LYYRILLISIÄ RUNOELMIA II

Kirj.

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Kaarlo Forsman

Porvoossa 1885, G. L. Söderström, Kustantaja.

SISÄLLYS:

Idylliä ja Epigrammia.

1-27. Kahleissa. Varhainen murhe. Tytön vuodenajat. Yhtäläisyyttä. Lintu. Ensimmäinen suudelma. Älä karkaa. Suudelman toivo. Lempi. Erotus. Unelma. Halveksittu. Kukkaiskauppias. Suru ja ilo. Perhosanoma. Immen mielt' älä samenna! Kesä-yö. Rauha. Muuttunut. Pitkä päivä. Sulot. Amor. Herkästi taipuva. Ainoa hetki. Orjanruoska. Kolme ja kolme. Pohjola. Outo lintu. Etkö vaihda onnee? Tytön viesti. Vuokko. Yhtymys. Hymy. Kyynelet. Eros-jumalaisen muutos.

Pieni kohtalo.

1. Niinkö vaivainen, kuin luullaan? 2. Oman äidin hauta peittää. 3. Niin käyn itse kaukaisuuteen. 4. Muuta hoitoo ei saa tyttö. 5. Tyttö, voimakas on lempi. 6. Sata tiet' on aatoksellain. 7. Mikä riemu sorja olla! 8. Lausuvanpa kaikki kuulut. 9. Vaan mun lintuain ei kuulu. 10. Sitten kysellyt en enää.

Lemmenkateen öitä.

Ensimmäinen yö. Toinen yö. Kolmas yö. Neljäs yö. Viides yö.

Idylliä ja Epigrammia.

Sulhoaan tul' impi kohtaamasta, Punaisin tul' käsin. — Äiti virkkoi: "Mistä punertaa sun kätes, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Ruusuin poiminnassa Okaihin oon pistellyt mä kättäin." Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta, Huulin punaisin tul'. — Äiti virkkoi: "Mistä punertaa suu huules, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Vadelmoita söin ja Nestehellä punannut oon huulein." Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta, Kalpein poskin tuli. — Äiti virkkoi: "Mistä kalvennut on poskes, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Hanki hauta, äiti! Siihen kätke mie ja päälle nosta Risti, johon piirrät näin kuin lausun: Kerran tul' hän kotiin punakäsin, Ne kun käsiss' sulhon punertuivat. Kerran tul' hän kotiin punahuulin, Ne kun huulist' armaan punertuivat. Vihdoin tul' hän kotiin kalpein poskin, Kun ne kalvetutti sulhon vilppi."

Ensin särkyy lähteen ensi-kuplat, Ensin kuihtuu kevään ensi-kukat; Mutta ensi-lempes, sydän nuori, Elää kauan kaikkein muiden jälkeen.

Onnestaan näin haastoi sulho: "Ensi- Sunnuntain' on viime-kuulijaiset, Ensi-maanantaina häitä vietän, Torstaina vien kotiin morsiammein." Pyhä tul', — ol' viime-kuulijaiset, Maanantai tul' — vietettiinpä häitä, Torstai tul', — ol' kotiin-tulijaiset. Mutta murheen, itkun tulijaiset, Sillä vaimon vei hän haudan kotiin.

Poika ehti viiteentoista vuoteen — Rakkautt' ei luullut olevankaan, Eli vielä viisi vuott' — ei luullut Nytkään rakkautta olevaksi. Tul'pa arvaamatta kaunis impi, Jolta muutamassa hetkess' oppi, Mit' ei vuosikymmeniin älynnyt.

Myrttiä Lauran akkunall' on kaksi; Toista kastelee hän vesill' aina, Mutta toinen kuivuu ruukussansa. Miks' hän toista hoitaa, eikä toista? — Molemmat ei samalt' ole saadut: Toisen sai hän nuorelt' armaaltansa, Toisen mieheltänsä, ijäkkäältä.

Kevään tulless' armaan vuokkoinensa, Keltatukkaans' immet seppelöivät, Juosten piirihyppyyn riuvun alle. Tanssiessaan iloitsevat kaikki: Se joll' ompi kaunis helminauha, Se jonk' kukkaisseppel onnistui, ja Se ken tuntee hohdon poskillansa. Arvaapas, ken kaikist' iloisin on? Se ken näkee piiriss' sulhosensa.

Humisee kaks' haapaa haudan päällä, Joss' on uskollisen sulhon tuhka, Muinoin hänen impens' istuttamat. Nytpä haapain alla juoksee lapset, Toisen miehen kanssa saamat, poimii Kukkia ja perhoj' ajelevat.

Nuorten kukkain kesken lehdon tiellä Kulki tyttö kulta aivan yksin, Taitti ruusun hehkeimmän ja virkkoi: "Kaunis kukka, oisko sulla siivet, Armaan luokse sun ma lennättäisin, Keveen viestin solmiten sun siipees Oikeaan ja toisen vasempaankin, Yhden: että hän sua suuteleis, ja Toisen: että paluuttais sun mulle".

Sulhasensa polvell' itki neito, Vaikeroiden kovaa onneansa: "Viime-yönä, armas nuorukainen, Paloi multa mökki, kaikki karja, Kaikk' mit' oli omaa ilman alla". Poika riemumielin itseksensä Mietti: "Joskin armaan mökki paloi, Kahta mieluisamp' on mökkin' hälle; Joskin karjat kaikki hältä hukkui, Kahta hauskemp' on mun karjan' hälle; Jos hält' ilman alta kaikki hukkui, Kahta, kahta kalliimp' oon ma hälle".

10.

Sirkkupari pesän laati puistoon. Kevääll' yhtäpäätä lauloi koiras, Kesäll' alkoi harveta sen laulu, Syksyll' laulu vaikeni silt' aivan. Miksi? — Sillä kevään kestäessä Muisti hän vaan kultaans' armastella; Mutta kesän tullen karttui huolta Pesästä ja pikkupoikasista, Syksyn kanssa saapui synkät päivät Ynnä kaipuu siirtää kauas täältä.

11.

Oi suviperhot te, Oi sulokukkaiset, Vihreät pensaat, puut, Surkastukaa pian pois! Nuoruuden kuvat te, Rakkauden kuvat te, Surkastukaa pian pois! Myytynä vanhallen Lempiä teit' en saa.

12.

"Joutuun kevät karkaa, Joutuisammin kesä, Syksy kauan viipyy, Kauemminkin talvi. Kohta, kauniit posket, Tekin surkastutte." — Poika tuohon vastas: "Syksylläkin kevään Muistot ilahuttaa, Vielä talvis-ajan Kestää kesän viljat. Karatkoon vaan kevät, Kuihtukoon vaan poski, Nytpä lempikäämme, Nytpä suudelkaamme!"

13.

Aituusen nojaten, Neitonen vieressään, Niittyä silmäillen Lyötyä poika näin Virkkoi: "Pois kesä riens', Kukka jo kuihtui pois; Vaan soma poskes on, Liljut ja ruusut siin' Ennellään vesovat". Taas suvi saapui; nyt Siin' oli yksin hän: Poiss' oli tyttö, — maan Helmahan kuihtunut; Nurm' oli vihree taas, Kukkiva, kaunoinen.

14.

Lehdoss' istui Minna, Katsoi seppeltään, Joka suloisinna Häll' ol' sylissään; Kyynel kukkaselle Siinä helmehtii, Mutta seppelelle Virkki hellä niin: "Jos saat jäädä, hempee, Kullan tukkahan, Tuoksu siihen lempee, Kevätt' ainian! Jollei keltatukkaan Hän sun jäädä suo, Silloin kyynel-rukkain Piilost' ilmi tuo!"

15.

Luonto, kuinka mulle voit sa Vihastuakaan? Muille kauneutta soit sa, Etpä mulle vaan. Piiriään kun hyppy sulkee, Minä syrjään jään; Jolsan ohi kaikki kulkee, Häntä hyljitään. Niinkuin muilla, sydän mulla Sykkii, armastaa. Miks' mun täytyy yksin olla, Halveksittuna?

16.

Kolmest' äiti tytärtänsä kielsi: Huokaamasta, nurkumasta ynnä Konsaan antamasta pojan suuta. — Äiti, jos sun tyttäres ei riko, Riko viime-kieltoas, oi sitten Ensimmäisen rikkoo hän ja toisen.

17.

Tyttö solmii Juhannuksen-yönä Vehmaan laihon korsiin hentukaisiin Silkkilankaa kaiken-karvallista. Huomenelta käy hän sinne sitte Tulevaisen onnen tiedustukseen. Kuuleppas, kuink' impi tuossa toimii: Jos on musta, murheen korsi noussut, Surren haastelee hän muiden kanssa. Jos on riemun puna-korsi noussut, Riemuiten hän haastaa muiden kanssa. Jos on vihree lemmen korsi noussut, Riemuitsee hän hiljaa sydämmessään.

18.

Poika suuttuneena lähtehelle Lausui: "nurmen silmä, häijy lähde! Tuhannesti on jo tyttöseni Kasvojaan sun kalvoos peilaellut. Vaan et hoida kuvaa kallihinta, Kasvoj' armahan et säilytä sä. Hänen mentyään myös kuva karkaa, Ja ma turhaan tuota etsin sitte. Rankaisenko sinua, häijy lähde, Aaltos vellon, ojitan sun kuiviin Taikka tallaan kukkarantas ratki?" Mutta lähde rukoellen lausui: "Poika, miksi minua rankaiseisit, Aalton' velloisit, mun ojittaisit, Taikka tallaisit mun kukkarantain? Oonhan ainoasti veden neito, Joll' ei lämpöverta suoniss' ole, Jok' en lemmi, jot' ei kukaan lemmi. Pahemp' on, ett'ei sun sydämmessäs, Oman rintas lämpölähtehessä Tyttös muisto säily kauemmin kuin Sulossaan hän seisoo silmäis eessä."

19.

Tyttö lausui äiti-vanhukselleen: "Etkös syksyll' laita mulle häitä?" Äiti virkki: "Kevääks' anna jäädä, Kevät, tyttö, sopivin on häiksi; Kevääll' laatii lintunenkin pesää." — "Miksi kevät sopivin on häiksi? Kevääll' lintu pesii? Entäs sitten? Äiti, joka vuoden-aika sopii Sille, ken joka vuoden-aiall' lempii."

20.

Esko haastel' aamutähtöselle: "Armas aamutähti, taivaan tyttö, Mitä toimii Ella noustuaan ja Hartioilleen hunnun saatuansa?" Aamutähti vastaten näin virkkoi: "Poika parhain, Ella noustuaan ja Olkapäilleen hunnun saatuansa Akkunastaan katsoo kyynelsilmin Minuun, sitte silmän luo hän länteen." Esko jälleen virkki: "Ompa hyvä, Että aamutähtee katselee hän, Puhtautta sydämmen se tietää; Hyv' on, että kyynelin hän katsoo, Sydämmensä hellyyttä se tietää; Mutta parast', että länteen katsoo, Sillä länness' ompi Eskon mökki."

21.

Poika lausui neitoselle: "Karkaat aina, armas tyttö, Milloin vaan sua syliin pyydän; Sanos sentään, löysitkös sä Konsaan tyyntä turvapaikkaa, Ennenkuin mun syliin' piillyit?"

22.

Sotamies tul' talonpoian pirttiin Puujalalla, iän taakkaa kantain. Talonpoika hälle ryypyn kaas' ja Tarjos, lausuin sotavanhukselle: "Sanos, taatto, millä mielin olit, Kun sua sodass' saarsi viholliset, Pyssyt paukkui, surmanluodit vinkui?" — Vanha sotur' lasins' otti lausuin: "Niinkuin sie, kons' syksyll' ympärilläs Rakeet vinkuu, sinkuu salamat ja Omilles sä korjaat pellon viljaa."

23.

Poika pyrki immen ikkunasta Kolme pitkää iltaa perätysten, Kolkutti ja pyysi sisään päästä. Ensi yönä sai hän soimaukset, Toisna sai hän nuhtehet ja pyynnöt, Kolmanna jo akkunan sai auki.

24.

Rannan kuusten alla poika kirmas Laulu kuulun Saimaan lahdelmalla. Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan, Katsoi sorjaa poikaa rakkain silmin, Halus häntä viekoitella luokseen. Ukkona nyt ensin nous' hän maalle. Mutta vilpas poika häntä karttoi; Nuorukaisna sitten nousi maalle, Mutt' ei vilpas poika vartonutkaan; Vihdoin virmaks varsaks muuttununna Nous' hän maalle, puiden kesken hyppi. Poika kun nyt virman varsan huomas, Astui hiljaa tuota kohden kutsuin, Äkist' tarttui harjaan, hyppäs selkään, Mielitellen reimaa ratsastusta; Mutta piiramassa Ahti karkas Sorjin saaliinensa syvään aaltoon. Tul'pa poian äiti alas rantaan, Itkien ja surren etsi lastaan. Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan, Katsoi sorjaa naista lempi-silmin, Halus häntä viekoitella luokseen. Ukkona nyt ensin nous' hän maalle, Mutta murheellinen vaimo karttoi; Nuorukaisna sitten nousi maalle, Mutt' ei murheellinen vartonutkaan; Vihdoin vilppaaks poiaks muuttuneena Iloiten hän kellui lainehilla. Äiti, nähden lapsens' ikävöidyn, Aaltohon tuon syliin oitis syöksyi, Pelastaa hänt' tahtoin surman suusta; Mutta piiramassa Ahti karkas Sorjin saaliinensa syvään aaltoon.

25.

