E-text prepared by Tapio Riikonen

GÖTZ VON BERLICHINGEN

Rautakoura. Näytelmä.

Kirj.

J. W. GÖTHE.

Suomentanut Antti Räihä

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

ESIPUHE.

Niinkuin Göthen "Götz von Berlichingen" kuvaa erään aikakauden elämää, joka myllersi olot kansan alhaisimmista kerroksista ylhäisimpiin asti, samoin on se näytelmänä tehnyt käänteen, miltei vallankumouksen maansa runoudessa ja erittäinkin näytelmätaiteessa. Orjuuttihan vielä Göthen nuoruudessa Saksan mieltä ja kieltä vieras sivistys. Olihan jo kauan runoudessa vallinnut Ranskan kuosi, tuo luonnoton sievistely, joka Ranskan hovista lähteneenä oli levinnyt laajalle joka maan sivistyneihin, säädellen muka oikean taidetajun ja kauneuden sääntöjä. Mutta tuota "vale-klassillisuutta" vastaan oli jo nousemassa vastavirtaus, ja Göthekin oli nuoruuden innossaan liittäynyt tuohon "myrsky- ja hyrskysuuntaan", joka tahtoi antaa luonnolle ja sydämen tunteille täyden vallan vastoin Ranskalaisten teeskentelyä, vale-intoa ja kylmiä korupuheita.

Götzin tapainen henkilö, semmoisena kuin hän Göthen näytelmässä ilmestyy, näytti olevankin omansa viemään uutta taidesuuntaa voitolle. Oli kyllä vanhastaan tästä ritarista olemassa toinenkin käsitys, jonka mukaan hän ei juuri ollut muuta kuin joku viimeisiä jätteitä tuosta rosvoritarisuudesta, jonka korkein oikeuden periaate oli "oman käden apu". Mutta Göthen Götz on tuon vanhan, oikean, kultaisen ritarisuuden oiva edustaja, jalosydäminen ritari, heikkojen ja sorrettujen turva. Tämän ritarin tuo viheliäinen aikakausi, jossa hän joutuu elämään ja taistelemaan, tuntee väärin, tuomitsee valtakunnan-kiroukseen — kuolemaan. Mutta Göthe on runoelmassaan puhdistanut jalon vainajan kilven kaikesta tahrasta, jopa tehnyt tämän niin oikein ja todenmukaisesti, että tunnollinen tieteellinenkin tutkimus on pääasiassa voinut yhtyä hänen käsitykseensä. Näin on Göthen "Götz" käännekohtana historialliseenkin käsitykseen nähden. Nuori runoilija oleskeli vv. 1770-1771 Strassburg'issa tutkimassa Saksan valtio- ja oikeushistoriaa, kun hän sattui saamaan käsiinsä muutamia kirjoja, joista uutta valoa levisi hänelle isänmaansa oloihin niinä etäisinä, metelisinä aikoina, jolloin uusi-aika teki tuloaan monine uudistuksineen ihmisten mielissä, kirkon, valtion ja yhteiskunnan oloissa. Tärkein näistä kirjoista oli Nürnbergissä 1731 julkaistu "Lebens-Beschreibung Herrn Götzens von Berlichingen, Zugenannt mit Eisern Hand, Eines zu Zeiten Kaysers Maximiliani I und Caroli V kühnen und tapfern Reichs-Cavaliers. Mit verschiedenen Anmerckungen erläutert, zum Druck befördert, von Verono Franck von Steigerwald." Tämä teos on Göthen puheenalaisen näytelmän pohjus. Luullaan ritari Götzin itse kirjoittaneen tuon elämäkertansa ollessaan vankina omassa linnassaan Honnberg'issä (Homberg'issä?), jonka alueelta hän ei saanut mennä mihinkään eikä mennytkään muuta, kuin mitä hän kerran keisari Kaarle V:nen palvelijana kävi sotaretkellä Unkarissa Turkkilaisia vastaan ja Champagne'ssa Ranskalaisia vastaan v. 1544. — Ikänsä ikävällä iltapuhteella hän kirjoitti elämäkertansa. Hän kuoli 23 p. heinäkuuta v. 1562.

Saksan valtio- ja oikeus-historiaa lukiessaan oli Göthe tietysti yleensä yhtä mieltä kuin ne kirjailijat, joista hän tietojaan ammenteli (Datt de pace publica, Pistorius Diffidationes y.m.), että rauha, maanrauha on hyvä ja oikea asia, kahakat sitävastaan ja kapinat paha ja väärä, onnettomuus. Mutta iki hyväksi ihastui hän, kun tuota "elämäkertaa" lukiessaan sai tutustua jaloon, vakavaan, vilpittömään mieheen, joka virheineenkin oli "jaloimpia saksalaisia henkilöitä". Kertomuksen yksinkertaisuus ja vakavuus sai hänet luottamaan kertojan sanoihin; hän vähitellen aavisti: tämä on totta! Se ritari on varmaan syyttömästi kärsinyt pimeyden, pahuuden sortoa! Näin runoilijan mieli muuttui, hän alkoi aivan toisin silmin katsella puheenalaisen ajan olosuhteita.

Samana vuonna 1770, kuin Göthe tutki Saksan oikeushistoriaa, julkaisi vapaamielinen, etevä historiantutkija Justus Moser kirjoituksen "oman käden oikeudesta" (Von dem Faustrecht). Göthe siitä ei vielä silloin tiennyt. Mutta nämä miehet, toinen runoilija, toinen tiedemies, olivat, merkillistä kyllä, toisistaan tietämättä yhtyneet miltei samaan mieleen, mitä tulee keskiajan maanrauhoihin ja kahakoihin Saksassa. Niinpä Moser sanoi, että, keskiaikaisiin oloihin nähden, tuo järjestetty oman käden oikeus oli "taitoteos korkeinta laatua". Muuten, sanottakoon mitä tahansa jälkeenpäin tuosta oikeuden kannasta, aikanaan se varmaan on ollut jalosti saksalainen.

Rehellisen, jalon saksalaisen ritarin elämäntarina tuleentui pian runoilijan sielussa runollisesti käsiteltäväksi, mutta ei vanhaan sovinnaiseen "klassilliseen" tyyliin. Shakespearen syntymäpäivänä puhetta pitäessään oli hän lausunut luopuneensa säännöllisestä teaatterista, jossa vallitsi kangistava ajan, paikan ja toiminnan yhteys. Sen jäykkiin kaavoihin oli hänen mahdoton pingottaa Götzin draaman vilkkaita, tyrskyisiä tapauksia ja taisteloita, ne olivat koko hengeltään sille vento vieraita. Pikemmin miellytti runoilijaa mallina Shakespeare, johon hän oli hiljan tutustunut ja jota hän myrsky- ja tyrskyläisenä elävästi ihaili. Mutta eipä hän alussa edes aikonut tehdä Götzin elämäkerrasta teatterissa näyteltävää kappaletta; niin oli hänen mielikuvattimensa avartunut suuren englantilaisen teoksista. Shakespearen luonnollisuus ja luontehikas käsittely lienee kyllä ollut nuorelle runoilijalle suureksi avuksi sankarinsa kuvan sommittelussa, mutta etupäässä oli tämä kuitenkin hänen oman neronsa luoma. Häntä viehätti omituisella hengenheimolaisuuden vetovoimalla puoleensa tuo vanha saksalainen ritari. Asuihan Göthen omassa sielussa samallainen syvä pyrkimys oikeutta ja totuutta kohti, huolimatta lain varjosta. Näin runoelman luonti sujui kuin omasta povesta.

V. 1771 kirjoitti Göthe Götz'in n.s. "suunnitelman" (Entwurf), joka kyllä oli ihastuttavan suuremmoinen niiden mielestä, jotka saivat sen lukea — vaan tuli heiltä muistutuksiakin. Vähän hämärää on, mitä Herder — muuten ankara arvostelija — oikeastaan lienee sanonut tuosta suunnitelmasta. Göthe itse on kertonut Herderin muka lausuneen siitä epäystävällisesti ja kovasti, pianpa pilkaten. Mutta toista puhuu Herder itse, kun hän esim. kirjoitti morsiamelleen mainitusta suunnitelmasta: "todellisen kaunis runotuote".

Kun Göthe v. 1772 oleskeli Wetzlarissa harjoittelijana valtakunnan kamarioikeudessa, kuului hän pieneen ystäväin piiriin, joka leikillä nimittihe pöytäkunnaksi ja antoi kullekin jäsenelleen jonkun ritarinimen. Göthen nimenä oli Götz von Berlichingen, rehellinen. Tästä näkyy, että Göthen suunnitelma oli jo siinä piirissä tuttu.

