Heidi osaa käyttää oppiansa: Kertomus Alpeilta

HEIDI OSAA KÄYTTÄÄ OPPIANSA

Kertomus Alpeilta

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Nuorten kirjoja n:o 19

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLTÖ:

1. Matkapuuhia. 2. Muudan vieras tunturilla. 3. Eräs Palkinto. 4. Talven viettäminen "Kylässä". 5. Talvea kestää vielä. 6. Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä. 7. Miten tunturilla edelleen eletään. 8. Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut. 9. Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.

ENSIMÄINEN LUKU

Matkapuuhia.

Sama ystävällinen tohtori, joka oli aikaan saanut sen päätöksen, että Heidi lapsi jälleen oli saatettava kotiinsa, kulki juuri ikään leveätä katua herra Sesemannin talolle. Oli syyskuun aamu, niin valoisa ja herttainen, että olisi luullut kaikkien ihmisten siitä ilostuvan. Mutta herra tohtori katseli vain kadun kiviä, joita hän astui, niin ettei hän voinut huomata sinistä taivasta ylempänä. Hänen kasvoillaan nähtiin surun varjoja, joita ei niissä koskaan ennen oltu havaittu, ja hänen hiuksensa olivat tulleet entistään paljon harmaammiksi. Tohtorilla oli ollut ainoa tytär, joka hänen vaimonsa kuoltua oli ollut isänsä paras ystävä ja hänen suurin ilonsa. Muutamia kuukausia sitten oli kuolema temmannut häneltä tämän kukoistavan tytön. Senjälkeen ei herra tohtori enää koskaan ollut niin iloinen, kuin hän siihen asti oli ollut.

Hän soitti kelloa, ja Sebastian avasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella sekä monilla kunnioituksen ja alamaisuuden osotuksilla hänelle oven. Sillä herra tohtori ei ollut ainoastaan talon isännän ja hänen tyttärensä paras ystävä, vaan hän oli hyvyydellään saanut kaikki muutkin talon asukkaat ystäviksensä.

"Entiselläänkö kaikki, Sebastian?" kysyi herra tohtori ystävällisesti, niinkuin hänen tapansa oli, astuessansa Sebastianin edeltä portaita ylös. Palvelija ei herennyt monella tavalla alamaisuuttaan osottamasta, vaikk'ei herra tohtori sitä suurin voinut nähdä, hän kuin oli selin seuraajaansa.

"Hyvä, että tulit, tohtori", huudahti herra Sesemann sisään astuvalle. "Meidän täytyy välttämättömästi kerran vielä keskustella Schweitzin matkasta, minun täytyy saada kuulla pysytkö sinä aina vain entisessä päätöksessäsi, vaikka Klaaran tila nyt ehdottomasti on paranemaan päin".

"Mutta, rakas Sesemann, mitä minun oikeastaan tulee sinusta ajatella?" vastasi tohtori istuessaan ystävänsä viereen. "Minä todellakin toivoisin, että äitisi olisi täällä; hänen kanssaan tulee heti selville joka asiassa, mutta sinun kanssasi ei pääse koskaan sen pitemmälle. Kutsut siis minut tänään kolmannen kerran luoksesi saadaksesi taas kuulla saman minkä ennenkin".

"Olet oikeassa, täytyyhän sinun tuskaantua koko asiaan, mutta ymmärtänethän, rakas ystäväni" — ja herra Sesemann laski kätensä ikäänkuin rukoilevaisesti ystävänsä olalle, — "minun on vaikea kieltää lapselta se, minkä jo niin varmaan olen hänelle luvannut ja josta hän niin monet kuukaudet on iloinnut. Koko tämän viimeisen hankalan ajan on hän niin kärsivällisesti kestänyt aina vaan siinä toivossa, että se hetki yhä oli lähenemässä, jona hän pääsisi Schveitziin matkustamaan ja saisi käydä tunturilla Heidi ystäväänsä tapaamassa; pitääkö minun nyt lapsi raukaltani, jolta muutenkin täytyy niin paljon kieltää, vielä yht'äkkiä riistää tämäkin, hänen kallein toivonsa".

"Täytyy sinun, Sesemann", sanoi herra tohtori varsin päättäväisesti ja pitkitti sitten tuokion kuluttua, kun hänen ystävänsä yhä istui vaiti ja alakuloisena: "Ajattelehan toki asiaa tarkemmin: Klaaralla ei vuosikausiin ole ollut niin vaikeaa kesää, kuin tämä viimeinen oli; niin pitkä matka ei siis voi tulla kysymykseenkään, sillä siitä saattaisi olla mitä ikävimpiä seurauksia. Ja onhan meillä nyt jo syyskuu, voihan tunturilla vielä olla kaunistakin, mutta siellä voi myöskin jo olla sangen viileä. Päivät eivät enää ole pitkiä ja öitänsä ei Klaara missään tapauksessa voisi siellä viettää. Matka Ragatzin kylpypaikasta tunturille varmaankin kestää monta tuntia, sillä hänet täytyy välttämättömästi tuolissa kantaa sinne ylös. Lyhyesti Sesemann, se on mahdotonta! Mutta minä käyn kanssasi tytärtäsi puhuttelemaan, onhan Klaara järkevä tyttönen, tahdon ilmoittaa hänelle tuumani. Ensi toukokuussa lähtee hän Ragatziin ja kylpee siellä pitemmän ajan, siksi kun tunturille tulee lämmin ja kaunis. Sitte voidaan hänet silloin tällöin kantaa sinne ylös ja sitten nämä retket tulevat hänelle virvoitukseksi, ja hän voi nauttia niistä paljon enemmän kuin nyt. Ymmärräthän sinä senkin, Sesemann, että jos tahdomme ylläpitää heikointakin toivoa lapsesi tilan parantumisesta, niin tulee meidän olla äärettömän varovaiset ja huolelliset menettelyssämme hänen suhteensa".

Herra Sesemann, joka tähän asti oli istunut vaiti ja alakuloisesti kuunnellut puhetta, hypähti nyt äkkiä istuviltaan.

"Tohtori", huudahti hän, "sano minulle suoraan, toivotko sinä todellakin vielä muutosta tyttäreni terveyden suhteen?"

Herra tohtori kohotti olkapäitään; "Toivonpa niinkin", sanoi hän puoleen ääneen. "Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni. Onhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja iloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon kotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä koti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat nauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu. Niin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään sangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun yksinäistä kotiani!"

Herra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet. Äkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.

"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena, ethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä vähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein meidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla."

Kummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei antanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja kokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet mukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin tulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä suurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa. Klaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä, ja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena. Hän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä. Herra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen Klaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut Schweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi jättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän johdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti, miten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle ystävällensä.

Klaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän oli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että kaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja yksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin luo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei ollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi häneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen vuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa siihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti hyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:

"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten tulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä Heidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki niin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä olen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä pyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas puolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain tahdotte."

Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:

"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?"

"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.

"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."

Herra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: "Kai minun siis niin pian kuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä muuten saattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä."

Hän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin kuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti Klaara hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti tunturilla panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa. Lahjat Heidille oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä neiti Rottenmeierin piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta nyt oli hän parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä varsin pian.

Herra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo seuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten kotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä tuntureilla oli kokenut ja nähnyt.

Palvelijoilla yleensä on usein erinomainen kyky saada selkoa asiain menosta paljoa ennemmin, kuin isäntäväki ovat ennättäneet sen ilmoittaa. Sebastianilla ja Tinettellä tämä kyky näkyi olevan varsin kehittynyt. Heti sen jälkeen, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta, soitti Klaara Tinetteä ja sanoi:

"Tuokaapas minulle tuo rasiallinen tuoreita leivoksia, semmoisia, joita meillä aina on kahvin kanssa, Tinette"; hän osotti rasiaa, joka jo aikaa sitten oli katsottu valmiiksi mainittua tarkoitusta varten. Tinette tarttui osotettuun esineeseen eräästä kulmasta, antoi sen ylenkatseellisesti kieppua kädessään ja sanoi oven takana nenäkkäästi:

"Kylläpä kannattaakin".

Kun Sebastian, joka seurasi tohtoria, oli tavallisella kohteliaisuudellaan avannut, sanoi hän kumartaen:

"Tahtoisitteko te, herra tohtori, olla niin ystävällinen, että lausuisitte pikku mamssellille Sebastianinkin tervehdyksen".

"Ah, katsopas vain Sebastiania," sanoi herra tohtori ystävällisesti, "vai tiedätte tekin siis jo matkastani?"

Sebastianin täytyi vähä yskiä:

"Minä olin — minä kävin — en enää itsekään oikein tiedä — ah niin, jo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta ja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin toinen ajatus johtuu toisesta ja niin — siihen tapaan —"

"Niin kyllä, niin kyllä", hymyili tohtori, "ja jota useampi ajatus näin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi Sebastian, tervehdyksenne saatan perille".

Nyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi: myrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin ennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta ovesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa, niin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra tohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta neiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta tätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken aikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin mitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta yhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin täysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai väistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa hänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin voidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.

Neiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta, mutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas rauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti hänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään Heidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan hän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.

Klaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia vastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien niiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten määrännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta pöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli koonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän niitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille lähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset. Ensinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty päähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven aikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta joka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei hän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi, johonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli taas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri rasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin saisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä siinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu Pekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja leipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän pelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla. Se piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti ottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput ja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin vielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti piippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi vielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita, jotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli löytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat häntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja laskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui syviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin kaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen silmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo nyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja riemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin hänelle.

Sebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen saadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.

TOINEN LUKU

Muudan vieras tunturilla.

Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa, heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen aina täytyy olla puhtaan ja siistin.

Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä. Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin, voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.

Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten vuorihuippujen takaa.

"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä", huudahti Heidi juosten ulos majasta.

"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen kätensä Heidille aamutervehdykseksi.

Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan, huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.

Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun, sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.

Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet, joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään, sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.

Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi Heidin läheisyyteen.

"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi puheensa.

"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".

"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.

"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he tulevat", vastasi Heidi. "Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman kotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö arvelet, Pekka?"

"He voivat olla sedän luona", napisi Pekka.

Samassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: "Miksi ei sotajoukko etene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?"

Pekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi ja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka perässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.

Sen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa, joista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt suurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti sitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän edes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä kokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille unhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki pöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään, katseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan: "Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa ollut.".

Niin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän isoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta siitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen kaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen toimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta ikään kuin houkutellen: "Tule ulos, Heidi, tule ulos". Silloin ei hän enää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas päivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta yli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta, hänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti taas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt keskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen jälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta ei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi värisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään hieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä aikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä ovelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas mennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:

"Isoisä! Tule! Tule!"

Säikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun onnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia juoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: "He tulevat! He tulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!"

Heidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä kaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo, tarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi suurella ilolla: "Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia vieläkin kerran!"

"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?" kysyi herra tohtori hymyillen ystävällisesti.

"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.

Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan; lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.

Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule, Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä minulle kotisi".

Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren rinnettä alaspäin.

"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.

"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori. "Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan tulevat".

Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää, että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen, ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä, ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi etsi lohdutusta ja löysikin.

"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo". Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:

"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."

Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen pantava.

Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.

Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.

"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän. "Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."

"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä ylhäällä täytyy ruoan maittaa."

Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta, jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa. Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria kokonaiseen vuoteen.

"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole ollut."

Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari kertaa raitista tunturi-ilmaa.

"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".

Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen, otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi: "Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!" Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään; sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:

"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha herra tohtori".

Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi, ettei hän olisi sitä luullut.

Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi, kysyi lapsi:

"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?" sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.

"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä sinne."

Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle. Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.

"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.

"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista? Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"

Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi se on aiottu".

Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:

"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".

Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni. Heidän pitää —" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut, mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi, Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle, mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan", sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.

KOLMAS LUKU

Eräs palkinto.

Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.

"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.

"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.

Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.

Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti eväspussin pojan hartioille.

Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.

Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.

Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden. Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa; mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne. Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste, tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:

"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"

"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".

Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi, tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"

"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.

"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"

Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi vastauksen omista elämän kokemuksistaan.

"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään; mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin pelkäsi, ettei hän autakaan."

"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän jälleen:

"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen. Voitko sitä käsittää?"

Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:

"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti sanonut".

"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.

"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea kolmasti", vastasi Heidi.

"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.

Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.

"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan saapi luottamusta sydämmeensä".

Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.

Heidi alkoi:

Vaella sä Vaan nöyränä, Hiljaisna tietä Herran Ain' uskoen, ja tyytyen; Kyll' auttaapi hän kerran! Kärsiväisyys, Tyytyväisyys, Herraansa turvaajava, On lahja suur', Taivainen juur', Kuormaamme helpoittava, Murheemme huojentava.

Äl' nureksi, Sun ristisi on parhaaksesi suotu! Äl' epäile, Sun osas se On kädell' isän luotu! Kuin ahjossa Ja tulessa Myös kulta kirkastuupi, Niin tuskissa Ja vaivoissa Sielumme puhdistuupi Ja usko uudistuupi.

Minullehan, Oi Jumalan', Soit ilopäivää monta, Jo enkö mä Vois kärsiä Myös yhtä ilotonta; Sä tiedät sen, Mi parhaaksen' Milloinkin taitaa tulla. Siis, isäni, Suo ijäti Mun tyytyväinen olla Sun suojasi on mulla.

Heidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra tohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui ihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän nukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän, niin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa. Herra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän johdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti, että hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin luona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi juuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut. Nyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä rakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat jo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan hänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui siten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja liikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä ihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.

"Heidi, virtesi oli ihana", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui iloisemmalta kuin ennen. "Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin lausut sen minulle vielä kerran".

Sillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän Heidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran taas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä Pekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä aika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei mitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä, ja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli hän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran luona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä korkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin uhattujen seljän takana.

Sill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se on, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän täyttä kurkkua:

"Täytyy syödä!"

Heidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi aterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei hänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän mielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi vuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin päätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria korkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret sammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon ja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo ja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen, sitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.

Pekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:

"Kuka sen saa, mikä pussissa on?"

"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi Heidi.

Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen. Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä, kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut. Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen maukkaan ateriansa nauttimiseen.

Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä, sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet, jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän, miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin tehnyt, kun isä lähti kotoa.

Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa, jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.

Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.

Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin jotakin uutta".

Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut eikä puinut nyrkkiänsä.

Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti. Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että herra tohtori todellakin heidät jättäisi.

Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"

Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet, monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin mieluummin, että te tulisitte meille".

"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen. Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.

Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja huusi nyyhkyttäen:

"Herra tohtori! Herra tohtori!"

Tämä kääntyi ja pysähtyi.

Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun hän nyyhkytti:

"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota pikaa iso-isälle sitä sanomaan".

Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.

"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni. Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää huolta ja rakastaa minua?"

"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä nyyhkyttäen.

Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen: "Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja ihminen jälleen iloita elämästänsä".

NELJÄS LUKU

Talven viettäminen "Kylässä".

Tunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät kohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei ensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos tunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt tehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi yön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan ikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt, vaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja jaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi kinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren luudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä oli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois kaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi avattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin oltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja pienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä aika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi hän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle lumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos ja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin tahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli suurena esteettömänä kelkkatienä.

Setä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa. Niinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut majan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä oli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus, joka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta paikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla. Siinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa sotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria rikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut uhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän, joka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa, kyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan enää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä että hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen, mutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä korjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää väkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen vuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli tullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän jälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt vähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa tukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli mahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä. Joka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät sammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut neuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä, oli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa usein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun keskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.

Kun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen huoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi hajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja sitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti kiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva, ja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone. Tästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä oli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa. Siitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin, niin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä osaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt peljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut suojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä tässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä johti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että yhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia. Mutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti saranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä kunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja nurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja jonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä oli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla käveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten tammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli penkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui. Heti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo, istui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä myöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista, joka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen suurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli — siitä ei voinut erehtyä — Heidin vuode aivan samanlaisena kuin tunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi huusi iloiten:

"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta missä sinä saat maata?"

"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä", sanoi isoisä, "tule minun huonettani katsomaan".

Heidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään oven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode. Huoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi kummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka oli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt. Siinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla korjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia, joista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla tukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko pieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen kiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin oli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot rottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.

Heidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun Pekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin ennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi johdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin hän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä kohtia.

Heidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli hän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven katsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut lunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi joka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas muisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän huomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten kuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet iloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: "tulehan jo, Heidi", — silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan sekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä sanoi Heidi surullisesti: "Tänään täytyy minun varmaankin mennä isoäidin luo, hän kaipaa minua".

Mutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. "Et tänään, etkä huomenna", sanoi hän. "Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa lisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen kuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää olisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun helppo käydä tepsuttaa tunturille".

Odottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului niin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä taas oli päässä.

Joka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera oppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty koulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli lempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: "Minusta näyttää siltä, kun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon lunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan". Mutta illemmällä, kun koulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja kävi Heidiä katsomassa.

Jonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä valkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin taa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin kesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla kohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita lumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät ihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä aikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan odottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan pehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten tahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton kelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja nyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä; että toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki ja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään sirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se oli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli tarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti palasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli asettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti: "Mun täytyy lähteä kouluun".

"Niin mene ja ole ahkera", sanoi äiti kehottavaisesti.

Pekka puikahti ulos ikkunasta — sillä nyt oltiin sisään teljetyt, jäämöhkäle salpasi oven —, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja nyt alas.

Se kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa kulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi mielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän yht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan, siksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi. Siellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä jonkun verran Maynfeldin ohi.

Nyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun, koska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein tunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän pitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja ruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä tällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä hänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki, päästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.

"Nyt on", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.

"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta", sanoi setä.

"Lumi", kertoi Pekka.

"Kas niin, nyt pääsen isoäidin luo!" iloitsi Heidi, joka heti oli ymmärtänyt Pekan lausumistavan.

"Mutta miks'et tänään tullut kouluun? Olisihan sinun ollut helppo liukua alas", jatkoi Heidi nuhtelevaisesti, sillä hänen mielestään oli väärin jäädä koulusta pois, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne.

"Kelkka kulki kauas, oli myöhäistä", vastasi Pekka.

"Sitä kutsutaan karkaamiseksi", sanoi setä, "ja miestä, joka niin tekee, ravistellaan korvista, kuuletkos?"

Pekka nyppi säikähtyneenä takkiansa; hän ei ketään maailmassa niin peljännyt ja kiinniottanut kuin Tunturisetää.

"Ja sinun, päällikön täytyy monin verroin hävetä karkaamista", jatkoi setä. "Mitä tuumaisit, jos vuohesi yht'äkkiä juoksisivat pois, toiset sinne, toiset tänne, eivätkä enää seuraisikaan sinua eivätkä tekisi sitä, mikä heille on hyväksi, mitähän silloin tekisit?"

"Pieksisin", vastasi Pekka taitavasti.

"Ja jos poikanen tekisi miten ymmärtämätön vuohi, ja saisi vähäisen maistaa keppiä, mitä siihen sanoisit?"

"Se on hänelle oikein", kuului vastaus.

"Aivan niin, ja kuulehan nyt, vuohipäällikkö: Jos vielä kerran kuljet kelkassasi ohitse, kun olet matkalla kouluun, niin tule silloin tänne minun luo saamaan, mitä olet ansainnut".

Nyt käsitti Pekka sedän sanat sekä mitä hän oli tarkoittanut, kun puhui pojasta, joka oli juossut pois niinkuin ymmärtämätöin vuohi. Hän tiesi nyt, kuka tuo poika oli, ja katsoi vähän säikähtyneenä nurkkaan, olisiko siellä ehkä semmoinen kapine nähtävänä, jota hän senlaisissa tapauksissa käytti vuohillensa.

Mutta nyt isoisä kehoittaen lausui: "Istu pöytään syömään vähäisen, sitte tulee Heidi kanssasi. Illalla tuot hänet jälleen kotiin, sitte syömme täällä illallista yhdessä".

Tämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä vääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla ja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja iloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut niellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa lautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut lautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään, mutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi kaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate yllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan viereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa, sanoi Heidi: "Tule nyt!" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon kerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan tahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat seisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän isoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että niitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne olivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen: "Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka".

Lapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan sanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin syvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten tulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: "ennemmin tahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän on luvannut".

Heidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen päätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti, että isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin kylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli jotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi juoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä harmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin juoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se vaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään kuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs herra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa, eikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen viedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi hänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista tulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle ja kysyi huolestuneena: "Oletteko hyvin sairas, isoäiti?"

"Ei, en lapseni", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; "kylmä on vähäisen jäykistänyt jäseniäni".

"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?" kysyi Heidi hätääntyneenä.

"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen rukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo luonnistuu", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut, että lapsi oli säikähtänyt.

Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:

"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"

"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen, ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on ohuenlainen".

"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".

"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".

"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"

"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti, kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi, ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.

"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan, niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan minulle tänään taas vähäisen?"

Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.

Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri onni olisi tullut hänen osakseen.

Heidi vaikeni äkkiä.

"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.

"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue loppuun asti, luethan?"

Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:

"Siis, oi Herra, tyytyväinen, Nöyrä sydän mulle suo, Niin ei maailma pettäväinen Yli voimain tuskaa tuo; Viimein vie mua suojassas Kotoisehen majahas" —

silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.

Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun jälleen on noin hyvä olla".

Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut, tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen, että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat, jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että jälleen voi iloita".

Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa. Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.

Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana, muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää unhoittaisi.

Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.

VIIDES LUKU.

Talvea kestää vielä.

Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle. Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.

Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.

"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.

"Mitä?" vastasi hän.

"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.

"Olenhan jo", tuumasi Pekka.

"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti, "minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".

"Mahdotonta", huomautti Pekka.

"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun pitäisi uskoman semmoisia".

Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.

"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".

"Ei tule mitään", mutisi Pekka.

Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut. Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:

"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea musta hattu päässään" — ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.

Pekka tunsi väristyksen seljässään.

"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän pilkkaa".

"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.

Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan tarpeelliset välikappaleet.

Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.

Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi opettaa.

Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.

Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit paremmin tavata". Ja Heidi luki:

"Jos A:t et opi tuntemaan, Sie kouluun viikoks' suljetaan".

"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.

"Mitä?" kysyi Heidi.

"Mua suljeta", kuului vastaus.

"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.

Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:

"Nyt sinä sen tunnet".

Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt, päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain opetustuntien varaksi.

"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".

Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:

"E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa, Sen onnettomuus saavuttaa.

Ken L, M, N:ss' erhettyy, Se häpeää ja hämmästyy.

Kovasti sua kiusataan, Jos O:t' et opi tuntemaan".

Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa, että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.

Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:

"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni, ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin eihän se sinua tulemasta estä".

Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.

Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva säkeistö.

Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä nauruansa.

Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.

Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja edistyi todellakin tavauksessa.

Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa; nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:

"Jos viel' et P:tä tunne sä, Kavahda vitsaa seinällä".

Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:

"Eipä olekaan".

"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän keppiä?"

Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen painaa sitä mieleensä.

Seuraavana iltana luki Heidi:

"Jos R:n aiot unhottaa, Et tänään yhtään ruokaa saa".

Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja sanoi kiukkuisesti:

"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".

"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:

"Ken T:t' ei opi, vedetään, Kuhun ei mene mielellään".

Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei mielellänsä menisi.

Eräänä päivänä luki Heidi:

"Jos U, V, Y:ssä erehdyt, Sä häpeähän menehdyt".

Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne olivat.

Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo, sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta jäljellä. Heidi luki heti:

"Sie hukkaan olet oppinut, Jos Ä:hän vielä takerrut.

Ken Ö:st' ei ole selvillään, Luo Hölmöläisten siirretään".

"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta sitä ei tiedä kukaan".

"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi, "odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.

"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.

"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.

"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat, ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin. Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa, vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.

Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea virsiä isoäidille. — Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin luota, astui tupaan ja sanoi:

"Minä osaan!"

"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.

"Lukea", vastasi tämä.

"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti ihmeissään.

Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi mahdollista.

"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka, Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi sitäkin saattanut ajatella!"

Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut mitään.

Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:

"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko vielä kerran — ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".

Pekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.

Opettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän Pekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi hän:

"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla kärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua tavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin jättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan tavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka senlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?"

"Heidi", vastasi tämä.

Suuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui paikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:

"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka ennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut päivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on sinussa aikaan saanut?"

"Setä", kuului vastaukseksi.

Yhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas Pekkaan.

"Koetetaan vielä kerran" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan näyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut lukemaan.

Niin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi vaikuttivat seurakunnassa.

Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.

Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:

"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan". Siihen vastasi viimein isoäiti:

"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".

Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.

Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein kaikki tärkeimmät sanat.

KUUDES LUKU

Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.

Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.

Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta, joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi, pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne, kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja laulaneet:

"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"

Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää, mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.

"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo, jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte — tarvitaan vielä yksi", pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti Rottenmeierkin tulee?"

"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää häntä istumaan, jos hän tulee".

Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen, miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:

"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".

"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme", vastasi isoisä levollisesti.

Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.

"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.

"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti ihmetellen.

"En", kuului vastaus.

"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"

"Eväspussista".

Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa. Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.

Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"

Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata, kun Heidi luki kirjettään:

Rakas Heidi!

Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja huutaa oven takana: "Pian, pian! — Tunturille!" Hän tuskin malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä; hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja. Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.

Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.

Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet tervehdykset.

Uskollinen ystäväsi Klaara.

Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä, että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.

Heidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi jo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan, kutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi; tämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän varsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen, mikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä nyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti ja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa tunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään ja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää maannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat häntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla. Pekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista huudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä Frankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka tietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä juuri vei häneltä unen.

Nyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka aina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä enemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja kysyi huolestuneena:

"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?"

"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska sinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia", vastasi tämä ja koetti näyttää vähäisen iloisemmalta.

"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi. Luuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?" kysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.

"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!" rauhoitti isoäiti. "Annapas tänne minulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä. Tapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä kestämään".