Saarijärven salomailla Paavo Asui hallan-arkaa taloansa, Viljellen sen maata ahkerasti; Mutta Luojalt' uotteli hän kasvun. Vaimoineen ja lapsineen siell' asuin Hiessä söi hän näine niukkaa leipääns, Oji soita, kynti sänkee, kylvi. Kevät tul' ja hanki suli maasta, Lähti sen kanss' orahia puolet; Kesä tul' ja raekuuro raivos, Se löi maahan puolet tähkäpäitä; Syksy tul' ja halla loput otti. Paavon vaimo nyhti tukkaans' sanoin: "Paavo ukko, kovan onnen orja! Turvaa sauvaan! Herra hylkäs meidät; Kovaa kerjuu, kovempaa on nälkä." Paavo vaimon käteen käyden virkkoi: "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää. Leivo leipään pettua sa puoleks, Ojia luon ma toisen verran lisää, Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun." Vaimo leipoi leipään pettua puoleks', Ukko kaivoi ojaa toisen verran, Lampaat möi ja jyviä osti, kylvi. Kevät tul' ja hanki suli maasta, Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä; Kesä tul' ja raekuuro raivos, Se löi maahan puolet tähkäpäitä; Syksy tul' ja halla loput otti. Paavon vaimo rintojansa lyöden Lausui: "Paavo, kovan onnen orja! Kuollaan pois! jo Herra hylkäs meidät; Kovaa kuolo, kovempaa on elää." Paavo vaimon käteen käyden virkkoi: "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää. Leivo leipään toinen verta pettuu, Ojat luon ma kahta syvemmäksi, Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun." Vaimo pani pettua toisen verran, Kahta syvemmäks loi ukko ojat, Lehmät möi ja jyviä osti, kylvi. Kevät tul' ja hanki suli maasta, Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä; Kesä tul' ja raekuuro raivos, Se ei lyönyt maahan tähkäpäitä; Syksy tul' ja halla, pellost' etääll', Leikkaajalle säästi kultaviljan. Polvilleen nyt Paavo vaipui, lausuin: "Herra koettelee vain, eipä hylkää." Polvilleen myös vaimo vaipui, lausuin: "Herra koettelee vain, eipä hylkää." Iloissaanpa miehelleen hän virkkoi: "Paavo, käy nyt sirppiin riemumielin! Nytpä onnen päivä meille koittaa, Nytpä joutaa heittää pettu pois ja Rukiist' yksistänsä leipää tehdä." Paavo käyden vaimon käteen virkkoi: "Vaimo, sitä koetella vain kestää, Jok' ei lähimmäistä hätään hylkää. Leivo leipään pettua sa puoleks, Halla otti naapurilta viljan."

26.

Neidoll' oli äidiltänsä muisto, Helmilöillä sommiteltu solki, Timanteilla kaunisteltu kallis. Saipa kaksi kosijaa nyt hälle: Uljas, rikas, mahdikas ol' toinen, Vaan hän mieli neidon helmisolkee. Toinen taasen kaino ol' ja köyhä, Vaan hän mieli neidon sydän kultaa. Äitipuoli tyttärelle virkki: "Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä! Ihanampaa kulta on kuin köyhyys." Neito itki, kielsikin — mut' turhaan. Vaan kun kuulijaisten aika joutui, Silloin äidin luon' ei neittä nähty, Pihall' ei, ei puiston siimeksessä, Vaan hän seisoi järven rannikolla. Sinne äiti ehti, sulho saapui, Lempeell' äänell' lausuin neitoselle: "Tullos myötä riemu-kemuloihin, Kuulutusta ottamaan nyt käymme!" Silloin neito vyöstäns' otti soljen, Sai sen valkosormihinsa, lausuin: "Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy, Kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää. Tuhannen on vuotta meri niellyt Antiloita, aartehia syönyt, Vaatii vielä multa kultasoljen." Näinpä virkkain rannikolta kauas Aaltoihin hän kultasoljen suori. Mutta sulho suutuksissa läksi, Suutuksissa äitipuoli soimas: "Onneton, oi mitä oot sa tehnyt? Korkeutt' et toivoa saa enää, Mökissäs ei enää kultaa kiillä, Solkeas et enää näe sä koskaan." Hymysuin vaan lausui jalo neito: "Paremp' elon onni korkeutta, Lempi-elo kultaa kallihimpi, Armaan sydän solkee armahampi!"

27.

Suur' ol' hämäläinen Ojan Paavo, Suur' ja aimo Suomen urholoissa, Vankka niinkuin vuori, jolta hongat Nousee, nopsa, voimakas kuin myrsky. Mäntyjä hän juurinensa tempoi, Kontioita kourallansa kaasi, Hevon nosti korkeen aidan yli, Röyhkeet miehet kaatoi niinkuin korret. Nyt se seisoi vahva Ojan Paavo Suurna uljastellen käräjissä. Pihalla hän seisoi kansan kesken Niinkuin pitkä honka männikössä. Vaan hän nosti äänensä ja haastoi: "Onko täällä ketään vaimon saamaa, Ken mun pidättää vois tässä kohden, Hetkuisen vaan liikkumasta estää? Ottakoon se het' mun talon' rikkaan, Saakoon hän mun aarteen' hopeaiset, Karjani hän saakoon, hälle omaks' Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen." Kansalle näin Ojan Paavo lausui. Mutta seudun sulhot peloissansa Ylpeen ympärillä seisoi vaiti, Eikä kukaan astunut tuon eteen. Lempien ja ihmetellen katsoi Tienoon neidot nuorta sankaria; Sillä uljas Ojan Paavo seisoi Niinkuin pitkä honka männikössä, Silmä säihkyi niinkuin taivaan tähti, Otsa loisti kirkkaana kuin päivä, Keltatukka valui olkapäille, Niinkuin virta välkkyy vuoren päällä.

Mutta naisten parvest' astui Anni, Ihanaisin seudun neitosista, Kaunis niinkuin kevät-aamu nähdä. Astui reimast' Ojan Paavon ääreen, Kaulaan kietoi pehmeät käsvartens, Hintansa sen rintaa vasten painoi, Poskensa sen poskehen hän liitti, Niin sen käski riistää itsens' irti. Vankka poika tunsiin voitetuksi. Hätkähtää ei voinut paikaltansa, Horjuen vaan lausui neitoselle: "Anni, Anni, hävinnyt oon vedoss': Ottaos sä het' mun talon' rikkaan, Saaos sä mun aarteen' hopeaiset, Karjani sä korjaa, omaks sulle Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen."

Kahleissa.

Ruskeen virran pohjast' onki Poika helmilöitä, löysi Helmen sinisen kuin taivas, Pyöreän kuin taivaan tähti. Mutta helmess' impi piili, Impi lausui rukoellen: "Heitä helmes, poika, alttiiks, Särje salpa, suo mun mennä; Suon sen sijaan vapaudestain Kiitollisen katseen sulle."

"Ei, kautt' taivaan, tyttö kulta! Helmi siks' on mulle kallis, Kärsi kahlettas vaan hiljaa, Moni kärsi kovempaakin." Tyttö rikkoi hiljaa kuoren; Armaana kuin aamurusko Poian vieress' yleni impi, Kultakutrit otsaa varjos, Ruusun rusko poskell' loisti. — Vaiti, sulon hurmaamana, Seisoi poika kolme tiimaa. Kun ol' kolmas hetki lyönyt, Hiljaa rukoillen hän lausui: "Heitä, impi, sulos sikseen, Särje salpa, suo mun mennä, Suon sen sijaan vapaudestain Kiitollisen kyynelhelmen."

"Ei, kautt' taivaan, poika kulta! Hempi siks' on mulle kallis, Kärsi kahlettas vaan hiljaa, Kovempaa jo moni kärsi."

Varhainen murhe.

Siskolles iloselle ruusun taitoit, Unikon itselles. Ruusu tietää, tyttö, eloa, lempee, Unikko kuolemaa. Etkö rinnan riemuj' aavista, — vai, Kalpee enkeli, Lausu, viidentoista vanhall' liekö Murhett' ilmoittaa?

Tytön vuodenajat.

Talvi-aamull' astui tyttö Harmaisessa lehdikossa, Kuihturuusun näk' ja lausui: "Ällös surko, kukka rukka, Ett' on armas aikas mennyt! Elänyt ja lempinyt oot, Sull' on ollut kevätriemus, Ennenkuin sun talvi sorti. Kovempaa mun kokee syämmein, Joll' on suvi ja talv' yht' aikaa: Poian silmä on sen suvi. Äidin silmä on sen talvi."

Yhtäläisyyttä.

Kuin monta aaltoo järvell' asuu, Aatosta monta sydämmessäin! Ne näyttää karkaavan — ja jäävät, Pois kuolevan — ja syntyy jälleen, Niin erillään — ja sentään yhtä, Niin useat — ja sentään samat! — Samasta vuosta samat tuulet Ne nostaa kaikki, Samasta rinnast' tuottaa kaikki Ne sama lempi.

Lintu.

Auk' on kullan akkunainen; Jospa oisin outo lintu, Lentäisin het' armaan luokse. Häkkihin mun tyttö sulkis, Lasin siinä veellä täyttäis, Kolon hampun siemenillä. Virkkaisinpa hälle: "tyttö, Vie pois siemenet ja vesi! Tiedä, vilpas pikkulintus Juo vaan lemmen kyyneleitä Syö vaan hemmen suuteloita."

Ensimmäinen suudelma.

Kiils' iltatähti hopeehattaralla, Hält' impi kysyi varjolehvän alla: "Mit', iltatähti, taivaass' ajatellaan, Kun armast' ensikertaa suudeskellaan?" Ja kaino taivaan tyttö vastuun suopi: "Maan päälle silmäns' enkel'parvi luopi, Kun oma autuus kuvastuu tuoss' ilmi; Pois kääntyy yksin kuolo — kyynelsilmin."

Älä karkaa.

Arvaas, viekas tyttö, kuinka Syksyll' laulurastaat pyyttään Linnustajaks minä rupeen, Oo sa rastas olevinas! Kuules, lintumies nyt lausuu: "Älä karkaa, kaunis rastas, Huoletonna tertull' istu, Paula sulle ei tee vammaa, Hivelee vaan hiljaa kaulaas!" Äikkis! jouduithan jo paulaan Suutele mua, niin sun lasken!

Suudelman toivo.

Lähteell' istuessain unelmissa Suudelman ma kuulin huulillani Toisellen näin hiljaa haastelevan: "Kas, hän tulee tuolla, kaino impi Tulee tuolla; pienen hetken päästä Istunen sen ruusuhuulosilla. Uskosti mua kaiken päivää kantaa Hän, ei henno maistaa mansikaista, Ettei huuhtelis mua marjan mehuun, Eipä henno juoda lähteen vettä, Ettei murtelis mua lasin laitaan, Hiiskua ei henno lemmest' yhtään, Ruusuhuulelt' ettei leyhyttäis mua."

Lempi.

Tytärtänsä toruin äiti virkki: "Tyttö, lemmelt' oon sua varotellut, Turhaan varotellut — sen nyt huomaan." Tytär virkkoi: "Äiti ootpa tuima! Jos hänt' telkein takana kartteleisin, Päivänsäteen kanss' se sisään lentäis: Jos ma ulos karkaisin kuink' kauas, Tuuli tois sen huokailut mun korviin'; Jos ma silmäin sulkisin ja korvain, Sukkelaa hän suikkais sydämmeeni."

Erotus.

Istuin tuijotellen kulmain alta; Hauska varpu tuon näk' akkunalta, Nokki hiljaa ruutuun lausuen: "Poika, suru pois! Oo iloinen! Kevään antamasta siemenestä Tai jos saan ves'piskon nietoksesta, Taikka lemmen äänen kullaltain, Hyv' on ollaksein kuin jumalain!" — "Varpuis-kulta, onkos siivet mulla Maasta lentää taivaalle kuin sulla? Voinko äänell' lempein ilmoittaa? Ja, mi kurjint' — onko hempukkaa!"

Unelma.

Uuvuksissa uinuin vuotehelle Uness' unhottaaksein huolet, kaipuut; Hiipi uno pääni-alukselle, Kuiskien mun korvahain nyt näitä: "Nouse poika, tääll' on kaunis neito, Avaa silmäs, saatpa hältä muiskun!" Riemuiten ma avahdihin silmäin. Miss' on unelma? Kuin usma mennyt. Minne tyttö? Maiden merten taakse. Missä muisku? Ah, vain kaipuussani!

Halveksittu.

Vieretysten tähkät keinuu, Päällekkäin on tähkäin jyvät; Niin sun sanas joutavinkin Versoo hartaass' sydämmessäin. Julma, kiittämätön poika, Maamies korjaa elons' itse; Siepä kylvät vain, ja elon Heität taivon lintusille, Heität tuulten tuiskupäille.

Kukkaiskauppias.

Neljän vuoden vanha poika Rannall' ol' ja vanhin sisko. Poika vuoli kaarnalaivan, Ahtoi siihen kukkalastin, Miehiks värväs muurahaiset, Virkkoi niiden katteinille: "Lähde nyt, sä laivur' uljas, Purjehdi ja palaa jälleen. Myy tää lasti muille maille Milloin kultaan, milloin helmiin, Milloin muihin koruloihin!" Keltatukkaa silitellen Sisko huoahdellen lausui: "Neljävuotiaana myyt nyt Rannan kaunokukkasia. Neljänkolmatt'-ikäisenä Myynet neitten sydämmiä Milloin kultaan, milloin helmiin, Milloin muihin koruloihin."

Suru ja ilo.

Suru ja ilo kahden Sydämmessän' asui, Toisess' suojass' suru, Toisess' suojass' ilo. Riidoin keskenänsä Ollen leppymättä, Milloin toinen vallits' Yksin, milloin toinen. Sitte tultuansa Hän tuo ainut sinne Auaissut lie oven, Laskenut nuo yhteen. Suruni autuutt' on nyt, Iloni vieno murhe.

Perhosanoma.

