EN VOI
Perhekuvaus kahdessa näytöksessä
Kirj.
JOH. LUDV. RUNEBERG
Suomentanut Tuokko [A. Törneroos]
G. L. Söderström, Porvoo, 1880.
JÄSENET:
v. DANN, rikas kartanonherra maalla. JULIA, hänen veljensä tytär. AKSEL FRANK, nuori maalari. ROUVA BINGEN, emännöitsijä v. Dann'in luona. TRYGG, vanha, uskottu palvelija. ERÄS SILIMAALARI, työssä v. Dann'in luona.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Herra von Dann'in vierashuone, iso, kalleilla huonekaluilla varusteltu sali.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
v. DANN (heittäen kirjeen pöydälle). "En voi, ei laatuun käy, on mahdoton!" Sit' tuskin kestää ihmisenä, Kun kurjall' ihmiskuunall' on Tuo lause kaikkeen toimeen estehenä. En voi ma: nähdä joka kirjeess' saa, En voi: saa kuulla, minne matkustaa. Maan ympäri mun kulkeissani Tuo "en voi" särki aina korviani. Sit' änkytetty on vuos'satoja Ja tuskin tullee siitä loppua. (Heltyneenä.) Mahdottomuutta — oi, jääkylmä sana! Kuink' ennen sappeasi katkerana Joi sydämen', ain' olen muistellut Ja siitä asti sua inhonnut. Sun tähteä kotirannat jättää sain ma Ja laaksot lapsuuden, Aik'kandet vietin kaukan' nuoruuttain ma Kanss' surumuistojen; Sain voimaa murtaa taisteluissa näissä Kaikk' esteet, palasin jo harmaapäissä Taas, taskussani koko miljona, Ja itse puoli ihmis-inhooja. Tääll' asuen taas, käskevällä suulla Saan kaikki toivehen' nyt täyttymään; Mut kummittelemast' ei vieläkään Tuo "en voi" lakkaa ylä-, ala-kuulla. (Ottaa taas kirjeen.) Ei tulla voi hän, tässä nään, Hän päättää tauluaan juur', eikä muulla Työll' alkaa voi. Hän laiminlyönnistään Sais maksun suuremman nyt, kuin voi luulla. Hän nuori maalari on vaan! — Hänt' tuomaan penikulmain päästä tuolta Saan panna vaunut; hän ei joudakaan! Ei tulla voi, hän päättää tauluaan, Hänellä nykyjään vaan siit' on huolta, Kuink' korjaisi hän Amorinsa nuolta. Ei nähdä taida silmittä, Herättää kuolleit', taivaalt' ottaa kuuta Ei voi, eik' kylvää pilviin tähtiä; Sit' ei voi; kaikkea voi muuta. Pois hiiteen, mik' ei laatuun käy, Mahdolliseksi mik' ei täällä näy! Jäät' täytyy juoda tätä kestääksen' nyt.
TOINEN KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
JULIA. Min-laiseks', setä, mua tahdotten nyt? Hurjaksi, kiltiksikö?
v. PANN. Mamselli, Sun tänäpänä maalaa maalari. Saat valikoida itse pukimen nyt.
JULIA. Muako maalataan?
v. DANN. Niin tosiaan.
JDLIA. Se mahdotont' on, setä, milloinkaan En voi ma —
v. DANN (nousee kiivaasti ja pitää käsiään korvain edessä). Voitpa! Sua voidaan kyllä Voidella, tervata ja vaikka millä Värillä tuhruttaa, jos tahdotaan.
JULIA (hyvitellen). Niin, niin, jos setä tahtoo. Pelkään vaan, Ett' olisi se tervaaminen Itselle teille vaarallinen. —
v. DANN. Mitenkä? Uhkailetko sa?
JULIA. Vain pelkään, josko jolloinkin en Näin kaulaanne ma karkaja Ja tahraa teitä tervahan, kun min'en Voi olla lainkaan tyyni, varova.
v. DANN. Pois, herjä, luota suuttunehen. Nyt mairitusta kärsi en, Sen jättää saat sa aikaan toisehen.
JULIA. Te suuttunut? Sit' ette voi —? Mut kehen? Miks'?
v. DANN. Sen sä tiedät parahin: Maailmaan, sinuhun viel' enemmin Tuost' "en voi" lauseestanne kirotusta.
JULIA. Äskenhän, setä, teille lupasin Koht' ottaa vastaan vaikka voidellusta.
v. DANN. Mut "en voi" lausuit ennen lupausta.
JULIA. Myönsinhän myöskin, että terva musta Voi mua tahrata, jos tahdotten.
v, DANN (silittää keveästi hänen poskeaan). Niin — kärsiä ei voida sua vainen.
JULIA. Ma maalataan? Miks'? Saanko tietää sen.
v. DANN. Jos vastaisin: kun mulle mielehen Se on, —
JULIA. Mut muistakaa, vaikk' olen nainen, Voi tahto olla mulla vastakkainen.
v. DANN. Siks' syyni tietää nyt sun suon. (Vie hänet peilin eteen.) Pilkistä tuohon, näätkös kuvan tuon? Tuon pienen velhon, muodottoman, ruman?
JULIA. Hyi! Tytön nään mä suuttuneen, mut soman.
v. DANN. No olkoon. Kauneutes tuo, Min — jälkeen ansios ei oman — Vaan armost' taivas sulle suo, Sun ympärilles kohta luo Kosija-joukon summattoman. Mit' tuovat silloin mulle nuo?
JULIA. Pitoja yhä vaan. Haa, hankettanne Jo alan vähitellen älytä! Pois poistaaksenne noita sääskiä, Armotta tervuutatte Juulianne.
v. DANN. Vait, pidä suusi, että päättää saan, Vakaana jos voit olla hetken vaan. (Liikutettuna.) Et tiedä, lapsi, kuinka elämänsä Setäsi olla yksin saanut on Ja sydämensä, niinkuin kallion, Paaduttaa taistellessaan yksinänsä. Vierasten maissa tuntemattomain Matkustaa ensi nuoruudesta sain. Ei seuraajaa mull' ollut elämässä, Nyt vasta, nyt, kun hauta on jo lässä, Sain — —
JULIA (syleillen häntä sydämellisesti). — Ystävän, jok' kanssanne on ain, Niin-kuin nyt lukemass' on tässä Hän silmienne loistavain Kirkasta tuota kirjoitusta, Jonk' kevät sydämenne luo Ja joka uskoa ei suo Kenenkään sydämenne paatumusta.
v. DANN. Niin, ystävän mä varmahan Sinussa tiedän aina, armahani, Kun suonissasi juoksevan Mä tiedän verta veli vainajani; Mut ystävän, jok' koht' ei sinne jää, Miss' setä vanha istuu yksinänsä, Vaan, Jumala ties minne, lennähtää Kanss' armahamman toisen ystävänsä.
JULIA. Ken, minä? Taivaan kautt', en voi sit', en — —
v. DANN. Jo eikö häijy "en voi" sulta ehdy?
JULIA. Pakoittaako mun setä miehellen?
v. DANN. En, mut niin viimein tesmälleen on tehty.
JULIA. Persoonan' omani on, luulisin.
v. DANN. Niin kyllä, siksikun on nähty Persoona nuoren luutnantin Tai jonkun sievän kreivin, paronin, Joll' lakkari on niinkuin luotu Mun miljonaani kätkemään. Senlainen saapuu, niinkuin sulle suotu Taivaalta, ja ma yksin jään. Setäsi silloin suru täyttää, Hän yksin istuu muistellen, Ett' ystävä häll' oli entinen. Siks' onnellista sattumusta käyttää Koht' tahdon (sit' ei useasti saa Tää seutu, joka on kuin erämaa) Ja maalattaa sun, että kun en sua Nää täällä luonan', ikävässä mua Kuvasi kuitenkin sais lohduttaa.
JULIA. Ah, kuinka, setä, palkita voin tätä Hyvyyttänne?
(Tahtoo ottaa häntä kädestä.)
v. DANN (salaten liikutustaan). Pois, nyt mä rauhaan jätä!
JULIA. Ett' teiltä pois ma vietäisiin, Se aatos liikuttaa jo teitä, setä.
v. DANN. Hulluutta! Mistä tiedät, ett' on niin?
JULIA. Äänenne, setä, siin' ei mua petä.
v. DANN. Kautt' taivaan, kuljinko ma halki maan, Ja koveninko murheen taistelusta, Ja näinkö tuskaa, harvoin rauhaa vaan, Tuost' tunteakseni jo liikutusta, Ett' tyttö tynkkä syystä jostakusta Mun jättäis? Ääneni se vanhuuttaan Vaan värisevi: lintu itse täällä Heleesti piipattaa vaan kevät-säällä. On tauti luotu ihmis-äänelle, Jot' ei voi välttää, syksyks' sano se. Jo tarpeeks' saanet selitystä siitä.
KOLMAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia. Silimaalari.
(Maalari, pöntöllä ja pensseleillä, oven suussa kumarrellen, maalingilla tahrattu etunahka edessä.)
JULIA (itsekseen). Voi taivas, tuoko on se maalari? Jo näky tuosta viiltää selkäpiitä! (Kovaa ) Tää ei käy laatuun koskaan, setäni!
MAALARI. Täss' on nyt, herra, kaikki maalinki, Ei kannu kahteen maalaukseen riitä, Täll' en voi koskaan — —
v. DANN (kovasti vihastuneena maalarille). Suori tiehesi! Kirottu "en voi" kohta vie pois myötäs, Käy Tryggin luo, hän palkitseepi työtäs.
MAALARI. Siis enkö vielä työtä saa?
v. DANN. Mun luonan' ette. Luunne korjatkaa!
MAALARI. Teit' tahtonut en, herra armollinen, Suututtaa, Työtä, vaikk' kuink' ankaraa, Oi, antakaa, kun toimeen-tuleminen On kaupungissa vaikeaa. Siell' leipä on niin ahtahassa, Ja vaimo sairas, lapsia Siell' on kuin urkupiiput vinkumassa.
JULIA. Oi älkää, setä, olko ankara!
v. DANN. En voi, ei laatuun käy — ei haastamista Muut' ole! Tuo on oikein pirullista.
JULIA. Mut mikä teitä voi näin suututtaa? Nyt näyttäkää jo hälle hellyyttänne, Niin lohdutusta raukka jälleen saa. Te murratte jo miehen kielellänne, Nyt hellä sana hälle lausukaa, Väristä suokaa syksyn äänessänne.
v. DANN (tyynempänä). Ei nähdä taida silmittä, Herättää kuolleit', taivaalt' ottaa kuuta Ei voi, eik' kylvää pilviin tähtiä, Sit' ei voi, kaikkea voi muuta — —
JULIA. Voi käyttää hellempää myös suuta, Kun sydän lämmin on lempivä.
v. DANN. Sen heltymään sä, lapsi, vaan voit panna. (Maalarille.) Tuo "en voi" heitä nyt jo hiitehen. (Ojentaa hänelle muutamia kultarahoja.) Väriä tällä tuoda anna, Äläkä sano sitten: en voi, en.