"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet kestämään, isoäiti", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille yht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista tulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin että he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja tämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää sitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä syystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua. Nyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.

"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa", sanoi hän, "lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on ilta."

Heidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen virren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:

"Jos synkk' on ilta Ja myrskyt käy Ja murehilta Ei toivoo näy, Niin Herran käsi se johdattaa Ja surun aallot taas asettaa."

"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla", sanoi isoäiti huojennettuna. Heidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:

"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin turvallinen olla".

"Niin, niin! Kyllä se niin on", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen, "ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä tapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein muistamme".

Heidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi tuntui niin ihanalta.

Kun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava tähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat hänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään uudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi vähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja hän huudahti: "Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä johdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin". Ja tuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle. Isoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina eivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.

Ei ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat kuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko jälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se oli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: "Onpa aurinko meille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin mehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi ylen hyvästä ruoasta".

Silloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan kuvastui vastaus selvästi: "Kyllä minä niistä huolen pidän".

Näin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat vieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat eloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella tuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan, tuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään oli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien alla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki kultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän kauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän majan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos liiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.

"Isoisä! Isoisä!" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. "Tule tänne! Tule tänne! Katsopas! katso!"

Isoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin kiihkeästi viittasi.

Vuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä paikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen avonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori tyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen, joka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa, joka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli, jota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla oli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.

"He tulevat! He tulevat!" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle ilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt olivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo ja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin perillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä ja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän puoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan. Heidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään, sillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat vuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.

Tervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: "Mutta hyvä setä, olettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut arvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni, miten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen", pitkitti mummo vetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. "Miten kaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni, mitäpä sinä sanot?"

Klaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä, näin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut maailmassa olevankaan.

"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!" huudahti hän kerta toisensa perästä. "Näin ihanaksi en tätä ole voinut mielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!"

Sillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä valmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran luo.

"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä kantotuoli on vähän kovempi", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku muu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan sangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin. Sitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti hänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi muuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä suurimmalla kummastuksella.

"Mutta hyvä setä", sanoi hän nyt, "jos vain tietäisin, missä te olette oppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan kaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti oppisivat. Mitenkä se on mahdollista?"

Setä hymyili vähän. "Se on enemmän harjoituksesta kuin opettelemisesta", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn ohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki kasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään oli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että hän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa, jonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli löytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni enää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä osasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin lopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki setä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen velvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa hänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.

Ilma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili taivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien vuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.

"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä, majan ympäri ja honkien alla!" huudahti hän. "Jos vaan saisin katsella kanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan nähnyt!"

Heidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada se liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle. Siellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara ei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat, vahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia, seisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä oli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot, jotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo olivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja olot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät muuttumatta.

Sill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen pienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne. Siellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa, asukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:

"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita vuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina täytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin ikävää!"

"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele sitä, mikä vielä saattaa puuttua", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota Heidi lykkäsi eteenpäin.

"Oi kukkasia!" huudahti Klaara taas, "kokonainen mätäs noin hienoja punaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin niitä poimimaan!"

Samassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun muassaan.

"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara", sanoi hän, laskien kukkaset Klaaran syliin. "Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte saat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista kultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä ja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi kiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen silmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on pyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista, Kun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista siellä on!"

Heidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä hän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä sinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin tuliseen intoon.

"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin korkealle?" kysyi hän. "Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun kanssasi kaikkialle täällä tunturilla".

"Minä kyllä työnnän", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka helposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia oli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen arvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan ollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna ja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina, kun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa ja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut kaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.

Mummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle laaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi suloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti (ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).

"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!" huudahti mummo vähän väliä. "Mutta pettävätkö minua silmäni", lisäsi hän nyt suuresti kummastuneena, "minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt toiseen juustopalaseen, Klaaraseni?"

Niin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista, paistettua juustoa leivällensä.

"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko meidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa", vakuutti Klaara ja pureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.

"Hyvä! Se on oikein!" sanoi isoisä hyvillään. "Tunturi-ilma se on, joka palkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista".

Siten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen toistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa mieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon suhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia seurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti mummo etelää kohden ja sanoi:

"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo alenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan".

Mutta Klaara, joka tähän asti oli ollut niin iloinen, tuli hyvin surulliseksi ja pyysi hartaasti:

"Hyvä mummo, tunnin vielä tahi kaksi! Emmehän ensinkään ole käyneet majassa, emmekä nähneet Heidin vuodetta ja mitä muuta siellä on. Tämän päivän pitäisi vielä kestämän kymmenen tuntia".

"Se lienee mahdotonta", tuumasi mummo, mutta tuvan tahtoi hänkin mielellään nähdä. Noustiin siis heti pöydästä ja setä suuntasi vakavalla kädellä tuolin ovelle. Mutta pitemmälle ei päästy, tuoli oli paljon leveämpi kuin ovi. Setä ei miettinyt kauan mitä nyt tehdä. Hän nosti Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen sisään.

Mummo käveli sinne tänne ja katseli tarkasti kaikkea, koko talous, sen hyvä kunto ja järjestys näytti suuresti huvittavan häntä. "Tuo tuolla ylhäällä kai on sinun vuoteesi, Heidi, eikö niin?" sanoi hän ja nousi heti pelkäämättä portaita ylös heinäparvelle. "Oi kuinka hyvältä täällä tulee, tämäpä on terveellinen makuuhuone!" — ja mummo asettui katsomaan ulos katossa olevasta reiästä, jo tuli sinne isoisäkin, Klaara käsivarrellaan ja heidän jäljessään hypähteli Heidi.

Nyt seisoivat kaikki Heidin vuoteen ympärillä, mummo katseli sitä miettiväisenä ja hengitti mielihyvällä uuden heinän raitista tuoksua. Klaara oli äärettömästi ihastunut Heidin makuupaikkaan.

"Voi Heidi, kuinka hupainen sinulla sentään on! Vuoteessasi näet suoraan taivaaseen, ympärilläsi on noin hyvä tuoksu ja ulkoa kuulet honkain huminan. Näin hupaista makuuhuonetta en ole vielä koskaan nähnyt".

Isoisä katsahti nyt mummoon.

"Olenpa miettinyt jotakin", sanoi hän, "jos mummo-rouva luottaa minuun ja jos asia ei muuten ole hänelle vastenmielinen. Minä tarkoitan, että jos saisimme pitää tämän pikku tyttären täällä jonkun ajan, niin voisi hän suuresti voimistua. Teillähän on kaikellaisia peitteitä ja huivia mukananne, niistä valmistaisimme oikein erinomaisen pehmeän vuoteen ja mitä pikku tyttären hoitoon tulee, niin olkaa huolehtimatta, mummo-rouva, siitä minä pidän surua."

Klaara ja Heidi riemuitsivat niinkuin kaksi vapauteen päässyttä lintua ja mummon kasvot kirkastuivat.

"Hyvä setä, te olette kunnon mies. Mitä te luulette, että minä ikään juuri ajattelin. Näin sanoin minä itsekin: Klaaralle varmaankin jonkun ajan oleskeleminen täällä tunturilla tekisi erinomaisen hyvää, mutta miten paljon huolta ja epämukavuutta eikö hänen hoidostaan olisi isännälle. Ja te tuumaatte ja lausutte julki ajatukseni, ikäänkuin siitä ei teille tulisi mitään vastusta. Minä kiitän teitä". Ja mummo pudisteli sedän kättä uudestaan ja setä pudisteli mummon kättä takaisin näyttäen sangen iloiselta.

Setä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan edustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka korkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet käsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: "Hyvä on että mummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen".

"Hyvä setä", vastasi mummo vilkkaasti: "varovaisuus on hyvä avu ja estää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa myrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja sitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä olemme yhtä mieltä".

Näitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja levittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta päälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.

"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista", sanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta kädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää läpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo, jotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat aamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla. Mutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys olikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että siihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli paikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi sopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä tunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat, sillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin kauan saisivat olla yhdessä.

Nyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja hevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.

Kun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: "Mummo kulta, eihän tämä ole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän väliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on hupaista, eikö niin, Heidi?"

Heidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi, oli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä osottaa, että hän oli samaa mieltä.

Nyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja talutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon innokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti, tunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa saattaisi tapahtua.

Yksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän päätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla käyntiänsä.

Ennenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka vuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet huomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja ympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja lykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli heti jokaisen Klaaralle.

Kauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle suotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon ja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren Turkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja katsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.

Kun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: "Hyvää yötä, Pekka", ei hän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja juoksi sitten pois, vuohet jäljessään.

Kaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt, näki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä heinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi, katsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan tähtitaivaaseen ja huudahti:

"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa kulkisimme ylös taivaaseen!"

"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille viittaavat?" kysyi Heidi.