Kesäaamull' istui impi Avoimessa akkunassa; Mutta nurmen kukkasilta Saapui perho kultasiipi, Istui immen kiehkuroille. Ikkunan tää sulki, perhon Kiinni otti, hempi häntä, Koitti sitten kesytellä: "Äläpä karkaa, kaunis vanki! Suutelosta, hyväilystä Iloitse ja viihdy täällä!" Turhaan! Milloin vaan pääs' irti, Ruudullen se lensi liehuin. Vihdoin rauhatonta säälein Impi aukais ikkunansa: "Lennä sitte, kiittämätön, Viestin vientiin kaltaisilles: Älköhöt niin halust' tulko, Kun ei heill' oo halu jäädä!"

Immen mielt' älä samenna!

Lähteell' istui neitonen, Huuhtoi siinä jalkojaan. Lauloi lintu puussa näin: "Älä vettä samenna, Taivas siinä tummenee!" Tyttö silmäns' ylös loi, Kyyneleiden virkki näin: "Ellös vettä surko, sie, Lähde jälleen selkiää! Vaan kun mun täss' seisovan Nuorukaisen kanssa näit, Miks' et hälle lausunut: Immen mielt' älä samenna, Ei se konsaan selkene, Taivas siin' ei kajasta?"

Kesä-yö.

Metsän tyynell' lammikolla Kesä-yön ol' hauska olla; Siimojain ma syvään viskoin, Aallon harjaa purteen kiskoin. Mutta rannall' laulurastas Lauloi, jotta metsä vastas, Kunnes närkästyin ja huusin: "Pistä siipes alle suusi! Älä virttä enää päästä, Huomiseenkin jotain säästä!" Mutta kuules, rohkee vastaa: "Poika, lakkaa onkimasta! Maita, vettä katseleisit — Itsei yöllä laulaneisit." Ja ma nostin ylös silmän, Kirkkahan näin maan ja ilman. Oman kultain kuvan esiin Loihti taivas, maa ja vesi. Lintu, aivan niinkuin luuli, Laulun tään mult' oitis kuuli.

Rauha.

Usein lausuu äiti mulle: "Kaks' soi lahjaa Luoja sulle Turvakses, kun mailma pauhaa — Viattomuus ja tunnon rauha." Rauha, äit', on hukkatiellä; Jos se löyttävä on vielä, Älä vaadi, että heitän Hänet, joka multa vei tän. Yksin hänen vaimonansa Saan ma rauhan uudestansa.

Muuttunut.

Ennen mua ne pitkin päivää torui, Milloin retkui kaulus, milloin kaulakoru, Hiukset olin asetellut väärin, Peilin eessä liian vähä häärin. Nyt jo kaikki muuttui. "Mik' on sulla, Tyttö, kun et tahdo valmiiks tulla? Hirveää, noin kauan peilaella, Silmiään silailla, kaunistella!" — Mikä näin nyt entis-tavat kumos? Mikä tenho mieli raukan lumos? "Tiesi ken", soi sydämmeni kuisku, "Ellei ehkä sulhanen ja muisku."

Pitkä päivä.

Kultani kun tääll' ol', Pian suvipäivä lens'; Nyt hänen mentyään, Syyspäivä pitkä on. "Voi, mikä päivän vei?" Voikkavat toiset nyt. Mie: kun se vitkaan käy! Jospa se rientäis vaan! Eikö jo iltaa näy, Yö tule rauhoineen?

Sulot.

Luon silmäni impien parveen, Ja vaanin ja aina ma vaanin; Valikoitava ois ihanaisin, Vaan horjuva oon valitessa. Yks' neitonen on helosilmä, Ja toisella on rusoposket, On kolmannen suu sulosampi, Ja neljännen on sydän lämmin. Ei keltänä siis sulo puutu, Mi mieltäni tenhota voisi. En yhtänä hyljätä saata; Josp' kaikkia suudella saisin!

Amor.

Ei hän haavoittanut syöntäin, Ei, kuin kuolleet kirjat kertoo. Hiipinyt hän jousi käissään. Viattomuutta ol' sen juoni, Kauneus ol' sen ainut ase. "Poika, jos sa mielit tulla, Auki rintan' on ja lämmin." Het' hän totteli — ja sitte Yhtä mielellään kuin jäi hän, Mielelläin mä suojin häntä.

Herkästi taipuva.

Sidellessäin pelloll' lyhtehiä Seisoi nuori Aatu rinnallani, Sirppi kädessään, vaan pyörtänöllä Kannon nojass' oli hällä pyssy; Mutta lammikosta pellon alla, Rannan kaislistossa kirkui sorsa.

Oitis poika reipas ryhtyi pyssyyn. Vaan sen käteen sain ma kiinni lausuin: "Aatu, anna sorsa raukan olla! Jättäös se rauhaan minun vuoksein!" Kohta pyssynsä hän laski pois ja Sirppiin tarttui mielellään kuin ennen.

Tästä monta mietelmää on mulla: "Kummallainen on tuo kaunis Aatu. Lempeästä suuni lauselmasta Mielityönsä hauskimmat hän heittää; Lämpimästä silmäin katsehesta Sen nyt tekee hän, mit' ennen vieroi; Maireen muiskun, hellän halailuksen Vuoksi vois hän mennä vaikka tuleen."

Ainoa hetki.

Mä yksin istuin, Hän yksin astui; Mun tieni viertä Sen retki kulki Ei viipynyt hän, Mutt' aikoi jäädä, Ei virkkanut hän, Mut silmä virkkoi, Sa outo ollut, Sa tuttu tullut! Peräkkäin päivät, Ja vuodet vierii, Ja toinen muisto Ajaapi toista; Jäi lyhyt hetki Ijäksi mulle, Tuo hetki karvas, Tuo hetki armas.

Orjanruoska.

Orjanruoska [= Orjantappura] siskokasvi, Talvihyisna hyljitään sä, Okaverhoos vihataan. Vaan ma mietin: "Kesän tullen, Heristyt sä hedelmöimään, Vartes verhot ruususilla, Eikä ilman all' oo kukkaa Armast', ihanaa kuin sie. — Oi, kuin mont' on maailmassa Orjanruoskaa ruusutonta. Jotk' ei tarvitsis kuin hiukan Hempeyttä hellän syömmen, Ruusuverhoon versoakseen Ihanteeksi ihmisten!"

Kolme ja kolme.

Tornin huipust' tähysteli Kolme neittä ulapalle; Kaukaa kolme laivaa loisti, Silloin vanhin sisko virkki: "Siskot, tuolla isän laivat Saapuu mailta kaukaisilta! Kolme meit' on siskoo tässä, Kolme laivain päällysmiest' on. Satamaan ken ensin ehtii. Ruususeppelen saa multa. Jos hän siihen tyytyneepi." Sitte toinen sisko virkki: "Satamaan ken sitte saapuu, Sille annan kukkaiskimpun, Jos hän siihen tyytyneepi." Sitte kolmas sisko virkki: "Satamaan ken viimeks' saapuu, Saa mult' armaan syleilyksen, Jos se on tuo sorja Santtu."

Pohjola.

Lehdet ne lentää. Järvi jo jäätyy. — Muuttava joutsen, Kiidä jo kiidä Murheilla mielin Lämpimän maille! Siell' ikävöiden Syö hätäleipääs! Ui meri siellä, Kaivaten Suomen Aaltoa tyyntä! Sielläpä muuan, Sun äkätessään, Palmujen alla Lausuva lienee: "Riutuva joutsen, Kummako tenho Pohjan on mailla! Ken etelästä Pois ikävöi, hän Taivasta toivoo."

Outo lintu.

Poian illall' astuessa pirttiin, Nuhdellen hänt' äiti vanha virkkoi: "Poika, käyt jok' aamu pyydyksilles, Ehtooll' aina saavut saalihitta; Huoleton tai toimeton sa lienet, Koska saavat muut, ja sie jäät ilman." Hälle vastas huima poika: "Entäs, Vaikk' ei yksi onni ookaan meillä, Yksiä kun lintuj' emme pyydä? Tuolla kankahalla, äiti kulta, Suojaa pikku tölli oudon linnun, Syksykauden vaaninut oon tuota, Talvell' oon nyt saanut linnun kiinni, Kevääll' ehkä tuon sen tänne kotiin. Outo on se lintu; siipilöitä Sill' ei oo, vaan niiden eestä syli, Höyheneit' ei oo, vaan silkkitukka, Noukkaa ei, vaan kaksi simahuulta."

Etkö vaihda onnee?

"Kukka, kuohuvaisen Kosken partahalla, Kun sua hyrsky huhtoo, Kosken ryöppy ruhtoo, Eikö olos liene Varsin vaivalloista?" Kukka vastaan kuiski: "Jos mua koski säästää, Taikka koski ruhtoo, Kauan tuot' ei kestä, Kesäkauden vainen. Etkö vaihda onnee, Tyttö, jota sulhon Syömmen tyrskyt tempoo?"

Tytön viesti.

Valju pohjatuuli, Tuullos! tuullessaispa Tuot sa kullan viestit. Leyhkänä kun lennät, Tuot sen huokaukset; Viimana kun vingut, Tuot sen vaikerrukset; Hyrskynä kun mylvit, Tuot sen voivotukset: "Voi, ma sanansyöjä, Voi, ma yksin-jäänyt! Vanhan syleilystä, Hallasuudelmista Oi, ken veis mun vielä Arman nuorukaisein, Ensi-lempein luokse?"

Vuokko.

Vuokko, kevään ensi kukka, Entä jos sun taitan, vien sun Kylmäkkäälle kultaselle? Taittaisinko, kyllä veisin, Jos sun veisin, virkkaisinpa: "Tyttö, hangen reunakkeella Kasvoi kevään ensi kukka, Niinkuin syömmes jäätiköllä Lempen' uskollisna kukkii, Viluissansa värjähdellen, Jäihin sortumatta sentään."

Yhtymys.

Kesä-illall' istui impi Kuvastellen lähtehessä: "Armias! kuin oonkin kaunis! Vaan mit' ompi kauneudesta, Kun ei oo mun poika kultain Katsomass', ei kuulemassa? Kuules, ruusu kukkivainen, Vie sa multa huulten hohto! Rusko pilvi taivahalla, Posken ruusut ryöstä multa! Kalvas tähti pilven päällä, Vie sa multa silmäin säihky! Mit' on muut', oi hauta, korjaa!"

Tuonpa kuuli viekas poika Pensikossa piileskellen; Harppas siitä neidon luokse Etsitynsä, löytämänsä; Sievään suikkas sille suuta: "Nyt vei ruusu huultes hohdon!" Poskensa sen poskeen painoi: "Pilvi poskes ruusut ryösti!" Katsoi siitä neidon silmiin: "Nyt vei tähti silmäis säihkyn!" Neidon sulki sylihinsä: "Hauta vei mit' ompi muuta! Sillä, tyttö, tää on hauta, Jost' et enää pois sa pääse!"

Hymy.

Ol' hymy huoneiton. Harhasi allapäin, Korkean suulle sai: "Täälläkö suojan saan?" — "Täällä jo on kopeus!"

Ol' hymy huoneiton. Harhasi allapäin. Viisahan suulle sai: "Täälläkö suojan saan?" — "Täällä jo on vakavuus!"

Ol' hymy huoneiton, Harhasi alla päin. Impeni suulle sai: "Täälläkö suojan saan?" — "Lempi jo täällä on, Suutelo äsken tul', Sua ikävöitiin vain."

Kyynelet.

Jo metsän latvain takaa noussut päivä Kastetta laaksoss' välkytti, miss' impi Kultaansa kohtas, silmäss' onnen kyynel. Hän vilkais immen silmähän ja lausui: "Sä eilen ehtooll' itkit mennessäin, ja Taas tullessain sa itket, tyttö kulta; Mit' erotust' on näillä kyynelillä?" — "Sam' erotus" — niin kuiski neitonen — "kuin Yökasteella ja aamukastehella: Valostaa päivä toista haihdutellen, Ja toinen valju jääpi kaikeks' yötä."

Eros-jumalaisen muutos.

"Eros, ilkee poika," sanoi Pallas, "Halustaisi haavoitella rinnat Ryöstölinnuks' oisit muutettava, Kotkaks' koukkukynneks', siivekkääksi, Turhaan lintuliumaa ajellakses." Eros hymysuin vain lausui: "Koitas! Jos sa Lemmen ryöstölinnuks' muutat, Kaikki linnut revittäväks' rientää."

Pieni kohtalo.

Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Köyhäks' äitiäs ne sanoo, Köyhäks' sua, pienokainen. Lietkö, lapsi kulta, köyhä, Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Äitis pirtin ympärillä Nurmet kukkii, lehdot kasvaa; Nurmill' läikkyy lähteen silmät, Lehdot päilyy lammikoissa, Kaikkialla päivä paistaa, Kultasateen kylvää maille.

Lietkö, lapsi kulta, köyhä, Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Kun sa kuulet äitis laulun, Suljet silmäluomes hiljaa, Sielun helmet kuoriin kätket; Kun ne kätket, uno joutuu, Unta seuraa Untamoinen Unten enkel' lempimieli. Untamo sun hiljaa nostaa, Nostaa silkkisulkasilleen, Lennättää sun ruusutarhaan, Kukkain kanssa kukkimahan, Lennättää sun lehtoloihin Livertämään lintuin kanssa, Suistaa sävelvirran sieluus, Kylvettää sun auringossa, Sielus puhtolainehissa.

Lietkö, lapsi kulta, köyhä? Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Kun sa silmäs jälleen avaat, Äitis helmasessa istut; Aavistaapa hento henkes, Arveleepi hämärästi: "Mieluisaa ol' ruusustoissa, Lehdon lintuloiss' iloista, Hauskaa läikkylainehilla, Lämmin auringossa kylpy, Paras on tok' äidin helma."

Oman äidin hauta peittää.

Kodiss' äitipuoli määrii, Oman äidin hauta peittää; Vainajanpa luokse vaiti Oikaisen ma kasken kautta, Juoksen joskus poikki pellon. Mutta vieras vimmastuupi, Kähiseepi kiukuissansa: "Tuopa tyttö nurmen tallaa, Pellon apiloita polkee."

