavani. Kunnes sun vihdoin saan Omistaa, ainiaan, Ei muu kuin kuolema Meit' eroita!

Sulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä vastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut lemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki viritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun laulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut suloisen Inkerin rintaan.

Puoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi kätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.

Einar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä pyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri punasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.

Taivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi Sulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.

— Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.

— Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään täältä hengissä pois.

— Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa ajetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.

Einar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan tämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa nuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.

— Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.

Samassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?

Ääni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan pakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin huumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon tytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta takaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa onnettomuus oli tapahtunut.

Siinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa. Hän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen tyttärensä ruumiin viereen.

— Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. — Hän nousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto, hän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.

— Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro — ja heti, hän kähisevällä äänellä huusi.

— Minä olen syytön, soperti Einar.

— Minä kysyn, miten on tämmöinen teko voinut tapahtua sinun läsnäollessasi? Minulla on syytä ajatella yhtä ja toista semmoisesta ritarista, joka ei voi naista suojella. Katkerasti kadun, että uskoin tyttäreni semmoisen seuraan. — Haa! Sinä kalpenet! Kerro ja puhdista itsesi tai — kautta sieluni autuuden, — tämä käsi sinut murskaksi ruhjoo.

— Salamurhaajan nuoli hänet tappoi, vastasi Einar.

Salamurhaajan! kertoi Ragnar. — Kuinka voin sitä uskoa? Tyttärelläni ei ollut ketään vihamiestä.

Ragnar huomasi maassa jousen. Hänen muotonsa synkistyi ja hän loi Einariin ankaran silmäyksen.

— Sinä tällä jousella olet ampunut, karjasi Ragnar.

Jousen omistaja, joka samassa sattui kulkemaan ohi, matkalla Skanssiin, kuuli sanat ja poikkesi katsomaan.

— Minun jouseni! Pari päivää sitten hän sen minulta lainasi mennäkseen metsästämään.

— Minä olen, kautta sieluni autuuden, syytöin, huudahti Einar. Ragnar otti vastatulleen miehen avukseen ja Einar talutettiin Skanssiin, ja vastaväitteistään huolimatta, pukattiin pimeään, kosteaan holviin, jonka oven Ragnar sulki.

Sitten hankittiin paarit, joilla murhatun neidon ruumis kannettiin kotiinsa.

Vaikea oli Ragnarin ilmoittaa asia Kunigundalle. Tämä rupesi surkeasti huutamaan, heittäysi rakkaan lapsensa ruumiin yli eikä häntä siitä ensinkään tahdottu saada erilleen. — Ja kun hän kuuli, että Einar tämän julman teon oli tehnyt, meni onneton äiti tainnoksiin, päästen siten ainakin hetkeksi kauheista vaivoistaan.

VIII

Kun ensi hämmästys kuolleen neidon vanhemmissa tyyntyi, alkoi Kunigundassa syntyä epäilys, tokko se olisi mahdollista, että Einar, tuo suora, miellyttävä nuorukainen, joka niin oli ihaillut Inkeriä, olisi tuommoisen konnantyön tehnyt. Ei ollut Inkeri ollut tuittupäinen, eikä ivallinen, että hän olisi voinut Einaria suututtaa. Ja kuitenkin niin hellä on tuommoinen suhde, että vähäinenkin loukkaus voi pahoittaa katkerimmalla tavalla. — Ragnar taas puolestaan uskoi Einarin syypääksi, ainakin siksi, kunnes toisin asia todistettaisiin, kuin minkä hän ymmärsi. Einar oli jousen lainannut ja kuka muu kuin hän olisi sitä, häneltä lupaa kysymättä, käyttänyt. Sehän oli päivän selvä asia…

Viidentenä päivänä tämän jälkeen Inkerin ruumis kannettiin huoneesta, jossa se oli "hankittu" ulos. Virsi laulettiin pihassa ja Einar oli itkusta pakahtumaisillaan, kuullessaan surusävelten kajahtelevan hänen armahaiselleen jäähyvästiksi. Arkku kannettiin isoimpaan venheeseen, mikä rannassa löytyi ja hiljalleen lipui se virtaa ylöspäin, kahden miehen soutamana. Ragnar ja Kunigunda istuivat synkkinä rakastetun lapsensa ruumisarkun ääressä, lapsen joka ani harvoin oli heille mitään huolta, saatikka surua tuottanut. He saivat kokea, kuinka kalliimmat maalliset siteet väkivaltaisesti irroitetaan, ei jumalien kateudesta, niinkuin vanhat arvelivat, vaan sen yhden ainoan Jumalan ensimmäisessä käskyssä julistetun päätöksen mukaan.

Piispa oli näihin aikoihin ollut vuoteen omana; muutoin hän olisi käynyt onnettomain vanhempain luona, heitä lohduttamassa. Nyt hän kuitenkin oli jalkeilla ja oli luvannut siunata ruumiin.

Räntämäen kirkonrantaan laskettiin venhe, jossa oli kuljetettu koko seudun rakastaman neidon maalliset jäännökset viimeiseen lepokammioonsa.

Vähäinen kirkkomaa kirkon ympärillä oli väkeä täynnä. Arkku kannettiin ensin kirkkoon jossa piispa, kaniikein ja munkkein etupäässä, siunasi ruumiin, jonka jälkeen seuraava latinankielinen kuorolaulu veisattiin:

"Dum me mori est necesse, Noli mihi tunc, deesse, Tuere me et libera; Quum me jubes emigrare, Jesu care, tunc appare, O amator amplectende, Temet ipsum tunc ostende In cruce salutifera."

Suomeksi näin kuuluva:

Kun minun täytyy kuolla, älä silloin ole minusta kaukana. Suojele ja vapauta minua! Koska käsket minun muuttaa pois, ilmesty silloin, rakas Jesus, syleiltävä armahani, pelastusta tuottavassa ristissä.

Arkku sitten kannettiin ulos kirkosta ja laskettiin hautaan. Tähän aikaan haudattiin säätyhenkilöiden ruumiita kirkon lattian alle, vaan Ragnar oli tahtonut, että hänen lemmikkinsä saisi levätä taivasalla, luonnon avonaisessa helmassa.

Piispa ei jaksanut peijaisiin mennä, joita samoinkuin muitakin pitoja, muinoin vietettiin paljon perusteellisemmasti kuin nyt. Vaan hän käski surevat vanhemmat kamariinsa. Tämäkin näennäisesti niin syyttömästi heitä kohdannut onnettomuus, hän sanoi, oli sulaa armoa vain. Lyhyt oli neidon kuolon tuska ollut ja nyt hän oli koroitettu autuaitten majoihin, johtaakseen sinne vanhempainsa ajatuksia, että vihdoin hekin, täältä surujen sumuista päästyään, saisivat ikuisesti Inkerinsä kanssa iloita.

