VAALIHEIMOLAISET

Romaani

Kirj.

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

ENSIMMÄINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eduard — niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia — Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa uitellen tuoreina säilyneitä oksaksia nuoriin runkoihin. Vast'ikään askarruksensa päätettyään hän sijoitti kojeensa koteloon ja tarkasteli työtänsä hyvillä mielin, kun puutarhuri astui hänen luoksensa iloiten isännän osaaottavasta uutteruudesta.

Etkö ole nähnyt vaimoani? kysyi Eduard valmistautuen lähtemään kauemmaksi.

Tuolla uusilla istutuksilla, vastasi puutarhuri. Sammalmaja, jonka hän on rakentanut kallionkupeeseen, linnaa vastapäätä, valmistuu tänään. Se on tullut kaunis kaikin puolin ja miellyttää varmaan teidän armoanne. Näköala on kerrassaan hyvä: alhaalla kylä, hieman oikealla kirkko, jonka torninhuippua katse hipaisee; vastapäätä linna ja puutarhat.

Aivan oikein, virkkoi Eduard; tuolta muutaman askelen päästä saatoin nähdä miehet sitä rakentamassa.

Sitten, jatkoi puutarhuri, avautuu oikealla laakso, ja katse liitää yli reheväin lehtoniittyjen heleään kaukaisuuteen. Kalliorinteen polku on sievästi suunniteltu. Armollinen rouva osaa asiansa; hänen käskettävänään tekee työtä ilomielin.

Mene hänen luoksensa, sanoi Eduard, ja pyydä häntä odottamaan minua.
Sano hänelle, että haluan nähdä uudet rakennelmat ja nauttia niistä.

Puutarhuri poistui kiireesti, Eduard pian hänen jäljessänsä.

Hän asteli pengermiä alas, tarkasteli ohimennen kasvihuoneita ja taimilavoja, kunnes saapui veden partaalle ja sitten porrasta pitkin siihen kohtaan, missä uusille istutuksille johtava polku jakautui kahteen haaraan. Hän väisti toisen, joka suuntautui poikki kirkkomaan jokseenkin suoraan kohti kallionseinämää, ja lähti kulkemaan toista, joka hieman avarammin kaartein suikersi vasemmalla loivasti ylöspäin halki leppoisan viidakon; molempain yhtymäkohdassa hän istahti hetkiseksi soveliaasti sijoitetulle penkille, lähti sitten astelemaan varsinaista polkua ja saapui vihdoin, toisinaan jyrkemmin toisinaan loivemmin kohoavan tien monenlaisista portaista ja askelmista suoriutuen, sammalmajalle.

Charlotta tervehti miestänsä ovella ja sijoitti hänet istumaan siten, että hän voi yhdellä silmäyksellä havaita ne eri kuvat, jotka näyttivät maiseman ikäänkuin kehystettynä. Eduard oli mielissään ja toivoi kevään piankin luovan kaikkialle vielä runsaampaa vehmautta.

Minulla on yksi ainoa muistutuksen aihe, lisäsi hän: maja tuntuu minusta hieman ahtaalta.

Meille kahdelle siinä sentään on tilaa, vastasi Charlotta.

Epäilemättä, virkkoi Eduard, saattaisipa olla sijaa vielä kolmannellekin.

Miks'ei, sanoi Charlotta, jopa neljännellekin. Suurempia seuroja varten varaamme toiset paikat.

Kun nyt olemme täällä kahden kesken, kenenkään häiritsemättä, virkkoi Eduard, niin tunnustan, että minulla on jo muutamia aikoja ollut sydämelläni jotakin, mikä minun pitäisi ja tekisi mielikin sinulle uskoa, kunhan se vain luonnistuisi.

Olen jotakin sellaista huomannut, vastasi Charlotta.

Ja tunnustanpa, jatkoi Eduard, että olisin kenties vaiennut vieläkin kauemmin, ellei postinkuljettaja minua huomenna varhain ahdistaisi, ellei meidän olisi päästävä jo tänään päätökseen.

Mikä onkaan asiana? kysyi Charlotta ystävällisesti alkuun autellen.

Se koskee ystäväämme kapteenia, vastasi Eduard. Tiedäthän, millaiseen surulliseen asemaan hän, kuten moni muukin, on ilman omaa syytänsä joutunut. Kovin tuskalliselta täytyy niin tietorikkaasta, kyvykkäästä ja osaavasta miehestä toimettomana-olo tuntua, ja — sanonpa nyt siekailematta mitä hänelle toivon: tahtoisin hänen tulevan joksikin aikaa luoksemme.

Asiaa on hyvin harkittava ja tarkasteltava useammalta eri kannalta, virkkoi Charlotta.

Olen valmis ilmaisemaan sinulle mielipiteeni, lausui Eduard. Hänen viime kirjeessänsä huomaa ankaran apeamielisyyden hillittyä sävyä; tosin hän ei ole missään puutteessa, sillä hän osaa rajoittaa tarpeitansa, ja välttämättömimmästä olen minä pitänyt huolen; ei häntä myöskään ahdista se, että on otettava minulta jotakin, sillä me olemme elämämme varrella velkaantuneet toisillemme siinä määrin, ettemme enää kykene laskemaan vastaaviemme ja vastattaviemme välistä suhdetta — hänen varsinaisena kiusanansa on toimettomuus. Monipuolisen sivistyksensä jokapäiväinen ja jokahetkinen käytteleminen toisten hyödyksi on hänen ainoa huvinsa, jopa intohimonsakin. Ja nyt täytyisi hänen tyytyä istumaan ristissä käsin tai ryhtyä edelleen opiskelemaan, hankkimaan itsellensä uusia taitoja, koska ei voi käytellä niitä, jotka täysin määrin omistaa, — sanalla sanoen, lapsukaiseni, asema on kiusallinen, ja hän tuntee yksinäisyydessänsä sen painostuksen kaksin-kolminkertaisena.

Olen luullut, virkkoi Charlotta, että hänelle on tehty tarjouksia useilta tahoilta. Kirjoitin itsekin hänestä monelle toimeliaalle ystävälle ja ystävättärelle, ja mikäli tiedän, saivat kirjeeni jotakin aikaan.

Aivan oikein, vastasi Eduard; mutta nuo eri mahdollisuudet, nuo tarjoukset aiheuttivat nekin hänelle uutta kiusaa, uutta levottomuutta. Tarjoutuneet olosuhteet ovat kaikki sopimattomia. Hän ei saa toimia, vaikuttaa; hänen on uhrauduttava, uhrattava aikansa, periaatteensa, oma olotapansa, ja se on hänelle mahdotonta. Mitä enemmän tätä kaikkea harkitsen, mitä paremmin sen tunnen, sitä hartaammin haluan saada hänet luoksemme.

Menettelet varsin kauniisti ja rakastettavasti ajatellessasi niin myötätuntoisesti ystäväsi tilaa, vastasi Charlotta, mutta sallinet minun kehoittaa sinua muistamaan myöskin itseäsi, meitä.

Olen sen tehnyt, vastasi Eduard. Hänen läheisyydestänsä voimme odottaa koituvan itsellemme pelkkää etua ja mielihyvää. En tahdo puhua mitään kuluistani, jotka joka tapauksessa muodostuvat vähäisiksi, jos hän muuttaa luoksemme, — varsinkin kun samalla otan huomioon, ettei hänen täälläolonsa aiheuta meille mitään hankaluutta. Hän voi asua linnan oikeassa kylkirakennuksessa, ja kaikki muu järjestyy itsestänsä. Mitä se hänelle merkitseekään ja kuinka paljon hauskuutta tarjookaan meille hänen seuransa, hauskuutta, vieläpä hyötyäkin! Olen jo aikoja sitten halunnut mittauttaa tilukseni ja koko tämän tienoon; hän ottaa asian huoleksensa ja ohjaa mittaustyöt. Sinä aiot ryhtyä itse hoitamaan tiluksia, kunhan nykyisten vuokraajien vuodet ovat menneet. Arveluttava yritys! Mutta hän voi varmaan auttaa meitä hankkimaan itsellemme koko joukon esitietoja! Tunnen liiankin selvästi, että minulta puuttuu hänenlaisensa mies. Maalaisilla on asiaankuuluvat tiedot, mutta heidän esityksensä ei ole selvää eikä vilpitöntä. Kaupunkien ja korkeakoulujen oppilaat puhuvat kyllä selvästi ja moitteettomasti, mutta heiltä puuttuu asian välitön oivallus. Ystävältäni voin odottaa kumpaakin, ja lisäksi johtuu asiasta vielä satoja muita mieluisia suhteita, jotka koskevat sinuakin, ja joista arvaan koituvan paljon hyvää. Nyt kiitän sinua siitä, että olet minua hyväntahtoisesti kuunnellut; lausu sinä puolestasi vapaasti ja seikkaperäisesti ajatuksesi, sano, mitä sinulla on sanottavana, minä en keskeytä.

Olkoon menneeksi, virkkoi Charlotta: niinpä esitän aluksi erään yleisen huomautuksen. Miehet ajattelevat lähinnä nykyisyyteen kuuluvia yksityisseikkoja ja tekevät aivan oikein, koska heidän on määrä toimia, vaikuttaa, naiset sitävastoin enemmän kaikkea, mikä elämässä kuuluu yhteen, ja menettelevät yhtä oikein, koska heidän ja heidän perheensä kohtalo liittyy tuohon yhteyteen ja koska heiltä vaaditaan juuri tuota yhteenkuuluvaista. Luokaamme siis silmäys nykyiseen samoinkuin menneeseenkin elämäämme, ja sinä olet myöntävä, ettei kapteenin tänne kutsuminen sovi aivan hyvin meidän tarkoituksiimme, suunnitelmiimme ja järjestelyihimme.

Kuinka mielelläni ajattelenkaan varhaisinta suhdettamme! Me, nuoret ihmiset, rakastimme toisiamme hellästi, meidät erotettiin, sinut minusta, koska isäsi, joka kyltymättä himoitsi varallisuutta, liitti sinut melkoista vanhempaan, rikkaaseen naishenkilöön, minut sinusta, sillä minun täytyi erikoisitta toiveitta ojentaa käteni varakkaalle miehelle, jota en rakastanut, mutta kunnioitin. Me vapauduimme jälleen; sinä aikaisemmin, äitisi jätettyä sinulle perinnöksi suuren omaisuuden, minä myöhemmin, juuri niihin aikoihin, kun palasit matkoiltasi. Niin löysimme toisemme jälleen. Me iloitsimme muistoistamme, rakastimme niitä, saimme elää häiritsemättä yhdessä. Sinä vaadit liittoa; minä en kohta suostunut, sillä kun olemme suunnilleen samanikäiset, olen minä naisena vanhentunut, sinä miehenä et. Vihdoin en kumminkaan tahtonut sinulta evätä sitä, mitä näytit pitävän elämäsi ainoana onnena. Sinä tahdoit toipua rinnallani kaikista hovissa, sotaväessä ja matkoilla kokemistasi levottomuuksista, tahdoit malttaa mielesi, nauttia elämästä, mutta vain minun kerallani. Ainoan tyttäreni minä sijoitin koulukotiin, jossa hän tosin on sivistynyt monipuolisemmin kuin maalla eläen olisi käynyt päinsä, enkä ainoastaan häntä, vaan Ottiliankin, rakkaan veljentyttäreni, jolle kenties olisi ollut parasta saada kasvaa opastukseni alaisena auttajakseni talousaskareissa. Kaikki tämä tapahtui sinun suostumuksellasi, vain siinä tarkoituksessa, että saisimme elää häiritsemättä, jotta voisimme rauhassa nauttia varhain ikävöiden kaipaamaamme, vihdoin myöhään saavuttamaamme onnea. Niin aloitimme maalla-olomme. Minä otin hoitaakseni sisäiset asiat, sinä ulkoiset ja sen, mikä koskee kokonaisuutta. Minä olen järjestäytynyt noudattamaan kaikessa toivomuksiasi, elämään yksin sinua varten; koettakaamme ainakin toistaiseksi, missä määrin voimme tulla toimeen kahden.

Koska yhteenkuuluvainen, kuten sanoit, on teidän varsinainen elementtinne, virkkoi Eduard, ei tosiaankaan pidä kuunnella teitä yhteen menoon, tai täytyy suostua myöntämään, että olette oikeassa; niinpä myönnänkin olleesi oikeassa aina tähän päivään asti. Se perustus, jonka olemme toistaiseksi luoneet elämäämme varten, on laadultansa hyvä, mutta eikö meidän ole mitään enempää sen varaan rakennettava ja eikö siitä pidä sukeutua mitään sen enempää? Teemmekö mitä teemme, minä puutarhassa, sinä puistossa, vain erakkoja varten?

Olet oikeassa, vastasi Charlotta, epäilemättä! On vain varottava tuomasta taloon mitään estävää, vierasta. Ajattelehan, että päätöksemme, myöskin mitä seurusteluun tulee, koskevat tavallansa vain kahdenkeskistä yhdessäoloamme. Sinä aioit aluksi esittää minulle matkapäiväkirjasi oikeassa järjestyksessä, saattaa samalla kuntoon monia siihen kuuluvia papereita ja minun kerallani, minun avullani kerätä noista verrattomista, mutta sekasortoisista vihkosista ja lehdistä meitä ja muita ilahduttavan kokonaisuuden. Minä lupasin, auttaa sinua jäljentämisessä, ja me ajattelimme saavamme mukavasti, somasti, miellyttävästi ja kotoisesti matkailla muistoissa halki sen maailman, jota meidän ei suotu yhdessä nähdä. Niin, olemmehan jo aloittaneetkin. Sitäpaitsi olet iltaisin ottanut jälleen esille huilusi, soittelemme yhdessä, minä klaveeria. Naapurit käyvät meillä vieraissa, samoin me naapureissa. Minä ainakin olen kutonut itselleni kaikesta tästä ensimmäisen kesän, jonka olen eläissäni ajatellut viettää iloiten ja nauttien.

Kunhan ei, virkkoi Eduard otsaansa pyyhkien, kaiken hellästi ja järkevästi kertomasi ohella alinomaa johtuisi mieleeni se ajatus, ettei kapteenin täälläolo mitään tärvelisi, vaan pikemmin toisi kaikkeen vauhtia ja uutta elämää. Hän on suorittanut osittain samat vaellukset kuin minä, hänkin on, omalla tavallansa, havainnut monta seikkaa: me käyttelemme yhteisiä kokemuksiamme ja saamme aikaan sitä ehomman kokonaisuuden.

Salli siis minun avoimesti tunnustaa, vastasi Charlotta hieman kärsimättömästi, että tunteeni puhuu tuota aietta vastaan, että jokin aavistus ennustaa minulle siitä kaikkea muuta kuin hyvää.

Kukapa teitä naisia vastustelemaan: aluksi esiinnytte niin ymmärtäväisinä, ettei voi sanoa mitään vastaan, sitten niin hellinä, että myöntyy mielelläänkin, niin tunteellisina, että varoo teitä loukkaamasta, niin aavistelevaisina, että säikähtää.

Minä en ole taikauskoinen, virkkoi Charlotta, enkä välitä mitään tuollaisista hämäristä vaikutteista, elleivät ne ole mitään muuta, mutta ne ovat enimmäkseen tajuttomia muistoja niistä onnellisista tai onnettomista seurauksista, joita omat tai toisten suorittamat teot ovat kokemuksiksemme aiheuttaneet. Missään olotilassa ei ole mitään niin merkitsevää kuin kolmannen väliintulo. Olen nähnyt ystäviä, sisaruksia, rakastavaisia, aviopuolisoita, joiden välinen suhde kerrassaan muuttui, joiden asema täydellisesti vaihtui jonkun kolmannen henkilön tultua sattumalta tai kutsuttuna heidän olokehäänsä.