Soimuut' ellös kuulko, isä! Köykäinen on tytön jalka, Monta kortt' ei juostess' sotke. Kengänpohjat ei oo kovat Neidoll', eikä korot raskaat. Kengätönnä kenttää kiittää, Paljain jaloin poikki nurmen, Niinkuin niityll' leyhkä lentää, Siipaisee kuin varjo väleen.

Joskin korsi katkeis, taimi Taittuis, marjanvarsi murtuis, Mielenmurhe jalkaa painais — Kohta uusi taimi nousee, Monta lehvää sijaan versoo Kasteesta, min silmä vuotaa, Sinitähtein kyynelistä.

Niin käyn itse kaukaisuuteen.

Miksi huokaa lähteen laine, Vaikeroipi vieriessään, Kiemuroiden kentät kiitää, Polvitellen poikki nurmen, Poikeltaa niin usein tieltä, Kulkee hiukan matkaa eespäin, Kohta taaksepäin jo kääntyy?

Niin käyn itse kaukaisuuteen, Kohti outo-kohtaloita, Askellan ja katson eespäin, Seisahdan ja katson taappäin, Mielin nähdä kodin vielä, Sauhun isän kartanosta.

Muuta hoitoo ei saa tyttö.

Ei oo mulla niinkuin muilla Isää nimin kutsumassa, Emoo armastelemassa, Veljee taakkaa kantamassa, Siskoa hyväilemässä.

Kaidessaini muiden karjaa Tunturilla, korpisoilla, Kaiken päivää taivasalla, Taattonain on partakuusi, Äitinäin on käyrä koivu, Veljenäin on räivä rastas, Siskonain on orvonkukka.

Rankkasateen solistessa Mänty mulle suojan suopi, Paahtaessa päivän helteen, Koivu joskus kalveen tarjoo; Murhemielin kulkiessain Lohduttaa mua rastas virsin, Taikka kukka katseellansa. Muuta hoitoo ei saa tyttö, Siinä kaikki raukan riemu.

Tyttö, voimakas on lempi.

Usein, lasna ollessani, Kuulin äitin haastelevan: "Tyttö, voimakas on lempi, Voittaa kaikki ilman alla." Näin se virkki varotellen, Kultamarjaans' suojellakseen. Josp' ois puhees totta ollut!

Usein käyn nyt rannikolla, Mistä armas lähti luotain, Muutti merten taakse tuonne, Pilvipenkereiden taakse.

Nähdessäin kuink' aallot kuohuu, Tyrskylaine riehuu rantaan, Lasken lainehelle kättäin, Sormenpääni kastan kuohuun: "Hiljaa, hiljaa, huima laine, Uinu, anna muiden maata!"

Eikö aalto tuo, mi pauhaa Laivan laitaan hurjapäisnä, Laivan missä kallis kulkee, Eikö aallon huima impi, Kaukanakin kirmatessaan, Kuulle virtein viihdytystä, Uinu kätein kosketukseen, Koska voimakas on lempi, Voittaa kaikki ilman alla?

Usein, konsa hongan latvaa Tuuli tuutii, halki metsän Löyhkä lentää, viima vinkuu, Lennätän mä kalliolta Kauas huokauksen hiljaa: "Ainokainen, palaa vielä!" Ehkä huokuu, hiljaa soipa, Onpi sentään vankkasiipi, Voi kuin pääsky tuulet viiltää. Halki ilman kullan sauttaa, Koska voimakas on lempi, Voittaa kaikki ilman olla.

Sata tiet' on aatoksellain.

Suuri Luoja, anteeks' anna, Taivaan Herra, älä suutu, Että usein temppelissäs Armastainkin aattelen ma! Sata tiet' on aatoksellain, Tuhat tullakseen sen luoksi. Huonot eksyttää vain poies, Kaikki hyvät johtaa luoksi. Suoraan viepi päivän valo, Suoraan yönkin tähtiparvi. Joka kukka tietä viittaa, Joka puu se polun näyttää. Vaan kun mielein on Sun luonas, On se melkein hänen luonaan.

Mikä riemu sorja olla!

Mikä riemu sorja olla, Autuus näyttää kaunihilta! Tummana, kuin muut on monet, Jolsana, kuin monet immet, Katsella en saisi lampiin. Veessä kasvojain en nähdä; Siitä saastuis lammen laine, Kirkas kalvo tahraantuisi; Niityllen en tohtis tulla, Jottei pensaat peljästyisi, Kukka kuiskis kukkaselle: "Nokkonenko tuossa tulee, Ohdake vai takkiainen?"

Lausuvanpa kaikki kuului.

Tuulellen ken loi nyt mielen, Ilmallen soi liukkaan kielen, Pihan pihlajalle äänen, Pikkulintusille lauseet?

Kun ma ennen aamuin astuin Vuoteelt' aitan portahalle, Tuuli tais mun suuta antaa, Pihlajat kumista hiljaa, Linnut kilvan viserrellä.

Nyt kun äsken astuin pihaan Vaivaiselta vuoteheltain, Lausuvanpa kaikki kuului; Tuuli tiuski: "kurja tyttö!" Viima viuhui: "tyttöraiska!" Pihlaa huokas: "hylkytyttö!" Pääsky: "miss' on ylpeytes?" Varpunen: "miss' on nyt riemus?"

Vaan mun lintuain ei kuulu.

Joutsen ui jo salmiloita, Sotkan valkopurjeet välkkyy, Leivo laulaa korkealla, Kuikan huuto soilla vierii; Kevät kerää lintujansa, Palauttaa parviansa, Uottaa lämpimään ja valoon, Pitkin päivin houkutellen.

Ja ma tyttö parka koitan Haihdutella kaipuun yötä, Hoitaa mieltä lämpimäksi, Lempeä kuin kevät olla, Valkea kuin kesäpäivä. Iloitsen, vaikk' kalvaa murhe, Hymyilen, vaikk' kyynelsilmin, Vaan mun lintuain ei kuulu.

10.

Sitten kysellyt en enää.

Miks' on nopsa kevään riento? Miks' ei kesää kestä kauan? Näin mä ennen usein mietin, Kysyin — vastaust' en saanut.

Sittekun mun kulta petti, Kun sen lämmin lempi kylmi, Kun sen kesä talveks' kääntyi, Sitten kysellyt en enää, Mielessäin vaan syvält' tunnen, Että kauneus katoopi, Että armaus ei kestä,

Lemmenkateen öitä.

Ensimmäinen yö.

Oi sie, ku vaivut vait' ja umpimielin Pihoilta pilvein synkin siivin, Poloisen parku kuule, armas yö, Oivalla onniheiton epätoivo! Kenenkä ääni vuoren rotkost' eksyy Kuin meren huokaus, kuin kosken huoku Sun tyyntä, murheetonta tietäs kohden? Kenenkä huuto haukan kirkunaan Oudoksi sekasoinnuksi nyt yhtyy, Sävelin särkyneisin ilkkuen Sun hiljaisuuttas, valmutuoksujais? Poloisen on se parku, armas yö, Se ompi onniheiton epätoivo.

Parempi hetki kerran aatteen toi: "Järjenpä tulee rauhaa julistaa Hurjille riehujoille rinnassain." Ja katso, järki hiipi vavisten, Käsissään palmut, korpipolullen Ja tuskan linnallen tul', sydämelle, Koputti salpaporttia ja lausui: "Te hyrskyväiset himot! Miksi sortaa Sodalla nyt ja turmiolla tienoot, Miss' ennen mua ja rauhaa palvelitte? Valtaani totelkaa viel', levätkäätte Siveinä lapsina mun suojissain, Ja kuuliaisuus tuopi teille rauhan, Ja rauhaa hyvät enkelit vain seuraa. — Miks' taistelette, suotta raivoatte? Nyt naisen runsaat ruusutarhat tarjoo Metensä toisen perhon suulle; — teille Nuo kukkakuvut ei oo enää auki; Mut miks' ain' yhden ympärillä lentää? Mink' yksi kieltää, toinen teille antaa: Samalta samain kukkain mahla maistuu." Näin lausui linnan portilla nyt järki.

Povenpa lasten untuneiden kesken Vihan ja lemmen tyttö Sukkamieli Viruili rauhatonna horrossaan, Imien ytimistään niukkaa ruokaa, Teroitti valon-arkaa katsettaan Ja korvat kurollaan ol' nukkuessaan. Hän kuuli järjen puheet portin suulla, Ja piiramassa torkastaan hän toipui. Kavahti kostamaan nyt raivotar Ja vaivan viinest' otti myrkkyvastuun; Vaan nuolet, joita kielen jousi ampui, Ne taittui viuruhuuliin vääntyneihin, Kunnekka raivo, rintaan salvattu, Syöksähti pilkkanaurun tulvavirtaan.

Havahti horrostaan jo siskotkin: Tuo kalvas kiusa ynnä valju vaiva Ja riutumus, jot' ikinälkä kalvaa, Ja kateus ruttohenkinen ja kiukku, Jota veristelty veitsi hurmaisee. Ne nousi äitiänsä seuraamaan. Ja uljas joukko ryntäs eteenpäin Ja sotaan syöksyi riemust' ailahtain. —

Ja nyt, suloinen säihky, Luojan lahja, Valoisa enkel', elonkevään armas Aurinko, järki, mi jäi osakses? Yötärten kanss' elellä sortununna Surkastuneen sydämmen onkaloissa, Nukahtaa raastajaisi räyhätessä Ja valvahtaa kahleittes kalskuessa.

Ma virkoin: "Tahdon antaa armaan päivän Sydämmein syksymaita virvotella, Se Jumala, ku ruusun umpustaan Ja taimen mullan helmast' eloon kutsuu, Säteihin puettu, ylhäinen, ku luopi Elonsa onnen luontoon kuolleesen Ja käskee mullan summatonten laumain Iloita riemukulkuns' säkenistä, Se Luoja ku mua suojel' lapsi-tainna, Hän ei mua hyljää." Näinpä ääntelin Ja kyyneltyneen silmäin nostin itään.

Niinp' idän ääri valkenee, ja päivä Nous' vihmoen kuin kypsi viinamarja Yli taivaan, maan ja merten purppuraansa. Sit' ilma joi — ja säteil' ilostaan, Ja aalto joi — ja värjyi ihastusta, Ja maa se joi — ja kummut, vuoret, alhot Verestä marjan hurmaantui ja hohti Ja lapsiaan nost' unest' tuhansittain Kyllyyttä juomaan elämän ja aamun.

Riemusta raikui seudun kaiut kaikki; Kedolla karjat hyppi, taivahille Lens' lintu, kielin kiitost' uhraten; Ja ihminen, hän kaikkein autuinna Ristissä sormin astui ylevästi Hartaana Herran eteen vaipumaan. Poveeni katsahdin ma löytääksein Ees huokausta liittää luonnon iloon — Ja sydämmein näin tyhjemmäks' kuin tuonen. Raukeena silmä, kauhun tulvatessa Ylitsein, riensin luolahain ma jälleen, Kuin päivän helmaan hairahtunut yö, Kuin pilven varjo kiirelentoinen, Min maa ja mer' ja vuor' ja laakso hylkii.

Ken laskee mielehensä lauseitain? Kenelle ilmoitan ma kohtaloitain? Ei kolkko kallio helly tuskistain, Ei yöllä korvaa oo mun kieltäin kuulla. Pyhiinpä vaellan sinne, missä muinoin Uneksin nuoruuteni kultapäivät. Mitäspä mulle näillä paikoin jäi? Kuin haamu täällä hautain kesken kuljen Ja oman eloin onnen haamuin kesken. — Tuoss' seisoo sentään mökki, halavain Ja nuokkukoivuin varjoksessa vielä; Ei vieras, niinkuin nyt, se ennen ollut. Tuoss' usein kukkalavall' istuin, Minnan Sivulla, hälle tulevaisuuttamme Valoisaa, lemmellistä kuvaillen; Ja nojauten mun olkapääni katsoi Hän kaunokuvaa lapsen ilomielin; Ja rauhatuus, jos joskus sitä syntyi, Ja epäilys niin helposti ne haihtui. Lupashan käen ääni aina sulhon, Apilan ennuskieli aina onnen; Ja tyttö tyytyi taas; ken ol' tuo sulho, Mit' onni tuo, sen hyvin oivals' hän. Voi Minna! metsän tietäjä sun petti: Vaan kohtalonpa ennusteet ol' totta. — Ah haapa — vieläkös sen vihree kuori Nimemme vierekkäiset säilyttää? Ja poppelimme — vehmaat oksansa Ne toisihinsa kietovat kuin ennen. Mua merkitsevinään on niistä toinen Ja toinen Minnaa; — valhe helvetin!

Vaan käynpä kauemmaksi, katsomaan, Ma millä paikkaa Minnast' erkanin, Kun kotiin läks' hän neitikammiossaan Mun poissa-oloin aian itkeäkseen, Ja uljasna ma lensin maailmaan, Ja aavisteltu urhotyö ja lempi Sydäntäin autuudella hurmautti. Täss' seistihin me soljulähtehellä Ja kirkastuin nous' aamu-aurinko. "Käy", Minna virkki, "kirkasna kuin tuo, Niin suurna, autuaana retkes päähän, Ja tullos tyynnä, lämminnä kuin tuo, Taas laaksohomme, Minnas luokse jälleen!" Muiskulla vastasin, vaan lausuvampi Kuin lupaus tai vala se ol'.

