Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Johan Ludvig Runebergin
LYYRILLISIÄ RUNOELMIA.
I.
Suomentanut
Kaarlo Forsman.
Ensimmäisen kerran julkaissut
G. L. Söderström 1885.
Franzén'ille.
Ainiaksko vaiennut on meiltä
Armas säveles,
Leivonen, ku syksymyrskyn teiltä
Lensit lauluines?
Eikö maa, joll' loisti aamus ynnä
Päiväs kultavuo
Nähdä saa, kuink' iltas sulle tyynnä
Kultaruskon luo?
Etkö muista Ruotsin ruususilta
Metsää Pohjolan,
Satakielten ihme-säveliltä
Virttä rastahan?
Siitä kuin sa meiltä läksit, suli
Monen talven jää;
Tuli kevät, laululinnut tuli —
Vaan et tullut sä.
Ah! tääll' uinuu entis-lehtoloissa
Yöt yht' armahat,
Piilee pikku-kukkain silmikoissa
Kyynel-pisarat:
Kuin, kons' onnen aikaa muinoin vietit
Koti-virrallas,
Revontulta katsoit, runoja mietit,
Poimit kukkias.
Kun tuoll' alkaa nurmet heilimöidä,
Niityt vehmastaa,
Missä lauloit ennen, — kyynelöidä
Oishan ihanaa!
Niin vaikk' Oulun vanha linna vaipui,
Lapsimuistelmas
Vaikka synkkiin raunioihin haipui
Syntyseuduiltas;
Oishan hauskaa kotikuusta kuulla,
Muistaa entisen
Pirtin laulajaa, mi viiripuulla
Istui laulellen.
Tuuli Auran opistossa tuiskii;
Tullos sinnekin!
Raunioista rakkaat muistot kuiskii
Sulle sieltäkin.
Riennä maahan, jonka helma sulkee
Sun ah! halullaan!
Minne rantaan tullet, tiesi kulkee
Kukkain kesken vaan.
Niinkuin kevätpäivää majat armaat
Sinua tervehtää,
Kaiullansa Suomen vuoret harmaat,
Niinkuin ystävää.
Vanhuksen kotiintulo.
Kuin muuttolintu talvipäiväin jälkeen palaa
Kotinsa lammellen,
Niin luokses, synnyinlaakso, tullen, rauhaa halaan
Lapsuuden mennehen.
Mun sulki kaivatusta maasta monta merta
Ja monen talven jää;
Iloita kaukomailla sain ma monta kertaa
Ja usein kyyneltää.
Tääll' oon nyt taas. — Ka, taivas! suojaa missä kehto
Mua tuuditellut on!
Kas tuolla salmi, saaret, tunturit ja lehto —
Laps'-mailma huoleton!
Kaikk' onpi vanhoillaan. Puut vielä vihannoivat
Somissa verhoissaan,
Tutuista sävelistä aavat ilmat soivat
Ja metsä lauluistaan.
Viel' laine leikkii Ahden lumme-lasten kanssa
Iloisna telmien.
Ja saarten siimeksestä kaiku riemuissansa
Vastaavi etäällen.
Kaikk' ompi ennellään. Mä toinen oon kuin ennen,
Oi laakso armahin!
Haluni sammui, posken leimun kanssa mennen,
Jo jähtyy suonetkin.
Mit' ihanaa sull' on, mit' ihanuutta tarjot,
En taida arvottaa,
Mit' aaltos huokailee ja kuiskaa lehtos varjot,
En enää oivaltaa.
Ei Ahto aalloissansa enää mulle soita,
Ei ihmekannel soi,
Niityillä mailla keijokaisten karkeloita
En enää nähdä voi.
Tok' olin rikkain luotas, mökki, lähtiessä,
Niin rikas toiveissain,
Kun tunteet, syntyneet sun pyhäss' siimeksessä
Kult'-aikaa lupas vain.
Mua seuras kaunokevääs muisto niinkuin taika
Ja seutus rauhaisuus
Ja hyvät henkes, joita lapsuuteni aika
Valveille mulle huus'.
Ja nyt — mit' tuon ma jälleen maista kaukaisista?
Pään lunten painaman,
Sydämmen tyrttyneen ja sairaan hehkumista
Ja kuolla halaavan!
En vaadi takaisin ma hukkaamaani sulta,
Oi armas äiti maa,
Kun suonet haudan vaan, joll' itkee lähtees kulta
Ja haapas kuiskajaa.
Povellas armaalla näin saanen uinahdella
Suloiseen unehen,
Taas haudan kaino-kukkasissa versoella
Elohon puhtaasen.
Jalouden voitto.
Jalon kiitäntää nyt kanteleeni soittaa,
Kuinka häätyneenäkin se vihdoin voittaa,
Sortovallat kaataa, pahaa uhmiellen,
Mailmalle laulele, virs' ylevin!
Kurjaa toivotonta lohdutellen auta,
Sorretulta murra orjakahleen rauta,
Turman joukkiolle, väkivaltaisellen
Lausuos: saapuvi kostajakin!
Tähditelty vaippa yllään, konna julkee
Ryöstön antamassa komeudessa kulkee;
Laki vaikenee ja väistyy kauhistunna, —
Maahan sen polkevi mahtaja tuo.
Vaan kun hyveen otsa tyynnä hälle hohtaa,
Hyveen kirkas silmä konnan silmää kohtaa,
Lannistuu se, taantuu, häpyyn sortununna,
Katsehens' arkana maahan jo luo.
Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raataa;
Kun sen teuraat vertyy, kun se karjaa kaataa,
Käy se ylvästellen mahtavuudestansa,
Turvana tarmo ja hirveä suu.
Vaan se huomaa avuks' rientäväisen paimon,
Loistavan tään silmist' äkkää hengen aimon —
Uljas lannistuu ja, laskein teurahansa,
Metsien yöhön jo piiloutuu.
Hurme kruununaan ja valtikasna miekka,
Riutuneitten kesken hirmuherra riekkaa;
Synkeys on sen sääntö, kahleita hän määrii,
Kuolo ja kauhu sen käskynä on.
Aatelinsa unhottain ja kunniansa
Orjat hälle kantaa suitsu-uhrejansa,
Linnan ympärillä palkkaparvet häärii,
Huutaen: "oot jumal' kuolematon!"
Rikos vallitsee ja totuus maahan lyödään,
Hyvä piileksii ja ihmisarvo myödään,
Vaivais-kukaks' aatos ylhäinen jo maatuu,
Petturi-kourien sortama tuo.
Konsa luonnon pyhää solvaiseepi räivät,
Yöksi muutellen sen kauniit valopäivät,
Miss' on kosto, veljet? milloin apu saatuu,
Autiomaille mi rauhoa tuo?
Katso sortumatta, säikkymättä surmaa,
Jalo uinuu vielä kesken kalman turmaa,
Jumal'-lapsen luokse laskee enkeleitä,
Näilt' ylevää vapautta se syö.
Lempikätten alla hälle voimat varttuu,
Aatesäkenistä kirkas lieska karttuu,
Silmäns' aukoo hän ja katsahtaapi teitä,
Orjat, tyrannit ja turmion-yö!
Silloin horto haihtuu, vihan liekki liehuu,
Sorretuiden veljein vuoksi sydän riehuu,
Luonnon päästää vannoo hän, ett' tulta sinkoo,
Viettää voittoa valkeuden.
Tenhon-lemmellisnä retkelleen hän lähti,
Loistoon verhottuna niinkuin päivän tähti,
Surman-tuojaa kohden talviyöhön linkoo
Nuolien tulta hän ehtimiseen.