Sellaista voinee sattua, vastasi Eduard, ihmisille, joiden elämä on hämärässä haparoimista, ei niille, jotka kokemuksen kirkastamina ovat paremmin tietoiset itsestänsä.

Tietoisuus, rakkaani, virkkoi Charlotta, on riittämätön ase, vieläpä toisinaan vaarallinenkin käyttelijällensä, ja kaikesta tästä selviää ainakin se, ettei meidän pidä hätäillä. Suo minulle vielä muutamia päiviä, älä tee heti päätöstäsi!

Asia on sillä kannalla, vastasi Eduard, että me hätäilemme vielä monenkin päivän kuluttua. Olemme vuorotellen esittäneet syyt asian puolesta ja sitä vastaan; kaikki riippuu ratkaisusta, ja niin ollen olisi tosiaankin parasta uskoa se arvan huomaan.

Minä tiedän, että mielelläsi lyöt vetoa tai heität arpaa epävarmoissa tapauksissa, virkkoi Charlotta, mutta näin vakavassa asiassa pitäisin sitä uhkamielisyytenä.

Mitä sitten kirjoitan kapteenille? huudahti Eduard. Minun näet on heti ryhdyttävä kirjettä sommittelemaan.

Kirjoita rauhallinen, järkevä, lohdullinen kirje, vastasi Charlotta.

Toisin sanoen ei mitään, virkkoi Eduard.

Ja kumminkin, huomautti Charlotta, on useissa tapauksissa välttämätöntä ja ystävällistä mieluummin kirjoittaa jotakin, vaikkapa ei mitään, kuin olla kirjoittamatta.

TOINEN LUKU.

Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä, hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen, osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin huolestuttavaan olotilaan.

Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa, matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa, mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen, ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin, — sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua vastustelemaan hänen toivomuksiansa!

Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.

Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa: rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi. Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.

Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.

Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa, kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi, kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä, lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän samalla olikin jo vaivaksi.

Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.

Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita, etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.

Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää toisistansa.

Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan, leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua, jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia, koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.

Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin, kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.

Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani. Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa kumota.

Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta, niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin kuulunut hänen elämänsä piiriin.

Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa, jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen, vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!

Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään, jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?

Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen, kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona. Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.

Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.

Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.

Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät, kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko, mutta nopeasti, nopeasti!

Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan, Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me tulemme aivan kohta.

Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja mielikuvitus kernaasti viivähtivät.

Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian. Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu. Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi kyynel.

Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua; minulla on tänään vielä paljon tekemistä.

Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen koristanut.

Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?

On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene omin neuvoin selviytymään.

Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte. Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.

Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja, sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden, sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla. Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen, mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan, antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler [Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.

Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski satuloida hevosensa.

Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea — niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä! Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan, kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne. Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka: palvelijanne!

Sitten hän ponnahti ratsunsa selkään suostumatta odottamaan kahvia.

Tästä näet, virkkoi Charlotta, kuinka vähän kolmannesta henkilöstä oikeastaan on hyötyä, ellei kahden läheisen henkilön välinen suhde ole täysin tasapainossa. Olemmehan, jos mahdollista, entistäkin enemmän ymmällä ja epätietoisina.

Aviopuolisot kenties olisivat vielä jonkin aikaa epäröineet, ellei olisi saapunut kapteenilta kirje vastaukseksi Eduardin viimeksi lähettämään. Hän oli päättänyt ottaa vastaan erään tarjotun toimen, vaikka se ei suinkaan ollut hänelle sovelias. Hänen piti ottaa osaa ylhäisten ja rikkaiden ihmisten ikävystymiseen, jonka häivyttäminen uskottiin hänen asiaksensa.

Eduard käsitti koko jutun varsin hyvin ja kuvaili sitä sangen räikein värein. Tahdommeko nähdä ystävämme joutuvan sellaiseen tilaan? huudahti hän. Ethän voi olla niin säälimätön, Charlotta!

Tuo kummallinen mies, meidän Mittlerimme, virkkoi Charlotta, on lopulta sittenkin oikeassa. Kaikki sellaiset hankkeet ovat uhkayrityksiä. Kukaan ihminen ei aavista, mitä siitä voi sukeutua. Sellaisista uusista suhteista saattaa koitua onnen tai onnettomuuden runsaus, meidän voimatta pitää sitä erikoisena ansionamme enempää kuin vikanammekaan. En tunne olevani kyllin voimakas sinua kauemmin vastustaakseni. Tehdään koe. Pyydän sinulta vain, että se suunnitellaan lyhytaikaiseksi. Salli minun toimia hänen hyväksensä pontevammin kuin tähän asti ja käyttää vaikutustani, kehoittaa tuttaviani hankkimaan hänelle paikan, joka voi tuottaa hänelle jonkinlaista oman mielen mukaista tyydytystä.

Eduard lausui puolisollensa mitä miellyttävimmällä tavalla hartaan kiitollisuutensa. Hän riensi ilomielin kirjoittamaan ystävälleen ehdotelmistansa. Charlottan täytyi ilmaista jälkilauselmassa omakätisesti suostumuksensa ja liittää ystävälliset pyyntönsä miehensä esittämiin. Hän kirjoitti notkean sirosti ja kohteliaasti, mutta jotenkin hätäisesti, mikä muuten ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sattuipa vielä tavattomampaa: hän tärveli kirjeen pirahduttamalla siihen mustetahran, joka sai hänet harmistumaan ja vain suureni, kun hän aikoi pyyhkäistä sen pois.

Eduard laski sen johdosta leikkiä, ja koska oli vielä tilaa, lisäsi hän toisen jälkilauselman: ystävän piti näistä merkeistä havaita, kuinka kärsimättömästi häntä odotettiin, ja toimittaa itsensä matkaan siekailematta, pitäen esikuvanansa kirjeen sepittämisessä noudatettua kiirettä.

Lähetti oli tiessään, eikä Eduard osannut ilmaista kiitollisuuttansa vakuuttavammin kuin alinomaa kehoittamalla Charlottaa antamaan heti hakea Ottilian pois koulukodista.

Hän pyysi asian tuonnemmaksi siirtämistä ja osasi tänä iltana herättää Eduardissa halua musikaaliseen ajanvietteeseen. Charlotta soitti hyvin klaveeria, Eduard vaivalloisemmin huilua, sillä vaikka hän olikin ajoittain uutterasti harjoitellut, ei hänelle kumminkaan ollut suotu sitä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, jota sellaisen taidon täysi kehittäminen edellyttää. Senvuoksi hän suorittikin osansa sangen epätasaisesti: toiset kohdat hyvin, kenties vain liian nopeasti, toisissa hän taas pysähtyi, koska ei niitä hyvin osannut, ja niinmuodoin olisi kenen muun tahansa ollut vaikea suoriutua duetista hänen kerallansa. Mutta Charlotta osasi sopeutua asiaan; hän pysähtyi ja tempautui jälleen hänen mukaansa toimien siten yht'aikaa kelpo soitonjohtajana ja älykkäänä perheenemäntänä, jotka osaavat aina pitää yllä yleistä säännönmukaisuutta, vaikka yksityiset säveljuoksutukset eivät aina noudattaisikaan tahtia.

KOLMAS LUKU.

Kapteeni saapui. Hän oli ennen tuloansa lähettänyt erittäin järkevän kirjeen, joka täydellisesti rauhoitti Charlottan mielen. Sellainen viileä itsensä tunteminen, oman ja ystävien olokannan kirkas tajuaminen herätti mitä valoisimpia ja kauneimpia toiveita.

Ensimmäiset tunnit kuluivat, kuten tavallisesti käy ystävien kesken, jotka eivät ole muutamiin aikoihin toisiansa nähneet, vilkkaassa, melkeinpä uuvuttavassakin keskustelussa. Iltapuolella tehtiin Charlottan kehoituksesta kävelyretki uudelle puistoalueelle. Tienoo miellytti kapteenia, ja hän havaitsi kaikki ne kauneudet, jotka vasta uusien teiden valmistuttua olivat tulleet nähtäviin ja nautittaviin. Hänen katseensa oli harjaantunut ja samalla vaatimaton, ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, mikä oli suotavaa, ei hän kumminkaan, kuten usein tapahtuu, aiheuttanut mielenapeutta henkilöille, jotka hänelle näyttelivät omaa maailmaansa, vaatimalla enemmän kuin olosuhteet myönsivät tai muistelemalla jotakin muualla näkemäänsä täydellisempää.

Ehdittyänsä sammalmajalle he näkivät sen mitä hupaisimmin koristettuna, tosin vain tekokukilla ja talvikeilla, mutta niiden joukkoon oli sijoitettu niin kauniita kimppuja oikeata vehnää ja muita pellon ja puutarhan tuotteita, että ne tuottivat kunniaa järjestelijänsä taideaistille.

Vaikka mieheni ei pidäkään siitä, että hänen syntymä- tai nimipäiväänsä vietetään, virkkoi Charlotta, ei hän varmaankaan tänään minua moiti, jos omistan nämä vähäiset seppeleet kolminkertaiselle juhlallemme.

Kolminkertaiselle? huudahti Eduard.

Epäilemättä! virkkoi Charlotta: ystävämme saapumista pidämme täydellä syyllä juhlana, ja lisäksi, mitä tuskin lienette ajatelleet, on tänään teidän molempien nimipäivä. Eikö nimenne ole Otto, toisen samoinkuin toisenkin?

Ystävykset ojensivat toisilleen kätensä yli pienen pöydän. Sinä palautat mieleeni nuoruusaikaisen ystävyysseikan, sanoi Eduard. Lapsuudessa meillä oli kummallakin tuo sievä lakoninen nimi, mutta kun sitten asuimme samassa koulukodissa, luovutin sen vapaaehtoisesti hänelle.

Ylen suurta jalomielisyyttä et siinä asiassa kuitenkaan osoittanut, virkkoi kapteeni. Muistan näet varsin hyvin, että nimi Eduard miellytti sinua enemmän, ja totta onkin, että se kaikuu erikoisen sorealta, kun sen kuulee miellyttäviltä huulilta.

Niinpä he nyt istuivat kolmisin saman pienen pöydän ääressä, jonka vaiheella Charlotta oli innokkaasti vastustanut vieraan tuloa. Tyytyväinen Eduard ei tahtonut palauttaa vaimonsa mieleen noiden hetkien muistoa, mutta ei kumminkaan voinut pidättyä sanomasta: Olisihan tässä varsin hyvin sijaa vielä neljännellekin.

Samassa kajahti linnasta metsätorvien ääni ikäänkuin todeksi myöntäen ja vahvistaen toistensa seurassa viipyvien ystävysten hyväntahtoisuutta ja hyviä toivelmia. Ääneti he sitä kuuntelivat, kukin itseensä keräytyen ja tuntien oman onnensa kahdenkertaisena niin kauniissa liitossa.

Eduard keskeytti ensimmäisenä vaitiolon nousten seisaalleen ja astuen ulos sammalmajan ovesta. Viekäämme ystävä heti korkeimmalle näköpaikalle, sanoi hän Charlottalle, jottei hän luule koko perintötilamme ja olosijamme rajoittuvan tähän ahtaaseen laaksoon; ylhäällä katse liikkuu vapaammin ja rinta avartuu.

Siinä tapauksessa, vastasi Charlotta, täytyy meidän vielä tällä kertaa kiivetä vanhaa, hieman vaivalloista polkua; toivon kumminkin askelmaini ja portaitteni pian johtavan mukavammin aina ylös asti.

Niinpä saavuttiin kallioiden yli, pensaikkojen ja viidakkojen halki kulkien korkeimmalle paikalle, joka tosin ei muodostanut tasannetta, vaan jatkuvia, hedelmällisiä selänteitä. Kylä ja linna olivat painuneet taakse näkymättömiin. Alhaalla näkyi lampien pintoja, toisella puolen metsäisiä kukkuloita, joiden juurta ne huuhtelivat, vihdoin jyrkkiä kallioita, jotka luotisuorana seinämänä jäykästi rajoittivat viimeistä vesikuvastinta heijastellen sen kalvoon mahtavia muotojansa. Syvällä rotkossa, missä kiivas puro syöksyi lampeen, oli puolittain piilossa mylly, joka ympäristöinensä näytti miellyttävältä pieneltä lepopaikalta. Näkyvissä olevassa puoliympyräkehässä vaihtelivat kaikkialla laaksot ja kukkulat, viidakot ja metsät, joiden kevätvihreys lupasi mitä mehevimmän kesäisen näköalan. Yksityiset puuryhmätkin kiinnittivät useissa kohdin katsetta.

Erikoisesti piirtyi katselevien ystävysten silmiin alhaalla, keskilammen rannassa kasvava kaunis poppeli- ja plataaniryhmä. Se seisoi siinä täydessä kasvuvoimassansa, raikkaana, terveenä, korkenemaan ja levenemään pyrkien.

Eduard kiinnitti ystävänsä huomiota erikoisesti tuohon ryhmään. Nuo puut, huudahti hän, olen nuoruudessani itse istuttanut. Ne olivat nuoria hoikkia runkoja, jotka pelastin, kun isäni suurta linnanpuutarhaa laajentaessaan antoi keskikesällä kaivaa ne juuriltansa. Ne osoittavat varmaan tänäkin vuonna kiitollisuuttansa työntämällä uusia vesoja.

Tyytyväisinä ja hilpeinä kuljettiin takaisin. Vieraalle osoitettiin linnan oikeasta kylkirakennuksesta miellyttävä, tilava asunto, jonne hän aivan pian asetteli ja järjesteli kirjansa, paperinsa ja kojeensa jatkaakseen tavanmukaista askarrustansa. Eduard ei kumminkaan ensimmäisinä päivinä jättänyt häntä rauhaan, vaan kuljetti hänet kaikkialle, milloin ratsain, milloin jalkaisin, perehdyttäen hänet seutuun ja tiluksiinsa samalla ilmaisten ne tilan parempaa tuntemista ja edullisempaa viljelyä koskevat toivelmat, joita hän oli jo kauan aikaa mielessänsä hautonut.

Ensimmäinen tehtävä olisi se, että mittaisin seudun magneettineulan avulla, virkkoi kapteeni. Se on helppoa ja hauskaa askaretta, ja jos tulokset eivät olekaan kaikkein tarkimmat, on se kumminkin hyödyllinen ja ensi töiksi ilahduttava toimitus; sitäpaitsi sen voi suorittaa tarvitsematta suurtakaan apua, ja tietää varmaan saavansa tehtävän päätökseen. Jos tuonnempana ajattelet tarkempaa mittausta, voitaneen siihenkin keino keksiä.

Kapteeni oli hyvin perehtynyt mainittuun mittaustapaan. Hän oli tuonut mukanansa tarvittavat kojeet ja aloitti työn heti. Hän neuvoi Eduardia sekä muutamia metsästäjiä ja talonpoikia, joiden tuli olla hänen apunansa. Päivät olivat suotuisat; illat ja varhaisimmat aamuhetket hän käytti piirustamiseen ja varjostamiseen. Pian oli kaikki vesimaalattu ja väritettykin, ja Eduard näki tiluksiensa kasvavan paperista esiin mitä selvimpinä, ikäänkuin uutena luomuksena.

