Produced by Tapio Riikonen

SUORASANAISIA RUNOELMIA

Kirj.

J. L. Runeberg

Suomensi Aatto S.

G. L. Söderström, Porvoo, 1884.

SISÄLLYS:

Joulunaatto luotsinmajassa.
Salapurjehtija.
Tulipalo.
Odotus.
Keräjäsankari.
Linnavangit.
Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.

Joulunaatto luotsinmajassa.

Metsästysinnoissamme olimme liian kauan viipyneet saaristossa, niin että vastatuuli ja myrsky sitte suureksi mielipahaksemme estivät meitä pääsemästä kotiimme kaupunkiin ennen joulunaatto-iltaa, niinkuin tietysti olimme aikoneet. Tuuli meitä kuljetteli koko illan aavalla merellä semmoisessa ilmassa, joka olisi ollut vaarallinen suuremmallekin veneelle, kuin meillä oli, ja erittäin ikävä, joll'ei yksi mies joukossamme olisi iloisuudellaan ja kertomuksillaan osannut jonkin verran haihduttaa tyytymättömyyttämme.

Hän oli ulkomaalainen kapteeni, jonka oma laiva oli jäänyt talveksi meidän satamaamme. Häntä viehätti vähemmin kuin meitä muita aatto-illan viettäminen mantereella, sillä hänellä ei ollut ketään sukulaisia, jotka olisivat häntä odotelleet joulupuurolle ja -tortulle. Sitä paitsi oli hän, mitä me muut emme olleet, ihan karaistunut kaikkea tuulta, kylmää ja vettä vastaan, niin että hän, istuessaan tuossa oman veneensä perässä, tuskin olisi viitsinyt kumartua, vaikka päälakensa olisi joka aallon harjalta kuuhun koskenut.

Purjehduksemme ei kumminkaan ollut vähääkään hupaisa. Me luovimme, laskien aina puolen tai kolmeneljättäosaa peninkulmaa edestakaisin, mutta pääsemättä hiukkaistakaan etemmäksi, sillä ankarat laineet painoivat aina saman verran alaspäin, kuin purjeet vetivät kohti kaupunkia. Vihdoin luovuimme mantereelle pääsemisen toivosta kokonaan ja päätimme laskea yöksi Luotsinsaarelle, eräälle jyrkälle, kuusia kasvavalle meren kalliolle, saadaksemme suojaa siellä olevasta luotsien majasta. Matkan päässä pilkutti tuli sen ikkunasta, ja iloinen kapteeni laski veneen kiitämään sitä kohti hyvässä tuulessa.

"Kyllä nyt, hyvät herrat", virkkoi hän, ottaen hyvän kulauksen kylmää punssia, "voi sanoa, että meillä on aimo tuuli. Ja kumminkin oli silloin yhtä hyvä, joll'ei paljoa parempikin, kun minä neljä-, viisivuotiaana poika-ressuna ihan yksinäni purjehdin merellä. En ole vielä kertonut, että minun on ihan toisin kuin ihmislasten tavallisesti, sillä minä paremmin tiedän, mihinkä päin minun on luoviminen maailmassa, kuin sen, mistä olen tullut. Vaan samapa se. Kun olin noin viiden vuoden vanha — ja siitä pitäisi nyt olla noin kolmekymmentä vuotta, on minulle sanottu — olin eräänä yönä ulkona aavalla merellä niinkuin nytkin; se vaan erotusta, että silloin olin tuuliajolla, vaan nyt on kaksi eheätä purjetta ylhäällä, ja että silloin olin kylmästä kankeana, vaan nyt tuntuu lämmintä pikkuvarpaassakin. Hyvin vähän tuon ensi retkeni yksityisseikkoja muistan; mutta se pysyy mielessäni, että minut jätettiin yksinäni myrskyisen meren keskeen kalliolle ja että minä tahdoin päästä niiden jäljestä, jotka minut hylkäsivät, Pilkkonen pimeä oli silloin, niinkuin nytkin, ja kun koetin soutaa, riisti ensi aalto airot käsistäni. Miten kauan tuuli minua sillä lailla kuljetteli, en tiedä; mutta vihdoin jouduin hyvien ihmisten ilmoille. Niinkuin siis, hyvät herrat, näette, tiedän tuskin paremmin kuin Adamkaan, oliko minulla vanhempia vai ei. Ne, jotka olivat korjanneet minut ja saattaneet henkiin, olivat toimeltaan salapurjehtijoita, vaan muuten varakkaita talonpoikia. Heidän luonansa elin ja olin osallisena heidän retkissään, kunnes parta alkoi kasvaa, ja silloin läksin merille erään kauppalaivurin mukana ja tulin rehelliseksi mieheksi. — Kas niin, keksi ulos, pitäkää vastaan! — Luulenpa, että paholainen näyttää minulle tietä kaikkien näiden kivien välitse."

Vene oli lepattavin purjein lahdelmassa kallioiden suojassa; aljettiin oikoa kankeita jäseniä, haukoteltiin ja pudistettiin kylmä ruumiista. Kapteeni ja kaksi merimiestä jäivät venettä asettelemaan; me muut mennä kompuroimme lämpimään tupaan.

Siellä oli joulu-ilo paraillaan. Iso valkea räiski takassa, valaisten huonetta, jossa lisäksi paloi pöydällä vielä yksi monihaarainen ja muutamia tavallisia kynttilöitä. Seinät olivat täynnä verkkoja ja muita kalastusneuvoja: nurkkaan olivat valkoiset vuohet ja kilit kotoutuneet.

Asujamina oli tuvassa hyvin vanha mummo, joka pöydän päässä istuen laulaa hyräili virsikirjasta, keski-ikäinen mies vaimoineen ja viisi lasta, joista neljä piti kimakoita soittajaisia savikukoilla ja viides eli vanhin säesti rämisevällä puutorvella.

Kun astuimme tupaan, nousi isä ylös, polkasi jalkaa rähiseville lapsille ja nyykäytti ystävällisesti ja suoravaisesti päätään meille tervehdykseksi.

Mummo laski kirjansa pöydälle, otti lasit päästään ja katseli meitä tarkasti. "Mistä olette te, hyvät vieraat?" sanoi hän; "eikö teillä ole kotia joulunaattonakaan vai onko laiva tavaroineen meressä? Mutta ettepä ole ampuneet hätälaukausta luotsien tiedoksi; lempo vieköön, ette olekaan."

Niin sanoen sylkäsi hän ryppyisiin hyppysiinsä, sieppasi karren kynttilästä, nousi ylös ja valasi hyvin likeltä kasvojamme. "Vai niin", jatkoi hän, "mutta kylläpä jäniksen pitää olla kelvottoman valkoinen, että sitä viitsitään ajella näin myöhään joulunaaton iltana. Voipihan katsoa, mitä nyt saamme syötäväksi teille kaikille. Silakoita täällä kyllä on, Jumalan kiitos! ja Anna saa vähän paremmin puristella vuohien nisiä; mutta puuroa ei teille täällä kukaan rupea keittämään keskellä yötä."

Sekä mummo että molemmat toisetkin saatiin kohta rauhoittumaan ruokapuuhistaan. Me riisuimme yltämme turkit, otimme lämmitykseksemme punssikupit, jotka tervetuliaisiksi tarjottiin hyvästä sydämmestä isäntäväellekin ja heidän puoleltaan vielä paremmalla halulla tyhjennettiin. Kohta perehdyimme lämpimään tupaan ja aloimme voida siinä vallan hyvin. Vanhus valmistelihe toimittamaan meille makuusijoja ja kiirehti vuohien lypsämistä, kun satunnainen tapaus keskeytti hänen puuhansa ja sai aikaan seurauksia, joita emme osanneet aavistaakaan.

Veneesen jäänyt kapteeni oli vihdoin saanut kaikki järjestykseen, käärinyt kokoon purjeet, sitonut kiinni veneen, lähettänyt tavarat tupaan ja oli sanalla sanoen valmis viipymään yönsä saaressa, Ennenkuin hän astui lämpimään tupaan pyssyineen, muisti hän, paremmin kuin me, ampua pois panoksen. Se laukaus se vaikutti emännän puuhissa käännöksen.

Vanhus kuuli pamauksen ja päästi välinpitämättömästi kädestään haahkan-untuvaisen tyynyn. "Kuulitteko", kysyi hän peljästyneellä äänellä, "kuulitteko pamausta? Niinpä Jumala armahtakoon Junoa, joka ei malttanut jäädä talveksi Norjaan, vaan läksi kolisemaan salakareihin tähän aikaan vuodesta. Mene vesille, poika, ja pidä hyvästi luodetta kohti, että saat tuulta; me kyllä katsomme lapsia, älä niistä huoli; mutta jouduhan!"

Nuoremmat korvat kuin mummon voivat helposti huomata hänen erehdyksensä. Hänen nelikymmen-vuotias "poikansa" keskeytti hymyillen hänen kiirehtimisensä, sanoen puoleksi ujostellen, puoleksi sääliväisesti: "Aina teidän korvissanne kummittelee, hyvä äiti; ja pamauksia varmaankin olette kuulevinanne, jos kärpänen pyrähtää haudallanne, kun kerran joudutte sinne lepoonne. Mutta jos oikein arvaan, oli se vaan jäniksensurma, jota joku herroista tyhjensi tämän saaren rannalla, eikä Junon kuusinaulaisen tykin ääni."

"Niin, niin", sanoi vanhus, "ainahan nuoret ovat olevinaan viisaat; mutta en minä ole hullu enkä mielettömistä vanhemmista syntynyt. Jumala mua auttakoon, mutta joulunaaton ilta, muiden ilohetki, on minun murheaattoni; en minä sitä saa paremmaksi, ja mitäpä voin minä, heikko nainen, tehdä? Mutta istuutukaahan tähän takkavalkean eteen, hyvät vieraat, niin kerron teille, mitä heikko nainen teki ja mitä hän siitä palkakseen sai."

Me niin teimme, kuin mummo pyysi. Laivamiehemme ja nuori emäntä laittoivat illallista, lämmitellen meidän kylmiä eväitämme, ja mummo alkoi:

"Pitempi aika siitä jo on kulunut, kuin moni teistä, hyvät vieraat, muistaa, jos oikein osaan arvata kasvoistanne, kun minä erään tämmöisen joulunaaton iltana olin yksinäni tässä tuvassa. Saatanpa kyllä sanoa: yksinäni, sillä molemmat poikani, jotka juoksentelivat ympäri tupaa, tarvitsivat enemmän itse apua, kuin kykenivät minua auttamaan. Meri oli auki niinkuin nyt, ja vaikka nytkin kuuluu viheltävän nurkissa, on tämä tuuli kuitenkin vaan kuin ihmisen hengitystä silloiseen myrskyyn verraten. Me emme odottaneet yhtään venettä kotiin, ja mieheni läksi jo aikaisin kumppaniensa kanssa kaupunkiin, mennäkseen jouluaamuna kirkkoon ja ehkäpä myöskin saadakseen aatto-iltansa hauskemmaksi, kuin täällä olisi käynyt päinsä. Mutta silloin olin punakampi poskiltani kuin nyt, ja rohkeutta minulla oli niin paljo, että se kyllä naiselle riitti. Minä istuin lukien virsikirjaani, niinkuin nytkin teidän tullessanne tupaan, ja lapset olivat juuri saaneet illallisensa ja leikkivät pikku kapineillaan, joita olivat saaneet joululahjoiksi. Vanhempi, joka silloin oli kymmenvuotinen, vaan nyt on vanha ja viisas, purjehti kaarnalaivallaan pitkin tuvanlattiaa; nuorempi oli saanut veneekseen kalalaudan ja iloitsi siitä sekä lasisista helmistä, jotka mieheni oli lahjoittanut minulle ja jotka siksi illaksi panin pojalle kaulaan. Meidän siinä niin iloitessa kuului äkisti mereltä hätälaukaus. Jumala on antava minulle anteeksi sen, mitä väärin lienen tehnyt; mutta ei se minusta näyttänyt vääryydeltä. Vanhemman pojan otin mukaani pitämään etupurjeen nuoria, päästin veneen ja läksin merelle. Nuorempi tuli jäljestä rannalle, minä käskin häntä menemään tupaan; mutta hän pysyi paikallaan, itki ja huusi minua, kunnes ääntä ei enää kuulunut tuuleen ja merenkuohuun. Päästyäni karien kohdalle näin tulta laivasta, joka laski pimeässä suorastaan pohjoiseen päin kareja kohti, niin että näytti siltä, kuin ei se koskaan ennen olisi käynyt meidän satamassamme. Minä ehdin ajoissa sinne, sain peräsimen käännetyksi alle tuulen ja laiva sukelsi kuin lohi karien ja kuohujen vieritse ja niinpä minä, vaikka olinkin vaan nainen, ilokseni vein vanhan Aadolf-herran suuren laivan eheänä satamaan. Ja ilollapa kyllä sitä iltaa muistelisin niin kauan, kuin elän, jos kaikki olisi kotona ollut, niinkuin olla olisi pitänyt. Kello oli neljä aamua, kun astuin jälleen tähän tupaan; minä toivoin saavani lepoa, mutta olipa se lepo pahempaa kuin äskeinen työ. Nuorempi poika oli poissa. Minä etsin häntä, lyhty kädessä, näiltä kallioiltamme koko yön ja huutelin häntä nimeltään kovemmin kuin myrskyn pauhu; mutta etsimiseni ja huutamiseni olivat yhtä turhaa, kuin olisin ollut meren pohjassa. Päivän koittaessa näin tyhjänä patsaan, johon toinen veneemme oli ollut sidottuna; en ole sen päivän perästä nähnyt venettä enkä poikaa, ja vene kyllä oli kullan arvoinen, mutta poika oli minusta rakkaampi kuin oma henkeni."

Vanhus vaikeni ja hyrähti itkuun. Kapteeni oli tullut tupaan hänen kertoessaan, mutta näytti tuskin huomaavan, mistä puhe oli. Sen sijaan hän tarkkaan katseli seiniä, tuvanlakea ja koko tupaa kaikkine kaluineen, mutta varsinkin vanhaa kalalautaa, joka riippui naulassa uunin luona. Se oli keskeltä melkein rikki kulunut, vaan kummassakin päässä oli muutamia jotenkin hyvin säilyneitä koristuksia.

Kun mummo lopetti puheensa, nousi kapteeni ylös, astui hänen eteensä, tempasi auki nuttunsa ja liivinsä, otti esiin lasiset helmet ja laski ne mummon polvelle.

Vanhus katseli niitä hetkisen, katsahti sitte kummastuen ylös kapteeniin. Samassa hän jo nousi seisomaankin, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itkeä tihutti sanaakaan virkkamatta. Kun hän sitte kohotti jälleen päänsä, loisti ilo kasvojen rypyistä.

"Ja noin isäsi näköinen, kuin olisi hän itse tässä ihan elävänä!" virkkoi hän sitte, "paljoa kauniimpi vaan häntä. Jumala sua suojelkoon, vallatoija; kuka käski sinun lentää yksinäsi merelle? Oliko se sinulle sopiva ilma? Mutta olinpa minäkin aika töllö, kun en sitonut sinua kiinni sängyn jalkaan, niin olisitpa saanutkin pysyä kotona. Jumalan kiitos! nyt voin kuolla rauhassa, eikä kukaan ole kysyvä haudallani, mihinkä olen lapseni saattanut!"

Meidän kummastuksemme lukija kyllä arvaa. Tämä joulunaaton ilta, joka oli tulemaisillaan meille hyvinkin ikäväksi, muuttui siten iloisemmaksi kuin moni muu.

Salapurjehtija.

Huvaus mereltä.

Vaikeata kun olisi mukavissa asunnoissa, joissa hyvät lukijat varmaankin elelette, kyllin elävästi kuvailla seutua, jossa tämän kertomuksemme yksityisasiat tapahtuvat, täytyy meidän vaivata teitä lähtemään vähäksi ajaksi Pohjolan kolkolle merenseljälle, jolle lokakuun ilta juuri on levittänyt kylmänsä ja pimeytensä ja jonka lyhytaikaista tyyntä vähitellen kasvava laineiden kuohu ja taivaan rannassa hiipivä, musta, yötäkin synkempi pilvi sanovat epävarmaksi kumppaniksi.

Ainoa jonkin verran kiintonainen paikka, jossa koko tuolla laajalla ulapalla saattaa hiukan levähtää, on pieni, kanneton purjevene, jonka kummassakin päässä kajuutta-maja tarjoaa suojaa meren kylmiä hengähdyksiä vastaan. Puomipurje tiukalle vedettynä kulkee se juuri rannalta päin ulommaksi ja jotenkin hyvin selvittelee keulapuolta vasten läiskyviä laineita, vaikka tuuli onkin huononlainen. Sille, joka vaan on tutustunut maihin ja tottunut rakastamaan manteren monenlaisia ylellisyyksiä, jotka paremmin osoittavat ulkonaista komeutta kuin sisällistä kuntoa, kun näet niiden enemmän tai vähemmän tarkoituksenmukainen muoto harvoin saa olla ihmisen tärkeimpien asiain ohjaajana, sille ei tämä pieni pursi kykene näyttelemään mitään miellyttäviä puolia. Mutta merimies, kun kerran saa jalkansa veneesen, heti huomaa ne epäsuotuisat puolet, joita vastaan sen on taisteleminen, ja hänen on aluksessa hyvä olla, kun tuntee, miten tarkka, kevyt ja vakava sen kulku on. Tarvitsematta turvautua pumpunvarren nenässä riippuvan, pienen lyhdin valoon voi hän paikalla taata, että itse vene on kunnollinen, että suurten purjeiden laajuus on paraiksi arvattu, ja ennen kaikkea, että se käsi, joka perää pitää, on varsin taitava.