Ja nyt, Tääll' lehdossa, miss' sireenit ja pihlaat Kutoutuu yhteen, yhtyä ol' määrä, Palattuain täss' istuin; suoni sykki Toivosta, varronnasta. Vaarain saaliit Ja voiton kunniat, vaan kallihinta, Uskollisuuden kullat koetellut — Ne tuliaisiks' toin ma morsiollein. Täss' istuin, niityllen ikävöiden katsoin Ja katsoin yhtenään; — ja Minna tul', Mut miehen käsikynkässä. — Oi, turhaan, yö, Sä seudun päälle vaippas lasket, sulla Ei synkeytt' oo kyllin; vieläkin Näen hirmunäyn, näen heidän tulevan; — Näen miehen jäykän vakaast' astuvan, Vieressään Minna, silmät itkeneinä, Ja kelmeet posket itkuun kuihtuneina; Tuon vieressä näen Minnan horjuvan Kuin hirvi verissään, jok' alttarin Juurelta uhripapin veistä kohden Suruisna silmät luo ja pyytää kuolla. Oi Jumal'! Eikö ihmissydämellä Lempensä oo ja taivaansa kuin sulla? Se niinkö halpa, että pivo talmaa Saa haitatta sen pyhästöitä ryöstää? Tok' kyselmääni vastaa tosiseikat Jääkylmän "niin", ja kerrottuna kaikuu Omasta rinnastain se sama taas.

Ei, tääll' en enää mieli viipyä. Palaanpa kohtaloini-kovuisille Vuorille; siell' ei yhtään eläväistä Mun huokauksein säikytä, ei kasvit Siell' itkuvirtoihini surkastu, Ja siell' on vain mun murheen' muistoja. Jo vuosikausin niiss' oon elellyt Ja kaipaan jälleen sieluin uskotuita.

Tähänkö siis on tultu tosiaan! Oi, kevään, lemmen, Minnan syliss' ennen, Olisko luullut, että korven rotkot Sois kerran mulle turvan toivotun? Mun läheisyyten' ryöstää mielten rauhan. Väsynyt matkamies, mun nähdessään, Unohtaa helteen, taakkansa, ja karkaa Kuin siivin nähtävistäin; itse ilo, Vaikk' äänekäsnä muuten, alentaa Äänensä rukoiluks' mua lähetessään, Ja vasta loitos ohi mentyään Naurunsa hän ja lauluns' saapi jälleen.

Kuink' ennen aivan toisin kaikki ol'! Suosittuna kuin päivä toukokuun Sain viattomuuden kisoihin ja riemun; Miss' ikään kuljin Minna vierelläin, Talossa tanteren tai metsän varjoiss', Iloisa lapsiparvi keräytyi Viattomasti piirihyppyään Lempeemme liittämään, tai onnellemme Onnensa oman vaatimattoman. Voi, eikö, mitä silloin totta ol', Siit' elo mulle viel' ees suone haahmoo? Vai kauttaaltaanko retki synkkä on? Toivolta kysyn, joka myrsky-yöllä Niin usein siipiään on uuvutellut Ja lohdutonna tullut, niin kuin mennyt.

Jos, lapses rikkoi, Kaikkivaltias, Rankaisus salahmoilla ihmist' iske! Maan lahjain vuoks' hän rikkoi; ota lahjat maan, Vie vallan, rikkauden, kunnian aarteet, Hänen anna vaivain alla vaikeroida, Paasista kiistää leipääns' itkumärkää, Vie terve voima hermoistansa, anna Madella raukan matona tuskissaan; Mut, Luoja, ainut jalous mi hälle Kadotetusta pyhyydestä säilyi, Se tunne, jonka vallass' edessäs Hän ylenee kuin kesken paratiisin Hedelmäpuiden, puhdasna kuin ennen Sen kultapäivän paistaessa vielä; Sit' älä vie, äl' ota hältä lempeään! Mi hälle jää, jos sen hän hukkaa? —

Vaan Mit' on mun rukouksein, valituksein? Mun tuomioin jo lähtemättömäks' On sallimuksen vaskitauluun vuoltu. Mit' etsin, toiveksin, mit' anelen? Mitä saada voin, mit enää menettää? Ei! korppikotkaa ijankaikkisesti Sydämmelläin mä syötän kuin Prometheys. Parantumatta särkymättä olentoin Kehräävä ain' on omia tuskiansa, Ja niinkuin ihmiskunnan ilkkuvirttä Mua inhoo aurinko ja tähtikatse yön.

Vaan kas, tääll' oon ma taaskin kodissain!' Täss' on tuo kolkko luola. Oi, kuin nyt, Niin kallis s' ei oo mulle koskaan ollut. Siell' lepuuttaa saan raajat rauenneet Väsystä taistelun. Sen helmaan vaipuneena, Paas'-vuotehella piillen maailmalta, Jonk' ihanuus mua kammottaa ja kiusaa, Unihin ehkä uinahtaa saan hiukan, Saan tuokioksi itseni unhottaa.

Vaan jospa vielä haahkan-untuvilla Valveilla viruu Minnan vieress' urho, Jätäppä, uni, mun itkeentynyt silmäin! Suo tuntikausin vuoteell' levotonna Mun aukisilmin yöhön tuijottaa, Mut häätämään käy hältä tunteen kuollut Ja unheesen vie hältä taivahansa!

Toinen Yö.

Poloisna, pilkan alla, rauhatonna Käv' ikipitkät vuodet matkamies Vaikeeta tietään mailla autioilla. Ei illall' uskollinen syli suonut Vuodetta levon päälle uupuneelle, Ei lämmin käsi juomaa tarjonnut Vilpoista kuumain huulten virvokkeeksi, Eik' otsan taivaan alta tuikkinut Kaht' armast' tähtee hänen sieluns' yölle. Kun hilpeen mielen lemmityinen, aamu, Pes' sulo-ihons idän aaltoloissa, Hän apein mielin nousi vuoteeltaan Ja kurjaa päivää katsoi kyynelsilmin. Kun ilta, murhemielten lohduttaja, Myhäili lännen uksill' unelmissa, Hän unetonna vaipui vuoteelleen Ja kolkkoon yöhön itkukatseen loi.

Eräänä iltan' ulapalle vaiti Hän silmäns' siivet suisti riutumielin. Päin illan kirkastamaa kotoaan. Vaan, niinkuin linnut uupuneet, ne kaikki Hukkuivat aallon hautaan autioon, Ja niiden kuolinvirs' ol' huokaus, Jok' uskollisna seuras myötä tielle.

Kas silloin, niinkuin nuori joutsen paisuin, Idässä välkkyi purje lumivalkee, Ja muutamaisen hetken päästä ui Tään niemen rantaan laiva viiritelty. Rannassa kellui lauta: — rukoillen Apua ahtolasta sulki hän Poveensa sen, kuin armaan, hurmoksissa Ja ryntäs rohkeasti aaltoihin Tapaamaan toivoaan ja kotimaata. Laivasta kurotettiin lempee käs' Avuksi uupuneen. — Ja neidot yön, Uni suloinen ja kevyt unelma, Pian vaivat hältä rauhan helmaan viihti.

Kun aamukoi nyt ruusuhuulillaan Ennusti luonnon hekkumata, päivää, Silmänsä avas matkamies ja katsoi — Kot'seudun kauan kaivatun hän näki, Sen vihreet kummut, metsäverhoiset, Sen purot kukkareunaiset hän näki. Rannalla seisoi tuttu tölli, tuttu Kajahti lintuin aamuvirsi; — riemun Yl'-tulvivaa mes'-maljaa juotuaan Hän lankes maahan sulohurmoksissa Ja siunas elämää, jot' äsken kiros, Ja maata, jok' ol' äsken "tuskan horna." Rukoilu päättyi — lehdikosta juoksi Lapsuuden-tuttu tyttökultanen Ja vaipui armahansa rinnallen. Valellen poskein lauhaa leimuntaa Itkuilla jälkinäennän ja riemun. —

Mut, murheen laps', miks' sielus viihtyy nyt Kuvissa iloisissa? — Miksi haastaa Nyt äänes ihmis-onnesta, kun ennen Se soimata ja valittaa vaan taisi?

Haa! minäkin olin hetken autuas, — Jost' ei vuos'satain tuskat kallis makso — Ah, autuas! — On päivä ehtinyt Yön varjot karkoittaa jo muille maille, Eik' kastehelmet enää virvota Janoista kukkaa riutuvaa, ja manner Valossa värjyy auringon ja hymyy Yön harhoillen ja valke-aavehille; Viel' öinen unelmain tok' silmiäin Lumoopi ihmeloistollaan, ja voittaa Todellisuuden valot kilpailussa, Kuin tähtivälkkeen voittaa kirkas kuu.

Unelma taivaan-kaunis, suloinen, Sinusta kerron kalliolle, kunnes Sen kaiku sekasointuun tottunut Unohtaa multa kuullut tuskan huudot Ja osaa hämmästyttää matkamiestä Raikuttamalla riemun virttä vain. — No, hiljennä siis huminas, oi metsä! Hillitse hetkeks aaltos, vilkas virta! Ja, vuoret, nostelkaa nyt harmaat päänne! Ja seudun henget kaikki, kuulkaa — kuulkaa!

Ol' ilta, pohjoismainen kesä-ilta, Jon' aurinko ei yöksi laske lepoon Povelle maan, vaan sille suuta antaa Ja rientää jällen päivän riemujuhlaan; Ol' ilta, — aava länsi-ilma viruin Kuin sahrami- ja kultamerill' uinui, Idässä kukkuloilla vihreill' uipi Nuo hennot ruskopilven hattarat, Kuin ruusutarhat sinityvenessä. Vait' uinui luonto kastehekkumassa, Sen ihmepiirin keskell' astuin minä, Kuin luonto, vait'. En surua tuntenut, Tok' asui tajutonna sydämmessäin Hiljainen poltto, niinkuin metsämiehen Jää luoti kotkan kylkeen ammuttuun; Vaan sitten vuoren kärjell' istuissaan, Kun päivän sätehet hän verin punaa, Hän tuntee tuskan vihleet rinnassaan, Eik' arvaa, mist' on tullut tuo ja milloin Se loppuu; niin mä omana ongelmana, Sulosurussa, jot' en ma tajunnut, Harhailin kaunonurmell' umpimielin, Kun äkist' etähältä vieno äänne, Kuin kannelt' oisi hiljaa kosketeltu, Sulosointuun sammuen soi korvahain. Ma kuuntelin. — Viel' sävel, vielä huoku Hengiltä solmituilta soittimeen, Ja sitte tyyni hiljuus kaikkialla, Kuin illall' loistaa tyynnä järven kalvo, Kons' siit' on viime viima riehuin käynyt Ja väreet peilikiilloks' silenneet. Nyt kerrassaan mult' tuska hälventyi, Keveillä mielin olin taas kuin kukka, Kons' sadetulvan tauottua taivas Taas seestyy tuolle kyynelkasteiselle; Kuin kukan riemu mun ol' tajuton.

Ajoipa kaipuu kaihoton mun seutuun, Jon helmast' äänet lempeät nuo soivat. Ma sinne riensin, niinkuin lentimin, Ja kuuntelin, ja taasen kuuntelin.

Siit' astuin puistoon, missä vierekkäin Puut päivän nuolia torjui vihrein kilvin, Eik' iltatuulen leyhkää saapunut Vilpoisen pyhän paikan varjostoihin. Siin' ihmisjälkeekään ei näkynyt, Ei noiden räiväin rosvokätten töitä, Jotk' armaan luonnon raiskaavat ja nostaa Taiteensa köyhän kruunun pirstoillen. Siell' loisti kedon kasvit kukkasillaan, Puut kaikk' ol' suviverhossaan; — ja lauma Noit' ilman lapsii, höyhenverhot yllään, Majaili lehväin alla uneillen, Ja laulu untui heidän kielosillaan. Ma seisahdin, en enää tuntenut Himoa yhtäkään, en ajatusta; Oleeni ol' kuin merell' laivan olo, Kons' enään ei sen laitaa hyrsky lyö Eik' enää veltto purje tuulta tunne.

Mut taas — yks' taivaan sävel helähtää! Äkisti kantelon soi kielet kaikki Rikasta, suurta sointoa, jonk' oitis Sulosointuvasti täytti naisen ääni. Mik' äsken unta uinui, valventui: Nokkansa linnut aukas laulellakseen, Värähti puiston lehdet, kukkaset Varisti värjähdellen kastesateen. Ja ah! — ma kuulin äänen läheltäin Ja tunsin sen, — se oli Minnan ääni.

Seisoitko konsaan, usma vaippanas, Sylissä suvi-aamun harjun päällä, Ja ruusu-utua joit, ehk' et sä nähnyt Punaista maljaa, josta utu uhkui, Ja kylvit jäseniäs lämpimässä, Jon lähde kätkeyi sun silmiltäs; Jos silloin näit sä tuulen poistavan Keveän usvan, vuorten laaksoin näit Tutusti käyvän sekaisuudest' ilmi, Jos silloin selvin silmin iloiten Näit armaat, jotka riemus äsken loivat; Niin tiedät, mitä olin, miksi muutuin Hetkellä, jolloin Minnan äänen kuulin. Mit' olin kärsinyt, mit' aiat pitkät Kuvaillut onneks', sulona nautiskellut, Kiils' sielullein nyt kirkastettuna, Ja lempi nous' kuin aurinko sen päälle. Ajettu sielun kirkkaast' eedenistä Ol' yksi aatos kuitenkin — ol' tää: Ett' oli Minna, Minna toisen oma. Autuutein vain ma tunsin, tiesin vain Mun ynnä hänen mailmass' olevan, Kun juoksin riemuiten ja hurmoksissa Lyhkäisen tien, mi meidät erotti, Ja Minnan eteen vaivuin polvillein.

Vaan säikkymättä, pelkäämättä hän Mua katsel', hellän-tuttu hymy suullaan, Juur' kuin jo kauan oisi ollut luonain; Hän katsel' niinkuin lapsi enkeltään, Kons' äit' on tehnyt vuoteen pehmoiseksi Ja unen kanss' se armas astuu sisään.

