Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed

Proofreaders

TORQUATO TASSO

Näytelmä

Kirj.

J.W. v. Goethe

Suomentanut J. Siljo

1913.

SUOMENTAJAN ESISANA.

Niistä arv. henkilöistä, jotka ovat edistäneet työtäni, pyydän suurimmalla kiitollisuudella mainita leht. O. Mannisen, jonka positiivinen apu on ollut erikoisen tuntuva; sekä prof. O.E. Tudeerin, joka lukuisilla huomautuksilla on selventänyt minulle tekstiä.

Helsingissä, 9 p. huhtik. 1913.

J.S.

HENKILÖT:

ALFONSO TOINEN, Ferraran herttua.
LEONORA ESTELÄINEN, herttuan sisar.
LEONORA SANVITALE, Scandianon kreivitär.
TORQUATO TASSO.
ANTONIO MONTECATINO, valtiosihteeri.

Tapahtumapaikka Belriguardon huvilinna.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Puutarha koristettuna eepillisten runoilijain rintakuvilla. Näyttämön etualalla oikealla Vergilius, vasemmalla Ariosto.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA. Mua katsot hymyten, Eleonora, ja katsot itseäs ja hymyät. Suo tietää ystävättäres, mi sua noin arveluttaa sekä viehättää.

LEONORA. Niin, ruhtinatar, mielihyvin nään mä, kuin meitä maalaiskorut kaunistaa. On elomme kuin paimentyttöjen ja puuhamme kuin noiden onnellisten. Me seppeleitä teemme. Käsissäni tää yhä paisuu kirjokukkasista; sun mieles, ylevämpi aatoksissaan, on valikoinut sorjan laakerin.

PRINSESSA. Nää lehvät, aatoksissain sitomani, pään arvokkaan jo saavat kaunistaa: Vergiliusta kiittää tahdon näin. (Hän seppelöi Vergiliuksen rintakuvan.)

LEONORA. Mun täyden, vehmaan seppeleni kantaa siis Ludovicon jalo otsa saa. (Hän seppelöi Arioston rintakuvan.) Ja leikin kuolottoman mestarille veronsa kohta tuokoon nuori kevät.

PRINSESSA. Mä veljeäni kiitän, kun näin varhain hän meidät maalle toi. Tääll' omin valloin nyt unelmoida voimme hetket pitkät me elävämme runon kulta-aikaa. Tää rakas Belriguardo! Iloisena tääll' elin monta nuoruuteni päivää, ja nuori vihannuus ja päivänpaiste sen tunteen uutena taas mulle tuo.

LEONORA. Niin, uusi maailma meit' ympäröi! Puut iki-vihertävät varjossansa jo virkistystä suovat. Suihkulähteet taas raikkahasti soivat. Aamutuuli saa nuoret, norjat oksat keinumaan. Kuin lapsensilmät, kasvinlavoistaan meit' armahina katsoo kukkaset. Jo peitteen estämättä päivä silmää oranssien ja sitroonien majaan. On päämme päällä tyyni sinitaivas, ja etäisinten vuorten harjoilta kuin utuverho ilmaan haihtuu lumi.

PRINSESSA. Mä kevään tuloa vain siunaisin, jos ystävätärtä ei multa veis se.

LEONORA. Ah, unhoittaa mun suo, kuin pian taas nää onnenhetket multa ero riistää!

PRINSESSA. Min ero sulta vie, sen monin verroin tuo suuri kaupunki taas sulle suo.

LEONORA. Mua kutsuu velvoitus ja rakkaus luo puolisoni, kauan kaivanneen. Vien hälle pojan, jok' on tänä vuonna kehittynyt ja kasvanut niin paljon, ja yhdyn hänen isäniloonsa. Suur', ihana Firenze on, mut aarteet sen runsaimmatkaan eivät arvollaan Ferraran jalokiviä voi voittaa. Firenzen kaupungiksi kansa sai, Ferraran suuruuden loi ruhtinaat.

PRINSESSA. Viel' enemmän ne kunnon ihmiset, joit' onnensattuma toi yhteistyöhön.

LEONORA. Mi sattumalta yhtyi, hajoo pian. Mut itsehensä jalo ihminen voi jalot kiinnittää, kuin teette te. Te, veljesi ja sinä, yhdistätte mont' arvoistanne kättä keskenään, ja suurten isäin arvoiset te ootte. Tääll' loisti kirkkahaksi syttyneenä jo valo tieteen, vapaan ajatuksen, kun raakalaisuus muuta maailmaa viel' yöhön kolkkoon kietoi. Lapsena jo maineen, nimen Esten Herkuleen ja Esten Hippolytuksen ma tunsin. Kuin Rooma ja Firenze, isältäni suurt' ylistystä sai Ferrara. Tänne jo kauan kaipasin; nyt täällä olen. Petrarca hoidon, suojan täältä sai, ja täältä esikuvans' Ariosto. Ei maassa suurta miestä yhtäkään, ken täällä vieraana ei ollut ois. Ja etu neron suosinnasta on: jos hänelle sä vieraslahjan suot, saat häitä kauniimman sa vastalahjan. On pyhä paikka, jolla jaloin käynyt on hyvä ihminen; vuossatain taa sen sanat, teot säilyy lasten kuulla,

PRINSESSA. jos heillä herkkä tunto on, kuin sun; kadehdin usein tuota onneas.

LEONORA. Jot' itse hiljaa, puhtahasti nautit kuin harvat. Kas mun täysi sydämeni koht' ilmaisee, mit' elävästi tunnen; syvemmin tunnet sa—ja vaikenet. Ei sua hetken lume häikäise, ei lahjo sukkeluus, ja imarrus sun korviis teeskennellen turhaan hiipii. On aina vakaa mieles, aistis varma ja sanas suora; aina suuruuteen sä kiinnyt,—niinkuin itses, tunnet sen.

PRINSESSA. Tät' älä imarrusta suurinta jalohon pue vaippaan ystävyyden!

LEONORA. Vain ystävyys voi oikein ymmärtää ja tuntea sun arvos kokonaan. Ja vaikka paljon auttoi myöskin onni ja sallimus sua siihen, mikä olet, niin arvos suuri sulle silti jää, ja yli muiden naisten kunnioittaa tää aika sinua ja sisartas.

PRINSESSA. Ei vaikuta tuo minuun, Leonora, kun muistan vähäisyyttä ihmisen, ja että senkin muille velkaa on. Mä äidiltäni opin vanhat kielet ja menneen ajan teot tuntemaan; mut tiedoiltaan ja mieleltänsä oli tytärtään kumpaakin hän suurempi, ja verrata jos häneen tahdot heitä, niin etusijan saa Lucretia. Ja usko: mitä luonto, onni salli mun saada, koskaan sitä katsonut en omaksen', en kunniakseni. Ma iloitsen, kun viisaan miehen puheen voin ajatuksen mukaan ymmärtää. Jos menneen ajan miestä arvostellaan ja hänen tekojansa punnitaan; tai johtuu keskustelu tieteeseen, mi kokemuksen kautta laajentuen ei yksin hyödytä, vaan jalostaa: kuin puhe arvollisten vaihteleekin, ma seuraan mielelläni, vaivatta. Viisasten väittelyä iloin kuulen, kun voimista, jotk' ihmisrinnan tuskaan ja autuutehen voivat liikuttaa, käy puhe sointuva ja innokas; tai ajattelijan kun puhumaan saa ruhtinasten maineen-, vallanhimo, ja silloin äly hieno, joustava, kuin ainoastaan viisaan miehen on, meit' opettaa, ei harhaan meitä vie.

LEONORA. Ja tämän vakaan keskustelun jälkeen suo tyynen virkistyksen korvalle ja sydämelle säkeet runoilijan, jok' armaat, nuoret tunteet elämään virittää sielussamme lempein soinnuin. Maat laajat vallitsee sun ylhä henkes, mun aina mieluisinta viipyä on runouden saaren lehdikoissa.

PRINSESSA. Se kaunis maa, on mulle kerrottu ja uskoteltu, parhaiten vain myrtin saa kasvamaan. Ja vaikka runottaret on lukuisat, niin harvoin etsitään heist' ystävää ja leikki toveria, vaan mieluumpi ois nähdä runoilijaa, jok' karttain pakenevan näyttää meitä ja jotain etsivän, jot' emme me, ja ehkei hänkään itse täysin tunne. Ois silloin hupaisaa, jos meidät kohtais hän hetkell' oikealla, meissä huomais ihastuin aartehensa, jota etsi hän kauan turhaan maat ja mantereet.

LEONORA. En pilastasi pahastua voi; sen kärki sattuu tosin, mutt' ei syvään. Mä miehen ansioille arvon suon, ja teen myös Tassolle vain oikeutta. Pois näiltä mailta kaipaa katseensa; ja korvans' yhteissoinnut luonnon kuulee, mit' tärjoo aikakirjat, elämä, hän kohta siihen kiintyy sydämellään: hän hajallisen kokoo mielessään, tunteellaan elottoman elävöittää. Hän usein halveksitun koroittaa, mi ennen arvon sai, sen tyhjäks näyttää. Tään taikapiirin haltijana käy tuo kumma mies, ja kanssaan kulkemaan meit' innostaa ja aatoksemme kietoo: hän lähestyinkin meistä kauas jää, hän näyttää meitä katsovan ja näkee vain henki-ilmestyksen sijallamme.

PRINSESSA. Sä hellävaroin kuvaat runoilijan, unelmain hentoin mailla kulkevan. Vaan myöskin todellisuus hänen mieltään, ma luulen, voimakkaasti kiinnittää. Ne kauniit laulut, jotka siellä täällä näemme puihin kiinnitettyinä, —kuin kulta-omenat Hesperian uuden ne tuoksuu,—mielestäs ne eikö ole hedelmät jalot tosi-rakkauden?

LEONORA. Myös mua viehättää nuo kauniit lehdet. Vain yhtä kuvaa mielin rikkahin hän aina ihannoipi lauluissansa. Hän tähtein kirkkahasen kunniaan sen ylentää, sen eessä kumartuu kuin taivaan pilvein päällä enkelit; hän niittyin hiljaisuudessa sit' etsii ja seppeleiksi sitoo kukkaset. Kun rakastettu poistuu, pyhän hohteen saa polku, jalan kauniin koskettama. Kuin satakieli lehväin peitossa hän lemmensairaan rinnan valitusta saa lehdot, ilmat soimaan sulontäyttä: tuo tuska, kaiho sointuva, ei käy se ohi korvan,—sydämeen se koskee.