Tämäpä tottunut perämies se vaan yksin onkin aluksessa näkyvissä. Hän on lyhyt, vaan vahvahartioinen, harmaapäinen mies, jonka voimakkaan vartalon tukevuutta vielä lisää paksu nuttu ja jolla, jos saamme jotakin arvata hänen muotonsa jyrkän-näköisyydestä, on itsepäinen kallo punaisessa huopalakissaan, Muu veneväki, jona tavallisesti on kaksi apumiestä purjeiden hoitoa varten, makaa ihan rauhassa etukojussaan. Sekä tuo apulaisten virkavapaus että vanhuksen oma katse, joka jo puolittain etsiskelevästi lentelee edestakaisin, näyttää osoittavan, ett'ei alus juuri kohta aio kääntyä.

Ja nyt, kun lukija kiirehtii kotiin odottelemaan kertomusta sillä seudulla, johon hän juuri tutustui, kohta tapahtuvista asioista, lienee muutamien sivuseikkojen kuvaus tervetullut huvitus paluumatkan yksitoikkoisuudessa, varsinkin kun nuo sivuseikat jotenkin likeisesti koskevat itse pääasiaan.

Satama, josta veneemme juuri oli loitonnut parin tunninmatkan päähän merelle, oli erään pienen rantakaupungin. Kaupunki oli tuttu vilkkaasta kaupastaan, vaikka kyllä se kuuluisuus enemmän perustuikin entisiin tarinoihin kuin todellisuuteen. Ennen aikaan se kyllä varusteli suuren joukon laivoja, jotka sekä oman maan kelpo tuotteita että ulkomaisia kuormia kuljettaen kävivät kaikki purjeväylät ja toivat kotiin Välimeren rannoilta täytensä raskaita suoloja taikkapa palasivat välistä tyhjinäänkin, milloin olivat jossakin lähisatamassa myöneet pitkien matkojen takaa tuodut hyvät kantamuksensa. Semmoisten laivojen sijassa näki nyt sataman täynnä kuunareja ja pieniä priki-veneitä, jotka kevein purjein purjehtivat kesillä ja joilla monestikin oli suuremmin summin, kuin todellinen kantamuksensa, mukana setelejä ja muuta luottamusta, tuodakseen niillä ulkomaalaisten rihkamia ja koruja. Kuu sitä kauppaa näytti soveltuvan käydä oman yksityisen kukkaronkin eduksi ja kun se sitä paitsi joutui huonoon sopuun lain ja asetusten kanssa, niin luonnollisestihan siitä kehittyi varsinainen salakauppa, joka muodostui kaikissa pikku osissaan vähitellen sitä täydellisemmäksi, mitä enemmän se ulkoapäin kärsi vastustusta ja vahinkoa. Niinpä olivat esteiden mukana keinotkin kasvaneet moninkertaisimmiksi mutkiksi, ja kun tuota laitonta keinottelemista lakkaamatta harjoitettiin, voi siitä päättää, että se, vaikka vahinkojakin sattui vähäväliä, kumminkin lienee tuottanut voittoa noille yksityisille purjehtijoille.

Niistä keinoista, joilla koetettiin kiertää asetuksia ja karttaa niiden valvojia, ei suinkaan ollut vähimpänä tavarain kätkeminen saariston piilopaikkoihin. Pienet, aseelliset alukset, joille oli uskottu rannan vartioiminen, pysyivät päivillä ulompana rannasta, menemättä kumminkaan varsin kauaksi merelle, ja osan yöstä viettivät enimmiten maan lähellä jonkun ahtaan lahden suojassa, jossa jokin torpantupa tai muu talo soi purjehtijoille parempaa turvaa ja lämpimämpää lepoa kuin oma pursi.

Kun jokin laiva, jossa oli kiellettyä tavaraa, saapui kotitienoille, pysyttelihe se päivän ajan aukealla merellä, vaan illan tullen vedettiin kaikki purjeet tuuleen ja laskettiin lähelle maata. Siinä luovittiin pitkin rantaa yön kuluessa, pitäen tarkka vaari siitä, miten kauan pimeätä saattoi kestää, ja vastassa oli siellä tavallisesti aina joku salapurjehtija; vaihdettuaan laivan kanssa ymmärrettäviä merkkejä, laski se veneensä viereen ja kevensi suurempaa kumppaniaan epäluulon alaisesta kuormasta, jonka tila sen sivulautojen välissä ei ollut varsin turvallinen.

Nämä kielletyn tavaran kuljettajat eli salapurjehtijat olivat paraastaan kalastajia, rohkeata, uskaliasta ja luotettavaa väkeä, jotka, asuen saaristossa merenpuolisilla luodoilla, tunsivat joka kiven merestä, tunkeutuivat joka paikkaan ja olivat yhtä uutterat kätkemään ja vartioimaan heille uskottua tavaraa kuin rehelliset toimittamaan sen takaisin omistajalleen, milloin vaan sattui sopivaa tilaisuutta kuljettaa sitä rannikon piilopaikoista kauppiaan tavara-aittaan kaupunkiin. — Ja nyt tulee tunnustaa, että lukija äsken saatettiin tutustumaan juuri tuommoiseen salapurjehtijaan.

Musta pilvi oli jo noussut korkeammalle tuulen puolella, tuuli täytti yhä paremmin purjetta, pimeys sakeni ja ensimäiset kylmät, rakeensekaiset sadepisarat putosivat raskaasti veneesen. Vanha tuttumme puristi peräsimen vartta lujemmin kylkeään vasten, otti nuttunsa povitaskusta pienen 'matin' ja piti yksinäisyydessään sitä hyvän aikaa kallellansa suutaan vasten. Tuskin ehti hän pistää mattinsa takaisin entiseen talletuspaikkaan, kun häntä äkkiä hämmästytti eräs tuttavaseura, joka ei suinkaan ollut suosituimpia. Iskuhaka pudota jymähti ihan hänen viereensä, kulki vähän matkaa kolisten pitkin veneen parrasta ja tarttui kiinni. Samassa putosi toinenkin etemmäksi etupuolelle, vene seisattui jyhmähtäen ja valloilleen päässeet purjeet alkoivat lepattaa.

Kuultuansa koukun putoamisen arvasi vanhus heti, ketä hänen oli vieraisille-tulosta kiittäminen ja tarpeetonta viivykkiä välttääkseen koki siis sekä peräsimen että käsivoimien avulla päästä ottamasta vastaan noita tunkeilevia vieraita. Vaan huomattuaan mahdottomaksi pujahtaa kynsistä, heitti hän purjenuorat irralleen ja välinpitämättömän-näköisenä odotteli asiansa selvittämisen vuoroa.

"Mist' on vene ja mit' on lastina?" huusi ääni tulliveneestä, sillä semmoinen vieras se oli tuo pysäyttäjä.

"Saarista on, herra luutnantti, ja vähä tervavettä pohjalla", vastasi peräsimensä luota vanhus puolittain leikillisellä, puolittain tyhmän-tapaisella äänellä; "mutta antakaa toki vetää veneet likemmä, ett'emme kolistele pois laitoja toisiltamme, ja selvitkäämme sitte kohta eroon, sillä tuuli on paraamnoinen, ja minulla on vielä pitkä matka tän' yönä."

"Matkasi saattaa olla sekä lyhyt että pitkä, vanha veitikka", tiuskasi tullimies, viitaten samassa erästä apumiestänsä menemään vanhuksen veneesen, "sillä kylläpä arvaan, että tiesi vie likimmän luovija-laivan luo, joka voisi vierettää joitakuita rommitynnyrejä tuohon sinun heittiölaivaasi tervaveden maustimeksi. Mutta kylläpä sinulle silloin lähetän raskaan kuulan vedenrajaan, olepa sitte missä hyvänsä; ja jos pääset eheänä kruunun veneen kynsistä, kun kerran osun kannuksillesi, niin saatpa toden totta sinä ja vielä perillisesikin olla vapaita salapurjehtijoita minun alueellani."

"Toivoakseni ei niin käy, armollinen herra", vastasi vanhus, "ja Jumala varjelkoon minua vanhoillani tulemasta semmoiseksi juomaratiksi, että kävisin kuolemaan kuin pohjoisten saarien laivapoika. Pojan näet sanotaan kuljettaneen veneessään kahta rommitynnyriä ja joutuneen kruununveneen tienoille. Hänellä ei liene ollut halua pysähtyä, ja niin sai hän kuulan yht'aikaa veneensä ja rommitynnyrinsä läpi, että sai hukkua Englannin punssiin, jota 'groggiksi' sanotaan."

Sydämmellinen nauru kajahti tulliveneen joka nurkasta, hajoittaen hetkiseksi vakavuuden, jota siihen asti oli kestänyt.

"No", virkkoi vanhus, kun tarkastaja lopetti työnsä ja hyppäsi omaan veneesensä, viitaten, ett'ei mitään ollut löytänyt, "no, herra luutnantti, olemmepa niinkin, Jumal' auta, rehellisillä retkillä, hakemassa eloa itsellemme ja ystävillemme, eikä meillä ole mitään aluksessa, ei edes naulan päätäkään, joka haiskahtaisi rommilta tai kielletyltä tavaralta. Niinpä voitte nyt päästää meidät, armollinen herra, sillä kohta nousee armoton myrsky, ja silloin tarvitsee meidän kummankin olla selvällä vedellä, voidaksemme siitä selvitä."

"Minun ei pitäisi päästää sinua eikä ketään muutakaan teidän joukkueestanne, kun kerran kehen olen saanut kynteni kiinni", sanoi luutnantti, huomaten kyllä ilman ukon rukouksiakin, että oli täytymys ajoissa erota; "ja saatpa sen uskoa, ett'et joka kerta yhtä helposti selviäkään koukuistani kuin nyt; sillä eipä toden totta varpunenkaan eläisi päiväkautta sillä elolla, jota sinä ja sinun kaltaisesi haeskelette. Mutta, ukko-hyvänen, mitä tuolla lyhdillä teet pumpunvarren nenässä? Ethän vaan aikonekaan tuulastaa keskellä merta, vai mitä?"

"Älkää meiltä, armollinen herra, kieltäkö pienoista tupakkatulta ja silmänhuviketta", tinki vanhus typerämäisesti, jommoiseksi kerran oli ruvennut; "meillä ei ole kyökkiä, et kellaria eikä lämmintä uunia kajuutassa, niinkuin teillä, ja me kumminkin kuljemme öillä synkkää merta, vaan te laskette maalle lepäämään."

"Tupakkatulta ja silmänhuviketta, vanha konna!" huusi luutnantti nauraen; "tupakkatulta on se sinulla, kun annat kotiin palaavalle, tupakkaa tuovalle laivalle sillä merkin, missä päin olet valmisna kuljettamaan tupakkaa maalle, ja silmänhuviketta silloin, kun näet sen loistavan kruununveneen mastin latvassa miesten maatessa tai ollessa maalla. Kyllä teidät tunnetaan…"

"Malttakaahan toki, hyvä herra, älkääkä syyttäkö kaikesta meitä, köyhiä luotolaisraukkoja", keskeytti vanhus. "Jos teiltä vene paloi meidän seuduilla, niin minä uskon, että Jumalan tuli oli silloin luovimassa ja salapurjehtijoita etsimässä, vaan erehdyksissä sattui väärään veneesen; meidän pojat eivät suinkaan olleet osallisina niin pahassa pilassa."

"Anna tuolle vanhalle narrille lasi kylmää punssia", sanoi luutnantti nuuskijallensa, "ja sitte, pojat, olkaa valmiit lähtemään. Sinä, ukko-hyvänen, älä näyttäydy minulle merellä toiste, milloin et uskalla seisattua, kun merkki annetaan, jos nimittäin henkesi ja veneesi tahdot säilyttää. Sillä nyt annan sinulle punssia, vaan huomenna ehkä pyöreän kuulan."

"Kiitoksia, herra, hyvästä luvasta ja vielä enemmän siitä, mitä jo sain; mutta kun nyt laskette Pihlajaluodon niemen päitse, niin laskekaa etääkkälti merenpuolitse, sillä nyt on vesi kelvottoman vähissä ja kivet siellä varmaankin tänä iltana kurkistelevat tähtiä."

Vanhan perämiehen näin opastaessa vihamiestään erosivat veneet, ja kumpikin jatkoi matkaansa omalle suunnalleen.

Kohta kehittyi täydelliseen vallattomuuteensa ja suurenmoisuuteensa tuommoinen raju yö, joita merimies sekä pelkää että rakastaa, vaan joita maalla-eläjä tuskin osaa mielessään kuvitella. Äsken vielä vähäväliä tyyntyen puhallelleet heikot tuulenpuuskat yhtyivät kokonaiseksi, taukoamattomaksi pauhumyrskyksi; vesijoukot eivät enää vieriskelleet, vaan oikein repeytyivät kohisten ylös merestä. Vaahtipisarat ja aaltojen tuuleen-eronneet harjat yhdistyivät pilvistä syöksevään rankkaan raesateesen, supistaen yhdessä yön kanssa näköalan niin pieneksi, ett'ei tarkinkaan silmä voinut erottaa, mitä kyynärän päässä oli tai tapahtui. Vanhuksen aluksessa olivat kaikki ison purjeen pienennysnuorat solmitut kokoon ja pieni pursi vedetty ylös veneesen.

Vanha tuttumme seisoi peräsimensä vieressä, purra jauhaen tupakkamälliä hampaissaan niin kiireesti, kuin olisi hänen suunsa ollut mylly, jonka siipiin myrsky puhalsi koko voimalla. Apulaiset olivat kumpikin valmiina purjenuoransa luona. Nyt ei enää ollut aika maata. Pieni alus oli ihan kallellansa, tuulenalus-laita aivan veden rajassa asti, ja jokainen laine roiskutti tuulen puolelta suihkusadetta yli koko veneen. Vanhus kyllä tarvitsi kaiken opitun taitonsa ja erinomaisen tarkkuutensa, voidakseen joka silmänräpäys ohjata aluksen kulkua niin kohti tuuleen, kuin milloinkin pakko vaati, ett'ei se kaatunut kumoon eikä kiepahtanut toiselle puolelle.

Mutta vaikka hän niin ihmetyttävän varmasti hallitsi veneen pienintäkin liikettä ja osasi ikäänkuin rau'aista kahden väkevimmän luonnonvoiman yhteiset ponnistukset, olivat hänen ajatuksensa kumminkin niin vähän kiintyneet hetken ilmiöihin, että hän ihan levollisesti rupesi pakinoimaan kahdekstoista-vuotiaan nuorukaisen kanssa joka hänen vieressänsä hoiteli suuren purjeen nuoria ja puheliaana, kuten ripeämmät luonteet tavallisesti ovat vaaran hetkinä, alotti tarinoimisen:

"Ja jos nyt", sanoi hän, "pikku Lemmetär ei saa kiirutta kotiin, niin sitte se ei tänä syksynä enää tulekaan; mutta löisinpä vaikka vetoa, että, jos vaan tähänkin tyyntyisi, on joku sen pojista jäljissämme ennen huomeista päivänkoittoa; vai mitä luulette, isä?"

"Niinpä niin, joll'ei se jo ennemmin satu tänä yönä löytämään
Saarenmaata tai muuta kuivaa paikkaa", virkkoi vanhus.

"Mitä vielä!" arveli poika. "Sanotaanhan, että sen kapteeni tuntee maan hajua jo kolmen peninkulman päässä ja että hänen päätään alkaa kivistää, jos hairahtuu tulemaan kahden peninkulman päähän. Hänellähän on aukea meri edessänsä, eikä hän maar aiokaan käydä satamassa, ennenkuin tapaa meitä tai muita tuttaviansa."

"Etupurje laputtaa kuin tikka; vedä sitä kiinteämmälle, sinä etuvahti!" huusi vanhus ja jatkoi entistä puhetta: "Mitä hänellä on annettavaa meille, niin antakoonkin heti, sillä joll'emme ennen päivänkoittoa ehdi sisävesille, niin saammepa niinkin aika ankaran kilpapurjehduksen huomenna."

"Vai kilpapurjehduksen!" epäsi poika. "Milloinka sitte on kruununvene ennen saanut kiinni meidän alustamme, isä? Jos se tulisi vastaamme, ennenkuin Pihlajaluodon niemi on takanamme, niin käännällämme keulan toisaalle ja pujahdamme pakoon ulkoväylätse, ja luulenpa, että me kyllä kerkeämme ne kaksi peninkulmaa Pitkäsaaren salmelle, ennenkuin se pääsee edes Pitkäsaaren luodonkaan kohdalle, johon ei taida olla paljoa enempää kuin puoli matkaa."

"Entä, jos toinen tullivene on vastassa Pitkäsaaren salmella?"

"Sitte lennämme ulos merelle. Onpa se kummallista, että ne, niin monta kuin niitä on ja vaikkapa niitä olisi kahden sijasta kaksikymmentä, eivät kumminkaan saa koskaan muuta kuin juoda meidän väylävettämme, jos se heitä huvittaa."