Ei kannel soinut nyt, ei vaihdeltu Välimme huokaust', ei katkosanaa; Mut pientä siltaa myöten, jonka loivat Silmämme sydäntaivastemme väliin, Puvuissa tuhansissa liehui lempi, Muutellen riemujaan ja asumustaan; — Kunnekka huulitusten helmakkain Lepäilin hänen sylissään ja tunsin Povensa aaltoin kuuman kuohunan, Ja kyynelhelmet poskipäiltä join Ja hehkumasta herposin — ja herään.

Mut valhe-autuus, pidä ainiaan Ah, ainiaan mua sulokahleissas! Todellisuuden armolt' en mä kerjää Nautetta haltijaltaan lahoovaa. Mä tyydyn kuvas-aistin varjopeliin, Jahk' aina luo se silmällein sen hetken, Jon' autuas olin, ehkä pettyneenä.

Silloinpa, vaikk' on Minnan kevät mennyt, Eik' enää hällä posken ruusut hohda, Viel autuaana nuorna näen sen luonain. Silloinpa, kun jo aika jättää mun, Kun kumpu viherjöi mun tomullain, Vaan vapaa henkein tähtitarhoiss' asuu, Ma vielä mailman ihme-valostai, Taivaista, enkelein ja Luojan luota Uneilen itsein Minnan ruususuulle.

Kolmas Yö.

Idästä nousee pilvet synkeät, Ne pitkää myrsky-yötä ennustaa. Etäälle länteen saarten, salmein taakse Juur' uupui päivä aaltoin helmahan, Sen soihtu hiljaa sammui. Kuink' kaikki vaihtuu! Päivä, joka äsken Sadoille maille kutoi kukkavaippaa, Se hiipui nyt, ja synkät varjot kalvoo Himeetä lehtein viime-purppuraa. Sen rauhan, utu-lentimin mi liiti Merillä, mailla iloisilla, häätää Uhkaillen kaukaa myrskyn kotkalento, Eik' äskeisistä mitään jäänyt oo. — Kuvaapi suuri luonnon elämä Inehmorinnan eloa; kumpaakin Sama ijäinen ja korkee sääntö määrää: Sen muoto muutost' on, sen henki elämää. Onnelliseks' saa sydäntä tok' kiittää. Jon päiv' ei muutu myrskyiseksi yöksi, Vaan jään ja kyyn ja horron yöksi, sillä Horrossa ei se huomaa vaurioitaan, Ja herää uunna aamuna, tok' ei Katoovaa päivää näkemään.

Mun äsken Povessain kalvatuss' ol' taivaan rauha, Ja ilo siihen kylvi loistoaan, Ikäänkuin syys-aurinko joskus myöhän Kultaapi kedot martaat hetkiseksi, Ja kasvit, kuihtuneet ah! aikaa sitten, Keväimen jäljitellyn pettämästä, Pilkistää jälleen, kunnes musta pilvi Heilt' toivon ehkäisee ja hentoin päälle Rakeina kaataa kalman jäätävän. Näin, vienot tunteet, joista versonut Oraita hentoja on raukan rintaan, Teilt' ehkä kohta hengen kitku sortuu. Harsoonsa käärii kolkko aavistus Jo taivahanne; ah! ei aikaakaan, Niin kaikki taas on synkeää kuin ennen.

Vait', laulelmaa! — Mik' ihmis-olento Mun tavoin' synkän salon rotkoiss' astuu? Iloisa laulu; ehkä eksyneen, Ku jälleen löytänyt on kotipolun Ja riemuin rientää lasten luo ja vaimon. Tuo onnen mies! Jo sataa rankasti Ja kylmää huokuu yö; vaan ah! kuin väleen Unohtuu hältä pitkän matkan vaivat, Kun armahansa rinnalla hän lepää! Vaan tuoss' se ilon-laulajatar on! Ah, olennon ja laulun ristiriitaa! Samoin kuin lähde laskee riemuvirttä, Vaikk' käy se kallioihin murtuen, Niin hän vaikk' elon onni petti, sorsi, Onnesta kuuluu vielä laulavan. Kas, ruususeppel harva surkastunut Hajaiset hiukset solmii; joka viima Vie kellastuneen lehden niistä, niinkuin Keveetkin kovan-onnen tuulet tempoo Povesta runnellusta toivehet. Kas hänen kasvojaan! Kuin syksyll' lähde, Myrskyistä samennut, on peitoksissa Häväistyn kukkakunnan pirstain alla, Vaan taivas vielä kalvoll' läikehtii; Niin loistaa vielä noista kasvoista Piirteiden raiskatuiden alta leima Ennestä mulle tuttu, rakastettu. Lähene, hurja neito! Minnan lempi Viel' loistaa itkeneestä silmästäs; Ja poskillaskin vielä haamottaa Nuo Minnan poskipäiden ruusutarhat, Vaikk' kaiho niihin tuiskunut on lunta. Sun äänes Minnan on, sun rintas Minnan; Tuu, annas koetan, lyökö sydämes Kovasti, hehkuvasti niinkuin hänen. Oi tullos! — —

Taivaan armo, se on hän! Te suonet, hyrskikää kuin merten raivo, Ett' aaltojanne kauhistus ei jäätäis. Se hän on! järjen soihtu sammukoon, Se hornaa valaisee! Oi herää, yö, Maan äärist' tänne varjos, rauetkaa Päällemme, rotkot, meidät haudatkaa! — Oi mielipuoli? näillä kauhun mailla. Tänä hämärän ja rauhan hetkenä, Kun murhe nukkuu, riemu uneksii, Ket' etsit?

Nainen.

Haa! niin ketäpä etsinkään? Täält! etsin kultastain, ja hänpä vastaa Koleilta kallioilta, kun ma laulan. Kuul' kuule! tuoll' yks' ääni, tuoll' yks', tuolla yks'! Niin kauas poistui viimeinen, Etten hänt' enää tuolta kaukaa sauta. Vaan kuule! likell' on hän taas — jo siirtyy Edemmäs — ah niin loitos, ettei kuulu! Ah voi! miks' karkaat? Mit' oon rikkonut? Jos rikoin, tahdon kaikki sovittaa.

Mies.

Sä itket, nainen: miksi kyyneltäs Sä tuhlaat kolkon onnes jalkain juureen? Se korkeudestaan sinuun katselee, Kuin aurink' katsoo liljaan, jon se polttaa. Iloitse, niin sun kultas palajaa; Nyt ei hän tahdo tulla, kun sa itket.

Nainen.

Ma nauran siis. Niin nauroin äskenkin Ja lauloin iloissaan, kun hän ol' läsnä. Hän vastas tältä paadelta? Miss' on hän nyt? Sun vain näin tullessain, — vaan näitkös hänen? Ja eikö ystäväisen tervehdystä Hän lähtiessään mulle jättänyt?

Mies.

Lupaspa ensi aamun valjetessa Palata tyttöns' uskollisen luokse Eik' enä erota.

Nainen.

Sä kukka rukka, jonka, Hänt' ilahuttaaksein, ma taitoin, ah! Ens' aamuun et sä elä, siksi täytyy Sun kuihtua, siks' yö on liian pitkä. Vaan, hyvä vieras, ota sie tää kukka; Mä en saa viipyä, hänt' etsin vainen. Jos hän mua pakenee ja min' oon tuolla, Niin tääll' on hän, niin hälle kukka anna! Sanoppa: niinkuin se tän' yönä kuihtuu, Mä ennen aamun koita kuihtunen; Sanoppa, ettei sais hän paeta, Etten mä muista, kauankos jo turhaan Hänen jäljissään ma harhailin, ah turhaan! Mun polttaa kieltäin, jalat verta vuotaa, Ja usein, kun hän lähinnä on, uuvun Ja horrossain näen unta, että rintain Täynn' ohdakkeit' on, jotka syäntä vihloo Joka sykkimältä. — Unta on se. —

Mies.

Lakkaa!

Nainen.

Se virvottaa mua kumminkin, ja kohta On horron loppu.

Mies.

Lakkaa! kyllin lausuit jo Ajaakses taivaan asunnoista raukan. Älä viillä sydäntäin, se sairastaa Kuin sun!

Nainen.

Kuin mun? Siis hoivaa tarvitaan! Vaan virka, mistä tuota saatanee? Sit' etsinyt mä oon, kuin pilvi harhaillen Tyyssijaa etsii, niinkuin vesilintu Kaisliston kalveest' etsii poikoaan, Jok' ampujan jo käessä verta vuotaa. Ei lohdutust' oo mulla, veljyt parka; Sit' ei suo ihmiset, ei maa, ei taivas. Tarina mull' on — jos sen tahdot kuulla — Niin kumma ja niin tosi; itse näin sen. Sun pitää ensin itkee, sitte nauraa, Ja jos sa naurat, tahdon miekin nauraa. Sanottiin mulle: rakkaus ei oo Tät' ilmaa varten luotu, oisi väärin Valittaa, jos sen taimi täällä kuihtuu. Lähdinpä, sydän toivollisna, ulos Ma lempee onnellista etsimään. Ma tahdoin nähdä, eikö paikkaa lie, Miss' ois kaks' uskollista onnellisna. Ja näinpä likimmässä lehdikossa Jo kyyhkyiskaksikon: ne kuivan hongan Harventuneessa latvass' istuivat Nokassa nokka, rauha ympärillään. Pysähdyin; äärettömän mieluisaa Tuo nähdä oli mulle. Ilon kyynel Silmääni nous', se tuskin ehti vierrä, Kun huomaamatta haukka tullen vei Siit' toisen kyyhkyn; toinen vaikeroiden Katosi puiden piiloon peloissaan. Haikeilla mielin haukkaa katsoin, — hän Lens' saaliinensa toiseen puuhun pois. Siell' istui naaras, kyyhky kahden syötiin, Ja syötyään, ne lempi toinen toistaan; Ja jälleen lohdun löysin, sillä näin Rakkautta löytyvän ja siinä rauhaa. Pamahti pyssy, — toinen haukka kuol' Ja toinen säikähtäin lens' puiden piiloon. Vihaisna katsoin maahan, miettien: "Tääll' lempi surmataan; vaan ompa paikka, Miss' sula hyvyys sykkii sydämmissä, Siell' löydänkin mit' etsin, siell' ei lempi Oo vainottu, vaan suojassaan se hymyy." Näin aatellen, ma jalkaa kevensin Pois mennäksein — niin katso! jalkan' alla Ol' perho poljettuna, kuoltuaankin Kukassa kiin', jot' eläissään hän lempi. Mun jalkan' ol' sen tallannut, ah mun, Voi kummaa! mun, jok' oisin ostanut Omalla hengelläin sen hengen — naura; Et naurakaan — ka, munpa polkemain Ol' lempi, — ja et naura vaan? —

Mies.

Oi nainen! Epätoivo nauraa niin kuin sie: oi toivo! Olipa perhos kuolo lemmen voitto; Hän kuol' yht' aikaa lemmikkinsä kanssa. Se kuol' sun etees, kun sen hyvää tahdoit. Elomme erämaissa enkel' astuu, Hän suosii lempeä kuin sie, vaan tempaa Myös usein puolisolta puolison, Ei saaliinhimoll' ampujan, ei haukan, Ei mieleti kuin he; vaan hellän katseen Luo, toisen ottaessaan, toisehenkin. Hän miettii: "Itkettyäs vähän aikaa, Sä jälkeenjäänyt, korjaan sinut täältä Kyynelten laaksost', yksin kulkemasta." — Tiedätkö nimee enkelin? Se kuolo on; Sen työ sun työs on moinen, hyv' on hän kuin sä.

Nainen.

Oi! itse oot tuo enkel' armas, tullut Ei lohdutusta pyytämään, vaan tuomaan. Jutellos kaunis kuolon-tarus vielä, Kuink' armaasti hän vapahtaa ja lempii! Viel' lausu tuo, ja tahdon kallistaa Pään' uupuneen sun polvelles ja kuulla. Ja, kultuain kun silmän' ummistuu, Varalla pidä piilotettu kalpas Ja korjaa kelmee kukka Herran luo!

Mies.

Ijäti kukkimaan ja lempimään.

Nainen.

Korkeimman jalkain juureen itkemään, Siks' kuin hän heltyin kyynelistäin käskee Sun häntä noutamaan, ku mua karttaa.

Mies.

Kun saavut satamaan, hän saapuu myös. Kai itse pyynnee hän tuot' enkelyistä Sun luokses viemään hänt'. Unohda siksi Mitä maa on rikkonut, mit' täällä kärseit! Unelle usko huoles, murheen impi, Ja unta näe, kuink' onni haudalt' anoo Kyllyyden-sarvellensa runsahalle Sit' aarretta, jot' on hän vailla: — rauhaa.

Nainen.

Ja kuinka kuolo pitää onnen kättä, Sokeeta uskollisna taluttain Takaisin kautta mailman, kautta aian, Ja täyttää puuttehet sen antimissa Ja sovitusta luo sen virheisin. Niin uneksin sun polvellas, sa lempee, Sa ainut, jok' et raukkaa herjaellut, Et auttamatta, holhomatta kurjaa Apuusi turvaavaa pois työntänyt. Polvellas tahdon tyynnä unta nähdä, Kuin tähti tyynnä kesätaivahalla, Kuin sydän unii lapsenmailmassaan. On palkkas valmis: oothan kuolon enkel'; Aarteita kaipaat, saavuttaakses lemmen Maan lapsilt'; ota kyyneleeni kaikki, Ja huokailut, mi nousi rinnastain; Timantteina ja helminä ne kiiltää Nyt nähtäviis, jos kunne kulkenet! Ja missä turvatonna leski itkee Ja kelmeet lapset leipää huutavat, Ja paarin ympärillä hätä häälyy, Oi sinne kylvä helmiäs, ja katson Talosta taivon työtäs siunaten. Vaan missä lempi lohdutonna vaatii Mennyttä autuutt' taivaalta ja maalta, Siin' älä kylvä kultaa, helmilöitä, Vaan nosta viikattees ja niitä! —

Mies.