V. 1773 runoilija korjasi, jopa kirjoitti uudestaan koko teoksensa. Vielä samana vuonna saatiin tämä toinen valmistelma painosta kustannetuksi. Siinä on vielä Shakespeare mallina, mutta "myrskyä" on vähemmän, paikoin lienee sentään "vasaran jälkiä", nuoruuden epäkypsyyttä.

Siitä huolimatta tämä perin saksalainen, luontehikas ja runollinen näytelmä, joka jo Göthen maltilla ja syvällä älyllä eläväksi henkilöittää erään mieltäkiinnittävän osan Saksan historiaa, heti herätti suurta huomiota. Jopa pian uskottiin syntyneen uuden Shakespearen. Mutta siinä olikin vain ensi jätti-askeleitaan astunut "jumalallinen Göthe." Sillä tähän näytelmään hän pääasiassa heittikin "myrskynsä" sekä Shakespearen-jälittelynsä, ja tästä puoleen hän kulki omaa uraansa yhtenä maailman suurimpia älyjä.

"Götz" herätti huomioita, ja arvosteluita sateli puolelta jos toiseltakin. Mitä moitteisiin tulee, kuvaavat ne sattuvasti aikaansa, niinkuin sekin, että siinä näytelmässä muka puolustetaan kahakoita ja oman kouran oikeutta. Vaan merkillisin kuvaamassa on se melkein typerä ja parjaava arvostelu, jonka tekijä ei ole kukaan vähempi kuin Preussin suuri Fredrik. Preussin oli hän kyllä etevällä sodanjohtotaidollaan kohottanut suurvallan asemaan ja siinä oli hänen suuruutensa, mutta muuten hän kuuluisalla gallomaniallansa, ranskankiihkollaan, ei ansaitse suuruuden nimeä. Hän tahtoi välttämättä olla sivistykseltään ranskalainen; ei siis kumma, ettei hän ymmärtänyt "Götzin" moisen perin-saksalaisen näytelmän kauneutta. Tuosta kuninkaallisesta arvostelusta on lausunut Göthen äiti: Voi sanoa niin, kuin on sanottu Englannin Elisabetista, että suurikin kuningatar on vain nainen, että suurikin kuningas on vain ihminen. —

Vaikka "Götz" ei ollutkaan aiottu näyteltäväksi, esitettiin se kuitenkin ensi kertaa teatterissa, Berliinissä, jo 14 p. huhtik. 1774 ja tekijäksi ilmoitti sikäläinen sanomalehti: "Dr. Göde in Frankfurt am Main", johon nähden kirja ei vielä liene maininnut tekijänsä nimeä. Sitten v. 1874 voitiin sanoa, että tätä kappalta jo oli näytelty 131 kertaa. Sinä Göthen ensi syntymäpäivänä, jona hän ei enää elänyt, oli Götz'in osaa näytellyt mies, esiin huudettuna, lausunut: Tänpäiväisen kappaleen mestari lepää maan povessa, mutta hänen teoksensa elää iankaikkisuudessa!

* * * * *

Historiallisen totuuden arvosta näytelmissä on lausuttu pianpa vastakkaisia mielipiteitä. Mitä "Götz'iin" tulee, on sen historiallisestakin puolesta kirjoitettu niin paljon, että nyt tässä, mikä vaan aikoo värjöttää sattumoisin pisteltynä viittana uudekseltaan lukevalle suomalaiselle, seikkaperäistä esitystä ei voi tulla kysymykseenkään. Sen verran olkoon vaan viitattu toiselta puolen, että nimenomaan juuri "Götz'in" historiallinen totuus on todistettukin ja että tuo "totuus" antaa tälle näytelmälle erityisen arvon. Ja vielä enemmän: jos Göthen tiedossa ja käytettävissä olisi ollut se asiakirjain paljous, millä nyt voidaan tätä näytelmää ikäänkuin oikeaksi leimata, niin olisi hän, niihin nähden, saanut kuvata vielä rohkeammin ja luottaa Götz'in "elämäkertaan". Nimittäin oikeusjuttu, josta nuo asiakirjat ovat tallella, oli nostettu Götz'iä vastaan, kun häntä syytettiin muka oman etunsa vuoksi johtaneen talonpoikia tuossa kauheassa Saksan talonpoikais-kapinassa v. 1525. Paljon olisi runoilija varmaan kostunut noista erinomaisista asiakirjoista. (Kats. esim. Rede — — am 22 November 1849 von Dr. Heinr. Zoepfl — Ueber den Prozess von Kurmainz gegen Götz von Berlichingen wegen Beschädigungen im Bauernkriege. Heidelberg.)

Kuitenkin: totuus iski nuoren runoilijan sydämestä tulta, jonka valossa ja lämmössä kypsyi keväimen ihana runoelma, ylevä taideteos ja melkeinpä — historia!

Tämä Saksan suurimman runoilijan ensimäinen suuri teos ja historiallinen draama tapahtuu noin vuonna 1519, mikä vuosiluku ainoastaan runollisena vapautena näkyy sovistuvan siksi luvuksi, 1525, jona historia kertoo suuren talonpoikaissodan tapahtuneen. Mutta kun ajattelee, että nuo talonpoikais-kahakat lähinnä syttyivät uskonpuhdistuksen aiheesta, inhimillisen vapaaksi-pyrinnön luonnollisina ilmiöinä, ja semmoisina yleensä kuuluvat keski- ja uudenajan väliseen murrokseen, ja koska tuo murros ilmiöineen on arvattava paljon väljemmäksi, kuin mitä yksityisillä vuosiluvuilla voidaan säntilleen sanoa, niin ei noiden kahakkainkaan suhteen vuosiluku sinne tai tänne suuria merkitse.

Maksimilian, hyvää tarkoittava, mutta heikko keisari, hallitsee Saksanmaata. Ei tuo hänen laittamansa pitkäveteinen valtakunnan kamari-oikeus eikä kurja valtakunnan armeija voi viedä keisarin tahtoa perille. Ruhtinaat koettavat päästä keisarista riippumattomiksi sekä suurentaa valtaansa kukistamalla heikompia naapureitaan. Tuo ruhtinaallinen vallanhimo uhkaa lähinnä vapaata ritarisuutta, joka ei saa turvaa eikä oikeutta keisarilta; on täytynyt turvautua omaan nyrkkiinsä, jos mieli varjella nahkaansa ruhtinailta. Vaan useimmiten ritarit vaihtavat asemaa: ylöllinen hovielämä vetää puoleensa näitä, niin että tahallaan hylkäävät ritarisuutensa vaaroineen, vaivoineen ja hupenevat ruhtinasten hoviloihin.

Ainoastaan yksityiset voimakkaat ritarihenkilöt pysyvät vielä lujasti ehommallaan: Götz von Berlichingen, Frans von Sickingen ja Hans von Selbitz. Nämä riippuvat keisarissaan murenemattomalla uskollisuudella, mutta ruhtinaista eivät piittaa mitään; vieläpä vanhan pitämyksen mukaan omin käsin kostavat jokaiselle ilkiölle, eivätkä viitsi, jos heille on väkivaltaa tehty, oikeuden-puutteessaan kääntyä tuon viheliäisen kamari-oikeuden puoleen; ovatpa käskemättäkin valmiit, miekka kädessä, suojelemaan jokaista viatonta, jota ahdistetaan. Mutta ruhtinaat juuri kiusaavatkin ja sortavat kansaa; oloonsa ikävystyneinä vartovat talonpojat tilaisuutta, milloin heidän kävisi kohottaa itseään ja kostaa sortajilleen. Siinä touhussaan he toivovat apua ritareilta. Etenkin on Götz rahvaan mielumies; kaikissa piireissä, talonpojan luona, munkki-seurueissa, yksinpä mustalais-joukkueissakin, jotka samoilla maleksivat maita mantuja, ylistetään hänen nimeänsä. Hän on turvaamassa sorrettua, missä hän suinkin voi, hänen avullaan tämä pääsee oikeutensa omistajaksi. Mutta ruhtinasten puolelta nähdään näissä ritareissa pelkkää rikosta. Nuo sekä hengelliset että maalliset valtakunnan suuret, niinikään valtakunnan-kaupungit ovat ritarien katkeroita vastustajoita, koska, kuten väittävät, nämä pilaavat julkisen rauhan ja turvallisuuden, ja heidän vallattomuuttansa vastaan alati kestettävien taistelujen takia laiminlyödään tärkeämpi tehtävä: valtakunnan suojeleminen ulkovihollisten, etupäässä Turkkilaisten uhkaavilta hyökkäyksiltä, — vaan totta puhuen, koska nämä rohkeat ritarit tekevät haittaa ruhtinasten vallanhimoisille hankkeille. Sentähden he ritareita sortaakseen muodostavat liittokuntia keskuudessaan ja itse joka tilaisuudessa rikkovat maanrauhan. Yhtenään he pyrkivät riitaan ritarien kanssa ärsyttääkseen heitä epäoikeihin tekoihin, joista sitten saisivat aiheen raivata heidät pois tieltä. He eivät siinä voi toivoa kannatusta keisarilta, sillä hän suosii noita uskollisia ritareita ja tietää että, jos valtakunta vaaraan joutuu, näiden väkevä käsi hyödyttää häntä paljon enemmän kuin kaikki nuo vastahakoiset ruhtinaat, jotka kyllä huutaa pauhaavat, että valtakunnan turvallisuus on vaarassa, vaikka ainoastaan heidän itsekkäät etunsa välistä ovat vaarassa. Keisarin lempi näitä ikäviä rauhanhäiritsijöitä kohtaan ei ruhtinasten silmissä ole muuta kuin sulaa heikkoutta, ja he tekevät voitavansa panetellakseen niitä hänelle rauhan ja järjestyksen vihollisiksi.

Näin on Göthen näytelmällä vankka historiallinen pohja, ja pääsankarin yleiset piirteetkin tarjosi hänelle historia valmiina. Mutta tosi-elämän noihin piirteisiin loi sittenkin Göthen oma runoilija-nero, se sai Götzistä jotakin ominaisella elollaan viehättävää. Tuo "elämäkerta" oli vain kuiva luuranko, jonka vasta Göthe veresti verellä ja lihalla, elävöitti sykkivällä sydämellä. Historia-aineksistaan on runoilija sepittänyt kuvan 16:n vuosisadan oloista värikkäämmän, eloisamman, ihanteellisesti todemman kuin minkä mikään historioitsija olisi osannut kyhätä. Runollisen kuvausvoiman uhkuvasta lähteestä ne sukeuvat ilmi kaikki nuo henkilöt, jotka niin luonnollisina tosi-ihmisinä elävät edessämme ja samalla siirtävät meidät ylemmän olemuksen piiriin. Niiden hajanaisia kasvonpiirteitä ja alku-aiheita oli hän nähnyt elämässä ympärillään, ennenkuin hän ryhtyi niistä taideteoksia sommittelemaan. Sieltä ne ovat alkuaan kotoisin kaikki: Elisabeth, tuo kelpo emäntä, vaimojen valio, samoin hellästi lempivä, itsensä uhraava Maria, tulinen kunnon Lerse, reipas, miellyttävä ratsuripoika Yrjö, keimaileva, juonikas Adelheid, heikko, horjuva Weislingen, hehkuvan himokas Frans y.m. Tuommoisia ihmisiä näkee yhäti ympärillään — mutta minkä rikkaan elämän on suuri runoilija osannut niistä luoda!

V. 1804 ryhtyi Göthe vielä 3:nnen kerran näytelmäänsä uudestaan muovailemaan, mutta tämä melodraamallinen muovailos ei voinut yleisön suosiosta syrjäyttää toista valmistelmaa v:lta 1773 eikä päässyt näyteltäväksi juuri muualla kuin Weimarin hoviteatterissa. Paraiten tunnetuksi on siten mainittu 2:nen valmistelma jäänyt, ja siitä on tämä suomennoskin tehty.

HENKILÖT:

KEISARI MAKSIMILIAN.
GÖTZ von BERLICHINGEN.
ELISABETH, Götz'in vaimo.
MARIA, Götz'in sisar.
KAARLE, Götz'in oma poikanen.
YRJÖ, Götz'in palveluksessa.
BAMBERG'IN PIISPA.
WEISLINGEN (Adelbert von Weislingen), piispan hovissa.
ADELHEID von WALLDORF, piispan hovissa.
LIEBETRAUT, neuvos, piispan hovissa.
FULDAN APOTTI.
OLEARIUS, lakitieteen tohtori.
VELI MARTTI.
HANS von SELBITZ.
FRANS von SICKINGEN.
LERSE.
FRANS, Weislingenin asepoika.
ADELHEIDIN KAMARINEITSYT.
METZLER, |
SIEVERS, |
LINK, | kapinallisten talonpoikain johtajoita.
KOHL, |
WILD, |
HOVIVÄKEÄ BAMBERG'IN HOVISSA.
KEISARILLISIA NEUVOKSIA.
NEUVOS-MIEHIÄ HEILBRONN'ISSA.
SALAISEN TUOMIO-ISTUIMEN JÄSENIÄ.
KAKSI KAUPPAMIESTÄ NÜRNBERG'ISTÄ.
MAX STUMPF, Pfalz-kreivin palvelija.
YKSI TUNTEMATON.
APPI, | talonpoikia.
SULHO, |
BERLICHINGENIN, WEISLINGENIN, BAMBERG'IN ratsumiehiä.
JOHTAJOITA, UPSEERIA, SOTAMIEHIÄ valtakunnan-armeijasta.
RAVINTOLANISÄNTÄ.
OIKEUDENPALVELIJOITA.
PORVAREITA HEILBRONN'ISSA.
KAUPUNGIN-VARTIO.
VANGINVARTIJA.
TALONPOIKIA.
MUSTALAIS-PÄÄLLIKKÖ.
MUSTALAISIA, mustalais-naisia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Frankenin[1] Schwarzenberg'issä.[2]

Ravintola.

METZLER, SIEVERS pöydässä. KAKSI RATSUHUOVIA tulingon
ääressä. ISÄNTÄ.

SIEVERS. Hannu pikkunen, vielä yksi tilli viinaa, ja mittaas, niin kuin ristitty.

ISÄNTÄ. Sin' oot pohjaton.

METZLER (hiljaa Sievers'ille). Kerro sinä siitä Berlichingenistä vielä kerta! Se äkäyttää noita Bambergiläisiä, joutavat suuttua silmittömäks'.

SIEVERS. Bambergiläisiä? Mitä ne tekee täällä?

METZLER. Weislingen on ollut jo pari päivää yläällä linnassa[3] herra kreivin luona. Sitä ne on saattamassa olleet sinne. Ties sen, mistä se herra tullee; ne kumminkin vuottavat sitä, ja se, kuulen ma, menee takaisin Bamberg'iin.

SIEVERS. Kuka on se Weislingen?

METZLER. Piispan oikea käsi, ylen mahtava herra, joka Götz'illenkin hyvänsä tehdäkseen sissii.

SIEVERS. Hänpä saa olla varoillaan, näen mä.

METZLER (hiljaa). Jatka sinä vaan! (kovasti) Milloinka taasen Götz ja Bamberg'in piispa ovat riitasille jämähtäneet? Johan tuota hoettiin, että kaikki välit on sovittu ja tasattu.

SIEVERS. Niin, mene sinä ja sovi mustanuttuin kanssa! Kun piispa näki, ett'ei hän saa mit'ikään aikaan ja aina jääp' alle-kynsin, niin hän herkes' armoille ja oli turkasen upera hommaamassa sovintoa väliin. Se sydämellisen vilpitön Berlichingen antoi tavattomiin asti myöten, jotenka hän tekee aina, jos hän on paremmalla puolen.

METZLER. Jumala varjelkoon häntä! Hän on peräti hurskas, rehellinen herra!

SIEVERS. No aattelehan, eikö tuo ole rietasta? Siinä patuisessa paikassa, kun hän ei osaa sanaakaan aavistaa, karkaavat kimppuun ja nujertavat yhden ratsuri-pojan häneltä. Mut älähän huoli, vielä hän niitä höyhentää siitä!

METZLER. Sittenkin oli se tuhma juttu, tuo että häntä niin huonosti veteli se viime yrkäys. Kyllähän lie hänen siitä tullut sydän-seuduille ähmää.

SIEVERS. Minä luulen, ett'ei häntä olle hamaan aikaan muu niin äijää karvastellut. Aattele vielä, että kaikki tyyni oli mitä tyystimmin urkittu tietoon: milloin piispa palautuu kylpymatkaltaan, monenko ratsumiehen keralla, mitä tietä; ja ell'ei se muutamain petollisten ihmisten kautta oisi tullut ilmi, kyllä hän ois' siunannut saunan ja hieronut hyvänpäiväiseksi papin.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä te siellä pakisette meidän piispasta?
Luulen, te vaan hankaatte riitaa.

SIEVERS. Huolehtikaa omia asioitanne! Ei teillä ole pienintäkään asiata ongitella tänne meidän pöytään.

TOINEN RATSUMIES. Kenenkä luvalla te sitte solvaten puhutte meidän piispasta?

SIEVERS. Vaan olenkos minä mikä velkapää vastaamaan sun eissäs? Kappas tuota pöhkiötä!

ENSIMÄINEN RATSUMIES (lyöpi Sieversiä korvalle).