Silloin loppuu yö ja kaatuu hirmuhaamu,
Merten maiden päällä lieskaa kirkas aamu;
Kohden nuoren päivän huomen-kirkkautta
Vapauden sana korkea soi.
Vaan jo riemuvilskeen yli nousee jalo;
Hiljaa siitä aukee sinitaivaan valo,
Helmassansa maa, joll' ei oo surkeutta,
Vaan yhä onnea vain vihannoi.
Kerran aika saa, kun pasuunatkin kaikaa,
Taivas tähtiryhmät kaikki koolle taikaa,
Katoovaisuuden ja tyhjän saaliiks' entää
Valtiot, maat sinikorkeuden.
Vaan ehk' auringotkin asemiltaan vaipuu,
Maamme, niinkuin huoku, sammuu, yöhön haipuu,
Unhoon rauenneiden mailmain tuhka lentää,
On jalo voittava ainahinen.
Leivo.
Nousi päivän liemu,
Sulous ja riemu
Heräs vihdoin talvihorrostansa;
Kevät solmee vaulaa,
Lehdon käki laulaa,
Keräs metsä, ilma laulajansa;
Pääsky armas lensi
Majalleen, ja ensi-
Lemmest' alkoi peippo visertää.
Kaikkein riemun kuulin;
Armaimmaksi luulin
Leivon onnen sini-taivahilla.
Senp' on hellin rinta,
Lemmen uneksinta
Laulattaa sit' elon aamusilla;
Kaikki sävelmänsä,
Ylhääll' liitäissänsä,
Kuului korvissani soivan näin:
Ket' ei kahleet haita
Ilman kauko-maita
Liitämästä — häntä onnistaapi!
Jok' on lauluun luotu,
Jolle kullan muoto
Ynnä kevät luonnon ilmi saapi!
Näin sen laulu raikui;
Monistellen kaiku
Leivon virret toi mun korvihin'.
Päivän myötä liitää,
Maita merta kiitää
Milloin Etelään ja Pohjaan milloin;
Laaksoss' suukkosilla
Olla, taivahilla
Laulaa autuuttansa aamuin illoin;
— Voi sua miekkosinta!
Kuinka pieni rinta,
Leivo, moiset riemut mahduttaa!
Toukokuun-laulu.
Terve tienoillemme,
Kaunis Toukokuu!
Terve leikkiemme
Suoja sulosuu!
Tunteen jumal'-liemu
Valjetessas läikkyy,
Rakkaus ja riemu
Kaikkialla väikkyy;
Murhe kevääll' lymyy,
Itkust' ilo hymyy,
Huolten pilvist' aamu ruskottaa.
Kukka kuihtununna
All' ol' hyyn ja jään,
Syksyll' lakastunna
Kuoli mielellään.
Talvi — hirmun lailla,
Joka seudut raastaa,
Autioilla mailla
Käskyn kieltä haastaa —
Haudall' istui, sääti
Surmaa, kaikki jääti
Synkkä, kolkko niinkuin kuolon yö.
Säteitä ei luotu
Pohjan aamuhun,
Kyyneleit' ei suotu
Yölle, siksi kun
Ajain joutsenillaan
Kukkais-kevät koitti,
Päivän' kultas, illan,
Aamun purppuroitti,
Sorsi talven vallan,
Mursi kahleet hallan,
Vienon Flooran kutsui nähtäviin.
Nytpä lehtoloista
Sulle nousevat
Kukkais-silmikoista
Uhrit riemuisat;
Kiitostas vaan huohuu
Ruusut ruskoposket,
Kunniakses kuohuu
Hopeoitaan kosket;
Linnut riemumielin
Laulaa kiitoskielin
Kanssamme: oi terve Toukokuu!
Muuttolinnut.
Te kulkuri-vierahat oudossa maass',
Kosk' etsitte syntymä-laaksoa taas?
Kun vuokko jo tuikkaa
Taas syntymämaalla,
Ja hettehet suikkaa
Taas leppien alla,
Koht' alkavat lentää:
Ei johtoa lie, —
Heit' eksytä sentään
Ei siintävä tie,
Perille se vie.
Kyll' löytävät armahan Pohjolan nuo,
Miss' suojaa ja ruokoa luonnotar suo;
Kyll' lähteiden suilla
Siell' uupuva tointuu,
Ja oksilla, puilla
Vaan riemuja sointuu;
Yöauringon koittain,
Uneksivat vaan;
Ja lempeä soittain,
Ei kaukaisen maan
Tiet' aatellakaan.
Niin tyyninä onnelan lapsoset nuo
Vaan sammale-honkihin suojansa luo;
Ka, siellä ei surra:
Ei itku ja huolet,
Sen muuria murra,
Ei myrsky ja nuolet;
Miss' onnea päivä
Se hohtava suo,
Ja yön rusohäivä,
Jok' untahan luo
Ja tuutivi nuo.
Sä eksyvä henkonen oudossa maass',
Kosk' etsinet syntymä-seutuja taas?
Isäisi kun mailla
Jo palmuset läikkyy,
Niin lintusen lailla
Sun siipesi väikkyy;
Koht' alkanet lentää;
Ei johtoa lie Eik'
eksytä sentään
Sua siintävä tie,
Se mailles sun vie.
Paimenpoika.
Kauniina taivahille
Jo päivä nous',
Siit' ilo maisemille
Ja toivo uus'.
Ja metsän lehväpuista
Vaan riemu soi;
Hänt' ilman linnut muistaa,
Ken kaikki loi.
Ja pilvet punerruttaa
Sini-reunojaan,
Miss' yhtyy ihanuutta
Taivasten, maan.
Mutt' alla puhdas lähdet
Vaan myhäjää,
Helmaansa kuut ja tähdet
Se viehättää.
Sua etsin, vehmas nurmi,
Taas kerrankin,
Miss' aallon vilkas hurmi
Käy mutkihin.
Siell' turvepenkki tuttu
Puun varjoss' on,
Ja lammas ynnä kuttu
Syö huoleton.
Tääll' lehdon väliköistä.
Ma ihailen,
Kuin kastehelmilöitä
Juo kukkanen.
Helposti täällä kuulen
Ne laulutkin,
Mi myötä vienon tuulen
Soi laaksoihin.
Käy usein armas kulta
Mua kohtaamaan;
Tääll' lausuu lemmen tulta
Hän lauluillaan.
Tuon soinnun, vohlat, varmaan
Te tunnetten!
Ah, rintahainpa armaan
Pian sulkenen.
Kun päivä tunturilta
Taas vilkaisee,
Näen kullan; — kunnahilta
Hän astelee;
Kädessä hällä loistaa
Sulo seppelyt,
Jon rannan apiloista
On köyttänyt.
Tuon luokse nyt ma joudan
Kuin lennellen,
Pian tänne hänet noudan.
Karitsoineen;
Tääll' yhdess' istuskellen
Me suudellaan,
Ja kyyhkyt karsastellen
Ne katsoo vaan.
Hän laulain kaiut nostaa;
Ma pillillän',
Jon vuolin kaislistosta,
Hänt' säestän.
Ja aallot niemekkeille
Ne uinahtaa,
Ja vieraat karjat meille
Eksyillen saa.
Ken voisi kertoella,
Mi viaton
Elämä paimenella
Laaksossa on!
On karja aarteenamme
Ja kukkaset;
Niit' tyynnä omistamme
Me paimenet.
