Pieni italialainen

PIENI ITALIALAINEN

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomensi

Mandi Granfelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

1. Hiljaisessa talossa. 2. Koulussa. 3. Vanhan opettajan viulu. 4. Kaukainen, kaunis, nimetön järvi. 5. Surutalo; mutta järvellä on nimi. 6. Rikon äiti. 7. Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän". 8. Sils-järven rannalla. 9. Salaperäinen tapaus. 10. Pitkä matka. 11. Kuljetaan eteenpäin. 13. Kaukaisen, kauniin järven rannalla. 14. Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta. 15. Silvio toivoo oikein pontevasti. 16. Neuvo, joka oli monelle iloksi. 17. Vuorien poikki takaisin. 18. Kaksi iloista matkamiestä. 19. Pilviä kauniilla Gardajärvellä. 20. Vihdoin kotona. 21. Päivänpaistetta Gardajärvellä.

ENSIMÄINEN LUKU.

Hiljaisessa talossa.

Ylä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni, Sils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki mennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan Sils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä vastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet ikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa pensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin muutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni koppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä tuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan mustaksi painunut.

Jok'ainoa aamu aivan samaan aikaan astui tästä ovesta suuri mies, jonka oli pakko kumartua päästäkseen ulos. Suurella miehellä oli kiiltävän musta tukka, mustat silmät, ja heti hienopiirteisestä nenästä lähtien alkoi niin tuuhea, musta parta, ettei kasvoista paljon muuta näkynyt kuin valkoiset hampaat, jotka parran seasta välkähtelivät, kun mies joskus puhui; mutta hän puhui ani harvoin. Kaikki silseläiset tunsivat hänet; kukaan ei kuitenkaan maininnut häntä nimeltä, vaan kaikki sanoivat häntä "Italialaiseksi". Hän läksi tavallisesti astumaan pitkin kaitaista polkua Silseä kohti ja sieltä sitten ylöspäin Malojaan. Malojassa tehtiin paljon maanteitä, ja siellä "Italialainenkin" oli työssä. Mutta toisinaan hän ei lähtenytkään ylöspäin, vaan kääntyi St. Mauritzin kylpypaikkaan vievälle tielle. Siellä usein rakennettiin taloja, ja niin hänkin taas sai työtä. Hän viipyi siellä koko päivän ja palasi mökillensä vasta illalla.

Kun mies aamuisin astui mökkinsä ovesta, seurasi häntä tavallisesti pieni poika. Hänen mentyään asettui tämä kynnykselle seisomaan ja seurasi suurine, mustine silmineen isänsä kulkua; tai oikeastaan ei kukaan voinut sanoa mitä hän siinä katseli. Nuo mustat silmät näyttivät katsovan ohi kaiken sen, mikä oli nähtävissä, johonkin, mitä ei kukaan muu voinut nähdä.

Monesti sunnuntai-iltapuolin tulivat molemmat mökistä ja läksivät yhdessä kulkemaan ylöspäin vievää tietä. Kun he noin astelivat rinnakkain, huomasi selvästi kuinka yhdennäköisiä he olivat; poika oli ihan kuin isästä pienennetty. Mustaa partaa hänellä tietystikään ei ollut, mutta sen sijaan pistivät näkyviin kapeat, kalpeat kasvot, kaunismuotoinen nenä ja niin surumielinen suu kuin ei se laisinkaan osaisi nauraa. Isästä sitä ei voinut parran takia erottaa.

Kun molemmat näin kulkivat rinnakkain, eivät he sanoneet toisilleen sanaakaan. Enimmäkseen isä hyräili hiljaa jotain säveltä; toisinaan taas hän lauloi kovempaa, ja pikku poika kuunteli aina tarkoin. Jos sunnuntaisin satoi, istui isä kotimökissään penkillä ikkunan edessä ja pikku poika hänen vieressään, mutta eivät he nytkään puhelleet keskenään. Isä veti esille huuliharpun ja soitteli sillä säveleen toisensa jälkeen, ja poika kuunteli hartaasti. Toisinaan otti isä kamman, tai lehden puusta, ja pani ne soimaan, tai leikkasi hän puupalikasta jonkinmoisen pillin, jolla soitteli. Sitä esinettä tuskin tuntui olevan, josta hän ei olisi saanut ääntä. Mutta kerran hän toi kotiin viulun, johon poika ihastui niin, ettei koskaan voinut sitä unohtaa. Isä oli soittanut sillä monta sävelmää ja laulua ja pikku poika ei ollut ainoastaan kuunnellut, vaan myöskin liikahtamatta katsellut. Ja kun isä oli pannut pois viulun, oli poika ottanut sen ja hiljaa koettanut miten sillä saadaan säveleitä syntymään. Luultavasti ei soittaminen käynyt varsin huonosti, sillä isä oli nauranut ja sanonut: "Tulepas tänne!" Ja isä oli pannut vasemman kätensä suuret sormet pojan pienien sormien päälle ja omalla oikealla kädellään tarttunut pojan oikeaan käteen ja siten kuljettanut jousta, ja niin he olivat kauan soittaneet kaikellaisia säveleitä.