"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?" kysyi Klaara vuoroonsa.

"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin rakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse peljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on parhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille viittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara, emme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän unhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin ettemme tarvitse mitään peljätä".

Nyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat kumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle käsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla, näin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan ollut nähnyt.

Tuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä saanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain eteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä, kun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista ne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä yhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi oli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen katsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät hänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo molemmat heloittavat tähdet.

SEITSEMÄS LUKU

Miten tunturilla edelleen eletään.

Aurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi kultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin hän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu vaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen päivään.

Aamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli täydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille ja kunnaille.

Isoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös parvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti kummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta tunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei ensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta nyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen äänen:

"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?" Klaara vakuutti, ettei hän ollut hiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa kertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti Klaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin jos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin tavoin huojentaa heidän tilaansa.

Heidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä otti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos. Täytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi hän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin ulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä isoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo lepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi katon alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että se siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä irroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta vieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa, kuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle, juuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa ja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos aamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni vuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.

Viileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui joka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään tuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin tunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.

Hän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja nyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja virvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi tuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla ensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen käsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla saattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut mielessään kuivailla.

"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä", sanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne tuolissaan.

"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut", vastasi Heidi iloisesti, "ettei missään koko maailmassa ole niin ihanata kuin isoisän luona tunturilla". Tämä tulikin ikään ometasta ja lähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista maitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.

"Tämä tekee tyttöselle hyvää", sanoi hän ja nyökäytti päätään Klaaralle, "se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne! koetetaanpa vain!" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja arveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän sitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä huuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä — niin ihmeen hyvää se oli — niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja toden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria ja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan jäljellä.

"Huomenna juomme kaksi", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli katsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.

Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi keskessään.

"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!"

Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. "Sinun pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää mukaan, sun täytyy Vienon jäljessä".

"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".

Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.

Sen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti pyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa, mutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän pääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi saattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä, minkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.

Klaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät oikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti kirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä kirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten tunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä, miten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut lapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä tekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä tarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.

"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?" kysyi Klaara, joka kyllä oli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin hyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.

Heidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden mukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte asetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle kirjoitusalustaksi —. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen ja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta pani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin ihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti hengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa. Hyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa. Päivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja vakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa näytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan iloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.

Täten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja jo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran oli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä loisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin, ulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen taas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä siimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut, siitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei tällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla toki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka Heidikin niin perin hyvin tunsi.

Siten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota vilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä puitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin, näyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi aika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli jo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja hirmuisen suuttuneena.

"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika aikonutkaan pysähtyä.

"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Klaarakin ystävällisesti.

Mutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa eteenpäin.

Kun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi hänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa, siksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.

"Sepä on ihmeellistä, Heidi", sanoi hän "siitä asti kun muistan olen syönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä minulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen ajatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin saatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon".

"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu", vastasi Heidi sangen ymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa, jolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara ei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen koskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän oli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.

Kun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti omaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.

"Saanko minä vielä vähäisen?" kysyi hän antaen kupin isoisälle takaisin.

Isoisä nyökäytti tyytyväisenä päätään, otti sitte Heidinkin kupin ja meni tupaan takaisin. Kun hän taas palasi, oli kumpaisellakin kupilla korkea kansi, mutta tämäpä oli toista ainetta, kuin kannet tavallisesti ovat.

Isoisä oli jäljestä päivällisen käynyt kevättilalla, tuolla karjamajalla, jossa valmistetaan vaaleankeltaista voita. Siellä oli hän tuonut muassaan kaksi suurta palleroista. Sitten oli hän leikannut kaksi hyvää leipälevyä ja niille levittänyt paksulta tuoretta voita. Nämä olivat lapsille illalliseksi. Tytöt pureskelivatkin niin halukkaasti voileipiänsä, että isoisä mielihyvissään pysähtyi sitä katselemaan.

Kun Klaara sitten illalla taas makasi vuoteessaan ja aikoi katsella pilkisteleviä tähtiä, kävi hänen ihan niinkuin Heidin hänen vieressään. Silmäluomet painuivat heti itsestään kiinni ja hän vaipui syvään terveellisen uneen, jonka vertaista hän ei koskaan ennen ollut nauttinut.

Tähän tapaan kului seuraavakin päivä ja sitten vielä yksi, mutta sitä seuraavana päivänä kohtasi lapsia sanomatoin ilo. Vuoren polkua ylös astui kaksi suurta vahvaa miestä, kumpainenkin heistä kantoi korkeaa valmiiksi järjestettyä vuodetta. Molemmat vuoteet olivat ihan yhdennäköiset ja kumpaisenkin peite oli puhtaanvalkoinen ja ihka uusi. Heillä oli vielä kirjekin mummolta. Siinä ilmoitettiin, että nämä vuoteet olivat Klaaraa ja Heidiä varten, että heinävuodetta nyt piti lakattaman käyttämästä, sekä että Heidikin nyt aina saisi nukkua oikeassa vuoteessa, sillä talveksi oli toinen näistä toimitettava alas kylään toisen piti jäämän tunturille, jotta Klaara aina löytäisi sen siellä, kun hän tulisi tunturilla käymään. Sitte kiitti mummo lapsia siitä, että olivat niin pitkältä kirjoittaneet, ja kehoitti heitä vast'edeskin joka päivä niin tekemään, jotta hän saattaisi ottaa osaa heidän elämäänsä, ikäänkuin itse olisi heidän luonaan.

Isoisä oli mennyt sisään ja siellä heittänyt heinät Heidin makuusijalta parvelle muitten heinäin joukkoon. Nyt palasi hän jälleen kuljettaakseen molempien kylänmiesten avulla uudet vuoteet sinne ylös. Hän asetti ne ihan kiinni toisiinsa, jotta molempain päänpuolelta sopisi nähdä ulos pyöreästä aukosta, sillä hän tiesi lasten iloitsevan aamuauringon ja tähtien valosta.

Sill'aikaa oleskeli mummo Ragatzin kylpypaikassa ja oli suuresti iloissaan niistä hyvistä kuulumisista, joita hän joka päivä sai tunturilta.

Klaara ihastui päivä päivältä yhä enemmän tunturilla oloonsa, eikä voinut kylliksi kiittää isoisän hyvyyttä ja huolenpitoa hänestä; hän kertoi, miten hupainen ja hullunkurinen Heidi oli, vielä paljon hauskempi kuin Frankfurtissa, hän sanoi, että hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla, kun hän heräsi, aina oli: "Jumalan kiitos; minä olen vielä tunturilla!"

Asiain näin ollen saattoi mummo siirtää tunturilla käyntinsä vähän tuonnemmaksi, joka ei hänestä juuri vastenmielistä ollutkaan, koska ratsastaminen jyrkkää vuoritietä ylös ja taas alas oli häntä vähän rasittanut.

Pieni holhotti näkyi joutuneen erinomaiseen suosioon isoisän luona, sillä ei kulunut päivääkään, jona ei tämä taas keksinyt jotakin uutta lisätäkseen Klaaran voimia. Hän käveli nyt aina jäljestä puolenpäivän ylös vuorimaahan, joka kerta yhä korkeammalle, ja toi muassaan kimppusen, joka jo kaukaa tuoksui neilikalta ja timjamilta, ja kun vuohet iltasin palasivat laitumilta, rupesivat ne kaikki määkymään ja juoksemaan omettaa kohden, koettaen tunkeutua sinne sisään, sillä ne hyvin tunsivat yrttikimpun hajun. Mutta setä oli hyvin telkinnyt oven, sillä hän ei kiipeillyt näitä harvinaisia tunturiyrttejä hakemassa sitä varten, että vuohijoukko ilman vaivaa niistä saisi hyvän aterian. Ne olivat kaikki Vienolle aiotut, jotta sen maito tulisi yhä voimakkaammaksi. Heti ensi silmäyksellä saattoikin huomata, miten erinomaisesti tämä erityinen huolenpito oli Vienoon vaikuttanut, se heitteli yhä nopeammasti päätään ja katseli yhä tulisemmin ympärilleen.

Kolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille tullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla, kun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut: "Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä". Klaara oli kyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: "Ai, se tekee niin kipeätä!" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli antanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.

Niin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka päivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset aukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja illalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten huipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä laski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.

Heidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan laitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi hän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät kullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon, että voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin hyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää mahtoikaan nousta.

Juuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut kukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista vuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu kerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi paikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.

"Isoisä", huusi hän jo kaukaa hänelle, "tuletko huomenna meidän kanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!"

"Olkoon menneeksi", sanoi isoisä myöntyväisesti, "mutta siitä hyvästä pitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä".

Heidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä lupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin tahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille vuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi Pekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:

"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko päiväksi sinne".

Vastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan hurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta tämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti hirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui ilmassa.

Kun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja odotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän tapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin ennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo puheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon ihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista huutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!

KAHDEKSAS LUKU

Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.

Seuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja katseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.

Korkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis tuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.

Hetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste korkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille, jotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot laaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten nyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.

Nyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan eteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli, sekä tuomaan heidät ulos.

Pekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin tavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen edellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina sinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman mitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen lyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli nyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin kanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo vieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas, kun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla ja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei ollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän tulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän seurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se juuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin, joka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin vihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään taas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli hiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden, tarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi sieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.

Nyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia ylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka taakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut, että setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä, miten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa. Pekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä tulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan hänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä kiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas kerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja kierimällä kieri se tuhoansa kohden.

Silloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat, selkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä katsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä tasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki maata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan ympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset uudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään vihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä parhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei enää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja tuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina niinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi, miten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.

Nyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli isoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja molemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin sopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan nurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus kuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi:

"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?" kysyi hän.

"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että se on liiterin ovella", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.

Tuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea sinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.

"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt", huudahti Heidi ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. "Voi, jos se nyt on ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte emme enää voikaan lähteä".

"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä tapauksessa on se tuhantena kappaleena", sanoi isoisä astuen majan nurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. "Mutta kummallisesti sen on käynyt", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa nurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.

"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan", vaikeroi Klaara. "Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!"

Mutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:

"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse käydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä kotiin?"

"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja saahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu", sanoi isoisä. Lapset riemuitsivat.

Hän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne päivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille istumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun ulos ometasta.

"Mitähän varten tuo sieltä alhaalta tänään viipyy niin kauan", sanoi setä itseksensä, sillä Pekan aamuvihellystä ei vieläkään ollut kuulunut.

Isoisä otti jälleen Klaaran toiselle ja huivit toiselle käsivarrellensa.

"Eteenpäin nyt", sanoi hän käyden itse edellä, "vuohet tulevat meidän kanssamme".

Tämäpä oli Heidin mieleen. Toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun kaulalla astui hän isoisän jäljessä ja vuohet olivat niin mielissään siitä, että kerran taas saivat kulkea Heidin kanssa yhdessä, että sulasta hellyydestä olivat milt'ei litistää hänet.

Ylös laitumelle saavuttuaan näkivät vastatulleet yht'äkkiä vuohien siellä ja täällä penkereillä ryhmissä seisoen rauhallisesti pureskelevan ruohoa ja niitten keskellä Pekan koko pituudessaan lepäävän maassa.

"Toisen kerran minä sinua opetan ohikäymästä, unikko, mitä tämä on?" huusi setä hänelle.

Tämän tutun äänen kuultuaan syöksyi Pekka pystyyn.

"Ei ollut ketään hereillä", vastasi hän.

"Tiedätkö mitään tuolista?" kysyi setä edelleen.

"Mistä tuolista?" mutisi Pekka vastaukseksi.

Setä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle penkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä mukava istua.

"Ihan kuin tuolissani", vastasi tämä kiittäen, "ja olenhan tässä kauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista", huudahti hän katsellen ympärillensä.

Isoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt ensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti Heidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle siimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin he vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä lypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen täytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.

Taivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja lumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia hopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja järkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti seisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli korkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla ja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli sanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja viivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi pientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei joku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin tuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli omituiset kasvonsa ja tapansa.

Ne saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä ihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli aina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.

Siten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti, että hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla, jossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo auenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun isoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset jo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin suureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.

Vähän arastellen kysyi hän:

"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi ja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia kukkaset ovat; mutta odotapas" — Heidin mieleen johtui uusi ajatus. Hän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä tunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä se oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.

"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi", sanoi Heidi ja painoi vähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi maahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet Klaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään kukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa Klaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä ei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois, ja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä alkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili uutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne. Kaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa sai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta suuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin erinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan pieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi palavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi, eikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta semmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja kummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja tehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän oli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja muisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja hän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti: "Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin jäädä tänne ylös teidän luoksenne!"

Sill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta, koko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden seassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä kupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että, tuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä. Tämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista "nuijakukkasista", jotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä kultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti syvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi ihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.

"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan", huusi hän jo etäältä; "ne ovat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää niin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?"

Klaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti päätään.

"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi jos minäkin voisin kävellä".

Heidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee pälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut, istui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia istunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä hän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei enää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee hän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut mahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein, kuin hän vain tahtoi.

Nyt katsoi Heidi häneen:

"Tule tänne, Pekka!" huusi hän sangen käskeväisesti.

"Enkä tule", huusi tämä takaisin.

"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa minua; tule kiireesti", joudutti Heidi.

"Enkä tule", kaikui taas takaisin.

Nyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.

Siinä seisoi tyttö, hänen silmänsä säihkyivät ja hän huusi:

"Pekka, jos et sinä paikalla tule, niin minä teen sinulle jotakin, jota sinä et suinkaan mielelläsi tahtoisi, ole varma siitä".

Nämä sanat viilsivät Pekan sydäntä. Hän tuskaantui. Hän oli tehnyt pahan teon, jota ei kenenkään pitänyt aavistaman. Tähän asti oli hän iloinnut rikoksestansa; mutta nyt Heidi puhutteli häntä, ikäänkuin hän tietäisi koko asian, ja kaikki mitä tämä tiesi, sen kertoi hän isoisällensä, jota Pekka pelkäsi enemmän kuin ketään muuta. Jos setä nyt saisi tietää, miten tuolin oli käynyt! Tämä ajatus ahdisti Pekkaa yhä enemmän. Hän nousi seisaalleen ja tuli vähän matkaa odottavata Heidiä vastaan.

"Minä tulen, mutta sitte sinä et saa tehdä sitä", sanoi hän pelosta niin kesynä, että Heidin tuli häntä sääli.

"En, en, minä en sitä enää teekään", vakuutti Heidi, "tule nyt minun kanssani, se ei ensinkään ole mitään peljättävää, jota sinun nyt pitää tekemän".

Klaaran luo saavuttua määräsi Heidi, että Pekan piti toiselta ja hän itse toiselta puolelta käsivarsista nostaa Klaaraa. Tämä kävi jokseenkin, mutta vaikeampi työ oli jäljellä. Klaarahan ei osannutkaan seisoa, miten saattoi häntä kannattaa ja kuljettaa eteenpäin? Heidi oli liian pieni häntä käsivarrellansa tukemaan.

"Sinun pitää nyt ottaman minua kiinteästi kaulasta, ihan kiinteästi, niin. Ja Pekkaa pitää sinun ottaman käsivarresta ja nojautua häneen oikein vahvasti, niin voimme kantaa sinut".

Mutta Pekka ei ollut elämässään ketään näin käsivarrellaan taluttanut. Klaara kyllä tarttui siihen, mutta Pekka antoi sen rippua jäykkänä alaspäin ikäänkuin pitkän sauvan.

"Ei niin, Pekka", sanoi Heidi sangen vakavasti. "Sinun pitää taivuttaman toisen käsivartesi ikäänkuin vanteeksi ja sitte Klaara pujottaa kätensä sen sisään ja nojaa vahvasti siihen, ja sinä, Pekka, et millään muotoa saa antaa perään, niin kyllä pääsemme eteenpäin".

Niin tehtiinkin, mutta helposti ei päästy eteenpäin, Klaara ei ollut niin varsin kevyt ja vetäjät olivat niin erisuuret; toinen puoli oli ylempänä, toinen alempana ja tue oli siitä syystä sangen epävarma.

Klaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti toisen ja toisen pian taas takaisin.

"Astu kerran oikein rohkeasti", ehdotteli Heidi, "niin sen jälkeen varmaankin koskee vähemmin kipeästi".

"Niinkö arvelet?" sanoi Klaara arasti.

Mutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran oikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen jalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.

"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi", sanoi hän iloitellen.

"Koetapas kerran vielä", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin ja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:

"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua askeleen toisensa perästä!"

Nyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:

"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt kävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi. Nyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä", huudahti hän riemuellen, kerta toisensa perästä.

Klaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka askeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat. Heidi iloitsi hillitsemättömästi.

"Nyt voimme joka päivä tulla yhdessä laitumelle ja kävellä tunturilla, mihin vain tahdomme", riemuitsi hän taas, "ja sinä taidat kävellä koko elinaikasi niinkuin minäkin, sinua ei enää tarvitse lykätä tuolissa, ja tulet terveeksi. Oi tämä on suurin ilo, mikä meille olisi saattanut tapahtua!"

Klaara yhtyi siihen sydämmensä pohjasta. Hän ei todellakaan tiennyt mitään suurempaa iloa elämässä kuin päästä terveeksi ja vapaasti käymään kaikkialta niinkuin muut ihmiset, eikä olla voimattomana sidottu sairasvuoteeseen.