METZLER. Lyö tuo koira hengeti! Ryntäävät vastakkain.

TOINEN RATSUMIES. Tuusta tänne, jos uskallat!

ISÄNTÄ (erottaa ne toisistaan). Tokko te pysytte kuoressanne! Tuhannen täytiset! Lapatkaa sen pisassa ulos, jos teillä on mitä ottelemista! Siks' että huoneen kunniaksi tulee meillä kaiken käydä siivosti ja säällisesti. (Syytää ratsumiehet ovesta ulos). Ja entäpäs, mitä te aiheilette, aasit?

METZLER. Oho, hauku sinä vaan verosi mukaan, Hannu pikkunen, tahi saat meiltä tuohon kuultavaan kalloosi. Lähetään, toveri, ja nepä siellä ulkona me asetetaan alakärsäksi.

Kaksi Berlichingenin ratsumiestä tulee.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitäs tääll' on tekeillä?

SIEVERS. Ahaa, hyvää päivä, Petter! Hyvää päivää, Veit![4] Mistä matka?

TOINEN RATSUMIES. Älä sanaakaan hiiskahda siitä, ketä me palvellaan.

SIEVERS (supisee). Sittepä ei mahtane teidän herra Götz'innekään olla kovin kaukana?

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Suu poikki siitä! Onko teillä tässä mikä jupakka?

SIEVERS. Te tapasitte ne kaksi miestä ulkona, ne on Bambergiläisiä.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä ne tekee täällä?

METZLER. No, Weislingen on linnassa, yläällä armollisen herran luona.
Sitä ne on saattamassa olleet sinne.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Kuka? Weislingen?

TOINEN RATSUMIES (hiljaa). Petter! se juuri on löytty otus!
(Kuuluvasti). Kuinka kauvan se on siellä ollut?

METZLER. Umpeen kaksi päivää. Mut että se nyt taasen aikoo lähteä taipaleelle, kuulin ma toisen noista miehistä sanovan.

ENSIMÄINEN RATSUMIES (hiljaa). Enkö minä sulle sanonut, että hän on täällä? Oispa vaan voitu tuolla puolen tähystää vähän aikaa. Lähetään, Veit!

SIEVERS. Ei, avittakaa ensin meitä löylyttämään niitä Bamhergiläisiä.

TOINEN RATSUMIES. Onhan teitä kaksi kahta vastaan. Ja meill' on kiire pois. Äijöö! (Pois).

SIEVERS. Aika hönkköjä, nuo ratsurit! Joll'et niille maksa, ei ne avuks' läimäise kertaakaan, niin.

METZLER. Minä saatan vannoa, jotta niill' on joku vehje tekeillä. Ketä ne palvelee?

SIEVERS. Ei mun pitäis' sitä virkkaa; muuten, sitä ne palvelee Götz'iä.

METZLER. Vai niin! Nyt pitää meidän niitä ulkona-olijoita pehmittää. Lähetään! Niin pian kuin minulla on jykeä pahkasauva kädessä, en nuita liioin pelänne heidän paistinvartaitaan.

SIEVERS. Kunpa me niinikään voisimme kerran rynnätä ruhtinasten[5] kisaan, jotka meitä kettävät, jotta valkea luu näkyy.

* * * * *

Ravintola metsässä.

GÖTZ (oven edessä, lehmusten varjossa). Missä mun huovini viipynevät! Mun täytyy tässä kävellä eestaas, muuten minut uni uuvuttaisi. Jo oltu viisi päivää ja viisi yötä väijyksissä siltä silmää! Karvaalta alkaa tuntua tämä rahtunen elämää ja vapautta. Jahka minä saavutan sinut, Weislingen, sitä jälkeä minä hennon viettää vähän hyviäkin päiviä. (Laskemassa lasiin). Taas tyhjä! — Yrjö! Niin kauvan kuin viiniä kestää ja raikasta tuulta, ei minua muuta kuin naurattaa tuo ruhtinasten vallanhimo ja juonet. — Yrjö! — Niin, laittakaa te se luopuisa Weislingen kiertää lihmimään nepasten ja nipi-kuomasten pakeilla, se on omansa mustaamaan minua. Syteen tai saveen! Mut minä olen valveilla. Sinä kyllä pääsit luiskahtamaan minun kynsistäni, piispa! Vaan senpä tähden saakin sitten tuo sinun rakas Weislingenisi korvata koko pyräyksen. — Yrjö! Onko nyt pojan korvat lumpeissa! — Yrjö! Yrjö!

YRJÖ (päällä panssari, suhteettoman suuri). Ankara Herra!

GÖTZ. Arossako sinä piilet? Ootko sinä maannut? Mitä naamari-ilvettä sinä kujeilet? Mitä helkkarissa? Tulepas tänne! Sinä näytät hyvältä, näen mä. Elä ujostele yhtään, poika. Sinä olet reipas, Jyri! Vainenkin, jospa sinä oisit sen asun täyteinen! Se on Hannun haarniska, vai mitä?

YRJÖ. Hannu tahtoi nukahtaa, ja siks' aikaa riisaisi tämän päältään.

GÖTZ. Niinpä hän hennoo elää rennommin, kuin hänen herransa.

YRJÖ. Älkää vihastuko. Minä tämän hellävaraa otin siitä, sukaisin päälleni ja sivalsin isäni vanhan miekan seinältä, juoksin niitylle ja vetäisin paljaaksi.

GÖTZ. Jako huimit kaikinne päin? Siin' on tainnut pensaille ja orjantappuroille käydä hyvästi. Onko Hannu nukkumassa?

YRJÖ. Teidän huutoonne kavahti hän ylös ja kiljaisi mulle, että te kutsutte. Minä rupesin tätä haarniskaa riisumaan, kun kuulin teidät toisesti, kolmannesti!

GÖTZ. Mene! vie jälleen panssari hälle, jonka oma se on, ja sano, että hänen tulee olla valmiina ja hoitaa hevosia.

YRJÖ. Niit' olen minä ruokkinut hyvästi ja huoltanut siihen reilaan, jotta te voitte istua satulaan, milloin tahansa tahdotte.

GÖTZ. Haepas mulle yksi potti viiniä, anna myös Hannulle lasillinen, sano hälle, jotta hänen sietää olla pirteänä, pian koittaa lähtöhetki! Minä tässä vartoon joka silmänräpäys vakoojoitani palajaviksi.

YRJÖ. Ah, ankara Herra!

GÖTZ. No mikä sinua vaivaa, poika?

YRJÖ. Enkö minä pääsisi mukaan?

GÖTZ. Toissa kertana, Yrjö, kun lähtään kauppamiehiä saavuttamaan ja kuormia riistämään.

YRJÖ. Toissa kertana! Niin te olette jo monesti sanonut. Oi, tällä kertaa, tällä kertaa! Minä juosta vikittäisin vaan jälkivietteessä, vaan sivulta päin pälymässä. Minä tahtoisin olla nuolen-noutajana teillä.

GÖTZ. Vasta-kertana, Yrjö. Sinun pitää ensin saada jakku, kypärä ja keihäs.

YRJÖ. No ottakaa minut matkaan! Jos min' oisin ollut mukana viime kerrallakin, ei teilt' oisi jousi joutunut hukkaan.

GÖTZ. Oletko sinä sen jälille päässyt?

YRJÖ. Te olitte sillä heittänyt vihollista päähän, joku jalkamies oli siepannut sen ylös, ja hui-hai! — se oli mennyttä kalua. Eikös ole totta? Tiennen sitä toki minä, niin!

GÖTZ. Kertooko mun huovini sulle semmoisia!

YRJÖ. Nepä ne vissiin. Sen livulta minä viheltelenkin niille minkä mitäkin virrentutkaimia, kun ollaan hevosia sukimassa, ja opetan niille somia lauluja.

GÖTZ. Sin' oot urhakka poika.

YRJÖ. Ottakaa minut mukaanne, että mä saisin näyttää.

GÖTZ. Vasta-kertana, ja sanasta miestä! Noin asutonna sin' et saa lähteä taisteluihin. Tuleva aika myöskin tarvitsee miehiä. Minä sanon sulle, poika, että moinen kallis aika on tuleva: ruhtinaat tarjoovat aarteitaan tämmöisestä miehestä, jota he nyt vainoovat. Mene, Yrjö, anna Hannulle haarniska takaisin ja tuo mulle viiniä. (Yrjö pois.) Missä ihmeellä mun huovini viipyvät! Sitä en voi käsittää. Joku munkki! Mistähän se tullee?

Veli Martti tulee.

GÖTZ. Kunnian-arvoinen taatto, hyvää iltaa! Mistä näin myöhään? Pyhän rauhan mies, teidän verrallanne saa hävetä moni ritari.

MARTTI. Kiitän teitä, jalo Herra! Ja olen tätä nykyä ainoasti nöyrä veli, jos mitä nimi tulee kyseeseen. Augustinus olen luostari-nimeltä, toki mieluisin maine on minusta ristimänimeni: Martti.

GÖTZ. Te olette väsynyt, veli Martti, ja epäilemättä te janootte.
(Poika tulee). Siinä tuleekin viini ihan tasaiseen tarpeeseen.

MARTTI. Minulle joku siemaus paljasta vettä. Minä en tohdi juoda viiniä.

GÖTZ. Sotiiko se teidän lupaustanne vastaan?

MARTTI. Ei, jalo herra, viinin-juominen ei sodi minun lupaustani vastaan; mutta koska viini sotii lupaustani vastaan; niin minä en juo viiniä.

GÖTZ. Kuinka tuo teistä on ymmärrettävä?

MARTTI. Hyvä teille, ett'ette sitä ymmärrä. Syömä ja juoma, luullakseni, on ihmisen elämä.

GÖTZ. Hyvä!

MARTTI. Te kun olette syönyt ja juonut, te olette kuin uudesti-syntynyt, olette voimakkaampi, rohkeampi, luonnistuneempi tehtäväänne. Viini ilahuttaa ihmisen sydäntä, ja iloisuus on kaikkien hyvien avujen äiti. Kun te olette viiniä juonut, olette aina kahdenvertainen siksi, mikä teidän tulee olla, kahta mointa selvempi ajattelemaan, kahta mointa hartaampi ryhtymään toimeen ja kahta mointa kerkeämpi sen suorittamaan.

GÖTZ. Siihen nähden kuin minä sitä juon, tuo on totta.

MARTTI. Teihinpä minä tuota osuutin. Mutta me —

YRJÖ (tuopi vettä).

GÖTZ (salavihkaa Yrjölle). Juoksaise Dachsbach'in tielle, kuulosta korva maata vasten, tuntuuko hevosia tulevan; palaite tuota pikaa takaisin!

MARTTI. Mutta me, kun olemme syöneet ja juoneet, vedämme suoraa vastahankaa sille, mitä meidän tulisi olla. Meissä elää untelo sulatuskyky sovittaa pään vatsan mukaan, ja ylenpalttisen levon ja rauhan martaus-tilassa sikiytyy himoja, jotka hiettaasti paisuvat yli äitinsä.

GÖTZ. No yksi lasi viiniä, veli Martti, ei tuo häirinne teiltä yö-unta.
Te olette tänään kävellyt pitkältä. (Tarjoo lasia). Kilai!
Taistelijain[6] malja!

MARTTI. Jumalan nimessä sitten! (Kilistävät). Minä en voi sietää joutilaita ihmisiä, enkä kuitenkaan saata sanoa, että kaikki munkit ovat jouten; he tekevät mitä he voivat. Minä nyt tulen St. Veil'istä, sieltä missä lepäsin viime yötä. Priori vei minut puutarhaan. Sehän se on heidän mehiläis-pesänsä. Mainiota sallaatia! Kaalia, ai herra hetunen sitä! Ja sitä erinomaista kukkakaalia ja arttisokkaa[7], verratonta koko Europassa muuten!

GÖTZ. S'ei siis ole teidän asianne. (Nousee, käy silmäämässä poikaa, tulee paikoilleen).

MARTTI. Kyllä minä soisin, että Jumala olisi minusta tehnyt tarhurin tai rohtoniekan! Vasta sinä olisin voinut elää onnellisena. Apottini rakastaa minua, luostarini on Sachsenin Erfurtissa, hän tietää, ett'en minä tule aikaan yhdessä kohti; niin hän lähettää minut kaikkialle, missä on mitä toimitettavaa. Nyt minä olen matkalla Konstans'in piispan tykö.

GÖTZ. Vielä yksi lasi! Onnea teidän puuhillenne!

MARTTI. Niin myös teidän.

GÖTZ. Miksi te niin katsotte minuun?

MARTTI. Siksi että minä olen niin ihastunut teidän haarniskaanne.

GÖTZ. Tekisikö teidän mielenne semmoista? Se on raskas ja hankala kannettava.

MARTTI. Niin, mikäpä se ei liene hankalaa tässä maailmassa! Ja minusta kuitenkaan ei mikään tunnu hankalammalta, kuin että ihminen ei tohdi olla ihminen. Köyhyys, siveys ja kuuliaisuus — kolme lupausta, joista jokainen, kukin erikseen, näyttää luonnolle olevan ratki mahdoton, niin tuiki kiusallisia ne ovat kaikki. Ja koetas koko elinaikasi tämän kuorman alla tai tuon paljoa rasittavamman taakan alla, omantunnon vaivoissa, valjuna voihkia! O, herra! Mitä on teidän elämänne vaivalloisuus sen säädyn viheliäisyyteen verraten, joka parhaat vietit, joiden kautta me ollaan olemassa, kartumme ja vartumme, kieltää kiroten, ymmärtäessään väärin sen halun, mikä ihmisessä on — hipua Jumalaa lähemmä?

GÖTZ. Jos teidän lupauksenne ei olisi niin pyhä, minä tahtoisin houkutella teitä, että sonnustautuisitte haarniskaan, tahtoisin antaa teille hevosen, ja niin me lähettäisiin yhteen matkaan.

MARTTI. Soisipa Jumala, että minun hartiani tuntisi itsessään voimaa, jaksaaksensa kantaa haarniskan, ja käsivarteni tarmoa, jaksaakseen syöstä vihollisen alas satulasta! — Raukka, heikko käsi, ennestään tottunut kuljettamaan ristiä sekä rauhan lippua ja häilyttämään suitsutus-astiaa, kuinka sinä pystyisit hallitsemaan keihästä ja kalpaa! Minun ääneni, ainoastaan sopeutunut Ave- ja Halleluja-veisuuseen, kuuluisi vihollisen korvaan minun heikkouteni airunna, kun taas teidän äänenne hänet valloittaisi. Mikään lupaus ei voisi pitää minua palautumasta vielä siihen säätykuntaan, jonka Luoja itse on perustanut — vapaaseen ihmisyyteen.

GÖTZ. Onnellisen palautumisen malja!

MARTTI. Sen minä juon ainoasti teidän onneksenne. Palautuminen omaan häkkiini on kumminkin aina onnetonta. Kun te, herra, palajatte omain muurienne sisälle, iloisena urhoutenne ja tarmonne tunnossa, tarmon, jok'ei tiedä väsymyksestä mitään, vakaana rauhassa vihollisen hyökkäyksiltä, riiseissä aseista rupeatte omalle vuoteellenne ja antautte unen helmaan, joka maistuu paremmalle teistä, kuin minusta virvoitusjuoma pitkään janoon: silloin te voitte puhua onnesta!

GÖTZ. Niin, siksi tuleekin se harvoin.

MARTTI (tulisemmin). Ja on, milloin tulee, taivaan esimaku. — Kun te käännytte takaisin vihollisistanne, viljan raskaana riistaa, ja siinä mieleenne muistuu: sen minä survasin pois satulasta, ennen kuin se ehti ampua, ja sen minä syöksin hevosineen alas, ja sitten te ratsastatte ylös omaan linnaanne, ja —

GÖTZ. Mitä tarkoitatte?

MARTTI. Ja teidän vaimoväkenne! (Kaataa lasiin). Teidän rouvanne malja!
(Pyhkii silmiään). Onhan teillä kai se?

GÖTZ. Erinomaisen jalo, ehtoisa emäntä!

MARTTI. Onnellinen se mies, jolle on suotu kunnollinen, siveä puoliso! Siitä puolin elää hän kahta vertaa kauvemman. Minä en tunne mitään naisia, ja kuitenkin, olihan vaimo luomisen kukka!

GÖTZ (itsekseen). Hän säälittää minua. Oman säätynsä ikävä tuntemus kalvaa hänen sydäntänsä.

YRJÖ (juoksujalassa tulee). Herra! Minä kuulin, että hevosia laukkaa täyttä karkua. Kaksi! Ne ne on vissiin.

GÖTZ. Taluta hevoseni ulos! Hannun pitää hypätä satulaan. Jääkää hyvästi, veli kulta, Jumala johtakoon teitä! Olkaa urhoollinen ja kärsivällinen. Jumala antaa teille vielä tilaa.

MARTTI. Pyytäisin kysyä teidän nimeänne!

GÖTZ. Suokaa anteeksi! Voikaa hyvin! (Tarjoo vasemmustaan).

MARTTI. Miksi te tarjootte mulle vasemmustanne? Enkö minä ole sen ritarillisen oikean käden arvoinen?

GÖTZ. Vaikka te olisitte itse keisari, pitäisi teidän tyytyä tähän. Oikea käteni, jos koht'ei ihan mitääntekemätön sodassa, on turta tuntemaan rakkauden lämmintä likistystä: se on yhtä käsineen kanssa — näette, se on rautainen.

MARTTI. Niinpä te olette Götz von Berlichingen! Minä kiitän sinua, Jumala, että näytit minulle hänet, tämän miehen, jota ruhtinaat vihaavat, jonka puoleen kääntyy ahdistettu kansa. (Tarttuu Götz'in oikeaan käteen). Sallikaa minulle tämä käsi, antakaa minun suudella sitä!

GÖTZ. Te ette saa.

MARTTI. Suokaa minun! Sinä, kalliimpi kuin joku pyhimyksen jäännös-käsi, jonka suonissa on pyhin veri virrannut, kuollut astalo, elostunut mitä jaloimman hengen luottamuksesta Jumalaan!

GÖTZ (panee kypärän päähänsä ja ottaa keihään).

MARTTI. Oli eräs munkki meillä — siitä on nyt vuosi ja päivä — joka oli käynyt teitä näkemässä silloin kun teiltä kämmen oli ammuttu Landshut'in[8] piirityksessä. Kuin hän meille kertoi, mitenkä teihin koski, ja mitä syvää tuskaa te tunsitte siitä, että teidän täytyi nähdä itsenne vaivaiseksi kutsumukseenne, ja kuinka teille oli juolahtanut mieleen, kuulleenne miehestä, jolla myöskään ei ollut muuta kuin yksi käsi ja yhtä hyvin oli uljaana ratsumiehenä palvellut vielä kauvan, — ah, tuota minä en unhota koskaan!

Ne kaksi huovia tulee.

GÖTZ (puhuu niille salaa).

MARTTI (jatkaa sill'aikaa). Sitä minä en unhota koskaan, kun hän puhui jaloimmassa, yksinkertaisimmassa luottamuksessa Jumalaan: Ja vaikka minulla olisi kaksitoista kättä, eikä Sinun armosi minulle soisi hyvää, mitäpä ne hyödyttäisi minua? Niin minä voin yhdellä —.

GÖTZ. Niin muodoin sinne Haslach'in metsään! (Kääntyy Martin puoleen).
Jääkää hyvästi, arvoisa veli Martti! (Suutelee häntä).

MARTTI. Älkää unhottako minua, niin totta kuin minä en unhota teitä ikinä! (Götz pois).

MARTTI. Kuinka niin sydäntäni puristi, kuin minä näin hänet! Hän ei puhunut tuon kummempaa, ja kuitenkin voi minun henkeni erottaa hänen henkensä. On oikein imanne nähdä suurta miestä.

YRJÖ. Kunnian-arvoinen herra, te kai nukutte tässä meillä?

MARTTI. Voisinko minä saada vuoteen?

YRJÖ. Ei, herra! Min' en tunne vuoteita muuta kuin korvakuulolta. Tässä meidän majassamme ei ole olkia kaksisempaa.

MARTTI. Hyvä sekin! Mikä on nimesi?

YRJÖ. Yrjö, kunnian-arvoinen herra!

MARTTI. Yrjö! Niinpä sinä oletkin kaimastunut uljaaseen suojelus-urhoon.

YRJÖ. Ne sanovat, että se on ollut ratsuri; se minäkin aijon olla.

MARTTI. Malta! (Ottaa esille rukouskirjan ja antaa pojalle erään pyhimyksen kuvan). Tässä sinä saat sen. Seuraa hänen esimerkkiään, ole urhoollinen ynnä pelkää Jumalaa! (Martti pois).

YRJÖ. Ah, niin kaunis kimo! Jos minä kerran saisin tuommoisen! — Ja tuo kultainen tamineisto! — Siin' on kamala lohikäärme — Nyt minä vaan ammuksentelen varpusia. — Pyhä Yrjänä! Tee minut suureksi ja väkeväks', anna mulle tuommoinen keihäs, asu ja ratsu, sitten joutaa tulla lohikäärmeitäkin!

* * * * *

Jaxthausen.

Götz'in linna.

ELISABETH. MARIA. KAARLE, Götz'in ainoa poikanen.

KAARLE. Minä pyytäisin sinua, rakas täti, kerropas vielä joku kerta siitä hurskaasta lapsesta,[9] s'on hyvin kaunis satu.

MARIA. Kerro sinä nyt mulle, pikku vekkuli, siinä mä kuulen, tokko sinä olet tarkkaavainen.

KAARLE. Malt's aikaa, jahka minä muistelen —. Oli kerran — niin — oli kerran pikku poika, ja sen äit' oli kipeä, silloin lähti poika pois —

MARIA. Eihän toki. Silloin sanoi äiti: Rakas lapsi —

KAARLE. Minä oon kipeä —

MARIA. Enkä itse voi mennä ulos —

KAARLE. Ja antoi pojalle rahaa ja sanoi: mene ja osta itsellesi vähän einettä. Sitte tuli eräs köyhä mies —

MARIA. Poika meni; sitten tuli sitä vastaan eräs köyhä mies, joka oli — no, Kaarle!

KAARLE. Joka oli — vanha —

MARIA. Niin tosiaan! joka vaivoin jaksoi enää kävellä, ja sanoi: Rakas lapsi —

KAARLE. Anna mulle apua, min' en ole leivän murua maistanut en eilen enkä tänäpänä. Silloin — poika antoi rahan —

MARIA. Jolla pojan piti ostaman einettä itselleen.

KAARLE. Sitte sanoi se vanha mies —

MARIA. Sitten otti vanha mies lapsen —

KAARLE. Kädestä kiinni, ja sanoi — ja miehestä tuli kaunis, kiiltävä pyhimys, ja sanoi: Rakas lapsi —

MARIA. Jumalan äiti palkitsee minun kauttani sinun hyvän tekosi: ketä sairasta sinä kosketat —

KAARLE. Kädelläsi — tarkoitti oikeaa kättä, luulen ma.

MARIA. Aivan niin.

KAARLE. Hän paranee heti terveeks.

MARIA. Sitten se poika juoksi kotiin eikä ilolta saattanut puhua.

KAARLE. Ja lankes' äitinsä kaulaan, teivi ja itki ilosta.

MARIA. Silloin äiti huusi: kuinka minun on! ja oli — no, Kaarle!

KAARLE. Ja oli — ja oli —

MARIA. Nytpä sinä et olekaan tarkkaavainen! — ja oli terve. Ja poika paransi kuninkaita ja keisareita, sekä tuli niin rikkaaksi, että hän voi rakentaa suuren luostarin.

ELISABETH. En voi käsittää, missä mieheni viipyy. Jo viisi vuorokautta ollut poissa, ja hän toivoi, että hän niin pian saa suorittaneeksi sen yrityksensä.

MARIA. Siitä olen minä jo kauvan ollut tuskassa. Jos minulla olisi mies, joka noin yhtenään antautuisi vaarallisiin puuhiin, niin minä kuolisin jo ensimäisenä vuonna.

ELISABETH. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut on kyhännyt taneammasta aineesta.

KAARLE. Vaan miks' isän täytyy lähteä ratsastamaan, jos siellä on niin vaara tarjona?

MARIA. Se on hänen oma hyvä tahtonsa niin.

ELISABETH. Kyllä hänen täytyy, rakas Kaarle!

KAARLE. Miksi?

ELISABETH. Etkös muista, kun hän viimeksi kävi ratsastamassa, mitenkä hän sieltä sinulle toi vehnäs-tuomiset?

KAARLE. Tuokos hän nytkin?

ELISABETH. Niin minä luulen. Näepäs, silloin oli eräs räätäli Stuttgart'ista, mainio joutsimies, joka oli Köln'in kilpa-ammunnassa voittanut parhaan palkinnon.

KAARLE. Kuinka paljon?

ELISABETH. Sata taaleria. Mut sitten eivät ruvenneetkaan räätälille maksamaan niitä rahoja.

MARIA. Eikö tuo ollut ruma teko niiltä, Kaarle?

KAARLE. Rumia ihmisiä?

ELISABETH. Niin se räätäli tuli isäsi luo ja päästäkseen rahainsa perille, pyysi auttamaan. Ja silloin hän lähti ratsastamaan ja otti Kölniläisistä parisen kauppamiestä kiini ja kiusasi niitä niin kauvan, kunnes he antoivat pois sen rahasumman. Etkö sinäkin oisi lähtenyt ratsastamaan?

KAARLE. En! siellä täytyy ajaa sankan, sankan metsän läpi, joss' on mustilaisia ynnä noita-akkoja.

ELISABETH. On tuo oikea poika, pelkää noita-akkoja.

MARIA. Vainenkin sinä teet paremmin, Kaarle, jos elelet aikojasi linnassasi hurskaana, kristillisenä ritarina.[10] Oman kontunsa piirissä on jokaisella tilaisuus tehdä hyvää. Rehellisimmätkin ritarit kuitenkin matkaan-saavat retkillänsä epä-oikeutta enemmän, kuin oikeutta.

ELISABETH. Sisko, siinä et tiedä, mitä puhut. Soispa vaan Jumala, että tämä meidän poikanen aikaa myöten miehistyy urhoollisemmaksi eikä väisty Weislingeniä, joka niin pattomaisesti menettelee minun miestäni vastaan!

MARIA. Ei tuomita, Elisabeth. Veljeni on kovin katkeroitunut, sinä myös. Minä olen koko tässä asiassa enemmän sivusta-katsoja sekä sitä lyytä voin olla kohtuullisempi.

ELISABETH. Ei sitä miestä sovi puolustaa.

MARIA. Se mitä minä hänestä olen kuullut on minua aina viehättänyt. Eikö yksin oma miehesikin kertonut hänestä niin paljon herttaista ja hyvää! Kuinka onnellinen oli heidän nuoruutensa ollut, kun he olivat yhdessä elelleet Rajakreivin hovipoikina!

ELISABETH. Jouti se olla niin. Mutta sanos mulle, mitä kuunaan on saattanut hyvää piillä ihmisessä, joka salavehkeilee parhainta, uskollisinta ystäväänsä vastaan, myöpi itsensä minun mieheni vihollisia palvelemaan, ynnä koettaa väärillä, halpamaisilla kuvauksilla viekoitella omalle puolelleen meidän kelpo keisariamme, joka meitä kohtaan on niin armollinen.

KAARLE. Isä! Isä! Tornivahti puhaltaa toitahusta: Helei, portti auki!

ELISABETH. Nyt hän tulee saaliinensa.

Yksi ratsumies tulee.

RATSUMIES. Ollaan metsästetty! Ollaan saalistettu! Jumalan rauha, jalot rouvat!

ELISABETH. Onko teillä Weislingen?

RATSUMIES. Hän ja kolme ratsumiestä.

ELISABETH. Mitenkä se niin kävi, että te olitte, näin pitkään silmää näyttämättä?

RATSUMIES. Me väijyttiin häntä Nürnberg'in ja Bamberg'in välillä, hän ei vaan tahtonut tulla, ja kumminkin me tiettiin, että hän oli sillä matkalla. Vihdoin vakoiltiin hänestä vihi: hän olikin syrjäytynyt vähän ja istui rauhallisena Schwarzenberg'in kreivin pakeilla.

ELISABETH. Sen he myös mielellään tahtoisivat yllyttää minun miestäni vastaan.

RATSUMIES. Minä ilmoitin heti löytösen herralle. Ylös! ja me ratsastettiin oitis Haslach'in metsään. Ja sielläpäs oli ilveellistä: Siinä yöllä kun niin ratsastetaan, ikään yksi lampuri on paimenessa, ja viis' sutta suimistaksen laumaan ja hurtostaa vihmakasti. Sillä nauroi herra ja sanoi: Onnea, kelpo toverit! Onnea kaikkialle ynnä meille myös! Ja meitä kaikkia riemastutti tuo onnellinen enne. Niin jo ottaap' siihen tulee Weislingen, ratsastaa neljän huovin kanssa.

MARIA. Sydän väräjää minun rinnassani.

RATSUMIES. Niin kuin herra oli käskenyt, minä ja minun toverini takerruimme häneen, jotta oltiin, kuin yhteen kasvettunut nujakka, niin ett'ei hän kuontunut nousemaan, ei hievahtamaan, ja herra ja Hannu hyökkäsi huovien niskaan ja vannotti niillä oikein uskollisuus-valan. Yksi luiskahtipas karkuun.

ELISABETH. Olen utelias. Joutuvatko he pian, että minä saisin nähdä hänet?

RATSUMIES. Ne ratsastaa laaksoa ylöspäin. Neljännes-tunnissa ne joutuu tänne.

MARIA. Hän lienee aivan alakuloinen.

RATSUMIES. Kyllä hän näyttää synkältä.

MARIA. Hänen hahmonsa tuimelee haikeasti minun sydäntäni.

ELISABETH. Ah, mitä sitten! — Minun pitää heti laittaa ateria.
Kaikitenkin te isootte jokainen.

RATSUMIES. Oikein rehellisesti.

ELISABETH. Ota kellarin avain ja ha'e sitä parasta viiniä! He ovat siks' ansainneet. (Pois).

KAARLE. Minä lähtisin yhdessä, Täti!

MARIA. Tule vaan, poika! Kahden pois.

RATSUMIES. Tuost' ei tule isäänsä; muuten se nyt lähtis' yhdessä talliin! (Pois).

GÖTZ. WEISLINGEN. RATSUMIEHIÄ.

GÖTZ (panee kypäränsä ja miekkansa pöydälle). Avatkaa mun haarniskani ja antakaa mulle jakku! Pikku mukavuus tehnee mulle hyvää. Veli Martti, oikein sinä sanoit — Te olette pitänyt meitä vireissä, Weislingen.

WEISLINGEN (mitään vastaamatta astuksii edes taas).

GÖTZ. Olkaa hyvällä tuulella! Tulkaa, riisukaa asunne! Missä teidän vaatteenne on? Minä toivon, ett'ei mitään ole hukkautunut. (Muutamalle huovilleen). Kysykää hänen palvelijoiltaan ja avatkaa taakka ja katsokaa, ett'ei siitä mitään mene hukkaan! Minä voisin vaikka lainata teille omistanikin.

WEISLINGEN. Antakaa minun olla näin, kaikki tyyni on yhdentekevää.

GÖTZ. Voisin teille antaa kelpo siistin ja siron puvun; tosin se on vaan aivinainen. Minulle se on käynyt liika ahtaaksi. Se päällä minä olin armollisen herran, Pfalz-kreivin[11] häissä, juuri sillä erää, kun teidän piispanne kävi niin myrkylliseksi minua vastaan. Kaksi viikkoa sitä ennen olin minä häneltä pari laivaa nujertanut Main-joella. Ja minä astun Frans von Sickingenin kanssa Heidelbergissa Hirvi-ravintolan portaita ylös. Ennen kuin päästään vallan ylös, on joku välikannas ynnä rautainen pikku nojake sen ympärillä; siinä seisoi piispa ja antoi Frans'ille kättä, joka meni siitä ohi, ja pistipä minulle myös, joka tulin juuri perästä. Minä sydämessäni nauroin, ja menin siitä Hanau'n maakreivin luo, joka oli mulle hyvin suosiollinen herra, sekä sanoin: Piispa antoi minulle kättä, vaan minä lyön vetoa, ett'ei hän minua tuntenutkaan. Tämän kuuli piispa, sillä minä tahallani puhuin kovasti, ja tuli uhkamielisenä meidän luoksemme ja sanoi: Hyvä, ainoasti kun minä en teitä tuntenut, ojensin minä teille käteni. Siihen minä vastasin: Herra, minä hyvästi huomasin, että te ette tuntenutkaan minua, ja tässä te saatte kätenne takaisin. Silloin pikku mieheltä tulehtui kaula vihasta punottamaan kuin keitetty äyriäinen, ja hän juoksi vierus-huoneeseen, Pfalz-kreivi Ludvigille ja Nassau'n ruhtinaalle valittamaan sitä ilkkua. Ja se on usein jälestäpäin meitä hauskuttanut.

WEISLINGEN. Minä soisin, että te jättäisitte minut yksin olemaan.

GÖTZ. Mitenkä niin? Minä pyydän teitä, olkaa iloissanne! Tehän olette minun hallussani, ja valtaani min' en käytä väärin.

WEISLINGEN. Siitä minä en ole hätäillytkään. Se on teidän ritarinvelvollisuutenne.

GÖTZ. Ja te hyvin tiedätte, että se velvollisuus on minulle pyhä.

WEISLINGEN. Minä olen vankina; tuo muu on minulle yhtäkaikki.

GÖTZ. Teidän ei sietäisi puhua niin. Aatelkaa, jos oisitte ruhtinasten kanssa tekemisissä, ja ne kytkisi teidät syvään tyrmään, kahleissa virumaan, ja vartijan täytyisi viheltämällä karkoittaa uni pois teidän silmistänne —

(Huovit tuovat vaatteita).

WEISLINGEN (riisuutuu ja pukeutuu).

(Kaarle tulee).

KAARLE. Hyvää huomenta, Isä!