Siinä oli tilaisuutta keskustella seudusta sekä uusista puisto- ja viljelysalueista, jotka voi saada kuntoon paljoa paremmin tuollaisen yleiskatsauksen nojalla kuin tehden umpimähkään, satunnaisten vaikutelmien varassa hajanaisia kokeita.

Se meidän pitää selvittää vaimolleni, sanoi Eduard.

Jätä se tekemättä! virkkoi kapteeni, joka ei mielellään asettanut vakaumuksiansa toisten vakaumusten tielle, koska oli kokemuksesta oppinut ihmisten mielipiteiden olevan niin monenlaisia, ettei niitä saa järkevimminkään huomautuksin yhteen kohtaan kerätyksi. Jätä se tekemättä! huudahti hän: hän joutuu helposti harhaan. Hänelle, kuten yleensäkin henkilöille, jotka vain harrastuksesta askartelevat sellaisissa puuhissa, on tärkeämpää, että hän tekee jotakin, kuin että jotakin tulee tehdyksi. Luontoon käydään käsiksi hapuillen, miellytään erikoisesti toiseen tai toiseen pikku paikkaan, ei uskalleta raivata pois sitä tai tätä, ei ole riittävää uskallusta uhrata jotakin; ei osata ennakolta kuvitella, mitä on saatava aikaan, kokeillaan, se onnistuu, se epäonnistuu, korjataan, korjataan kenties sellaista, mikä olisi jätettävä ennallensa, jätetään ennallensa sellaista, mikä olisi korjattava, ja niin on lopputulos aina parsinnainen; se vaikuttaa miellyttävästi ja virkistävästi, mutta ei tyydytä.

Tunnusta minulle vilpittömästi, virkkoi Eduard, ettet ole tyytyväinen vaimoni sommitelmiin.

Jos suoritus tyhjentäisi ajatuksen, joka on varsin hyvä, ei olisi mitään muistuttamista. Hän on vaivalloisesti kiusautunut ylös halki louhikon ja kiusaa nyt, jos suvaitset, jokaista sinne kuljettamaansa. Ei käy kulkeminen rinnakkain enempää kuin peräkkäinkään siedettävän vapaasti. Askelen tahti häiriytyy alinomaa, ja mitä kaikkea vielä voisikaan huomauttaa!

Eikö sitten olisi ollut helppo suorittaa tehtävää toisin? kysyi Eduard.

Sangen helppo, virkkoi kapteeni: hänen olisi tarvinnut vain murtaa pois kallionkulma, joka muuten onkin mitätön, koska sen muodostavat pienet kappaleet; siten olisi nousuun tullut kaunis kaarre ja samalla olisi jäänyt kiveä käytettäväksi niihin kohtiin, missä tie olisi tullut kapea ja vaivainen. Olkoon tämä kuitenkin sanottu vain meidän kesken: muuten hän käsittää asian väärin ja panee pahaksensa. Se, mikä on tehty, on säilytettävä. Jos tahdotaan käyttää enemmän rahoja ja vaivaa, sopii sammalmajan yläpuolella ja kukkulan laella tehdä sitä ja tätä ja saada aikaan paljonkin miellyttävää.

Jos nykyisyys askarrutti ystävyksiä monella muotoa, ei toisaalta puuttunut menneiden aikojen hilpeitä ja mieluisia muisteloita, joihin Charlotta tapasi ottaa osaa. Sitäpaitsi päätettiin ensi töistä päästyä käydä käsiksi matkapäiväkirjaan ja herätellä silläkin tavoin menneisyyttä eloon.

Eduardilla muuten oli Charlottalle vähemmän sanottavaa, varsinkin sen jälkeen kuin hänellä oli sydämellänsä uusiin puistorakennelmiin kohdistuva moite, joka hänestä tuntui aivan oikeutetulta. Hän piti kauan omana tietonansa, mitä kapteeni oli hänelle uskonut, mutta nähdessään vihdoin vaimonsa suunnittelevan sammalmajalta kukkulalle johtavia pikku askelmia ja poluntapaisia hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan hetken kierreltyänsä kaarreltuansa lausui julki uuden oivalluksensa.

Charlotta seisoi hämmästyneenä. Hän oli kyllin älykäs kohta tajutaksensa, että toiset olivat oikeassa; mutta se, mitä oli tehty, kiisteli vastaan ja oli kerta kaikkiaan sellaisenaan olemassa; hän oli pitänyt sitä oikeana ja toivottavana, sekin, mitä moitittiin, oli yksityisiä osiansa myöten hänelle rakas; hän ei tahtonut ottaa vakaasti uskoaksensa, puolusteli pientä aikaansaannostansa, sätti miehiä, jotka heti tavoittelevat suurta ja avaraa, tahtovat leikinlaskusta, jutelmasta heti tehdä kokonaisen teoksen ajattelematta laajennetusta suunnitelmasta johtuvia kustannuksia. Hän kiihtyi, loukkaantui, kävi nyreäksi; hän ei voinut luopua vanhasta eikä kerrassaan torjua uutta, mutta keskeytti päättäväiseen tapaansa heti työt asiaa miettiäksensä ja mielessään kypsytelläksensä.

Koska tämä toimelias ajanvietekin nyt jäi pois, miesten yhä viihtyisämmin askarrellessa omissa toimissansa, erikoisen ahkerasti taiteellisissa puutarhatöissä ja kasvihuoneitten rakentamisessa, silti kokonaan laiminlyömättä tavallisia ritarillisia harjoituksiansa, kuten metsästystä, hevosten ostoa, vaihtoa, ratsuksi ja ajojuhdaksi totuttamista, tunsi Charlotta itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Hän harjoitti, osalta kapteenin vuoksi, entistä vilkkaampaa kirjevaihtoa, mutta siitä huolimatta sattui monta yksinäistä hetkeä. Sitä mieluisammat ja hupaisemmat olivat hänelle koulukodista saapuvat tiedonannot. Johtajattaren laveaan kirjeeseen, jossa tavallisuuden mukaan seikkaperäisesti ja mielihyvin selostettiin tyttären edistymistä, liittyi lyhyt jälkikirjoitus sekä laitoksen erään miespuolisen apulaisen kirjoittama liite, jotka molemmat tässä esitämme.

Johtajattaren jälkikirjoitus.

Mitä tulee Ottiliaan, armollinen rouva, voin oikeastaan vain toistaa, mitä edellisiin tiedonantoihini sisältyy. En tiedä, mistä häntä moittisin, ja kumminkaan en voi olla häneen tyytyväinen. Hän on edelleenkin vaatimaton ja hyväntahtoinen toisille, mutta tämä ujous ja palvelevaisuus ei minua oikein miellytä. Teidän armonne lähetti taanoin rahaa ja erinäisiä vaatteita. Edellisiä hän ei ole vielä ollenkaan käytellyt, ja jälkimmäisetkin lepäävät yhä koskemattomina. Hän pitää kylläkin vaatteensa erittäin puhtaina ja hyvässä kunnossa ja näyttää vaihtavan niitä ainoastaan tätä seikkaa silmällä pitäen. Hänen ankara kohtuullisuutensa ruoan ja juoman nauttimisessa ei sekään minua miellytä. Pöydässämme tosin ei vallitse yltäkylläisyys, mutta mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin nähdä lasten syövän kylliksensä maukkaita ja terveellisiä ruokia. Se, mikä harkiten ja vakaumuksella pöytään tuodaan ja nautittavaksi tarjotaan, on tosiaankin nautittava. Siihen en saa Ottiliaa mitenkään taivutetuksi. Keksiipä hän itsellensä jotakin tekemistä, suorittaa jotakin palvelijattarien laiminlyömää vain siinä tarkoituksessa, että saisi jättää jonkin lajin tai jälkiruoan nauttimatta. Kaiken tämän ohella on kumminkin otettava huomioon, että hän toisinansa potee vasemmanpuolista päänsärkyä, joka tosin aina hellittää, mutta voi sittenkin olla tuskallista ja merkittävää. Sen verran tästä muuten kauniista ja herttaisesta tytöstä.

Apulaisen liite.

Oivallinen johtajattaremme tavallisesti sallii minun lukea ne kirjeet, joissa hän ilmoittaa kasvatteja koskevia huomioitansa vanhemmille ja esimiehille. Teidän armollenne osoitetut tiedonannot minä aina luen erikoisen tarkkaavasti ja erikoisen mielelläni, sillä jos meidän on teitä onniteltava tyttärestänne, jossa yhtyvät kaikki seuraelämässä menestystä luovat ominaisuudet, täytyy toisaalta ainakin minun ylistää teitä yhtä onnelliseksi sen johdosta, että teille on suotu kasvattityttärenne, lapsi, joka on syntynyt toisten hyödyksi ja iloksi ja epäilemättä myöskin omaa onneansa varten. Ottilia on melkeinpä ainoa kasvattimme, johon nähden en voi olla samaa mieltä kuin kunnioitettu johtajattaremme. En tahdo suinkaan moittia tätä toimeliasta naista siitä, että hän haluaa nähdä huolenpitonsa hedelmät ulkonaisina ja ilmeisinä, mutta on olemassa suljettujakin hedelmiä, kaikkein ytimekkäimpiä, jotka kehittyvät varhemmin tai myöhemmin kauniiseen elämään. Niiden joukkoon kuuluu epäilemättä teidän kasvattityttärenne. Koko ajan, minkä olen häntä opettanut, näen hänen tasaisesti hitaanhitaasti edistyvän, en milloinkaan taantuvan. Jos lasta kasvatettaessa on tarpeen alkaa alusta, niin sääntö soveltuu varmaan häneen. Sitä, mikä ei seuraa edellisestä, hän ei käsitä. Hän suhtautuu avuttomasti, jopa haluttomastikin helposti tajuttavaan asiaan, jolle hän ei keksi mitään kiinnekohtaa. Mutta jos voi löytää ja hänelle selvittää välijäsenet, niin hän käsittää kaikkein vaikeimmatkin asiat. Siten hitaasti edistyen hän jää jälkeen kumppaneistansa, jotka aivan toisenlaisten kykyjen varassa rientävät yhä eteenpäin, helposti tajuten, helposti muistaen ja vaivattomasti jälleen käytellen kaikkea, hajanaistakin. Kiireellisestä opetuksesta hän niinmuodoin ei opi yhtään mitään, ei tiedä mitä tehdä; niin on laita eräillä tunneilla, jotka ovat oivallisten, mutta ravakkain ja kärsimättömien opettajien hoidettavina. On moitittu hänen käsialaansa, hänen kykenemättömyyttänsä tajuamaan kieliopin sääntöjä. Olen lähemmin tutkinut näitä valituksia, ja tosiaankin hän kirjoittaa hitaasti ja kankeasti, jos niin tahdotaan sanoa, mutta ei suinkaan arastellen eikä muodottomasti. Sen, mitä hänelle vähin erin opetin ranskankielestä, joka tosin ei ole minun aineeni, hän käsitti helposti. Ihmeellistä kylläkin: hän tietää paljon ja varsin hyvin, kysyttäessä vain näyttää siltä, kuin hän ei tietäisi mitään.

Jos minun on lopuksi esitettävä yleinen huomautus, niin tahtoisinpa sanoa; hän ei opi niinkuin kasvatettava, vaan niinkuin se, joka tahtoo kasvattaa, ei niinkuin oppilas, vaan niinkuin tuleva opettajatar. Kenties tuntuu teidän armostanne kummalliselta, etten itse kasvattajana ja opettajana luule voivani kiittää toista paremmin kuin selittämällä hänet itseni kaltaiseksi. Teidän armonne parempi oivallus, syvempi ihmisten- ja maailmantuntemus varmaan keksii vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistani sen, mikä niissä on parasta. Te tulette vakuutetuksi siitä, että tästäkin lapsesta sopii toivoa paljon iloa. Sulkeudun teidän armonne suosioon ja pyydän saada jälleen kirjoittaa, kunhan otaksun kirjeeni sisältävän jotakin merkittävää ja miellyttävää.

Nuo sivut ilahduttivat Charlottaa. Niiden sisällys yhtyi aivan kiinteästi hänen omiin Ottiliaa koskeviin käsityksiinsä; samalla hänen täytyi pakostakin hymyillä, koska opettajan osanotto näytti sydämellisemmältä kuin kasvatettavan hyveiden oivaltamisen tavallisesti herättämä myötätunto. Rauhalliseen, ennakkoluulottomaan ajattelutapaan tottuneena hän jätti tuonkin suhteen, kuten monet muut, elämään omaa elämäänsä; järkevän miehen osanottoa hän piti arvokkaana, koska oli elämänsä varrella oppinut riittävässä määrin oivaltamaan, kuinka kalliiksi on arvattava aito kiintymys maailmassa, missä välinpitämättömyys ja vastenmielisyys asustavat kuin kotonansa.

NELJÄS LUKU.

Se topografinen kartta, joka esitti tilaa ympäristöinensä verrattain suuressa mittakaavassa selvin ja helposti käsitettävin piirtein ja värein ja jonka kapteeni osasi muutamien trigonometristen mittausten avulla varmasti perustella, valmistui pian; tämä toimelias mies näet nukkui harvinaisen vähän ja omisti päivänsä aina lähimpiin tehtäviin, joten joka ilta oli jotakin suoritettu.

Nyt, sanoi hän ystävällensä, ryhdymme muihin toimiin, tilan kuvailemiseen, jota varten täytyy olla olemassa riittävästi esitöitä ja josta sitten voidaan kehitellä vuokra-arvioita ja muuta sentapaista. Mutta eräs asia meidän tulee päättää ja järjestää: sinun on erotettava kaikki se, mikä on varsinaista liiketoimintaa, elämästä. Liiketoiminta vaatii vakavuutta ja lujuutta, elämä mielivaltaa, liiketoiminta aivan ehdotonta johdonmukaisuutta, elämä sitävastoin kaipaa usein epäjohdonmukaisuutta, joka vaikuttaa siinä kerrassaan rakastettavalta ja ilahduttavaltakin. Jos olet toisessa varma, voit toisessa olla sitä vapaampi, sensijaan että niiden toisiinsa sekaantuessa vapaus tempaa varmuuden pois ja hävittää sen.

Eduard tunsi noihin ehdotuksiin sisältyvän lievää moitetta. Vaikka hän ei ollutkaan luonnostansa huolimaton, ei hän kumminkaan voinut saada itseänsä järjestelemään papereitansa eri lokeroihin. Se, mikä hänen oli ratkaistava toisten mieltä kuullen, ja se, mikä riippui ainoastaan hänestä itsestänsä, ei ollut erotettuna eikä hän myöskään vetänyt riittävän selvää rajaa liiketointen ja askarrusten, seurustelun ja huvittelun välille. Nyt se kävi hänelle helpoksi, kun ystävä otti asian huoleksensa, toinen minä teki mahdolliseksi sen jakautumisen, joka yhdelle minälle ei ole aina mahdollinen.

He järjestivät siihen kylkirakennukseen, jossa kapteeni asui, säilytyshuoneen nykyisiä ja arkiston menneitä asioita varten, hakivat kaikki asiakirjat, paperit ja tiedonannot eri säiliöistä, kammioista, lipastoista ja kirstuista, ja kohta oli tuo sekava joukkio saatettu ilahduttavaan järjestykseen ja sijaitsi nyt otsakkeilla varustettuna määrätyissä lokeroissa. Se, mitä haluttiin, löytyi täydellisemmin kuin oli osattu toivoa. Tällöin oli heille suureksi avuksi eräs vanha kirjuri, joka pitkin päivää, vieläpä osan yötäkin pysytteli kirjoituspulpettinsa ääressä ja johon Eduard tätä ennen oli aina ollut tyytymätön.

