E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
SALAMININ KUNINKAAT
Murhe-näytelmä viidessä näytöksessä
Kirj.
JOH. LUDV. RUNEBERG
Suomentanut K. Kiljander
Porvoossa, G. L. Söderström'in kustannuksella, 1880.
Jo kankea on kieleni,
Ei suju se kuin nuorien,
Mut riemahtaapi vieläkin
Mun vanha sydämmen'.
Vaikk' en mä ole runoja,
Mä runohengen siivillä
Oon laulun avaruudessa
Tok' saanut lennellä.
Ja suloisia ääniä
Mä siellä olen kuunnellut
Ja joskus suomen kielellä
Myös niitä laulellut.
Kuin sulo ääni joutsenen
Soi runoilijan mainion,
Mut vaivainen kuin varpusen
Mun lauluäänen' on.
Tok' aattelen: tää lahjani,
Tää halpa ehkä sopisi
Kuin lesken ropo, Suomeni,
Sun uhriarkkuusi.
K. K.
SALAMININ KUNINKAAT.
HENKILÖT:
LEIOKRITOS, Salaminin kuningas.
LEONTES, hänen poikansa.
TEKMESSA, Aiaan leski.
EURYSAKES, Aiaan ja Tekmessan poika.
RHAISTES, Kuninkaan uskottu.
ADAMASTOR, | Kuninkaan lähettiläät.
MEDON, |
EUBULOS, vanha kalastaja.
HYLLOS, hänen poikansa.
Tekmessan saattaja.
Saansaattajoita, Sotamiehiä. Kansaa.
Tapaus Salaminissa kymmenentenä vuotena Troian sodan jälkeen.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Meren ranta. Vähä loitompana maja louhisalla niemekkeellä.
Kaukana mantereen ranta.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Eubulos. Hyllos.
HYLLOS.
Hoi, terve, terve, riemurikas onnetar!
EUBULOS.
Vait' ole poika, huutamatta riemustas!
HYLLOS.
Miks' onnen päivänä en, isä, riemuitseis?
EUBULOS.
Ilonsa viisas varovasti peittelee.
HYLLOS.
Kas, Rhaistes lähestyy; ken julma jumala
On rauhan sortajan nyt tänne saattanut?
EUBULOS.
Sä miehen näet; venhettä käy hoitamaan,
Mä viivyn.
TOINEN KOHTAUS.
Rhaistes. Edelliset.
RHAISTES.
Mies, sä mitä kätkit poveesi?
EUBULOS.
Kas, Rhaistes, minkä runsaan saaliin saavutin!
Mureenan suuren, sardelia kauniita,
Jollaisia ei ennen ole pyydetty.
Valitse suurimpia, koska saatavaks
Lajista kustakin sä vaadit suurinta.
Kotiisi mene, tuota niitä orjallas.
RHAISTES.
Nyt olet nopsa mulle osan' antamaan.
EUBULOS.
En tahtois että helle sitä turmeleis.
RHAlSTES.
Salailet toisen syyn sä alla manttelis.
EUBULOS.
Se tosi, nälkäni, jok' ankarasti nyt
Mua tuohon louhiniemen kotiin kiiruhtaa.
RHAISTES (Äkisti tarttuen hänen poveensa.)
Sä syytät nälkää. Siihenkö mä tartuin nyt?
En sitä ennen nähnyt käsin pidellyks'.
EUBULOS.
Voi ettei voima mulla ole entinen!
Mä laske, ellös revi vaatteitani.
RHAISTES.
Kas, Zeus!
Kas purppurainen simpukka, jok' arvosta
On lammaslauman! Tuota tahdot salata?
Nyt tiedän, ukko, millä keinoin hankit sä
Nuo uhriviinisi ja paistit, joita ain'
Sä poltat rukoillessas, jotta palajais
Tuo Aiaan suku; nyt mä kaikki ymmärrän.
Mut tiedä: toinen suku täällä vallitsee.
Se kuningas, jok' ystävistä eroittaa
Voi viholliset, osans' antaa kullenkin,
Pahoille pahan, hyvän uskotuillensa.
Ei suvaitse hän, että vihamiehenä
Sä ryöstät aarteet ystäväinsä vesistä,
Ja niinkuin mänty, louhen lomaan kätketty,
Hyvästi höystyt, kasvat päivä päivältä.
Sen sanon ettet toiste pitäis voittonas
Jos joskus onnistuisit kavaluudella
Varastamahan multa omaisuuttani.
Ei rikkaana, se tiedä, kerjäläisnä vaan
Sun olla täällä, saarell' isäis, sallitaan.
EUBULOS.
Kuin kättes työ jo onko valmis kieleskin?
RHAISTES.
On valmis. Kuulit syyn, miks' otin simpukan.
EUBULOS.
Oi onnettoman kohtaloa! Jumalat,
Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva
Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää
Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan?
Vaan siitä kyllin. Kielet kieltäin paremmat
Valittaneet sit' ovat, jalot ruhtinaat,
Sukua Zeusin, siitä turhaan huokailleet.
Tok' kysyn sulta, joka röyhkeästi noin
Mua petoksesta muka kehtaat syytellä,
Ken meist' on pettäjä? Sä, joka yhtenään,
Kuin kaarna lainehilla, muutat valtiaa,
Vai minä, joka Bakkosvesan tavalla
Samalla varrell' ylennyn ja vaivun myös?
Ei kauan sitten Telamoni kuninkaan
Edessä ryömit, hänen poikaans' Aiasta,
Jaloa sankaria teko-nöyrästi
Kumarsit. Silloin olit köyhä, rikas ma.
Mun oli pelto, jota nyt sä viljelet,
Mun karja, jota syötät Xuthos vuorella,
Mun oli huoneet, joita nyt sä omistat.
Mist' on tuo muutos?
RHAISTES.
Mitä? Tuota kyselet
Sä, jok' et mitään huoli sallimuksesta,
Et jumalien säännöistä; ne syöksevät
Ja ylentävät kuningaita.
EUBULOS.
Troiassa
Ol' Aias tuskin kuollut kautta miekkansa,
Ja Telamoni suruhunsa sortunut
Kun sinä, heidän hyvyytensä unhottain
Ja Aiaan pojan kotimaastaan hyljätyn,
Kuin orja ryömit uuden herran jaloissa
Niin saadaksesi osan hänen saaliistaan.
Nyt louhikolla asun mä, sä laaksossa.
Mun rikkahaksi sanoit; eikö kätesi
Mun manttelini alla äsken tuntenut
Kuin karkea on rintain suolavedestä?
Vilussa, helteessä mä aaltoin selillä
Öin päivin puuhailen jo vanha, väsynyt
Halvassa työssä halvimmasta palkasta.
