Produced by Tapio Riikonen

EGMONT

Viisinäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

J. W. von Goethe

Suom. Antti Räihä

Kuopio 1896.
O. W. Backman'in kirjapainossa ja kustannuksella.

HENKILÖT:

MARGAREETA PARMALATAR, Kaarle Viidennen tytär.
KREIVI EGMONT, Gauren prinssi.
VILHELM ORANIALAINEN.
HERTTUA ALBA.
FERDINAND, tämän äpäräpoika.
MACHIAVELLI, hallitsijattaren palveluksessa.
RICHARD, Egmontin kotikirjuri.
SILVA, | Alban palveluksessa.
GOMEZ, |
KLAARA, Egmontin rakastettu.
KLAARAN ÄITI.
BRACKENBURG, porvarinpoika.
SOEST, rihkamoitsija, |
JETTER, räätäli | Brysselin porvareita.
RAKENNUSMESTARI, |
SAIPPUANKEITTÄJÄ, |
BUYCK, sotamies, Egmontin käskyissä.
RUYSUM, raajarikko sotavanhus ja kuuro.
VANSEN, kirjuri.
Kansaa, seuruetta, vartijoita y.m.

Näytelmän paikka Brysselissä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Jousi-ammunta.

Sotamiehiä. Porvareita jousineen. Jetter, eräs Brysselin
porvareita, räätäli, astuu esiin sekä jännittää jousta.
Soest, eräs Brysselin porvareita, rihkamoitsija.

SOEST. No ampukaa pois, että se päättyy! Kumminkaan ette voita minua! Kolmanteen piiriin, siihen te ette ole ikinä ampunut! Ja niinpä lienen minä tään vuoden mestari.

JETTER. Niin, mestari ynnä kuningas päällisiksi. Ja kukapa sitä kadehtisi? Tehän saatte sen vuoksi maksaa juominkiin kahta vertaa enemmän kuin me muut: te saatte taidostanne maksaa oikeutta myöten.

Buyck, hollantilainen sotamies, Egmontin käskyissä.

BUYCK. Jetter, tään vuoron lunastan minä teiltä, jaetaan voitto, ja minä maksan kekkerit: min' olen ollut jo kauvan täällä ja olen paljon velkaa auliista kohtelustanne. Jos menee väärään, niin se on sama kuin jos te olisitte ampunut.

SOEST. Minun sietäisi tinkiä vastaan, sillä oikeastaan minä siinä menetän. Mut välipä tällä, Buyck, ann' lauveta vaan!

BUYCK (ampuu). Kas nyt, pilkkakirves siellä, kumarrus kunniaksi! Yks!
Kaks! Kolme! Neljä!

SOEST. Neljänteen? Olkoon menneeksi!

KAIKKI. Eläköön kuningas! Eläköön, eläköön!

BUYCK. Suuri kiitos, hyvät herrat! Olisi mestarissa jo liikaa. Kiitän kunniasta!

JETTER. Siitä saatte itseänne kiittää.

Ruysum, friislantilainen, raajarikko sotavanhus ja kuuro.

RUYSUM. Sen minä sanon teille.

SOEST. Mitä niin, taatto?

RUYSUM. Sen minä sanon teille, hän ampuu niin kuin hänen herransakin, hän ampuu kuin Egmont.

BUYCK. Hänen rinnallaan min' en ole muuta kuin joutava kolkkamies.
Pyssyllä osaamaan hän vasta onkin verraton.

Älkääkä luulko, että hän osaa miten kuten onnen ohjaamana tai sitä myöten millä päällä hän on — ei! hän kun tähtää vaan, niin sattuu kuin naulan nenään. Häneltä olen minä oppinut. Se olisikin pätö uro, joka häntä palvellen ei mitään oppisi. Vaan eipä unhoteta, hyvät herrat! Kuningashan elättää väkensä. Tänne viiniä siis kuninkaan maksuun!

JETTER. Meidänpä kesken on semmoinen suostumus, että itse kukin —

BUYCK. Min' olen vieras ja kuningas, enkä siis huoli teidän säännöistänne ja pitämyksistänne.

JETTER. Olethan sinä pahempi kuin hispanialainen; hän se on saanut niiden antaa olla alallaan, ainakin näihin asti.

RUYSUM. Mitä se on?

SOEST (kovasti). Hän tahtoo meille tarjota. Hän ei suostu siihen, että me keskenämme kerätään, ja kuningas vaan maksaa kahta vertaa enemmän kuin me muut.

RUYSUM. No joutaapa hän tällä kertaa tehdä tahtonsa! Kun siitä vaan ei vastaiseksi koitune vino esikuva. Niin hänen herransakin on laatujaan aulis ja antaa ropojen ravista mihin sattuu. (Tuovat viiniä.)

KAIKKI. Teidän maljanne, kuninkaallinen majesteetti! Eläköön!

JETTER (Ruyckille). Kuninkaallinen majesteetti, niinpä tietenkin!

BUYCK. Kiitän kaikesta sydämestäni, koska niin pitää olla.

SOEST. Ihan niin! Sillä meidän hispanialaisen majesteettimme maljaa ei hevillä juo alankomaalainen sydämestään.

RUYSUM. Kuka, mitä?

SOEST (kovasti). Näet, Fiilippi Toisen, Hispanian kuninkaan.

RUYSUM. Kaiken armollisin kuningas ja herra! Jumala suokoon hänen kauvan elää!

SOEST. Ettenkös pitänyt enemmän hänen herra-isästään, Kaarle
Viidennestä?

RUYSUM. Olkoon hän Jumalan rauhassa! Se oli herra! Hänellä oli käsi yli koko maa-emän, ja hän oli kaikki kaikessa; ja jos hän kohtasi ketä, niin tervehti hän kuin naapuri naapuria, ja jos oltiin peljästyneitä, älysi hän menetellä niin vienolla tavalla — Niin, ymmärtäkää minut oikein — Hän kävi kävelemässä, kävi ratsastamassa, miten hälle mieleen juohtui, ihan vähin seuroin. Itkimmehän joka kynsi, kun hän täällä jätti hallituksen pojalleen — jotta vielä sanon, ymmärtäkää minut oikein — tämä on jo toista, täm' on vallankin majesteetillisempi.

JETTER. Hän ei näyttäynyt täällä ollessaan, muuten kuin oikein loistossa ja kuninkaallisessa komeudessaan. Hän on vähäpuheinen, niin olen kuullut hoettavan.

SOEST. Se ei ole mikään sopiva herra meille alankomaalaisille. Meidän ruhtinastemme tulee olla vapaita ja iloisia, niin kuin mekin olemme, elää ja sallia muiden elää. Me emme kestä ylenkatsetta ja sorrantaa, niin hyväsävyisiä vättöjä kuin ollaankin.

JETTER. Kuningas, luulen ma, olisi kyllä laupias herra, jos hänellä vaan olisi neuvonantajat parempia.

SOEST. Ei, ei! Hänell' ei ole mitään tunnetta meitä alankomaalaisia kohtaan, hänen sydämensä on ynseä kansalle, hän ei rakasta meitä; mitenkä mekään voimme rakastaa häntä? Minkä tähden koko maailma on niin ihastunut kreivi Egmontiin? Miksi me kaikki olisimme valmiit häntä käsillämme kantamaan? Siksi, kun hänestä nähdään, että hän tarkoittaa meidän parastamme, kun iloinen hilpeys, vapaa elämä, hyvä tahto hänen silmistänsä loistaa, kun hänell' ei ole sitä omaa, mitä hän ei tarvitsevaisen kanssa tasaa, jopa semmoisenkin kanssa, jok'ei tarvitse. Toivottakaamme onnea kreivi Egmontille! Buyck, teidän asianne on esittää ensi malja. Nostakaa eläköönhuuto herrallenne!

BUYCK. Kaikesta sydämestäni: eläköön kreivi Egmont!

RUYSUM. S:t Kventinin voiton voittanut!

BUYCK. Gravelingenin sankari!

KAIKKI. Eläköön!

RUYSUM. S:t Kventin oli mulla viimeinen tappelu. Minä vaivoin jaksoin käydä enää, vaivoin sitä raskasta pyssyä hinata enää. Mut sain minä kerran vielä franskalaisen turkkia kärventää, ja itse sain jäähyvästiksi siellä ruhjevamman oikeaan sääreeni.

