Produced by Tapio Riikonen

VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT

Kirj.

J. L. Runeberg

Suomentanut Paavo Cajander

1918 (1889).

SISÄLLYS:

EDELLINEN KOKOELMA

Maamme
Vänrikki Stool
Pilven veikko
Sotavanhus
Luutnantti Zidén
Torpan tyttö
Sven Dufva
Von Konow ja hänen korpraalinsa
Kuoleva soturi
Otto von Fieandt
Sandels
Kaksi rakuunaa
Hurtti ukko
Kulnev
Kuningas
Sotamarski
Döbeln Juuttaalla

JÄLKIMÄINEN KOKOELMA

Sotilaspoika
Porilaisten marssi
Vänrikin markkinamuisto
Lotta Svärd
Ukko Lode
Matkamiehen näky
Vänrikin tervehdys
Von Törne
Heinäkuun viides päivä
Munter
Von Essen
Kuormarenki
Wilhelm von Schwerin
Numero viisitoista Stolt
Veljekset
Viapori
Maaherra
Adlercreutz

Tietoja mainituista henkilöistä y.m. selityksiä.

EDELLINEN KOKOELMA

MAAMME.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjoinen,
Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret
Ne meist' on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat Koskemme kuohuineen, Ikuisten honkain huminat Täht'yömme, kesät kirkkahat, kaikk' kuvineen ja lauluineen, mi painui sydämeen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss' Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss' on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss' ilon on nauttinut ja tässä huoliaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill' on verraton ja kalkki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass' on armaampaa ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oijentaa, ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas, tuoss' on se, maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais, vaikk' kultapilvihin, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain' ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.

Sun kukoistuksen kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel' lempemme saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.

VÄNRIKKI STOOL.

Mennyttä aikaa muistelen niin mielelläni vielä; niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä. Ken mua seuraa retkelle nyt Näsijärven rannalle?

Siell' opin miehen tuntemaan, hän sotamies ol' ennen, nyt vänrikki ol' arvoltaan, vaikk' onni näytti menneen. Ties kuinka samaan talohon satuimme saamaan asunnon.

Mies olin silloin kelvokas, niin luulin, vaikka miksi, Min' olin ylioppilas, mainittiin maisteriksi; hupaasti elin "mensallain", Stool, hän söi armoleipää vain.

Minulla oli "vaakunaa" ja piippu merenvahaa; Stool poltti kototupakkaa, jos häll' ei pulaa pahaa; mut silloin sai vaan sammaleen niveräpiippu täytteekseen.

Oi kulta-aika riemukas, suloisin, armahain, kun nuor' on ylioppilas, ja puutetta ei laisin, ja huolt' ei tuntis ollenkaan, kun viikset vaan sain kasvamaan!

En tiennyt muiden hädäst', en, ilosta sydän sykki; vahv' olin, punaposkinen, ja kaikki suonet tykki. Niin nuori olin, riehakas, ja ylpeä kuin kuningas.

Mut hyljättynä majassaan Stool istui nurkumatta, loi nuottaa, imi piippuaan, meluumme puuttumatta, Tuommoisen suhteen; sen mar ties, min' olin oikein aika mies.

Minusta näky hupaisin ol' ukon käyrä varsi ja kasvot, jäykät liikkeetkin ja vanha vaateparsi, vaan konkkanenä erikseen sangattomine lasineen.

Monasti menin ukon luo ilveilemään suotta, Mik' iloni, kun suuttui tuo, la hältä ratkes nuotta, kun kädest' ukon kävyn vein, ja paikoin väärän silmän tein!

Hän silloin ylös kavahtaa, mun ovest' ulos työntää; sananen, hitu vaakunaa, ja taas hän rauhan myöntää. Ma tulin taas kuin ennenkin ja samoin taaskin ilveilin.

Ett' oli nuori aikoinaan myös ukko kerran ollut, enemmän nähnyt matkallaan ja kauemmaksi tullut, en sitä silloin huomannut, siks' olin liian oppinut.

En myös, ett' ilomielin hän verensä tuorehimman vuodatti eestä maamme tän nyt mulle rakkahimman, Ma olin nuori, riehakas, hän vänrikki, ma kuningas.

Mut moisiin ilveilyksihin vihdoinkin kyllästyin mä, Kuink' oli, talvipäivääkin lyhyttä pitkäksyin mä; olipa oikein outoa, ei tahtonut se loppua.

Ma tartuin ensi kirjahan, hakien huvitusta, ol' teos tuntemattoman se Suomen taistelusta; armosta vaan tuo kansiton lie päässyt muiden joukkohon.

Mukaani vein sen, kääntelin sivuja jonkun hetken, en tiedä, kuin näin esihin sain Savon miesten retken; ma lu'in rivin lu'in kaks, vereni tunsin kuumemmaks.

Näin kansan kaikki koittavan edestä kunniansa; näin sotajoukon voittavan nälissään, viluissansa. Jokaista sanaa, lukeissain, suudella tahdoin innossain.

Vaarassa, tulen keskellä tuon parven urhoutta! Mill' ansaitsit, maa raukka, sä noin suurta rakkautta, noin kallis kuinka olla voit, kun leiväks pettua vaan soit!

Aloille aatteheni mun vei tuntemattomille, uus elo syttyi sieluhun, aavistamaton sille; kuin siivin lensi aikani, kuink' ol' lyhyt kirjani!

Se loppui, samoin iltakin, vaan hehkuvalla miellä mä lisää kuulla halusin ja selvitystä vielä. niin moniin kohtiin hämäriin. Luo vanhan Stoolin läksin niin.

Häll' oli paikka entinen ja työkin samallainen. Vastaani lensi ovellen jo katse nurjamainen; olipa, kuin ois kysynyt: Vai yökskään ei saa rauhaa nyt?

Mut muuttuneena tulin ma, miel' oli toisenlainen: "Luin Suomen viime sodasta, olenhan Suomalainen. Mua lisää kuulla haluttais, kentiesi teiltä sitä sais?"

Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään luo ukko nuotastansa; ne loistavat, kuin seisois hän edessä rintamansa: "Jotakin ehkä tietäisin olinhan sieltä minäkin."

Ma istun olkivuoteellen; sanella Dunckerista hän alkaa, töistä urhojen ja Malmi kapteenista; hänellä kasvot kirkastuu, oi, kuinka hän nyt kaunistuu!

Hän veripäivät nähnyt on ja käynyt surman tiellä, ja voiton nähnyt, tappion, jonk' äityy haavat vielä; häll' on niin paljo muistissaan, maailma mit' ei muistakaan.

Siin' istuin hiljaa, kuultelin, ei sanaa kadonnunna; puol'yö, kun sieltä erkanin, jo oli kulununna; hän saattoi minut ovellen, mua iloisesti kätellen.

Nyt viettää yhdess' aljettiin eloa hauskaa ratki, murehet, riemut jaettiin ja yksin "vaakunatki." Nyt olin vain yl'oppilas, hän suurempi kuin kuningas.

Ja ukon suust' on tarutkin ne, joita laulan tässä. Niit' usein öisin kuultelin pärehen liekinnässä. Ne korutont' on kertomaa, ne ota, kallis synnyinmaa!

PILVEN VEIKKO.

Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.

Synkeässä metsäss' oli mökki, salomaalla, syrjäss, aivan tiestä; missä syksyst' alkain sota liikkui. Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt tietä tallannut ei tänne vievää vihamiehen jalka; sanan toi vaan verisistä tappeluista kaarne vaakkuin ilman alla, taikka kotka joka kylläisenä kuusess' istui, taikka hukka, joka hurmehista saalistaan vei korven komeroihin.

Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä isäntä nyt pyhä-aatton' istui, huoahdellen arkihuolistansa. Kiinteästi käteen nojaa poski, lujaan kyynärpääkin pöydän päähän, mutta silmä välin syrjään vilkkui, pysymättä hiljaa paikallansa. Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt, perhekunnasta, ei kumpanenkaan, tytär ei, ei myöskään ottopoika; sylityksin istuivat he vaiti, käsi kädessä ja poskitusten, lieden luona aivan huoletonna.

Vanhus viimein loihe lausumahan. Viisahalle sanat oli selvät, vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi, niinkuin virsi vieri, sanat sattui:

"Korven kuninkaaksi karhu syntyy", niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; mutta ihmislapsesta et tiedä suuruuteenko, voimaan valtaan, vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi. Tupaan talvis-iltan' astui poika outona kuin metsän lieto lintu, eksyessään ihmis-asunnoille; pää se paistoi lakin haljenteista, kengän lumist' esiin pisti varvas, rinta paljas nutun riepaleista. Ken ja mistä?—Kysy: ken ja mistä, rikkahalta, joll' on isä, koti. Jokin tuuli kodistani tullee, taivaan pilvi taitaa veljen' olla, lunta vain yön jaloilla ma lienen, jonka pois hän polkee tupaan tullen, jaloilt' yön ei sulanutkaan lumi, tuulen kansa' ei vierryt Pilven veikko, poika jäi ja nuorukaiseks nousi. Ensi vuotensa hän juoksi jouten, toisna vuonna kaskea jo kaatoi, eikä vierryt kesä neljäs vielä, kun jo karhun tappoi, karjan surman. Mutta missä nyt on miehen maine, suurempi kuin seudun muiden miesten? Missä kasvattajan toivo? Tässä kyyryss' istuu vanhus, vuottain turhaan sanan verran sotatöistä kuulla, kuulla, kukistuuko maa vai kestää. Tajua ei voi hän kotkan kieltä, käsittää ei kaarneen vaakkumista, saloon sanomaa ei vieras tuone; nuorukainen, ainoo tuki, turva, tytön mieltä vaan nyt tiedustaapi.

Niinkuin kesäll' iltasella, milloin luonto vaiti on kuin pyhäpäivä, tuuliainen tulee näkymättä; lentäin nuolena, ja lampeen iskee, leht' ei liiku, eikä havu huoju, jyrkän rannan ruohokaan ei häily, tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu niin, kun laulun kuuli, nuorukainen äänet', umpimielin, liikkumatta, kaihdoksissa istui, vaikka verta sydämestä joka sana syöksi. Tytön luona istui kaiken iltaa, läksi levollen, kun muutkin läksi, näkyi nukkunehen ennen muita, mut jo aikaa ennen heitä nousten, kohta aamun ensi koittehella, hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.

Taivaan kannelle kun päivä pääsi kaksi vain nyt nousi vuotehelta. Tupa siivottiin ja eine tuotiin, mutta kaksi vain nyt pöytään istui. Louna tuli, kolmatt' ei vaan kuulu. Kirkas oli vielä ukon otsa, vedettömät vielä neidon silmät, mut vaikk' oli pyhä, ruoan jälkeen levolle ei kumpanenkaan mennyt. Kului hetki, hidas kuin se hetki, kunnes pilvi, ilmanrannall' astuin, nousee, puhkee, raehtii ja raukee; lohdutellen sitten ukko lausui: "Kylän tie on pitkä, tyttäreni, suotkin vettynehet satehista, purot portahitta, vaarat jyrkät. Kululle ken läksi koittehelle, tuskin illaks jälleen joutunevi." Näin hän virkkoi, mutta kuulematta tytär istui, kukan kaltaisena. joka yöksi kupuns' umpeen sulkee: mitä mietti, itseksensä mietti.

Mut ei kauan istunutkaan impi, ei sen kauemmin, kuin rauko kasvi kastett' oottaa paahdepäivän jälkeen, niin jo vierähtikin poskipäille kyynelhelmi, ja hän hiljaa lauloi: "Tavannut kun sydämen on sydän, halpaa kaikk' on, mikä kallist' ennen, maa ja taivas, koti, isä, äiti. Enempi kuin maa on sylinsaanti, enempi kuin taivas silmän sini, kuiskekin, tuo tuskin kuuluvainen, enemp' on kuin isän, äidin käsky. Mikä lumoovampi lemmen voimaa mikä paula pitää lempiväistä? Sorsana hän soutaa järven poikki, yli vuorten kotkan siivin kiitää, palajaa jo ennen puolta päivää kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi."

Vanhuksenpa, kun hän virren kuuli, huoli heräsi ja rauha rikkui; kadonnutta etsimään hän riensi. Vaiti tuvast' astui, vaiti korven polkuakin puoli-umpinaista; metsän latvoille jo päivä laski, ennenkuin hän ensi taloon ehti.

Kolkolta, kuin honka kankahalla, mistä tuhoten on kulo käynyt, näytti talo nyt, tuo rikas muinen; emäntä se yksin tuvass' istui lastaan nukkuvaista liekutellen.

Niinkuin lintu, äkin kuultuansa pyssyn paukkehen ja luodin lennon, säpsähtää ja siivet lentoon luopi, niin, kun kuuli oven käyvän, säikkyi nuori vaimokin, mut kauhu muuttui riemuksi, kun vanhuksen hän huomas. Vastaan karkas hän ja käteen tarttui, vedet vieri hänen poskillensa:

"Terve", niin hän virkkoi, "terve, ukko, tultuasi tuskahamme tänne, kolminkertaisesti terve tuolle kallihille, jonka kasvatit sa avuks kurjain, turvaks turvatonten! Istu, lepää, uupuneet on jalkas, ilomielin kuulee mitä kerron: Ankar' oli syksyst' alkain sota, maata ryösti Suomen mies ja Ryssä, turvatonten toki säilyi henki; vaan ei vielä päivää siitä, milloin lähipitäjästä parvi seuras joukkojamme vihollista vastaan. Taisteltiin, ja voitto meni meiltä, harvat lähteneistä surma säästi, nekin hajallaan on niinkuin lehdet, Kevättulvana nyt kosto kuohui koko seudun yli: miehet, vaimot, aseeton ja aseellinen lyötiin. Aamulla jo virta vyöryi meille; Kirkkoon ensi kertaa soitettaissa tännekin yks tuhon laine läikkyi. Mutta surutiedot suo mun jättää! Köysissä jo miehen' oli maassa, verta virtas, väkivalta voitti, hätä suurin, eikä turvaa missään. Kättä kahdeksan jo mua raastoi niinkuin petoparvi saalistansa; silloin turva tuli, avun tuoja, Pilven veikko vyörähti kuin myrsky, väkivallan hääti, häijyt kaatoi. Tuvass' istun ryöstetyssä tässä, katon varpustakin köyhempänä; iloisempi tok', kuin ennen koskaan onnen päivinäni, oisin nyt ma, jos tuo urho tulis tervehenä puolisoni kanssa kylän mailta, jonne vihollista vainosivat."