Vaikk' kylmä kukat hyytää
Ja myrskyt soi,
Mun riemuain ei syytää
Ne hautaan voi.
Kun talven tuiskut pauhaa,
Käyn mökkihin,
Siell' lämpimää ja rauhaa
Kyll' löydänkin.
Siell' lieden loistamassa
On hauska työ,
Ja karja navetassa
Apetta syö.
Ma laulan: kukkasvirsi
Tuvassa soi,
Vaikk' kukat hyyti kirsi,
Min talvi toi.
Kyll' lunta täynn' on vuori
Ja notkelmat,
Vaan ei mun mielen' nuori,
Ei laulelmat.
Vaikk' ulkomyrskyt pauhaa,
S' ei haitakaan,
Kun tääll' on tyyntä rauhaa
Sisällä vaan.
Vaan kevään tullen kylmä
Pois pakenee,
Ja vuokon sinisilmä
Kyyneltelee;
Vien silloin laitumelle
Taas karjojain,
Ja kaiku kantelelle
Soi vuorottain.
Sua etsin, vehmas nurmi,
Taas kerrankin,
Miss' aallon vilkas hurmi
Käy mutkihin.
Siell' turvepenkki tuttu
Puun varjoss' on,
Ja lammas ynnä kuttu
Syö huoleton.
Minun päiväni.
Suojissa laakson, leivon liverrellen,
Vieressäs istun, impi, haltioissa;
Tuoll' alla tunteen aallot hyrskiellen
Käy kukkien ja leyhkäin suuteloissa.
En koskaan seisonut oo sodiskellen
Surujen usvaa vastaan taisteloissa;
Eik' arvaa kukaan, miss' on piilosuojain,
Paits' ystävyys ja lempi ynnä Luojain.
Hymyyni hymyilee tuo haaveksittu kulta,
Sill' emme suotta kiusaa itseämme;
Hyväily-nimet hältä saan, hän multa —
Vavahtaa lehvät, meidän lempeissämme,
Ja perhot tullen ruusun suutelulta,
Kukista luovat taivaan ylitsemme;
Ah, kaunis mailma! kuinka luonto sointuu
Tok' autuuteen, mi sydämessä tointuu!
Miks' epäsoinnun soisin sorreskella
Nyt soinnuntaa, mi mailman haltioipi?
Suloista sävelmää nyt kaikkisuus vaan soipi,
Suloista myös mä mielin kaikutella.
Mun riemujain saat, kulta, riemahdella,
Kun yhteissointumme sun korviis soipi;
Syliini vaipuos ja anna suuta
Ja suudelmaksi elon hetki muuta!
Lintuselle.
Oi lausu, pikku lintu,
Lehvissä jalavan,
Kuink' aina voinet laulaa,
Iloita ainian?
Sun laulus kuulen aamuin,
Sit' illoin kuuntelen,
Vaan kirkas ain' on äänes
Ja sointus suloinen.
Sun aittas on niin köyhä
Ja ahdas asuntos,
Tok' aina lauleskellen
Silmäilet kotohos.
Et kylvä, etkä niitä,
Et korjaa latoihin,
Et huomispäivää tiedä —
Ja tyydyt kuitenkin.
Monelle kyllä suotu
On riistat, aartehet,
On maat ja valtakunnat
Ja linnat kultaiset;
Ja huolin, kyynelsilmin
He päivää alkavat,
Jon koille kiitosvirtes
Sä soitat riemuisat!
Kyll' ihmislapsi hylkäis
Sun halvan olentas;
Ei kiittele hän Luojaa,
Vaan ain' on vaateljas.
Sun hento henkes sortaa
On hänen vallassaan —
Tok' onneas sä kiität,
Hän kiroo onneaan.
Miks nurkuin taivahille
Hän kylmän silmän luo?
Häll' onko vaatimista,
Jolle Luoja kaikki suo?
Kun mailman riemut ratki
Hänelle tarjoutuu,
Miks lisää vaan hän itkee
Ja orjaa halveksuu?
Ei! laula, lintu pieni,
Ain' autuudesta vaan!
Lauluusi vaikerrusta
En sekaa milloinkaan.
Kesäisin pesäs laadi
Majani vierehen,
Mua neuvo aamuin illoin
Olemaan iloinen.
Kevät-aamu.
Kas, kuink' armas aamu koittaa
Idän kaukomerten takaa,
Kultaan verhoo, purppuroittaa
Maan, mi tyynnä alla makaa.
Usvat haihtuu, talvi taukoo,
Luonto herää, silmäns' aukoo.
Leivo, liehusiivillänsä
Äsken tullut etelistä,
Laulaa ylhääll' liitäissänsä
Toivon, kevään kukkimista;
Joutsenparvi maahan rientää,
Tervehdellen Suomen nientä.
Tummain puiden kesken lentää
Huima aalto valloillansa,
Ilomielin orava entää
Sammalkatto-suojahansa;
Kaukaa metsän siimeksellä
Kukertaapi kyyhky hellä.
Kultaviljaa tuutii tuttu
Aamutuuli pitkin sarkaa,
Yllään valko-talvinuttu
Jänis poikki pellon karkaa;
Kuusen alta väijystänsä
Tähtää miesi pyssyllänsä.
Vaivoin lehdon vilpoisessa
Säilyin, loistaa hangen tähde,
Valkokoivuin kaivellessa
Vuokkoin kesken läikkyy lähde;
Ahti hiljan noustuansa
Soittaa kultakanneltansa.
Kaunis kevät! kauan kierii
Vaunus mailla eteläisen,
Ennenkuin se tänne vierii
Pohjan kunnahille jäisen;
Et niin kiitollista mieltä,
Kuin on meidän, löydä sieltä.
Mitähän ne tarkoittaapi
Virret, jotka soivat sulle?
Että kevät meille saapi,
Niinkuin Vapaus vangitulle;
Että Pohjan jäätehellä
Sydämiä on virkistellä.
Kudo uudet juhlaverhot
Vesille ja maisemille;
Nosta yöstä henkiin perhot
Sulhoiks' kukka-kultasille;
Sydämemme sopukoista
Talven kolkot muistot poista!
Kukkaselle.
Juur' päätit hortos; — silmäsi auenneen
Sä nostit riemumielin korkeuteen,
Miss' usvapilviä aamurusko kulkee,
Armaansa, luonnon purppurahelmaan sulkee.
Kaikk' ympärilläs tyyntä ja hiljaa on,
Siell' leyhkät tullen untuvat nautintoon,
Ja kultasiivill' liehuva turhuus lymyy; —
Oi kukka, kuinka hauskana mailmas hymyy!
Et aavista sinä leyhkien leikiten,
Kuiskeessa perhon, kastehen suudellen,
Kuink' ystäväin sulo suosio kohta haihtuu,
Ja murhekyyneliin ilo vielä vaihtuu.
Oi, miks' tuo "tulkohon" Kaikkivaltiaan
Ei suonut onnes kukkia ainiaan?
Miks' ei ole päivä kaunis niinkuin aamu?
Miks' aina ei sua hurmaa onnen haamu?
Hymyile vaan, sinä pikku viaton!
Pian nähnet, kuinka pettävä kevät on,
Ja hellyt, onnen hetkiä muistellessa,
Kun uinuit untas silmikon suojuksessa.
Linnunpesä maantien varrella.
Pikku lintu, miksi meluisen
Tien oot viereen pesäs rakennellut?
Eikö salo hausk' oo, vilpoinen,
Salon puita lehti koristellut?
Eikö koitar siellä hurmaakaan
Niinkuin täällä lempiruskollaan?
