SALAMININ KUNINKAAT

Murhe-näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

JOH. LUDV. RUNEBERG

Suomentanut K. Kiljander

Porvoossa, G. L. Söderström'in kustannuksella, 1880.

Jo kankea on kieleni, Ei suju se kuin nuorien, Mut riemahtaapi vieläkin Mun vanha sydämmen'.

Vaikk' en mä ole runoja, Mä runohengen siivillä Oon laulun avaruudessa Tok' saanut lennellä.

Ja suloisia ääniä Mä siellä olen kuunnellut Ja joskus suomen kielellä Myös niitä laulellut.

Kuin sulo ääni joutsenen Soi runoilijan mainion, Mut vaivainen kuin varpusen Mun lauluäänen' on.

Tok' aattelen: tää lahjani, Tää halpa ehkä sopisi Kuin lesken ropo, Suomeni, Sun uhriarkkuusi.

K. K.

SALAMININ KUNINKAAT.

HENKILÖT:

LEIOKRITOS, Salaminin kuningas. LEONTES, hänen poikansa. TEKMESSA, Aiaan leski. EURYSAKES, Aiaan ja Tekmessan poika. RHAISTES, Kuninkaan uskottu. ADAMASTOR, | Kuninkaan lähettiläät. MEDON, | EUBULOS, vanha kalastaja. HYLLOS, hänen poikansa. Tekmessan saattaja. Saansaattajoita, Sotamiehiä. Kansaa.

Tapaus Salaminissa kymmenentenä vuotena Troian sodan jälkeen.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Meren ranta. Vähä loitompana maja louhisalla niemekkeellä. Kaukana mantereen ranta.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Eubulos. Hyllos.

HYLLOS. Hoi, terve, terve, riemurikas onnetar!

EUBULOS. Vait' ole poika, huutamatta riemustas!

HYLLOS. Miks' onnen päivänä en, isä, riemuitseis?

EUBULOS. Ilonsa viisas varovasti peittelee.

HYLLOS. Kas, Rhaistes lähestyy; ken julma jumala On rauhan sortajan nyt tänne saattanut?

EUBULOS. Sä miehen näet; venhettä käy hoitamaan, Mä viivyn.

TOINEN KOHTAUS.

Rhaistes. Edelliset.

RHAISTES. Mies, sä mitä kätkit poveesi?

EUBULOS. Kas, Rhaistes, minkä runsaan saaliin saavutin! Mureenan suuren, sardelia kauniita, Jollaisia ei ennen ole pyydetty. Valitse suurimpia, koska saatavaks Lajista kustakin sä vaadit suurinta. Kotiisi mene, tuota niitä orjallas.

RHAISTES. Nyt olet nopsa mulle osan' antamaan.

EUBULOS. En tahtois että helle sitä turmeleis.

RHAlSTES. Salailet toisen syyn sä alla manttelis.

EUBULOS. Se tosi, nälkäni, jok' ankarasti nyt Mua tuohon louhiniemen kotiin kiiruhtaa.

RHAISTES (Äkisti tarttuen hänen poveensa.) Sä syytät nälkää. Siihenkö mä tartuin nyt? En sitä ennen nähnyt käsin pidellyks'.

EUBULOS. Voi ettei voima mulla ole entinen! Mä laske, ellös revi vaatteitani.

RHAISTES. Kas, Zeus! Kas purppurainen simpukka, jok' arvosta On lammaslauman! Tuota tahdot salata? Nyt tiedän, ukko, millä keinoin hankit sä Nuo uhriviinisi ja paistit, joita ain' Sä poltat rukoillessas, jotta palajais Tuo Aiaan suku; nyt mä kaikki ymmärrän. Mut tiedä: toinen suku täällä vallitsee. Se kuningas, jok' ystävistä eroittaa Voi viholliset, osans' antaa kullenkin, Pahoille pahan, hyvän uskotuillensa. Ei suvaitse hän, että vihamiehenä Sä ryöstät aarteet ystäväinsä vesistä, Ja niinkuin mänty, louhen lomaan kätketty, Hyvästi höystyt, kasvat päivä päivältä. Sen sanon ettet toiste pitäis voittonas Jos joskus onnistuisit kavaluudella Varastamahan multa omaisuuttani. Ei rikkaana, se tiedä, kerjäläisnä vaan Sun olla täällä, saarell' isäis, sallitaan.

EUBULOS. Kuin kättes työ jo onko valmis kieleskin?

RHAISTES. On valmis. Kuulit syyn, miks' otin simpukan.

EUBULOS. Oi onnettoman kohtaloa! Jumalat, Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan? Vaan siitä kyllin. Kielet kieltäin paremmat Valittaneet sit' ovat, jalot ruhtinaat, Sukua Zeusin, siitä turhaan huokailleet. Tok' kysyn sulta, joka röyhkeästi noin Mua petoksesta muka kehtaat syytellä, Ken meist' on pettäjä? Sä, joka yhtenään, Kuin kaarna lainehilla, muutat valtiaa, Vai minä, joka Bakkosvesan tavalla Samalla varrell' ylennyn ja vaivun myös? Ei kauan sitten Telamoni kuninkaan Edessä ryömit, hänen poikaans' Aiasta, Jaloa sankaria teko-nöyrästi Kumarsit. Silloin olit köyhä, rikas ma. Mun oli pelto, jota nyt sä viljelet, Mun karja, jota syötät Xuthos vuorella, Mun oli huoneet, joita nyt sä omistat. Mist' on tuo muutos?

RHAISTES. Mitä? Tuota kyselet Sä, jok' et mitään huoli sallimuksesta, Et jumalien säännöistä; ne syöksevät Ja ylentävät kuningaita.

EUBULOS. Troiassa Ol' Aias tuskin kuollut kautta miekkansa, Ja Telamoni suruhunsa sortunut Kun sinä, heidän hyvyytensä unhottain Ja Aiaan pojan kotimaastaan hyljätyn, Kuin orja ryömit uuden herran jaloissa Niin saadaksesi osan hänen saaliistaan. Nyt louhikolla asun mä, sä laaksossa. Mun rikkahaksi sanoit; eikö kätesi Mun manttelini alla äsken tuntenut Kuin karkea on rintain suolavedestä? Vilussa, helteessä mä aaltoin selillä Öin päivin puuhailen jo vanha, väsynyt Halvassa työssä halvimmasta palkasta. Partaalla lähteen venyt sinä varjossa Miedoilta tuulosilta jäähdytettynä, Ja seppeleissä maljaa seppelöittyä Sä tyhjennät. Ken meist' on kadehdittava? Mut tiedä: verkon saaliilla niin kauan kuin Voin lampaan lunastaa ja viinipisaran, Oot uhritulen niemeltäni näkevä. Ja voimani jos pettää, jos mä merestä En antimia pyytää voi, niin uhriksi Mä hakkaan poikki tämän heikon käteni Ja jumalille lahjaksi mä poltan sen, Edestä kuninkaani, onnen entisen, Ja että nähdä saisin pojanpoikansa Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan. Nyt ota saalis, mene, kuulit lauseeni.

HYLLOS. Ei päinsä käy.

RHAISTES. Sä myös.

HYLLOS. Pois anna simpukka.

RHAISES. Sä mieletöin, vai kädestäni ryöstäisit Mi minun ompi.

HYLLOS. Meidän on se, eikä sun.

RHATSTES. Pois!

HYLLOS. Kyllä; kun sult' olen saaliin temmannut.

RHAISTES. Sä hurja, uskallatko ylpeydessäs Sun valtiasi uskottua vastustaa, Ja etkö pelkää rangaistusta hirmuista Sua odottavaa?

EUBULOS. Poika, heitä, paremp' on Nyt väistyä kuin vastustaa.

HYLLOS. Oi isäni, En meidän tähden vastusta. Kyll' oppineet Olemme kaikki kärsimähän helposti, Mut kaikkea mä uskallan tuon surevan, Sokean vaimon tähden, joka tottunut On eloon parempaan ja meille turvaton Nyt paennut. Ei meidän ruokiin tottunut Hän ole, eikä ennen ole kantanut Niin halpaa pukua kuin nyt on hänellä. Hänt' auttaaksensa antoi tänään jumalat Tuon lahjan. Pelvostako rosvon käsihin Sun jättäisimme?

RHAISTES. Odota, hoi kansa, hoi! Nyt katsotaan ken voiton viimein saapa on.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Kansaa.

KANSA. Sä kutsut meitä tänne, poika Paonin.

RHAISTES. En syyttä. Aikaan sopivaan nyt jouduitte, Tuon miehen väkivaltaa hillitsemähän.

KANSA. Tuon vanhuksenko, vaiko nuorukaisen tuon?

RHAISTES. Tuon nuoren hurjan, jonka kourat soudussa, Työss' orjan kovettuneet, kunnes tappeluun Ne airojensa kovuudella käytetään.

KANSA. Sinuhun koskea hän onko rohjennut?

RHAISTES. Viel' enemmän. Kas kädessänsä simpukka! Sen on hän multa ryöstänynnä.

KANSA. Ylpeäks Isästä ylpeästä olet syntynyt.

HYLLOS. Se meidän ompi. Omamme mä otin vaan.

RHAISTES. Nyt Salaminin miehet, kuulkaa, tiedätte Ken minä olen, kuka ompi ukko tuo, Ja kuinka hän siit' asti, kuin Leiokritos Sai vallan täällä, vastustanut häntä on, Mut minä puolustanut. Teukros Kyyprosta, Tuon vanhan Telamonin poika hyljätty, Kun äsken tuli tätä saarta valtaamaan, Ol' ukko tämä vihollisten vakooja, Mut minä seisoin kuninkaani puolella. Siit' ompi mulle maine, hälle häpeä, Ja mulla maansa, hällä mökki niemellä. Mä kysyn: vääryydelläkö nyt omistan Mit' omisti hän ennen?

KANSA. Jumalat, ne vaan Sit' asiata tutkikoot. Sun kertomaa Me todeks tiedämme.

RHAISTES. Siis vielä kuunnelkaa! Mä tulin tähän rantaan. Kaukaa näin jo kuin Tuo vanhus kätki povellensa simpukan Mua pettääksensä, siten juuri näyttäen Ett' omakseni itsekin hän katsoi sen. Ja kenen jollei mun se oisi oleva? Jos mun on ranta, niin on vesi myöskin mun Ja mit' on vedessä. Siin' oli simpukka. Se siis on mun. Sen otin; vanhus tunnusti Sen omakseni niinkuin kohtuullistakin. Tuo nuorukainen hävytön ja parraton Sekautui silloin asiaan ja sieppasi Tuon kalun, isänsä jo mulle antaman. Sellaista tapaa jos nyt täällä suositaan Ett' eivät isiänsä pojat tottele, Ett' omaisuus on väkivallan käsissä, On paras meille, jotka harmaaks muutumme. Pois muille maille mennä, taikka etsiä Lain vanhan turvaa tuonen haamuin seurassa. Siis päättäkää te maamme miehet vapahat, Te, joiden tulee järjestystä valvoa.

EUBULOS. Sä herja hävytöin, oi mistä sanoja Varustetuita vaskinuolilla mä saan Nyt lävistämään haarniskatas, tehtyä Valheesta, väkivallasta? Ma olenko Maan vihollista puoltanut? Vai vihamies Ol' Teukros, Telamonin poika ylevä? Hän tuli tänne muutamilla miehillä Veljensä pojan valtikkaa vaan hoitamaan Siks kun hän saapuis itse saareen isäinsä. Mä silloin käskin hänen, tosin varottain, Omalle maalleen varovasti astumaan, Kun tiesin sun ja kuninkaasi nykyisen Hänt' aikovanne väijymällä murhata. Mut sen nää miehet tietää niinkuin kaikki muut, Äl' usko näiden ilkityötäs puoltavan Vait'olollaan. Jos pelko heit' ei hillitseis, He vastaisivat kivillä, ei sanoilla. Mill' oikeudella, sen he kyllä tietävät, Sä maani veit ja kuinka väärin sysättiin Ma niemekkeelle, jossa kasvaa tuskalla Vaan orjantappuroita louhen lomissa. Sä väittää rohkenet, ett' olen simpukan Omakses tunnustanut, että poikan' on Sen vasten käskyäni sulta ryöstänyt, Niin häntä syyttömästi tässä soimaten. Mit' otit multa väkisin, sen otti hän Pois väkisin. Mä hänen työnsä hyväksyn, Jos koht' ois paremp' ollut väkivallatta. Se kuule nyt ja kosta kuinka taidat, voit: Mut liukkaan kieles lausehita säästä vaan.

KANSA. Kun ihmis-raukkaa kohtaa viha jumalten Ei ole kyllin että riemut raukeaa, Ett' astuu köyhyys rikkauden asuntoon, Ja vaipuu voima, terveys ja kauneus, Mut kärsivällisyyskin katoo, joka aina On nöyrä kohtaloiden myrskyissä ja ei Rupea mahtavampaa vastaan ryntäämään. Eubulos, olet loukkaavilla sanoilla Vihoittanunna tämän miehen, jota et Sä onnen päivinäskään voinut vastustaa. Mut poika Paonin, sä ole laupias! Se ihminen, jok' unhottaa, ja anteeksi Voi antaa, on kuin päivän valkeus, jok' ei Valitse eikä arvele mut loistaa vaan. Suo hänen pitää simpukka, jonk' antanut On hälle onnensa. Sull' on se kuitenkin Vaan aivan halpa lisä rikkauteesi. Se hälle kaikki on. Hän sillä lievittää Voi kauvan puutettansa. Suosii jumalat Ain' antavata kättä, eikä ottavaa.

RHAISTES. Se onko neuvonne?

KANSA. Ei meillä parempaa.

RHAISTES. Siis todeks nään nyt mitä itse aavistin Ja puheest' äsken kalastajan käsitin, Ett' aina kovempata ruoskaa tarvitsee Uus kuninkaamme kesyttääkseen kansaansa. Ei saa hän luottaa nöyryytehen liukkaasen, Jok' ilmestyypi kasvoissa ja puheessa. Nuo vanhat muistot väijyy niiden takana Työn, tuhon tekoon tilaisuutta odottain. Hyv' on ett' olen päässyt teitä tuntemaan Ja mitä salailette sydämmissänne; On vaarallisin tuntematon vihamies.

KANSA. Noin älä meistä päätä, Rhaistes, vihamies Ei neuvois sua laupiuteen jumalten.

RHAISTES. Se onko ystävä, ken kieltää apunsa, Kun toinen, ahdistettu, sitä anelee?

KANSA. Sinua rukoilla me rohkenimme vaan.

RHAISTES. On turha rukouksenne. Nyt auttakaa.

KANSA. Tuoll' apu näkyy, apuamme suurempi. Hän, kuninkaasi poika, nuori sankari, Jok' äsken rannallamme Teukron kohtasi Ja voittajana hänet laivaan pakotti Pakenemahan särjetyllä kilvellä, Hän lähestyy. Nyt hälle valita. Hän voi Sinulle antaa avun paremman kuin me; Uskollisuuttas palkita myös taitanee.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Leontes.

RHAISTES. Sä jalon kuninkaani poika ylevä, Sua tervehdän mä iloisella mielellä, Mä olen onnellinen, kun nyt nähdä saan Sun rannallani juuri tänä hetkenä. On onnellinen tulosi niin mulle kuin Myös itselles, kun taidat näyttää, ruhtinas, Ett' ystäviäs ymmärrät sä suojella Ja siten heidän joukkoansa lisätä, Jok' ompi hallitsijan lahja arvoisin. En asiassa suuressa sun päätöstäs Mä pyydä, on vaan purppurainen simpukka; Mut kysymys on saako rangaistuksetta Nyt väkivalta vallita; tuo simpukka On mun, nyt näet kenen kädessä se on.

LEONTES. Mies nuori, rohkenetko pitää simpukan?

HYLLOS. En pelkuriksi tottunut, siis rohkenen.

LEONTES. Ken oikeutta rikkoo, se on pelkuri.

HYLLOS. Sen tiedän, siksi Rhaistes ei voi peljättää.

LEONTES. Pois heitä pisto-puhees, vastaa selvästi, Oliko Rhaisteen simpukka, sen otitko?

HYLLOS. Sen otin, mut se oli isän' omaisuus.

LEONTES. Sä kerro, ukko, miten sen oot hankkinut.

EUBULOS. Sen salli mulle vihdoin armo Jumalten Kun kalastanut olin päivän työlähän.

LEONTES. Vedestä, Rhaistes, ukko löysi simpukan?

RHAISTES. Niin. Olet kuullut oman tunnustuksensa.

LEONTES. Vesilläs ensikertaako hän kalastaa, Vai onko hän jo ennen täällä näkynyt?

RHAISTES. On joka päivä, koska tämä ruohokko On antavampi kuin on oma rantansa.

LEONTES. Siis ihmettelen että ukko päivittäin Edessä silmäis puuhaa työssä ahkeraan Ja vuovaa orjan lailla, jos on kaikki sun Mit' ansaitsee ja pyytää hän sun vesilläs.

RHAISTES. Ei niin. On keskenämme tehty suostumus.

LEONTES. Ja mikä?

RHAISTES. Että jokaisesta laadusta, Jot' antaa pyynti, suurin mun on oleva; Muu saalis hälle vaivastaan on tuleva.

LEONTES. Ja sillä ehdolla sä vaadit simpukan?

RHAISTES. Kas tätä! Suurempaa lie tuskin saatavaa.

LEONTES. En suurempia nää, tuon yhden vaan, en siis Voi muihin verraten sen tietää arvoa.

RHAISTES. Se suurin ompi siis ja semmoisena mun.

LEONTES. Niin tosin, mutta ainoana pienin myös Ja semmoisena tämän ukon omaisuus.

RHAISTES. Jos päätät niin, siis salli meidän jakaa se, Ma otan osan suuremman, hän pienemmän.

LEONTES. Niin olkoon. Laadustansa mikä suurin on, Sun olkoon se. Mut sisällystä suurempi On sisältävä, siis nyt ota suurempi; Sun osas kuori on, sen sisus hänen siis.

RHAISTES. Sa muistatko ken olen minä, ken on hän?

LEONTES. Sä ystäväni oot, hän vihollisen' on.

RHAISTES. Et rakkautta arvaa vihaa kalliiinmaks.

LEONTES. En, Diken vaa'alla, mut varmaan syömmessäin.

RHAISTES. Jos ystäviä tuomitset kuin mua nyt, Mä pelkään monen viholliseks muuttuvan.

LEONTES. Mä oikeuden vihamiehilleni suon, Vaan miekkaa näytän röyhkeill' ystävilleni.

RHAISTES. Pois menen. Toiselle mä saanen valittaa.

LEONTES. En estä. Jalkas vapaa on kuin kieleskin.

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset, paitsi RHAISTES.

KANSA. Ol' jalo, viisas päätöksesi, ruhtinas.

EUBULOS. Oi, jospa toisen kannan oksa olisit, Ja jumalaisten kuninkaitten heimoa, Jotk' ennen olivat mun isäin valtiaat, Ett' oikein voisin riemuita, kun edessäin Sun nään noin jalona ja suurna seisovan, Nään kuink' on oikeus ja lempi, ihmisyys, Nää sankar-avut, nuoreen sieluus kasvaneet. Vaikk' ennen soisin toisen kätehen kuin sun Mun kotimaani valtikan, mä riemulla Voin kunnioittaa, kiittää jalouttasi. Ei kaukaan ole mulle suotu riemua Kiitollisuutta tuta kohden ketäkään.

LEONTES, Eubulos, mieles laatu entuudesta on Jo mulle tuttu. Että mua vihasit Ja isääni, sen tiedän mä niin varmaan kuin Ett' olet Aiaan suvun lujin ystävä. En semmoista, se tiedä, kosta vihalla, Uskollisuuttasi mä kunnioitan vaan. Rukoilen Zeusiä, jos kerran valtikan Mä saan, sunlaista kansaa mulle antamaan. Mut koska lupasit, et rakkautta, vaan Kiitollisuutta mua kohtaan, osoita Se seuraamalla neuvoani, jonka mä Sinulle annan omaks hyväksein ja sun: Äl' aina soimaa katkerilla sanoillas Isäni hallitusta. Kadehdittava Ei ole, niinkuin luulet, osa valtiaan. Ja huolissa ei viihdy aina lempeys. Niin helpost' ystävänsä voivat viekkahat Myös vihan tulen nostaa hänen mieleensä Ja hänet saattaa kurjuuttasi lisäämään, Ei tosin omaks hyödykseen ja vähin mun. Siis kätke varovasti muistos surkeat Etteivät ne ja vihapuhees yhdessä Niin synnyttäisi surkeempia muistoja. Nyt mene askareilles, kansa, sinä myös Saat mennä! Jos ei petä silmäni, niin on Sokea vaimo saattajoineen tulossa; Mä häntä yksinäni tahdon kohdata.

KANSA. Me käymme, kanssa sokean et yksin jää, Jo Rhaistes tänne palajavan näkyypi.

KUUDES KOHTAUS.

Leontes. Rhaistes.

