ANTONIO BRÖIJER
Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599
Kirj.
J. V. RONIMUS
Porvoossa, Werner Söderström, 1894.
SISÄLLYS:
1. Merellä.
2. Linnassa.
3. Mestari Filip Bilangh.
4. Luostarin puutarhassa.
5. Taisteluja.
6. Kaupungin valloitus.
7. Pelastus.
8. Murroksella.
9. Tuomio.
10. Loppu.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Merellä.
Kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on katolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön, Maria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta kuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät taistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja uskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan virran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi Habsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli absolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi tukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni oli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai katolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta uskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan kaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa tapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan heinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä, opettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina edistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli kadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava Roomaan ja sen opin käsitteisiin.
Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa, oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa. Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.
* * * * *
Elokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten taistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä heinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine säineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset tuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden rantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät meren rikkauksia.
Eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti levitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri näkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät Suursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin hienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä tykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen kauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat tavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa. Kaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin hyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli puhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti tapahtuu illan suussa.
Eipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata auringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se valoisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat, saada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri musteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä katkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti siltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui vähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit koettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat kimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti, keltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin kuului kumeata jyrinää etäältä.
Levottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi kapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli vanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa, verevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään antoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy ilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli lopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja aikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen ja soinnukas ääni lausui:
— Ei mitään aihetta levottomuuteen, vai kuinka, mestari Didrik?
Kapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän vastasi:
— Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä on meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on ollut niin rikas.
Kysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen olennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään käskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat henkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta tahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän. Hänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella riippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin näkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut kirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa. Silti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan laiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja leveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.
— Tunnetteko tarkoin nämä kulkuväylät? mestari Didrik, jatkoi tuntematon.
— Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas Sigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään Teitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja. Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä, syksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja lumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja melkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan saakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään toimeen.
Laivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:
— Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon minä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella valtakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa edesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan Viipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti viet hänet määräpaikkaan.
— Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan
Ruotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.
— Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on korvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä Teidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat tehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.
Omituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi viipymättä:
— Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise salaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.
— Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon oikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi se uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa päätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran voidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä asettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen kohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee häntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti pitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys aina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat nimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja suomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen jäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä linna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa näitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu mennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka hetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään luottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut epätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun voimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.
Pater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti kohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy hevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo hämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka kimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, peittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli koko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita pater Laurentius äsken oli ilmituonut.
— Tuuli kääntyy, sanoi Didrik hetkisen vaitiolon jälkeen, jo nyt puhaltaa vieno pohjonen, yöksi saamme varmaan myrskyn.
— Milloin voimme saapua perille, jos kaikki käy onnellisesti? tiedusteli pater kärsimättömästi.
— Viipuriin saakka en minä kenties voi Teitä viedä. Jos herttua jo on saapunut, josta meillä, paha kyllä, ei ole mitään tietoja, vallitsee hänen laivastonsa Uuraan ahdasta väylää ja hiukan laajempaa selkää kaupungin ja Uuraan välillä. Parasta siis lienee pyrkiä maihin Koiviston seuduissa ja siitä sitte jatkaa matkaa kaupunkiin joko hevosella maitse tai veneellä, jolla paremmin pääsee huomaamatta kulkemaan kuin suurella aluksella. Koivistolta on Viipuriin noin viiden tunnin matka.
Pater ei vastannut mitään, nyökkäsi vaan hiukan päättään ja näytti täydellisesti yhtyvän mestari Didrikin mielipiteeseen.
Laivurin ennustus myrskystä kävi täydellisesti toteen. Tuskin oli puoli tuntia kulunut, niin alkoi äsken niin vieno tuuli muuttua vinhaksi ja väkeväksi, kiihtyen kiihtymistään.
Nuorissa ja takkelissa kuului omituista viuhinaa, aallot vyöryivät suunnattoman suurina ja koko alus ritisi ja rutisi joka kerran, kun semmoinen jättiläisaalto vyöryi sitä vastaan. Samassa puhkesi raju-ilma. Salamat risteilivät avaruudessa, ja rankka sade virtasi alas, piesten merimiesten kasvoja ja kastellen heidät läpimäriksi.
Koska tuuli oli kääntynyt aivan vastaiseksi, ei alus voinut jatkaa matkaansa samaan suuntaan. Sen täytyi luovia syrjittäin, ja purjeiden paljous, joihin tuuli puhalsi yhä enenevällä voimalla, uhkasi kaataa sen tai ainakin taittaa maston.
— Reivatkaa purjeet — kuului mestari Didrikin komentosana, ja suurien ponnistusten jälkeen onnistui miesten saada alas purjeet; ainoastaan nokkapurjeen avulla jatkoi alus kulkuaan. Mutta huolimatta kaikista perämiehen ponnistuksista ei jahti voinut pitää entistä suuntaansa eikä nousta ylös tuuleen päin, vaan kiiti kohta hurjaa vauhtia myötä tuulta ja myötä aaltoa ja oli vaarassa joka hetki joutua särkyvien aaltojen peittoon.
Laineet huuhtoivat sen kantta alinomaa ja laivaväen täytyi pitää kiinni mastosta ja köysistä. Pater Laurentius oli kaiken aikaa pysynyt maston luona ja katseli kylmäverisesti tätä luonnonvoimain raivoa. Vihdoin läheni mestari Didrik pateria ja sanoi epävarmalla äänellä, pudistellen vettä vaatteistaan:
— Kuten näette, emme enää itse voi määrätä suuntaamme. Tuulen ja aaltojen voima on kauhea. Huonompi alus kuin tämä olisi jo kauan sitte upoksissa. Jos nyt satumme luodolle eli salakarille, olemme hukassa, pirstaleina. Kuulkoon taivas rukouksenne, kunnianarvoissa isä!
— Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä kaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen kuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.
Laiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. — Jos tämmöistä vauhtia kestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas Itämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.
Mestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti katseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio, joka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva omituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.
Sinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät laivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää kallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana kohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot hyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden kalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi kohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja maksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.
Valaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi ilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys vallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään kallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.
— Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät auttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on Suursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä, koettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.
Pater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului kauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille. Pohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja ruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi ja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä esineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.
Pater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka, jossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä syltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka ei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys tekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska laineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä ja kallioita vastaan.
Pater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka hän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät hänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa kalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli siihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria, joista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi laine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla käsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi niukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen ylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja — pelastui.
Pater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti paikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden vaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän ollut vahingoittunut.
Päästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan myrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä suhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata läheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet suloisinta laatua.
Tämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja hänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo herttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli saarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina tällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja pakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties oli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi kunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.
Hiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän kuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän kuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä jonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta valitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka pater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana, ainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki. Kun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin lämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti oli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä tilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset syrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän laivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan paikkaan.
Hetkisen kuluttua avasi laivuri silmänsä. Hän käsitti heti asemansa.
— Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä haaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää henkeni. Missä ovat seuralaisemme?
— Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon heidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän sielujensa pelastukseksi. — Olemmeko joutuneet vallan autiolle saarelle, mestari Didrik?
— Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu raaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.
Mestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin satakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.
Rauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja saavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi karaistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja elätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä. Harvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka porfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista kohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on nykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä, joka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja mastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan kohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.
Kun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa, alkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki pimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.
— Nyt tulevat rantarosvot, sanoi mestari Didrik matalalla äänellä.
Neljä miestä lähestyi. Heillä oli pitkät rautakoukulla varustetut sauvat ja köysiä. Eräs vanhempi roteva mies kävi edellä lyhti kädessä, muut kantoivat tavaroita, jotka kuuluivat haaksirikkoon joutuneeseen laivaan ja joita aallot olivat heittäneet maalle. Nähtyänsä haaksirikkoiset, jotka olivat nousseet seisomaan ja tarttuneet miekkoihinsa päättäen puolustaa itseään viimeiseen saakka, pysähtyi joukon johtaja. Hän kääntyi seuralaisiinsa ja he pitivät pienen neuvottelun, jonka päätöstä pater ja mestari Didrik jännityksellä odottivat. Vihdoin astui johtaja esiin ja kysyi lyhyesti:
— Keitä te olette? Onko tämä teidän aluksenne, jonka pirstaleita aallot nyt ajelevat rantaan?
Mestari Didrik astui esiin ja vastasi:
— Me olemme juuri kärsineet haaksirikon rannallanne. Ilman lastia purjehdimme Dantsigista aikoen Viipuriin, jonne tärkeät asiat meitä vetävät. Taivas antoi meille myötäisen tuulen ja onnellisen matkan, mutta tämän saaren kohdalla ehätti meidät myrsky, laivamme musertui ja ainoastaan me kaksi pelastuimme, neljä merimiestä sai hautansa aalloissa. Suojaa ja turvaa me pyydämme; tämä henkilö vieressäni on kuninkaallinen neuvosherra, jonka kuolema teille ankarasti kostetaan, jos häneen ryhdytte, minä taas olen vanha laivuri, jonka henki ei enää liene suuremmassa arvossa kuin vanhan laivan, joka aikansa on purjehtinut.
Sekä Didrikin että saarelaisten suureksi hämmästykseksi puuttui pater
Laurentius puheeseen sanoen:
— Runsaan palkinnon voitte saada, jos annatte meille turvaa ja suojaa.
Muistakaa, että meitä on kaksi ja molemmat olemme aseilla varustetut ja
molemmat tottuneet miekkaa käyttämään. Taistelun päätös on epävarma.
Jos meitä taas autatte, ette tule sitä katumaan.
Hämmästyneet saarelaiset, jotka kuulivat muukalaisen puhuvan heidän omalla kielellään, pitivät taas neuvottelun. Sitte kääntyi johtaja uudestaan heidän puoleensa:
— Rauhaa ja apua lupaamme teille. Vaan kaikki, mitä aallot heittävät rannalle, on meidän. Semmoinen on lakimme, ja teidän tulee sitoutua sitä noudattamaan.
— Sen kernaasti lupaamme, ehätti pater sanomaan.
— Seuratkaa sitte meitä, vaatteenne ovat läpimärät, ja yöilma on kolea, sanoi johtaja.
Yön hiljaisuudessa läksi pieni joukko liikkeelle. Ensin kulki vanhus lyhtyineen osoittaen tietä, sitte pater Laurentius ja mestari Didrik, vanhuksen seuralaiset viimeisinä. Neljännes tunnin kuljettuaan metsässä luikertelevaa polkua myöten näkivät haaksirikkoiset tulen välkkyvän pimeässä ja kohta tulivat he neliöön rakennetun asuinryhmän luo; valtava, jykevistä puista tehty portti kohosi keskelle polkua ja oli ainoana tienä tähän linnoitukseen, johon muuten näkyi olevan mahdoton tunkeutua.
Vanhus löi muutaman kerran porttiin sauvoimella, se avautui, odottavaiset astuivat sisään ja ratisten sulkeutui raskas ovi heidän jälkeensä.
Kylmä väristys tärisytti pater Laurentius'en ja mestari Didrikin jäseniä ja ehdottomasti tarttuivat he molemmat miekankahvaan.
Vanhus, jolta tämä liike ei jäänyt huomaamatta, lausui tyynesti:
— Olkaa huoletta, me emme murhaa turvattomia, joille kerran olemme luvanneet suojaa.
Tulijat astuivat avaraan, melkein jättiläismoiseen tupaan. Yhdessä nurkassa oli suuri liesi eli kiuas ilman savupiippua, Räppänä-reikä oli auki ja siitä savu johtui ulos. Tuvan seinät olivat sysimustat ja kiiltävät kuten kiilloitettu mustapuu. Seinähirsinä oli mahdottoman jykeviä honkia; leveät, seinässä kiinni olevat penkit ulottuivat oven suusta kahdelle taholle. Seinillä riippui kaikenlaisia aseita, kirveitä, keihäitä, Joutsia, jäätuuria, olipa siellä kaksi kivääriäkin. Orsilla oli kuivamassa verkkoja ja muita kalastuskapineita.