MAALARI. Mut täss' on liikaa!
v. DANN. Pois ma annan sen.
MAALARI. Tää kulta kaikki —
v. DANN. Vinkujoille kanna.
MAALARI. Kuink' kiittää voin? —
v. DANN. No mene alhaallen Ja tuhraa loppuun sotkus siellä, Ja tule sitten kuulemaan, Mit' antaa aikaan sopivaan Voin täällä välityötä vielä, Jot' tehdä voit kyll' ilomiellä.
(Maalari menee.)
NELJÄS KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
JULIA. Kädellä tuonko siis ma maalataan? Mik' aivoihinne tulikahan? Ja vastassako istua ma saan Tuon ilkeen, inhoittavan etunahan?
v. DANN (nauraen). Ken, tyttö hupsu, sua vaatiikaan Tuon tervapöntön luokse tulemaan?
JULIA. Jos hän mun maalaa muistiltahan, Kernaasti hälle suon ma sen Hyväksi sairaan vaimon, lapsien.
v. DANN. Se oiv' ois kuva, josta muistella voin Sun muotoasi lohdutukseksein.
JULIA. Kuink' aikeestanne saada tietoa voin? Parasta on, ett' itse muotoinein Kuvaksi jään mä setä kullallein. —
v. DANN. Ja jos sa tervataan, niin sillä tavoin Voit kohta kostaa. Mutta tosiaan On onni maalarin nyt taidekkaan Kaupunkiin' tuonut.
JULIA (vilkkaasti). Onko mahdollinen? —
v. DANN. On mahdollinen, yhtä varma on, Kuin ett' tuo alituinen lausuminen: Mi mahdollist' on, saa mun raivohon.
JULIA. Oikeinko käynyt taidetutkinnon? —
v. HANN. Ja kuuluisa, sen ilmoittaa voin sulle.
JULIA. Sit' uskomaan ei saada minua, Ett' täällä moinen ois. —
v. DANN. Sam' on se mulle.
JULIA. Ei — neulatt' taida ommella — — Kuink' on se setä? — taivaalt' ottaa kuuta Ei voi, eik' kylvää pilviin kuolleita — —
v. DANN (kiivastuneena). Mut matkustaa voi minne tahansa, Jos myötä pensseli tai nokiluuta Tai lesti on, tai jotakuta muuta. Pilkkaatko minun? Hyi sinua!
JULIA. Suo anteeks', setä, mut tää sattuma On kumman outo. — Tääll' ois taidemiesi! Pariisistako, Romastako, vai Korkeesta Portist' tuli hän kentiesi? Mist' tienoo tää nyt moisen miehen sai? Sen-moisen eessä istuisin ma kai.
v. DANN. Mamselli leikkisä on —
JULIA (innokkaasti). Hauska oisi Tarkemmin tietää, mikä kolkkahan Näin kolkkoon, kylmään taideniekan toisi? Kuink' unhottaa niin taiteen maailman Ja idealinsa hän voisi, Ett' eksyis näin laill' linnun muuttavan Hän, joka maassa vaan siin' olla soisi, Jok' kotimaa on taiteen ihanan? Hän sois — —
v. DANN. Mik' innostus!
JULIA (itsekseen). Nyt puuttui vähän. Ett' itseän' en, hupsu, ilmaissut.
v. DANN. Oletko taitureihin mieltymähän Tukholman koulussa näin oppinut?
JULIA (närkästyneenä ja hämmillään). Oh, taikaa tarvita ei oppiin tähän. Tuhansistakin kirjoist' tietää saa, Mit' taideniekka etsii, haluaa, Ja mistä pingottuu sen sielun jänne.
v. DANN. Tuo piirrokses on oiva tosiaan Ja sukkela on siinä moni käänne. Mut yht' et huomaakaan, Ett' taituris, jos raha puuttu vaan, Kauniisti kotihiin saa jäädä tänne.
JULIA (huo'auten). Ah, raha!
v. DANN. Raha, raha, tyttönen! Sit' taideniekka, jost' on puhe tässä, Niin tarvitsee kuin muutkin elämässä. Hän Ruotsista on tullut jällehen. Miss' oli taitonsa hän täytännässä —
JULIA (vilkkaasti). Ken on se? Mikä nimens' on?
v. DANN (keskeyttämättä). Hän, nuori viel', ei maaluun käytännässä Ja rahan hankinnassa taitohon Lie päässyt vanhempain, siis varaton —
JULIA (keskeyttäin hänet). No enkö nimeänsä tietää saa ma? (Itsekseen.) Se Aksel on, mut muu ei yksikään!
V. DANN. Se Aksel — Aksel — sukunimeään En muista. Kuinka voin sen unhottaa ma?
JULIA. Frank.
v. DANN. Frank, niin on se, juuri niin. Sa tarkoin tunnet maalarin, mun nähden. Ken ties se juuri on hän, jonka tähden Sä äsken jouduit taide-innoksiin.
JULIA (kuivakiskoisesti). Mitenkä?
v. DANN. Onko mies hän minkäänlainen?
JULIA (taannoisella mieli-alalla). Mies sievä kyliä, vaikk' ei paroni, Eik' kreivi, eikä nuori luutnantti, Ja miljonallenne on sopivainen Hänellä myöskin lakkari; Koulussa piirtoa hän ohjaili. — — Niin, setä, luokaa minuhun nyt vainen Katseenne vaikka koko päiväksi.
v. DANN. Jo tänäin, jos et ois noin nulomainen, Pakottaisin hänt' tänne tulemaan; Parasta lie, jos vielä varrotaan.
JULIA. Muu tähten' ei; mä kyllä, tyttö kurja, Teen tahtonne; mut setä on niin nurja. Minussa vastustust' ei milloinkaan.
v. DANN. Ei setä ole nurja, mut sa vaan.
JULIA (itsekseen). Kuink' aatosteni kuohu on nyt hurja! Oi taivas, Akselin siis nähdä saan!
v. DANN. No sano suoraan, tahtookos prinsessa Nyt itsens' antaa maalata.
JULIA. Mielellän' aivan suostun siihen ma, Jos ette minuhun, mun istuessa, Noit' epäluulon katsehita luo.
v. DANN. Sa hourit, etkö leikkiä sa suo?
JULIA. Jos muut' ei ois, mut teidän katsellessa Noin mua, peljättävät katseet nuo.
v. DANN. Löytyykö mitäkään, mit' et sä keksi?
JULIA. Ne saattavat mun kauhistuneheksi.
v. DANN. Vaan kummitusten näkyä on tuo.
JULIA. Luulonne saattaa munkin luuloiseksi.
v. DANN. Oh vaiti jo! Ma heti pakenen, Ja kammarissani ma semmoisen Kirjoitan kirjoituksen vielä kerran, Jok' kohta voimaan saanee "En voi" herran. Sen täytyy tulla. —
(Menen kirjoituskammariima ja lukitsee oven.)
VIIDES KOHTAUS.
Julia (yksin).
JULIA. Voi, minkaltainen Ma olen! Mieliks' setäni sen verran En tee, ett' itseäni soisin sen Katsella. Itkeminen nyt mun oisi. (Niiaa lukitun oven edessä ja sanoo aivan hiljaa itsekseen, kädet ristissä.) Jos setä sentään anteeks' antaa voisi! (Panee kätensä sydämelleen,) Salaisuus pieni mulla täällä on, Jot' tietää setäni en suinkaan soisi, Siks' olin äreä ja levoton; Sen setä kulta anteeks' suokohon. (Kääntyy ovelta taas pois.) Miks' silloin juuri katseli hän mua, Kun vaikeinta mun oli rauhoittua, Kun, kuultuain tuon äkki-sanoman, Ma poskieni tunsin palavan, Kun aatosvirta aivoissani kiehui Ja sydämessä murhe, riemu riehui? Niin, murhe riemussani! Hänt' tavata on riemun' autuain Ja kuitenkin on murheellista Mun nähdä ylevän tuon luopumista Elonsa tarkoituksest', toiveistaan Vähäisen rahasumman tähden vaan. Hän lausui; taiteen maass', Italiassa, Kun olen taiteen työssä ahkerassa Ma vuodet ollut, sitten palajan Kotimme rantaan, missä vartomassa Mä tiedän olevan Suu annahan viel' uskollisna mulle. Sit' onnea ei ollut suotu sulle! Sa saavuit, mainetta et voittamaan, Sa kuvamaalarina saavuit vaan Nyt tänne tähden kultakolikoitten, Joidenka voimall' yli merten, soitten Voi lentää, jotta päästä vuosien Kentiesi vihdoin maahan taitehen Matkustaa voisit turvissa sa noitten Kappalten mykkien ja kuolleitten. Kuink' oisikaan, jos nyt mä lähenen Setääni, hälle lausuen: te voitten Onnelliseksi tehdä Akselin; Ja onni sen on onni mullenkin. Kellenkä rahasummaanne te säästää Aiotte? Akselin te voitte päästää Osalla siitä maata kulkemaan. Se rukous kyll' auttais; mut ma saan Vait olla kihlauksestamme vielä, Sill' Aksel lupasi, ett' taiteen tiellä Ei kulkea hän tahtois kauemmin, Jos joutuisi hän jonkun armoihin. Sen uskonkin; ei ollut tyhjä sana Se hältä vaan. Ma tunnen tarkkahan Mielensä miehekkään ja kopean. Ja nyt, nyt kun hän jälleen maalajana, Kuin Ruotsiss' ennen, maalata mun saa, Voinenko vielä häntä innostaa Kuin ennen kukkanansa ihanana? On mennyt koko vuosi jo Mun koulunkäynti-aiastani. (Pilkistää peiliin.) Somempi mull' on käytös, vartalo Kuin silloin, mutta silmänluonnissani Tult' entist' ei; oh, kyynelkarpalo Himmensi hiukan vaan nyt katsettani. (Ovea liikutetaan.) Ah, hetken saisin olla yksinän'!
KUUDES KOHTAUS.
v. Dann (tulee kirje kädessä). Julia.
v. DANN. Nyt nähdään, ammunko ma syrjähän. Tää varmaan tänne tuulena sen tuupi. Tuo herra korjas nuolta Amorin, Niin kirjoitti hän, nyt hän varmaankin Sen tehdä Amor herran itsen suopi. Ei päässyt ääreltä hän paletin, Nyt pääsee hän, (Pudistaa kirjettä.) tää esteet tieltä luopi.
JULIA. Mut taideniekan kanssa varovin On liikkuminen, sit' on muistaminen.
v, DANN. Sen suhteen ollos aivan turvallinen, Tää keinoni se lupaus on vaan Hält' ostaa taulu viime maalaamansa, Vaikk' ei se oisi vielä valmiskaan.
JULIA. Tuo, luulee setä, saa sen joutumaan?
v. DANN. Ja maksaa lupasin ma taulustansa Mit' tahtoo vaan, koht' tänne tultuansa.
JULIA. Nyt kehnoin keino teiltä keksittiin Hänt' tänne saattamaan.
v. DANN. Mut miksi niin? Hän eikö kelpottais tät' tarjousta?
