Pieni italialainen

PIENI ITALIALAINEN

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomensi

Mandi Granfelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

1. Hiljaisessa talossa. 2. Koulussa. 3. Vanhan opettajan viulu. 4. Kaukainen, kaunis, nimetön järvi. 5. Surutalo; mutta järvellä on nimi. 6. Rikon äiti. 7. Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän". 8. Sils-järven rannalla. 9. Salaperäinen tapaus. 10. Pitkä matka. 11. Kuljetaan eteenpäin. 13. Kaukaisen, kauniin järven rannalla. 14. Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta. 15. Silvio toivoo oikein pontevasti. 16. Neuvo, joka oli monelle iloksi. 17. Vuorien poikki takaisin. 18. Kaksi iloista matkamiestä. 19. Pilviä kauniilla Gardajärvellä. 20. Vihdoin kotona. 21. Päivänpaistetta Gardajärvellä.

ENSIMÄINEN LUKU.

Hiljaisessa talossa.

Ylä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni, Sils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki mennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan Sils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä vastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet ikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa pensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin muutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni koppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä tuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan mustaksi painunut.

Jok'ainoa aamu aivan samaan aikaan astui tästä ovesta suuri mies, jonka oli pakko kumartua päästäkseen ulos. Suurella miehellä oli kiiltävän musta tukka, mustat silmät, ja heti hienopiirteisestä nenästä lähtien alkoi niin tuuhea, musta parta, ettei kasvoista paljon muuta näkynyt kuin valkoiset hampaat, jotka parran seasta välkähtelivät, kun mies joskus puhui; mutta hän puhui ani harvoin. Kaikki silseläiset tunsivat hänet; kukaan ei kuitenkaan maininnut häntä nimeltä, vaan kaikki sanoivat häntä "Italialaiseksi". Hän läksi tavallisesti astumaan pitkin kaitaista polkua Silseä kohti ja sieltä sitten ylöspäin Malojaan. Malojassa tehtiin paljon maanteitä, ja siellä "Italialainenkin" oli työssä. Mutta toisinaan hän ei lähtenytkään ylöspäin, vaan kääntyi St. Mauritzin kylpypaikkaan vievälle tielle. Siellä usein rakennettiin taloja, ja niin hänkin taas sai työtä. Hän viipyi siellä koko päivän ja palasi mökillensä vasta illalla.

Kun mies aamuisin astui mökkinsä ovesta, seurasi häntä tavallisesti pieni poika. Hänen mentyään asettui tämä kynnykselle seisomaan ja seurasi suurine, mustine silmineen isänsä kulkua; tai oikeastaan ei kukaan voinut sanoa mitä hän siinä katseli. Nuo mustat silmät näyttivät katsovan ohi kaiken sen, mikä oli nähtävissä, johonkin, mitä ei kukaan muu voinut nähdä.

Monesti sunnuntai-iltapuolin tulivat molemmat mökistä ja läksivät yhdessä kulkemaan ylöspäin vievää tietä. Kun he noin astelivat rinnakkain, huomasi selvästi kuinka yhdennäköisiä he olivat; poika oli ihan kuin isästä pienennetty. Mustaa partaa hänellä tietystikään ei ollut, mutta sen sijaan pistivät näkyviin kapeat, kalpeat kasvot, kaunismuotoinen nenä ja niin surumielinen suu kuin ei se laisinkaan osaisi nauraa. Isästä sitä ei voinut parran takia erottaa.

Kun molemmat näin kulkivat rinnakkain, eivät he sanoneet toisilleen sanaakaan. Enimmäkseen isä hyräili hiljaa jotain säveltä; toisinaan taas hän lauloi kovempaa, ja pikku poika kuunteli aina tarkoin. Jos sunnuntaisin satoi, istui isä kotimökissään penkillä ikkunan edessä ja pikku poika hänen vieressään, mutta eivät he nytkään puhelleet keskenään. Isä veti esille huuliharpun ja soitteli sillä säveleen toisensa jälkeen, ja poika kuunteli hartaasti. Toisinaan otti isä kamman, tai lehden puusta, ja pani ne soimaan, tai leikkasi hän puupalikasta jonkinmoisen pillin, jolla soitteli. Sitä esinettä tuskin tuntui olevan, josta hän ei olisi saanut ääntä. Mutta kerran hän toi kotiin viulun, johon poika ihastui niin, ettei koskaan voinut sitä unohtaa. Isä oli soittanut sillä monta sävelmää ja laulua ja pikku poika ei ollut ainoastaan kuunnellut, vaan myöskin liikahtamatta katsellut. Ja kun isä oli pannut pois viulun, oli poika ottanut sen ja hiljaa koettanut miten sillä saadaan säveleitä syntymään. Luultavasti ei soittaminen käynyt varsin huonosti, sillä isä oli nauranut ja sanonut: "Tulepas tänne!" Ja isä oli pannut vasemman kätensä suuret sormet pojan pienien sormien päälle ja omalla oikealla kädellään tarttunut pojan oikeaan käteen ja siten kuljettanut jousta, ja niin he olivat kauan soittaneet kaikellaisia säveleitä.

Seuraavana päivänä isän poissa-ollessa oli poika yhtä mittaa koettanut soittaa viulua, kunnes hän vihdoinkin sai siitä oikean säveleen. Mutta sitte viulu hävisi eikä myöhemmin enää tullut näkyviin. Toisinaan, kun he sittemmin istuivat yhdessä, oli isä ruvennut laulamaan, ensin hiljaa hyräillen, mutta sitte yhä selvemmin. Silloin lauloi poika mukana, ja kun hän ei oikein osannut sanoja, lauloi hän vain säveleen. Isä, näet, lauloi aina italiankielellä, ja poika kyllä ymmärsi siitä paljon, mutta ei oikein osannut laulaa sitä. Yhden laulun hän osasi kaikkia muita paremmin. Se oli pitkä, rattoisa kertomaruno, jonka isä satoja kertoja oli laulanut, ja se alkoi näin:

"Una sera In Peschiera —"

Sen sävel oli vienosti surumielinen ja miellytti poikaa suuresti, jonkatähden hän aina iloisesti ja hartaasti lauloi sitä. Ja kauniilta se kuuluikin, sillä pojalla oli heleä, puhdas ääni, joka suli kauniisti isän voimakkaaseen bassoon. Aina kun tämä laulu oli lopussa, taputti isä ystävällisesti poikaa olkapäähän ja sanoi: "Bene, Enrico, va bene!" Isä yksin sanoi poikaa Enricoksi, muut kaikki vain "Rikoksi".

Talossa oli myöskin täti, joka paikkaili ja keitti ja piti kaikki järjestyksessä. Talvella hän istui kehräämässä uunin luona, ja Rikon täytyi silloin aina tarkoin tuumailla miten olla kuin eleä; sillä niin pian kun hän aukaisi oven, sanoi täti: "Jätäpäs kerrankin ovi rauhaan, tupahan tulee ihan kylmäksi." Riko oli niihin aikoihin pitkät ajat kahdenkesken tädin kanssa. Isä oli näet työssä laaksossa ja yhtä mittaa monet viikot poissa kotoa.

TOINEN LUKU.

Koulussa.

Riko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua; kesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin opettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei silloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä; hän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut kynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin silmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain vastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö, joka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien; lapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin he viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan. Tytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat yhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä ennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa välillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.

Rikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei hänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja vieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko läksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat: "Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään", silloin hän jäi seisomaan, ojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine silmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.

Mutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska pystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina nauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata palmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli toimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä hyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta hän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja kotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko joukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja viimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin Stineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi, että kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada lapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni sidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat edes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti kyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella ja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt, milloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä se oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa saivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa juosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä. Talvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea kouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin he saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista sunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti huvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla. Käsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle, joka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he istahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven syvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon kyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi sitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.

Mutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin huusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei huutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen hänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä Stineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori, paljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään antoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi ostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai muuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään, että lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä, että Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.

Kesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein seisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille jotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu: "Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan unohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri sitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla."

"Ja nähkääs, lapset", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, "minä olen elänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus eläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen tuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta eivät enää ole löytäneet sitä". Silloin seisoivat Stineli ja Riko hartaina, ja jokainen saneli hiljaa "Isä meidän" rukouksensa.

Nyt oli toukokuu, ja koulussa käytiin vielä; mutta kauan tuota ei enää voinut kestää, sillä maa jo viheriöi puiden juurilla ja suuret alat oli lumesta vapaina päivinä. Riko oli jo kauan seisonut mietteissään oven edustalla. Tuon tuostakin hän katsoi eikö vastapäinen ovi jo avautuisi. Nyt se aukeni, ja Stineli juoksi ulos.