Partaalla lähteen venyt sinä varjossa
Miedoilta tuulosilta jäähdytettynä,
Ja seppeleissä maljaa seppelöittyä
Sä tyhjennät. Ken meist' on kadehdittava?
Mut tiedä: verkon saaliilla niin kauan kuin
Voin lampaan lunastaa ja viinipisaran,
Oot uhritulen niemeltäni näkevä.
Ja voimani jos pettää, jos mä merestä
En antimia pyytää voi, niin uhriksi
Mä hakkaan poikki tämän heikon käteni
Ja jumalille lahjaksi mä poltan sen,
Edestä kuninkaani, onnen entisen,
Ja että nähdä saisin pojanpoikansa
Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.
Nyt ota saalis, mene, kuulit lauseeni.
HYLLOS.
Ei päinsä käy.
RHAISTES.
Sä myös.
HYLLOS.
Pois anna simpukka.
RHAISES.
Sä mieletöin, vai kädestäni ryöstäisit
Mi minun ompi.
HYLLOS.
Meidän on se, eikä sun.
RHATSTES.
Pois!
HYLLOS.
Kyllä; kun sult' olen saaliin temmannut.
RHAISTES.
Sä hurja, uskallatko ylpeydessäs
Sun valtiasi uskottua vastustaa,
Ja etkö pelkää rangaistusta hirmuista
Sua odottavaa?
EUBULOS.
Poika, heitä, paremp' on
Nyt väistyä kuin vastustaa.
HYLLOS.
Oi isäni,
En meidän tähden vastusta. Kyll' oppineet
Olemme kaikki kärsimähän helposti,
Mut kaikkea mä uskallan tuon surevan,
Sokean vaimon tähden, joka tottunut
On eloon parempaan ja meille turvaton
Nyt paennut. Ei meidän ruokiin tottunut
Hän ole, eikä ennen ole kantanut
Niin halpaa pukua kuin nyt on hänellä.
Hänt' auttaaksensa antoi tänään jumalat
Tuon lahjan. Pelvostako rosvon käsihin
Sun jättäisimme?
RHAISTES.
Odota, hoi kansa, hoi!
Nyt katsotaan ken voiton viimein saapa on.
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset. Kansaa.
KANSA.
Sä kutsut meitä tänne, poika Paonin.
RHAISTES.
En syyttä. Aikaan sopivaan nyt jouduitte,
Tuon miehen väkivaltaa hillitsemähän.
KANSA.
Tuon vanhuksenko, vaiko nuorukaisen tuon?
RHAISTES.
Tuon nuoren hurjan, jonka kourat soudussa,
Työss' orjan kovettuneet, kunnes tappeluun
Ne airojensa kovuudella käytetään.
KANSA.
Sinuhun koskea hän onko rohjennut?
RHAISTES.
Viel' enemmän. Kas kädessänsä simpukka!
Sen on hän multa ryöstänynnä.
KANSA.
Ylpeäks
Isästä ylpeästä olet syntynyt.
HYLLOS.
Se meidän ompi. Omamme mä otin vaan.
RHAISTES.
Nyt Salaminin miehet, kuulkaa, tiedätte
Ken minä olen, kuka ompi ukko tuo,
Ja kuinka hän siit' asti, kuin Leiokritos
Sai vallan täällä, vastustanut häntä on,
Mut minä puolustanut. Teukros Kyyprosta,
Tuon vanhan Telamonin poika hyljätty,
Kun äsken tuli tätä saarta valtaamaan,
Ol' ukko tämä vihollisten vakooja,
Mut minä seisoin kuninkaani puolella.
Siit' ompi mulle maine, hälle häpeä,
Ja mulla maansa, hällä mökki niemellä.
Mä kysyn: vääryydelläkö nyt omistan
Mit' omisti hän ennen?
KANSA.
Jumalat, ne vaan
Sit' asiata tutkikoot. Sun kertomaa
Me todeks tiedämme.
RHAISTES.
Siis vielä kuunnelkaa!
Mä tulin tähän rantaan. Kaukaa näin jo kuin
Tuo vanhus kätki povellensa simpukan
Mua pettääksensä, siten juuri näyttäen
Ett' omakseni itsekin hän katsoi sen.
Ja kenen jollei mun se oisi oleva?
Jos mun on ranta, niin on vesi myöskin mun
Ja mit' on vedessä. Siin' oli simpukka.
Se siis on mun. Sen otin; vanhus tunnusti
Sen omakseni niinkuin kohtuullistakin.
Tuo nuorukainen hävytön ja parraton
Sekautui silloin asiaan ja sieppasi
Tuon kalun, isänsä jo mulle antaman.
Sellaista tapaa jos nyt täällä suositaan
Ett' eivät isiänsä pojat tottele,
Ett' omaisuus on väkivallan käsissä,
On paras meille, jotka harmaaks muutumme.
Pois muille maille mennä, taikka etsiä
Lain vanhan turvaa tuonen haamuin seurassa.
Siis päättäkää te maamme miehet vapahat,
Te, joiden tulee järjestystä valvoa.
EUBULOS.
Sä herja hävytöin, oi mistä sanoja
Varustetuita vaskinuolilla mä saan
Nyt lävistämään haarniskatas, tehtyä
Valheesta, väkivallasta? Ma olenko
Maan vihollista puoltanut? Vai vihamies
Ol' Teukros, Telamonin poika ylevä?
Hän tuli tänne muutamilla miehillä
Veljensä pojan valtikkaa vaan hoitamaan
Siks kun hän saapuis itse saareen isäinsä.
Mä silloin käskin hänen, tosin varottain,
Omalle maalleen varovasti astumaan,
Kun tiesin sun ja kuninkaasi nykyisen
Hänt' aikovanne väijymällä murhata.
Mut sen nää miehet tietää niinkuin kaikki muut,
Äl' usko näiden ilkityötäs puoltavan
Vait'olollaan. Jos pelko heit' ei hillitseis,
He vastaisivat kivillä, ei sanoilla.
Mill' oikeudella, sen he kyllä tietävät,
Sä maani veit ja kuinka väärin sysättiin
Ma niemekkeelle, jossa kasvaa tuskalla
Vaan orjantappuroita louhen lomissa.
Sä väittää rohkenet, ett' olen simpukan
Omakses tunnustanut, että poikan' on
Sen vasten käskyäni sulta ryöstänyt,
Niin häntä syyttömästi tässä soimaten.
Mit' otit multa väkisin, sen otti hän
Pois väkisin. Mä hänen työnsä hyväksyn,
Jos koht' ois paremp' ollut väkivallatta.
Se kuule nyt ja kosta kuinka taidat, voit:
Mut liukkaan kieles lausehita säästä vaan.
KANSA.