JULIA. Ei, luulostaan jos siin' on vaatimusta.
v. DANN. Hän luulee vaan, ett' taiteen tuottamiin Sill' ukko tahtoo näyttää harrastusta.
JULIA. Mut kellollenne ette häntä osta.
v. DANN. Vait, hiidessä, jo kerran! Vastuksiin Ja vaikeuksiinne jo uppoon melkein. Teill' ain' on vastaanväittämistä siin'. Asia miss' on selkeimmistä selkein. Sen täytyy tulla. Kiitos Jumalan, Mies yks on mulla, jok' ei mua täällä Vastusta, estä koskaan toimissan'. Uskollisen jo muinain seuraajan Hänessä sain, vaikk' kuljin millä säällä, Hän tultani ei tukehuta jäällä, Ei Iausett': en voi, näy hän tuntevan. (Soittaa.) Nyt nähdä saat sen miehen uljahan, Jok' kaikki voimallaan voi miehekkäällä Ja vastaa mulle miehen miellä, päällä.
(Vanha Trygg tulee ja seisahtuu oven suuhun kunnioituksella.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
v. Dann. Julia. Trygg.
v. DANN. Sun täytyy, Trygg, taas mennä kaupunkiin.
TRYGG. Vai niin.
v. DANN. Jos et jo tullut uuvuksiin.
TRYGG. No kyllä kai!
v. DANN. Taas vaunuill' lähde pian.
TRYGG. Ne saivat äsken aisatankoon vian.
JULIA (kujeellisesti). Sep' oivaa!
v. DANN (harmilla), Täälläkin siis vastust' on!
TRYGG. Mut saahan tuon tok' koht' taas kuntohon.
v. DANN (tyytyväisnä Julialle). Nyt kuulet! (Tryggille.) Teetä tuo koht' eheäksi.
TRYGG. Mut seppä koira krouvihin jo läksi.
JULIA. Ahaa!
v. DANN. No hiis'!
TRYGG. On paja paikallaan; Myös mull' on tottumusta vasaraan.
v. DANN (Julialle). Huomaatkos? (Tryggille). Vaunut valmiiks' saatuasi, Valjasta, lähde heti matkahasi.
TRYGG. Samako pari?
v. DANN. Jos se jaksaa vaan.
TRYGG. Jos kaks ei jaksa, kolme otetaan.
v. DANN (Julialle). Milt' tuntuu? (Tryggille.) Tee vaan matkaa joutuisata, Viis ota vaikka?
TRYGG. Mit' on asiata?
v. DANN. Ett' tänne laitat maalarin.
JULIA (tarkastaessaan Tryggiä, itsekseen). Hän murtaa suuta, haa, lie kuitenkin Tuo pala äijäst' ilkeelt' tuntuvata.
TRYGG. Pitääkö mies koht' ottaa vaunuihin?
v. DANN. Niin kyll'; aik' on nyt kultaa, tavarata.
TRYGG. Työ syntyy siitä ankarin; Tuo poika piti aika pauhinata, Kun viimein kiusasin hänt' tulemaan.
JULIA (tyytyväisenä), Hän taidemies on — setä huomatkaan — Jok' aian määräsi itse tahdostansa.
v. DANN. Sen tulta täytyy totta tosiaan, Jos muuten Trygg on vielä vanhoillansa.
TRYGG. Jos vastustaa hän, käynkö niskallansa?
JULIA. Ei, Herran tähden, setä!
v. DANN (suurella mielihyvällä Julialle) Tunnusta, Ett' tuo ei tunne vaikeuksia. (Tryggille, antaissansa hänelle kirjeen.) Tuo anna hälle! Hulluks' ell'ei näytä Hän mitä maassa järjellistä on, Niin mamselli voi huoleton, Ja sun ei pakko niskahan sen käydä. Mut joutu nyt on konsti parahin. Kuink' iso aika valmistuksiin lienee Ja matkaan ees ja takaisin Nyt sulle, sano, välttämättömin? Noin neljä tiimaa?
TRYGG. Hiisikin sen tiennee, Ett' aika ajo tuskin kahta vienee.
V. DANN. Vain varo ett'et aja kumohon.
TRYGG. Oh, vaunuistanne olkaa suruton.
v. DANN (Julialle, mielihyvällä). No mielestäs milt' tuollainen mies näyttää?
JULIA. Mieheltä, jota setä taitaa käyttää Vastaamaan jaa'ta joka sanallaan.
v. DANN. Sen, minkä myöntää, myös hän taitaa täyttää.
(v. Dann ja Julia lähenevät etu-alaa puhellen keskenänsä, ja Trygg jää perä-ovelle, jott'ei hän kuule heitä.)
JULIA. Vaikk' käsketten hänt' työhön hulluimpaan?
v. DANN. Hulluksi kyllä voitko häntä luulla Lupaamaan kaikkea?
JULIA. Sen saatte kuulla, Jos käsketten nyt vaan.
v. DANN. Niin kiellon saan.
JULIA. Vetoa lyön, ett'ette ollenkaan.
v. DANN. Sa kuulla saat, ett' on hän kieltävä nyt.
(Molemmat lähenevät häntä taas.)
TRYGG. Herra!
v. DANN. Sulle törmä tuttu lie, Mist' ilmanrantaan nousee suoraan tie?
TRYGG, On niin.
v. DANN. Kun sinne olet ennättänyt, Niin voithan pilvist' ottaa auringon.
TRYGG. Tok' koittaa saan, se onneks' olkohon.
JULIA (taputtain käsiänsä). Tää vast' on oivaa!
v. DANN. Hän ei ymmärrä nyt.
JULIA (pilkallisesti Tryggille), Trygg, tiedäthän, mit' iho mulle on; Niin muista pilviss' ylhääll' ollessasi Myös mua, tyttö raukkaa, hiukkasen Ja sadepisaroita pullonen Tuo tullessasi mulle mukanasi, Kun vesi tääll' on liian kalseaa.
TRYGG (närkästyneenä). Sadetta pullo? Mut se sammuttaa Vois auringon, jos joutuis särkymähän.
v. DANN. No, neiti, vastaa vuorostasi tähän! Ett' tietää vastata hän, näit jo sä.
TRYGG (v. Dann'ille). En kaikkein salli kanssain leikitä. Teilt' yksin vaan sit' enkä muuta kiellä.
v. DANN (ivaten Julialle). No mitä neiti käskee hälle vielä?
JULIA (ystävällisesti). Ett' Tryggin täytyy taas jo leppyä.
TRYGG. Tuot' ääntä kuullen vihani pois viskaan Hyv' ollessanne hyvä olla saan.
JULIA (iloisesti ja ystävällisesti). Miks' setä sua aina kerskailiskaan Mieheksi parhaimmaksi päällä maan? Mut ken sun käski hältä anomaan Saadakses käydä taideniekan niskaan?
v. DANN (Tryggille). Kas niin, käy laita vaunus kuntohon.
TRYGG. Koht' tuokiossa kaikki valmis on.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
JULIA (itsekseen). Näin arkaluontoisia asioita Tuon karhun antaa setä toimittaa. Täst' tullee pilkkaa, joll'ei hullumpaa. Tie taiteen täys' on orjantappuroita. Tät' orjan työks' ehk' Aksel arvajaa. Mit' tehdä nyt?
t. DANN. Nyt mieles mahtaa olla Pukuusi kiintynyt ja maalariin?
JULIA (aina itsekseen). Ei tule mielellä hän loukatulla.
v. DANN. Jos töyhtöhattus kaunistettaisiin Nyt rubiniila tuolla mainiolla?
JULIA. Hän kopea on siihen.
v. DANN. Eikö sulla Vois kaulass' olla helminauhanen?
JULIA (havahtuen). Mit' tahdotte te, setä? Kuullut en.
v. DANN. Vai et sa tarkemmalla huomiolla Nyt kuule, mitä sulta kyselen?
JULIA. Anteeksi, paljo miettimist' on mulla.
v. DANN. Niin näyttää, kun niin kuuroksi voit tulla. Mut mitä?
JULIA. Lie jo myöhäist'. — Asiaa Ma aioin antaa Tryggin toimittaa.
v. DANN. Pilvistä jotakuta tuottaaksesi?
JULIA. Ei, kaupungista vaan.
v. DANN. Se huoke'in On temppu. Hänet panen puheillesi, Kun valmis hän on. Varmaan jotakin Lisätä tahdot vaatteisin. Mut ole kohta valmis toiminesi, Nyt itsekin mä lähden toimihin.
(Menee.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Julia (yksin).
JULIA. Ei auta, jotakin mun täytyy tehdä, Jos tahdon tänne saada Akselin. Oi taivas, panna Tryggin väkisin Hänt' tuomaan, hullumpaa voi harvoin nähdä. Mit' täytyy tehdä? Malta, sanasen — Korkeintaan kaksi — plyyertsillä piirtää Vaan tahdon kiireimmin — mä tiedän sen Paremmin voivan häntä tänne siirtää, Kuin miljonan, min setä kirjoittais.
(Istuutuu pöydän viereen, ottaa taskukirjastansa lehden, kirjoittaa ja lukitsee kiireesti pienen piljetin, jota hän näyttää kädessänsä noustessansa ylös.)
Kas niin! vaan puolentoista rivin sijan Se otti: "Tule luokse armahais, Oi Aksel, älä suutu, tule pian!" Ma varmaan tiedän hänen tulevan. Jos hänet saisin yhtä varmahan Nyt hakemaan vaan sedän suosiota! Mun auttaissani vielä, setäni Sen eestä tehdä kaikki koittaisi, Sill' luonto häll' on hellä, ahdinkota Hän säälis Akselin: ja tältä sota Köyhyyden kanssa loppuis, vihdoinkin. Hän pääsis taiteen kultakotihin, Vaikk' kultansa ei koti ole siellä. Mitenkä ois, jos kirjoittaisin vielä? En ehdi. Luonteess' sedän paljo on, Jost' ottaa saapi tarkan huomion, Jos hellän sydämen sen tahtoo voittaa. — Kaikk' esteet täytyy halvaks' arvata Ja mahdottomiakin tehdä koittaa, Ja toivoa ja voida kaikkia, Ja joka aika olla valmiina Päin syöksymään vaikk' kalliota vastaan, Näyttääkseen sillä keinoin ainoastaan, Ett' ei mies aio välttää vaaroja, Eik' kääntyä pois tiestä alkamastaan; Se on, vaan kaksi olkaan lakia: Mies älkään olko orja kohtaloien, Hän ennen kuolkaan, kuin hän lausuu "voi en". (Lyhyt äänettömyys.) Jos Aksel näin hänt' tietäis kohdella! Kyll' Akselin ma saisin oppimahan, Jos aikaa vaan ois mulla kirjoittaa. Häll' luonnoss' on, mit' itsevaltiahan On tarve. — Mut Trygg kirjeen' olla saa. Tään tahdon tarkoin kertoa ma antaa, Mit' oudonlaista mieltä setä kantaa, Ja pyytää, että Aksel toimissaan Ain' ukon mieltä noutamaan on tarkka. — — (Tarkemmin mietittyään,) Kuink' äly vähä mull' on tosiaan! Tää juur' ois keino saattaa häntä vaan, Jok' aina vapaudestaan on arka, Päinvastoin tekemään, kuin vaaditaan. Ja silloin varmaankin hän kiusallaan Olevinans' ois auttamaton parka, Ja ehdollaan sais sedän suuttumaan, — Ei, toisin täytyy tehdä tässä. — Vait, Trygg jo astuu tuolla lässä. — Niin teen. Saat, Aksel, nähdä kohta sa, Jos enkö joskus elämässä, Kuin pientä vauvaa, sua johda ma. Anteeksi, näin vaan hyödyks' sulle ma voin Setääni hellyttää — ei auta muu. Trygg ensin pehmetkään. —
(Ovea liikutetaan.)