"Tässä, juuri tällä paikalla, jossa nyt purjehdimme, ammuttiin veljesi upoksiin", lausui vanhus, ääni, muuten niin vakavan-tasainen, nyt väräjävänä. Sitte oli kumpikin hyvän hetken vaiti.

"Enpä tiedä, isä, miten oikein onkaan", alkoi nuorukainen jälleen pakinoida, "mutta minä puolestani olen aina peljännyt enemmän kaikkia noita kyselemisiä, tiedusteluja ja urkkimisia, joilla meitä luotolaisia koetetaan hätyytellä, milloin olemme kilpailleet jonkun kruununveneen kanssa, kuin sen omia tykkejä, vaikk'ei kukaan voikaan kieltää, että he ampuvat jotenkin hyvin, varsinkin tyynellä ilmalla. — Nyt tuntuu minusta tuuli jo vähän heikkonevan; taitaapa jo taivaskin ruveta selvenemään."

"Minä olen jo elänyt viisi vuotta seitsemättäkymmentä, kuudes kulumassa", lausui ukko, "mutta eipä koskaan ole sananenkaan tuomarin suusta käynyt niin liki päätäni kuin noiden tykkien raehaulit kyllä kymmenestikin. Kun kalalokki iskee nuottaan, niin saakoon hän haulisateen kylkeensä siinä, jos sitä kerran tahdotaan ampua; sillä, jos se kerran saa särkensä otetuksi ja pois lentäneeksi, on liian myöhäistä etsiä sitä toisten joukosta, jotka istuvat luodoilla tai lentelevät salmekkeilla. — Päästäkää auki purjeiden helmat! Tuuli on kuolemaisillaan. Tuoltahan taitaa jo tähtikin pilkuttaa tuulen päältä."

Pakinoiminen päättyi, ja nuorukainen hypähti tekemään, mitä käskettiin.

Synkän pilven pahin kohta oli jo tuulen alla, ja mennessään oli se myöskin temmaissut keveät huurut, jotka äsken olivat pimittäneet ilmaa. Valonsäde toisensa perästä alkoi tuikkaa taivaalta; pakkanen ja tyven seurasivat äskeistä myrskysadetta. Aallot vaan eivät näyttäneet aikovan muuttaa muotoansa; ne vyöryivät ja kuohuivat vielä yhtä raivoisasti ja niiden levottomat, uhkaavat huokaukset kuuluivat vaan sitä selvemmin, kun myrskyn ulvonta mastissa ja purjeissa ei enää hälventänyt niiden ääntä. Vihdoin lakkasi sekin kohina, rajuilman pysyväisin muisto, ja meri rauhoittui taas, vaikka vasta vähitellen, niinkuin kovasti kiihtynyt mieli, joka kuohuu vielä kauan senkin jälkeen, kun ne syyt ovat haihtuneet, jotka sen saivat kiivastumaan.

Pari tuntia oli jo kulunut puoliyöstä. Vene kiikkui melkein täydellisessä tyynessä samalla lailla kuin ennen myrskyäkin, niin että laineet sitä painoivat yhtä paljon, kuin se eteenkin päin voi päästä. Koko taivaankansi oli täpö-täynnä kiiluvia tähtiä ja yö niin kirkas, että pikku aluksesta olisi kyllä nähnyt jotensakin etäälle, joll'ei olisi lyhdin valoa ollut silmää häikäsemässä.

Vanha tuttumme seisoi vielä peräsimensä vieressä. Hänen muotonsa oli synkännäköinen, melkein malttamattomuutta osoittava; hän otti lukuun joka minuutin. Silloin tällöin hän peitti lyhdin, hieroi silmiään ja katsoa tähysteli etemmä merelle.

Äkisti kirkastui hänen katseensa, hän kuunteli. Keveätä airon ääntä alkoi kuulua vähän matkan päästä sivulta. Samalla jo kuului huutokin, jonka merkityksen kentiesi vaan ukko täydelleen ymmärsi, ja hän vastasi siihen heti. Näyttipä siltä, kuin tuo lähestyvä vene olisi vaan odottanutkin semmoista merkkiä, ennenkuin uskalsi laskea luo, sillä samassa muuttui souto kiivaammaksi, ja kohta jo sukkela merimies hyppäsi ukon veneen partaalle, sitoi kiinni oman veneensä nuoran ja tervehti vanhusta.

"Lempo teidät korjatkoon ja tuhansia grusseja (terveisiä) Saksasta!" sanoi hän. "Mutta mitä perhanan kujeita teillä on mielessä, kun hiivitte päin tuuleen, että toinen vaivainen saa soutaa käsivartensa mäsäksi? Meidän musta lelumme on tuolla paljoa alempana, ja olisipa helposti voinut sattua, ett'emme olisikaan tänä yönä tavanneet toisiamme — vorpei; sillä me etsimme teitä alempaa ja tuskin uskoimme silmiämme, kun näimme teidän tulenne. Nun, sprekken sie döjtsh, mein liber herr? [No, puhutteko saksaa, hyvä herra?] — Huh, semmoista ilmaa; onko teillä edes ryyppyä?"

Niin sanoen ja samalla pudistellen ruumistaan kuin vilusta väristen avasi hän lyhdin ja puhalsi tulen heti sammuksiin, siten sekä ilmaisten tottumuksensa salapurjehduksen salaisuuksiin että ikäänkuin osoittaen nöyryyttä ukkoa kohtaan ja kokien, ennenkuin hän, ehtiä tehdä tuon pienen tempun. Sitte höllitti hän suuren purjeen nuoraa, ohjasi aluksen tarkoitusperäänsä kohti ja kääntyi, kädet ristissä rinnoilla, kärsivällisesti odottamaan osaansa matista, jota hän ukon näki kaivavan taskustaan ja itse hyvin tyytyväisesti kallistavan suutansa vasten.

Vanhus ojensi hänelle vihdoin matin ja alkoi vuorostaan pakinoida. "No, poika", sanoi hän, "mitä hyviä tuomisia sitte Lemmettärellä nyt on mukanaan? Minulle tuotiin sana vastaan ulos rantaseljälle, että minun piti lähteä tänä yönä merelle, niin että tuskin tiesin, mitä laivaa odoteltiinkaan."

"Lemmetär", vastasi toinen, "on pukeutunut silkkiin ja samettiin, lauter woll unt sei — sei —- mikäs se silkki taas onkaan saksaksi? Tietäkääs, kun olin Lyybekissä, osasin saksaa niin rentonaan, että koko kaupunki katsella ällisteli minua kuin lehmä uutta konttia."

"Ja jätä nyt", sanoi vanhus malttamattomasti, "tuo saksan-sotkusi helvettiin tai Lyybekkiin ja vastaa kysymykseeni, niin että voi ymmärtää. Vai luuletko meidän täällä lörpöttelevän saksaa merihärkien ja kajavien kanssa? Jos teillä verkaa ja huiveja on laivassanne, niin sanonpa suoraan, että ennen kuolen nälkään kuin luotsin lehmä, ennenkuin otan ainoatakaan kääröä veneeseni … joll'eivät ne ole vedenpitävässä asussa; sillä päivän koitteessa tulee myrsky ja sitte sadetta koko syksyn, eikä minua ollenkaan haluta joutua vastaamaan tavaran pilautumisesta."

"Ja huvin vuoksiko meillä sitte muka noita kirottuja pakkoja laiteltiin ummelleen kolme päivää ja niihin päälle-päätteeksi vielä menetettiin kaikki prikin tervapeitteet", virkkoi merimies vähän kiihkoisesti. "Joll'eivät ne kääröt paremmin pidä vettä kuin teidän veneenne, niin elänpä toden totta kaiken ikäni kuivalla maalla. — Saattepa, luulen mä, laskea hiukan paremmin tuulen puolelle: minä olen näkevinäni meidän pikku lelun kuumottavan tuolta juuri alapuolisen mastinuoran ohitse."

Musta pilkku, jonka tarkkanäköisen merimiehen tottunut silmä erotti vaaleampaa taivaan rantaa vasten ja jota vanhukselle huomautettiin, näkyikin tämän, jos mahdollista, vieläkin tarkempaan silmään jo niin selvästi, ett'ei enää ollenkaan tarvinnut epäillä, mitä suuntaa oli laskettava. Vene käännettiin pari piirtoa ylemmä tuuleen päin, ja kun sitte vähän aikaa purjehdittiin edelleen ja etsityn prikin muoto alkoi yhä selvemmin haamottaa pimeästä, jätti sukkela merimies vanhan ystävänsä yksin hoitamaan peräsintä ja meni keulapuolelle, jossa hän toisille nuoremmille miehille laveasti lateli merimiehen-omaisia sukkeluuksia matkastansa ja sotki kuulijainsa huviksi ja ihmeeksi laihaan äitinkieleensä loppumattoman joukon saksalaisia, englantilaisia ja tanskalaisia kompasanoja. Semmoisessa tilassa laski vene kotvasen ajan kuluttua pikku-prikin Lemmettären viereen.

Jospa vanha salapurjehtijamme puolestaan olikin ollut huolissaan tulevan prikin pitkällisestä ja turhasta etsimisestä, niin olivat häntä myöskin kapteeni ja hänen väkensä yhtä ikävällä odottaneet. Huono tuuli, joka huonoutensa lisäksi vielä puhalsi pahalta puolelta, uhkasi tuottaa kaikenlaisia vastuksia, niin ett'ei kapteenista näyttänyt vähääkään mahdolliselta päästä ennen aamunkoittoa niin kauaksi rannasta, ett'eivät jotkut kruununveneet saattaisi huomata häntä. Hän oli siis innoissansa noussut kannelle ottamaan vieraitansa vastaan ja jättänyt kajuuttaan höyryävän totilasinsa ja sikarinsa.

Hän oli — joko sitte haihduttaaksen odotuksen ikävää taikka karkoittaakseen päästänsä maan läheisyyden vaikuttamaa kipua — hoidellut yön kuluessa ahkerasti lasiansa, niin että hän nyt oli rohkeimmillaan, vaan ei kumminkaan millään lailla liian täyteen lastattuna. Kun siis vene oli kiinnitetty laivan kupeelle ja ukko kumppanineen noussut kannelle, tervehti kapteeni häntä oikein sydämmellisesti ja ystävällisesti, mikä olikin hyvin luonnollista, sillä ukon apu oli nyt tarpeen, kapteeni hyvällä tuulella ja heidän ystävyytensä jo kestänyt monta vuotta. Perämies sai käskyn lastata ukon veneen niin pian kuin mahdollista; määrättiin, mitkä kääröt oli poistettava laivasta, kaikki oli toimitettava hiljaa ja ken uskaltaisi maalla hiiskahtaa sanaakaan asiasta, sen oli lempo perivä.

Nämä käskyt ja varoitukset jaettuansa otti kapteeni vanhan tuttunsa kiinni kädestä ja vei hänet alas kajuuttaan, jossa hyvä tuli uunissa ja lämpimän todin höyry suloisesti keskeyttivät laivan kannella vallinnutta vilua ja pimeää.

"Tyven ja alapurje!" alkoi kapteeni; "minä saan loikoa tässä kuin säkissä, ja ennen päivänkoittoa kyllä kruununveneet kiertelevät neitistäni kuin ankeriaat mädännyttä kalaa. Mitäpä on tehtävä, minä en pääse paikaltani tikahtamaan."

"Ei hätää, herra kapteeni", vakuutti vanhus, pistäen kohmettuneet kätensä uuniin liki tulta, "kyllä päivänkoitossa kylliksi tuulta tulee, ja veneet venyvät maalla kaiken yötä."

"Kiitos ja kunnia sinulle niistä sanoista, vanha kumppani, ja hyvä lasi myöskin tietysti. Jaakko! katsos, onko teepannussa vettä, ja laita vahva paukku ukolle. — Luuletteko siis tulevan tuulta päivänkoitossa?"

"Ja päälliseksi oikein navakka merssipurje-tuuli, jos pilvihattarat muuten eilisiltana oikein taivaalla kulkivat", vastasi ukko; "kyllähän se taitaa tulla vastaiseksi, mutta kunhan vaan hyvästi puhuu, niin kyllä merimies eteenpäin pääsee."

"Kunhan vaan on kylliksi tuulta, kyllä merimies aina pääsee; eikä kukaan luovija ehdi tarttua Lemmettären liepeihin. Vaan sanopas, vanha perämestari, mitenkä kauppa käy meidän kaupungissa? Pääsikö Vellamo kotiin eheänä? Se läksi Lyybekistä samana päivänä, jona minä sinne jouduin; sillä oli hyvää tavaraa kannen alla."

"Kaikki se hyvästi sai säilyyn, paitsi kahta rommitynnyriä, joiden kanssa ammuttiin upoksiin vielä päällisiksi minun vanhin poikanikin", vastasi ukko, ottaen aimo kulauksen, joka vaikutti lasissa yhtä suuren luoteen, kuin se ennen oli tulvillaan.

"Ja sillä lailla te mellastatte", tiuskasi kapteeni, jonka mielestä isännän vahingon ja hänen oman äkäisimmän vihollisensa, tuliveneen, riemun muisteleminen tukehutti kaikki muut tunteet, "min te hoitelette kalua ja tavaraa. Tyven ja alapurje! semmoinen tavara moisten ahmojen kitaan! Piru teille uskokoon lastissa, vaan ei kenenkään rehellisen laivanisännän pitäisi jättää teidän haltuunne edes mädännyttä ankkurin kuppaakaan niiden rautavanteiden tähden, jotka siinä ovat."

"Te ette tänä yönä puhu puhtaasta merimiehen suusta, kapteeni", sanoi vanhus, lyöden tyhjän lasinsa jotenkin kovasti kajuutan pöytään; "luuletteko muka pojan ammuttaneen itsensä upoksiin, saadakseen juoda suolaista punssia tai päästäkseen hikoilemasta airoissa? Ei, vaan sentähden, että hän ihan viimeiseen asti koki säilyttää teidän mitättömiä rommitynnyrejänne, jotka, vaikka piru istuisi harmaissa hapenissani, olivat vähempiarvoiset kuin yksi ainoa lihas sen pojan kädessä tai veripisara hänen rehellisessä sydämmessänsä."

"Ja siihen minä sanon Amen, nimittäin hyvästi kiroten tulliahmojen senkertaista voittoa. Pojan minä olisin milloin hyvänsä ottanut laivalleni, vaikkapa olisi ollut lähteminen Itä-Indiaan. Juokaamme malja hänen rehellisen kuolemansa muistiksi ja kaikkien hyvien ystävien onneksi! Jaakko, täytäpäs lasit!"

Lasit täytettiin, ja äänettömyyden, joka ikäänkuin oli pyhitetty niiden odotukselle, katkasi kapteeni heti, kun oli maistanut uutta panosta ja huomannut sen hyväksi.

"No, hyvä ystävä, mitä muuta kuuluu maalta?" alkoi hän. "Tietääkö meidän patruunamme ollenkaan odottaa meitä, vaan oletteko muuten vaan omin päinne pyydyksillä?"

"Minä en ole moneen vuorokauteen käynyt maalla", vastasi vanhus. "Ulkona vesillä sain sanan, että teitä odoteltiin. Se oli eilen illalla, ja nyt olen minä tässä."

"Vai niin, vai niin, vanha tuttu", virkkoi kapteeni, "sitte pitää meidän sopia rahtipalkastanne, ennenkuin lähdette. Eipä ole hyvä leikitellä teidän kanssanne siinä kohdassa, ja teidän vaatimuksenne kasvavat kuin oras pellolla. Kun lähtee vesille, on se tuskin korttelin pituista, ja kun palaa kotiin, ulottuu se jo korkeammalle päätä."

"Kolme tynnyriä ruista ja kolme tynnyriä suolaa, herra kapteeni, ei jyvääkään vähemmästä puhetta", vastasi vanhus hyvin jyrkästi.

"Tyven ja alapurje!" tiuskasi kapteeni, "teillä ei, lempo vie, ole pitimiä päässä. Luuletteko rukiita itsestään syntyvän kauppiaan puotiin tai suoloja kasvavan kuin lunta talvella? Ei, ei, matala tuulen puolella; päästä alemmaksi, ukko, alemmaksi!"

"Ei jyvääkään alemmaksi; totta puhuen, kapteeni: minulla on kuusi lasta, jotka kaikki tarvitsevat leipää, eikä meidän paljailla kallioillamme ruista kasva; kohtapa ne tulevat syödyksi ne muutamat silakkatynnyrit, jotka nuotta tänä syksynä antoi. Minä olen menettänyt vanhain päivieni paraan tuen teidän hyväksenne. Pistäkää kätenne tuohon nutun alle ja koettakaa, onko vanhan ruumiini suojana ainoatakaan kuivaa tilkkua, ja jos paljastan sen, näette siinä monta merkkiä teidän kaltaistenne palveluksesta, ja monta arpea, samanlaista kuin tämäkin." Niin sanoessaan näytti hän niskaansa, johon irti ammutun pirstaleen tekemästä syvästä haavasta oli jäänyt suuri arpi.