PRINSESSA. Ja ihannoimansa jos tuo hän ilmi, hän sille antaa nimen Leonora.

LEONORA. Se nimi sinun on, kuin minunkin. Ma pahastuisin, jos se toinen ois. Sen kaksoismerkityksest' iloitsen: niin voi hän tunteensa sua kohtaan peittää. Oon tyytyväinen, että minustakin tään nimen sointu häntä muistuttaa. Ei siitä lemmestä nyt puhe ole, mi kokis yksinomaan vallita ja omanansa pitää ystävätä ja kademielin muilta vartioida. Kun ajattelee mielin autuain sun ylevyyttäs hän, myös iloitkoon mun keveemmästä olennostani. Meit' ei hän rakasta—suo anteeks sana!— hän ilmain äärilt' etsii lempimänsä ja meidän nimeemme sen yhdistää. Hän meihin tuntehensa tartuttaa. Me muka rakastamme miestä, vaikka vain korkeinta kanssaan rakastamme.

PRINSESSA. Oot syventynyt tähän tieteeseen ja lausut asioita, Leonora, jotk' korvihini vain jää kaikumaan, ja vaivoin aatoksiini mukautuvat.

LEONORA. Kuin? Platon oppilasko ymmärtää ei voisi lörpötystä maallikon! Kai lienen liian paljon erehtynyt, mut tiedän: myöskin totta joukoss' on. Se jalo koulu lempeä ei kuvaa, kuin toiset, lasna hemmoteltuna; hän nuorukainen on, ja morsiona on hällä Psyyke; jumal-neuvostossa hän jäsen on. Hän rauhaa sydänten ei häilähdellen, petollisna riistä; ei heti kiinny muotoon kauniiseen sen sulon hurmaamana hän, eik' inho myös mieltään täytä, kun on hurma poissa.

PRINSESSA. Jo saapuu veljeni! Ei tietää saa hän, mihin taaskin kääntyi puhelumme; hän meihin kohdistaisi pilansa, kuin ennen ivasi hän pukujamme.

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. ALFONSO.

ALFONSO.
En Tassoa, jot' etsin, mistään löydä,
en edes täältä—teidän luotannekaan.
Te hänest' ehkä jotain tiedätte?

PRINSESSA.
Näin eilen häntä vähän, tänään en.

ALFONSO. On vika vanha hänessä, ett' yksin hän mieluimmin on, seuraa paeten. Jos suonkin hälle, että ihmistouhun hän hylkää rauhan, vapauden vuoksi ja tarkkaa oman henkens' ääntä vain, niin tyytyä en enää voi, kun hän jo ystäväinkin seuraa välttelee.

LEONORA. Jos erehdy en, moittees, herra, kohta sa ilomielin vaihdat kiitokseen. Näin kaukaa tänään hänet kirjoinensa, hän tauluun kirjoitteli käydessään. Hält' eilen jonkun vihjauksen sain ja valmiiks siitä arvaan teoksensa. Vain pikkupiirteitä hän huolittelee, sun suosios, niin kalliin hänelle, nyt vihdoin arvokkaasti palkitakseen.

ALFONSO. Hän tervetullut olkoon, jos sen tuo, ja vapautta saakoon pitkäks aikaa. Niin hartahasti seuraan hänen työtään, niin paljon iloitsen—ja täytyykin mun iloita—suurteoksestaan, että vain kasvaa kärsimättömyyteni. Ei lopetetuks saa hän, valmiiks ei, hän yhä korjaa, vitkaan etenee, taas pysähtyy ja toiveet turhiks tekee: nään mielipahoin loittonevan ilon, min luulin lähellä jo olevan.

PRINSESSA. Mä kiitän huolellista kainoutta, joll' eespäin verkalleen hän tietään käy. Vain runotarten suosio ne auttaa, niin monet säkeet, lujaan sointuliittoon. Ja pyrkimys vain yks on mielessään: ett' eheäksi runo pyöristyisi. Ei kasata hän tahdo taruja, jotk' kiehtoin huvittavat, lopulta vain tyhjäin sanain sointuun rauetakseen. Suo hänen olla, veli! Ajasta ei riipu arvo hyvän teoksen; ja jott' ois jälkipolvill' ilo siitä, saa nykyaika itsens' unhoittaa.

ALFONSO. Me kahden, rakas sisar, toimikaamme, kuin yhteis-eduks usein teimme jo. Jos minä intoilen, sä hillitse; ja jos sa laimenet, ma kiihoitan. Niin ehkä hänet pian määrässään näemme, hartaan toivehemme mukaan. On silloin isänmaa ja maailma suurtyötä miehen luomaa hämmästyvä. Saan mainehesta osan ininäkin ja hälle elämä taas avautuu. Ei jalo henki piiriss' ahtaassa voi täysin kehittyä. Vaikutelmat niin isänmaan kuin maailmankin hälle on tarpeelliset. Kiitos sekä moite on hänen koettava. Tutkimaan hän niin joutuu itseään ja toisia. Ei enää erakkuus hänt' uneen kiehdo. Ei viha tahdo säästää, ystävyys ei saa; niin taistoin kasvaa nuorukainen ja pian tuntee mieheks itsensä.

LEONORA. Siis hyväkseen teet vielä kaikki, herra, niinkuin jo paljon hälle tehnyt olet. On kyvyn kasvinehto hiljaisuus, mut elon myrskysäissä luonne varttuu. Oi jospa oppis mukaan kehittäisi hän mielensä ja taiteensa, ett' enää ei vierois ihmistä, ei luulevaisuus hänessä pelkoon, vihaan saakka yltyis.

ALFONSO. Ken ihmistä ei tunne, pelkää häntä, ja vieroin oppii väärin tuntemaan. Niin hänen käynyt on, ja vapaa mieli käy kieroon, kahliutuu nyt vähitellen. Niin suosiostain usein huolehtii hän enemmän kuin sopis hälle; monta epäilee, joista tiedän varmasti, ettei he vihaa häntä. Sattumalta voi kirje eksyä, voi palvelija pois muuttaa hänen luotaan muiden luo, tai hukkaan joutuu joku paperi: jo juonta pälyy hän ja petosta ja mielivaltaa, jossa tuho väijyy.

PRINSESSA. Me emme, veljeni, saa unhoittaa, ett' itseens' sidottu on ihminen. Ja meidän kera käyden ystävämme jos loukkais jalkansa, niin lempein käsin tukien häntä, kohta kulkua me hiljentäisimme.

ALFONSO. Ois parempi, jos hänet terveeks saisimme, ja kohta hän tehokeinot kelpo lääkärein sais tuta, virkeänä käydäkseen taas iloll' uuden, terveen elon teitä. Mut sentään toivon, rakkaat, etten koskaan sais kantaa syytä tylyn lääkärin. Teen voitavani, hälle varmuutta ja luottamusta poveen nostaakseni. Hän muiden läsnäollen usein selvään saa nähdä suosioni. Milloin hän valittaa jotain, sitä tutkitan, niin äskenkin, kun huoneeseensa luuli hän murron tehdyn. Jos ei selveydy se, niin tyynnä esitän, min ymmärrän. Ja jotta kärsivällisyyskään unhoon ei jäisi, hälle suon sit' ansiostaan: mua autatte, sen tiedän, innoin siinä. Toin maalle teidät nyt ja illalla palajan kaupunkiin. Antonionkin pian saatte nähdä. Roomasta hän palaa ja minut täältä vie. On tehtävää ja puhuttavaa paljon. Moni päätös on harkittava, kirje vastattava: tää kaikki kaupunkiin taas minut vaatii.

PRINSESSA.
Sun kanssas emmekö saa mekin tulla?

ALFONSO.
Te Belriguardoon jääkää vaan ja käykää
Consandolia katsomassa! Vapaat
ja kauniit päivät täysin nauttikaa!

PRINSESSA. Et siis voi jäädä luoksemme ja täältä noit' asioita yhtä hyvin huoltaa?

LEONORA. Pois heti viet Antonion, jonka meille ois paljon kerrottava Roomasta.

ALFONSO. Ei käy se päinsä, lapseni, mut kanssaan niin pian palaan ma, kuin suinkin voin; hän silloin kertokoon,—te auttakaa mua palkitsemaan häntä, työssäni jok' on niin toimellinen taaskin ollut. Ja kun on kaikki selvitetty taas, iloa silloin tuokoot nuorten parvet puutarhoihimme, eikä liikaa lie jos minuakin joku kaunotar polulla vilpoisalla silloin kohtaa.

LEONORA.
Lupaamme kyllä silmän ummistaa.

ALFONSO.
Ja minä sääliä, sen tiedättehän.

PRINSESSA (taustaan päin kääntyneenä). Oon kauan nähnyt Tasson lähestyvän. Hän astuu hitaasti ja pysähtelee tuon tuostakin, kuin epäröiden, sitten käy nopeammin taas, ja vitkailee jo kohta.

ALFONSO. Älkää häntä häiritkö, kun unelmoiden, mietteissään hän kulkee!

LEONORA.
Ei, meidät huomas hän ja tänne käy.

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISET. TASSO.

TASSO (kädessään pergamenttikansinen kirja). Käyn hitaasti, tään kirjan sulle tuoden, ja vielä epäröin, sen antaisinko. Se, tiedän, puutteellinen vielä on, vaikk' ehkä näyttääkin jo valmiilta. Mut keskeneräisnä jos arkailin sit' antaa sulle, murhe uusi siihen mua pakoittaa: en turhamaiselta, en kiittämättömältä näyttää tahtois! Ja niinkuin sanoa voit vain: täss' olen! jott' ystäväs sua säästäin iloitsis, niin sanon minäkin vain: ota tämä! (Hän ojentaa kirjan.)

ALFONSO. Ilolla lahjas minut yllättää, teet mulle juhlaksi tään kauniin päivän. Siis vihdoin käsissä se mulla on, ja minun omanikin tavallaan! Jo kauan toivoin sinun päättää voivan ja vihdoin sanovan: nyt on se valmis!