"Joko olet kauan seisonut tuossa? Ja joko taas olet tuumaillut, Riko?" huusi hän nauraen. "Näetkös, nyt on vielä varhaista ja voimme siis kävellä hiljalleen."

Nyt he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat kulkea kouluun.

"Vieläkö sinä aina ajattelet tuota järveä?" kysyi Stineli kävellessä.

"Tietysti", vakuutti Riko vakavan näköisenä, "ja usein näen siitä unta. Näen suuria, punaisia kukkasia ja kauempana sinerviä vuoria."

"Oi, ei unista ole mihinkään", sanoi Stineli vilkkaasti. "Minäkin kerran näin unissani, että Peterli kiipesi yksin kaikkein korkeimman hongan latvaan ja istui ylimmälle oksalle; mutta sitte hän muuttui linnuksi ja huusi sieltä: 'Stineli, vedä sukka jalkaani'. Siitä näet, ettei uniin ole luottamista."

Riko alkoi vakavasti tuumailla asiaa; ehkä hänen unensa sittenkin olivat tosia, koska hän unissaan näki samaa, mitä valveilla alituisesti mietti.

Mutta nyt he lähestyivät koulua, ja sen edustalla melusi jo suuri lapsijoukko. Kaikki lähtivät sitte sisään, ja kohta tuli opettajakin, Tämä oli vanha mies, jolla oli ohut, harmaa tukka; siliä hän oli ollut opettajana niin kauhean kauan, että hiukset olivat ennättäneet harmaantua ja pudota pois. Nyt hän ryhtyi ankaraan tavaus- ja luku-opetukseen, sitte seurasi kertomataulu ja viimeiseksi laulua. Silloin haki opettaja vanhan viulunsa, viritti sen, ja nyt alkoivat kaikki täyttä kurkkua lautaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan",

ja opettaja säesti viulullaan.

Mutta nyt katsoi Riko niin tarkkaan viulua ja opettajan sormia, kun ne koskettelivat sen kieliä, että laulu häneltä tykkänään unohtui eikä hän päästänyt enää ääntäkään. Samassa aleni koko laulukunnan laulu puoli ääniaskelta ja viulunkin soitto kuului epävarmalta; siitä laulu aleni yhä enemmän ja ties kuinka paljon se olisikaan vielä alentunut — mutta nyt viskasi opettaja viulun pöydälle ja huusi vihaisena: "Onpa tämäkin laulua! Senkin hurjat huutajat! Jospa vain tietäisin, kuka teistä laulaa noin väärin ja hämmentää koko laulun!"

Silloin sanoi pieni poika, joka istui Rikon vieressä: "Minäpä tiedän miksi näin kävi. Laulu käy aina huonosti, kun Riko lakkaa laulamasta."

Opettajakin oli pannut merkille, että viulu aina soi parhaiten, kun Riko lauloi kovalla äänellä.

"Riko, Riko, mitä kuulenkaan", sanoi hän vakavasti ja kääntyi pojan puoleen. "Olethan sinä tavallisesti tarkkaavainen poika, mutta nyt näet, että huolimattomuus on paha vika. Yksi ainoa epätarkka oppilas voi turmella koko laulun. Nyt alamme uudestaan ja koeta nyt parastasi, Riko."

Nyt lauloi Riko kovalla, kirkkaalla äänellä ja viulu säesti somasti ja lapset lauloivat mukana kaikin voimin, niin että sitä lopulta oli varsin kaunista kuulla. Silloin oli opettaja tyytyväinen, hykersi käsiään, kosketteli jousella pari kertaa voimakkaasti viulun kieliä ja sanoi hyvillään: "Oivallinen onkin soittokone!"

KOLMAS LUKU.

Vanhan opettajan viulu.

Heti oven ulkopuolelle päästyään erosivat Stineli ja Riko toisista lapsista ja läksivät kahden kotimatkalle.

"Pelkän tuumailun takiako sinä et muistanut laulaa, Riko?" kysyi Stineli heti. "Joko tuo järvi taas johtui mieleesi?"

"En minä järveä tuumaillut, vaan muuta", sanoi Riko. "Nyt tiedän kuinka soitetaan 'Hoi lampahat pienet'. Ollapa minullakin viulu!"

Tämä toivomus mahtoi kovin raskaasti painaa Rikon sydäntä, sillä häneltä pääsi syvä huokaus.

Stineli oli heti täynnä osanottoa ja käytännöllisiä tuumia.

"Mepä ostamme yhdessä viulun", huusi hän suuresti iloissaan tästä hyvästä tuumasta. "Minulla on hyvin monta rappenia, jotka olen saanut mummulta; taitaa olla kaksitoista. Paljonko rahaa sinulla on?"

"Ei ollenkaan", sanoi Riko murheissaan. "Antoihan isä lähtiessään minulle muutamia rappenia. Mutta täti sanoi minun käyttävän niitä tarpeettomiin ja otti ne pois, ja pani ne pieneen rasiaan kaapin päälle; en minä enää saa niitä käsiini."

Mutta Stinelin rohkeus ei niin vähästä masentunut. "Ehkä meillä jo onkin tarpeeksi rahaa", lohdutteli hän. "Ja mummu antaa minulle aina vähän lisää. Tiedätkö, Riko, ei sellainen viulu voi maksaa kovin paljon. Sehän on vain vanhaa puuta, jonka päälle on pantu neljä kieltä; ei se maksa paljon. Huomenna on sinun kysyttävä opettajalta mitä viulu maksaa ja sitte me haemme viulun ostaaksemme."

Näin asia päätettiin ja Stineli tuumasi, että nyt hän taas tekee kotona mitä suinkin voi: hän nousee aamulla anivarahin ja tekee tulen ennenkuin äiti ennättää nousta, ja kun hän sitte on toimessa aamusta iltaan saakka, pistää mummu taas niinkuin ennenkin hänen kukkaroonsa pienen rahan.

Seuraavana päivänä läksi Stineli koulutuntien jälkeen yksin ulos ja jäi seisomaan kouluhuoneen nurkalle halkopinon taakse. Siellä hän odotti Rikoa, jonka nyt piti kysyä opettajalta viulun hintaa. Riko viipyi kauan ja Stineli alkoi jo tuskastua ja kurkisti tuon tuostakin halkopinon takaa ovelle; mutta muita poikia siellä vain kulki. Mutta nyt — niin, oikein — Riko tuli. Nyt hän jo ennätti pinon taakse.

"Mitä hän sanoi? Mitä se maksaa?" huusi Stineli henkeään pidätellen pelkästä odotuksesta.

"En minä tohtinut kysyä", vastasi Riko allapäin.

"Sepä ikävää!" sanoi Stineli ja seisoi aivan hämmästyksissään; mutta pian hän tuosta tointui. "Samapa se", sanoi hän taas iloisesti, tarttui pojan käteen ja läksi kotimatkalle. "Sinä voit kysyä huomenna. Tänä aamuna sain taas rappenin mummulta, koska olin kyökissä ennenkuin hän kerkesi sinne."

Mutta seuraavanakin päivänä kävi Rikon yhtä huonosti ja samoin kolmantena. Hän seisoi noin puoli tuntia opettajan asunnon oven edustalla, mutta ei tohtinut mennä sisään kysymään. Silloin Stineli salaa mietti mielessään: "Jos Riko vastakaan ei tohdi kysyä, niin kysyn minä." Mutta neljäntenä päivänä, kun Riko taas miettivänä ja pelonalaisena seisoi oven takana, avautui tämä äkkiä, opettaja astui kiireesti ulos ja töytäsi niin rajusti vasten poikaa, että Riko, joka oli kevyt kuin höyhen, lennähti hyvän matkaa ovelta. Hämmästyneenä ja harmistuneena seisoi opettaja siinä. "Mitä tämä on, Riko?" kysyi hän heti, kun poikanen taas oli päässyt pystyyn. "Minkätähden tulet oven eteen, etkä koputa, jos sinulla on asiaa? Ja mikset lähde kotiin, jos sinulla ei ole asiaa? Mutta jos sinulla on jotain sanottavaa, niin voit ilmoittaa sen tässä. Mitä tahdot?"

"Mitä viulu maksaa?" huusi hädissään Riko täyttä kurkkua.

Opettajan hämmästys ja tyytymättömyys lisääntyi nähtävästi. "Riko, mitä minun tulee ajatella?" sanoi hän ankarasti, "tuletko sinä opettajasi ovelle tekemään hyödyttömiä kysymyksiä? Vai onko sinulla joku tarkotus? Mitä sinä oikeastaan kysymykselläsi tarkotat?"