"Lopeta jo valituksesi, vanha ystävä, vai tukinko suusi tervavaatteella!" huusi kapteeni, saaden nykyisessä herkkätunteisessa tilassaan kaksi kyynelkarpaloa poskipäillensä, ennenkuin osasi avistaakaan, "mittasi olet saava ja kukkupäänä. Emme me, minun isäntäni ja minä, tahdo nähdä tuttaviemme nälkään nääntyvän. Juo pois lasisi, ukko; ei huolta eikä surua merellä. Onneksesi, ystäväni! Vaan minä olen tässä kuin säkissä, ja Jumala tiennee, miten tästä päästään ulos merelle."

Keskustelu, joka luultavasti ei olisi lakannut puheaineiden puutteen tähden, keskeytyi siitä, että perämies tuli kajuuttaan ja ilmoitti ukolle määrättyjen tavarain jo olevan veneessä. Aika oli kallis; kun siis hyvin kiireesti oli muutamin sanoin saatu sovituksi tavarain säilytyspaikat, huolelliset hoitelemiset ja muut semmoiset, erosivat liittoveljekset toisistaan yhtä ystävällisen tuttavasti, kuin olivat yhtyneetkin.

Kapteeni läksi kohta merelle päin, vaan vanha tuttumme, joka jälleen oli veneessä peräsintä pitelemässä, pyrki rannalle päin hänelle uskottujen, kallisten tavarain kanssa.

Lieneepä tarpeellista lyhyimmiten osoitella maanrantoja niillä paikoin merta, jossa pieni vene nyt kiikkui purjeiden avulla, että jotenkin saataisiin selville syyt, jotka johtivat ukon purjehdussuuntaa. Likeisin maa siinä paikassa purjehtijalle, jossa ukko laski rantaa kohti, oli kaksi suurta saarta, molemmat ennestään tutut lukijalle, Pihlajaluoto ja Pitkäsaari, jotka pituudeltaan olivat kaksi runsasta peninkulmaa ja muodoltaan mereltä päin katsoen kuin suora, katkeamaton, paljas ranta. Niiden kohdalla oli meri ihan aava; yksi ainoa jotenkin pitkä kallio kohosi kappaleen matkan päässä viimeinmainitusta saaresta korkealle vedenpinnasta, vaan sekin näytti etempää katsojasta sulavan yhteen suuren maalakeuden kanssa. Mutta lähemmäksi tultua näki, miten ranta kääntyi tylsäkulmaiseksi pohjukaksi maahan päin ja miten pienoinen salmi, joka sitoi lahdekkeen maantakaisiin sisäselkiin, jakoi tuon yhdeltä näyttävän saaren kahdeksi.

Se salmi oli kyllä syvä ja hyvällä paikalla, mutta ei ollenkaan soveltunut vapaaksi väyläksi meren ja sisäselkien väliä kulkeville, kun sen ulkopuoli oli sulkeutunut monta sataa jalkaa pitkästä, rannasta rantaan ulottuvasta karisärkästä, joka oli niin kivinen ja matala, että ainoastaan pienet kalaveneet, nekin vaan tyynellä ilmalla voivat pujotteleimalla päästä moisen louhikon läpi.

Kun siis vanha tuttumme pyrki sisäseljille, jossa lukemattomat piilopaikat ja ammattikumppanit voivat suoda hänelle turvaa, täytyi hänen kulkea jommankumman saaren päitse. Hän valitsi Pihlajaluodon niemen, se kun oli hiukan lähempänä, vaikka hän kyllä saattoi arvata pahimman väjyjänsä, tulliveneen, menneen juuri sinne päin yöksi maalle.

Hän uskoi päivänkoitossa tulevan hyvää tuulta ja toivoi siis ehtivänsä jättää jäljelleen tuon vaarallisen paikan, ennenkuin tullivene kerkiäisi liikkeelle yösijastaan, taikka, jos se nyt olikin vaanimassa kuin tavallisesti, pääsevänsä niemen ohi niin pimeässä, ett'ei häntä vielä saattaisi helposti huomata. Jos hän olisi valinnut Pitkäsaaren niemen, olisi hän uskaltanut pitemmälle matkalle ja saanut purjehtia palasen päivääkin aukealla merellä ja kaiken sen lisäksi hyvin mahdollisesti kohdata toisen tulliveneen, joka purjehteli siellä päin. Mutta vaikka se suunta, jolle ukko ohjasi venettään, olikin edullisempi kuin mikään muu tie, oli se samalla myöskin siksi kyllin vaarallinen, että se täytti ukon mielen huolilla; niinkuin linnustaja odottelee vastausta kuvalinnun ääneen, niin kuunteli ukko ensimäistä suhausta, joka olisi ennustanut, ikävöidyn pelastajan, myrskyn, tuloa.

Tyyntä kumminkin yhä vielä kesti; sittekin, kun aamu jo alkoi hiukan hämärtyä ja laventaa näköpiirin avaruutta, oli pitkään ja matalaiseen liikahteleva merenpinta vielä tyynenä ja melkein peilikirkkaana joka suunnalla. Vanhusta alkoi arveluttaa: purjehtiako etemmäksi rantaa kohti vaiko ennemmin siinä aamutuulessa, jota hän varmaan tiesi tulevan, lähteä pois merelle odottamaan toista yötä ja parempaa onnea. Tuo viimeinen ehto oli kumminkin hänen mielessään vaan hätävarana; ja kun päivän valjetessa maininki alkoi vähän värehtiä ja veden iloinen loriseminen aluksen keulanpohjaa vasten ilmoitti sen saaneen paremman vauhdin, hävisivät vanhukselta ikävät mielet pois toivon tieltä. Tarkoituksen perille päästyä toivoi hän saavansa lepuuttaa valvomisista, vilusta ja kastumisista väsynyttä ruumistaan ja laski hyvin rohkeasti kohti Pihlajaluodon etähältä näkyvää nientä.

Keveitä pilvenhattaroita liiteli ylös taivaalle, keräytyen vähitellen yhteen päin; peilikirkkaat reunat katosivat kohta kokonaan laineista ja muutamat, toisiaan takaa-ajavat tuulenpuuskat saivat aluksen painamaan kylkeänsä hyvin syvälle. Vähäsen ajan kuluttua kiiti sievä vene kovanlaisessa ja tasaisessa tuulessa keveästi kuin nuoli rantaa kohti.

Kahdekstoista-vuotias nuorukainen, johon jo taannoin tutustuimme ja joka nytkin istui suuren purjeen nuoran luona, alkoi pakinoida.

"Katsokaahan, isä, miten nyt ruskottaa tuolla idässä; taitaapa siitä tulla myrsky päivän noustessa."

"Jospa se jo ennen tulisi!" virkkoi siihen vanhus.

"Sitä ennen", jatkoi poika, "meidän jo kyllä pitäisi olla selvittynä sivu Pihlajaluodon niemen. Minä jo olen näkevinäni sieltä mäntyjen latvat."

"Laskekaa purjenuoria, pojat, tuuli alkaa puhaltaa myötäiseen!" huusi ukko tavallisella komento-äänellään, huolimatta vastata pojan puolinaiseen kysymykseen.

"Se on meille onneksi", sanoi poika täyttäessään käskyä; "minä olen aina ollut huomaavinani, että meidän vene kulkee paraiten myötätuuleen."

"Onnettomuudeksi se on", vastusti ukko, "sillä jos tullivene tulee vastaan, on meidän sitä vaikeampi kääntyä takaisin Pitkäsaaren salmelle."

"Mitä valkeata tuolta puiden välistä niemeltä vilkkuu?" kysäsi äkkiä poika, katsoa tähystäen sinnepäin ja unhottaen kaikki muut seikat.

"Vanha koivuhan se siellä mäntyjen välistä kuumottaa näin aamuruskossa. Varo, poika, äläkä näe kummituksia selvällä päivällä!" vastasi vanhus tyynesti, melkeinpä moittivaisesti, vaikka ensin oli säpsähtänyt pojan oudosta äänestä.

Isän lempeä moite tai ehkä ratkasevan hetken likeisyyskin vaikutti, että poika ei enää jatkanut puhetta, ja vanhuksella puolestaan oli pää niin täynnä arvailemisia ja odotusta, ett'ei hän joutanut solmiamaan keskustelun katkennutta juoksua.

Kului muutamia levottoman odotuksen hetkiä. Päästiin niin lähelle nientä, että jo kauan näkynyt laineiden kuohu rannan kiviä vastaan selvästi kuului. Ei yhtään purjetta näkynyt; ainoastaan joukko kalalokkeja levitteli valkeita siipiään karien ja aaltojen päällä. Alus kiiti kilpaa myrskyn kanssa. Viimein mennä pyyhkäsi se kuin salama kuohuisen niemen päitse ja kääntyi jo voittoisasti sisäseljille päin.

Silloin alkoi valkoisia viiruja liikkua läheisen saaren puiden takana ja samalla pistihe vähemmän kuin puolen tykinkantomatkan päässä peljätty tullivene näkyviin vallitsemaan salmea. Iloista rähinää kuului sieltä komentosanain seasta ja merkkilippu liehui mastin nenässä.

Samassa oli ukko-vanhuskin käännältänyt aluksensa takaisin: se kiikkui jo pullistunein purjein niemen kohdalla. Aurinko kohosi merestä syksyisen ruskonsa koko loistossa tyyneksi ja kauniiksi pohjaksi niille kohtauksille, jotka juuri olivat kehittymäisillään.

Kova pamaus kuului tulliveneestä ja tykinkuula, joka putosi veteen muutaman sylen päähän ukon aluksesta, ilmoitti lipun merkityksen ja lisäsi sen arvoa juuri samana silmänräpäyksenä, jolloin ukko pyyhkäsi kivisen niemen ohi, niin että se hetkiseksi peitti alukset toistensa näkyvistä.

"Valmiiksi, poika, katso, miten tuo vene liikkuu!" käski vanhus, lakkaamatta ja tarkkaan tirkistellen ennen kerrotun kallioluodon nientä, jonka ohi hän toivoi pääsevänsä päin tuuleen.

"Valmis olen", vastasi poika. "Vene näkyy jo; nyt tulee niemen ohi; puomipurje on pienennettynä, se juoksee hyvästi."

"Jäykistä haarukkaa!" komensi vanhus. "Tuuli heikkonee, minkä kerkiää.
Vaaruuko tullivene?" kysyi hän vielä.

"Se päästää auki purjeen pienennysnuoria", vastasi poika, "se kulkee hyvästi; emme taida voittaa paljoa."

"Leikkaa veneen nuora!" käski taas ukko. "Olisimme voineet pitää sen aluksessa, niin olisi se nyt tallella. Miten pääsee tullivene päin tuuleen?"

"Sen puomipurje on hyvin pullollaan, mutta kokkapurje lepattaa ennen kuin meidän", vastasi poika; "ei se pääse luodon päällitse tuolla menolla; jäähyväiset se meiltä saa ottaa, isä; me pääsemme helposti niemen ohi, kun vene jäi pois. Me voitamme. — Mitä? nyt kääntyy se ihan meitä kohti — sen molemmat purjeet lepattavat."

Kova pamaus kuului samassa tulliveneestä ja koko panos raehauleja suhisi pienen aluksen ympärillä. Niinkuin linnulta, jota on lentoonsa ammuttu, siivet avuttomasti retkahtavat, niin pakenevalta alukselta putosi puomipurje kokoon; muuan raehauli oli sattunut haarukan nenään ja katkaissut nuoran, joka sitä piti ylhäällä.

Reipas nuorukainen viskasi paikalla kädestään nuoranpään kannelle ja lensi kuin orava ylös mastiin.

"Pistä lyijyä hyljepyssyyni", sanoi ukko hyvin tyynesti toiselle pojalle, pitäen samalla venettänsä hyvin päin tuuleen, helpottaakseen pojan työskentelyä mastin nenässä.

Ukko-vanhuksen ollessa aluksessaan tuossa neuvottomassa tilassa vallitsi tulliveneessä yleinen riemu. He olivat heti huomanneet ja arvanneet, mikä hyvä oli tuosta onnistuneesta laukauksesta, se kun esti pakolaisen pääsemästä niemen päällitse, ja ehkäpä ehtisi hänet saada kiinnikin, ennenkuin haarukka oli korjattu. Sen ensi voiton ilo saattoi samassa, kun ajettavan aluksen purje putosi, punssipullon ja lasin kiertämään siellä kädestä käteen.

"Juokaamme minun laukaukseni muistoksi ja toivoen enemmän tuulta sinun purjeihisi, veli", huusi luutnantti, kokkatykin luona ottaessaan täyttä lasia, iloisesti ystävälleen ja virkaveljelleen, joka perää piti; "laske, laske alemma! Saakaamme kiinni tuo veitikka, ennenkuin hän selviää pulastansa; katsohan, miten sitä tuuli painaa."

"Tuo kirottu enkeli tuolla huipussa", vastasi toinen, "valmistuu, ennenkuin arvaammekaan. Kas vaan, se kiipeää jo alas. Niemen päällitse he kuitenkin saavat jättää menemättä."

"Lempo vieköön!" huusi luutnantti, "onhan sen puomipurje taas yhtä kauniisti ylhäällä kuin ennenkin. Jospa hän olisi vaan kähninyt vielä muutaman minuutin. Mutta panenpa vetoa, että minä ammun sen upoksiin, kunhan vaan pääsemme selvemmälle vedelle, luodon alle kumpikin."

"Olkoon menneeksi! Jos pidät sanasi, saat maalla höyryävän punssimaljan", myönsi toinen. "Paneta kuula tuliputkeen ja koeta!"

Ryhdyttiin murhaaviin varustuksiin. Molemmat alukset, pakeneva ja ahdisteleva, laskivat niin kohti luotoa, kuin pääsivät, ja semmoisen matkan päässä toisistaan, ett'ei se näyttänyt enenevän eikä vähenevän. Joka kerta, kun salapurjehtijan alus kohosi jonkin aallon harjalle, näytti se olevan niin lähellä, että tulliveneestä olisi melkein tehnyt mieli huutaa sille. Luutnantti katseli äänettä näytelmää. Vihdoin hän, ikäänkuin unesta heräten, lausui:

"Mitäpä on luonnossa kauniimpaa näköä kuin jalo alus myrskyssä, olkoon se sitte laiva, priki tai jahti? Katsohan tuota pientä alusta, miten se keveästi kuin joutsen sukeltaa aallon pohjaan ja kohoaa jälleen sen harjalle, eikä pisaraakaan vettä ole sen valkosiipiä painamassa. Myrsky vinkuu, merenvaahto kuohuu, ja tuo joutsen painaa alas kylkensä, ikäänkuin luopuen kaikesta vastustuksen toivosta ja ikävöiden vaan elämän taisteluiden vaihtamista lepoon ja kuolemaan; vaan seuraavana silmänräpäyksenä on se jälleen korkealla pystyssä; välkkyen vasten aurinkoa. Jalo alus, oman itsensä tähden rauhoitettu myrskyissä ja merellä; samoin pitäisi sen ynnä sen väen myöskin olla rauhoitettu kaikilta muilta voimilta, niinkuin jossakin kirkossa. Tahtoisinpa olla tuossa aluksessa, saadakseni sieltä päin katsella meidän venettämme."

"Ethän vaan katune vetoasi?" keskeytti hänen mietteensä jotenkin toisentapaisella äänellä ystävä.

"Minä kadun yhtä vähän tätä kuin mitään muuta, johon kerran olen suostunut", vastasi luutnantti; "mutta sääli minun on noita kurjia pahuksia, joita ajamme kuin petoja rannasta rantaan, salmesta toiseen; ovathan hekin ihmisiä ja uskaltavat henkensä, verensä ja elämänsä ja kärsivät vilua ja märkyyttä hankkiessaan kuivaa leipäpalaa itselleen ja omilleen. Tahtoisinpa ennemmin istua tämän kallion suojassa ahvenia onkimassa, niinkuin ennen lapsena monestikin, kuin iskeä tuliputkeni koukkukeihään tuohon kauniisen valaskalaan, joka uiksentelee edessämme."

"Luultavastipa pääset sitä tekemästäkin", arveli toinen; "eipä olekaan niin helppo tavata sitä nyt kuulalla kuin äsken koko raehauli-tukulla. — Se pääsee jo kallion suojaan; pidä varasi ja sano, miten on laskettava."

Tuliputki oli ladattuna; luutnantti tarttui sytyttimeen ja asettihe paikalleen. Vaikka salapurjehtijan alus pikemmin voitti kuin tappasi, päästyään tyynempään kohtaan kallion suojaan, näyttivät kuitenkin alukset sikäli joutuvan likemmäksi toisiaan, mikäli heidän välillään pauhaavien laineiden korkeus väheni, ja kohta voi jokainen huomata, että luutnantti oli voittava vetonsa.

Nytpä pääsi jo tullivenekin tasaiselle vedenpinnalle. Odoteltu hetki oli käsissä; muutamat pikaisesti lausutut ja yhtä sukkelasti täytetyt komentosanat asettivat veneen määrätylle suunnalleen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi veneen-väessä. Tuskin uskalsi kukaan huokuakaan, elämää ilmasivat vaan levottomasti odottelevat silmäykset, jotka purjeiden, köysien ja mastojen välitse, mikä mistäkin reiästä, tirkistelivät pakenevaa venettä. Nyt ei laukaus voinut tyhjiin mennä. Luutnantti kohotti sytytintä.