Kukkanurmikolle ei enää ollut pitkältä. Tuolta kimaltelivat jo kultaruusut auringossa. Nyt saapuivat he sinikellojen luo, joiden välistä päivänloisteinen nurmi viettelevänä pilkisteli.

"Istummeko tähän?" kysyi Klaara.

Tämä oli Heidinkin toivo. Kukkain keskellä istuivat nyt lapset. Klaara ensi kerran kuivalla, lämpimällä tunturilla. Heidän ympärillään häilyivät sinikellot, kimaltelivat ruusut ja kultaheinän kukat, siinä tuoksuivat ruskeat nuijakukat sekä muut tunturikasvit.

Kaikki oli niin kaunista, niin kaunista!

Heidinkin mielestä täällä ylhäällä nyt oli kauniimpaa kuin ennen milloinkaan, eikä hän oikein tietänyt, minkätähden hänen sydämmensä riemueli niin. Mutta samassa hän taas muisti, että Klaara oli tullut terveeksi; ja sepä se häntä sentään ilahdutti enemmän kuin tunturimaiseman ihmeellinen kauneus. Klaara istui ihan hiljaa ihastuksissaan ja onnellisena kaikesta siitä, mitä hän näki, ja niistä tulevaisuuden toiveista, joita äskeinen tapahtuma hänessä herätti. Hänen sydämmensä ei ollut kestää näin suurta onnea, ja auringon loiste ja kukkain tuoksu hurmasivat hänen niin, ettei hän saanut sanaakaan lausutuksi.

Pekkakin lepäsi ääneti ja liikkumattomana kukkain keskellä, sillä hän oli vaipunut syvään uneen.

Vienosti puhalteli tuuli suojaavien vuorihuippujen takaa ja suhisi ylhäällä pensaissa. Vähän väliä täytyi Heidin taas nousta seisaalleen ja juosta tuonne ja tänne, sillä siellä oli aina jossain vielä kauniimpia ja tiheämpiä kukkasia ja niiden tuoksu oli vielä tuntuvampi, tuuli kun sitä lennätteli sinne ja tänne; joka paikkaan täytyi hänen vähän istahtaa.

Siten kului aika.

Aurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti astuen lähestyi kukkakunnasta.

Se ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne, sillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta, johtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan seuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät oman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa niin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin. Kun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi se aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja kokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen kertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen oli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä herätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän, mutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia. Tuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä hetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut jättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että asia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan johdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.

Kun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen eväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa taannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä nähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla ajatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten oli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei hän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla selittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja asetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä katsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: "Sitte hän saa vielä kaiken sen, mitä meillä on liiaksi".

Sitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja ruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.

Niin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat tarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat siirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi hiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä murusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan vatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi. Jokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.

Lapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli jo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen täytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin innostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä sitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja sydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa, ja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:

"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme onnistuneet!"

Sitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa Klaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui, näin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa varmemmin ja pelottomammin kuin äsken.

Heidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen näköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas nosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:

"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin". Hän lähti heti matkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja sentähden tarvitsi levätä.

Kun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko ryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään nähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin saada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi siten piirin sisään.

Siinä, nyt hän sen näki.

Ruoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui siinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset ilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.

"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös"; sanoi leipuri, joka seisoi Pekan rinnalla; "se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen, siitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten tämä on saattanut tapahtua".

"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä itse sanonut", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi kaunista, punaista kangasta.

"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt", virkkoi leipuri jälleen, "senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen, hän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä, etten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi sattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty".

Muutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut tarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä jaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin sanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että oikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista asiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen oli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin kuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.

Kurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän vuoteeseensa ja voihki siinä.

"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen vatsaansa, koska hän noin vaikeroi", tuumasi Briita-äiti.

"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle huomenna kappale minun osastani", sanoi isoäiti sääliväisesti.

Kun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen, sanoi Heidi:

"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei Jumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti pyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?"

"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?" kysyi Klaara.

"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti rukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun en minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala ensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian olisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla käymään, etkä olisi tullut terveeksi".

Klaara oli vaipunut mietteisiin. "Mutta Heidi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska hyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme, kuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme".

"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?" sanoi Heidi kiireesti. "Joka päivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen pitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki häneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa meidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä, mitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala ole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin pitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin parempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen siitä, että sinä kaikki niin hyvin teet".

"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä muistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa".

Nyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan hyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan sairastaneelle Klaaralle.

Seuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa mummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla käymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla oli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään vielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi astua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman mitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen tarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin ja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille, mutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.

Ne päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara tunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus sydämessään: "Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse istua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset!"

Sitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina helpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä liikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä leikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki, kuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren ruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se viikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.

YHDEKSÄS LUKU

Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.

Mummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille, jotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi Pekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen. Isoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat jo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa, lasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä seisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja puhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi, sillä hän hymyili tyytyväisesti.

Nyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä hitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli siihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja sitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku olisi häntä takaa hätyyttänyt.

"Isoisä", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan menettelyä, "minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso Turkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se arasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle ilmassa".

"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut", vastasi isoisä.

Pekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun ei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja käänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja katseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun tarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa luuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja syöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus kesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää ollut silmänräpäyksenkään rauhaa.

Heidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä kunnossa, kun mummo tuli.

Tämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran mielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella mieltymyksellä katseli sitä.

Siten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt saattoi jo ruveta mummoa odottamaan.

Nyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja istuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä piti tapahtuman.

Isoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja toi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat niin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat ihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi Heidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.

Mutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli odottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen, mummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine myttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti tunturimatkallensa.

Likemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo huomasi hevosen seljästä tyttöset.

"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen ja huusi suuresti kummastuneena:

"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.

Mutta mitä hän näki?

Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.

Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa, sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan lausutuksi.

Yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen seisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti Klaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja ihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa kanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui vanhuksen molempiin käsiin.

"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen! Tämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne".

"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma," keskeytti setä hymyillen.

"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan", sanoi nyt Klaara; "mummo, sinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten hyvää se on".

"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni", sanoi mummo nauraen. "Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja pyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan, ja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista. Minä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla lähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman. Minä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä setä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten mennä?"

"Ne ovat poissa", vastasi tämä; "mutta jos mummo-rouva niin tahtoo, niin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa".

Mummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa, sillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.

Setä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti, jotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä herätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän tunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä hän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle annettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin, ja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin kylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä maksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan toimitettavaksi.

Pekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna siitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään oikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.

Vihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua pöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman alusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä oli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten tuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia oli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina edellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli ennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken kaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:

"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun entinen kalpea voimaton Klaarani?"

Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti mummoa.

Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.

Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.

Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.

Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen, näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi, viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja täytyisi vetää toista jäljessään.

"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.

"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"

Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.

Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.

"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen tunturipoikaan.

Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra Sesemann matkaansa.

Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.

Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi, että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut. Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin, takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin huonosti ommeltu perunasäkki?"

Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.

Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut, tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta. Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.

Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja, jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.

Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin, jota hän ei aavistanut.

Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen, punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.

"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara, kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"

"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"

Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen, katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.

"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.

Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa onnellista poikaansa.

"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".

"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla? Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"

Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään ilosta.

Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.

Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja, niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.

"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"

Lapset olivat jo hänen luonaan.

"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on tehnyt".

"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.

Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä? Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.

"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.

Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain takaa esiin.

"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"

Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".

"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"

"Se, että — se, että — se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni majan nurkalle.

"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän osaaottavaisesti.

"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin ansaittua rangaistustaan".

Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo vilkkaasti:

"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen; suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".

Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.

Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:

"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa, että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen. Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi! Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"

Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.

"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt", jatkoi mummo. "Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota kohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla häntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia, koetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin, ja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös laitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas Jumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle, kääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä. Oletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka kerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa ja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?"

"Teen, niin minä teen", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna, sillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan oikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.

"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty", lopetti mummo puheen. "Mutta nyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla on iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli jotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?"

Nyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena mummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt hänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat vallan.

"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon", lausui mummo, "sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi siitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt. Ymmärrätkö nyt, poika?"

Pekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut mitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka istui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä! Hänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka otettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi paremmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:

"Ja paperin olen myöskin hukannut".

Mummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian selväksi ja hän sanoi ystävällisesti:

"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman, mitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä mieluimmin tahtoisit?"

Nyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä melkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä edessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi olevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen mahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut yli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen vertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi tarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia veitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä monenmoisia kapineita.

Syvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta valitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti hyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi vuosimarkkinoihin.

"Kymmenpennisen", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.

Mummo naurahti.

"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti siitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä kaksi kymmenpennistä.