Hiljaa lähteen laine hopeinen
Uipi kauko-laakson vehmastoissa;
Täällä turhuus vierii kolisten
Raskahissa rautavaljakoissa.
Piillen tyyntä rauhaa nautitaan;
Lintu parka! tääll' on pelko vaan.
Miksi lehdon lemut vaihetit
Pölypilviin maantien vieremillä?
Tomua poljettuako armastit,
Vaan et kukkia lehdon liepehillä?
Mailman hyörinääkö nähdäkses
Uhrasit sa rauhas, tyvenes?
Etkö usein päivää pitkäksy,
Kunne yöhyt majaas tuopi rauhaa?
Eikö syömmes usein säikähdy,
Kaukainen kun jyske yltyy, pauhaa?
Eikö siipes, pieniä suojellen,
Usein nouse lentoon säikkyen?
Eipä mieltäs tuska huolettais,
Jos viel' oisit kauko-lehtoloissa;
Pienoisetkin tyynnä olla sais,
Vaikka äiti joskus viipyis poissa;
Luonnon hiljuus saman suojan sois,
Minkä heille hellä siipes lois.
Lintu, lintu! sulkapurjeitaan
Konsa pienoiset jo nostaa alkaa,
Johda empimättä heidän lentoaan
Seutuun, miss' ei nähty ihmisjalkaa;
Neuvo heitä suvell' laatimaan
Kutaki rauhass' sulo-suojuttaan!
Kesä-yö.
Taivas! matkaa, iltaa ihanaa!
Näätkö saaren kukkais-maalimaa?
Naana, illan ihmehistä
Linnut laulaa siimeksistä;
Soutu jääköön; kellukaamme
Maille vaan!
Kukkulalta päivä välkkyy,
Lainehilla venho hälkkyy;
Tuulen myötä hiljaa saamme
Valkamaan.
Kuuntele pihlajien huminaa!
Vihriä-verhonsa niitty jo saa.
Riemuitkaamme! kohta aika
Karkaa kanssa nautinnon;
Lempi, suvi lyhyt on;
Haihtuu, Naana, niinkuin taika.
Lehvistään jo torppa pilkuttaa;
Sinne, viimat, purtta uitelkaa!
Näätkö ukon, Naana kulta,
Urkkivan meit' oven suulta?
Näätkö: neito viittoaapi
Kaunoinen,
Marjakoppa kädessänsä,
Hymysuin ja hyvillänsä,
Mansikat kun antaa saapi
Naanallen?
Kyyneltelet! pyhä on, suloinen
Palkinto alttihin rakkauden!
Enkeliks' jo täällä luotu,
Nauti onnees ihanaa!
Seurakseen kun sielu saa
Luonnon, parempaa ei suotu.
Mit' ei loistolinnat kasvaa voi —
Elon riemu, toivon aamukoi —
Senpä näkee mökki halvin
Keväin, syksyin, kesin, talvin
Suuren luonnon helmalasna
Kukkivan.
Näätkö sorsaa? poikinensa
Keulan alta turviksensa
Uipi raukka autuaspa
Kaislahan.
Eipä se poikoa antaisi pois,
Sille jos korkeita linnoja sois,
Kultaa monta kuormallista;
Vaikk' ois vallat hallussaan,
Ei se hylkäis aaltojaan
Eikä pesää kaislahista.
Illan kaino tähti, leppyinen
Silmäs luo nyt maalle-nousullen!
Lehdon linnut riemuitkaatte!
Vihkivirttä laulaa saatte,
Jolla kahden sielun usko
Solmitaan.
Vuorten taakse laskee päivä,
Länteen sammuilee sen häivä,
Naana, poskillaspa rusko
Nousee vaan.
Sittenpä retkemme päättyköhön!
Täältä meit' aamutar löytäköhön!
Naana, kullan kainalossa
Koto, perhe unhottuu.
Suojanamme vehmas puu
Untukaamme kuutamossa!
Joutsen.
Reunalta ruskopilvien
Niin taivaan-tyynnä vaan
Joelle joutsen laskihen,
Suv'-illall' laulamaan.
Suloa lauloi Pohjolan,
Sen taivast' iloisaa,
Kuin päivä siell' ei muistakaan
Suv'-öisin uinahtaa.
Kuin varjot siell' on viileät
All' leppäin, koivujen,
Ja lahdet kuullan-kiiltävät,
Ja laine vilpoinen.
Kuink' autuus siell' on armahin
Kultaansa armastaa,
Sielt' uskoisuus on syntyisin
Ja sinne halajaa.
Näin lainehelta laineellen
Sen kiitosvirsi soi;
Ja puolisonsa rinnallen
Pian hiipi, lauloi noin:
Kyll' enpä eloin unelmaa
Näe vuosisadottain —
Mutt' Pohjan aalloill' armastaa,
Sen suvell' laulaa sain.
Torpantyttö.
Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!
Lyhyt hallakin ol' loiston hetki.
Surkaa lehdot! loppui armaan retki.
Eikö kuolon valju henki säästä?
Eikö luonto velastaan voi päästä,
Uhraamatta surman enkelille
Kaunihinta Luojan suomaa sille?
Voiko kylmä kalma ihannella
Hellää lempeyttä? armastella
Kantalanko lasta Tuonen rotkot,
Niinkuin "Lantaan" laksot, "Vanhais"-notkot?
Impi itkemämme, olit sorja;
Eipä juomahan nyt poika norja
Jääne kaunolähteelles, kun sieltä
Huokuu muistelmas vaan murhemieltä.
Kun sä vielä kuljit hettehillä,
Istujoit' ol' kukkais-vieremillä;
Usein paimen toivon hurmoksissa
Siell' ol' kaiken päivää unelmissa.
Riemun ääni, hehku joka kiihtyi,
Lähteelläs kuin kotonansa viihtyi;
Minkä eespäin juoksi vesi raikas,
Laulut soi ja huilun ääni kaikas.
Suotta seisot, vuori, kuunneskellen!
Ei käy neito enää paimennellen;
Turhaan kaipaat ääntä, mykkä kaiku,
Ääntä, jok' ei konsaan enää raiku.
Tyhjää Vanhaisten on niittymailla;
Viidat siell' on karjojansa vailla;
Haukka vainen vainoo lintu parkaa,
Puusta puuhun ruikuttain mi karkaa.
Poika Vanhaisten, jonk' kultasilmä
Ennen muita tää ol', nyt niin kylmä,
Muinen ah! niin lämmin sydän — missä
Viehkuroit nyt yksin kyynelissä?
Kirvehes ei metsäss' enää kolku,
Kullan kulkematta kun jäi polku,
Tuon ku, tauotessas hakkaamasta,
Kutsu-äänees vastas pensahasta.
Rannall' loikuu purtes ylähällä,
Ikäänkuin et aikois konsaan tällä
Lahden laumaa verkkoloihis pyytää,
Sikseen kaikki mielityöskin syytää.
Piilipuiden alla kalmistolla
Viivyt vaan oi! kultas kammiolla;
Päivän sammuellen, sarastellen,
Haudall' aina istut itkeskellen.
Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!
Lyhyt hälläkin ol' loiston hetki.
Surkaa lehdot! loppui armaan retki.
Syys-iltana.
Miks' rinta raukka useasti
Niin vaikeroit?
Kun tähdet yöllä välkkyy armahasti,
Miks' ilmain tyynten halki kamalasti
Sä kujerrellen soit?
Sua elämäskö kiire lento
Niin huolettaa?
Vai itkettääkö kevään muisto hento?