Samassa pöllähti harvanen savupilvi salapurjehtijan aluksen ympärille, sitä seurasi heikko, tuskin kuuluva paukaus, mutta sen vaikutus tuntui paikalla tulliveneessä: luutnantin käsi herposi, pää painui ja hän itse vaipui sen merimiehen syliin, joka oli täyttänyt tuliputken. Hänen kasvonsa olivat verissä, pienoinen luoti oli musertanut hänen otsansa.

Sill'aikaa, kun tuo tapaus piti hämmästyksissä tulliveneen väkeä ja muutamiksi minuuteiksi sotki sen toimet, juoksi salapurjehtijan vene vakavasti aukean meren syliin ja kiiti kuin ennenkin eteenpäin, kiikkuellen korkeilla laineilla vaahdon ja kuohun keskellä. Vanhus seisoi tavallisuutensa mukaan kylmäkiskoisena ja hätäilemättä peräsimensä vieressä. Semmoisten tapausten harvinaisuus, joita jo oli sattunut, ja toisten, vielä seuravien vaara olivat saattaneet molemmat purjeiden hoitelijat toistensa luo ja lopettaneet äänettömyyden, jota jo kauan oli kestänyt.

"Se kyllä sai palkkansa", alotti nuorukainen, jonka jo tunnemme; "luoti oli velivainajani valama ja hänen silmänsä sitä tällä kertaa tähtäsikin."

"Semmoisia laukauksia ammutaan vaan kerran miesmuistiin", sanoi toinen.
"Sinä näit hänen kaatuvan?"

"Kyllä hän kaatui, eikä silmänräpäyksenkään vertaa liian aikaiseen. Hän piti jo sytytintä tykin päällä; me olimme kuoleman omat, sillä ei hän nyt tyynessä olisi voinut ampua sivutse, jos vaan olisi ehtinyt sytyttää."

"He näyttivät", jatkoi toinen, "jättävän alussa veneensä tuulen ja aaltojen varaan, vaan nyt he taas laskevat jäljestämme. He eivät aio niin vähällä luopua ajostaan."

"Tehkööt, mitä haluttaa", virkkoi nuorukainen; "jos tahtovat purjehtia huviksensa, on meri avoinna. Meidät he kyllä jättävät kiinni ottamatta, kun kerran olemme sen verran edellä ja pauhuisemmilla vesillä, jossa heillä ei enää ole hyötyä tykistänsä. — Mutta mitä kummaa tämä on?"

"Nuoriin, pojat, käännytään!" huusi vanhus. Alus oli silloin jo päin tuuleen käännettynä ja kokkapurje ihan saamaisillaan tuulta toiselta puolelta. Se odottamaton kääntyminen se juuri niin nuorukaista kummastutti ja sai hänet lausumaan ääneen ihmettelemisensä.

Käskyn täytettyänsä ja ensi hämmästyksestään selvittyänsä, katsahti hän ympäri näköpiiriä, huomatakseen sen kaiken syytä. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan tähystellä, kun asia jo oli selvillä, sillä juuri Pitkäsaaren niemen editse näki hän toisen tulliveneen laskevan täysin purjein merelle ja hyvässä myötätuulessa salpaavan tietä hänen isältänsä.

Koetus, jonka vanhus, tarkalla silmällään heti huomaten pienimmätkin asiat, nyt teki, päästäkseen pikaisella kieppauksella takaapäin ahdistelevan tulliveneen kynsistä ja niin selvitäksensä vaarallisesta tilastaan molempien vainoojien välistä, oli niin perin mahdoton onnistuaksensa, että sitä olisi saattanut sanoa suurimman toivottomuuden ponnistukseksi, joll'ei epätoivo olisi ukon tyynelle ja lujalle mielelle ollut missä tilassa hyvänsä ihan tuntematon. Se koe olisi saattanut onnistua ainoastaan silloin, jos tulliveneen perämies olisi ollut ihan taitamaton käyttämään hyväkseen asemansa etuja, jota ei suinkaan ollut olettaminen. Siispä vanhus, kun näki veneen kääntyvän siten, että soveliaimmin saattoi estää hänen aikomuksensa, käänsi silmänräpäyksessä aluksensa takaisin ja kiikkui kohta ihan suoraan maata kohti.

"Nyt hän jättää tavarat ja aluksen Pitkäsaarelle", kuiskasi kokkamies nuorukaiselle, "laineet ovat väkevät ja ranta kivinen ulompana. Jos satumme kivelle ennen aikojamme, niin meidät hukka perii!"

"Ota sydän kouraasi", vastasi toinen; "ei hän anna heille alusta eikä lastia; hän laskee kohti Pitkäsaaren karia ja pyrkii salmelle!"

"Itsemurhaaja hän on, jos sen tekee; pyydä häntä laskemaan maalle, että saamme ruveta purkamaan lastia ajoissa."

"Näetkö häntä?" sanoi poika,

"Vaiti, vaiti, hän kuulee!" vastasi toinen ja vaipui ehdottomasti katselemaan vanhusta, pystymättä enää ajattelemaan, vielä vähemmin puhumaan; hän oli kuin jähmettynyt.

Vanhan salapurjehtijan muoto oli siitä asti, kun hän käänsi veneensä maata kohti, kirkkaampi, vakavampi, melkein kuin jalostunut. Siinä yhtyi elämän virkeimpään ilmestykseen omituinen kirkkaus, joka vakaluonteisissa henkilöissä, heidän erotessaan maan päältä, yhtaikaa ennustaa kuolemaa ja sanoo sitä tervetulleeksi. Vaikea on sanoa, oliko silmäyksessä, jonka hän hitaasti loi avaruuteen, vaaran viehätystä vai jäähyväiset hänen lapsuutensa ystäville, saarille, merelle ja myrskylle. Muutamassa silmänräpäyksessä kumminkin katosi hänen kasvoiltansa kaikki sekavien tunteiden kajastus; jäljellä oli vaan voima yksin, tyynenä, taisteluun valmiina ja toimeliaana.

Juuri tuona hetkenä, kun ukon katse, liideltyänsä kuin petolinnun silmä vaahtoisen karisärkän kivien ja syvyyksien välillä, iskeytyi erääsen paikkaan, jättämättä sitä enää häipymään; kun jokainen hänen oma ja hänen aluksensa liike, ikäänkuin olisivat ne olleet yksi kokonainen olento, palveli tuota katsetta, — juuri sinä hetkenä molemmat nuorukaiset häntä tarkastelivat ja hän tietämättänsä saattoi heidät vaikenemaan suunnitteluistaan.

Siitä hetkestä alkaen oli äänettömyys aluksessa katkeamaton. Ratkaseva hetki otettiin vastaan ilman huokausta, ilman pienintäkään hiiskausta. Alus, jonka pienentämättömät purjeet myrsky kokonaan täytti, juoksi keveästi ja kuuliaisesti karisärkkää kohti; kohta nousi se sen aallon harjalle, jonka voimakas vesijoukko oli seuraavana silmänräpäyksenä hienoksi vaahdoksi murtuen häviävä ja hajoava, niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Sen alla oli musta nielu avoinna ikäänkuin valmiina ottamaan vastaan saalista, jota louhikon jättiläishampaat musertelivat. Alus syöksyi alas korkeudesta. Kova täräys ja pitkä rutina kupeilla hidastuttivat sen kulkua ja ilmoittivat sen vaaraa. Jalo, vaahdolla valettu alus vapisi kuin ammuttu hirvenvasikka kovan sään myrinässä ja paksu vesisade kohisi sisään sen haljenneesta kuvusta. Silloin pullistuivat taas vapisevat purjeet, sievä ja nopea käännös esti sitä sattumasta seuraavan kiven kylkeen, vähäinen rusaus enää, ja ensimäiselle, aluksen alle paisuvalle aallolle nousi se voittoisasti pystyyn, jätettyään särkän taaksensa ja turvallisella vauhdilla jatkaen matkaansa syvän ja tyynen salmen suuta kohti.

Tulipalo.

Koulukertomus.

1.

Tämä pieni kertomus tarvitsee lyhyen johdatuksen, vaikka siinä ei kuvaillakaan merkillisiä henkilöitä eikä tapauksia, vaan ainoastaan muutamien koulupoikien yksinkertaista melua, oikeata koululaiskujetta.

On näet tärkeätä huomata ett'ei se koulu, josta otamme kertomuksen sankarit, ollut missään kauniissa eikä suuressa kaupungissa, jossa tuskin kukaan edes tietää, missä paikassa semmoinen pieni tasavalta on kuin rehtori satakunnan koulupoikansa kanssa; vaan päinvastoin pienessä kaupungissa, jossa kouluvaltio oli näkemiseen ja kuulemiseen katsoen kymmenesosa koko asukasluvusta; jossa koulukartano oli muita taloja muhkeampi, niinkuin maisteri luokallaan, ja jossa tavallinen toisluokkalainen, saadessaan jonakin kauniina kesäpäivänä avonaisen ikkunan edessä vitsoja, voi yht'aikaa kuuluttaa onnettomuutensa kaupungin kaikille neljälle portille asti.

Luonnollisesti merkitsi semmoisessa kaupungissa paljon tuommoinen sadan vallattoman poikanulikan yhdistys, jotka olivat yksimieliset niin iloissa kuin suruissakin. Melkein joka taloon ulottuivat sen haarat, se tiesi kaikki, oli osallisena kaikessa, koetti kaikkea. Kyllähän opettajain laatikoissa odottelevat patukat ja rehtorin virkatukka, jota hän tuskin koskaan muuten käytti kuin vihapäissään, olivat mahtivaltoja, jotka ilmestyessään saattoivat veren jähmettymään, mutta nepä eivät olleet näkyvissä joka hetkenä päivästä eivätkä joka päivänä viikossa. Nopeat minuutit yhdestätoista kahteen, hetket kello viidestä yöhön loppumattomiin, keskiviikko- ja lauantai-iltapuolten joutoajat ja vapaat sunnuntaipäivät, ne kaikki saivat, pojan unhottamaan sekä läksynsä että selkänsä, ja kaikki ne olivat koulun taivaan kirkkaita, päiväpaisteisia hetkiä, nopeasti kuluvia, rakkaita ja sentähden tarkkaan käytettyjä.

Silloin, patukan ollessa vankina lukon takana ja virkatukan koristaessa hiljaisempaa jokapäiväistä paikkaansa rehtorin kirjahyllyllä, silloin naurettiin kaikki nuo naurut ja tehtiin kaikki kujeet, jotka liiallisuudellaan saivat monen siveän porvarin valtimot vallattomasti hyppelemään ja monen ikkunan täyteen milloin nauravia, milloin suuttuneita kasvoja.

Täytyy kyllä myöntää, että leikki joskus muuttui liian totiseksi ja totisuus liian hurjaksi ja että kaikissa kujeissa oma huvi oli niin yksinomaan tarkoituksena, ett'ei joudettu ajattelemaan muiden rauhaa tai huvia. Niinpä esim. saattoi jonkin, katurauhan häiritsemisestä tehdyn ankaranlaisen syytöksen jälkeen kaupungin arvoisa viskaali jonakuna aamuna löytää vanhan, koko pereelle riittävän kuomirekensä torilta, jossa se ikäänkuin hyväntahtoisesta huolenpidosta oli hänen mukavuudekseen kunniapatsaasen kiinni sidottuna; samoin saattoi pormestari löytää itsestään ja maistraatista hirveän syytöksen ja kuolemantuomion raastuvan ovelta, ja saattoipa yksin rehtorikin saada vanhan heponsa punaiseksi maalattuna aamulla rekensä eteen, vaikka itse oli nähnyt sen edellisenä iltana hyvästi siistittynä ja valkoisena menevän talliin.

Mutta semmoiset kujeet, vaikka ne kyllä aikanansa asianomaisia suututtivat, haihtuivat pian muistista toisten tieltä, jotka vaan naurattivat; ja kun sen lisäksi jokainen loukattu kaupunkilainen voi, milloin hyvänsä astui koulun sivutse, olla kuulevinaan syytetyn pahantekijän valitushuutoja eli siis omasta puolestaan rauhoittua, ei pahastus koskaan juurtunut syvälle eikä laajalle. Päinvastoin oli koulu kaupungissa rakastettu, olipa sille ihan välttämätönkin, aivan samoin kuin perheen vanhuksille vallaton pojan- tai tyttärenpoika, joka sata kertaa päivässä tekee kiusaa ja saa sata kertaa toruja, mutta jota kumminkin tuhannesti ihaillaan ja imarrellaan.

Oli kaunis syyspäivä lokakuun alulla iltapuolillaan. Ilma oli kylmänkolakka, vaan aurinko paistoi kirkkaasti eikä tuulta kuulunut nimeksikään. Muuan vuoden merkillisimmistä asioista oli juuri tapahtunut koulussa. Puolenpäivän aikaan näet, kun rehtori oli noussut lähtemään pois tunnin loputtua, oli koko luokka hypähtänyt seisoalleen ja lattiaa jaloin raapien, joka oli tavallinen kohteliaisuuden osoitus, pyytänyt lupaa sisä-ikkunain panoa varten. Joka syksy näet suotiin pojille puoli päivää lupaa siihen toimeen; se oli nytkin annettu kaikkine varoituksineen ja neuvoineen, ett'ei saanut särkeä ruutuja, ei huutaa, eikä säikyttää maalaisten hevosia eikä haukkua ihmisiä kaduilla — niin pitkä jono varoituksia, että rehtorin espanjanruoko-keppi tuskin olisi niitä puolessa päivässä ehtinyt takoa edes herkinoppiseenkaan päähän.

Ikkunat olivat jo pantuina paikoilleen aikaa ennen iltaa, ja koko joutilas poikajoukko oli kokoutunut tulliportin ulkopuolelle suurelle niitylle, jossa tämän tosiperäisen kertomuksen ensi osasto kehittyi.

Tällä kertaa olivat pojat olevinaan sotamiehiä, harjoittelivat, osoittivat kunniaa, marssivat, tekivät hyökkäyksiä, aivan samalla tavalla, kuin olivat nähneet kaupunkiin majoitettujen, äsken otettujen sotamiesten tekevän edellisenä keväänä. Luultavasti olisivat nuo poikien harjoittelut saaneet tapahtua muistutuksitta, niinkuin monesti ennenkin, ainakaan ei niitä olisi kerrottu näin historiallisen tarkasti, joll'ei sallimus, joka useinkin huviksensa tekee pois pudonneesta siemenestä puun, olisi satuttanut niin, että eräs koulun pienimmistä poikasista, muuan luvunlasku-luokan oppilas, näki hyväksi karata sotajoukosta.

Niin mitätön oli alku. Poika oli armeijassa rummuttajana, jota pidettiin hyvässä arvossa sukkelain sormiensa tähden. Tähän asti oli hän myöskin ollut moitteeton palveluksessa, vaan nyt, kun syysilma auringon paisteessakin alkoi vaivata hänen käsiään, huoli hän viisi koko virasta, kuten itse sanoi eräälle uskotulleen, käytti hyväkseen erästä lomahetkeä, karkasi ja peittäytyi niityn viereiselle, metsäiselle mäelle.

Sitä ei kukaan huomannut; levättiin hetkinen ja komennettiin taas: pyssy olalle! Kenraali, eräs rehtorinluokan vekkuli, tähti rinnassa, asettui arvokkaana paikallensa ja marssitti sotajoukkoa ohitseen. Kaarti, koulun sankarit rehtorilaiset ja konrehtorilaiset, arvokas joukko, jossa tavallinen sotamieskin oli kahden muun sotamiehen veroinen, marssi moitteettomassa järjestyksessä ohi ja sai palkakseen hyväksyvän viittauksen kenraalin kädestä. Mutta nyt oli linjarykmentin lähdettävä. Pikku sotamiehet seisoivat odotellen ja puhallellen käsiinsä sen verran, kuin uskalsivat. Vihdoin kuului komentohuuto; "Eespäin, mars!"

Rivit oikesivat itsestään, joka muoto muuttui rohkeammaksi, jalat nousivat, musiikki alkoi; mutta — pilli vaan, sillä rumpu oli rummuttajineen, ken sen tiesi, missä. Silmänräpäyksessä kuului: "Seis!" ruvettiin tutkimaan, översti sai ankaran muistutuksen, yksi komppanianpäällikkö vangittiin ja kaartilaisia lähetettiin joka suunnalle etsimään karkulaista, jonka joku luuli nähneensä menevän metsämäelle päin.

Kohtapa olikin karkulainen saavutettuna ja tuotuna armeijan eteen. Sotaoikeutta istuttiin, asia oli selvä, syyllinen tuomittiin kujajuoksuun.

Semmoista rangaistusta ei vielä ollut ennen tullut kenenkään osaksi kylmällä säällä. Keväällä juostiin kujaa nuttu päällä, mutta nutut olivat silloin ohuesta kesäkankaasta; nyt jokainen huomasi, ett'eivät mitkään koivunoksat, vaikka ne olisi keihäiksi teroittanut, voineet pystyä rummuttajaraukan sarkapanssariin. Ohjesäännössä ei ollut mitään määräystä semmoisesta tapauksesta; aljettiin huutaa: "nuttu pois!"

Samassa alkoi riita. "Älä riisu nuttua", huusi rangaistava ja työntäsi pois erään korpraalin käden, joka yritti auttamaan häntä tuossa toimessa, "ei kukaan ole juossut ennenkään alasti."

"Vastusteleeko hän?" kysyi kenraali, käsi puuskassa.

"Antakaa hänen pitää nuttunsa, kaartilaiset ovat leikelleet liian paksuja vitsoja", huusi moni jääkäri yhtaikaa.