Kun ihmis-raukkaa kohtaa viha jumalten
Ei ole kyllin että riemut raukeaa,
Ett' astuu köyhyys rikkauden asuntoon,
Ja vaipuu voima, terveys ja kauneus,
Mut kärsivällisyyskin katoo, joka aina
On nöyrä kohtaloiden myrskyissä ja ei
Rupea mahtavampaa vastaan ryntäämään.
Eubulos, olet loukkaavilla sanoilla
Vihoittanunna tämän miehen, jota et
Sä onnen päivinäskään voinut vastustaa.
Mut poika Paonin, sä ole laupias!
Se ihminen, jok' unhottaa, ja anteeksi
Voi antaa, on kuin päivän valkeus, jok' ei
Valitse eikä arvele mut loistaa vaan.
Suo hänen pitää simpukka, jonk' antanut
On hälle onnensa. Sull' on se kuitenkin
Vaan aivan halpa lisä rikkauteesi.
Se hälle kaikki on. Hän sillä lievittää
Voi kauvan puutettansa. Suosii jumalat
Ain' antavata kättä, eikä ottavaa.
RHAISTES.
Se onko neuvonne?
KANSA.
Ei meillä parempaa.
RHAISTES.
Siis todeks nään nyt mitä itse aavistin
Ja puheest' äsken kalastajan käsitin,
Ett' aina kovempata ruoskaa tarvitsee
Uus kuninkaamme kesyttääkseen kansaansa.
Ei saa hän luottaa nöyryytehen liukkaasen,
Jok' ilmestyypi kasvoissa ja puheessa.
Nuo vanhat muistot väijyy niiden takana
Työn, tuhon tekoon tilaisuutta odottain.
Hyv' on ett' olen päässyt teitä tuntemaan
Ja mitä salailette sydämmissänne;
On vaarallisin tuntematon vihamies.
KANSA.
Noin älä meistä päätä, Rhaistes, vihamies
Ei neuvois sua laupiuteen jumalten.
RHAISTES.
Se onko ystävä, ken kieltää apunsa,
Kun toinen, ahdistettu, sitä anelee?
KANSA.
Sinua rukoilla me rohkenimme vaan.
RHAISTES.
On turha rukouksenne. Nyt auttakaa.
KANSA.
Tuoll' apu näkyy, apuamme suurempi.
Hän, kuninkaasi poika, nuori sankari,
Jok' äsken rannallamme Teukron kohtasi
Ja voittajana hänet laivaan pakotti
Pakenemahan särjetyllä kilvellä,
Hän lähestyy. Nyt hälle valita. Hän voi
Sinulle antaa avun paremman kuin me;
Uskollisuuttas palkita myös taitanee.
NELJÄS KOHTAUS.
Edelliset. Leontes.
RHAISTES.
Sä jalon kuninkaani poika ylevä,
Sua tervehdän mä iloisella mielellä,
Mä olen onnellinen, kun nyt nähdä saan
Sun rannallani juuri tänä hetkenä.
On onnellinen tulosi niin mulle kuin
Myös itselles, kun taidat näyttää, ruhtinas,
Ett' ystäviäs ymmärrät sä suojella
Ja siten heidän joukkoansa lisätä,
Jok' ompi hallitsijan lahja arvoisin.
En asiassa suuressa sun päätöstäs
Mä pyydä, on vaan purppurainen simpukka;
Mut kysymys on saako rangaistuksetta
Nyt väkivalta vallita; tuo simpukka
On mun, nyt näet kenen kädessä se on.
LEONTES.
Mies nuori, rohkenetko pitää simpukan?
HYLLOS.
En pelkuriksi tottunut, siis rohkenen.
LEONTES.
Ken oikeutta rikkoo, se on pelkuri.
HYLLOS.
Sen tiedän, siksi Rhaistes ei voi peljättää.
LEONTES.
Pois heitä pisto-puhees, vastaa selvästi,
Oliko Rhaisteen simpukka, sen otitko?
HYLLOS.
Sen otin, mut se oli isän' omaisuus.
LEONTES.
Sä kerro, ukko, miten sen oot hankkinut.
EUBULOS.
Sen salli mulle vihdoin armo Jumalten
Kun kalastanut olin päivän työlähän.
LEONTES.
Vedestä, Rhaistes, ukko löysi simpukan?
RHAISTES.
Niin. Olet kuullut oman tunnustuksensa.
LEONTES.
Vesilläs ensikertaako hän kalastaa,
Vai onko hän jo ennen täällä näkynyt?
RHAISTES.
On joka päivä, koska tämä ruohokko
On antavampi kuin on oma rantansa.
LEONTES.
Siis ihmettelen että ukko päivittäin
Edessä silmäis puuhaa työssä ahkeraan
Ja vuovaa orjan lailla, jos on kaikki sun
Mit' ansaitsee ja pyytää hän sun vesilläs.
RHAISTES.
Ei niin. On keskenämme tehty suostumus.
LEONTES.
Ja mikä?
RHAISTES.
Että jokaisesta laadusta,
Jot' antaa pyynti, suurin mun on oleva;
Muu saalis hälle vaivastaan on tuleva.
LEONTES.
Ja sillä ehdolla sä vaadit simpukan?
RHAISTES.
Kas tätä! Suurempaa lie tuskin saatavaa.
LEONTES.
En suurempia nää, tuon yhden vaan, en siis
Voi muihin verraten sen tietää arvoa.
RHAISTES.
Se suurin ompi siis ja semmoisena mun.
LEONTES.
Niin tosin, mutta ainoana pienin myös
Ja semmoisena tämän ukon omaisuus.
RHAISTES.
Jos päätät niin, siis salli meidän jakaa se,
Ma otan osan suuremman, hän pienemmän.
LEONTES.
Niin olkoon. Laadustansa mikä suurin on,
Sun olkoon se. Mut sisällystä suurempi
On sisältävä, siis nyt ota suurempi;
Sun osas kuori on, sen sisus hänen siis.
RHAISTES.
Sa muistatko ken olen minä, ken on hän?
LEONTES.
Sä ystäväni oot, hän vihollisen' on.
RHAISTES.
Et rakkautta arvaa vihaa kalliiinmaks.
LEONTES.
En, Diken vaa'alla, mut varmaan syömmessäin.
RHAISTES.
Jos ystäviä tuomitset kuin mua nyt,
Mä pelkään monen viholliseks muuttuvan.
LEONTES.
Mä oikeuden vihamiehilleni suon,
Vaan miekkaa näytän röyhkeill' ystävilleni.
RHAISTES.
Pois menen. Toiselle mä saanen valittaa.
LEONTES.
En estä. Jalkas vapaa on kuin kieleskin.
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset, paitsi RHAISTES.
KANSA.
