VÄHEMMÄT EEPILLISET RUNOELMAT.

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Kaarlo Forsman.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. L. Söderström 1887.

Hauta Perhossa.

1.

Miss' on hauta, kohta sata vuotta Perhon salomailla pensastunut Unhoksissa ilman ansiottaan? Miss' on hauta? Älä kysy, vieras! Kussa kavetessaan lampi lenkoo Mäntynummen notkoon, siin' on paikka. Koivut siinä latvoineen jo heiluu, Missä niiden juurten alla kerran Hauta peitettiin, ei kenkään tiedä.

Runotar, sa Suomen sulo neito, Muistavampi ihmislasta, lausu: Kuuluisanko kuninkaan tuo hauta Kätkee, vai sen vertaisenko? Eipä Kuningasta, ei sen vertaistakaan Vanha *Haane* talonpoika tässä Lepää ja sen kuusi kelpo poikaa. — Istu jyrkän rannan reunamalle; Niiden kauniin kohtalon ma kerron, Koska kaste kanervassa kiiltää, Harjun hongat päivän vielä kaihtaa.

Haane sukuaan ol' suomalainen; Talvi seitsenkymmenes jo hältä Perityssä talossaan ol' vierryt. Itse vanha, hän ol' nuoret poiat, Kaksoiset jo kolmet kasvatellut; Vanhin pari seitsentoista vuotta, Nuorin vasta viisitoista täytti. Sorjat, voimakkaat ol' poiat kaikki, Niinkuin virrat kevättulvillansa; Jos ol' joku muita uljahampi, Veipä varmaan voiton aimo *Tuomas*, Toisen kaksoisparin vanhee veljes. Hänpä, vaikka ryysyt yllään, loisti Niinkuin tähti pilvi-siekaleista; Vaikka hän ois minkä työnkin tehnyt, Hänt' ei kenkään vihata ois voinut. Vihaavan hänt' isä sentään näytti; Niinpä myöskin hänen veljiänsä. Heit' ei kohdellut kuin lapsiansa, Ei kuin vanhan päivän turvaajoita, Vaan kuin orjiaan, ja kurjemminkin, Niinkuin järjettömiä olennoita.

Näin ne eläneet ol' lapsest' asti, Ja jo joutui päivä, jona päätti Nuorin pari viisitoista vuotta. Kirkas aamu koitti metsän takaa, Hattaraa ei taivahalla nähty. Oljiltaanpa nousi veljesjoukko Iloissaan, kuin päivä ennustettu. Mutta tupaan isän luo, jok' yksin Siellä asui, arkeillaan ne lähti; Nuorimmatpa nöyrästi nyt astui Ees ja tarttui taaton käsiin lausuin: "Isä, suo nyt meidän ilotella, Joutilaina tänään veljinemme, Viisitoista vuotta täyttäneinä!"

Kolkkona kuin talvi äijä kuuli Lauseen, kipristellen kulmiansa Virkki: "Mikä tänään laiminlyödään Huomennakin laiminlyödyn jättää. Kyntämättä maat on, menkää kyntöön!" Vaiti vainiolle kaikki lähti, Veräjällä virkki Tuomas: "Veikot, Jos näin oikein isän silmiin, tänään Työmme maksaa kultaa; myydä voipi Joka hikihelmen kuusenneulaan. Tänään täytyy kovin ponnistella, Tuiman tarkastuksen tuopi ilta."

Tuomaan tuota käskiessä, kohta Kaikki auranterät peltoon painui. Päivän noususta sen laskuun asti Syömättä ja lepäämättä astui Kukin määrätyitä vakojansa. Vaan kun illan varjo pellon peitti, Yksi sarka vaan ol' kyntämättä.

Silloin sinne saapui myöskin vanhus, Huusi koolle poikansa ja alkoi: "Tosin työnne sujunut on teiltä, Vaan jos oltais ahkerammat oltu, Paremminkin sujunut se oisi. Kaikkia en rangaista ma saata, Yksi onkin muita syyllisempi, Hänpä edestään ja muiden eestä Rangaistakoon; kuopass' ahtahassa, Pirtin paksuin siltahirtten alla, Istua saa syypää suljettuna. Kolmen yön ja päivän vaihetusta Älköhön sen himmi silmä nähkö, Kolmen yön ja päivän virvoketta Älköhön sen kuiva kieli saako." Lausui näin ja läksi, suu ja silmät Täynnä kiukun tulta, mutt' ei sydän, Joll'ei pettäneet ne kyynelmarjat, Jotka, kun hän kääntyi, posken kastoi.

Yönpä helmaan hiljaa maa jo untui. Tuvassaan jo Haane ukko nukkui, Veljet pirtiss' olkivuotehellaan, Nukkumatta, vaikka nukkuvinaan; Toisiaan he torkkuviksi vartoi. Luullen toisten nukkuvan jo nousi Nuorin, *Jaakko*, vuoteeltaan ja läksi Tupaan isän luo ja lausui: "Isä, Minä rikoin; jouten juoksennellen Synnyinpäivänäni riemuttelin Huoleti ja unhotinpa kynnön. Rankaise mua yksin, ällös muita!" Vanha isä vastas: "syytäs myöten Huomenn' olet saapa rangaistukses." Jaakko lähti levollensa jälleen.

Taas kun toisten nukkuvan jo luuli, Kaksoisveli *Kustaa* vuoteeltansa Läksi tupaan isän luo ja lausui: "Isä, kosto kohdatkoon mua yksin, Niinkuin mä sen yksin ansaitsenkin. Syntypäivälläni penkereiltä Veljilleni vattuja ma juoksin. Mun on yksin syyni eikä muiden". Vanha isä vastas: "Syytäs myöten Huomenn' olet saapa rangaistukses." Kustaa lähti levollensa jälleen.

Taas kun toisten nukkuvan jo luuli, Kolmas veli, *Eero*, vuoteeltansa Läksi tupaan isän luo ja lausui: "Isä, jos sä kuritusta aiot Kellekkään, on vika mun, ei muiden. Juoksin joutilaana kaislikossa Sorsan poikasia kivitellen: Multa jäi se sarka kyntämättä." Vanha isä vastas: "Syytäs myöten Huomenn' olet saapa rangaistukses."

Järjestään näin kaikki veljet käyvät Isän luona, saaden saman vastuun; Tuomas yksin käymättä on vielä. Hän kun keksi veljestensä käynnit, Heti heidän aikehensa arvas, Malttoi mieltään, kunnes kaikki nukkui, Sitte läksi isän luo ja lausui: "Isä, kuules seikkaa kyllä kummaa! Tuossa äsken nukkuvan kun näytin, Istualleen nousi vuotehille Veljet, ja kun jäin mä yksin ma'ata, Kuiskivat he hiljaa keskenänsä: "Veljet, kaikki tietää yksin Tuomaan Syyksi rankaisun, mi meitä uhkaa, Kuin myös, että vikansa hän myöntää. Vaan niin usein syystämme hän kärsi, Että kärsikäämme mekin kerran Hänen syystään". — Taas kun kaikki näytti Nukkuvan, näin milloinkin mä minkä Ulos hiipivän ja palajavan. Arvasinko heidän asiansa? Lempi heille sanat saatti suuhun, Sillä velkapää mä olen totta." Särjetyllä äänell' äijä vastas: "Mene, kostos huomenna sun kohtaa."

Tuskin aamurusko kultasiivin Ehti lentää lainehista metsään, Kun jo vanhus poikiansa kutsui. Jylhän-jynkkä valkohapsineen se Pyhävaatteiss' istui pöydän päässä, Raha, isänmaansa lahja, riippui Sinitakin rintapieluksesta. "Kuka teistä", kolkkona hän kysyi, "Seisoo tässä rikos hartioillaan?" "Minä", kaikui joka veljen suusta.