Minä en häntä enää tunne, sanoi Eduard ystävällensä, niin toimeliaaksi ja käyttökelpoiseksi on mies muuttunut.

Se johtuu siitä, virkkoi kapteeni, ettemme anna hänen tehtäväksensä mitään uutta, ennenkuin hän on ehtinyt kaikessa rauhassa suorittaa vanhemmat tehtävänsä, niinmuodoin hän, kuten näet, saa aikaan sangen paljon; jos hänen toimiansa häiritään, ei hän kykene mihinkään.

Vietettyänsä tähän tapaan päivänsä ystävykset kävivät iltaisin säännöllisesti Charlottan luona. Ellei ollut saapunut vieraita lähiseudulta ja naapurikartanoista, mikä kyllä oli sangen tavallista, niin keskustelu ja lukeminen koskivat enimmäkseen sellaisia asioita, jotka kartuttavat porvarillisen yhteiskunnan hyvinvointia, etuisuuksia ja miellyttävyyttä.

Charlotta, joka oli yleensäkin tottunut käyttelemään nykyisyyttä hyväksensä, tunsi miehensä tyytyväisyyden havaiten henkilökohtaisestikin hyötyvänsä. Erinäiset kotoiset suunnitelmat, joita hän oli jo kauan mielessänsä hautonut voimatta niitä kunnolla aloittaa, toteutuivat nyt, kapteenin asiaan puuttuessa. Kotirohtola, jossa oli tätä ennen ollut vain muutamia aineita, täydennettiin, ja Charlotta oppi sekä helppotajuisten kirjojen että keskustelujen nojalla entistä paremmin harjoittamaan uutteraa ja avuliasta toimintaansa.

Ajateltaessa tavallisia ja siitä huolimatta liiankin usein yllättäviä tapaturmia hankittiin kaikki hukkuvien pelastamiseen tarvittavat välineet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun monet lähitienoolla sijaitsevat lammet, vesistöt ja vesilaitokset useasti aiheuttivat sellaisia onnettomuuksia. Tämän tehtävän kapteeni suoritti erittäin huolellisesti, ja Eduard mainitsi kuin epähuomiossa, että sellainen tapaus oli mitä ihmeellisimmin muodostanut käänteen hänen ystävänsä elämässä. Mutta kun viimeksimainittu vaikeni näyttäen väistävän murheellista muistoa, ei Eduardkaan sanonut sen enempää, ja Charlotta, joka tiesi asiasta yleispiirteittäin yhtä paljon, ei hänkään puuttunut tuohon huomautukseen.

Kaikki nämä huolenpitotoimet ovat kieltämättä kiitettävät, virkkoi kapteeni eräänä iltana, mutta nyt meiltä vielä puuttuu välttämättömintä, nimittäin kelpo miestä, joka osaa kaikkia näitä välineitä käytellä. Minä voin suositella siihen virkaan erästä tuttavaani haavuria, joka on nykyjään säällisillä ehdoilla saatavissa, ammatissansa etevää miestä, joka on ankaroissa sisäisissäkin sairastumistapauksissa useasti saanut aikaan enemmän kuin joku kuuluisa lääkäri, ja pikaista apuahan maaseudulla eniten kaivataankin.

Hänetkin kutsuttiin heti kartanoon, ja aviopuolisot iloitsivat saadessaan tilaisuutta sijoittaa kaikkein välttämättömimpiin menoihin useita summia, jotka heille jäivät mielin määrin kulutettaviksi.

Niin käytteli Charlotta kapteenin tietoja ja toimeliaisuutta omankin mielensä mukaan ja alkoi olla täysin tyytyväinen hänen läsnäoloonsa pelkäämättä enää mitään ikävyyksiä. Hän valmistautui tavallisesti kyselemään monenlaisia asioita, ja koska elämä oli hänelle mieluinen, koki hän poistaa kaikkea vahingollista, kaikkea kuolettavaa. Savenvaluteosten lyijysilaus ja keittoastioiden vaskenruoste oli häntä jo monesti huolestuttanut. Hän kysyi neuvoa, ja tällöin oli luonnollisesti kosketeltava fysiikan ja kemian peruskäsitteitä.

Satunnaista, mutta aina tervetullutta aihetta sellaisiin keskusteluihin antoi Eduard, joka mielellään luki ääneen toisten kuultavaksi. Hänellä oli syvä ja erittäin sointuisa ääni, ja runollisten sekä puhetaidollisten teosten eloisa, tuntehikas esittäminen oli aikaisemmin tuottanut hänelle suosiota ja mainetta. Nyt askarruttivat häntä toiset asiat, hän luki toisia teoksia, jo joitakin aikoja erittäinkin fysikaalisia, kemiallisia ja teknillisiä esityksiä.

Eräs hänen erikoisia ominaisuuksiansa, joka kenties ei kumminkaan ole kovin harvinainen, oli se, että hänestä tuntui sietämättömältä, jos joku hänen lukiessaan katsoi kirjaan. Entisinä aikoina, hänen lukiessaan runoja, näytelmiä, kertomuksia, se johtui luonnollisesti kaunolukijassa samoinkuin runoilijassa, näyttelijässä ja kertojassa asuvasta halusta yllättää, hetkiseksi vaieta, herättää odotusta, koska tämä tarkoitus tosiaankin joutuu pahoin kärsimään, jos toinen henkilö lukijan tieten silmäilee luettavaa jo ennakolta. Senvuoksi hänellä olikin tapana istuutua siten, ettei ollut ketään hänen takanansa. Nyt, kolmisin oltaessa, tuo varovaisuus oli turha, ja koska hän ei tällä kertaa pyrkinyt kiihdyttämään tunnetta eikä yllättämään mielikuvitusta, ei hän ajatellutkaan olla erityisemmin varuillansa.

Vain eräänä iltana hän havaitsi, huolettomasti istuuduttuansa, että Charlotta katsoi hänen kirjaansa. Hänen vanha kärsimättömyytensä heräsi, ja hän huomautti asiasta, melkeinpä äreästi. Sellaisista pahoista tavoista, kuten monista muista seuraelämässä kiusallisista tottumuksista, olisi kerta kaikkiansa luovuttava, sanoi hän. Kun luen jollekin henkilölle ääneen, eikö se merkitse samaa kuin jos suullisesti hänelle jotakin esittäisin? Kirjoitettu, painettu sana astuu minun oman mieleni, oman sydämeni sijaan, ja vaivautuisinko puhumaan, jos otsaani tai rintaani olisi rakennettu ikkuna, niin että se, jolle tahdon esittää ajatukseni ja tunteeni vähin erin, tietäisi aina jo hyvän aikaa ennakolta, mihin olen pyrkimässä? Kun joku katsoo kirjaani, tuntuu minusta aina siltä, kuin minut repäistäisiin kahtia.

Charlotta, jonka käytöksen notkeus ilmeni suuremmissa ja pienemmissä seuroissa varsinkin siinä, että hän osasi ehkäistä jokaisen epämiellyttävän, kiivaan, jopa vain ylen innokkaankin mielenilmauksen, katkaista venyvän keskustelun ja kohentaa sammuilevaa, tiesi nytkin käyttää lahjojansa hyväksensä. Sinä suot varmaan virheeni anteeksi, virkkoi hän, kunhan tunnustan, miten minun tänä hetkenä kävi. Minä kuulin sinun lukevan heimolaisuudesta ja ajattelin samassa omia sukulaisiani, paria serkkua, jotka juuri nyt mieltäni askarruttavat. Tarkkaavaisuuteni kiintyy jälleen lukemaasi, minä kuulen, että puheenalaisina ovat pelkät elottomat esineet, ja kurkistan kirjaan päästäkseni jälleen oikealle tolalle.

Sinua harhautti ja hämmensi eräs vertauksellinen lausuma, sanoi Eduard. Tässä tosin on puhe vain maalajeista ja kivennäisistä, mutta ihminen on oikea Narkissos: hän kuvastelee mielellään itseänsä joka paikassa, hän paneutuu alustinaksi koko maailman kuvastimeen.

Epäilemättä! jatkoi kapteeni: niin hän käsittelee kaikkea ulkopuoleltansa keksimää; viisautensa samoinkuin mielettömyytensäkin, tahtonsa samoinkuin mielivaltansakin hän suo eläimille, kasveille, elementeille ja jumalille.

Kunpa selittäisitte minulle aivan lyhyesti, koska en tahdo eksyttää teitä kovin kauas hetken harrastuksesta, mitä heimolaisuus tässä yhteydessä oikeastaan merkitsee, sanoi Charlotta.

Sen teen mielelläni, vastasi kapteeni, jonka puoleen Charlotta oli kääntynyt; tosin vain niin hyvin kuin osaan, sen nojalla, mitä olen suunnilleen kymmenen vuotta sitten oppinut, mitä olen asiasta lukenut. En tiedä sanoa, ajatellaanko tieteellisessä maailmassa vieläkin samoin, sopiiko se uusiin oppeihin.

On varsin valitettavaa, huudahti Eduard, ettei nykyjään käy enää oppiminen mitään koko elämää varten. Esivanhempamme pitivät kiinni niistä tiedoista, mitä olivat nuoruudessaan saaneet, mutta meidän on joka viides vuosi opittava kaikki uudestaan, ellemme halua joutua kerrassaan pois muodista.

Me naiset, virkkoi Charlotta, emme pidä niin tarkkaa lukua, ja tunnustanpa vilpittömästi, että minulle on tärkeätä ainoastaan sanojen ymmärtäminen, sillä mikään ei tee seurassa naurettavammaksi kuin vieraan oppisanan väärä käyttäminen. Senvuoksi tahtoisin vain tietää, missä merkityksessä tuota sanaa käytetään nimenomaan tässä yhteydessä. Asian tieteellistä puolta käsitelkööt oppineet, jotka muuten, mikäli olen huomannut, tuskin pääsevät milloinkaan yksimielisyyteen.

Miten aloitammekaan tullaksemme nopeimmin asiaan? kysyi Eduard vähäisen vaitiolon jälkeen kapteenilta, joka hieman epäröiden kohta vastasi:

Jos minun sallitaan aloittaa näennäisesti hyvin kaukaa, niin olemme pian perillä.

Voitte olla varma siitä, että kuuntelen mitä tarkkaavimmin, virkkoi
Charlotta laskien työn kädestänsä.

Niinpä aloitti kapteeni: Kaikissa havaitsemissamme luonnonolioissa huomaamme ensinnäkin suhteistumisen omaan itseensä. Kuulostaa tosin kummalliselta, kun lausuu jotakin sellaista, mikä on itsestänsäkin selvää, mutta ainoastaan täysin sopimalla tunnetusta voi lähteä yhdessä etenemään kohti tuntematonta.

Luulisinpa tekevämme asian hänelle ja itsellemme helpoksi, jos käytämme esimerkkiä, puuttui Eduard puheeseen. Jos ajattelet vettä, öljyä, elohopeata, niin havaitset niiden aineosien kesken vallitsevan sovun, yhteenkuuluvaisuuden. Tästä yhteydestänsä ne eivät luovu muuten kuin väkivallan tai jonkin muun määrätyn voiman vaikutuksesta. Jos vaikutus lakkaa, ne heti jälleen yhtyvät.

Epäilemättä, virkkoi Charlotta myöntäen. Sadepisarat yhtyvät nopeasti virroiksi. Ja jo lapsina me leikimme ihmeissämme elohopealla jakaen sitä pallosiksi ja antaen niiden jälleen yhtyä toisiinsa.

Niinpä saanen tässä aivan ohimennen mainita erään tärkeän seikan, lisäsi kapteeni, nimittäin sen, että tämä täysin puhdas, nesteen varassa mahdollinen suhteistuminen aina ja ehdottomasti ilmenee pallomaisessa muodossa. Putoava sadepisara on pyöreä, elohopeapallosista puhuitte itse; saapuupa putoava, sula lyijykin, kun sillä on riittävästi aikaa jähmettyä, alas pallonmuotoisena.

Sallikaahan minun rientää edelle, virkkoi Charlotta, jotta näen, arvaanko, mihin tähtäätte. Kuten jokainen olio suhteistuu omaan itseensä, samoin täytyy sen olla suhteessa toisiinkin olioihin.

Ja viimeksimainittu suhde on olioiden erilaisuudesta riippuen erilainen, jatkoi Eduard kiireesti. Toisinaan ne kohtaavat toisensa kuin ystävät ja vanhat tuttavat, jotka nopeasti yhtyvät, mitenkään toisiansa muuttamatta, niinkuin viini sekoittuu veteen. Toiset sitävastoin pysyvät vieraina vierekkäin eivätkä liity toisiinsa mekaanisen sekoittamisen ja hieromisenkaan avulla: öljy ja vesi eroavat pudistelun jälkeen heti toisistansa.

Eipä puutu paljoa, virkkoi Charlotta, ettei näe näissä yksinkertaisissa olioissa tuntemiansa ihmisiä, mutta varsinkin muistuvat niiden johdosta mieleen ne yhteisöt, joissa on elänyt. Kaikkein eniten muistuttavat noita sieluttomia olioita kuitenkin ihmisten suuret joukot, jotka asettuvat maailmassa toisiansa vastaan: säätyluokat ja ammatit, aateli ja kolmas sääty, sotilas ja siviilihenkilö.

Samoinkuin noita joukkoja sentään voidaan liittää toisiinsa tapojen ja lakien avulla, virkkoi Eduard, on kemiallisessakin maailmassamme välijäseniä, jotka kykenevät liittämään yhteen toisiansa karttelevia aineksia.

Niinpä, puuttui kapteeni puheeseen, saamme öljyn yhtymään veteen käyttämällä apunamme lipeäsuolaa.

Kunhan vain ette esitä asioita liian nopeasti, jotta voin osoittaa kykeneväni pysymään mukana, virkkoi Charlotta. Emmekö ole jo ehtineet heimolaisiin asti?

Epäilemättä, vastasi kapteeni, ja kohta opimme ne tuntemaan täydessä voimassansa ja täsmällisyydessänsä. Niitä olioita, jotka kohdatessansa nopeasti toisiinsa tarttuvat ja vastavuoroisesti toisiansa määräävät, nimitämme heimolaisiksi. Emäksissä ja hapoissa, jotka, vaikka ovatkin vastakkaiset ja kenties juuri sen vuoksi, että ovat toistensa vastakohtia, ehdottomimmin toisiansa etsivät ja toisiinsa yhtyvät, muuntavat toisiansa ja muodostavat yhdessä uuden kokonaisuuden, tämä heimolaisuus on kylläkin ilmeinen. Ajatelkaamme vain kalkkia, joka osoittaa suurta, kaikkiin happoihin kohdistuvaa taipumusta, ilmeistä yhtymishalua. Kunhan saapuvat kemialliset välineemme, esitämme erinäisiä kokeita, jotka ovat varsin hauskoja ja antavat paremman käsityksen kuin sanat, nimet opilliset lauseparret.