Vanhus viime sanan kuultuansa, nousi, kuin ois levännyt jo kyllin, mutta silmiss' asui synkkä huoli. Viipymään ei viihtyny, vaan suoraan kylään rikkahasen päin hän riensi. Sinisalon taa jo painui päivä kun hän, toivon vaiheella ja tuskan, kerkes asunnolle kirkkoherran. Tyhjä, kolkko oli vankka talo, raiskattu kuin paljaaksi pantu saari järven jäältä nähden talvis-yönä. Tuvass' yksin takan vieress' istui rampa sotamiesi, vanha Miekka. Nyt, kun ovi aukes ja hän vanhan tunsi tuttavan, hän pystyyn katkas, vaikka vaivain, haavain hervaamana. "Vielä", virkkoi; "päivä meille paistaa, polvi uus kun astuu polkujamme, voimaa, miehuutta kun viel' on maassa. Moinen kirkonmeno täss' on ollut, että laps, kun kehdossaan sen kuulee, lapsenlapsilleen sen kertoo vielä. Katso, julmana, kuin petoparvi, tuli voittoriemuin vainolainen, tänne surmaa, turmiota tuoden. Vähemmät nyt jääkööt virkkamatta, vaikk' ei nekään muistostani menne; mut kun murhiin muut jo kyllästyivät, ja kun julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin kurjuus yli partaan paisui. Kunnon kirkkoherra, siihen saakka vielä säästettynä, sidottiin nyt hurjaan hevospariin, siinä jalan seuratakseen raakaa ratsumiestä. Nopsa tuomio: jo hetkess' oisi käsi turta ollut, jalka herpo, harmaat hapset laahannehet maata. Yksin vanhus seisoi, taivahasen silmä katsoi, niinkuin katsoo silmä, kun on kaikki maassa synkkää, mustaa. Kiitos Herran! Silloin apu joutui; hän mi kankaan karehena syntyi, Pilven veikko lentäen kuin leimaus, maahan iski, sorti sortajamme. Vertaisteni turviss' elän täällä niinkuin murtokuusi muiden päällä, heille kuormaks, inhoks itselleni. Arvo ois tok' elämällä vielä, jos tuo poika palais voittajana tappelusta kirkon tienohilta."

Vanhus, viime sanan kuuttuansa, riensi pois kuin tulen polttehelta; vaan jo vaalennut ol' illan rusko, ennenkuin hän kirkonkylään ehti. Niin nyt savuun, tuleen kylä peittyi, kuni pilveen hukkuu tähtitaivas; niin nyt kirkko kummullansa siinti, kuni pilvest' yksinäinen tähti; niin ol' äänetön nyt synkkä seutu kuni kolkko syksy kuutamassa.

Kaatuneiden soturien kesken, ystäväin ja vainoojain, kuin varjo niitettyä vainiota myöten, vanhus kulki. Kuollutt' oli kaikki, hengen huoahdustakaan ei kuultu. Vasta polun polvikkahan päässä, raunioiden kautta raivaellun, tiestä syrjäss' istui nuorukainen verenvuodannosta uupuneena. Kasvot kalvakat taas punehtuivat, vienosti kuin illan valkopilvet, silmä sammuvainen loisti jälleen, kun hän havahtuen ukon huomas. "Terve", virkkoi, "nyt on kuolo helppo, nuorna kaatuen kun saapi kuolla voittajana, maataan varjellessa. Terve sä, maan turvan kasvattaja, mutta kolmenkertaisesti terve tuolle jalolle, mi meitä johti, yksin mahtavampi kuin me kaikki. Sorrettuna joukkomme jo seisoi, hajallaan kuin karja kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna. Joukon järjestäjää meill' ei ollut, käskyä ei annettu, ei kuultu, kunnes korven komerosta ryntäs poika kerjäläisen, sankarsilmä ja meit' äänens otteluhun käski. Into uusi sydämiin nyt syttyi, pelko poistui, hänet tunsi kaikki, hänen kanssaan miekan melskehesen riensimme kuin ruovikkohon myrsky. Katso kirkkoon päin kuin pitkin tietä vihollist' on kaatuna kuin kortta korren viereen niittomiehen tiellä; siin' on ura sankarin, ma häntä silmin seurasin, kun jalka petti, kuolossakin aatos häntä seuraa." Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.

Hiljallensa sammui myöskin päivä, valju kuu, yön aurinko, vaan yksin matkamiestä kirkkotarhaan näytti. Aituuksen kun sisään vanhus astui, ristein keskellä hän siellä huomaa kansajoukon kolkon, äänettömän niinkuin nurmen alla nukkujatkin. Vanhusta ei vastaan kenkään tullut, tulijaa ei kenkään tervehtinyt, silmäystäkään ei kenkään suonut. Kansajoukkohon kun vanhus astui, kaatuneen hän näki nuorukaisen; verin tahratunkin tuon jo tunsi. Kuni honka, närehikköön kaattu, vielä maassa maaten verratonna, virui vihollisten keskell' urho.

Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi kasvoin vaalein, värisevin huulin, kädet ristissä ja vaiti vanhus, kunnes sanoiksi jo suru puhkes: "Voi, nyt harja majastani murtui, rae viljan sorti saraltani, taloa nyt arvokkaamp' on hauta. Voi kun tuollaisna sun näen jälleen, kunniani, vanhuuteni turva, taivaan lahja, äsken suuri, jalo, nyt kuin hiekka halpa, jolla makaat." Tuskissaan näin vaikeroitsi vanhus, mutta kohta kuului ääni toinen, ääni tyttärensä, äsken tulleen:

"Kallein kaikesta mit' ompi maassa, olit sylihini suljettuna, kahta vertaa kalliimpi nyt vielä olet mulle mullan sulhosena. Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi, moinen kuolo!"

Näin hän virkkoi vaikeroitsematta, astui hiljaa kaatunehen luokse, laski polvillensa, huivins' otti, luodin lävistämän otsan peitti. Äänetönnä sankarjoukko seisoi, niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku; vaiti myöskin seisoi vaimoparvi, tuskaa suurta suremahan tullut. Mutta jalo tyttö virkkoi taasen:

"Jospa joku toisi vähän vettä, veret poskilt' että pestä saisin, vielä kerran päätä silitellä, silmät nähdä, sulot kuolossakin; riemulla nyt näyttää tahtoisin ma Pilven veikon, köyhän kerjäläisen, josta kasvoi kotimaamme turva."

Vanhus nää kun neidon sanat kuuli, turvattoman näki vieressänsä, taasen äänell' äänsi sortuneella: "Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka; Auvon auvo, turvattoman turva, huolten hoiva, isä, veikko, sulho, kaikki tuossa kadonnut on sulta, mennyt kaikk', ei mitään sulle jäänyt."

Parkuun tuosta tyrskähti nyt parvi, vedetönt' ei ollut silmää siellä, mutta jalon immen kyynel kiilsi; kuolleen käteen tarttuen hän lausui: "Murheell' ei saa muistoasi viettää, ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon; sua itkevä on isänmaasi, niinkuin kasteen itkee suvi-ilta, tyynnä, loistavana, laulullisna, toivoin uuden aamun syleilystä."

SOTAVANHUS.

Hän korkeana nousi pimeessä nurkassaan, viel' oli köyrynäkin hän kookas varreltaan; mut muuttunut hän oli täll' erää paljonkin, soturiryhti jalo ukossa nähtihin.

Hän ruoturina muuten eleli vanhoillaan; sodista muinaisista jäi saaliiks arvet vaan; koditta käytyänsä mont' aikaa eellehen, hän Röikön torppaan viimein pääs' Alavutehen.

Nyt äkkiä hän nousi, kuin herännyt hän ois, ja päältään arkiryysyt kaikk' alkoi heittää pois, pan' ylleen pyhävaatteet, mont' aikaa säästyneet, ja jakoi kahtahalle kähärät valjenneet.

Näin sotamies nyt nähdään valmiina matkallen: jalolta näyttää puku tuo sinikeltainen, ja vaskihela-hattu on päässä korkea, muodossa tuonen tyynyys, ja sauva kourassa.

Päiv' ompi Elokuuta seitsemästoista nyt; taas aurinkokin paistaa, mont' aikaa piileillyt, vesillä, mailla tuuli vain hiljaa henkäilee; mihinkä kaunis ilma nyt vanhaa viettelee?

Mihinkä tällä kertaa nyt ukon käynee tie? Kotiko hälle kolkko ja nurkka alus lie? Miks pyhävaatteisinsa pukeunut hän on, olisko mieli hällä nyt mennä kirkkohon?

Mut Herran huonehessa ei kellot soineet nyt, ja kirkko oli tyhjä ja ovet teljetyt. Mit' oiskaan temppelissä nyt ollut tehtävää, kun mikään kirkkopyhä ei ollut päivä tää?