Sulku, joka seitsentoista vuotta Lapsilt' isän itkutulvat kätki, Särkyi nyt, ja pannen sormet ristiin Lausui hän: "Oi kiitos Herran! täytin Lupauksen, eikä isänsydän Särkynytkään, lasten' vihatessa. Poiat, joit' en enää aio pitää Orjina, vaan lapsin' armahina, Kuulkaat mitä haastaa vanha isä: Nuorna palvellessain likikyläss' Isän näin ja kuus' sen pulskaa poikaa, Mutt' ei vihamiehetkään niin julmat Keskenään voi olla kuin ne veljet; Heidän yhtyessään puhui puukko, Toistaan sivutessaan sinkoi kivi. "Voi!" ma mietin, "paremp' olla ilman Armaan vaimon suomaa suloisuutta, Kuin on vuosikausin pelvoss' elää Että semmoisilla pedoill' ehkä Täytän maamme; tuuma toimeen pantiin. Puolisataa vuotta jo mun päätän' Painoi, vaan ei ruumiin vankkaa voimaa Vuodet sortaneet, ei sodan vaivat. Noin mä kerran sysihaudall' istuin Yöllä, kun yht'äkkiä mun luonain, Liekin leimahtaissa, miesi lausui: Tässä näät sä häijyin veljein isän! Älä säästä suontes suurta voimaa Syötäväksi hautas matosille. Ota vaimo, siitä poiat maalle; Oppikoot ne hädäst' yhteisestä, Mit' ei onnest' oppineet mun poikan'. Näin hän. Tuulen tulta kiihottaissa, Miesi katos saman tien kuin tuli. Hän se neuvoi, Luoja luonnistutti. Vannokaa nyt Herran nimeen, poiat, Että niinkuin tähän asti teidät Sulo-sopu liitti, vastakaan ei Mikään turva, vaara, riemu, tuska Toisen veljen liene, jok' ei toisen, Jos vaan elon päivät teille suodaan; Niin ei murhe, tuimuuteni tuoma, Hyödytönnä haudassain mua pilkkaa."

Esihin nyt Tuomas astui lausuin: "Suloisinpa onkin tämä vala Eikä totta työläs täyttääksemme. Miksi emme, ollessamme orjain Arvoss', eikä poikain, täältä menneet, Muualt' onnee etsimään ja leipää? Siks' ett' ero oisi raskas ollut. Toinen toistaan tahtonut ei jättää. Mekö maailmalle hajoisimme, Niinkuin teerenpoiat metsikossa, Joille metsästäjä murhaa miettii? Vaivan aikana näin arvelimme, Samoin teemme onnen hetkinäkin."

Herran nimeen vannoi veljet kaikki, Että niinkuin siihen asti heidät Liitti sulo-sopu, vastakaan ei Mikään turva, vaara, riemu, tuska Toisen veljen oisi, jok' ei toisen, Jos vaan elon päivät heille suotais. Näin ne vannoi, mutta vanha isä Valan kätki riemuin sydämmeensä.

2.

Kadonnut jo oli rakas rauha, Poltto, surma Suomen seudut täytti, Miehet kaatui, naiset pakoon pyrki. Lintulahden, Saarijärven mailta Surulliset sanat saatiin Perhoon, Lapuan ja Kyrön tasangoilta Tietoj' iloisempia ei tullut.

Pitkän pöydän päässä tuvassansa Istui harmaa Haane poikinensa Murkinoiden, koska pakolainen Kahdentoista vanha poika pääsi Talohon ja tupaan tultuansa Hengästellen huusi: "Haane isä, Herra varjelkoon teit'! Yöllä poltti Kaksikymment' tuimaa ratsumiestä Peitsikästä talomme; ne lepää Kirkolla nyt matkallansa tänne, Ennen iltaa lienevät jo täällä."

Vihoissaanpa vanhus nousi, lausui: "Herra mulle kyllä kuusi poikaa, Jäntevää ja hartevaa, on suonut; Vaan jos niit' ois vaikka kaksitoista, Tokko kukaan ilomielin lähtis Isänmaan ja kodin eestä kuoloon?" Lausui näin ja seinän vaarnalt' otti Tyynnä kiväärinsä ruostuneen jo.

Ylpi-hymy suullaan Tuomas virkkoi: "Vanhoillen ei sota-aseet sovi, Niinkuin nuorten sydämmiin ei pelko; Isä, nosta pyssy naulaan jälleen, Salli mun ja veljesteni koittaa!"

Tuohon ukko mielellänsä suostui. Veljeksetpä oitis uhkamielin Tarkat pyssyt nahkaverhoinensa Heitti ollalleen ja käteen sieppas Karhukeihäät lyhkäiset ja vahvat. Näissä aseiss' astui kaikki matkaan Ääneti, mutt' aikoin mielessänsä, Missä ikään vainolaiset nähtäis, Surmaan syöstä net, tai itse kuolla.

Tuskin puoli neljännest' ol' käyty Kaitaa kappel'kunnan tietä eespäin, Kun jo Tuomas veljillensä virkkoi: "Veikot, menkää tietä tuonne asti, Kussa kaartuu lampi laakson notkoon; Yläpuolla nummen puiden takaa Vainolaista sopii odotella. Ennen iltaa tuo ei vielä tulle, Jos tien varrelt' ensin talot polttaa. Sillä aikaa viivyn hetken tuolla Torppasessa maantien vierisessä, Tyttö kulta tuloain siell' uottaa." Haastoi näin ja poikkes torpan tielle.

Veljet vitkaan astuen jo ehti Määräpaikkaan, missä lammen luota Honkanummi nousi laakson laitaan. Siellä viidan väijyksissä piillen, Pitkin tietä kaikki katselivat.

Tuskin kauemmin kuin metsämiesi, Mentyänsä kevät-aamun koissa Teeren soitimelle, suojuksessaan Uottelee, kun laskee soija maahan, Sotahuudoin lammen rannat täyttäin, Vartoi veljetkään, kun vihollisten Tuima joukko loitompaa jo näkyi Ratsastavan pystypeitsinensä.

Ennen muita huomas heidät *Aatu*, Tuomas Haanen kallis kaksoisveli, "Nyt", hän lausui, "kohta kovat alkaa". Riisukaapa pyssyt huotristaan ja, Kun on laakson tuolle puolen päässyt Vihollinen ahteen rintehelle, Ampukaat, kell' luoti pyssyss' on vaan!"

Lausui näin, ja samass' ehti ahteen Kukkulalle rajut ratsumiehet; Ensi-askeleella alamäkeen Veljein pyssyt paukkuivat, ja luodit Jähtyi neljään otsaan, kaksi yhteen; Neljä hevost' irti juoksi, miehet Nolot kuuttatoista seisatteli. "Ladatkaatte, veljet!" huusi Aatu Uhkasilmin piilost' ilmi käyden, Ja kun sanat kuului, vihollisten Tuima joukko tuulispäänä ryntäs. Vikkelinpä veljeksistä tuskin Ehti ruudit luikkuhunsa heittää, Saati sitte työntää luodin perään, Kun jo kukkulalle päästyänsä Viholliset, harpattuaan maahan, Oiennetuin peitsin syöksi päälle: Mutta veljet, vahvoin käsin käyttäin Keihäit', astui vastaan rohkeasti.

Hälistenpä surman työhön käytiin, Väistyvää ei, voittavaa ei nähty. Ensin kaatui ampumasta Erkki, Ampujanpa kaasi Kustaan keihäs. Telme yltyi, pisto piston kosti, Kuusi vihollista kuolo korjas, Veljeksetkin kaikki verta vuoti. Vihdoin heist' ol jäljill' Aatu yksin. Hartioon ja jalkaan haavattuna, Ryöstetyllä miekallaan hän huiski Vihollista vimmassansa vielä, Kunnes saaden surman-piston rintaan Kuolemaan jo kaatui haavoitellen. Hänen päänsä irti leikattuna, Joukon päämies peitsen päähän pisti, Huohotellen joukkoineen sielt' ajoi; Kaksikymment' oli tullut — niistä Kuusi läksi, yksi haavan kanssa.

Mutta synkän metsän polkutietä Saapui surmatuiden vanha isä. Eipä poikain mentyä viihtynyt hän Tuvassaan; hän läksi aseetonna Neuvomaan heit' oikein ottelussa. Nyt hän näki ratsumiesten retken Kun ne loitoll' ajoi nelistellen. Peitsen päässä Aatun pään hän äkkäs. Väristessä vanhain jäsentensä Ukko riensi polkutietä, kunnes Ehti paikkaan, missä poikain sarja Sorja vihollisten vieress' uinui. Harmahista ripsistään hän riisti Kyynelen ja katsoi ylpeästi, Luki kuolleet, ystävät ja oudot. Kaikki poiat löysi, paitsi Tuomaan. "Miss' on Tuomas? onko eloss' yksin Eikä täällä veljestensä luona?"