Sallikaa minun tunnustaa, lausui Charlotta, että kun nimitätte noita omituisia olioita toistensa heimolaisiksi, niin minä puolestani en käsitä niitä niinkään veriheimolaisiksi kuin henki- tai sieluheimolaisiksi. Aivan samalla tavalla voi ihmisten kesken syntyä todella merkittäviä ystävyysliittoja, sillä vastakkaiset ominaisuudet tekevät mahdolliseksi kiinteämmän yhtymisen. Jään siis odottamaan, mitä minulle näytätte näistä salaperäisistä vaikutuksista. Nyt en enää häiritse sinua — sanoi hän Eduardin puoleen kääntyen — ja seuraan asiaan paremmin perehtyneenä tarkkaavaisesti esitystäsi.

Koska kerran olet meitä asiaan yllyttänyt, et pääsekään siitä niin vähällä, sillä oikeastaan ovat monimutkaiset tapaukset kaikkein mielenkiintoisimmat. Vasta niistä oppii tuntemaan heimousasteet, lähemmät ja voimakkaammat, etäisemmät ja heikommat suhteet; heimoussuhteet käyvät mielenkiintoisiksi vasta kun saavat aikaan eroamisia.

Esiintyykö luonnonopissakin tuo surullinen sana, jonka nykyjään, ikävä kyllä, kuulee kovin usein ihmisten keskuudessa? huudahti Charlotta.

Esiintyy kyllä, vastasi Eduard. Erottajataiturin nimi oli aikoinansa kemisteille annettu kuvaava kunnianimi.

Sellaisen taituruuden aika siis on ohi, virkkoi Charlotta, ja hyvä niin. Yhdistäminen on suurempi taito, suurempi ansio. Yhdistäjätaituri olisi tervetullut joka ainoalla alalla koko maailmassa. — Mainitkaapa nyt minulle, kun kerran olette päässeet vauhtiin, pari sellaista tapausta.

Niinpä palaamme kohta siihen, mitä äsken jo mainitsimme ja käsittelimme. Esimerkiksi se, mitä nimitämme kalkkikiveksi, on puhdasta tai epäpuhdasta kalkkimaata, kiinteästi yhtyneenä erääseen herkkään happoon, jonka olemme oppineet tuntemaan ilmamaisessa muodossa. Jos kappale sellaista kiveä viedään miedonnettuun rikkihappoon, niin tämä yhtyy kalkkiin ja esiintyy sen keralla kipsinä; herkkä, ilmamainen happo sitävastoin haihtuu pois. Siinä on tapahtunut eroaminen ja uusi yhtyminen, ja niinmuodoin uskotaan, että on oikeus puhua vaaliheimolaisuudestakin, koska tosiaankin näyttää siltä, kuin toiselle suhteelle annettaisiin etusija toiseen verraten, toinen valittaisiin mieluummin kuin toinen.

Suokaa minulle anteeksi, virkkoi Charlotta, niinkuin minä suon anteeksi luonnontutkijalle; mutta minä en missään tapauksessa pitäisi tuota vaalina, vaan pikemmin luonnonvälttämättömyytenä ja tuskin sinäkään, sillä loppujen lopuksi se kenties onkin vain sopivan tilaisuuden, sattuman asia. Tilaisuus tekee suhteita samoinkuin varkaitakin, ja kun ovat puheena teidän luonnonolionne, näyttää minusta vaali riippuvan yksinomaan kemististä, joka vie nuo oliot toistensa luo. Mutta jos ne kerran ovat toistensa seurassa, silloin varjelkoon Jumala! Mainitussa tapauksessa minua säälittää vain ilmahappo parka, jonka täytyy jälleen liidellä äärettömyydessä.

Riippuu vain siitä itsestänsä, virkkoi kapteeni, tahtooko se yhtyä veteen ja virkistää terveitä samoinkuin sairaitakin kivennäislähteen antimena.

Kipsin kelpaa puhua, sanoi Charlotta, se on nyt valmis, se on kappale, siltä ei puutu mitään, kun sitävastoin tuolla karkoitetulla olennolla voi olla vielä montakin hätää, ennenkuin se jälleen keksii itsellensä turvapaikan.

Erehtyisinpä pahasti, virkkoi Eduard hymyillen, ellei sinun sanojesi takana piile pientä viekkautta! Tunnusta vain kujeesi! Taidanpa olla minä mielestäsi se kalkki, jonka tavoittaa kapteeni, rikkihappo, vie pois sinun miellyttävästä seurastasi ja muuttaa tulenkestäväksi kipsiksi.

Jos omatuntosi kehoittaa sinua tuollaisiin katselmuksiin, vastasi Charlotta, niin voin olla huoletta. Tällaiset vertauksenomaiset puheet ovat somia ja hauskoja, ja kukapa ei mielellään leikittelisi samankaltaisuuksilla? Mutta ihminen on sentään monen monta askelmaa ylempänä kuin nuo elementit, ja jos hän on ollut tässä hieman antelias käytellessään kauniita sanoja vaali ja vaaliheimolaisuus, niin on hänen hyvä keräytyä jälleen itseensä ja asian johdosta tarkoin punnita sellaisten lausetapojen merkitystä. Minä, ikävä kyllä, tunnen riittävästi tapauksia, joissa kahden olennon kiinteä, erottamattomalta näyttävä yhteys on jonkun kolmannen olennon satunnaisen luoksetulon vaikutuksesta särkynyt ja toinen alkujansa kauniisti toisiinsa yhtyneistä on ajautunut irrallisena avaraan maailmaan.

Kemistit ovat sentään paljoa kohteliaampia, sanoi Eduard: he tuovat seuraan neljännen, jottei kukaan jäisi ilman.

Niinpä kyllä! virkkoi kapteeni. Merkittävimmät ja merkillisimmät ovat epäilemättä nämä tapaukset, joissa puoleensavetämistä, heimoutta, ikäänkuin ristiin tapahtuvaa hylkäämistä ja yhtymistä käy tosiaankin esittäminen, joissa neljä, tätä ennen kaksittain yhteenliittynyttä oliota kosketukseen saatettuina luopuu entisestä liitostansa solmiaksensa uuden. Tässä jättämisessä ja ottamisessa, tässä pakenemisessa ja etsimisessä on tosiaankin näkevinänsä korkeampaa tarkoitusta; sellaisten olioiden uskoo kykenevän tavallansa tahtomaan ja valitsemaan, ja oppisana vaaliheimolaiset tuntuu täysin oikeutetulta.

Kuvailkaa minulle sellainen tapaus! sanoi Charlotta.

Sellaista tehtävää ei pitäisi suorittaa pelkkien sanojen avulla, vastasi kapteeni. Kuten jo sanoin: kunhan voin teille esittää itse kokeet, käy kaikki havainnollisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Nyt minun täytyisi koettaa tyydyttää teitä kamalilla oppisanoilla, joista ei kumminkaan koituisi teille mitään selvää käsitystä. Nuo kuolleilta näyttävät ja kuitenkin aina sisäisesti toimintaan valmiit oliot tulee nähdä vaikuttamassa silmiensä edessä, tulee myötätuntoisesti katsella, kuinka ne toisiansa etsivät, vetävät puoleensa, valtaavat, hävittävät, ahmaisevat, riuduttavat ja kirpoavat jälleen esiin kaikkein kiinteimmästä yhteydestä uudistuneessa, uudessa, odottamattomassa hahmossa: vasta silloin uskoo niiden elävän ikuisesti, uskoopa niissä olevan mieltä ja järkeäkin, koska havaitsemme omat aistimme tuskin riittäviksi niitä kunnollisesti havaitsemaan ja järkemme tuskin päteväksi niitä käsittämään.

En tahdo kieltää, sanoi Eduard, että omituiset oppisanat pakostakin ilmenevät hankalina, jopa naurettavinakin sille, joka ei ole niihin perehtynyt aistillisen havainnon ja käsitteiden nojalla. Kuitenkin voisimme toistaiseksi helposti ilmaista kirjainten avulla, mistä tässä on ollut puhe.

Ellette ajattele menettelyn tuntuvan rikkiviisaalta saivarrukselta, virkkoi kapteeni, niin voin asian lausua lyhyesti merkkikielellä. Ajatelkaa A, joka on yhtynyt B:hen niin kiinteästi, ettei moni keino ja monenlainen väkivalta kykene sitä siitä erottamaan, ajatelkaa C, joka on samassa suhteessa D:hen, ja viekää sitten molemmat parit keskinäiseen kosketukseen: A yhtyy D:hen, C yhtyy B:hen, emmekä tiedä sanoa, mikä niistä on toisen ensinnä hylännyt, mikä ensinnä toiseen yhtynyt.

No niin, puuttui Eduard puheeseen, kunnes näemme tuon kaiken omin silmin, pidämme tätä merkintää vertauksellisena puheena, josta otamme opin välitöntä käytäntöä varten. Sinä, Charlotta, olet A, minä sinun yhteyteesi kuuluva B, sillä oikeastaanhan minä vain riipun sinussa ja seuraan sinua niinkuin B seuraa A:ta. C on ilmeisesti kapteeni, joka tällä kertaa jossakin määrin riistää minua pois sinulta. Niinmuodoin on oikeus ja kohtuus, että sinulle on epämääräisyyteen häipymisen välttämiseksi hankittava D, ja se on epäilemättä rakastettava neitonen Ottilia, jonka lähentymistä et saa enää vastustella.

Olkoon menneeksi! virkkoi Charlotta. Vaikka esimerkki nähdäkseni ei sovellukaan täysin meidän tapaukseemme, pidän kuitenkin onnena, että tänään kohtaamme toisemme täydellisesti ja että nämä luontais- ja vaaliheimouden suhteet jouduttavat tutunomaisen ajatustenvaihdon syntymistä välillemme. Tunnustan siis, että jo tänään iltapuolella päätin kutsua Ottilian luoksemme; emännöitsijämme näet eroaa palveluksesta mennäkseen naimisiin. Tämä minun kannaltani ja minun tähteni; mikä minua kehoittaa Ottilian itsensä vuoksi niin menettelemään, sen voit meille lukea. Minä en kurkista kirjeeseen, mutta sen sisällys, ikävä kyllä, on minulle jo tuttu. Mutta luehan, lue! Samassa Charlotta veti esiin kirjeen ja ojensi sen Eduardille.

VIIDES LUKU.

Johtajattaren kirje.

Teidän Armonne suonee anteeksi, että tällä kertaa kirjoitan aivan lyhyesti, sillä minun on nyt, julkisen tutkinnon osoitettua, mitä olemme kasvateissamme saaneet aikaan, ilmoitettava tulokset vanhemmille ja esimiehille; sitäpaitsi saanen lausua asiani lyhyesti, koska voin vähällä sanoa paljon. Teidän tyttärenne on osoittautunut joka suhteessa kaikkia muita etevämmäksi. Myötäliitetyt todistukset sekä hänen oma kirjeensä, joka sisältää hänen saamiensa palkintojen kuvauksen ja samalla ilmaisee hänen ilonsa sellaisen onnistumisen johdosta, varmaan rauhoittavat, jopa ilahduttavatkin Teitä. Minun iloani vähentää se aavistus, ettei meillä ole enää kovinkaan kauan syytä pidättää niin edistynyttä nuorta neitoa luonamme. Sulkeudun Teidän Armonne suosioon ja olen piakkoin rohkeneva esittää ajatuksiani siitä, mitä pidän hänelle edullisimpana. Ottiliasta kirjoittaa ystävällinen apulaiseni.

Apulaisen kirje.

Ottiliasta antaa kunnianarvoisa johtajattaremme minun kirjoittaa, osalta sen vuoksi, että hänelle olisi ajatustapansa vuoksi kiusallista ilmoittaa, mitä on ilmoitettava, osalta taas sen vuoksi, että hänen itsensä on esitettävä anteeksipyyntö, jonka hän mieluummin jättää minun tehtäväkseni. Kun tiedän liiankin hyvin, kuinka vaikeata kelpo Ottilian on ilmaista tietojansa ja taitojansa, peloitti julkinen tutkinto minua melkoisesti, varsinkin kun ei minkäänlainen valmistautuminen käy päinsä ja koska Ottilia, jos se olisikin yleisesti käytettyyn tapaan mahdollinen, kieltäytyisi valmistautumasta pelkkää silmänlumetta varten. Tutkinnon tulos on osoittanut huoleni liiankin oikeutetuiksi: hän ei saanut yhtäkään palkintoa, joutuipa vielä niiden joukkoon, joille ei annettu todistusta. Mitäpä sanoisinkaan? Mitä kirjoittamiseen tulee, olivat toisten kirjaimet tuskin yhtä kaunismuotoiset, mutta heidän käsialansa oli piirteiltänsä vapaampaa; laskennossa olivat kaikki häntä nopeammat, ja vaikeampia tehtäviä, joita hän ratkaisee helpommin, tutkinnossa ei esitetty. Ranskaa juttelivat ja käänsivät monet paremmin kuin hän, historiassa hän ei heti löytänyt vaadittuja nimiä ja vuosilukuja, maantiedossa kaivattiin valtiolliseen jakoon kohdistuvaa huomiota. Hänen muutamien vaatimattomien sävelmiensä esittämiseen ei ollut aikaa eikä rauhaa. Piirustuksessa hän olisi varmaan saanut palkinnon: ääriviivat olivat puhtaat ja suoritus sekä huolellista että henkevää. Hän oli pahaksi onneksi suunnitellut liian suurta, joten ei saanut tehtäväänsä valmiiksi. Kun oppilaat olivat poistuneet ja tutkijat neuvottelivat lausuen meille opettajille ainakin jonkin sanan, huomasin pian, ettei Ottiliasta puhuttu mitään, tai jos puhuttiin, niin kylmäkiskoisesti, joskaan ei suoraan paheksuen. Minä toivoin voivani voittaa hänelle suosiota avoimesti kuvailemalla hänen olemuksensa laatua ja uskalsin siihen ryhtyä sitäkin innokkaammin, kun en ainoastaan voinut puhua vakaumukseni mukaisesti, vaan olin itse nuorella iällä ollut samassa surullisessa tilassa. Minua kuunneltiin tarkkaavasti, mutta kun olin lopettanut, sanoi minulle tutkijain esimies, tosin ystävällisesti, mutta lakonisesti: Kykyjä edellytetään olevan; niiden tulee muuttua taidoiksi. Siinä on kaiken kasvatuksen päämäärä, siinä vanhempien ja esimiesten julkilausuma selvä tarkoitus ja lasten itsensä salainen, vain puolittain tajuttu pyrkimys. Siinä myöskin tutkinnon esine, jonka nojalla arvostellaan opettajia samoinkuin oppilaitakin. Sen nojalla, mitä teiltä kuulemme, toivomme lapsesta hyvää, ja teitä on joka tapauksessa kiitettävä siitä, että pidätte tarkoin silmällä kasvattien kykyjä. Jos saatte ne vuoden varrella muuttumaan taidoiksi, niin te ja suosimanne oppilas saatte varmaan osaksenne kiitosta.

Siihen, mitä seurasi, olin jo mukautunut, mutta en ollut pelännyt erästä vieläkin pahempaa asiaa, joka sattui pian sen jälkeen. Hyvä johtajattaremme, joka hyvänä paimenena ei tahtoisi yhtäkään karitsaansa kadottaa, tai, kuten tässä tapauksessa oli laita, nähdä koristamattomana, ei voinut salata mielipahaansa, vaan virkkoi Ottilialle, joka toisten palkinnoistansa iloitessa seisoi ikkunan pielessä: Mutta sanokaahan taivaan nimessä, kuinka voitte näyttää niin tuhmalta, kun ette tuhma ole? Ottilia vastasi aivan tyynesti: Suokaa anteeksi, rakas äiti, minun päätäni särki taasen tänään, vieläpä sangen ankarasti. Sitä ei kukaan voi tietää! virkkoi muuten kovin myötätuntoinen johtajatar ja kääntyi harmistuneena toisaanne.