Oi kauhistaako mainen sääntö vento,
Mi kukan kuolettaa?
Livertää lintu taivasalla,
Ei itkekään;
Soi satakieli puissa korkealla,
Ei sointujansa luo se suremalla
Lyhyttä hetkeään.
Päivinpä perhon lento taipui
Kukille vaan;
Vaan iltasin sen huokuu tyhjiin haipui,
Kun siivin uupunein se maahan vaipui
Ja suostui sallimaan.
Kun tammen kaataa aian rauta
Ja kukkulat,
Kun kaikki mailman entisyys on hauta,
Ei Tuonta karttaa sunkaan, houru, auta;
Miks' iltaas soimajat?
Ken kohtalostas voi sun päästää?
Ken armahtain
Sua turmiolta, kalman yöltä säästää?
Kun kukkakaan ei säily talven jäästä,
Oi rinta, kärsi vain!
Iloa hetkein nauti — mannaa
Tään korpimaan!
Surujen tietäs sumentaa äl' anna;
Oot vieras; tääll' ei retkes päätä panna,
Kaanaassa vasta vaan.
Ylhäällä, tähtein tuolla puolla
Saat valkamaan.
Ett' täällä täytyi huolla sun ja kuolla —
Iloitse että ikuisuuden vuolla
Unissas näät sen vaan!
Sua ei siis Tuonen synkkä kalpa
Pelottaa saa;
Ei murru henkes, vaan sen kahle halpa;
Oi! valon maill' ei usva silmääs salpaa,
Vaan autuus kirkastaa.
Lohdutus.
Eräkkäisyydessäin
Ma kun istuelin,
Valot taivahan näin,
Miten autuahat
Yli yön, utujen
Sätien samoovat
Ikisiintävihin; —
Ja mun rauhani men',
Ja ma miettielin:
Jumal', loppumaton
Ikivaltasi on;
Jos se käskenyt ois,
Tahi vihjonut ees,
Mun se tähtenä sois
Mennä kirkkautees —
Ja nyt tääll' ikävöin!
Iki-sääntöjä sääs'
Sanas valtoamaan;
Eikä kruunusi all'
Vähäks' aikoakaan
Sinun harmene pääs;
Ja sun on vapaus,
Kuten kirkkautes;
Eikä tanterehes,
Rajaton avaruus,
Sua mahdutakaan —
Lapses orja on vaan!
Sua liikuta ei,
Ettei suotuna lie
Hälle valtoja tai
Valon voittosa työ;
Että huolia vaan,
Sora, synkeys, yö
Peru on, jonka sai
Isän-kartanostaan —
Joka rikkahin on!
Kuka viljoa syö,
Jota tyhjästä vaan
Loit äärettömiin?
Tuho puuta ei lyö
Panemaas avariin,
Asu vaihtuvi vaan.
Mailmas ääretön on,
Soma, autuas niin,
Ajan mittaamaton,
Eikä valkeus tää
Ikin' iltoa nää
Vajo yön hämäriin —
Olen kupla ma vaan!
Ihanuuttasi saan
Ihastella ma vaan;
Sit' en arvata voi,
Käsitellä en saa;
Sinitaivahas koi
Näköäin lumoaa,
Ikävöinpä ja nään —
Mutta multahan jään!
Tätä miettiessäin
Kukan lässäni näin;
Oli syysvilu, tuul'
Imenyt veret tään,
Punaton oli huul',
Sulo pois näköpään.
Jopa töyrältä saa
Raju viima ja lyö
Tätä surkastuvaa
Kerran siivellä vaan;
Kukan verhosi yö
Sylihin emon Maan.
Ja ma näin: makeaa
Sulo-unta se sai,
Ehkä pitkeäkin —
Ja ma mietiskelin:
Mäkö vääräksi voin
Valittaa Jumalan
Ikisääntöjä noin!
Tulin outona vain
Sorahan vesomaan,
Kukin orjana lain;
Mutta pakkoni tuo
Sulosinta on, kun
Se viel' laskevi mun —
Usko toivoa luo.
Rakkauden sokeutuminen.
Piennä Lemmen-jumalainen
Hellän äidin helmass' uinui,
Niinkuin tähti illoin nähdään
Lähteen kalvoss' uinuvan.
Taivaan kuulas välke vuoti
Kastehelmin ohimoille,
Ruusun rusko ainiaaksi
Poskipäille piilsihen.
Hymyi huuli, nektar-tuoksun
Liehiessä ympärillä,
Uneksimat voitot siihen
Iloa viatonta loi.
Paafotarpa hurmoksissa
Kyynels' tunteen kyllyydessä,
Katsoi poian peilisilmäss'
Silmiänsä hymyillen.
"Oi", hän huokas, "seuraelkoon
Autuuteni muistelmaksi
Sama kuva silmässäsi
Maalimass' sua ainiaan!"
Ken siis kummeksii, ett' Eros
Meillä liehuu so'ennunna,
Vaikkei silmää kääre kaihda
Öiset varjot verhoo ei?
Korvenkin hän ohdakkeissa
Huomaa vaan Olympin linnat,
Noita-naistai helmaillessa
Lemmettären kuvan vaan.
Tytön valitus.
Sydän, sydän, eessäni jos sä oisit,
Rauhaton, jos käissäni oisit tässä,
Oi, mun hellä huoleni kohta toisi
Rauhoa sulle.
Sua, kuin lastaan äiti mä tuudittaisin,
Hyssytellen, hiljoa heiluttaisin,
Kunnes viihtyis vaivasi, tuskas taltuis
Helmahan unten.
Vaan nyt rintaan salpauneena tyrskit,
Sulkehissa ystävän suosiolta,
Auki hälle vaan joka yhtenänsä
Rauhasi sortaa.
Rauhattomuudelle.
Niin, kaipaa kaipaa vaan, sulo rauhatuus!
Ei tyydytä sua rikkahin auvokaan,
Ei nautinnonkaan täysi malja —
Hae yhä riemua autuampaa!
Ol' äsken toivos lempeä katse vaan
Silmästä immen — nyt tämän saatuas,
Ylemmä nouse: pyydä ensi-
Suutelo taivahinen ja hiuvu;
Kun ruusukukkaa purppurahuulillaan
Ei oo, jonk' autuus sult' imemättä jäi,
Niin riennä pyytämään vaan uutta
Hempeä paisuvan hunnun alta.
Käy kohta kuumemmaks', sulo rauhatuus,
Mun suonissain! oi, luo, joka kerta kuin
Oon voittosaaliin saanut, — uusi,
Kaukoa siintyvä kaunihimpi!
Sun vaihdelkoon vaan hourio haahmuiseen
Onneensa, jonka kutsuvi rauhaks' hän!
Ja, torros kuorenaan, hän onnen
Rantoa raakkuna ryömielköön!
Oot armas mulle! — Kenpähän, ellet sie,
Mua vaati merten aavoja kyntämään,
Ja riehuin aaltoin, myrskyin kanssa
Taistelemaan elon nautinnoista!
Mua seuraa aina, autuas enkel', oi!
Mua nauttimaan sä kiihdytä päiviäin;
Ja kun ne loppuu — kalman mailtai
Taas ajaos mua tainnoksistain;
Ja tuolle puolen tähtien, auringon
Mua seuraillos sä, — vieläpä taivaassain,
Autuuden mettä maistellessain,
Suo: unean ihanampia maita!
Rakastava.
Päivä laskee, ehtoo saapi,
Kaste maita vilvottaapi,
Ruususiivill' ilta lentää
Laaksoloihin tuttaviin.