Ol' jalo, viisas päätöksesi, ruhtinas.
EUBULOS.
Oi, jospa toisen kannan oksa olisit,
Ja jumalaisten kuninkaitten heimoa,
Jotk' ennen olivat mun isäin valtiaat,
Ett' oikein voisin riemuita, kun edessäin
Sun nään noin jalona ja suurna seisovan,
Nään kuink' on oikeus ja lempi, ihmisyys,
Nää sankar-avut, nuoreen sieluus kasvaneet.
Vaikk' ennen soisin toisen kätehen kuin sun
Mun kotimaani valtikan, mä riemulla
Voin kunnioittaa, kiittää jalouttasi.
Ei kaukaan ole mulle suotu riemua
Kiitollisuutta tuta kohden ketäkään.
LEONTES,
Eubulos, mieles laatu entuudesta on
Jo mulle tuttu. Että mua vihasit
Ja isääni, sen tiedän mä niin varmaan kuin
Ett' olet Aiaan suvun lujin ystävä.
En semmoista, se tiedä, kosta vihalla,
Uskollisuuttasi mä kunnioitan vaan.
Rukoilen Zeusiä, jos kerran valtikan
Mä saan, sunlaista kansaa mulle antamaan.
Mut koska lupasit, et rakkautta, vaan
Kiitollisuutta mua kohtaan, osoita
Se seuraamalla neuvoani, jonka mä
Sinulle annan omaks hyväksein ja sun:
Äl' aina soimaa katkerilla sanoillas
Isäni hallitusta. Kadehdittava
Ei ole, niinkuin luulet, osa valtiaan.
Ja huolissa ei viihdy aina lempeys.
Niin helpost' ystävänsä voivat viekkahat
Myös vihan tulen nostaa hänen mieleensä
Ja hänet saattaa kurjuuttasi lisäämään,
Ei tosin omaks hyödykseen ja vähin mun.
Siis kätke varovasti muistos surkeat
Etteivät ne ja vihapuhees yhdessä
Niin synnyttäisi surkeempia muistoja.
Nyt mene askareilles, kansa, sinä myös
Saat mennä! Jos ei petä silmäni, niin on
Sokea vaimo saattajoineen tulossa;
Mä häntä yksinäni tahdon kohdata.
KANSA.
Me käymme, kanssa sokean et yksin jää,
Jo Rhaistes tänne palajavan näkyypi.
KUUDES KOHTAUS.
Leontes. Rhaistes.
RHAISTES.
Mä takaisin nyt kiiruhdin kun havaitsin
Sokean, vieraan vaimon; täällä kohdata
Mä tahdon häntä, kodikseen kun ottanut
On kalastajan mökin, jota karttelen.
Sun jalo isäsi on itse käskenyt
Mun tiedustella salaisuutta, joka on
Tuon vaimon muodossa, hän mistä on ja ken?
Ja missä asioissa hän on täältä, miks
Hän asuu luona meidän vihollisemme?
Käy puhe että isäntänsä perheineen
Enemmän häntä kunnioittavat kuin ois
Hän ansaitseva ulkomuodon puolesta,
Ei muukalainen luultavasti ole hän
Eik' entiselle vieras hallitukselle,
Ja ehkä hältä tietoja sais tärkeitä.
Noit' olen käsketty mä tiedustelemaan,
Mut jos niin tahdot, ruhtinas, mä olen vait,
Ja tämän toimen jätän sulle mielellään.
LEONTES.
Kun kuninkaasi käskyä sä toimitat,
Ei mulla, mutta sulla puheenvalta on.
SEITSEMÄS KOHTAUS,
Edelliset. Tekmessa (sokea, mukana) Saattaja.
TEKMESSA.
Siis lähestymme, poika, niitä seutuja,
Joill' Aias, niinkuin usein kuulin, nuorena
Uhrinsa antimia kantoi Areelle,
Ja joilla hän, kun tuuli eteläinen löi
Karia vasten kuohuisia aaltoja,
Hymyillen katsoi taisteluja myrskyjen,
Ja kotirannan vuorilta sai oppinsa
Väkeä Troian vastustamaan vuorena.
Ja eikö lähellä oo kumpu Krantorin
Ja laakso Amfidemos tämän juurella,
Ja loitompana metsän takan' Attika?
Oi mulle tutut paikat, varsin rakkahat!
Mik' ilo teitä mainita, vaikk' en mä nää!
Kuin jumaloille nektar ja ambrosia
Niin ovat rakkaat nimet ihmiskielelle.
SAATTAJA.
Vait, ole vait!
RHAISTES.
Ken olet? ehkä vieras, näyt
Noin kodittunut seuduillamme olevan.
TEKMESSA.
Ken lienet, kysyjä, on ääni uhkaava,
Ei juuri sanoissa, vaan niiden takana.
RHAISTES.
Mä kysyn. Vastausta vaatii kysyjä.
TEKMESSA.
En sitä kiellä. Vaimon turvattoman näät.
RHAISTES.
Sen näen sinun huultes todistuksetta.
TEKMESSA.
Sun kovuutes sai minut toisin luulemaan.
RHAISTES.
Nään kurjuutesi, tiedän ehkä siihen syyn.
TEKMESSA.
Jos minut tunnet jo, sä miksi kysyt siis?
RHAISTES.
Sun vastaukses mukaan menetelläksein.
TEKMESSA.
Tee niin, ja ole kurjaa kohtaan laupias.
RHAISTES.
Ei kurjuus yksin laupeutta ansaitse,
Myös totuuttakin siihen lisäks tarvitaan.
TEKMESSA.
Puheeni totuuden jo olet havainnut,
En muuten laupeuttas tarvitsisikaan.
RHAISTES.
Kai toista, huomannet, on toden tunnustus
Kuin sitä tunnustaa, jot ei voi salata.
TEKMESSA.
Oon sulle vastannut. Siis, mitä vielä nyt?
RHAISTES.
Täys tilinteko siitä, kuka olet sä,
Ken olet ollut, kusta tänne saapunut,
Ja mistä syystä outona tääll' oleksit.
Kun näihin olet suorasti sä vastannut,
Niin en mä salaa miksi sua kyselen.
TEKMESSA.
Mä olen köyhä vaimo, puutteenalainen
Ja yksinäinen, joka vavistuksella
Nyt kuulen armottoman äänen kovuutta.
Se olen. Ken mä ollut? Olen kokenut
Sit' ihmis-osaa, jossa lailla ruokosen
Välistä kylmän tuulen, toiste lämpimän
Käsissä heilumme. Miks täällä viivyn mä?
Se kuule: syystä että täällä tuntuu maa
Pehmoisemmalta jaloilleni, ilma myös
Suloisemmalta hengittää kuin muualla,
Ja syystä että kieli kauniin kaikista,
Hellenein kieli täällä suloisimmin soi.