RHAISTES. Mä takaisin nyt kiiruhdin kun havaitsin Sokean, vieraan vaimon; täällä kohdata Mä tahdon häntä, kodikseen kun ottanut On kalastajan mökin, jota karttelen. Sun jalo isäsi on itse käskenyt Mun tiedustella salaisuutta, joka on Tuon vaimon muodossa, hän mistä on ja ken? Ja missä asioissa hän on täältä, miks Hän asuu luona meidän vihollisemme? Käy puhe että isäntänsä perheineen Enemmän häntä kunnioittavat kuin ois Hän ansaitseva ulkomuodon puolesta, Ei muukalainen luultavasti ole hän Eik' entiselle vieras hallitukselle, Ja ehkä hältä tietoja sais tärkeitä. Noit' olen käsketty mä tiedustelemaan, Mut jos niin tahdot, ruhtinas, mä olen vait, Ja tämän toimen jätän sulle mielellään.

LEONTES. Kun kuninkaasi käskyä sä toimitat, Ei mulla, mutta sulla puheenvalta on.

SEITSEMÄS KOHTAUS,

Edelliset. Tekmessa (sokea, mukana) Saattaja.

TEKMESSA. Siis lähestymme, poika, niitä seutuja, Joill' Aias, niinkuin usein kuulin, nuorena Uhrinsa antimia kantoi Areelle, Ja joilla hän, kun tuuli eteläinen löi Karia vasten kuohuisia aaltoja, Hymyillen katsoi taisteluja myrskyjen, Ja kotirannan vuorilta sai oppinsa Väkeä Troian vastustamaan vuorena. Ja eikö lähellä oo kumpu Krantorin Ja laakso Amfidemos tämän juurella, Ja loitompana metsän takan' Attika? Oi mulle tutut paikat, varsin rakkahat! Mik' ilo teitä mainita, vaikk' en mä nää! Kuin jumaloille nektar ja ambrosia Niin ovat rakkaat nimet ihmiskielelle.

SAATTAJA. Vait, ole vait!

RHAISTES. Ken olet? ehkä vieras, näyt Noin kodittunut seuduillamme olevan.

TEKMESSA. Ken lienet, kysyjä, on ääni uhkaava, Ei juuri sanoissa, vaan niiden takana.

RHAISTES. Mä kysyn. Vastausta vaatii kysyjä.

TEKMESSA. En sitä kiellä. Vaimon turvattoman näät.

RHAISTES. Sen näen sinun huultes todistuksetta.

TEKMESSA. Sun kovuutes sai minut toisin luulemaan.

RHAISTES. Nään kurjuutesi, tiedän ehkä siihen syyn.

TEKMESSA. Jos minut tunnet jo, sä miksi kysyt siis?

RHAISTES. Sun vastaukses mukaan menetelläksein.

TEKMESSA. Tee niin, ja ole kurjaa kohtaan laupias.

RHAISTES. Ei kurjuus yksin laupeutta ansaitse, Myös totuuttakin siihen lisäks tarvitaan.

TEKMESSA. Puheeni totuuden jo olet havainnut, En muuten laupeuttas tarvitsisikaan.

RHAISTES. Kai toista, huomannet, on toden tunnustus Kuin sitä tunnustaa, jot ei voi salata.

TEKMESSA. Oon sulle vastannut. Siis, mitä vielä nyt?

RHAISTES. Täys tilinteko siitä, kuka olet sä, Ken olet ollut, kusta tänne saapunut, Ja mistä syystä outona tääll' oleksit. Kun näihin olet suorasti sä vastannut, Niin en mä salaa miksi sua kyselen.

TEKMESSA. Mä olen köyhä vaimo, puutteenalainen Ja yksinäinen, joka vavistuksella Nyt kuulen armottoman äänen kovuutta. Se olen. Ken mä ollut? Olen kokenut Sit' ihmis-osaa, jossa lailla ruokosen Välistä kylmän tuulen, toiste lämpimän Käsissä heilumme. Miks täällä viivyn mä? Se kuule: syystä että täällä tuntuu maa Pehmoisemmalta jaloilleni, ilma myös Suloisemmalta hengittää kuin muualla, Ja syystä että kieli kauniin kaikista, Hellenein kieli täällä suloisimmin soi.

RHAISTES. Sun vastaukses kiertää kysymystäni, Ja sokeanakin sä osaat varoa. Mut tiedä: itse luikertava käärmekin Se astiahan pyytäjänsä kiusataan Ja hänen viittaustaan tottelemahan; Sen saat myös nähdä ettei mua vastahan Sun viekkautesi voi mitään toimittaa.

TEKMESSA. Oi, suo mun mennä.

RHAISTES. Tehtyäsi tilisi.

TEKMESSA. Pois saata mua, poika.

RHAISTES. Täält' et mennä saa Sä ennen kuin mä tiedän kaikki kohtasi.

TEKMESSA. Sä mitä tahdot? Sinut kuka lähetti Mun tielleni? Ja minkä vallan käskystä Sä, julma, vaadit multa tuota tiliä? On sulla silmäin näkö, minä sokea, Sä minun näät, vaan sua en mä nähdä voi. Jos toisen tulee kysyä ken toinen on, Ei sinun suinkaan oo se ensin tehtävä.

RHAISTES. Jos niin sä mietit, syyt' ei ole minulla Kuin sulla piillä, siis ken olen ilmoitan. Eurysakes mä olen, Aiaan mainion Ja vaimonsa Tekmessan poika ylevä.

TEKMESSA. Sä?

RHAISTES. Mä.

TEKMESSA. Sä?

RHAlSTES. Mä.

TEKMESSA. Voi liukkaan kieles valhetta!

RHAISTES. Haa, tuota tulen leimausta odotin Sun silmäparis harmahasta usmasta, Mä tahdoin sitä nähdä, näin myös. — Sano nyt Sä mistä tiesit valheeks puheeni.

TEKMESSA. Koska mä, Tää vaimo parka, jonka murtaa tässä voit. Rannalla Xanthon synnytin Eurysakeen.

RHAISTES. Siis olet se joks arvasin.

TEKMESSA. Jos kuninkaas Äidiksi mua luulit, oikein arvasit.

RHAISTES, No hyvä, kuninkaani äiti, koska nyt Sä täytit ehtoni ja itses ilmaisit, En salaa miksi sua olen tutkinut. Mä yhden seikan vaan nyt tietää tahtoisin: Miss' ompi tänä hetkenä Eurysakes?

TEKMESSA. Sun läheisyyttäs pelkään, kuinka loukkasi Mua julmuutesi armotoin, sen äsken näit, Kun suuttumuksesta mä itsen' ilmaisin; Mä tahdon anteeks antaa, kaikki unhottaa, Sun jalkais juureen polvilleni langeta Ja kiitollisna käsiäsi suudella, Jos kysymyksees itse voisit vastata Ja mulle ilmoittaa miss' on Eurysakes.

RHAISTES. Sä varmaan äsken pojastasi erosit Ja tänne tulit, etkä tiedä miss' on hän. Sun on hän tänne lähettänyt edeltä Miel'alaa kansan voittamaan ja tutkimaan, Mik' oisi parhain hetki maalle noustakseen. Nyt kaikki tunnusta, se suorin neuvon' on.

TEKMESSA. Hän tosin viisahast' ois puoltaan valvonut, Jos vakoojakseen sokean ois valinnut.

RHAISTES. Juur siinä äly näytäksen. Ei sokeaa — Niin mietti hän — voi kenkään vaaralliseksi Tai häntä vakoojaksi koskaan arvata. Mä keksin että, vaikka olet sokea, Näät paljon enemmän kuin moni näkevä. Siis tiedä että mahtavamman kohdannut Nyt olet, joka voi sun läpi-katsoa Ja voittaa pahalla mit' ei voi hyvällä.

TEKMESSA. Oi milloin kurjuuteni malja täyttynee?

RHAISTES. Et siis sä tunnusta miss' ompi poikasi?

TEKMESSA. Mä senpä tietääkseni kaikki kärsisin.

RHAISTES. Mä keinon tiedän, vaimo, voimallisemman Kuin lääketaiteen juoma-aineet parhaimmat Herättämähän haihtuneita tietoja Ja unohdukseen nukkuneita muistoja. Nyt kätes anna vaan, mä sua johdatan Mun asuntooni keinoani kokemaan.

TEKMESSA. Oi tuokaa, jumalat, nyt mulle auttaja!

LEONTES. On työsi, Rhaistes, täytetty ja päättynyt.

RHAISTES. Jo toisen kerran nouset, nuori ruhtinas, Asiatani vastahan, ei yksin mun Mut jalon isäs myös.

LEONTES. Sä hänen käskynsä Jo toimittanut olet.

RHAISTES. Mua velvoitti Hän tutkimaan ken vaimo on.

LEONTES. Sen teit sä jo. Ei taida isäni, ei taida eikä saa Hän väkivaltaa käyttää naista vastahan.

RHAISTES. Ken määrää rajat hallitsijan toimille.

LEONTES. On oikeus myös kuningaitten haltija.

RHAISTES. Mä tehnyt olen minkä taisin, puolittain Jos isäs käsky täytettiin, sun ompi syy.

LEONTES. On helppo vastata työn eestä oikean.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset, paitsi RHAISTES.

TEKMESSA. Hän menee.

LEONTES. Meni jo.

TEKMESSA. Mä miten kiittänen Sua auttajaani, nuorukainen ylevä, Suloinen muistutus Eurysakeestani? Sull' onko äitiä, jonk' olet iloksi, Jok' onnellisemp' on kuin minä onneton, Jonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?

LEONTES. Tekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?

TEKMESSA. Miks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!

LEONTES. Siis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin Vai haamuin maassa asuuko Eurysakes?

TEKMESSA. Sä tunnet taistelun Akilleen aseista Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa. Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä. Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan. Ei valitusta huuliltani lähtenyt. Näin usein ylpeyden riemun loistavan Odysseun ja Atreun poikain silmistä, Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan. Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista, Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan Ei paljas viha ollut mutta pelko myös, Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa, Ja siitä kuningaita vielä moittivat Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät. Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes Ol' mukanani. Sotaväki palasi Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta. Me ääntämättä joukon kesken astuimme. Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen. Rivistä silloin syöksi vanha soturi Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa! Samassa nosti pojan käsivarsilleen Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti. Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja: Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä Hän näkyi leijailevan päällä kilpien, Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain. Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä, Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet. Samana yönä töytäsi mun telttaani Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan Mun seuraamahan pakotti.

LEONTES. Atridein luo?

TEKMESSA. Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun. Me siihen astuimme ja kauvan merellä Me purjehdimme, minne, emme tietäneet. Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin. Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio, Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen ja satamaton, purjehtijan kauhistus. Se kodiksemme joutui.

LEONTES. Suuret jumalat! Noin kauhistava julmuus onko miehillä, Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?

TEKMESSA. Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä. Elimme tällä surkealla saarella. Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä, Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät. Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni, Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä, Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin. Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut, Peritty miehuus oli parhain oppinsa. Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa Sylihin meren heittäytyä vuorelta Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa. Se oli harjoituksensa ja huvinsa. Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme, Ois saatu elää!

LEONTES. Sallimuksen kautta, vai Omasta tahdostanne muutos tapahtui?

TEKMESSA. Jo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä Ei yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi Ja rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko Nyt silmäin yötä hälventäisi säteillään Ja meren, maan ja taivaan taas mä näkisin, Sulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon. Eurysakesta huusin mä ja rantahan Me ehätimme; Hellaan kieli helähti Nyt korvihimme; monin kerroin autuas Mä polvillani laivan vierus-vuorella Rukoilin meille molemmille apua. Se luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi Jo laivan kannelle ja mua auttamaan Sylinsä avas' — silloin, aivan äkkiä Juur silloin laivan päämies laivan lykkäsi Ja laski rannalta. Oi kuin Eurysakes Nyt voitettuna raivosi, mä raivosin Myös itse turhaan. Huusin aivan hurjana Mä sekä taivaan armoa ett' ihmisten. Ei vihdoin muu mun silmihini näkynyt Kuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla. Kun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle, Ja tainnuksihin mennen kaikki unhotin. En tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö Vai monta päivää viivyin tuossa tilassa. Kun viimein toinnuin, sieluni kun selveni, Ol' silmäin valo kyyneleihin sammunut Ja kaiku vaan mun huutohoni vastasi.

LEONTES. Ken sinut tuosta hädästäsi pelasti?

TEKMESSA. Kun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo, Mun pelasti Faiakit saareen saapuneet.

LEONTES. Se kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään Ei kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.

TEKMESSA. He kertoilivat Paros-salmen välillä Ja Hellesponton kohdanneensa etelään Menevän laivan. Sivutessa olivat He äänen kuulleet laivasta näin huutavan: Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.

LEONTES. Tuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.

TEKMESSA. Se tervehdyksens' oli mulle viimeinen.

LEONTES. Ja tuota tottelivat miehet hurskaasti?

TEKMESSA. He hurskaimpia ihmisiä olivat.

LEONTES. Et siitä asti ole kuullut pojastas, Et ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?

TEKMESSA. En varmaan, mutta ellei petä luuloni, On Menelaos matkaan saattanut sen työn.

LEONTES. Mi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?

TEKMESSA. Hän pelkäs että autiossa saaressa Ois kasvanunna Aiaan suvun kostaja.

LEONTES. En tiedä onko luulos tosi; ainakaan Ei ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.

TEKMESSA. Eurysakes, oi poika, murhe äitisi, Oi jos se lohdutus ois mulla, että nyt Sun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla, Tai märkäneisi jollakulla rannalla. Mä haudan sulle tähän saareen kaivaisin Ja haahmos siihen lepäämähän kutsuisin. Mut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea Mik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana Sä julmain vihollisten pilkan alaisna, Sidottu kahleisiin ja päivän puutteessa Noin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.

LEONTES. Tekmessa, monet murheen muistot kätket sä Sun olentosi yöhön; suru suurempi Sun surujasi mua kohtais hetkenä, Jon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.

TEKMESSA. Voi, täytynenkö sinuakin peljätä?

LEONTES. Ei vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile Sä äidinsydämmesi ahkeruudella Pojalles pelastusta, hänen paluutaan; Se on sun jalo, kaunis kutsumuksesi. Jos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus Eurysakeesi jälleen antaa hengissä, Iloitse onnellisna, mulle murheet suo. Nyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen: On myrsky läsnä.

TEKMESSA. Poika, kotiin käykäämme.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

LEONTES (Yksin.) Hän menee. Säälisin vai kadehtisinko Mä häntä. Ehk' on kumma tämä kysymys, Kun kohtalonsa tunnen. Kysyn kuitenkin. Hän murheita on määränsä jo kärsinyt, On häneen käyneet kaikki nuolet kurjuuden, Hän, elon katkeruuden pohjaan vajonnut, Ei syvempään voi upota, vaan nousta voi. Mut minä? No, ei huolta nyt! Eurysakes Ei ole Salaminissa, ei saavukkaan Hän tänne, jos hän vallassa on Atridin. Mut vapisen ja tunnen veren' jäätyvän, Kun mietin tehtävääni, jos mun isäni Ja hänen kesken valtariita syttyisi. Sä Diike, jonka alttarilla monesti Mä olen uhrannut! Nyt ota uhrini. Sen sulle pyhitän mä tällä rannalla, Jonk' ovat vuoret vahvat niinkuin sääntösi. Kaikk' ompi vaiheenalaista ja pettävää, Vaan oikeus on muuttumaton ainiaan.

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama seutu kuin viime näytöksessä.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS. Nään tuossa äsken valmistetun alttarin, Ja tulen sytytetyn, uhriteuraan myös Jo sidotun, kaikk' ompi varustettuna, Poiss' on vaan uhraaja. Sä taannoin tähänkö Leonteen jätit ynnä vaimon vierahan?

RHAISTES. Juur tähän.

LEIOKRITOS. Varmaankin se ompi poikani, Jok' aikoo jumalalle jollekulle nyt Taas uhrata. Hän outomainen, miettivä Ja ylen hurskas näihin aikoin ollut on. En tiedä mistä syystä, senpä tiedän vaan Ett' enemmän kuin muu tää mua huolettaa. Mut missä lie hän nyt?

RHAISTES. Hän meidät nähnyt lie.

LEIOKRITOS. Se meit' ei häntä näkemästä estäisi.

RHAISTES. Hän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti Pois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.

LEIOKRITOS. Sä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään, Et yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.

RHAISTES. Mun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt Nyt sua kohdata.

LEIOKRITOS. Se usein tapahtuu Ettei se pelkää, jonka tulis peljätä.

RHAISTES, Se tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.

LEIOKRITOS. No kyllin. Mene etsimään Leontesta; Hän lienee lähellä, mä täällä odotan.

RHAISTES. Jos oikein arvaan, kohta kohdattava on Hän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.

TOINEN KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Sä halpa, viekas konna, onko järjelläs Niin kierot silmät että oman itses vaan Ne näkevät, kun kehnoutes mukahan Sä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi? Ja ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo, Kuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa Kaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan; Hän pelkäisikö mitään, minut nähdessään Hän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti Mä töissän' ollut epäilevä, peljäten Jaloa, hairahtamatonta älyään? Mut osa valtiaan on usein suosia Mik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas Tylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. — Mä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani Niin vakaantunut täällä että hyljätä Saan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle Se riemu että, pitkäin sotain jäljestä. Tään kukistetun kansan tunnustamana Ja pelkäämättä entis-vallan sukua, Mä saisin sydämmeni antaa vallita? Niin kauvan kuin on toinen vallan perijä Viel' ehkä hengissä ja ensitilassa Jo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa Sydämmeheni kenkään nähdä, johtava On kylmä järki vaan mun askeleitani. Se huoleni on nykyinen, mut siitä juur Voi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin Synkästä yöstä syntyy päivän valkeus. Leontes lähestyy.

KOLMAS KOHTAUS.

Leiokritos. Leontes. Hyllos.

LEONTES. Hyllos, mulle tuo Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä Tuot vettä.

LEIOKRITOS. Nuorukainen, ai'ot uhrata.

LEONTES. Se aikomuksen', isä, on.

LEIOKTITOS. Ja varmahan Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään Näyt palvelevan.

LEONTES. En mä häntä yksinään, Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.

LEIOKRITOS. Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.

LEONTES. On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä On se, jonk' apua me enin kaivataan.

LEIOKRITOS. Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt, Sun osas tuleva on laumaa ylevää Ja kansojasi nerollasi hallita. Olympon jumalista ketä semmoisna Sun ensin tulis etsiä ja palvella, Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa Maailman kansat, jumalatkin kumartaa? Hän antaa voiman, neron, itse kuningas, Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan. Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun. Hän varovasti kiertäin karttaa estehet Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva. Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei Suloa kukan katso mut sen hyötyä, Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen. Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset? Et oikeutta, mutta järjestystä vaan, Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois, Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet Sinua syyttää siitä loukkauksesta. Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus. Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa. Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta! Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu. Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses. Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu. Leontes, koska Teukros tällä rannalla Väkemme äsken karkotti ja surmasi, Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa Kukistit, voitonsankarinkin pakotit Pakohon voitettuna kiirein rientämään. Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan, Sun osas siten menettää, ett' epäilet Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten? Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa, Myös siinä että katsot kaikki suuresti.

LEONTES. Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt. Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä Jumalten peittää mutkat mielten sokeain. Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat. Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa. Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan Maa niellyt merta eikä meri näljissään Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa. Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan, Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen; Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä. Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko. Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan, Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä? Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö, Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän, Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan? Jos kohta on hän jalointakin aikonut Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa, Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän Monasti pettynyt kuin unen näössä; Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan? Ja tuohon tuntemattomahan määrähän, Jok' ompi aivan toista saavutettuna, Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!

LEIOKRITOS. Ne arveluja.

LEONTES. Arveluilla totuuden Jos ostat, ei se ole kallishintainen.

LEIOKRITOS. Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää, Mut hallitsijaks' en.

LEONTES. Niin munkin luulon' on. Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä, Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.

LEIOKRITOS. On kuninkaankin täytyminen hallita.

LEONTES. Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!

LEIOKRITOS. Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.

LEONTES, Suo minun suoraan puhua ja kuuntele Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus, Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus, Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen Jokaista siihen viepää tietä oikeaks. Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon: On rauhas rauennut, on päiväs huolinen, Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä, Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt. Se onko onnes? Kansaas olen katsonut Ja miten jalomielisiä poljetaan, Uskollisuus ja totuus kauas kätketään Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt; Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan. Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana Avusta oston-alaisien ystäväin? Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt. On kuningasten entisten kaikk' ystävät Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta Saat vallita. Mut mahdollista onko se? Voit vainuella villipetoin jälkiä, Mut miten rakkautta vainuta, jok' on Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten? Ei auta siinä vainu koiran tarkimman. Ja jos sä vuosisatojakin kokisit Et koskaan voisi varmasti sä sanoa: Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.

LEIOKRITOS. Oi hulluutta!

LEONTES. No, varo ett'et myöhään vaan Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.

LEIOKRITOS. Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun Pois heittää valtikkani, jonka ostanut Kalliisti olen, lunastanut kaikella Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla Ja murheettoman elonikin onnella? Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?

LEONTES. Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä Jumalana hän pidetään ja palvellaan. Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta Onnesta saada olla turva kansojen Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan, Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea On jumalten ja ihmisien mielestä, Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus. Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä; Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä; Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta Elämän kunnia ja sielu viatoin.

LEIOKRITOS. On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita, Vähintä loukkausta välttää, hän on juur Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova, Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa. Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua Omistamaan, on toinen laki hänellä. Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin, Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja. Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän; Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin; Et käsitä sä mitään muuta aatosta Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt, Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää Ett'et mun päätöksiini sotke omias Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.

LEONTES. Oi isä, kuinka katkera on osasi, Jos muakin sun täytyy peljätä.