TASSO. Jos teitä tyydyttää se, on se valmis; se näet kokonansa teidän on. Jos vaivaa siihen käyttämääni katson tai piirroksia oman kynäni, niin sanoa voin: teos minun on. Vaan lähemmin jos katson, mikä sille sisäisen arvon suo ja merkityksen, niin näen kohta, ett' on teiltä vain se. Jos kyllyydestään lahjan armahan minulle soikin luonto, runonlahjan, niin sentään onni oikkupää mun työnsi tylyllä ankaruudell' aina luotaan; ja milloin pojan katseen hurmasi maailman kukkurainen ihanuus, taas kohta nuoren mielen sumensi ansaitsematon hätä armaan kodin. Jos sydän laulamahan laikahti, niin surullisna sieltä laulu nousi, ja äidin tuskat, isän murehet mun helkkyi soinnuissani hiljaisissa. Eloni ahtaudesta sinä yksin mun nostit vapautehen kauniiseen; pois huolten pilvet otsaltani pyyhit, teit vapaaks mun, niin että sieluni voi lauluun rohkeahan ylentyä; jos kiitosta siis saanee teokseni, on teidän ansio ja teos teidän.

ALFONSO. Sa kaksinkertaisesti kiitoksen ansaitset kaiken! Kainoudessas meille tuot kunniata niinkuin itselles.

TASSO. Kuin selvästi mä tunnenkaan, ett' olen vain teiltä saanut, mitä tuon nyt teille! Kuink' itsestään mies nuori, kokematon pusersi runon? Hänkö keksinyt on tuiman sodan viisaan ohjauksen? Se asetaito, jonka voimassaan tuo kukin urho taiston hetkell' ilmi, päämiehen äly, uljuus ritarein ja taisto viekkauden ja valppauden, —tuo kaikki, viisas, uljas ruhtinas, opettamaasi onhan, niinkuin oisit sa johtohenkeni, jok' ilokseen sois jalon, verrattoman olentonsa teossa kuolevaisen ilmi tulla?

PRINSESSA.
Nyt nauti työstäs, mi on ilomme!

ALFONSO.
Ja kaikkein parahitten kiitoksesta!

LEONORA.
Iloitse julkisesta maineestasi!

TASSO. Tää hetki kylliksi on minulle. Vain teitä muistin tätä luodessani, ja teitä yksin toivoin miellyttää, teit' ilahduttaa määrän' oli korkein. Ken ystävissään maailmaa ei näe, maailman huomiot' ei ansaitse. Tääll' isänmaani on ja täällä piiri, mi viihdytystä suopi sielulleni. Mä täällä herään, joka vihjeen kuulen, näen tieteen, hyvän aistin, kokemuksen ja ajan nykyisen ja tulevan. On taiteilija arka joukon kesken; vain teidänlainen tuntee, ymmärtää, vain hän saa tuomita ja palkita.

ALFONSO. Ja oma aikas, jälkimaailmas jos oomme me, ei sovi meidän olla vain lahjan veltot vastaanottajat. Tuon runoilijan kauniin voitonmerkin, min sankarikin, häntä tarvitseva, suo kateudetta häntä kaunistavan, näen täällä esi-isäs otsalla.

(Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa.)

Tuon onko toimittanut sattuma vai henki joku? Turhaan täällä ei se ole nyt. Vergiliusta kuule: Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo ja palkka olihan jo eläissään; ja meitä ihaillen kun juhlitte, osansa myöskin eläville suokaa; jo kuvani on kyllin seppelöity— viherjä oksa elon osa olkoon.

(Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen päästä ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy.)

LEONORA. Sä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi sinulle ikikauniin lehvän tarjoo!

TASSO. Oi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä, kuin tämän hetken jälkeen eläisin.

ALFONSO. Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa, mi ensi hetkellä sua pelästyttää.

PRINSESSA (pitäen seppelettä ylhäällä). Suot mulle ilon harvinaisen, Tasso: sanatta aatokseni ymmärrät.

TASSO. Käsistäs kallehista taakan kauniin ma halpaan päähän' otan polvistuin.

(Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä.)

LEONORA (käsiään taputtaen).
Enskerran-seppelöity eläköön!
Kuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!

(Tasso nousee.)

ALFONSO. Se esikuva vain on kruunun, sua mi Kapitolioll' on kaunistava.

PRINSESSA. Sua kuuluvammin siellä tervehditään; tääll' ystäväin on kiitos hiljainen.

TASSO. Oi, päästäni pois seppel ottakaa, pois ottakaa! Se polttaa kulmillani! Ja niinkuin päivänsäde, liian kuuma, tapaisi päätäin, tajunvoimani se tuhoo otsastani. Kuume riehuu mun veressäni. Anteeks! Tää on liikaa!

LEONORA. Tää lehvä ennemminkin suojaa päätäs, sun, jonka kuumat seudut mainehen on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.

TASSO. En ansaitse mä viillytystä sitä, mi sankar-otsaa vain on ympäröivä. Oi, pilviin nostakaa se, jumalat, ja kirkastakaa, pääni pääll' ett' aina yleten väikkyis se, ett' eloni ois iki-vaellusta sitä kohti!

ALFONSO. Ken varhain hankkii elon hyvyyttä hän varhain osaa sille arvon suoda; ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli se koskaan pois, mit' omisti hän kerran; ja omistava varuillansa olkoon.

TASSO. Ja ken niin tahtoo olla, povessaan alati valppaan voiman tuntekoon. Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen mun jättää voima synnynnäinen tuo, mi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä muu neuvoi kohtaamaan! Tään hetken ilo, tään hetken ihastusko ytimen lamautti minun jäsenistäni? Mun vaipuu polveni! Taas kerran näet, oi ruhtinatar, minut nöyrtyin eessäs! Mun kuule pyyntöni: se ota pois, ett' uuden, tuoreen elon tuta saisin, kuin kauniist' unelmasta havahtuin!

PRINSESSA. Kun kainon rauhallisna leiviskää, min jumalilta sait sa, kantaa voit, myös lehviä näit' opi kantamaan, —ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on. Ken kerran otsallaan ne ansiosta saa tuta, siinä ne häll' aina leyhyy.

TASSO. Siis suokaa hämilläin mun täältä mennä, ett' onnessani lehdon suojaan piillä nyt saan, kuin ennen murheessani tein! Siell' yksin käyskelen, ei kenkään mieleen tuo ansaitsematonta onneani. Ja kirkkaan lähteen kuvastavan miestä jos sattumalta näen, jok' oudosti on seppelöity, sekä kahden puolen puut, vuoret alla taivaan kuultavan lepäävät mietteissään—, niin minust' on, kuin Elysiumin mä loihdittuna näkisin siihen. Kysyn arvellen: Ken vainaja tuo liekään, nuorukainen tuo ajan menneen, soma seppel päässään? Mi ansionsa lie ja nimensä? Ma varron kauan, mietin: toinen vielä tulispa, kolmaskin, ja haastellen kuin ystävykset seuraans' yhtyisivät. Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat jos koossa näkisin tuon lähteen luona! Oi, jospa täällä ois he yhdess' aina, kuin eläissäänkin lujaan liittyneinä! Niin raudan rautaan sitoo lujasti magneetin voima, niinkuin sankarin ja runoilijan sama pyrkimys. Homeros itsens' unhoitti ja vihki elonsa muistolle vain kahden miehen, ja Aleksander Elysiumissa Akillest' etsii ja Homerosta. Oi, jospa saisin minä nähdä heidät, nuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!

LEONORA. Jo havahdu! Äl' anna meidän tuta, ett' aivan halveksut sä nykyaikaa!

TASSO. Mua juuri nykyaika ylentää; vain näytän vieraalt',—olen hurmaantunut.

PRINSESSA. Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan sa puhut, haastain kanssa henkien.

(Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa jotakin.)

ALFONSO.
Hän tullut on—juur' aikaan parhaaseen!
Antonio!—Hänet tuo—Tuoll' onkin hän jo!

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. ANTONIO.

ALFONSO. Sua tervehdin, kun itses meille tuot ja onnen uutisia!

PRINSESSA.
Tervetullut!

ANTONIO. Voin tuskin lausua, mi mielihyvä mua virkistää taas teidän luonanne. Taas edessänne löydän kaiken, mitä jo kauan kaipasin ma. Teitä näyttää tekoni, toimintani tyydyttävän, ja näin saan täyden palkan murheistani, joit' antoi monet levottomat päivät tai vartavasten tuhlatut. Meill' on nyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää.

LEONORA.
Mä myös sua tervehdin, mut vihaisna.
Sa tulet juuri, kun on lähtö mulla.

ANTONIO. Ett' onneni ei tulis täydeks aivan, pois sinä päältä otat kauniin osan.

TASSO. Myös minä tervehdin ja ilokseni ma seuraa toivon miehen paljonnähneen!

ANTONIO. Mun huomaat vilpittömäksi, jos joskus mun maailmaani tahdot katsoa.

ALFONSO. Vaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle, kuin toiminut ja menestynyt oot, niin paljon mull' on vielä kysyttävää, mitk' oli keinot meille onnelliset. On tarkoin mitattava askel tuolla maaperäll' ihmeellisellä, jos omaan päämäärääsi sen vihdoin toivot vievän. Ken herrans' edusta vain huolehtii, sen asema on raskas Roomassa: kaikk' ottais Rooma, mitään antamatta; ja jotain saadakses jos sinne menet, et mitään saa, jos et sä mitään vie, ja onnes on, jos jotain sentään saat.

ANTONIO. Ei viisas käytökseni, taitoni sun toteuttanut tahtoasi, herra. Mi älypää näet Vatikaanissa ei tapais mestariaan? Sattumalta voin monta seikkaa käyttää hyväksemme. Gregorius sua siunaa tervehtäin. Tuo vanhus, kruunupäistä arvokkain, viel' ilomielin muistaa aikaa, jolloin sun sulki syliinsä. Hän sinut tuntee, tuo mies, jok' osaa miehet arvioida; hän sua kunnioittaa suuresti ja edukses hän paljon tehnyt on.

ALFONSO. Jos hyvä mielipiteensä on tosi, ma iloitsen. Mut hyvin tiedäthän, ett' alla Vatikaanin, jalkains' eessä, jo vallat näyttää sangen vähäisiltä ja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat. Sanohan, mikä parhaiten sua auttoi!

ANTONIO. Kuin tahdot: paavin jalomielisyys! On vähyys eessään vähä, suuruus suuri. Maailmaa vallitakseen, mielellään sovintoon käy hän naapurien kanssa. Maapalaa sulle jättämäänsä hyvin hän pitää arvossa ja ystävyyttäs. Italia levoss' olkoon, lähellään hän tahtoo nähdä ystäviä, rauhaa rajoille saada, jotta johtaa vois hän kristikunnan voimat tuhoomaan niin harhaoppiset kuin turkkilaiset.