Uni! Sä syämmen kitukasvin vilvas kaste, Sä leuto, joka siivill' unelman Viet vankilasta hengen vaivatun Ja suot sen hetken aikaa hengitellä Vapaana ijäisyyden eeter'-ilmaa! Viattomuuden luokse laske, vaikka Vuoteena sill' on valju vuoren sammal, Vaikk' kallistaa se päänsä rintaa vasten, Miss' elon tuimat tyrskyt kaikki pauhaa!

Jo nukkuu hän — rukouksein kuultu on — Hän nukkuu, päästyänsä päivän töistä. Kas, vaivat, joita pitkät vuodet tuotti, Nyt tuokioss' on kaikki unhotettu! Voi hyvän unta tyyntä! Niinkuin ilta, Kons' untuu päivän myrskyt, kirkastuu, Niin senkin suru-kalpeet kasvot seestyy. Nuo merkit, joilla orjans' otsaan painaa Isännyytensä leiman kohtalo, Tasaantuu pois, ja nukkujassa asuu Jo eduskuvallisna vapahdus. Ootp' autuas, kun unhotat ja uinut; Ei mailman tuima telme tunge nyt Silmäisi suljetuista akkunoista, Ja elon syvät kuilut peittää yö.

Hän taistellut ja kärsinyt on paljon, Povessa haavat, suonet vuoti kuiviin, Ja vielä lyödään häntä. Karkusall' on Sen mieli, suunnatonna, suojatonna, Ja sentään murheen joukko tuota vainoo, Jos missä turvan haussa eksyilis hän. Ja etpä murskatussa linnassaskaan, Sa hulluus, vaivatun suo piileskellä. Uni hyljätyll' on ainoo ystävä.

Olento kallis! Empä vaikeroitse, Vaikk' aisti-olentomme lamppu, järki, Lekuttaa, liekki milt'ei sammuksissa, Majassas, jok' on maasta, mullast' tehty; — Mutt' että, miss' sen himmi hohde välkkyy, Kurjuutta, kyyneleit' ain' nähdä täytyy, Se mieltä murtaa! Vähän muutenkin Maan päällä sielun jumal'-liekki maksaa Ne uhrit, mitkä saa se rauhaltamme. — Mit' on ihmis-onni, joss' on puolittain Pimeyttä maan ja valoa taivahan? Yö synkkä yhden tähden ympärillä. Sen vaalas välke suotta kiiltelee Yön usvihin ja pilviverholoihin: Ei luo se päivää avariin, ei tunge Soihdulla leimuvalla varjoin maille, Ja myrsky voitollisna syöksähtää Yön halki ärjyellen käskyn kieltä, Ja kolkkoin rantain vaiheill' aallot huokaa. Hetkittäin sentään silmä, unhottain Yön usvat, taistelut ja kauhut, katsoo, Iloisna mieleltään kuin lapsi, tähteen; Ja näitä hetkiä hempii heikkous Valohetkinään ja niitä rakastaa Keveinä elon riemutuokioina; Mut voimapa ja vankka sydän niitä Kiroilee hornan kantamoisna, jotka Petellen toivo parkaa viettelevät, Vain näyttääkseen kuink' on sen siivet heikot, Lupaavat valhekielin valoo, rauhaa Aatteelle harhan korvess' eksyvälle.

Levähdä siis nyt huomispäivän vaivaan, Sa rasitettu kovan onnen orja, Unohda kaikki, kun sen vielä voinet! Ei mulle unta yöll' oo enää antaa, Leponi on vain voimattomuus kantaa Onnettomuutta päällein tulvivaa. Mutt' istun sentään vielä katsellen Sun rauhaas murheell' ilonsekaisella, Kuin murhe lemmityisen haudall' istuu Kukasta riemuiten, mi siit' on noussut.

Neljäs Yö.

Pois Minna mennyt on, ah, pois on mennyt! Ainoinen muisto, minkä hältä sain, On kasteisella ruohikolla jäljet Ja oksat vielä värähtävät, missä Hän hiljaa metsän puiden välist' astui. Niin poissa hän on; niinkuin iltarusko Hän rotkojen ja puiden taakse haihtui, Jälille jäin vain minä — synkkä yö.

Ah, autuaspa olin; kultaa painoin Sydäntäin vasten, yksin minä kärsein, Ja hän kuin lapsi nukkui huoleti. Entisten päiväin muisteloiden parvi Lepääjän ympär' laati näyttölavan Ja öisen harvan harson läpi loihti Mun nähtäviini haamut vaihtuvaiset. Siin' näin mä teidät, lapsuuteni päivät, Näin rauhanne ja kirkkaat aurinkonne, Kons' aatos viel' ei tiennyt itsestään, Ei lennellyt viel', etsiellen turhaan, Kuin Nooan kyyhky, rantaa, vihriää, Vaan keinui tyynnä arkiss' unelmain Pohjattomalla elon aallokolla. Näin sunki, lehto, missä Minnallen Poveni polton ilmaisin ma, missä Keveenä niinkuin pääskynen, mi liitää Keväimen helmaan salmen välkky-aallolt', Tunnustus lensi hänen huuliltaan, Ja silmä kyynelehti helmiloitä Toiveeni voittokruunuun, kiiltämään. Sun näin, yht' aikaa ijäisyys ja hetki, Autuuden syvyys, kun mun suudelmain Vast' ensikerran illan viileässä, Laulaissa lintuin, lehdon humistessa, Sen huulten hempivuotehelle untui. Ja te valat, tuhat kertaa vannotut Ja uudestansa vannotut, näin teidät, En keveinä ja toivokkaina nyt, Kuin muinoin, vaan niin synkän-juhlallisna Osottain sormin aian siipilöitä Ja rautakättä kolkon kohtalon, Ku kahleen pirstoill' loikui raskahasti. — Noin vuorotellen iloiten ja surren Ma entis-riemun haamuin himmeäin Näin milloin yötä pyytävän jo lähtöön, Huomenta milloin konsaan koittamasta.

Mut lännen puolla kirkastui jo vuoret, Ja kohta laaksoon vuoti verkalleen Huipuilta kullatuilta valon virta, Ja päivä nousi, luoden hohtoansa Kelmeille Minnan poskillen. Hän silmäns' auki loi ja minuun katsoi Ei, niinkuin äsken, katsein tylstynein, Vaan terävin ja tuimin niinkuin nuolin: "Sä oot se, sun ma löysin, unelmani, Unelma vaikee loppui nyt." Näin virkkain Äkisti nous' hän, salaa kyynelöiden, Käteeni tarttui, taivaan-tyynnä lausui: "Nyt vaivan kärki katkes, verho vaipui Mun silmiltäin; mit' olen etsinyt, Sen oon ma löynnyt, sydän muut' ei vaadi. Mit' omii maa, sen riemut, tuskat kaikki Ne täpötäydeltään mä tyhjiin join, Enempää ei sen köyhät varat salli. Nyt lähden, minne sie et tulla saa; Vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin Perästä tervetullut! Kuin mie, niin siekin kauan nähnet unta, Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit, Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin, Tyvennä sydän, sielu kirkastunna, Heräävä ihmeekses sen helmasta. Hyvästi siks'!" — Hän pusers minun kättäin, Polulle kaitaselle kääntyi hiljaa Ja alkoi vitkaan käydä kulkuaan. Mun sylin' avoin ol', mun silmän' kilvan Pyys' kielen kanssa häntä palaamaan. Ei nähnyt hän mun kyyneltäin, ja pyyntön' Sydäntään suotta kolkutellen kuoli. Hän kulki tietään kylmänä, heltymättä, Kuin talvitaivahalla kalvas kuu. Ma riensin hänen jälkihinsä, tahdoin Syliini vielä kerran painaltaa Epäjumalaa, jota sieluin aina halaa. Mä lähenin, — hän katsoi taaksehen Ja kättä nostain varottel' ja uhkas; Käskynsä jäätämänä siihen jäin Kuin veretön kuva, marmorista luotu, Kuin Pluuton linnan yössä laulaja, Kons' Eurydiken vei hält' tuoni jälleen. Mun jalkain maass' ol' kiinni liikkumatta, Ei rinnast' äänt', ei huokausta päässyt, Kunnekka vihdoin mielitietyn näin Katoovan metsän helmaan syvemmälle. Sain siiloin parkuäänen lahjan jälleen Ja huusin synkän toivotonna: "Minna!" Mut vuorten jynkist' onkaloista kaiku Vain pitkään vaikeroiden vastas: "Minna."

Hän lähtee. — Sydän, tiedustatko minne? Niin minne? Kotiin, puolisonsa luokse; Sill' ylevä sielu kestää pakkoaan Ja lujaks' takoo velvotuksen vitjat. No niin, hän palaa omaistensa luoksi Tunnetta järjen kahleill' lannistain. Ei saa, ei tahdokaan hän mua muistaa; Pian tottumus, mi raskaan huojentaa Ja ilkeänkin mieluisaksi muuttaa, Kukittaa lempikäsin ohdakkeita Tuon onnettoman liiton kasvamia. Kun silloin rauhan valjetessa sieluun Kelmeillä poskill' alkaa aamu koittaa, Ken onnen miesi suuteloilla saa Imeä purppurat tään aamuruskon? Ja kun hän uhkurintain aarteen yltä On hunnun riisunut ja käypi suojaan, Miss' yksin tähden loistossa tai lampun Rehevä vuode paisuu viekoitellen, Ken seuraa häntä riemun hurmoksissa Ja sekunnitkin lukee hiukuen? — Haa! eipä hän, joka harhaillen tääll' yksin, Juo kalseaa yökastetta ja vaipuu Vuoteelle sammalpaaden — tyytyen, Jos siinä hetkeks' unhottaa hän saattaa, Mit' on hän ollut, mitä hän on, miks' tullee.

Mitä kuiskailette korvahain, te aaveet, Te pimentolan lapset päivän-arat? Mitä rikkoi Minnan mies? — Tok' ihaninta Ois nähdä veitseen hyytyvän tuon veren, Mi Minnan luona kyllin kiehui jo! Pois hornan aatos! Vai sä viekoitat Sielulta viime-aarteen, valohengen, Jok' yksin uskollisn' on hyljätylle Ja joskus puhuu maasta paremmasta, Min rannall' lempien mua Minna kohtaa! Ei! eläköön hän, vaikka onneaan Tuhansin aistin vois hän ahmiella; Säilyypä sentään onnein raunioista Minulle Minnan lemmen mahdollisuus.

Syväksi kuolon rauhaa mainitaan, Kuink' kahle kirpoo henkeä painamasta. Kons' syömmen kello viime kerran soi Eik' enää vankiuden aikaa mittaa. Ja tosiaan ei mikään myrsky koske Tuon huonetta, ku nukkuu nurmen alla, Ja tuska siinä rinnassa ei riehu, Ku hiljaa sammalverhon alla lahoo; Mut henki, onko henki vapaa? — Ei! Ei eeterin valomeress' oo hän vapaa, Siivillä tähtein välill' liidellessään; Hän ijäisyyden helmass' ei oo vapaa, Saleissa taivaan hän viel' orja on; Niin kauan häll' on kahle itsessään, Kuin häll' on aiallisen lemmen muisto. Ja lempi tuo ei haihdu yhtä pian, Kuin mullan siteet haurahat ne murtuu. Kas, vuori nousee jyrkkään pilvihin; Huipulle mennä, siitä syöksähtää — Mi helppo autuuden ja rauhan hinta, Jos sillä vain ne ostettaviss' ois! Puvuissa tuhansissa kuolo viittaa Leppeenä, missään kammottelematta. Sen avohelmaan syöstä saattaisin Iloisna niin kuin joutsen kiiltosalmeen, Ja viivyn tok' — oi, miksi viivynkään? Ah, jospa kuolo hengen vapahtaisi Ja maisten muistoin saastast' irrottaisi, Ei huokaust', ei valitusta yhtään Mun lentäis silloin huuliltani. Ei, Kukilla seppelöitsisin ma otsain Ja riemuretkin vuoren huipullen Ma kulkisin ja soidess' ilolaulun Syvyyden usvaan syöksyisin ma voittain. Vaan nyt, mik' oisi kuolon heelmä? Elo Tuskansa tajuntaan vaan pystyvämpi.

Ei mikään taivas kyllin armas ois, Maan alhoista sua viehättämään, henki, Niin kauan kuin niiss' sykkii Minnan sydän! Vapautes hänehen sä kytkisit, Vastustamatta kuiluus viehtyneenä, Kuin lintu, käärmeen katseen lumoomana, Sen tulisuuhun lentää silmät auki. Sä Minnan helmaan rientäisit ja siellä Aistillisuuden voitot saisit nähdä, Kun tarujen menaadin moisna päissään Hän kiimamyrkyst' itsens' unhottais Ja öisin hetkin lyyliäisi lemmen Vihatull' alttarilla ailahdellen. Ei! paremp' ois, jos poveen kallion Ikuinen tyrmä sulle valmistettais, Johon ei maan kuvist' ehtis vilahusta, Ei toivon valhelupausten ääntä.

Siis, eipä sullakaan, sä verta-juosseen Maa raukan armas viime lohdutus, Sa suoja, jonka portill' orja laskee Taakkansa maahan, herra kruununsa, Sä mailman rauhantempli, valkama, Johon elon purjeet uupuneet kaikk' pyrkii, Ei sullakaan siis, hauta, antaa oo Mun sydän raukalleni parannetta! Niin vain, no tahdon kipuni kahdistaa, Tahallain koota tuskan kaikki nuolet Ja rintaan niitä työnnellä niin taajaan, Ett' yhä haavoja satelee eik' yhtä Hetkuista jääne yhden haavan tuskaa Tutaksein, kun jo toinen kohta sattuu. Näin häätyy horros tuo, mi lailla tyynen, Jok' ukkoisjyräysten välill' asuu, Sieluuni joskus leviää, jost' yltyy Vain tuskan iskut kahta kauheemmaksi. Kun huolt' on liian, huolet huoliin hukkuu, Ja noiden hornaveisten täytyy vihdoin, Niill' aina pisteltäissä, tylstyä.