LEIOKRITOS. Jos niin Sä mietit, päästä mua tästä murheesta! Leontes, kauvan ei tää tila pysyne, Jok' eroittaapi meidät.

LEONTES. Milloin muuttunee?

LEIOKRITOS. Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Rhaistes.

RHAISTES. Sun käskyäskö, kuningas, nyt seurataan?

LEIOKRITOS, Mik' ompi tapahtunut?

RHAISTES. Kuule! Laaksossa Kun olin turhaan etsinyt Leontesta, Katsastamahan nousen Xuthos-vuorelle. Ei myrskystä juur paljo tunnu laaksossa Mut vuorella se raivoaapi hurjasti, Se taittaa, kaataa puut ja rannan karille Luop' etelästä vaahtopäitä aaltoja. Mä katson merelle ja kaksi laivaa nään Sodassa aaltoin kanssa; toinen tunnettu Tuo tänne sanansaattajias Spartasta, Ja myötätuuleen pääsee suojaan sataman. Mut toinen tuntematoin, tullen idästä, Päin Pelopsia laskee, kiertäin Kreitonin Salaista karia ja pyrkii sivuitse Galastor-luodon päästä; silloin repaleiks Lyö myrskytuuli purjeen, vasten luotoa Nyt laiva, syösten niinkuin kaarna, särkeytyy. Samassa kalastajan poika rohkea Maamiesten joukon kanssa rantaan kiiruhtaa Ja aluksista vedetyistä rannalle Kahdeksan-hankaisen he valitsevat jo Ja vesille sen työntävät. Nyt riennän mä Ja auttamasta heitä kiellän nimessäs. Mua toiset nurkuin tottelevat, Hyllos vaan Hän käskee, uhkaa, rukoilee, ja viimein kun Ei kenkään häntä kuule, ottaa raivossa Hän venheen, kaataa minut, joka estää koin. Ja lähtee yksinään.

LEONTES. Sä roisto, rohkenet Tät' ilkityötäs kuninkaalles ilmoittaa.

LEIOKRITOS. En moiti Rhaistesta. Hän täytti käskyni.

LEONTES. Sanasi kerro, isä! Sit' en tajunnut.

LEIOKRITOS; En salli vieraan saarellemme saapua. On mereltä, niin tietäjä mull' ennusti, Mun turmioni kerran vielä tuleva. Jos joku vieras jumaloiden vihaama Siis ajautuisi saareemme, ei kenkään saa Jumalten tahtoon tarttua, se käskyn' on. Jos tahtoo toiset lepytetyt jumalat Hädässä olevalle antaa apunsa, Hän ihmisavuttakin pelastua voi. Niin mietin.

LEONTES. Suuri Diike, älä vihastu Ett' uhritules pyhän nyt mä sammutan. Kun ihmisrakkautta, vieraan hoitoa, Sun pyhimpiä sääntöjäsi poljetaan, On itse maa ja ilma täällä saastainen, Ja uhri, sulle säätty, oisi pilkka vaan.

LEIOKRITOS. Käyt pois?

LEONTES. Pois.

LEIOKRITOS. Minne?

LEONTES. Jossa hätä, jalous Mun apuani vaatii.

VIIDES KOHTAUS.

Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS. Rhaistes, poikaani Sä älä jätä silmistäs, ja tarkasta Jos joku vaara uhkaa, mutta varo vaan Ett'et sä häntä suututa. Ei kovasti Saa jousta jännittää. Mä rakkauteensa Ain' turvaudun. Sä ole katsoja, ei muu. Ja kaikki tehtävä sä jätä minulle. Siis käy ja tänne saata sanansaattajat.

RHAISTES. Sä ollos huoleti, (menee pois.)

KUUDES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Zeus, kaikkivaltias! Tää tahdon ynnä täytymisen taistelu, Näin tuskainen ja tyhjä, kolkko, riemutoin Ja tuima orjantappurainen elämä, Jonk' okaat kauhistuttavina kasvavat, Kun täytyminen, talvi-ilmaa kylmempi, Se lehden idun, kukan hengen kuolettaa: Tää riemutoin ja korpikylmä elämä, Niin vähän kiitettävä kuin on kiitetty, Tää onko kuninkaana olla? Miksi en Mä ennen päässyt arvoasi tuntemaan, Sä valta kuninkaan, sä patsas korkea Mun autuuteni haudan päälle nostettu? Mut mik' on autuus? Olemusta onkohan Niin paljo sillä että tuhkaks muuttua Se vois, jos sitä poltettaisiin? Autuus kai On olematoin, on vaan uni unelman, On uni uneksitun onnen saannista, On päivän koite aamuruskon pilvillä, Joit' ajaa tuuli. Kun se katoo, mikä siis? Mut kuningas mä olen.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Leiokritos. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA. Kuningas!

LEIOKRITOS. Se soi! Sä mitä tahdot?

SANANSAATTAJA Lähettilääs, kuningas, Nyt äsken tulleet, mua luokses käskivät. Jos täällä heitä odotat, he tulossa Jo ovat tänne, kohta saapuvat; jos taas Sä toisen paikan määräät puhutellakses Mä käskylläsi heidän tykö palajan.

LEIOKRITOS. Oletko heidät nähnyt?

SANANSAATTAJA. Puhutellut myös.

LEIOKRITOS. He mitä virkkoivat?

SANANSAATTAJA. Mit' äsken ilmoitin.

LEIOKRITOS. Näit heidät. Näetkö kun katsot ihmiseen Hänellä onko riemuja vai huolia?

SANANSAATTAJA. Yö ompi surujen, päiv' ilon muoto on.

LEIOKRITOS. Ja muotonsa?

SANANSAATTAJA. Kuin päivä.

LEIOKRITOS. Sanomia siis He hyviä nyt tuovat. Tulkoot tänne vaan! Mut mikä sua huvittaa kun kasvoillas On päivä myös? Kai äsken lienet saanunna Sä jonkun toivees täytetyksi.

SANANSAATTAJA. Jumalat Ain' auttaa mua.

LEIOKRITOS. Mahtavampi minua, Sun kuningastas, olet siis. Mik' ammattis?

SANANSAATTAJA. Mä vuohiasi paimennan.

LEIOKRITOS. Ja toiveesi, Joit' aina täyttää jumalat, mitk' ovat ne?

SANANSAATTAJA. Ne ovat: lähteen juoma, ruoka karjastain.

LEIOKRITOS. Noin vähästäkö päivä loistaa kasvoillas?

SANANSAATTAJA Ei riitä mikään, enemmän jos tarvitaan.

LEIOKRITOS. Äl' itse koettele puhees totuutta.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Siis hetki tullut ompi, jona kohtalon' On mulle ilmestyvä, sitä tervehdin Mä halulla, jos tois se turmionikin. Ei mikään tieto, vaikka kuinkin surkea, Voi sydäntä niin murtaa, voimaa särkeä Kuin tämä tuskan heiluminen, heittävä Mun vuoroin toivon, vuoroin pelvon povehen. Jos kuninkuuskin multa kielletään, mi siis? Viel' alamainen olla voin kuin ennenkin, Mut pois tuo epäilys! Mun täytyy hallita Itsenkin tähden mut Leonteen enemmän. Voin hälle kerran jättää lujaks perinnöks Vakaisen valtikan, se oiv' on kehoitus! Hän rikoksitta on sen kantava, hän on Sen riemuja vaan tunteva, ei huolia. Mä hänen kunniansa tähden taistelen; Mä kuorman kannan, palkan hän on kantava. Mut katso, lähettiläät lähestyvät jo.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Leiokritos. Adamastor. Medon.

LEIOKRITOS. No, terve tultuasi, Adamastor sä, Ja poika Likhaan, sinä Medon! Sanoman Nyt hyvän vaiko pahan tuotte myötänne? Te toimituksistanne suoraan kertokaa, Ei peittäin pahaa säälistä, ei lisäten Mun mielikseni, hyvä jos on sanoma.

ADAMASTOR. Iloa kyllin paljas totuus, kuningas, On kaunistelematta sulle antava.

LEIOKRITOS. Sua kiitän tuosta ilosanomastasi, Sen vakuutukseks ilmoita nyt onneni.

ADAMASTOR. Mitenkä myötä-, miten vastatuulessa Sun asioissas purjehdimme merellä, Se koskee meitä vaan. Nyt täällä olemme. Mä tulen Menelaon luota Spartasta, Tää Medon Delphosta. Niin erimatkoilla Sun käskyjäsi kävimme ja yhdyimme Taas aluksessa, joka meitä odotti. Nyt ota ensin Menelaon terveiset. Hän valta-oikeutes täällä tunnustaa Ja tarjoomaasi liittoon suostuu mielellään. Mä ilokseni sanojansa kuuntelin, Kun urhoa tuot' uljasta mä katselin, Jaloa, Hellaan häväistyksen kostajaa.

LEIOKRITOS. Sua ystävällisestikö hän tervehti Tavalla esi-isäin?

ADAMASTOR. Kohtauksemme Tällainen oli: Kohta esihuoneesta Ma vietiin saliin, jossa ystävinensä Hän istui, äsken retkiltänsä tultuaan, Nyt surutonna atrioiden pöydässään. Mun nähtyänsä heti kohta istuimen Minulle vierellensä käski asettaa, Ja minut syöttää, juottaa ylen runsaasti. Kun olin syömä-, juomahalun täyttänyt, Hän silloin vasta kysyi: ken ja kusta on Tää vieras, mistä syystä on hän saapunut? Kun nimen ilmoitin ja että kotimaan' On Salamis ja että sieltä tulin mä, Pimeni kasvot kuninkaan kuin pyhä yö Ja mua kohtaan silmästään lens' salama. Mä vapisin mut asiani toimitin. Mä lausuin että olin lähetettynä Tään saaren haltijalta, että yhteinen On teillä viha vasten Aiaan sukua, Ja että pyydät hänen kanssaan liittoa. Kirkastui silloin kasvonsa ja silmistä Pois lensi uhkauksen varjo, leppyen Hän antoi vastauksen ystävällisen.

LEIOKRITOS. Hän pimeni kun sanoit täältä tulevas, Viel' eläneekö joku, jota pelkää hän?

ADAMASTOR. Oi kuninkaani, kuule! Kun hän leppyi taas, Mä varovasti sovitellen puheeni Eurysakeesen kysymyksen johdatin; Ja sivumennen huolistasi mainiten, Ett' ehkä joku voisi pyytää valtaasi, Sun riitaveljestäsi suoraan kysäsin, Hänestä oisko mitään kuullut kuningas. Atridi silloin hymyellen maljansa Ain' ääriin asti täytti. Katso, sanoi hän, Niin huoletonna vihamiehen' pojasta Kuin maljani mä tyhjennän, niin voipi myös Omansa kuninkaasi tyhjentää. Vaikk' on Mont' epävarmaa, varmahan ei tarvitse Kenenkään peljät' enää Aiaan sukua.

LEIOKRITOS. Noin lausui Menelaos, Spartan kuningas?

ADAMASTOR. Sä kuulit mitä hänen suustaan kuulin mä.

LEIOKRITOS. Oi mik' on voima teillä sanat, kepeät Kuin tuulonen, mun sielun' avaruudesta Nyt siihen kootut huolten pilvet poistamaan! Mut suo mun kuulla, mitä vastas jumala Ja palvelija temppelinsä ennusti, Sill' ihmissana ompi ihmissana vaan, Ja sallimus voi oikealla kädellään Hyväillä, vasemmallaan surmaa tarjoten.

ADAMASTOK. Niin käypi. Tok' ei tällä kertaa taitane Jumalan lause sallimusta syytellä Kaksmielisyydestä. Nyt, Medon, lausu sä.

LEIOKRITOS. Mä kuuntelen.

MEDON. Siis kuningas, mä kerron nyt, Mit' olen matkallani tarkoin tutkinut, Ja tiedän toivees tulleen hyvin täytetyks, Mä tulin Delphoon, saavuin pyhään luolahan Parnasson juureen, temppeliin; naispappi sen Siell' istui, tietäjä tuo tulevaisuuden! Siin' unelmissaan tullessani istui hän Niin lempeä, käs' otsan alla valkean. Mut antimesi kun mä juureen jalkansa Sain lasketuks ja esittelin asias, Kas, muuttui muoto pyhän neitsyen. Hän nous Nyt istuimeltaan, lausuin: vaiheitanne miks Te heikot kuolevaiset tiedustatte, vaikk' Iloineen, huolineen on lyhyt elonne?

LEIOKRITOS. Hän turmiota ennustava oliko?

MEDON. No kuule! Lähtehelle nyt Kastaalian Hän meni, palasi ja, puhdistettuna Edellisen ja nykyajan tiedoista, Hän taitti lehvän laaker-puusta pyhästä Ja söi sen saadaksensa hengen jumalan. Hän kohta liikutetuks' luolan höyrystä Ja vavistukseen joutui, huulet vapisi Ja tukka pystyyn nousi, pyhä houraus Se kauheana loisti hänen silmistään, Niin aivan kuin ois noussut sydämmestä maan Kaikk' ilot, kauhut, tuskat tulevaisuuden, Naispapin hengen kautta ilmi tunkien. Hän virkkoi viimein vavisten: sun kuninkuus Siis tahtoo tietää kohtalonsa kauttani; Siis kuule, tiedä, päätä: siks kun kaatunut Isänsä miekan kautta on Leontes, siks Leiokritos on Salaminin kuningas.

LEIOKRITOS. Noin kuuluivatko sanat, Delphon jumalan?

MEDON. Naispappinsa ne omat sanat olivat.

LEIOKRITOS. Siis oikein, Adamastor, onnelliseksi Sä lausuit lähetystänne, ja ilolla Mä teitä kuninkaallisesti palkitsen. Mut ensin toinen työ on mulla tehtävä, Juur äsken haaksirikko liki rantaamme On tapahtunut, kaikk' on pelastettava. Siis Xuthos vuoren rantaan joutuun rientäkää Ja nimessäni mun nyt kansaa käskekää Vesille kiirein venheet kaikki laskemaan. Rukoilkaa kansaa, pyytäkää sit' auttamaan. Jos saatte jonkun noista onnettomista Pelastetuksi maalle, älkää epäilkö Jos oiskin henkensä jo sammumaisillaan, Niin häntä henkiin jälleen saada pyytäkää.

(Lähettiläät menevät).

KYMMENES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Mit' onnessani, ylpeintä mi toivoan' On suurempi, mun ensin tehdä tulisi, Ellei nyt kiittää teitä, kuolemattomat, Jotk' ihmis-onnen keskenänne päätätte. On helpot ehtonne. On varma valtani, Ellei Leontes kaadu kautta miekkani. Mun miekkani? Leontes poikani? Jos en Mä surmaa lastani, on varma valtani. Jos hänen kuoloons' onneni mun perustuis, Jos mulle säätty oisi hänet surmata Tai itse hukkua, mä onnen, valtikan Ja hengestänsä henkeni ain' antaisin. Ja nyt, nyt saan mä kaikki nämät omistaa, Jos vaan mä tahdon säästää hänen henkeään. Mut kenen edest' olen vaivaa kärsinyt, Ja vallastani kovat sodat kestänyt? Juur hänen edestään. Mä itse tuonelaan Koht' olen lähtevä, sen ikän' ilmoittaa. Mut hän on nuori, häness' elän uudestaan Ja vallitsen, ja työni, kunniani taas On hänen kauttaan jääpä suvun perinnöks. Mä häntä kohtaan nostaisinko miekkani? Jos elää hän, ei kuolo ole loppuni, Mut hänettä jo elo ompi kuolemaa. Mä kiitän teitä myöskin siitä että saan Nyt olla kuningas, en hallitsija vaan, Ja täyttää oman sydämmeni toivoja. Mut katso, kalastaja lähestyypi. Hän Mua väistää. Niin on tapahtunut ennenkin. Ei enää niin saa olla. Joudu luokseni, Eubulos, sua kutsuu kuninkaas.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Leiokritos. Eubulos.

EUBULOS. Mlk' on Sun tahtos?

LEIOKRITOS. Lausu, riennätkö sä rannalta, Kuss' alus tuntematoin hukkui äskettäin?

EUBULOS. Mä saavun sieltä.

LEIOKRITOS. Minkä sanoman sä tuot?

EUBULOS. Sen sanoman, jok' ei lie sulle suloinen.

LEIOKRITOS. Kaikk' onko auttamattomasti hukkunut?

EUBULOS. Yks pelastettiin, vaikk' ei sulle mieluinen.

LEIOKRITOS. Ken on se?

EUBULOS. Nuorukainen, jonka pelasti Mun poikan' aalloin kuohusta ja maalle toi.

LEIOKRITOS. Ken olevansa sanoo hän ja mistä myös?

EUBULOS. On suunsa suljettu ja niin myös silmänsä, Ja hiukan henkeä vaan enää häness' on.

LEIOKRITOS. Ja meren kuohuun hukkuneet on kaikki muut?

EUBULOS. Uip' aaltoin harjoilla nyt pirstaleita vaan.

LEIOKRITOS. Oi kova onni! Miks' en ennen tietänyt, Nyt minkä tiedän? Tok' on pelastettu yks. Ken hoitaa nuorukaista? Koetellaanko Taas hengen kipunata häneen herättää?

EUBULOS. Leontes, ollen läsnä, hänet korjasi.

LEIOKRITOS. Ei huolta siis; on hällä hyvä hoitaja.

EUBULOS. Jos mulle lupa sallitaan, oi kuningas, Mä kysymyksen tekisin.

LEIOKRITOS. Se sallitaan.

EUBULOS. Siis sano, koska ihmisyyttä ilmoitat Nyt puheessas ja muodossasi, valheko Vaan oli puhe Rhaistehen tuon heittiön, Kun nimessäs hän kielsi avun rannalla?

LEIOKRITOS. Voi kaikki muuttaa silmänräpäys; en se, Mik' olin ennen, enää olla tarvitse.

EUBULOS. Kuin niin?

LEIOKRITOS. Its', ukko, olet myös sen tunteva. Jo ohitse on aika, jona rannalla Sun täytyi ylenkatsottuna, köyhänä Ja peljäten kuin lokki aaltoin kuohusta Töin tuskin niukkaa saalistasi pyydellä, On ohitse se aika, vanhus, eikä taas Se palaja, niin voipi kaikki muuttua.

EUBULOS. Voi!

LEIOKRITOS. Maasi entisen saat kohta takaisin, Omilla juhdillas saat kyntää peltosi, Ja omat laihos leikata.

EUBULOS. Voi kuningas!

LEIOKRITOS. Sä vihaat Rhaistesta ja pelkäät että hän On sulta ryöstävä, mit' olet saanut taas; Saat olla huoleti, nyt olen turvasi, Ja suurempi lie valtani kuin hänen on.

EUBULOS. Voi mitkä mustan murheen pilvet nousevat!

LEIOKRITOS. Mä tiedän ettei sua oma kohtalos Niin huoleta kuin hänen, jok' on turvissas. Tekmessan tähden pelkäät, jätä pelko pois! Hän kadotettunsa on saapa minussa. Vaikk' onkin Aias kuollut, jos hän huolehtii Eurysakesta, kuningas mä olen myös Ja voin ja tahdon häntä hoitaa hellästi Ja kohtalonsa keventää.

EUBULOS. Mä äsken näin Lähettilääs kun palasivat luotasi. Oi onneni, oi toivoni, jää hyvästi!

LEIOKRITOS. En, vanhus, ymmärrä sun turhaa puhettas. Sä vaikeasti valitat ja huudat "voi" Kun sulle hyvää muutosta mä ennustan. Sinua turmiollako mä uhkailen? Siis onko paha rikastua köyhästä Ja kurjuudesta päästä armoon kuninkaan Ja nähdä kohtalonsa kukoistavan taas? Vai luuletko sä että asuu viekkaus Mun lupauksissan' ja että valheilla Mä turvatonta tilaas tahdon pilkata? Oi Zeusin kautta! Onnetonta polkemaan En syntynyt. Jos olin kova kohtaasi Mä ennen, olin pakosta, en halusta. Mua ymmärrä.

EUBULOS. Jo liiaks sua ymmärrän. Se juuri että suoraan totta puhut nyt, Se mua huolettaapi, sillä, kuningas; Se näyttää ettet pelkää enää ketäkään.

LEIOKRITOS. Siis onneani pelvotonta kadehdit? Sä peität itses syviin arvoituksihin.

EUBULOS. Ne, kuullen kysymykseni, ehk' ymmärrät: Viel' onko elossa Eurysakes, vai ei?

LEIOKRITOS. Ei ole. Perusta siis toivos toisehen, Eurysakeessa turvaa etsit turhaa vaan.

EUBULOS. Oi ilkityötä! Eikö kosto jumalten Noit' ole kukistava, jotka murhaavat Mit' isäin maa on synnyttänyt jalointa? Ei löytyne siis sallimuksen johtajaa? Mä elän, Telamon on kuollut, kuollut on Myös Aias, ompi murhattu Eurysakes. Mä mato ryömin vielä päivän valossa Ja heitä peittää yö! No, äsken lupasit Sä onneani edistää; nyt miekkasi Mun sydämmeeni pistä. Se on ainoa Työ hyvä, josta tahdon kiittää sinua. Mä eläisinkö nähdäkseni valtaasi, ja maineen kuullaksen' Atridin voitoista, Kun olen kaiken rakkauden puutteessa, Ja tulevaisuus kieltää koston nautinnon. Mun vereni nyt jalkais juureen vuodata. Mä soisin että Nesson myrkyn lailla se Sun päälles vuodattaisi kaiken vihansa Ja sinut korventais.