"En mitään", sanoi Riko ujosti. "Tahdoin vain kysyä, mitä viulu maksaa."

"Sinä et ymmärrä minua, Riko. Kuule nyt tarkkaan mitä sanon: Kun ihminen puhuu jotain, ajattelee hän samalla mitä sanat tarkoittavat, tai hän ei puhuessaan ajattele mitään ja silloin syntyy hyödyttömiä sanoja. Sano nyt, Riko, oletko sinä kysynyt ilman tarkotusta, vaiko vain uteliaisuudesta, vai onko joku toinen, joka kernaasti tahtoisi ostaa viulun, lähettänyt sinut kysymään sen hintaa?"

"Minä tahtoisin kernaasti itse ostaa viulun", sanoi Riko hiukan rohkeammin, mutta hän säikähtyi suuresti, kun opettaja vihan vimmassa huusi: "Mitä? Mitä sanot? Tuollainen turvaton, typerä, italialainen poikapahanenko ostaisi viulun? Tiedätkö edes mikä viulu onkaan? Tiedätkö miten vanha minä olin, ja mitä kaikkea olin oppinut, ennenkuin voin hankkia itselleni viulun? Opettaja olin, valmis opettaja, kahdenkolmatta vanha, virassa oleva opettaja! Ja sinä olet vasta poika, pieni poikapahainen! ja kun minä nyt sanon sinulle mitä viulu maksaa, niin älyät ehkä oman typeryytesi. Kaksitoista kovaa frangia olen maksanut viulustani. Onkohan sinulla niin paljon rahaa? Lasketaanpa nyt, paljonko se on pienemmissä rahoissa, jos yksi frangi on 100 rappenia, niin kaksitoista frangia on 12x100 rappenia, joka on yhtä kuin? — Yhtä kuin? — No Riko, osaathan sinä tavallisesti laskea, — yhtäkuin?"

"Yhtäkuin 1200 rappenia", jatkoi Riko hiljaa, sillä kauhu tukehutti häneltä äänen, kun tuo suunnaton summa hänelle selvisi ja hän vertasi siihen Stinelin kahtatoista rappenia.

"Ja sitte, poikaseni", jatkot opettaja yhteen menoon, "mitä arvelet? Arveletko, ettei muuta tarvita kuin että ottaa viulun käteensä ja soittaa? Tarvitaan toki muutakin, ennenkuin niin pitkälle päästään. Tulepa tänne huoneeseen" — ja opettaja aukaisi oven ja otti viulun seinältä — "tuosta saat, otapa se toiseen käteesi ja jousi toiseen, noin ikään, poikaseni, jos nyt soitat sillä c d e f, niin annan sinulle kokonaisen frangin."

Riko otti viulun käteensä; hänen silmissään välähti tulta. C d e f äänet soitti hän kovaa ja aivan puhtaasti.

"Tuli ja leimaus!" huusi opettaja hämmästyneenä, "mistä sinä tuon olet oppinut? Kuka sinua on opettanut? Miten voit tavata oikeat äänet?"

"Osaan minä muutakin, jos vain rohkenen soittaa", sanoi Riko ja katseli halukkaasti viulua kädessään.

"Soita!" käski opettaja. Nyt soitti Riko varmasti ja ilosta loistavin silmin:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan, jo aurinko armas käy sammumaan!"

Opettaja oli heittäytynyt tuolille istumaan ja asettanut silmälasit nenälleen. Hän katsoi tarkasti ensin Rikon sormia, sitte hänen loistavia silmiänsä ja sitte taas sormia. Riko lakkasi soittamasta.

"Tule tänne, Riko!"

Opettaja tempasi tuolinsa lähemmäksi valoa ja Riko asettui hänen eteensä.

"No, nyt minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sinun isäsi, Riko, on italialainen, ja siellä tapahtuu kaikellaista, josta me täällä vuoristossa emme tiedä mitään. Katso minua nyt silmiin ja sano suora totuus: kuinka sinä olet oppinut soittamaan tämän säveleen virheettömästi viulullani?"

Riko katsoi opettajaa perin rehellisin silmin ja sanoi: "Olen oppinut sen teiltä laulutunnilla, jolloin lauletaan niin paljon."

Nämä sanat antoivat asialle aivan toisen käänteen. Opettaja nousi ja alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Hän itse oli siis syypää tähän ihmeelliseen asiaan; ei tässä taikatemppuja käytetty. Leppyneenä veti hän esiin kukkaronsa. "Tuossa saat, Riko, frangin; sinulla on täysi oikeus siihen. Pidä vastakin tarkasti silmällä viulunsoittoa, niin voit koulussa käydessäsi oppia jotakin ja noin kahdentoista tai neljäntoista vuoden päästä hankkia itsellesi viulun. Nyt saat lähteä."

Riko loi silmänsä vielä kerran viuluun; sitte hän läksi pois ääretön suru sydämessä.

Stineli tuli juosten halkopinon takaa. "Tällä kertaa viivyit kauan; oletko nyt kysynyt?"

"Kaikki on mennyttä", sanoi Riko, ja mielipahasta vetäytyivät hänen kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että silmien yli näytti kulkevan yksi ainoa paksu musta viiva. "Viulu maksaa yksituhatta kaksisataa rappenia ja neljänkolmatta vanhana voin ostaa viulun, sitä ennen ei ole toivoa; mutta kukahan neljänkolmatta vanhana enää elää! Tuosta saat, minä en siitä huoli." Ja hän pisti frangin rahan Stinelin käteen.

"Yksituhatta kaksisataa rappenia", kertoi Stineli hämmästyksissään. "Mutta mistä sinä sait näin paljon rahaa?"

Riko kertoi nyt kaikki mitä opettajan luona oli tapahtunut ja sanoi taas haikeasti valitellen: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli koetti edes tyrkyttää hänelle frangia jonkinmoiseksi pieneksi lohdutukseksi, mutta Riko oli niin julmistunut viattomalle rahalle, ettei hän tahtonut nähdäkään sitä.

Silloin sanoi Stineli: "Minä panen sitte tämän omien rahojeni joukkoon ja sitte pidämme kaikki rahat yhteisinä ja jaamme ne joskus."

Tällä kertaa oli Stinelikin hyvin allapäin; mutta kun he sitte lähtivät kotimatkalle ja tulivat kedolle, oli pienoinen polkutie päivänpaisteen kuivaama aina kotiovelle saakka, ja kotimäkikin heloitti tuolla ihan kuivana ja kauniina. Ja Stineli huusi:

"Katso, katso, nyt tulee kesä, Riko, ja me voimme taas mennä metsään; ole sinäkin taas iloinen. Joko menemme ensi sunnuntaina?"

"Ei se minua ensinkään ilahuta", sanoi Riko; "mutta jos sinä tahdot mennä, tulen minäkin mukaan."

Oven edustalla sitte päätettiin lähteä ensi sunnuntaina metsämäelle, ja Stineli tuli siitä taas iloiseksi. Kaiken viikkoa teki hän sitte kotona mitä ikään voi, ja paljon työtä olikin; sillä Peterli ja Sami ja Ursli sairastivat tuhkarokkoa ja navetassa makasi sairas vuohi, jolle tuontuostakin täytyi viedä lämmintä vettä, Heti koulusta tultua täytyi Stinelin juosta milloin sinne, milloin tänne ja joka paikassa piti hänen olla apuna. Ja lauantaina kesti työtä kaiken päivää ihan myöhäiseen iltaan asti, sillä silloin hänen vielä täytyi puhdistaa navettaämpäri. Mutta illalla sanoi sitte isä: "On tuo meidän Stineli aika toimelias tyttö!"

NELJÄS LUKU.

Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.

Kun Stineli sunnuntai-aamuna avasi silmänsä, oli hän hyvin iloinen, vaikkei ensin muistanut mistä syystä; mutta sitte johtui hänelle mieleen, että nyt oli sunnuntai ja että mummu edellisenä iltana oli sanonut: "Huomenna saat viettää sunnuntaita; saat olla vapaa kaiken iltapäivää."

Kun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä pesty, huusi Peterli: "Tule minun luokseni, Stineli!" Ja toiset sairaat huusivat kumpikin vuoteestaan: "Ei, tule minun luokseni!" ja isä sanoi: "Stinelin on mentävä katsomaan vuohta."

Mutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa. "Lähde sinä vain matkoihisi", sanoi hän. "Minä kyllä hoidan vuohen ja lapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi." Mummu kyllä tiesi, että heitä oli kaksi menemässä.

Nyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja ulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki niityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja taivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän toisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät toisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä, joka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja sinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka humisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon tuostakin hän huusi:

"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä! Katso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko maailmassa!" sanoi hän vihdoin päättävästi.