Piispa sanoi myös heidän erehtyneensä, kun Einaria olivat murhasta epäilleet, jopa vanginneetkin. Piispan talosta lähtiessään ei Einarilla ollut jousta, sen voi kaksi ihmistä todistaa. Ja toiseksi tuota hämäläistyttöä ei oltu murhan jälkeen nähty näillä seuduin. Arvattavasti hän, jota kaikki olivat vähän kammoneet ja joka viime päivinä oli ollut varsin eriskummallinen, oli salaa jousen ottanut ja ehkäpä mustasukkaisuudesta, — pappilan väki oli yhtä ja toista huomannut Einarin ja Sulikin keskinäisestä suhteesta — ilkityön tehnyt.

Tämä kaikki kuului varsin uskottavalta, ja kotiin tultuaan, Ragnar heti avasi oven siihen holviin, jossa Einar, hiirten ja sisiliskojen seurassa, oli viettänyt elämänsä synkimmät hetket, syleili häntä, pyytäen anteeksi ankaruutensa ja vei hänet peijaisia viettämään.

Kun vieraat olivat menneet, Ragnar heti toimitti kuusi ratsastajaa hämäläistyttöä takaa ajamaan. Teitä ei ollut sanottavasti, kun vähän edemmäksi Räntämäeltä tultiin. Silloin hevoset olivat jätettävät johonkin suojapaikkaan ja oli edelleen jalkapatikassa kulkeminen tiheissä metsissä karjanpolkuja pitkin. Ragnarille oli Einar ilmoittanut, kenen tytär Sulikki oli ja missä päin hänen kotinsa oli, vaan myöskin epäilynsä, tokko neitonen kotiinsa uskalsi yrittääkään, kun oli riitaantunut isänsä kanssa. Kyselemällä kuitenkin voi toivoa saada jotakin vihiä murhaajan olopaikasta. Ragnar ja Einar lähtivät myös retkelle, hekin aseissa niinkuin muut. Ei sitä tyttöä hyvä hosu, jos hänen kynsiini saan, vakuutti Ragnar.

Me luovumme nyt hetkeksi takaa ajajista ja siirrymme Kammon onnettoman tyttären seuraan, tuonne metsälammin partaalle, johon hän hetkeksi on vaipunut lepäämään. Janonsa oli hän tyydyttänyt, vaan nälkä ja väsymys ja omantunnon vaivat painoivat raskaasti pakenevaa. Tavatonta sielun jännitystä seurasi nyt syvä alakuloisuus.

Näinkö siis hänen kohtalonsa oli muodostunut, näinkö hänen nuoruutensa unelmat toteutuneet? Hänen sulhonsa oli häneen kyllästynyt, hänestä luopunut, hänet pettänyt. Hänen isänsä häntä vihasi jo kyllin ennestään; kun nyt saisi kuulla hänen tulleen kastetuksi — ja murhaajaksi — mitä silloin oli isän puolelta odotettavissa? Ragnar tietysti ajaisi häntä takaa miesjoukolla ja joko heti tai kidutusten jälkeen hän oli henkensä menettävä.

Eikö siis selvintä päättää päivänsä, ennenkuin muut sen päättävät. Kimaltelihan tuolla niin ystävällisesti ilta-auringon valossa metsälampi.

Kolkko oli olo Tuonelassa, sen oli Sulikki kuullut. Vaan ei ainakaan tukalampi kuin elossa oleminen siinä asemassa, johon loihtijan tytär oli joutunut.

Nälkäkin alkoi käydä sietämättömäksi. Eikä ihmisasuntoja löytynyt likimailla.

Keski-ikäinen mies kulki vihdoin ohitse sen paikan, jossa Sulikki oleskeli. Kontti oli miehellä selässä eikä kontissa ollut muuta kuin kuivaa leipää ja suolakalaa.

Kammon tytär läheni miestä, sanoi olevansa nälkään nääntymäisillään ja sai puolen leipää ja vähän suolakalaa. Ei ollut koskaan ruoka niin makealle maistunut Sulikin suussa.

Mies tiedusteli, mitä nainen noin yksin korvessa oleskeli ja Sulikki tähän vastasi tulleensa niin pahoin kohdelluksi kristittyjen luona.

Tultiin pienoisen hökkelin luo.

Tässä asuu vaimoni, kahden lapsen kanssa, sanoi mies.

— Suo minun olla yötä mökissäsi, pyysi Sulikki. Huomen aamulla varhain lähden taas astumaan.

— Mihin asti aijot vaeltaa? kysyi mies.

— Hämeen sisämaihin, vastasi Sulikki. Siellä on minulla sukulaisia.

Ei hän halunnut ilmaista, kenen tytär oli. Miehen vaimo, punatukkainen, kierosilmäinen, kurkisti ovelta vierasta.

— Mikä kuleksija on muassasi? kysyi hän äreästi mieheltään.

— Muuan kotiinsa palaava tyttö, joka pyytää yösijaa.

— Yösijaa! Kaikkia narttuja vedät muassasi! Lienet jo vuokrasta edeltäkäsin sopinut. Sinä tiedät etten suvaitse muita naisia seurassasi, heillä on haureus mielessä ja tekokauniit sanat kielellä. Kovasta onnestaan he puhuvat ja sinä, tyhmä heitä uskot! Se on aina ollut tapasi ja vikasi!

— Vaan emme kai yön selkään voi matkustajaa taipaleelle ajaa? uskalsi mies kysästä.

— Miks' emme? Tässä ei ole mikään väsyneitten kestikievari. Anna sinä neitosen jatkaa!

— Siinä tapauksessa häntä seuraan Apajalle asti, vastasi mies, joka hoksasi, mitä piti vastata.

— Sitä vielä tarvittaisiin! Kyllä kai tuon hattaran sitte täytyy antaa olla yötä. Vaan heti aamulla liikkeelle, mutisi eukko.

— Niin aijonkin, vastasi Sulikki kopeasti.

Seuraavana aamuna hän lähti. Kuuli mennessään avioparin olevan täydessä riidassa.

— On tuokin jonkunlaista elämää, Sulikki ajatteli.

Virkistyneillä voimilla hän astuskeli eteenpäin. Kummissaan hän oli, kun ei takaa ajajia kuulunut eikä näkynyt. Ei hän voinut aavistaakaan, että juuri silläkin hetkellä Einar oli kosteassa holvissa, vankina, syytöksen alaisena murhasta, johon oli syytön.