RHAISTES.
Sun vastaukses kiertää kysymystäni,
Ja sokeanakin sä osaat varoa.
Mut tiedä: itse luikertava käärmekin
Se astiahan pyytäjänsä kiusataan
Ja hänen viittaustaan tottelemahan;
Sen saat myös nähdä ettei mua vastahan
Sun viekkautesi voi mitään toimittaa.
TEKMESSA.
Oi, suo mun mennä.
RHAISTES.
Tehtyäsi tilisi.
TEKMESSA.
Pois saata mua, poika.
RHAISTES.
Täält' et mennä saa
Sä ennen kuin mä tiedän kaikki kohtasi.
TEKMESSA.
Sä mitä tahdot? Sinut kuka lähetti
Mun tielleni? Ja minkä vallan käskystä
Sä, julma, vaadit multa tuota tiliä?
On sulla silmäin näkö, minä sokea,
Sä minun näät, vaan sua en mä nähdä voi.
Jos toisen tulee kysyä ken toinen on,
Ei sinun suinkaan oo se ensin tehtävä.
RHAISTES.
Jos niin sä mietit, syyt' ei ole minulla
Kuin sulla piillä, siis ken olen ilmoitan.
Eurysakes mä olen, Aiaan mainion
Ja vaimonsa Tekmessan poika ylevä.
TEKMESSA.
Sä?
RHAISTES.
Mä.
TEKMESSA.
Sä?
RHAlSTES.
Mä.
TEKMESSA.
Voi liukkaan kieles valhetta!
RHAISTES.
Haa, tuota tulen leimausta odotin
Sun silmäparis harmahasta usmasta,
Mä tahdoin sitä nähdä, näin myös. — Sano nyt
Sä mistä tiesit valheeks puheeni.
TEKMESSA.
Koska mä,
Tää vaimo parka, jonka murtaa tässä voit.
Rannalla Xanthon synnytin Eurysakeen.
RHAISTES.
Siis olet se joks arvasin.
TEKMESSA.
Jos kuninkaas
Äidiksi mua luulit, oikein arvasit.
RHAISTES,
No hyvä, kuninkaani äiti, koska nyt
Sä täytit ehtoni ja itses ilmaisit,
En salaa miksi sua olen tutkinut.
Mä yhden seikan vaan nyt tietää tahtoisin:
Miss' ompi tänä hetkenä Eurysakes?
TEKMESSA.
Sun läheisyyttäs pelkään, kuinka loukkasi
Mua julmuutesi armotoin, sen äsken näit,
Kun suuttumuksesta mä itsen' ilmaisin;
Mä tahdon anteeks antaa, kaikki unhottaa,
Sun jalkais juureen polvilleni langeta
Ja kiitollisna käsiäsi suudella,
Jos kysymyksees itse voisit vastata
Ja mulle ilmoittaa miss' on Eurysakes.
RHAISTES.
Sä varmaan äsken pojastasi erosit
Ja tänne tulit, etkä tiedä miss' on hän.
Sun on hän tänne lähettänyt edeltä
Miel'alaa kansan voittamaan ja tutkimaan,
Mik' oisi parhain hetki maalle noustakseen.
Nyt kaikki tunnusta, se suorin neuvon' on.
TEKMESSA.
Hän tosin viisahast' ois puoltaan valvonut,
Jos vakoojakseen sokean ois valinnut.
RHAISTES.
Juur siinä äly näytäksen. Ei sokeaa —
Niin mietti hän — voi kenkään vaaralliseksi
Tai häntä vakoojaksi koskaan arvata.
Mä keksin että, vaikka olet sokea,
Näät paljon enemmän kuin moni näkevä.
Siis tiedä että mahtavamman kohdannut
Nyt olet, joka voi sun läpi-katsoa
Ja voittaa pahalla mit' ei voi hyvällä.
TEKMESSA.
Oi milloin kurjuuteni malja täyttynee?
RHAISTES.
Et siis sä tunnusta miss' ompi poikasi?
TEKMESSA.
Mä senpä tietääkseni kaikki kärsisin.
RHAISTES.
Mä keinon tiedän, vaimo, voimallisemman
Kuin lääketaiteen juoma-aineet parhaimmat
Herättämähän haihtuneita tietoja
Ja unohdukseen nukkuneita muistoja.
Nyt kätes anna vaan, mä sua johdatan
Mun asuntooni keinoani kokemaan.
TEKMESSA.
Oi tuokaa, jumalat, nyt mulle auttaja!
LEONTES.
On työsi, Rhaistes, täytetty ja päättynyt.
RHAISTES.
Jo toisen kerran nouset, nuori ruhtinas,
Asiatani vastahan, ei yksin mun
Mut jalon isäs myös.
LEONTES.
Sä hänen käskynsä
Jo toimittanut olet.
RHAISTES.
Mua velvoitti
Hän tutkimaan ken vaimo on.
LEONTES.
Sen teit sä jo.
Ei taida isäni, ei taida eikä saa
Hän väkivaltaa käyttää naista vastahan.
RHAISTES.
Ken määrää rajat hallitsijan toimille.
LEONTES.
On oikeus myös kuningaitten haltija.
RHAISTES.
Mä tehnyt olen minkä taisin, puolittain
Jos isäs käsky täytettiin, sun ompi syy.
LEONTES.
On helppo vastata työn eestä oikean.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Edelliset, paitsi RHAISTES.
TEKMESSA.
Hän menee.
LEONTES.
Meni jo.
TEKMESSA.
Mä miten kiittänen
Sua auttajaani, nuorukainen ylevä,
Suloinen muistutus Eurysakeestani?
Sull' onko äitiä, jonk' olet iloksi,
Jok' onnellisemp' on kuin minä onneton,
Jonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?
LEONTES.
Tekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?
TEKMESSA.
Miks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!
LEONTES.
Siis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin
Vai haamuin maassa asuuko Eurysakes?
TEKMESSA.
Sä tunnet taistelun Akilleen aseista
Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös
Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu
Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa.
Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei
Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä.
Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan.
Ei valitusta huuliltani lähtenyt.
Näin usein ylpeyden riemun loistavan
Odysseun ja Atreun poikain silmistä,
Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa
He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan.
Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista,
Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi
Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan
Ei paljas viha ollut mutta pelko myös,
Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa
Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa,
Ja siitä kuningaita vielä moittivat
Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät.
Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes
Ol' mukanani. Sotaväki palasi
Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta.
Me ääntämättä joukon kesken astuimme.
Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin
Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen.
Rivistä silloin syöksi vanha soturi
Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa!
Samassa nosti pojan käsivarsilleen
Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti.
Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja:
Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä
Hän näkyi leijailevan päällä kilpien,
Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain.
Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin
Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä,
Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet.
Samana yönä töytäsi mun telttaani
Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan
Mun seuraamahan pakotti.
LEONTES.
Atridein luo?
TEKMESSA.
Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun.
Me siihen astuimme ja kauvan merellä
Me purjehdimme, minne, emme tietäneet.
Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin.
Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio,
Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä
Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava
Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen
ja satamaton, purjehtijan kauhistus.
Se kodiksemme joutui.
LEONTES.
Suuret jumalat!
Noin kauhistava julmuus onko miehillä,
Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?
TEKMESSA.
Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä.
Elimme tällä surkealla saarella.
Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä,
Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät.
Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni,
Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa
Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä,
Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin.
Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut,
Peritty miehuus oli parhain oppinsa.
Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa
Sylihin meren heittäytyä vuorelta
Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa
Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan
Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa.
Se oli harjoituksensa ja huvinsa.
Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme,
Ois saatu elää!
LEONTES.
Sallimuksen kautta, vai
Omasta tahdostanne muutos tapahtui?
TEKMESSA.
Jo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä
Ei yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi
Ja rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko
Nyt silmäin yötä hälventäisi säteillään
Ja meren, maan ja taivaan taas mä näkisin,
Sulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon.
Eurysakesta huusin mä ja rantahan
Me ehätimme; Hellaan kieli helähti
Nyt korvihimme; monin kerroin autuas
Mä polvillani laivan vierus-vuorella
Rukoilin meille molemmille apua.
Se luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi
Jo laivan kannelle ja mua auttamaan
Sylinsä avas' — silloin, aivan äkkiä
Juur silloin laivan päämies laivan lykkäsi
Ja laski rannalta. Oi kuin Eurysakes
Nyt voitettuna raivosi, mä raivosin
Myös itse turhaan. Huusin aivan hurjana
Mä sekä taivaan armoa ett' ihmisten.
Ei vihdoin muu mun silmihini näkynyt
Kuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla.
Kun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle,
Ja tainnuksihin mennen kaikki unhotin.
En tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö
Vai monta päivää viivyin tuossa tilassa.
Kun viimein toinnuin, sieluni kun selveni,
Ol' silmäin valo kyyneleihin sammunut
Ja kaiku vaan mun huutohoni vastasi.
LEONTES.
Ken sinut tuosta hädästäsi pelasti?
TEKMESSA.
Kun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo,
Mun pelasti Faiakit saareen saapuneet.
LEONTES.
Se kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään
Ei kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.
TEKMESSA.
He kertoilivat Paros-salmen välillä
Ja Hellesponton kohdanneensa etelään
Menevän laivan. Sivutessa olivat
He äänen kuulleet laivasta näin huutavan:
Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.
LEONTES.
Tuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.
TEKMESSA.
Se tervehdyksens' oli mulle viimeinen.
LEONTES.
Ja tuota tottelivat miehet hurskaasti?
TEKMESSA.
He hurskaimpia ihmisiä olivat.
LEONTES.
Et siitä asti ole kuullut pojastas,
Et ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?
TEKMESSA.
En varmaan, mutta ellei petä luuloni,
On Menelaos matkaan saattanut sen työn.
LEONTES.
Mi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?
TEKMESSA.
Hän pelkäs että autiossa saaressa
Ois kasvanunna Aiaan suvun kostaja.
LEONTES.
En tiedä onko luulos tosi; ainakaan
Ei ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.
TEKMESSA.
Eurysakes, oi poika, murhe äitisi,
Oi jos se lohdutus ois mulla, että nyt
Sun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla,
Tai märkäneisi jollakulla rannalla.
Mä haudan sulle tähän saareen kaivaisin
Ja haahmos siihen lepäämähän kutsuisin.
Mut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea
Mik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana
Sä julmain vihollisten pilkan alaisna,
Sidottu kahleisiin ja päivän puutteessa
Noin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.
LEONTES.
Tekmessa, monet murheen muistot kätket sä
Sun olentosi yöhön; suru suurempi
Sun surujasi mua kohtais hetkenä,
Jon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.
TEKMESSA.
Voi, täytynenkö sinuakin peljätä?
LEONTES.
Ei vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile
Sä äidinsydämmesi ahkeruudella
Pojalles pelastusta, hänen paluutaan;
Se on sun jalo, kaunis kutsumuksesi.
Jos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus
Eurysakeesi jälleen antaa hengissä,
Iloitse onnellisna, mulle murheet suo.
Nyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen:
On myrsky läsnä.
TEKMESSA.
Poika, kotiin käykäämme.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
LEONTES (Yksin.)
Hän menee. Säälisin vai kadehtisinko
Mä häntä. Ehk' on kumma tämä kysymys,
Kun kohtalonsa tunnen. Kysyn kuitenkin.
Hän murheita on määränsä jo kärsinyt,
On häneen käyneet kaikki nuolet kurjuuden,
Hän, elon katkeruuden pohjaan vajonnut,
Ei syvempään voi upota, vaan nousta voi.
Mut minä? No, ei huolta nyt! Eurysakes
Ei ole Salaminissa, ei saavukkaan
Hän tänne, jos hän vallassa on Atridin.
Mut vapisen ja tunnen veren' jäätyvän,
Kun mietin tehtävääni, jos mun isäni
Ja hänen kesken valtariita syttyisi.
Sä Diike, jonka alttarilla monesti
Mä olen uhrannut! Nyt ota uhrini.
Sen sulle pyhitän mä tällä rannalla,
Jonk' ovat vuoret vahvat niinkuin sääntösi.
Kaikk' ompi vaiheenalaista ja pettävää,
Vaan oikeus on muuttumaton ainiaan.
TOINEN NÄYTÖS.
(Sama seutu kuin viime näytöksessä.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Leiokritos. Rhaistes.
LEIOKRITOS.
Nään tuossa äsken valmistetun alttarin,
Ja tulen sytytetyn, uhriteuraan myös
Jo sidotun, kaikk' ompi varustettuna,
Poiss' on vaan uhraaja. Sä taannoin tähänkö
Leonteen jätit ynnä vaimon vierahan?
RHAISTES.
Juur tähän.
LEIOKRITOS.
Varmaankin se ompi poikani,
Jok' aikoo jumalalle jollekulle nyt
Taas uhrata. Hän outomainen, miettivä
Ja ylen hurskas näihin aikoin ollut on.
En tiedä mistä syystä, senpä tiedän vaan
Ett' enemmän kuin muu tää mua huolettaa.
Mut missä lie hän nyt?
RHAISTES.
Hän meidät nähnyt lie.
LEIOKRITOS.
Se meit' ei häntä näkemästä estäisi.
RHAISTES.