GÖTZ (suutelee pojuttaan). Hyvää huomenta, poika! Kuinka te olette eläneet sill'aikaa?

KAARLE. Hyvin kiltisti, isä! Täti sanoo, että min' oon hyvin kiltti.

GÖTZ. Vai niin!

KAARLE. Onko sulla mitään tuomisia mulle?

GÖTZ. Tällä kertaa ei.

KAARLE. Min' oon oppinut paljon, niin.

GÖTZ. Oho!

KAARLE. Saanko sulle kertoa hurskaasta lapsesta?

GÖTZ. Aterian perästä.

KAARLE. Osaan minä vielä enemmän.

GÖTZ. No mitä sitten?

KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella, kuulunut kaks' sataa vuotta Berlichingen-herroille, niin kuin perintö ja oma.

GÖTZ. Tunnetko sinä herra Berlichingenin?

KAARLE (katsoa tuijottaa vaan).

GÖTZ (itsekseen). Hän ei, poloinen poika, pelkältä oppisuudeltaan näe tuntea omaa isäänsä. — Kellenkäs kuuluu Jaxthausen?

KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella.

GÖTZ. En minä sitä kysynyt. — Minä tunsin kaikki tiet, solat ja kaalamot, ennen kuin tiesin, mikä tämä joki, kylä ja linna on nimeltä. — Onko äiti kyökissä?

KAARLE. On, isä! Hän keittää porkkanoita ja lammaspaistia.

GÖTZ. Tiedätkö sinä vielä senkin, Hannu keittomestari?

KAARLE. Ja mulle on täti paistanut jälkinamuksi yhden omenan.

GÖTZ. Etkö sinä voi sitä koviltaan syödä?

KAARLE. Paistettu maistuu hyvemmälle.

GÖTZ. Niin, sulla pitää aina olla jotain erikoista — Weislingen! minä tulen kohta teidän luoksenne takaisin. Pitäähän minun käydä tervehtimässä rouvaani. Tule mukaan, Kaarle!

KAARLE. Kuka se on tämä mies?

GÖTZ. Tervehdi häntä! Pyydä, että hän oisi iloissaan!

KAARLE. He', mies, tässä kättä! Olepas iloissasi, ruoka on pian valmis!

WEISLINGEN (nostaa poikaa ylös pitkäksi ja suutelee). Onnellinen lapsi, joka ei tunne mitään pahaa, muuta kuin minkä soppa viipyy liika pitkään. Suokoon Jumala teille paljon iloa pojastanne, Berlichingen!

GÖTZ. Missä on paljon valoa, siinä on varjo sitä sankempi — kuitenkin, olisi minulle tervetullut sen toivotuksen täyttö. Meidän pitää käväistä katsomassa, mitenkä siellä jaksetaan. (He lähtevät).

WEISLINGEN. Oi että minä heräjäisin, ja että kaikki olisi kokonaan unta! Berlichingenin hallussa! sen josta minä töin tuskin olin irtautunut, jonka muistoa minä koetin karttaa kuin tulta, — sen hallussa, jonka minä toivoin lopulta voittavani vallan! Ja hän — se vanha, hurskas-sydäminen Götz! Pyhä jumala, kuinka, oi, kuinka tämä kaikki on päättyvä? Uudestaan tuotuna, Adelbert, sinä, tähän saliin, jossa me poikasina kisata tepastettiin — kun sinä rakastit häntä, hänessä riipuit kuin omassa sielussasi! Ken voi lähestyä häntä ja vihata? Ah, minä olen täällä niin tyhjän mitätön! Onnelliset ajat, te olette olleet ja menneet, kun vielä se vanha Berlichingen istui täällä kamiinin ääressä, kun me hänen ympärillänsä ilakoitiin keskenämme ja rakastettiin toinen toistamme, kuin enkelit. Kuinka tuskissaan nyt mahtaa olla piispa ja kaikki minun ystäväni! Minä tiedän, että koko maa ottaa osaa minun kovan-onnen kohtaukseeni. Mitä siitä! Voivatko he minulle antaa, mitä minä koetan tavoittaa?[12]

GÖTZ (tuopi putelin viiniä ynnä pikareita). Kunnes ruoka valmistuu, ryypätään yhdessä joku sarkka. Tulkaa nyt tänne istumaan ja olkaa kuin kotonanne! Ajatelkaa, että te nyt vielä kerran olette Götz'in luona. Emme ole hyvään aikaan istuneet yksissä, emme hyvään aikaan yhdestä puolin lasia kallistaneet. (Tarjoo). Kilai! Iloisen sydämen malja!

WEISLINGEN. Ne ajat ovat olleet ja menneet.

GÖTZ. Jumala paratkoon! Tosin hauskempia päiviä kuin joita nautimme Raja-kreivin hovissa emme enää saa viettää, kun me vielä nukuttiin yhdessä ja kahden kesken vaellettiin siellä ja täällä. Minä ilolla muistelen omaa nuoruuttani. Juohtuuko enää mieleenne, kuinka minä närkästytin sitä puolalaista, jonka kiiltovoideltuja ja kutrikiharoituja hivuksia minä vahingossa tulin hihallani sotkeneeksi?

WEISLINGEN. Se tapahtui pöydässä, ja hän tavoitti teitä veitsellä.

GÖTZ. Jonka minä koreasti löin pois sillä erää, ja paikalla te olitte hänen kumppaniensa korvuksissa. Me pysyttiin aina vilpittömästi yhdestä puolin, niin kuin urhoolliset ja kunniantuntoiset pojat, ja niiksi meidät tunnusti jokainen. (Kaataa lasiin ja tarjoo). Kastor ja Polluks![13] Se teki minun sydämelleni aina niin hyvää, kun meitä Raja-kreivi min nimitti.

WEISLINGEN. Würzburg'in piispa oli sen nimen antanut meille ensin.

GÖTZ. Hän oli oppinut herra ja sen ohessa niin ihmis-rakas. Minä häntä muistan niin kauvan kuin elän, kun hän meitä niin sydämellisesti hyväili, ylisti meidän yksimielisyyttämme ja kiitti onnelliseksi sitä ihmistä, joka on ystävänsä kaksois-veli.

WEISLINGEN. Ei puhuta enää siitä!

GÖTZ. Miks' ei? Työn ja toimen perästä en minä tiedä suloisempaa kuin muistella entisiä elämän kohtia. Ah! kun minä taas ajattelen, kuinka me yhdessä kestettiin ilon ja surun päivät, niin kaikessa pidettiin toinen toisestamme, ja kuinka minä silloin luotin, että sitä se on oleva koko meidän elämämme ikä! Eikö minulle ollut se ihan ainoa lohdutus, kun minulta tämän käden ampuivat Landshut'in piirityksessä, ja sinä minua vaalit sekä paremmin kuin veli ikään pidit minusta hellää huolta? Silloin minä toivoin, että Adelbert on vastaisuudessa oleva minun oikea käteni! Ja nyt —

WEISLINGEN. Oh!

GÖTZ. Jos vainen sinä olisit minua seurannut silloin, kun minä sulle esitin, että yhdessä olisi lähdetty Brabant'iin, niin olisi kaikki tyyni jäänyt entiselleen! Siihen aikaan pauloitti sinua se onneton hovi-elämä, ja tuo joutavointa ja liehakointa naisten kanssa. Minä sanoin sulle aina, kun sinä herkesit niiden turhamaisten, rivojen hulttiotarten keskuuteen, ja laversit niille eripuraisista avioliitoista, vietellyistä tyttäristä, sen kolmannen naikkosen karkeasta hipiästä, tai mitä muuta ne mielellään kuuntelevat: — Sinusta, sanoin minä, tulee hirtehinen, Adelbert!

WEISLINGEN. Vaan mitä varten tuota kaikkea?

GÖTZ. Soispa Jumala, että minä tuon voisin unhottaa, tai että tuo olisi toisin! Etkö sinä ole niin vapaa, niin jalosukuinen kuin ikään Saksanmaassa ollaan, riippumaton, ainoasti keisarin alamainen, ja sinä viitsit kyyristellä vasallien[14] vallan alla? Mitä sinä välität piispasta? Kunko on sinun naapurisi? Ettäkö saattaisi sinua loukata? Eikö sinulla ole käsiä ynnä ystäviä, että voisit vuorostasi taas häntä loukata? Että sinä niin halvaksi arvaat vapaan ritarin arvon, ritarin, jok' ei riipu kestään muusta, kuin Jumalasta, keisaristaan ja omasta itsestään! Että sinä alennat itsesi ensimäiseksi liikavieraaksi muutaman itsepäisen, kateellisen papin hoviin!

WEISLINGEN. Sallikaa nyt minun puhua!

GÖTZ. Mitä sulla on sanomista?