Näin hän lausui. Torpass' etähällä Istui jalo Tuomas neidon luona. Aivan nyt hän riisti kullan käistä Kätensä ja sanoi kauhistunna: "Silminkö vai niskoinko nyt nähnen? Sinua, tyttö, silmän' pitäis nähdä Ja mun niskan' seinää mustunutta. Mikä aisti loihti nyt tuon ilveen, Veljet verissään ja surmattuina, Aatu veljen pääkö peitsen päässä?" Virkkoi näin ja luodikon ja keihään Koppoi kätehen ja ulos riensi. Pitkin tietä vuotanut ol' verta Ja kun surmapaikallen hän pääsi, Puiden alla veljein ruumiit löysi Verissään ja äijän niiden luona. Metsää kohden käydä ei hän tohdi, Vaan hän seisoi mykkänä ja kuuli, Kuinka isä vanhus siinä äänsi:

"Voi mun harmaa pääni! Miss' on Tuomas? Missä Tuomas? Hänkö yksin väistyi? Hän se armain poi'istani muinoin, Hänkö petti veljensä ja väistyi? Voipa kurjaa konnaa, kavaltajaa! Arkana kuin Kain hän kuljeskelkoon, Säikkyin haavan lehden vavahdusta, Pyytä säikähtäin, mi metsätieltä Pauhusiivin pyrähtääpi lentoon! Taivaan hurskas Herra, vainoo häntä, Niinkuin ennen rakastin ma häntä, Ja miss' ikään kuollessaan hän herää, Isänmaa ja heimot hältä kiellä!"

Tuomas kuuli sanat, kauhuun hyytyi, Eikä isää hirvinnyt hän nähdä. Niinkuin koira ärsytetty vainuu Karhun tietä korven loukeroissa, Läks' hän käymään verten viittotietä Vaiti, mieless' äänsi murhan nälkä. Kun hän kotitalon ohi kulki, Katosta jo tuprus tul' ja sauhu; Vaan ei Tuomas nähnyt eikä kuullut, Silmä kiintyi liikkumatta tiehen.

Jop' oli päivä mennyt metsän taakse, Kun hän ehti kylään kansattomaan. Liki tietä, pellon kuhilaasta Poika kurkistellen, varovasti Viittas kädellään ja hiljaa äänsi: "Älä sinne käy, sun hukka perii! Tuolla taloll' lepää vainolaiset. Niit' on kuusi, niill' on pitkät peitset, Julmin ratsumies ja vahvin kantoi Peitsen päässä verist' ihmispäätä."

Kiivaammin vaan Tuomas riensi eespäin. Vaan kun ensi tuvan oven päällä Aatun pään hän näki naulattuna, Kiljaisten hän heitti pyssyn pois ja Karkas sisään; ensiks kohtaavaisen Rintaan survas keihään ristiin asti. Sitte vimmoissaan hän, huolimatta Asehista, riehui niinkuin kotka Paljain kourin surmaa, turmaa tuoden, Tuntematta tuimimpaakaan lyömää. Milloin yksi, milloin toinen kohtas, Kurkuin raadelluin ne maahan mursi.

Vihdoin jäljell' ol' vain joukon päämies. Tuonpa vyötäisiin nyt Tuomas tarttui, Mursi rikki rinnan, särki seljän, Jotta kahda taittuen hän kaatui; Sitte kaatuneelta pään hän katkas, Surren veljen pään myös ovelt' otti, Vihdoin haavoist' uuvuksissa, ehkä Keveemmällä mielin kotiin kääntyi.

Puoliyö jo peitti maan, kun Tuomas, Kuivin suonin, pääsi isän majaan. Sauhu, tuhka tuiski sieltä silmiin; Pihass' ol' vaan lato palamatta, Sinne läks' hän leposijaa saamaan. Oven suulle tultuaan hän seisoi, Kuullen isäns' ääntelevän siellä: "Keltä kuullen, tokko Tuomas petti? Josko, josko ei lie pettänytkään! Anna, Herra, hänen syytöin olla! Laita hänet tuomaan pedon päätä, Joka peitsess' Aatun päätä kantoi, Jott' ois vilpitön hän silmissäni; Ja sun kostos, jonka hälle huusin, Vieriköön mun harmaan pääni päälle Sitte kartanoni tuhkiltakin, Kaatuneiden poikain' ruumiiltakin Ylistän sua, että vielä elän!"

Tämän kuullen Tuomas astui sisään: "Rauha harmajalle päälles, isä! Tässä minun seisoissan' ei enää Hengitä sun poikais murhamiehet." Lausui näin ja isän jalkain ääreen Vihamiehen tuiman pään hän paiskas.

Lattialta vanhus kavahti ja Syliins' sulki poikansa, — vaan tämä Vaipui kohta kuolijaana maahan; Vaipuvanpa myötä isä vaipui. — Haavoistansa kuoli Tuomas Haane, Ja sen vanha isä iloon kuoli.

Mustalainen.

(Kansantarinan mukaan).

Suomess' ei lie nähty mustalaista Vahvempaa ja uljaampaa kuin *Aatu*. Hämeen kankahilt' ei löytty pönkkää, Kyllin lujaa häntä salpaamahan; Tyrmän halki tunki hän kuin viidan, Miehet alleen löi kuin ä'es paakut. Vaan hän olostel' kuin metsän karhu; Mitä urho kaipas, sen hän otti, Mit' ei tarvinnut, sen antoi olla.

Osans' saatuaan nyt käräjistä, Raudoissa ja potein haavojansa, Kangasalan harjua hän tuotiin. Keski-taipaleella, missä harju Soukimallaan halkoo seljät kahda, Katseen loi hän kauas ympärilleen, Katseli ja vartialle virkkoi: "Totta maarin! Suomen salot saaret, Järvet, rannat, niityt, vuoret kyllä Tenhoo tänne mustalaista jäämään. Jos tään pitkän harjusillan päässä, Missä rannan keltakoivut harvat Tuolla tummain kuusten kesken heiluu, Jos siell' armas vaimoni mun kohtais, Sanoisinpa hälle: 'Vaimo viivy, Täällä lapses synnytä sä maalle, Jotta lapsi syntyissään sais nähdä, Kuink' on kaunis Herran mailma, vaikka Viipy meille raskas on kuin kuolo.'" Lausui näin. Puhetta tarkkaamatta, Tyynnä viejä ajoi rattaitansa. Hiljaa vierren ehti rattaat rantaan; Vähän matkaa niiden eellä tiellä Kulki vitkaan yksinäinen vaimo. Raitaiselle hamehelle valui Vaaleenharmaa huivi hartioilta, Kiemuroiss' sen päälle musta tukka. Viejä ajain saavutti jo naisen.

Toisellapa kädell' liekutellen Rintalasta povellaan, se toisell' Lasta näytti, viejälle näin virkkoi: "Laske kuormalles mua hetkeks' aikaa; Kainaloinen kantamus mua painaa". Pyytäjänpä kuormalleen mies päästi, Vangin viereen perällen se istui

Eipä pyy, jolt' oksatoverinsa Luoti surmas, lennä säikkyin eemmäs, Kuin tuo viejä huoletonna ajoi, Koska liinan piilopoimuist' otti Musta nainen naurusuisna puukon; Mieheen kallistui ja hiljaa haasti: "Ole valmis, kultain, kun ma isken, Työnnä viejä kohta kärryilt' alas!" Lausui näin ja kaiken voiman takaa Vihamiehen olkaan veitsen iski.

Sarkaisenpa takin läpi tunki Pisto olkaluun ja niskan väliin, Viejän käsist' ohjat, ruoska heltis. Aatu sysäs olallaan, ja oitis Tainnuksiin hän putos pyöräin alle.

Iloitenpa vaimo maahan astui, Kaatuneelta otti avaimet ja Päästi herransa ja miehens' irti. Vyö- ja käsiraudat kyllä kirpoi; Yksin jalat eivät irti päässeet. Viiden-leiviskäiset lukottomat Pultit, pajass' umpeen vasaroidut, Painoi niit', ei avaimille aukee.

Iloissaanpa seisoi sentään Aatu Mustalainen maassa mietiskellen, Minne tiensä suuntaisi hän sieltä; Kun jo viejä virkos horroksestaan, Silmäns' aukais, rosvon silmän kohtas. Kohta karkas vihollista vastaan Tää ja, nostain veistä ilmaan, virkkoi: "Etpäs täältä koskaan käänny kotiin Kertomaan sa, minne musta Aatu, Minne mustalaisen vaimo lähti!"

Lausui; kaatunutpa pyytäin virkkoi: "Ollos lyömättä ja henken' säästä; Enhän kuitenkaan ma koskaan palaa Tuonne, tyhmyydestäin piestäväksi, Pilkattavaks', tyrmään pantavaksi. Ennen jätän vankan talonikin, Teidän kanssann' erämaita kuljen, Jos suo Herra siihen mulle voimaa."