Hän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti
Pois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.
LEIOKRITOS.
Sä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään,
Et yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.
RHAISTES.
Mun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt
Nyt sua kohdata.
LEIOKRITOS.
Se usein tapahtuu
Ettei se pelkää, jonka tulis peljätä.
RHAISTES,
Se tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.
LEIOKRITOS.
No kyllin. Mene etsimään Leontesta;
Hän lienee lähellä, mä täällä odotan.
RHAISTES.
Jos oikein arvaan, kohta kohdattava on
Hän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.
TOINEN KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Sä halpa, viekas konna, onko järjelläs
Niin kierot silmät että oman itses vaan
Ne näkevät, kun kehnoutes mukahan
Sä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi?
Ja ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo,
Kuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa
Kaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan;
Hän pelkäisikö mitään, minut nähdessään
Hän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti
Mä töissän' ollut epäilevä, peljäten
Jaloa, hairahtamatonta älyään?
Mut osa valtiaan on usein suosia
Mik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas
Tylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. —
Mä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani
Niin vakaantunut täällä että hyljätä
Saan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle
Se riemu että, pitkäin sotain jäljestä.
Tään kukistetun kansan tunnustamana
Ja pelkäämättä entis-vallan sukua,
Mä saisin sydämmeni antaa vallita?
Niin kauvan kuin on toinen vallan perijä
Viel' ehkä hengissä ja ensitilassa
Jo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa
Sydämmeheni kenkään nähdä, johtava
On kylmä järki vaan mun askeleitani.
Se huoleni on nykyinen, mut siitä juur
Voi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin
Synkästä yöstä syntyy päivän valkeus.
Leontes lähestyy.
KOLMAS KOHTAUS.
Leiokritos. Leontes. Hyllos.
LEONTES.
Hyllos, mulle tuo
Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta
Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä
Tuot vettä.
LEIOKRITOS.
Nuorukainen, ai'ot uhrata.
LEONTES.
Se aikomuksen', isä, on.
LEIOKTITOS.
Ja varmahan
Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään
Näyt palvelevan.
LEONTES.
En mä häntä yksinään,
Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista
Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.
LEIOKRITOS.
Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.
LEONTES.
On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä
On se, jonk' apua me enin kaivataan.
LEIOKRITOS.
Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt,
Sun osas tuleva on laumaa ylevää
Ja kansojasi nerollasi hallita.
Olympon jumalista ketä semmoisna
Sun ensin tulis etsiä ja palvella,
Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä
Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa
Maailman kansat, jumalatkin kumartaa?
Hän antaa voiman, neron, itse kuningas,
Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan.
Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän
Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain
Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen
Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun.
Hän varovasti kiertäin karttaa estehet
Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan
Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva.
Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei
Suloa kukan katso mut sen hyötyä,
Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen.
Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset?
Et oikeutta, mutta järjestystä vaan,
Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi
Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois,
Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet
Sinua syyttää siitä loukkauksesta.
Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus.
Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa.
Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta!
Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu.
Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses.
Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi
Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy
Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu.
Leontes, koska Teukros tällä rannalla
Väkemme äsken karkotti ja surmasi,
Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa
Kukistit, voitonsankarinkin pakotit
Pakohon voitettuna kiirein rientämään.
Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen
Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan,
Sun osas siten menettää, ett' epäilet
Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten?
Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa,
Myös siinä että katsot kaikki suuresti.
LEONTES.
Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas
Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan
Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt.
Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en
Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä
Jumalten peittää mutkat mielten sokeain.
Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi
Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin
Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön
Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin,
Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat.
Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain
Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa.
Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei
Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan
Maa niellyt merta eikä meri näljissään
Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla
Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.
Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella
Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa
Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,
Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;
Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä.
Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee
Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko.
Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan
Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan
Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee.
Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,
Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä?
Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla
Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö,
Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,
Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?
Jos kohta on hän jalointakin aikonut
Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,
Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän
Monasti pettynyt kuin unen näössä;
Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle
Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?
Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,
Jok' ompi aivan toista saavutettuna,
Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen
Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!
LEIOKRITOS.
Ne arveluja.
LEONTES.
Arveluilla totuuden
Jos ostat, ei se ole kallishintainen.
LEIOKRITOS.
Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää,
Mut hallitsijaks' en.
LEONTES.
Niin munkin luulon' on.
Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä,
Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.
LEIOKRITOS.
On kuninkaankin täytyminen hallita.
LEONTES.
Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!
LEIOKRITOS.
Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista
Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.
LEONTES,
Suo minun suoraan puhua ja kuuntele
Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään
Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus,
Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan
Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus,
Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen
Jokaista siihen viepää tietä oikeaks.
Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs
Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon:
On rauhas rauennut, on päiväs huolinen,
Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä,
Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt.
Se onko onnes? Kansaas olen katsonut
Ja miten jalomielisiä poljetaan,
Uskollisuus ja totuus kauas kätketään
Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt;
Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee
Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan.
Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet
Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana
Avusta oston-alaisien ystäväin?
Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan
Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa
Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt.
On kuningasten entisten kaikk' ystävät
Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta
Saat vallita. Mut mahdollista onko se?
Voit vainuella villipetoin jälkiä,
Mut miten rakkautta vainuta, jok' on
Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten?
Ei auta siinä vainu koiran tarkimman.
Ja jos sä vuosisatojakin kokisit
Et koskaan voisi varmasti sä sanoa:
Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.
LEIOKRITOS.
Oi hulluutta!
LEONTES.
No, varo ett'et myöhään vaan
Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.
LEIOKRITOS.
Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun
Pois heittää valtikkani, jonka ostanut
Kalliisti olen, lunastanut kaikella
Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla
Ja murheettoman elonikin onnella?
Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä
Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks
Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?
LEONTES.
Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus
Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä
Jumalana hän pidetään ja palvellaan.
Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta
Onnesta saada olla turva kansojen
Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan,
Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea
On jumalten ja ihmisien mielestä,
Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus.
Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit
Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä;
Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä;
Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä
Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta
Elämän kunnia ja sielu viatoin.
LEIOKRITOS.
On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita,
Vähintä loukkausta välttää, hän on juur
Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova,
Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa.
Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan
On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua
Omistamaan, on toinen laki hänellä.
Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa
Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin,
Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä
Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja.
Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän;
Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin;
Et käsitä sä mitään muuta aatosta
Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt,
Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää
Ett'et mun päätöksiini sotke omias
Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.
LEONTES.
Oi isä, kuinka katkera on osasi,
Jos muakin sun täytyy peljätä.
LEIOKRITOS.
Jos niin
Sä mietit, päästä mua tästä murheesta!
Leontes, kauvan ei tää tila pysyne,
Jok' eroittaapi meidät.
LEONTES.
Milloin muuttunee?
LEIOKRITOS.
Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.
NELJÄS KOHTAUS.
Edelliset. Rhaistes.
RHAISTES.