KYMMENES KOHTAUS,
Julia. Trygg (tullen sisään jotenkin kiivaasti).
TRYGG. Nyt, neiti!
JULIA (närkästyvinään). Huu! Miks' säikähytät mua tällä tavoin. Sedälle kantelen, jos mua näin Sä häiritset, sen sanon eeltäpäin.
TRYGG (kummastellen). Mä säikähytin?
JULIA, Niin.
TRYGG. Mut millä lailla?
JULIA (ensin vähän epäröiden, sitten hyvin vakavasti). Kiireelläs, askeleillas kaiukkailla.
TRYGG. Ei kiire kuulu juuri ikähäin.
JULIA. Siis säikähdyin, kun kolkot kasvos näin.
TRYGG (suuttuneena). En ennenkään niit' ole ollut vailla.
JULIA. Kas niin, taas kiehuu veresi jo sun, Mut anteeks' suon, jos anteeks' suot sa mulle. Useinpa myös mä, raukka, kiivastun, Mut leppyissäs taas lepyn sinullen.
TRYGG (itsekseen). Ain' altis mielen vaihtelulle, Ja vanha Trygg saa noutaa mieltä sen. Hän enkeli on, vaikk' on oikkuinen.
JULIA (itsekseen). Jos viel' en väännä, pillist' äänt' ei tulle. (Kovaa.) Vihoissas seisot, suuta murtaen. Tahdotkos, että itken sulle, Sinulta rauhaa kerjäten?
TRYGG. Oi joutukaa! On matkaan mulla hoppu. Trygg kyllä koittaa täyttää tahtonne.
JULIA. Tuo lupaus on riidallemme loppu. {Antaa kirjeen hänelle.} Tuo maalarille vie. Lie raskas se?
TRYGG. Siunattu olkaa, taas te nauratte.
JULIA. Se anna maalarille ainoastaan, Sedälle, sille, joka tiellä vastaan Tulevi, älä sitä näyttele.
TRYGG. Viel' eikö neiti muuta tarvitse?
JULIA. Trygg, päästä kieles sulkuhampahastaan, Äläkä kaupungista tullessas Nyreä ole vanhaan tapahas, Kun matkakumppanis kanss' olet tiellä.
TRYGG. Hän kysykään, en vastausta kiellä.
JULIA. Ei säästämän sun pidä sanojas. Selitä sitten kumppanilles vielä, Kuin tekisit sen vapahalla miellä, Kuink' olla saa hän täällä varova, Jos tahtoo herras suosion hän voittaa. Ja sano, että maksaa vaivaa koittaa Miellyttää miestä, joll' on niiljona. —
TRYGG. Niin kyllä!
JULIA. Älä naista minua Sekoita siihen. — Kurjuuttansa soittaa Sen täytyy täällä — vielä ilmoita — Alati herras korviin nöyrin kielin Ja ruikutella aina raskain mielin. Siis surkeimman hän muodon ottakaan, Huokaillen: en voi, en voi, ainiaan.
TRYGG. Se hiiteen vie sen. —
JULIA. Vaiti, kuuleppa! Ja sano, että itku, nöyrät tavat Sydäntä herras parhain liikuttavat. Ja että jäykälle hän jäykkä on, Mut auttaa sitä, jok' on saamaton, Ja että sanat: en voi, mahdotonta, Jo saivat herras auttamahan monta.
TRYGG. Täst' iva syntyy — —
JULIA. Kas, viel' liekkii tulta Vihasta, nään mä, vanha povesi. Siis viel' en anteeks' saanut sulta — — —
TRYGG. Voin pantiks' antaa harmaat hapseni — —
JULIA. Siit' että tahdot kaikki kieltää multa? —
TRYGG. Siit' ett'ei totta puhu mamselli.
JULIA. Mut miksi kieltää, koska auttaa saattaa?
TRYGG. Ei auttaa ole tää, mut tää on kaataa.
JULIA. Ett' teet kuin pyydän?
TRYGG. Hän näin tulkahan! Parempi ois, jos tullut hän ei oiskaan; Ei arka parkaa kärsi herra Dann.
JULIA. En maalarin ma tänne jäävän soiskaan.
TRYGG. Se laatuun käy näin olless' asian.
JULIA. En maalaamista tahtois ollenkahan. Kenties ma saippuoitaan, tervatahan Huviksi miehen tuntemattoman.
TRYGG. Mä hänet saippuoin, sen lupajan.
JULIA. Siis sinuhun voin luottaa vakavasti?
TRYGG. Trygg velkans' aina maksaa puhtahasti, Hän lupaustaan ei syö milloinkaan.
JULIA. Hyvästi, vanha ystäväin, siis vaan!
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Julia (yksin).
JULIA. Hyi minua, jok' ilkamoitsen suotta, Kuin josko vielä kouluss' olisin! Vaikk' kärsin tuskin nuottia ma tuota, Niin laulan sitä taas ma kuitenkin; Mut sitä teen vaan tähden Akselin. Jos tietäisin, ett', Aksel, sull' on vielä Miel' yhtä rohkea ja riemuinen, Kuin ennen oli, vakavalla miellä Hylkäisin konstit koulutyttösen; Mut murheen sait nyt riemun jälkehen! Ma pelkään, että uljuus poiss' on sulta, Kun erämaahan vaihdoit taiteen maan, Ja että sult' on mennyt toivo kulta Päästäkses kerta onneen, kunniaan. — Uljuuttas tahdoin nostaa uudestaan. Niin, nouseva se on, jos nöyryytehen Vaan joku tahtoo sua taivuttaa; Sä ylevyytees nouset entisehen, Kun esitystä kuulet loukkaavaa. Ja setä riemastuu, kun nähdä saa Sun korkeana näin ja vapahana, Kun tulta jälleen silmäs salamoi, Kun heleästi suustas joka sana Taas sydämesi jaloutta soi. Se taivaist' on! Jo tule, kulta, oi!
TOINEN NÄYTÖS.
(Sama huone kuin edellisessä näytöksessä.)
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Julia. Frank.
(Frank istuu pöydän ääressä salin yläpuolla ja on naulitsemassa kangasta aiotun muotokuvan kehykseen. Julia istuu läsnä ja katselee.)
JULIA. Tulitpa äsken, suoraan tunnusta, Tunteella, tänne nulomielisellä.
FRANK. Enempää tuost' ei, vaiti, Julia.
JULIA. Mitenkä muuten voisin selitellä Sen vierahan ja kylmän katsehen, Min sulta sain?
FRANK. Oh, tuosta tiedä en. Se palavall' ei sydämellä Kylm' olla voinut —
JULIA. Niin kai!
FRANK. Niin se on. Mun täytyi typerän tuon joukkion, Meit' ympäröivän, tähden teeskennellä Ja pukeuda oudon muotohon.
JULIA. Niin ulkona, mut porstuassa? Sa etkö muista, setä katsomassa Kun kävi hevosia, vaunujaan, Mitenkä niiden käynyt oli tiellä? Sekuntiin silloin kahteen tusinaan, Ehk' kauemminkin, saimme olla siellä Me kahden vaan.
FRANK. Jos satakin ois oltu, mitä vielä?
JULIA. Ei mitäkään tuon kaltaisella miellä, Kenties se vielä vasten mieltäs on; Sä tiedät toki, kuinka suutelon, Mink' annoin sulle, kylmäst' otit vastaan.
FRANK. Mahdollist' on, kun ainoastaan Ma aattelin, jos saisi suudelman Tuon nähdä vanha, pöyhkeä von Dann.
JULIA. Setääni miksi kutsutkaan?
FRANK. Pois poista Vaan pelko, vaaran päällen' ottaa saan. Pöyhkeeksi kutsun miestä, joka toista Edessään tahtoo maassa matamaan, Joll' ei muu, kuin vaan miljonansa loista.
JULIA. Tahtoiko setä sitä?
FRANK. Juur' ei hän, Lakeijansa ma toki tekevän Herransa tahdost' arvasin senmoista. (Lyhyt äänettömyys.) Hänestä pääsimme nyt, Julia, Sen askeleista kuulen portahitten Jo kaikuvan —
JULIA. No mitä sitten?
FRANK. Nyt saamme suudella.
(Panee pois kehyksen ja nousee.)
JULIA (kieltämällä). Hyv' ole, istu, työsi alota!
FRANK (loukattuna). Siis setä, miljona jo ehti näyttää, Mill' lailla käy sun itseäsi käyttää? Mut' min' en tottele —
(Syleilee ja tahtoo suudella häntä.)
JULIA (sysäten häntä luotaan). Mun olla suo! Jääkylmä suutelosi jätä tuo!
FRANK. Mut' Julia, kuink' ymmärtää tät' tainnen, Mahdollinenko muutos on täänlainen? Yks' suudelma?
JULIA. Ei, nyt mun vuoron' on, Vaikk' en, kuin sa, ma ole tunteeton.
FRANK (suuttuneena). Tulinko siis tuonlaisen riemun tähden Mä tänne susimaahan, missä saan Hapata kenties viimein kokonaan? Olinpa pöllö, jälkeenpäin nyt nähden.
JULIA. On kaunis alku! Hapatako voit Sen luona, jok' ol' ennen sulle kallis? Ja synnyinmaalles susimaan sa soit Nimeksi! Tuot' en sulta kuulla sallis. Jos hapata et tahdo, istu vaan, Mun rauhass' olla suo, käy maalaamaan. Ainetta saat, jos tottelet vaan mua. Paletti kätehes nyt kohdastaan Alkaakses kerran työtäs aiottua. Näät neidon suuttuneen. Ma malliks saan Nyt tulla.
FRANK (vaipuneena itseensä). Siis jää, toivo autuuteni, Paikassa, jonne kauan halusin! Hyvästi onni, saada painaakseni Kalliinta aarrettani sylihin! Vain nimi, varjo, onnen' olikin!
JULIA (liikuttavasti). Mut Aksel, Aksel!
FRANK. Käytöst' tät' ei kanna Mies kunnian. Ja sen, joll' lempen' on, Ollenkaan sortaa itseän' en anna. Mä taidemiesnä saavuin talohon, Enk' ole minkään orja tahdoton.
JULIA. Mut Aksel, kuule!
FRANK. Mua jumaloimaan He rahamiestä pyytää tohtivat. — Rukoilla hänt'! Ei, ennen korvans' soimaan Ma kirouksill' laitan. Pohatat Mä jättää tahdon kaikki kopeat.