PRINSESSA. Ne miehet tutaanko, joit' ennen muita hän suosii uskottuina lähellään?

ANTONIO. Saa huomionsa vain mies kokenut ja luottons', suosionsa toimelias. Jo nuorna palveltuaan valtiota nyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa hoveihin, joit' on usein ennen jo lähettiläänä nähnyt, ohjannutkin. Niin selvä maailma on katseelleen kuin oman valtionsa etukin. Hänt' toiminnassa nähden kiitetään ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi, min hiljalleen hän kypsyttänyt on. Ei elo kauniimpaa suo näkyä, kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee, kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset, —kuin itseänsä kukin palvelis, kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.

LEONORA. Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan mä läheltä!

ALFONSO. Kai toimiakses siellä: vain katsomaan ei tyydy Leonora! Se eikö hupaista ois, ystävätär, jos joskus suureen peliin puuttumaan myös hennot kätösenne saisimme?

LEONORA (Alfonsotle).
Mua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.

ALFONSO.
Oon sulle paljon velkaa entisestään.

LEONORA.
No niin, mä velkaan jään nyt sinulle.
Suo anteeks, kysellä mun rauhass' anna!
(Antoniolle:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?

ANTONIO. Ei enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus. Jos mahtimies ei huolta omaisistaan voi pitää, kansakin jo häntä moittii. Gregorius heille hiljaa hyödyks on ja kohtuullisna, palvelukseen maan nuo kunnon miehet asettain, ja täyttää yht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.

TASSO. Myös tieteen, taiteen suojaans' ottaako hän mielellään? Ja esikuvinaan häll' onko suurten aikain ruhtinaat?

ANTONIO. Suo tieteelle hän arvon, hallintoa mi edistää ja kansain tuntemista; ja Roomaa kaunistaakseen taidetta hän suosii, palatseista, temppeleistä maanpiirin ihmeluomat tehdäkseen. Ei lähellään saa jouten kukaan olla! Ken arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!

ALFONSO. Ja luuletko, ett' asiamme kohta voi tulla päätökseen, ett' enää ei he tuonne tänne kylvä esteitä?

ANTONIO. Ois suuri erhetykseni, jos ei jo nimikirjoitukses, joku kirje vois ainiaaksi päättää riitaa tätä.

ALFONSO. Niin kiittää näitä elinpäiviäni saan onnen sekä voiton ajaksi. Näen laajentuneen alueeni, varmaks sen tiedän vastaisuuden. Sä sen aikaan sait miekaniskutta; työnkruunun hyvin oot ansainnut. Sen naiset sitokoot ens tammilehdosta ja painakoot armaana aamuna sen ohimoilles. Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on: Jerusalemin vallannut on meille, niin hämmästyttäin uuden kristikunnan, ja määrän ylhän, kaukaa loistavan, on rohkein, lujin mielin saavuttanut.

ANTONIO. Nyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein kaks seppelpäätä äsken tullessani.—

TASSO. Kun omin silmines näät onneni, niin toivon: hämillinen mielenikin samoilla katsein koe huomata.

ANTONIO.
Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan
Alfonso määrätön. Nyt tuta saat sa,
mit' ennen kukin läheisistään sai.

PRINSESSA. Kun ensin näät, mit' on hän suorittanut, kohtuullisiksi meidät huomaat vain. Tääll' oomme vain ens todistajat tyynet sen suosion, min tulevainen aika on hälle suova kymmenkertaisna.

ANTONIO.
Jo teiss' on varma tuki maineelleen.
Ken epäillä sais, kun te kiittää voitte?
Mut sanokaa, ken Arioston päähän
tuon painoi seppeleen.

LEONORA.
Sen minä tein.

ANTONIO. Sen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa, kuin seppel laakerinenkaan ei voisi. Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan povensa peittää pohjattoman rikkaan, niin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle suo ylevyyttä, rakastettavuutta, tarinan vaippaan verhoo kukkeaan. Kokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys ja hengenvoima, aisti, tosihyvän tajunta puhdas, henkimäisinä ja ilmi-olentoina sentään elää ne hänen lauluissaan, kuin näkisimme ne levoss' alla kukkalehdikoiden, keveät kukkalumet peittonaan, päät ruusupauloissa, ja amoriinit somasti ympärillä ilakoivat. Ohella runsauden lähde läikkyy, siin' ihmekalat välkkyy kirjavat. Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt ja viidat kaunokarjaa outoa; vihanta-piilostansa kuje vilkkuu, ja kultapilven päältä viisaus aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen, vaan hulluus harppuansa sointuvaa lyö vimmaisena riehuin näköjänsä, vaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää. Ken uskaltaa tään miehen rinnalle, sen rohkeus jo lehvän ansaitsee. Mä pyydän anteeks, että innostuen, kuin huumattuna, kyllin harkita en osaa aikaa, paikkaa, sanojani; nää runoilijathan, nää seppeleet, tää naisten harvinainen juhla-asu mun siirtää itsestäni outoon maahan.

PRINSESSA. Ken yhden ansion niin hyvin huomaa, myös toisen käsittää. Saat kerran meille runoista Tasson tulkita, min yksin sä ymmärrät, min me vain aavistimme.

ALFONSO. Antonio, tule! Paljon haluan sult' udella mä vielä. Sitten saat sä jäädä aina päivänlaskuun asti seuraksi naisten. Tule! Hyvästi!

(Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia.)

TOINEN NÄYTÖS.

Sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PRINSESSA. TASSO.

TASSO. Sua arastellen askeleni seuraa, oi ruhtinatar, tuhat aatosta mun sielussani myllertää. Mun on, kuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti mua viekoitellen: tule! rinnastasi ma valppaat epäilykses haihdutan. Mut kun ma puolehesi katson, kun sanankin kuulen sinun huuliltasi, uus päivä minua jo ympäröi ja kaikki sielun siteet aukeavat. Ma tahdon tunnustaa: mies joka tänne niin arvaamatta tuli, lempeästi unesta kauniist' ei mua herättänyt; ol' olennollaan, sanoillansa minuun niin kumma teho, että enemmän kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun ja itseäni vastaan sodin taas.

PRINSESSA. On mahdotonta, että ystävä, niin kauan vierahissa elänyt, vois heti, meidät jälleen nähtyänsä, oloihin entisiin taas kotiutua. Ei sisäisesti muuttunut hän ole; vain joku päivä kanssaan eläkäämme, niin kielet verkallensa virittyvät, siks kunnes kaunis sopusointu taas ne yhdistää. Kun tietää lähemmin hän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa, sun varmaan rinnalle sen runoilijan hän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks sinuhun verraten hän kuvaili.

TASSO. Ah, ruhtinatar, hänen suussansa mua Arioston maine enemmän on ilahduttanut kuin loukannut. On lohdullista tietää kiitettävän, mit' itse esikuvanansa pitää. Voi hiljaa sydämessään sanoa: jos osan arvostansa saavutat, myös maineestansa osa sulle tulee. Ei, minun sydäntäni sykähdytti ja vielä täyttää koko sieluni olennot maailman tuon elävän, mi kiertää levotta ja suunnatonna vain ympär' yhden suuren, perin viisaan, ja täyttää kuuliaisna ratansa, min puolijumalansa sille sääti. Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin puhetta selvää miehen kokeneen; mut sikäli kuin kuuntelin ma, ah, omissa silmissäni alenin; kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta jo tyhjiin katoovani pelkäsin.

PRINSESSA. Ja selvään äsken näytit tuntevasi, kuin toisillensa elää sankari ja runoilija, toistaan etsien ja ilman kademieltä. Ihana on teko laulunarvoinen, vaan suurta myös jälkimaailmalle säilyttää työn suuren tenho runoss' arvokkaassa. Suojasta vähän yhteiskuntamme sä tyydy myrskysäitä elämän kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.

TASSO. Tääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt, kuin jalo urhouden palkka on? Mä tänne nuorna poikasena tulin, juur' aikaan, jolloin juhla juhlalta Ferrara maineen keskipisteeksi kohoovan näytti. Ah, se oli näky! Sen laajan kentän, jolla loistossaan ol' urhoin taito esiintyvä, piiri niin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen ei päivä moista nähne piankaan. Siin' istui kaunotarta joukottain ja nykyajan miestä ylhäisintä. Sai katseen hämmästyksiin loisto tuo; näin huudettiin: nuo kaikki isänmaa, yks, soukka, meren ympäröimä, tänne on lähettänyt. Liiton jaloimman he muodostaa, mi koskaan arvioinut lie kunniaa tai hyvett', ansiota. Sä yksitellen heitä tarkkaa: kellään häpeämistä siell' ei naapuristaan!— Ja sitten portit avattiin. Sä siinä näit orhit korskuvat ja aseloiston, soturit tungeskeli, torvet pauhas, ja räiskyin keihäät murtui, helähtäin soi iskut kilpihin ja kypäriin, ja pöly taistelijain kunnian ja häpeän loi hetkeks pilven peittoon. Oi, salli minun vetää verho eteen tään mulle liian kirkkaan näytelmän, ettei tää kaunis hetki ankarasti mua muistuttaisi vähäisyydestäni!

PRINSESSA. Kun jalo piiri tuo ja maineteot sua kiihti vaivaan, pyrintöön, mä silloin voin tyytymisen oppiin hiljaiseen sua, nuori ystäväni, ohjata. En nähnyt juhlia, joit' ylistit ja joita silloin tuhat kieltä kiitti, ja kiittää vielä jälkeen vuottenkin. Mun hiljaisuudessa, joss' iloista vain heikon, harhailevan kaiun kuulin, oi' ajatusta monta, suruisaa, ja monta kärsimystä kestettävä. Jo väikkyi silmissäni kuolon kuva, pimitti leveällä siivellään maailman vaihtelevat näköalat. Vain hiljalleen se kaikkos, salli nähdä mun suloisina, vaikka kalvenneina kuin verhon läpi elon kirjovärit. Olentoin elävien liikunnot näin jälleen. Ma ensi kerran astuin, hoitajaini viel' auttamana, sairashuoneesta: Lucretian niin elon-uhkuvana näin silloin sua tuoden saapuvan. Sä ensimäisnä, uunna, outona eloni uuden tielle ilmestyit. Ma paljon toivoin osaks sun ja mun; ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.

TASSO. Ja mulle, joka melun huumaamana, tuon kaiken loiston soentamana ja ajamana monen intohimon sun siskos kanssa kuljin palatsissa kautt' tyhjäin käytävien, vaieten, ja sitten huonehesen astuin, jonne sa pian naistes tukemana saavuit —mi hetki mulle se! Oi anteeks suo! Kuin ottaa jumaluuden läheisyys pois lumotulta kuumeen, hulluuden, niin haihtui multa kaikki hourekuvat ja kaikki pyyteet, halut petolliset, kun kerran katsehesi kohtasin. Kun halu muulloin haihatellen eksyi tuhanteen suuntaan, hämilläni nyt mä itseheni palasin ja opin parasta kohtaan kaipuun tuntemaan. Niin etsii aavan rannan hietikosta mies turhaan helmeä, mi salattuna on äänetönten kuorten kätköhön.

PRINSESSA. Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei Urbinon herttua ois meiltä vienyt pois sisartamme, lempeästi vuodet ois meiltä vierreet onness' ainaisessa. Vaan kaivata nyt saamme kipeästi tuon armaan naisen raikast' eloisuutta ja uljuutta ja älyn rikkautta.

TASSO. Jo liian hyvin tiedän, ettei sulle sen päivän jälkeen, mi vei hänet, kukaan sun puhdast' iloasi korvannut. Kuink' usein rintaani se viilsi, usein sai lehdon rauha kuulla tuskani! Ah, huusin, siskolleko yksinään lie suotu kallis olla kalliilleni! Muu kukaan eikö luottamustansa siis ansainne, muu sydän eikö niin kuin hänen syki? Sammuiko jo äly ja henkevyys? Jos oivakin, tuo nainen, oliko yksin kaikki? Anteeks, ah! Ma usein itseäni ajattelin ja toivoin jotain sulle olevani, vain vähän, jotain sentään, teossa, ei sanoissa; ma tahdoin elollani omakses sydämeni todistaa. Mutt' onnistunut en, ja liian usein toin erhetyksilläni tuskaa sulle, sun suojelemaas miestä loukkasin, sen hämmensin, min tahdoit selventää; niin tunsin joka hetki sinusta etääntyväni—, lähetä kun tahdoin.

PRINSESSA. En koskaan, Tasso, ole pahaa luullut sun tahdostas, ja tiedän, kuinka teet itselles vahinkoa. Sisareni voi mukautua kunkin luonteeseen, vaan sinä tuskin yhteen ystävään voit vuosikausiin tottua.

TASSO. Mua moiti! Mut sano mulle myös: miss' on se mies tai nainen, jonka kanssa, kuten sun, ma vapain mielin tohdin puhua?

PRINSESSA.
Sun veljeheni luottaa tulisi.

TASSO. Hän herrani on!—Mut äl' usko, että mua vapauden kiihko pöyhistää! Vapauteen ihminen ei ole luotu, ja suurta ruhtinasta palvella on jalon miehen onni kaunehin. Niin on hän herrani, ja minä tunnen tään jalon sanan koko laajuuden. Siis vaiettava mun on, kun hän puhuu, ja tehtävä, kun käskee, vaikka järki ja sydän vastustaiskin innokkaasti.

PRINSESSA.
Niin tahto veljeni ei ole koskaan.
Ja kun Antonion oomme saaneet taas,
uus, viisas ystävä on tiedossasi.

TASSO. Niin toivoin kerran, tuskin enää tohdin. Kuin paljon oppia ja ymmärrystä mä hältä saisinkaan! Voin tunnustaa: on hällä kaikki, mikä multa puuttuu. Mut—kaikki jumalat jos lahjojansa on hänen kehdollensa tuoneetkin, pois sulki kova onni sulottaret; ja keltä niiden armaat lahjat puuttuu, voi kyllä paljon omistaa ja antaa, mut viihdytyst' et löydä rinnaltaan.

PRINSESSA. Vaan luottaa häneen voi, ja se on paljon. Et yhdeltä saa pyytää kaikkea. Jos jotain lupaa hän, sen tekee myös. Jos on hän ystäväkses antaunut, niin puutteissas hän sua hoivaa myös. Te liitto tehkää! Olen ylpeä, jos pian saan tään kauniin teon aikaan. Mut älä vastustele tapas mukaan! Leonorakin on meillä kauan ollut; hän hieno, soma on, ja hänen kanssaan on helppo seurustella; häntäkään et ole lähennyt, kuin toivois hän.

TASSO. Oon sua totellut, hänt' oisin muutoin ma kaihtanut, vaan lähestynyt en. Kuin näyttääkin hän rakastettavalta, —vain harvoin eessään avoin olla voin, en tiedä miksi. Ja jos hyvää vain hän ystävänä sulle tarkoittaakin, niin tuntuu tarkoitus ja tympäisee.

PRINSESSA. Se tie ei meitä varmaan konsanaan vie ihmisseuraan, Tasso! Eksyksiin tuo polku vie, kautt' yksinäisten viitain ja äänetönten laaksoin johtaa meidät. Ain oikukkaammaks mieli käy ja pyrkii vain kulta-aikaa, jot' ei ulkopuollaan hän näe, uudistamaan sisässään, kuin vähän onnistuukin koe tuo.

TASSO. Oi ruhtinatar, kuinka puhutkaan! Se kulta-aika, jota turhaan kaipaa jokainen sydän, minne karkkosi? Se aika, jolloin yli vapaan maan kuin nuoret laumat kansat karkeloivat ja paimenen ja paimentytön peitti puuvanhus varjoon kukkaisniityllä, ja nuoret vesat oksiin hentoisiin hyväillen kietoi lemmen kaihontäyden; ja luonnotarta viehti heljin hiekoin syliinsä virta vieno; ruohikkoon katosi vaaratonna käärme arka; peloton nuorukainen kohta pakoon kuritti huiman faunin; joka lintu vapaitten ilmain teillä, joka eläin, maan laajan liikkuja, näin inehmolle viel' lausui: siihen valta, mihin mieli.

PRINSESSA. Ohitse, ystävä, lie kulta-aika; mut uudelleen sen luopi jalous. Jos aatokseni sulle tunnustan: tuo kulta-aika, min niin kultaiseksi kuvailee meille runoilija, koskaan ei lie se ollut paremmin kuin nytkään. Ja jos se joskus oli, varmaankin se yhä palata voi samanlaisna. Sydämet läheiset viel' yhteen liittyy ja nauttii yhdess' elon onnea; mut tunnuslauseess', ystäväni, muuttuu yks sana: siihen valta vain, mi sopii.

TASSO. Oi, piiri jaloin, hyväin ihmisten jos saiskin yksin päättää, mikä sopii, sensijaan, että kukin sopivaksi sen luulee, mikä häntä hyödyttää. Me näemmehän, kuinka viisaalle ja voimakkaalle kaikki sopii, kuinka hän kaikkeen oikeuttaa itsensä.

PRINSESSA. Jos tahdot tarkkaan tietää, mikä sopii, niin kysy mieltä jaloin naisten vain! On näet heille tärkeintä, ett' on se kaikki sopivaa, mi tapahtuu. Kuin muuri, säädyllisyys ympäröi tuon hentoisen ja herkän sukupuolen. Miss' säädyllisyys vallitsee, he siellä, mut tieltä röyhkeyden he pakenee. Näin eri suuntiin pyrkii sukupuolet: mies vapauteen, nainen hyvään tapaan.

TASSO.
Me rajut, raa'at, tylyt oommeko?

PRINSESSA. En sano niin! Vaan kauko-voittoihin te pyritte, siks ihannoitte voimaa, ja ikuisuuteen työnne tähdätä te uskallatte—meitä tyydyttäisi yks ainoo, rajoitettu saavutus, mi aina omanamme pysyisi. Me emme miehen sydämeen voi luottaa, kuin hellästi se antautuukin meille. Pois katoo kauneus, jot' yksin sentään te näytte kunnioittavan. Ja mikään ei enää kiihoita, se kuollutt' on. Jos miehet naisen sydämelle arvon sois täyden sekä tahtois tuntea, min armaan aarteen kätkeä voi nainen poveensa uskollista rakkautta; jos muistot hetkein ihanimpien jäis aina sielussanne elämään; jos katsehenne, muulloin selkeä, myös läpi hunnun, jolla meitä vanhuus tai taudit verhoaa, vois tunkea; jos omistus, min tulis rauhoittaa, halua toisen omaan teiss' ei syttäis: kas silloin varmaan päivä kauniimpi ja meidän, naisten, kulta-aika koittais.

TASSO. Nuo sanat voimakkaasti rinnassani jo huolen nostaa puoliks uinuneen.

PRINSESSA.
Sa mulle vapahasti mieles avaa!

TASSO. Oon usein kuullut, näinä päivinäkin, ja jos en kuullut ois, mun arvata ois pitänyt se: jalot ruhtinaat sun kättäs pyytää! Mikä meitä vartoo, sit' epätoivoon saakka pelkäämme. On luonnollista, että jätät meidät; mut kuin me kestää voimme sen, en tiedä.

PRINSESSA. Sen hetken vuoksi älkää huolehtiko, sanoa voinpa melkein: älkää koskaan! Tääll' olla mielin, tänne jäädäkin. Mua viel' ei mikään suhde houkuta; ja koska minut pitää tahdotte, todistakaa se sovullanne, luoden eloonne onnen ja niin mulle myös!

TASSO. Oi, opeta mua parhain tekemään! Mun eloni on sulle pyhitetty. Kun sua kiittäin, sua ylistäin mun paisuu sydämeni, silloin vasta ma tunnen ihmisonnen puhtaimman; sinussa yksin tunsin jumalaista. Niin maiset jumalat muist' eroaa maan lapsista, kuin itse sallimus käy yli viisaimmankin älyn, tahdon. Kun aaltoin pauhua me pelkäämme, he tyynnä katsoo yli ärjy-veen, mi heidän jalkains' alla kuohuu, kuin se ois kevyt aalto vain; ei myrskyä he huomaa, meitä lyövää, hämmentävää; he tuskin avunhuutoamme kuulee, vaan meidän, lasten heikkoin, vähäisten, suo taivaat huokauksin, huudoin täyttää. Mua kohtaan, jumalainen, usein ollut oot kärsivällinen; kuin päivä kasteen, niin katsees kuivasi mun kyyneleeni.