LEIOKRITOS. Sä olet katkera, Mut murhe katkeroittaa, itse katkera. Jos oikein tahi väärin vihaat minua, Sen päättäköhön Zeus, mä annan anteeksi. En onneani ansaitseva ois, jos en Mä tuntisi myös ett' on parhain lahjansa Ett' armias ja suopea nyt olla saan. Mua vihaat. Viha, ei se pysy ainiaan, Ei enemmän kuin talven lumi vuorilla: Se sulaa kun vaan hyvyys kevät-ilmallaan Sit' uupumatta päiväkaudet hautelee. On aika tuleva, sä jolloin ymmärrät Ett' Aiaan suku yksinään ei ansaitse Sun rakkauttas, eikä yksinänsä myös Sit' omista. Siks pane jääsi vastaani, Sen lempeyden auringolla sulatan.

(Eubulos menee pois.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Hän menee pois, ei viitsi edes vastata. Vaan en voi vihastua. Milloin, jumalat, Noin rakkaana mun sukuani pidetään? Jos saarellan' ois joku tunne, jossa ois Noin jalo itu höystyvä, mä siemeneks Mun sydämmeni kappaleiksi hakkaisin Ja kostuttaisin verelläin. Oi rakkaus, Uskollisuus! Oi teidät vielä löydän mä, On mulla tahto, eikä löydy ketäkään Nyt enää, jota pelkään, olen kuningas.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Aukea ranta. Kaukana merellä luotoja ja karia. Rannalla venheitä ja laivan kappaleita. Hiekalla, lähellä tuuheata, väärää puuta makaa hengetönnä haaksirikkoon joutunut nuorukainen.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Leontes. Hyllos.

HYLLOS. Pois käskit kansan, käskit meidät jättämään.

LEONTES. Mit' auttaa meitä tyhjä uteliaisuus?

HYLLOS. Mun käskit jäämään, olen huono auttaja.

LEONTES. Sä tahdot auttaa sä, sen tekos todistaa.

HYLLOS. Myös muut niin tehneet ois, jos ois vaan tohtineet.

LEONTES. Kai tuulen, meren myrsky heitä säikytti.

HYLLOS. Ei ne, mut isäs viha meitä uhkaava.

LEONTES. On tämän nuorukaisen hengen kipuna Kai syvään nukkunut, jos ei sit' aalto lie Jo sammuttanut. Mene, vuode valmista Puun suojaan tuohon, jossa hän saa levätä Siks kunnes hänen herättävät jumalat, Me turhaan koemme.

HYLLOS. Nyt kuule, ruhtinas, Mun ajatukseni, vaikk' et sä tahtone Sun isästäsi kuulla mitään. Vihattu Leiokritos on täällä. Eipä yksikään Hänelle sydämmestään soisi onnea; Toist' ahneus ja toista pelko pakottaa. Ei rakkauskaan kuninkaihin entisiin Vihamme syynä häneen ole; isät vaan He Aiaan ynnä Telamonin muistavat. Me nuoret hänen tekojansa vihaamme, Juur' julmaa, väärää väkivaltaisuuttansa. Myös sinun täytyy varmaan niitä vihata. Mut sano sana vaan, me sua seuraamme Jos minne käsket; tule kuninkaaksemme. Sua rakastamme, suosimme ja tunnemme Myös mitä sydammessäs kätket. Tekosi On todistanut jalouttas ylevää. Siis ota valtikka ja poista häpeä. Jok' isäin maata painaa: väkivalta vaan Se täällä vallitsee, ja ihmisapua Nyt täällä hädänalaiselta kielletään. Me sinuun turvaamme.

LEONTES. Eubulos onpiko Sun isäs, kalastaja, jonka puolesta Sä äsken vasten väkivaltaa taistelit?

HYLLOS. Miks' kysyt, ruhtinas? Ei tuntematonta Lie sullo ett' Eubulon poika olen mä.

LEONTES. On mulla myöskin isäni, Leiokritos.

HYLLOS.

Maan oman pojiks' itsemme me katsomme, Me nuoret, niin myös sunkin tehdä tulisi. On Salaminin käsky meille kallihin; Ja jos se huutaa ankaralla äänellä: Kukista hirmu-haltia, maan sortaja; Ei silloin kenkään meistä viivy epäillen, Mut meitä johtaa tulee sinun.

LEONTES. Hurja mies! Mua etkö ymmärrä, vai halveksitko sä Mun hellää varoitustani, kun rohkenet Kapinan huutoa nyt vielä uudistaa? Jos vielä tuota kieltä käyttää uskallat, Mä tällä kaksiteräisellä miekallani Sun pääsi häijyn kieles juureen halkaisen. Sä ymmärrätkö nyt mun mielipiteeni?

HYLLOS. On selvä puheesi, mä sua tottelen, Sen teen mä rakkaudesta, en pelosta.

LEONTES. Mä luulen hukkunut tuo kättään liikutti.

HYLLOS. En aatoksissani mä sitä huomannut.

LEONTES. Oi eikö täällä lääkäriä parempaa Meit' ole? Eikö taito ruohoin voimalla Vois tuottaa apua?

HYLLOS. Suo tänne kutsua Sokea vaimo; vaikka onkin sokea Hän tietää, näkee enemmän kuin näkevä.

LEONTES. No, nouda hänet!

HYLLOS. Häntä tänne johdattaa Voi ehkä saattajansa. Jos hän saapuu, pois Mä mennä saanen.

LEONTES. Kas, mun isän' lähestyy. Nähnenkö unta, onko tuo Leiokritos, Niin muuttunut, niin tyyni nyt ja iloinen Kuin äsken synkkä, suruinen. Oi jumalat! Mit' on nyt tapahtunut? Muuttaneetko on Lähettiläät, vast'ikään tänne saapuneet, Hyvillä sanomilla hänen mielensä. Mä heiltä ihmetellen kuulin, ett' ois hän Pelastamahan käskenynnä kaikkia. Nyt ihme suurin kun nään hänen tuommoisna.

TOINEN KOHTAUS.

Leiokritos. Leontes.

LEIOKRITOS. Leontes, jalo poikani! Kuink' edistyy Sun jalo työsi ihmis-avun annossa?

LEONTES. Yks, näät, on pelastettu meren vallasta Mut kuolon ei.

LEIOKRITOS. Hän näkyy syvään nukkuneen, Ja paha ol' ett' apuamme viivytti Nuo asiat ja pahin niitten suhtehen, Jotk' aallot nieli. Ehkä kansalaisia, Helleniläisiä ne oli. Orja vaan On tää ja jos vaan katsoo hänen vaatteitaan, On muukalainen, ostettu tai ryöstetty.

LEONTES. Pukunsa, pedon pikemmin kuin ihmisen, Sen luulon todistaa; mut katse kasvojaan, Oi isä, liekkö Hellaan maassa syntynyt Tuon valjun nuorukaisen kuvaa kauniimpaa?

LEIOKRITOS. Haa!

LEONTES. Mikä jalous on tuolla otsalla!

LEIOKRITOS. Mi näky!

LEONTES. Noiden silmäin kanssa sammuneet On varmaan monet salamat.

LEIOKRITOS. Oi ihmettä!

LEONTES. Nuo huulet, uhkaavaiset vielä kuolossa, Ja kuinka hellät kuitenkin! Hän varmaan on Helleniläinen, vaikk' on kova onnensa Hänt' asettanut halpaan tilaan.

LEIOKRITOS. Olit laps Kun Trojaan riensi sankarimme. Muistatko Sä kilpiurost' Aiasta?

LEONTES. On silmissäin, Kuin öinen näky, laivasto ja sankarit; Mä muistan lähdön riemut, valitukset myös; Jaloa sankaria, joukon johtajaa En muista.

LEIOKRITOS. Tuohon nuorukaiseen silniäs luo. Juur semmoinen ol' Aias, vähän vanhempi Ehk' oli hän, mut kasvoiltansa pulskempi Ja loistavampi voimissansa nuoruuden, Vaan muuten kaikin puolin yhden näköinen, Niin että hämmästyin kun hoidettavas näin.

LEONTES. Voi, isä, meitä, voi, jos oisi sallimus Eurysakeen nyt rantahamme saattanut.

LEIOKRITOS. En tiedä minkä turmion hän meille tois, Kun makais kuolleena kuin nuorukainen tää.

LEONTES. Hän näyttää kuolleelta, mut elpyis uudestaan Jos häntä taitavasti hoidettaisiin vaan.

LEIOKRITOS. Tääll' onko ketään taitavata hoitajaa?

LEONTES. Sokea vaimo kalastajan majassa On toivoni, mä tänne hänet kutsutin.

LEIOKRITOS. Mut jos hän Aiaan pojan henkiin herättää?

LEONTES. Se oisi onnensa, mut meille turmio.

LEIOKRITOS. Huoletta ole, auta häntä minkä voit. Ken ikään lienee hän, ei vaan Eurysakes Hän ole, syvään nukkuu Aiaan suku jo Eik' ihmistaito sitä enää herätä.

LEONTES. Oi ilosanomaa! Mä oikein lienenkö Sua, isä, ymmärtänyt.

LEIOKRITOS. Aika surkea On kadonnunna, jona pelvon orjana Mun täytyi poveen peittää parhaat toiveeni. Nyt kuninkaana olla saan, saan tahtoni Ja työni yhteen sovittaa. Ei horju, ei, Mun valtikkan', on kuollut kilpailijani.

LEONTES, Ja miten, missä? Ken toi ilosanoman?

LEIOKRITOS. Sen Spartan kuninkaalta, Menelaolta, Toi lähettini äsken. Missä, mitenkä Eurysakes on kuollut, en mä tutkinut, Ja tutkia en huoli; todeks kuolonsa On ilmoitettu minulle, se kyllin on.

LEONTES. Oi suuret jumalat! nyt loppui huoleni, Jok' ilopäivää nuoruuteni pimitti Ja sorti elon innon. Nyt se loppui siis. Nyt kirkas tulevaisuus mua odottaa Ja pitkä ikä, Moirain langan lupaama.

LEIOKRITOS. Nyt vasta valtikkani mulle iloks on, Kun saan sen jättää perinnöksi miehelle, Jok' ymmärtää sen arvoa, kun havaitsen Miten jo miellyttää se sua toivossa. Sä ennen olit kylmä; valtaa, kunniaa, Noit' elon kultalahjoja, sä halveksit. Nyt onnellinen olen, täys' on toivoni, Kun onneni myös sinä tunnet, tahdot myös Siin' osaa ottaa.

LEONTES. Nyt siis olet kuningas; Ja oikeutta Salaminin hallintoon Ei kellään ole suurempaa kuin sulla on.

LEIOKRITOS. Viel' elää Teukros entis-suvun sukua, Mut hältä puuttuu ystäviä, voimia.

LEONTES. Jos tuliskin hän sotajoukkoineen, mi siis? Miekalla oikeutta miekan vastataan, Muut' oikeutta ei oo hällä. Telamon, Isänsä, hänet hylkäs jo ja vihassaan Pois ajoi kodistansa, Salaminista. Hän miekkaan vaan ei oikeuteen luottaa voi. Ken häntä pelkää?

LEIOKRITOS. Sua siis Eurysakes Peloitti oikeudellansa valtikkaan?

LEONTES. Ol' oikeudessansa voima verraton.

LEIOKRITOS. Niin, jos se oisi tunnustettu, muuten ei.

LEONTES. Se kiellettynä kauheampi ollut ois Mun silmissäni.

LEIOKRITOS. Nyt sä lasket leikkiä!

LEONTES. En isä. Kuninkaana jos Eurysakes Ja tunnustettuna ois tänne tullut, sä Häll' oisit kieltämättä vallan antanut. Mut jos hän ois vaan valtaoikeudellaan Ja yksin ystävittä tullut vaatimaan Taas valtikkaa, jok' oli ollut isänsä, Oi silloin.

LEIOKRITOS. Miekkani ois riidan ratkaissut.

LEONTES. Mä sitä, isä, pelkäsin, mut ensin ois Tuo miekkas meidän välillämme päättänyt.

LEIOKRITOS, Hänt' olisitko puolustanut hengelläs?

LEONTES. Ja oikeuttaan miekallani, vaatinut Velvollisuus sit' oisi.

LEIOKRITOS. Isääs vastaan myös Sua ryntäämähän vaatinunna puolesta Tuon muukalaisen?

LEONTES. Kuule, mitä aina oon Ma kauhistunut tulevaista miettien Ja muistaissani mikä tapahtua vois; Mun alakuloisuuteni nyt ymmärrä. Mä vaivoissani aattelin, ja nukkuen, Kun joskus sylihinsä armas unetar Mun sulki säälivästi, aina uneksin, Ett' Aiaan poika ehkä tänne saapuisi Ja valtikkansa anastetun vaatisi. Mä silloin välillänne oisin seisonut Ja nähden isän tuossa, tuossa ruhtinaan, Mun oisi tullut valita.

LEIOKRITOS. Haa, vaikea Tuo vaali sangen!

LEONTES. Eipä juur niin vaikea Kuin raskas sekä sydäntäni särkevä, Kun päätökseni tein jo.

LEIOKRITOS. Kuinka kuuluu se?

LEONTES. Mua rakkaus sun avuksesi vaatii, mut Velvollisuus mun kuningastan' auttamaan. Jos semmoisna hän vaatii turvaa käteni, Sen nostan sua vastaan, vasten kaikkia.

LEIOKRITOS. Kuin miettiväinen tieto-viisas unhotat Sä aatteen tyhjän tähden luonnon kaikki lait Ja tosi-olot. Suuttunenko, poikani, Vai nauranenko? Hyv' on, ettei sallimus Suo houreillesi tilaa työhön ryhtymään. Unohtukoon se. Aika uusi alkaa nyt.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA. Hyv' ompi että löysin sinut, kuningas, Sua kauvan turhaan etsin.

LEIOKRITOS. Miksi?

SANANSAATTAJA. Kutsumaan Sua heti asuntoosi.

LEIOKRITOS. Heti lausut sä; Mi pikaisuutta vaatii?

SANANSAATTAJA. Oma onnesi.

LEIOKRITOS. On vakaa onneni.

SANANSAATTAJA. Sun linnas, kuningas, On rahvas piirittänyt. Yhä lisäytyy Väkeä. Huhu kertoo Aiaan suvun nyt Eurysakeessa ikipäiviks sammuneen, Ja kansa tahtoo tietää kussa, kuinka on Hän, Aiaan poika, kuollut. Vasten toisiaan Kaks puoluetta seisoo. Rhaistes puolellaan Hän kiljuu kovasti, ja rahvas toisella Niin huutaa ettei eri ääntä kuulla voi. Mut sua kaikki nimittää ja sulta vaan He vaatii, toiset turvaa, toiset selkoa. Siis joudu. Kiviä jo heitetään, ehk' on Jo kohta miekat paljastetut.

LEONTES. Isäni, Jää tänne, minä riennän, pian miekkani On rauhaan asettava kansan kapinan.

LEIOKRITOS. Sä jää, mä riennän, olen itse kansani Mä hillitsevä. Levätköhön miekkasi; Miekalla tehty rauha on kuin hiljaisuus Välillä ukon salaman ja jyrinän.

LEONTES. Mut millä keinoin noita valapattoja Sä mielit hillitä?

LEIOKRITOS. Mun huolen' olkoon se.

LEONTES. Siis mennään molemmat.

LEIOKRITOS. Ei, yksin menen nyt, Mä sinut tunnen, sinä vihaan vimmastut. On varmin rauhan rakentaja laupeus.

LEONTES. Oi kummaa eri-mieltä! Mitä suhteita Mä säälin, niitä poljet sä, ja rikoksiin, Mä joita rangaisisin, et sä vihastu. Ken antaa vallan sokealle rahvaalle Sua vastaukseen vaatimahan kuolosta Eurysakeen? Hän kuollut on, se kyllin on. Sä olet kuningas.

LEIOKRITOS. Ja siis mä laupias Voin olla. Hyvästi!

LEONTES. Käyt yksin, enkö saa Mä olla apunas jos rahvaan vimmassa Mua tarvitsisit?

LEIOKRITOS. Vertasi ei tippaakaan Näy miekallan', ei huolta siis, jää hyvästi!

(Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Leontes. Haaksirikkoinen.

HAAKSIRIKKOINEN. Hoi, odota!

LEONTES. Hän herää, kieli Hellaan on.

HAAKSIRIKKOINEN. Oi viivy, viivy hetki, hurja!

LEONTES. Hämärtää Nyt uni hänen mielessään.

HAAKSIRIKKOINEN. Mies, sanon ma, Luodosta pidä kiinni.

LEONTES. Toverillensa Hädässä noin hän huutaa.

HAAKSIRIKKOINEN. Äiti, äiti, oi!

LEONTES. Hän äitiänsä mainitsee, hän lieneekö Myös hädässä, vai hyvästikö äidilleen Hän huutanee? Oi kuink' on sulo äänensä! Hän nuori on; ja nimi kallein kaikista Ei vielä ole kuollut hänen huulillaan.

HAAKSIRIKKOINEN. Sun pelastan, ei huolta! Haa, sä pettäjä, Nyt kuole! Voi!

LEONTES. Hän mielessänsä taistelee, Vaikk' ei nyt toimeen pysty kuollut kätensä. Mä tahdon häntä puhutella. Nuori mies, Sä pelastettu olet, lepää.

HAAKSIRIKKOINEN. Jumalat! Hän luodolla on yksin, turvaton. Oi kuin Hän huutaa: armoa!

LEONTES. Ken on tuo turvaton?

HAAKSIRIKKOINEN. Maa, syöksy Hadeen hautaan, ettei löytäisi Zeus ketään, jota salamansa peljättäis, Kun sen hän tänä hetkenä on säästänyt.

LEONTES. Mies nuori, silmäs aukaise ja toinnu taas. Oi mitkä näöt kauheat nyt herättää Näin suuren raivon?

HAAKSIRIKKOINEN. Surmaa minut koska et Suo mulle voimaa kukistamaan kaikkea. Voi äiti, äiti, en voi sua pelastaa.

LEONTES. On suuri tuskansa, kun mereen hukkuvan Hän näkee kalliimpansa, eikä auttaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN. Sä kuningas, noin ihmisien kiittämä Ja kuitenkin noin rietas; eikö milloinkaan Sua kosto kohdanne?

LEONTES. Mua hirvittää kun noin Hän kauheasti soimaa ehkä Zeusiä.

HAAKSIRIKKOINEN. Sua kansain ylikuninkaaksi kutsutaan, Sua kuulee rahvas, kavala kuin sinäkin. Edestäs, konna, vuoti Hellaan veri siis.

LEONTES. Hän vasten ketä ihmistä tai jumalaa Vihassaan raivoaa?

HAAKSIRIKKOINEN. Te rosvot, laskekaa! En syntynyt mä orjankahleen kantajaks, Mut pojaks kuninkaan.

LEONTES. Kai sammuttaneet on Jo meren aallot valon hänen järkensä.

HAAKSIRIKKOINEN. Kas, purje näkyy, hiljaa, jo se lähestyy Ja laskee sinne, minne hänet jätettiin, Nyt kaiu ääneni kuin jyry ukkoisen! Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa!

LEONTES. Nuo sanat kertoi äsken vaimo sokea. Mies nuori, kenen suusta olet saanut ne? Ma sinuun tartun, herää, seikka selvitä! Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN. Haa, sä yksin olet, silmäni Mua pettäneekö? Orja, miss' on kumppalis? Sun yksin nään.

LEONTES. Et pety, yksin olen vaan.

HAAKSIRIKKOINEN (nousten ylös) Siis kuole!

LEONTES. Kauttasi? Sä hullu, henkesi Pelastajata noinko kiität, palkitset?

HAAKSIRIKKOINEN. Voi teitä jäseneitä kunnottomia, Miss' on nyt voimanne?

LEONTES. Sua kiittämätöintä Mä rangaisisin ellen katsois käytöstäs Jumalten suomaks, tähden järkes puutteisen.

HAAKSIRIKKOINEN. Oletko muita, etkä noita rasvoja? Mun silmän' aukenee ja muisti heräjää. Mä enkö äsken aaltoin kanssa taistellut? Miss' ovat toiset saman hädän alaiset? En ketään huomaa.

LEONTES. Meren aalto säälittä On kaikki niellyt.

HAAKSIRIKKOINEN. Kaikki, kaikki, sanot sä.

LEONTES. En vastausta parempaa sull' antaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN. Ei jäänyt ketään? Kerro kerran vieläkin Tuo sulo sana: kaikki.

LEONTES. Julma oot! Kov' onni kumppalies sua miellyttää.

HAAKSIRIKKOINEN. Zeus, ota kiitos sydämmeni vastahan. On päivän valo silmilleni suloinen, Ja vihatulla elollan' on arvonsa Niin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää, Ett' ovat kovat vaivani nyt kostetut.

LEONTES. Käy kohtalosi mulle aina oudommaks Ja synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN. Olen vieras haaksirikkoinen, Pyhällä oikeudellansa kysyvä: Maan minkä rantaan olen pelastettuna?

LEONTES. Sä jouduit maahan, jonka maine kauaksi On kuulunut, tää Salamis on mainio.