Kieltämättä on totta, ettei kukaan voi sitä tietää, sillä Ottilia ei muuta ilmettänsä, ja minä en edes nähnyt hänen kertaakaan vievän kättänsä ohimolle.

Siinä ei vielä kaikki. Teidän tyttärenne, armollinen rouva, muutenkin vilkas ja ujostelematon, oli voitonriemunsa vallassa hillitön ja ylimielinen. Hän juoksi palkintoinensa ja todistuksinensa ympäri huoneita ja heilutteli niitä Ottiliankin kasvojen edessä. Sinä onnistuit tänään huonosti! huudahti hän. Ottilia vastasi ihan levollisesti: Viimeinen tutkintopäivä ei ole vielä tullut. Sittenkin sinä pysyt aina viimeisenä! huudahti tyttärenne juosten pois.

Ottilia näytti tyyneltä kaikkien muiden mielestä, mutta ei minun. Hänessä tapahtuvaa voimakasta, epämieluista liikutusta ilmaisee kasvojen epätasainen väri. Vasen poski punastuu hetkiseksi oikean samalla kalvetessa. Minä näin tuon merkin, ja osanottoni ei ollut hillittävissä. Vein johtajattaren syrjään ja puhuin hänelle asiasta vakavasti. Kelpo nainen havaitsi menetelleensä väärin. Me neuvottelimme, keskustelimme kauan, ja tahtomatta ryhtyä seikkaperäisemmin asiaa selostamaan esitän Teidän Armollenne päätöksemme ja pyyntömme: ottakaa Ottilia joksikin aikaa luoksenne! Syyt oivallatte itse parhaiten. Jos päätätte sen tehdä, niin sanon enemmän tämän hyvän lapsen kohtelemisesta. Ja jos tyttärenne, kuten sopii otaksua, piankin meidät jättää, olemme iloiset nähdessämme Ottilian palaavan.

Vielä eräs seikka, jonka kenties voisin myöhemmin unohtaa: en ole milloinkaan huomannut Ottilian jotakin vaatineen tai edes hartaasti pyytäneen. Sitävastoin sattuu, joskin harvoin, että hän yrittää kieltää jotakin, mitä häneltä vaaditaan. Hän käyttää silloin elettä, joka on vastustamaton sille, joka on sen tarkoituksen tajunnut. Hän painaa kohottamansa kämmenet yhteen ja kuljettaa ne kohti poveansa samalla taivuttaen ruumistansa hieman eteenpäin ja luoden kiinteästi pyytävään sellaisen katseen, että hän mielellään luopuu kaikista vaatimuksistansa tai toiveistansa. Jos Te, armollinen rouva, tuon eleen joskus näette, mikä Teidän käsittelytapanne vallitessa ei ole todennäköistä, niin ajatelkaa minua ja säästäkää Ottiliaa. —

* * * * *

Eduard oli lukenut kirjeen, toisinaan hymyillen ja päätänsä pudistaen. Henkilöitä ja tilannetta koskevia huomautuksia sattui niitäkin välttämättä.

Riittää! huudahti Eduard vihdoin. Hän tulee, asia on päätetty! Silloin on pidetty huolta sinusta, rakkaani, ja mekin uskallamme ilmaista ehdotuksemme. On erittäin tarpeellista, että minä muutan kapteenin luo oikeanpuoliseen kylkirakennukseen. Sekä iltaisin että aamuisin on kaikkein paras aika tehdä yhdessä työtä. Sinä saat sensijaan omalta puoleltasi yltäkyllin tilaa itseäsi ja Ottiliaa varten.

Charlotta suostui asiaan, ja Eduard kuvaili heidän tulevaa elämäntapaansa. Hän huudahti muun muassa: Sukulaiseni on erittäin kohtelias pitäessään kipua vasemmalla puolella päätänsä; minun kivistää usein oikeata puolta. Jos satumme joskus istumaan vastakkain, minä oikeaan, hän vasempaan kyynärpäähän nojautuen, ja päät eri puolille kallistettuina, niin siitä koituu soma kuvapari.

Kapteeni tahtoi pitää tilannetta vaarallisena, mutta Eduard huudahti: Varokaa te, rakas ystävä, D:tä! Mitä tekisikään B, jos häneltä riistettäisiin C?

Minun mielestäni, virkkoi Charlotta, asia olisi itsestään selvä.

Epäilemättä, hän palaisi A:nsa luo, A:nsa ja O:nsa luo! huudahti Eduard hypähtäen seisoalleen ja painaen Charlottaa kiinteästi rintaansa vasten.

KUUDES LUKU.

Vaunut, jotka toivat Ottilian, olivat saapuneet. Charlotta meni häntä vastaanottamaan. Herttainen tyttö kiiruhti hänen luoksensa, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja halaili hänen polviansa.

Miksi tämä nöyryytys! virkkoi Charlotta hieman hämillään ja tahtoen nostaa hänet ylös.

Tarkoitukseni ei ole niinkään nöyryyttää itseäni, vastasi Ottilia jääden samaan asentoon. Muistelen vain kovin mielelläni niitä aikoja, jolloin olin vain polvenne korkuinen ja tiesin jo varmaan, että minua rakastitte.

Hän nousi, ja Charlotta syleili häntä sydämellisesti. Hänet esiteltiin miehille, jotka heti kohtelivat uutta vierasta erikoisen kunnioittavasti. Kauneus on kaikkialla hyvin tervetullut vieras. Hän näytti tarkkaavasti kuuntelevan keskustelua, mutta ei ottanut siihen osaa.

Seuraavana aamuna Eduard sanoi Charlottalle: Hän on miellyttävä ja hauska tyttö.

Hauska? kysyi Charlotta hymyillen: eihän hän ole suutansa avannut.

Eikö? virkkoi Eduard ikäänkuin muistutellen: sepä olisi ihmeellistä!

Charlotta vain hieman vihjaili uudelle tulokkaalle, kuinka taloudenhoidossa oli meneteltävä. Ottilia oli koko järjestyksen pian oivaltanut, vieläpä paremminkin: hänellä oli siitä välitön tunto. Hän käsitti helposti, mitä hänen piti toimittaa kaikille ja kullekin erikoisesti. Kaikki tapahtui täsmällisesti. Hän osasi jakaa määräyksiä kuitenkaan nimenomaisesti käskemättä, ja milloin joku vitkasteli, suoritti hän tehtävän itse.

Niin pian kuin hän huomasi, kuinka paljon hänelle jäi vapaata aikaa, hän pyysi Charlottalta lupaa saada jakaa tuntinsa, ja jakoa noudatettiin siitä lähtien tarkasti. Hän opiskeli opittavaansa apulaisen Charlottalle kuvailemalla tavalla. Hänen sallittiin menetellä mielensä mukaisesti. Vain joskus Charlotta yritti häntä innostaa. Niinpä hän toisinaan asetti hänen käytettäväksensä kuluneita kyniä totuttaakseen häntä vapaampaan käsialaan, mutta kynät olivat pian teräviksi vuollut.

Naiset olivat päättäneet puhua kahden kesken ollessansa ranskaa, ja Charlotta pysyi päätöksessä sitäkin kiinteämmin, kun Ottilia oli puheliaampi käyttäessään vierasta kieltä, jonka harjoittaminen oli tehty hänen velvollisuudeksensa. Tällöin hän useasti sanoi enemmän kuin näytti tahtovan sanoa. Erikoisesti huvitti Charlottaa satunnainen, tosin tarkka, mutta silti lämmin koko koulukotilaitoksen kuvaus. Ottilia oli hänelle mieluisa seuralainen, ja hän toivoi tuonnempana saavansa hänestä luotettavan ystävättären.

Charlotta otti kuitenkin jälleen esille vanhemmat Ottiliaa koskevat paperit palauttaakseen mieleensä, miten johtajatar ja apulainen olivat hyvää lasta arvostelleet ja vertaillakseen lausuntoja henkilöön itseensä. Charlotta näet oli sitä mieltä, ettei voi kyllin nopeasti perehtyä niiden ihmisten luonteeseen, joiden seurassa on elettävä, tietääksensä mitä heiltä sopii odottaa, miten heitä muovailla, tai mitä heissä on kerta kaikkiansa suvaittava ja annettava anteeksi.

Tutkimukset tosin eivät osoittaneet hänelle mitään uutta, mutta moni vanha asia esiintyi merkitsevämpänä ja silmiinpistävämpänä. Niinpä esim. saattoi Ottilian kohtuullisuus syönnissä ja juonnissa aiheuttaa hänelle todellista huolta.

Lähin asia, joka naisia askarrutti, oli vaatetus. Charlotta vaati Ottiliaa käyttämään upeampia ja valikoidumpia vaatteita. Toimelias tyttö leikkasi kohta jo aikaisemmin saamansa kankaat ja osasi saada ne, toisten vähän auttaessa, nopeasti ja erittäin somasti sopimaan. Uudet muodinmukaiset vaatteet olivat hänelle eduksi: kun näet henkilön miellyttävyys ulottuu hänen ruumiinsa verhoihin saakka, niin luulee näkevänsä hänet alinomaa uutena ja entistä miellyttävämpänä hänen ominaisuuksiensa ilmetessä uudessa ympäristössä. Siten hän muuttui yhä enemmän — sanokaamme se peittelemättä — miesten silmäinherkuksi. Jos näet smaragdi ihanalla värillänsä hivelee silmää, vieläpä tavallansa lääkitseekin tässä jalossa merkityksessä, niin inhimillinen kauneus vaikuttaa vielä paljoa väkevämmin ulkoiseen ja sisäiseen aistiin. Sille, joka sen näkee, ei mikään paha mahda mitään; hän tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa.

Niinpä oli seurapiiri hyötynyt monella tavalla Ottilian tulosta. Ystävykset noudattivat säännöllisemmin määrättyjä kokoontumistunteja, jopa -minuuttejakin. Aterialle, teelle tai kävelylle lähdettäessä he eivät odotuttaneet itseänsä kohtuuttoman kauan. He eivät rientäneet, varsinkaan iltaisin, niin kiireesti pois pöydästä. Charlotta huomasi tuon hyvin ja tarkkasi heitä kumpaakin. Hän koki saada selville, antoiko jompikumpi asiaan aihetta enemmän kuin toinen, mutta ei voinut havaita mitään eroa. Molemmat esiintyivät ylipäänsä seurallisempina. Keskustellessaan he näyttivät pitävän silmällä, mikä oli omansa herättämään Ottiliassa osanottoa ja mikä oli hänen tietojensa ja oivalluksensa rajoissa. Lukiessaan ja kertoessaan he vaikenivat, kunnes Ottilia palasi. He muuttuivat sävyisämmiksi ja ylipäänsä avomielisemmiksi. Samassa määrin lisääntyi Ottilian avuliaisuus päivä päivältä. Mitä paremmin hän oppi tuntemaan talon, ihmiset ja olosuhteet, sitä vilkkaammin hän kävi asioihin käsiksi, sitä nopeammin hän käsitti jokaisen katseen, jokaisen liikkeen, puolen sanaa, äänteen. Hänen tarkkaavaisuutensa säilyi aina yhtä rauhallisena, hänen vireytensä yhtä tyynenä. Niin oli hänen istuutumisensa, nousemisensa, tulemisensa, tuomisensa, uudelleen istuutumisensa lakkaamatonta miellyttävää liikettä, ilman levottomuuden häivääkään. Sitäpaitsi ei koskaan kuullut hänen kävelyänsä, niin kepeät olivat hänen askelensa.

Ottilian säädyllinen avuliaisuus ilahdutti Charlottaa. Yksi ainoa seikka ei hänestä tuntunut aivan soveliaalta, ja hän huomautti siitä Ottilialle. On kiitettävää huomaavaisuutta, sanoi hän eräänä päivänä, että kumarrumme kiireesti, kun joku pudottaa jotakin kädestänsä, ja yritämme sen nopeasti nostaa. Siten tunnustamme olevamme ikäänkuin velvolliset palvelemaan tuota henkilöä. Suuressa maailmassa on vain otettava huomioon, kenelle sellaista auliutta osoittaa. Mitä naisiin tulee, en tahdo säätää sinulle mitään lakeja. Sinä olet nuori. Ylhäisempiä ja vanhempia kohtaan se on velvollisuus, vertaisiisi nähden kohteliaisuus, nuoremmillensa ja alhaisemmillensa osoittautuu siten inhimilliseksi ja hyväksi, mutta ei ole naishenkilölle oikein soveliasta osoittaa siten auliuttansa ja palvelevaisuuttansa miehille.

Minä koetan siitä vieroittua, vastasi Ottilia. Suonette kuitenkin taitamattomuuteni anteeksi, kun sanon teille, mistä se johtuu. Meille on opetettu historiaa; minä en ole siitä painanut mieleeni niin paljon kuin olisi pitänyt, sillä en tietänyt, mihin sitä tarvitsisin. Ainoastaan muutamat tapahtumat ovat syöpyneet mieleeni, muiden muassa seuraava:

Kun Englannin kuningas Kaarle ensimmäinen seisoi niin sanottujen tuomariensa edessä, putosi hänen kädessänsä olevasta kepistä kultainen nuppi lattiaan. Koska hän oli tottunut siihen, että sellaisissa tapauksissa kaikki yrittivät vaivautua, näytti hän katselevan ympärillensä ja odottavan, että joku tälläkin kertaa tekisi hänelle tuon pienen palveluksen. Kukaan ei hievahtanutkaan; hän kumartui itse nuppia nostamaan. Minuun tuo vaikutti — syystäkö vai suottako, en tiedä — niin tuskallisesti, että siitä lähtien aina kumarrun nähdessäni jonkun henkilön pudottavan jotakin käsistänsä. Mutta koska se tosiaankaan ei liene aina soveliasta ja koska — jatkoi hän hymyillen, — en aina voi kertoa tarinaani, niin tahdon tulevaisuudessa käyttäytyä pidättyvämmin.

Sill'aikaa edistyivät lakkaamatta ne hyvät suunnitelmat, joita suorittamaan ystävykset, Eduard ja kapteeni, tunsivat itsensä kutsutuiksi. Keksivätpä he joka päivä yhä uuttakin aihetta harkintoihin ja hankkeisiin.

Kulkiessaan eräänä päivänä kylän läpi he havaitsivat mielipahaksensa, kuinka kovin se oli järjestykseen ja puhtauteen nähden takapajulla niistä kylistä, joiden asukkaita tilan kalleus pakottaa kumpaankin.

Muistathan, virkkoi kapteeni, kuinka Sveitsin läpi matkatessamme toivoelimme saavamme kunnollisesti kaunistaa niin sanottua puistoaluetta järjestelemällä sen käytännölliseen sveitsiläiseen järjestykseen ja siisteyteen, joskaan ei sveitsiläisen rakennustavan mukaan.