"Sinä karkasit palveluksesta, poikaseni!" sanoi kenraali, ottaen rummuttajaa kiinni leuasta.

"Niin, herra kenraali!" vakuutti eräs kaartilainen, "älkää säästäkö häntä; jos jääkärit pääsevät kurituksetta, ei niitä saa kukaan enää pysymään lippunsa luona."

"Kyllä me olemme miehiä mekin ja osaamme marssia yhtä hyvin kuin kaartikin eikä meidän niskoillamme aina tarvitse ajaa", nurisivat jääkärit hyvin suutuksissaan.

"Joll'en kelpaa heille nuttu päällä", sanoi pilkallisesti nauraen pikku rummuttaja, kun toisten puolustuksesta sai lisää rohkeutta, "niin on selkänahkanikin liian hyvä heidän rummuksensa." Samalla otti hän maasta todellisen rumpunsa ja valmistihe lähtemään pois.

Silloin olivat kaikki jääkärit ilmi kapinassa; jo valmiiksi kohotetut kepit viskattiin pois ja kujan rivit hajosivat kokonaan; nurinaa kuului, oltiin suutuksissaan.

Kenraali oli pahimmassa pulassa ja hänen arvonsa ihan menemäisillään. Rangaista hän ei voinut kaikkia eikä sopinut antaa anteeksikaan. Hän katsoi paraaksi julistaa, että koko jääkärirykmentti oli hajoitettu ja että — sen lausui hän niin pontevalla äänellä, kuin suinkin taisi — "jokainen sen sotamies on kavaltaja, lainturvan ja kaiken armahtamisen menettänyt vihollinen."

Niin sanoen astui hän esiin, otti rykmentin lipun alaupseerin kädestä, komensi kaartilaiset aseihin ja antoi heidän ojennetuin keihäin hyökätä peljästyneitä poikanulikoita vastaan, jotka, unohtaen sotilasarvonsa ja nopean marssin tavallisen tahdin, juoksivat huutaen joka taholle ympäri niittyä.

Niin oli sopu kerrassaan kadonnut armeijasta. Vanhemmat jatkoivat sotaisia harjoituksiaan; nuoremmat olivat paon jälkeen kokoutuneet niityn etäisimpään nurkkaan, jossa sitte näkyivät neuvottelevan.

Mutta epäilemättä oli, kuten jo oletettiinkin, tuo poikien eripuraisuus tapahtunut sallimuksen johdatuksesta, joka tällä kertaa tahtoi saattaa kuuluisaksi heidän ikkunainpano-juhlansa ja liittää heidän leikkinsä tosioloihin, vieläpä oikein ikävällä tavalla. Sillä jos vanhemmat ja nuoremmat olisivat edelleenkin harjoitelleet temppujansa yhdessä eikä pikku kapinoitsijoita olisi jätetty oman viisautensa ja keksimiskykynsä varaan, niin eipä varmaankaan olisi koskaan suunniteltu semmoista leikkiä, kuin se, jonka kohta kerromme, joka ensin riisti viattomalta elukalta hengen, sai sitte erään kunnianarvoisen porvarin suuttumaan silmittömästi ja vihdoin — mutta antakaamme tapausten itsensä puhua.

Jääkärit neuvottelivat, mutta mitä neuvoteltiin, eivät he itse voineet eikä kukaan muukaan pitkään aikaan käsittää. Sieltä kuului vaan epätasaista surinaa kuin suututetusta mehiläisparvesta, joka kokee pistellen kostaa viholliselleen.

Kauan kesti tuota surinaa, ja kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että sanat selvenivät ja taas aljettiin ymmärtää toisiansa, oli neuvottelemisen loppupäätös vielä hyvin kaukana. Niinkuin tavallisesti käy semmoisille neuvoksille, oli päätös ihan toisenlainen kuin se, johon keskustelu näytti johdattavan. Kun suuttumus, ylpeys ja kostontunne olivat juuri saamaisillaan sotaharjoitukset uudestaan meneilleen, muistui mieleen paikkakunnalla yleisesti tunnettu, edellisenä keväänä kaikkine apulaisineen kiinni saatu, Musta Kustaa-niminen rosvo, jota pojat hyvin ihmettelivät, ja se muisto sai aikaan jotakin ihan toista kuin aseleikkejä.

Ensimäiset selvät äänet, jotka, kuin maailmat kaoksesta tai kalliokarit kuohuvasta merestä, kohosivat äänien alkuperäisestä sekasotkusta, olivat yksinkertaiset sanat: "Niin, niin!" ja "Ei, ei!" joita kohta seurasi niin vahvasti lausuttu yleinen "Hiljaa!" että meteli kuoli kuin tenho-iskusta.

Nyt vasta alkoi tyyntyneeltä mereltä nähdä pitempiä mannermaan kaistaleita, taikka, vertauksitta puhuen: nyt alkoi erottaa sanoja ja lauseita. Pikku rummuttaja käytti heti hiljaisuutta hyväkseen ja huusi, niinkuin hän jo varmaankin oli sitä ennenkin tehnyt, saadakseen asiansa sanotuksi.

"Minutpa he vaan jättävät vast'edes rauhaan!" riemuitsi hän. "Se kyllä tiedetään, että kaartilaiset mielellään tahtoisivat nähdä minun panevan rummuksi oman nahkani; mutta eipä tässä sentään ollakaan semmoisia narreja, osataan toki leikkiä ilman heitäkin."

"Osataan kyllä", vakuutti eräs vanha sotilas; "meitä on enemmän kuin kaartilaisia, ja kenraali kyllä saadaan."

"Minä pidän taidossa puoleni heidän rummuttajalleen, vaikka hän onkin kersantti!" huusi pikku karkulaisemme, kasvot tulipunaisina suuttumuksesta ja innosta.

"Ei, pojat", huomautti joukosta joku taitava valtioviisas, "me lähdemme pois tästä ja jätämme kaartilaiset yksin; herra Gyllendeg kyllä kaipaa rehtorille, että taaskin olemme sotkeneet hänen niittyänsä ja pelottaneet hänen lampaitaan."

"Mitenkä hän saa sen tietää?" arveli vanha sotilas kiukkuisesti.

"Mitenkö saa sen tietää", vastasi valtioviisas; "pappilan vanha paimen mummo astui tästä äsken ohi ja heristi meitä maantieltä kepillään; minä sen näin, ja huomenna saamme olla varoillamme."

"Samahan se on", vastusteli vanha sotilas, "menemmekö pois vai emme; olemmehan kumminkin olleet täällä."

"Eikä meidän tarvitse olla kaartilaisia huonommat", huusi rummuttaja,

"Eikä saattaa heitä luulemaan, että me heitä pelkäisimme!" jatkoi pieni, pystynenäinen sotilas.

"Niin, valitkaamme upseerit", kehoitti moni ääni; "kuka rupeaa kenraaliksi?"

Ennenkuin se kysymys saatiin selvitetyksi, tapahtui jotakin, joka teki vastauksen tarpeettomaksi. Se marssiva joukko, jota äsken vaan sivumennen mainittiin, eli tuntemattoman herra Gyllendegin lammaskatras, oli jääkärien hurjan paon ja huudon tieltä siirtynyt sille puolelle niittyä, johon kaartilaiset olivat jääneet ja joka näytti turvallisemmalta paikalta. Mutta nyt teki kaarti sotaharjoituksia jatkaessaan vähäistä pitemmän hyökkäyksen, jonka uhkaavaa rynnäkköä tuo maalaisarmeija ei katsonut soveliaaksi odotella. Kiireimmiten paeten, johtajana suuri, musta, miehen-veroinen espanjalainen pässi, hyökkäsi se jääkärien kylkeä vastaan.

Näillä, kun näkivät omaa äskeistä urhollisuuttansa niin täydellisesti jäljiteltävän, ei ollut muuta keinoa kuin siirtyä tieltä, kunnes heistä eräs, lähempää katsoessaan pakenevien kenraalia ja huomatessaan hänessä semmoista erään kuulun miehen kaltaisuutta, joka kohta yleisesti tunnustettiin, ojensi kätensä, osoitti, nauroi ja huusi:

"Pojat, pojat, katsokaas Mustaa Kustaata!"

"Ja koko hänen rosvojoukkoansa!" huusi toinen, sydämmensä pohjasta todistaen yhdennäköisyyden sattuvaksi.

"Ottakaamme ne konnat kiinni ja vangitkaamme kaikki!" huudettiin joka taholta. Enempää ei tarvittu.

Niin kiivaasti, kuin innostuksen jälkeen on tavallista — ja innostuneita ne olivat nämä uudet järjestysmiehet turvaamaan seutua ja hävittämään rauhanhäiritsijöitä — unhotettiin kostot ja sotaharjoitukset ja riennettiin rosvojoukkoa päin ottamaan kiinni, kenen vaan voi saada.

Se ei kumminkaan ollut niin helppoa panna toimeen kuin aikoa; kohta täytyi ottaa järkikin avuksi leikkiin. Mietittiin sotajuoni; tehtiin reikä aitaan viereiselle, pienemmälle niitylle päin, rosvojoukko ympäröitiin ja ajettiin hyvin varovasti pienemmälle taistelukentälle, jossa kaikki paon yritykset sittemmin olivat turhaa vaivaa. Niinpä otettiin kohta tuosta ahdistetusta ja hajoitetusta joukosta toinen toisensa perästä kiinni, ja viattomat pahantekijät, jotka eivät suinkaan olleet vielä koskaan ryöstäneet muuta matkamiestä kuin vesipuroa eivätkä muuta maan asukasta kuin heinämätästä, vietiin nuhdellen ja uhkaillen ankaraan vankeuteen.

Jo oli katras suurimmaksi osaksi sullottuna ja vartioituna ladossa; monta sennimistä, joita koko paikkakunta oli vuosikausia peljännyt, oli jo siellä lempeänä ja tottelevaisena lampaana; mutta yksi oli jäljellä, joka nyt hurskaassa nelijalkaisen valepuvussakin uhkaili puolustella muinaista mainettaan, ja se oli johtaja itse, hirmuinen Musta Kustaa. Monta kertaa oli koetettu piirittää häntä; yhtä monesti oli hän murtanut piirityslinjan. Joka ainoa noista pikku poliiseista, jolla vaan vähäkin oli rohkeutta, oli jo seisonut sekä jaloillaan että päällään tämän päävoron edessä; yksin pikku rummuttajammekin oli ollut esillä ja saanut vihamiehen sarvista suuren kuopan messinkiseen rumpuunsa ja samalla iloisen muotonsa tyytymättömäksi. Hyökkäykset olivat lakanneet, sotajoukot levähtivät, katsellen toisiansa. Poliisisotilaat olivat asettuneet riviin muutaman aidannurkan eteen; päärosvo seisoi rivin sisäpuolella valmiina puolustautumaan.

"Niin, tuossa se nyt seisoo!" sanoi kyynäränpituinen korpraali rummuttajalle ja osoitti kädellään peljättyä vihollista.

"Niin, siinä se seisoo!" vastasi rummuttaja,

"Sinä olet pelkuri-raukka", soimasi korpraali ihan tyynesti.

"Itse olet pelkuri-raukka!" vastasi rummuttaja, kohottaen virkakeppinsä ja aikoen ruveta pärryttämään kumppaninsa ihoa.

"Miksi et pitänyt sitä kiinni, kun se tuli, vaan käänsit rumpusi vastaan ja päästit sen karkaamaan?"

"Miksikö? Sentähden että sinä olet tyhmä ja me kaikki, kun luulemme Mustan Kustaan antautuvan meille paljain käsin vangiksi kuin vuonnat; johan sanoin, että se on otettava kiinni nuoralla."

Samalla näytti suuttumus johdattavan hänelle mieleen jotakin, jolla hän yhtaikaa tahtoi kostaa rosvolle ja saattaa korpraalin häpeämään. Hän päästi rumpunsa, otti siitä kantohiihnan ja teki surmasilmukan.

Huolimatta kiistellä enempää astui hän aidan jälleen tuketulle aukolle ja avasi sen taas, Reikään kiinnitti hän silmukan niin petollisesti, että Mustalla Kustaalla oli varma hirsipuu siinä, jos se vaan koetti päästä läpi aidan. Sen tehtyään palasi sankari rumpunsa luo, ripusti sen nuttunsa nappiin, otti keppinsä, astui suorastaan nelijalkaista vihollistansa vastaan ja alkoi pärryttää semmoisella voimalla, että Kustaa-parka, tottumaton kun oli semmoiseen sotamusiikkiin, olisi tarvinnut kahdeksankin jalkaa, ehtiäksensä niin kiireesti pois, kuin näytti tahtovan.

Siihen asti olivat muut kumppanit ainoastaan katselleet rummuttajan sotaliikkeitä; mutta nyt, kun näkivät vihollisen jo olevan hyvällä vauhdilla pakenemassa, nostivat hekin puolestaan kovan sotahuudon, juurikuin olisivat olleet Jerikon muurien edessä.

Musta Kustaa ei enää juossut, vaan oikein lensi, paha kyllä omaksi onnettomuudeksensa. Huomattuansa aukon, josta oli tullut tuohon ahdinkoon, töytäsi se kaikin voimin sitä kohti ja lensi hyvällä vauhdilla hirsinuoraansa. Ensimäiset vainoilevat jääkärit, jotka hyppäsivät aidan yli, niiden joukossa pikku rummuttajakin, ehtivät nähdä muhkean vankinsa viimeiset värähtelemiset; se oli kuristunut.

Nyt tulee meidän siirtyä vähän takaperin ajassa, tutustuaksemme mieheen, jonka hirmuinen ilmestyminen kohta lisäsi tuon surkean tapauksen kauhua.

Jo edellä oli meillä tilaisuus mainita kaupungin kunnianarvoisaa leipuria, herra Gyllendegiä, ja toivoisimme vaan, että hän olisi lukijallekin yhtä tuttu kuin jokaiselle silloiselle ihmiselle, joka vaan asui niin lähellä hänen ammattikylttiään kuin parin, jopa kolmenkin peninkulman päässä.

Herra Gyllendeg oli jo ehtinyt kuudennenkymmenennen vuotensa ohitse ja hänen tukkansa oli valkoinen ijästäkin eikä ainoastaan jauhoista. Neljäkymmentä vuotta oli hän ollut paikkakunnalla leipurina, ja sitä ylistystä hän hyvin mielellään seoitteli puheesensa. Ihmiset sanoivat häntä upporikkaaksi, ja totta se ainakin oli, ett'ei häneltä puuttunut leipää. Se joulukakku, jonka hän nuoruudessaan oli paistanut näytteeksi mestarinarvoa hakiessaan ja jonka onnistumisen tähden hän oli luullut olevansa luotu joksikin suuremmaksi koin pikkukaupungin leipuriksi, — se joulukakku ei varmaankaan ollut yhtä täyteläinen, valkoinen ja kiiltävä kuin sen tekijä itse. Lihavuutensa, joka muuten olikin mahtavin puoli koko hänen olennossaan, oli hän vähitellen hankkinut — "huolilla ja suuttumuksilla". Lukija ehkä kummastuu, mutta niiden hän vakuutteli itsellään olevan jokapäiväisenä ruokana. Epäilemättä ne olivatkin hänellä ruoanhalun kiihdyttiminä; sentähden hän aina, milloin tahtoi syödä oikein vahvasti taikka muuten tunsi haluttomuutta ja vastenmielisyyttä, meni vähää ennen atriaa työhuoneesensa ja hankki siellä alisteeksi suuttumusta.

Nyt vanhoilla päivillä oli tuo tapa hänessä jo tottumuksena; hän tuskin voi elää tuntiakaan vahvistamatta itseään suuttumuksella, ja ihmiset sanoivat häntä riitaiseksi ja äreäksi, kun hän aina, milloin vaan tapasi jonkun, ilmasi sydämmensä tyytyväisyyttä torumalla ja haukkumalla. Muutamia kertoja vuodessa toimitettiin hänelle oikeita suuttumuspitoja, joissa hän aina nautti itsensä ihan päihdyksiin asti; niitä pitoja toimittivat hänelle koulupojat, kun sotkivat hänen niittyänsä taikka viskoivat kivillä hänen kylttiään. — Mutta armotontahan olisi puhua pilaa niin vanhasta miehestä ja porvarista, kuin herra Gyllendeg oli. Siispä kaikella kunnioituksella lisäämme enää vaan sen, että herra Gyllendeg aina säännöllisesti kävi kirkossa, aina viskasi kuparirahansa kukkaroon, vieläpä niin kovasti, että se kuului kahdelta, ei koskaan kironnut muulloin kuin hyvin suutuksissaan ja silloinkin mainiten vaan ammattinsa ikivihollisia: "nahkiaista ja palaneita pullia"; muuten kantoi hän niin nöyrästi suurta rikkauttansa, että aina valitteli itseään köyhäksi, vainotuksi ja hyljätyksi maailmassa.

Jotenkin samaan aikaan, jolloin pojat alkoivat vangitsemispuuhansa niityllä, lopetti herra Gyllendeg päivällisleponsa ja meni työhuoneesen. Hän oli jo kylliksi kauan nääntynyt rauhan ikävässä, että kiihkeästi halusi tuon terveystapansa virkistäviin taisteluihin. Jopa voikin siis nähdä hänen hengityksensä paisuvan ja sieramensa suurenevan, kun hän lähestyi ovea. Selvästi huomasi hänen tuntevan jonkin suuttumusaiheen hajua.