Mut palveltiinpa Herraa tok' äijän mielestä; ja jos ei kirkossakaan, niin kirkon vieressä: tuoss' seisoi harjanteella ja siitä järvehen nyt Suomen sankarjoukko maatansa varjelen.

Päiv' ompi Elokuuta seitsemästoista tää, ja pyhäks sitä katsoo soturi harmaapää. Miss' Suomen lippu liehuu, hän sinne astelee, nähdäkseen kuin nyt Herraa Adlercreutz palvelee.

Taas miel' on ukon kuulla kalsketta kalpojen, nuo vanhat tutut äänet, sävelet tykkien, näin muistiin johtaa nuoruus, sen uljuus, urhakkuus, ja nähdä verityössä kuink' kestää polvi uus.

Näin aikeens' selitellään, niin ehkä olikin, ei mietteit' ukon nähty, vaan käynti nähtihin: kuink' astui tyynnä aivan ja viimein joutui niin mäelle kirkon, missä tuimimmin taisteltiin.

Tiepuoleen siihen ukko istahtaa katsomaan uroja Suomen ynnä väkeä vieraan maan; miss' sota tuimin, siitä ei silmä siirry pois, ja usein muoto loistaa, kuin kirkastettu ois.

Yhäti luodit lentää sivuitse äijän vaan ylt'ympärillä tuoni nyt leikkaa viljojaan; mut ukko siinä istuu pelotta, huvikseen, ei ykskään luoti tohdi kajota vanhukseen.

Ja vaihtelevin vuoroin, kuink' onni milloin suo luo äijän läheneepi tää joukko taikka tuo; mut kuinka taistellaankin, hän rauhass' olla saa, Venäjän mies ja Suomen suo hälle kunniaa.

Niin aika kuluu, päivä jo pyrkii maillehen, silloinpa Suomen joukko jo pääsee voitollen, ja esteet kaikki sortuu, ja Ryssät pakenee, ja ukon ympärillä taas melske vaikenee.

Kun harjult' alas sitten jo parvi viimeinen sivuitse äijän marssii, hän nousee seisaallen: "Te Suomen urhot nuoret, täss' onko ketäkään, ken sanat tahtoo kuulla soturin harmaapään?"

Täst' ilopäivästänsä ei ole koskaan nähnyt hän työtä jalompaa. Viel' osatahan voittaa, oi, kiitos, Jumala! Viel' elää isäin henki, on Suomess' urhoja.

LUUTNANTTI ZIDÉN.

Zidén, tuo urhea luutnantti, tavan ainaisen piti tään: etumaisena kulkea tahtoopi. "Hei, Vaasan-poikani, eespäin, nyt joutua vaan kysytään!"

Ens miehenä vaarahan ryntäilee, väen käskevi seuraamaan. Jumalauta, jos joku kuhnailee, kun Zidén on huutanut kerran: "hurraa, pojat, eespäin vaan!"

Näin pient' oli joukkoa neuvoillut miten itse hän parhain ties; äkseerauksista et piitannut, komentonsa se tää oli vainen: "Mars, jäljissäin joka mies."

Ei taakseen katsonut, eespäin vaan, kun vaaraan ryntäsi näin; ja seuraa saiko hän joukostaan, sen harvoin huomasi ennen kuin liekkiin karkasi päin.

Nyt vasta, kun tultua Ryssäin luo rupes lyömähän, hakkaamaan, hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo hänen Vaasan-poikansa rakkaat, joko joutuivat kahakkaan.

Jos sattui niin, ett' ympärillään näki nyt koko parvensa, kas silloin huusi hän mielissään: "Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt ollahan herroina!"

Mut jos väki käy, kun juosten hän sodan liekkihin ennättää: "Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! Kuin kilpikonnat he käyvät, taas joukkoni jälkehen jää."

Viiskymment' urhoa johti hän näin, kun alkoi taistelu maan; mut joukko se harventui vähittäin, kakskymmentä Vaasan-poikaa nyt jäljellä häll' oli vaan.

Mut suuriko joukko vai pienempi,
Zidén mitä siitä ties?
Yhä niinkuin ennenkin komensi:
"Nyt joutu on tarpehen, pojat,
mars, jäljissäin joka mies!"

Oli Virran tappelu parhaillaan, hänen tuo oli viimeinen, ja kaikki nyt riippui hetkestä vaan, Fahlander, Malm ja Duncker, ne ryntäsi rannallen.

Ei ollut heitä kuin sataa kuus, tuhat miestäpä Tutshkov toi; mut näin tuo uljas Fahlander huus: "Nyt mennähän kolmin joukoin, kuka ensin ehtiä voi?"

Fahlanderin lauseen kuuli Zidén, pian kyllä sen nähdä saa. "Edespäin!" hän huus, "jalat liikkeesen; hurraa, pojat Vaasalaiset, se nyt mies, joka kiiruhtaa!"

Useastipa kyll' oli huutanut näin sekä käskenyt joukkoaan, ei ennen noin toki hurjin päin, noin kiirein Ryssien kimppuun hän rientänyt milloinkaan.

Likikään ei muut viel' ennättänyt, hän kun kolme jo haavaa sai. Hänen voimans' uupui, taakseen nyt hän katsoi, kuinka ne kulki, pojat apuun ehtikö, vai.

Hän vaipui maahan ja katsasti. Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy! Vieressään vanha on korpraali, yks ainoa Vaasan-poika, mut toisia vaan ei näy.

Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen,
Zidén sitä tarkastaa:
"Mut tuosta ma mieheni kai tavannen?"
Vaan turhaa, ei näy heitä,
nyt ei malta hän kauempaa.

"Näen muiden jo voittohon rientelevän, mun miehiän' en vaan nää. Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! Kuin kilpikonnat he käyvät, taas joukkoni jälkehen jää."

Mut silmäns' sammuvan auki nyt luo korpraali, kun kuulevi sen: "Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo, häpeästä ei nyt sovi haastaa. te urhoja johditten."

"Väki muu jos näin olis ryntäillyt, niin monta ei sortunut ois. Joka mieshän meistä on kaatunut nyt, etupääss' oli Vaasan joukko, siis sen tuli korjasi pois."

"Taaks ette te enää silmänneet, kun käskitten: 'edespäin!' mut teitäpä kaikk' ovat seuranneet, eik' ykskään muuten jäänyt kuin urhona kaatuen niin."

Veriseltäpä hiekalta kättään vain luutnantti se nyt kohottaa, näkö kirkastuupi ja riemahtain povi kuolinhetkenä nousee, hän hattua heiluttaa:

"Vai kunnialla he kaatuivat, sekä ehtivät ensiksi, ja jäljissäin mun seurasivat, hurraa, sepä sukkela temppu, nyt kuollahan herroiksi!"

TORPAN TYTTÖ.

Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, majoille maille valahti jo rusko sammuvainen, väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.

Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke'imman. Kun päivä nous', se taisteluun jo oli lähtenyt, kun voitto viimein saatihin, ol' ilta ehtinyt.

Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan; tiepuolessa sä töllin näit puol'aution ja kurjan. Tuvanpa portaall' ääneti siin' istuu neitonen, palausmatkaa hiljaista urosten katsellen.

Hän katsoo niinkuin etsivä; mik' ompi huolenani?
Kirkkaampi illan ruskoa on hohto poskillansa.
Hän katsoo hartaast', ääneti;—jos kuuntelisi hän
niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämens' sykkivän.

Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä jokaiseen riviin, mieheenkin lähettää kyselmänsä; kyselmä ujo, kaihtiva ja äänetön on tää, hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää.

Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi, jo loppuu rauha raukan tuon, ja rinta raukeaapi; ei vaikeroi hän, otsa vaan se vaipuu kätehen, ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen.

"Mitäpä itket? Huoli pois! Viel' ompi toivomista, oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä; hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt. elossa on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt."

"Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä, ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistäinnyt vaaran tieltä. Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta seuras hän, pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän."

Vavahtain tyttö heräsi suruisist' unelmista, kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten.

Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä, hopeina pilvet hohtavat, mut maa on hämärässä. "Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi, jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi."

Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse; ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat luokse, mut kylmä niinkuin tuuli yön käs' tervehtivä on ja vaaleampi pilveä on "onki—rusoton. .

"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta; mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan, ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."

"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen, ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen; suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt, hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt.",

"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista, mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä. Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa, kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."

SVEN DUFVA.

Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti, jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli; maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, ja lasta häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään, jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään; mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

Pojast tuli kuitenkin väkevä, harteva, kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan, ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

"Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?" näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen. Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen, ja laski vanhaa virttänsä: "voi miksi aiot, Sven?" niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi leveän suunsa, vastaten: "he, sotamieheksi!"

Ivaten vanhus hymyili: "Sinäkö nulikka, sinäkö sotamieheksi? he, tiedä huutia!" "Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti, ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi".

Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven, pussin selkääns' ottaen, läks' joukkoon lähimpään.
Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis,
rekryytiks väkeen Dunckerin pääs' tinkimättä siis.

Tulipa sotatemppuja nyt Dufvan harjoittaa, se omituist' ol' laatuaan, ja nähdä hupaisaa; korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, Sven toimessa ja leikissä ol' yhtä totinen.

Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, hän maata polki tömisti ja astui hiessään; mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan, tek' "oikeaan" ja "vasempaan" päin vastoin aina vaan.

"Jalalle pyssy" oppi hän ja "pyssy olkahan", tanahan laski painetin ja teki kunnian; vaan "kunniaa" kun huudettiin, hän laski painetin, kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.

Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan, ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan. Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi kaikkihin, ja toivoi aikaa parempaa,—niin sota syttyikin.

Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään,
kyllinkö viisas Dufva lie sotahan lähtemään.
Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi vaan:
"Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan."

Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin, leirissä teki rengin työt, sodassa soturin; mut passaukset, tappelut käv' yhtä juoheaan, eik' araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan.

Paluuta tehtiin, Ryssä tuo hätyytti ahdistain, ja jokivartta Sandels nyt peräytyi verkkaan vain. Vähäisen matkan päässä siit' on porraskäytävä, ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä.

Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään, etäällä sotain melskeestä pitivät lystiään ja lähitalost' ottivat, mit' irti saivat vaan; Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.

Mut toista tuli törmältä, kun täyttä vauhtia, riens' ajutantti Sandelsin, hevonen vahdossa: "Jumalan tähden, portaallen, aseihin", huusi hän, "vibollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän."

Päämiehelle hän lisäsi: "te silta purkakaa, jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa! Hukassa kaikk' on, taaksemme jos Ryssät ennättää; apua saatte, kenraali jo tulla lennättää."

Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen, kun Ryssä-parvi täyttävi jo rannan vastaisen. Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee; jo Suomalaista kahdeksan ens' paukaus pyyhkäisee.

Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää.
Taas paukaus ja jäljelle vain viisi miestä jää.
"Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin.
Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin.

Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' erinomainen, peräymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.

Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa, kun silta täyteen Ryssiä samassa tuoksahtaa. Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä joka mies sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.

Käsinpä tätä karhua ei voitu kukistaa, ja lähin mies se luodilta hänt' aina varjoaa; mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee, nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

"Hyv' on", hän huutaa, "kas niin sa poika urhoinen.
Äl' yli päästä perhanaa, niin vielä hetkinen!
Noin Suomalainen taistelee, se vasta soturi.
Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti!"

Ja Ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen, vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien. Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan.

Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut; hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään. Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan; mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, on luoti käynyt sydämeen; on veri ehtynyt.

"Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi, enemmän tiesi se kuin me", näin kenraal' aprikoi, "ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, parempahan se pyrki vaan, jalohon rintahan."

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen: "Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaks' ollutkaan, pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

VON KONOW JA HÄNEN KORPRAALINSA.

"Ma sinut nostanut olen liejustas tuon tuikan varjon vuoks' sinun kulmillas, ma sulle paikan hankin ja palkankin, tein soturista halvasta korpraalin."

"Ja joka taisteluss' olet seissyt näin kuin vertainen ja kumppali vieressäin; sua nopsaks, urheaks olen kiitellyt." Näin Konow äissään Braskia sätti nyt:

"Sinusta kannett' aina nyt kuulen vaan, sua kaikkialla pöyhkeäks moititaan; paraikaa tähdätessähän miestä lyöt ja ylvästellen mälliä kahta syöt."

Mut Brask hän saarnaa yrmivi majuurin: "Mies halpa arvon sain tosin korpraalin, mut alttiist' uljuudestani sain ma sen ja hurmehesta nousin, mut liejust' en."

"Jos lyönkin joskus, ken sitä kummaksuu? teen niinkuin tekin teette ja moni muu; vaikk' yksin löisittenkin, mä mairetyön suon muiden tehtäväksi ja myöskin lyön."

"Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks on kaikkein nähdä mälliä suussain kaks; vaan halpaa jos se kunnia teistä ois, voin toisen mällin suustani heittää pois."

Ja Konow silmin katsovi säihkäävin:
"Mies oiva oot ja saakelin ylväskin.
Sun paikkas vastakin mua vierin on,
hädässä moisest' on apu verraton."

Koht' alkoi taisto, jääkärijoukollans' von Konow metsään ryntäsi, Braski kanss'. Korpraali oli jylhä, ja majuuri hän, huuli lerpass', ampui ja kiroili.

Jo neljä tiimaa näin oli noituillut, vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut. Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan, puu puulta Ryssä pois veti joukkojaan.

"Hiis", ärjyi hän, "ei käy se nyt ensinkään, männyistä kuoren lentävän kyllä nään, vaan suojass' ompi Ryssä, hän pääsee pois; te tähtäätte kuin silmiä teill' ei ois."

Viimeisen sanan tuskin hän suustaan saa, kun maahan Braskin tuustista kellahtaa; kas siinä vastausta jo liiakskin, moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.

Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt:
"Mit' olet, lurjus, tehdä sä hirvennyt?
Nyt perkeleelle luusi ja nahkas möit,
kun päällysmiestäs keskellä sotaa löit."

Mut Brask hän seisoi tyynenä vanhallaan: "Pidättäkäätte pamppua hetkeks vaan, siks että palkan tuolle ma maksaisin, jok' ampui teitä, juuri kun tuustaisin."

Näin lausuin Brask nyt tähtäsi pyssyllään; ja pensaan taakse huomasi äkkiään von Konow miehen kaatuvan parrakkaan, noin kaksikymment' askelta heistä vaan.

"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain, kun äsken sulta, ystävä, tuustin sain? Kas sepä miehen työt' oli kerrassaan, sen tuskin unhotan minä milloinkaan."

Brask Konowill' on vuosia viettänyt; he yhdess' aina nähdähän käyvän nyt, useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat, mut melkein yhtä taajahan jankkaavat.

KUOLEVA SOTURI.

Lemulla oli verinen jo päivä päättynyt, ja kaatuneitten viimeinen valitus viihtynyt; maa, meri, kaikki pimeni, yö niinkuin hauta vaikeni.

Ja rannalla, miss' oteltiin tää päivä umpehen, soturi vanha huomattiin Suursaaren aikuinen; käs' otsall' on, ja kelmennyt on poski, veri ehtynyt.

Ei hänen jäähyväisiään omainen kuulla saa; maa, jota kantaa verellään, ei ole synnyinmaa. Kotinsa Volgan rannan on, tääll' on hän vieras suomaton.

Hän sammuvan luo katsehen välistä ylöspäin. Hiekalla saman tanteren, kanss' ukon vierekkäin, on nuorukainen kylmennyt; sitäpä ukko katsoo nyt.