BUYCK. Gravelingen, hyvät ystävät! Siellä se oli leiske! Yksistään meidän on voitto. Eivätkö polttaneet ja hävittäneet nuo ulkomaan koirat kautta koko Flanderin? Vaan mepä taisimme tavata ne, luullakseni! Heidän vanhat, kovakouraiset ukkonsa tekivät kauvan tenää, ja me ryntäsimme ja ammuimme ja hakkasimme, niin että heitä pahasti irvistytti ja heidän rivinsä horjahtelivat. Silloin tuli Egmontin alta hevonen ammutuksi, ja me ottelimme kauvan, ees-taas, mies miestä, hevonen hevosta vastaan, joukko joukon kanssa, sillä lakealla hietikolla pitkin merenrantaa. Yks kaks pamahti satamaan, kuin pilvistä pudoten, virran suulta päin: pam, pam! — tykin laukaus laukauksen perästä franskalaisia kohti. Siell' oli englantilaisia, jotka Dynkirchenistä tullessaan sattumalta purjehtivat ohitse amiraali Malinin johdolla. Tosin eivät he paljon meitä avittaneet; he pääsivät tienoille ainoastaan pienimmillä aluksillaan, eivätkä niilläkään edes kyllin lähelle; ampuivatpa aivan meidänkin sekaan välisti, — vaan hyvää se teki! Se mursi franskalaiset ja vahvisti meidän miehuuttamme. Mut silloin se kävi yhtenä: piks, paks! Mullin-mallin! Kuolijaksi lyötynä, veteen syöstynä joka ikinen kynsi! Ja nuot uroot upposivat, kun saivat vettä maistaa. Ja kaikki mikä meitä hollantilaisia oli, kynttä-kantta perästä! Me jotka eletään sekä vedessä että maalla, olimmekin vedessä vasta oikein mannullamme kuin sammakot. Mitä muuta nyt kuin järjestänsä hakattiin viholliset virrassa ja ammuttiin sukupuuttoon kuin sorsia olis' ammuttu. Joka siinä pakoon pääsi, sen löivät talonpoikais-akat, kuokin, taikoin läimivät kuolijaksi, — niin! Sittenpä oli hänen franskalaisen majesteettinsa paras tarjota lapavelkaa ja rauha tehdä. Ja rauhasta on teidän meitä kiittäminen, suurta Egmontia kiittäminen.

KAIKKI. Eläköön! Suuri Egmont, eläköön, eläköön, eläköön!

JETTER. Kunpa meidän olis' suotu saada hänet hallitsijaksi tämän
Margareeta Parmalattaren sijaan!

SOEST. Elä sano niin! Totuus ennen kaikkea! Min' en kärsi Margareetaa moitittavan. Nyt on minun vuoroni. Eläköön armollinen rouva!

KAIKKI. Eläköön!

SOEST. ihan totta! Erinomaisia naisia on siinä suvussa. Eläköön hallitsijatar!

JETTER. Viisas on hän, sekä maltillinen kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei vetäisi niin sitkeästi yhtä köyttä niiden mustanuttuisten kanssa! Hän myös on osapää siihen, että on saatu neljätoista uutta piispanhippaa tähän maahan. Mitä varten ne sitten ovat? Eiköhän sitä, että muukalaisia voidaan sukelluttaa niihin parhaimpiin paikkoihin, joihin ennen valittiin apotteja tuomiokapituleista? Ja meidän pitää muka uskoa, että tuota temppua kaipaa uskonto. Johan uskottiin! Piispaa kolminen oli meille ihan kylliksi. Silloin kävikin asia rehellistä ja säällistä tietä. Nyt täytyy jokaisen olla olevinaan välttämätön. Ja siitä juontuu joka silmänräpäys rettelötä ja riitaa. Ja kuta enemmän tätä juttua puohdetaan ja seulotaan, sen kehnommaks' se äityy.

(He ryyppäävät.)

SOEST. Kuninkaan tahto siinä tapahtui, tiedän mä. Hallitsijatar ei voi siinä ottaa, ei antaa.

JETTER. Niinpä tästä puoleen emme saa, kuulen ma, laulaa niitä uusia virsiä; niissä tosiaan on hyvin somasti sovitettu loppusointu ja erinomaisen ylentävä nuotti. Niitä näet emme saa laulaa; vaan rumia lauluja niin paljon kuin tahdomme. Ja miksi? Uusissa mukamas on kerettiläisyyttä, sanotaan, ja mitä kaikkea, ties Jumala. Mut olen minä sentään niitäkin laulanut; se on nyt jotain uuden uutta, enkä minä ole keksinyt niissä niin hölyn-pölyä.

BUYCK. Minä huolisin häneltä kysyä! Meillä, tässä maakunnassa lauletaan mitä tahdotaan siitä syin, että kreivi Egmont on meillä maaherrana; hän ei moisista välitä. Gentissä, Ypernissä, kautta koko Flanderin laulaa niitä, ken haluaa. (Kovasti.) Eihän mikään liene juuri viattomampaa kuin hengellisen virren veisuu? Vai mitä, taatto?

RUYSUM. Hyväinen aika! Sehän on jumalanpalvelusta, sielunylennystä.

JETTER. Vaan ne sanovat, että se ei ole oikean tavan, ei heidän tapansa mukaista. Ja vaarallista niiden veisuu on ainakin, niinp' annetaan hyvällä jäädä sen sikseen. Inkvisitsion palvelijat hiipivät ympärillä väijymässä; moni kunniallinen mies on joutunut jo onnettomaksi. Puuttui vielä omantunnon orjuutta! Kun min' en tehdä saa, mitä huolin, tokihan voisivat edes antaa minun ajatella ja laulaa mitä tahdon.

SOEST. Tuo inkvisitsio, ei se ota noustakseen täällä. Meill' ei ole hispanialaisten luomus, jotta annettaisiin omiatuntojamme orjuuttaa. Ja aatelisto saakin jo ajoissa tuon turman siipiä supistaa.

JETTER. Se on kyllä siivoa. Jos niiden miekkosien päähän pistää rynnätä minun huoneeseeni, kun minä askare ääressä istun ja hyräilen parhaallaan jotakin franskalaista virttä, ajattelematta siinä tuon kummempaa, hyvää tai pahaa; nyreksin ilman aikojaan, kun se korvassa tuntuu säveltyvän, — niin tuota pikaa olen kerettiläinen sekä niitä nimiäni saan ryömiä putkaan. Tai lähden käymään vähän maalla ja herkeän siellä jonkun väkijoukon luo seisomaan, joka on kuuntelemassa uutta saarnaajaa, erästä niitä Saksanmaalta tulleita, — niin kohta tuossa paikassa olen nimittäin kapinoitsija, sekä pääkopilla on vaara tarjona. Olettenko milloin kuullut jonkun heistä saarnaavan?

SOEST. Kelpo väkeä! Nykyisin kuulin minä erään taivasalla puhuvan tuhansille ihmisille. Se oli ytimelleen eri evästä kuin mitä meikäläiset saarnastuolista paasaavat ja paasaavat ja ihmisiä latinan pätkiin juututtavat. Tämä puhui suunsa puhtaaksi; hän sanoi, mitenkä he meitä tähän saakka ovat nenästä vetäneet, pitäneet meitä vaan pimeyteemme pinttymässä, ja mitenkä me sietäisimme enemmän valistusta. — Ja puhuissansa hän todisti joka ainoan nopan raamatusta käsin, jos uskoa tahdotte.

JETTER. Silloinpa siinä toki on jotain. Tuotahan min' olen itse aina sanonut ja senpä tähden olen pohjustanut asiaa. Min' olen kauvan sitä pitkin päätäni pitänyt.

BUYCK. Niiden jäljessä juokseekin kaikki kansa.

SOEST. Sen minä uskon, kun saadaan jotakin hyvää kuulla ynnä jotakin uutta.

JETTER. Ja entäpä sitten? Voihan antaa itse kunkin saarnata tavallaan.

BUYCK. Kippis, hyvät herrat! Tarinassa unhotatte viinin ja
Oranialaisen.

JETTER. Hän ei jouda unhottumaan meiltä. Se on kerrassa oikea muuri; jo kun häntä ajattelee vaan, kohta tuntuu, että hänen takanaan voisi piillä, eikä pirukaan saisi sieltä ilmi. Eläköön Vilhelm Oranialainen, eläköön!

KAIKKI. Eläköön, eläköön!

SOEST. No, vanhus hyvä, esitä sinäkin nyt joku malja!

RUYSUM. Vanhat sotilaat! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!

BUYCK. Oiva eläköön-huuto, vanhus! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!

JETTER. Sota, sota! Tiedättenkö myös, mitä te huudatte? Että tuo on kepeä teidän suustanne luiskahtamaan, on kyllä luonnollista; vaan kuinka viheliäisellä tuulella joku meikäläinen on sen jaloissa, en voi niin sanalla sanoa. Kuulla vuosikausi läpeensä rummutusta; ei mitään muuta kuin kuulla mitenkä joukkokunta tulla uhmaa siellä, toinen täällä, mitenkä ne menivät muutaman kummun yli ja seisahtivat erään myllyn luona, mitenkä monta niit' on kaatunut siellä, mitenkä monta täällä, mitenkä ne ottelevat, ja toinen voittaa, toinen menettää, — tuota kuulla, tulematta virttä viisaammaksi siitä, kuka mitä voittaa tahi menettää, — kuulla, mitenkä joku kaupunki valloitetaan, kuinka sen porvarit tapetaan, ja kuinka siinä käyp' onnettomille vaimoille, viattomille lapsille. Se on hätää ja tuskaa, saa ajatella joka silmänräpäys: "Nyt ne tulevat! Nyt käypi meille samoin ikään".

SOEST. Senpä tähden pitää porvarin aina olla aseisiin harjautunut.

JETTER. Niin, harjautukoon, kell' on vaimo ja lapsia! Ja kuitenkin minust' on sotamies parempi kuulumassa kuin näkymässä.

BUYCK. Tuosta sietäisi minun ottaa itseeni.

JETTER. En minä sillä tarkoittanut teitä, hyvä maanmiehemme. Niin pian kuin Hispanian varustusväestä irti suorisimme, saimme taas huokaista.

SOEST. Elähän mitään! Ne taisivat sinua enimmin rasittaa?

JETTER. Pilkka kävi omaan nilkkaan!

SOEST. Ne, kuulen ma, ovat olleet tuiki ankaraa majaväkeä sinun loisinasi.

JETTER. Suus' kiinni!

SOEST. Ne olivat tämän ajaneet ulos kyökistä, kellarista, tuvasta — sängystä.

(He nauravat.)

JETTER. Tyhmyri!

BUYCK. Rauhaa, hyvät herrat! Pitääkö tässä sotamiehen ruveta rauhaa huutamaan? No niin, kun ette meistä tahdo mitään kuulla, esittäkää sitten teikäläinen malja, joku oikein porvarillinen malja.

JETTER. Siihen olemme valmiit! Turva ja rauha!

SOEST. Järjestys ja vapaus!

BUYCK. Hyvä! Siihen mekin olemme tyytyväiset.

(He kilistävät maljoja iloisina, kertoen näitä sanoja, kuitenkin niin, että jokainen vuorollaan lausuu eri sanan kuin edellinen, jotenka syntyy jonkinlainen jonolausunto. Vanhus kuuntelee ja vihdoin yhtyy hänkin.)

KAIKKI. Turva ja rauha! Järjestys ja vapaus!

Hallitsijattaren palatsi.

Margareeta Parmalatar, metsästyspuvussa. Hoviväkeä. Pageja.
Palvelijoita.

HALLITSIJATAR. Peruuttakaa metsälle-meno; min' en lähde ratsastamaan tänä päivänä. Sanokaa Machiavellille että hänen tulee saapua minun tyköni!

(Kaikki lähtevät.)

Noita kauheita tapauksia ajattelemasta en pääse hetkeksikään rauhaan. Ei ole mitään, mikä minua voi viehättää, ei mitään, mikä mielestäni voi haihduttaa näitä; alinomaa pyörivät nämä kuvat, nämä huolet edessäni. Nyt kuningas on sanova, että tämä on seuraus minun hyvyydestäni, minun suopeudestani; ja kuitenkin sanoo mulle omatuntoni joka hetki, ett' olen tehnyt, mikä kulloinkin on ollut osavinta, mikä parasta. Vai olisiko minun pitänyt vihan myrskyllä kiihdyttää ja levittää tätä vahingon-valkeata? Minä toivoin, että voin sen lannistaa, tukauttaa omaan tuhkaansa. Niin, mitä minä itselleni saatan sanoa, minkä hyvin tiedän, se puhdistaa minut oman itseni edessä. Vaan miltä kannalta sen veljeni on ottava? Sillä, voidaanko sitä tyhjäksi tehdä? Vierasten opettajain röyhkeys on päivä päivältä paisunut, he ovat meidän kirkkomme häväisseet, vimmanneet rahvaan tylsän mielen, velhonneet raivohengen joukkoon. Saastaisia henkiä on hiipinyt kapinan nostajain sekaan, ja kamalia tuhotekoja on tapahtunut, joit' on jo hirveä ajatellakin, ja jotka mun nyt täytyy yksitellen kertoa hoviin, kiireesti ja yksitellen, ett' ei tuo yleinen huhu ehtis' ennen minua, jott' ei kuningas joutuisi siihen luuloon, että niit' on vielä enempi tuhoja, joita tahdotaan pitää salassa. Min' en keksi mitään keinoa, en ankaraa, en lauhkeaa, millä tuota turmaa vallita. O, mitä me ylhäiset olemme ihmiskunnan aallokolla! Me uskomme sitä hallitsevamme, ja se heitteleekin meitä ylös ja alas, sinne ja tänne.

Machiavelli ustuu sisään.

HALLITSIJATAR. Joko kirjeet kuninkaalle on kirjoitettu?

MACHIAVELLI. Yhdessä tunnissa ne ovat teidän allekirjoitustanne vailla.

HALLITSIJATAR. Olettenko kertomuksen tehnyt kyllin lavean?

MACHIAVELLI. Lavean ja juurtajaksavan, niinpä juuri semmoisen kuin kuningas tahtoo. Minä kerron, mitenkä ensin S:t Omerin tienoossa kuvienraasto-vimma ilmaiseksen — mitenkä muudan raivoisa väkijoukko, olalla seipäitä, kirveitä, nuijia, tikapuita, köysiä, muassa vaan muutamia sota-asussa, mitenkä ne ensin rynnistävät kappeleihin, kirkkoihin ja luostareihin, ajavat ulos uskovaiset hartautta harjoittamasta, murtavat suljetut portit rikki, kääntävät kaikki tyynni ylös-alasin, raastavat alttarit kumoon, murskaavat pyhimysten kuvat, turmelevat kaikki maalaukset, kaiken mitä pyhää ja juhlallista ne tapaavat, pirstaksi ruhtovat, raastavat, tallaavat — mitenkä joukko tiellä karttuu, Ypernissä avaa asukkaat näille porttinsa — mitenkä arvaamattoman äkkiä ne ryöstävät tuomiokirkon tyhjäksi, polttavat piispan kirjaston poroksi — mitenkä suuri paljous kansaa, saman hurjuuden riivaamana, yli Meninin, Gominesin, Vervichin, Lillen levitäksen, kohtaamatta missään vastarintaa, ja mitenkä tuo suunnaton kapinaliitto yhdessä silmänräpäyksessä julkaisekse ja on jalalle saatu lähes kautta koko Flanderin.

HALLITSIJATAR. Ah, kuinka minut uudelleen valtaa tuska sinun tätä toistaessasi! Ja siihen liittyy se pelko, että tuo turmio vaan yltyy yltymistään. Sanokaa mulle ajatuksenne, Machiavelli!

MACHIAVELLI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minun ajatukseni näyttävät enimmiten tyhjiltä aaveilta; ja vaikkakin te aina olette minun virkatoimeeni ollut tyytyväinen, te harvoin olette kumminkaan suvainnut seurata minun neuvoani. Te olette usein sanonut leikillä: "Sinä olet kovin kaukosilmä, Machiavelli! Sinun sietäisi ruveta historian-kirjoittajaksi. Ken on toimimassa, hänen täytyy pitää silmällä sitä, mik' on lähinnä." Ja kuitenkin, enkö min' ole ennakolta ennustanut kaikkia näitä tapauksia? Enkö min' ole edeltäpäin arvannut tätä kaikkea?

HALLITSIJATAR. Arvaan minäkin paljon asioita edeltäpäin, kykenemättä niiden menoa muuttamaan.

MACHIAVELLI. Sanalla sanoen: tukauttaneeksi sitä uutta oppia te ette saa. Antaa heidän olla, erottakaa heidät oikea-uskoisista, suokaa heille kirkkoja, ottakaa heidät oikein yhteiskunta-lain suojaan, osottakaa heille vissit rajat; ja sillä tavoin saatte kerralla kapinoitsijat rauhoittumaan. Kaikki muut keinot ovat turhia, ja te vaan hävitätte maata.

HALLITSIJATAR. Oletko sinä unhottanut, millä inholla veljeni hylkäsi pelkän sen kysymyksenkin, tokko tuota uutta oppia voitaisiin suvaita? Etkö tiedä, kuinka hän jokaisessa kirjeessään mitä kiihkeimmin käskee minun varjella oikeaa uskoa, ja ett'ei hän siedä sanaakaan rauhan ja sovun palauttamisesta uskonnon kustannuksella? Eikö hän itse pidä maakunnissa urkkijoita, joit' emme tunne, saadakseen selville, kuka noihin uusiin mielipiteisiin kallistuu? Eikö ole totta, että hän, meidän ihmeeksemme, on nimituten maininnut yhden ja toisen, joka aivan meitä lähellä on salavihkaa keretin vikaan joutunut? Eikö hän teroita armottominta ankaruutta? Jako minä olisin laupias, minä hälle esittämään, että hän ei olisi millänsäkään, antaisi asian käydä omaa käyntiään? Etkö jaksa arvata, että silloinpa hän kokonaan herkeäisi minua uskomasta, kokonaan herkeäisi minuun luottamasta?

MACHIAVELLI. Tiedän hyvin; kuningas käskee, hän antaa teidän tietää aikeitansa. Teidän pitää lepo ja rauha palauttaa keinolla, joka katkeroittaa mieliä yhä enemmän, joka välttämättä puhaltaa sodan joka taholla ilmituleen. Ajatelkaa mitä teette! Suurimmat kauppamiehet on turmelus tahrannut, aateliston, kansan, sotamiehet. Mitä auttaa omaan ajatukseensa kovautuminen, koska kaikki tyynni meidän ympärillämme muuttuu? Jos toki joku hyvä haltija-henki juohduttaisi Fiilipin mieleen sen, että paremmin kuninkaan arvon mukaista on hallita eri-uskoisia kansalaisia, kuin heitä vastakkain hangata hengettömiin.

HALLITSIJATAR. Elä kuuna päivänä vasta virka moisia sanoja minun kuullen! Minä tiedän varsin hyvin, että valtioviisaudessa voidaan harvoin pitää lupausta ja luottamusta, että siinä avomielisyys, hyväntahtoisuus, myöntyväisyys potkaistaan pois meidän sydämestämme. Maallisiin asioihin nähden tämä, paha kyllä, on liijan totta; vaan tuleeko meidän Jumalaakin peijata, mokomin kuin toisiamme? Tuleeko meidän olla välinpitämättömiä taatun oppimme suhteen jonka eteen niin moni on uhrannut henkensä? Tämäkö meidän tulisi heittää hukkaan muutamain epävarmojen, ristiriitaisten juoksujuorujen edessä?

MACHIAVELLI. Elkää toki sentään ajatelko minusta pahaa!

HALLITSIJATAR. Minä tunnen sinut ja sinun uskollisuutesi, ja tiedän, että monikin saattaa siltä olla rehellinen ja ymmärtäväinen mies, vaikka hän on hairahtanut lähimmältä, parhaalta sielunsa autuuden tieltä. Niit' on muitakin, Machiavelli, miehiä semmoisia, joita minun samalla täytyy pitää arvossa ja moittia.

MACHIAVELLI. Ketä tarkoitatte?

HALLITSIJATAR. Minä saatan tunnustaa, että Egmont loukkasi minua oikein sisällisen syvälti tänään.

MACHIAVELLI. Millä käytöksellään?

HALLITSIJATAR. Hänen tavallisellaan, penseydellä ja kevytmielisyydellä. Minä sain tuon julman sanoman, juuri kun minä hänen ja monen muun seurassa kirkosta tulin. En voinut tuskaani hillitä, minä valitin ääneen ja kääntyen hänen puoleensa kivahdin: "Kas, mitä teidän maakunnassanne tapahtuu! Tuota voitte kärsiä, te, kreivi, jolta kuningas on toivonut itselleen kaikkea?"

MACHIAVELLI. Ja mitä hän vastasi?

HALLITSIJATAR. Niin kuin se ei olis' ollut mitään, niin kuin se olis' ollut mikä sivuseikka, vastasi hän. "Jos Alankomaan valtiosääntö vaan sais' olla rauhassa hyökkäyksiltä! Tuo muu sitten antautuis' ihan itsestään."

MACHIAVELLI. Kuka ties hän onkin lausunut suoraa totta, mitään järkeilemättä ja kursailematta. Mitenkä saattaa luottamus syntyä ja säilyä, jos alankomaalainen näkee, että tarkempaa huolta pidetään hänen tavaroistaan ja tiluksistaan, kuin hänen onnestaan, kuin hänen sielunsa autuudesta? Vai ovatko sitten nuo uudet piispat pelastaneet sieluja enemmän, kuin lihavia kirkon-saatavia korjailleet mässätäkseen? Ja eivätkö he ole enimmäkseen muukalaisia? Vielä pannaan kyllä kaikkiin maaherran-virkoihin alankomaalaisia; vaan eikö hispanialaiset anna kovin selvään näkyä, että heill' on mitä suurin, vallan vastustamaton himo näihin paikkoihin? Eikö kansa aina tahdo oman tapansa mukaan olla omamaalaisten hallittavana mieluummin kuin muukalaisten, jotka kerran maassa jalansijan saatuaan koettavat itselleen hankkia rikkautta kaikkien kustannuksella, jotka tullessaan tuovat muukalaisen mittapuun ja valtaansa käyttävät kylmäkiskoisesti ja tunnottomasti.

HALLITSIJATAR. Sinähän asetut vastustajain puolelle.

MACHIAVELLI. Sydämeeni nähden, en suinkaan; ja tahtoisin, että minä myös, järkeeni nähden, voisin olla kokonaan tällä meidän puolella.

HALLITSIJATAR. Jos sinun tahtosi olisi määräämässä, niin minunhan sietäisi luovuttaa vallanpito heille; sillä Egmont ja Oranialainen suurella toivolla odottivat itselleen tätä paikkaa. He siihen aikaan olivat toistensa vastustajat; tätä nykyä he ovat yhdessä tuumin liittäytyneet minua vastaan ja ovat ystävykset, eriämättömät ystävykset.

MACHIAVELLI. Hyvin vaarallinen pari.

HALLITSIJATAR. Suoraan sanoen, minä pelkään Oranialaista ja pelkään Egmontin tähden. Oranialaisella ei ole mitään hyvää mielessä, hänen aikeensa tähtäävät kauvas, hän on salaperäinen, näyttää suostuvan kaikkeen, ei vastusta koskaan, ja mitä syvimmän kunnioituksen varjossa tekee erinomaisella varovaisuudella mitä tahtoo.

MACHIAVELLI. Suoraan tämän vastakohtana astuu Egmont vapaata tietänsä ikään kuin maailma olisi hänen.

HALLITSIJATAR. Hän käy niin pää kenossa, ikään kuin majesteetin käsi ei häntä ylettäisi tavata.

MACHIAVELLI. Koko kansa luo silmänsä häneen, ja sydämet riippuvat hänessä.

HALLITSIJATAR. Hänt' ei ikinä ole arveluttanut asian ulkomuoto. Ikäänpä kuin ei kenenkään olisi valta vaatia tiliä häneltä! Yhäti vielä kantaa hän Egmont-nimeä. Kreivi Egmontiksi kuulla itseään kutsuttavan miellyttää häntä, niin kuin hän ei tahtois' unhottaa, että hänen valtavanhempansa kerran ovat olleet Gelderin isäntiä. Miks' ei hän nimitä itseään Gauren prinssiksi? Sehän se on hänen oikea nimensä. Miksikä hän tekee niin? Vai tahtooko hän siten sammuneita oikeuksiansa virittää uuteen eloon?

MACHIAVELLI. Minun mielestäni hän on uskollinen kuninkaan palvelija.

HALLITSIJATAR. Jos hän vaan tahtoisi, mitenkä ansiollisen aseman hän vois' itselleen hankkia hallituksen suosiossa, sen sijaan kuin hän on meille kyllä tähän asti, itseään hyödyttämättä, tehnyt sanomatonta kiusaa! Hänen seuransa, pitonsa ja kemunsa ovat paljon lähemmin sitoneet ja kietoneet aatelisia yhteen, kuin mitä vaarallisimmat salakokoukset. Hänen maljoistansa ovat vieraat ammentaneet pysyvän päihtymyksen, haihtumattoman huimauksen. Kuin usein hän leikillisillä puheillaan panee kansan mielet liikkeille, ja kuinka rahvas ällämästyi niitä hänen käskyläistensä uusia tamineita, niiden hullunkurista asua!

MACHIAVELLI. Minä olen varma, ett'ei siinä piillyt mitään tarkoitusta.

HALLITSIJATAR. Kehno juttu sittenkin. Niin kuin olen sanonut: hän vahingoittaa meitä, itse mitään hyötymättä. Hän ottaa vakavan asian leikilliseltä kannalta, ja meidän täytyy, ett'emme näyttäisi toimettomilta ja välinpitämättömiltä, ottaa leikki vakavalta kannalta. Niin ärryttää toinen juttu toista, ja jos koetetaan jotakin estellä, niin silloin se vasta lähteekin jalalle. Hän on vaarallisempi kuin joku julkinen kapinaliiton päämies, ja paljonpa minä erhettyisin, ell'ei hovissa liene kaikki tyynni tuoreessa muistissa. Minun täytyy tunnustaa, että hän närkästyttää minua, närkästyttää kovasti, harva se kerta.

MACHIAVELLI. Hän näyttää minusta toimivan kaikessa omantuntonsa mukaan.

HALLITSIJATAR. Hänen omallatunnollaan on imarteleva kuvastin. Hänen käytöksensä on usein loukkaavata. Niin näyttää usein siltä, kuin hän eläis' siinä täydessä vakaumuksessa, että hän se on herra täällä, ja kuin hän ainoastaan sulasta kohteliaisuudesta ei tahtois' antaa meidän sitä tuta, niin kuin hän ei tahtoisi meitä vallan ajamalla ajaa maasta pois; ehkä täällä muka toimeen tullaan.

MACHIAVELLI. Minä pyydän teitä, elkää selittäkö kovin pahasti hänen avomielisyyttään, tuota hänen onnellista luontoaan, joka ottaa kaikki painavatkin seikat kepeältä kannalta! Te vahingoitatte vaan sillä häntä ja itseänne.

HALLITSIJATAR. Min' en selitä mitään. Minä puhun ainoastaan välttämättömistä seurauksista, ja minä tunnen hänet. Hänen alankomaalais-aatelisuutensa ja kultainen Talja, joka häll' on rinnassa, koventavat hänen itseluottamustaan, hänen rohkeuttaan. Ne kumpikin ovat hällä suojana jotain kuninkaan pikapäistä, oikullista vastenmielisyyttä vastaan. Vaan tutki asiaa tarkoin, niin saat nähdä, että kaikkeen tuohon onnettomuuteen, joka nyt Flanderia vitsaa, on hän ypö yksin syypää. Hän se on ensiksi noita vieraita opettajoita hellinnyt, ei ole huolinut siinä niin tarkkaa tehdä, ja salaa ehkä iloinnutkin, että meillä oli jotakin mitä tuumia. Anna minun vain purkaa sydämeni! Kaikki mitä siell' on, pitää tällä erää tulla ulos! Enkä minä huoli hukkaan ampua nuoliani; minä tiedän mistä hän haavoittuu. Voip' häntäkin haavoittaa.

MACHIAVELLI. Olettenko te neuvoston kutsuttanut kokoon? Tuleeko
Oranialainen myös?

HALLITSIJATAR. Min' olen lähettänyt noutamaan häntä Antverpenistä. Minä tahdon edesvastauksen kuorman kyllin lähelle heitä vierettää; heidän täytyy joko minun kanssani totisesti asettautua turmiota vastaan tahi heidän itsensäkin täytyy kapinallisiksi julistautua. Kiiruhda, että kirjeet joutuvat valmiiksi, sekä jätä ne mulle, että saan kirjoittaa niiden alle. Lähetä sitten pian se taattu Vaska Madridiin — hän on uupumaton ja uskollinen — että veljeni hänen kauttansa ihan ensiksi sais' ilmoituksen, ett'ei huhu ennättäisi ennen häntä. Minä tahdon itse häntä puhutella, ennen kuin hän lähtee.

MACHIAVELLI. Teidän käskynne täytetään kiireesti ja tarkkaan.

Porvaristalo.

Klaara. Klaaran äiti. Brackenburg.

KLAARA. Ettenkö tahtoisi mulle pitää vyyhteä, Brackenburg?

BRACKENBURG. Minä pyydän teitä, säästäkää minua, Klaara!

KLAARA. Mitä se on taasen? Miksi mulle ette raski tehdä tätä pientä lempipalvelusta?

BRACKENBURG. Te minut sidotte langalla niin lujasti eteenne, min' en voi teidän silmiänne välttää.

KLAARA. Mitä vielä! Tulkaahan pitämään nyt!

ÄITI (puikoilla neuloen). Laulakaas jotain! Brackenburg säistää niin somasti. Ennen te olitte niin iloisia, silloin oli aina jotain jolla minä sain nauraa.

BRACKENBURG. Niin ennen!

KLAARA. No, lauletaan nyt jotakin!

BRACKENBURG. Mitä vaan tahdotte.

KLAARA. Mut oikein iloisesti vaan ja vinhaan! Se on eräs sotilaslaulu, minun mielilauluni.

(Klaara kerii lankaa ja laulaa yhtenä Brackenburgin kanssa.)

Taas torvi se soipi,
Ja rummutetaan!
Aseissa on armas,
Ja joukkoahan
Hän, kas, komennoipi,
Ja peits' salamoipi.
Mun syömmeni sykkii:
Siell' olla jos vois!
Jos takki ja housut
Ja hattu mull' ois!

Ma urhona, kultan',
Sua seuraisin,
Pois kulkisin kauvas
Vihollisihin;
Ja voimamme voittais,
Ja aukeisi ties.
Mik' onni tok' koittais,
Jos öisin ma mies!

(Brackenburg on laulun aikana usein katsonut Klaaraan; vihdoin tyrehtyy hänen äänensä, kyyneleet tulevat hänen silmiinsä, hän heittää vyyhden ja menee ikkunan eteen. Klaara laulaa yksinänsä laulun loppuun, äiti, puoleksi vihassa, viittaa tälle, joka sitten nousee ylös, menee muutamia askeleita Brackenburgiin päin, käännäksen puolittain epävakaisena takaisin, istuksen.)

ÄITI. Mitähän lienee kadulla, Brackenburg? Minusta kuuluu kuin väki marssisi.

BRACKENBURG. Se on hallitsijattaren henkivartio.

KLAARA. Nyt tähän aikaan? Mitähän se lienee? (Hän nousee ylös ja menee ikkunan eteen Brackenburgin luo.) S'ei ole jokapäiväinen vartio, niit' on paljon enemmän! Lähes koko hänen joukkonsa! Oi, Brackenburg, menkää ja kuulustakaa vähän, mitä siell' on tekeillä! Se mahtaa olla jotain erikoista. No menkää, hyvä Brackenburg, tehkää mulle se palvelus!

BRACKENBURG. Minä menen. Minä olen tuossa paikassa taas täällä.

(Hän tarjoo lähtiessään kättä Klaaralle; tämä antaa kättä.)

ÄITI. Sinä jo taas laitat hänen pois.

KLAARA. Minä olen utelijas. Ja sitä paitsi minua vaivaa hänen läsnä-olonsa. Yhä vielä en tiedä, kuin käyttäitä häntä kohtaan. Minä teen hälle väärin, ja se kalvaa mun sydäntäni, että häneen pitää sellaisen välin tuntua niin syvällisesti. — Ja kumminkaan, enhän minä sille mitä voi!

ÄITI. Se on niin uskollinen poika.

KLAARA. En minäkään voi olla muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan. Minun kätenikin puristaa usein hänen kättään, ihan minun ajattelemattani, kun hän niin vienosti, niin rakkaasti siihen tarttuu. Minua soimaa se tunne, että minä viekastan, että minä hänen sydämessään pidän turhaa toivoa eleillä. Minä olen pahassa pulassa siitä. Jumala tietää, että min' en tahallani häntä petä. En minä tahdo, että hänen pitää toivoa, enkä minä toki voi kärsiä, että hän epätoivoon nääntyy.

ÄITI. S'ei ole oikea teko.

KLAARA. Minä pidin hänestä paljon ja vieläkin suon sydämessäni hyvää hänelle. Minä olisin voinut mennä hälle vaimoksi, ja min' en usko koskaan olleeni häneen rakastunut.

ÄITI. Onnellinen sinä ainakin olisit ollut hänen kanssaan.

KLAARA. Min' olisin turvattu ja viettäisin rauhallista elämää.

ÄITI. Ja että tämä asia on kokonaan mennyt myttyyn, siihen sinä itse olet syypää.

KLAARA. Minä olen kummallisessa tilassa. Kun minä koetan ajatella, mitenkä se niin on mennyt, niin minä ymmärränkin sen ja en ymmärrä. Ja sitten, jos minä taas vain nähdä saan Egmontia, niin minä silloin tajuan niin selvään kaikki tyynni, niin, paljon enemmän voisin minä siiloin tajuta. Oi, mikä mies hän on! Kaikki maakunnat jumaloivat häntä, ja minä, enkö hänen sylissään olis' onnellisin olento maan päällä?

ÄITI. Vaan mitenhän sulle käynee vastaisuudessa?

KLAARA. Ah, minä kysyn vaan: rakastaako hän minua; ja tokko hän rakastaa minua, — kysymyspä sitä!

ÄITI. Ei saa muuta kuin sydämen surua lapsistaan. Saa nähdä, miten tämä päättyy! Yhäti surua ja huolta! Täm' ei pääty hyvin! Sin' olet itsesi saattanut onnettomaksi, minut onnettomaksi!

KLAARA (tyynenä). Te sallitte sitä kuitenkin alussa.

ÄITI. Min' olin, Jumala paratkoon, liijan hyvä, min' olen aina liijan hyvä.

KLAARA. Kun Egmont ohi ratsasti ja minä ikkunaan lensin, niin toruittenko mua silloin? Ettenkö itsekin tullut ikkunan eteen? Kun hän tänne katseli, hymyili, päätään nyökytti, mua tervehti, oliko teillä mitä sitä vastaan? Ettenkö hyvin tuntenut, että teitä kunnioitetaan tyttäressänne?

ÄITI. Tule mulle tekemään vielä nuhteita!

KLAARA (liikutettuna). Kun hän sitten useammin tuli tätä katua, ja me hyvin huomasimme, että hän minun tähteni suuntasi tiensä tänne, ettenkö sitä itse havainnut salaisella ilolla? Huusittenko mua pois, kun minä ikkunan ääressä seisoin ja häntä odotin?

ÄITI. Osaisinko minä arvata asian niin pitkälle menevän?

KLAARA (tyrehtyvällä äänellä, kyyneleitä pidätellen). Ja kun hän eräänä iltana, vaippaansa verhoutuneena, meitä lampun ääressä hämmästytti — ken oli kerkeä häntä vastaanottamaan, kun minä jäin tuolille kuin kahleissa istua tuijottamaan?

ÄITI. Ja osasinko minä peljätä, että tämä onneton rakkaus voisi mielevän Klaaran niin äkin tenhota? Minun täytyy nyt kärsiä, että tyttäreni —

KLAARA (silmät vesikiehteissä). Äiti! Te sitä tahdoitte niin! Teitä oikein huvittaa kiusata minua.

ÄITI (itkien). Niin itke vielä! Tee minut vielä kurjaa kurjemmaksi haikeudellasi! Eikö siinä jo ole minulle murhetta kyllin, että minun ainoa tyttäreni on hylky — hyljätty olento?

KLAARA (kylmästi, nousten ylös). Hyljätty! Egmontin rakastettu hylky? Kuka ruhtinatar ei tältä Klaara-raukalta kadehtisi sen miehen rakkautta? Oi, äiti — armas äitini, niin te ette puhunut ennen. Kulta äiti, olkaasta hyvä taas! — Kansa, mitä tuo ajatteleekin, naapurittaret, mitä nuo kuiskuttelevatkin — mitä minä siitä! — Tämä huone, tämä pikku maja on taivas, siitä päivin kun Egmontin rakkaus täällä asuu.

ÄITI. Niin, hänest' ei voi olla pitämättä! Se vasta on tosi. Hän on aina niin ystävällinen, niin vapaa ja avonainen.

KLAARA. Ei yhtä veripisaraa häness' ole vilppiä. Ja nähkääs, äiti, hän kuitenkin on se suuri Egmont. Ja kun hän tulee minun tyköni, mitenkä hän on herttainen, mitenkä hän on hyvä! Mitenkä hän mielellään tahtoisi multa salata säätynsä, sankaruutensa, mitenkä hän hempii minua! — niin kokonaan ehyt ihminen, ehyt ystävä, ehyt rakastaja!

ÄITI. Mitä, tuleeko hän tänään?

KLAARA. Ettenkö ole nähnyt, että minä olen monta kertaa käynyt ikkunassa? Ettenkö ole havainnut, mitenkä minä kuulastan, milloinka vaan oven takana rasahtaa? — Jos kohta minä tiedän, ett'ei hän tule ennen pimeää, niin vartoon minä häntä sittenkin joka silmänräpäys, aina siitä saakka kun ma aamusilla nousen. Jos minä vaan olisin poika ja saattaisin häntä aina seurata, mennä yhtenä hoviin ja kaikkialle! Oi, jos minä saisin hänen jäljessään kantaa lippua tappelussa!

ÄITI. Sinä olet yhäti sama pyrypää kuin piennä lapsena jo, milloin huima, milloin ajattelevainen. Eikö sinun pitäisi vähän pukeutua?

KLAARA. Ehkä, äiti! Kun minun tulee ikävä. — Eilen, ajatelkaas, meni joitakuita hänen miehiään tästä ohitse ja laulelivat hänen kunniakseen lauluja. Ainakin hänen nimensä oli sanoissa. Sitä muuta min' en voinut ymmärtää. Minulla syti sydän kaulakuoppuraan saakka — minä olisin niin mielelläni tahtonut huutaa heitä takaisin, jos minua ei olis' ujostuttanut.

ÄITI. Varo sinä vaan! Sinun kiivas luontosi voi pilata viimein kaikki tyynni; sinä ilmaiset itsesi kaikkein ihmisten edessä. Niinpä tuonnoin serkun luona kun löysit puupiirroksen ja selityksen ja kirkaisit: Kreivi Egmont! — Minä sävähdin tulipunaiseksi.

KLAARA. O, mitä minä muuta taisin? Se oli Gravelingen'in tappelu, ja minä löydän kuvan yläpuolelta C-kirjaimen ja haen alta selityksestä C:n. Ja siinä luetaan: "Kreivi Egmont, jonka alta hevonen ammutaan". Sekös mua karsasi! — Ja sitten minun täytyi nauraa sillä puupiirros-Egmontilla, joka oli yhtä suuri kuin Gravelingen'in torni ihan vieressä, ja englantilaiset laivat hänen sivullaan. — Kun toisinaan muistelen, mitenkä minä ennen kuvailin jotakin sotatappelua, ja millaisen kuvan minä pikkutyttönä tekaisin mielessäni kreivi Egmontista, kun hänestä kertoivat, ja kaikista kreiveistä ja ruhtinaista — ja ajattelen, millaista se minusta nyt on.

(Brackenburg tulee.)

KLAARA. No, mitä kuuluu?

BRACKENBURG. Ei ole mitään varmaa tietoa. Flanderissa on, kuulen ma, nykyjään meteli noussut; hallitsijatar tuntuu pelkäävän, että se saattaa levitä tännekin. Linna on vahvasti miehitetty, porteilla seisoo porvareita joukoittain, kaduilla vilisee kansaa. — Minä vaan lähden kiireen kautta kotiin isä-vanhan tykö.

(On lähtemässä.)

KLAARA. Saadaanko teitä nähdä huomenna? Mun pitää vähän pukeutua. Serkku tulee, ja minä näytän kovin hulttiolta. Mua auttakaas joku pikku silmänräpäys, äiti! — Te ottakaa tämä kirja mukaanne, Brackenburg, ja lainatkaa mulle joku semmoinen historia taasen.

ÄITI. Hyvästi!

BRACKENBURG (kättä tarjoten Klaaralle). Kätenne!

KLAARA (suomatta kättään). Jahka tulette jälleen.

(Äiti ja tytär lähtevät.)

BRACKENBURG (yksinään). Minä olin tarkoittanut heti saman tien lähteä pois; ja kun hän ei siitä ole milläänkään ja antaa minun vaan mennä, niin minä siitä voin tulla hurjaksi. — Onneton! Ja sinua ei liikuta isänmaasi kohtalo, ei tuo kasvava kapina? — Ja yhdentekevä on sinusta, omanko maan mies, vaiko hispanialainen, ja kuka hallitsee ja kell' on oikeus? — Olin minä kuitenkin toinen kytö koulupoikana! — Jos silloin oli joku aine annettu — "Brutuksen puhe vapauden puolesta, puhetaidon harjoitusta varten" — silloin oli toki aina Fritz ensimmäinen, ja rehtori sanoi: jos se vaan olis' säännöllisempää, ei vaan kaikki tyynni olisi niin sikin-sokin mätettyä. — Mut silloin sitä kiehui ja kuohui! — Nyt minä vetelehdän tämän tytön silmän tiellä näin ikään! Minähän en voi häntä kuitenkaan heittää! Ja hänhän ei voi minua kuitenkaan rakastaa! — Ah — ei — hän — hän ei ole voinut kokonaan minua hyljätä — — ei kokonaan — vaan puolittain — ja tyhjään on silloin mennyt kaikki! Min' en enää kestä tätä! — Mahtaisiko se olla totta, mitä mulle eräs ystävä tuonnoin kuiskasi, että tämä tyttö öisin laskee muutaman miehen luokseen, kun hän aina kainoudessaan laittaa minut huoneesta pois ennen iltaa? Ei, se ei ole totta, se on valhe, hävytön, parjaava valhe! Klaara on yhtä viaton kuin minä onneton. — Hän on minut hyljännyt, minut sydämestään syössyt pois. — — Jako minun pitää näin elää elämistäni? Minä en kestä, en kestä sitä! — — Jo järkkyy isänmaani aina rajummin sisällisestä eripuraisuudesta, ja minä vaan riudun sen metelin jaloissa riutumalla pois! Minä en kestä sitä! — Kun torvi toitahtaa, laukaus pamahtaa, käy se minuun läpi ytimen ja luun! Vaan, ah, se ei houkuttele minua! Sepä ei miehistytä minua yhdessä ryhtymään, yhdessä pelastamaan, uskaltamaan. — Kurja, halpa tila! Paremp' on lopettaa elämä kerralla. Tuonnoin heittäysin minä veteen, upposin — vaan tää hädän-arka luonto oli vahvempi; minä tunsin osaavani uida, ja pelastuin vasten tahtoani. — Jos minä vain voisin unhottaa ne ajat, kun hän rakasti minua, — tuntui rakastavan minua! — Minkä tähden se on lävitse mun sisimmän olentoni tunkenut, tuo onni? Minkä tähden nämä toiveet ovat multa kaiken elämän nautinnon nielleet, kun ne samalla näyttivät mulle paratiisia kaukaa? Ja se ensi suudelma! Tuo ainoa! Täällä (panee kätensä pöydälle), täällä me olimme kahden kesken — hän oli aina ollut hyvä ja ystävällinen minulle — silloin näytti hän heltyvän, hän katsoi minuun — maailma pyöri minun silmissäni, ja minä tunsin hänen huulensa huulillani. — Ja — ja nyt! Kuole, koito! Mitä vitkailet sinä? (Hän ottaa pullon taskustaan.) En minä liene suotta sinua tohtori-veljeni rohtolippaasta varastanut, sinä, terveellinen myrkky! Sinun pitää minusta tämä kaiho, tämä hurmos, tämä kalmanhiki ahmaista ja kirvottaa kerralla!

TOINEN NÄYTÖS.

Tori Brysselissä.

Jetter ja eräs Rakennusmestari yhtyvät.

RAKENNUSMESTARI. Mitä minä sanoin? Jo viikko sitten sanoin minä ammattikunnassa, että siitä vielä nousee ankara mylläkkä.

JETTER. Onko se siis totta, että he ovat kirkkoja rosvonneet
Flanderissa?

RAKENNUSMESTARI. Perinpohjin paljaaksi ovat he kettäneet kirkot ja kappelit. Kerrassaan ei mitään muuta he ole jättäneet kuin aina neljä tyhjää seinää seisomaan. Ruti roistoja! Ja se saattaa meidän hyvän asiamme pahaan pulaan. Meidän olisi pitänyt ennemmin hyvässä järjestyksessä ja järkähtämättä esittää lailliset oikeutemme hallitsijattaren tietoon ja niistä pitää kiinni. Jos nyt puhelemme, jos nyt pidämme kokouksia, niin sanovat että me muka puuhailemme yhdessä tuumin kapinannostajain kanssa.

JETTER. Niin, jokainen kohdastaan ajattelee näin ikään: mitäpä sinä nenääs' ensin esiin? Siitä kaulavarsi ei ole kovin kaukana, jumal' avita!

RAKENNUSMESTARI. Minua huolestuttaa, kun roistoväki alkaa mellastaa, tuo joukko, joll' ei ole mitään mitä kadottaa. Ne käyttävät tekosyynänsä sitä, mihin meidänkin täytyy nojautua, ja syöksevät maan onnettomuuteen.

(Soest tulee.)

SOEST. Hyvää päivää, hyvät herrat! Mitä uutta? Onko se totta, että kuvain-raastajat suoraa päätä tänne ryntäävät?

RAKENNUSMESTARI. Tääll' ei ne saa mitään liikuttaa.

SOEST. Pistäysi eräs sotamies minulta tupakkaa ostamassa. Siltä minä utelin ja utelin. Hallitsijatar, niin ravakka ja älykäs vaimo kuin hän onkin, tällä kertaa on joutunut hämille. Mahtaa olla aika pahoin laita, kun hän niin tyyten henkivartion ta'a kätkeksen. Linna on vahvasti vartioittuna. Arvellaanpa, että hän aikoo lähteä kaupungista pakoonkin.

RAKENNUSMESTARI. Pois hän ei jouda! Hänen täällä-olonsa suojaa meitä, ja me toimitamme hälle enemmän turvallisuutta, kuin nuo hänen viiksiniekkansa. Ja jos hän meidän oikeutemme ja vapautemme pitää pystyssä, niin käsillämme häntä kannamme.

(Saippuankeittäjä tulee tähän.)

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Ilkeää menoa! Karsasta menoa! Tulee rettelöitä, ja käy hupi hullusti! — Kaikella mokomin, olkaa hiljaa, jott' ei teitäkin pidetä kapinannostajina!

SOEST. Tuossa tulee niitä Kreikanmaan seitsemiä viisaita.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Minä tiedän, niit' on monta, jotka salaisesti pitävät yhtä Kalvinilaisten kanssa, jotka ivaavat piispoja, jotka eivät kavahda kuningasta. Vaan uskollinen alamainen, oikea katolilainen!

(Näihin yhtyy kaikenlajista kansaa kuuntelemaan. Vansen esiytyy.)

VANSEN. Jumalan rauha, hyvät herrat! Mitä uutta?

RAKENNUSMESTARI. Elkää ruvetko seurustelemaan sen kanssa, se on kehno mies.

JETTER. Eikö se ole kirjurina tohtori Wietsillä?

RAKENNUSMESTARI. Hoo, hän on ollut jo monellakin isännällä. Ensin hän oleksi kirjurina, vaan kun hänet yksi toisensa perästä potkaisi pois luotaan hänen koiran-kuriensa tähden, paturoipi hän nyt kirjureina ja asianajajina käsityökseen, ja on patajuoppo.

(Tulee enemmän kansaa, ja seistaan ryhmittäin.)

VANSEN. Tekin olette kokoutuneet ja kuiskaatte nokat yhdessä. Se on aina jotakin mistä kannattaa puhua.

SOEST. Sitä minäkin luulisin.

VANSEN. Jos nyt yhdellä tai toisella olis' sydän paikallaan, ja yhdellä tai toisella päätä lisäksi, niin me voisimme hispanialaiset kahleet katkaista kerralla.

SOEST. Herra! Niin ette saa puhua, me olemme vannoneet kuninkaalle uskollisuusvalan.

VANSEN. Ja kuningas meille. Huomaitkaa se!

JETTER. Tuotapa kehtaa kuulla! Sanokaa vaan mielipiteenne.

JOTKUT MUUT. Kuuleppas vaan! Tuo se ymmärtää asian. Se on ounas mies.

VANSEN. Minulla oli kerran esimies, joka tallensi takanaan pergamentteja sekä kirjeitä ikivanhoista lahjoituksista, sopimuksista ja etuoikeuksista; hänellä oli himo kerätä harvinaisia asiakirjoja. Yhdessä näistä oli meidän koko valtiosääntö: kuinka meitä alankomaalaisia ensin hallitsi erityiset ruhtinaat, aina ikivanhojen oikeutten, etuoikeutten ja pitämysten mukaan — kuinka meidän esi-isämme kaikkea kunnioitusta osottivat ruhtinaallensa, kun tämä hallitsi niinkuin hänen tuli; ja kuinka he heti olivat varulla, kun tämä ei tahtonut pysyä aisoissaan. Valtiosäädyt olivat kohta vastassa: sillä, joka maakunnalla, pienimmälläkin, oli valtiosäätynsä, omat säätykokouksensa.

RAKENNUSMESTARI. Tukkikaa suunne! Tuo on tietty tuon iän. Jok' ainoa kunnon porvari, sen verran kuin hän tarvitseekin, on selvillä valtiosäännöstä.

JETTER. Antakaa hänen puhua; saammehan aina tietää jotakin uutta.

SOEST. Hän on aivan oikeassa!

USEAT. Selittäkää! Selittäkää! Semmoista ei saa kuulla joka päivä.

VANSEN. Sellaisia te olette, porvarismiehet! Teill' ei ole huolta huomisesta, ja samoin kuin te ammatin olette saaneet vanhemmiltanne perinnöksi, samoin annatte te myös hallituksen itseänne hallita ja vallita, miten se vaan tahtoo ja voi. Te ette kysy vanhaa pitämystä, ette historiaa, ette hallitsijan oikeuksia; ja tuon huolimattomuutenne tähden on hispanialaisten ollut mukava käestää ja kiertää teidät apajaansa.

SOEST. Kukas tuota ajattelemaan? Kun kellä vaan on jokapäiväinen leipä!

JETTER. Kirous! Miksikä ei astukaan kukaan ajoissa esiin ja sano tuota toiselle?

VANSEN. Minä sanon sen teille nyt. Kuningas Hispaniassa, joka onnenpotkauksen kautta on päässyt kaikkien näiden maakuntien herraksi, missään tapauksessa ei saa hallita ja vallita muulla tavoin kuin nekään pikku ruhtinaat, jotka ennen hallitsivat itse kukin omaa maakuntaansa. Käsitättenkö sitä?

JETTER. Selittäkää se meille!

VANSEN. Sehän on niin selvä kuin päivä. Eikös teitä pidä aina maakunta-lakienne mukaan tuomita? Eikö niin?

ERÄS PORVARI. Niin, totisesti!

VANSEN. Eikö Brysselissä ole toinen laki kuin Antverpenissä?
Antverpenissä kuin Gentissä? Eiköhän ole niin?

TOINEN PORVARI. Totta jumaliste!

VANSEN. Vaan jos te näin ikään annatte edelleen mennä, niin saatte pian kokea muuta. Hyi! Mitä Kaarle Rohkea, Freedrikki Sotija, Kaarle Viides eivät voineet, sen teettää Fiilippi nyt yhdellä vaimolla.

SOEST. Niin! Niin! Ne vanhatkin ruhtinaat sitä jo koettelivat.

VANSEN. Totta kyllä! — Vaan meidän esi-isämme pitivät varansa. Niin pian kuin he mihin herraan tuskastuivat, sieppasivat he häneltä muutamakseen pojan ja perillisen pois, pitivät sitä luonaan ja antoivat vasta oikein hyvillä ehdoilla takaisin. Meidän isämme olivat miehiä! Ne ymmärsivät oman hyvänsä! Heiss' oli pontta ja perää. Miehisiä miehiä! Vaan senpä tähden ovatkin meidän etuoikeutemme niin selvät, meidän vapautemme' niin tukevalla pohjalla.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Mitä te jaarittelette vapauksista?

KANSA. Meidän vapauksistamme, meidän etuoikeuksistamme! Puhukaa enemmän meidän etuoikeuksistamme!

VANSEN. Meillä Brabantilaisilla erittäin, jos kohta kaikillakin maakunnilla on omat etuutensa, niin meillä niitä on kaikkein runsaimmin. Minä olen lukenut kaikki tyynni.

SOEST. Niin sanokaa julki!

JETTER. Antakaa kuulua!

ERÄS PORVARI. Niin, minä pyydän teitä!

VANSEN. Ensiksi seisoo näin kirjoitettuna: Brabantin herttuan pitää olla meille hyvä ja uskollinen herra.

SOEST. Hyvä! Onko se niin?

JETTER. Uskollinen! Onko se totta?

VANSEN. Näin kuin sanon: hänell' on velvollisuuksia meitä kohtaan, yhtä hyvin kuin meillä häntä kohtaan. Toiseksi: hän ei saa mitään oittia eli mielivaltaa meitä vastaan harjoittaa, osottaa eli sallia, ei tuumalla millään!

JETTER. Mainiota! Mainiota! Ei harjoittaa.

SOEST. Ei osottaa.

JOKU TOINEN. Ei sallia! Se on pääpiste. Ei kenenkään sallia, ei millään tavalla!

VANSEN. Selvin sanoin.

JETTER. Hankkikaa meille se kirja.

PORVARI. Niin, se meidän pitää saada.

TOISET. Se kirja! Se kirja!

TOINEN. Me tahdomme hallitsijattaren pakeille mennä sen kirjan kanssa.

TOINEN. Teidän pitää puhua meidän puolestamme, herra tohtori.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Voi noita hölmöjä!

TOISET. Vielä jotakin siitä kirjasta.

SAIPPUANKElTTÄJÄ. Minä isken häneltä hampaat kulkkulakeen, jos hän yhdenkään sanan vielä virkkaa.

KANSA. Katsotaanpa, ken hälle mitä tekee. Sanokaa meille jotain etuoikeuksista! Onko meillä vielä enemmänkin etuoikeuksia?

VANSEN. Monemmoisia, ja sangen hyviä, sangen otollisia. Niinpä muun muassa: Maanherra ei saa hengellistä säätyä eduttaa eikä enentää, ilman aateliston ja säätyjen myöntämättä! Huomatkaa se! Eikä myöskään maan hallitustapaa muuttaa.

SOEST. Onko se niin?

VANSEN. Minä saatan teille näyttää, että niin on kirjoitettu pari kolme sataa vuotta sitten.

PORVARIT. Ja me kärsimme noita uusia piispoja? Aateliston pitää meitä tueta, me aljetaan mylläkkä!

TOISET. Ja mekö annamme inkvisitsion lyödä pelvolla kuin puulla päähän?

VANSEN. Se on oma syynne.

KANSA. Viel' on meillä Egmont! On Oranialainen! Ne harrastavat meidän parastamme.

VANSEN. Teidän veljenne Flanderissa ovat jo alkaneet sen hyvän työn.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Sinä koira! (Lyöpi häntä.)

TOISET (koettavat estää ja huutavat). Oletko sinäkin hispanialainen?

TOINEN. Mennä lyömään sitä kunnian miestä!

TOINEN. Niin oppinutta miestä!

(He karkaavat Saippuankeittäjän kimppuun.)

RAKENNUSMESTARI. Taivaan nimessä, rauhoittukaa!

(Toisia sekautuu kahakkaan.)

RAKENNUSMESTARI. Porvarit, mitä tämä tietää?

(Poikaset viheltelevät, nakkelevat kiviä, usuttavat koiria, porvarit seista ällöttävät, kansaa paltoutuu siihen, toiset kävelevät tyynesti edes-taas, toiset pitävät kaikenlaista ilvettä, huutavat ja riemuitsevat.)

TOISET. Vapaus ja etuoikeudet! Etuoikeudet ja vapaus!

(Egmont esiytyy seurueensa kanssa.)

EGMONT. Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Mit' on tekeillä? Hiljaa!
Erottakaa ne!

RAKENNUSMESTARI. Armollinen herra, te tulette kuin taivaan lähetti!
Hiljaa! Ettenkö näe? Kreivi Egmont! Kreivi Egmontille kunniaa!

EGMONT. Täällä myös? Mitä te aijotte? Porvarit porvareita vastaan! Eikö edes meidän kuninkaallisen hallitsijattaremme läheisyyskään estä tätä hurjuutta? Menkää erillenne, menkää käsityöhönne. Se on paha merkki, kun te näin arkiona vietätte jouten-päivää. Mistä kina?

(Melu vaikenee vähitellen ja kaikki seisovat hänen ympärillään.)

RAKENNUSMESTARI. Heill' on tappelu ja tora etuoikeuksistaan.