Päiväsydännä, kun aurinko paahtoi, lepäsi Sulikki. Muutamassa mökissä hän sai ruokaa. Illalla hän oli saapunut toisen mökin luo, jossa asui vanha akka. Tältä Kammon tytär rukoili yösijaa.

— Oletko pakana tai kristitty? akka kysäsi.

— Kyllähän olen kastettu, vastasi toinen, joka itsekseen arveli, oliko edullisempi esiintyä Ristin Kiesuksen vaiko Ukon tunnustajana.

— Astu sitte kattoni alle.

Olihan Sulikin mielestä moni pakana suopeampi käytökseltään kuin tuokin uuden uskon tunnustaja. Vaan mitäpä tuosta. Pääasia oli saada yösijaa.

— Minua peloittaa yksinäisyys ja kuitenkaan en suvaitse ihmisiä. Heidän petollisuudestaan olen kyllin saanut. Sinä olet nuori ja viaton, etkä tuommoista ymmärrä.

Hetken vanhus tirkisteli eteensä. Sitten hän, haparoiden harmajaa tukkaansa, haukotteli ja loi silmänsä Sulikkiin.

— Et sinäkään ole rumimpia tyttöjä. Lienetkö jo miesten lepoa häirinnyt. Mutta minä varoitan sinua, älä usko heitä! Pettureita he ovat!

Sulikki katsoi kummastuen akkaa.

— Minulla oli sulhanen, jatkoi vanhus, siitä on jo monta vuotta, silloin olin nuori ja lienenpä kauniskin ollut, niin kuulin sanottavan. Mutta tulipa toinen nainen tielleni. Häneen sulhaseni mieltyi. Minä koin kärsiä, vaan ajan pitkään en jaksanut.

— Ja miten kävi? kysyi elävästi Sulikki.

— Tuo kirves tuolla loukossa tietää, miten kävi kerran, kun nuo kaksi kuhertivat ojan partaalla, minä tulin hiipien heidän takansa ja toinen heistä ei enään noussut paikaltaan.

— Kumpi? Sulikki melkein huudahti.

— Vieläkö kysyt! — Sulhaseni tietysti.

— Etkö naista pitänytkään syyllisenä?

— Tietysti pidin. Vaan mieheltä vaadin enemmän kuin naiselta tuommoisissa asioissa.

— Oletko paljon tekoasi katunut? Sulikki kysyi.

— Mitäpä sitä olisin katunut! Olinhan täydellä järjellä teon tehnyt. — Mutta kuitenkin minua vähän pelottaa yksinäisyys. Murhattu sulhaseni on unissa ilmestynyt eteeni kahdesti. Ensikerralla hän sanoi: kun kolmannen kerran tulen, ole valmis minua seuraamaan vainajien valtakuntaan. Kolme yötä sitten hän tuli toisen kerran. Enkä voine häntä estää kolmatta kertaa tulemasta.

Vanhus vaikeni.

— Onnellinen sinä, jolla ei ole tuommoisia muistoja, hän hetken päästä jatkoi.

Kielellä pyöri jo Sulikin vastaus. Vaan ei hän ilmaissut salaisuuttaan.

— Syö tyttö, akka sanoi. Tuolla pöydällä on leipää ja silakkaa. Ja tuolla tuopissa on tilkka piimää.

Sulikki söi melkein ahmimalla.

— Pannaan sitte levolle — vanhus jatkoi. Minä nukun tuossa uunin kupeella, jossa on lämmin. Sinä levähdä permannolla.

Jo varhain aamulla Sulikki heräsi. Levottomuus hänet pakoitti matkalle. Muutoin hän olisi mielellään viipynyt vanhuksen luona, jonka elämänkohtalot olivat niin hänen omiensa kaltaiset.

Ennenkuin lähti, kysyi Sulikki akalta:

— Eikö sinua ole tuosta asiasta takaa ajettu ja rangaistuksella uhattu.

— Ensin kyllä. Vaan nyt ei kukaan tiedä ollenkaan. Minua pidetään puoli hulluna ja pitäkööt, saanhan rauhassa olla. Pienet lapset minua pelkäävät, kun heitä tietysti on peloitettu. Niin — rauhassa saisin olla, kun vaan ei tuo kolmas kerta olisi odotettavissa.

Sulikki kiitti vieraanvaraisuudesta ja lähti matkalle.

Taaskin päivän kuljettuaan, hän turhaan etsi elävien asuntoa. Oli toki lämmin ilma ja vanhan ladon sisällä, jonka aukon hän pönkkäsi, voi hän viettää yönsä. Vaan huono oli uni. Metsänpetojen ääniä kuului aivan läheltä. Käväsipä mesikämmen nuuskimassa ladon aukon kohtaa, lieneekö ihmisen liha sieltä tuntunut otson sieramiin tuoksahtavan?

Pian toki päättyi kesäyö. Idän rannalla rehoitti päivän pyörä, säteillen valoa ja lämpöä maaemon ylitse. Juhlapukuun oli korpikin pukeunut kesän kultaisen ajaksi ja kaiken tämän ihanuuden keskellä vaelsi onneton ihmisolento, kovan onnen lapsi, elämää inhoten ja kuitenkin kuolemaa kammoksuen.

Jätämme hänet nyt matkalleen, kertoaksemme tärkeistä tapauksista, jotka kolme vuorokautta ennemmin olivat Sulikin kotitienoilla tapahtuneet.

IX.

Lähellä Kammolaa sijaitsee kunnahalla uhrilehto. Haltijan kuvan edessä oli arina, jonka yli riippui kahloista kattila. Siinä uhrilihat keitettiin. Pyhässä puussa riippui nyljettyjen uhrieläinten nahkoja.

Täällä oli Kammo, tyttärensä karattua, monet monituiset kerrat uhrannut ja Ukolta tiedustellut, mihin hänen tyttärensä oli joutunut. Mutta merkit olivat ristiriitaisia; toisen kerran toista, toisen kerran toista ilmoittivat. — Huhu näistä loihtijan turhista kokeista levisi kansaan ja lisäsi sitä epäluottamusta, joka jo oli syntynyt Kammoa vastaan.

Apeaksi oli loihtijan mieli näiden vastusten kautta käynyt. Emostaankaan ei hän ollut mitään kuullut.