Kun sota riehaa, luodit soi, he elon innoissaan toisiinsa vihan tulta loi, mitellen miekkojaan. Nyt nuoren miel' ei sotihin, ja rauhaa pitää vanhuskin.

Kuluupi yhä hetket yön. Mist' airon loiske tuo? Kun tanterelle verityön kuu valoansa luo, vesillä nähdään venonen, ja maalle soutaa neitonen.

Hän käy kuin haamu rauhaton kautt' tuonen niittomaan, ruumiita katsoo, vaiti on ja kyynelehtii vaan. Hiljaista hänen käyntiään, sit' ukko katsoo ihmeissään.

Mut, kulkeiss' yhä neitosen, hymyilee lempeemmin suruinen silmä vanhuksen ja miettiväisemmin. Sydän se aavistanut lie, mihinkä tytön kävi tie.

Hän vartoi: tyttö läheni, kuin sanan saanut ois, niin suoraan, tyynest', ääneti, kuin henki häntä tois, hän tuli. Paistehella kuun nyt silmä sattuu kaivattuun.

Hän näkee, nimen huudahtaa, ei sanaa vastaan soi; hän syliin hälle suikahtaa, syleillä ei se voi; puhkaistu rint' on riutunut, kaikk' ääneti ja kuihtunut.

Kyynelpä silloin sotilaan poskelle vierähtää, hän silloin lausuu sanan vaan, jok' yöhön häviää, ja nousee, astuu askelen, ja kuolee neidon etehen.

Tulkitsematon sana tuo ja katse suruinen, sanoppa, mitä virkkoi nuo, ja vedet silmien? Ja neidon luo kun päästyään hän kuoli, mitä miettikään?

Mielenkö rauhaa kaivaten viel' ääntään koroitti? Sovintoako rukoillen hän neitoon katsahti? Suriko että lapset maan vaan vaivaavat ja vaivataan?

Viholliskalpaa kantaen hän saapui sotimaan; mut hälle, anteeks antaen, ojenna kättä vaan! Eloa kosto tarkoittaa, mut hauta vihan sovittaa.

OTTO VON FIEANDT.

Ristiinasta oli mies, Otto Fieandt, hänpä ties antaa muille käskyjänsä, ollen vanhin veljistänsä.

Sodass' oli tosiaan everstluutnantti hän vaan; armeijass' ois olla suotu, jos ois tottelemaan luotu.

Mut hän piti päänsä ain', omaa tietään kulki vain, totellut ei sanaa toisen, sai siis joukon erikoisen.

Entä näkö? Pukunaan harmaa lievetakki vaan, tehty kotikankahista, villat kotilampahista.

Päässä isän hattu on, kulunut ja nukaton, peru saatu Lappehelta, vaarin kuolintanterelta.

Talvin lammasnahkaset väljät, varsin lyhyet, pikisauma-saappaat kanssa; näin hän johti joukkoansa.

Ei ois urhon näköinen kansan nähdä nykyisen; aika toinen, toinen tunto, syvemmällä piili kunto.

Miekka oli suotta vaan; tokko sodass' ampuikaan yhtäkään hän laukausta, siit' ei ole kertomusta.

Ruudit, raudat, lyijyt, ne huoleks jäivät miehille; ne, ne lauloi, hänpä soitti, ruoska kourass' ukko voitti.

Sillä läimähytti vaan eestä maan ja kuninkaan, niinkuin tammi vankkumatta, leikistänsä uupumatta.

Tapella hän kyllä tais, huoli viis, ken voiton sais, innon vaan pyys' saada voimaan, siihen ruoska valmis soimaan.

Kiireesen ei Suomen mies ole luotu, sen hän ties; miehuutt' ei, vaan tapaa moitti, vauhtia siis auttaa koitti.

Piippu piti olla vaan, muuten hyv' ei ollutkaan; sauhu suussa, voimin kaikin ruhtoi, vaikka selkääns' saikin.

Keskelläkin pauhinaa otti uutta tupakkaa, lähin mies sai viivähdellä, tulta hälle viritellä.

Joukossaan kun sitten hän hiessä ja verissään, sivaltaen ruoskallansa, imeskellen piippuansa,

miehensä sai janahan, pajunetit tanahan, ryntäs joukkoon taajimpahan, oli niinkuin kotonahan,

haastoi vahvaa suomeaan, huusi niinkuin niitullaan, kiitti, laitti, mitä milloin, töliistää ei saatu silloin.

Hyvä nyt ei ollutkaan vihollisten, sanotaan; silloin oli hitonlainen, muulloin aivan moukkamainen.

Niin hän viimein joukkoineen, piippuineen ja takkineen, tapeltuaan raivoisasti, pääsi Karstulahan asti.

Turva Suomen sotijain tämä joukko oli vain, toista tuhatt' tällä kertaa; Vlastov hän toi kolme vertaa.

Leikki oiva odottaa, Fieandt pistää tupakkaa, ruoskaa saappaankorkoon koittaa, ryntäämähän mennä soittaa.

Kuustoist' tiimaa kesti kai, vihdoin selkähänsä sai, täytyi täyttää pakosalle, heittää kaikki perhanalle.

Silloin, niinpä tiedetään, enää ei hän lyönytkään, hatun painoi alemmaksi, muuttui muita lauhemmaksi.

Möttöseen näin ratsasti, Satulaan vaan tuijotti, piti kättä povessansa, muistanut ei piippuansa.

Mitä silloin miettikään, sit' ei tiennyt yksikään, neuvotella yksin mahtoi, väki kulki, kuinka tahtoi.

Lintulahteen tultuaan olkikuvon pyysi vaan, tahtoi unta vaivoistansa, maistanut ei ruokiansa.

Näin hän päätti päivän tän. Aamullapa varhain hän, saatuansa unta vähän, jo on toinen mieleltähän;

taas häll' entinen on pää, ovest' ulos tirkistää, vanhan tuiman muodon saapi, kulmiansa julmistaapi.

Maistoi taskumatistaan, tiuski nuorta veikkoaan, joell' antoi puustin heti, Perhossa jo sauhun veti.

Oli, miten olikaan, sodass' ase tarvitaan, mut ei sukkeluutta vailla sota Fieandtinkaan lailla.

Miehet nytkin lausuvat, vaivojaan kun muistavat, pääarmeijan taantumusta, kotimaansa kukistusta:

"Toisin olin käynytkin, johtaessa kenraalin, jok' ois aikaa arvioinut, tappelussa tupakoinut."

SANDELS.

Sandels, hän Partalass' istuvi vaan, suurustaan huoleti syö. "Nyt käydään Virralla taistelemaan, heti kello kun yksi lyö.— Olen tänne teitä ma käskettänyt.— Hyvä pastori, lohtapa nyt!"

"Tää päivä te luonani viipykää,
sitä pyydän ja vaadinkin;
On teille tuttua seutu tää,
Ja sen tietoja kaipaisin.
Ei pelkoa! Verta ei haistetakaan.—
Madeerata maistellaan."

"Tutshkov hän suopeast' ilmoittaa välirauhan jo päättynehen. No, mut syökää! Kastint', ah, suvatkaa Kun syöty on, ratsaillen!— Täss' ottaa täytyvi minkä sai,— margootahan juotte kai?"

Sana tuotihin nyt, sana kiireinen: "Välirauhamme rikkunut on; Brusin palas pois etuvahtinehen, ja silta on purkamaton. Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan yks Ryssäin on, sanotaan."

Sandels hän istuvi herkkuillen, tuost' ei ole ollakseen. "No, pastori, hanhea hiukkaisen! Sitä syö ihan mielikseen.— Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää; hänen terveikseen lasi tää!"