Lemmen nuoli riutuessa,
Ikkunassa avoimessa
Istuu Selma, silmä entää
Maille ympäriin.
Viel' ei kuulu armahaista,
Viestin-äänt' ei minkäänlaista,
Että kulta tänne keijuu,
Hellän immen korviin saa, —
Metsää kohden kaiken illan
Silmäilee hän riutumillaan;
Varjot vainen siellä leijuu,
Jälleen karkoaa.
Silmä vettyy, sydän sykkii,
Poski polttaa, suoni tykkii,
Hiljaa huokausta huulet
Laskevat vaan toisinaan;
Turhaan vastuuta hän vartoo —
Minkä toivoo, minkä hartoo,
Heilakat sen kuulee tuulet
Ilkastellen vaan.
Hiusten kanssa leyhkät riekkaa,
Poskipäillä ruusut liekkaa,
Valko-olkaa alastonta
Kylmä kaste vavistaa.
Taivas mustuu — impi säikkyy;
Myrsky riehuu, kuurot räikkyy;
Julma! viivynnästäs monta
Maksat suudelmaa!
Hetki hetkelt' toivon riistää,
Neidell' lämpö, kylmä kiistää,
Kun hänt' öisen tuulen kanssa
Lemmen liekki ahdistaa.
Uumenilta vyöhyt laukee,
Verho vaipuu, rinnat aukee,
Aaltoilee ne valleillansa; —
Poika! miks' et saa?
Vaan hän tul' — oi immen riemu!
Vilkahtain kuin tähden liemu,
Puiston varjost' armas kulkee,
Suuntaa tiensä impehen. —
Määrään miekkonen jo saapi;
Hiljaa lukko raksahtaapi;
Uudin vaipuu, aukon sulkee,
Sammuu lamppunen.
Varpuselleni.
Sua holhon mielelläin, oi varpu kulta,
Ja, kyynel silmässäin,
Useinkin luen jyvät, jotka multa
Sa noukit kädestäin.
Sua rakastan, vaikk'et sä höyhenillä
Koreilla loistakaan;
Sun tunnen, vaikkei sielus sävelillä
Ilmaise tunteitaan.
On verhos tumma niinkuin yö, ja kieles
On mykkä niinkuin tää.
Et kiiltää voi, et laulaa — mutta mieles
Halaapi ystävää.
Rumaksi mainivat sua, ihmemiellä,
Kun mä sua hyväilen,
Vaan hellä, vilpitön oot — mitäs vielä
Ma vaadin, tarvinnen?
Kun halpaa vaatetustas toiset pilkkaa,
Mua silmäät lempien;
Ja ruumiiltas en möisi höyhentilkaa
Ma kultiin, helmehen.
Iloksi muiden sirkut liverrellä,
Kanaarit laulaa saa —
Sydäntä pyydän vaan ma lämmitellä,
Hellyyttä kaipaavaa.
Ei pinnan loistehella viihdy lempi,
Tuo tyydyttää ei voi;
Kiitollisuus, min saa, on suloisempi
Ja onni min hän loi.
Kun uskollisna kättän' nokit hiljoin,
Siin' istut iloiten,
Mun huolen' silloin palkitset sä viljoin
Ja olet kaunoinen.
Elosi kevätpäivää sulostella
Koen huolin hellivin,
Ja hautas kaunistan ma kukkasella
Ja kastan kyynelin.
Hautaus.
Templitornin kolkot kellot soivat,
Mustat saatot kalmistolle toivat
Elon kevähästä nuorukaista
Tuonen kaatamaista.
Hiljaa vainaa mullan suojaan suotiin,
Ympyräksi kumpu jälleen luotiin,
Ristin nosti murhe nukkujalle
Rauhan valkamalle.
Viime palvelus ol' tehty, kansa
Hiljaa läksi taas — vaan nojallansa
Vasten jalavaa, mi kasvoi siellä,
Tyttö viipyi vielä.
Täällä viipyi, kunnes kaikk' ol' hiljaa;
Haudalle nyt astui, valkoliljaa
Tuoden, jonka uhras vainajalle
Vehmaan nurmen alle.
Uskollisna istuin itki siellä,
Päivän maillehenkin mennen vielä,
Sittekin kun öinen vaalas tähti
Taivahille lähti.
Aamusella löyttiin sieltä sitten;
Kuivunut ol' lähde kyynelitten,
Vasten halaamaansa ristipuuta
Painoi kylmää suuta.
Friggalle.
Et mua, Afrikan vuo, viehätä kullallas!
Etsi helmeäs en, kiiltävä mailman-mer'.
Friggan sy'än mua viettää,
Silmän kyyneliss' ilmestyin.
Oi, kuink' arvoton ois maalima ääretöin
Kulta-aurinkoneen, kiiltävin hempuineen,
Mailman suhtehen, jonka
Hehkuin tuon kera helmailen!
Minkä maasta hän sai, tai mitä taivas soi,
Helpomp' ei erottaa, kuin mitä taivaallen
Pohjan maalasi ilta
Taikka ruusukas aamunkoi.
Huimaa sielua, kun katselen silmiin tuon!
Niinkuin nähtävinäin ois meri pohjatoin,
Kunnes hortoni haihtuu
Huulten purppurasuudelmaan.
Missä kasvanut oot, enkeli armas sie.
Kunnes laskeutuin loit valohengelles
Friggan armahan haamun,
Maisen matkani kaunistain?
Tie jos pilveytyy, pistävi ohdakkeet,
Tai jos painaen ies henkeä huolettaa, —
Oi kuink' autuas rientää
Silloin armahan rinnallen!
Jalkaan' hempivi maa vienona kuin kevätuul',
Kuplan-helppona on maaelo murheineen,
Suonet aaltona tuutii
Sielua taivahan autuuteen.
Nuoruus.
Valloista, kut hallitsevat maata,
Surma yksin kruunuaan voi taata;
Hänt' ei syöstä, hän ei säästää saata,
Ei sen kalpaa ruoste syö.
Jos sua kauhistuttaa Tuonelainen,
Vietä *hetken* juhlaa, nuorukainen!
Tiedä: kasvaa voi yks' hetki vainen
Ikuisuuden elämää.
Hetki omii taivahan ja maankin,
Maan ja taivaan siinä maistaa saankin;
Suurra ääretönnä, oltuaankin,
Voi se jäädä muistillen.
Mutt' ei hetki *aatteen* säädelmissä
Nouse niin kuin *tunteen* temppelissä;
Tunne yksin korjaa sekunnissa
Kylvöt vuosituhanten.
Riemuitkos! oi, suontes tyrskiessä
Taivaan laina kukkii keväimessä,
Kun sun nuoren rintas pyhyydessä
Tunne terve hehkuu vaan.
Vaan ne hiipuu, sammuu vähitellen
Hetket, riemun suojat sydämellen;
Vanhenet; oi, kevääs antimellen,
Nuorukainen, arvo suo!
Kons' on kevähiä, nauti näitä!
Eipä vältä kukkas syksyn säitä,
Pitkä talvi-yös on: ei sen jäitä
Nouse päivyt sulaamaan.
Miksi suotta itselles luot vaivat?
Lyhyen riemupäiväs maahan kaivat
Oikuin, huolin, jotka juoda saivat
Sydänvertäs lämpimää?
Lempiös! Sua kutsuu jumalainen,
Voittoon seppelöitty, hennokainen;
Neittä syleile! et neittä vainen,
Kaikki mailmat syleilet.