Teroitu, silmä! Lennä aatos! Auta, Mun kohtaloini kykyä puuttuvaa Kuvia luomaan lempein vaattehelle Kauheempia kuin mit' ennen oon jo nähnyt! Nyt suorita tuon taulun maalaus, Miss' aamun-auringosta Minna herää Ja kehdon vuoteelt' ottaa hiljaa lapsen Hymysuisen, nukkuvaiseu sylihinsä. Heleellä pensselill' luo äidin silmät, Sinikirkkaat, rauhaisat, kuin kaksoistaivas, Halaamaan lasta ihmeen hellästi. Ja hänen kasvons' osaks' kirkastellos Valolla päivän, osaks' äidin-riemuin, Ja jotta ilmestyis niiss' ylemp' autuus, Harhauta pari kyynelt' onnehen! Mutt' älä enkelyisen muotoon luo Mun näköän'. Ei, toinen Minnallen Suloisen aarteen tuon on suonut, toista Hän lapsess' armastaa ja toisehen Sen kautta solmeutuu hän, enkä minä Hänen hellyyttään oo saapa pientä leyhkää. Näin ensi taulu on siis valmis. Nyt, Sä ryhdy toiseen, tuohon piirrä puisto Varjoisa, vehmas Minnan majan ympär'. Luo hänet puistoon, hänen rinnoilleen Pane lapsi elolähteestänsä juomaan, Ja tuohon ääreen maalaa sitte mies, Jok' katselee pää kallellansa ryhmää. Luo Minnallen miel'ilme, kuin jos lehto Tuhansin lehtikielin, kuin jos tuuli Joka viimallaan, joka säteellänsä päivä Hänelle kuiskailis: "Sä äiti oot!" Sulata kylmyys miehen otsalta, Luo isäntunteet marmor'kasvoihin Ja suo sen silmäin näyttää, että silloin Hän varastetun onnens' oivaltaa. Mun paiskatkoon sun pensselis vaan kauvas Kivistöön joka tuolla törröttää. Vie sinne virta, jonka pauhu painaa Mun parkun' kuulumattomiin ja myrsky, Mi kettää kyynelet mun poskiltain, Ett' yksikään ei arvais mitä kärsin! Niin toinen taulu kaunis on. — Ja nyt! Otappa maalit mustemmat, tee yö, Mi synkkään vaippaan kietoo myrskypilvet! Pane Minnan suojaan lamppu sammumillaan, Ann' unen viettää, patjain paisuella, Ja annas — ei, jätä hornan-aatos kesken! Kaks' tähtee pannos yhteen törmäämään Ja teiltään eksyneinä pirstaks' käymään Ja mailma siirtymään pois pohjaltansa Ja maa ja taivas tyhjään raukeemaan!

Viides Yö.

Sulo-ilta, rauhaa! Maa ja taivas, rauhaa! Kuin elinkauden vanki armotettu, Jok' yöstä tornin pääs ja raudoistansa Taas ulos väljään päivän temppeliin, Miss' säteil' aurink', ilma soi, ja kenttä Kukissa lehviss' astui häntä kohtaan, Ja ei hän nähnyt minkään suunnan äärtä, Ja joka autuus ol' kuin taivas auki; Tuon moisna mie, jop' onnellisempana, Nyt kiihkohimon kahlepirstoiss' seison. Tääll' levon peilikirkkaall' ulapalla Vavista sydän tahtois, oi, eik' osaa; Räpyttää aatos siipiään ja empii Eik' oikein usko vapauttansa, vaikka Joka siivennostoll' yli pilvein kohoo. Kuink' armast' elää, hengittää on helppo, Kuink' ilta silmällein suloisna kohtaa — Ja toivo tietää aamun armaamman! Maan vihree vaippa ompi lemmen-vuode Ja ihanamp' on nukkua sen alla. Kuink' autuasta! — Minnan haudall' oon. Oon Minnan haudall'! — Oi kuink' ihanaa Aatella, kuinka tyynnä hän tääll' lepää, Kuink' kohta itse pääsen lepohon!

Sä nukut, Minna! Ei, et nukukaan! — Sydämmes nukkuu, mutta henkes valvoo; Sun haahmoshan niin lempeästi vilkkuu Teristä kukkain kastehelmisistä; Kun linnunlaulu puissa soi, sun äänes Sulosti siihen sulain soi mun korviin'! Jokainen leyhkä sulta kuiskeen tuopi Ja pilvi ylhääll' liitävä tuo viestin; Ma viittaukses huomaan — tottelen.

Oi! mit' on murhe, jonka alttarilla Me öitsijät maan alhoiss' uhrailemme? Ja vaivojen ja huolten laaja lauma Ja tuskat, kauhut, jotka mieltä kalvaa, Mit' on ne? — Haamuloita, aavehia, Jotk' aatteen silmällen on todelliset, Niinkauan kuin hän varjoin mailla on, Mutt' tyhjät, vailla voimaa, olemusta, Het' kun hän jaksaa valoon heilahtaa. Ei laajemmalt' oo kohtaloo kuin multaa; Ja ihminen, ku maassa maata on, On kohta taivast' ylhä päästyänsä. Kuink' katselenkin säälien nyt teihin, Te yöt, jotk' oon ma läpi valvoellut, Ja teihin, päivät, jotka itkin hukkaan! Tuskinpa teitä ymmärrän nyt, huolet Vähäiset, muinoin mielestäin niin suuret; Sill' avarassa lemmen templissäin Kuink' arvoltaan tuo aarre halpa ol', Jonk' kädet vihkimättömät pois raastoi! Paraansa Minna mulle säilytti. Se miel', mi kuolotonna silmäss' asui, Se kauneus, mi, joka hermoss' säihkyin, Ajassa syttyi ijäisyyttä varten, Se mulle jäi; hänen puolisonsa sai Vaan mullan, jossa, niinkuin ennen hän, Nyt toukat tajutonna herkuttelee.

Mitä Minna mulle viimeks' lausuikaan? "Kuin mie niin siekin kauan nähnet unta, Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit, Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin, Tyvennä sydän, sielu kirkastunna, Heräävä ihmeekses sen helmasta." Oi! nyt nuo lauseet selväst' oivallan. Mun kiusan' unta ol, — mi todellist' on Ei hetken myötä synny eikä vaihdu. Yks' ainoo totta ol' — mun rakkautein; Sen helmass' uinailin, — nyt valveell' oon. Unissa näin yön aavehet ja kauhut, Nyt Minnan, taivahat ja Jumalan. Oi raukkaus, kuink' oot sa ihana Rinnalla lemmen myrkkynuolineen, Jota runo maalaa, intohimo uskoo. Nyt kirkastuin sa seisot edessäin; Vireillä sull' on jouses, vaan se on Sylisi aava, mailmallen jonk' avaat; Ja nuoles tunnen — ne on sepitelty Valosta, viattomuudest', autuudesta. Ol' hetki, jolloin saman muodon sulla Näin minkä nyt, — se ol' tuo ensikerta, Kun Minnan silmiss' säihkyvän sun näin. Poveeni painoin silloin sun sen kanssa; Yks' hetki vain, — en enää nähnyt sua. Valoni sammui, sielussan' ol' ehtoo, Ja elon yössä unenkävijälle Viekasta kehtovirttä himot lauloi. Oi, on vain kaksi hetkee haihtuvaista, Ijässä pitkäss' on vain kaksi, jolloin Havahtaa mullan horrost' ihminen Ja henkimailman autuutta voi nähdä; Ne ensilemmen syttyessä koittaa Ja viimehetken kanss'. — Ikäänkuin lapsi Emonsa rinnoill' umpisilmin uinuu, Niin povell' ijäisyyden ihminen.

Emonsa suudellessa lapsi aukoo Silmänsä, hymyilee ja nukkuu jälleen! Ja tää se kuvaa ensilempeämme. Mutt' unet hiipii pienokaisen mieleen Kavalat, tuimat, tuskastuttavat, Sen suonta häiriten ja mielen rauhaa; Makaaja uikuttaa ja kyynel tihkuu Sen silmäluomein ahtaast' aidakkeesta, Ja äiti sulkee lapsen likemmäs Ja likemmäksi rintahansa, kunnes Hän herää, katsoo kummaksuin ja tuntee Pian armahan ja hymyy taas ja hennot Kätensä hälle riemuin ojentaa; Ja tää se kuvaa viimehetkeämme. Mutt' ei tok' aina kiusaa nukkujaa Näyt tukalat; sill' ompa tuokioita, Kun maallisessa haamuss' ilmestyy Hymyillen hälle joskus paremp' elons', Vaikk' kuva hälvenee, kuin unetkin. Mit' ol' mun suudelmain, mi sammumatta Hehkuili Minnan ruusuhuulosilla? Mik' autuus silloin suonissain niin hyrskyi, Milloinka Minnan painoin rintahain? Mikä loisto tuo jok' ihanammin silloin Säteili päivän kultalähtehestä? Mik' ihanuus, mi silloin sieluhuin Vuos' luonnon uhkurinnoist' yltäkyllin? Mit' ol' ne? Unta vaan, — niin, mutta unta, Jonk' utupiirteiss' sentään lempeästi Välähti taivasta ja ijäisyyttä.

Ma seison Minnan haudall', aatellen Viel' entis-onnen aikoja. Ja miksi Ajaisin teidät pois, te riemun muistot? Oi, eikö elon parhain riemu sentään Paraiten viihdy kalman kartanoilla? Te kuvat nuoruudestain, tervetulleet! Te haamut tuttavimmat, joit' ei huoli, Ei sota sorra, joiden sydän täynnä Ol' hetken lahjaa, silmät sokeet sille, Mitä tulevaisuus kantoi kohdussaan! Oi terve! Täällä haudan vierell' untaan Uneksii viattomuus pettymättä; Ei huoletuutta päivästä, mi koittaa, Sen vaiheet kosta kidutuksin täällä. Tääll' oltavanne oikee, tääll' on hauska Tavata teitä taas. Ma loihdin esiin Hiljaisen nukkujan povesta mullan Ja vielä kerran, hän ja te mun myötäin, Käyn kauniin, vehmaan lapsuuteni laakson.

Mutt' aika rientää, eronketki joutuu, Sen eron, jok' ei paluust' tiedä, mutta Lohduttomaks' ei jätä sydänt' yhtään. Nyt maasta pakenen, miss' olin vieras Ja ihanaan kot'maahan matka käy. Mont' iloa jäi tää ranta mulle velkaa Iloja luvatuit', ah! mutt' ei yhtään Kyyneltä koetusmyrkyn, murhesapen. Kuitenkin vielä viivyn kostein silmin Koleella, ohdakkeisell' louhikolla. Kaikk' eronhetki kalliiks' ylentää, Ja leppyin hellät jäähyväiset heitän Nyt silmin kaikellen, min' iäks' jätän. Oi, helppo vääryyksiä on unhottaa, Kun taakse jäi jo kärsimys ja murhe; Aatosta katkeraa ei tuoda myötä Valoisiin rakkauden ja rauhan juhliin. Sä korkee valtias, jok' ikinuorna Aloilla taivaan lieskavaunuin ajat, Hyvästi, lempee aurinko! Joka kerrast', Iloiten kuin sun riemumatkaas katsoin Ja lämpöloistossas näin mielestäin Kot'maani kirkkaan päivän paistavan, Joka riemusta, sun suojissas mi versoi, Joka tunteesta, min kypsytti sun liekkis, Paraista lahjoist' elämän ja valon Sulimmat sulle kiitokset! Koht' ikään En näe sun koittos ruskoa, en kuulla Saa virtten soivan sinun jäljissäs; Mutt' uupumatta, sortumatta vielä Viet kauan kautta mailman vaunujais Ja katooville mittaat seekeleitä, Ja unhoon sortuneiden sukupolvein Haudoilta nostat uudet elohon, Kunnekka siekin kerran vuosistas Kylläisnä kultavarsais valjaat riisut Ja rikkaan lainas maksat Luojallen. — Hyvästi siks'! Ja laakso suloinen, Ku suljit kukkasylihis mun silloin, Kun outo jouduin maille vierahille, Sä jonka virtain vilistessä, lehtoin Humistsss' unta kotimaasta näin, Jää hyvästi! Sun kevääs enää mulle Ei valkene, ei tuoksuile sun kukkas. Mutt' ottaos mun sijaan' silloin toinen, Joku toinen korvess' eksyvä kuin minä. Kirjoita hälle kevääs valjetessa Sä kukkakirjas maista paremmista. Ja teille, oi miljoonat sydämmiä, Jotk' ilohon ja suruun tänne jäätte, Hyvästi-huokaus hellä teillekin! Teilt' ei oo koitus vielä päättynyt, Vaan monta tuimaa sotaa kestämättä. Oi, älkää surko, vaikk' ei joka siemen, Min toivo onnen taimilavaan kylvää, Vehmaaksi vartu eikä verso täällä Onnellisuuden taivaallista viljaa.

On aian aurink' aivan kylmä tälle. Vaan jospa karvaan huolen kyynelkaste Idättää teille vihdoin maallis-onnen Ja senkin kaataa myrskyt kalseat, Niin älkäät surko, sillä hekkumoineen Ja tuskineen on elo unta vaan! — Ja nyt, nyt ei oo muuta mitään enää! Sylis avaa, Minna, kun tuolt' iloiten Luot' enkelein mun muuttumistain katsot; Sylis avaa, — silmänräpäys vaan, ja kohta Sun luonas oon ma, oon sun sylissäs! — —

Lyyrillisiä runoelmia 2

LYYRILLISIÄ RUNOELMIA II

SISÄLLYS: