E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

HEIDI OSAA KÄYTTÄÄ OPPIANSA

Kertomus Alpeilta

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Nuorten kirjoja n:o 19

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLTÖ:

1. Matkapuuhia. 2. Muudan vieras tunturilla. 3. Eräs Palkinto. 4. Talven viettäminen "Kylässä". 5. Talvea kestää vielä. 6. Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä. 7. Miten tunturilla edelleen eletään. 8. Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut. 9. Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.

ENSIMÄINEN LUKU

Matkapuuhia.

Sama ystävällinen tohtori, joka oli aikaan saanut sen päätöksen, että Heidi lapsi jälleen oli saatettava kotiinsa, kulki juuri ikään leveätä katua herra Sesemannin talolle. Oli syyskuun aamu, niin valoisa ja herttainen, että olisi luullut kaikkien ihmisten siitä ilostuvan. Mutta herra tohtori katseli vain kadun kiviä, joita hän astui, niin ettei hän voinut huomata sinistä taivasta ylempänä. Hänen kasvoillaan nähtiin surun varjoja, joita ei niissä koskaan ennen oltu havaittu, ja hänen hiuksensa olivat tulleet entistään paljon harmaammiksi. Tohtorilla oli ollut ainoa tytär, joka hänen vaimonsa kuoltua oli ollut isänsä paras ystävä ja hänen suurin ilonsa. Muutamia kuukausia sitten oli kuolema temmannut häneltä tämän kukoistavan tytön. Senjälkeen ei herra tohtori enää koskaan ollut niin iloinen, kuin hän siihen asti oli ollut.

Hän soitti kelloa, ja Sebastian avasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella sekä monilla kunnioituksen ja alamaisuuden osotuksilla hänelle oven. Sillä herra tohtori ei ollut ainoastaan talon isännän ja hänen tyttärensä paras ystävä, vaan hän oli hyvyydellään saanut kaikki muutkin talon asukkaat ystäviksensä.

"Entiselläänkö kaikki, Sebastian?" kysyi herra tohtori ystävällisesti, niinkuin hänen tapansa oli, astuessansa Sebastianin edeltä portaita ylös. Palvelija ei herennyt monella tavalla alamaisuuttaan osottamasta, vaikk'ei herra tohtori sitä suurin voinut nähdä, hän kuin oli selin seuraajaansa.

"Hyvä, että tulit, tohtori", huudahti herra Sesemann sisään astuvalle. "Meidän täytyy välttämättömästi kerran vielä keskustella Schweitzin matkasta, minun täytyy saada kuulla pysytkö sinä aina vain entisessä päätöksessäsi, vaikka Klaaran tila nyt ehdottomasti on paranemaan päin".

"Mutta, rakas Sesemann, mitä minun oikeastaan tulee sinusta ajatella?" vastasi tohtori istuessaan ystävänsä viereen. "Minä todellakin toivoisin, että äitisi olisi täällä; hänen kanssaan tulee heti selville joka asiassa, mutta sinun kanssasi ei pääse koskaan sen pitemmälle. Kutsut siis minut tänään kolmannen kerran luoksesi saadaksesi taas kuulla saman minkä ennenkin".

"Olet oikeassa, täytyyhän sinun tuskaantua koko asiaan, mutta ymmärtänethän, rakas ystäväni" — ja herra Sesemann laski kätensä ikäänkuin rukoilevaisesti ystävänsä olalle, — "minun on vaikea kieltää lapselta se, minkä jo niin varmaan olen hänelle luvannut ja josta hän niin monet kuukaudet on iloinnut. Koko tämän viimeisen hankalan ajan on hän niin kärsivällisesti kestänyt aina vaan siinä toivossa, että se hetki yhä oli lähenemässä, jona hän pääsisi Schveitziin matkustamaan ja saisi käydä tunturilla Heidi ystäväänsä tapaamassa; pitääkö minun nyt lapsi raukaltani, jolta muutenkin täytyy niin paljon kieltää, vielä yht'äkkiä riistää tämäkin, hänen kallein toivonsa".