Sanantuojapa virkkavi: "Kenraali, min vastuun viedä ma saan?"— "Ett' everstillä on patteri, ja siltakin kaita on vaan. Hän tunnin, puolisen kestää saa. Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"

Sanansaattaja läks,—meni tuokio näin, joku taas tuli ratsastaen; hän lentävi nuolena kiidättäin, alas hyppävi portaillen; näkö hällä on nuoren luutnantin, ajutantt' on se Sandelsin.

Salihin hän ompi jo kiiruhtanut, hänen silmäns' säihkyelee. "Kenraali, jo verta on virtaillut ja vert' yhä virtailee. Tapellaan, mut uljaammin tapeltais, jos teit' edes nähdä sais."

Sandels, hän huoleti katsahtaa:
"Kuin liesi te hohkaatten.
Ajo kai väsyttääpi ja hiuvottaa,
levätkäätte ja syökäätten!
Ken ruokaa, juomaa hylkisikään!
Siis, ryyppykö ensistään?"

"Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti, "pian ryssä jo sillan saa, etujoukkomme Kauppilass' horjuupi, ylivoima sit' ahdistaa, kaikk' on nurinpäin, väki hämmennyt; min käskyn saan minä nyt?"

"Sen, että nyt käykää istumaan, ja lautanen käskekää ja siten syökää huoleti vaan, ja syötyä ryypätkää, ja juotua syökää uudelleen, se on käskyni ummelleen."

Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan, viha silmistä liekehtii, "Kenraali, ma jos toden lausua saan, joka mies teitä halveksii. Sotajoukossa kaikkein mieli on se: oletten pahin pelkuri te."

Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."

On taistoa, ryskyä, paukkinaa tuon Virran äyräällä; savupilvehen peittyy järvi ja maa, tult' iskevi pilvestä, jyly ilmoiss' on kuni pitkäisen, maa järkkyvi hurmeinen.

Tuoss' Suomen joukko se seisoi vaan, se ei vaaroja peljännyt; mut miehestä miehen kuiskaillaan, salanurkua kuuluu nyt "Hän on poissa, hän piilohon taasen käy, kenraalia viel' ei näy!"

Mut hän näkyy, saapuvi, vallill' on, lipun vierehen seisahtuu; vaka silmä; ja kirkas otsakin on, jalo kantavi häntä Bijou, ja hän liikkumatt' istuu, seutua vain näköputkella tarkastain.

Ja kaukaa siinä hän huomaitaan,— tuhat kaatoi, ken hänet kaas,— ja tykkien paukkina kiihtyy vaan vihollisten puolella taas, yhä luoteja vinkuvi ympäri pään; hän ei vilkuta silmääkään.

Fahlander urho ei viipyillyt, luo päällikön ratsasti hän: "Kenraali, on vaarassa henkenne? nyt, alas, teihin tähdätähän!" "Alas, kenraali, turmio karttakaa", väki myrskyten huudahtaa.

Sandels ei liikkunut paikaltaan, hän lausui vaan: "Mikä lie tuon joukon, onko se pelvoissaan? Jos se horjuu, surma sen vie. Saa koittaa. Valmiit taistelohon! Heti Ryssät täällä jo on."

Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut, ylivoimaa torjuillen, se urhokkaasti on taistellut, päin rientävi nyt paeten; se jo patterillen on kerjennyt, ohi siitäkin karkaa nyt.

Sandels,—hän on yhä liikkumaton, ylväänä hän istuvi vaan; vaka silmä ja kirkas otsakin on, ja hän loistavi ratsullaan, sotalaumaa silmävi ryntääväin, joka syöksevi vallia päin.

Se jo saapuukin, liki tulvailee, hän vaaraa ei näekään; tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee, hän siit' ei tietävinään; hän vartoo, katsovi kelloaan, kuin tyyn' olis rauha vaan.

Jopa hetki se löi, jota vartosi hän, ja hän riensi Fahlanderin luo: "Rivit onko nyt valmis se särkemähän, kuten ennenkin, väki tuo? Pöyhkeillä ma Ryssien annoin. Haa, takaisin ne nyt viskatkaa!"

Näin lausui hän, oli kylliks tää; ilo kaikuvi ilmoihin. Kuussataa miestä nyt rynnistää alas Ryssihin ylpeihin; pois parvi parvelta syöstähän nuo, kunis sortuvat sillan luo.

Sandels, hän luo väen voitokkaan tuli rantahan ratsastaen. Ohi joukkojen kun veripurpurassaan nyt lens hepo valkoinen, ja kun riemun hurmoma kenraali urojansa nyt tervehti;

salanurku se kaikk' oli hälvennyt, kaikk'' ilkeät kuiskaukset, ilo myrskyinen vaan kaikui nyt, sekä hartahat kiitokset; tuhat-ääninen huuto nyt soi: "Hurraa kenraalia urhakkaa!"

KAKSI RAKUUNAA.

Stooli toinen oli, toinen Luodiks nimitettihin; miehuus, voima yhdenmoinen kumpaisellakin. Yhdess' Saimaan rantamalla ovat kasvaneet, saman kurkihirren alla veikkoin' otelleet.

Rakuunoiksi sitten tehtiin yhtenä he päivänä; kestävän he aina nähtiin vaarat veljinä; eipä jättänehet vielä vanhaa riitaa pois, kilpailivat sotatiellä, kumpi uljaamp' ois.

Miehuudesta joukossansa olivat he mainitut, siinä heit' ei voittavansa kenkään kerskannut. Kumpikin he korpraaliksi kohta tehtihin, mutta yhtä riitaisiksi jäivät sittenkin.

Keskenänsä heillä vielä kilpa kesti muinainen, toinen oli sotatiellä toisen vertainen. Kummallenkin sama rata kulki kunniaan, Luoti kun saa kunniata, Stoolkin mainitaan.

Jopa vihdoin vastaiseksi
Stoolin onni kiekahtaa;
Luoti hän jää terveheksi,
Stool se haavan saa.
Maata sairashuonehessa
saa nyt tuskissaan,
Luoti veikon otellessa
olla jouten vaan.

Monta kuuta kurjaa siellä näin kun oli viettänyt, sotahan ol' urhomiellä taas hän rientänyt; mut ei ollut joukossansa enää etevin: Luotipa jo rinnassansa kantoi mitalin.

Stool hän näkee ystävänsä onnen uuden, mainion; mitä tuntee mielessänsä, siitä vaiti on, sit' ei sana, silmäykset silloin ilmaisseet.— Nyt ol' yhdess' ystävykset päivän retkeilleet.

Kylliksi on partioita käyty, aik' on kääntyä. Tomu tuiskuu, kasakoita alkaa näkyä. Luoti lausuu: "Käänny tiestä, muu ei autakaan; veikko, heit' on viisi miestä, meitä kaksi vaan."

Stool hän nauroi katkerasti: "Oikein, jos sa viivyt nyt, vuotais veres, tähän asti vielä säästynyt. Mene, kell' on rinnassansa merkki kunnian, liian hyv' on käymään kanssa heitä vastahan."

Heti miekka kädessä hän riensi kasakoita päin, katsonut ei ystävähän, lausuttuaan näin. Ett' on toinen kiukuissansa, siit' on huoleton; jäikö tuo vai tuli kanssa, hälle yhtä on.

Seisahtua hän ei aio, eteenpäin on matka vaan; maistaa hänen miekkaans' sai jo poika aromaan. Parku, pauke kuuluu siellä, kostoon rynnistää Ryssät nuo; mut Stoolin vielä pystyssä on pää.

Mut on onnellakin raja, voitto väistää voittajaa, ratsuinensa ratsastaja maahan kellahtaa. Taistelee, vaikk' on se turhaa, maassa vielä mies, neljän peitsen vaikka murhaa uhkaavan hän ties.

Surman suu jo aukeaapi, jäljell' on vain tuokio. Mistä apua nyt saapi? Siin' on Luoti jo! Murhaajat tuo kohta suistaa irti veikostaan; ken nyt kaatunutta muistaa, taas kun taistellaan?