Seuraavana päivänä isän poissa-ollessa oli poika yhtä mittaa koettanut soittaa viulua, kunnes hän vihdoinkin sai siitä oikean säveleen. Mutta sitte viulu hävisi eikä myöhemmin enää tullut näkyviin. Toisinaan, kun he sittemmin istuivat yhdessä, oli isä ruvennut laulamaan, ensin hiljaa hyräillen, mutta sitte yhä selvemmin. Silloin lauloi poika mukana, ja kun hän ei oikein osannut sanoja, lauloi hän vain säveleen. Isä, näet, lauloi aina italiankielellä, ja poika kyllä ymmärsi siitä paljon, mutta ei oikein osannut laulaa sitä. Yhden laulun hän osasi kaikkia muita paremmin. Se oli pitkä, rattoisa kertomaruno, jonka isä satoja kertoja oli laulanut, ja se alkoi näin:

"Una sera In Peschiera —"

Sen sävel oli vienosti surumielinen ja miellytti poikaa suuresti, jonkatähden hän aina iloisesti ja hartaasti lauloi sitä. Ja kauniilta se kuuluikin, sillä pojalla oli heleä, puhdas ääni, joka suli kauniisti isän voimakkaaseen bassoon. Aina kun tämä laulu oli lopussa, taputti isä ystävällisesti poikaa olkapäähän ja sanoi: "Bene, Enrico, va bene!" Isä yksin sanoi poikaa Enricoksi, muut kaikki vain "Rikoksi".

Talossa oli myöskin täti, joka paikkaili ja keitti ja piti kaikki järjestyksessä. Talvella hän istui kehräämässä uunin luona, ja Rikon täytyi silloin aina tarkoin tuumailla miten olla kuin eleä; sillä niin pian kun hän aukaisi oven, sanoi täti: "Jätäpäs kerrankin ovi rauhaan, tupahan tulee ihan kylmäksi." Riko oli niihin aikoihin pitkät ajat kahdenkesken tädin kanssa. Isä oli näet työssä laaksossa ja yhtä mittaa monet viikot poissa kotoa.

TOINEN LUKU.

Koulussa.

Riko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua; kesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin opettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei silloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä; hän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut kynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin silmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain vastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö, joka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien; lapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin he viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan. Tytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat yhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä ennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa välillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.

Rikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei hänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja vieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko läksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat: "Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään", silloin hän jäi seisomaan, ojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine silmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.

Mutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska pystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina nauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata palmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli toimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä hyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta hän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja kotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko joukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja viimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin Stineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi, että kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada lapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni sidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat edes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti kyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella ja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt, milloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä se oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa saivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa juosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä. Talvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea kouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin he saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista sunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti huvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla. Käsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle, joka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he istahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven syvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon kyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi sitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.

Mutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin huusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei huutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen hänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä Stineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori, paljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään antoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi ostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai muuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään, että lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä, että Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.

Kesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein seisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille jotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu: "Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan unohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri sitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla."

"Ja nähkääs, lapset", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, "minä olen elänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus eläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen tuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta eivät enää ole löytäneet sitä". Silloin seisoivat Stineli ja Riko hartaina, ja jokainen saneli hiljaa "Isä meidän" rukouksensa.

Nyt oli toukokuu, ja koulussa käytiin vielä; mutta kauan tuota ei enää voinut kestää, sillä maa jo viheriöi puiden juurilla ja suuret alat oli lumesta vapaina päivinä. Riko oli jo kauan seisonut mietteissään oven edustalla. Tuon tuostakin hän katsoi eikö vastapäinen ovi jo avautuisi. Nyt se aukeni, ja Stineli juoksi ulos.

"Joko olet kauan seisonut tuossa? Ja joko taas olet tuumaillut, Riko?" huusi hän nauraen. "Näetkös, nyt on vielä varhaista ja voimme siis kävellä hiljalleen."

Nyt he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat kulkea kouluun.

"Vieläkö sinä aina ajattelet tuota järveä?" kysyi Stineli kävellessä.

"Tietysti", vakuutti Riko vakavan näköisenä, "ja usein näen siitä unta. Näen suuria, punaisia kukkasia ja kauempana sinerviä vuoria."

"Oi, ei unista ole mihinkään", sanoi Stineli vilkkaasti. "Minäkin kerran näin unissani, että Peterli kiipesi yksin kaikkein korkeimman hongan latvaan ja istui ylimmälle oksalle; mutta sitte hän muuttui linnuksi ja huusi sieltä: 'Stineli, vedä sukka jalkaani'. Siitä näet, ettei uniin ole luottamista."

Riko alkoi vakavasti tuumailla asiaa; ehkä hänen unensa sittenkin olivat tosia, koska hän unissaan näki samaa, mitä valveilla alituisesti mietti.

Mutta nyt he lähestyivät koulua, ja sen edustalla melusi jo suuri lapsijoukko. Kaikki lähtivät sitte sisään, ja kohta tuli opettajakin, Tämä oli vanha mies, jolla oli ohut, harmaa tukka; siliä hän oli ollut opettajana niin kauhean kauan, että hiukset olivat ennättäneet harmaantua ja pudota pois. Nyt hän ryhtyi ankaraan tavaus- ja luku-opetukseen, sitte seurasi kertomataulu ja viimeiseksi laulua. Silloin haki opettaja vanhan viulunsa, viritti sen, ja nyt alkoivat kaikki täyttä kurkkua lautaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan",

ja opettaja säesti viulullaan.

Mutta nyt katsoi Riko niin tarkkaan viulua ja opettajan sormia, kun ne koskettelivat sen kieliä, että laulu häneltä tykkänään unohtui eikä hän päästänyt enää ääntäkään. Samassa aleni koko laulukunnan laulu puoli ääniaskelta ja viulunkin soitto kuului epävarmalta; siitä laulu aleni yhä enemmän ja ties kuinka paljon se olisikaan vielä alentunut — mutta nyt viskasi opettaja viulun pöydälle ja huusi vihaisena: "Onpa tämäkin laulua! Senkin hurjat huutajat! Jospa vain tietäisin, kuka teistä laulaa noin väärin ja hämmentää koko laulun!"

Silloin sanoi pieni poika, joka istui Rikon vieressä: "Minäpä tiedän miksi näin kävi. Laulu käy aina huonosti, kun Riko lakkaa laulamasta."

Opettajakin oli pannut merkille, että viulu aina soi parhaiten, kun Riko lauloi kovalla äänellä.

"Riko, Riko, mitä kuulenkaan", sanoi hän vakavasti ja kääntyi pojan puoleen. "Olethan sinä tavallisesti tarkkaavainen poika, mutta nyt näet, että huolimattomuus on paha vika. Yksi ainoa epätarkka oppilas voi turmella koko laulun. Nyt alamme uudestaan ja koeta nyt parastasi, Riko."

Nyt lauloi Riko kovalla, kirkkaalla äänellä ja viulu säesti somasti ja lapset lauloivat mukana kaikin voimin, niin että sitä lopulta oli varsin kaunista kuulla. Silloin oli opettaja tyytyväinen, hykersi käsiään, kosketteli jousella pari kertaa voimakkaasti viulun kieliä ja sanoi hyvillään: "Oivallinen onkin soittokone!"

KOLMAS LUKU.

Vanhan opettajan viulu.

Heti oven ulkopuolelle päästyään erosivat Stineli ja Riko toisista lapsista ja läksivät kahden kotimatkalle.

"Pelkän tuumailun takiako sinä et muistanut laulaa, Riko?" kysyi Stineli heti. "Joko tuo järvi taas johtui mieleesi?"

"En minä järveä tuumaillut, vaan muuta", sanoi Riko. "Nyt tiedän kuinka soitetaan 'Hoi lampahat pienet'. Ollapa minullakin viulu!"

Tämä toivomus mahtoi kovin raskaasti painaa Rikon sydäntä, sillä häneltä pääsi syvä huokaus.

Stineli oli heti täynnä osanottoa ja käytännöllisiä tuumia.

"Mepä ostamme yhdessä viulun", huusi hän suuresti iloissaan tästä hyvästä tuumasta. "Minulla on hyvin monta rappenia, jotka olen saanut mummulta; taitaa olla kaksitoista. Paljonko rahaa sinulla on?"

"Ei ollenkaan", sanoi Riko murheissaan. "Antoihan isä lähtiessään minulle muutamia rappenia. Mutta täti sanoi minun käyttävän niitä tarpeettomiin ja otti ne pois, ja pani ne pieneen rasiaan kaapin päälle; en minä enää saa niitä käsiini."

Mutta Stinelin rohkeus ei niin vähästä masentunut. "Ehkä meillä jo onkin tarpeeksi rahaa", lohdutteli hän. "Ja mummu antaa minulle aina vähän lisää. Tiedätkö, Riko, ei sellainen viulu voi maksaa kovin paljon. Sehän on vain vanhaa puuta, jonka päälle on pantu neljä kieltä; ei se maksa paljon. Huomenna on sinun kysyttävä opettajalta mitä viulu maksaa ja sitte me haemme viulun ostaaksemme."

Näin asia päätettiin ja Stineli tuumasi, että nyt hän taas tekee kotona mitä suinkin voi: hän nousee aamulla anivarahin ja tekee tulen ennenkuin äiti ennättää nousta, ja kun hän sitte on toimessa aamusta iltaan saakka, pistää mummu taas niinkuin ennenkin hänen kukkaroonsa pienen rahan.

Seuraavana päivänä läksi Stineli koulutuntien jälkeen yksin ulos ja jäi seisomaan kouluhuoneen nurkalle halkopinon taakse. Siellä hän odotti Rikoa, jonka nyt piti kysyä opettajalta viulun hintaa. Riko viipyi kauan ja Stineli alkoi jo tuskastua ja kurkisti tuon tuostakin halkopinon takaa ovelle; mutta muita poikia siellä vain kulki. Mutta nyt — niin, oikein — Riko tuli. Nyt hän jo ennätti pinon taakse.

"Mitä hän sanoi? Mitä se maksaa?" huusi Stineli henkeään pidätellen pelkästä odotuksesta.

"En minä tohtinut kysyä", vastasi Riko allapäin.

"Sepä ikävää!" sanoi Stineli ja seisoi aivan hämmästyksissään; mutta pian hän tuosta tointui. "Samapa se", sanoi hän taas iloisesti, tarttui pojan käteen ja läksi kotimatkalle. "Sinä voit kysyä huomenna. Tänä aamuna sain taas rappenin mummulta, koska olin kyökissä ennenkuin hän kerkesi sinne."

Mutta seuraavanakin päivänä kävi Rikon yhtä huonosti ja samoin kolmantena. Hän seisoi noin puoli tuntia opettajan asunnon oven edustalla, mutta ei tohtinut mennä sisään kysymään. Silloin Stineli salaa mietti mielessään: "Jos Riko vastakaan ei tohdi kysyä, niin kysyn minä." Mutta neljäntenä päivänä, kun Riko taas miettivänä ja pelonalaisena seisoi oven takana, avautui tämä äkkiä, opettaja astui kiireesti ulos ja töytäsi niin rajusti vasten poikaa, että Riko, joka oli kevyt kuin höyhen, lennähti hyvän matkaa ovelta. Hämmästyneenä ja harmistuneena seisoi opettaja siinä. "Mitä tämä on, Riko?" kysyi hän heti, kun poikanen taas oli päässyt pystyyn. "Minkätähden tulet oven eteen, etkä koputa, jos sinulla on asiaa? Ja mikset lähde kotiin, jos sinulla ei ole asiaa? Mutta jos sinulla on jotain sanottavaa, niin voit ilmoittaa sen tässä. Mitä tahdot?"

"Mitä viulu maksaa?" huusi hädissään Riko täyttä kurkkua.

Opettajan hämmästys ja tyytymättömyys lisääntyi nähtävästi. "Riko, mitä minun tulee ajatella?" sanoi hän ankarasti, "tuletko sinä opettajasi ovelle tekemään hyödyttömiä kysymyksiä? Vai onko sinulla joku tarkotus? Mitä sinä oikeastaan kysymykselläsi tarkotat?"

"En mitään", sanoi Riko ujosti. "Tahdoin vain kysyä, mitä viulu maksaa."

"Sinä et ymmärrä minua, Riko. Kuule nyt tarkkaan mitä sanon: Kun ihminen puhuu jotain, ajattelee hän samalla mitä sanat tarkoittavat, tai hän ei puhuessaan ajattele mitään ja silloin syntyy hyödyttömiä sanoja. Sano nyt, Riko, oletko sinä kysynyt ilman tarkotusta, vaiko vain uteliaisuudesta, vai onko joku toinen, joka kernaasti tahtoisi ostaa viulun, lähettänyt sinut kysymään sen hintaa?"