Köynnös liehuu, viinimarjat läikkyy,
Senpä luona riemulaulut räikkyy!
Kerjurillei vallat, aarteet väikkyy
Alta viiniköynnöksen.
Nuori! liennä liekkis immen huulla!
Juo! ei kypsy marjat marraskuulla;
Elon riemut nauti naurusuulla;
Halla sitten riemut vie.
Odottava.
Oi tiet'! ei pitkäksyis sydän raitis tuota,
Mut pitkäksyy sitä sairas vartoellen.
Kons' saapuu armas — autuahinna vaipuu
Helmaani aaltoavaan?
Hän tästä kulkee, josko hän mieli metsän
Poluilla hienoa jalkaa hietaan hiertää,
Tai josko mieli aaltoa läikkyväistä
Reimana viiltämähän.
Paadelta niemen, suojana käyrä mänty,
Tähystän, silmäni luoden vuorotellen
Ma tielle ynnä salmea tyyntä pitkin,
Peilinä kiiltelevää.
Täss' kuuntelen ma. — Vaiti te laululinnut
Oksilla metsolan! Teilt' en virttä pyydä;
Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa,
Tai hänen asteluaan.
Waan turhaan! Luot' ei armahan viesti viihdä
Mun korvan' kaipua! peipon liirut untuu
Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu
Kaikuhun untuvi myös.
Päin metsää katson: arkana lammaslauman
Palaavan nään pölypilven kesken kotiin;
Jos silmään pitkin aaltoja — ruskoss' illan
Vilkkuvi lokkeja vaan.
Vaan sie, jon silmä säihkyvä tähden juoksut
Yht' aikaa kuin tomu-hiukeen horrot helmaa;
Aurinko, ennenkuin tules piillät, lausu,
Missä mun kultani on?
Kuninkaan lailla, tieltäsi korkealta
Luot kultaa, lapsien ääntä vaan et kuule;
Kun tuosta yhtä tietoa kerjään sulta,
Kultia tulvana luot!
Ken vastaa mulle? — leivoko vilkas tuolla,
Ku, siivet höllänä, pilvist' äsken laski?
Vai tuoko haukka, kun leveällä purjeet
Ilmojen mert' ajelee?
Lisääpi kaipuutain joka suonen sykky;
Petellen pettynyt aisti toivon kiihtää,
Ja viekkain huulin huohuvi toivo lemmen
Liekkiä leimuamaan.
Ei jäähdä lahden huokumat ilta-usvat,
Yökaste viljava ei mun lemmen tultain,
Ei öinen tuul', kun huokuvi kalliolla,
Kylmäten suortuviain.
Levolle luonto käy, yhä paksummalta
Yön varjot peittävi maata vaipallansa,
Jok' ainut kukka morsiovuoteen laatii;
Yksin mä hiukean vaan.
Matka Turusta.
Jo liehuu purje, pursi on irroillaan;
Melalle käypi jäntevä sulhanen,
Ja keulass' istuu maalais-tyttö,
Hoitaen airoja, ruskoposki.
Ei heelmät paina venhoa keinuvaa,
Ei maito enää; tyhjänä leilit on,
Ja juhlavaatteet, kamsut piiltää
Nyt sirosiistinä heelmäkoppa.
Mutt' iltatuuli jällehen valvahtaa,
Ja Auran viirit viittovi lahdellen,
Ja purje paisuu: hyvästellään
Venhoja rannalla riemumielin.
Hyvästi, Turku, nyt moneks' aikaa jää!
Koht' enpä nähne loistoas ylpeää,
En enää kuullekaan sun vaunuis
Ryskivän toria täyttä pitkin;
Vaan tyynnä astun, luontoa armastain,
Jonk' kauneutt' ei koskenut ihminen;
Iloiten kuulen seudun kieltä:
Lintuja, kaikua, valkovirtaa.
Jo seljän helma väljänä aukenee,
Ja kaukaa rannat siintävi Ruissalon,
Miss' aarni-tammein alla metsän-
Impi Choræin kaivoa kaitsee.
Levossa uinu, laulaja synnyinmaan!
Oot siekin Auran aaltoja kynnellyt,
Monasti kyllä ikävöinyt
Laaksosi vihreän tammen suojiin.
Itäänpä retki käy — meren-aavikot
Kuin ääretönnä peilinä läikkyvät,
Sadottain valkopurjeet niinkuin
Joutsenet viiltävi välkkypintaa.
Vaan päivä vaipuu, tuuloset untuvat,
Metsässä lintuin ääniki vaikenee;
Vain siellä täällä seudun impi
Nostaen airoa nauraa laulaa.
Elomme haaveet helmassa Luonnon tai
Sydämmen kaipuu, kainoja huolia,
Ja toivo, riemu, muiston naute
Lahtia leijuvi lauleloina.
Hämärry ei, ei valkene — kaartaa vaan
Hopeisna, kulta-päivyen sijaan, yö
Venettä, hiljaa keinuvaista
Veellä, mi huuhtovi Lemun nientä.
Nyt surren nään ja riemuten seudut nuo,
Miss', nuorukainen sie ikävöimä, sait
Maineesi, Ramsay kutsuit urhot,
Lippua suojaten, ympärilles.
Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois
Suloilta toivon, sankariretkeltäs;
Iloitsen, kun ma mietin: urho
Kunniall' eest' isänmaansa vertyi.
Viel' ihmemielin huomaavinansa on
Saariston poika haamusi synkin öin,
On rannan kuusten humistessa
Kuulevinaan sotakäskys soivan.
Näin tyynet muistot retkeä kaunistaa;
Pian laaja selkä Vapparin tultu on,
Ja salmi kirkkoinensa kaukaa
Meitä jo kutsuvi siintohelmaan.
Kas tuolla vehmas kukkula koivuineen! —
Teit' tervehdän mun onneni katsojat!
Sua myöskin, mökki, rantaan tehty,
Suojelemaan kesän aikaa meitä.
Mua suojaa nyt jo suo: vähä hetkinen
Unelmiin uinahdan sulo-helmassas,
Kun ensi aamunkoitto valkee,
Vartovi Lempi jo kukkulalla.
Oon onnekas.
Oon onnekas! — Ma eloni huomenella
Niin toivon siinto-järvill' leijailen,
Kuin pursimiesi lahden lainehella
Kirkkaalla kelluu päivän kesäisen;
Jos minne katsoo, lehdot vettä saartaa,
Ja kukkaistaulu siintää silmihin,
Pään päällä taivas loistokasna kaartaa
Ja loistaen se välkkyy veessäkin.
Oon onnekas! — ah, maita ihanoita
Ratana ääretönnä aukenee!
Kas eikö mull' oo kyllin tavaroita
Kun lyyryin soi ja lauluin iloitsee?
Ja eikö mull' oo tajuttava kieli
Vaikk' etelänki lasten mustimpain:
Sekeellä otsallain tää raikas mieli
Ja rakkaus vapaassa katseessain?
Oon onnekas! — muodoissa tuhansissa
Ihanne armas tielläin karkelee,
Tien pääss' on kunnia vaulat suortuvissa,
Mua kutsuu naurusuin ja viehkäisee.
Kuolottomuuden kirkas päivä kultaa
Mun suurta silmämäärään' ihanaa,
Jot' etsin, uhkuin voiman, innon tulta,
Enk' empimystä tunne katalaa.
Oon onnekas! ah, hellän immen kanssa
Tasailen toivojain ja riemujain;
Mua palkitsee tuo armas helmassansa,
Jos joku riemu puuttuis onnestain.