"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä aina ajattelen." Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle puolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne ei katse enää yltänyt.

"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä, vihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin korkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja sinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on niin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat ole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella katselemassa kaikkea tuota ihanuutta."

Stineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi mielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla kaunista!

"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota kaikkea", sanoi hän. "Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?"

"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän näytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja kaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne tuskin voi mennä."

"Oi, sinne on helppo mennä", arveli Stineli. "Kuljet yhä vain alaspäin, niin tulet varmaan lopulta perille."

"Mutta isä on vielä sanonut minulle jotain. Näetkö, Stineli, kun kulkee pitkin tietä ja sitte menee ravintolaan ja syö ja nukkuu siellä, niin täytyy aina maksaa siitä ja siihen tarvitaan taas rahaa."

"Oi, meillähän on nyt paljon rahaa", riemuitsi Stineli. Mutta Riko ei riemuinnut.

"Meidän rahamme ovat tyhjänveroiset; senhän huomasin, kun oli puhe viulusta", sanoi hän suruissaan.

"Jää sitte kernaimmin kotiin, Riko; onhan täällä kotonakin kaunista."

Vähän aikaa istui Riko mietteissään; pää oli vaipunut kättä vasten ja kulmakarvat olivat taas ihan kiinni toisissaan. Sitte kääntyi hän Stineliin päin, joka sillä välin oli pehmeästä, vihertävästä sammaleesta laittanut vuoteen tyynyineen, peitteineen viedäkseen sen sairaalle Urslille tuliaisiksi. "Sinä sanot, Stineli, että minun on vain jäätävä kotiin", sanoi hän otsa rypyssä, "mutta tiedätkö, tuntuu ikäänkuin en tietäisi missä minun kotini oikeastaan on".

"Voi mitä puhut!" huusi Stineli ja heitti hämmästyksissään koko kourallisen sammalia luotansa. "Täällähän on sinun kotisi tietysti! Siellähän on koti, missä on isä ja äiti." — Tässä tyttö äkkiä vaikeni. Rikollahan ei ollut äitiä ja isäkin oli harvoin kotona. Entä täti? — Stineli ei koskaan mennyt lähelle tätiä, sillä tämä ei ollut milloinkaan sanonut hänelle hyvää sanaa. Tyttö ei laisinkaan enää tiennyt mitä sanoa. Mutta Stineli ei voinut kauan olla noin epävarmana.

Riko oli taas vaipunut mietteihinsä, mutta Stineli tarttui häntä käsivarteen ja huudahti:

"Olisipa hauska tietää, mikä tuon järven nimi on."

Riko tuumasi hetken. "Sitä en tiedä", sanoi hän sitte, itsekin ihmetellen tietämättömyyttään.

Silloin Stineli ehdotti, että he kuulustelisivat järven nimeä; sillä kun Rikolle kerran karttuu paljon rahaa ja hän voi lähteä matkalle, on hänen tietysti kyseltävä tietä, ja silloin hänen täytyy tietää järven nimi. Nyt alkoivat he neuvotella, keltä voisivat kysyä, opettajaltako vai mummulta. Mutta Riko tuli ajatelleeksi, että isähän varmaan tietää tämän asian kaikkein parhaiten, ja häneltä hän päätti kysyä niin pian kuin isä vain tulisi kotiin.

Sillä välin oli aika kulunut ja äkkiä kuulivat lapset kaukaa hiljaista kellonsoittoa. He tunsivat äänen; rukouskello soi. He hypähtivät heti pystyyn ja juoksivat käsi kädessä risukon ja lumen läpi rinnettä alas ja poikki niityn; eikä aikaakaan niin he jo seisoivat oven edessä, missä mummu oli heitä odottamassa.

Stinelin oli heti mentävä sisään ja mummu sanoi kiireisesti Rikolle: "Mene sinäkin heti sisään, Riko, älä enää jää tähän oven edustalle seisomaan."

Näin ei mummu koskaan ennen ollut sanonut Rikolle, vaikka tämä aina oli jäänyt siihen seisomaan, sillä häntä ei milloinkaan haluttanut mennä tupaan. Mutta hän totteli mummua ja lähti heti sisään.

VIIDES LUKU.

Surutalo; mutta järvellä on nimi.

Täti ei ollut tuvassa, sentähden meni Riko taas ulos ja aukaisi kyökin oven. Siellä seisoikin täti; mutta ennenkuin Riko oli ennättänyt astua sisään, nosti täti varottaen sormensa ja sanoi: "Hys! hys! älä aukaise kaikkia ovia äläkä melua niinkuin teitä olisi neljä. Mene tupaan ja ole hiljaa. Isä makaa ullakkokamarissa. Hänet tuotiin rattailla kotiin; hän on sairas."

Riko meni tupaan, istahti penkille seinän viereen ja istui siinä liikahtamatta. Kului noin puoli tuntia; täti liikkui kaiken aikaa kyökissä. Silloin Riko päätti hiipiä kamariin katsomaan; ehkä isä haluaa vähän ruokaa, sillä ammoinhan oli illallisaika. Hän pujahti hiljaa uunin takaa kulkevia portaita myöten ullakolle ja hiipi isän huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin, meni heti kyökkiin ja asettui ihan tädin eteen. Sitte hän sanoi hiljaa: "Tulkaa, täti!"

Täti oli juuri aikeessa torua häntä taas; mutta samassa hän tuli katsoneeksi pojan kasvoja: kaikki puna oli hävinnyt niistä, posket ja huulet olivat valkeat kuin palttina ja silmät niin mustat, että täti ihan kauhistui.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiivaasti ja lähti heti pojan mukana.

Riko nousi hiljaa portaita ja meni kamariin. Siellä makasi isä sammunein silmin vuoteellaan; hän oli kuollut.

"Herra Jumala!" huusi täti ja juoksi meluten ulos ovesta, joka toiselta puolelta huonetta johti käytävään, riensi alas portaita ja suoraan vastapäiseen mökkiin, jossa huusi naapurin isää ja mummua katsomaan mitä oli tapahtunut, ja sitte hän heti juoksi opettajan ja seurakunnan esimiehen luo.

Ihmisiä tuli toinen toisensa jälkeen hiljaiseen huoneeseen, siksi kunnes se lopulta oli täynnä väkeä; sillä ulkona he olivat kuulleet toisiltaan mitä oli tapahtunut.

Ja keskellä tungosta ja naapurien voivotuksia seisoi Riko äänettömänä ja liikkumatta vuoteen ääressä ja katseli isää. — Koko sen viikon kuluessa tuli joka päivä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä isää ja tietää kuinka kaikki oli tapahtunut, ja siten Riko sai moneen kertaan kuulla saman kertomuksen: Isä oli ollut St. Gallenissa rautatietyössä. Kalliota särjettäessä oli hän saanut syvän haavan päähänsä, ja kun hän ei siksi voinut olla työssä, päätti hän lähteä kotiin parantelemaan itseään. Mutta hän ei kestänyt pitkää matkaa, jonka hän osaksi kulki jalan, osaksi ajoi epämukavilla rattailla. Sunnuntai-iltana hän tuli kotiin ja laskeutui vuoteelle, jolta hän ei enää noussut. Ei kukaan ollut saapuvilla, kun hän kuoli; sillä Riko oli tavannut hänet kylmänä ja kankeana vuoteessaan.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin mies. Riko oli ainoa omainen, joka seurasi ruumisarkkua; muutamia hyviä naapureita oli kuitenkin liittynyt surusaattoon, joka kulki Silseen. Siellä kuuli Riko, kuinka pastori luki kirkossa kovalla äänellä: "Vainajan nimi oli Enrico Trevillo ja hän oli syntyisin Peschierasta Gardajärven tienoilta."

Silloin tuntui Rikosta ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, jonka hän varsin hyvin tiesi ennestäänkin. Ainahan tuo järvi oli johtunut hänen mieleensä, kun hän isän kanssa oli laulanut:

"Una sera In Peschiera."

Mutta sitä hän ei enää tiennyt, miksi hän sen juuri silloin muisti. Hiljaa hän kertoi näitä nimiä mielessään ja samalla johtui mieleen koko joukko vanhoja lauluja.

Kun Riko yksikseen kävellen tuli kotiin, näki hän mummun istuvan pölkyllä oven edustalla ja Stinelin seisovan hänen vieressään. Mummu viittasi pojan luokseen. Sitte hän pisti Rikon taskuun palan päärynäleipää, samanlaisen kuin Stineli vastikään oli saanut omaan taskuunsa. Ja sitte mummu käski heidän lähteä kävelylle; sillä eihän Rikoa tällaisena päivänä voinut jättää yksikseen.