HAAKSIRIKKOINEN. Maa, kallis maa!

LEONTES. Hän kasvoillensa lankeaa Ja huulillansa vaaleilla hän suutelee Maan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan, Ja joka kerta kun hän päänsä kohottaa Nään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan. Mit' ajatella tästä?

HAAKSIRIKKOINEN. Terve isäin maa! Mun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa! Sun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?

LEONTES. Mua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.

HAAKSIRIKKOINEN. Mun aatosteni ikävöimä satama, Sä, jonne toivoni on aina lentänyt, Mun autuuteni koti olet Salamis, Sä saari, jonka nimeä mun kieleni Samahan aikaan lausumahan oppi kuin Isän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun, Mä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi, Mä sitä syleilen ja nyt sen omistan. Sä olet mun, ei kenkään meitä eroita.

LEONTES. Oi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?

HAAKSIRIKKOINEN. Maan tämän lapsi, nuorukainen, olet myös, Siis polves notkista ja kiitä armoa Zeus jumalan, kun pelastajakseni on Sun valinnut ja ensimmäiseks kaikista Sun kuningastas tervehtimään maassansa.

LEONTES. Mahdollisuus nyt liekkö rajans' au'aissut, Mahdottomuuden vallan vienyt, koska nyt Voi tapahtua mik' ei ennen saattanut? Vai valtikkansa kadottanut tuoni lie, Ja haamunsa taas päässeet ruumiillisesti Vaeltamahan elävinä kuoltuaan?

HAAKSIRIKKOINEN. Puhettan' etkö ymmärtänyt koska noin Sä vaivut aatoksiin, ja etkä riemuitse, Vaikk' olet jälleen saanut oman kuninkaas?

LEONTES. Hän Aiaan näköinen on, sanoi isäni, Ja oma kielensä, kun taannoin tunnoton Hän uneksien näki äiti raukkansa Luodolla seisovan, ja vihanvimmansa Ja avunhuutonsa, ne kaikki yhtehen Tekmessan kertomuksen kanssa sopivat. Ei! mahdotonta! Kuollut on Eurysakes, Ei kuolo heitä saalistaan. Jos miekkani Juur heti huolet päättäisi ja pettäjän Nyt rangaisisi rohkeasta valheestaan! (ääneen) Maan tämän kuningas siis olet, sanot sä, Mik' ompi nimes.

HAAKSIRIKKOINEN. Vieras tahi orja vaan Sä lienet tässä maassa, joll'et tietäne Mut kysyt, kuinka Aiaan poikaa kutsutaan.

LEONTES. Mitenkä taidat todistaa ett' olet hän?

HAAKSIRIKKOINEN. Sen todistavat kasvoni. Ei unhota Zeus hallitsija-sinettiään istuttaa Otsalle kuninkaaksi syntyneen.

LEONTES. Ei vaan Se otsan merkki aina riitä, jos niin ois, Mun myöskin kuninkahan pojaks tuntisit.

HAAKSIRIKKOISEN. Siis olet vieras täällä niin kuin arvasin. Jos totta puhut sä, jos juoksee suonissas Niin jalo veri, terve, terve meille siis! Kuin tuntee nuori kotka, vuoren kasvatti, Veikkonsa luonnon, lento-tavan rohkean, Niin toisiamme tuntekaamme, auttakoon Siis toinen toistaan. Työhön kiinni käykäämme! Mult' ihmiset ja aallot vaatteet ryöstivät Ja alastonna seison valtakunnassani. Se sopimatont' on. Siis linnaan kiiruhda Nyt pian Aiaan entisehen asuntoon, Ja käske linnan ja sen aarteen hoitajaa Lähettämähän mulle kaikkein kauniimman Ja kallihimman asepuvun isäni. Myös tulkoot orjattaret mua huuhtomaan Ja voitamahan, että suolavedestä Noin jähmettynyt ruumiini taas virkistyis. Mua sitten seuraa kansan kokouksehen, Ja katso silloin, ainoastaan sanoissa Olenko Aiaan poika, täällä kuningas. Sä katso saaren harmaapäitä urhoja, Jotk' ovat nähneet isäni. Jos eivät he Mun nähden riemukyyneleitä vuodattais, Ois pettääksensä maininnut mun äitini Nimeä Aiaan, Salaminin urhot ois Mua suotta muinoin kilvillänsä kantaneet.

LEONTES. Nyt kaikki yhdistyy sen todeks näyttämään, Jot' olen peljännyt ja jot'en kuitenkaan Voi estää. Mutta vielä keinon käyttänen, Ennenkuin kokonaan mä jätän toivoni. Sokea vaimo tulee tuolla.

HAAKSIRIKKOINEN. Mietitkö Pitäiskö antaa apu anottu vai ei. Jos niin, oot työstäs palkkaa saamaan tottunut Ja väärin kutsut itses pojaks kuninkaan.

LEONTES. Odota joku hetki vielä tyynenä. Käy selväks kaikki, kun vaan ennätän Mä puhutella sokeata vaimoa.

HAAKSIRIKKOINEN. Mi pilkkaava on näkö yhtäläisyyden! Pois käännän kasvoni ja tammen tuuhean Mä taakse kätkeyn ja suljen silmäni Jott'ei se kuva, jonka, etääll' ollen, hän Mun nähdä suopi, muuttuisi ja hälveneis, Kun lähemmä hän lähestyy. Oi äitini! Sua saanenko ma koskaan nähdä hengissä Niinkuin nyt näen haamusi?

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Tekmessa, (mukana.) SAATTAJA.

SAATTAJA. Käy tänne päin, Oi kuningatar, täss' on paikka.

TEKMESSA. Kuuleeko Leontes jos mä häntä täältä tervehdin?

LEONTES. Edessäs on hän.

TEKMESSA. Terve, nuori ruhtinas! Miss' ompi avunpuutteinen?

LEONTES. Kuink' alttiisti, Jalosti astut, itse huolen alainen, Lievittämähän muitten huolia! Mist' on Se suuri taito sulla, muitten haavoja Omilla kärsimisilläsi parantaa, Sen kukan lailla, joka taitettunakin Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?

TEKMESSA. Mun murheistani ällös puhu, ruhtinas; Nyt olen onnellisempi kuin ennen, ei Mua murheet paina, kuollut on Eurysakes.

LEONTES. Käy puhe hänen kuolostaan, se kuitenkin On epäiltävä. Mutta tuota vierasta Nyt itse puhuttele, äsken tointui hän; Hän ehkä tietää enemmän.

TEKMESSA. Oi miss' on hän?

LEONTES. Niin kaukana ei ole, ettei huutoas Hän kuulisi.

TEKMESSA. Sä vieras tänne lähesty!

HAAKSIRIKKOINEN. Hän on se!

TEKMESSA. Ääni!

EURYSAKES. Äitini!

TEKMESSA. Eurysakes!

EURYSAKES, Sä elät!

TEKMESSA. Sydämmesi sykkii, lapseni! Mä tunnen sinun hengitykses lämpimän Mun kasvoillani.

LEONTES. Hän se ompi. Outo tää On kuolon kolkko rauha, jonka tunnen nyt, Kun kovan kohtaloni mitta täysi on.

TEKMESSA. Oi silmäni, nyt vasta kaipaan valoasi!

EURYSAKES. Valoksi silmäs muinoin mua mainitsit; Nyt sit' et kaipaa, olen luonasi.

TEKMESSA. Niin kyllä, vaan oon sokea, en sua nää.

EURYSAKES. Oi kauheata, milloin tulit sokeaks?

TEKMESSA. Maailma pimeni kun sinut kadotin.

EURYSAKES. Oi kosto, kosto, toivossa jo suloinen, Kun todeks tulet, kuinka lienet makea! Iloitse äiti, kohta kova onnemme On vainoojaimme päälle lankeava; nyt On hetki minun, nyt on minun kosto myös.

TEKMESSA. Oi lapseni, ei uhata vaan rukoilla Sun tulee tilassas.

EURYSAKES. Ja miksi? Kuningas Mä enkö ole maassa esi-isien, Jot' ai'on mä, kuin hekin ennen, hallita? Sopiiko hallitsijan ketään rukoilla?

TEKMESSA. Sua kohtaan, jalo ruhtinas, mä rukoillen Mun käteni nyt nostan; sulje korvasi, Ett'ei ne kuulis hänen rohkeutensa Lapsellisesti vilpitöntä puhetta. Hän kalttaisensa isän, Aiaan poika on. Noin Aias vapaana ja rohkeana myös Ain' astui tietään, kunnes joutui turmioon. Sä ole poikaa kohtaan laupiaampi kuin Ol' Aias-isällensä Hellaan ruhtinaat, Ja vaatimuksiansa älä turmioks Hänelle käännä. Hälle suo, jos valtaa et, Tok' ilmaa, päivää, metsän vehreyttä ees Isäinsä maassa: täällä elää kanssani Suo hänen, jonka hengen äsken pelastit.

LEONTES. Hän kuninkaani on; sä hänen henkeään Et paremmin voi varjella kuin mä; vahv' on Velvollisuuden side niin kuin lemmenkin. Velvollisuus, tuo pyhä, vaatii minua Ei ainoastaan hänet rauhaan jättämään, Vaan häntä puoltamaan ja hältä poistamaan Jokaisen vaaran, joka häntä uhkailee. Mä tiedän kyllä uhraavani onneni Ja enemmänkin Diiken alttarille nyt. Mut mitä painaa kaikki mitä mulla on, Mit' ollut on, ja mitä voisin kadottaa, Kun Diiken käskyn rinnalla ne punnitaan? Siis, Aiaan poika, vaikka onkin turmios Mun pelastuksen' ainoa, mä varoittaa Sua tahdon syöksymästä omaan turmioos. Siis tiedä ett' on sulla tällä saarella Enemmän mahtavia vihollisia Kuin niitä, jotka ystävikses yhtyvät. Jos joku vihollisistasi aavistais Sun sukuperääs, oisi turhaan säälinyt Sua meri, eihän sääli nämät ihmiset. Siis sulje suusi ettei sanaa yhtäkään Varomatonta pääsisi sen sulusta Sua ilmaisemaan. Näytäte vaan semmoisiin Kuin olet, haaksirikkoisena kurjana, Ja hiljaa seuraa äitiäsi kotiinsa. Ehk' aika muuttuu pareinmaks, sit' odota. Sä nuori olet, vanhuus häntä painaa jo, Jot' enin on sun peljättävä. Odota Siks kunnes luonto kohta vaatii velkansa; Kun astut sitten esiin Aiaan poikana, Saat kieltämättä valtikan.

EURYSAKES. Tuo puhuja Hän onko vihollinen taikka ystävä?

TEKMESSA, Ei vihollinen varoittaisi noin kuin hän. Hänt' opi tuntemaan. Vaikk' on hän poika sen, Jok' isäs valtikkaa nyt pitää täällä, ei Hän tahdo sua turmella vaan varjella. Sä vaadit hänen isältänsä valtikkaa, Hält' itseltänsä vastaisuuden loistehen; Ei ole hällä vihollista pahempaa Kuin olet sä, ja kuitenkin hän sinua Nyt tahtoo pelastaa, ei katsoin itseensä Mut siihen mik' on jumalten ja ihmisten Edessä oikea. Siis seuraa neuvoaan. Ei voisi hän, jok' edestäs nyt vapisee, Ei voisi äitis parempaa nyt antaa neuvoa. Nyt mennään!

EURYSAKES. Jumalat, siis onko semmoinen Tää suku maailmassa, teidän johtama, Ett' avosilmin julki tietään astua Ei kenkään saa, mut salaisesti hiipiä Vaan sinne, minne viepi häntä sallimus. Mä luulin viekkauden, valheen löytyvän Vaan Iiliossa, luulin yksin Odysseun Ja Atreun pojat ilkitöihin tottuneiks. No, valmis olen kaikkiin, mull' on tarkoitus, Johon mä pyrin, jota vielä tavoitan, Jos niinkuin jalopeura julki astunen Tai maassa matelen kuin käärme myrkkyinen. Sen tarkoituksen tähden, tähden kostoni, En henkeni, mä aaltoin kanssa taistelin. Mut äiti, äiti, täytynenkö polkuja, Joit' Aias sankar-aseissaan on astunut, Mä, hänen poikans', aseetonna hiipiä, Ja ryysypukuun peittää kuninkuuteni! Mut olkoon! kaikki tahdon kantaa, kärsiä. On työni tehtävä, mun täytyy elää. Pois Nyt menkäämm', äiti!

TEKMESSA (Saattopojalleen.) Poika, mennään kotiini, Ja muista, jos on sulle kallis henkemme, Ett'et sä julkaise mit' olet nähnyt nyt.

NELJÄS NÄYTÖS.

(Maisema saaren sisemmäsaä. Laaksoja ja viljeltyjä maita. Lähempänä syrjässä louhinen kallioseinä. Taajempana Eubulon maja lehtojen suojassa. Samalta puolelta siintää meri.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Eubulos. Hyllos.

EUBULOS. Luo lapiolla vielä, poika. Syvemmäks On hauta tehtävä, niin syväks että se Kuin tuonen yö sen kätkee mitä saanut on.

HYLLOS. Tää kenen rakkaan luille, isä, kaivetaan? On rakkahasi täällä pian luetut, Ja nekin harvat, vielähän ne elävät.

EUBULOS. Ne elää, laps, jos elää se ku henkii vaan.

HYLLOS. Ken epäileepi henkiväisen elävän?

EUBULOS. Kun poistetaan mit' elossa on rakkainta Ja rakkaudelle jää kaihon tyhjyys vaan, Kun olennoss' on yö ja päivä sydämmen On laskenut ja aamun toivo hukkunut. Ei silloin eletä, jos kohta hengitään.

HYLLOS. Noin paljastettu kenen sydän olla voi?

EUBULOS. Se on sun isäs, onnettomaks syntyneen.

HYLLOS. Sun? Eikö sua omaisesi rakasta?

EUBULOS. Kuin kuori simpukan, jost' ompi matanut Jo henki, tyhjä olen, ihmisraunio.

HYLLOS. En voi sun kummaa puhettasi ymmärtää. Äl' aatteitasi kääri tummiin kuvihin; Mik' on näin kovin sydämmeesi koskenut Ett' ompi, vaikka elät, halu elämän, Sen toivo tuiki sammunut?

EUBULOS. Mik' eloni Ja vanhuuteni toivo oli ainoa? Mik' oli päivän työssä ajatukseni, Yön helmoissa mun maatessani uneni? Sit' etkö muista, etkö kuullut?

HYLLOS. Oli se Ett' Aiaan suku täällä vielä kukoistais, Ja kuninkaana vallitseis Eurysakes.

EUBULOS. Se toivo sammui, kuollut on Eurysakes.

HYLLOS. Hän milloin, miten kuoli? Hänet surmasi Apollon nuoliko, vai käsi ihmisen?

EUBULOS. Voi, kuollut on hän. Sen vaan tiedän. Kuninkaan Nyt äsken tulleet lähetit sen kertoivat.

HYLLOS. Siis nöyrry alle tahdon suurten jumalten; Tee hälle hauta, kutsu lepoon haamunsa Jos hautaamaton ois hän maassa vieraassa. Et enää muuten taida häntä palvella.

EUBULOS. Noin kylmä olet, järkevä, ja kuitenkin Noin nuori vielä. Lämpimillä huulillas Jokainen sana on kuin järven jää, kuin ois Se harmaapäisen suussa ammoin jäätynyt. Voi nuorukaisen osaa, joka niinkuin sä On nykyisehen Salaminiin syntynyt. Oi talvitaimi raukat synnyinmaassanne! Ei leuto kesäns' ole teille loistanut, Se katos Aiaan kanssa, eikä palaja. Te tänne synnyitte, mut ette kukkimaan, Vaan tutaksenne väkivallan myrskyjä, Petoksen pimeyttä, vihan kylmyyttä. Mi jumaloille, ihmisille armaint' on: Ilo ja rauha, hurskaus ja vapaus Ja tahto yhteinen; et niitä ole sä Eik' ikäkumppalisi täällä nauttineet, Me vanhat vaan.

HYLLOS. Sun sanas ovat outoja, Sä hourit, isä.

EUBULOS. Hourin! En, mä näytän vaan Syys-perhoselle synkän syksyn, sanoen: Myös täällä kesä kukoisti.

HYLLOS. Nyt onko jo Tää hauta kyliin syvä?

EUBULOS, Kyllin kätkemään Tään Salaminin muinaisloisteen jäännöksen.

HYLLOS. Nyt saanen mennä tiedustamaan onkohan Tekmessa vieraan herättänyt kuolosta?

EUBULOS. Et vielä. Köyhä hauta, kas, nyt rikastuu.

HYLLOS. Oi isä, Aiaan pojalle jos teetit sen, On tyhjä haamu oleva sen rikkaus.

EUBULOS. Näät, Hyllos, kallion tuon jyrkän, korkean, Jok' ompi mustiin kappaleihin haljennut. Nyt lapiosi heitä, sieppaa kirveesi. Tuon louhen reunalla näät pensaan tuuhean. Se pois on raivattava.

HYLLOS. Miksi, isäni? Ja mitä varten ai'ot sitä hävittää? Se lapsuudestani on saanut höystyä.

EUBULOS. En salli muiden eteheni ennättää. Mut joudu ettei kenkään työtäs keksisi.

(Hyllos menee.)

TOINEN KOHTAUS.

EUBULOS (Yksin.) Nyt päivään nostetaan mi muinoin kätkettiin Ja taas on kätkettävä ajaks ikuiseks. Jos hauta synkkä on, on loiste saaliinsa Sen kirkkahampi ollut, nyt se sammukoon. Siis kätke, maa, se kallis lahja poveesi, Jok', ennen laina, nyt jää omaisuudekses. Se kätke, varjele niin huolellisesti Yö-vuoteessansa alla kukka-katoksen, Ett' ihmis-silmä ei sit' enää nähdä saa. Mut katso, Rhaistes saapuu.

KOLMAS KOHTAUS.

Eubulos. Rhaistes.

RHAISTES. Hyvä että mä Sun täällä tapasin. Et niiden joukossa Siis ollut, jotka sorti rauhaa kuninkaan. En niitä uskonunna, jotka vannoivat Ett'et sä ollut siellä, omin silmin siis Mä tahdoin nähdä.

EUBULOS. Mene siis kun nyt sen näit.

RHAISTES. Viel' on mun kysyttävä; miss' on poikasi? Ett' oli hän, sun opettamas kapinaan, Myös siellä, todistaapi rahvaan rohkeus, Kun sitä kuninkaamme koki hillitä.

EUBULOS. Ja joko kansa asettui?

RHAISTES. Se väistyi pois, Kun lähettien lausehet se kuulla sai.

EUBULOS. Niin väisty sinäkin nyt täältä!

RHAISTES. Missä on Sun poikasi, se sano, sitten väistyn mä.

EUBULOS. Hän äsken kaivoi tämän haudan, sitten hän Läks kotihimme tuonne, jossa nyt hän on.

RHAISTES. Hän jääkö sinne taikka tänne palajaa?

EUBULOS. Hän tulee kohta.

RHAISTES. Siis mä viivyn nähdäksen' Ett' olet, niinkuin luulen, valhetellut sä.

EUBULOS. Mä oisin sua roistomaisempi, jos en Edessäs rohkenisi totta puhua.

RHAISTES. On ylpeyteen, pilkkaan kieles tottunut. Mut jos mä sulta kysyn, kelle hautaa teet, Niin kyllä osaat kiertää kysymykseni; Et tunnustaisi todeks että olet sen Sä tehnyt kuninkaasi pojan haamulle.

EUBULOS. Ken muu siis hälle haudan suojan suonut ois? Kas, tuoss' on Hyllos. Oonko totta puhunut?

RHAISTES. Oi Zeus! hän tulee, mutta kirves kädessä. Mua aikoneeko murhata tuo hurja mies? Hänt' estä siitä, niin mä rauhaan jätän sun.

(Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Eubulos. Hyllos.

EUBULOS. Ei tuota miestä kavalampi maatamme Lie polkenut, ei pelkuria arempaa. Ei palaja hän kohta tänne takaisin, Se tästä käynnistään on hyvä voittoni.

HYLLOS. Kyykäärme, Rhaistes, eikö täällä käynyt taas?

EUBULOS. Hän tuli, meni, hetken täällä viipyi vaan.

HYLLOS. Mit' etsi hän, mik' asiansa kavala?

EUBULOS. Hän kävi tutkimassa oisimmeko me Myös olleet kapinassa, jota äskettäin Leiokritoa vastaan kansa yritti.

HYLLOS. Herääkö viimein into, viha syttyykö Tulehen, joka monen sydämmessä on Jo kuohunut? Josp' oisin ollut siellä myös!

EUBULOS. On kaikki loppunut ja turhaan rauennut. On sama kuka Aiaan vallan perii nyt, Kun sukuns ompi sammunut. Käy työhösi.

HYLLOS. Raosta louhen synkkä syvyys näytäksen, Pimeä luola. Mutta mitä keksin mä? Metallin loiste, isä, sieltä välkkyvi.

EUBULOS. Käy alas luolaan, sisällys sen esiin tuo.

HYLLOS. Kas, vaski-kypäri, ja sfinksi kultainen Sen harjalla, oi taide-työtä kaunista!