Näin hän pyys', — ja mustalainen suostuin Hänt' ei tappanut, vaan hengen säästi. "Jos sa kautta Luojan vannot ollas, Niinkuin veli, uskollinen aina, Hiustakaan ei katkota sun päästäs, Konsa Aatu rosvo vainen elää Ja sun näillä silmillänsä näkee."

Näin hän virkkoi; vitsan lyömäst' orhi Lähti kohta karkuun taipaleelle. Aatu itse poikkes tieltä metsään, Sairas kantain sairast' ystäväänsä, Puolisonsa kulki kolmantena.

Kahdest' aurink' oli mailleen mennyt, Kahdest' yöstä valjennut ol' aamu; Vaan kun kolmas päivä iltaan päättyi, Lepopaikan löysivät he, ladon Etähällä ihmis-asunnoista. Tuonne heinillen kun istuutuivat, Alkoi Aatu mustalainen haastaa: "Totta toisenkin ma kovan päivän Oon jo nähnyt, armaat ystäväiset, En tok' oo näin kauan nälkää nähnyt. Jospa jalkan' oisi valloillansa, Aikaa sitten syötäis ruokaa täällä; Erämaita kiertäneet nyt oomme Iloiten jos marja, veden tippa Löyttiin nälkään pahimpaan ja janoon. Mutt' en, jumaliste, kallis eukkoin, Sure sun ja itsen' tähden niin kuin Sairaan kelpo veikkosemme tähden!"

Näin hän lausui, mutta vaimo vastas: "Älköön surko suuri syömmes tuota; Herra, jos tään yön tääll' aiot olla, Sairas veljemme mun rintaan' syököön." Lausui näin, ja siihen suostuneelle, Nälkään-nääntyvälle sairahalle Äidin tavoin tarjos tummaa rintaa.

Ja kun tääkin yö ol' loppuun mennyt Sekä harjuin huipuillen ja metsän Loi syys-aamu ensi-ruskoloitaan, Viejä ruoast', unest' elpyneenä Heräs heinävuoteeltaan ja lausui: "Nytpä, kelpo ystäväni Aatu, Tahdon käydä ihmis-asunnoilla Ruokaa meille noutamaan, jos jaksan. Jos käyn polkutietä halki metsän, Keskipäiviks' ehtinen kai taloon; Ehtooll' olen ruokinein taas täällä. Eipä kukaan, ken mun täällä näkee, Antto viejält' apuansa kiellä."

Anton tuumaa kiittäin Aatu vastas: "Mielelläin niin pitkällen sua kannan Polulla, kuin voimat suinkin sallii; Siitä käy, ja Luoja taas sun tuokoon!"

Molemmin nyt matkailen ne lähti, Toinen käyden, toinen kannettuna, Kunnes metsäpolku vahvemp' alkoi; Veljessovuss' erjettiin nyt siinä. Aatu lähti ladollensa jälleen, Viejä, ehkä heikko, ruokaa tuomaan. Mutta vuoroin leväten ja käyden Pääs' hän ennen päivällistä taloon, Astui sisään, istui penkin päähän. Isänt' oitis miehen tuns' ja lausui: "Mitäs kummaa kuuluu, vanha naapur? Jalan tulet ja on kasvos kalpeet!" Syvään huokas viejä väsyksissään, Selkä seinän nojassa, näin lausui: "Onhan, naapur', outo matka ollut, Oudostippa talohos oon tullut Yksin, jalkasin ja kalvenneena, Suo tok' ensin nälkään, janoon hoivaa, Sitte kuule tehtävät ja tehdyt." Virkki näin ja mielessään jo mietti Väijyksillä mustalaisen kiertää, Aatu mustalaisen vaimoinensa.

Heti tuotiin pöytään ruoat, juomat, Kalaa, lihaa, leipää, voita, viinaa; Honkahaarikossa kalja kuohui. Mielissänsä miesi ruokiin ryhtyi. Kyllin syötyään ja juotuansa, Penkillen hän oikoi lepäämään ja Isännälle viitaten näin alkoi: "Laita sana voudillen täst' oitis, Aseitten ja miesten kanss' se tulkoon Aatu mustalaista kiinni saamaan. Katsos, olkaluun ja niskan väliin Puukolla mua pisti rosvon vaimo. Sitte täytyi henkikullan vuoksi Seurata heit' erämaiden helmaan; Metsiss' oltuan' näin kolme päivää Neljänten' oon vihdoin tänne päässyt. Kuu kun yöllä laskee, menkää tuonne, Missä Mättäkoski lampeen laskee, Pienen ladon luokse vuorten väliin; Siell' on paikka, sieltä rosvo löytyy Vaimoineen tän' yönä lepäämästä; Sieltä löydyn miekin, apuun uljas."

Tuohon vastas isäntä: "Et suinkaan, Vanha naapur', takaisin saa mennä; Kyllä terveet toimii, jää sä kotiin!"

Hälle Antto vanginviejä vastas: "Jollen tuo ma heille ruokaa, viinaa, Jollen palaa, niinkuin lupasinkin, Turhaan ladost' etsitään heit' enää. Suo mun mennä, pidä muusta tointa!" Lausui näin ja sulloi pussiin ruokaa Ja, ehk' uupuin, läksi paluutielle.

Samaan aikaan istui Aatu rosvo Harvan ladon heiniss' eukkoinensa. Levottomin silmin vaimo aina Katsoi pikkulasta povellansa; Mies se tähtäs aina polun päähän. Ikävöiden veikkoansa sieltä. Virkattu ei sanaa; sirkka yksin Kirkui heiniss', sorsa lammikossa Ynnä joskus äidin rinnall' lapsi.

Näinpä päivä hiljaksensa päättyi. Vaan kun aurink' uupui vuorten taakse, Paikallaan viel' istui Aatu, sentään Viilall' enää vihlomatta rautaa, Urkkien vaan yhä polkutietä. Vihdoin viejän saapuvan hän keksi.

Ylös hyppäs hän, ja kyynelvirta Vierren kasti posket ahvettuneet; Mutta riemuun ratketen hän virkkoi: "Eipä hätää, armas laps' ja vaimo, Eipä hätää, vilpitön on veikko!" Kohta kohden tulijaa hän astui, Hartioilleen vankoillen sen nosti Sekä uupuneen taas latoon kantoi.

Vaan kun viejä ruoat esiin otti, Pyrskäht' itkuun mustalaisen vaimo, Mustalainen itse istui lausuin: "Syökää nyt, mä kahlettani viilaan; Mitä tähteeks' jää, sen syön mä sitten." Vaan kun kaikkein poistunut ol' nälkä, Riemull' levollen ne laski heiniin.

Varjoillansa yö jo seudut peitti, Vitkaan käyden rataa rauhallista. Vielä valvoi sentään mustalainen, Valvoi myöskin oiva puolisonsa; Kumpikin ol' vaiti, kunnes vaimo Virkkoi: "Mitä kummia nyt tullee, Koska sirkka laulelee niin taajaan?"

Hälle vastas mustalainen jälleen: "Sirkkaa ilahuttaa heinäin tuoksu, Ilahuttaa täyden ladon lämpö Ynnä ihmistenkin hyvä seura; Minua tähti pilven yltä nähty, Mua vapaus jälleen saavutettu, Ynnä uskollisen veikon saanti."

Jälleen virkkoi mustalaisen vaimo: "Rukoile, ettei käy tähti pilveen, Ettei vapaus kahlehisin sorru, Ettei veljen uskollisuus petä!"

Tuskin lausuttu ol' viime sana, Hälinään kun harva lato saartui, Sekä pimeest' ovest' ääni huusi: "Onko täällä ihmisiä ja keitä? Vastatkaa!" — Ei ääntä — jälleen huus' se: "Miehet, pankaa tulta ladon alle, Mustalaiskuninkaan tääll' on hovi!"

Ovellen nyt syöksi Aatu rosvo, Veistä käissään välkytellen huusi: "Täss' on mies; ei kukaan vaimon saama Rankaisutta hoviin pääse ennen, Kuin hän suostuu ehtoon: vannokaatte, Että Antto viejä saapi turvan! Sitten perheenein oon teidän vanki."

Mutta mentyään jo ovest' ulos Haastoi Antto viejä miesten kesken: "Hoida itses, mustalainen! Antto Viejä ei sun suojaas enää kaipaa."