Hämäläiset häntä eivät säälineet, niinkuin lukija hyvin ymmärtää. Kaiken tämän oli Kammo ruotsalaisia suosimalla ansainnut. Kammo tunsi kyllä itsessään, millä kannalla hänen ja hämäläisten väli oli ja päätti pitää varansa. Eihän tuo elämä juuri kovin huvittavalta tuntunut, mutta kuitenkin Kammo, niinkuin moni onneton, ennen halusi elää kuin kuolla, vaikkapa harmiksikin kansalaisilleen.

Poutailmoja oli kestänyt monta viikkoa. Kammoa käskettiin rukoilla Ukkoa, vihmomaan vettä taivahasta nääntyville viljavainioille ja niityille. Avopäin, polvillaan Kammo hikoili ja pohti. Mutta ei ollut seuraus parempi, kuin Baalin papeilla muinoin. Eikä ollut mitään Eliasta olemassa. Että pouta oli haitaksi kristityillekin, samoinkuin pakanoille, sitä eivät hämäläiset ajatelleet; pitivät vaan Ukkoa loukkaantuneena, etenkin heidän tietäjälleen.

Muuan kulkutauti liikkui myös tähän aikaan ja alkoi tappaa ihmisiä. Yhtä vähän siihenkään apua löydettiin, vaikka uhrattiin ja rukoiltiin. Ja Kammon niskoille tämäkin vitsaus sysättiin.

Olipa hämäläisillä jonkunlainen lohdutus, kun kolme kristittyä, ukko sekä tyttö ja poika heidän käsiinsä joutui. Ehkäpä Ukko näistä uhreista mieltyisi. Uhrilehdon syrjään ladottiin puita rovioksi ja sen päälle onnettomat sidottuina sysättiin. Rovio sitten sytytettiin. Ukko rukoili Jumalaa, kun liekit hänen sivujaan sivelivät ja Kammo rukoili taivahan Ukkoa poistamaan kulkutautia ja poutaa. Nuoret roviolla huusivat ja koettivat riistää itsensä irti, joka pojalle onnistuikin; vaan kun oli maahan vierähtänyt, ei kerinnyt ylös, ennenkuin hämäläisen kirves oli hänen kallonsa halkaissut.

Mutta kummallisesti kovakorvainen oli Ukko. Yhä edelleen kulkutauti tappoi ihmisiä, yhä edelleen päivä paahtoi pilvettömältä taivaalta. Nääntymäisillään oli kasvikunta ja katovuosi tiedossa. Kaikkeen tähän täytyi löytyä joku syy. Ja mikä muu voi tähän syynä olla, kuin se, että kelvoton oli tietäjä ja uhraaja. Ei Ukko semmoisesta huolinut.

Olisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin. Vaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi aste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että Kammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia kansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen aivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan yleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo virastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida kääntää Ukon suosio hämäläisistä.

Hän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja uudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai — poistumaan elävitten joukosta.

Kuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia julistamaan.

Loihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut poika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle ja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan ovelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut huomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten tauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.

— Kiire on pajamiehellä.

— Kiire on, toisti loihtija.

— Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän asiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron liepeeseen.

— Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi tietäjä.

— Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli: hän pelkää.

— Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi muuan hämäläinen.

— Ja hänen jousensa lisäsi toinen.

— Kauron Jaska hyökkäsi pirttiin ja tuli kohta takaisin, kantaen sylissään nuo aseet.

— Juokse meille suoraa päätä ja visko nuo uuniin, jossa valkea juuri loimottaa, sanoi muuan. Kauron Jaska lähti kiireesti Kammolasta.

Naama noessa ja hikiherneet otsassa, tuli hetken päästä Kammo ulos pajasta.

— Mitäs miehille kuuluu? hän kysyi.

— Vähän lisiä entisiin, alotti muuan. Koska vastoinkäymiset meitä yhä ahdistavat, niin uskomme, että sinä olet niihin syypää.

— Vai niin. — Mutta jos erehdytte?

— Me emme erehdy. Tunnusta, että olet meille vastoinkäymistä Ukolta rukoillut.

— Oletteko järjeltänne? tiuskasi Kammo. Viskata tuommoisia syytöksiä. Hävetkää!

— Me vaadimme, että meidän kuullen ja määräysten mukaan, tulet Ukolta sadetta ja kulkutaudin ehkäisemistä rukoilemaan, oikein polvillasi ja paljain päin rukoilemaan sekä salaisia kostosanojasi peruuttamaan.

— Näinkö tässä maassa nyt ruvetaan elämään?

— Näin. Ja joka ei mukaannu, syyttäköön itseänsä.

— Tuommoista puhetta en ole ennen kuullut.

Ettekö älyä, mitä voin teille tehdä?

Hämillään hämäläiset katselivat tietäjää, jonka uhkaava muoto ei hyvää ennustanut.

Hän oli noussut portaille. Kätensä hän ojensi hämäläisiä vastaan, hänen silmänsä tuijottivat eteensä ja kauheita lauseita tulvasi hänen huuliltaan. Muuan hämäläisistä alkoi peräytyä takaperin ja eipä kauvaakaan, kun kaikki kuusi miestä poistuivat pihasta takaperin.

— Toisen kerran hän meidät karkoitti, sanoi muuan, eikäpä uskalla hänen vihojaan vastaanottaa. Vaan kun kolmannen kerran tulemme, niin on voitto meidän.

— Voitto on meidän, kertoivat muut.

— Pelkureita ovat raukat! huudahti Kammo. Minäkö heidän hullunkurisiin tuumiinsa suostuisin! En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.

Hän vaipui mietteisiinsä.

— He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on, että poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä seuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä muuallakin elättää.

Hän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa. Piimää päälle ryyppäsi.

Sattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä puunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.

— P—le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen vuoksi olivat niin kopeat.

— Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni niistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.

Hän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään silmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän. Katselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!

Hän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut kärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun hänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen eteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:

— Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!

— Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.

— Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan takaa. Minä olen murhaaja!

— Murhaaja! — Hänen siis tapoit, joka sinut vietteli?

— En häntä, vaan naisen, joka hänet minusta houkutteli.

— Kristityn naisen?

— Kristityn. Turun linnanpäällikön tyttären.

— Ja tuon kaksinkertaisen naisviettelijän jätit eloon? Miksi?

— Siksi, että — — että vieläkin häntä rakastan. Kyllä häntä inhosin sydämeni syvyydestä, niinkauvan kuin se nainen eli. Mutta jälestäpäin taas en voinut unhottaa uskotonta, jonka varmaankin tytön vanhemmatkin suurella kohteliaisuudellaan viekottelivat.

— Höperö nainen! Kuinka uskallat vielä tuommoista puhua?