"Minä tahtoisin kernaasti itse ostaa viulun", sanoi Riko hiukan rohkeammin, mutta hän säikähtyi suuresti, kun opettaja vihan vimmassa huusi: "Mitä? Mitä sanot? Tuollainen turvaton, typerä, italialainen poikapahanenko ostaisi viulun? Tiedätkö edes mikä viulu onkaan? Tiedätkö miten vanha minä olin, ja mitä kaikkea olin oppinut, ennenkuin voin hankkia itselleni viulun? Opettaja olin, valmis opettaja, kahdenkolmatta vanha, virassa oleva opettaja! Ja sinä olet vasta poika, pieni poikapahainen! ja kun minä nyt sanon sinulle mitä viulu maksaa, niin älyät ehkä oman typeryytesi. Kaksitoista kovaa frangia olen maksanut viulustani. Onkohan sinulla niin paljon rahaa? Lasketaanpa nyt, paljonko se on pienemmissä rahoissa, jos yksi frangi on 100 rappenia, niin kaksitoista frangia on 12x100 rappenia, joka on yhtä kuin? — Yhtä kuin? — No Riko, osaathan sinä tavallisesti laskea, — yhtäkuin?"

"Yhtäkuin 1200 rappenia", jatkoi Riko hiljaa, sillä kauhu tukehutti häneltä äänen, kun tuo suunnaton summa hänelle selvisi ja hän vertasi siihen Stinelin kahtatoista rappenia.

"Ja sitte, poikaseni", jatkot opettaja yhteen menoon, "mitä arvelet? Arveletko, ettei muuta tarvita kuin että ottaa viulun käteensä ja soittaa? Tarvitaan toki muutakin, ennenkuin niin pitkälle päästään. Tulepa tänne huoneeseen" — ja opettaja aukaisi oven ja otti viulun seinältä — "tuosta saat, otapa se toiseen käteesi ja jousi toiseen, noin ikään, poikaseni, jos nyt soitat sillä c d e f, niin annan sinulle kokonaisen frangin."

Riko otti viulun käteensä; hänen silmissään välähti tulta. C d e f äänet soitti hän kovaa ja aivan puhtaasti.

"Tuli ja leimaus!" huusi opettaja hämmästyneenä, "mistä sinä tuon olet oppinut? Kuka sinua on opettanut? Miten voit tavata oikeat äänet?"

"Osaan minä muutakin, jos vain rohkenen soittaa", sanoi Riko ja katseli halukkaasti viulua kädessään.

"Soita!" käski opettaja. Nyt soitti Riko varmasti ja ilosta loistavin silmin:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan, jo aurinko armas käy sammumaan!"

Opettaja oli heittäytynyt tuolille istumaan ja asettanut silmälasit nenälleen. Hän katsoi tarkasti ensin Rikon sormia, sitte hänen loistavia silmiänsä ja sitte taas sormia. Riko lakkasi soittamasta.

"Tule tänne, Riko!"

Opettaja tempasi tuolinsa lähemmäksi valoa ja Riko asettui hänen eteensä.

"No, nyt minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sinun isäsi, Riko, on italialainen, ja siellä tapahtuu kaikellaista, josta me täällä vuoristossa emme tiedä mitään. Katso minua nyt silmiin ja sano suora totuus: kuinka sinä olet oppinut soittamaan tämän säveleen virheettömästi viulullani?"

Riko katsoi opettajaa perin rehellisin silmin ja sanoi: "Olen oppinut sen teiltä laulutunnilla, jolloin lauletaan niin paljon."

Nämä sanat antoivat asialle aivan toisen käänteen. Opettaja nousi ja alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Hän itse oli siis syypää tähän ihmeelliseen asiaan; ei tässä taikatemppuja käytetty. Leppyneenä veti hän esiin kukkaronsa. "Tuossa saat, Riko, frangin; sinulla on täysi oikeus siihen. Pidä vastakin tarkasti silmällä viulunsoittoa, niin voit koulussa käydessäsi oppia jotakin ja noin kahdentoista tai neljäntoista vuoden päästä hankkia itsellesi viulun. Nyt saat lähteä."

Riko loi silmänsä vielä kerran viuluun; sitte hän läksi pois ääretön suru sydämessä.

Stineli tuli juosten halkopinon takaa. "Tällä kertaa viivyit kauan; oletko nyt kysynyt?"

"Kaikki on mennyttä", sanoi Riko, ja mielipahasta vetäytyivät hänen kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että silmien yli näytti kulkevan yksi ainoa paksu musta viiva. "Viulu maksaa yksituhatta kaksisataa rappenia ja neljänkolmatta vanhana voin ostaa viulun, sitä ennen ei ole toivoa; mutta kukahan neljänkolmatta vanhana enää elää! Tuosta saat, minä en siitä huoli." Ja hän pisti frangin rahan Stinelin käteen.

"Yksituhatta kaksisataa rappenia", kertoi Stineli hämmästyksissään. "Mutta mistä sinä sait näin paljon rahaa?"