Noin kymmenkunta ihmistä oli tuvassa. Naiset työskentelivät lieden ääressä, miehet kutoivat verkkoa pitkän pöydän ääressä tai loikoivat toimettomina penkeillä. Tupaa valaisivat päreet ja pikkuiset tulisoihdut, joita oli pistetty sinne tänne tuvan seiniin.
Muukalaisten tulo herätti suurta huomiota. Pater ja Didrik astuivat lieden luo ja kuivailivat märkiä vaatteitaan. Vanhus sanoi jotakin naisille ja kohta asetettiin ruokaa pöydälle, yksinkertaista, mutta ravitsevaa. Vanhus poistui tuvan vieressä olevaan pienempään suojaan eli tupaseen ja palasi kantaen pientä tammipuusta tehtyä lekkeriä.
— Noin vuosi sitte, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen, joutui eräs laiva haaksirikkoon rannallamme. Monta tämmöistä tynnyriä uiskenteli sieltä maihin. Maistakaa tätä, se tulistuttaa kastuneita jäseniä.
Näin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja mestari Didrik maistoivat kumpikin.
— Tämähän on parainta Espanjan viiniä, puhkesi mestari Didrik sanomaan.
— Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan kuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt heille kysymyksiä.
Aterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja vaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa, hän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli kantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva vartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat, tiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat hänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri ihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa, huomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen luonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.
— Oletteko syntynyt tällä saarella?
— Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja kaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin tälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on kulunut muualla.
— Mikä sitte saattoi Teidät asettumaan tälle yksinäiselle saarelle?
Suonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät tummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja vastasi:
— Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä voisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan kuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he kaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus vapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen, asuntoja.
Hän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka jänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi hän itää kohti.
— Tuolla kaukana mannermaalla, joka joskus kirkkaina päivinä häämöittää kuten hälvenevä sumu ja josta aurinko joka aamu nousee ikäänkuin uudistettuna, asuin minä viljavalla maatilalla, jonka olin perinyt isältäni. Laajalti ympäri ulottuivat sen vainiot, pellot ja niityt, monta heinäistä saarta kuului siihen hyvine laitumineen, joilla karjani käyskenteli turvattuna petoeläimiltä ja söi kylliksensä arohumalaa ja keltaista voiheinää. Kalavesi oli erinomainen ja kutuaikana tulivat kaikki aitat täyteen suolattua kalaa, jota hyvällä voitolla myin Viipuriin. Maksoin verot kuninkaalle ja kaksi pojistani kaatui Juhana kuninkaan sodissa; mutta minä istuin turvassa tilallani ja luotin Ruotsin lakiin, joka suojelee talonpojankin oikeutta. Kuitenkin oli tuho ja turmio lähellä. Maa, joka ympäröi tilaani, kalavedet kummallakin puolella kuuluivat Viipurin linnaan ja olivat linnanvoudin hoidettavina. Mutta kun vouti ja hänen käskyläisensä näkivät, mitkä mainiot nautinnot ja edut olivat minun tilallani, hyvät kalavedet ja mehuisat laitumet, syttyi heissä synnillinen himo. He rupesivat rettelöimään minua vastaan ja etsivät tilaisuutta minua vahingoittaaksensa. Minua pakoitettiin tekemään liiallisia päivätöitä Viipurin linnaan. Olen ollut kiertämässä ja asettamassa paikoilleen monta kallionlohkaretta, jotka vieläkin linnan muurissa törröttävät. Kun vouti ja hänen käskyläisensä huomasivat, että minä nurkumatta kärsin nämä rasitukset, ryhtyivät he viimeiseen, tehokkaaseen keinoon. Eräänä päivänä — se oli kirkas pakkaispäivä — saapui vouti suuren ratsujoukon kanssa talolleni. Tupaan astuttuaan luki hän julki kirjoituksen, jonka hän sanoi linnanisännän antamaksi. Se sisälsi lyhykäisesti, ettei minulla ollut mitään oikeutta niihin tiluksiin, joilla olin asustanut, vaan että ne kuuluivat kruunulle. Minä huomasin, että kaikki vastustus oli turha. Minä taivuin. Kaksi viikkoa myönsi vouti muutto-aikaa ja sanoi ilkkuen.
— Voit pitää itsesi onnellisena, jos pääset kärsimästä rangaistusta, kun niin kauan olet pitänyt hallussasi kruunun omaisuutta.
Kahden viikon kuluttua läksi surullinen joukkue liikkeelle. Osan irtaimistostani olin myönyt; osan vein mukanani. Tiesin että tällä saarella oli pirtti, jossa ihmiset ennen suurina sotavuosina olivat etsineet suojaa venäläisten ilkitöiltä. Tänne suuntasin matkani. Kaikki, mitä täällä näette on kätteni työtä. Paljon vaivaa se on maksanut. Perheeni on karttunut, poikani ovat ottanet itselleen vaimoja mantereelta. Turvallisesti ja rauhassa olen asunut täällä, harvoin osuu muukalainen tänne. Onpa minulla sitäpaitsi laillinen omistusoikeuskin siihen osaan saarta, jossa asun.
Vanhus nousi ja palasi hetken kuluttua tupasesta tuoden mukanaan paperikäärön.
— Tässä se on! Te, joka olette lukutaitoinen, saatte siitä helposti selvän.
Pater Laurentius avasi käärön. Se oli Juhana kuninkaan sotasankarin Pontus De la Gardien antama ja myönsi vanhukselle ja hänen jälkeisillensä verovapauden ja omistusoikeuden saarella tehtyyn uudisasutukseen ja kalaveteen.
— Se on arvokas paperi. Kuinka olette sen saanut?
— Voinhan sen kertoa, jollei uupumus vielä paina Teitä.
— Kertokaa vaan, en vielä tunne levon tarvetta, vastasi pater
Laurentius.
Tuvassa olivat jo melkein kaikki menneet levolle. Useammat tulet ja päreet olivat sammuneet ja ainoastaan siinä osassa tupaa, jossa vanhus ja pater Laurentius istuivat, roihusivat vielä valkeat. Vanhus otti uuden pihkaisen puun, asetti sen vanhan sijaan ja jatkoi sitte:
Se tapahtui talvella v. 1581. Melkein kaksi vuotta olin viettänyt tällä saarella, tupa oli saatu valmiiksi, kaskesta olin saanut runsaasti viljaa, maa ja meri lykkäsi elantoa ja lupasi vielä enemmän. Hädästä ei ollut tietoakaan. Joulupyhät olivat ohitse, rauhassa olin ne viettänyt ja ensi kerran oli pantu saarella kotitekoista olutta. Talvi oli kova. Pakkanen oli niin ankara, että linnut etsivät suojaa ihmisten asunnoissa ja meren jää oli sylen paksuinen.
Eräänä iltana — se oli siihen aikaan, jolloin päivät alkavat tulla pitemmiksi ja ensimmäinen heikko valonviiva taivaan rannalla ennustaa kevään tuloa — olin pannut rysät veteen matikkoja varten. Se kala kutee sydäntalvella kovalla pakkasella ja pyry-ilmalla. Suurissa parvissa tunkeutuvat sileät matikat kivisille rannoille jään ja pohjan väliin ja herkkuisa määhnä kellastuttaa rantakivet.
Illalla oli kuuvalo ja kun minä palasin kotiini polkua pitkin, jota me tänäänkin kuljimme, iloitsin tulevasta saaliista.
Kun seuraavana aamuna menin kokemaan pyydyksiäni, raivosi ankara lumipyry, niin että tuskin voi nähdä kahta askelta eteensä. Tuuli oli tuima, sen voima suuri, ja kun samalla oli jotensakin pakkanen, oli ilma sietämätön. Lumi, joka tarttui kasvoihin, suli pian ja jäätyi uudestaan ja viileskeli kasvoja kuten terävät neulat. Pyry ei kuitenkaan voinut estää minua kokemasta pyydyksiäni, innokas kuin olin korjaamaan toivottua saalista, sillä samoin kuin tyyni ja lämmin ilma tuomenkukkimis-aikana ajaa lahnat kutemaan rannoille, samoin rakastaa matikka pyryä ja pakkasta.
Saalis olikin runsas. Olin juuri irroittamassa suurta kalaa verkosta, kun äkkiä kuulin hevosen kavioiden kopinaa. Minä loin silmäni ylöspäin ja näin joukon ratsumiehiä ympärilläni. Salaman nopeudella hyppäsivät huovit ratsujensa selästä, paljastivat miekkansa ja ympäröivät minut, niin että pako oli mahdoton. Pidin kädessäni jäätuuraa, jolla olin hakannut avantoja, ja punnitsin mielessäni paon mahdollisuutta.
— Älä pelkää, sanoi eräs ratsumiehistä, sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa, päällikkömme tahtoo puhutella sinua. Jos voit tehdä hänelle palveluksen, jota hän vaatii, voit saada runsaankin palkkion.
Hämmästyneenä tästä odottamattomasta ja äkkinäisestä seikkailusta seurasin huoveja tekemättä vastarintaa. Joka askeleella tapasimme aina uusia ratsuväenosastoja, jalkaväkeä jopa tykkejäkin, ja vaikka lumen tiheys esti minua näkemästä kauemmas, tulin yhä enemmän siihen luuloon, että suuri sotajoukko oli liikkeellä. Torvet ja rummut soivat lakkaamatta pitäen väkeä koossa.
Eräällä lakealla paikalla, josta tuuli oli ajanut pois lumen, seisoi reki. Sen eteen oli valjastettu kaksi suurta mustaa hevosta. Reessä istui avaraan turkkiin kääriytynyt mies. Tunsin hänet hyvin. Kuka kerran oli nähnyt nämä kasvot, ei niitä juuri unhoittanut. Mies ei ollut kukaan muu kuin Juhana kuninkaan uskottu sotapäällikkö Pontus herra [Pontus de la Gardie]. Kun olin Viipurissa myömässä hailia linnansillan korvalla, olin useasti nähnyt hänen ratsastavan linnaan. Nyt näytti hän valvoneelta ja väsyneeltä. Hänen ympärillään oli suuri joukko alapäällikköjä, kaikki ratsain. Kun minä lähestyin ratsumiehien ympäröimänä, kiinnitti Pontus herra katseensa minuun ja kysyi murretulla suomen kielellä:
— Kuka sinä olet?
Onnettomuudet tekevät ihmisen varovaiseksi ja viekkaus on heikon turva.
Paljastin pääni ja vastasin sentähden:
— Herra, minä olen köyhä kalastaja mannermaalta, Koiviston seuduilta. Kalastus viime kesänä oli huono, minä vaelsin sentähden muutaman toverin kanssa tänne saarelle kalastamaan ja keväämmällä hylkeitä pyytämään. Me asumme pirtissä saarella ja kesällä aiomme palata kotia. Minä olin juuri rysiäni kokemassa, kun sotamiehenne saavuttivat minut.
Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä, hän jatkoi pikaisesti:
— Eilen läksin joukkoineni Viipurista. Ilma oli suotuisa ja illalla kirkas kuuvalo, vaan aamupuolella yötä saavutti meidät kauhea lumipyry ja me olemme eksyneet oikealta suunnalta. Kolmen tunnin marssin jälkeen olemme samassa paikassa, josta läksimme, väki tulee turhaan väsytetyksi. Tunnetko tien Narvaan yli jään.
— Sen luulen tuntevani. Liian paljon olette kulkeneet länteen päin ja liian paljon pyritte ulapalle. Oleskelu merellä on teroittanut aistiani ja monet merkit, jotka jäävät teiltä huomaamatta, ovat minulle varmoja tienosoittajia.
Mahtavan miehen synkät kasvot kirkastuivat hieman, hän viittasi minulle asettumaan ajurin viereen rekeen, ja kohta läksi sotajoukko liikkeelle. Pontus herra ajoi edellä ja sotatorven ääntä kuunnellen seurasi muu joukkue jäljestä. Kaikki kävi onnellisesti. Lumipyry taukosi illalla, ja aamupuoleen yötä olimme saapuneet Inkerin rannalle. Herra Pontus kääntyi silloin puoleeni:
— Me emme tarvitse enää sinua. Olet tehnyt minulle ja kuninkaalle suuren palveluksen, voit pyytää jonkun suosionosoituksen.