"Herra varjele", sanoi hän heti, kun astui kynnyksen yli ja katsahti etevimpään ja ainoaan kisälliinsä, talon vanhaan piikaan, "Herra varjele, Susanna, miten noessa sinun kasvosi ovat! Näyttäähän ihan siltä, kuin et olisi uunia ennen nähnytkään, vetelys. Mitä luulet ihmisten sanovan? Herra Gyllendegin rinkilät, sanovat he nyt, ovat keltaisemmat russakoista kuin sahramista, he sanovat — varjele minua vaivaista siitä maanrasituksesta — ja kohta kyllä saa kuulla, että hänen leipänsä ovat ruskeammat Susannan sormista kuin siirapista. Miten korppujen laita on? Maantielle minä joudun teidän mokomien kauttanne; niin, sinne minä joudun sinun huolimattomuutesi tähden Susanna. Nouseeko korpputaikina, kysyn minä; kylläpä minä senarvoinen toki lienen, että minulle vastata pitää. Nouseeko se? Miksi et sitä yhtä hyvin vie kaupungin kellariin jäiden sekaan? Kerjäläissauvaan minä saan turvautua sinun tähtesi, laiskiainen. Vai niin! Nyt poltat koko uunin täyden laivakorppuja! Eikö sinulla ole nenää, elukka, tunteaksesi palaneen hajua?"

Nyt oli Herra Gyllendeg jo päässyt hyvään asemaan ja alkoi tuntea olevansa oikealla pohjalla, melkein kuin puolikuollut kala, joka on hetkisen saanut virkistyä vedessä ja sitte koettelee voimiaan. Herra Gyllendeg oli, jos vieläkin jatkamme vertausta, juuri kääntänyt selkänsä pystyyn ja alkanut liikutella eviänsä; täydellisessä uintikunnossa ei hän vielä ollut likimainkaan.

Koko tuon saarnan aikana jatkoi vanha Susanna vaan työtään ja astuskeli edestakaisin vähääkään hämmästymättä tai pahastumatta. Päinvastoin näytti hän olevan tyytyväinen herransa ja mestarinsa läsnäolosta; niinkuin hän piti leipiään vasta sitte kyllin paistuneina ja kiiltävinä, kun ne oli viimeisen kerran sivelty munavalkuaisella ja sokurilla, samoin olivat hänestä kaikki työnsäkin vaillinaiset, kunnes herra Gyllendeg ne kiillotti haukkumisella ja moitteella. Siitä syystä hän luultavasti ei vastannut sanaakaan mestarin selityksiin, joita hän lakkaamatta jatkoi samaan suuntaan yhä kiivaammin.

"Mitä?" jatkoi hän, "onhan tässä ruisjauhoissa hiekkaa, että voi viilata kyntensä. Olithan sinä jauhattamassa, Susanna, vaan olet kumminkin vaiti kuin myyrä etkä ilmoita. Minä olen ravinnut ihmisiä jo neljäkymmentä vuotta, eikä vielä ole kukaan sanonut minun antaneeni hänelle kiveä syödä leivän sijasta. Ja täällä on häkää tuvassa." — Hän nosti nenäänsä ja nuuski oikein tuntijan tavalla. — "Sinä olet salvannut häkää tänne, elukka, ja tapat itsesi ja muut. Harvoin minä enää uskallan tulla omaan työhuoneeseni; kiusaa ja harmia on vastassa kaikkialla, katsonpa sitte mihinpäin hyvänsä, Ja tuonko verran vehnäjauhoja olet tuonut lämpenemään? Kissoillesi tuosta voit saada taikinaa, vaan et muille. Minä olen käynyt kirkossa ja rukoillut Herraamme valasemaan järkeäsi, moinen uuninluuta, mutta sinulla on aina oma pääsi; — varjele toki, onhan täällä häkää, että oikein suhisee korvissa. No, vielähän sahramirinkilät ovat tuossa; eikö ketään ole pappilasta käynyt täällä niitä hakemassa? Tottapa minä senarvoinen olen, että minun pitää saada vastaus."

Siinä keskeytti hänen saarnansa kimakalla äänellä vanha paimenmummo, joka jo hetkisen oli kenenkään huomaamatta seisonut oven suussa ja odotellut sopivaa tilaisuutta sekautuaksensa pakinaan.

"On kyllä oltu niitä noutamassa, ja juuri minä itse", sanoi hän, "mutta kuka täällä saa niinkään paljoa suunvuoroa, että ehtisi sanankaan lausua? Herra varjele, enpä ennenkään ole näkymätönnä ollut enkä ole sokeakaan. Olenpa kyllä jo nähnyt jotakin maailmassa, mutta en semmoista mellastusta, kuin te pidätte, herra Gyllendeg. Teidän pitäisi toki peljätä Jumalaa; ei maallinen korkeus ijankaikkinen ole."

Siinä hän hurskaan mielensä houkutuksesta huoahti syvään ja nyyhki muutamia kertoja, niin että herra Gyllendeg, joka juuri parahiksi oli tointunut hänen läsnäolonsa, vaan ei noiden mieltä-ylentävien varoitusten tähden, sai suunvuoroa ja hiukan kumartaen virkkoi:

"No, no, te vain olette rinkelejä hakemassa, mummo, ja jaksatte yhä vielä elää huononakin! Niin, niin, surua ja huolta kyllä kestää, mummo. — Sanna, sen närekapula, johan lasket tuuleen kaiken lämpimän. — Olin juuri sanoa, mummo, että, kuten näette, huolet ja kiusaukset ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, ja loppuna kaikesta on vaan kerjäläissauva."

"Älkää häväiskö Jumalaa, herra Gyllendeg", jatkoi taas mummo, "syntiä tuommoinen puhe on. Eikö Herra ole antanut teille kylliksi tämän maailman rikkautta ja suuruutta, täyttänyt teidän elosalvonne ja vähällä tehnyt teidät kaupungin raatimieheksi? Mitäpä hän sen enempää voisi tehdä viinamäessänsä? Mutta te kasvatte vaan metsä-viikunoita, herra Gyllendeg; minä olen vanhempi teitä ja saatan kyllä sanoa, että te puhutte kuin hullu."

Herra Gyllendeg pelkäsi ehkä liiankin kauaksi jäävänsä mummon saarnanaiheeksi, ehkäpä myöskin luuli olevansa oikeassa, ja otti sentähden rinkelin, punnitsi sitä kädessään ja sanoi suuttumuksen ja valituksen sekaisella äänellä:

"Kuka puhuu hullun tavalla? Te ette tiedä, mitä tämmöinen rinkeli minulle itselleni maksaa, mummo, te ette sitä tiedä. Vai luuletteko, että vehnäjauhoja sataa meidän aikoinamme kuin lunta tai että sahramia kasvaa apilaan seassa niitylläni, jota Jumala suojelkoon kiusankappaleistamme?"

"Sitäkö luulisin, herra Gyllendeg", vastasi vanhus äänellä, joka selvästi ilmasi, miten iloissaan hän oli, kun vihdoinkin sai soveliaan tilaisuuden kertoa jo kylliksi kauan ja vaivalla salatun uutisensa, "luulisinko sahramia kasvavan teidän niityllänne? Enpä ole nähnyt sahramia kasvavan semmoisillakaan niityillä, jotka saavat rauhassa olla; sitä vähemmin — mutta tiedänhän itse, mitä tiedän; kyllä se aikanaan kuuluksi tulee, herra Gyllendeg." — Niin sanottuaan otti hän hameensa taskusta vaskisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti hyvän panoksen nenäänsä, samalla katsellen niin veitikkamaisesti, kuin huonoilla silmillään saattoi, herra Gyllendegiä, ja jatkoi sitte: "Vai sahramia! Kiittäkää Jumalaa, jos sinne jää heinänkään kortta lammas-raukoillenne, herra Gyllendeg, kun rehtori sinne kerran on laskenut vasikkansa; muuta en sano."

"Mitkä vasikkansa?" kysäsi Gyllendeg, korviaan hörkistäen.

"No koulupojat tietysti, koulupojat, jotka tallaavat paraillaan niittyänne, että se on kuin mikä hevostori, se kaunis niitty."

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Te ette puhu totta, mummo!" tiuskasi
Gyllendeg hyvin suuttuneena.

"Enhän minä ota maksua sanoistani, herra Gyllendeg, ja jos ette huoli uskoa niitä, niin olkaa uskomatta; ei minulle olekaan mitään vahinkoa tapahtunut; minä kun näytin keppiäni heille, niin eräs näytti samoin minulle, ja sillä me olemme kuitit; Jumala siunatkoon lapsia, tarvitsevathan hekin ilonsa, ja rikkaanhan miehen niitty siinä menee ilon hinnaksi."

"Sanna", huusi nyt Gyllendeg, voimatta innoissaan sovitella sanojaan edellisten mukaisiksi, "katso taloa ja kartanoa, raavinkakku, niin ett'et polta meitä ja koko kaupunkia päälliseksi minun poissa ollessani — kuuletko, kysyn minä. — Älä laske kissojasi puotiin, sanon minä; se on vale, että siellä olisi rottia; sinun kissasi ne juuri nälvivät leipiä, noenkolistaja, sanon minä. Missä minun espanjanruoko-keppini on? Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä tästä tulee toinen järjestys!"

Niin varustautuen otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi, väsymyksestä ja suuttumuksesta läähättäen, astumaan niityllensä.

Siellä oli jo kaartikin ehtinyt kuulla onnettomuuden ja saapunut katsojaksi. Sodassa olevien rykmenttien välille oli yhteinen tapaturma toimittanut aselevon: kaartilaiset ja jääkärit olivat rauhallisesti sekautuneina, rähisten ja levottomina kaatuneen sankarin ympärillä.

Pikku rummuttaja oli keskellä joukkoa. Hänen muuten avomielisessä ja suoravaisessa muodossaan oli nyt murheen viiruja ja ryppyjä ristin-rastin. Milloin hän otti kuollutta vankia sarvista, pudisteli ja veti kaikin voimin, milloin taas lyödä paukutteli rumpupalikkansa paksulla päällä. Samalla hän vuorotellen itki ja riiteli aina sen mukaan, miten milloinkin joko oli toivottomana onnistumattomasta kokeesta taikka pahoillaan ja toivoen ryhtyi johonkin uuteen yritykseen.

Sillä kannalla olivat asiat ja semmoisessa työssä pikku ystävämme, kun yhä vahveneva kuiskutus: "Herra Gyllendeg, herra Gyllendeg!" hänen korvaansa ehtien sai hänet kauhistumaan ja samalla ilmasi sen saapuneen, jota vähimmin kaikista ihmisistä olisi sinne siinä tilaisuudessa toivottu.

Ja herra Gyllendeg seisoi peljästyneen poikajoukon edessä hikisenä, läähättävänä ja niin suuttuneena, että tuskin kykeni saamaan sanaa suustansa. Pojat olivat samana silmänräpäyksenä, kuin Gyllendeg ilmestyi heidän eteensä, jonkinlaisesta vaistontapaisesta älykkäisyydestä ja toivoen voivansa ehkä salata koko lammasjutun asettuneet tiheään piiriin pikku rummuttajan ympärille; he seisoivat siinä valmiina keinottelemaan kaikella mahdollisella katuvaisuudella ja nöyryydellä itselleen vapaata poispääsöä, kunhan vaan ensin saivat rummuttajalle aikaa kätkeä kaatuneen urhon. Jääkärien kunniaksi sanottakoon, että tuona suojelusmuurina oli melkein yksinomaan heitä; kaartilaiset, jotka eivät olleet niin syylliset murhaan ja tapaturmaan, olivat peräytyneet mikä minnekin, niin että ainoastaan muutamia heistä pysyttelihe likitienoilla. Herra Gyllendeg suunnittelikin hyökkäyksensä juuri tätä pikku jääkärien tiheätä joukkoa kohti.

Ensimäisiin rynnäköihin, kun herra Gyllendeg vihdoinkin sai kielensä liikkeelle, vastasivat poikaset peloissaan ainoastaan siten, että ottivat lakit päästään, jota kohteliaisuutta ei suinkaan olisi tapahtunut, joll'ei hätä olisi ollut niin perin suuri. Vasta sitte, kun huomattiin, että pitempi äänettömyys välttämättömästi enemmän suututtaisi kuin rauhoittaisi herra Gyllendegiä, ryhdyttiin keskusteluun, ja muuan poika selitti jotenkin rohkeasti, että hän ja hänen kumppaninsa olivat nähneet pastorin suuren koiran kävelevän tulliportin luona ja sentähden kiirehtineet auttamaan herra Gyllendegin lampaita; mutta kohta he nyt aikoivat lähteä poiskin.

Mutta sillä hän vaan sytytti vielä yhden myrskyn lisäksi herra Gyllendegin mieleen. "Varjelkoon minua, köyhää vaivaista", huusi ukko. kun oli katsahtanut ympäri niittyä, "kaikki lampaani ovat poissa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Näyttäkää heti minulle, mihinkä ne ajoitte, taikka muuten taputtelen teitä kepilläni, että tulette mureoiksi kuin leipäkakkarat."

"Älkää suuttuko meihin, herra Gyllendeg", vastasi poikien puheenjohtaja, "kyllä me autamme niiden etsimisessä. Ne pääsivät veräjästä maantielle."

"Niin juoskaa heti jäljestä, vietävät!" tiuskasi ukko ja nosti keppinsä.

"Kyllä me menemme ja juoksemme, kun vaan te lähdette ensin", sanoivat peljästyksissään pojat, uskaltamatta hajoittaa piiriä hänen silmäinsä edessä.

"Nahkiainen ja palaneet pullat, pitääkö tuommoisten hurjennosten käskeä minua pois omalta niityltäni!" tiuskui ukko ja kohottaen espanjanruoko-keppinsä iskuun syöksi keskelle joukkoa, jonka eri jäsenet silmänräpäyksessä hajosivat kuin akanat myrskyssä.

Mutta herra Gyllendeg oli innossaan ottanut liian suuren vauhdin ja olisi saattanut katkaista kätensä ja jalkansa; sillä niin onnettomasti hänelle kävi, että hän kompastui samalla kerralla pikku rummuttajaan ja pässiin ja kaatua roiskahti kuin kuusi metsässä maahan. Turhaan koetti rummuttaja-parka ehtiä kaatuneen ukon suurten säärien tieltä, joiden alle hän pahaksi onneksensa sortui. Tuskin tunsi herra Gyllendeg voivansa vielä liikutella jäseniään, niin hän heti kuin veden hätään joutunut kiihkoisesti tarttui niillä kaikkeen, mihin ylettyi. Niinpä pikku sankarimme ja hänen onneton vastustajansa joutuivat melkein yhtaikaa hänen rautakouriinsa; samassa herra Gyllendeg myöskin selvittihe seisoalleen, alkaakseen tuomiotansa. Lampaalla hänen oikeassa kädessään ei ollut mitään hätää, vaan sitä suurempi vaara uhkasi poika-parkaa, joka hänen vasemmassa kädessään kimpuroi. Suoraan sanoen, herra Gyllendeg näytti hirmuiselta, kun oli hämmästyksissään lankeamisesta, kauhuissaan odottamattomasta näystä, joka avautui hänen silmiensä eteen, ja kiihkoissaan kiinni saamansa pahantekijän rankasemisen halusta, joka, vaikka olikin niin pieni, kumminkin samalla oli niin häpeämätön, että melkein hänen omain silmiensä edessä oli teurastamassa hänen parasta pässiänsä.

Pikku rummuttaja näytti olevan auttamattomassa hukassa; pakenemaan ei ollut pääsöä ja uhkaava keppi oli melkein toista vertaa pitempi kuin onneton kuritettava itse. Yleinen ja sydämmestä asti osanottavainen levottomuus vallitsi koko niityllä. Oliko pikku kumppani jätettävä oman onnensa nojaan semmoisena hädän hetkenä? Vaan mitenkä voi häntä auttaakaan? — Käsivoimilla ei voinut mitään saada aikaan, viekkaudella, mistäpä sitä niin äkisti voi keksiä? — Kerran jo keppi putosi pojan selkään.

Poikien joukossa oli yksi senkaltainen nuorukainen, joita luonto välistä muodostelee, ikäänkuin näyttääkseen yhdessä koossa kaikki voimat, joiden se muuten antaa leikitellä hyvinkin monessa eri henkilössä, nuorukainen, jota pojat niin rakastivat, että häntä melkein käsissänsä kantelivat, ja joka itsessään näytteli kuin peilistä heille kaikki tunteet, mielenkiihkot ja aatteet, joita heissä itsessään liikkui. Iloinen kuin kirkas päivä, lapsellinen, uhkarohkea, pahankurinen, välistä itsepäinen, hellä ja avomielinen, välistä viekaskin, ensimäinen vaaroissa ja uskollinen kaikissa vaiheissa, semmoisena oli hän poikien ihanne ja ehkäpä vast'edes myöskin muiden yhdistysten kuin pienen poikajoukon. Tämä nuorukainen, jota me tässä sanomme kenraaliksi, sillä se arvo hänellä oli poikien sotaisissa harjoituksissa, uskalsi yrittää pikku rummuttajan pelastamista.