Hän kainoin silmiensä paistehilla
Sydämmessäin saa kevään kukkimaan,
Ja perhot liehuu syämmen kukkasilla:
Ne suudelmat on, jotka hältä saan.
Oon onnekas! — kun elon aamu haipuu,
Mun huoltan' hellä kannel lieventää;
Jos kädestäni kannel kulta vaipuu,
Sen lohdutteeksi ehkä maine jää;
Vaan maineen kieli jos mun unhottaapi,
Jälille jää mun tyttön' armahin;
Ja silmistäin jos hänki katoaapi,
Jää entis-onnen muisto kuitenkin.
Kohtaus.
Näin neidon mulle kalliimman
Ovella pensas-aidakkeen;
Ja silmäns' ennen vilkkahan
Loi hiljaa surren mättääseen
Hän, missä eilis-iltasen
Mä luonaan istuin miekkonen.
Näin ruusun itkun-kastaman
Häll', lahjan siellä antamain;
Mun luuli kaukan' olevan,
Ja aivan vieress' olin vain;
Siin' alla pensaan piileksin,
Ja kyynelsilmin katselin.
Siin' aimo koivu vanhastaan,
Kohosi kaunis vehmastain,
Nimemme valko-kuoressaan
Ol', mun ja immen, rinnakkain;
Ne siihen kerran piirtelin,
Kun illall' yksin kuljeksin.
Ilolla impi nimien
Näk' aina tuossa pysyvän;
Nyt silmäjää hän huokaillen
Käs'alaa menneen ystävän,
Piirs' puuhun säikeet Tegnér'in
Jotk' itki Inka Frithiofin.
Ma hiljaa vainen piileilin
Ja tytön tuskitella soin;
Se aatos oli suloisin,
Ett' tähden mun hän kärsi noin;
Sen vuoks' en oitis lemmestään
Ma juossut häntä kiittämään.
Vaan perho lensi kukkaseen,
Se suunsa mettä sille soi,
Ja rastas lauloi: rinnalleen
Se puolisonsa kohta toi;
Nyt kullan nimen mainitsin,
Ja hälle kaulaan lennähdin.
Tytölle.
Mikä tenhovoima ainiaan,
Tyttösein, mua sydämelles vaatii?
Miksi eloin hetket uinumaan
Siellä siellä vaan mun mielen' laatii?
Miksi lie tuo templi kaunoinen,
Jossa luonto pappeutta johtaa,
Riemuton ja kylmä minullen,
Ellen sua sen ihmehissä kohtaa?
Kohtaloiden aalloill' ajellen,
Niinkuin mie, ja kahlittuna multaan —
Vaikka piillä voit sä pensaasen,
En sua vaihtais kaiken mailman kultaan.
Aikaa ennenkun sun nähdä sain,
Kultasein, mua hurmas lemmen voima;
Pilvein tuolla puolen kotonain
Minua lempi vaimo jumaloima.
Rikkahamp' ol' rinta sen kuin sun,
Suudelmans' ol' kahta ihanampi;
Taivaan-väljä helmans', eikä mun
Helman' yhtään tuota ahtahampi.
Oi, kuink' usein johtuu muistihin
Armas isänmaa ja vaimo sorja!
Mitä vapaudessa lemmitsin,
Lemmin vielä, vaikk' oon mullan orja.
Tyttö, ei sun muotos tenhoinen
Eikä poskillasi ruusunhohde,
Ei, vaan rakkaus suureen kaikkehen
Tenhoten mua viettää rintaas kohden.
Sylissäspä maan ma omistan,
Taivaan autuus siinä mulle henkii;
Eipä kumma siis, ett' arvostan
Yhtä kalliks' sun kuin kumpaisenki.
Taudista toipuvalle.
Oi, suo mun luonas istua hiljaa, nähden,
Kuink' kevät kaunis koituvi talven yöstä
Ja, kukkais-vauloin, purppuranauhat päässään.
Onnelan päiviä suo.
Ma istuin taannoin, tyttöni, vuotehellas;
Sun silmäs synkkä ol', iho riutununna,
Ja kuolon kalpeus niin kuni nietos kylmä
Verhosi kasvoja vaan.
Nyt talvi karkas. Taas kevät-aurinkoisna
Säteilee mulle silmäsi armas katse,
Ja lauhain poskein lämpimä uhkuu jälleen
Ruusuja, liljoja myös.
Hymyilyt kaikki, tuon ihatarten parven,
Ku säikkyin lensi hirviön alta karkuun,
Keräilee luokseen, mitkä sun otsas kirkas,
Mitkä sun viehkeä suus.
Ma katson sorjain leikkiä hetken aikaa,
Kuink' uudet hemmet perhoja noita viettää,
Siks' kunnes itse perhona leijaan myötä
Virmana leikkimähän.
Itkuista, joilla talveas kastin, tyttö,
Kevääsi kauno-kukkia palkaks' suonee;
Huokuista, jotka kalpea suus' mult' otti,
Terveeltä suutelun saan.
Tuutulaulu sydämelleni.
Uinu, syömmeni rauhaton,
Riemut unhota, murheet maan!
Toiveet ei saa rauhaas sortaa,
Untas ei unihaamut!
Päivää vieläkö katsellet?
Minkäs siltä sä varronnet?
Haavoillenko polttaville
Kukkaa vilvottavaista?
Silmäs luo, sydän kurja, kiin'!
Päivän ruusuja kyllin näit;
Unten öinen maa vain kasvaa
Lääkeyrttiä sulle.
Niinkuin lilja sa uinu pois,
Jonka taitteli syksyn sää;
Niinkuin nuolten alle kauris
Vertaan vuotaen untuu!
Miksi itkisit entuuttas,
Muistain, ett' olit autuas?
Kerran täytyy kevään laata,
Riemun riutua kerran!
Kevätpäiväsi siekin näit;
Ainaiseksiko luulit tuon?
Ellös talven varjoist' etsi
Armaan leimua enää!
Onnen hetkiä muistellet:
Lintuin lauluja lehto soi,
Kunnas lempi-templinämme
Kaunis kukkia tuoksui.
Muistatkos: syli sulki sun?
Muistatkos: sydän etsi sua?
Muistat: muiskuhuulillamme
Hiljakseen valat untui?
Silmäs kun näki silmähäin,
Tunne vastasi tunteesen,
Silloin valvonnan ol' aika;
Luokoon nyt uni unheen!
Uinu, syömmeni rauhaton,
Riemut unhota, murheet maan!
Toiveet ei saa rauhaas sortaa,
Untas ei unihaamut.
Lapsuuden muistoja.
Ma muistan ajan, muistan aina sen,
Kun elon aamu punas poskipäitä,
Poveeni hentoon kasvoi kukkanen,
Jonk' kauno peljännyt ei myrskysäitä.
Kuink' olin viaton ja autuas,
Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat,
Iloni niinkuin taivas kuulakas,
Kuin kastehelmet haihtui helpot tuskat.
Kaikessa näytti riemu elävän;
Hymyili maa, kuin kantais enkelit sen,
Ja aallotar ja tuulet keskenään
Iloisna lasna telmi kuin ma itsen.
Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin;
Et sydämeeni koskaan enää loista.
Ain' uus' on metsän somuus keväisin, —
Elomme vaan ei kuki kertaa toista.
Ah, turhaan, kun sen kukka surkastuu,
Sen juurta kastaa kyyneltulvin kaipuu;
Surkastuneelle aukee haudan suu,
Ja varsi kylmän äidin helmaan vaipuu.