Silloin juolahti mieleeni oiva ajatus. Kerroin, kuinka linnanvouti oli ryöstänyt minulta talon ja maan, kuinka olin asettunut saarelle asumaan ja perannut siellä pellot ja rakentanut asunnot. Pyysin vahvistusta ja omistusoikeutta saareen, etteivät vuodit minua uudestaan karkoittaisi.
Pontus herra kuunteli tarkkaavaisena.
— Sinä olet saava verovapauden kaikista kruunun veroista ja koko saaren ikuiseksi omaisuudeksi sinulle ja jälkeläisillesi, kuten vanha tapa on ollut niiden suhteen, jotka ovat asettuneet kruunun yhteismaille aina kuningas Göstan ajoilta. Mitä tulee siihen tilaan, jolla ennen asustit, olen antava tutkia asiasi, kun palajan Viipuriin.
— Herra, sanoin minä, Teidän lupauksenne on hopeaa, mutta vapauskirje minun kädessäni on kultaa.
Hymyillen viittasi Pontus herra luoksensa sihteerinsä ja käski hänen sommitella asiakirjan.
— Seuraa lähimpään leiripaikkaan, niin saat toivosi täytetyksi.
Vapauskirje hallussani palasin kotia, vaan Pontus herralta jäi suurien sotien tähden asiani tutkimatta, sitte hän hukkui Narva jokeen kesken voittokulkuaan.
Vanha talonpoika vaikeni, heitti pateriin tutkivan katseen, ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan.
Pater Laurentius vastasi verkalleen ja varovasti:
— Kuningas Juhana oli heikko ja horjuvainen hallitsija, vaihtelevainen uskonnossaan kuten kaikissa muissakin asioissa ja antoi aateliston kasvaa päänsä yli. Paljon sekasortoa ja häiriöitä oli siitä seurauksena. Mutta Sigismund, joka nyt Jumalan armosta kantaa valtikkaa, on oikeutta harrastava mies, ja hän on rankaiseva kaikkia niitä, jotka ovat liittyneet herttuaan, ja on palauttava rauhan ja järjestyksen.
Talonpojan huulet vetäytyivät halveksivaan hymyyn.
— Onko hän oikeutta harrastava vai ei, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että Ruotsin kruunu tällä haavaa horjuu hänen päässänsä. Harvoin saapuu tänne saarelle tietoja maailman menosta, vaan nyt tietää huhu, että herttua on Suomen herrat suuressa taistelussa kukistanut ja aikoo Viipurin linnaa piirittämään. Ja aina Pohjanmaalta Karjalaan saakka nousee talonpoikainen kansa herttuan puolelle ja kostaa ne ilkityöt, ne kärsimykset, joita herramme ovat meille saattaneet. Koston päivä on tullut. Herttuan teloittajalla kuuluu olevan terävä kirves, joka saa ylpeimmätkin niskat taipumaan, ja hamppunuoraa vouteja ja kirjureja varten, jotka ovat täällä laittomasti menetelleet. Voittakoon herttua ja joutukoon Sigismund tappiolle ja Suomen aateliset!
Tumma puna sävähti paterin kasvoille, ja hänen silmänsä iskivät tulta, kuitenkin hillitsi hän liikutuksensa ja sanoi levollisesti:
— Tulevaisuus on kätketty silmiltämme ja kosto on minun, sanoo Herra.
Päivän vaivat rasittavat ruumistani ja haluan lepoa.
Isäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi tuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja läksi myös itse levolle.
Myrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja kaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun pater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa ulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren, majesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja auer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään purjehtijaa selällä.
— Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka liepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta lähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä hetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..
— Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi merelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.
Molemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater ryhtyi isännän kanssa keskusteluun.
— Onko Teillä jonkunlaista suurempaa venettä tai muuta alusta?
— Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään merellistä ja suolattuja hailia.
— Luuletteko, että olisi tänään mahdollista purjehtia mannermaalle?
— Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa, kun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa eläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.
— Onko mielestänne kaksikymmentä hopearahaa suuri rahasumma?
— Totta kaiketi.
— Se summa on oleva Teidän, jos vielä tänään viette minut maihin
Koiviston tienoille?
Isännän silmät loistivat.
— Paljon saan tehdä työtä ennenkuin ansaitsen niin paljon rahaa.
Myös vanhuksen eiliset seuralaiset olivat lähestyneet puhujia. Ne olivat rohkeita, karaistuja miehiä, joiden piirteet olivat ahavoituneet ja ruskettuneet alituisesta oleskelusta tuulessa ja merellä. Niistä oli paterin ehdotus sangen miellyttävä. He innokkaasti kehoittivat matkaan.
Pater Laurentiuskin pysyi päätöksessään. Luja tahto ilmeni hänen kasvonjuonteissaan ja ihmetellen katseli saaren vanhus tuota synkkää, kolkkoa muukalaista, joka ei kammonnut luonnonvoimienkaan raivoa ja joka pysyi aina tyynenä, niinkuin hän olisi ollut erityisen kaitselmuksen suojeluksessa.
Luja tahto tempaa mielet mukaansa ja tekee ne itselleen alamaisiksi.
Samaten kävi tässäkin.
Isäntä nousi päättäväisesti.
— Olkoon menneeksi. Varustautukaa matkaan.
Mestari Didrik suostui vaieten tuumaan.
Miehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti ankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik suljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi sitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä mastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.
Suursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli ajoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä vastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei mastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen harjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi kantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti aluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse, ja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän laski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater Laurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta. Kiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja sitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.
Jonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius otti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta matkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja alkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi alussa seuraa meren rantaa.
Illan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen pysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä. Kun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja muurien reunalle.
— Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi mestari Didrik.
Heti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin saattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin raastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät hevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen puhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja linnaan.
TOINEN LUKU.
Linnassa.
Harvoin on Suomen yhteiskunnallinen tila tutkijalle esiintynyt niin surkeana ja toivottomana kuin juuri 16:nen vuosisadan loppupuolella, kun katolilaisuus taisteli viimeistä taisteluaan Pohjolassa. Pitkällinen Venäjän sota oli tuonut muassaan murhan ja palon aina Suomen sydänmaihin, ja ankara nälänhätä lisäsi sodan kauhuja. Vuonna 1595 tehtiin tosin Täyssinän rauha, mutta seuraavana vuonna leimahti Nuijasota Suomen saloilla, kun talonpojat joukoittain nousivat kapinaan, ryöstivät ja raastoivat aateliston ja sotapäällystön kartanoita ja kostivat kärsimiänsä vääryyksiä. Mutta Klaus Fleming kukisti kapinan suurella ankaruudella ja verisellä julmuudella, hänen ratsujoukkonsa tallasivat tuleentumattomat laihot, polttivat talonpoikain asunnot, niin että Pohjanmaa pian oli erämaan kaltainen, missä vaan suitsuavat tuhkaläjät, hirsipuut ja mestauspölkyt puhuivat hyvin käsitettävää kieltä. Niinhyvin hänen kuin myöhemmin Arvid Stålarmin täytyi armotta kiskoa mielivaltaisia veroja ylläpitääkseen sotajoukkoja, kun mitään erityistä apua ei ollut odotettavissa Puolasta. Sitä paitsi veroittivat rahvasta mielivaltaisesti ratsumiehet ja huovit, jotka ottivat talonpojilta väkisin rahat, karjan ja muutakin irtaimistoa ja rankaisematta harjoittivat mitä kauheinta väkivaltaa. Vielä suurempana maanvitsauksena olivat voudit ja veronkantajat, jotka äärettömillä peijauksillaan ja pohjattoman ahneutensa kiihoittamina riistivät rahvaalta sen vähäisen, mikä vielä oli jäljellä.
Samaan aikaan näkyi yhteiskunta irroittuvan ylimmistä liitoksistaan. Sigismundin ja Kaarlo herttuan välinen taistelu tuli tuhoa tuottavaksi koko Suomen aatelistolle, jonka enemmistö ehdottomasti liittäytyi Sigismundiin. Mutta sitten kuin Klaus Fleming oli mennyt manalaan, puuttui kunnollista johtajaa, sillä lukuun ottamatta useita hyviä ominaisuuksia ei Arvid Stålarm voinut täyttää Flemingin paikkaa. Protestanttisen uskontonsa tähden olisi hän kenties ollut taipuvainen kallistumaan herttuan puolelle, mutta velvollisuuden tunne ja Suomen herrain esimerkki kiinnitti hänet Sigismundin asiaan. Kun vuonna 1597 Turun linna ensikerran joutui Kaarlen käsiin, alkoi asioiden lopullinen ratkaisu selvästi häämöittää tarkkanäköisille, etenkin kun Sigismundin avun lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Stångebron taistelu vuonna 1598, jossa Sigismund joutui tappiolle horjuvaisuutensa tähden, oli omiansa masentamaan hänen puoluelaistensa rohkeutta. Synkät aavistukset mielessä palasivat Suomen herrat kotiin. He alkoivat tajuta, että kuningas tulisi uhraamaan heidät samoin kuin vangitut neuvosherratkin, mutta heidän valansa kiinnitti heidät kuninkaaseen, etenkin kun Sigismund lähetti lakkaamattomia kehoituksia horjumattomaan uskollisuuteen.
Elokuussa vuonna 1599 saapui herttua toisen kerran Suomeen. Hänen laivastonsa valloitti Kastelholman ja hän itse nousi maalle lähellä Turkua. Samalla kuin Stålarm muutaman sadan miehen kanssa sulkeutui Turun linnaan, vetäytyi Aksel Kurki, Anolan herra, jonka Sigismund oli nimittänyt Suomen ylimmäksi sotapäälliköksi, Marttilan pitäjään. Elokuun 29 p. 1599 syntyi täällä ankara taistelu herttuan ja Suomen armeijan kesken. Urhoollisen vastarinnan jälkeen tuli Aksel Kurki lyödyksi ja voitetuksi, kuitenkin onnistui hänen sotajoukkonsa tähteitten kanssa pelastua Viipuriin. Tänne kokoontuivat nyt kaikki ne Suomen aateliset, joilla oli jotakin pelkäämistä herttuan puolelta; Viipurin lujien muurien takana ja sen vahvassa linnassa koettivat Sigismundin uskolliset puoluelaiset välttää vihastuneen kostajan kättä.
Kaikista silloisista linnoituksista oli Viipuri etevin. Sen leveät, suurista graniittilohkareista rakennetut muurit ja niissä olevat lukuisat tornit olivat hyvässä kunnossa. Erik Akselinpoika Tott oli ne rakentanut ja Kustaa Vaasa oli niitä parannellut. Tätä varustusta vastaan olivat moskovalaisten hyökkäykset monasti voimattomina rauenneet.
Muurien suojassa oli Viipurin kaupunki kohonnut, ja jollei voidakaan sanoa, että sen kauppa- ja meri-liike olivat kukoistavassa tilassa, niin olivat kuitenkin sen tuonti ja vienti suurimmat koko maassa ja porvarit, joko ne sitten olivat kotimaista tai saksalaista alkujuurta, varakkaita, jopa rikkaitakin.
Kaupunki ei siihen aikaan ollut alaltansa niin avara kuin nyt. Kun muurit sitä ympäröivät kaikilta tahoilta, voidaan sen silloinen avaruus ja laajuus määrätä muurien suunnan kautta. Rinkiportista linnan sillan luona ulottui valli, kuten vielä nykyäänkin, suurena kaarena seuraten yhtäsuuntaisesti meren rantaa n.s. Munkkitorniin, joka oli nykyisen Suomenkirkon eli entisen luostarikirkon läheisyydessä. Siitä jatkui muuri melkein suorana viivana pyöreään torniin nykyisellä torilla. Tällä palstalla oli useita torneja, joista Suomenkirkon kellotapuli vielä on olemassa. Pyöreästä tornista pitkittyi muuri kalarantaan, missä uudenaikaiset bulevardit selvästi osoittavat entisten muurien suunnan ja aseman. Mahtavissa muureissa löytyi aukkoja eli portteja. Näistä mainittakoon etusijassa Karjaportti pyöreän tornin luona siinä, missä Alakatu alkaa, Huokunan portti, jota myöhemmin nimitettiin Keisarin portiksi, samannimisen kadun päässä ja Rinkiportti nykyisen Katarinakadun ja linnasillan välissä.