Vihdoin Aatu kavaluuden keksi; Silmin säkenöivin pimeässä, Vaahto suussa, huus' hän: "Jumal' auta! Roistoja jos joitakin oon nähnyt, Rosvoin veljiänsä ryöstävän ja Petoin lapsensydämmiä syövän; Mutta Anton työt' ei kukaan tehnyt." Lausui näin, ja viejän sydämmehen Sinkoi surman veitsi lausujalta.

Joulu-ilta.

Saloille loisti kalvas kuu, Siell' ulvoi ilves nälkäsuu, Kylästä kuului haukuntaa; Mies astui metsän reunamaa, Häll' erämaass' ol' mökkinen. Ol' kolkko joulu-iltanen.

Kodissa lapset odottaa — Nyt tietä tuiskun tukkimaa Mies alkoi rientää minkä voi; Hän kartanosta leipää toi, Jot' armaat söisi joulunaan, Petäistä syksyn purtuaan.

Kun päivä joutui ehtoolleen, Hän keksi poian yksikseen Lumella vaiti värjyvän, Käteensä kylmään henki hän; Melkeinpä himmee kuutamo Jähmettyneeks' sen näytti jo.

"Mihinkä, lapsi parka, ties? Käy meille, siell' on lämmin lies!" Mies virkkoi, otti viluisen Ja pääsi töllin ovellen, Toi leivän töllin juhlahan Ja pikku vieraan mukanaan.

Takall' on vaimo armahin, Povellaan lapsi piskuisin: "Kah, kauan viivyit retkelläs, Käy tänne, istu liedemmäs, Ja siekin!" — Poian hellästi Näin lieden luo hän talutti.

Kun äiti toimi, valkeekin Pian alkoi loistaa kirkkaammin. Ei nurkunut hän puutettaan, Vaan leivän otti iloissaan, Asetti iltaiseksi sen Ja kehloss' maitotilkkasen.

Ohuilta siltaoljilta Jo lapsiparvi riemuisa Käv' atrialle niukallen; — Jäip' yksin vieras takallen, Niin äiti otti hänenkin, Ja saattoi raukan esihin.

Ja hartaasti rukoiltuaan Nyt käytiin leipää osimaan. "Siunattu hyvän lahja on", Niin lausui lapsi turvaton, Ja kyynelsilmin hymyillen Hän tarjotun söi viipaleen.

Äit' aikoi jatkaa jakoaan — Ol' ehjä leipä pivossaan. Silmänsä ihmeissään hän loi Pienoiseen, jonka isä toi; Hän katselee ja kummaksuu, Kun ihmeesti tuo muuttauu.

Sen silmä loisti tähtenä, Ol' otsa ihmeen välkkyvä, Olalta vaate liehahtaa, Kuin valkopilvi puodalla. Äkisti enkel' nähtihin, Kuin Luojan taivas, suloisin.

Sydämmiin autuus valkenee Niiss' ilo, toivo sykkäilee Tuo ilta unhottumaton Ihmisten hyväin tölliss' on. Ja juhlaa kauniimpaa ei näe, Sill' enkel' heille vieraaks' jäi.

* * * * *

Mon' talvi meni menojaan, Ma joulu-iltaa katsomaan Sain hyväin mökkiin, se ol' viel', Ja poianpoika asui siell'; Hän alkanut jo harmeta, Ja ruoki takkavalkeella.

Niin hilpeästi loisti lies', Vaimonsa vieress' istui mies, Ja lapsijoukko suloinen Se näytti vasta rukoilleen, Se näytti miltei uskovan Ett' templi heill' ol' majanaan.

Loi pöydän päässä kynttilä Valonsa, ainut töllissä; Sinnekkin ruokaa laaditaan, Vaikk' ei käy kukaan maistamaan. "Kenenkä paikka?" kysäisin: Sanottiin: "hyvän enkelin."

Jenny.

Näinpä äiti kerran kertoi mulle: Lasna ollessas tääll' asui tyttö, Kuudentoista vuoden vanha Jenny. Ommellen hän istui kammiossaan, Ompel' uutteraan yöt päivät usein, Omaks' ynnä äitins' elätteeksi. Ol'pa sentään ihme ettei tästä Nuoren neidon terveys ja iho Haittaa kärsinyt. Hän oli sorja, Kaunis monen mielest', uhkee, hieno; Posken hohde ei se ruusun ollut, Eikä liljankaan, vaan kumpaisenkin Sekoitusta, liljan, jos se saisi Veripiskon lainaks' ruususelta. Semmoinen se, vaiti ommellessaan. Vaan kun ylös katsahtain hän puhui, Erityinen lämmin riemun sävy Lensi kasvoilleen, kuin konsa kukan. Päivän pilke kalvehesta keksii, Ja sen terä kastein pirskoteltu Kiiltää helmin tuhansin ja hymyy. Eipä näinä hetkin muistettukaan Katsella, kuink' impi oli kaunis, Nähtiin enkelin vaan hymyhuulin Välkkyvän, miss' äsken kasvot kukki.

Kaupungissa käymästä tul' äiti Kerran kotiin. "Lapseni", hän lausui, "Valmistaudu kohtaamaan nyt luonas Ylhäisiä. Eilen nuori kreivi, Uljaan paroonittaremme heimo, Saapui. Vartovanpa rouvan luullaan, Että vanhint' tytärtään hän kosii. Huomennapa kaupunkimme kaikki Nuoret herrat laittaa tanssikemut, Kiitollisna kunnioittaaksensa Paronessaa perheineen ja kreivii. — Tyttö kultain, muiden iloitessa Saat tääll' yksin istuin reutoella, Sääntää muiden puvut, jättää omas. Jos meill' olot ois kuin muinen, saisit Siekin, tyttö parka, kutsukortin, Tanssiss' saisit loistella kuin muutkin; Poiss' se aik' on." Muut' ei ehtinyt hän — Ovi aukes, tamineissaan airut Astui sisään, kauniin immen käteen Kortin oiens' hän ja lähti. Hohde Ilon luoma lensi otsan yli, Nimensä kun kortissa hän huomas. Mutta hohde vaan, mi kohta haihtui Ensi tuokiossa. "Äiti kulta", Tyynen totisna hän lausui, "aika Sentään siks' on kallis mulle, jääkööt Tanssit sikseen. Muille neulominen Nää kaks' päivää helpottaa mun työni Viikoks', ehkä useemmaksi eespäin."

Lausui. Mitä äiti lie ja tytär Muuta haastelleet, sit' ei oo kuultu. Mutta tunnin parin päästä vaunut Pihaan seisahtui. Ja paronessa, Ryökynöineen ynnä uljas, kaunis Nuori kreivi, ääneens' ilvehdellen, Maahan astuivat ja siitä oitis Kammariin, viel' ovess' suottaellen.

Neidon luo, jok' ompelulta nousi Nöyrään kumarrellen, "armo" astui Suopeaan ja suvaits' sormellaankin Silittää sen hentoo ruusuposkee. "Jättäkää nyt, ystäväni, oitis Mit' on teillä tekeillä; mä yksin Nää kaks' päivää omistaa teit' tahdon." Samallapa katsahtain myös kreiviin Hymysuin hän haasti: "Myöntäkääpä: Kannattiko vaivaa vaunut jättää? Sievä valkotukka — eikö totta?" Kerrotaanpa hienon hymyn, jossa Toinen puol' ol' pilaa, toinen totta, Sorjan herran viiksill' liihotelleen, Kun hän ään'ti nyökkäs myöntyvänsä.

Mutta nuori neito, näyttämättä Huomanneensa ilveilystä, painoi Päätään sievää kutrikasta hieman Armo-rouvalle ja hiljaa virkkoi: "Nää kaks' päivää olen estyneenä Omalt' ompelultani. Äiti tahtoo Huomenna mua käymään tanssiloissa."

Vääntäin suunsa ilkun ihmetykseen Kääntyi paronessa tytön äitiin: "Hoh!" hän sanoi, "sepä kohteljasta Heittää oma hyöty, suodaksenne Meille kauniin tyttärenne seuraa. Onko täyttä totta tuo vai voiko Ehkä muuttaa päätöstänne, rouva?"

Vanha vaimo vilpitön kun äkkäs Kevyen tuon lauseen röyhkeyden, Pahastui ja kohden astui, virkkain: "Paronessa, kaksi vuotta on jo Tämä lapsi omin heikoin sormin Itsens', äitins', siskons' elätellyt. Lukea voi ne harvat hetket, jotka Hän täll' aikaa levolleen on suonut. Nytkin — hän on vasta ensi kerran Kutsuttu — mun täytynyt on pyytää, Torua, kehottaa ja käskeäkin, Ennenkuin hän muistamaan on saatu Omaa pukuaan eik' aina muiden. Riitaa maksoi, mutta kerran täytyy Hälläi olla hauskaa niinkuin muilla."