JULIA (ottaen häntä käsistä). Kuink', Aksel, olla voit noin raivoovainen, Ett' arka tyttös sua kammoksuu? En maalaritar enkä taide-nainen Ma ole, kaavas saakoon joku muu. Mies hausk' ei ole, joka kiivastuu.
FRANK. Et suonut suudelmaa!
JULIA (kurottain suutansa häntä kohden). Täss' ota kaksi.
FRANK (vetäen päänsä taaksepäin). Ei nyt, mut toiste.
JULIA. Suo mun sormillani Silittää otsas jälleen kirkkahaksi. Vuos' siit' on mennyt, kun sit' tehdä sain.
FRANK. Vait, joku käy.
JULIA (kuullellen). Se tuuli oli vain.
FRANK. Siis tahdot olla Juliani vielä?
JULIA. Kenenkä, jos en sun, ma olisin?
FRANK (syleilee häntä). No niin!
JULIA. Vait, setä saapuu.
FRANK. Tuuli siellä Vain liikkui; nyt liet kultan' armahin.
JULIA (suutelee häntä keveästi otsaan ja irroitaksen). Oi laske armas, hän se onpikin!
TOINEN KOHTAUS.
v. Dann. Frank. Julia. v. DANN. On kaunis päivä.
FRANK. Liiaks' aurinkoa.
v, DANN. Se siitä juuri viehätystä saa.
FRANK. Mun mielestän' ei, anteeks antakaa.
v. DANN. En käsitä ma moista arvelua.
FRANK. Salin liika valo rasittaa.
v. DANN. Ikävä, että ei näin avaraa Tääll' ole yhtään toista kammioa.
FRANK. Siis suuren tään tok' otan kernaammin.
v. DANN. Se mielelleni. Ajatuksetkin Myös käyvät huoneess' ahtaass' ahtaammiksi.
FRANK. Jos syntyivät ne hullun hourehiksi, Niin kyllä paisuvat.
v. DANN. Sen luulisin.
FRANK. Päiv' on tääll' ikävin.
v. DANN. Kuink'? Ikävin?
FRANK. Lyhdyssä ei käy kernaan maalaaminen.
JULIA (hiljaa Frankille). Mut, hyvä Aksel, jäädä salihin en Ma voi, jos häntä kohtelet vaan noin.
FRANK (hiljaa Julialle). Ylpeelle ylpeä mä olla voin.
v. DANN. Mut jollain lailla heikonnusta Valolle antaa voitaneen kenties. Voidaanko siinä tehdä palvelusta?
FRANK. Voidaanko? Voidaan kyllä, mik' ois ies Tahdolla? (Itsekseen.) Mult' et kuule valitusta.
v, DANN. Te haastelette siinä niinkuin mies. Mit' tahtoo, voi, on nähty, koetettu.
FRANK (hiljaa Julialle). Olevinaan kas kuink' on vanha kettu.
JULIA (hiljaa Frankille). Sävyisä ollos, oi, hän tosi on! (Itsekseen.) Voi, laittamani juoma onneton On kylliksikin nyt jo kuumennettu!
v. DANN. On rantaan päästy, kun on uskallettu. Mitenkä tehdään, kuinka sen ma saan Nyt tietää? Käskekää te ainoastaan, Kaikk' kuulevat.
FRANK. No, joka akkunaan He peitteen pankaat aurinkoa vastaan: Se muistakaa, te herra, vasta vaan.
v. DANN. Peitteitä, Julia, koht' tänne haali.
FRANK. Ma rupean jo kotiutumaan, Mun täytyy itse tehdä niistä vaali.
v. DANN (hiljaa Julialle). Tuo mies on, joll' on miehen mieli, maali.
FRANK. Tuo saattajani, vanha pökkelö Alhaalla lie?
v. DANN. Ken, vanha Trygg'ikö?
FRANK. Isännälleen tuo altis apulainen Emännän luo mun vienee —
JULIA (hiljaa Frankille). Ilkiö!
FRANK. Tuon herran viime matkast' tuta tainnen.
(Menee.)
KOLMAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
v. DANN. Niin on, kuin arka olisin, Mies varakas ma, eessä nuorukaisen Tuon köyhän, maassa miehen en senlaisen, Niin jalon, suoran päässyt parihin.
JULIA (itsekseen). No kiitos Herran, siis mä kuitenkin Pelosta pääsen.
v. DANN. Varmaan valtakunta Sen-moista miestä ei voi näyttää monta, Sen ensi katse kohta voitti mun.
JULIA. Mut, setä, hän tok' oisi kohtelun Siivomman saanut näyttää kohden teitä: Hän, vieras vielä, röyhkeä on niin.
v. DANN. Vai röyhkeä? No niin! Hän kyll' ei peitä Lauseitaan sievistelmiin imeliin. Hän röyhkeä on liehakoimisiin. Te suositte, sen tiedän, kielekkäitä, Jotk' käyvät varpain, eivät vastaan väitä Ja joilla puhe niinkuin kirjast' on.
JULIA (itsekseen). Oi, viisas, hulluun jouduit uskohon.
v. DANN. Mut toist' on kääntää tyttö-riepuin päitä Kuin voittaminen viisaan suosion.
JULIA. Mut hyvä setä.
v. DANN. Mikä on?
JULIA. Meit' tuomitsette väärin sittenkin.
v. DANN. Epäilen, vaikka kernaan uskoisin.
JULIA. Ain' ovat heikot olleet mahtajitten Mielestä pienet, hengen toimihin. Ja uhrin' näiden mielijohtehitten Vain olla, heikkoin toim' on ylevin. Mut kerran päivä vaimo-ihmisitten Viel' loistaa kirkkaammin. Olemme, miksi meidät toimititten. Viheliäiset, suku kavalin, Mieliksi pettymähän taipuvitten; Totuuden myöskin parhain kannatin.
v. PANN. Mik' oppi!
JULIA. Anteeks, setä ankarin! Satumme oppia vain kuultelitten.
v. DANN. Satusi, laps', on satu sankarin.
JULIA. En ihmettele toki, ajatellen, Kuink' kokemus, mi teill' on, vähä on, Ett' teette väärin vaimo-ihmisellen, Häneltä kieltäin arvon, ansion. Vain lempi lemmen saa, kuin palkinnon; Tuot' ette tunne. — Anteeks', sydämellen Tää ehk' käy —
v. DANN. Satu jatkon saakohon!
JULIA. Petosta saitte kultaa kylveskellen. — Nimessä taivaan! Kyynel välkkyellen Silmäänne nousee? Näky verraton!
v. DANN. Auringon pisto vaan. Se on nyt hiisi, Mist' aina saatkin kaikki kiikariisi!
JULIA (hellästi). Mä nään sen, jäätä sielustanne on Sulattanut nyt pisto auringon. Ah, setä, mitä maassa kulkeissanne Tos'-onnesta te saitte maistaa maan? Silmäilkää kuluneita vuosianne! Mit' antoi elo teille aarteistaan? Mik' on sen voitto, riemu nauttimanne? Niin kulta, rikkauden voima vaan. Hnolt' yhtä suurt' toi teille tavaranne, Sanoitte, varjeltaissaan, koottaissaan. Mut puolisoa ette milloinkaan Te ole saanut painaa rintahanne, Te yksin nautitten ja kärsitten.
v. DANN. Vain puhu, jätä tirkistäminen.
JULIA. Kysynpä vaan, ken maassa avarassa Vilpittä teille hellä ollut on? Tääll' linnuupoika, joka lentohon Loi siipens' äsken — joka, vielä lassa, Milloinka teille harmin, vallaton, Tuo mieleen, milloin hellän liikunnon.
v. DANN. Liikunnon! Moist' ei ole olemassa! — Sä yksin? Entä Trygg?
JULIA. Hän ontelon On hongan kaltainen siin' asiassa. Maan vaivam valkeassa hohkavassa Palanut paisti Bingen raukka on. Se selvää lie, ett' emme voi, me kaksi Opettaa teitä antamaan Naiselle arvoa. — Mut tosiaan. Silmänne käy taas summeaksi, Vakuuttaa sen ma saan.
v. DANN. Jos niinkin ois, tok' kuulen. Jatka vaan.
JULIA. Jo lausuin, mit' on mulla lausumista, Enemmän ehk' kuin tarvitaan; Totuutta siin' on, vaikk'ei mahdillista Siin' ole voimaa ollenkaan. Kuin ennen, nytkin korvain kuulla sai sen, Kuink' alhaiseksi setä arvaa naisen, Ja siksi — —
v. DANN. Sai nyt korvillaan Setäsi sulta piennen läksyn kuulla, Kun lempimättä nähnyt pääll' on maan Arvonne silmill', aistillakin muulla Ja vaan teist' aina pauhaillen.
JULIA. Ah, anteeks' suo —
v. DANN. Suon sulle kiitoksen Sanoistas suorall', lämpimällä suulla, Jost' arvos on nyt kahdenkertainen. En vaadi, että oisit silmilläsi, Niin lyhyellä aiall' elämäsi, Jo nähnyt läpi kuoren kalsean, Mi vanhan sydämen' on kova pinta. Mut suonissas jos puolet juoksevan Sit' tunnett' tuta saisit tuskaisinta, Mit' on siin' ollut, viikon päästä vaan Sinusta, tyttö, ei ois kuortakaan.
JULIA. Sydäntä oisko tuskiin toisihinkin Teill' ollut, kuin vaan toisten hätähän? Pelasko setä kuolon, elämän. Peliä sitä, jota nimitän Lemmeksi?
v. DANN. Pelasin ja kadotinkiu.
JULIA. Elätte sentään.
v. DANN Jos se kipuna, Jot' tuhka kolmikymmen-vuotinenkin Jo peittää, melkein sammuenkin On elämää.
JULIA. Noin älkää puhuka. Nyt tiedän, mist' on lämmin alkuns' saanut, Mi teissä leimuumast' ei ole laannut, Useesti saaden teidät sulamaan.
v. DANN. Aaveita jos näät, heti mennä saan.
JULIA. Mut' miksi kieltää tunteit' eläviä, Lempeitä, rinnassanne syntymiä, Jotk' onnen muille suovat ainiaan, Ja väliin lasten lailla leikkisiä, Liehuillen riemuissaan ja harmissaan; Jotk' eivät koskaan loukkaa, ainoastaan Lämmintä luoden voivat nostattaa Niin hellää rakkautta teitä vastaan?
v. DANN. Tuot' tyttö hupsu haastaa miel'alastaan. Miehellä mull' ei tunteit' olla saa; All' lumouksen en saa olla.
JULIA. Kuin muilla, kyynel nähdään teilläkin.
v. DANN. Kannattaa täytyy vaikka taistelolla Luonnettaan, arvoaan; jos olisin Ma ihmis-inhooja, en ole nolla.
JULIA. Useesti teill' on kyynel tok'.
v. DANN. Kas niin! Kaikk' arvaatkin sa kyyneleksi. Silm' miehen pilviin uhkaaviin Käy vaan, mut vaimon vetiseksi.