Ahtaassa salmessa kaupungin ja Linnasaaren välillä [Niin nimitettiin ennen sitä saarta, jossa nyt ovat St. Annan ja Neitsytniemen esikaupungit y.m.] kohosi vähäisellä saarentörmällä Torkel Knutinpojan mahtava linna heijastaen uhkeaa graniittia salmen sinertävissä aalloissa. Tässä linnassa asustivat nuo mahtavat kuninkaalliset käskynhaltijat, joiden ennen muinoin laajaa valtaa Kustaa Vaasa tuntuvasti oli vähentänyt. Koska linnassa paitsi huoveja ja sotamiehiä, joiden lukumäärä eri aikoina tuntuvasti vaihteli, myöskin oli muitakin asukkaita, työmiehiä ja etenkin käsityöläisiä, muodosti se itse teossa pienen yhteiskunnan, pienen kaupungin itsekseen. Nämä käsityöläiset työskentelivät linnan työpajoissa, joissa valmistettiin melkein kaikkia esineitä, joita vaan jokapäiväisessä elämässä tarvitaan, niin että todellakin täytyy ihmetellä, kuinka niin paljon erikaltaisia laitoksia sopi niin vähäiselle alueelle. Vuodesta 1597 oli maan ainoa ruutitehdaskin Viipurin linnassa. Lukuisia karjataloja, niittyjä ja antavia kalastuspaikkoja siellä täällä läänissä kuului linnan alle ja rahvas lähiseuduilta oli velvollinen tekemään päivätöitä tahi maksamaan veroa linnan päällikön määräyksen mukaan.
Matti Laurinpoika Kruus, Harvialan herra, oli monta vuotta istunut linnanpäällikkönä Viipurissa; mutta Sigismund oli alkanut epäillä hänen uskollisuuttaan ja oli ankarasti kieltänyt häntä ryhtymästä linnan asioihin. Ijäkäs Arvid Tavast, Vesunnin herra, joka sekä sotapäällikkönä että valtiomiehenä oli tehnyt valtakunnalle monta tärkeää palvelusta, oli Sigismundilta saanut toimeksensa puolustaa tätä linnoitusta Kaarlo herttuaa vastaan.
Viipurin ja sen avarain linnoitusten puolustamiseksi olisi vaadittu vähintäin kuusi tai seitsemän tuhatta miestä. Koko varustusväki, siihen luettuna myöskin ne huovit, jotka Aksel Kurki oli tuonut mukanaan Marttilan taistelusta, nousi vaan 3000 mieheen. Syyskuun 10 p. saapui vihdoinkin se apu, jonka Sigismund niin kauan oli luvannut lähettävänsä Suomen herroille. Hänen sota-evestinsä, Georg Farensbach, oli koonnut 1100 suuruisen joukon, vaikka hän laivojen puutteessa ei voinut lähettää kuin osan siitä Suomeen. Kaspar Tiesenhausen ja William Farensbach, evestin veli, toivat kolme tai neljä sataa saksalaista ja virolaista ratsumiestä Viipuriin, — siinä koko se apu, jonka Sigismund voi lähettää uskollisille puoluelaisillensa.
Syyskuun 20 p, iltana, siis samana päivänä, jona pater Laurentius ja mestari Didrik olivat nousseet maalle Koivistolla, vallitsi vilkas ja eloisa liike Viipurin kaupungissa ja sen kaduilla. Oli juuri alkanut hämärtää; jälkeen puolenpäivän oli satanut runsaasti ja sakea sumu laskeusi verkalleen yli seudun peittäen kaupungin ja linnan utuiseen verhoonsa. Talojen ja linnan ikkunoista välkkyi kirkas valo ja Olavin tornin mahtavat piirteet häämöittivät aaveenmoisina hämärässä. Muureilla kulki edestakaisin sotamiehiä ja porvareja, jotka viimemainitut myöskin toimittivat vartiopalvelusta, vaikka väkinäisesti. Porttien vartiojoukot olivat lisätyt kaksinkertaisiksi ja tykkimiehet seisoivat uskollisesti tykkiensä ääressä. Puolasta saapuneet ratsumiehet samoin kuin Aksel Kurjen huovit olivat majoitetut taloihin ja saattoivat porvaristolle paljon vastusta ja rasitusta, jos kohta niistä oli hyötyäkin. Sillä porvarien pitämät viini- ja olutravintolat olivat ahdinkoon saakka täynnä ja naurua ja rähinää kuului puoliavointen ovien kautta kauas kadulle.
Eräässä linnan kammiossa, joka sijaitsi kaakkoisessa kuverakennuksessa ja rajoittui pieneen torniin, istui linnan ijäkäs päällikkö Arvid Tavast. Huoneen kolmesta akkunasta oli ihana näköala kaupunkiin Tervaniemelle ja kauas selälle, joka saarineen vuorottain laajeni ja kapeni Uuraaseen päin. Huone olikin sentähden linnan asukasten lempipaikkoja. Suuret ikkunakomerot leveine sivupenkkeineen, jotka olivat veralla ja päänaluksilla varustetut, antoivat huoneelle omituisen näön. Ikkunakomeroihin oli liitetty suuria, litteitä kiviliuskoja, joihin Tottien sukuvaakuna, neljään osaan jaettu kilpi lehtikoristeineen, oli hakattu. Seiniä peittivät juovikkaat moniväriset vaatteet ja seinään kiinnitetyt penkit olivat samalla veralla verhotut. Huonetta valaisi messinkikruunu, jossa paloi neljä vahakynttilää. Oven luona olevassa suuressa, kalkkikivestä tehdyssä uunissa leimusi valkea ja valaisi seiniä, laattiaa, toisinaan myös huoneessa olevien henkilöiden kasvojenpiirteitä. Ainoastaan kolme henkilöä oli tällä hetkellä huoneessa. Pöydän ääressä, jossa voutien tiedonantoja ja rästiluetteloja kuin myös kirjeitä riippuvine sinettineen oli huiskin haiskin, istui vanha Arvid Tavast. Hän oli paljon vanhentunut siinä lyhyessä ajassa, jonka hän oli ollut Viipurin linnan herrana. Harmaat hiukset, vahakeltaiset kasvot, huolen ja levottomuuden rypistämät, tekivät hänen tässä silmänräpäyksessä vanhemman ja murtuneemman näköiseksi, kuin hän itse teossa oli. Kädellään varjoten luki hän kirjettä ja kun hän oli päässyt loppuun, saivat hänen kasvonsa vielä synkemmän ilmeen.
— Kaikki toiveet pettävät, puhkesi hän viimein sanomaan. Surusanomia saapuu joka päivä, mutta harvoin lohdullisia tietoja. Savon vuoti, Pentti Hannunpoika, kirjoittaa, että talonpojat röyhkeästi niskoittelevat ja kieltäytyvät tottelemasta hänen käskyjänsä. Ei kukaan tahdo lähteä avuksemme, tieto Marttilan taistelusta ja herttuan voitosta on kulovalkean tavoin levinnyt ympäri maata ja herttuan salaiset yllyttäjät kiihoittavat kansaa. Sitä hätäveroa, jonka määräsin kannettavaksi, on aivan vähän kerääntynyt ja kuitenkin se olisi ollut meille niin tarpeen. Kaupungin porvaristossakin kasvaa uhkamielisyys, he napisevat majoituksesta ja ainoastaan pelko pitää heidät näennäisesti puolellamme. Pormestari Bröijer on vaarallinen mies, rohkea ja kunnianhimoinen, en luota häneen, vaan en tällä hetkellä millään tavoin uskalla julkisesti hänen hankkeitansa vastustaa. Huovit eivät ole saaneet palkkaansa, muonavaroista on puute, kuinka voimme kestää pitkällistä piiritystä? Ja tuolla kaukana Varsovassa istuu Sigismund liehakoitsijain ja hovimiesten ympäröimänä ja lähettää toisen käskyn toisensa jälkeen. Uskollisuutta, uskollisuutta vaatii hän lakkaamatta, mutta avun annot jäävät tyhjiin lupauksiin. Mitä auttaa meitä kuninkaallinen armonpaiste, jos se kohtaa meitä vankilan ristikon takana? Mitä hyödyttää sitä ihmistä auringon valo, jonka jalkojen alla maa horjuu ja vetää hänet pohjattomaan, pimeään kuiluun. Maahan lankeaa jykevä honkakin, jonka juuret eivät maa-emästä ime tuoreutta ja voimaa; mekin olemme tämmöisiä honkia, suuria ja mahtavia kaukaa katsoen, vaan heikkoja, kun myrsky uhkaa, sillä meiltä puuttuu kansan rakkaus.
Ratsumestari Ivar Tavast, liiman herran poika, joka siihen saakka liikkumatta oli istunut takkavalkean luona, nousi ja lähestyi isäänsä. Hänen kasvonpiirteensä, joihin rajut himot olivat painaneet leimansa, olivat nyt synkät ja ilmaisivat uhkamielisyyttä. Ivahymy huulilla oli hän kuunnellut isänsä puhetta ja puhkesi nyt sanomaan:
— Laverruksia, isäni, kaikki, pelkkiä laverruksia. Ei kansan rakkauden puute meitä kukista, oma tyhmyytemme meidät turmioon saattaa. Vai ovatko ne Ruotsin ja Suomen aateliset, jotka herttuan puolelle ovat ruvenneet ja Sigismundin hyljänneet, kansalle rakkaampia kuin sinä, isäni, ja lempeä Stålarm, itsestäni en tahdo puhua. Ei, syy on toinen. Niin kauan kuin maailma on seisonut, on aina se ollut oikeassa, jolla on valta, ja se väärässä, joka on heikko; valta ja oikeus kulkevat käsikkäin ja valta johtaa oikeutta. Jos herttua olisi taistelussa sortunut, olisi hän vaan tavallinen kapinannostaja ja saisi kenties hengellään, tai ainakin pitkällisellä vankeudella maksaa rohkeutensa, kuten Erik-kuningas, muistathan hänet, isäni? Vaan nyt on hän sankari, valtionhoitaja ja kohta kenties kuningas, sillä menestys kruunaa kuninkaitakin. Sigismund joutuu tappiolle, hän on siis heikko, valansa rikkoja ja kansansa hylkäämä ruhtinas. Minä varoitin Teitä, kun vielä oli aika, kääntymään ja hylkäämään tuon taipumattoman ja itsepäisen Sigismundin ja liittymään herttuaan, niin ovat Hornit tehneet, niin monet muut ja hyvin ovat he siitä voineet. Jos olisitte neuvoani seurannut, istuisimme nyt hyvässä rauhassa kartanoissamme, emmekä täällä synkkien muurien sisällä kuin ketut luolassa, ja jakaisimme niiden maat ja mannut, jotka ovat olleet kyllin tyhmiä luottamaan Sigismundin lupauksiin. Nyt on kaikki peräytyminen myöhäistä. Minulla etenkin ei liene mitään armoa odotettavissa. Se, joka voisi Stålarmin kanssa sanoa: minun käteni eivät ole verellä tahratut enkä ole linnaleiriä kymmeneen vuoteen kantanut. Vaan tulkoon loppu, jos se on tuleva, en sitä pelkää.
Ja Ivar Tavast istuutui entiselle sijalleen, takkavalkean ääreen, ja tuijotti uuninpesään, jossa punaiset ja sinertävät liekit taistelivat keskenään, siksi kunnes ne tykkänään sammuivat. Arvid Tavast aikoi vastata jotakin poikansa väitteisiin, kun samassa eräs nainen, joka tähän saakka oli istunut ikkunakomeron hämärässä, astui pöydän ääreen. Vahakynttiläin valo sattui häneen ja valaisi kalpeat ja valjut kasvot, joissa näkyi jälkiä katkerista kärsimyksistä, vaan joista samalla loisti hyvyys, jopa henkinen etevyys. Tämä henkilö oli Ivar Tavastin puoliso, Katarina, Hämeenlinnan linnanisännän, Sten Fincken tytär.
— Itsekkäinen ja halpamainen viisaus kaikuu sinun huuliltasi, Ivar. Aina on ollut olemassa niitä, jotka viisaasti ovat aavistelleet tulevaisia tapahtumia, aina asettuneet mahtavien puolelle ja hyljänneet sen, jonka asia ei enää ole autettavissa. Sillä opilla on aina ollut ja tulee olemaan paljon puolustajia. Vaan toisen opin tiedän minä ja sen tunnussana on uskollisuus. Se oli ytimenä ritariston ohjesäännöissä, silloin kun turnausleikit ja naisen palvelus ritareja jalostuttivat.