Lausui näin. Mut "armo" olkapäitään Nostahtain, "hyvästi'n" nyykähytti. Käynti oli tehty, erjettiin siis. Huomattiinpa sentään, että kreivin Tervehtelytapa menness' oli Toista kuin sen tulless', että näytti Kumarrus nyt niinkuin todemmalta, Että kasvot ilmaisi ja ryhti Hiukemmin kuin äsken ylpeyttä, Että silmäns' oven suulla vielä Lämpimästi mieltyin osui Jennyyn.

Päivä päättyi, niin myös huomispäivä. Tanssiaisiin tultiin; kaikki mitä Kaupungiss' ol' nuorta, uhkeaa ja Ihanaa tääll' loistossansa nähtiin Yhtyneenä nyt, ja poloneesi Antoi alkajaiset tanssin iloon. Ihmeen sorjana ja entistänsä Sulompana nähtiin nuoren kreivin Pyörittävän paronessaa saliss', Sitten tyttäriä pari kertaa. Kuitenkinpa toisinaan sen silmät Ilmaisivat hiukan hajamieltä, Jon hän kohta korjas kääntymällä Naiseensa ja puhett' uusimalla.

Päättyi kävelyt. Musiikki soitti Tahdin muutaman, katrilli alkoi. Oli tapa, että kavalieri Paikkans' ennalt' otti, mihin luonut Käsineensä ol', ja paukutellen Kutsui naisens' sitte hyppypiiriin.

Salin päässä seisoi nuori kreivi Valmisna jo, kaikk' ol' säällään, kaikki Vartoi vaan, ett' antais kreivi merkin. Ja hän antoi. Kautta väljän salin Pauke soi ja soitto kaikui mukaan, Kaunotarta liehui kaikkialta Ritareinsa rinnalle, katrilli Sulkeutui — vain kreivi yksin seisoi.

Nytpä vasta salin alipäässä Nähtiin kaino tyttö, epäröivä. Tanssijain ja istujoiden rivein Välitse hän turhaan pyrki, vihdoin Täytyi tulla valoon laattialle. Halpa puku yllään, soman päänsä Kiharoissa valkokukka-vanne, Astui hän, ja kaikki häntä tähtäs, Astui ujostellen yhä eemmäs, Kunnes seisomaan jäi kreivin viereen. Se ol' Jenny. Immen posket hehkui Kuumemmin kuin ruusun, lempee silmä, Maahan luotu, kartti katsojoita. Mutta jalo uljas kreivi otti, Ketään muuta katsomatta yhtään, Hymysuin ja riemull' immen käden; Samallapa hetkell' alkoi tanssi.

Sanotaanpaa samall' iltamalla Saman parin tulleen kotiljonkiin, Että kreivin lempee silmä siinä Niinkuin päivänpaiste kaiken aikaa Kiintynyt ol' Jennyyn yksinänsä.

Toiset kertoi vielä ihastellen, Kuinka kaino tyttö silloin tällöin Tohti kreivin silmiin katsahdella, Kuinka silloin taivaallinen loisto Säteili sen kasvoilt' yhtenänsä, Rusosuulta suutel' uusi sulo Lennosta mit' ikään kreivi lausui.

Muuten heidän puheitaan ei tietty; Tarina vaan on, että syksyn tullen Uljas kreivi ylkämiesnä nähtiin, Viipyi pari päivää vaan ja lähti Tilalleen taas onnellisna nuoren, Onnellisen kreivinnansa kanssa, Kauniin ompelijan, Jennyn kanssa.

Legendoja.

Kirkko.

Kova onni, kolkot koetus-alat Köyhyyteen ja hätään oli syössyt *Ollin* talostaan ja tavaroistaan. Vihdoin vuodet vei, mink' onni säästi. Viidenkahdeksatta talven lumet, Joit' ei kesä sulaa, peitti päätä. Yks jäi hälle vielä entisestä Ilostansa: usko Jumalaansa, Jolta onnetuus ja onni tulee. Nyt hän asui toisen kartanossa, Soppikulu, syrjään syösty kylky, Pitäjäänsä armoill' elätelty.

Juhannuspa koitti, pirtin väki Heräs, nuoret niinkuin vanhemmatkin Juhlaverhat yllens' otti, kaikki Herran templihin nyt tahtoi rientää. Äijässäpä syttyi sama into, Isäntänsä luo hän astui, lausuin: "Suo mun tänään päästä myötäs kirkkoon, Rakas veikko! Koko kevään olen Uuninnurkassan' ma sairastellut, Enk' oo saarnaa kuullut puoleen vuoteen."

Järvellen isäntä näytti. Siellä Virui vahva vaaleen-harmaa usva, Eikä nähty rantaa, vettä, saarta. "Koetas itse löytää tietä tuolla," Virkkoi, "kukaan muu ei venheell' lähde, Jalkaisin on järvi pitkä kiertää Eikä hevoseni sulle jouda." Vanhus kuultuansa tylyn sanan Astui hiljaa rantaan, venheen työnsi Vesillen ja usvass' alkoi soutaa. "Hän ku kalain matkat meress' ohjaa, Lintuin retket ilmass', että sinne Saapuvat ne kuin hän kutsuu, hänpä Mun myös tänään kirkkons' sallii löytää."

Hetket vieri. Vettä vaan ja usvaa Vanhus näki, tieltään eksyneenä, Uupua hän alkoi, raskaammalta Soutu tuntui, käsi puutuneelta. Aamutyynessä kun poikki järven Kellot ensin soivat, heikko kaiku Ukon korviin kaukaa kumahteli; Kirkolt' olevansa loitompana Huomas hän, kuin maalta lähtiessään, Toinen kerta soitettiin ja kolmas, Loitompaa vaan yhä soitto kuului. Korkeuteen silmäns' ukko nosti Sumu-ilmoihin, ikäänkuin kysyin, Toivotonna, voimaa vailla, tietä.

Mutta samallapa hiljaa liukuin Venhe törmäs paateen, paaden päältä Usvast' epäselvään haamoitteli Ranta, suoden vanhukselle levon. Rannalle hän astui, tutki paikkaa, Tunsi sen, tuon järven-luodon, missä Nuorna monast' oli maalle mennyt. Kalliolle kaljulle hän istui Miettimään, ja usvan varjot peitti Taivahan ja maan ja äijän mielen.

Kellot soivat yhteen. — Liekö vanhus Korkeampain valtain turviss' ollut? — Kun hän toivotonna katsoi ylös, Loisti siniraita pilvilöistä, Valon enne. Kirkossapa virsi Alkoi silloin; luodoll' autiolla Hengittikin tuulen ensi viima Lehvissä, ja ensi leivo lensi, Heränneenä valost', ilmaan. Poies Haihtui luonnon horros. Säveleitä Seuras säveleet, ja uudet virret Virkos vuorill', laaksoiss'. Ilotelme Kaikui pilvilöistä, kaikui puista Ukon ympärillä; itse riemuun Ratketen ei muistanut hän huolta. Lauluun yhtyi hän, ja kaunis virsi Suvivirs' "Jo joutuu armas aika" Hiljaa värähdellen soi sen suusta.

Ja se armas aika joutui, suvi, Josta lauloi hän, siit' eivät muurit Häntä sulkeneet. Sen yrttitarhat Kasvoi eessähän, sen linnunlaulut Kuuli hän; ja Kristus, laulamansa Saaronin kukka, vehmaan laakson lilja, Kukkana ja liljana hän huokui Rukoilijan mieleen lämpimyyttä.

Virren vieriessä oli taivas Seljennyt, viel' ala-ilmoill' yksin Viipyi usva. Silloin nousi idän Pilvivuoteelt' aurinko ja valoi Sädetulvan maan ja vetten usviin. Ilmat hiljentyivät, ilman joukot Lepoon pyrki, joka elävä näytti Tahtovan nyt katsella, ei laulaa; Ja tuo vanhus vaiti seuras silmin Valon tietä harrasna. — Mik' äsken Siinsi himmeenä, se kirkastui jo. Niemet perätysten usvast' uivat, Luoto luotoon liittyi; sorja mailma Hiljaa varttui varjoin tyhjyydestä, Rajat sai ja värit, loiston.