EUBULOS. Se anna tänne, poika. Vanha silmäni, Sä ällös synkisty, vaan kyynel pidätä, Mi nousta tahtovi nyt sydämmestäni, Ett'ei se sua näkemästä estäisi. Oi kypäri, on kirkkautes tummennut, Ja vaskes homehtunut, kultas kiiltää vaan, Uskollisuuden kuva, jota murtaa ei Voi mitkään vaihtelevan onnen kohtalot.

HYLLOS. Isäni, ota haarniska tää mainio Ja kilpi, miekka. Ihmettelen kuvaillen Tuon ase-puvun väkevätä kantajaa.

EUBULOS. Jo heikontunut olen paljon sitten kuin Tuon haarniskan mä nostin, huolet heikontaa. Se tuntuu raskahalta vaikka tyhjä on, Ehk' enin tyhjyytensä tähden. Muinoin se Sisälsi sydämmen, joss' oli yhteinen Kotinsa koko Salaminin kansalla. Oi kilpi, miekka, todistajat arvokkaat Tuhosta monen miehen, loppui aikanne. Nyt ketään koskematta maassa ruostukaa. Pois tule, poika, luola ompi tyhjä jo.

HYLLOS. Mit' ai'ot tehdä, isä, tällä aarteella?

EUBULOS. Sen mielin haudata, sentähden hauta tuo.

HYLLOS. Noin kaunihita aseita, joit' ihminen Ei tehdä taida, haudan helmaan hävität. Ne mulle anna taikka myö ne kultahan.

EUBULOS. Niit' ompi kuninkaamme Aias kantanut, Tuo poika Telamonin. Tältä saarelta Kun purjehti hän Troian sotaan, huostaani Hän antoi ne. Niit' ai'on myöskin varjella. Siis upota ne hautaan.

HYLLOS. Sua tottelen, Vaikk' ensi kerran murhemielin tottelen. Siis maineetonna lepää tuossa haarniska, Ja ruostukaa te, kilpi, miekka, kypäri! Oi ett' ois mulle suotu teihin puetun Tään kurjan kansan pelastajan nähdäksein. Mut kas, Tekmessa saattajoineen lähestyy, Ja vieras myös; oi jumalat, hän henkiin taas On herätetty ihmeen kautta.

EUBULOS. Joudu vaan! Ja taita lehdon oksia ja hautahan Ne syydä päälle aseitten niin kosolta, Ett'ei vois nähdä silmä jonkun kavalan Mit' ompi niiden alla.

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Tekmessa (mukana) Saattaja. Eurysakes.

TEKMESSA. Ihmisääniä Mä kuulen. Hiljaa, liekkö meidät huomattu?

SAATTAJA. On, kuningatar.

TEKMESSA. Seiso! Montako aiell' on?

SAATTAJA. Eubulos vaan ja Hyllos, muita en mä nää.

TEKMESSA. Nyt katso vielä tarkemmin, Eurysakes, On silmäs tottuneempi, katso, mitä näät?

EURYSAKES. Kaks miestä näen, toinen niistä nuori on Ja toinen vanha, köyhänlaiset kumpikin Ja aseettomat molemmat.

TEKMESSA. Ei vaaraa siis, Lähemmä mennään. Kuulevatko ääntäni?

EUBULOS. Oi kuningattareni, terve tultuas, Tuolt' avunteostasi! Jos oikein arvannen, On tämän vieraan pelastus sun palkkasi.

TEKMESSA. Eubulos, katso häneen, kenen näköinen Hän ompi? sano!

EUBULOS. Kuningatar, kenenkä?

TEKMESSA. Sä kysyt. Oi kun muinoin silmilläni mun Viel' oli näköns', oli suurin riemuni Tuot' yhdennäköisyyttä katsella.

EUBULOS. Siis näit Jo ennen nuorukaisen?

TEKMESSA. Synnyinhetkestään.

EUBULOS. Mua kummastutat. En mä hänen vaatteistaan Voi päättää muuta kuin ett' on hän syntyään Niin köyhä, kurja ett'et hänt' ois huomannut.

TEKMESSA. Kas tuota muotoansa, eikö ole se Sen näköinen, jonk' ennen onnen päivinä Sä näit ja etkä unhota?

EUBULOS. Niin, muoto tuo Pitemmän ajan huolia se ilmoittaa Kuin ikävuosia lie tällä vieraalla, Se kaunis ollut on, mut tuska kauhea Sen lienee sortanut.

TEKMESSA. Oi poika raukkani!

EUBULOS. Ellei ois hänen uhkuvia huuliaan Jo kalma kalventanut, oisko kasvoillaan Viel' elon karva, tulen kiilto silmissään Mä ehkä näkisin — — —

TEKMESSA. Oi kenen näkisit?

EUBULOS. Mä näkisin — — — ken mahdotonta nähdä voi?

TEKMESSA. Ehk' ei niin mahdotonta kuin se näytäksen.

EUBULOS. Ma katsoisin tään vierahan, oi ihmettä, Sen näköiseks', jok' ennen ol' — — — en rohkene Niin suurta nimeä, jok' oli hänellä, Nyt mainita ja häntä tähän verrata.

TEKMESSA. No sano hänet suoraan Aiaan näköiseks.

EUBULOS. No niin, hän totta ompi Aiaan näköä, Mut niinkuin aamupuhde päivän rinnalla.

TEKMESSA. Täst' aamupuhteesta voi päivä syntyä, Siis riemuitse, tää kuninkaasi poika on.

EUBULOS. Ei mahdollista, kuningatar; erehdyt. Sun kovan onnes täyteläiseen maljahan Sä ällös lisää pettäväistä riemua.

EURYSAKES. Äitini todistusta tohdit epäillä.

TEKMESSA. Mä enkö tuntis ääntä oman lapseni? Sokea vaikk' on silmäin, kuulee korvani.

EUBULOS. Ei mahdollista! taitaa ääni pettää niin Kuin korvat.

EURYSAKES. Loppuu mielestäni maltti jo.

TEKMESSA. Mä pian hänet tunsin, minut tunsi hän Myös samassa, ja sydäntemme todistus Tuhannet epäilykset ompi voittava.

EUBULOS. Oletko tullut, vieras, meitä pettämään?

EURYSAKES. Mä pettämäänkö?

TEKMESSA. Vanhus, ken sun sokaisi?

HYLLOS. On kaikki selvää, voitko, isä, epäillä?

EUBULOS. Oi ihmeellistä! Kuollut on Eurysakes, Ja tuoni, kuningatar, pitää saaliinsa, Se haamuja vaan päästää, tuo ei haamu oo.

EURYSAKES. Nyt onko häijy suusi kyllin puhunut? Oon kyllin kärsinyt. Nyt saanko puhua? Siis kuule, epäilijä kurja, hävytön, Sä mato maan, sä kunniaton orja vaan, Sä koiran silmä!

TEKMESSA. Jumalat! Oi malta, laps'!

EUBULOS. Oi kuningatar, hiljaa, vaiti ole vaan.

EURYSAKES. Sä tylsä ihmiskuva, epäluuloinen, Jos mull' ois miekka halkaisisin otsasi Ett' älyisit mun olevan Eurysakeen.

TEKMESSA. Sä valo silmäni, sä jälleen löydetty Mun sydämmeni turva, ällös raivoa, Vihasi hillitse! Sä uskollisinta Harvoista ystävistämme nyt uhkailet.

EUBULOS. Vait' ole, kuningatar! Pauhaa, vieras, vaan! On kauniin näky mulle, kun mä sinut nään Noin vihaan syttyvän. Mun vielä katsella Suo silmäs säteitä ja muotos hohtoa! Siis pauhaa!

EURYSAKES. Hullu olet, surkuteltava Pikemmin kuni rangaistuksen alainen, Kun minun vihaani et pelkää ensinkään.

EUBULOS. Sun polviesi eteen, nuori ruhtinas, Mä lankean ja suutelen sun jalkojas. Sä olet Aiaan poika, aivan tuommoinen Hän oli, vihasta kun muuttui muotonsa, Kun silmäns' otsan pilven alla säteili, Juur tuommoisna hän usein seisoi eessäni. Mun kuninkaani poika, olet kuningas, Mun jalo kuninkaani, kauan kaivattu, Nyt terve tultuasi, suoma jumalten!

TEKMESSA. Et epäile siis enään.

EUBOLOS. Epäillä! Oi kun Hän tuli puolikuolleena, ken kummeksii Ett' en mä Aiaan poikaa heti tuntenut? Nyt on hän elpynyt ja intoon syttynyt, Nyt tunnen Aias kuninkaani hänessä.

TEKMESSA. Oi tulinen ja kiivas oli mainio Isänsä myös ja siksi joutui turmioon. Rukoilen kaikkivaltiasta Zeusiä Ja tytärtään Athenea ett' antaisi He pojallein mit' Aiaalta he kielsivät: Tasaisen mielen, viisauden malttavan. Oi poika, äsken sylihini saapunut, Niin alaston, niin aseeton ja avuton Kuin olit synnyttyäs siihen tullessas, Sä vihastua rohkenetko? Pakene Nyt ihmisiä, piile äitis turvihin Ett'ei hän sua ainiaksi kadottais.

HYLLOS. Nyt, kuningatar, toimehen.

TEKMESSA. Sä myös?

EUBULOS. Ja mä. Tulevaisuuden muodon määrää hetki tää; Siis joutukaamme!

EURYSAKES. Aseita!

EUBULOS. Sä, Hyllos, nyt Talosta taloon saarellamme kiiruhda, Ja julistain ett' Aiaan poika, kaivattu, On täällä, kutsu ystävämme kokohon Tään nuoren kuninkaamme puolta valvomaan. Nyt kiiruhda vaan!

HYLLOS. Ei nyt enään epäilys Saa heitä masentaa, nyt väkivallalla On väkivalta kumottava. Pois!

TEKMESSA. Ei, seis! Sä saatat meidät hukkaan.

EUBULOS. Myöhä! ääntäsi Ei enää kuule hän.

TEKMESSA. Oi ukko onneton, Miks tuhotyöhön nuorukaista kehoitit? Me hukkaan joudumme nyt. Oi Eurysakes, Sun äitis syliin riennä, että syleillä Sua saisin vielä kerran. Ennen ehtoota On aamusi jo muuttunut taas illaksi Ja iltas päivätönnä yöksi synkäksi; Ken meitä suojelee?

EURYSAKES. Oi mistä miekan saan? Vasemman käten' annan maksuks kun vaan saan Mä miekan oikeaan.

EUBULOS. Viel' Aias elääpi Ja rohkeana, uhkaavaisna vielä nyt Tuo jalo Telamonin vesa seisovi. Oi kuningatar, onnellisin äidistä, Kun jalon miehen synnyinmaalle synnytit Pelastajan.

TEKMESSA. On pelastuksen pyytäjä Nimensä oikea.

EURYSAKES. Oi liekkö kurjuutta Mun kurjuuttani kovempaa. On aseita Kaikilla eläimillä, pienimmilläkin, On hammas taikka kynsi; mä oon aseeton. Ja mulla, kuninkaaksi syntyneellä, vaan On tyhjä kämmen.

EUBULOS. Terve ruhtinaani, pois Nyt huolet, rikas olet, ota perintös, Se ompi täällä.

EURYSAKES. Haudassa.

EUBULOS. Juur haudassa On jalo isäs laina, mulle uskottu. So ota nyt.

EURYSAKES. Ma mitä kuulen? Oksille Kun hyppäät, kuuluu niinkuin kalske aseitten.

EUBULOS. Kas tässä.

EURYSAKES. Kilpi.

EUBULOS. Tässä.

EURYSAKES. Miekka.

EUBULOS, Tässä on.

EURYSAKES. Haarniska, kypärä! Oi jos nää täynnä ois Timanttia ja kultaa, vanhus uskottu, Sä kuninkaita rikkaammaksi pääsisit, Ne lunnaaks saisit kätketyistä aarteista, Nous' ylös haudasta, ja lisää ansios, Mun päälleni nyt auta tämä haarniska. Kas, kilpeä jo kannan.

EUBULOS. Suu se kaunistaa.

EURYSAKES. Nyt soljet kiinnitä.

EUBULOS. Tää haarniska, se on Niin sulle sopiva kuin ylles tehty ois. Kuink' olet isäs näköinen nyt! Silmäni Se kyynelöittyy vaikka sydän riemuitsee.

TEKMESSA. Mun poikaniko sota-asuun puetaan?

EURYSAKES. Kas äitini, sun suljen rautaan, teräkseen, Kun riemuiten nyt sinua mä syleilen.

TEKMESSA. Oi syli, oi! Oi Aias! Aika entinen, Iloinen Xanthon rannalla! Nyt, poikani, Mua paina rauta-rintaas vastaan! Isäsi Noin muinoin mua syleili kun palasi Hän voittajana taisteluistaan. Haarniska On pehmiä, kun rakkaan rinnan kätkee se.

EUBULOS. Painaako pukus, kuningas? Viel' Aiasta Sä olet nuorempi, eik' ole voimasi Nyt vielä palanneet.

TEKMESSA. On kylmät kasvosi, Mun poikani, ja kätes meren kylmästä On kohmeessa.

EYRYSAKES. Oi kohta, kohta, äitini, Tuo riemu mulle voimat jälleen.

TEKMESSA. Kotiini Mua seuraa että saisin hoitaa sinua, Ja puhdistaa sun jäseniäs suolasta, Jok' ompi niihin hyytynyt. Mun armaani, Mua seuraa!

EUBULOS. Seuraa äitiäs ja neuvoaan; On hänen hoidollansa jäykkyys sulava, Ja voimas jälleen vahvistavat jumalat.

EURYSAKES. Pois menisinkö, vaaraan sinut jättäen? Mua eikö tarvittane?

EUBULOS. Kuningas, ei nyt Kun tyyni on, mut kohta myrskyn noustua.

EURYSAKES. Siis menkäämm' äiti. Työläs, tuima taistelun' Ol' äsken aaltoin kanssa, sen mä tunnen nyt. On ruumis rauennut ja häpeäkseni Nyt tarvittavat voimani on vaipuneet.

(He menevät.)

KUUDES KOHTAUS.

EUBULOS (Yksinään.) He astuvat, mut heikko pojan kulku on, Mun nuoren, kalliin kuninkaani. Ankara Kai oli taistelunsa kanssa aaltojen, Julmimman jättiläisen. Suokoon jumalat Ett' äidin hellän hoidon alla kostuisi Hän kohta. Oi kun viha äsken punasi Hetkeksi hänen kasvojansa kalpeita, Kuink' ihana hän oli! Jospa semmoisna Tuo armas poika näyttäytyis, kun kokoontuu Koht' ystävämme; oi jos heidän intonsa Hän levättyään nostaa voisi! Muuten hän Ja kaikki ystävänsä hukkaan joudumme. Mut mitä. Asehissa joukko lähestyy, En tiedä liekkö vihamies vai ystävä. Mut katso! Rhaistes joukossa. Voi, pelastust' Ei meillä ole. Meillä? Vähät meistä, jos Me hukkuisimme. Mutta, nuori kuningas, Sua kohtaa sama kohtalo.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Eubulos. Rhaistes (joukkoineen).

RHAISTES. Siis viimeinkin Sun julkisessa ilkityössä tapasin, Sä viekas kettu, salaa olet hiipinyt Ja kansan sydämmiä kuninkaaltamme Varastanut. Nyt kiinni olet; valmis on Sun rangaistukses. Miehet, hänet sitokaa; Hän on se jok' on lähettänyt poikansa, Tuon hurjan, saarnailemaan julki kapinaa Nyt Salaminissamme, Hänen lorunsa Se on ett' Aiaan poika oisi palannut. Oi hävytöntä valhetta! Haa, kuninkaan Hän luopi veden ajamasta orjasta. Miss' on hän? Näytä esiin Aiaan poika tuo; Me häntä katsoisimme, missä piilee hän? Välehen vastaa henkes uhalla. Meill' on Nyt kiire.

EUBULOS. Tähtesi en tuhlaa sanoja, Niit' olen turhaan tuhlannut sun koiruutees. Mut teille, maamme pojat, jotka pakosta Nyt väkivaltaa puolustatte, ilmoitan: On tosiaankin palannut Eurysakes. Siis ketä kuninkaaks ja ketä haltijaks On meidän katsottava, sitäkö Jok' oli vertaisemme vaan, vai häntäkö, Jok' ompi sukuperää jumalallista, Ja perillinen haltijaimme muinaisten? Siis älkää epäilkö, pois pankaa päältänne Nyt valloittajan ies sitä palvelkaa, Jok' on jo syntyänsä kuningas.

KANSA. Se on, Sä vanhus, kuninkaamme, jonka vallassa On rangaista ja palkita. Jos sinä myös Niin aattelisit, vangittu et olisi, Et surman teillä.

EUBULOS. Kurja ihmismahtavuus! Niin itse kerjäläisen koira, nälkäinen Kuin isäntänsä, häntä seuraa, karttaen Hovien herkku-pöytiä, ja iloisna Uskollisuudessansa kärsii kaikkia, Vaan yksin rakkauden nälkää kammoen. Ei muut kuin ihmiset voi nuolla käsiä Vihollisensa, teeskennellä nöyryyttä. Ja isäntiä vaihtaa.

KANSA. Ennen katkera Sä olit, vanhus, kuoloon saakka katkeruus Sua seuraa.

RHAISTES. Älkää hullusta nyt huoliko. On täysi määränsä, jo veressänsä hän Ois tuossa, ellei kuolleena hän mykkä ois, Meit' on nyt hyödyttävä häijy kielensä. Siis katso, tyhmä, tätä miekkaa paljasta, Ja valitse nyt, tahdotko tuon sydämmees, Vai julkaisetko miss' on vale-kuninkaas.

EUBULOS. Sä kysyt?

RHAISTES. Vastaa elokses tai kuolokses.

EUBULOS. Siis kuule: kuninkaani, hän on povessain; En estä, häntä etsi sieltä miekallas.

KANSA. Noin arvotonko sulle, hullu, henkes on?

EUBULOS. Niin ois jos kuolo voisi mua säikyttää.

RHAISTES. Niin olkoon, mutta puhua ja ilmaista Sun täytyy, mihin kätketty on kuninkaas. Jos uhkausta miekan et sä tottele, Sun voinee ruoska vähitellen lannistaa: Siis työhön miehet, tänne ruoska tuokaatte.

EUBULOS. Kas Hyllos, loiste yössä!

KANSA. Rhaistes, katsahda! Sun vihollises lähestyy.

KAHDEKSAS KOHTAUS,

Edelliset. Hyllos (aseellisella joukolla).

HYLLOS. Jos liikutat Hiuskarvaa ukon, riettaan henkes menetät.

RHAISTES. Oi häpeää, kas joukkoa, sen johtaja On kalastajan hurja poika! Minua Hän ensin etsii, ystäväni, suojelkaa Mua, kuninkaanne uskottua. Torjukaa Lujasti ryntäystä verkkaan väistyen.

HYLLOS. Käsiimme päällikkönne Rhaistes antakaa Nyt viipymättä.

KANSA. Ensin miekkaa mitellään.

HYLLOS. Niin tehkäämme!

(Tappelu. Rhaistes ahdistettuna väkineen pakenee.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

EUBULOS (Yksinään.) Nää alkajaiset surkeat Vaan ovat tappeluihin vielä surkeempiin! Se sallimust' on. Rhaistes tosin pakenee, Mut kuninkaansa joukoilla taas palajaa, Ja mikä lopuks? Suojelkaa, te jumalat, Nyt häntä, jonka nuori henki kallis on. Mä vanhus, surun sortama ja vuosien, Tapella puolestaan en voi, voin kuolla vaan, Mut kuolen iloisna kun hänet nähdä sain. Vaan kas, Leontes näkyy tänne tulevan.

KYMMENES KOHTAUS.

Eubulos. Leontes.

LEONTES. Oot, vanhus, varomattomasti toiminut, Kun päästit irti myrskyn, poikas lähetit Herättämähän nukkuvaista rahvasta Nyt kapinaan. Ken voi sen enään hillitä, Sen turmelusta estää? Missä vieras on? Välehen vastaa. Hän on pelastettava.

EUBULOS. Mä luotan varmaan sinuun, nuori ruhtinas, Ja sinulle siis uskon salaisuuteni. Siis kuule, majassamme kuninkaamme on. Äitinsä hoidossa hän, suoma jumalten, On kohta, puhtahana suola-hyyteestä, Aseissaan, voimissansa tänne tuleva.

LEONTES. On suuri puhees aseista. Sä hourailet, Ken hankkisi ne?

HYLLOS. Minä.

LEONTES. Turhaan kerskailet! Voit ehkä sauvan taikka airon katkaistun Hänelle antaa.

EUBULOS. Ruhtinas, ei aseitas, Vaikk' oivalliset, sovi niihin verrata, Joit' Aias muinoin kantoi.

LEONTES. Sulla olisko Ne kalliit aarteet sankarin?

EUBULOS. Sä odota, Jos tahdot nähdä ne; jo nuori kuningas Ehk' ompi puhdistettu, niihin puettu Ja valmis sua kohtaamaan; mä kiiruhdan Nyt häntä kutsumaan.