Olkoonpa niin, että Sigismund on horjuvainen ja heikko ruhtinas, hän on kuitenkin meidän kuninkaamme, hän kantaa Ruotsin kruunua perintöoikeuden nojalla. Joskin sorrumme ja kadotamme vapautemme ja omaisuutemme, niin säilytämme knnniamme ja jälkimaailma on meitä toisin arvosteleva. Loistavana tähtenä Suomen historiassa on aina oleva sen aateliston uskollisuus laillista kuningastaan kohtaan, kun sitävastoin herttuan kunnian- ja verenhimo on esiintyvä paljastettuna ja selvänä jälkimaailman silmissä. Minä olen alkanut tehdä muistiinpanoja niistä tapahtumista, jotka nyt kohtaavat maatamme, ja monta yöllistä hetkeä, kun suru ja murhe ovat estäneet minua nauttimasta lepoa, olen käyttänyt tähän tarkoitukseen. Valitettavasti himmentää meidänkin asiaamme moni teko, joka olisi voinut olla tekemättä. Tulikirjaimilla ovat piirretyt sieluuni nuijasodan ja Hämeen talonpoikaiskapinan veriset näytelmät. Paljon verta on vuotanut, monen ihmisen elämän onni on murtunut ja välistä tuntuu minusta ikäänkuin hautojen aaveet nousisivat manalasta ja kävisivät uudestaan maan päällä huutaen: kostoa, kostoa meidän sortajillemme.
Rauhattomana oli Ivar Tavast kuunnellut vaimonsa puhetta, Kun tämä oli lopettanut, nousi hän ylös ja astui pöydän luo, hurja ilme silmissä.
— Kaarina, sanoi hän kumealla äänellä, älä manaa aaveita esille heidän haudoistansa. Monasti olen sitä sinulta pyytänyt ja vielä kerran uudistan pyyntöni. Luuletko, että minä olen terästä ja rautaa, ja luuletko, ett'ei minun mieltäni kalva veriset muistot. Vaan mikä on tehty, se on tehty, eikä kaikki Araapian voiteet voi pestä pois veripilkkuja. He olivat kapinoitsijoita ja saivat ansaitun palkkansa.
— Veriset ovat herttuankin kädet, kuului soinnukas ääni lausuvan ovensuusta, ja Aksel Kurki, Sigismundin sotaevesti, astui puolipimeästä valaistuun piiriin.
— Rauhoittukaa, serkkuni, sanoi hän kääntyen Ivar Tavastiin päin. Me olemme käyneet sotaa kapinoitsevia talonpoikia vastaan ja jos olemme vähän kovanlaisesti menetelleet, niin on se tapahtunut kuninkaan käskystä ja esivallan nimessä. Mutta mitä on sanottava siitä tavasta, jolla herttua käy sotaa? Eräs pakeneva huovi, joka tänään saapui Viipuriin Turun tienoilta, kertoi ilkityöstä, jonka vertaista harvoin kristikunnassa on kuultu. Pakoittaaksensa Stålarmia antautumaan, on Scheel herttuan käskystä mestauttanut Salomon Illen ja muut vangit, jotka hän sai Kastelholman valloituksessa. Ei turkkilaisetkaan menettele niin julmasti.
Ja Aksel Kurki heitti hartioiltansa viitan, joka verhoi hänen jättiläisvartaloaan, ja istuutui tuolille pöydän ääreen.
— Se on kauhistavaa, puhkesi Arvid Tavast sanomaan.
— Herttua lähestyy vapaasti, jatkoi Aksel Kurki. Helsingissäkin on useita verituomioita pantu toimeen. Itse tulee hän meritse, Aksel Byning tuopi ratsumiehet maitse. Kohta voi hän olla täällä. Olen juuri tarkastanut porttien varusväkeä ja asettanut tärkeimmille paikoille luotettavia huoveja.
— Hän on tapaava meidät valmiina, vastasi Arvid Tavast. Pois nyt kaikki hyödytön mietiskeleminen ja hentomielisyys; väkivalta väkivaltaa vastaan, voima voimaa vastaan. Ivar, kutsu tänne arkkimestari ja linnan kirjuri.
Nämä saapuivat silmänräpäyksessä.
— Kaikki karja, joka on Linnasaaren karjatalossa, on vielä tänä yönä ajettava linnaan, samoin ovat muonavarastot ja saatavissa oleva rehu tuotava tänne. Lähettäkää sana kaikkiin kalastuspaikkoihin, että viimepäivien saalis on viipymättä toimitettava tänne. Ratsastava huovi lähteköön heti viemään kirjallista käskyäni Lauri Martinpoika Creutzille Ykspään kuninkaan kartanoon.
Arvid Tavast kirjoitti muutamia sanoja paperille, kiinnitti sinettinsä alle ja ojensi sen linnan kirjurille, joka kumartaen otti sen vastaan ja läksi heti käskyä täyttämään. Sen jälkeen kääntyi hän Aksel Kurjen puoleen:
— Ykspää olisi sangen sopiva herttualle päämajaksi, siellä on suuret ja tilavat rakennukset ja kaikki hyvässä kunnossa, mutta vielä tänä iltana on kaikki joutuva liekkien uhriksi.
Aksel Kurki nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi. Kohta alkoi linnan silta jymistä raskaiden vankkurien alla, karjan mylvinä sekaantui vasaran kalskeeseen, jota kaiken yötä kuului linnan pajasta, jossa sulavaa lyijyä ja hehkuvaa rautaa valettiin kuuliksi. Noin tunnin päästä valaisi punertava hehku läntistä taivaan rantaa, ja lähiseudun talonpojat näkivät kauhuksensa Ykspään kuninkaankartanon olevan ilmitulessa. He riensivät sammuttamaan, mutta Sarvilahden herran huovit kohentelivat vaan paloa ja estivät kaikki sammutusyritykset. Vaikkei tulipalo vielä ollut täydellisesti loppunut, poistui kumminkin Lauri Creutz, sillä Arvid Tavast oli illaksi kutsunut linnaan neuvottelun.
Linnan suureen saliin alkoi vähitellen kokoontua sotaväen päällikköjä ja aatelisia. Siellä nähtiin vanha, 60-vuotias Niilo Olavinpoika Meltolan herra ja rohkea, pelkäämätön Jaakko Olavinpoika Bollstadin herra, joka viime mainittu oli ratsuväen luutnantti. Kaspar Tiesenhausen ja William Farensbach, jotka olivat tuoneet Sigismundin lähettämät ratsumiehet Viipuriin, seisoivat puhellen keskenään. Heidän parvessansa nähtiin muitakin ulkomaalaisia, Jaakkima Greve ja puolalainen Adam Janecki, kapteeneja Tiesenhausenin rakuunoissa. Lauri Creutz, Sarvilahden herra, joka juuri oli palannut Ykspäältä, käveli yksinään salin laattialla ja nähtyään Tavastin ja Kurjen meni hän heitä vastaan. Olipa siellä sitäpaitsi muitakin aatelisia, jopa aatelittomiakin sotapäällikköjä, jotka kaikki Arvid Tavast oli kutsunut osaa ottamaan neuvotteluun.
Keskellä salin laattiaa oli suuri, veralla katettu pöytä. Siinä paloi vahakynttilöjä, ja läsnäolevat asettuivat istumaan sen ääreen arvonsa mukaiseen järjestykseen. Arvid Tavast asettui pöydän päähän ja heti hänen viereensä Aksel Kurki. Linnan palvelijat sulkivat ovet, ja hetken vallitsi hiljaisuus tuossa suuressa salissa, jonka seiniltä Tottien ja Sturein vaakunat jylhinä häämöittivät. Nämä samat muurit olivat nähneet Kaarlo Knuutinpoika Bonden loistavan hovielämän, Knut Possen riemun Viipurin pamauksen kautta saavutetun voiton johdosta, ne olivat suoneet suojaa Hoyan kreiville, tuolle rohkealle seikkailijalle, ja niiden suojassa oli Kustaa Vaasa majaillut. Nyt katsoivat ne jäykkinä ja äänettöminä sitä epätoivoista taistelua, johon sen nykyiset asukkaat olivat ryhtyneet. Arvid Tavast kohotti päänsä ja antoi väsyneet katseensa harhailla pitkin kokoontuneitten riviä.
— Ratkaisun hetki lähenee, sanoi hän viimein. Emme voi salata, että asiamme aina Marttilan taistelusta alkaen on saanut arveluttavan käänteen. Herttua lähenee nopein askelin, kansa lankeaa joukoittain hänen puoleensa. Ne pakenevat huovit, jotka tänne ovat saapuneet, kertovat kamalia kansan vihasta ja kostosta. Kaikkialla pyytelevät ja surmailevat talonpojat huovejamme ja meistä itsestämme sepitellään pilkkarunoja. Ja sitä, jota pilkataan, sitä ei enää pelätä. Valtamme vaipuu.
— Yhden ilosanoman voin kuitenkin ilmoittaa. Laivastomme on pelastunut, ja Wildeman on onnellisesti purjehtinut Helsingistä Rääveliin. Eräs pakeneva huovi toi juuri äsken sen tiedon.
— Sepä mainiota, huudahtivat läsnäolevat. Miten se on tapahtunut?
— Herttua riensi Marttilan voiton jälkeen Helsinkiin ja tahtoi äkkiarvaamatta anastaa koko laivastomme. Matkallaan levähti hän Sipoon pappilassa. Kirkkoherra Anterus lähetti salaa sanan Wildemanille, ja tämä purjehti tiehensä. Vaan Anterus herra sai hengellään maksaa uskollisen tekonsa, sillä kiireissään unohti Wildeman kirjeen pöydälleen, ja siten se joutui herttuan käsiin. Kirkkoherra mestattiin ja muutakin verta on herttua vuodattanut Helsingissä. Jo huomenna voi hän olla täällä. On siis tarpeellista, että punnitsemme tarkoin tekomme ja päätämme, puolustammeko asemaamme viimeiseen, kuten kuninkaamme Sigismund on käskenyt, vai rupeammeko sovintoon, jos se tie enää lieneekään meille avoinna.
— Kuka meistä voi puhua sovinnosta, huudahti Jaakko Olavinpoika Bollstadin herra, ja tumma verivirta sai hänen kasvonsa punehtumaan. Eikö herttua verikoiran tavoin ole ruvennut meitä vastaan raivoamaan? Tahtoohan hän kaiken tavoin alentaa ja painaa aatelistoa, imartelee porvaria ja talonpoikaa. Ennen katketkoon pääni kolmasti mestauspölkyllä, ennen kuin etsin herttuan suosiota. Viimeiseen asti tahdon taistella ja säilyttää kunniani ja kilpeni tahraamattomina. Ja tässä tapauksessa on antautuminen ja sovinto kavallusta. Eikö Stålarm ja ne Suomen herrat, jotka Turun linnassa istuvat, luota meihin? Jos me antaudumme, silloin saatamme me herttuan voiton helpommaksi. Ja kuka takaa meille, että herttua pitää lupauksensa. En luota häneen.
Ja onko tilamme todellakin niin toivoton? Ovathan Viipurin muurit vahvat ja ovathan ne ennen antaneet suojaa venäläisiä vastaan, jotka ovat olleet kymmenvertaa lukuisammat kuin ne vähäiset joukot, jotka Kaarlo voi nyt kuljettaa meitä vastaan.
— Viisasta olisi kenties taipua myrskyn edessä, sanoi Lauri Creutz heittäen varovaisen silmäyksen ympäristöönsä. Moni Suomen aatelinen on hyljännyt Sigismundin ja liittynyt herttuaan. Jos se voisi nytkin vielä tapahtua edullisilla ehdoilla, olisin minä valmis siihen. Ei liene paljo toivoa voitosta, sillä meiltä puuttuu sotaväkeä, varoja ja kaupungin porvaristoon ei ole luottamista.