Mennyt Aikaa sitten aamu ol', kun vanhus, Otsa sekeenä ja kirkkain silmin, Heltyneenä, kiitollisna nousi Paikaltaan ja palas venehelle. Mutta hyvästellen vielä vilkais Rantaan hän. "Nyt Herran haltuun jääkäät, Linnut kaikki, nuoret veljet, siskot", Niin hän lausui, "Herran seurakunta, Kun mun kanssain tänään temppelissä Häntä virsin ootte ylistelleet. Kiitos sulle, taivaan opin tulkki, Aurinko, kun saarnannut oot meille, Syämmellemme hänen hyvyyttänsä Silmillemme töitään selvitellyt!"

Kaste.

Arabian hietakorven luolass' Asui eräkkäänä Eukharistos, Ihmislempee, kokenut ja viisas. Usein häneen turvas seudun kansa, Konsa jonkun mieltä huoli painoi. Saapui kerran hänen luokseen vaimo, Äsken syntynyttä lasta kantain; Kalpee hän ol', lapsi kalpeampi. "Isä, mistä lohdutusta löydän?" — Lausui hän — "tää laps' on kuollut, kasteen Pyhän veden koskematta päätään. Hukass' on se, ah! ei koskaan saane Kristuksen se valtakunnast' osaa."

Eräkäspä nuhtel': "Miksi, vaimo, lapsen annoit kuolla kastehetta, Jospa vaikka hätäkastehetta?" Äiti parka alkoi vaikeroida: "Isä, erämaassa synnytin mä Lapsosen, ei siellä ollut vettä, Päivä poltti päältä, santa alta; Huokuut, kyynelet vain siell' ol' mulla."

Silloin ukko heltyi, tuumiin vaipui, Mietti hetkuisen ja harmahitten Kulmakarvain päälle käden nosti. Vihdoin vankka aatos hälle kypsyi, Ja hän lausui lemmen-rauhallisna: "Vesi kyll' ei tee sit' itsestänsä, Mutta henki, jok' on veden kanssa. Rauhoitu, on lapses pelastettu! Herran henki erämaassa kastoi Sen sun huokuillas ja kyynelilläs."

Rukous.

Hurskaiss', iloisissa jutteluissa Atrialla istui vanha Luther Tavan mukaan ystävineen kerran, Kun yks' heistä alkoi päivitellä: "Paha mailm' on, kurja elettävä, Täynnä tyhjää puuhaa, turhaa hommaa; Eipä kumma, että moni etsii Luostarista ikävöimää rauhaa. Minuakin tuo mailman taukoomaton Touhu kiusaa ilki-äänillänsä. Vieressäni pitkin päivää aina Kolkutellaan, lyödään, vasaroidaan; Vaikka kuinka varhain herään, häätää Pajankalke aamuhartauttain.

Luther lausui: "Miksi häiriinnytkään? Mieti ennen: Nukuin liian kauan. Kuules, ehtinyt on hurskas naapur Nousta jo ja alkaa rukoustaan; Työ ja ahkeruus on rukousta. Tosiaan kun musta seppä herää Aatellen: "On Herra mulle suonut Päivän taas ja voimat tehdä työtä", Sekä takomaan käy reippahasti, Senpä huohotus on Jumalalle Yhtä rakas kuin sun huokaukses, Taivaan usta kolkuttaa sen moukar' Ehkä lujemmin kuin rukoukses."

Khrysanthos.

Alkupuolla kristikirkon aikaa, Uuden maailman kun loistaessa Vaalen' maa ja usea uskovainen Silmäns' siitä kauhumielin käänsi. Asui Atheenassa mies Khrysanthos. Varhain, ennenkuin viel' la'en päältä Ruskee tukka kuihtui, kevään ruusut Posken jätti, korkee otsa uurtui, Ol' sen korviin sana soinut, rinta Riemull' auennunna Kristukselle. Mutta hänt' ei uusi syntymänsä Saanut kammomaan, mit' elämässä Pyhäks', armahaks' hän arvas ennen. Vihaamaanpa hänt' ei koskaan saatu Maata, jossa häll' ol' isänmaansa, Kaunis Hellas; ihanteensa aina Ol' Atheena, kirkas templikylä; Hekkumaanpa vielä sielu suli Äidinkielen joka ääntehestä. Hellaan kielen kannelsävelistä. Uskolaisens' umpimielet, synkät Pyrki metsiin hiljaisiin, ja jylhäin Kolkkoin vuoriluolain pimennoissa Mailman viettelyiltä kätkeytyivät; Hän vaan kirkkaana kuin ensi aamuns', Suoran' astui, tyynnä, maltillisna, Hopeehapsin elon hyörinässä. Lasten tarut, miesten sanat tarkkas, Kuulemass' ol' torilla, kun kansaan Puhuja iski äänens' ukkosella, Osaa otti päätöksiin ja laski Ääntöliuskans' uurnahan, kuin muutkin. Väliin taas, kun väsyneenä päivän Huolista ja töistä, etsi rauhaa Ja rukouksen aaltoon henki tahtoi Pestä pölyt siiveltään kuin joutsen, Ei hän mennyt korven kolkon luoliin, Vaan miss' Salamin salmi kuullakkainna Hymyy rannan vehmastoille, siellä Piiniain ja laaker'puiden alla Kävellen hän nautti viileyttä, Lemuja henki, silmäs ulapalle, Laskiessa auringon ja altoin Kuvastaissa iltataivaan ruskoo.

Elellen näin, nyt kuin ennen, vanhus Sûnion huipull' illall' istui kerran. Povellaan ol' kokoon-pantu kääry, Suuren pakanan Sofokleen teelmä, Jalon laulajan, ja kääryn reunaan Piirrettynä: "Oidipûs Kolôneus."

Lukenut hän äsken oli draaman, Muistissaan sen ilmeet vielä viipyi, Lauletulla seudull' liiti silmä.

"Oi Kolônos", runoojaa hän säisti, "Seutu kaikkein kauniin ilman alla, Lempee, kirkas, kuulakka Kolônos, Missä metsän vehmastossa viihtyin Satakieli helein virsin kiittää Tummaa muurikietolasta, pyhää Bakkhon marjapuuta varjokasta, Myrskytöntä; — missä Dionysos Kirmaa kuuluin kasvattajain kanssa; Naisjumalten kutrissa narsissi Loistaa, taivaan-kaste lehdillänsä: Krookos[1] kellertää, ja vilkkaat lähteet Juottaa virtoj', Afrodite ajaa Kultasuitsin runotarten kanssa!"

[1] = Sahrami.

Pakananpa laulust' innoissansa Näin Atheenalainen kotiseudun Ihanuutta maalas — värit kyll' ol' Pakanan, vaan lämpö kristillinen — Niinpä nuorukainen, pyhään oppiin Varhain viehätetty kuin Khrysanthos, Vitkaan käyden luontelihe, kunnes Seisahtui hän ukon jalkain juureen, Vaiti, kädet ristiss' yli rinnan. Kasvoiltaanpa vivahteli varjot Surun, suuttumuksen, inhon, säälin, Silmäns' oli luotu pergamenttiin.

Kauan mietteissään hän seisoi, vihdoin Vaiti-olon katkais, lausuin: "Ukko, Kutsuttiinhan suakin kerran valon Pyhään valtakuntaan, valuivathan Sunkin rintaas armon lämpösäteet — Niin mä kuulin; — mutta kuinkas elät? Tuolla missä mailman lapset turhaan Teuhaa, kärkkii, riehuu, rehkii, hukkuu, Missä milloin posken purppuralla, Milloin hyllyhuulten myhäilyllä, Milloin muilla symboleilla horna Merkinnyt on omans', siellä, vanhus, Häärit, riehut, riemujas sa nautit. Harvoin yksin nähdään sua, ja jos se Joskus sattuukin, et Vapahtajaa, Maan ja taivaan herraa, avuks' huuda; Vaan, ihastuneena myrkylliseen Tenholauluun, kuiskaat huulin, joita Valkaisee jo tuonen tulomuisku, Afroditeen nimee ja Dionyson. Mikä loppu tullee? kauheasti Kostetaan viel' uskorikkos sulle; Sinä kerran armoliittoon päässyt, Hirmu-osan liekkijärvess' saatkin, Toivoton kun kadotus sun nielee; Itkein et saa kyynelt' itketyksi Janohos, ja kieles kuiva raukee, Avukses kun ikiturhaan anot Olottomia satujumaloitas."