Sortui neljäst' yks, mut Luoti silloin hänkin haavoittui; veri virtanaan jo vuoti, käsi hervahtui; voiton toivoa nyt hällen mistäkään ei näy;— pystyssäpä Stool on jällen, taisteluhun käy.

Loppuun leikki leikiteltiin: taru kertoo vieläkin illall' Luodin tulleen telttiin Sandels kenraalin. rintamerkki kourassansa: "Ellei rahaa saa myöskin Stool nyt rintahansa, tääkin ottakaa."

HURTTI UKKO.

Nuotioll' ei Hurtti vanhukselle jutun puutett' ollut milloinkaan; usein yöhön istui valvehella, kertoellen muistojaan, nysääns' yhä sytytellen vain ja sen kohta taasen unhottain.

Kolmas Kustaa hänest' oli miesi: "Venään rouvaa vastaan ylpeää urheasti taistella hän tiesi; aika toinen se kuin tää; kuningas ol' altis vaaroihin, kallis nyt on henki marskinkin."

"Kunnian ja velvoituksen teiltä jos ei herrat olin väistynyt, käsist` ei ois voitto mennyt meiltä; petos Kustaan surmas nyt Karvaan palkan maailmalta saa, sääli kuningasta uhkeaa."

"Anjalassa puhui leppyisesti kapinoitsevalle joukollen; korpraal' Luoti häntä salaisesti nykäis: 'joko laukaisen?' 'Älä', vastas' suopeasti hän, Malttakaamme, vasta nähdähän.'"

Näinpä laski iloisella miellä tulen ääress' ukko juttujaan, punaisena poski hohti vielä, harmaa oli tukka vaan; nuoremp' oli Kustaan aikoihin. Tullut nyt ol' Oravaisihin.

Yötä hongikossa synkeässä ennen tappelua vietettiin. Harva vaan nyt unta sai, mut tässä Hurtti vaipui nukuksiin; muulloin aina valppain valvomaan ennen muita meni nukkumaan.

Hetken iltaa oli istuskellut hongan juuressa hän levähtäin, nysääns' sytytellen valitellut sodan käyvän nurinpäin; sanoi ruvenneensa miettimään, kuinka paon saisi päättymään.

Näinpä sanat sattui: "Opetettu kylläks on jo meitä taantumaan. pohjaan päin jo ennen juoksutettu: sinne taaskin samotaan. Kurjaks toivoksemme pako jää, lempo tiesi, mihin päättyy tää."

"Huomenna, kun mennään taistelohon, alkakohon silloin tapa uus. Kellä halu, ajoon suostukohon, Hurtin loppuu mahtavuus; hävettää jo häntä alkaa nyt ettei aikaa sitten väsynyt."

"Vanhoillansa ukko neuvon keksi: ajona ei mieli ollakkaan; paras temppu paon vasteheksi pysyminen paikallaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, kaikki juoksemiset jättää saa."

Kädet laski ristiin rinnoillensa ukko, näin kun oli lausunut, hongan juureen nukkui hiljallensa, missä oli istunut, luottain oivaan temppuhunsa vaan, ettei pakenisi milloinkaan.

Suomen joukko, taas kun joutui ilta, viime taisteluns' on taistellut, voima mennyt Suomen sankarilta, toivokin jo rauennut; niinkuin laine luotoon särkynyt, taantumaan käy sotajoukko nyt.

Missä kulki, kuului haike'inta tuskaa, huolta, huokausta vaan; rauhatonna riehui joka rinta, Hurtti vaan on levollaan; missä rivit lyötiin hajallen, siihen vanhus vaipui unehen.

Nukkui, niinkuin muisto Kustavista ois jo mennyt hänen mielestään, nukkui unta nyt niin rauhallista, mit' ei viime yönäkään, luottain oivaan temppuhunsa vaan ettei pakenisi milloinkaan.

KULNEV.

Kun iltaa viel' on hetkinen ja huvitusta muisto suo, mä Kulnevista juttelen, lie sulle tuttu tuo. Sep' oli vasta kansan mies, hän elää ja hän kuolla ties, mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin.

Yöt, päivät kun sai taistella sit' ilonansa piti hän, ja kaatumista kukkana vaan sankar'elämän. Jos mikä aseeks sattuikaan, ol' yhtä, kunhan kaasi vaan, jos miekka taikka pikari, jos joi tai tappeli.

Hän harras myös ol' lempimään, nopeesti kullan valitsi; tulesta tuskin pääsikään, niin tanssit toimitti. Yön sitten armasteltuaan, hän kengän riisui kullaltaan, ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.

Ja miehen muodon, näitkö sen? Monella vielä tuvassaan on kuva kummanlaatuinen, paljasta partaa vaan; mut astu liki, näetpä kuin se parran alta hymysuin ja silmin loistaa lempe'in, se kuva Kulnevin.

Mut kylläp, outo vaalistui, kun Kulnev päälle karkasi; ken hiukan hiittä kammoksui, se pelkän häntäki. Viel' enemmän kuin keihäällään peloitti hän jo näöllään, mieluumpi hänen iskunsa kuin musta tukkansa.

Semmoinen hän, kun ratsuaan kädessä kalpa kannusti, ja samanmoinen, sanotaan, kun joskus levähti, kun, lyhyt turkki yllähän, talosta toiseen kulki hän, ja, missä piti parhaana, viivähti vieraana.

Mon' äiti kertoo kauhuaan, kun kursaamatta Kulnev tuo kehdolle astui suorastaan pienoisen armaan luo; mut lisää: "Lasta suuteli hän vain ja nauroi lempeesti, kuin kuvansaki seinällä, jos astut lähemmä."

Se varma, että luonteeltaan ol' ukko Kulnev herttainen; lisäksi juoneen moititaan, syy oli sydämen; ja sodassa ja rauhassa se sydän oli mukana: hän suuteli ja surmasi ain' yhtä hartaasti.

Mont' oli Venään urhoa, joist' aikakirjat kertovat, jotk' ennen sotaa maineessa jo meillä olivat. Barclay, Kamensky, Bagration, tääll' oli tulleet huutohon; ei pelkkä lasten leikki tuo, sen ties, kun ryntää nuo.

Vaan Kulnevist' ei tiettykään, ennenkuin sota lähestyi; kuin myrsky merell' äkkiään hän silloin ilmestyi, niin ankarana, outona kuin pilvest ukkossalama, ja nähtiin koht', ens' lyönnistään, mit' oli miehiään.

Ol' leikist' illall' uupunut niin Suomen mies kuin Ryssäkin. Jo luullen; "kaikk' on loppunut", levossa maattihin; mut unessa kun parhaillaan hopeita, kultaa näemme vaan, "aseihin!" huutaa vartio, ja siin' on Kulnev jo.

Tai Ryssäin teiltä kaukana kun kuormain kanssa kuljettiin ja syötiin, juotiin parhainta ja oikein ahmattiin, paraasen riemuhun yks, kaks saa Kulnev kuokkavierahaks, ja tomupilvi pölähtää, ja keihäät välähtää.

Jos silloin seistiin vankkana ja tehtävämme tehtihin, niin parta kestiss' ukolta se kärvennettihin; mut tuimana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla.

Jos tuiskut oli, satehet, öin, päivin, suvin, talvisin, ne kaikkialla kujehet havaittiin Kulnevin; ja sotarintaan vastakkain kun saatiin rivit armeijaan, niin tunnettiin koht' iskuistaan tuo poika aromaan.

Mut Suomen sotajoukossa ei ollut ainoatakaan, jok' ei ois Kulnev-ukkoa pitänyt vertanaan. Kun huomas tutut kasvot nuo, niin ilost' irvisteli tuo, tuo karhu Saimaan seutujen kasakka-veljellen.