— Höperö olen; sen ymmärrän.

— Tiedätkös: olen vannonut tappaa sinut, niinkuin myös gottlandilaisen, jos jommankumman käsiini saan.

— Ota henkeni, jos tahdot! Muutoin sen muut ottavat.

Kammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan.

Vihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä, mitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:

— Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin jokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta voi lohdutusta saada. — Varmaankin sinun on nälkä.

— Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.

Kammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa, rieskaleipää, voita ja maitoa.

— Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. Minun vuokseni vaivaat itseäsi!

— Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki Kammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.

— Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä huomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?

— Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä tienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.

— Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?

— Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä — niin eihän sinnepäin sovi sinun vuoksi — no kyllähän johonkin osataan. Pääasia on, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita hämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi ovat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse vastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt sen teen.

Hän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.

— Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois täältä, huonojen seasta!

Heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma äsken, hän jupisi.

— Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?

— Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi? Hämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.

— Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon koskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni. Tarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. — Niin, ikävä oli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään, huokasi tietäjä.

Sulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen yöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.

Yö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli kujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat moniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut seinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät miehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.

Lastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan. Mitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä koetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.

Kuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi kohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi sieltä täältä kimallella tulen vallassa.

Kammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi nukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.

Tietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi. Olisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin — unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.

— Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se oli turhaa.

Ukkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja salamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen. Kun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.

— Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat hämäläiset hyvillään.

Seuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta tiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja kahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä sukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä. Vihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa noudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin vanhusta sen jälkeen näkynyt.

X

Kun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin viikon kuluessa alinomaisia sateita.

Muutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka viikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta, kuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi Skanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin lukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin, jotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina rakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden vallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla, vihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli laivankannen.

Näkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla eikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti laiva laskettiin Skanssin laituriin.

Pitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen puheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo on nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten kanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli sairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.

Ragnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja laivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.

— Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari enkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. — Tulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani, tahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi. Sen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin mennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen saastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt? Einar on hänen nimensä.

— Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi hän par'aikaa piispan talossa oleskelee.

— Tunnet hänet ehkä?

— Tunnen.

— Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet, etten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut jos jonkinlaisia.

— Minä hänestä pidin paljon.

— Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin kanssa?

— Enpä niinkään vähän. Kyllä hän oleskeli meillä hyvinkin usein, mutta —

— Mutta? —

— Ei hän täällä nyt enää niin usein käy.

— Kas niin! Tietysti hän menetteli tuhmasti.

— Ei ensinkään, mutta hän oli joutumaisillaan sukulaisekseni.

— Sukulaiseksesi! Onko poika riivattu? No, kyllästyikö tyttäresi häneen tai hän tyttäreesi?

— Ei kumpaakaan. Kuolema tuli väliin.

— Se olikin parasta.

— Raaka olet, kuulen puheestasi. Mistä tiedät, mikä maailmassa on parasta? Oliko se meillekin parasta menettää rakas ainoa lapsemme?

— Älä minua väärin ymmärrä! Minä tarkoitin, että oli meille vanhemmille parasta, ettei heistä pariskuntaa tullut.

— Tiedätkö sinä, minkälainen heidän onnensa olisi tullut olemaan?

— Tiedänpä jokseenkin! Se, joka karkaa pakanatytön kanssa, ei olisi liian persoiltava ollut sinulle vävyksi. Mutta sitä paitsi tulee poika naimaan Gottlannista. — Niin, älä ällisty! Kyllä hänellä sielläkin on morsian.

— Kuinka voit noin… Mutta en ymmärrä! Ja olihan hän niin Inkeriin mieltynyt.

— Hän mieltyy kyllä muihin paitsi siihen, jonka hänen täytyy naida.

— Pitääkö hänen siis vasten tahtoaan ottaa gottlantilainen neitonen?

— Hänen pitää noudattaa isänsä tahtoa. — Rikkaimman kauppiaan tytär Visbyssä!

— Vai niin! Ja luulet siis, että siitä tulee onnellinen liitto.

— Kunhan toisiinsa tottuvat, niin hätäkö elää kun on tavaraa yltäkyllin.

— Sokea isä! Oletpa oikea mammonan orja!

— Niinkuin ei kukin ihminen kullalle kumarteleisi! Rikkaus mahtia tuottaa. Luulisipa miehen sinun ijässäsi sitä ymmärtävän.

— En sitä ymmärrä ja toivon, etten koskaan sitä tulekaan ymmärtämään.

— Se onkin onni, jatkoi Halfdan, etteivät kaikki sitä ymmärrä. Sillä silloin syntyisi yleinen tappelu.

— Ja sen tappelun jälestä kai kaikki olisivat onnelliset? lisäsi ivaten Ragnar.

— Jää hyvästi! Emme ymmärrä toisiamme — emmekä koskaan tulisikaan ymmärtämään.

— Sen vuoksi olikin ehkä parasta, ettei meistä tullut sukulaisia. — Herran haltuun!

— Itsepäinen mies, jupisi mennessään Halfdan.

— Oikea merikarhu! supisi Ragnar. Halfdan lähetti nyt muutaman laivamiehistä pyytämään venhettä lainaan Ragnarilta. Niin oli kippari kyllästynyt häneen, ettei enää halunnut häntä puhutellakaan.

Venhe luvattiin ja soutajan otti Halfdan miehistään, asettui itse perään ja kevyesti lipui vene vastavirtaa ylöspäin. Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin oltiin Räntämäen kirkkorannassa. Piispan pakinoille ei Halfdanilla ollut juuri halua joutua. Tiesi, mitä tuo mustakauhtana voisi sanoa hänelle, jos jollakin tavalla olisi saanut vihiä hänen kaupoistaan hämäläisten kanssa!

Mutta eipä sattunut paremmin, kuin että Tuomas piispa juuri seisoi pappilan venherannassa renkinsä kanssa neuvottelemassa, miten piispan venhettä korjattaisiin.

— Onko minulle asiaa? kysyi Tuomas lyhyesti.

— Tulin hakemaan täältä nuorta miestä, joka on ollut täällä jonkun ajan. Einar on hänen nimensä.

— Kyllä hän täällä on. Oletko hänelle sukua?

— Hän on minun poikani.

— Einar on miellyttävä poika. Ei hän kuitenkaan ulkomuodoltaan sinuun vivahda.

Halfdan ei katsonut voivansa tähän sanoa mitään erityistä. Tulihan vaan ajattelemaan, että ihmiset tässä osassa maanpiiriä eivät ainakaan liioitelleet kohteliaisuudessa häntä kohtaan.