Näin hän lausui. Tyyni, niinkuin illan, Vanhuksen ol' muoto. Katseen loi hän Nuhtelijaan: "Nuorukainen tuima, Rauha! Uskos vankka on, mun mieleen' On ken uskoo. Vastaa sentään, voiko Nuori ruskee silmäs, tuomitessais, Nähdä läpi sy'änten, munaskuiden? Älä tuomitse, niin tuomion vältät, Sanoo Herra. Hurskas, uskollinen, Lempee, iloinen ja sietäväinen Kristitty käy mestarinsa jäljiss! Rakkautt' uhkuu uskonsa, ja, poikan', Rakkaus on laupias, se sietää, Ei se paisu, riehu, eikä pahaa Aattele, ei vihan vimmaan ylly. Rakkaus uskoo kaikki, toivoo kaikki, Kärsii kaikki eikä koskaan uuvu. Nuorukainen, jos sull' oisi usko Siirtää vuoretkin ja nostaa laaksot, Rakkaudetta oisit tyhjä varjo."

Lausui näin, ja lempeästi nuorta Kätellen sen veti vierellensä; Samall' louhell' istuivat nyt kahden.

Päivä vieri, himmeämmin hehkui Länness' aurink', unta tuuli etsi, Hellaan taivaalt' illan rauha laski. Ei nyt tähän tauluun ukon silmä Viehtynyt, vaan nuorukaiseen yksin Silmä ynnä aatos kiintyi. Kauan Ääneti hän istui, vihdoin virkki: "Sorja sulho, ellei vanhan neuvo Mieltäs pahoittanut, suo mun vielä Seikkaa kysellä sult', ehkä kahta. Kun sun kasvos soikeat ma näen, Otsan, nenän uljaat oikoviivat, Kun sun sorjaa kieltäs kuulen, jossa Ionian ja Atthiin[1] murteet yhtyy Sointuun suloiseen, kun tuomitsetkin, Tiedän Helleeniks' sun. Mutta lausu, Millä paikkaa kasvanut oot? Ehkä Joku Arkhipelagin armas saari Näki syntys, Samos, Naksos, Paros, Mitylene? Ehkä päivään pääsit Rikkaan Aasian rannall'? Iloissaanpa Isäs sun, jos missä synnyit, nosti Sylihinsä, onnen unta nähden."

[1] = Attikan kielimurre.

"Delos", äänell' leppeemmällä vastas Miesi, "aaltoin huuhtelema Delos Ol' mun kotimaani, Kallinikos Se, jok' isän' maallinen ol' ennen, Toisen oon nyt taivahasta löynnyt."

"Kallinikos", virkkoi vanhus jälleen, "Ei oo nimi outo; Delon saarell' Ol' hän muinoin vieras-ystäväni. Oi! sen saaren vihreen vielä muistan, Lauluin ylistellyn, jumaloille Armaan, mieluisan Dianan, Foibon Synnyinmaan, sen korkeet harjut muistan, Sypressein ja seetrein varjostamat, Ja sen laaksot — Nykton laaksot muistan, Sitran jumalalle pyhitetyn. Maata mont' oon nähnyt, kuljeskellut Pelopin niemelt' Thessaliaan, nähnyt Hellaan-merten saaret, salmet kaikki; Mutt' ei mikään maa mua viehätellyt Niin kuin Delon laakso templineen ja Lehtoineen ja siin' ol' isäs mökki. Nuorukainen, nähtyäs niin paljon Kaunist' elos aamust' asti, vastaa: Synkätkö on mailman kuvat kaikki Sulle, eikö sielus pohjaan jäänyt Yksi muisto, jota siedät, säästät, Aioiltas, kun viatonna vielä Nykton kukkain keskell' leikit, uinuit?"

Näin hän virkkoi. Nuoren poskipäillä Vaalevilla nähtiin heikon liekin Välkähtävän, kohta sammuakseen. Vanhus jatkoi: "Kerrottu on mulle Kerran taru, jonk' Arkhipelagin Saaret uskovat ja ehkä kohta Levennee se kautta manterenkin. Näin se kertoo: Delon maalla syntyi Marmaryne. Kahden lustrin[1] kesät Tuskin nähtyään, jo lemmen liekit Sytytti hän seudun nuorukaisiin. Mutt' ei aistillisen halun haltuun Puhdast' itseään hän huoli heittää. Foibon vaan hän lemmikikseen otti, Rupes puhdasna ja uskollisna Nyktoslaakson kukkain vaalijaksi. Aamuin, illoin, joskus kaiken päivää Kukkain kesken liikkui hän kuin sisko Vanhemp', yhtä tuttava ja hellä, Hoiti, istutti ja kasti niitä. Mutt' ei ainoasti käsin niitä Hoidellut hän, kallistuipa usein Kukkaa kohden, loi sen silmään silmäns', Antain pienokaisen juoda tulta Sielustaan ja henkens' elähyttää Kasvin pölyä himmeää ja mykkää. Itse hengelleen hän ruumiin otti Kukkasilta, pienimmänkin aatteen Puki kasteen, tuoksun, värin verhoon, Mullan lasten kanss' siis vaihtoi lahjoj', Antoi, otti, lempi loppumatta. Tässä rauhalassa, jost' ol' joukko Suljettu, sai joskus nuorukainen Sulo-uniin päivän hetket viettää, Elää kauniin kukkaisheimon kanssa Ja sen armaan hoitajankin kanssa. Mutta tuosta taru taasen kertoo: Kun hän, sydän täynnä ääretöntä Lempeään, ei koskaan lausumaansa, Marmarynen kukkain kesken kulki, Neiden viipyessä temppelillä, Ilmestyi tää häntä ilahuttain Luomansa ja hoitamansa tarhan Joka kasvissa, jok' olennossa. Ruusu hohti hänen rusojansa, Lilja immen silmin katsoi, puiden Humina sen ääntä yksin kaikui, Tuhansissa eri haamuis' eli Hurskaan poian lemmellen vaan impi. Kun taas kukkasista immen puoleen Joskus silmäns' sai hän nostaa, kuulla Haasteloissa, puhtaissa kuin soitto, Hänen sanojaan, niin poiast' tuntui, Kuin jos puiston ruusuin hehku hienoin Hänen poskilleen ois liekin luonut, Kaikki liljat säteens' sulatelleet Immen silmiin, koko kasvitarha Kirkkaampana immess' ilmestynyt. — Näin on juttu. Olen tiedustellut, Ken tuo Delon nuorukainen lienee; — Kallinikon poika, kuului vastuu."

[1] Latinan sana *lustrum* = viisivuotinen aikakausi.

Nuoren poskill' itkuhelmet vieri. "Isä", niin hän lausui, "heitä nimet, Jotka sävelistä maan on soineet Kauimmin mun korviin'; unhotin ne. Suo mun inhota ja unhoon peittää Öisen eloni varjohaamuin muistot!"

Mutta vanhus vakavasti virkkoi: "Poika, älä vihaa Nyktos-laakson, Nuoruutesi koulus muisteloita! Jalon opin siellä sydämmelles Sääsi kuvat himmit, heikot, hennot. Katso maalimaan! Oi, mitä nähnet? Sovittajan kukkaisvallan yksin. Sille synkkänä, ken umpisilmin Sinne ryntää, on se kirkas, auki Sille silmällen, ku rakkaudessa Hiljaa ylennäksen häntä kohden. Poika, nähtävä se kukkaismaa on. Auringoita, tähtiä hän kylvää Niinkuin liljoj', isot maat hän hoitaa, Tukee kansat, kuulee pienimmänkin Ihmistaimen itkut, kaikkein puoleen Kääntyy, suoden lempeänsä juoda. Käy kuin ennen Marmarynen tarhaan Mailmaan, iloiten ja pelkäämättä, Herran kukkatarhassapa kuljet. Jos vaan Kristus asuu sydämmessäs, Riehumatta, kainona sa nähnet, Kuinka kaikess' ilmestyy hän, päivä Loistaa hänen loistoansa, tähti Välkkyy häntä, hänen lempee äänens' Soi läp' elon hyörinän ja pauhun. Nähtyäs sen, palaa hänen luokseen, Hänen sanaansa, ja katso, sana Siltä tuntuu, kuin jos kaikki valo, Jok' on hänen taivaastansa tullut, Lämmin aurinkonsa, tähtiensä Lempee lauma, ihmissukunsakin — Koko ihmeikäs tuo kukkaisvalta Kirkkahampana vain siinä asuis.

Sisällys:

Hauta Perhossa…………Sivu 5 Mustalainen…………… " 24 Joulu-ilta……………. " 35 Jenny………………… " 39 Legendoja: Kirkko……………….. " 47 Kaste………………… " 52 Rukous……………….. " 54 Khrysanthos…………… " 56