PRINSESSA. On aivan oikein, että naiset ovat sua kohtaan ystävälliset: sun laulus myös heitä monin tavoin ihannoi. Lie hentoja tai rohkeita, he siinä ain' ovat jalot, rakastettavat; ja vihaa jos Armida ansaitseekin, sulonsa, lempensä sen sovittaa.

TASSO. Mitk' elävätkin soinnut laulussani, vain yhden, yhden niistä kiitos on! Ei henkinäky häilyvä se ole, mi loistollansa häikäisee ja milloin käy liki, milloin kauas pakenee. Oon itse omin silmin nähnyt sen, tuon kaiken hyvän, kauniin perikuvan; sen mukaan mitä loin, jää elämään: Tancredin sankar-rakkaus Chlorindaan Erminian uskollisuus tyyni, kaino, Sophronian jalous, Olindan hätä, —ei varjoja ne ole pettäviä, ne todelliset on, siks ikuisetkin. Ja millä enemmän on oikeus vuossadat elää hiljaa vaikuttain, kuin jalon lemmen salaisuudella, min hento, kaino laulu säilyttääpi?

PRINSESSA. Viel' yhden ansion voin mainita, mi salaa vaikuttaapi laulussasi: se hiljaa meitä tenhoo kuulemaan; me kuuntelemme, tahtoin ymmärtää; mit' ymmärtää, ei moittia voi sitä; niin vihdoin valtaakin sun laulus meidät.

TASSO. Oi ruhtinatar, taivaan mulle avaat! Ja ellei loisto tää mua sokaise, pian iki-onnen astuvan sielt' alas säteitä kultaisia myöten näen.

PRINSESSA. Jo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan on meidän intomielin ryhdyttävä; mut toisia voi kohtuudella vain tai kieltäymyksen' omaksensa voittaa. Niin hyveen, sanotaan, ja rakkauden, jok' on sen sukulainen. Tätä mieti!

TOINEN KOHTAUS.

TASSO (yksinään). Sa saatko katseen pelottoman, vapaan jo ympärilles luoda? Yksin olet! Nää patsaat kuuliko, kuin puhui hän? Ja onnes näkijöitä mykkiä sun peljätäkö täytyy? Aurinko jo nousee elämäni uuden päivän, mi suurna kohoo yli mennehien. Alentuu jumalatar luokseni, mun, kuolevaisen, kohottain. Mi seutu, mi uusi valtakunta mulle aukee! Niin ihanasti toivo harras täyttyy. Unelmoin luokse onnen korkeimman, mut tämä onni unelmatkin voittaa. Kuin kuvaileekin mielessänsä valon ja värit sokea: jos uuden päivän hän näkee, aisti uus se hälle on.

—Täynn' uljuutt', aavistusta, ilon huumaa mä tälle tielle astun. Paljon suot sa mulle, niinkuin lahjojansa maa ja taivas yltäkyllin tuhlaa meille, ja vaadit multa, mitä vaatimaan vain lahja sellainen sun oikeuttaa. Mun itseäni kieltäin, hilliten on ansaittava sinun luottamukses. Mi teko minut eessään ansioitti? Kuin tulla hänen arvoisekseen voin?

—Hän sinuun luottain arvos sulle soi.

—Niin, ruhtinatar, katsees, sanasi ain olkoot ainut autuus sielulleni! Niin vaadi, mitä tahdot: omas olen!

—Hän minut vaivaan, vaaraan, kunniaan taa taivaanrantain käskeköön tai suokoon all' lehtoin tyynten mulle kultalyyryn ja rauhan laulajaks mun vihkiköön: oon hänen, muovaillakseen saa hän mun; kaikk' aarteet sydämeni hänen ovat. Ah, kyvyn tuhatkertaisenkin mulle jos Luoja soisi, tuskin sittenkään tunteeni syvän voisin ilmi tuoda. Mä sivellintä, runohenkeä, mi jumal-juoman parhaan suloudesta sai nuoren voiman, toivoisin.—Ei vasta keskellä puiden, ihmisten saa Tasso ain' yksin, nääntyin, surren harhaella. Sun kanssas ei hän enää yksin ole.

—Oi, teko jaloin täällä eteeni jos ilmestyis, ja ympärillä sen ois turma kauhein! Kohti rynnistäin panisin alttiiks eloni, min äsken mä hältä sain,—kaikk' ystävikseni parahat pyytäisin mä ihmisistä, ja hältä viittaus, ja mahdottoman ma kanssa jalon parven mahtaisin.

—Sa malttamaton, miksi salannut et tunnettasi, kunnes polvistunut eteensä oisit kyllin arvokkaana? Se oli aikees, viisas toivehes. Mut olkoon niin! On kaunihimpi ottaa vain lahjana ja ansiotta lahja, kuin väittää puolittain, ett' oikeus ois sit' ollut vaatiakin! Riemuin katso! Niin suuret, avarat on näyt eessäs, ja mielesi vie toivorikas nuoruus valoisaan, outoon aikaan vastaiseen!

—Nouse, rinta!—Onnen ilmanala oi vihdoin helli tätä kasvia! Päin taivasta se pyrkii, tuhat oksaa se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa. Sen hedelmä, sen ilo kantaa suo! Sen tuorehilta oksilt' armaan käden koristus kultainen suo korjata!

KOLMAS KOHTAUS.

TASSO. ANTONIO.

TASSO. Sua tervehdin, jonk' ensi kerran vasta nyt oikein oivallan! Ei kauniimpi kenenkään eellä maine käynyt. Terve! Nyt tunnen sinut ja sun arvosi, sinulle luottain tarjoon ystävyyttä ja toivon, ettet myöskään hylkää sitä.

ANTONIO. Sa anteliaasti tarjoot kauniin lahjan; sen arvon tunnen sekä tunnustan. Siis ennenkuin sen otan, miettiä mun suo,—mull' onko vastalahjaa sulle sen arvoist', enhän tiedä. Mielelläni en hätiköis, en näyttäis ylpeältä: mun harkita suo sunkin puolestasi!

TASSO. Ken moittis harkintaa? Sen selvään näyttää tarpeelliseksi joka elon askel; vaan kauniimp' on, jos sanoo tunto, milloin ei ole tarvis varovainen olla.

ANTONIO. Sen kukin mielessänsä miettiköön, kun itse virheestänsä vastaakin.

TASSO. Niin olkoon! Voitavani tehnyt olen: oon noudattanut sanaa prinsessan, jok' ystäviksi tahtoo liittää meidät. Pois vetäytyä saanut en, mut myöskään en tahdo tungetella. Näin siis jääköön! Kun tutustuttaa aika, toivotumpi ehk' On se lahja, jonka kylmästi nyt syrjään työnnät, melkein halveksien.

ANTONIO. Ne usein maltillista kylmäks sanoo, jotk' ovat lämpimämmät mielestään kuin muut, siks että heitä kiihko huumaa.

TASSO.
Sa moitit, mitä moitin, vältän minä.
Vaikk' olen nuori, osaan minäkin
edelle kiihkon panna kestävyyden.

ANTONIO.
Se viisast' on! Ain' ajattele noin!

TASSO. Mua ohjaamaan sa olet oikeutettu, sull' onhan vierelläsi ystävätär, jo kauan koeteltu: kokemus. Mut usko: sydän kuulee hiljainen yön, päivän, joka hetken varoituksen salassa oppii avut, joihin ohjaat, kuin ois ne uppo-uudet, ankarasti.

ANTONIO. On kyllä mieluista noin askartaa vain itsessään, mut liekö hyödyllistä. Ei itsestänsä tuta ihminen voi sisintään: hän liiaks suuruutensa tai pienuutensa mittaa omin mitoin. Vain muista itseään hän oppii, kukin vain elämästään tietää, mitä on hän.

TASSO.
Ma kunnioittain yhdyn sanoihis.

ANTONIO. Kai sentään sulle jotain aivan toista, kuin minulle, ne sanat merkitsee.

TASSO. Näin emme toisiamme lähene. Et viisaasti, et oikein tee, jos väärin tahallas jotakin sä käsität, ken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut ois prinsessan, sun tunsin helposti: sä, tiedän, hyvää tahdot ja saat aikaan. Ei sulle oma kohtalos tuo huolta; sa muita ajattelet, muita autat; ei elon oikullinen aaltoilu vie rintas rauhaa. Näin sun käsitän. Mik' oon ma, etten etsis seuraasi? Mull' eikö syytä palavasti pyytää murua edes sala-aarteistasi? Et kadu, tiedän sen, jos avaat mieles, ja tiedän: ystäväin oot, jos mun tunnet, —sit' oonkin ystävää mä kaivannut. En häpeile, ett' olen kokematon ja nuori. Pääni ympärillä tyynnä viel' lepää vastaisuuden kultapilvi. Mies jalo, minut povellesi paina ja elon kohtuulliseen nautintoon mun ohjaa malttamaton mieleni!

ANTONIO. Yhdessä hetkessä jo vaadit, minkä vain kypsäll' antaa harkinnalla aika.

TASSO. Saa aikaan hetkessäkin rakkaus, mit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva. En sitä pyydä vain, mut vaadinkin. Vetoan sinuun hyveen nimessä, mi liittoon vaatii kunnon ihmisiä. Yks nimi mun viel' oisko mainittava? Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar—, hän, Eleonora, ystäviks sois meidät. Oi, täyttäkäämme hänen toivonsa! Luo jumalaisen yhdess' astukaamme omistain hälle kaiken pyrintömme, hänelle teon arvokkaimman tehden.

—Siis vielä: täss' on käteni! Se ota! Äl' enää hylkää, älä kieltäydy, oi jalo mies, suo mulle nautinto, tuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen ehdotta, luottavaisna antautua.

ANTONIO. Jo kiidät täysin purjein! Tottuneen sa näytät voittamaan, tiet avaroina, leveinä portit eessäs näkemään. Suon kaiken arvon, kaiken onnen sulle mä mielisti; mut liian selvään näen: on vielä suuri juopa välillämme.

TASSO. On ero vuotten, arvon koetellun, ei tahdon alttiin, siinä kilpaan astuu.

ANTONIO. Ei tahto loihdi töitä syntymään, tien liian lyhyeksi rohkeus arvaa. Päämäärän saavuttanut seppelöidään, ja ansio jää usein seppeleettä. Vaikk' onhan seppeleitä köykäisiä, on monenlaisia: niit' ilman vaivaa voi usein saada huvikävelyllä.

TASSO. Mit' auliisti suo tälle jumaluus, ja tuolta tyyten epää, moista lahjaa ei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.