Yhdessä lapset lähtivät ja mummu jäi pölkyllensä istumaan. Säälien hän katseli mustakiharaista poikaa niin kauan kuin lapset olivat näkyvissä. Sitte hän hiljaa sanoi:

"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"

KUUDES LUKU.

Rikon äiti.

Silsestä päin tulla astuskeli tietä pitkin opettaja sauvansa nojassa. Hänkin oli ollut läsnä hautajaisissa. Pahasti hän ryki ja läähätti, ja kun hän oli saapunut mummun luo ja lausunut "hyvän illan", sanoi hän: "jos suvaitsette, naapuri, istahdan hetkeksi tähän viereenne, sillä kovin ahdistaa kurkkuani ja rintaani. Mutta mitäpä minusta, joka kohta olen seitsemänkymmenen ikäinen, kun hautaan lasketaan sellaisiakin kuin se tämänpäiväinen vainaja. Mies oli tuskin viidenneljättä vanha ja vahva kuin hirsi."

Opettaja oli istahtanut mummun viereen.

"Sitäpä minäkin ajattelen", sanoi tämä, "että minä, viidenkahdeksatta vanha mummu jään elämään, ja tuon tuostakin otetaan täältä nuoria ihmisiä, jotka olisivat kylläkin tarpeellisia paikallaan".

"Ovathan vanhatkin tarpeellisia. Kukahan muuten olisi hyvänä esimerkkinä nuorille?" huomautti opettaja. "Mutta mitä arvelette, naapuri, miten nyt käynee vainajan pienen pojan?"

"Niin, miten käynee pienen pojan?" sanoi mummukin. "Sitä minäkin olen kysynyt, ja jos vain katson ihmisiin, niin en saa vastausta. Mutta onhan meillä Isä taivaassa, jonka silmä seuraa hyljättyjä lapsukaisia. Hän kyllä osaa ohjata tämän pienokaisen hyvälle tolalle."

"Kertokaapa kerran minulle, naapuri, miten 'Italialainen' tuli saaneeksi vaimokseen naapurinne tyttären tästä vastapäätä. Eihän kukaan voi tietää, mistä nuo tuollaiset vieraat ihmiset tulevat ja minkälaisia he ovat."

"Kävi, niinkuin tavallisesti. Tiedättehän, naapuri, että vanhalta tuttavaltani Anna-Deteltä oli kuollut lapset, samoin kuin mieskin, ja hän asui mökissä tässä vastapäätä ainoan tyttärensä Mari-Seplin kanssa, joka oli iloluontoinen tyttönen. Siitä voi olla noin yksitoista tai kaksitoista vuotta, kun Trevillo ensi kerran tuli tänne. Hän oli työssä Malojassa ja tuli tuon tuostakin tänne kumppaneineen, ja tuskin Mari-Sepli ja hän olivat nähneet toisensa, kun he jo päättivät mennä naimisiin. Ja se täytyy sanoa Trevillosta, ettei hän ainoastaan ollut kaunis mies, joka miellytti kaikkia, vaan oli myöskin siivo ja kunnon ihminen, josta Anna-Detekin piti paljon. Hän olisi vain suonut, että nuoret olisivat jääneet asumaan hänen luoksensa mökkiin, ja siihen olisi Trevillokin kernaasti suostunut, sillä hän tuli hyvin toimeen äidin kanssa ja Mari-Seplin tahtoa hän kaikessa noudatti. Nuoret lähtivät usein yhdessä kävelylle Malojaan asti, ja mies oli näyttänyt tytölle tien, joka sieltä lähtee eteläänpäin ja joka näkyy aina kauas laaksoon saakka, ja kertonut minkälaista hänen kotipuolellaan on. Ja silloin oli Mari-Sepli saanut päähänsä, että sinne hän tahtoo, eikä auttanut, vaikka äiti kuinka paljon rukoili ja vaikeroi ja sanoi, etteivät he siellä voi tulla toimeen. Mutta silloin oli Trevillo sanonut, ettei äidin siitä tarvitse huolehtia, sillä hänellä, Trevillolla, on siellä kotipuolella oma pieni maapaikka ja pieni asuinrakennus, vaikka häntä huvitti lähteä maailmaa katsomaan. — Pian sai hän Mari-Seplin puolelleen, ja heti paikalla häiden jälkeen tahtoi tämä lähteä vuoristosta. Tuon tuostakin kirjoitti hän sitte äidilleen, että he menestyvät hyvin ja että Trevillo on paras mies koko maailmassa.

"Mutta noin viisi tai kuusi vuotta takaperin astui Trevillo eräänä päivänä Anna-Deten luokse tupaan; pientä poikaa hän talutti kädestä ja sanoi: 'Tämä, äiti, on ainoa, mitä minulla Mari-Seplistä on jäljellä; hän itse lepää haudassaan toisten lapsukaistensa vieressä. Tämä oli hänen ensimäisensä ja rakkaimpansa.'

"Tämän kaiken on Anna-Dete minulle kertonut. Ja sitte oli Trevillo istuutunut samalle penkille, missä hän ensin oli nähnyt Mari-Seplin ja sanonut haluavansa pienen poikansa kanssa jäädä tänne asumaan, jos äiti vain suostuisi siihen; sillä tuolla alhaalla hän ei enää jaksanut elää.

"Tämähän oli Anna-Detelle samalla iloksi ja suruksi. Pikku Riko oli silloin noin neljän vuoden vanha, hiljainen ja miettiväinen lapsi, joka ei melunnut eikä juonitellut. Mutta viimeinen ilo se oli Anna-Detelle, sillä vuoden päästä hän jo kuoli, ja ihmiset neuvoivat Trevilloa ottamaan Anna-Deten sisaren hoitamaan taloutta ja lasta."

"Vai niin, vai niin", sanoi opettaja, kun mummu oli lopettanut kertomuksensa, "tätä kaikkea en ole tiennyt. Ehkä vielä joskus ilmestyy Trevillon sukulaisia, joita voimme pyytää tekemään jotain pojan hyväksi."

"Sukulaisia!" huokasi mummu. "Onhan tämä tätikin sukulainen, mutta ei poika häneltä saa montakaan hyvää sanaa vuodessa."

Opettaja nousi vaivoin seisomaan. "Alaspäin olen minäkin menossa", sanoi hän päätään pudistaen; "en tiedä, mihin voimani ovat hävinneet".

Mummu koki lohduttaa häntä ja sanoi: "Tehän olette vielä nuori mies minun rinnallani." Mutta ihmetellen hän sittenkin jäi katselemaan, kuinka hitaasti opettaja jatkoi matkaansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän".

Nyt tuli kauniita kesäpäiviä, ja mummu koetti niin paljon kuin mahdollista hankkia Stinelille tuon tuostakin jonkun vapaahetken; mutta kodissa karttui työtä yhä enemmän. Riko seisoi pitkät ajat kotinsa kynnyksellä ja katseli vastapäistä ovea, odotellen, että Stineli pian tulisi.

Syyskuussa, kun ihmiset usein istuivat asuntojensa edustalla iloiten viimeisistä lämpimistä illoista, istui opettajakin joskus oman ovensa luona; mutta hän näytti laihtuneelta, ja henkeä ahdisti yhä enemmän. Eräänä aamuna, kun hän aikoi nousta vuoteeltaan, eivät voimat riittäneetkään, ja hän vaipui takaisin päänalukselleen. Siinä hän sitte makasi aivan hiljaa ja alkoi ajatella miten kävisi, kun hänen täytyi kuolla. Hänellä ei ollut lapsia, ja hänen vaimonsa oli aikoja sitten kuollut; taloutta hoiti vain vanha palvelija. Pääasiallisesti hän tuumaili, mihin hänen tavaransa joutuisivat, kun häntä ei enää olisi, ja kun hän tuli katsoneeksi viuluaan, joka riippui seinällä aivan vastapäätä, sanoi hän itsekseen: "Tuokin minun täytyy jättää." Ja hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin Riko oli seisonut hänen edessään viulua soittamassa, ja hän olisi paljon kernaammin suonut viulunsa pojalle kuin eräälle kaukaiselle sukulaiselle, joka ei lainkaan osannut soittaa. Sitte hän ajatteli, että ehkäpä Riko voisi ostaa viulun, jos se olisi saatavissa huokealla hinnalla; ehkä isä sittekin oli jättänyt pojalle hiukan peruja. Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että jos hänen kerran on luovuttava viulusta, ei hänellä rahoistakaan enää ole hyötyä. Mutta voiko hän noin vaan ilmaiseksi lahjoittaa pois soittokoneen, joka oli hänelle maksanut kaksitoista hohtavaa hopearahaa? Näin hän yhä tarkemmin tuumaili, miten tässä olisi meneteltävä; kuinka mahdotonta hänen oli ihan ilmaiseksi antaa pois viulunsa ja kuinka siitä toki olisi jotakin saatava. Mutta lopulta selvisi aina, että mihin ei voinut viedä viulua mukanaan, sinne ei voinut viedä muutakaan tavaraa, vaan kaikki oli jätettävä tänne.

Sillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön vaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja asioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat häntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä ajatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän tahtoi tehdä jonkun hyvän työn.

Hän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui huoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan koululle; mutta hänen oli tultava heti.

Pian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti kuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: "Olkaa hyvä ja ottakaa tuo viulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen hänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin."

Mummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: "Mitähän nyt Riko tekee? Mitähän Riko sanoo?"

Sitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta, ikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti hyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin pääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi tietää onnestaan.

Tuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen, ja hän juoksi vanhusta vastaan.

"Katsopas, Riko", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, "tämän lähettää opettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun".

Riko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu todella ojensi hänelle viulua.

"Ota se, Riko, se on nyt sinun", sanoi mummu taas.

Vapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen käsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se vielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.

"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin", täydensi mummu saamaansa tehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui hänestä tämä varoitus. "Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä milloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin sairas."

Nyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa, missä hän aina sai olla yksin.

Sinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen ja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni portaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: "Huomenna saat syödäksesi, tänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa."

Rikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin aamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni sentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi nyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän näki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun mummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää polttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan Rikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän oli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: "Nyt se on sinun! Nyt se on sinun!"

Melun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja sanoi: "Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin sairas?"

Mummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin sairaalta; sitte sanoi hän: "Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi", ja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät koulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli hiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei hän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.

Opettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi viuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat niin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti poikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko astui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: "Mummu, minulle olisi mieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa."

Samassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin, samoin teki mummukin ja rukoili "Isä meidän". Sitte oli huoneessa ihan hiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät umpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi hiljaa hänen mukanaan huoneesta.

KAHDEKSAS LUKU.

Sils-järven rannalla.

Sulasta ilosta ei Stineli päässyt tasapainoon koko viikkona; hänestä tuntui aivan kuin tässä viikossa olisi ollut kymmenen päivää, sillä sunnuntai vain ei ottanut tullakseen.

Mutta kun se vihdoinkin tuli ja kultainen päivänpaiste valaisi syksyisiä vuoria, ja kun hän taas pääsi Rikon kanssa kukkulalle honkien alle ja kimalteleva järvi oli heidän edessään, silloin oli hän niin täynnä iloa, että hänen täytyi hyppiä sammalikossa ja huutaa riemusta. Ja sitte hän istui jyrkänteen äärimäiselle reunalle voidakseen oikein nähdä kaiken tämän ihanuuden: päivänpaisteiset kukkulat ja järven ja avaran sinitaivaan.

Siinä hän huusi: "Tule, Riko, nyt me laulamme, kauan, oikein kauan!"

Silloin Riko asettui istumaan Stinelin viereen ja viritti viulunsa; sillä se oli tietysti otettu mukaan.

Sitte alkoivat lapset laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan" —

Kaikki värssyt he lauloivat; mutta Stineli ei vieläkään saanut kyllikseen.

"Lauletaan vielä", sanoi hän ja alkoi itse sepittää:

"Hoi, vuorelle, lampaat, nyt joutuisaan; Jo aurinko nousi, käy tuulemaan!"

Rikokin lauloi mukana ja oli iloinen ja sanoi: "Laula vielä."

Stineli oli aivan haltioissaan ilosta; hän katseli ylöspäin ja alaspäin ja lauloi taas:

"Te lampaat, te lampaat — sinitaivahan nään ja nurmella niityn punakukkasen pään."

Ja Riko soitti viulua ja lauloi mukana ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin katseli Stineli nauraen Rikoa ja lauloi:

"Tyttö naurua täysi, poika murheissaan. — No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Jo nauroi Rikokin ja lauloi ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin Stineli taas alkoi ja Riko soitti viuluaan. Ja Stineli lauloi:

"Kas lampaat, kas lampaat, ne hyppielee — vaan riemunsa syytä ken ymmärtänee?

Ja poika ja tyttö ne rannalla on. — Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Sitte he taas alkoivat alusta, lauloivat kaikki värssyt perättäin ja olivat hyvin mieltyneitä lauluunsa; ja kun se oli lopussa, alkoivat he jälleen alusta, sitte vielä kerran, ja niin kymmeniä kertoja, ja jota useammin he sitä lauloivat, sitä enemmän he siihen mieltyivät.

Sitte Riko vielä soitti muutamia säveleitä, jotka hän oli oppinut isältään, mutta vähän ajan päästä he tarttuivat taas omaan lauluunsa.

Kesken kaikkea herkesi Stineli laulamasta ja huusi: "Nyt johtui mieleeni miten sinä voit mennä katsomaan sitä omaa järveäsi, vaikkei sinulla olekaan rahaa."

Riko herkesi äkkiä soittamasta ja katsoi uteliaasti Stineliä.

"Näetkös", jatkoi tyttö innokkaasti, "nyt sinulla on viulu ja nyt sinä osaat laulun. Kun näet ravintolan, täytyy sinun asettua oven ulkopuolelle laulamaan lauluasi |a soittamaan viuluasi; silloin ihmiset antavat sinulle ruokaa ja yösijaa, sillä he näkevät, ettet ole kerjäläispoika. Sillä tavalla voit kulkea aina järvelle saakka ja kotimatkalla voit taas tehdä samalla tavalla."

Riko kävi hyvin miettiväiseksi; mutta Stineli ei antanut hänelle tuumaamisen aikaa, sillä hän tahtoi heti laulaa vielä kerran.

Laulaessaan he eivät kuulleet rukouskellon soittoa, ja vasta kun alkoi hämärtää, huomasivat he, että oli aika mennä kotiin; jo kaukaa he näkivätkin mummun, joka huolissaan odotteli heitä.

Mutta tällä kertaa oli Stineli niin innostunut, ettei huolet häntä masentaneet. Hän juoksi mummun luo ja huusi: "Ette usko, mummu, kuinka hyvin Riko osaa soittaa viulua. Ja meillä on nyt oma laulu, ihan oma. Me laulamme sen heti teille."

Ja ennenkuin mummu sai sanaakaan suustansa, lauloivat he helein äänin viulun säestäminä koko laulunsa alusta loppuun, ja mummu kuunteli kernaasti lasten raikkaita ääniä. Hän oli taas istuutunut pölkylleen, ja kun lapset olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tule tänne, Riko, nyt sinun vielä on soitettava minulle laulunen ja me laulamme sen kaikki yhdessä. Osaatko sinä laulun: 'Nyt mielin, kielin laulamaan'?"

Riko sanoi ehkä joskus kuulleensa sen, vaan ei oikein muistavansa; mutta jos mummu kerran laulaa sen, niin koettaa hän hiljaa soittaa säveltä viulullaan, ehkä hän sitte jo osaakin.

"No, minä, vapiseva-ääninen, rupean sitte esilaulajaksi", sanoi mummu; mutta hän lauloi kuin lauloikin vallan hyvillään yhden värssyistä, ja vaikka ääni vapisikin, oli sävel aivan oikea, ja Riko oppi sen pian, sillä hän oli tosiaan jo ennen sen kuullut.

Nyt he pääsivät alkamaan, ja värssy värssyltä lausui mummu lapsille ensin sanat, ja sitte he kaikki iloisesti lauloivat:

"Nyt mielin, kielin laulamaan käyn Luojan kiitosta. Min Herrastani tiedän vaan sen tahdon kertoa!

Mä tiedän, kallis Herramme on ikiarmon vuo, mi myöhään, varhain kaikille niin paljon hyvää suo.

Kuin nurkua siis sydän voi, yöt, päivät surra vaan, kun Herra, joka meidät loi, on altis auttamaan!

Ei erhetysten pelkoa, kun Herra johdattaa. Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa.

Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen."

"Kas niin", sanoi mummu tyytyväisenä, "se oli oikea iltasiunaus; nyt, lapset, voitte lähteä rauhassa levolle".

YHDEKSÄS LUKU.

Salaperäinen tapaus.

Kun Riko saapui kotiinsa tavallista myöhemmin — sillä laulun jälkeen hän oli vielä viipynyt ulkona noin puoli tuntia — syöksähti täti hänen eteensä.

"Joko sinä taas alat elää entiseen tapaasi?" huusi hän. "Ruoka odotti pöydällä koko tunnin; nyt se on viety pois. Mene heti huoneeseesi ja jos sinusta tulee maankulkuri ja renttu, niin ei se ole minun syyni. Kernaimmin tekisin vaikka mitä, kuin hoitaisin sinun kaltaistasi poikaa."