"Täytyy sinun, Sesemann", sanoi herra tohtori varsin päättäväisesti ja pitkitti sitten tuokion kuluttua, kun hänen ystävänsä yhä istui vaiti ja alakuloisena: "Ajattelehan toki asiaa tarkemmin: Klaaralla ei vuosikausiin ole ollut niin vaikeaa kesää, kuin tämä viimeinen oli; niin pitkä matka ei siis voi tulla kysymykseenkään, sillä siitä saattaisi olla mitä ikävimpiä seurauksia. Ja onhan meillä nyt jo syyskuu, voihan tunturilla vielä olla kaunistakin, mutta siellä voi myöskin jo olla sangen viileä. Päivät eivät enää ole pitkiä ja öitänsä ei Klaara missään tapauksessa voisi siellä viettää. Matka Ragatzin kylpypaikasta tunturille varmaankin kestää monta tuntia, sillä hänet täytyy välttämättömästi tuolissa kantaa sinne ylös. Lyhyesti Sesemann, se on mahdotonta! Mutta minä käyn kanssasi tytärtäsi puhuttelemaan, onhan Klaara järkevä tyttönen, tahdon ilmoittaa hänelle tuumani. Ensi toukokuussa lähtee hän Ragatziin ja kylpee siellä pitemmän ajan, siksi kun tunturille tulee lämmin ja kaunis. Sitte voidaan hänet silloin tällöin kantaa sinne ylös ja sitten nämä retket tulevat hänelle virvoitukseksi, ja hän voi nauttia niistä paljon enemmän kuin nyt. Ymmärräthän sinä senkin, Sesemann, että jos tahdomme ylläpitää heikointakin toivoa lapsesi tilan parantumisesta, niin tulee meidän olla äärettömän varovaiset ja huolelliset menettelyssämme hänen suhteensa".

Herra Sesemann, joka tähän asti oli istunut vaiti ja alakuloisesti kuunnellut puhetta, hypähti nyt äkkiä istuviltaan.

"Tohtori", huudahti hän, "sano minulle suoraan, toivotko sinä todellakin vielä muutosta tyttäreni terveyden suhteen?"

Herra tohtori kohotti olkapäitään; "Toivonpa niinkin", sanoi hän puoleen ääneen. "Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni. Onhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja iloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon kotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä koti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat nauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu. Niin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään sangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun yksinäistä kotiani!"

Herra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet. Äkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.

"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena, ethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä vähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein meidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla."

Kummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei antanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja kokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet mukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin tulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä suurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa. Klaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä, ja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena. Hän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä. Herra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen Klaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut Schweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi jättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän johdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti, miten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle ystävällensä.

Klaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän oli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että kaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja yksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin luo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei ollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi häneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen vuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa siihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti hyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:

"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten tulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä Heidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki niin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä olen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä pyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas puolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain tahdotte."

Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:

"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?"

"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.

"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."

Herra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: "Kai minun siis niin pian kuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä muuten saattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä."

Hän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin kuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti Klaara hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti tunturilla panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa. Lahjat Heidille oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä neiti Rottenmeierin piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta nyt oli hän parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä varsin pian.

Herra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo seuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten kotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä tuntureilla oli kokenut ja nähnyt.

Palvelijoilla yleensä on usein erinomainen kyky saada selkoa asiain menosta paljoa ennemmin, kuin isäntäväki ovat ennättäneet sen ilmoittaa. Sebastianilla ja Tinettellä tämä kyky näkyi olevan varsin kehittynyt. Heti sen jälkeen, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta, soitti Klaara Tinetteä ja sanoi:

"Tuokaapas minulle tuo rasiallinen tuoreita leivoksia, semmoisia, joita meillä aina on kahvin kanssa, Tinette"; hän osotti rasiaa, joka jo aikaa sitten oli katsottu valmiiksi mainittua tarkoitusta varten. Tinette tarttui osotettuun esineeseen eräästä kulmasta, antoi sen ylenkatseellisesti kieppua kädessään ja sanoi oven takana nenäkkäästi:

"Kylläpä kannattaakin".

Kun Sebastian, joka seurasi tohtoria, oli tavallisella kohteliaisuudellaan avannut, sanoi hän kumartaen:

"Tahtoisitteko te, herra tohtori, olla niin ystävällinen, että lausuisitte pikku mamssellille Sebastianinkin tervehdyksen".

"Ah, katsopas vain Sebastiania," sanoi herra tohtori ystävällisesti, "vai tiedätte tekin siis jo matkastani?"

Sebastianin täytyi vähä yskiä:

"Minä olin — minä kävin — en enää itsekään oikein tiedä — ah niin, jo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta ja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin toinen ajatus johtuu toisesta ja niin — siihen tapaan —"

"Niin kyllä, niin kyllä", hymyili tohtori, "ja jota useampi ajatus näin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi Sebastian, tervehdyksenne saatan perille".

Nyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi: myrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin ennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta ovesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa, niin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra tohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta neiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta tätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken aikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin mitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta yhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin täysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai väistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa hänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin voidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.

Neiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta, mutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas rauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti hänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään Heidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan hän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.

Klaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia vastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien niiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten määrännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta pöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli koonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän niitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille lähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset. Ensinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty päähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven aikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta joka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei hän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi, johonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli taas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri rasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin saisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä siinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu Pekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja leipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän pelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla. Se piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti ottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput ja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin vielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti piippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi vielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita, jotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli löytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat häntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja laskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui syviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin kaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen silmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo nyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja riemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin hänelle.

Sebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen saadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.

TOINEN LUKU

Muudan vieras tunturilla.

Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa, heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen aina täytyy olla puhtaan ja siistin.

Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä. Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin, voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.

Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten vuorihuippujen takaa.

"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä", huudahti Heidi juosten ulos majasta.

"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen kätensä Heidille aamutervehdykseksi.

Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan, huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.

Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun, sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.

Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet, joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään, sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.

Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi Heidin läheisyyteen.

"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi puheensa.

"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".

"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.

"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he tulevat", vastasi Heidi. "Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman kotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö arvelet, Pekka?"

"He voivat olla sedän luona", napisi Pekka.

Samassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: "Miksi ei sotajoukko etene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?"

Pekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi ja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka perässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.

Sen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa, joista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt suurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti sitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän edes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä kokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille unhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki pöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään, katseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan: "Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa ollut.".

Niin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän isoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta siitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen kaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen toimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta ikään kuin houkutellen: "Tule ulos, Heidi, tule ulos". Silloin ei hän enää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas päivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta yli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta, hänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti taas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt keskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen jälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta ei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi värisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään hieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä aikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä ovelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas mennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:

"Isoisä! Tule! Tule!"

Säikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun onnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia juoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: "He tulevat! He tulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!"

Heidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä kaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo, tarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi suurella ilolla: "Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia vieläkin kerran!"

"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?" kysyi herra tohtori hymyillen ystävällisesti.

"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.

Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan; lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.

Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule, Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä minulle kotisi".

Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren rinnettä alaspäin.

"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.

"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori. "Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan tulevat".

Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää, että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen, ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä, ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi etsi lohdutusta ja löysikin.

"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo". Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:

"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."

Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen pantava.

Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.

Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.

"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän. "Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."

"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä ylhäällä täytyy ruoan maittaa."

Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta, jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa. Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria kokonaiseen vuoteen.

"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole ollut."

Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari kertaa raitista tunturi-ilmaa.

"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".

Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen, otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi: "Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!" Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään; sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:

"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha herra tohtori".

Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi, ettei hän olisi sitä luullut.

Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi, kysyi lapsi:

"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?" sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.

"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä sinne."

Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle. Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.

"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.

"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista? Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"

Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi se on aiottu".

Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:

"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".

Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni. Heidän pitää —" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut, mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi, Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle, mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan", sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.

KOLMAS LUKU

Eräs palkinto.

Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.

"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.

"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.

Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.

Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti eväspussin pojan hartioille.

Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.

Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.

Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden. Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa; mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne. Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste, tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:

"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"

"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".

Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi, tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"

"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.

"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"

Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi vastauksen omista elämän kokemuksistaan.

"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään; mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin pelkäsi, ettei hän autakaan."

"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän jälleen:

"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen. Voitko sitä käsittää?"

Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:

"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti sanonut".

"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.