— Porvaristo tulee yhä uppiniskaisemmaksi, puuttui Aksel Kurki puheeseen. Sotaväen, etenkin Teidän rakuunainne, evesti Tiesenhausen, ja porvariston välillä on jo ollut kaikenlaisia selkkauksia ja ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla olen minä voinut estää ilmiriidan syttymistä. Pormestarin käytös on epäiltävä, ja viisainta olisi pitää häntä silmällä. Vaan mitä me voimme, me olemme vähälukuiset ja porvaristosta riippuvaiset, meidän täytyy karttaa kaikkea väkivaltaa. Jospa minulla vaan olisi 5000 tai 6000 oivaa sotamiestä, kyllä olisi toinen ääni kellossa. Voi Sigismund, Sigismund, kuinka mainiosti sopii sinulle nimi "rex crastinus" [huomispäivän kuningas], jonka puolalaiset ovat sinulle antaneet. Säälimättömästi olet meitä kohdellut.
Ja ikäänkuin tämä huudahdus olisi kuulunut Varsovaan saakka, avattiin ovi ja linnanpalvelija ilmoitti: lähettiläs on saapunut Varsovasta, hänen Majesteetiltansa kuningas Sigismundilta.
Vaikea on kuvata sitä hämmästystä, mikä näiden sanojen johdosta syntyi salissa. Kaikkien läsnäolevien katseet kääntyivät ovelle. Samassa astui pater Laurentius saliin, hän oli vähän järjestänyt pukuansa, joka matkalla oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat ilman ja sään vaikutuksesta hiukan verevämmät. Hänen terävistä silmistään loisti päättäväisyys ja rohkeus, ja hän antoi katseensa harhailla ympäri salia.
— Hänen Majesteettinsa kuningas Sigismund lähettää kansliansa pronotarion, alhaisen ja vaatimattoman palvelijansa Laurentius Ericin kautta Teille, ylhäiset ja jalosukuiset herrat, tervehdyksensä. Sallimus on johdattanut minut tänne hetkellä, joka, mitä minä voin arvata, on tärkeä ja juhlallinen. Kuka Teistä, jalosukuiset herrat, on Arvid Tavast Vesunnin herra ja hänen Majesteettinsa korkeasti uskottu käskynhaltija tässä linnassa?
Arvid Tavast kohosi puoleksi istuimeltaan ja sanoi:
— Jos kuningas Sigismund puhuu Teidän kauttanne, niin kääntykää minun puoleeni.
— Minun olisi pitänyt jo arvata, vastasi pater Laurentius, tehden syvän kumarruksen, että Teidän harmaat hiuksenne ja pitkän elämän aikana saavutettu kokemus tekevät Teidät oikeutetuksi siihen arvoon.
Ja pater Laurentius avasi takkinsa ja veti poveltansa neliskulmaisen, huolellisesti vaksikankaaseen käärityn kirjeen. Hän irroitti vaksikankaan ja suuret riippuvat sinetit tulivat näkyviin. Hän tarjosi sen Arvid Tavastille ja sanoi:
— Katsokaa tässä hänen Majestteetinsa omakätisesti allekirjoittama kirje!
Arvid Tavast otti sen kunnioittaen vastaan, leikkasi tikarillaan sinettinauhat poikki ja alkoi lukea tarkkaan. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, osoittivat hänen piirteensä pettymistä.
— Hänen Majesteettinsa on sangen armollinen. Hän ilmaisee mitä suurimman luottamuksensa, ja Suomen asiat käyvät hänen sydämmellensä, Mutta jos minä oikeen ymmärrän tämän, ei hänen Majesteettinsa voi meille vielä nytkään mitään apua antaa.
— Hänen Majesteettinsa on suullisesti antanut minulle tärkeimpiä asioita Teille ilmaistavaksi. Jos sallitte, tahdon lyhykäisesti ryhtyä asiaan.
Arvid Tavast viittasi tyhjään tuoliin, ja pater Laurentius istuutui.
Sitte jatkoi hän:
— Suuri muutos on tapahtunut kuningas Sigismundin mielessä. Se lempeys, jota hän tähän saakka on osoittanut Kaarlo herttuaa kohtaan, on täydellisesti väistynyt ja antanut sijaa mitä suurimmalle inholle ja suuttumukselle. Hän huomaa selvästi, että Kaarlo tavoittelee Ruotsin kruunua, ja hän on päättänyt ryhtyä säälimättömään taisteluun herttuaa vastaan. Hän katuu kovasti, että hän päästi Kaarlon käsistänsä Stångebron taistelussa, ja katuu vielä ankarammin, että hän jätti valtaneuvokset hänen käsiinsä. Ne verituomiot, joilla Kaarlo on ruvennut valtaansa vahvistamaan, enentävät laupiaan kuninkaamme inhoa häntä kohtaan. Jos Kaarlo nyt joutuu Sigismundin käsiin, niin vaviskoon.
— Älkää luulko, että nämä ovat tyhjiä uhkauksia, jatkoi pater Laurentius huomattuaan halveksimista ja epäilyä osoittavia ilmeitä muutamien kasvoilla. Ja tullaksenne vakuutetuiksi siitä, että kuninkaan aikeet ovat rehellisiä, kuulkaa vielä ja hämmästykää, sillä hänen Majesteettinsa aikoo suuria.
Kun Suomen herrat muutamia kuukausia sitte lähettivät Varsovaan lähettilään anomaan apua, sitä apua, jota kuningas Sigismund ei ole voinut niin runsaasti antaa, kuin hän olisi tahtonut, löi Sigismund rintaansa ja sanoi: Täällä on meillä suuret tuumat kätkettynä, mutta sinä et vielä voi saada niitä tietää, Nämä sanat kuuluivat hämäriltä, mutta niihin on kätkettynä suuri salaisuus, joka aikanansa tulee maailmaa hämmästyttämään. Hänen Majesteettinsa on suvainnut minulle ilmoittaa aikeensa.
Ei ole jäänyt kuningas Sigismundilta huomaamatta, että Suomen aatelisto uljaasti, uskollisesti, varojaan säälimättä on pitänyt hänen puoltaan. Kun Ruotsin aatelisto valtaistuimen juuressa kasvaneena ja kuninkaallisen armopaisteen alituisesti hellittelemänä rikkoo valansa, nousevat suomalaiset miehissä laillista hallitsijaansa puolustamaan. Tämä seikka on suuresti liikuttanut kuninkaan sydäntä.
Syrjäinen ja halpa on tähän saakka ollut Suomen asema. Emintimän tavoin on Ruotsi sitä kohdellut, Ruotsin aatelisto on tunkenut syrjään suomalaisen, ja ainoastaan taakat ovat olleet tasan jaetut.
Loistavalla tavalla on hänen Majesteettinsa tahtonut palkita Teitä ja kaikkia kanssaveljiänne, jalosukuiset herrat. Hän aikoo irroittaa Suomen Ruotsista ja antaa sille edullisen erikoissijan. Suomi on kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Menköön Ruotsin luopio-aatelisto, heikko ja voimaton, taipukoon vaan Kaarlon rauta-ikeen alle, tulkoon porvarien ja talonpoikain kaltaiseksi; eroittamattomasti yhdistettynä Puolan, Liivin ja Viron kanssa on Suomen aatelisto kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Ruhtinaitten kaltaisiksi voimassa ja loistossa tekee hän teidät, hän varustaa teidät uusilla, verrattomilla etuoikeuksilla, semmoisilla, joita Puolan ja Litvan aatelisto jo nauttii. Hän tahtoo kiinnittää talonpojat vahvoilla siteillä aateliin ja lannistaa porvarien kasvavan ylpeyden. Maan hallituksen heittää hän täydellisesti käsiinne ja vaan kuninkaalliset etuoikeudet pidättää hän itselleen. Unionin ajat palaavat, ja mahtavana istuu aatelinen linnassaan ja kartanossaan.
Kun pimeän huoneen ikkunasta uutimet vedetään syrjään, tulvaa häikäisevä valovirta sisään. Samallaisen vaikutuksen teki Laurentius Ericin puhe läsnäoleviin.
— Mahdotonta, kaikui sitte monesta suusta, kun he ensin hiukan olivat toipuneet hämmästyksistään.
— Mahdotonta? sanoi Laurentius Erici kylmästi, ja loi halveksivan katseen läsnäolijoihin.
— Eroittaahan syvä ja leveä Pohjanlahti Suomen Ruotsista. Yhdistäväthän luonnolliset ja maaperäiset siteet Suomen Viroon ja Liiviin. Puola ja Suomi yhdistettyinä muodostavat mahtavan valtion, jolla on sekä laajuutta että yhteyttä. Itään kuuluu Suomi luonnollisesti, siellä ovat sen juuret.
— Kuten virvatulet yöllä sumussa ja terhenessä eksyttävät väsynyttä, samoin saattavat puheenne, muukalainen, meidät suunniltamme, sanoi Arvid Tavast. Me olemme kokoontuneet neuvottelemaan, miten me viimeisillä ponnistuksilla voisimme pelastaa henkemme ja kunniamme, ja Te luotte silmäimme eteen kangastuksia, lumoavia kuin satumaailmassa. Vaan kangastuksen linnat ja palatsit hajoavat ensi puhalluksessa, ja ainoastaan repaleisia pilven hattaroita on jäljellä. Turhaan hautoo aju tuulentakaisia, kun turmio on kynnyksen edessä.
— Kuningas Sigismund aikoo myös aatteensa toteuttaa. Jos vaan nyt se hyökylaine, joka uhkaa Suomea, saadaan ehkäistyksi, jos Viipurin vahvat muurit estävät Kaarlon voittokulun ja ratkaisu saadaan lykätyksi toistaiseksi, aikoo Sigismund itse saapua Suomeen suuren sotajoukon kanssa. Tämä hetki on tärkeä. Teistä riippuu siis paljon. Jos Viipuri menetetään, jos Turkukin joutuu herttuan haltuun, on paljoa vaikeampi korjata erehdystä, ottaa takaisin menetettyjä, sillä ihmiset tottuvat uusiin oloihin ja ajan ratasta on vaikea työntää takaisinpäin.
— Se on kaikki totta, sanoi Arvid Tavast.
— Ja ettette luulisi, että minä harhakuvilla Teitä eksyttelen, on kuningas Sigismund antanut käsikirjurinsa Jöns Bultin kirjallisesti tehdä esityksen Unioniin, josta taannoin puhuin.
Ja Laurentius Erici veti poveltansa toisen paperikäärön ja antoi sen
Arvid Tavastille.
— Se on kevyt, sanoi Arvid Tavast, punniten paperikääröä kädessään, vaan ajatuksen vaa'assa painaa se paljon, ja avaamatta laski hän sen pöydälle.
— Olisi ollut meille mieluisempaa, jos kuningas Sigismund olisi lähettänyt noin 6000 ratsumiestä.
— Jos hän sen olisi voinut tehdä, ei hän minua olisi tänne lähettänytkään, vastasi Laurentius Erici kuivasti.
Hetken hiljaisuus syntyi. Sitte kohotti taas Laurentius Erici äänensä:
— Varmalta taholta on kerrottu, että Kaarlo herttua tällä kertaa aikoo Suomen aatelistolle samaa kohtaloa, minkä Kristian tyranni valmisti Ruotsin ylimyksille. Teillä on, hyvät herrat, valittavana joko häpeällinen antautuminen ja kuitenkin selvä kuolema tai urhoollinen vastarinta ja kenties voitto. Ja jos voitatte, niin voitatte paljon.
— Oikein puhuttu, mestari Laurentius Erici, sanoi Jaakko Olavinpoika,
Bollstadin herra, miekka kädessä tahdon kuolla ja kunnialla langeta.
— Sovintopuuhat eivät ole minunkaan mieleeni, Sigismund on saanut valani ja sen tahdon pitää, liitti Aksel Kurki.
— Siis taistelemme viimeiseen saakka, kysyi Arvid Tavast. Ja kuin yhdestä suusta kaikui vastaan: taistelemme.
Riemun hymyily välkkyi Laurentius Ericin huulilla ja hän sanoi:
— Olkaat vakuutetut siitä, jalosukuiset herrat, etten minä, jos elävänä saavun takaisin Varsovaan, ole kuningas Sigismundilta salaava sitä, mitä täällä on tapahtunut, eikä hän heittävä palkitsematta täänkaltaista uhrausta.
— Neuvottelu on päättynyt, sanoi Arvid Tavast. Ja mitä suurinta valppautta! Pitäkää rakunoitanne silmällä, Tiesenhausen ja Fahrensbach. Asettakaa porteille kaksinkertaiset vartijat!