(Menee.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

LEONTES (Yksin) Oi valta rautainen, Sä sallimus, ken käsivartes kääntää voi Kun tahdot kaataa? Olisko Leiokritos Tyranni? Ei niin lempeätä sydäntä Lie Salaminissa. Mut kova sallimus Kun tahtoo sortaa hänen lastaan, vihaksi On muuttununna hänen lempeytensä. Samassa kun tuo nuorukainen rohkea Sai puheen käymään tulosta Eurysakeen, Mä tälle oikealle haltiallemme Isältän' olen rukoillunna armoa. Vaan turhaan! Ei nyt rukous, ei uhkaus Vihalla jumalten voi häntä pehmittää. Hän, ennen aina lempiä, on kova nyt. Siis arpani on langennut. En muuta voi Kuin miekkaa vastaan miekan terän asettaa Ja väkivallan väkivaltaa vastahan, Ja pantava on vasten sallimusta se, Jok' ompi sallimusta suuremp', oikeus. Mut nuoruuteni hilpeä, jää hyvästi! Nyt voittonani pidän tuonen talvehen Sun meluavan kukoistukses kätkeä. Mut tyhjät aatteet pois! Nyt tointa tarvitaan. Mä eri haaroilta ja eri aseissa Nään joukon tulvaavan. Kas, tänne näkyvät He, ukot, miehet, pojat, kaikki rientävän; Nyt kapina ja sota nousee.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Leontes. Hyllos. Kansanjoukkoja.

HYLLOS. Rhaistes, hän On paennut kuin säikytetty hirvi, mut Ei kauas pääse hän.

LÄHESTYVÄ KAKSAJOTJKKO. Tään, Hyllos, määräsit Kokouspaikaksi. Miss' on Eurysakes?

HYLLOS. Leontes, jos sen tiedät, vastaa miss' on hän.

TOINEN KANSAPARVI. Sä varo Hyllos, jos meit' olet pettänyt!

HYLLOS (Leonteelle). Sä näitkö hänen, ehkä läks hän kotiini?

LEONTES. Nyt silmäs nosta vaan, hän tuossa saapuu jo.

HYLLOS. Kuink' uljas, jalo! kuninkaamme! Katsokaa!

VANHA MIES. Kas, Aias, Aias! valhetta vaan puhe on Ett' ois hän kaatunut, kas, vielä elää hän.

TOINEN. Mi riemu! terve nuoruuteni kuningas!

KOLMAS. Kas kuinka kaunis, muuttumaton!

NELJÄS. Jumalat! Jo tuonen linna lienee täys kun palajaa Nuo jalot haamut.

JOUKKO NUORUKAISIA. Ken hän lienee, Aiasko Vai lie Eurysakes, nyt tappeluhun vaan, Ja sortajaamme vastaan häntä seuratkaa!

VANHA SOTURI. Se oikein, nuoret! Valta Salaminissa On sillä oleva, jok' on sen perijä; Mut väkivalta kumottava on. Kyll' on Jo Aias kuollut, sen me vanhat tiedämme'; Olemme surreet häntä Troian kentällä, Mut vaimon, joka tulee tänne, tunnemme, Hän on Tekmessa, sama vaikka vanhennut; Ja nuorukainen hänen rinnallaan — — —

TOINEN SOTURI. Hän on Isänsä kuva; veikko, muistatko sä kun Me häntä kiivillämme muinoin kannoimme?

ENSIMMÄINEN SOTURI. Se Xanthon rannalla ol' iltamalla.

TOINEN SOTURI. Laps Hän oli vaan, nyt täyttää mitan isänsä, Hän on, kuin isä, sankari. Mut varokaa! Leontes läsn' on, vihollinen ehk' on hän?

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Eurysakes. Tekmessa. Eubulos.

EUBULOS (Leonteelle.) Kas, aseeton hän onko?

EURYSAKES (Leonteelle). Jalo nuori mies, Pelastajani kylmän kuolon kourista, Sua kiitän; lahjas, henkeni on kallis nyt, Kun miekka kädessä saan sitä suojella.

KANSA. Oi terve Aiaan poika, nuori kuningas!

EURYSAKES. Tuo tervehdys mun sydämmeeni tunkeutuu, Ma näyttää mielin, kansa, että ansaitsen Kuninkaananne olla.

KANSA. Terve, meitä vie Nyt sortajaamme vastaan!

EURYSAKES. Nyt, Leontes, nyt Kun kuulet huudot, vastaa vielä lienenkö Mä turvaton ja täytynenkö peljätä Isäsi valtaa?

TEKMESSA. Poika, ällös ylpeile!

LEONTES. Oi Salaminin miehet, teihin käännän mä Puheeni ennen kuin te ette taistelun Pauhulta kuule ääntäni. Siis huomatkaa. En huoliani mainitse, en ankaraa Sydämmen taistelua tänne tullessain Mun rakkaintani vastaan kapinoitsemaan. Sen sanon: täytymyksen voima minutkin Voi murtaa, mut ei oikeasta eroittaa. Siis työhön käsin koska vielä aika on. Kas, harvat joukot teitä kokoontunut on Tään nuoren turvaks, moni aivan aseeton. Mut ympärillä isäni, Leiokriton, On suuri joukko, varustettu paremmin, Jonk' onni riippuu tieten hänen onnestaan. Jos nyt se tuntee (mikä varmaan tapahtuu) Aseista Aiaan hänen poikansa, ja siis Juur hänen, yksin hänen päällens' karkaapi, Hän turmiotaan kuinka silloin karttaa voi? Hän äsken henkiin virkistynyt, väsynyt Viel' ollen, välttämättä kukistuva on. Ei saa se tapahtua, sotapukunsa Hän tänään vaihtakohon minun pukuuni Niin vihollista eksyttäen.

KANSA. Molemmat On samaa nuorta näköä, jok' eksyttää. Se ehkä onnistuu.

LEONTES. On kypäreissämme Molempain Kaarilainen silmävarjostin. Jos päähän syvään painetaan nää varusteet, Ken meidät eroittaa?

KANSA. Se neuvo viisas on Ja jalo myös, siis seuraa sitä, kuningas!

EURYSAKES. Niin arveletko?

KANSA. Niin varovaisuus käskee myös.

EURYSAKES. Lie niin, mut kuulkaa munkin mieltäin. Kuningas Olenko tunteekseni vaivojansa vaan, En riemujansa? Tuleeko mun suojella Maatanne ilman tuota palkkaa ylevää Ett' ensimmäisnä saan ma vaarat kokea? Sen suuren palkan omistan; enk' odota Siks' kunnes voiton neitseellinen kunnia On toisen lemmitty.

TEKMESSA. Sä kansa, kuuntele! Oi hetki suloinen, oi hetki katkera! Oi äidin riemu, äidin pelko, tuntehet Mitk' ovat teidän kalttaiset? Mä vapisen Sun tähtes, laps, mut riemuitsen kun rakastat Noin vaaran kunniaa. Siis mieltäs noudata, Ei petä se.

KANSA. Oi kuningatar, hillitse Sä hänen rohkeuttaan. Hänen hengestään Henkemme riippuupi.

TEKMESSA. Hän Aiaan poika on.

EUBULOS. Oi kuninkaani, kansan ääntä kuuntele. Sun jalo isäs usein sitä tiedusti, Ja jyrkän tahtonsa sen jälkeen taivutti. Et yksin seiso, et myös yksin laukea; Sun kanssas seisoo tuhannet ja kaatuvat, Siis muista myöskin meitä.

EURYSAKES. Mitä pyydätte Ja tahdotte? Mun pukuni, niin lausuitte, Mua vastaan vihollisten joukon yllyttää. Leonteen päälle heidät saattaisinko siis? Mun senkö tähden pelasti hän että hän Hyvästä työstään saisi surman palkakseen?

LEONTES. Se palkka, kuningas, ois parhain, jonka nyt Sä voisit antaa. Luuletko sä että on Minulle elo kuolemata rakkaampi? Mua velvoittavat käymään suuret jumalat Isääni vastaan kukatonta polkua. Kiitollisuutta jos mä hiukan ansaitsen, Suo mulle tämä keino, jolla yksin vaan Voin puolustustas parhaimmiten toimittaa: Tuo sotapukus anna mulle! Suo ett' en Mä turhaan uhrais uhriani. Kaatuen Mun kuolla iloisella tuntehella suo. Ett' aina koin täyttää käskyt jumalain. Siis anna pukus, kuningas!

TEKMESSA. Mun poikani, Näät jalouden!

KANSA. Kuningatar, taivuta Nyt hänet tuohon suostumaan, niin totta kuin Hän toivonee meilt' apua, Me tunnemme Leonteen voiman, poikas tuntematon on.

EURYSAKES. Haa, koska hänet voimakkaammaks katsotte, Hän koetelkoon, etsiköön myös paikan sen Miss' enin loistaa voi. Ei vaaran tarvitse Minua etsiä, mä kyllä löydän sen. Leontes, kilpailkaamme! Kansa, käskyäs Mä tottelen. Jos olen sulle vieras nyt, Mun opit tuntemaan. Mut tiedä, kuninkaas Nyt tottelee, mut aikoo toiste käskeä.

VIIDES NÄYTÖS.

(Sama maisema. Hämärtävä ilta.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Tekmessa, (mukana) Saattaja.

TEKMESSA. Jo onko päivä metsän taakse laskenut, Vai ruskottaako taivas vielä? Sano se. Mun kasvoillani tuntuu illan viileys, Vaikk' ilma tyyni on. Jo eikö joudu yö?

SAATTAJA. On hämärtävä päivä vielä valveilla. Viel' ehtii veri tulvaella ennen kuin Pelottamasta katsojata lakkaa se.

TEKMESSA. Siis kauan vielä tappelu on kestävä. Oi Zeus! Myös luonto tyyntyy, myrskyt nukkuvat Povehen iltapäivän; myrskyt ihmisten Ne vaan ei huoli levätä, ei yölläkään; YÖ kuoleman vaan voi ne asettaa.

SAATTAJA. Oi, noin Sä ällös sure, kuningatar, kestäköön Vaan tappelu, on voitto puolellamme nyt.

TEKMESSA. Niin kuuluu, kiitos Zeusin!

SAATTAJA. Alku tappelun Lähellä oli, ensin melske aseitten Ja huudot kuului niinkuin jyry ukkosen. Ne hälvenivät verkalleen; se todistaa Ett' on nyt vihollinen poispäin paennut.

TEKMESSA. Sä näitkö nuoret ruhtinaat, mun poikani Ja hänen sotakumppalinsa, molemmat Puvuissa vaihdetuissa? Loistivatko he Muun joukon ylitse?

SAATTAJA. Kuin taivaan laella Nuo kaksoistähdet.

TEKMESSA. Etkö heidän välillään, Sä lapsi, jotain eroitusta huomannut? Vai eikö mitään etevämpää toisessa Kuin toisessakaan ollut? Eikö toisen pää Ylemmä toisen kohonnut ja eikö hän Myös kauniimmalta, jalommalta näyttänyt Ja eikö silmäin loiste häntä syntyneeks Hallitsijaksi todistanut?

SAATTAJA. Vaaditko Sä vastuun äidin mielen mukaan?

TEKMESSA. Sydämmein! Oi kuinka heikko, kuinka läpikuultava On äidin sydän! Saattajani, vastaus Mun vaatimani olkoon todenmukainen.

SAATTAJA. Siis vastaan ett'ei kenkään voinut huomata Välillä ruhtinasten erotusta, ei Jalossa käytöksessä eikä voimassa. Kuin kaksi kotkaa vuoren päällä kiitävää, Niin yhdenlaiset olivat; heit' eroitti Paljaastaan kypärät ja puvut toisistaan.

TEKMESSA. Mut kasvot?

SAATTAJA. Kyllä erosivat ennen kuin He kypärinsä varjostimet laskivat Ja niiden taakse otsat, silmät kätkivät. Mut sittemmin kun sotatorvi särähti Ja päivä loisti heidän poskillensa vaan Ja huulillensa hilpeille, sä itsekään, Jos oisit nähnyt, tuskin heitä muusta kuin Aseista oisit eroittanut toisistaan.

TEKMESSA. Niin yhdenlaiset siis?

SAATTAJA. Niin ihmeellisesti.

TEKMESSA. Oi sinä neitseellinen kilven kantaja, Sä turva sotajoukkojen ja tuho myös, Sä vaihteleva jumalatar voittojen! Mua kuule, äitinä en nyt mä rukoile, Mä tiedän äidin rukouksen olevan Sun kuullaksesi halvan, tuntemattoman, Kun et sä tunne, mit' on ihmisheikkous. Mun rukoukseni nyt lähtee lähteestä, Jok' on niin puhdas inhimillisyydestä Kuin vuotais se sun mielestäs, se tulvailee Kiitollisuuden lähtehestä kirkkaasta. Siis kuule! Sodan tappeluissa varjele Sä auttajaamme, nuorukaista jaloa. Aseta kilpes vasten niitä nuolia, Jotk' etsii hänen sydäntänsä, hajoita Vihollisjoukot, jotka häntä piirittää, Ettei hän kaatuis. Lisää hänen voimiaan Jalosti miekkaa käyttämään, siks kunnes hän Saa voittorikkaana sen hälle tarjota, Jonk' on hän vallan perustanut. Rukoilla Mun suo myös toisen, toverinsa edestä! En rohkene ma kunniata rukoilla, En edes turvaakaan, mut säälimistä vaan. Armahda, sääli häntä, ällös rangaise Sä vainottua poikaa tähden isänsä. Ja unhot' Aiaan pahat työt, sä kostaja. Ne säätämääsi hulluutta vaan olivat. Mut hiljaa! Leppymätön, onko pyyntöni Sua vihoittanut? Kuule, sota lähestyy!

SAATTAJA Sä erehdyt, oi kuningatar!

TEKMESSA. Poikasein, Mä kuulen kaukaa aivan selvän huminan. Athenen viha nousee taas, voi mua, voi! Nyt meikäläiset peräytyvät. Kuuntele!

SAATTAJA. Se aallon kuolonhuokaus on, kuuluva Tuon niemen kaukaiselta ulkorannalta. Siis malta vaan ja ällös korvaas kiihota; Koht' ompi kaikki hiljaa; nyt mä huomaan kuin Jo aallot alkaa tyyntyä ja nukkua Yö-vuoteillensa.

TEKMESSA. Kuule miekkain melskettä; Vaikk' on se aivan kaukana, se kuitenkin Jo kuuluu.

SAATTAJA. Erehdyt. On laakson takana Tuon vuoren huipun seeterpuihin kyyhkyjä Asettunut, ja haukka niitä ajelee; Nyt kuulet siipein suhinan.

TEKMESSA. Ei vierahat Nuo äänet ole, ovat Areen terveiset Kun verisiä retkiään hän matkustaa. Nyt ensi kerranko mä niitä kuuntelen, Ett' en mä niitä kyyhkyin siipi-humusta Vois eroittaa? Oi, monet vuodet sotaiset Tekmessa muinoin, istuin Xanthon rannalla Ja Siimoin, päiväkaudet kuuli pauhinaa. Kuin nyt, niin olen ennen vavissut, kuin nyt, Niin kuunnellunna tietääkseni minne päin Ol' onni sodan vaihetellen kääntyvä. Mua silloin Aias neuvoi kuulo-taidossa, Eurysakes nyt siitä mua muistuttaa.

SAATTAJA. Oi kautta jumalain!

TEKMESSA. Sä mitä vakuutat?

SAATTAJA. Mä luulen oikein kuullees.

TEKMESSA. Hyvä! Kilvet kun Jo kumisevat keihään, miekan iskuista Ja torvein vaskiäänist' ilma vapisee, Sä silloin vasta kuulet. Neitsy vihainen Ei salli mainita mun Aiaan nimeä; Nyt sortaa hänen poikansa.

SAATTAJA. On tappelu, Oi kuningatar, kaukana, ja verkalleen Sen mieto jyry, jota kuulet, lähestyy. Se ehkä katoo jälleen.

TEKMESSA. Etkö mitään nää, Et ketään lähestyvän?

SAATTAJA. En nää ketäkään.

TEKMESSA. Nyt tarkkaa; kuului tuolta selvä kahina, Mä askeleita kiiruhtavan eroitan. Ken tulee?

SAATTAJA. Kumma aavistus, kas, metsässä Mä monen nuolenlennon matkan päästä nään Nyt miehen tänne kiirehtivän.

TEKMESSA. Taidatko Jo kasvot eroittaa sä, onko tuttu hän?

SAATTAJA. En vielä, hämärtää.

TEKMESSA. Hän onko aseissa?

SAATTAJA. Niin näyttää, juurkuin oikeassa kädessään Ois miekka taikka joku kirves kiiltävä.

TEKMESSA. Ken lie hän, ei hän meitä mahda uhata. Lähellä hän jo eikö oo?

SAATTAJA. Jo, Hyllon nyt Mä tunnen käytöksestään. Tänne rientää hän.

TEKMESSA. Oi millä sanomilla? Ole varoillas. Ei ilosanomaa hän tuone, kosk' on hän, Tuo urhoollisin, sotakentän jättänyt. Mut nyt hän saapuu. Hyllos, astu tänne päin Ja kiiruhda!

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Hyllos.

HYLLOS. Oi kuningatar, tänne on Mun lähettänyt poikasi.

TEKMESSA. Hän elääkö?

HYLLOS. Sun löysin, hyvä.

TEKMESSA. Vastaa nyt, hän elääkö?

HYLLOS. Hän eli, tänne koska minut lähetti.

TEKMESSA. Zeus, kaikkein varjelija olkoon siunattu, Ja Ares, turva sankarin ja muinoin myös Mun Aiaan' auttaja. Oi kuule, sydämmein, Eurysakes viel' äsken eli, muisti myös Mua. Lausu oliko hän haavoitettuna Vai terve, jalo, urhokas? Ah, vastaa jo!

HYLLOS. Ei haavoitettu ollut hän, mut pukunsa Ol' päästä jalkapohjiin saakka verinen, Ja miehuullisna, jalona hän johdatti.

TEKMESSA. Hän mille asialle sinut lähetti?

HYLLOS. Sua näiltä rannoilta nyt pian saattamaan Pois johonkuhun saareen, jossa piilossa Sa voisit olla.

TEKMESSA. Taivas, onko kaikki siis Jo kadotettu?

HYLLOS. Kuningatar, joudu pois! Mun venheeni on valmis. Ehkä ennätän Mä vielä tappeluhun ennen loppuaan.

TEKMESSA. Kas tuonne, siellä hengittää Eurysakes; Miss' elää hän, siell' elän mä, en muualla. Mua vie, jos tahdot, häntä vielä lähemmä, Mä seuraan, mutta hänestä en luovu, en.

HYLLOS. Siis mitä tehnen? Kuningatar, onni on Nyt kauheasti kääntynyt; Leiokritos On saanut oivat lisä-joukot avukseen, Ja rivimme jo harvenee. Kun aikaa on. Suo sinut pelastan.

TEKMESSA. Mä mitä vainoa Sokea vaimo raukka voisin peljätä? Mut jospa joku syntynynnä vaimosta Niin säälimätön ois, tät' että kurjuutta Hän tahtois enentääkin, mitä voisi hän? Ei sais se enentyä jos Eurysakes Ois hengissä, jos kuollut, ei se taitaisi.

HYLLOS. Se onko sanas viimeinen?

TEKMESSA. Sen kuulit jo.

HYLLÖS. Siis palajan. Jo läheneepi tappelu, Mä siihen riennän.

SAATTAJA. Kuningatar, verissä On Hyllon käsivarsi.

HYLLOS. Keihään raapima Timokleen, hän ei enää sitä lennätä.

TEKMESSA. Sä viivy, haavas sidon; onhan käteni Mun taitava, vaikk' onkin silmäin sokeat. Käy, saattajani, nouda vettä lähteestä Majamme luota.

HYLLOS. Vettä! Kylmä juotava On polttavalle janolleni virvoitus, Mä viivyn hetken.

TEKMESSA. Näytä käsivartesi! Mä tutkin haavas. Sillä aikaa kertoile Sä tappelusta, kuinka nuori kuningas Itsensä käyttää.

HYLLOS. Varo!

TEKMESSA. Kärki syvähän On keihään mennyt, suonen poikki katkaissut. Nyt side aluks, kunnes vesi joutuupi. — — Mut kuinka soti kuninkaasi?

HYLLOS. Leijonan Hän lailla taisteli, kun sai vaan taistella.

TEKMESSA. Sai taistella? Se onni varmaan runsaasti Hänelle sallittiin.

HYLLOS. Ain' ensihetkestä Pakeni häntä nähtävästi joka mies. Myös itse vallan riistäjä Leiokritos, Vaikk' ikämies, nyt riehuin nuorten innolla, Sun poikaas kartti niinkuin ruttotautista, Ja väellensä huusi että karttaisi Se häntä.

TEKMESSA. Aseet vaihdetut, ne petti, voi! Kuink' on Leonteen laita?

HYLLOS. Häntä etsivät Ja ahdistavat kaikki joukot, uhaten Kuin myrskyt vuorta.

TEKMESSA. Entäs jalo sankari?

HYLLOS. Hän rynnäköitä horjumatta vastusti Siks kunnes saapui päivä pilvet poistaen.

TEKMESSA. Muu poikaniko?

HYLLOS. Hän.

TEKMESSA, Hän auttoi vuorostaan Pelastajaansa. Sulon sanoman sä tuot.