JULIA. Sedänkin, jos sen suotte anteheksi.
v. DANN. Sun kanssas jouduin pääsemättömiin. Oletko silmissäni nähdä voinut Todestaan vettä, jok' ois pisaroinut? Välisti silmän' ehk' on hämärä Sumuista, itku sit' ei pimitä, Sumuista, jotka helpost' yli uivat.
JULIA. Useesti silmänne mä märkinä Näin, setä, niin ett' oikein kiillostuivat.
v. DANN. Voivathan, hupsu, silmät aivan kuivat Paisteessa päivän siltä näkyä. Mut säästä mulle, lapsi, armahaisin, Loruiltas hetki, vaikka pienoisin, Ett' itseäni puolustella saisin. Sill' onpa kevät, vaikka kylmäkin, Välistä vanhallakin sydämellä, Ja jäästä, jota yhä runsaammin Sydämeen karttuu, sulaa kuitenkin, Ei kyynel, mutta vieno sumu, hellä. Ken sitä johtaa? kenen on se syy, Ett' tahtoo silmässä se viivyskellä? Mut silmä sairastuu ja synkistyy — Se kevähäns' on.
JULIA. Setä, jatka vielä. Mitenkä vaimo se ol' luotukaan, Jok' kerta hellyytenne tunteissaan Lempenne hylkäs tyvenellä miellä?
v. DANN. Kuin köyhä poika yksin päällä maan Kukoistin turvatonna elon tiellä. Kukoistin sentään, sillä sielussain Ol' lempeä ja tulta, myöskin sain Takaisin, tyttö, rakkautta kyllä.
JULIA. Tok' ette ollut miesnä lemmityllä?
v. DANN. Sanoinhan köyhä olleheni vaan.
JULIA. Ja hän ol' liian heikko kantamaan Kullatta tuota rakkautta yllä?
v. DANN. Ei hän, mut käskijänsä mahdillaan Sen tek', ett' onni kummankin ol' unta. Nuoruudellen on vanhuus johtokunta. Ennenkuin aavistin, hän annettiin Suvultaan suuremmalle armahaksi Isältänsä sen kultiin hohtaviin.
JULIA. Ja teidän?
v. DANN. Mun?
JULIA. Kuink' kävi?
v. DANN. Kävi? Niin, Ma muutuin, kuin näät, täksi muumiaksi.
JULIA. Ei laatuun käy noin käydä valhelmiin.
v. DANN (liikutettuna). Seis! Mistä tulet hiiden kattilasta Sanoja kirotuita noutamasta: Ei laatuun käy? Mist' tulivat nyt ne, Julia, suuhus? Juuri lause se Mult' toivon päivän pimeäksi laittoi. Jo kukkiessa onneni se taittoi, Se maassa mulle rauhaa suonut ei, Karille mun se sekä "en voi" vei.
JULIA. Karille? Että kuulla saan teilt' tätä! Se muumiako on, jok' elämätä Niin liekkii, kuin te?
t. DANN. Laps', sa luulet sen. Kun kammon tuota lausett' ilkeätä. Jos oisit nähnyt, mink' ol' laatuinen Eloni lemmen, toivon eläessä! Vähinkin muisto vanhuudessakin, — Mainitsen tuota vaikka hävetessä, — Aioista noista saattaa aaltoihin Kuohahtamaan jään kylmäss' sydämessä, Kuin äsken, kun näin nuoren maalarin.
JULIA. Hänenkö? Suokaa siitä selitystä — —
v. DANN. Mä näin vaan ihmis-silmän silmäystä, Mut silmän tuon, sen loisteen kirkkahan Ma olen matkallani maailman Kahdella nähnyt vaan maass' olevalla. Hänellä, Julia, ja — armahalla.
NELJÄS KOHTAUS.
v. Dann. Julia. Rouva Bingen.
ROUVA BINGEN (tullen kiivaasti). Nimessä taivaan, auttakaa, v. Dann, Vastustamassa tuota maalaria! Nään tuolla sen ja Tryggin tulevan; Sen puolell' on tuo vanha hourehtija.
v. DANN. Niin lyhyesti, kuin te voitte vaan!
ROUVA BINGEN. Sydäntä kyllä karvastella voipi, Ett' outo mies noin kohta tullessaan — —
v. DANN. Pois uikutus, se ilkeältä soipi. Tyyneesti asiaan.
ROUVA BINGEN. Niin tosiaan! Tuo maalar' ryöstää tahtoo joka peiton.
v. DANN. Hoh! tuoko näin nyt peljättäuyt teit' on? Hänestä päästään, jos ne annetaan.
ROUVA RINGEN. Se mahdotont' on, herra, niit en anna Hallistumahan akkunoihin panna. Ah, ei, sit' en voi myöntää milloinkaan.
v. DANN (raivossaan). Henk' kiusan häijyin, mitä on kenties, Joll'ette heti vinkumisinenne Pois näkyvistä, kuuluvista menne, Niin hillitä en voi — —
JULIA (astuu väliin sormi nostettuna). En voi?
v. DANN (lyöden otsaansa hämmästyksellä). Ma mies! Mut' voinpa näyttää kohta kärsimystä. (Menee rouva Bingen luo nähtävällä ponnistuksella pikaisuuttaan vastaan.) Ettenkö, rouva, hetken lepäystä Nyt tahdo? Tyyntykää ja istukaa. Tää, näätte, on vaan turhaa asiaa. (Hiljaa Julialle..) Nyt näät, ett' on mull' itsehillitystä.
JULIA (hiljaa v. Dann'lle). Jos setä näyttää vois, ett' teeskellystä Voimanne tuo ei selvään näyttäis niin.
v. DANN. Vait! tai sa myös mun saatat suutuksiin. Kas vielä! (Rouva Bingelle, joka on istahtunut, mut yrittää nousta hänen lähetessään.) Istukaa vaan, rouva jalo! Sanoitte äsken, että hallistaa Vois peittojanne päivän kirkas valo?
ROUVA BINGEN. Ei hoidossain siks' ole teidän talo, Ett' turmelisin teidän tavaraa.
v. DANN. Mä kiitän! Huolta oivempaa te ette Siit' tässä kuin myös muussa näyttää voi. (Hiljaa Julialle). No, kärsinkös nyt?
JULIA (hiljaa takaisin). Te vaan kursailette. Vain kylmä sana teillä suussa on.
v. DANN (pudistain päätään ja mennen takaisin rouva Bingen luo lyhyen äänettömyyden jälkeen tyynempänä).
Alamme, rouva Bingen, vanhuuttamme, Ja vanhuus ei juur' ole riemuinen.
ROUVA BINGEN. Ei voi — —
v. DANN (kiivastuin taas) Kuink'?
ROUVA BINGEN. Estää, että kokoamme Ain' ikä-aikaa vuodest' toisehen, Kun eletään.
V. DANN (tyynempänä). Sit' ei voi, myönnän sen. Enemmän muuten voi kuin moni tietää Ja kuin te itse, rouva, luuletten.
ROUVA BINGEN. Pää-asia tok' että voidaan sietää.
v. DANN (itsekseen). Ol' oivast' tuo. Niin lausui äitikin.
ROUVA BINGEN. Semminkin turvatessa toisihin.
v. DANN. Mitenkä?
ROUVA BINGEN. Niinkuin minä muiden kanssa, Jotk', onness' oltuansa aikanansa, Armoilla elävät nyt.
v. DANN (liikutettuna). Rouvani, Ma huolestun, te ette tosiansa Tääll' armoill' elä. Viha puhkesi Mult' äsken, mut se, niinkuin vanhastansa Tunnette, haihtui yhtä kiireesti. Puheeni kova suokaa anteheksi, Se, Jumal' auta, on kuin mieli on. Useesti, näätte, vanhuus voimaton Mun saattaa äreäksi, riitaiseksi. Tok' älkää luulko, ett'en kyllä keksi Tääll' arvoanne, kuink' ois kartanon Ja tavaran tääll' laita ilman teitä.
JULIA (hiljaa v. Dann'ille). Nyt oikeit' taas soi kannel säveleitä.
v. DANN (hiljaa Julialle). Penikka, vaiti, näyttää unhotin, Kuink' olla masea voin kuitenkin.
ROUVA BINGEN. Ehk' akkunasta päivä heikenneitä Säteitä luo vaan.
v. DANN. Mitä mietitten?
ROUVA BINGEN. Mit' tahtovat he, saanen heille antaa.
v, DANN. Peitotko?
ROUVA BINGEN. Niin, mä myöntää saanen sen.
v. DANN. Siin' oikein teette mulle mielehen.
ROUVA BINGEN. Huokeesti huoiistun, kun paljon kantaa Suruja sain.
V. DANN. Mut' aika surujen On mennyt, toivon sen?
ROUVA BINGEN. Niin kiitos Herran! On kumma, että nuoreen maalariin Niin kiivastuin, vaikk' katsoa sain kerran Sen silmiin läsnä.
v. DANN. Kuinka?
ROUVA BINGEN. Silmiin, niin! Kun nuorna katsoin täällä enkeliin, Valoa silmiss' sen vaan näin sen verran.
v. DANN. Ne muistatten, vaikk' kohta seutumme Te saitte jättää nähtyänne ne, Ja niiden sammuttua palasitten.
ROUVA BINGEN. Ken nähtyään ne unhottaisi sitten?
v. DANN. Ja maalarilla hänen silmäns' ois?
ROUVA BINGEN. Niin on, kuin tuolla silmiss' salamois Tul', loiste hänen silmäins' ihanitten.
JULIA (v. Dann'ille). Jos poika ois tuo noiden nainehitten?
v. DANN. Nimensä silloin Frank ei olla vois.
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset. Frank. Trygg (muutamilla peitoilla ja avainkimpulla).
FRANK. Kyll' etsiminen kesti avaimitten. Löytömme täss' on. Kohta siivoomaan Jälkeemme siellä rouva Bingen menkään.
ROUVA BINGEN, Voi, noit' en säilyyn saanut kätkienkään.
v. DANN (hymyillen rouva Bingen'ille). Aik' koetuksen teill' on tosiaan.
ROUVA BINGEN. Ken suuttua vois hänehen? Ei kenkään. (Mennessään.) Vahinko silkkipeittoa on vaan.
KUUDES KOHTAUS.
Edelliset (paitsi Rouva Bingen).
FRANK. Nyt ihminen ol' ämmä mua vastaan, Hän melua pit' äsken kauheaa.
v. DANN. Anteeksi, herra, peitteens' ainoastaan Hänessä lämmintä voi vaikuttaa.
FRANK. Lämmintä? Harmiks' sitä sanokaa.
v. DANN. Saa anteeks' antaa vanhain heikot tavat.
FRANK. Kernaasti, jos he hiljaa kokoavat Vaan miljonia, ei, jos korskeina He kerskaavat ja aina jamajavat, Kuin mullistettava ois maailma.
v. DANN. Se nuorten tap' on. Suoraan puhua On hyvä, torujat ain' inhoittavat.
JULIA (hiljaa Frankille). Hän suuttuu, joll'et nyt jo lopeta.
FRANK (huolimatta Juliasta, kiivaasti v. Dann'ille). Mit' tarkoitatte tuolla lauseella?
v. DANN (tulisesti). Ma tarkoitan… (Malttaa mielensä.) Ei, ollaan ystävinä. Te ette kysy, enkä vastaa minä. Kätt' antakaa.
FRANK. Miks' sitä kieltäisin.
v. DANN. Pianpa kiivastun.
FRANK. Niin minäkin.
JULIA (itsekseen). No kiitos taivaan, siis jo myrsky tyyntyy.
v. DANN (hiljaa Julialle). Tuost' tosi taideniekka vielä syntyy. (Frankille.) Alussa sota meill' ol', ystävä.
FRANK. Se rupesi jo melkein syttymähän.
v. DANN. Mun kiivaaks' saattaa puhe pistävä.
FRANK. Ja mun, kun mulle herroin' ylpeillähän.
JULIA (varkain Frankille). Mun tähten', Aksel, mieltäs hellytä.
v. DANN. En kielt' tuot' ymmärrä; mut siitä vähän! Silmänne sielulleni tulkki on, Sovittain mulle kaikki vähin erin.
FRANK. Jos niin on laita, kiitos kohtalon Perusta olkoon tästä, jonka perin.
v. DANN. Isältäkö vai äidilt' tuli se?
FRANK. Ei, hyvä herra, teitä koskene Silmäini satu. Olkootpa ne kenen Tahansa, lie teist' yhtä. Sivumennen Peruksi jouduin sanomaan ma ne, Kun lasna täällä kuulin niitä ennen Siks' arvelevan naapuriemme.
v. DANN. Ma kummaksun.
FRANK. Se loppuu. Tehdään työtä! (Trygg'ille.) Saaliinne, ukko, pankaa paikalle, Te työssä tässä saatte olla myötä Ja noihin kolmeen akkunahan lyödä Peittonne.
TRYGG. Kuinka saan ne riippumaan?
FRANK (viitaten pöytään päin). Vasara, naula ota, joutuisaan!
TRYGG. Läp' peiton toki ei voi lyödä naulaa.
FRANK. Vastustusvirttä tahdotkos taas laulaa?
TRYGG. Ohoo!
v. DANN. Ei voi? Hyi! Naulitse sa vaan!
(Trygg kiinnittää peitot ylös.)
FRANK. Täss' akkunass' stafflia seisokaan. (Muuttaa stafflian sen paikkaan ja asettaa ylös kehyksen.) Ja tässä, Julia — (oikaisee sanansa) neitiseni, teille Tuon tuolin, istukaa!
v. DANN (hiljaa Julialle). Hän taltuttaja oiv' on mamselleille.
JULIA (itsekseen). Ehk' ukkojakin voi hän taltuttaa.
FRANK (Julialle, jok' on istuutunut, ottaessaan piirustimen ja asettuessaan taulunsa eteen).
Se muoto luokaa kasvoin liikenneille, Kuin koska riemu kirkkaiksi ne saa.
v. DANN. Se, herra Frank, nyt suoraan sanokaatte, Tääll' olla saanko työtä katsellen?
FRANK. Sen puhe suor' on, jok' ei pelkää; saatte Tääll' olla, jos on teille mielehen. (Julialle.) Ei! Istukaa nyt syrjään katsoen.
v. DANN. Kysyä suokaa vielä: onko puku Sopiva? Ehk' on jokapäiväinen Se liian, pelkään? Tietää soisin sen.
FRANK. Tahtooko hovi-naisna neittä suku Ehk' esitellä?
V. DANN. Pila heittäkää! Makunne hälle vaatteet määräjää. Ma puolestan' ain' nähdä hänet soisin Niin korotonna, kuin nyt nähdä saan, Vanhalle mulle maalataan hän vaan.
FRANK. Se hausk' on kuulla, sanoa ma voisin Osanneen teidän siinä oikeaan.
v. DANN. Jos kuvan muotoisens' saan, valmis oisin Ma maksamaan sen summin suurenmoisin.
FRANK. Taas aatoksenne siirtyi miljonaan; Mut kuulkaa, mulla määrätty on hinta, Ja suosijoille mull' on kova rinta.
V. DANN (itsekseen). Tuot' itsepäistä paikalta ei saa.
JULIA (v. Dann'ille). Oi setä, kestää vielä koittakaa!
FRANK. Neit', olla tyyni täss' ois sopivinta! (Trygg'ille.) Ja te, te työnne teitte, menkää pois! Ken käskee teidän täällä tollakoita!
v. DANN. Trygg, mene! Vaiko sanomista ois?
TRYGG. Ei, herra!
FRANK. Marssi pois siis, vanha noita!
(Trygg puristaa nyrkkiänsä ja menee muristen ulos.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Edelliset (paitsi Tryggiä).
v. DANN. Nuor' ystävä, jos kärsimyst' teill' on, Vapaasti suokaa haastaa mun. En koita Teit' tutkia, mut mull' on arveluita, Ett' taidr-elo teill' on varaton.
FRANK (hymyillen). Niin, herra, köyhäin kuulun joukkohon.
v. DANN. On taiturin tiell' orjantappuroita.
FRANK (vilkaisten Juliaan). Myös ruusuja, jos tietää löytää noita.
v DANN. Ma aattelin, kun nyt jo olenton' On varjo siitä vaan, mit' oli ennen, Ja vartoo joka päivä kuolemaa, Jollenkin ystävälle, hautaan mennen, Tiet' orjantappuroista puhdistaa. Mull' aarteit' on, jos tuhlaan miljonankin, Jää sittenkin, mill' elon tarpeet hankin. Liialla tuolla tuskin mitäkään Elossa teen, en kuoloss' sitäkään. Ma kaikkialta kuulusteltuani En sukulaista, jolle tavarani Antaisin, ole kuullut kustakaan; (Osoittaen Juliaan.) Jos siks' en lue tuota pientää piikaa, Markankaan hintaist' tuskin arvoltaan. Hän kaikki saa, ja siin' on sentään liikaa. Nyt huomaatten, miks' äsken viitaten Sit' tarjosin, mit' antaa saanut en.
FRANK. Mut min'en nää, mit' tehnyt teille oisin, Joll' ansaita ma suosionne voisin.
v. DANN. Juur' ette mitäkään, syy on vaan tää: Minua katsehenne miellyttää.
FRANK. Sit' tuskin teiltä toivoa ma tohdin. Enempi tarvettanne jos teill' on, Hyvyyttä näyttää voitte muita kohdin, Ma olen tullut siihen uskohon, Ett' armoin all' on vaan mies kelvoton.
JULIA (itsekseen). Mit' aattelin! Voi ynseätä mieltä!
v. DANN (hiljaa Julialle). Tuost' tulee maalari, sit' ei voi kieltää.
JULIA (hiljaa v. Dann'ille). Viel' yksi kerta, setä, koittakaa!
v. DANN. San koittaa, mut se tyhjään raukeaa. (Frankille,) Kuin taideniekka tekin toisten lailla — —
FRANK (keskeyttäen). Leikkaako neiti laukkaa katkeraa?
v. DANN. Ma tarkoitan, ett' tekin taiteen mailla Matkustaisitte ympär' Europan. Varatta sit' ei saada aikahan.
FRANK (näyttäen piiruntintaan). Varani täss' on.
v. DANN. Hyvä, mut vaan vastaan Rahoja antiaan suo maailma. Varm' olkaa herra, vaunut ainoastaan Ja hevoset jo ovat kalliita.
FRANK. Jalkaisin varaton voi kulkea.
v. DANN. Te käytte. Tiedättenkö kärsimystä. Mi kohtaa käyvää, kuinka pitkä tie Useesti kävijältä voimat vie, Ett' on se kalliin aian hävitystä? Mut olkoon, että maaliin saavutten. Taidetta harjoittaa siell' aattelette. Mut teill' ei ole ruumis rautainen, Vaatetta, ruokaa, suojaa tarvitsette. Se maksaa; teill' ei rahaa; sanokaa, Siell' aiotteko olla, tehdä työtä?
FRANK. Niin, herra, voihan nälkää koettaa Ja piukemmalle pingoittaa vaan vyötä.
JULIA (hiljaa v. Dann'ille). Hän taidemies on.
v. DANN (hiljaa Julialle). Ei se vaan, mut mies.
FRANK. Levätä neiti tahtonee kenties?
v. DANN. Apua halpaa halveksien jäätte Siis kieltohonne?
FRANK. Syyni mainitsin. Hyvyydestänne mua pitäkäätte Velallisena teille kuitenkin. Väriä noutamaan nyt kiirehin.
(Menee.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
v. DANN (katsellen piirustusta). Tuoss' yhdenmuotoisuus on tosiansa.
JULIA. Oi setä, käydä soisin kuolohon.
v. DANN. No mitä? Järvi tuolla ulkon' on, Käy, syöksy siihen elämäsi kanssa.
JULIA. Pilkatkaa! Miel' on mulla totinen.
v. DANN. Mi neidell' aiheena on murhetten?
JULIA. Tuo herra Frank, kuink' kopeudessansa Hän teitä vastaan käytäksen.
v. DANN. Tuot' älä, tyttö, pane mielehen.
JULIA. Hän köyhä on, ma tiedän, mielessään hän Murhetta kantaa mustaa, kalvavaa. Suvutta, ystävättä ketäkään hän Ei etsi, eikä tunne arvoisaa.
v. DANN. Hän siin' on kuin ma, sepä riemuittaa.
JULIA. Mut miks' ei hän, kun tavarastaan Hänelle setä tarjoo apuaan, Murheestaan tahdo luopua?
v. DANN. Ma vastaan: Miehuutta, jaloutta on se vaan.
JULIA. Mut eipä käytöksensä kuitenkaan…
v. DANN. Se kohteljaampi olla sais, — en kiellä.
JULIA. Hyv' olemasta älkää väsykä, Sydäntänne te seuratkaa vaan vielä, Jok' on kuin kulta kirkas, heleä.
v. DANN (tukiten korvansa). Oletko, tyttö, hourivalla miellä?
JULIA. Tunnustaa täytyy mun nyt surukiellä Olleeni käytökseen sen syyllisnä.
v. DANN. Sä syyllisnä? Se viel' on hullumpata! Kuink' ymmärtäisin tuota asiata? Kuink' käytöksensä koskis sinua?
JULIA. Sen selitän, vain kuulkaa minua. Ma tyhmäst' tein kaks' ehdottelemata Itsellen'.
v. DANN. Arvoitusta vieläkin.
JULIA. Sanoinhan, Frankin tunsin muinahin, Köyhäksi tiesin hänet tavarasta. Ylpeemmäksikin monta varakasta. Mut silloin tulevaisuus loistavin Kuvastui hälle vielä taiteen tiellä. Hän saapui tänne, murretulla miellä Nyt hänen tänne tulleen aavistin. Nyt luulin hänt' ett' auttaa taitaisin. Kun tiesin, ett'ei setä keltään kiellä Apua, joka miehen uljahan Laill' ilmestyy ja suosionne voittaa. Ma silloin päätin keinoani koittaa.
v. DANN. Ja keino tuo, jos oikein arvajan, Varmaankin neroasi kunnioittaa.
JULIA. Trygg ilmoittaa sai, että herra Dann Tyrannin lailla rikkaan, mahtavan Lakia mielellänsä muille laatii, Kaikilta nöyryytt' orjallista vaatii.
v DANN (kummastuneena). Pitääkö kirota? Mik' olikaan Sill' aikomukses?
JULIA. Ylpeyttä nostaa Frankissa, jos se sammunut ois vaan.
v. DANN. Se nousikin?
JULIA. Se nousi tosiaan, Niin että kauhulla se mulle kostaa.
v. DANN. Kun, neiti, saatit nyt mun tuntemaan Tuon kauniin keinos, min sait kalliist' ostaa. Sanoppa, kuinka niin sä tehdä voit? Kuink' aikaa, paikkaa, kansaa valikoit? Tää hulluinta on, mitä kuuluville Sa mulle joskus toit. Kautt' Trygg'in täten mua maalarille Alentaa, keino tosiaan ol' uus. En ymmärrä, mist' tuli vajavuus Tää koulun-käyneen neiden tuntehille.
JULIA. Sen, setä, aikaan sai naiskavaluus.
v. DANN. Se juuri. Niin, mun nauraa täytyy sille. Mut huomaatkos, mit' toimehen Naiskavaluudellas sait tässä? Miest' tuota nuorta lemmin, tahtoen Hänt' auttaa kaikin muodoin elämässä; Kun ystävänä tarjousta teen, Tyranni olen hänen luullakseen. Mult' ottaa lahjaa? Mieleens' ei se tulle. Hän ylpeä on ylpeälle mulle. Mit' tehdä voisi nyt? No, olihan Sull' onnens' ohjat; oikeihin se teihin Nyt ohjaa lailla viisaan ajajan! Ma neuvoton en koskea voi heihin; Puhella kanssaan tuskin uskallan, Pelosta että juones paljastan.
JULIA. Miks' setä koskee noihin kekäleihin, Jotk' kaluavat kyllä mieltä jo! Ah, tointua mun suokaa tuokio! (Miettii hetken käsi silmien yli.) Se laatuun käy, on neuvo syntymässä, Niin oikein, vaikka päätä huimaisee. Sormusta Frank tuo vielä kantelee, Kuin Ruotsiss' ennen, sen näin äsken tässä. Hän varmaan mitäkään ei sillä tee. Muodossa koittakaa nyt lempeässä Sit' ostaa, paljon siitä tarjoten; Sill' onkin kivi ruhtinaallinen.
v. DANN. No, koittaa saapi. — — (Kuultelee, Askeleita kuuluu portailla.) Vaiti, hän on lässä.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Edelliset. Frank (kantaen värirasiaansa toisessa kädessä ja toisella sysäten edellänsä silimaalaria edellisestä näytöksestä).
FRANK. Jos halu teill' on käydä jakohon, Ammattiveli, herra, tässä on! Pulistaan ruikuttaa hän ainiansa — Kivetkin liikuttais se kovimmat — Vaimostaan sairaast', urkupiipuistansa, Jotk' kaiken päivää leipää vinkuvat. Hänelle suokaa liikatavarat.
v. DANN. Frank herra! Hän tääll' ylhääll' oli juuri. Ja silloin hän jo lahjan sai; Mut tarpeesensa on se kai Vaan pisara, ja saantins' ei lie suuri. No niin, hän suuremman viel' lahjan saa, Kuitenkin teidän tähden. (Miehelle) Maalatkaa Valmiiksi aita, sitten mielin määrin, Te herra, hinta määrätkää, Jos suurempikin, ei se ole väärin, Puoleksi vaan sen tahdon ylentää. Nyt työhön, aika on nyt tärkeää, Nyt työnne tuottaa kasvun viljaisen voi.
SILIMAALARI. Ah, armollinen herra, mulle on, Mit' tunnen, ilmoittaa nyt mahdoton — En teitä kyllin kiittää vaivainen voi.
v. DANN (raappien kiivaasti päätään). Rauhassa menkää, voideltu te En-voi Kuningas Mahdottoman valtion!
(Silimaalari rientää ulos.)
KYMMENES KOHTAUS.
Edelliset (jäljelle jääneet).
JULIA. Miks', setä, peljätätte äänellänne Mies-parkaa aina? Onko oikein se? Kaikk' aikaan saavanne te luulette, Vaikk' ette hillitä voi itseänne. En voi — sen lauseen itsenne Ois lausuminen tääll' ain' itsestänne.
v DANN (suurenmoisella liikenteellä). Selitä, kuink' "en voi" tuo kuuluu tänne. En nähdä taida silmittä, En ottaa taivaalta voi kuuta, Enk' kylvää pilvihin voi tähtiä — — —
JULIA (keskeyttäen). Sit' ei voi, muuten kaikkea voi muuta.
v. DANN. Tukitse, kiusan kappale, jo suuta! Selitä tarkemmin, mit' en ma voi!
JULIA (hellästi, mutta hilpeästi). Te ette kärsivää voi koskaan nähdä: Sieluunne ihmispyyntö aina soi; Apua siinä koitatte te tehdä, Miss' sydän tuskissaan vaan vaikeroi. Te ette voi — miss' on vaan ylevyyttä, Jot' estetään sen riennoiss' ilman syyttä — Sit' auttamatta olla; ystävä Ja vihamies saa teiltä sääliä. Useesti ilmoittavat värisevät Äänenne säveleet, mit' tunnette: Ja ett' on sydämessä teillä kevät, Ilmoittaa vesi vanhan silmänne. (Kiertää kätensä hänen kaulansa ympäri.) Ah, hyvä setä, nyt taas kyynele!
v. DANN (lykkää häntä luotaan, pyyhkäisee kädellään äkisti silmiään. Frankille, joka sill' aikaa on laittanut palettinsa valmiiksi).
Kas tuossa näätte, herra, linnun, jolla Sanaakaan totta tuskin suussa on. Tuon seurass' saan nyt joka päivä olla. Jok' kaikki vääntää, kääntää kierohon!
FRANK (itsekseen näkyvällä liikutuksella). Trygg konna! Valhees kostan palkinnolla Kovalla. (Merkiten Julialle) Neiti istuu tuokion.
v. DANN. Tytöltä tuolta mitä kärsin, nähdä Jo voitte ainoast' täst' tempustaan; Näin mustaksi ja valkeaksi tehdä Setänsä voi hän, kuinka tahtoo vaan. Enemmän tahdotteko vielä kuulla?
JULIA. Puhtaalla pysykää nyt, setä, suulla!
FRANK (Julialle). Kasvoissanne mi vaihe värien! Poskenne hohtaa, kuin se tulta oisi.
v. DANN. Frank herra, sormus jalokivinen Teill' on niin kirkas, kuin se salamoisi; Timanttiin halu mull' on, myönnän sen.
FRANK. Ja sitten?
v. DANN. Jos se myytävänä oisi, Määrätkää hinta, vaikk' kuink' korkea.
FRANK. Sen hintaa, herra, ette aavista, Kultanne ei sit' osta: silmää kaksi Ja sormuksen tään mulle ainoaksi Peruksi jätti äiti vainaja; Katselkaa, suur' on se ja ihana.
(Ojentaa kätensä lähelle v. Dann'in silmiä.)
v. DANN (hypähtäen ylös tuoliltaan). Nimenne Frank ei ole, nimeänne Salaatte?
FRANK. Mist' tuo luulo heräjää?
v. DANN. Todistus varma siit' on sormus tää.
FRANK. Tää sormus?
v. DANN, Kuulkaa vaan! Kun sinne tänne Sain kulkea ma halki maailman, Naiselle, jok' ol' ennen morsian Minulle, lähetin tuon perimänne Sormuksen — naisellen, jonk' kanssa en Mä päässyt rikkauteen, onnehen.
FRANK. Oi ihme!
v. DANN. Kuulitteko äidiltänne Mun nimeäni?
FRANK. En. Hän yhtä vaan Mainitsi nimetöntä armastaan, Jok' oli ulkomailla matkatiellä Ja sieltä lähetti tään sormuksen — Kuin nimenne soi sanans' viimeinen.
v. DANN. Mit' antoi taivas mulle vielä! Syliini tule, rikkautehen, Kuin poikan', astu! Miksi, ystäväni, Nimesi muutit?
FRANK. Kun ma kantamaan Kopeeta, suurta sukunimeäni Köyhältä liian näytin mielestäni.
v. DANN. Nyt, poikan', nostaa lippus uudestaan, Kuin satamassa, aik' on tullut sulle.
JULIA (pyyhkeissään kyyneleitään, sysää veitikkamaisesti v. Dann'ia syrjään ja lyö käsivartensa Frankin kaulan ympäri).
Sylistä osa suotanee myös mulle?
v. DANN (hämmästyneenä). Mit' tää on? Päästä! Tuohan hulluutt' on. Houritko, sano, aattelematon? Sult', tyttö, järki kokonaan on poissa.
JULIA (teeskellyllä yksinkertaisuudella). En tehdä taida missään asioissa, Mit' oikeaksi setä aattelee. Ma teen kuin setä. Enkö oikein tee?
v. DANN. Viisaana näin et, tyttö, tehdä vois sa. — Mä hämmästyn. Suo, poikan', anteeks', suo! Välisti on kuin hiukan hupsu tuo.
FRANK. Nyt aik' on että putoaa jo peite. (v. Dann'ille.) Isäni — pojaksennehan mun teitte — Ei Julianne vasta nyt näin tee; Meill' oli tää, min hän näin kertoilee, Jo Ruotsiss' sopimus — hän sit' ei peitä, Jonk' ilmoituksest' arkuus esti meitä.
v. DANN. Päivästä tästä, min nyt nähdä sain, Ma siunaan, kiitän taivaan enkeleitä. Sielt' tulvaa riemu mulle virroittain.
(Sulkee syliinsä molemmat.)
JULIA. Nyt, setä, pääsin tuskastani, teitä Tyranniks' esitin ma, mua te Hupsuksi, — kuitattu on velkamme.
v. DANN. Ain' naljailet.
JULIA (katsoo v. Dann'in kasvoihin). Mi silmässänne kiille On tuo? Kas, eikö kyynel siinä piille? Se putoaa, sen toinen ennättää; Hämillään setä on, se myöntäkää.
v. DANN (pyyhkäisee silmiään). Kyynelkö? Missä merkin näät sä tuosta?
JULIA. Ujoilematt', oi, antakaa sen juosta! On vanhuutenne päivä kaunis niin, Kun sulavi sen kylmyys kyyneliin, Kun kasvoiss' sielun liikkeet värisevät, Kun silmä sairas on, kun sill' on kevät.
v. DANN. Suus sulje, tyttö, nyt! Ma voin kuin mies Karaistu, minkä joku voi kenties; Onnenne nähdä, rintaa vasten rinta Syleillä, mit' on mulle kallihinta, Pieninkin kyynel, minkä riemu loi, Nyt tukahuttaa — lapset, sit' en voi!
(Esirippu lankee).