"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea kolmasti", vastasi Heidi.

"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.

Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.

"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan saapi luottamusta sydämmeensä".

Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.

Heidi alkoi:

Vaella sä
Vaan nöyränä,
Hiljaisna tietä Herran
Ain' uskoen, ja tyytyen;
Kyll' auttaapi hän kerran!
Kärsiväisyys,
Tyytyväisyys,
Herraansa turvaajava,
On lahja suur',
Taivainen juur',
Kuormaamme helpoittava,
Murheemme huojentava.

Äl' nureksi,
Sun ristisi
on parhaaksesi suotu!
Äl' epäile,
Sun osas se
On kädell' isän luotu!
Kuin ahjossa
Ja tulessa
Myös kulta kirkastuupi,
Niin tuskissa
Ja vaivoissa
Sielumme puhdistuupi
Ja usko uudistuupi.

Minullehan,
Oi Jumalan',
Soit ilopäivää monta,
Jo enkö mä
Vois kärsiä
Myös yhtä ilotonta;
Sä tiedät sen,
Mi parhaaksen'
Milloinkin taitaa tulla.
Siis, isäni,
Suo ijäti
Mun tyytyväinen olla
Sun suojasi on mulla.

Heidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra tohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui ihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän nukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän, niin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa. Herra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän johdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti, että hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin luona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi juuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut. Nyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä rakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat jo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan hänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui siten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja liikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä ihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.

"Heidi, virtesi oli ihana", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui iloisemmalta kuin ennen. "Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin lausut sen minulle vielä kerran".

Sillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän Heidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran taas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä Pekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä aika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei mitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä, ja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli hän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran luona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä korkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin uhattujen seljän takana.

Sill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se on, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän täyttä kurkkua:

"Täytyy syödä!"

Heidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi aterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei hänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän mielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi vuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin päätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria korkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret sammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon ja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo ja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen, sitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.

Pekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:

"Kuka sen saa, mikä pussissa on?"

"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi
Heidi.

Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen. Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä, kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut. Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen maukkaan ateriansa nauttimiseen.

Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä, sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet, jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän, miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin tehnyt, kun isä lähti kotoa.

Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa, jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.

Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.

Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin jotakin uutta".

Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut eikä puinut nyrkkiänsä.

Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti. Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että herra tohtori todellakin heidät jättäisi.

Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"

Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet, monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin mieluummin, että te tulisitte meille".

"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen. Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.

Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja huusi nyyhkyttäen:

"Herra tohtori! Herra tohtori!"

Tämä kääntyi ja pysähtyi.

Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun hän nyyhkytti:

"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota pikaa iso-isälle sitä sanomaan".

Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.

"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni. Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää huolta ja rakastaa minua?"

"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä nyyhkyttäen.

Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen: "Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja ihminen jälleen iloita elämästänsä".

NELJÄS LUKU

Talven viettäminen "Kylässä".

Tunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät kohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei ensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos tunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt tehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi yön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan ikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt, vaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja jaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi kinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren luudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä oli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois kaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi avattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin oltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja pienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä aika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi hän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle lumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos ja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin tahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli suurena esteettömänä kelkkatienä.

Setä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa. Niinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut majan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä oli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus, joka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta paikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla. Siinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa sotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria rikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut uhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän, joka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa, kyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan enää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä että hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen, mutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä korjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää väkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen vuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli tullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän jälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt vähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa tukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli mahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä. Joka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät sammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut neuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä, oli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa usein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun keskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.

Kun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen huoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi hajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja sitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti kiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva, ja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone. Tästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä oli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa. Siitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin, niin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä osaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt peljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut suojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä tässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä johti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että yhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia. Mutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti saranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä kunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja nurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja jonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä oli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla käveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten tammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli penkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui. Heti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo, istui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä myöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista, joka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen suurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli — siitä ei voinut erehtyä — Heidin vuode aivan samanlaisena kuin tunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi huusi iloiten:

"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta missä sinä saat maata?"

"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä", sanoi isoisä, "tule minun huonettani katsomaan".

Heidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään oven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode. Huoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi kummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka oli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt. Siinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla korjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia, joista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla tukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko pieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen kiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin oli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot rottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.

Heidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun Pekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin ennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi johdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin hän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä kohtia.

Heidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli hän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven katsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut lunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi joka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas muisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän huomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten kuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet iloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: "tulehan jo, Heidi", — silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan sekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä sanoi Heidi surullisesti: "Tänään täytyy minun varmaankin mennä isoäidin luo, hän kaipaa minua".

Mutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. "Et tänään, etkä huomenna", sanoi hän. "Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa lisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen kuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää olisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun helppo käydä tepsuttaa tunturille".

Odottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului niin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä taas oli päässä.

Joka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera oppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty koulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli lempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: "Minusta näyttää siltä, kun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon lunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan". Mutta illemmällä, kun koulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja kävi Heidiä katsomassa.

Jonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä valkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin taa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin kesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla kohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita lumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät ihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä aikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan odottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan pehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten tahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton kelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja nyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä; että toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki ja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään sirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se oli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli tarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti palasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli asettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti: "Mun täytyy lähteä kouluun".

"Niin mene ja ole ahkera", sanoi äiti kehottavaisesti.

Pekka puikahti ulos ikkunasta — sillä nyt oltiin sisään teljetyt, jäämöhkäle salpasi oven —, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja nyt alas.

Se kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa kulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi mielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän yht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan, siksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi. Siellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä jonkun verran Maynfeldin ohi.

Nyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun, koska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein tunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän pitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja ruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä tällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä hänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki, päästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.

"Nyt on", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.

"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta", sanoi setä.

"Lumi", kertoi Pekka.

"Kas niin, nyt pääsen isoäidin luo!" iloitsi Heidi, joka heti oli ymmärtänyt Pekan lausumistavan.

"Mutta miks'et tänään tullut kouluun? Olisihan sinun ollut helppo liukua alas", jatkoi Heidi nuhtelevaisesti, sillä hänen mielestään oli väärin jäädä koulusta pois, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne.

"Kelkka kulki kauas, oli myöhäistä", vastasi Pekka.

"Sitä kutsutaan karkaamiseksi", sanoi setä, "ja miestä, joka niin tekee, ravistellaan korvista, kuuletkos?"

Pekka nyppi säikähtyneenä takkiansa; hän ei ketään maailmassa niin peljännyt ja kiinniottanut kuin Tunturisetää.

"Ja sinun, päällikön täytyy monin verroin hävetä karkaamista", jatkoi setä. "Mitä tuumaisit, jos vuohesi yht'äkkiä juoksisivat pois, toiset sinne, toiset tänne, eivätkä enää seuraisikaan sinua eivätkä tekisi sitä, mikä heille on hyväksi, mitähän silloin tekisit?"

"Pieksisin", vastasi Pekka taitavasti.

"Ja jos poikanen tekisi miten ymmärtämätön vuohi, ja saisi vähäisen maistaa keppiä, mitä siihen sanoisit?"

"Se on hänelle oikein", kuului vastaus.

"Aivan niin, ja kuulehan nyt, vuohipäällikkö: Jos vielä kerran kuljet kelkassasi ohitse, kun olet matkalla kouluun, niin tule silloin tänne minun luo saamaan, mitä olet ansainnut".

Nyt käsitti Pekka sedän sanat sekä mitä hän oli tarkoittanut, kun puhui pojasta, joka oli juossut pois niinkuin ymmärtämätöin vuohi. Hän tiesi nyt, kuka tuo poika oli, ja katsoi vähän säikähtyneenä nurkkaan, olisiko siellä ehkä semmoinen kapine nähtävänä, jota hän senlaisissa tapauksissa käytti vuohillensa.

Mutta nyt isoisä kehoittaen lausui: "Istu pöytään syömään vähäisen, sitte tulee Heidi kanssasi. Illalla tuot hänet jälleen kotiin, sitte syömme täällä illallista yhdessä".

Tämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä vääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla ja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja iloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut niellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa lautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut lautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään, mutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi kaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate yllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan viereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa, sanoi Heidi: "Tule nyt!" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon kerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan tahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat seisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän isoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että niitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne olivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen: "Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka".

Lapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan sanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin syvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten tulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: "ennemmin tahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän on luvannut".

Heidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen päätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti, että isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin kylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli jotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi juoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä harmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin juoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se vaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään kuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs herra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa, eikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen viedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi hänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista tulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle ja kysyi huolestuneena: "Oletteko hyvin sairas, isoäiti?"

"Ei, en lapseni", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; "kylmä on vähäisen jäykistänyt jäseniäni".

"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?" kysyi Heidi hätääntyneenä.

"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen rukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo luonnistuu", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut, että lapsi oli säikähtänyt.

Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:

"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"

"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen, ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on ohuenlainen".

"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".

"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".

"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"

"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti, kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi, ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.

"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan, niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan minulle tänään taas vähäisen?"

Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.

Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri onni olisi tullut hänen osakseen.

Heidi vaikeni äkkiä.

"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.

"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue loppuun asti, luethan?"

Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:

"Siis, oi Herra, tyytyväinen,
Nöyrä sydän mulle suo,
Niin ei maailma pettäväinen
Yli voimain tuskaa tuo;
Viimein vie mua suojassas
Kotoisehen majahas" —

silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.

Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun jälleen on noin hyvä olla".

Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut, tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen, että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat, jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että jälleen voi iloita".

Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa. Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.

Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana, muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää unhoittaisi.

Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.

VIIDES LUKU.

Talvea kestää vielä.

Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle. Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.

Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi
Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.

"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.

"Mitä?" vastasi hän.

"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.

"Olenhan jo", tuumasi Pekka.

"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti, "minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".

"Mahdotonta", huomautti Pekka.

"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun pitäisi uskoman semmoisia".

Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.

"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".

"Ei tule mitään", mutisi Pekka.

Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut. Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:

"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea musta hattu päässään" — ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.

Pekka tunsi väristyksen seljässään.

"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän pilkkaa".

"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.

Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan tarpeelliset välikappaleet.

Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.

Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi opettaa.

Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.

Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit paremmin tavata". Ja Heidi luki:

"Jos A:t et opi tuntemaan,
Sie kouluun viikoks' suljetaan".

"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.

"Mitä?" kysyi Heidi.

"Mua suljeta", kuului vastaus.

"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.

Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:

"Nyt sinä sen tunnet".

Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt, päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain opetustuntien varaksi.

"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".

Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:

"E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa,
Sen onnettomuus saavuttaa.

Ken L, M, N:ss' erhettyy,
Se häpeää ja hämmästyy.

Kovasti sua kiusataan,
Jos O:t' et opi tuntemaan".

Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa, että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.

Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:

"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni, ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin eihän se sinua tulemasta estä".

Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.

Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva säkeistö.

Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä nauruansa.

Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.

Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja edistyi todellakin tavauksessa.

Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa; nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:

"Jos viel' et P:tä tunne sä,
Kavahda vitsaa seinällä".

Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:

"Eipä olekaan".

"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän keppiä?"

Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen painaa sitä mieleensä.

Seuraavana iltana luki Heidi:

"Jos R:n aiot unhottaa,
Et tänään yhtään ruokaa saa".

Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja sanoi kiukkuisesti:

"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".

"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:

"Ken T:t' ei opi, vedetään,
Kuhun ei mene mielellään".

Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei mielellänsä menisi.

Eräänä päivänä luki Heidi:

"Jos U, V, Y:ssä erehdyt,
Sä häpeähän menehdyt".

Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne olivat.

Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo, sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta jäljellä. Heidi luki heti:

"Sie hukkaan olet oppinut,
Jos Ä:hän vielä takerrut.

Ken Ö:st' ei ole selvillään,
Luo Hölmöläisten siirretään".

"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta sitä ei tiedä kukaan".

"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi, "odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.

"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.

"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.

"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat, ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin. Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa, vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.

Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea virsiä isoäidille. — Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin luota, astui tupaan ja sanoi:

"Minä osaan!"

"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.

"Lukea", vastasi tämä.

"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti ihmeissään.

Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi mahdollista.

"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka, Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi sitäkin saattanut ajatella!"

Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut mitään.

Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:

"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko vielä kerran — ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".