Täällä esimerkiksi, virkkoi Eduard, se kaiketi kävisi päinsä. Linnavuori muodostaa esiinpistävän kulman, kylä on rakennettu jokseenkin säännöllisesti puoliympyrään sitä vastapäätä; välissä virtaa puro, jonka tulvimista joku yrittää torjua kivien, toinen paalujen, kolmas hirsien ja neljäs naapuri lankkujen avulla, mutta kukaan ei ole toiselle hyödyksi, vaan tuottaa pikemmin vahinkoa sekä itsellensä että toisille. Samoin kulkee tiekin kömpelöin kaartein milloin ylös, milloin alaspäin, milloin veden poikki, milloin yli kivien ja kantojen. Jos asukkaat tahtoisivat ottaa tehtävään osaa, ei tarvittaisi kovinkaan suurta rahaerää, jos tahtoisi rakentaa puoliympyränmuotoisen kivisen rantavallin, kohottaa tien kulkemaan rakennusten korkeudella, hankkia tilaa aivan riittävästi, antaa aihetta siisteyden noudattamiseen ja suuripiirteisen toimenpiteen avulla tehdä yhdellä kertaa kaikki pieni ja riittämätön huolehtiminen tarpeettomaksi.

Meidän sopii sitä yrittää, sanoi kapteeni silmäillen asiain tilaa ja harkiten nopeasti.

Minä en tahdo olla porvarien ja talonpoikien kanssa missään tekemisissä, ellen voi heitä suorastaan käskeä, virkkoi Eduard.

Oikeastaan et olekaan väärässä, myönsi kapteeni, minullekin näet ovat sellaiset puuhat eläessäni jo tuottaneet paljon harmia. Kuinka vaikeata onkaan ihmisen oikein punnita, mitä on uhrattava sitä vastaan, mikä on voitettava! Kuinka vaikeata tahtoa jotakin ja olla halveksimatta välineitä! Monet suorastaan sekoittavat toisiinsa välineet ja tavoittelemansa tarkoitusperän, iloitsevat edellisistä ja jättävät jälkimmäisen silmälläpitämättä. Kaikkea pahaa yritetään parantaa siinä, missä se ilmestyy näkyviin, eikä välitetä siitä kohdasta, missä sen alkulähde on, mistä käsin se vaikuttaa. Senvuoksi onkin niin vaikea pitää neuvoa, varsinkin suurten joukkojen kanssa, jotka ovat jokapäiväisessä toiminnassaan varsin järkeviä, mutta näkevät harvoin huomista kauemmaksi. Jos vielä sattuu, että toinen tulee yhteisessä puuhassa voittamaan, toinen häviämään, niin sovinnolla ei saa mitään aikaan. Kaikki varsinaisessa merkityksessä yhteinen hyvä on suoritettava rajoittamattoman majesteettivallan nojalla.

Heidän siinä seisoessaan ja jutellessaan aneli heiltä almua eräs henkilö, joka näytti pikemmin julkealta kuin puutteenalaiselta. Eduard, jota häiriytyminen harmitti, sätti häntä, sitä ennen muutamia kertoja tyynesti hänet torjuttuansa, mutta kun mies lähti hitaasti loittonemaan muristen ja vastaansättien sekä uhmaillen vedoten kerjäläisen oikeuksiin, jotka tosin eivät ehdottomasti vaadi hänen aneluunsa suostumaan, mutta kieltävät häntä loukkaamasta, koska hän, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, on Jumalan ja esivallan suojeluksen alainen, niin Eduard joutui kerrassaan suunniltansa.

Kapteeni, häntä lepyttääksensä, virkkoi siihen: Olkoon tämä tapaus meille kehoituksena ulottamaan maalaispoliisivallan toiminta näihinkin asioihin. Almuja täytyy antaa, mutta on parempi, ellei anna niitä itse, varsinkaan kotona. Kotona tulee olla kohtuullinen ja tasainen kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin. Ylen runsaalla lahjalla et kerjäläisistä suinkaan vapaudu, vaan houkuttelet niitä luoksesi; matkalla sitävastoin, ohi kiitäessään, voi tien vieressä seisovalle köyhälle ilmestyä satumaisen onnen hahmossa ja heittää hänelle yllättävän lahjan. Meille tekee kylän ja linnan asema sellaisen asiainjärjestelyn sangen helpoksi; olen jo aikaisemmin sitä harkinnut. Kylän toisessa päässä sijaitsee majatalo, toisessa asuu kelpo vanhuspari. Sinun tulee sijoittaa kumpaankin paikkaan pieni rahasumma. Kylään saapuva kerjäläinen ei saa mitään, ainoastaan kylästä poistuva, ja koska molemmat talot samalla sijaitsevat linnaan johtavien teiden varsilla, osoitetaan kaikki nekin, jotka aikovat kääntyä sinne ylös, palaamaan mainittuihin paikkoihin.

Tulehan, sanoi Eduard, järjestetään asia heti; yksityiskohdista sopii pitää huolta myöhemminkin.

He menivät isännän ja vanhan pariskunnan luo, ja asia oli päätetty.

Minä tiedän varsin hyvin, sanoi Eduard, kun he jälleen yhdessä nousivat linnavuoren rinnettä, että kaikki maailmassa riippuu järkevästä mieleenjohtumasta ja lujasta päätöksestä. Niinpä arvostelit aivan oikein vaimoni puistorakennelmia ja viittailit minulle, miten asia olisi korjattavissa, minkä minä — tunnustan sen avoimesti — kohta kerroin hänelle.

Saatoin sen arvata, virkkoi kapteeni, mutta en sitä hyväksy. Sinä olet häirinnyt hänen varmuutensa; hän jättää kaikki siksensä ja uhmailee meitä tässä ainoassa asiassa: hän näet karttelee sen mainitsemista eikä ole enää kutsunut meitä sammalmajaansa, vaikka käykin siellä Ottilian keralla välihetkinä.

Sen emme saa antaa peloittaa itseämme, virkkoi Eduard. Kun olen vakuutettu jostakin hyvästä, joka voisi ja jonka pitäisi tapahtua, en saa lepoa, ennenkuin näen sen suoritettuna. Osaammehan me muutenkin asioita viisaasti aloitella. Ottakaamme iltakeskusteluja varten esille kuparipiirroksilla varustetut englantilaiset puistokuvaukset ja myöhemmin sinun suunnittelemasi tilusten kartta. Asiaa täytyy aluksi käsitellä problemaattisena ja ikäänkuin huvin vuoksi; todenkin aika tulee, kun ehtii.

Tämän sopimuksen mukaisesti avattiin kirjat, joissa aina nähtiin ensinnä seudun pohjapiirros ja sen maisemat muokkaamattomassa luonnontilassa ja seuraavilla lehdillä ne muutokset, joita taide oli saanut siinä aikaan kaikkea olemassaolevaa hyvää hyödyttäen ja korostaen. Siitä oli sitten varsin helppo siirtyä puhumaan omista tiluksista, omasta ympäristöstä ja mitä siinä voisi saada aikaan.

Nyt oli mieluisa tehtävä ottaa kapteenin sommittelema kartta suunnittelujen pohjaksi. Oli vain mahdotonta kerrassaan hylätä se alkuperäinen kaava, jonka mukaan Charlotta oli työn aloittanut. Löydettiin sentään helpompi pääsy kukkulan laelle; ylärinteelle, soman metsikön kupeeseen, päätettiin rakentaa huvimaja pitäen silmällä linnaa: sen piti näkyä linnan ikkunoihin, ja sieltä käsin piti katseen voida hipoa linnaa ja puutarhoja.

Kapteeni oli kaikki tarkoin mitannut ja harkinnut ja otti jälleen puheeksi kylätien, rantavallin ja tasoitustyöt. Rakentaessani mukavan tien kukkulan laelle, sanoi hän, saan juuri niin paljon kiveä kuin tuon rantavallin rakentamiseen tarvitsen. Kun molemmat työt suoritetaan yht'aikaa, niin ne tulevat halvemmiksi ja valmistuvat nopeammin.

Mutta nyt, virkkoi Charlotta, tulee minun huoleni. Välttämättä on laadittava varma arviolasku, ja kun tiedämme, kuinka paljon sellaiseen työhön tarvitaan, ja'amme summan, ellei joka viikon, niin ainakin joka kuukauden osalle. Rahavarat ovat minun hallussani, minä maksan laskut ja pidän itse kirjaa.

Etpä näytä erikoisemmin meihin luottavan, huomautti Eduard.

Mielivaltaisissa asioissa en, vastasi Charlotta Mielivaltaa osaamme me hallita ja hillitä paremmin kuin te.

Valmistukset oli suoritettu, työt pantu nopeasti käyntiin, kapteeni oli alinomaa läsnä, ja Charlotta sai nyt melkein joka päivä olla hänen vakaan ja varman mielenlaatunsa todistajana. Kapteeni puolestaan oppi paremmin tuntemaan hänet, ja kummallekin kävi helpoksi toimia yhdessä ja saada yhdessä jotakin aikaan.

Toiminnan laita on kuin tanssin: henkilöt, jotka noudattavat samaa tahtia, käyvät pakostakin toisillensa tuiki tarpeellisiksi, ja siitä johtuu välttämättä keskinäistä hyväntahtoisuutta. Varmana todistuksena siitä, että Charlotta, kapteeniin lähemmin tutustuttuansa, tosiaankin suhtautui häneen suopeasti, oli se, että hän ihan rauhallisesti, ilman pienintäkään epämieluista tunnetta, salli hävittää erään kauniin lepopaikan, jonka hän oli erikoisesti valikoinut ja koristellut, mutta joka ei sopinut kapteenin suunnitelmiin.

SEITSEMÄS LUKU.

Kun Charlotta ja kapteeni siten löysivät yhteisen askarruksen, oli seurauksena, että Eduard liittyi kiinteämmin Ottilian seuraan, jota kohtaan hänen sydämessään oli jo joitakin aikoja itänyt hiljainen, ystävällinen tunne. Neito kohteli kaikkia avuliaasti ja suopeasti, ja Eduard itserakkaudessaan otaksui tuon kaiken tulevan erikoisessa määrässä hänen osaksensa. Epäilemättä olikin Ottilia jo ottanut tarkoin huomioon, mistä ja miten valmistetuista ruokalajeista hän piti, eikä häneltä myöskään jäänyt havaitsematta, kuinka paljon sokeria hän tavallisesti käytti teehensä, enempää kuin muutkaan sellaiset asiat. Erikoisen huolellisesti hän piti silmällä, ettei huoneissa ollut vetoa, jota kohtaan Eduard osoitti suurta arkuutta, joutuen usein ristiriitaan vaimonsa kanssa, jonka mielestä huoneet eivät voineet milloinkaan olla kyllin ilmaisat. Samoin tiesi Ottilia, mitä puu- ja kukkatarhassa oli kulloinkin tehtävä. Mitä Eduard toivoi, sitä hän koki edistää, mikä saattoi herättää hänessä kärsimättömyyttä, sitä hän pyrki ehkäisemään, joten neito piankin oli Eduardille välttämätön kuin ystävällinen suojelushenki ja hänen poissaolonsa jo alkoi tuntua kiusalliselta. Sitäpaitsi Ottilia näytti olevan puheliaampi ja avomielisempi, kun he kohtasivat toisensa kahden kesken. Eduardissa oli iän lisääntyessä yhä säilynyt jotakin lapsellista, mikä erikoisesti miellytti nuorta Ottiliaa. He muistelivat mielellänsä kuluneita aikoja, jolloin olivat toisensa nähneet; nämä muistot ulottuivat aina siihen kauteen asti, jolloin Eduard oli ensi kerran tuntenut Charlottaan kohdistuvaa mieltymystä. Ottilia väitti muistavansa heidät kaikkein kauneimpana hoviparina, ja kun Eduard arveli niin varhaiset muistot mahdottomiksi, väitti hän mielessänsä täysin selvästi säilyneen varsinkin erään tapauksen: hän oli Eduardin saapuessa piilottunut Charlottan helmaan, ei pelosta, vaan lapsellisesta hämmästyksestä. Hän olisi voinut lisätä: koska Eduard oli vaikuttanut häneen voimakkaasti, oli kovin häntä miellyttänyt.

Niin ollen joutuivat monet asiat, joita ystävykset olivat aikaisemmin yhdessä toimitelleet, tavallansa pysähdyksiin, joten he katsoivat tarpeelliseksi hankkia itsellensä jälleen yleissilmäyksen, luonnostella joitakin kirjoitelmia, sepittää kirjeitä. Senvuoksi he lähtivät kansliaansa, missä tapasivat vanhan kirjurin joutilaana. He ryhtyivät työhön ja antoivat hänelle piankin tekemistä, ollenkaan havaitsematta, että sälyttivät hänen suoritettavaksensa paljon sellaista, minkä olivat muuten tavallisesti itse toimittaneet. Heti ensimmäinen kirjoitelma tuotti kapteenille, heti ensimmäinen kirje Eduardille hankaluutta. He kiusautuivat hetkisen suunnitellen ja uudestaankirjoitellen, kunnes Eduard, jolle asia luonnistui vielä huonommin, kysyi, paljonko kello oli.

Silloin kävi ilmi, että kapteeni oli unohtanut vetää sekuntikronometrinsä, ensi kerran moniin vuosiin, ja ystävykset näyttivät, ellei suorastaan tuntevan, niin ainakin aavistavan, että aika alkoi käydä heille yhdentekeväksi.

Miesten siten jossakin määrin hellittäessä uutteruuttansa naisten toimekkuus pikemmin lisääntyi. Määrätyistä henkilöistä ja välttämättömistä olosuhteista johtuva perheen tavanomainen elämäntapa sulkee yleensä itseensä tavattomankin taipumuksen, itävän intohimon, kuin astiaan, ja voi kulua melkoinen aika, ennenkuin uusi aines aiheuttaa huomattavaa käymistä paisuen ja kuohuen yli partaiden.

Ystäviemme kesken syntyneet vastavuoroiset taipumukset olivat vaikutuksiltansa mitä miellyttävimmät. Mielet avautuivat, ja erikoisesta hyväntahtoisuudesta sukeutui yleinen suopeus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi ja soi toiselle hänen onnensa.

Sellainen tila kohottaa mieltä, sydäntä avartamalla, ja kaikki, mitä henkilö tekee ja mihin ryhtyy, suuntautuu äärettömiin. Niinpä eivät ystävykset enää tyytyneet pysyttelemään huoneissansa. Heidän kävelyretkensä ulottuivat yhä kauemmaksi, ja kun Eduard ja Ottilia riensivät edelle valitsemaan polkuja ja raivaamaan tietä, niin kapteeni ja Charlotta seurasivat tärkeästi keskustellen, iloiten monesta löytämästänsä somasta paikasta, monesta odottamatta avautuvasta näköalasta, levollisina noiden nopsempien jäljessä.

Eräänä päivänä heidän kävelynsä johti oikeanpuolisen kylkirakennuksen portista alas majataloon ja sillan yli kohti lampia, niin kauas kuin voi kulkea pitkin rantaa, jonka tiheäviitainen kukkula ja kauempana kohoavat louhikot tekivät piankin tiettömiksi.

Eduard, joka metsästysretkiltänsä tunsi seudun, tunkeutui Ottilian keralla kauemmaksi pitkin umpeen kasvanutta polkua, hyvin tietäen, ettei vanha, kallioiden keskelle piiloutuva mylly voinut olla kovin etäällä. Mutta polku hävisi aivan kohta, ja he havaitsivat eksyneensä tiheään pensaikkoon sammaleisten kallioiden keskelle. Kauan ei eksyksissäoloa kumminkaan kestänyt, sillä vesirattaan pauhu ilmaisi heille pian heidän etsimänsä läheisen paikan.