HYLLOS. Niin teki hän, mut ei vaan vuorostaan, hän myös Tuhansin kerroin toisen avun korvasi. Leonteen ympäriltä joukot poistumaan Kun saanut oli hän ja tämän jättänyt, Niin jälleen nähden ystävänsä hädässä Taas avuksi hän ehätti. Niin tarkasti Ei kotka, kiitäin ilman avaruudessa, Voi silmäellä pesää poikainsa, kuin hän Tarkasti paikkaa, jossa veikko tappeli. Hän aina oli siellä, missä vaarakin, Ja kun se poistui, kiiti hänkin kaukana. Niin kävi tappelu.

TEKMESSA. Niin eikö vieläkin?

HYLLOS. Kun Rhaistes joukon suuren, voittamattoman Vihollistemme avuks toi, niin raukesi Jo meikäläisten voitonsaannin luottamus Ja luottamuksen kanssa heidän intonsa; He vainottuina, hajonneina kaatuvat Nyt tänne peräytyen.

TEKMESSA. Mit' Eurysakes Nyt tekee ja Leontes? Vastaa! Joudu jo!

HYLLOS. He tappelevat, kuningatar, rinnakkain Ja toinen toista suojeleepi juuri niin Kuin nähdään kahden ison varsan sotivan Parissa hukkaparven nälkään nääntyvän. He vitkaan peräytyvät, myövät vereen vaan Jok' askeleensa.

TEKMESSA. Vieläkö Leiokritos, Kuin ennen, toista karttaa?

HYLLOS. Kaukaa näkyy vaan Hän katselevan tappelua huutaen Tuskallisesti: poikaan' älkää tappako, Mut toinen, tuo, jok' ompi Aiaan puvussa.

TEKMESSA. Oi raukkaa! Mikä outo, synkkä erehdys Nyt hänen mieltään pimittää! Hän suojelee Juur vihamiestään, jolle soisi kuoleman, Ja tahtoo pelastettavansa surmattaa. Hän lienee ahne vallalle, ei syömmetöin Hän varmaan ole. Isän sydän hällä on, Jok' anteeks' antaa, vapisee ja rakastaa. Oi onnetonta!

HYLLOS. Tahdotko sä minulle Viel' antaa apuasi? Miss' on saattajas?

TEKMESSA. Juo janoosi ja mulle vesiastia Ja käsivartes anna.

HYLLOS. Kuule, meteli Ja huuto lähestyy! Suo sinut pelastan! — — — Et tahdo, kuningatar. Jää siis! Juoma on Mua vahvistanut, virkistänyt intoni. On helppo haavani, siis riennän taisteluun!

(Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

Tekmessa. Saattaja.

TEKMESSA. Ei vielä.

SAATTAJA. Hän jo meni.

TEKMESSA. Into nuoruuden! Zeus häntä suojelkoon, nyt apu jumalten Vaan hänet voipi pelastaa; jo lähellä On tuhon tuova tappelu.

SAATTAJA. Jo näkyvät.

TEKMESSA. Sä mitä näät?

SAATTAJA. Nään hajonneita joukkoja, Oi kuningatar, vuorilla ja metsissä Ja kaikkialla hurjimmassa vauhdissa. Yks tänne rientää.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Pakolainen.

PAKOLAINEN. Auttakaa, oi auttakaa! Oi missä löydän suojan, turvan, puoltajan? Nyt meikäläiset kaatuu. Itse ruhtinaat Molemmat, jotka virtaa vasten vierekkäin Jalosti seisoivat, nyt eri haaroille Vei kuohuvainen virran koski mukanaan. Jo loppuu kaikki.

TEKMESSA. Ruikuttava pelkuri! On ruuhi tuossa, sillä henkes pelasta!

SAATTAJA. Tuo kurja seuraa neuvoasi.

TEKMESSA. Tahdotko Sä myöskin tehdä samoin?

SAATTAJA. Kuningatar, en Sinusta luovu, vähin tänä hetkenä.

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Rhaistes (pakeneva Leontesta, joka hänet saavuttaa).

LEONTES. Sä turhaan kartat kostoa, kas, miekkani On ylitsesi, konna, tilis pian tee.

RHAISTES. Oi kasvot, ääni! Ruhtinaaniko se on? Mun kuninkaani jalo poika? Armahda, Jos tosin olet hän, jok' olevan sä näyt! Rukoilemaan mä lankean sun eteesi: Äl' ota henkeäni, ota lunnahat. On mulla maita, kultaa, kalleuksia. Niist' ota minkä tahdot, minut säästä vaan, Mut älä tapa!

LEONTES. Nöyrä olet nyt, mut et Niin ollut kun sä äsken joukon ärsytit Mun miehiäni vastaan.

EHAISTES. Älä rangaise Mua, paljaast' erehdyksestä vaan rikkonutta! Sun ken ois tuossa puvussasi tuntenut? Mä hämärässä siksi vihamieheksi Sun luulin, joka isäs valtaa uhkailee. Mä kuninkaani käskyä vaan tottelin Kun tappelin. Mut kas, nyt heitän aseeni Ja aseetonna makaan tässä kerjäten Sult' armoa.

LEONTES Pois! Kovin kallis miekkan' on Sun rangaistukseen käyttää, mene aseitta Ja häpeätäs todista.

(Kääntyy pois).

RHAISTES. Tok' henkeni Lahjasta ota vasta-lahjaks teräs tää.

LEONTES. Kyykäärme, mua pistit; kiitos Zeusille, Voin vielä kostaa.

(Lävistää Rhaisteen.)

RHAISTES (kuolemaisillaan.) Koston jumalattaret! Oi syy on teidän että petti teräksein. Elossa teidän, teidän kuolossakin oon.

(Kuolee.)

LEONTES (istuen kivelle.) On haavoitettu rintain, silmät hämärtää, Yön pitkän ennustava vieras ilmestyy. Nyt Diike valmis uhris on ja veressään Se alttarillas lepää kohta vaivoistaan. Oi kuolon suloisuutta koska viimenkin Se oikeuden kilvoittajan palkitsee! Mit' oisi mulle valtikka, mi nuoruuden Ja rakkauden riemu tiedon rinnalla, Ett' yhteyteen pääsen jumalattaren, Sen, jolle henken' olen alttiiks antanut?

TEKMESSA. Mä kuulen äänes, kalliini, ja tunnen sen, Ja huudan tuhatkerroin voi, kun puheestas Mä huomaan että olet haavoitettuna. Oletko pelastumaton, mä enkö voi Sua auttaa?

LEONTES. Kuningatar, turha apus on.

TEKMESSA. Sä älä hylkää huolta vaimon sokean, Hän näkee sydämmen ja sormen avulla. Siis tule tänne jos sä voit, tai tulen mä Sun luokses, miten tahdot.

LEONTES. Suo mun levätä Nyt rauhassa. Mun elon' oli murheeni, On kuolo ilon' oleva, se mulle suo. Mut kosk' on mulla ystävä nyt, jolle ma Saan uskoa jäähyväiseni ainoat, Leiokritolle isälleni vietäväks. Sä lausu että huokauksen viimeisen Omistin hänen isän-rakkaudelleen. Se häntä lohduttaa, ja lohdutusta kai Hän tarvitsee kun kuolostani tiedon saa. Ja viimein lausu että vahva toivoni On häneen yhtyä kun yössä tuonelan Ei kuninkuuden loiste häntä sokaise. Velvollisuus meit erotti vaan, viha ei — — — Mut — — — sodan aalto kuohuu tänne. Voimani, Nyt kestä vielä!

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Leiokritos (äkkiä syöksyen esiin).

LEIOKRITOS. Onnellinen näky, haa! Sun, kansan häiritsijä, viimein tapasin. (Lyö Leonteen kuoliaaksi). Tää ota valtikasta, jota minulta Sun häijy kätes pyysi ryöstää. Loppukoon Noin kukin kurja, maansa rauhan rikkoja.

TEKMESSA. Voi, voi nyt valitus vaan täällä kaikukoon!

LEIOKRITOS. Se siis on tehty, ilomielin käännyn nyt Pois hänestä, pois verestä ja vihasta Luo hänen ensin, joka voiton mulle soi, Ja vahvisti mun valtani tuon kuololla. Zeus, kaikkivoipa, kuningasten kuningas, Mua kuule kun mä polvillani ollen nyt Sua kiitän varjeluksestas ja armostas, Ja lupaan hekatombin alttarillesi. Mut yhden uhrin tunnen paljo kalliimman Noit' eläimien verisiä paistia, Sen poltto-uhrin, jossa polttaa ihminen, Sun lepyttämäs, vihansa ja kostonsa. Sen uhrin nyt mä tahdon sulle pyhittää. Siis tänne, kansa, sua kutsuu kuninkaas! (Kansalle, joka on kokoutunut hänen ympärillensä.) Kas, tuossa makaa valtikkani pyytäjä; Mua pelko ei nyt enää sotaan pakota. Siis menkää kaikkialle, rauhaa, armoa Kaikille huutakaa, jotk' ovat rikkoneet, Ja sovintoa, rakkautta kullenkin. On verta kyliin juossut, nyt se tauotkoon. Julistakaa se ensiksi Leonteelle, Julistakaa ett' isänsä hänt' odottaa Nyt avoin sylin. Joutukaa!

(Joukko hajoaa.)

TEKMESSA. Mies onneton! Jos tosin olet se, jok' olevan sä näyt, Leiokritos, voi sua, tuhatkerroin voi!

LEIOKRITOS. Ken riemuani estää voivotuksillaan? Sä onneton! Siks sua nimitän, vaikk' ei Sun nimes ole vieras, olet varmahan Tekmessa, jonka tulost' olen kuullunna.

TEKMESSA. Se oon, sä Diiken koston uhri sokea.

LEIOKRITOS Its' olet sokea, jumalten hylkäämä.

TEKMESSA. Voi kurjaa sua, voi!

LEIOKRITOS. Mut armo, rauha vaan Suu osas olkoon, äiti parka, niillä jos Voit sydäntäsi lohduttaa. Mä ymmärrän Sun katkeruutes; suo sen toki leppyä. Jos sallimus sai minun sulta ryöstämään Ilosi suurimman, sä tiedä että se On tapahtunut pakosta, ei tahdosta. Voit luottaa että tahdon antaa pojastas Mit' antaa taidan: lemmen, turvan, kunnian Mä täällä sulle suon jos tänne asetut. Jos tahdot muille maille kaukaisille, tai Jos läheisille, laiva varustettu on Varoilla runsailla ja kunnon väellä Sua saattamaan: vaan vihasi nyt aseta, Se polttaa mieltäni.

TEKMESSA. Kuin hellä puheesi Mun mieltäin polttaa. Saattajani, kaatuneen Luo mua johda.

LEIOKRITOS. Suo mun sua kuljettaa, Mä olen sulle arvoisampi saattaja.

TEKMESSA (langeten kaatuneen viereen). Oi kallis kukka, kukkiessas katkaistu!

LEIOKRITOS. Näät ihmistaimen usein nähdyn kohtalon.

TEKMESSA. Oi, tämän veren vuodattaja keksivä On kohta, kennen veri on.

LEIOKRITOS. Äl' uhkaile! Ei uhkaus, vaan murhe heikon voima on.

TEKMESSA. On halpa murheeni sun murhees rinnalla.

LEIOKRITOS. En pelkää ennustustas, uhkaustas en.

TEKMESSA (irroittaen Leonteen kypärän ja kohottaen hänen päätänsä). Kun näät sä kasvot nuo, mua silloin uskot kai!

LEIOKRITOS. Leontes!

TEKMESSA. Tunteeko nyt isä poikansa?

LEIOKRITOS. Leontes!

TEKMESSA. Siks tää kallis uhri mainittiin.

LEIOKRITOS. Leontes, onko taivaan suuret jumalat Mua rangaisseet?

TEKMESSA. On miekkaa syvään leikannut Ja hengen majan murtanut, hän kuollut on.

LEIOKRITOS. Hän kuollut kautta miekkani! Oi ihminen Kuink' on hän halpa jumaloiden edessä; Vaikk' onkin jalo, on hän heille leikki vaan, Siis heidän tahtoansa yksin noutakoon. Jos omast' edestään, ei heidän edestä, Hän jotain tekee, turrnioks se hälle on — — — Hän kuoli kautta miekkani! Se, jumalat, Ol' päätöksenne, kuoli ehkä vihaten, Oi katkeruutta, sitä miestä, joka ois Tuhansin kerroin kuollut hänen edestään.

TEKMESSA. Jos lohdutuksen lause huoles helpottaa, Se kuule: kuoloon saakka rakasti hän sua!

LEIOKRITOS. Ken sanoo sen?

TEKMESSA. Viime huokauksensa, Jonk' omisti hän sulle nyt sun tullessas.

LEIOKRITOS. Oi kallis lapsen sydän, senkö palkan sait? Mut vaikka rakkautes lisää tuskaani, Se lohdutukseni on myös. Leontes, oot Mun omaisuuten' ainoa myös kuoltuas. Josp' oisin sua rakastanut vähemmin Ja neuvoasi seurannut kun varoitit Mua usein vallan pettävästä loistosta! Mut rakastinko valtaa itse tähteni? En, sun vaan tähtesi. Mä sulle perinnöks Sen jättääkseni sodin vasten sinua Ja jumaloita, ihmisiä, itseäin. Sä unelmaini Salaminin kuningas, Nyt nuku kruunutta, mut myöskin huolitta Helmoissa jumaloiden, joiden asiaa Maan päällä valvoit. Ma en voi noin nukkua. Valittamatta tuskan tään oon kärsivä Kun taivaallisien sen tiedän sallimaks, Ett' oisin mä myös todistaja voimainsa. Niin, raskas muuttuu helpoks heidän tahtoissaan Ja mahdolliseks mahdoton, sen todistan.

TEKMESSA. Oi herkeä, sä olit vihamiehemme, Viel' olet se, mut puhees särkee syömmein.

LEIOKRITOS. Miks mua kutsut vihamieheks? Viha on Maan päällä vaan; en maahan kuulu, kotini On tyyni tuonela, Leontes siellä on.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset. Soturi (rientäen esiin).

SOTURI. Mä tänne juoksin, mua seuraa vihamies. Nyt joudu, kuningas, sun valtaas uhataan.

LEIOKRITOS. Vai uhataan! Ei koske minuun uhkaus.

SOTURI. Mua usko, ihmettele sodan menoa, Miten se syystä vähästä voi vaihtua. Näit voittomme, se näkyi meille varmaks jo. Me sotureille ilmoitimme käskysi Rauhasta, armosta ja laupeudesta, Ett' oli miekkas surmannut Eurysakeen. Hän silloin, jonka me Leonteeks luulimme, Paljasti päänsä, kasvoillaan ja lauseillaan Valheeksi näytti luulomme. Oi kuningas, Jos oisit meidät silloin nähnyt! Miekkaa ei, Ei keihästä nyt kohotettu: hämmästyi Jokainen kuin ois nähnyt kuolleen nousevan Ja valittaen ennusti ett' ehkä ois Isänsä miekan kautta poikas kaatunut.

LEIOKRITOS. Oi kova totuus!

SOTURI. Kuningas, pois joukko läks Uhalla lausuin sotaan tullehensa vaan Leonteen edestä ja hänen valtansa.

LEIOKRITOS. Niin samoin kuin myös hänen kurja isänsä.

SOTURI. Nyt kokoontuneet viholliset ryntäävät Taas päällemme. Ei auta heitä vastustaa. He tulee, kuule, joudu, itses pelasta!

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Eurysakes. Eubulos. Hyllos. Sotajoukkoa.

EUBULOS. Mä miehen nään.

HYLLOS. Hän on se, tänne, kuningas!

EURYSAKES (kohottaen miekkansa Leiokritoa kohtaan). Sua etsin. Kuole! täm' on kosto jumalten!

LEIOKRITOS (lyöden miekan hänen kädestään). Pois, nuorukainen! älä koske kuololle Vihittyä, hän kaatuu kautta valtojen Ylhäisempien, mut ei sinun kauttasi. Kas verta kärjellä tään kalvan kirkkahan, Se vuotaa sydämmestäin, sinne pyrkii taas. Sä pidä, jonka luulet kalliiks, valtikka Ja nimi kuninkaan: kuin ne, niin tyhjät ei, Mut rauhaisemmat ovat haamut tuonelan. Elolle kavalalle lausun: hyvästi!

(Lävistää itsensä miekallaan ja kuolee).

EURYSAKES. Oi äiti! Voitin, riemuitse, nyt hallitsen.

TEKMESSA. Ilosi ylpeä nyt ensin hillitse. Velvollisuudet voittajan on lempeys Ja laupeus ja kiitollisuus, muista se.

EURYSAKES. Ja oikeus, se lisää. Kiitollisuus kai Siis olkoon työni alku. Sulle kuolleelle, Lujalle ystävälleni sen omistan, Sen jumaloita lähinnä oot ansainnut. Oi jos sä eläisit, jos oisin korottaa Sinut ma saanut rinnalleni kunniaan Siks että meitä oisi Salaminissa Niin palveltu kuin taivaan kaksoistähtiä! Mut kaaduit, muistossani kohta loistat vaan. Eubulos, Hyllos, ystäväni, teille nyt Mä uskon hänen ruumihinsa siksi kun Mä kuninkaallisella hautapatsaalla Saan sitä kunnioittaa; saatte palkkanne. Myös teitä kaikkia, jotk' alttiiks annoitte Mun edestäni henkenne, mä kiitän myös, Ja lupaan palkita, enk' ole pettävä, Vaikk' itsevaltiaan en käytä keinoja. En ystäväni hyödyks vihollisia Mä mieli ryöstää, niinkuin hän. Nyt olenko Kiitollisuuden, laupeuden velkani, Oi äiti, maksanut?

TEKMESSA. On maksu alkanut, Ja hyvä alku ilahuttaa minua.

EURYSAKES. On vielä velvollisuus mulla tehtävä Ja viimeisehen ropoon vaatimuksensa Saa multa oikeus. Kas tänne, kansani! Näät tuossa verenvuodattajan makaavan Ja vieressänsä kumppalinsa kaikessa Vääryydessänsä. Miehet, tulkaa, hilatkaa Nuo molemmat, tuo valtias ja veikkonsa Pois Xuthos-vuoren kukkulalle paljaalle. Ja sinne tullen heiltä vaatteet riistäkää, Alastomiksi ruumihinsa jättäen, Ett' taivaan haukat nälissänsä helpommin Sais vainun heistä, päästäksensä ruoalle.

TEKMESSA. Mi rietas henki antoi sulle neuvon tuon?

EURYSAKES. Its' oikeuden jumalatar, Diike juur.

TEKMESSA. Ei vaadi Diike että noin sä rangaiset Jaloimman ystäväsi isän rikoksen.

KANSA. Armahda isää pojan tähden, kuningas.

EURYSAKES. Saa poika palkkans', isä rangaistuksensa.

TEKMESSA. Mainitsit Diikeä, hän onko käskenyt Sua manalaisten oikeutta rikkomaan, Kun haukoille, et heille, jätät ruumiin tään?

EURYSAKES. En tiedä kuinka jumaloita loukataan, Jos haudatta tää haukkain ruoaks jätetään.

TEKMESSA. On lyhyt lapsen mieli, se kuink' erehtyy! Ellei lie jumaloiden, kenen kuollut on Tilinsä päätettyään kanssa ihmisten? Kas iltapilviä, niilt' ota oppia. Ne hetken loistaa taivahalla, kohta taas Ne sätehissä hiljaisissa laskevat Emonsa poveen, maahan. Käsittänet kai? Kuin ne, niin nousee tuonelasta jumalten Lähettämiä haamuja; ne liikkuvat Valossa päivän hetken ihmisnimellä. Näät tänään niiden vuorotellen loistavan Ja vaalenevan, huomenna jo katoovat. Mut jumalat, ne vaatii jälleen lahjansa, Ja voi, voi ihmistä, jos sen hän pidättää. Oi armahani, ällös heitä suututa; Suo sijaa sydämmeesi varoituksellein, Ja hauta hälle salli! Vaikka rikkoi hän, Sä ällös riko!

KANSA. Seuraa äitis neuvoa, Ken kieltää haudan kuolleelta, se rangaistaan.

EURYSAKES. En pelkää tuonen jumaloita, taivahan Jos kunnioitan tuolla rangaistuksella; Mut, äiti armas, sua tahdon totella, Ja sinun tähtes kunnialla haudata Mun vihamieheni kuin ois hän ystävä. Ei vihan yötä mieleni voi kärsiä Kun mieles päivänloiste sitä valaisee, Sä kirkas, loppumaton lähde sovinnon! Leiokritolle myös on hauta tehtävä, Niin vierekkäin saa maata isä poikineen, Ja maahan kätkettäkööt kaikki kalut myös Jotk' ovat rakkaat sankareille haudassa, Nuo sotapuvut miekat, kilvet, kypärät. Ja sitten taitavasti tehdyn patsahan Mä nostan haudoille ja heidän nimensä Ja mainehensa hakkaan patsaan marmoriin. Mut koska vieras saapuu tähän saareemme Ja näkee nämä nimet sekä kyselee: Tuo eikö ollut kuninkaanne vihamies? Ken rohjennut on nostaa muistopatsaan tuon Viel' eläessä hallitsijan? Vastataan: Äl' ihmettele, hyvä vieras, valtaa kaks Hallitsijata väkevämpää nosti sen: Rukous äidin ynnä lapsen rakkaus.