— Mistä olet? jatkoi Tuomas. Ja mikä ammattisi?

— Gottlannista. Laivuri olen.

— Hm! — Kaiketikin kuljet merimatkoilla kaupan teossa hyvin monissa paikoin?

— Kyllä — jokseenkin monessa.

— Ja olet hämäläistenkin kanssa kauppoja tehnyt?

— Onko sitä kukaan minusta sanonut?

— Minä tiedän, että olet kauppoja heidän kanssansa tehnyt.

— Miksi sitte kysyt? — Koska tiedät, en tahdo kieltää olleeni hiukan tekemisissä heidän kanssaan. Vaan en suinkaan ole ainoa.

— Tiedät semmoisen kaupan kielletyksi.

— Olen kyllä kuullut jotakin semmoista puhuttavan.

— Pyhä isä Roomassa on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt, jonka rangaistuksen lievin muoto on sakot.

— Niin, kyllä se lienee niin.

— Niin se on! karjasi Tuomas vihasta vapisten. Ja sinä olet muka kristitty, nimeksi ainakin; etkö ajattele, mitä se merkitsee, että rikkoa pyhää kirkkoa vastaan. Auttamalla pakanoita sinä estät pyhän uskomme levenemistä.

— Sitä en ole tarkoittanut, aloitti Halfdan.

— Tietysti sinä olet tarkoittanut kartuttaa varojasi, keskeytti Tuomas ja sitten synnin helmoissa nauttia saaliistasi. Tuommoisilla tuppisaksoilla ei ole aavistustakaan korkeammista riennoista. Vatsa on sinunkin jumalasi, sen tuomion naamasi julistaa.

Tämmöinen kohtelu alkoi Halfdanin luonnolle käydä, sillä ei hänkään ollut noita lauhkeita luonteita, jotka kärsivät äreyttä muutoin kuin hyvin rajoitetussa muodossa.

— En tiedä mihin määrin minun tässä pitää nuhteitasi sietää, sanoi gottlantilainen, vaan sen toki ymmärrän, että olen Ruotsin valtakunnan alamainen ja sen lakien alle alistuva, niinkuin itsekin lienet.

Veri kohosi piispan poskiin, tätä puhetta kuunnellessa.

— Vai niskoittelemaan aiot ruveta! Mutta siitä ei tule mitään! Pyhä kirkko hallitsee kaikki kansakunnat maan päällä, sen alle kuuluvat kuninkaat ja ruhtinaat, ja joka kirkon lakia vasten rikkoo, hänet kirkko, eikä maallinen hallitus, tuomitsee.

— Olkoon se asia miten tahdot, mutta minä otan poikani täältä ja lähden pois.

— Kun ensin olet rangaistuksesi kärsinyt ja sakot kirkolle suorittanut.

— Tavarani olen matkoillani myynyt, millä siis maksan?

— Älä mutkittele! Sinä saat piirtää nimesi velkakirjan alle vierastenmiesten läsnä ollessa; kyllä minä sitten sakot perin. Synninpäästön saat täällä kirkossa, kun ensin tunnustat rikoksesi ja anteeksi anot minun kauttani pyhältä kirkolta. Seuraa minua niin kirjoitetaan ensin velkakirja.

Sydämessänsä Halfdan toivoi piispan siihen paikkaan, johon vuohet joutuvat viimeisen tuomion jälkeen. Vaan mitäpä auttoi tässä muu kuin mukaantuminen.

Velkakirjan alle hän siis piirsi nimensä ja todistajat sitten hänen nimensä jälkeen panivat puumerkkinsä piispan kirjoittamien nimiensä alle.

Mentiin sitten kirkkoon, jossa Halfdan alttarin edessä polvillaan tunnusti rikoksensa, vannoi ei vasta rupeavansa kauppoihin pakanoiden kanssa ja pyysi anteeksi pyhältä kirkolta piispan kautta, joka sitten luki synninpäästösanat.

— Nyt saat poikasi tavata ja mennä täältä milloin haluat, sanoi Tuomas.

Synkästi Halfdan katseli piispaa eikä hiiskunut sanaakaan.

Jätettyään jäähyväiset piispalle ja muille Einar seurasi isäänsä venheeseen, joka lykättiin vesille.

Einar tuskin oli istahtanut venheeseen, ennenkuin Halfdan läimähytti häntä korvalliselle.

— Kunnoton sikiö! hän huusi. Miksi karkasit Kammon luota tänne, jossa nyt olen saanut hävetä ja taipua vaikka minkälaisiin nöyryytyksiin! Tyttären viekottelit mukanasi tietäjältä ja tänne tultuasi hänet hylkäsit ja ihastuit tuon joensuun vahdin tyttäreen! Kyllä sinusta ei ole paljon toivoa minulla! Vaan tiedä se, että kun Gottlantiin tullaan, niin häät minä toimitan ja sinun täytyy ottaa gottlantilainen kauppiaan tytär. Lupaatko, tai varo selkääsi!

— Lupaan, sanoi Einar, joka tiesi, että hänet paha perisi, jos hän vastusteleisi.

— Ja tuo lemmon piispa kirjoitti 5 naulaa hopeaa ja 12 vahakynttilää. Vaan kyllä ne sakot takaisin pinnistän juuri hämäläisiltä. Koettakoonpa toisen kerran saada minut kynsiinsä. Kyllä minä luuni korjaan siltä mieheltä. Ja sinutta, poika parka, ei hän nytkään olisi minua puheilleen saanut, se on totinen tosi.

Skanssin rannassa mentiin laivaan. Einar pyysi hyvästille päästä Ragnarin ja Kuningundan luo, vaan Halfdan tiuskasi: — Ei ensinkään!

Tuuli oli kääntynyt niin, että oli puolittain myötäinen menijöille, jotka vihdoin onnellisesti saapuivat Visbyhyn. Ei viipynyt kauan, niin häät vietettiin ja Einar joutui avioliittoon, joka ensi viikkoina oli kutakuinkin suloinen, vaan kohta muuttui varsin tukalaksi. Sai Einar kyllin kuulla kuka rahat taloon oli tuonut, sai myös kuulla, miten oli Pohjolassa elellyt, sillä huhut siitä olivat pian Gottlantiinkin levinneet.

Niinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa Einar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut käytöstään tietäjän tytärtä vastaan.

XI

Vaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme vielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja järkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä hämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon vaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai eron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen, varjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä, myötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai kansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt pettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä lauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään piispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta erittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne. Muutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä hyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde oli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua kärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen saareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.

Lauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen kokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa viiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja etusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä näinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja luostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme, että piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin takapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta eipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita ruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.

Tuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui Rooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme, häntä hoiti. — Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen olopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua sairaan piispan puheille.

Joka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia jo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän kysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.

Moniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän puoliääneen puheli:

— Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta mielessäni asuu katkeruus. — Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä itaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista, saan nyt kituen odottaa viime hetkeäni — Benedictus!

Hän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.

— Eikö kuulu mitään Martista?

— Ei, vastasi Benedictus. Kai hän tulee, kun ehtii.

— Hänen täytyy ehtiä. Pitääkö vielä luonnonlakien minulle kiusaa tekemän?

— Mitähän paavi oikeastaan ajattelee? hän puheli itsekseen. Kyllä hän on saanut kuulla kaikki. — Se kidutus! Ja ne asiakirjat! — Vaan minun täytyi!

Levotonna hän heittäysi edestakaisin. Sitten hän loi silmänsä Benedictus'een.

— Hän on onnellinen, koska hän on tyytyväinen, mutisi piispa. Leipä ja uni, siinä on onni useille! Mutta minulle leipä ei maistu ja unta en saa nauttia kuin levotonta, hetkittäin.

— Minua väsyttää, hän jatkoi nyt ääneen. Tahdon vähän nukahtaa. Mene katsomaan Benedictus, eikö Marttia ala näkyä.

Benedictus meni ja piispa kääntyi oikealle kyljelleen.

Luostarin ohitse kulki ajotie. Halfdan sattui siitä juuri kulkemaan, kun Benedictus tuli piispan luota.

— No, kuinka ukon laita on? kysyi Halfdan.

— Eiköhän kohta loppua tehne, vastasi toinen.

— Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan voi mukaansa ottaa.

— Mitenkä niin ynseästi puhut?

— Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot mielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan. Mutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä tuulella.

Nyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.

Käytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään arveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä edelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta — puhui moniaita sanoja — ei kuulunut vastausta.

Kuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut elämän myrskyiseltä mereltä.

Neljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista Visbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla rakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä oli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa. Kirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti Halfdaninkin perhe kuului.

Latinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja ansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu se paremmin tajuttiin.

— Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen. Se muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on päässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja ylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä ylistävät.

Mutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria hetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen, punanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään saksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan, montako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla maksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja rouvalta.

Juhlamenot päättyivät ja ruumisarkku kannettiin pois välinpitämättömän väkijoukon läpi. Ja hyvin harva Suomessa tiesi, että oli kuollut ja haudattu se mies, joka, erään runoilijamme lauseen mukaan, "kylvi tuulta ja niitti myrskyä".

XII

Se soittaa vieläkin kanneltaan — Sit' usein lasna ma kuulin — Ja vanhoja Väinön laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!

Genetz, Karjala.

Ei kaukana niiltä seuduilta, jossa "Imatran innot" huutaen etsivät vertaistaan, asui, isänsä maata viljellen ja halliten, Sarmi ja hänen vaimonsa Vieno, jotka lukija vielä kertomuksemme alusta muistanee. Sinne siirrymme nyt muutamana talvi-iltapäivänä, kun pakkanen nurkissa paukkuu ja laskeva aurinko kultailee kuusien ja honkien kuuraan pukeutuneet oksat hyvästijättövalollaan.

Tilavassa pirtissä istuu kolme naispaikkalaista, kukin rukkiansa kehräten, Vaaleanverinen, pulska Vieno istuu kangaspuitten ääressä kultakangasta helskytellen. Ei ole ikä häntä paljon pilannut, muuttumattomat ominaisuudet: tyyni, ystävällinen katsanto, suloiset silmät ja lumoova hymy huulilla olivat jäljellä. Lähellä häntä istui Kyllikki, Tarmolan vanha emäntä, sukkaa kutoen ja lattialla melusi kolme lasta. Viisivuotias Kommi oli ajelevinaan komureessä jonka eteen vanha keltainen kissa oli valjastettu; kolmivuotias Katri riuhtoi korvista mustaa koiraa, joka väliin älähti ja silmäili minkäkokoinen ja ikäinen hänen rääkkääjänsä oli, malttoi sitten mielensä ja kärsi. Toisella vuodella oleva Anterus harjoitteli tulevaisen olemisensa pääehtoa: pysymistä kahdella jalalla. Hän kellahti usein lattialle, ulvahti, ulvahti ja alkoi uudestaan koettaa.

Ovi aukeni ja kultakutrinen, punaposkinen Kyllikki, isoäidin kaima ja kultasilmä ryntäsi sisään, suoraan mummon syliin. Häntä seurasi kintereillä yhdeksän vuotias Sarmi, lapsista vanhin.

— Kutti, kutti! Etpä saanut minua kiinni! huusi Kyllikki asettaen kymmenen sormea suoraviivaan nenänpäästä ulospäin, viisi yhtäälle, viisi toisaalle.

— En tahtonutkaan! Sarmi kopeasti vastasi. Kyllä kai olisin saanut!

— Kyllä Sarmi sinun kiinni saa! vakuutti keltaisen kissan ajaja.

Mutta Kyllikin isoäiti puheli Vienolle:

— Kauvanpa miehet viipyvät karhun ajossa. Saa nähdä saavatko saalista.

— Olen jo levoton vastasi Vieno. Näin unta, viikko sitten, että Sarmi lähti kotoaan eikä palannutkaan.

Tämän sanottua Vieno taas alkoi kutoa. — Hetkinen kului, niin jopa Tarmolan vanha emäntä keskeytti äänettömyyden.

— Kuulenko oikein? Laulua, melua, jalkojen kopinaa kujalta korviini kaikuu, hän sanoi.

Vienon silmät leimahtivat.

— He tulevat! Oi kuinka hauskaa! Pirtin ovi riuhdottiin auki ja kuusi miestä astui sisään, kantaen hakopaareilla otsoa, oikein isoa mesikämmentä, Tarmo ja Tiera etupäässä astuivat, Sarmi ja Vuolamoinen keskellä, kaksi palkkalaista jäljestä. Naapurista oli vaimoväkeä ja poikanulikoita tunkenut porstuaan ja yrittivät pirttiinkin. Kantajat lauloivat:

Pois on poiat porstuasta, Piiat pihtipuolisesta, Uron tullessa tupahan, Astuessa aimo miehen.

Kotiväkikin siirtyi pirtistä kiireesti toimimaan juhlallista illallisateriaa väsyneille miehille.