Sun käskyäskö, kuningas, nyt seurataan?
LEIOKRITOS,
Mik' ompi tapahtunut?
RHAISTES.
Kuule! Laaksossa
Kun olin turhaan etsinyt Leontesta,
Katsastamahan nousen Xuthos-vuorelle.
Ei myrskystä juur paljo tunnu laaksossa
Mut vuorella se raivoaapi hurjasti,
Se taittaa, kaataa puut ja rannan karille
Luop' etelästä vaahtopäitä aaltoja.
Mä katson merelle ja kaksi laivaa nään
Sodassa aaltoin kanssa; toinen tunnettu
Tuo tänne sanansaattajias Spartasta,
Ja myötätuuleen pääsee suojaan sataman.
Mut toinen tuntematoin, tullen idästä,
Päin Pelopsia laskee, kiertäin Kreitonin
Salaista karia ja pyrkii sivuitse
Galastor-luodon päästä; silloin repaleiks
Lyö myrskytuuli purjeen, vasten luotoa
Nyt laiva, syösten niinkuin kaarna, särkeytyy.
Samassa kalastajan poika rohkea
Maamiesten joukon kanssa rantaan kiiruhtaa
Ja aluksista vedetyistä rannalle
Kahdeksan-hankaisen he valitsevat jo
Ja vesille sen työntävät. Nyt riennän mä
Ja auttamasta heitä kiellän nimessäs.
Mua toiset nurkuin tottelevat, Hyllos vaan
Hän käskee, uhkaa, rukoilee, ja viimein kun
Ei kenkään häntä kuule, ottaa raivossa
Hän venheen, kaataa minut, joka estää koin.
Ja lähtee yksinään.
LEONTES.
Sä roisto, rohkenet
Tät' ilkityötäs kuninkaalles ilmoittaa.
LEIOKRITOS.
En moiti Rhaistesta. Hän täytti käskyni.
LEONTES.
Sanasi kerro, isä! Sit' en tajunnut.
LEIOKRITOS;
En salli vieraan saarellemme saapua.
On mereltä, niin tietäjä mull' ennusti,
Mun turmioni kerran vielä tuleva.
Jos joku vieras jumaloiden vihaama
Siis ajautuisi saareemme, ei kenkään saa
Jumalten tahtoon tarttua, se käskyn' on.
Jos tahtoo toiset lepytetyt jumalat
Hädässä olevalle antaa apunsa,
Hän ihmisavuttakin pelastua voi.
Niin mietin.
LEONTES.
Suuri Diike, älä vihastu
Ett' uhritules pyhän nyt mä sammutan.
Kun ihmisrakkautta, vieraan hoitoa,
Sun pyhimpiä sääntöjäsi poljetaan,
On itse maa ja ilma täällä saastainen,
Ja uhri, sulle säätty, oisi pilkka vaan.
LEIOKRITOS.
Käyt pois?
LEONTES.
Pois.
LEIOKRITOS.
Minne?
LEONTES.
Jossa hätä, jalous
Mun apuani vaatii.
VIIDES KOHTAUS.
Leiokritos. Rhaistes.
LEIOKRITOS.
Rhaistes, poikaani
Sä älä jätä silmistäs, ja tarkasta
Jos joku vaara uhkaa, mutta varo vaan
Ett'et sä häntä suututa. Ei kovasti
Saa jousta jännittää. Mä rakkauteensa
Ain' turvaudun. Sä ole katsoja, ei muu.
Ja kaikki tehtävä sä jätä minulle.
Siis käy ja tänne saata sanansaattajat.
RHAISTES.
Sä ollos huoleti, (menee pois.)
KUUDES KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Zeus, kaikkivaltias!
Tää tahdon ynnä täytymisen taistelu,
Näin tuskainen ja tyhjä, kolkko, riemutoin
Ja tuima orjantappurainen elämä,
Jonk' okaat kauhistuttavina kasvavat,
Kun täytyminen, talvi-ilmaa kylmempi,
Se lehden idun, kukan hengen kuolettaa:
Tää riemutoin ja korpikylmä elämä,
Niin vähän kiitettävä kuin on kiitetty,
Tää onko kuninkaana olla? Miksi en
Mä ennen päässyt arvoasi tuntemaan,
Sä valta kuninkaan, sä patsas korkea
Mun autuuteni haudan päälle nostettu?
Mut mik' on autuus? Olemusta onkohan
Niin paljo sillä että tuhkaks muuttua
Se vois, jos sitä poltettaisiin? Autuus kai
On olematoin, on vaan uni unelman,
On uni uneksitun onnen saannista,
On päivän koite aamuruskon pilvillä,
Joit' ajaa tuuli. Kun se katoo, mikä siis?
Mut kuningas mä olen.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Leiokritos. Sanansaattaja.
SANANSAATTAJA.
Kuningas!
LEIOKRITOS.
Se soi!
Sä mitä tahdot?
SANANSAATTAJA
Lähettilääs, kuningas,
Nyt äsken tulleet, mua luokses käskivät.
Jos täällä heitä odotat, he tulossa
Jo ovat tänne, kohta saapuvat; jos taas
Sä toisen paikan määräät puhutellakses
Mä käskylläsi heidän tykö palajan.
LEIOKRITOS.
Oletko heidät nähnyt?
SANANSAATTAJA.
Puhutellut myös.
LEIOKRITOS.
He mitä virkkoivat?
SANANSAATTAJA.
Mit' äsken ilmoitin.
LEIOKRITOS.
Näit heidät. Näetkö kun katsot ihmiseen
Hänellä onko riemuja vai huolia?
SANANSAATTAJA.
Yö ompi surujen, päiv' ilon muoto on.
LEIOKRITOS.
Ja muotonsa?
SANANSAATTAJA.
Kuin päivä.
LEIOKRITOS.
Sanomia siis
He hyviä nyt tuovat. Tulkoot tänne vaan!
Mut mikä sua huvittaa kun kasvoillas
On päivä myös? Kai äsken lienet saanunna
Sä jonkun toivees täytetyksi.
SANANSAATTAJA.
Jumalat
Ain' auttaa mua.
LEIOKRITOS.
Mahtavampi minua,
Sun kuningastas, olet siis. Mik' ammattis?
SANANSAATTAJA.
Mä vuohiasi paimennan.
LEIOKRITOS.
Ja toiveesi,
Joit' aina täyttää jumalat, mitk' ovat ne?
SANANSAATTAJA.
Ne ovat: lähteen juoma, ruoka karjastain.
LEIOKRITOS.
Noin vähästäkö päivä loistaa kasvoillas?
SANANSAATTAJA
Ei riitä mikään, enemmän jos tarvitaan.
LEIOKRITOS.
Äl' itse koettele puhees totuutta.