Riko kertoi nyt kaikki mitä opettajan luona oli tapahtunut ja sanoi taas haikeasti valitellen: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli koetti edes tyrkyttää hänelle frangia jonkinmoiseksi pieneksi lohdutukseksi, mutta Riko oli niin julmistunut viattomalle rahalle, ettei hän tahtonut nähdäkään sitä.

Silloin sanoi Stineli: "Minä panen sitte tämän omien rahojeni joukkoon ja sitte pidämme kaikki rahat yhteisinä ja jaamme ne joskus."

Tällä kertaa oli Stinelikin hyvin allapäin; mutta kun he sitte lähtivät kotimatkalle ja tulivat kedolle, oli pienoinen polkutie päivänpaisteen kuivaama aina kotiovelle saakka, ja kotimäkikin heloitti tuolla ihan kuivana ja kauniina. Ja Stineli huusi:

"Katso, katso, nyt tulee kesä, Riko, ja me voimme taas mennä metsään; ole sinäkin taas iloinen. Joko menemme ensi sunnuntaina?"

"Ei se minua ensinkään ilahuta", sanoi Riko; "mutta jos sinä tahdot mennä, tulen minäkin mukaan."

Oven edustalla sitte päätettiin lähteä ensi sunnuntaina metsämäelle, ja Stineli tuli siitä taas iloiseksi. Kaiken viikkoa teki hän sitte kotona mitä ikään voi, ja paljon työtä olikin; sillä Peterli ja Sami ja Ursli sairastivat tuhkarokkoa ja navetassa makasi sairas vuohi, jolle tuontuostakin täytyi viedä lämmintä vettä, Heti koulusta tultua täytyi Stinelin juosta milloin sinne, milloin tänne ja joka paikassa piti hänen olla apuna. Ja lauantaina kesti työtä kaiken päivää ihan myöhäiseen iltaan asti, sillä silloin hänen vielä täytyi puhdistaa navettaämpäri. Mutta illalla sanoi sitte isä: "On tuo meidän Stineli aika toimelias tyttö!"

NELJÄS LUKU.

Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.

Kun Stineli sunnuntai-aamuna avasi silmänsä, oli hän hyvin iloinen, vaikkei ensin muistanut mistä syystä; mutta sitte johtui hänelle mieleen, että nyt oli sunnuntai ja että mummu edellisenä iltana oli sanonut: "Huomenna saat viettää sunnuntaita; saat olla vapaa kaiken iltapäivää."

Kun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä pesty, huusi Peterli: "Tule minun luokseni, Stineli!" Ja toiset sairaat huusivat kumpikin vuoteestaan: "Ei, tule minun luokseni!" ja isä sanoi: "Stinelin on mentävä katsomaan vuohta."

Mutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa. "Lähde sinä vain matkoihisi", sanoi hän. "Minä kyllä hoidan vuohen ja lapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi." Mummu kyllä tiesi, että heitä oli kaksi menemässä.

Nyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja ulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki niityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja taivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän toisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät toisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä, joka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja sinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka humisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon tuostakin hän huusi:

"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä! Katso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko maailmassa!" sanoi hän vihdoin päättävästi.

"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä aina ajattelen." Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle puolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne ei katse enää yltänyt.

"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä, vihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin korkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja sinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on niin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat ole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella katselemassa kaikkea tuota ihanuutta."

Stineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi mielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla kaunista!

"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota kaikkea", sanoi hän. "Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?"

"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän näytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja kaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne tuskin voi mennä."

"Oi, sinne on helppo mennä", arveli Stineli. "Kuljet yhä vain alaspäin, niin tulet varmaan lopulta perille."

"Mutta isä on vielä sanonut minulle jotain. Näetkö, Stineli, kun kulkee pitkin tietä ja sitte menee ravintolaan ja syö ja nukkuu siellä, niin täytyy aina maksaa siitä ja siihen tarvitaan taas rahaa."

"Oi, meillähän on nyt paljon rahaa", riemuitsi Stineli. Mutta Riko ei riemuinnut.

"Meidän rahamme ovat tyhjänveroiset; senhän huomasin, kun oli puhe viulusta", sanoi hän suruissaan.

"Jää sitte kernaimmin kotiin, Riko; onhan täällä kotonakin kaunista."

Vähän aikaa istui Riko mietteissään; pää oli vaipunut kättä vasten ja kulmakarvat olivat taas ihan kiinni toisissaan. Sitte kääntyi hän Stineliin päin, joka sillä välin oli pehmeästä, vihertävästä sammaleesta laittanut vuoteen tyynyineen, peitteineen viedäkseen sen sairaalle Urslille tuliaisiksi. "Sinä sanot, Stineli, että minun on vain jäätävä kotiin", sanoi hän otsa rypyssä, "mutta tiedätkö, tuntuu ikäänkuin en tietäisi missä minun kotini oikeastaan on".