Riko ei milloinkaan ollut vastannut halaistua sanaa, kun täti häntä soimasi; mutta tänä iltana hän katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne, täti."

Täti työnsi säpin ulko-oven eteen niin että paukahti; sitte hän töytäsi tupaan ja paiskasi oven kiinni. Riko kapusi pimeään huoneeseensa. —

Seuraavana päivänä, kun naapurin koko suuri perhe, vanhemmat, mummu ja kaikki lapset istuivat iltasta syömässä, tuli täti juosten ja huusi tuvan ovelta, että tiedetäänkö täällä missä Riko on? Hän ainakaan ei tiedä pojasta mitään.

"Kylläpä tuo tulee, kun illallisaika on käsissä", sanoi isä levollisesti.

Mutta nyt täti tuli järkiään tupaan; hän näet oli vain aikonut huutaa poikaa pois sieltä, sillä siellähän tämä muka tietysti oli! Nyt hän kertoi, ettei Riko ollut tullut aamiaista syömään eikä päivällistäkään, eikä hän viime yönä ollut maannut vuoteessaan, sillä se oli aivan samassa kunnossa kuin eilen illalla, ja hän, täti, uskoi varmasti, että poika jo ani varhain aamulla oli lähtenyt tyhjänpäiväisille retkilleen, sillä kun hän aikoi avata ovea, oli säppi vedetty pois sisäpuolelta; mutta hän oli ensin arvellut, että ehkä hän itse vihoissaan oli unohtanut lukita oven, sillä ei kukaan ihminen tiennyt, kuinka paljon harmia hänellä oli pojasta.

"Hänelle on jotain tapahtunut", arveli isä. "Ehkä hän on pudonnut rotkoon ylhäällä vuorilla; sellaista sattuu usein pienille pojille, jotka kiipeilevät kaikkialle. Teidän olisi pitänyt ilmoittaa tämä vähän aikaisemmin", jatkoi hän hitaasti. "Häntä on etsittävä, mutta yöllä ei näe mitään."

Mutta nyt suuttui täti ja nosti kauhean melun. Jo hän oli arvannutkin, että häntä tästä vietä soimataan; mutta niinhän aina käy, kun vuosikausia vain kärsii eikä edes valita.

"Ei kukaan ihminen usko", huusi hän — ja lausui suoraan totuuden — "miten salakavala, petollinen ja paatunut tuo poika on ja kuinka raskaaksi hän on tehnyt elämäni näinä neljänä vuotena; kulkuri hän on, maankiertäjä ja pahanpäiväinen renttu."

Mummu oli jo aikoja sitten lakannut syömästä. Hän oli noussut pöydästä ja asettunut tädin eteen, joka yhä vielä pauhasi.

"Lakatkaa jo, naapuri, lakatkaa", oli mummu jo pariin kertaan sanonut, ennenkuin sai toisen vaikenemaan. "Minäkin tunnen Rikon ja olen tuntenut hänet aina siitä saakka, kun hän pienenä poikana tuotiin mummunsa luokse. Teidän sijassanne en enää sanoisi sanaakaan, vaan kävisin hiukan miettimään, eikö poika, jota tapaturma on voinut kohdata ja joka ehkä tällä hetkellä seisoo Jumalan kasvojen edessä, eikö hän siellä voisi syyttää erästä, joka huolimattomuutensa lisäksi vielä pahoilla puheillaan tekee hänelle suurta vääryyttä."

Tädin mieleen oli jo monesti johtunut kuinka Riko edellisenä iltana oli katsonut häneen ja sanonut: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne." Unohtaakseen tämän oli hän juuri melunnutkin niin kauheasti. Nyt ei hän rohjennut katsoa mummua silmiin, sanoi vaan lähtevänsä pois; ehkä Riko jo oli tullut kotiin, jota hän nyt todella hartaasti toivoi.

Siitä päivin ei täti koskaan sanonut mummulle pahaa sanaa Rikosta, eikä muutenkaan puhunut pojasta hänelle. Hän uskoi, niinkuin kaikki muutkin, että poika oli kuollut, ja oli hyvillään siitä, ettei kukaan tiennyt mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä iltana.

Seuraavana päivänä Rikon häviämisen jälkeen meni Stinelin isä tarhasta hakemaan seivästä. Hän oli sanonut pyytävänsä pari naapuria mukaansa hakemaan Rikoa vuorilta ja jäätiköiltä.

Stineli oli hiipinyt isän luokse ja tämä sanoi: "Hyvä on, tule sinä vain mukaan hakumatkalle; sinä voit paremmin kuin minä pujahtaa joka soppeen."

Vasta kun isä oli saanut käsiinsä pitkän papuseipään, sanoi Stineli: "Mutta isä, jos Riko onkin lähtenyt kävelemään pitkin maantietä, niin ei suinkaan hän sitte ole voinut pudota rotkoihin?"

"Ehkä hän sittekin on voinut pudota", sanoi isä. "Tuollaiset ymmärtämättömät pojat voivat poiketa tieltä, ja huomaamattaan joutua vaaranpaikkoihin; ja Riko kulki aina niin mietteissään."

Stineli tiesi kyllä tämän paremmin kuin kukaan muu ja siitä saakka hän joutui suureen sydäntuskaan, ja tämä tuska yltyi päivä päivältä, niin ettei hän lopulta voinut syödä eikä nukkua, ja kaikki toimensa hän suoritti ikäänkuin hän ei itse olisi ollut niissä mukana.

Rikoa ei löytynyt, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Häntä ei enää etsitty ja ihmiset koettivat lohduttautua sanomalla: "Parasta se olikin orpopojalle. Turvaton raukka hän oli, jolla ei ollut ketään omaisia."

KYMMENES LUKU.

Alkaa hiukan selvitä.

Mutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku lapset huusivat: "Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää naura." Äitikin sanoi isälle: "Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole ensinkään entisellään." ja isä sanoi: "Siitähän se tulee, kun hän kasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä vuohenmaitoa."

Mutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana Stinelin huoneeseensa ja sanoi: "Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin, ettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä Jumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se ihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme näkemään."

Silloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan ennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: "Ei hyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden täytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa lähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut, ja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni." Ja Stineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.

Mummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli alituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut poikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi kuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä syttyi uusi toivo.

Hän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa kaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka Riko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa ja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli aivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän puhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.

Mummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: "Tule tänne, Stineli", sanoi hän hellästi, "minun täytyy selittää sinulle asia. Muistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä iltana lauloimme Rikon kanssa?"

"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"

"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt tämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti kuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain menoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän kuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on sinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy, kun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista eivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä mummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on hyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että kaikki vielä päättyy hyvin.

"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä nyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat rukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko olette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon olla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei hyvä Jumala ole hyljännyt häntä."

Siitä päivin oli Stineli taas iloinen, ja vaikka hän joka askeleella kaipasi Rikoa, ei entinen tuska eivätkä omantunnon soimaukset enää vaivanneet häntä, ja joka päivä hän katseli tietä pitkin, odotellen että Riko tulisi Malojasta päin. Näin kului aika, mutta Rikosta vain ei kuulunut mitään.

YHDESTOISTA LUKU.

Pitkä matka.

Riko oli tuona sunnuntai-iltana istuutunut tuolille pimeässä huoneessaan. Siinä päätti hän istua siksi, kunnes täti oli mennyt nukkumaan.

Stinelin keksimä matkustustapa oli tuntunut Rikosta hyvin helpolta, ja hän alkoikin heti tuumata, milloin olisi paras lähteä matkalle, sillä hän aavisti, ettei täti päästäisi häntä menemään, vaikka hän samalla tiesi, ettei häntä suurestikaan kaivattaisi.

Kun hän sitte kotiin tullessaan sai noin kovat nuhteet, ajatteli hän: "Minäpä lähden heti paikalla, kun täti vain on mennyt vuoteeseen."

Pimeässä huoneessa istuissaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka hauskaa olisi, jos ei moneen päivään tarvitsisi kuulla tädin torumisia ja kuinka hän kotiin tullessaan toisi Stinelille suuren vihkon punaisia kukkia. Samassa hän taas näki selvästi edessään päivänpaisteisen rannan ja sinervät vuoret, ja niitä ihaellen hän nukkui.

Mutta hän ei ollut varsin mukavassa asennossa, sillä hän piti vielä viulua kädessään; sentähden hän heräsi, kun vielä oli aivan pimeä. Nyt hänelle kerrassaan selvisi miten oli meneteltävä. Hänellä oli vielä yllään pyhänuttu; sehän oli hyvä. Lakkikin oli vielä päässä. Viulun hän pisti kainaloonsa ja hiipi hiljaa alas portaita, veti säpin ovesta ja astui ulos kylmään aamu-ilmaan.