Astuttuaan eräälle kallion ulkoreunalle he näkivät edessänsä ja allansa vanhan, mustan, omituisen puurakennuksen jyrkkien kallioiden ja korkeiden puiden varjossa. He päättivät lähteä alas yli sammaleisten louhikkojen. Kun edellä kulkeva Eduard katsahti taaksensa ja näki Ottilian astelevan jäljessänsä kevyesti, pelkäämättä ja hätäilemättä, mitä kauneimmassa tasapainossa kiveltä toiselle, hän luuli näkevänsä taivaallisen olennon yläpuolellansa leijailemassa. Ja kun Ottilia sitten toisinaan epävarmoissa kohdissa tarttui hänen ojennettuun käteensä, vieläpä nojautui hänen olkapäähänsäkin, täytyi hänen tunnustaa, että häneen kosketti kaikkein herkin ja hennoin naisolento. Hän melkein toivoi Ottilian kompastuvan, luiskahtavan, jotta saisi sulkea hänet syliinsä ja painaa sydäntänsä vasten. Todellisuudessa hän ei kumminkaan olisi millään ehdolla sitä tehnyt, useastakaan syystä: hän pelkäsi häntä loukkaavansa, vahingoittavansa.

Miten tämän asian laita oli, saamme kohta tietää. Kun näet Eduard oli ehtinyt alas ja istui korkeiden puiden alla maalaispöydän ääressä Ottiliaa vastapäätä ja ystävällinen myllärin emäntä oli lähetetty hakemaan maitoa, mylläri Charlottaa ja kapteenia vastaan, alkoi hän hieman empien puhua.

Minulla on eräs pyyntö, rakas Ottilia; suokaa se minulle anteeksi, vaikka ette siihen suostuisikaan. Te ette millään tavoin salaa, eikä teidän tarvitsekaan salata, että kannatte pukunne alla povellanne pienoiskuvaa. Se esittää isäänne, sitä kelpo miestä, jonka olette tuskin tuntenut ja joka kaikin puolin ansaitsee sijan teidän sydämessänne. Mutta suokaahan anteeksi: kuva on taitamattoman iso, ja tuo metalli, tuo lasi saa minut tuhannen pelon valtaan, kun nostatte lasta, kannatte jotakin, kun ajoneuvot heilahtavat, kun tunkeudumme halki tiheikön, tai, kuten vast'ikään, laskeudumme alas kalliolta. Minua kauhistuttaa se mahdollisuus, että jokin arvaamaton sysäys, kaatuminen tai kosketus voisi teitä vahingoittaa. Tehkää minun mielikseni, poistakaa kuva, ei muististanne eikä huoneestannekaan — voittepa sen sijoittaa kaikkein kauneimpaan, kaikkein pyhimpäänkin paikkaan huoneistossanne — mutta poveltanne poistakaa esine, jonka läheisyys minusta, kenties liiallisen pelokkuuden vuoksi, tuntuu kovin vaaralliselta.

Ottilia, joka oli Eduardin puhuessa tuijotellut eteensä, vaikeni. Kiirehtimättä ja epäröimättä, luoden katseensa pikemmin kohti taivasta kuin Eduardiin, hän sitten irroitti vitjat, otti kuvan, painoi sitä otsaansa vasten ja ojensi sen ystävällensä sanoen: Tallettakaa se, kunnes tulemme kotiin. En osaa teille paremmin ilmaista, kuinka hyvin tiedän pitää arvossa teidän ystävällistä huolehtimistanne.

Ystävä ei uskaltanut painaa kuvaa huulillensa, mutta tarttui toisen käteen painaen sitä silmiänsä vasten. Kaksi niin kaunista kättä ei liene milloinkaan toisiinsa liittynyt. Eduardista tuntui siltä, kuin kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltänsä, kuin jokin Ottiliaa ja häntä erottava seinä olisi luhistunut.

Myllärin opastamina Charlotta ja kapteeni saapuivat mukavampaa polkua kulkien. Lausuttiin tervehdyksiä, iloittiin ja virkistäydyttiin. He eivät tahtoneet palata samaa tietä, ja Eduard ehdotti puron toisella puolella olevaa vuoripolkua, jota hieman vaivalloisesti kuljettaessa lammet jälleen tulivat näkyviin. Nyt he matkasivat halki vaihtelevien metsikköjen ja havaitsivat allansa kaikenlaisia kyliä, kauppaloita ja vuokratiloja viheriöine ja hedelmällisine ympäristöinensä, lähinnä erään ulkotilan, joka sijaitsi varsin miellyttävästi korkealla rinteellä, puiden keskellä. Kauneimpana esiintyi seudun vehmaus ja rikkaus, kun sitä katseli loivanousuiselta vuorenlaelta, josta sitten edettiin somaan metsikköön ja sen läpi kuljettua oltiin linnaa vastapäätä sijaitsevalla kalliolla.

Retkeilijät olivat kovin iloissaan saavuttuansa sinne tavallaan arvaamattansa. He olivat kiertäneet kokonaisen pienen maailman, he seisoivat sillä paikalla, johon uusi rakennus oli suunniteltu sijaitsemaan, ja näkivät jälleen huoneittensa ikkunat. Laskeuduttiin sammalmajaan ja istuttiin siinä ensi kerran neljin. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin se, että lausuttiin yksimielinen toivomus saada kuljettu tie, jolla liikkuminen oli nyt ollut hidasta ja hankalaakin, niin suunnatuksi ja rakennetuksi, että sitä voi astella viihtyisästi, hitaasti ja mukavasti. Jokainen esitti ehdotelmiansa, ja matka, johon heiltä oli kulunut useita tunteja, laskettiin uuden järjestyksen vallitessa voitavan suorittaa yhdessä tunnissa aina linnaan asti. Suunniteltiin jo myllyn alapuolelle, siihen kohtaan, missä puro laskee lampeen, tietä lyhentävä ja maisemaa koristava silta, kun Charlotta hieman hillitsi keksivää mielikuvitusvoimaa, huomauttamalla niistä kustannuksista, joita sellaiset yritykset vaatisivat.

Siihenkin on keino keksittävissä, virkkoi Eduard. Tuo ulkotila, joka näyttää varsin somalta metsikössään ja tuottaa ylen vähän, meidän on välttämättä myytävä ja siitä saadut varat käytettävä näihin suunnitelmiin. Siten voimme verrattomalla kävelyretkellä miellyttävästi nauttia korkoja hyvin sijoitetusta pääomasta, josta nyt saamme vuoden lopussa mieliharmiksemme mitättömät tulot.

Charlotta itse ei voinut hyvänä taloudenhoitajana paljoakaan väittää vastaan. Asia oli ollut jo aikaisemmin puheenalaisena. Nyt tahtoi kapteeni suunnitella tilusten jakamista talonpojille, mutta Eduard halusi meneteltävän nopeammin ja mukavammin. Nykyisen vuokraajan, joka oli jo tehnyt ehdotuksia, piti se saada, maksaa se määräaikaisissa erissä, ja samoin määräajoittain oli tierakennus suoritettava, kappale toisensa jälkeen.

Niin järkevään ja maltilliseen järjestykseen täytyi myöntyä, ja koko seurue kuvitteli jo uusia, kiemurtelevia teitä, joiden varrelta vielä toivottiin löytyvän mitä miellyttävimpiä lepo- ja näköalapaikkoja.

Jotta kaikesta tuosta saataisiin havainnollisempi kuva, otettiin kotiin palattua illalla uusi kartta tutkittavaksi. Tarkastettiin kuljettua tietä ja ajateltiin, kuinka se olisi muutamin paikoin kenties vieläkin edullisemmin suunnattavissa. Kaikki edelliset suunnitelmat pohdittiin vielä kerran ja yhdistettiin kaikkein uusimpiin aikeisiin, se päätös, jonka mukaan uusi rakennus oli sijoitettava linnaa vastapäätä, hyväksyttiin vielä kerran ja teiden kiertokulku suunniteltiin aina sinne saakka.

Ottilia ei ollut virkkanut mitään koko asiaan, mutta vihdoin Eduard käänsi Charlottan edessä lepäävän kartan hänen nähtäviinsä samalla kehoittaen häntä lausumaan ajatuksensa, ja kun Ottilia empi, rohkaisi häntä lempeästi sentään jotakin sanomaan: olihan kaikki vielä yhdentekevää, kaikki päätökset vielä kehittymisasteellansa.

Minä sijoittaisin rakennuksen tuohon, virkkoi Ottilia osoittaen sormellansa kukkulan tasaista lakea. Linna tosin ei olisi näkyvissä, sillä se peittyisi metsän taakse; sensijaan oltaisiin siellä kuin toisessa ja uudessa maailmassa: sekä kylä että kaikki asumukset olisivat piilossa. Näköala lammille, päin myllyä ja rinteitä, päin vuoristoa ja tasankoa on erinomaisen kaunis, sanoi hän, olen sen ohimennen huomannut.

Hän on oikeassa! huudahti Eduard. Miten tuo voikaan olla mieleemme johtumatta? Eikö totta, te tarkoitatte näin, Ottilia? — Hän tarttui lyijykynään ja piirsi kovakouraisesti pitkulaisen nelikulmion kukkulan laelle.

Se vihlaisi kapteenin sielua, sillä hän ei nähnyt mielellään huolellisesti, puhtaasti piirtämänsä kartan siten tärveltyvän. Lausuttuansa hiljaisen moitteen hän kuitenkin malttoi mielensä ja suostui ajatukseen. Ottilia on oikeassa, sanoi hän. Emmekö lähde mielellämme pitkälle kävelyretkelle juodaksemme kahvia tai syödäksemme kalaa, joka ei kotona olisi maistunut niin hyvältä? Me vaadimme vaihtelua ja ennen näkemättömiä esineitä. Linnan ovat vanhat varsin järkevästi rakentaneet tänne, sillä se sijaitsee tuulilta suojattuna ja lähellä kaikkia jokapäiväisiä tarpeita; sitävastoin rakennus, joka suunnitellaan pikemmin seurallista oleskelua kuin asumista varten, sopii varsin hyvin sinne ja tarjoaa kauniina vuodenaikana mitä miellyttävimpiä hetkiä.

Mitä enemmän asiaa pohdittiin, sitä suotuisammalta se näytti, eikä Eduard voinut salata riemuansa siitä, että ajatus oli johtunut Ottilian mieleen. Hän oli siitä niin ylpeä, kuin olisi keksintö ollut hänen omansa.

KAHDEKSAS LUKU.

Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi. Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.

Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.

Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.

Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon, johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla. Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään. Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten, että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.

He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän. Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.

Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki, joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana, jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan. Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.

Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät sädehtivät iloa.

Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan teostansa niin hellästi vääristettävän.

Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä, kykenevämmät itseänsä hillitsemään.

Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.

Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken, joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.

Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.

Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard.
Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.

YHDEKSÄS LUKU.

Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita. Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa. Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.

Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie, eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.

Lähdettiin seuraamaan hitaasti liikkuvaa jonoa, joka nyt jo kiertyi kehäksi tulevan asumuksen ympärille. Rakentaja, hänen omaisensa ja ylhäisimmät vieraat kutsuttiin alas, missä peruskivi, yhdeltä sivulta tuettuna, oli valmiina laskettavaksi. Siistipukuinen muuraaja, jolla oli toisessa kädessä lasta, toisessa vasara, piti soman runomittaisen puheen, jonka voimme tässä vain puutteellisesti suorasanaisessa asussa esittää.

Kolme asiaa, aloitti hän, on rakennettaessa otettava huomioon: että rakennus sijaitsee oikealla paikalla, että se on hyvin perustettu ja että työ suoritetaan moitteettomasti. Ensimmäinen seikka on oikeastaan rakentajan itsensä ratkaistava: kuten kaupungissa vain ruhtinas ja kunta voivat, päättää, mihin on rakennettava, on maalla maanomistajan etuoikeutena sanoa: Tässä pitää minun asumukseni seisoa eikä missään muualla.

Eduard ja Ottilia eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa, vaikka seisoivat lähekkäin, toisiansa vastapäätä.

Kolmas, työn suoritus, on monien ammattien huolena: eipä ole montakaan, jota se ei askarruttaisi. Mutta toinen seikka, perustuksen laskeminen, on muuraajan huolena ja muodostaa urhakasti sanoen, koko yrityksen tärkeimmän osan. Se on vakava asia, ja meidän kutsumme on vakava, sillä tämä juhlallisuus tapahtuu syvyydessä. Täällä, tässä ahtaassa kuopassa, te kunnioitatte meitä olemalla salaperäisen toimemme todistajina. Me laskemme kohta tämän taidokkaasti hakatun kiven, ja pian ovat nämä kauniiden ja arvokkaiden henkilöiden koristamat multaseinämät saavuttamattomissa, ne täytetään.

Tämän peruskiven, jonka kulma merkitsee rakennuksen oikeata kulmaa, jonka suorakulmaisuus edustaa sen säännöllisyyttä, vaaka- ja luotisuora asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä asentoa, voisimme laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi paikoillaan oman painonsa varassa. Mutta tässäkään ei pidä puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä kuten ihmiset, jotka luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin paremmin yhdessä, jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin, jotka jo muodoltansa toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden sitovien voimien nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä joutilaana työtä tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä tässäkin ottamaan työhön osaa.

Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa, mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu perustus peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän aikaan, eivät lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän työt ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy hyväksyä vielä sekin, että rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme työn jäljet näkymättömiin anastaen teoksemme omaksensa sitä sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.

Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin kunnollisesti, ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin muuraajalle? Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun rakennus on valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla peitetty, tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja havaitsee vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset, joita kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja kestävyydestänsä.

Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen, joka on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin hänen tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla muistokiven. Näihin hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä esineitä todistukseksi kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset umpeenjuotetut kotelot sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin metallilevyihin on kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä kauniissa lasipulloissa on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi on ilmoitettu, lisäksi on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä rahoja: kaiken tämän on meille toimittanut aulis rakennuttajamme. Onpa tässä vielä vapaatakin sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan tekee mieli luovuttaa jotakin jälkipolville.

Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut, kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani pari nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista. Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien luovutettujen ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta. Sitten hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin kiinni.

Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa, paneutui jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven ikuisiksi ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien kaikkein pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme ikäänkuin aarretta kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein perusteellisimmassa toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta, ajattelemme sitä mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi voidaan jälleen avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten, että kaikki se, mitä emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen hävitetyksi.

Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi, ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen! Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla edelleen työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta rakennus kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta ikkunoista, joita ei vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä ympäristöä talon herra omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja kaikkien läsnäolevien terveydeksi olkoon tämä malja juotu!

Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun lasimaljan ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan särkemällä se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä kertaa kävi toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään ihmettäkään tapahtunut.

Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin korkeat kuin asia vaati.

Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa valmistettuja laseja.

Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää joka puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea keksiikään se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain yhtäkin kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi näkyviin useita uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi havaittavissa, olipa joku näkevinänsä pääkaupungin tornejakin. Toisaalla, metsäisten kukkulain takana, kohosivat etäisen vuoriston sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme lampea yhdeksi järveksi; silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on suurta ja toivottavaa.

Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat aikoinaan muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.

Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka kasvaa kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard. Nähkääs, — virkkoi hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa, jonka hän johti muutamia askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon, — nuo puut minä olen itse istuttanut.

Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.

Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä kehdossanne.

Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin kävelyretkelle läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella uusia rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi uudistaa tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja juhlapäivinä.