Samassa avattiin salin ovi. Tomuinen huovi syöksyi sisään. Hän kääntyi
Arvid Tavastin puoleen ja sanoi:
— Teidän armonne, herttua on tulossa! Minä olin paluumatkalla Vilajoen kalastuspaikasta, johon linnanvouti oli minut lähettänyt. Silloin tapasin erään Säkkijärven kalastajan, joka kertoi, että tänä iltana suuri laivasto purjehti pitkin selkää ja noin viiden aikana kävi ankkuriin Tuppuran selälle. Laivoilla on kolme Säkkijärven luotsia, jotka hyvin tuntevat väylät. Vaan koska hämärä ja sumu laskeutui merelle, eivät he uskaltaneet tunkeutua Uuraan ahtaille vesille, Huomenna ovat he varmaan täällä.
Niin kertoi kalastaja ja minä olen ajanut hevoseni melkein piloille.
Toivon, että Teidän armonne on tyytyväinen.
— Kyllä, sanoi Arvid Tavast. Mene ja pyydä voudilta kelpo ateria ja haarikka olutta. Myöhemmin palkitsen sinua enemmin.
— Varustautukaa taisteluun, hyvät herrat! Ja huomenna jo! Pian on hän joutunut.
— Vaan tehkäämme tänä iltana iloiset kemut, huudahti Ivar Tavast. Tuolla linnan kellareissa on suunnaton määrä vanhaa olutta ja Reinin viiniä, jota tuo vanha herkkusuu Matti Laurinpoika (Kruus) on sinne vuosien kuluessa koonnut. Hän osasi pitää kemuja, se poika! eikä hän paljon huolinut Juhana kuninkaan varoituksista. Tulipa hänelle niin äkkipikainen lähtö, kun Sigismund joku kuukausi sitte otti häneltä linnanpäällikkyyden, ettei hän 'ennättänyt viinikellarejansa tyhjentää. Tehkäämme hänelle se palvelus! ja William Fahrensbach ja Adam Janecki tervehtivät tätä ehdoitusta riemulla.
— Tehkää, kuten tahdotte. Säästyyhän ainakin se, mikä on juotu, herttualta, vastasi vanha Arvid Tavast.
Useimmat poistuivat salista.
— Vino pellite curas [karkoittakaa surunne viinillä], sanoo vanha roomalainen. Seuratkaamme hänen esimerkkiään, laverteli William Fahrensbach ja tarttui Ivar Tavastin käsivarteen ja sitte he yksissä läksivät kemuja varustamaan.
Ja kohta kaikuivat linnan muurit iloisista lauluista ja naurunhohotuksista, palvelijat kulkivat edestakaisin tarjoillen olutta ja vaahtoavaa viiniä ja yhä kellarista tuoden lisää. Aina aamupuoleen yötä kesti juominkia, sitte taukosi hälinä.
Kun muut olivat poistuneet salista, jatkoivat Arvid Tavast, Aksel Kurki ja Laurentius Erici keskusteluaan suuressa salissa.
KOLMAS LUKU.
Mestari Filip Bilangh.
Samaan aikaan kuin tätä suurta neuvottelua pidettiin linnassa, istui linnanlääkäri mestari Bilangh rauhallisesti kamarissansa. Nuo tärkeät tapahtumat, joita linnan korkeasukuiset päälliköt pelvolla odottelivat, eivät näkyneet häiritsevän mestari Bilanghin rauhaa. Pöydällä, jonka ääressä hän istui, paloi kaksi vahakynttilää korkeissa jaloissa; sitä peittivät lukuisat nahkakantiset kirjat ja paperikääröt. Akkunan molemmat puoliskot olivat auki, verhostimet estivät iltatuulen suoraan puhaltamasta sisään, vaan sallivat sen kuitenkin lauhduttaa ilmaa. Nuo kaksi kynttilää valaisivat jotensakin kirkkaasti huonetta, heittäen sen äärimmäiset nurkat hämärään. Kaikkialla näkyi kirjoja, erivärisiä lasipulloja, lippaita, muurissa oli kolme suurta tammikaappia ja niidenkin päällyställä oli sekaisin erivärisiä pulloja venetsialaisesta lasista ja pergamenttirullia. Eräässä nurkassa oli ihmisen luuranko, mikä seikka siihen aikaan oli suuri harvinaisuus. Kamarista johti ovi toiseen pienempään, jota luultavasti käytettiin laboratoriona, sitä todistivat ne lukuisat maljat, retortit sekä kemialliset ainekset, joita siellä voi nähdä. Tässä huoneessa valmisteli mestari Bilangh niitä vaikuttavia nesteitä ja jauheita, joita hän jakeli niille, jotka häneltä neuvoa kysyivät. Useasti nähtiin vielä sydänyönä tulen loistavan tämän kammion akkunoista ja säkenien singahtelevan savupiipusta, Tästä lienee johtunut se luulo, että mestari Bilangh oli kullantekijä, jonka tähden porvarit katselivat häntä salaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, kun hän vaan liikkui kaupungilla.
Toistakymmentä vuotta oli mestari Bilangh oleskellut Viipurin linnassa. Vuonna 1584 oli Juhana kuningas nimittänyt "rehellisen ja taitorikkaan" mestari Bilanghin linnan lääkäriksi, avittamaan etenkin niitä huoveja ja päiväläisiä, jotka vahingoittuivat linnan korjaustöissä. Tullessansa oli hän vielä nuorenläntä mies. Hänen ulkomuotonsa, kellertävä ihonsa, musta tukkansa ja solakka vartalonsa viittasivat etelämaalaiseen sukuperään, hänen pukunsa ja esiintymisensä olivat enemmän ylimyksen kuin porvarin. Entisestä elämästään ei hän juuri mielellään puhunut; siitä päästiin kuitenkin kohta perille, että hän osasi useampia euroopalaisia kieliä ja oli oleskellut monessa yliopistossa. Huhuttiin, että hän uskonnoltaan oli katolilainen. Muuten ei sitä seikkaa, jos asianlaita olisikin ollut niin, Juhana kuninkaan aikana luettu viaksi, kenties ennemmin ansioksi. Kohta huomattiin, että hän oli erittäin taitava ammatissansa, niin ettei hänen vertaistansa tässä maassa ennen kenties oltu nähty, luonto oli hänelle ilmoittanut monta salaisuutta. Täytyi vaan ihmetellä, että niin taitava ja nerokas mies, jonka mikä Euroopan ruhtinas hyvänsä mielellään olisi ottanut hoviinsa, vapaaehtoisesti suostui elämään niin kaukaisessa maassa. Vaan kun nähtiin, kuinka hänen taitonsa tuotti hänelle kulta- ja hopeakolikoita, joita porvarit hänelle kuljettivat, arveltiin, että kenties rahanhimo pidätti häntä.
Ne viisitoista vuotta, mitkä mestari Bilangh oli Viipurissa viettänyt, eivät olleet vierähtäneet jälkiä jättämättä. Hänen musta tukkansa oli tullut ohuemmaksi ja harmaaksi ohimoilta, silmistä ei enää loistanut nuoruuden tuli, vaan kuitenkin täytyi katsojan myöntää, että hänen olemuksessaan vielä voi huomata voimaa, päättäväisyyttä ja tarmoa. Olisipa hän tehnyt sangen miellyttävänkin vaikutuksen, ellei muutamat piirteet suun ympärillä ja kylmä katse hänen silmistänsä olisi osoittaneet kovuutta ja vallanhimoa.
Nyt istui hän rauhallisesti pöytänsä ääressä. Musta silkkikaappu, johon oli ommeltu samettikaulus, verhoi hänen vartaloaan, päässä oli hänellä musta kalotti ja jalassa mustat verkakengät. Kaapun alta pisti esille tikari, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Kirja, jolle mestari Bilangh nyt omisti kaiken huomionsa, oli dominikaanimunkki Giordano Brunon myrkyllinen satiiri "La hestia trionafante", jossa paaviutta ja paavin valtaa ivattiin. Pöydällä aivan vieressä oli saman kirjailijan toinen teos, jossa hän esitti merkillistä atoomioppiaan ja mikä teos seuraavana vuonna saattoi tuon rohkean uudistelijan polttoroviolle Roomassa.
— Merkillinen mies, huudahti viimein itsekseen mestari Bilangh. Mikä tuoreus hänen esityksessään, mikä rohkeus hänen ajatustavassaan. Kaikki vanha katoaa, ja uudet näköalat avautuvat, mutta kuka voi ja uskaltaa seurata häntä? Todella on hän vaarallisin kerettiläinen, mikä milloinkaan on ollut olemassa.
Samassa kuului koputusta ovelle. Mestari Bilangh kätki nopeasti kirjan muiden joukkoon, järjesti pukunsa ja avasi oven.
Sisään astui kuningas Sigismundin lähettiläs, jonka me vast'ikään näimme neuvottelussa. Mestari Bilangh oli kyllä kuullut, että illansuussa oli saapunut lähettiläs Varsovasta, vaan koska hän ei ollut läsnä neuvottelussa, ei hän vielä ollut ennättänyt nähdä äsken tullutta.
Hän kumarsi ja kysyi kohteliaasti:
— Kenen kanssa on minun kunnia puhua?
Pater Laurentius vastasi:
— Kuningas Sigismund, joka suurella mielenkiinnolla seuraa asioiden juoksua täällä kaukana pohjoisessa, on lähettänyt uskollisen palvelijansa, oman kansliansa pronotarion Laurentius Ericin, rohkaisemaan alamaisiansa ja kehoittamaan heitä pysymään uskollisina velvollisuutensa täyttämisessä. Neuvottelu linnassa on päättynyt, vaan ennen kuin minä etsin lepoa rasittavan päivätyön jälkeen, on minulla vielä muutamia tärkeitä asioita ratkaistavana ja toivon niihin apua Teiltä, arvoisa mestari Bilangh.
Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli läpitunkeva ja melkein käskevä, se tekikin mestari Bilanghiin omituisen vaikutuksen, hämmästyneenä loi hän katseensa muukalaiseen, vaan tämän kasvot pysyivät kylminä eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan. Hän istuutui nojatuoliin, jonka Bilangh hänelle tarjosi, ja jatkoi:
— Oletteko jo kauan oleskellut täällä syrjäisessä kaupungissa, mestari
Bilangh?
— Vuonna 1584 nimitti Juhana kuningas minut linnan lääkäriksi, ja siitä ajasta olen minä täällä hiljaisuudessa toiminut.
— Ja mikä on syynä siihen, että niin etevä mies kuin Te, on tyytynyt niin vähän huomattuun asemaan yhteiskunnassa?
— Olosuhteet, tottumus, mutisi Bilangh, luoden katseensa muukalaiseen.
Ivallinen hymy näkyi tämän huulilla, hän näkyi nauttivan Bilanghin kasvavasta levottomuudesta ja jatkoi:
— Vuosi 1584 on yleensä omiansa johdattamaan mieleeni tapauksia, jotka jo osaksi ovat unhon yöhön vaipuneet. Oleskelin sinä vuonna Englannissa ja olen säilyttänyt monta muistoa siltä ajalta.
— Englannissa, sopersi Bilangh ja hänen rauhattomuutensa näkyi kasvavan.
— Kenties sallitte minun kertoa merkillisen tapauksen siltä vuodelta. Ja koska ei minun kertomukseni ole niille aiottu, jotka kenties sattuisivat puhettani kuulemaan, aion luvallanne käyttää latinan kieltä, johon kenties aikaisemmin olette perehtynyt kuin siihen kieleen, jota tähän asti olen keskustelussani käyttänyt. Ja pater Laurentius, joka saksan kielellä oli ensiksi puhutellut Bilanghia, jatkoi latinaksi.
— Helmikuussa vuonna 1584 saapui Englantiin, oleskeltuaan lähes kaksi vuotta mannermaalla, englantilainen aatelismies, nimeltä William Parry.