ANTONIO. Jumalten muitten yli Onnetarta sä kiitä silloin: sokea se onhan!

TASSO. Myös Oikeuden-jumalatar sitoo lumeelta jokaiselta silmänsä.

ANTONIO. Laps onnen Onnetarta ihannoikoon, sen sadoin silmin kunnon näkevän hän kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi, Minervaksi tai muuksi nimetköön, ja palkaks sanokohon armon-annin, satunnais-helyn merkiks ansion!

TASSO. Ei tarvis kieltä selvempää. Jo riittää! Näen sydämeesi syvälle ja sinut jo tunnen iäksi! Oi, niin jos tuntis myös ruhtinatar sinut! Turhaan tuhlaat sa sanais, katseittesi nuolia. Ei seppelettä, jota pääni kantaa, voi langettaa ne lakastumatonta. Sa kasva ensin ylle kateutesi, siit' ehkä sitten kanssani voit kiistää! On seppel mulle pyhin, korkein onni. Vaan näytä mulle mies, sen saavuttanut, mä mihin pyrin vasta, sankari, jost' on vain tarut mulle kertoneet, tuo esiin runoniekka, vertainen Homeroksen, Vergiliuksen, tai viel' enemmän; mies näytä, joka palkan tään kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka se kolmin kerroin enemmän kuin minut sais hämilleen: mun polvistuvan silloin näet eteen jumal-lahjan antajan; ja siihen jään mä, kunnes seppeleen mun päästäni hän siirtää arvokkaampaan.

ANTONIO.
Sen arvoiseks jäät kyllä siihen saakka.

TASSO. Mua punnittakoon, sit' en välttele; mut halveksintaa ansainnut en ole. Ei seppeltä, min mulle ruhtinas ja ruhtinatar tunnustukseks soivat, epäillen, ilkkuin halventaa saa kukaan!

ANTONIO. Tuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle ei sovi mua kohtaan, tääll' ei lainkaan.

TASSO. Min sallit itselles, myös mulle sopii. Pois tuomittuko täältä totuus ois? Ja palatsiko tyrmä vapaan hengen? Tääll' onko sorto kunnon miehen osa? Tääll' ylevyys on vasta oikein paikallaan, ma, uskon, hengen ylevyys! Se eikö sais viihtyä maan mahtavien luona? Saa varmaan! Ruhtinaasen lähentää meit' aateluus vain, isiltämme saatu; miksei myös sielun suuruus, jota suonut ei luonto kaikille, kuin antaa voinut ei kaikille se suurta sukujuurta? Vain pikkumaisuus täällä peljätköön, kateus, häpeäkseen näyttäytyvä: kuin saastaverkkojaan ei mikään lukki saa luoda näitten seinäin marmoriin.

ANTONIO.
Mun itse oikeutat sua halveksimaan!
Miest' ystävyyteen, luottamukseen vaatis
uhittelulla poika kiihkomieli!
Kurittomuutes kunnoksiko luulet?

TASSO. Kuriton ennen teistä nähden, kuin omissa silmissäni kunniaton.

ANTONIO. Oot kyllin nuori, jotta hyvä kuri tien paremman voi sulle neuvoa.

TASSO. Ja kyllin nuori, kyllin vanhakin oon uhmataksein epäjumalia.

ANTONIO. Jos sanasilla, runosilla ollaan, sä voitonsankariksi pääset varmaan.

TASSO. Tekoja kerskattavia ei tehnyt mun ole nyrkkini, mut siihen luotan.

ANTONIO. Sa luotat sääliin, joka liian kieroon on vienyt onnes riihattoman riennon.

TASSO. Oon täysikasvuinen, nyt tunnen sen. Aseiden uhkapeliin kanssasi ois mulla pienin halu ollut käydä; mut yhä paloa sa kiihdät, veri jo kiehuu, tuskallinen kostonhimo kuin koski rinnassani kohisee. Jos olet mies, kuin kehut, tartu miekkaan!

ANTONIO.
Et tiedä kuka, etkä missä olet.

TASSO. Pyhäkkö pyhinkään ei solvausta pakoita sietämään. Sa häväiset, sa tahraat tämän paikan, enkä minä, jok' uhrin kaunehimman, luottamuksen, ihailun, rakkauden sulle kannoin. Sun henkes saastuttaa tään paratiisin, sun sanasi tään puhtaan salin, eikä mun sydämeni tunne, joka kuohuu, pois tahran pienimmänkin torjuakseen.

ANTONIO.
Mi ylhä henki povess' ahtaassa!

TASSO.
On vielä tilaa rintaa avarruttaa.

ANTONIO.
Avartuu sanoistakin monen rinta.

TASSO.
Jos ritar' oot, kuin minä, näytä se!

ANTONIO.
Oon kyllä, mutta tiedän, missä olen.

TASSO.
Siis kera käy, ett' asein saamme kiistää!

ANTONIO.
Sun vaatia ei sovi, siks en seuraa.

TASSO.
Vain raukka turvaa syyhyn tuollaiseen.

ANTONIO.
Ja raukka uhkaa vain, miss' on hän varma.

TASSO.
Ilolla luovun tästä turvasta.

ANTONIO.
Niin, luovu laista, paikka tää ei luovu.

TASSO. Se anteeks suokoon, että tämän kärsin! (Paljastaa miekkansa.) Käy miekkaas, tahi seuraa, jott' en syystä sua ikuisesti halveksis, kuin vihaan!

NELJÄS KOHTAUS.

ALFONSO. EDELLISET.

ALFONSO.
Mik' outo riita tääll' on riehahtanut?

ANTONIO. Oi ruhtinas, mun tyynnä seisovan näet tämän raivon-villitsemän eessä.

TASSO. Sua rukoilen kuin jumaluutta: katsees minua varoittaen hillitköön!

ALFONSO. Antonio, kerro, Tasso, sano mulle: kuin tunkeunut on riita talooni! Kuin villitsi se teidät, viisaat miehet, kun hurjuuteen sen lain ja tapain tieltä näen teidät riistävän? Mä hämmästyn!

TASSO. Et tunne meitä molempia, luulen. Tuo mies, niin muka jalo, viisas, mua on raa'asti ja ilkkuin kohdellut, kuin tuhma, raukkamainen ihminen. Ma luottain lähestyn, hän pois mun työntää; ma hartaan rakkauteni hälle tarjoon, —hän aina katkerammin kiihoittaa ja suonissani veren puhtaimman sapeksi muuttaa. Anteeks suo! Mun täällä näit vihan raivossa. Hän alkusyy on kaikkeen, jos ma syylliseksi jouduin. Hän loimuun kiihti liekin, mi mun huumas ja vahingoitti meitä molempia.

ANTONIO. Hän yltyi ylhään runohurmioonsa! Mua ensiks, ruhtinas, oot puhutellut, ja multa kysynyt; nyt minäkin kai vuoron saan tään kerkeämmän jälkeen.

TASSO. Niin kerro, kerro, sana sanalta! Ja selväks ilme, tavu jokainen tee tälle tuomarille, jos vaan tohdit! Sa toistamiseen solvaa itseäsi, todista omaa syytäs! Sit' en kiellä henkäisyn, suonen sykähtämän vertaa.

ANTONIO. Jos viel' on puhuttavaa sulla, puhu! jos ei, niin vaiti, älä keskeytä! Siis, herrani, ken riidan alkoi, minä Vai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on? Se etäinen on kysymys ja vielä kai toistaiseksi paras heittää sikseen.

TASSO. Kuin niin? Kai ensi kysymys on se, ken oikeassa on, ken väärässä.

ANTONIO. Ei varsin, vaikka mieli suhdaton niin luuleekin.

ALFONSO.
Antonio!

ANTONIO. Armollinen, sua tottelen, mut olkoon vaiti hän! Mun puhuttuani hän jatkakoon. Saat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon: en haastaa oikeuteen, en syyttää häntä ma voi, en itseäni puolustaa, en antaa vaatimaansa hyvitystä: ei edessäsi vapaana hän seiso. Hän alaisena lain on ankaran, jot' armos korkeintaan voi lieventää. Mua uhkas täällä hän ja taistoon vaati; ja tuskin sulta salas paljaan miekan. Jos väliimme et sinä ehtinyt, myös minä syylliseksi tullut oisin ja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.

ALFONSO (Tassolle).

Et hyvin tehnyt.

TASSO. Oma sydämeni vapauttaa minut, sinun varmaan myös. Niin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan myös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas hän mua sanoin salakähmäisin ja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky vereeni nopeasti kieleltään, kuin liehtoi vain hän mielenkuohuani! Hän kylmän tyyneytensä säilytti, mua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne, et tunne, etkä tule tuntemaan! Eteensä ystävyyteni toin kauniin, mut lahjani hän heitti jalkoihini. Jos syttynyt ei sieluni ois silloin, se aina arvoton sua palvelemaan, sun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain ja tämän paikan unhoittanut olen! En millään pohjalla saa raukka olla, sijalla millään alennusta sietää. Jos milloin rinnastani haihtunee se tunto, silloin rankaise, pois työnnä ja iäks silmäis eestä minut hylkää!

ANTONIO. Helposti taakat kantaa nuorukainen, syyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan! Se kummaa ois, niin ellei tunnettu ois runouden lumovoima, joka lyö mahdottoman kanssa leikkiänsä niin mielellään. Mä tuskin uskon, että myös sinä, herrani, ja palvelijas niin turhaksi tään teon arvaatte. Jokaista majesteetti suojelee, ken häntä lähestyy kuin jumaluutta ja hänen vihittyä asuntoaan. Kuin luona alttarin sen kynnyksellä myös talttuu intohimo jokainen. Ei miekka välky siellä, sana uhkaa, ei solvauskaan vaadi kostoa. Sen ulkopuolla katkeruudelle ja vihalle jää kyllin kiistatilaa. Ei uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon. Takeeksi turvan taattos perustivat nää muurit, pyhäköksi arvolleen ne asettivat, viisaasti tään rauhan lain kurill' ankaralla säilyttivät; maanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi, ken rikkoi; arvoa ei katsottu, ei sääli oikeutta sitonut; pelästys ilkiönkin valtasi. Nyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen taas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon ja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra, ja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä velvollisuuden vaeltaa, jos laki ja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?