Vuoren yläpuolella näkyi jo vieno päivän sarastus ja Silsessä kaakottivat kanat. Hän käveli reippaasti eteenpäin, jotta pian pääsisi ohi talojen ja joutuisi kylästä suurelle tielle. Nyt hän jo saavuttikin sen ja kulki sitte tyytyväisenä eteenpäin; kaikki oli niin tuttua, sillä hän oli usein käynyt täällä isän kanssa. Ei hän oikein tiennyt kauanko kesti, ennenkuin hän saapui Malojaan, mutta pitkältä matka tuntui; ehkä hän oli hyvinkin astunut pari tuntia.

Mutta nyt oli vähitellen tullut kirkas päivä ja kun hän vihdoin saapui Malojan ravintolan edustalle, mistä hän isän seurassa usein oli katsellut alaspäin vievää tietä, silloin aamu-aurinko valaisi vuoria, ja honkien latvat olivat kuin kultaa.

Riko istahti maantien viereen. Hän oli hyvin väsynyt, ja vasta nyt tuntui, ettei hän ollut syönyt sitte kuin eilen sai päivällistä. Mutta ei hän siltä ollut allapäin, sillä täältähän matka vei alaspäin ja tästä puoleen siis järvi voi milloin tahansa sukeltaa esiin. Hänen siinä istuissaan tulla rämistivät suuret kyytivaunut ylös mäkeä. Riko oli jo monesti nähnyt nämä vaunut, kun ne kulkivat Silsen läpi ja aina hän oli silloin arvellut, että kuski varmaankin on onnellisin ihminen maailmassa, hän kun saa piiska kädessä istua korkealla istuimellansa ja sieltä hallita viittä hevostaan. Nyt hän kerran sai nähdä tämän onnellisen miehen aivan läheltä, sillä kyytivaunut seisahtuivat ravintolan edustalle. Riko ei siirtänyt silmiään tästä merkillisestä miehestä, joka astui alas korkealta istuimeltaan ja meni sisään. Pian hän palasi, kädessään suunnattoman suuri kappale ruisleipää, jonka päällä oli tavattoman paksu juustokimpale.

Nyt veti ajaja esille terävän veitsen; sillä hän alkoi leikellä leipää kappaleiksi, joista sitten pisteli vuoron perään hevostensa suuhun. Tuon tuostakin tuli hänen omakin vuoronsa, mutta hänen leipäpalaselleen osui aina mehukas juustosirpale. Kun he nyt siinä tyytyväisinä syödä mukelsivat, katseli ajaja hiukan ympärilleen ja samassa hän huusi: "Hei, pieni soittaja, tahdotko sinäkin osasi? Tulepas tänne lähemmäksi?"

Vasta nähdessään muiden syövän oli Riko tuntenut kuinka kova nälkä hänen oli. Mielihyvällä noudatti hän kutsua ja meni ajajan luokse. Tämä leikkasi hänelle hämmästyttävän suuren juustopalasen, jonka hän pani vielä paljon suuremmalle leipäpalaselle, niin että Riko tuskin tiesi miten siihen oli ryhdyttävä.

Hänen täytyi laskea viulunsa hetkeksi maahan. Ajaja katseli mielihyvällä kuinka Riko haukkasi aamiaistaan, ja samalla kun hän itse jatkoi tointaan, sanoi hän:

"Sinä näytät olevan pieni viulunsoittaja. Osaatko sinä myöskin soittaa jotain?"

"Osaan, kaksi laulua ja sitten vielä yhden isältä oppimani."

"Vai niin, ja mihin sinä nyt olet menossa pienine jalkoinesi?" jatkoi ajaja kuulusteluaan.

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko totisesti.

Nyt pääsi ajajalta niin suuri nauru, että Riko hämmästyneenä katsoi häneen.

"Olet sinä hyvä matkamies", nauroi ajaja, "et taida tietää kuinka pitkä matka sinne on, ja että tuollainen pieni soittoniekka saa juosta kenkänsä anturat puhki, ennenkuin on saanut nähdä tippaakaan Gardajärven vettä? Kuka lähettää sinut tuonne kauas?"

"Minä läksin vain itsestäni", sanoi Riko.

"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut", nauroi hyväluontoinen ajaja. "Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?"

"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta", vastasi Riko hyvin totisena.

"Onpa sekin vastaus!" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta kerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen, pyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä, vakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta kuin mielihyvällä katsella häntä.

Niin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja sitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi ystävällisesti: "Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se olekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat minulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?"

Riko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa vaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut ajatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?

"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa", sanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.

"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään", nauroi ajaja. "Mutta nyt me nousemme istuimelle — ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle."

Riko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli pyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin olivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä myöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut ylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo toivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan välillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä kulki.

Mutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi kiidättää eteenpäin.

"Sanopa minulle, sinä pieni matkamies, missä sinun isäsi on?" kysyi hän ja lyödä läimäytti lujasti hevosia piiskallaan.

"Hän on kuollut", vastasi Riko.

"Vai niin, ja missä on äitisi?"

"Hän on kuollut."

"Vai on, mutta onhan sinulla kuitenkin iso-isä ja iso-äiti. Missä he ovat?"

"He ovat kuolleet."

"Vai niin, vai niin, mutta onhan sinulla varmaan veli tai sisar; missä ne ovat?"

"He ovat kuolleet", oli Rikon yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Kun ajaja huomasi että kerrassaan kaikki olivat kuolleet, ei hän sen enempää kysellyt pojan sukulaisia, vaan virkkoi nyt: "Mikä oli isäsi nimi?"

"Enrico Trevillo Peschierasta Gardajärven tienoilta", vastasi Riko.

Ajaja alkoi mielessään punnita näitä asioita ja ajatteli sitte: Poika poloinen on jollain tavalla joutunut tänne vuoristoon ja hyvä on, kun hän pääsee takaisin kotipuolelleen. Ja silleen se asia sitte jäi.

Kun sitte oli kuljettu ensimäinen, jyrkästi viettävä taival vuoristotiestä ja tie oli muuttunut tasaisemmaksi, sanoi ajaja: "Kuulehan, soittaja, nyt saat soittaa meille oikein iloisen laulun."

Silloin Riko veti esille viulunsa ja iloisena istuessaan siinä korkealla istuimella ja sinitaivaan alla kiitäessään eteenpäin, alkoi hän helein äänin kaikin voimin laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan!"

Mutta vaunujen katolla istui kolme ylioppilasta, jotka olivat lähteneet huvimatkalle; ja kun Riko iloissaan ja innossaan soitteli ja lauloi kaikki Stinelin sepittämät värssyt, alkoi vaunujen katolta kuulua kovaa melua ja naurua, ja ylioppilaat huusivat: "Hoi, viuluniekka, alahan laulusi alusta; mekin tahdomme laulaa kanssasi!"

Silloin Riko taas alkoi alusta, ja ylioppilaat yhtyivät lauluun ja lauloivat täyttä kurkkua:

"Te lampaat, te lampaat —"

Aina välillä he nauroivat niin tavattomasti, ettei Rikon soitosta kuulunut vähääkään. Sitte he taas yhtyivät lauluun, ja yksi heistä lauloi yksin:

"Ken mitään ei mieti, on mnrheeton!"

Sitte toiset taas yhtyivät häneen ja lauloivat niin kovaa kuin ikänä jaksoivat:

"Te lampaat, te lampaat —"

Siten jatkettiin pitkät ajat, mutta kun Riko vihdoin lakkasi soittamasta, huusivat ylioppilaat: "Jatka, viuluniekka, älä lakkaa!" ja viskasivat hänelle pieniä rahoja, joita Rikolle karttui lakkiin koko kasa.

Vaunuissa istuvat matkustajat avasivat kaikki vaunujen ikkunat ja pistivät ulos päänsä kuullaksensa iloista laulua. Silloin Riko taas alkoi laulunsa alusta ja ylioppilaat lauloivat mukana. Yksi lauloi juhlallisesti sooloa:

"No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Ja sitte taas:

"Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Ja sillä välillä lauloivat toiset kuorona kaikin voimin:

"Te lampaat, te lampaat —"

Ja sitte he taas nauroivat ihan kuollakseen, niin etteivät pitkään aikaan naurultaan voineet laulaakaan.

Mutta vihdoin ajaja seisautti vaunut, sillä nyt oli levähdettävä ja syötävä päivällistä. Kun Rikon oli laskeuduttava maahan, piti ajaja huolellisesti hänen lakkiaan kädessään, sillä siinähän oli kaikki hänen saamansa rahat, ja Rikolla oli kyllin tekemistä viulunsa hoitamisessa.