Pirtin peräpenkille paiskattiin otus. Tiera rupesi nylkemään metsän kuningasta ja lauloi:

Elä otso tuosta huoli, Eläkä pane pahaksi, Jos tulevi turkin tunti, Karvojen katsanto-aika, Ei tuhota turkkiasi, Karvojasi ei katsota, Herjojen hetaleluksi, Vaivaisien vaattehiksi.

Lihat palottiin ja vietiin kattiloihin keitettäviksi. Isolle pöydälle sitten ladottiin ruokia juomia ylöllisesti ja istuttiin aterialle. Tiera lauloi:

Kummun ukko, kultarinta, Tapion talon isäntä, Metsolan metinen vaimo, Metsän ehtoisa emäntä, Mies puhas, Tapion poika, Mies puhas, punakypärä, Tellervo, Tapion neiti, Kanssa muu Tapion kansa, Tule nyt häihin härkösesi, Pitkävillasi pitoihin. Nyt on kyllin kystä syö'ä, Kyllin syö'ä, kyllin juo'a, Kyllin itsensä piteä, Kyllin antoa kylälle.

Istuttiin siinä sitten illemmaksi. Vaimoväki siirtyi levolle, mutta miehet rähisivät aamunkoittoon asti. Tarmo, selvin mies joukosta, nousi vihdoin ja meni maata, sivumennen huomauttaen, että eipä olekaan kymmenenkuntaan vuoteen hänellä ollut näin rattoisaa iltaa.

Sarmilassa kävi ajan takaa muuan vanha nuorimies, nimeltä Kaapro. Hänen kanssaan Vuolamoinen, Vienon veli, tuli erittäin hyvin toimeen. Vuolamoinenkin oli jotensakin itserakas, vaan Kaapro ei siinä suhteessa löytänyt vertojaan. Hän luuli kaikkien tyttöjen, jopa naineidenkin, olevan häneen aivan ihastuneita ensi katsannolla. Keskenään nämä veikot sitten kehuivat vastustamattomuudestaan tässä suhteessa.

Toisessakin suhteessa he olivat hengen heimolaisia nimittäin hevosia arvostellessa ja ajaessa. Se oli heidän hupaisinta ajan viettoaan.

Kaikeksi onnettomuudeksi tuommoiset luonteet pian riitaantuvat, kun heidän etunsa vähänkään tulevat ristiriitaan keskenään.

Kaapro oli jo ennestään silmällä pitänyt erästä varakasta vanhaa piikaa, vaan päättämättömyydessään jättänyt kosimisen kesken, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta kun Vuolamoinen huomionsa käänsi samaan neitoseen, niin Kaapro ensin ei muka ollut huomaavinaan asiata, vaan kun pelkäsi toden olevan tarkoituksena, hän närkästyi, ja soimasi muiden läsnäollessa Vuolamoista. Tämä, ollen vankan hämäläistalon tuleva hallitsija ja arvossapidetyn isänsä poika ei suvainnut tuollaista kohtelua vaan vaati Kaapron tappeluun.

Tuota kaksintaistelua oli kokoontunut katsomaan kylän nuoriso, ei ainoastaan miehenpuoliset, vaan vieläpä naisetkin tahtoivat nähdä, miten heidän ihailijansa ottelivat. Kaapro kerskasi pian masentavansa tuon hämäläisen kauriin ja Vuolamoinen ei sanonut pelkäävänsä karjalaista karjua.

Hän, jonka vuoksi taistelu tapahtui, oli asettunut kivelle istumaan taistelevien ääreen.

Punaisissa ja sinisissä vaatteissaan hän näytti hiukan suruttomalta ja seurasi suurella tarkkuudella taistelun vaiheita.

Sylipainia siinä ensin pantiin. Kellahti Kaapro vihdoin seljälleen. Vaan kohta hän oli pystyyn kavahtanut ja antoi iskun vastustajansa nenälle niin, että veri sieramista purskahti. Tuskasta ja hävystä vimmastuen Vuolamoinen ryntäsi Kaaproa kohden, vaan sai samalla toisen iskun oikeaan ohimoonsa ja vaipui tunnotonna tantereelle. Taistelu tietysti oli päättynyt ja kylmällä vedellä Vuolamoisen päätä valeltiin, kunnes hän virkosi ja palasi Sarmilaan. Kaikki hänen sukulaisensa häpesivät kovin ja seuraavana päivänä Tarmolan väki lähti paluumatkalle kotia.

XIII

Talvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä vastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin laivastoineen.

Ei ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun kuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan saapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään mahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen mielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.

Ei kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa hämäläisten vastarinta murrettiin.

Voitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai poikkeustapauksissa vankeus.

Viimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu hengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että itsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.

Irja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä aikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin runot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta, jolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa antipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille poluille. — Ne ajat olivat olleet ja menneet.

Lapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden heräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista, loppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, "herneaarta hereämmät."

Hänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. — Ja auringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin puvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon taivuttamaan.

Irja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen. Olihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että vihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin autuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi kauan ja ikäänkuin haltioissaan.

Hengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen olevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua pienoisen arkun kannelle.

Yhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat jotakin.

— Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle ainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta kadotuksesta.

Huonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen sisällön.

— Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja. Heimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he ovat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on rehellinen, uusi uskonto on kavala.

— Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan, vastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä yksinäisyydessä miettimään tilaasi.

— Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua puhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta erota.

Munkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.

— Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset muistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan miesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan. Astuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu — oi mitä muistoja ne herättävät entisistä, onnellisista oloista!

— Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras. Aivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut taipumaan kristinuskoon.

— Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei mikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. — Mutta en vielä ole suostunut.

— Minä menen nyt ja tulen huomenna.

— Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka katkeaa.

— Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.

— Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin rakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä merkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten huipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen kristityn Jumalan tointa. Niin — kautta Tuonen joen pyörteiden — en ole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!

Syvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän tulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun hän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo heleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan kuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin inhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden tueksi, saatikka valistumaton.

Siinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta oppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin langennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman synneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon karttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan pakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka vuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.

Useat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi Irja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa muuttunut.

Joka päivä istui munkki hänen luonaan ja koittipa vihdoin viimeinen elinpäivä vanhukselle. Tyyneenä ja iloisena hän nyt odotti tulevaa elämää, kun oli kastattanut itsensä. — Yhä harvempaan hänen rintansa kohosi ja kun hän viimeisen henkäyksensä veti, piti hän munkkia kädestä ja hänen silmänsä olivat hänen kääntymisensä maalliseen matkaansaajaan suunnatut.