Punastuen mielipahasta ja levottomuudesta, nähdessään ensi iskun paukahtavan pikku kumppaniin, juoksi hän herra Gyllendegiin päin yhtä neuvokkaasti, kuin lintu, nähden poikasensa olevan vaarassa, lentää räpyttelee metsästäjän jalkain juuressa, houkutellakseen häntä pois niiden luota. Ennenkuin keppi ehti toista kertaa iskeä, oli jo seuraava keskustelu meneillään:

"Odottakaahan Herran tähden, herra Gyllendeg, te menettelette julmasti, kun lyötte sitä, jota teidän tulisi, polvillanne maassa madellen, kiittää!"

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Mistä pitäisi minun kiittää häntä?" tiuskasi herra Gyllendeg; mutta seisatti kumminkin jo iskuun kohotetun keppinsä.

"Mistäkö teidän pitäisi kiittää häntä?" jatkoi heti vapauttaja, "ettekö sitte näe, herra Gyllendeg, kuka tuossa makaa maassa?"

"Minua vaivaista mies-parkaa", valitti herra Gyllendeg, ehdottomasti käännettyään silmänsä osoitettua esinettä kohti, "siinä se nyt makaa kaunis elukka, jota nämä pedot ovat niin armottomasti pidelleet ja rääkänneet."

"Älkää sitä säälikö, herra Gyllendeg", jatkoi toinen, koettaen kujeella toisensa perästä hämmentää vihollisensa suunnitteluja, "älkää sitä säälikö, sehän on koko paikkakunnan suurin rosvo ja ryöväri."

"Kelvoton veijari! Milloinka se on varastanut tai ryövännyt?" ärjäsi herra Gyllendeg, nosti keppinsä kenraalia vastaan ja oli ihan unhottaa rummuttajan.

Sitäpä juuri odotettiinkin. "Tulkaa, herra Gyllendeg", huusi vapauttaja, mennen niin lähelle, että melkein olisi voinut tarttua vaarallisen vastustajansa keppiin, "tulkaa, meillä on koko hänen rosvojoukkonsa ladossa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Parempi on tulla auttamaan meitä niiden kiinnipanossa kuin seisoa tässä joutilaana."

Kauempaa ei Gyllendeg voinut malttaa mieltänsä. Vihan vimmoissaan tavoittaen, vaikka tietysti suotta, kepillään vapaata ja etempänä olevaa vihollistaan, päästi hän irti senkin, joka jo oli kyllin likellä. Ja pikku rummuttaja, osaten kyllä käyttää vapauttansa, hypähti kuin nuoli syrjään, ehtipä vielä paetessaan pelastaa rumpunsakin.

Muutaman minuutin kuluttua oli herra Gyllendeg niityllänsä yksin, hengästyneenä ja liiaksikin suuttuneena.

2.

Kertomuksemme edellisessä osassa olemme koettaneet kuvailla, mitä onnettomuuksia tapahtui herra Gyllendegin niityllä, saattaen hänet riitaan koulupoikien kanssa, ja samoin myöskin koettaneet näyttää, miten pojat sillä kerralla osasivat selvitä vaaroista, joita tämän arvokkaan porvarin espanjanruoko-keppi uhkasi.

Älköön kumminkaan luultako poikien olleen niin sokeita, ett'eivät olisi edeltäkäsin nähneet vaaroja, vielä pahempia kuin ne, joista jo oli selvitty, yhä enemmän kokoutuvan heitä vastaan joka hetki niin kauan, kun herra Gyllendegin viha vielä kiehui. Sentähden koetettiin sitä kaikin tavoin sammuttaa, että saataisiin estetyksi herra Gyllendegin tulo kouluun seuraavana päivänä, kuten varmasti tiedettiin tapahtuvan.

Lähettiläitä kulki molempien sotaa käyvien valtojen välillä myöhään iltaan saakka; yksin vanhan Susannankin olivat pojat voittaneet puolellensa ja käyttivät hänen välitystään hyväkseen, saadaksensa toimeen kelvollista sovintoa. Kaikki turhaa. Herra Gyllendegille luvattiin kaksinkertainen korvaus kaikesta, mitä hän oli kadottanut, pyydettiin häneltä anteeksi ja luvattiin parantua; mutta ei mistään apua! Herra Gyllendeg sanoi jättävänsä "rehtorin asiaksi arvata elukan hinnan ja muuten tahtovansa nähdä, mitä koululaissa oli sanottuna tuommoisesta tapauksesta, Muuten ei hän — nahkinaisen ja palaneiden pullien nimessä — ollut mikään koulupoikien narri, joten Sannalla ja muilla pitäisi kyllä olla sen verran älyä, ett'eivät juoksentelisi moisten petojen ja kaupungin kiusan puolesta puhumassa."

Semmoisella kannalla olivat asiat, kun luku alkoi seuraavana päivänä. Opettaja toisensa perästä astui suureen kouluhuoneesen, kukin arvokkaasti asettuen luokkansa luo. Harmaapäinen rehtori jo todisteli muutamaa lauseopillista sääntöä ja muut opettajat säestivät omilla viehättävillä sävelillään. Vanha koulukello oli seisonut yönsä ja nyt alkanut jälleen käydä, joka nivel vinkuvana vanhuudesta.

Kohta kumminkin voi huomata jotakin erinomaista olevan tulossa. Yleinen kiihko ja levottomuus vallitsivat poikajoukossa. Rehtorin oli täytymys korottaa ääntänsä, saadakseen poikiaan enemmän tarkastamaan Ciceroansa, ja alemman luokan opettaja tiuskui jo täydellä äänellä eräälle "lurjukselleen", että Jumala hänet oli luonut eikä kukaan muu.

Ei mistään näyttänyt tulevan apua. Joka kerran, kun ovi liikahti, kääntyivät kaikkien silmät sinne päin; vastaukset olivat kaikki päin-mäntyyn, toiset sopertelivat jotakin, toiset peruuttelivat lakkaamatta sanojansa. Opettajat menettivät malttinsa; toinen toisensa perästä alkoi asianmukaisella äänellä vetää laiskuuden, korvapuustien ja patukan virttä, ja jokaisen värssyn loppuun liittyivät läjähys ynnä sen luonnolliset kumppanit: aijai! aijai! Silloin astui ovesta herra Gyllendeg.

Riemuinen ilo loisti arvoisan porvarin muodosta, hänen katsellessaan niin monien voittojensa kenttää, ja ylpeä ryhti, jolla hän nyt lähestyi erittäin suurta ja varmaa voittoriemuansa, vaikutti, että hänen vanha, harmaa juhlanuttunsakin näytti paremmin soveltuvan hänelle kuin ennen viiteentoista vuoteen.

Pojat istuivat poskiltaan punaisina ja katselivat levottomasti alas kirjoihinsa; synkkä hiljaisuus vallitsi koko salissa. Mutta herra Gyllendeg astui arvokkaasti rehtorin pöydän luo ja alotti puheensa:

"Herra minua varjelkoon, vaivaista raukkaa", sanoi hän muutamien hm, hm!-äänien jälkeen ja peräytyi vähitellen tavallisempiin ja lievempiin lauseparsiin, kuin ensin oli aikonut käyttää, "hm, hm! olen sitä minäkin ihminen. Minä tarkoitan, herra rehtori, että huolet ja harmit ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, yksin kun olen maailmassa. Mutta niinpä toki elettäköön ja annettakoon elää, herra rehtori; nahkiainen ja palaneet pullat, jos taikina alustetaan liian täyteen, niin se nousee yli laitojen, sanon minä."

Tuon kummallisen alkulauseen jälkeen, jonka salaisen tarkoituksen rehtori kumminkin voi tottumuksesta arvata paremmin kuin kukaan muu, vaikeni herra Gyllendeg odottamaan, mitäkähän se vaikutti. Eikä se vaikutuksetta jäänytkään. "Sanokaa suoraan, herra Gyllendeg", tiuskasi rehtori, hypähtäen seisomaan ja sysäisten keppiänsä lattiaan, "sanokaa suoraan, mainitkaa vaan, mitä ja kuka; niin totta, kuin Herra elää, vitsoja ei ole puuttuva."

"Neljäkymmentä vuotta olen jo ollut leipurina tässä kaupungissa", jatkoi herra Gyllendeg, voimatta niin pian selvitä omien ajatustensa pyörteestä, "olisinpa saattanut kelvata paremmaksikin. Koulussa ei minua ole pidetty eikä käytetty niinkuin monta muuta; köyhänä ja yksikseni olen minä maailmassa ollut, sanon minä, ja ihminen minusta kumminkin on tullut. Varastanut en ole enkä valehdellutkaan, en myöskään käyttänyt väärää mittaa enkä painoa. — — Älä irvistelekään, sinä lurjus siellä nurkassa; minä puhun, niinkuin olen oppinut, emmekä vielä olekaan nähneet viimeisen päivän loppua."

"Puhukaa, herra Gyllendeg, älkääkä antako noiden keskeyttää itseänne", sanoi rehtori, lyöden poikien varalle pöytään messinkikoukulla, joka koristi hänen virkakeppiänsä, "sanokaa, onko kukaan loukannut kunniaanne; siitä on hän saava aika kylvyn, niin totta, kuin Herra elää."

"Mitä minulla on kunnian kanssa tekemistä", sanoi Gyllendeg tyytymättömänä ja maltittomana siitä, että hänen tarkoitustaan oli väärin ymmärretty; "nahkiainen ja palaneet pullat, minä kysyn vaan yksinkertaisesti, mitä koululaki sille lupaa, joka kuristaa toisen lampaan?"

Tämä odottamaton kysymys, johon varmaankaan ei ollut missään koululaissa koskaan ollut vastausta, oli vähällä saattaa rehtorivanhuksen ihan hämilleen. Hän seisoi hyvän hetken neuvottomana ja supisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ennenkuin voi tointua antamaan semmoista selitystä, että laki ei semmoisessa tapauksessa luvannut mitään; vaan hän oli valmis tekemään täksi kerraksi ja ainaisiksi ajoiksi lampaansurmasta rangaistuspykälän, jonka voi kirjoittaa 1721 vuoden koululain välilehtiin. "Ja", lisäsi hän sangen mahdikkaasti, "jos joku koulupojista, olipa hän sitte kuka hyvänsä, on kuristanut teidän lampaitanne, tahallansa nimittäin, herra Gyllendeg, niin näyttäkää minulle vaan pahantekijä; niin totta, kuin Herra elää, hänen selkäänsä kulutan minä yhden patukan, vaikka minun pitäisi tehdä se kultalangasta."

Nyt nousi ylös kenraali, kiirehtien estämään asiaansa välttämättömästi turmeltumasta siitä, että herra Gyllendeg olisi saanut osoittaa hänet tuoksi pahantekijäksi, ja samalla aikoen ottaa koko syyn omaksensa eikä laskea sitä kiertymään muiden niskoille. Hän toivoi varmasti pääsevänsä vähemmällä, kuin rehtorin uhkauksesta sopi odottaa; sitä paitsi tiesi hän itse kaikista paraiten kääntää asian niin hyväksi kuin mahdollista, kun hän oli rehtori vanhuksen suosikkeja. Hän siis alotti selityksensä jotenkin vapaamielisesti, sanoi yksin vieneensä pojat herra Gyllendegin niitylle ja kuvaili, vastoin kumppanien aavistusta, jotenkin todenmukaisesti kaikki, mitä siellä oli tapahtunut. Sitte piti hän puolustuspuheensa. Hän ei voinut uskoa, sanoi hän lopuksi, herra Gyllendegin niityn turmeltuvan näin myöhään syksyllä; "sitä paitsi", lisäsi hän, "olen jo tarjonnut kaksinkertaista hintaa lampaasta, jonka tapaturmasta tulin surmanneeksi, vaan en tahallani."

"Onko hän tarjonnut teille kaksinkertaista hintaa, herra Gyllendeg?" kysyi rehtori.

"Älkää häntä uskoko", vastasi tämä, "kyllähän se totta on, mitä hän sanoo; mutta hän on sukkelakielisempi kuin me molemmat yhteensä."

"Ajatelkaa vähän sanojanne, herra Gyllendeg", sanoi rehtori hiukan pahastuneena, "en minä mikään lapsi ole, senhän tiedätte; olen ennenkin käsitellyt asioita. Tutkinto ensin, herra Gyllendeg; ensin tutkitaan, sitte mutkitaan. — No, sinulla", jatkoi hän kenraalille, "oli kaiketi apua kuristuksessasi, vai miten, tanssimestari?"

"Kukapa minua olisi kuristuksessa auttanut, kun ei minun aikomukseni ollutkaan kuristaa, vaan ottaa kiinni? Päinvastoin riensivät kaikki auttamaan lammasta, mutta se oli liian myöhäistä."

"Katsokaahan", valitteli herra Gyllendeg tukkien korviansa, "enpä huoli olla enää syntisraukka, joll'ei hän vaan luikertele pois oikeuden käsistä kuin liukas ankerias."

"Vaiti, herra Gyllendeg", käski rehtori, "ei teidän oikeuksillenne ole mitään vahinkoa tapahtuva. Mitä vahingon korvaukseen tulee, sen olette saava minun vastuullani; muuten näyttää minusta asia semmoiselta, ett'ei tässä voi puhetta olla patukasta vaan näön vuoksi, mutta kymmenisestä iskusta kummallekin käpälälle."

Herra Gyllendegin muoto muuttui hyvin arvokkaan näköiseksi, hän ikäänkuin mietti, voisiko tyytyä semmoiseen päätökseen vai ei; mutta tuomittu itse näytti hyvin kummastuvan tuomiostansa. Kyllähän koulussa oltiin totuttu hyvin vaihtelevaiseen ja lyhyeen keräjöintijärjestykseen; mutta tällä kertaa näytti tuskin olevan mitään järjestystä ollenkaan. "Älkää rangaisko minua onnettomuudestani, herra rehtori", sanoi hän hyvin nöyrästi; "johan se on minulle kylliksi, että saan maksaa vahingon." Enempää hän ei saanut puhua.

"Lakkaahan, lakkaahan jo, kielenpieksäjä", keskeytti herra Gyllendeg, peljäten jokaista sanaa, jonka vastustajansa sai lausua, "minä sanon, että hän haihtuu kuin savu uunista, kun vaan kuuma tulee. Nahkiainen ja palaneet pullat, herra rehtori, antakaa hänelle kämmenosansa ensin, sanon minä, ja puhukoon sitte, taikka en huoli olla mikään syntisraukka, joll'ei hän lörpötyksillään saa kaikkia sotketuksi meidän vanhoissa kalloissamme, niin että vielä lyömme itseämme, ennenkuin hän lakkaa."

"Niin totta, kuin Herra elää, ei hän varmaa osaansa saa poistetuksi, vaikka puhuisi kuin Cicero", sanoi rehtori, osaksi langeten hänkin herra Gyllendegin epäilyksiin, ja niin sanottuaan rypisti hän silmäkulmansa, pudisti tekotukkaansa, otti patukan ja tarttui syytetyn käteen.

Kohtalotar satutti niin, että pikku rummuttajalla oli myöskin ahdinkonsa ja kiusansa samana hetkenä, jona kenraalia hätyytettiin omalla puolellaan. Pikku sankari oli näet kutsuttu kertomaan isolla taululla kahta kelvottoman pitkää lukua, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua pitää nyt huolta numeroista, kun hänen ystävänsä ja suojelijansa oli semmoisessa myllyssä. Suuria hikipisaroita valui hänen otsalleen, ja joka numeron välillä, jonka kirjoitti, hörkisti hän korviaan, kuullakseen aina jonkun sanan salin yläpäässä tapahtuvasta tutkinnosta.

Opettaja huomasi heti jotakin outoa, mutta hän, haluten itsekin saada selkoa herra Gyllendegin jutusta, tiuskasi vaan silloin tällöin ja uhkasi, melkein kuin hajamielinen matkustaja, joka välistä herää ja huutaa pysähtyvälle hevoselleen, vaan vaipuu sitte heti jälleen unelmiinsa. Vihdoin näytti hän kumminkin saaneen tarpeeksi selkoa riidasta, sillä hän muisti tehtävänsä ja katsahti tauluun.

"Kummallista", tiuskasi hän samassa, "kummallista! Ethän pääse sen etemmäksi. Oletko unhottanut kertomataulusi, mestari? Mitä on kaksi kertaa yhdeksän?"

"Kahdeksantoista!" vastasi poika kuin mikin puhuva kone, sillä kaikki hänen huomionsa oli kiintynyt rehtorin viimeisiin, hirveihin sanoihin: "Niin totta, kuin Herra elää."

"Kahdeksantoista", huusi opettaja yhä kiivaammin, "eikö siitä mitään muuta tule, sinä kivettynyt patukan alasin; etkö saa kahdeksaista ylös ja ykköstä muistiin?"

Mutta silloin juuri, kun kertoja oli tekemässä kahdeksannumeroa, putosi patukka ensi kerran rehtorin luokalla. Pikku sankarin käsi alkoi vavista; vaikka hän kyllä koki pysyä levollisena, alkoi kyyneliä juosta virtanaan pitkin hänen poskiansa. Kahdeksikon sai hän töintuskin valmiiksi, vaan jätti ykkösen opettajan muistiin ja hän astui itse, pää kumarruksissa, niin peloissaan, kuin olisi mennyt viimeiselle tuomiolle, suorastaan rehtorin luo.