"Voi mitä puhut!" huusi Stineli ja heitti hämmästyksissään koko kourallisen sammalia luotansa. "Täällähän on sinun kotisi tietysti! Siellähän on koti, missä on isä ja äiti." — Tässä tyttö äkkiä vaikeni. Rikollahan ei ollut äitiä ja isäkin oli harvoin kotona. Entä täti? — Stineli ei koskaan mennyt lähelle tätiä, sillä tämä ei ollut milloinkaan sanonut hänelle hyvää sanaa. Tyttö ei laisinkaan enää tiennyt mitä sanoa. Mutta Stineli ei voinut kauan olla noin epävarmana.

Riko oli taas vaipunut mietteihinsä, mutta Stineli tarttui häntä käsivarteen ja huudahti:

"Olisipa hauska tietää, mikä tuon järven nimi on."

Riko tuumasi hetken. "Sitä en tiedä", sanoi hän sitte, itsekin ihmetellen tietämättömyyttään.

Silloin Stineli ehdotti, että he kuulustelisivat järven nimeä; sillä kun Rikolle kerran karttuu paljon rahaa ja hän voi lähteä matkalle, on hänen tietysti kyseltävä tietä, ja silloin hänen täytyy tietää järven nimi. Nyt alkoivat he neuvotella, keltä voisivat kysyä, opettajaltako vai mummulta. Mutta Riko tuli ajatelleeksi, että isähän varmaan tietää tämän asian kaikkein parhaiten, ja häneltä hän päätti kysyä niin pian kuin isä vain tulisi kotiin.

Sillä välin oli aika kulunut ja äkkiä kuulivat lapset kaukaa hiljaista kellonsoittoa. He tunsivat äänen; rukouskello soi. He hypähtivät heti pystyyn ja juoksivat käsi kädessä risukon ja lumen läpi rinnettä alas ja poikki niityn; eikä aikaakaan niin he jo seisoivat oven edessä, missä mummu oli heitä odottamassa.

Stinelin oli heti mentävä sisään ja mummu sanoi kiireisesti Rikolle: "Mene sinäkin heti sisään, Riko, älä enää jää tähän oven edustalle seisomaan."

Näin ei mummu koskaan ennen ollut sanonut Rikolle, vaikka tämä aina oli jäänyt siihen seisomaan, sillä häntä ei milloinkaan haluttanut mennä tupaan. Mutta hän totteli mummua ja lähti heti sisään.

VIIDES LUKU.

Surutalo; mutta järvellä on nimi.

Täti ei ollut tuvassa, sentähden meni Riko taas ulos ja aukaisi kyökin oven. Siellä seisoikin täti; mutta ennenkuin Riko oli ennättänyt astua sisään, nosti täti varottaen sormensa ja sanoi: "Hys! hys! älä aukaise kaikkia ovia äläkä melua niinkuin teitä olisi neljä. Mene tupaan ja ole hiljaa. Isä makaa ullakkokamarissa. Hänet tuotiin rattailla kotiin; hän on sairas."

Riko meni tupaan, istahti penkille seinän viereen ja istui siinä liikahtamatta. Kului noin puoli tuntia; täti liikkui kaiken aikaa kyökissä. Silloin Riko päätti hiipiä kamariin katsomaan; ehkä isä haluaa vähän ruokaa, sillä ammoinhan oli illallisaika. Hän pujahti hiljaa uunin takaa kulkevia portaita myöten ullakolle ja hiipi isän huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin, meni heti kyökkiin ja asettui ihan tädin eteen. Sitte hän sanoi hiljaa: "Tulkaa, täti!"

Täti oli juuri aikeessa torua häntä taas; mutta samassa hän tuli katsoneeksi pojan kasvoja: kaikki puna oli hävinnyt niistä, posket ja huulet olivat valkeat kuin palttina ja silmät niin mustat, että täti ihan kauhistui.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiivaasti ja lähti heti pojan mukana.

Riko nousi hiljaa portaita ja meni kamariin. Siellä makasi isä sammunein silmin vuoteellaan; hän oli kuollut.

"Herra Jumala!" huusi täti ja juoksi meluten ulos ovesta, joka toiselta puolelta huonetta johti käytävään, riensi alas portaita ja suoraan vastapäiseen mökkiin, jossa huusi naapurin isää ja mummua katsomaan mitä oli tapahtunut, ja sitte hän heti juoksi opettajan ja seurakunnan esimiehen luo.

Ihmisiä tuli toinen toisensa jälkeen hiljaiseen huoneeseen, siksi kunnes se lopulta oli täynnä väkeä; sillä ulkona he olivat kuulleet toisiltaan mitä oli tapahtunut.