"Nyt luemme heti rahat", pitkitti hän; "minä selitän tämän sinulle. Tässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa on viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa kymmenpennisen ja käyttää sitä."

"Niin kauan kuin elänkö?" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.

Mummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan edustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.

Mummo nauroi yhä vielä.

"Sen minä sinulle lupaan, poika; — minun jälkisäännökseeni tulee yksi pykälä lisättäväksi. — Kuuletko sen?" huusi hän herra Sesemannille — "ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin: Vuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän elää".

Herra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.

Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä. Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"

Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli, oli kymmenpenninen odotettavissa. — — Kun seurue taas oli majan edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi tuntea:

"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on minulle saattanut".

"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".

Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen. Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:

"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon. Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne. Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".

Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut onnellista isää.

"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan. "Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi, jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta tässä elämässä".

"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann innokkaasti.

"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä. Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut teidän lapsenne hyväksi tehdä".

"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään", sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa. Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä; siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori, joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin, näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat täällä!'"

"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:

"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"

"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.

"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"

"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja paksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja saa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin ettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee vuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti".

Heidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi hän päästä toivonsa perille.

"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!" huudahti mummo liikutettuna. "Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa, niin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon puuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä saa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä saattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä".

Heidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän ja sanoi kiireesti:

"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo taas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu".

Sillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille saattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin oli ollut hänen viimein siellä käydessään.

"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?" neuvoi isoisä. "Kun on vieraita, niin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä".

Mutta mummo oli Heidin puolella.

"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä", sanoi hän; "isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt lähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja sitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma Frankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän herra Sesemannilta.

Tämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän pyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän ennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.

Herra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen huvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku Klaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla mukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä kanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää loppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja tulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen ja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.

Klaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen tunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan ollut aikaa valittamiseen.

Mummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen seuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.

"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?" huudahti hän hämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle liian pitkäksi.

Mutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa käsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti mielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra Sesemann.

Heidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä tahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen oli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.

Heidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi, minkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan kyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä hänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.

Majalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.

Briita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa päivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi käytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi tupaan.

"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti", kertoi hän; "niitä on koko jono; setä saattaa niitä, hän kantaa sairasta".

"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä", huokasi isoäiti. "Ja ne vievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua hyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!"

Ovi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa isoäidin luona ja halaeli häntä.

"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme tyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on mummo sanonut".

Heidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin maltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili, mutta hieman surumielisesti, sanoi hän:

"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän ottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen saatan elää."

"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on kertonut?" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen käteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut sisään ja kuullut koko puheen. "Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään! Heidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme lasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme tästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle Jumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt suuren ihmeen Klaaramme suhteen."

Isoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti hän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja kaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut isoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.

"Eikö totta, isoäiti," sanoi lapsi häntä hyväellen, "nyt on käynyt, niinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin sinun parhaaksesi, isoäiti".

"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle suonut", sanoi hän syvästi liikutettuna. "Miten se on mahdollista, että saattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta köyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin saata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään, joka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa olevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää, hyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen."

"Isoäiti", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, "Jumalan edessä olemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa. Ja nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana vuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan enää unhota".

Rouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.

Mutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä isoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta siunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.

Herra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä kerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän oli niin iloissaan isoäidin puolesta.

Seuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt tuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta Heidi lohdutti häntä ja sanoi:

"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin, silloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me saatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja huvitella alusta alkaen."

Herra Sesemann oli suostumuksen mukaan tullut tytärtänsä noutamaan. Hän seisoi sedän kanssa vähän ylempänä. Heillä oli vielä yhtä ja toista keskenänsä puhuttavaa. Klaara pyyhki kyyneleensä. Heidin sanat olivat häntä vähän lohduttaneet.

"Tervehdi Pekkaa", sanoi hän taas, "ja kaikkia vuohia, erinomattain Vienoa. Oi, jos vain saattaisin lahjoittaa jotakin Vienolle; se on suureksi osaksi sen ansio, että minä olen tullut terveeksi."

"Sen sinä kyllä saatat," vakuutti Heidi, "lähetä sille vähän suolaa, tiedätkö, se niin mielellään nuolee sitä isoisän kädestä".

Tämä neuvo oli Klaaran mieleen.

"Noh sitte minä lähetän sille Frankfurtista ainakin sata kappaa", huudahti hän iloissaan, "senkin pitää saaman jonkinlaista muistoa minusta".

Nyt herra Sesemann viittasi lapsia luoksensa. Hän tahtoi lähteä. Tällä kertaa oli mummon valkonen hevonen tuotu Klaaraa varten, sillä nyt hän saattoi ratsastaa eikä enää kantotuolia tarvinnut.

Heidi asettui tunturipenkereen äärimmäiselle reunalle ja viittasi kädellään Klaaralle, siksi kun tämä kokonaan katosi hänen näkyvistään.

Vuode Frankfurtista on saapunut, isoäiti nukkuu nyt kaiket yöt niin hyvin, että varmaankin uudelleen voimistuupi.

Mummo ei ole unhottanut, että talvi on kylmä tunturilla. Hän on Vuohi-Pekan majan asukkaille lähettänyt suuren kääreen. Siinä oli niin monta lämmintä vaatekappaletta, että isoäiti saattaa monin kerroin kääriä ne ympärilleen eikä enää koskaan tarvitse vilusta väristen istua nurkassaan.

Kylässä on suuria rakennuspuuhia. Herra tohtori on saapunut. Hän on ensin aluksi ottanut asunnon entisessä majapaikassaan. Ystävänsä neuvosta on hän ostanut sen vanhan rakennuksen, jossa setä ja Heidi olivat talven asuneet ja joka, niinkuin mainittiin, oli herraskartanona ollut, minkä heti saattoi ymmärtää, kun näki korkean salin kauniine uunineen ja taiteellisine seinämaalauksineen. Tämä osa rakennuksesta pantiin herra tohtoria varten kuntoon. Toinen osa korjattiin talviasunnoksi sedälle ja Heidille, sillä herra tohtori tiesi vanhuksen itsenäiseksi mieheksi, joka tahtoi pitää omaa taloutta. Rakennuksen perimmäiseen kolkkaan valmistetaan lämmin vuohiometta, jossa Vieno ja Pikku saavat viettää talven ajan mitä mukavimmin.

Herra tohtori ja setä liittyvät päivä päivältä yhä suuremmalla ystävyydellä toisiinsa, ja kun he yhdessä kävelevät katselemassa, miten rakennustyö edistyy, johtuvat heidän ajatuksensa useimmiten Heidiin, sillä kumpaisenkin suurin ilo on se, että he saavat tähän muuttaa iloisen lapsensa kanssa asumaan.

"Rakas ystäväni", sanoi muutama aika sitten herra tohtori, seisoessaan sedän kanssa talonsa kiviaitauksella, "teidän pitää ottaman asia samalta kannalta kuin minä. Minä ja'an teidän kanssanne kaiken ilon, mikä teillä lapsesta on, mutta minä tahdon myöskin jakaa velvollisuudet ja paraimman mukaan pitää huolta lapsesta. Siten minullakin tulee olemaan oikeutta Heidiimme ja saatan toivoa, että hän minua vanhoilla päivilläni hoitaa ja pysyy luonani, sillä se on hartain toivoni. Heidi on asetettava täydellisiin lapsenoikeuksiin minun suhteeni, näin saatamme surutta jättää Heidin tänne, kun meidän molempain kerran tulee eritä hänestä, teidän ja minun".

Setä tarttui herra tohtorin käteen ja piti sitä kauan omassaan. Hän ei lausunut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä saattoi hyvin lukea vanhuksen silmistä, miten liikutettu tämä oli ja kuinka suuren ilon nämä sanat olivat sedälle tuottaneet.

Sill'aikaa istui Heidi ja Pekka isoäidin luona ja edellisellä oli niin täysi työ kertoessaan, jälkimäisellä kuunnellessaan, että tuskin kumpainenkaan ennätti hengittää, ja innoissaan siirtyivät yhä lähemmäksi onnellista isoäitiä.

Kuinka paljo heillä olikaan kerrottavaa kaikesta, mitä kesän kuluessa oli tapahtunut, sillä he olivat niin vähän tavanneet toisiansa näinä aikoina.

Ja näistä kolmesta näytti toinen aina toistaan iloisemmalta tästä uudesta yhdessäolosta ja kaikista ihmeellisistä tapahtumista. Mutta Briita-äidin kasvot näyttivät melkein kaikista onnellisimmilta, kun nyt ensi kerran kertomus kymmenpennisestä Heidin avulla saatiin ihan selväksi. Mutta viimein sanoi isoäiti:

"Heidi, luepas minulle kiitos ja ylistysvirsi! Minusta on, ikäänkuin saattaisin nyt vain ylistää ja kiittää Herraa Jumalaamme taivaissa kaikesta hyvästä, kuin Hän meille tehnyt on."