ALFONSO. Mun puolueeton mielen' ymmärtää viel' enemmän kuin sanoakaan voitte. Ois kaunihimpi ollut päivänne, jos syytä tähän sanaan ei ois mulla. Näet liki oikeutta täss' on vääryys. Sua jos Antonio on loukannut, hän velvollinen hyvittämään sua on jollain tavoin, niinkuin vaadit sa. Välittäjänne mielelläni oisin. Mut, Tasso, vankeudella sovitat sä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle, niin lievennän myös lakia sun tähtes. Nyt meidät jätä! Huoneessasi pysy ja itseäsi yksin vartioi!

TASSO.
Tää tuomar-sanas onko, ruhtinas?

ANTONIO.
Sä etkö huomaa isän lempeyttä?

TASSO (Antoniolle). Sun kanssas mull' ei enää puhuttavaa. (Alfonsolle.) Oi herra, minut, vapaan, vankeuteen sun vakaa sanas heittää. Olkoon niin! On mielestäs se oikein. Sanaas pidän mä pyhänä, siks sydän vaiti olkoon. Se uutta mulle on, niin uutta, että sua, itseäni, paikkaa tuskin tunnen. Tään miehen sentään tunnen—. Totella ma tahdon, vaikka paljon vielä voisin puhua, kuten tulis. Vait on suuni. Se rikos oliko? Mua ainakin rikollisena näytään pitävän. Ja vanki oon, mit' arvelleekin sydän.

ALFONSO.
Sen otat syvemmästi kuin mä itse.

TASSO. Se menee yli ymmärrykseni; tai oikeastaan ei,—laps enhän ole; mun pitäis ymmärtää se, luulisinpa. Äkisti valo mulle vilkuttaa, vaan kohta hämärään se peittyy taas, vain tuomioni kuulen, kumarran. On turhaan sanoja jo tuhlattu.

—Täst' alkain tottelemaan, avuton, sa totu! Unohdit, miss' olit sa: jumalten majoiss', et maan tanterilla; nyt äkki-lankeemus sun lamauttaa. Niin, tottele, äl' emmi! Vaikeaakin On miehen tekeminen alttiisti.

—Pois ensin ota miekka, minkä annoit, kun Ranskaan lähdin kardinaalin kanssa; ei kunniata tuonut ole se, vaan häpeääkään ei, ei tänään edes. Syvästi liikutetuin sydämin pois luovutan tään lahjan toivontäyden.

ALFONSO.
Et tunne mieli-alaani sua kohtaan.

TASSO. On työni totella, ei ajatella. Ja lahjan kauniimmankin surukseni mua vaatii säädyllisyys luovuttamaan. Ei sovi vangin päähän seppele: pois siitä itse siirrän kaunistuksen, min ikiaikaiseksi suodun luulin. Sain liian varhain onnen kauneimman, ja kuin sill' ylvästellyt oisin, multa se liian pian riistetään.

—Sa otat itseltäs, mit' ottaa kukaan ei voinut, mit' ei jumalat suo toiste. Niin kummat ihmisell' on koetukset: kevyttä joustavuutta jos ei luonto ois meille antanut, niit' emme kestäis. Opettaa hätä meitä leikkien pois jumalien lahjat tuhlaamaan: me kädet aukaisemme mielellämme, ett' iäks aartehemme häviää.

—Myös kyynel seuraa tätä suudelmaa ja sinut katoon vihkii! Sallittu tää onhan heikkoutemme hento merkki. Ken itkis ei, kun kuolematon edes ei turvaa hävitystä vastaan saa? Tään miekan ympärille kiertyen mi surukseni ei sua ansainnut, kuin urhon kirstulla, nyt haudalla mun onneni, mun toivoni sä lepää!

—Nää vapaaehtoisesti etees lasken; ken kantaa asetta sun vihas alla? ken seppeltä sun hylkäämänäs, herra? Käyn vankilaani, vartoin päätöstä.

(Ruhtinaan annettua merkin ottaa hovipoika miekan seppeleineen sekä vie sen pois.)

VIIDES KOHTAUS.

ALFONSO. ANTONIO.

ANTONIO. Tuon pojan minne houre vetää? Kuinka arvonsa, kohtalonsa värittääkään! Mielestään nuoriso, tuo rajoitettu ja kokematon, valio on varsin ja itsensä se kaikkeen valtuuttaa. Hän rangaistusta nuorna kärsiköön, omaksi hyväkseen sen miesnä näkee.

ALFONSO.
Hän rangaistu on—pelkään, liioinkin.

ANTONIO. Jos lempeyttä osoittaa sa tahdot, taas vapauteensa, herra, laske hänet, ja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.

ALFONSO.
Jos on se tarpeellista, käyköön niin.
Vaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?

ANTONIO.

Mä sitä tuskin osaan sanoa. Hänt' ihmisenä ehkä loukkasin, mut aatelista arvoansa en. Ja hälle sanaa säädytöntä suuhun ei tuonut suurin vihastus.

ALFONSO. Niin näytti myös minusta tuo kiistanne, ja puhees mun arveluani vain vahvistaa. Kun miehet riitaantuu, syy viisainta on vikapäänä pitää. Häneen et sais suuttua, sun häntä ohjata ois parempi. On vielä aikaa siihen: tää tapaus teit' aseihin ei vaadi. Niinkauan kuin on rauha maassa, sitä ma tahdon talossani nauttia. Taas rauha palauta, sen kyllä voit! Lenora Sanvitale ensiksi saa lempeästi häntä lauhdutella, sä sitten luokseen käy, mun nimessäni taas anna hälle vapaus ja itsees hän jaloin, vakain sanoin kiinnitä. Niin pian kuin vaan voit, tee tämä! Kanssaan sa puhut ystävänä, isänä. Viel' ennen eroamme sopu tulkoon, —jos tahdot vaan, sa kaiken aikaan saat. Mieluummin vielä jäämme hetkeksi ja suomme naisten jatkaa lempeästi, mit' aloit sa; ja kun me palaamme, tään tapauksen viime jäljen ovat he umpeen luoneet. Vaikeuksia et näytä välttää tahtovan, Antonio! Työn yhden päättänyt oot tuskin, kun jo palaat, uutta puuhaa hankkiakses. Tään myöskin onnistuvan toivon sulle.

ANTONIO. Oon häpeissäni; sanas heijastavat, kuin kirkas kuvastin, mun vikojani. Miest' ylevää on helppo totella: hän käskiessään meitä vakuuttaa.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PRINSESSA (yksin). Eleonora missä viipyy? Yhä vain kiihtyy tuska, suru sydämeni. Ma tuskin tiedän, mitä tapahtui, ma tuskin tiedän, kumpi syypää on. Kun tulis hän! En kanssa veljeni puhua mielis, en Antonionkaan mä ennenkuin oon tyyntynyt ja tiedän, kuin ovat asiat, kuin käydä voi.

TOINEN KOHTAUS.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA.
Min tiedon tuot sä ystävistämme,
Eleonora? Tapaus tuo kerro!

LEONORA. En enää lisää tietoihimme saanut. He kiistaan yltyi, Tasso miekan veti, sai veljes eroon heidät. Tasso näyttää tään riidan alkaneen, Antonio vapaana käy ja ruhtinaansa kanssa saa keskustella; Tasso sitävastoin on yksin, huoneeseensa tuomittuna.

PRINSESSA. Antonio häntä varmaan ärsytti, tylysti loukkas mieltä ylvästä.

LEONORA. Niin luulen minäkin: näin otsallaan jo pilven, kun hän kävi Tasson luokse.

PRINSESSA. Miks sydämemme ääntä hiljaista ja puhdasta niin harvoin noudatamme! Niin hiljaa puhuu henki povessamme, niin hiljaa, selvään sentään, osoittaen, mit' omaksua tulee, mitä välttää. Antonio mielestäin tän' aamuna viel' oli entistäänkin jyrkempi. Mieleeni nous jo paha aavistus, kun heidät rinnan näin. Vain ulkomuoto sa huomaa, kasvot, ääni molempain ja katse, käynti! Kaikk' on vastakkaista, ei koskaan liittoon rakkaus vie heitä. Vaan toivo viekoitellen yhä mua näin uskotti: on viisas kumpikin ja jalo, valistunut, ystäväs; mi liitto lujemp' on kuin kunnon miesten?

—Ma valtaani sain nuorukaisen mielen, niin kauniin luottavaisna, lämminnä! Antoniolle jospa heti puhuin! Mä viivyttelin; vähän vain ol' aikaa; ja arkaelin ensi sanakseni hänelle nuorukaista suositella. Mä hyvän tavan voimaan liioin luotin ja tahdikkuuteen, joka sopeutuu myös vihollisten väliin; peljännyt en tätä kiihkoa ma vanhalta ja kokeneelta mieheltä. Niin kävi! Näin pahaa tulevan en luullut ois. Oi, mua neuvo! Mit' on tehtävä?

LEONORA. Kuin vaikea on neuvoa, sen itse sanoistas päättäin tunnet! Erehdyst' ei tää ole kesken saman-luontoisten; voi sanat, taikka tarpeen tullen aseet, sen saattaa onnelliseen päätökseen. Oon tuntenut jo kauan: viholliset nää kaksi miestä on, siks että luonto ei heitä muovaellut yhdeksi; ja edukseen jos viisaat oisi he, he ystävyyden-liiton solmisivat; mies yksi ois he silloin, elämässään heill' oisi voima, onni, tyydytys. Niin toivoin minäkin; nyt näen: turhaan. Kuin kiista kävikään täänpäiväinen, sen sovittaa voi; mutta taattu silti ei ole vastaisuus, ei huominen. Ois mielestäni Tasson parhain täältä pois toistaiseksi matkustaa; hän Roomaan tai myös Firenzeen voishan muuttaa; siellä mä hänet voisin pian tavata ja ystävänä mieltään tyynnyttää. Antonion, jok' on vieraantunut meistä, sä täällä sillävälin itseesi ja ystäviisi voisit lähentää. Niin sen, mi mahdottomalta nyt näyttää, ehk' aika, paljon antava, vois tehdä.

PRINSESSA. Sä, ystävätär, tahdot nauttia, mä sit' en sais; se onko kohtuullista?

LEONORA. Sä kieltäyvä vain siitä olet, mitä nyt kuitenkaan et voisi nauttia.

PRINSESSA.
Pois ystävän niin tyynnä ajaisinko?

LEONORA.
Vain näön vuoksi;—hänet suojaat niin.

PRINSESSA.
Ei veljeni suo siihen suostumustaan.