— Parry, huudahti Bilangh ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi,
Vaan Laurentius Erici jatkoi levollisesti:
— Taloudellinen rappiotila oli ajanut Parryn matkoille, hän toivoi mannermaalla voivansa jollakulla tavalla parantaa raha-asioitansa. Pariisissa hylkäsi hän protestantillisen opin ja tuli otetuksi katolisen kirkon helmaan. Venetiassa, jossa hän kauemmin oleskeli, joutui hän hurskasten jesuiittain pariin ja etenkin vaikutti pater Benedikt Palmio hänen ajatuskantaansa. Hän kuvaili sitä sortoa, jota katoliset kärsivät Englannissa, ja Parry päätti Jumalan kunniaksi ja hyvän asian edesauttamiseksi uskaltaa henkensä ja murhata Elisabetin, jonka Paavali IV äpäränä, kerettiläisenä ja valtaistuimen anastajana oli pannaan julistanut. Vankeudessa oleva Maria Stuart oli sitte Englannin valtaistuimelle koroitettava. Täynnä uskonintoa ja luottamusta asiansa menestymiseen läksi Parry Venetiasta, Palmio oli hänet runsaasti rahalla varustanut ja antanut hänelle suosituskirjeen Hannibal Codret'ille Pariisissa, Tämä hurskas isä vahvisti Parrya kaikin tavoin hänen mielipiteissään. Juhlallisella valalla sitoutui Parry pysymään aikeissansa ja nautti ennen lähtöään sakramentin jesuiittain kollegiossa Pariisissa.
— Vaan hän ei lähtenyt yksinään. Häntä seurasi nuori ranskalainen, jota elähytti kunnioitus pyhää kirkkoa kohtaan, sama viha kerettiläisiä vastaan ja sitäpaitsi mitä suurin myötätuntoisuus Maria Stuartia kohtaan, jonka kruunun Elisabeth oli vääryydellä anastanut.
Laurentius Erici loi katseensa Bilanghiin, jonka otsalla suuret hikikarpalot välkkyivät, sitte jatkoi hän:
— Tämä nuori ranskalainen nimeltä — vaan miksi mainitsisin hänen nimeään, kenties hänellä itsellänsäkin jo on toinen — ei ollut aatelista sukuperää, vaan hän oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hänen isänsä oli herttua Guisen linnan hoitaja, ja poika oli kasvatettu Reimsin kollegiossa pyhien isien silmien alla. Sitte oli hän oleskellut monta vuotta Italiassa ja oli perinpohjaisesti tutkinut lääketiedettä.
Isältänsä, joka oli harras Guisein puoluelainen, oli hän kuullut paljon ihanasta Maria Stuartista, joka oli kasvatettu enojensa luomi Ranskassa, Hänessä syntyi vähitellen kiivas, silmitön viha Elisabetia vastaan. Sitä paitsi oli hän rajattoman kunnianhimoinen. Hän uneksi suuresta, loistavasta tulevaisuudesta, ja Parryn tuumat sopivat hänen omiinsa, sillä miten oli Maria Stuart palkitseva niitä, jotka hänen valtaistuimelle auttoivat? Nuori ranskalainen lääkäri liittyi maallikkojäsenenä pyhän Loyolan veljeskuntaan, ja sitte läksi hän Parryn kanssa matkalle.
He saapuivat onnellisesti Englantiin. Alussa kävi kaikki hyvin. Parry tekihe kiivaaksi protestantiksi, hän kirjoitti kuningattarelle ja lupasi ilmoittaa hänelle monta salaisuutta, jotka hän oli saanut matkallansa urkituksi. Kuningatar päästi hänet puheillensa ja mieltyi häneen suuresti. Nyt oli helppo toimia eteenpäin.
Parry päätti murhata kuningattaren, kun tämä käveli St. James puistossa, ja sitte paeta venheellä, jota hänen serkkunsa Nevil, jonka Parry oli ottanut salaisuuteen osalliseksi ja johon hän luotti, piti Thames-virralla valmiina. Mutta juuri kun Parry odotti suotuisaa tilaisuutta murhan toimeenpanemiseen ja hänen ystävänsä nuori ranskalainen lääkäri ja Englannin katolilaiset valmistelivat vallankumousta, joka oli puhkeava heti, kun Elisabet oli murhattu, tapahtui sattuma, joka saattoi koko yrityksen raukeamaan.
Pariisissa kuoli maapaossa elävä englantilainen katolilainen, Westmorelandin kreivi lapsettomana. Tuskin oli Nevil, joka oli vainajan läheinen sukulainen, saanut tästä tiedon, kun hän rupesi kavaltajaksi. Hän arveli, että jos hän kuningattarelle ilmaisisi Parryn hankkeet, voisi hän saada Westmorelandin arvon ja omaisuuden. Hän läksi Leicesterin kreivin luo ja tunnusti hänelle koko salaliiton. Parry vangittiin heti ja tunnustikin kohta aikeensa. Hänen papereistaan saatiin selville, että Parrylla oli muitakin osallisena salaliitossa. Etenkin pater Chreiton ja kardinali Como olivat mainittuna. Vaan ainoastaan Parry joutui yksinään kerettiläisten raadeltavaksi. Loyolan veljeskunta oli antanut heti Westmorelandin kuoltua varoitushuudon kuulua, ja sen jäsenet olivat paolla pelastuneet. Myös nuori ranskalainen lääkäri pääsi pakoon; puolen tuntia ennen kuin kanuunanlaukaus ilmaisi sataman suljetuksi, oli hänen onnistunut päästä norjalaiseen laivaan, joka purjehti Bergeniin. Sieltä matkusti hän Tukholmaan, hänen mainitaan oleskelleen jonkun aikaa Juhana kuninkaan hovissa, sitte näyttää hän kadonneen näyttämöltä, Vaan Parry kärsi kauhean kuoleman.
Laurentius Erici vaikeni ja loi terävän katseen mestari Bilanghiin. Tämä oli tuskallisen mielenliikutuksen tilassa, kädellään pyyhki hän suuria hikikarpaloita otsaltaan ja punertavia pilkkuja alkoi ilmaantua hänen kalpeille kasvoilleen.
— Ovatko hornan henget ilmaisseet kaikki salaisuutensa, puhkesi hän viimein sanomaan, vai oletteko Te niitä, joilta ei mitään ole kätkettyä, joiden korviin kuiskataan ne rikokset ja ne salatut asiat, mitkä rippituolin edessä tunnustetaan hämärästi valaistuissa kirkoissa, ja joiden tahtoa tuhannet, jopa miljoonat sydämmet ja omattunnot tahtomattansa, tietämättänsä noudattavat. Kuka Te olette?
— Minä en ole se, jolta minä näytän, enkä näytä siltä, mikä minä olen. Minulla ei ole omaa tahtoa, sillä minä olen tahdoton, vaan minun tahtoani tottelevat monet. Minä tiedän niin paljon, kuin minun on sallittu tietää, ja unhotan sen taas, kun niin on tarpeellista. Minulla ei ole nimeä, kotoa, ei isänmaata, ei perhettä, mitkä sitoisivat minua johonkuhun, vaan kuitenkin sitovat minua kahleet vahvemmat kuin tuhatvuotisten puiden juuret.
— Siis perinde ac cadaver [niinkuin ruumis], sanoi mestari Bilangh synkästi.
— Perinde ac cadaver, toisti Laurentius Erici.
Hetken hiljaisuus syntyi.
— Minä luulin, että Loyolan veljeskunta on minut jo unhoittanut, sanoi
Bilangh.
— Me emme unhoita mitään. Meidän kahleemme on pitkä ja löysä, vaan luja. Veljeskuntamme on kuin ympyrä, sen keskustana on kenraali ja hänestä alkaen on lukematon jono veljiä aina periferiaan saakka. Mutta niinkuin joka piste periferialla voidaan säteen kautta yhdistää keskustaan, samoin on jokainen yksityinen jäsen katkeamattomalla siteellä yhdistetty veljeskuntaan ja keskipisteeseen. Hänessä yhtyvät kaikki langat, ketjut ja kahleet, hän tiukkaa niitä, milloin hän hyväksi näkee, hän löysää ne, milloin hän sen parhaaksi katsoo. Teidän kahlettanne hän nyt pinnoittaa, arvoisa mestari Bilangh.
— Mitä Claudio Aquaviva minulta vaatii?
— Kuulkaa sitte, sanoi Laurentius Erici, vetäen tuolinsa lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi. Kuningas Sigismund on heikko ja epäröivä, ja vaikka hän onkin kirkon harras ja uskollinen poika, niin olisi monta asiaa toisin, jos hän olisi osoittanut suurempaa tarmoa ja voimaa. Claudio Aquaviva on kiinnittänyt huomionsa etenkin näihin asioihin ja huomannut, mikä ääretön hyöty siitä olisi kirkolle, jos pohjoiset maat taas saataisiin takaisin katolisen kirkon helmaan. Nyt on tilaisuus sopiva; mutta niin kauan kuin Kaarlo herttua on elossa, eivät aikeemme onnistu. Mutta useasti on sattuma äkkiä muuttanut historian juoksua, monet suuret aikeet ovat unhoon painuneet kantajiensa kanssa, ja monelta maan mahtavalta on miekka kiertynyt kädestä keskellä voittokulkua.
Koska siis sattuma voi olla niin hyödyllinen sille pyhälle asialle, jota me ajamme, olemme me ottaneet pitääksemme vähän siitä huolta. Me välistä sitä hiukan joudutamme, välistä hiukan viivytämme. Vai luuletteko, että minä turhanpäiten olen tehnyt tämän pitkän matkan? Vahvistaakseniko linnan päämiehiä heidän vastarinnassaan? Se olisi turhaa, sillä jo parin kolmen päivän kuluttua on linna herttuan hallussa. Hän on tuleva linnan muurien sisälle, mutta hän ei ole elävänä täältä ulosmenevä.
— Ja, kenen on Aquaviva määrännyt näyttelemään Jacques Clementin ja
Balthasar Gerardin osaa?
— Teidät, vastasi Laurentius Erici lyhyesti.
— Murhaa, siis aina vaan murhaa? Eikö Loyolan hurskaat isät muuta voi suunnitella?
— Luuletteko sitte, että me olemme tulleet maan päälle rauhaa rakentamaan? Sota on meidän elementtimme. Missä taistelu raivoaa, siinä olemme me sitä virittelemässä, siksi kunnes koko maanpiiri on vallassamme ja kaikki omattunnot, sielut ja mielet seuraavat viittaustamme. Ja voi sitä, joka meitä vastustaa, hänen me muserramme.
— Ja jos minä nyt syystä tai toisesta kieltäytyisin tottelemasta kenraalin käskyjä? Jos minä nyt en suostuisi ryhtymään tekoon, jota laki ja yhteiskunta tuomitsee rikoksena?
— Rikoksena, toisti Laurentius Erici kylmästi. Minä huomaan, että oleskelu kerettiläisten seassa on himmentänyt Teidän käsityskantaanne ja laimentanut intoanne. Eikö pyhä Tuomas ole opettanut, että kerettiläisen henki on arvoton, koska hänen sielunsa kuitenkin joutuu kadotukseen? Eikö veljeskuntamme säännöissä, joita kaikissa kollegioissa luetaan, selvästi opeteta, että jokaisella alamaisella on oikeus tappaa ruhtinaansa, jos tämä on vallananastaja ja usurpatori, ja että semmoinen työ tuottaa ikuista kunniaa. Ja eikö kuuluisa isä Johannes Mariana, joka Roomassa, Pariisissa ja Palermossa on pitänyt luentoja, kirjassaan "De rege", joka on saavuttanut kenraalimme Aquavivan ja kaikkien pyhien isien mitä suurimman hyväksymisen, opeta samaa? Eikö hän ylistä ja aseta pyhien marttyyrien kaltaisiksi niitä, jotka semmoiseen tekoon uskaltavat ryhtyä?
Eikö Kaarlo ole pääkerettiläinen? Painaahan häntä paavillinen pannakirous. Eikö hän ole kieltäytynyt paavia tottelemasta, ja eikö kuka hyvänsä voi häntä tappaa ilman vähintäkään omantunnon vaivaa? Eikö paavilla ole oikeus eroittaa harhauskoisia ruhtinaita? Olemmeko milloinkaan tästä uskonkappaleesta luopuneet? Teidän mielipiteenne ovat todellakin lapsellisia, sanoi Laurentius Erici, ja hänen silmänsä loistivat vihasta ja innosta.
— Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne mielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman muuttuneet aikojen kuluessa.
— Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan
Elisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.