Ja keskellä tungosta ja naapurien voivotuksia seisoi Riko äänettömänä ja liikkumatta vuoteen ääressä ja katseli isää. — Koko sen viikon kuluessa tuli joka päivä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä isää ja tietää kuinka kaikki oli tapahtunut, ja siten Riko sai moneen kertaan kuulla saman kertomuksen: Isä oli ollut St. Gallenissa rautatietyössä. Kalliota särjettäessä oli hän saanut syvän haavan päähänsä, ja kun hän ei siksi voinut olla työssä, päätti hän lähteä kotiin parantelemaan itseään. Mutta hän ei kestänyt pitkää matkaa, jonka hän osaksi kulki jalan, osaksi ajoi epämukavilla rattailla. Sunnuntai-iltana hän tuli kotiin ja laskeutui vuoteelle, jolta hän ei enää noussut. Ei kukaan ollut saapuvilla, kun hän kuoli; sillä Riko oli tavannut hänet kylmänä ja kankeana vuoteessaan.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin mies. Riko oli ainoa omainen, joka seurasi ruumisarkkua; muutamia hyviä naapureita oli kuitenkin liittynyt surusaattoon, joka kulki Silseen. Siellä kuuli Riko, kuinka pastori luki kirkossa kovalla äänellä: "Vainajan nimi oli Enrico Trevillo ja hän oli syntyisin Peschierasta Gardajärven tienoilta."

Silloin tuntui Rikosta ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, jonka hän varsin hyvin tiesi ennestäänkin. Ainahan tuo järvi oli johtunut hänen mieleensä, kun hän isän kanssa oli laulanut:

"Una sera In Peschiera."

Mutta sitä hän ei enää tiennyt, miksi hän sen juuri silloin muisti. Hiljaa hän kertoi näitä nimiä mielessään ja samalla johtui mieleen koko joukko vanhoja lauluja.

Kun Riko yksikseen kävellen tuli kotiin, näki hän mummun istuvan pölkyllä oven edustalla ja Stinelin seisovan hänen vieressään. Mummu viittasi pojan luokseen. Sitte hän pisti Rikon taskuun palan päärynäleipää, samanlaisen kuin Stineli vastikään oli saanut omaan taskuunsa. Ja sitte mummu käski heidän lähteä kävelylle; sillä eihän Rikoa tällaisena päivänä voinut jättää yksikseen.

Yhdessä lapset lähtivät ja mummu jäi pölkyllensä istumaan. Säälien hän katseli mustakiharaista poikaa niin kauan kuin lapset olivat näkyvissä. Sitte hän hiljaa sanoi:

"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"

KUUDES LUKU.

Rikon äiti.

Silsestä päin tulla astuskeli tietä pitkin opettaja sauvansa nojassa. Hänkin oli ollut läsnä hautajaisissa. Pahasti hän ryki ja läähätti, ja kun hän oli saapunut mummun luo ja lausunut "hyvän illan", sanoi hän: "jos suvaitsette, naapuri, istahdan hetkeksi tähän viereenne, sillä kovin ahdistaa kurkkuani ja rintaani. Mutta mitäpä minusta, joka kohta olen seitsemänkymmenen ikäinen, kun hautaan lasketaan sellaisiakin kuin se tämänpäiväinen vainaja. Mies oli tuskin viidenneljättä vanha ja vahva kuin hirsi."

Opettaja oli istahtanut mummun viereen.

"Sitäpä minäkin ajattelen", sanoi tämä, "että minä, viidenkahdeksatta vanha mummu jään elämään, ja tuon tuostakin otetaan täältä nuoria ihmisiä, jotka olisivat kylläkin tarpeellisia paikallaan".

"Ovathan vanhatkin tarpeellisia. Kukahan muuten olisi hyvänä esimerkkinä nuorille?" huomautti opettaja. "Mutta mitä arvelette, naapuri, miten nyt käynee vainajan pienen pojan?"

"Niin, miten käynee pienen pojan?" sanoi mummukin. "Sitä minäkin olen kysynyt, ja jos vain katson ihmisiin, niin en saa vastausta. Mutta onhan meillä Isä taivaassa, jonka silmä seuraa hyljättyjä lapsukaisia. Hän kyllä osaa ohjata tämän pienokaisen hyvälle tolalle."

"Kertokaapa kerran minulle, naapuri, miten 'Italialainen' tuli saaneeksi vaimokseen naapurinne tyttären tästä vastapäätä. Eihän kukaan voi tietää, mistä nuo tuollaiset vieraat ihmiset tulevat ja minkälaisia he ovat."

"Kävi, niinkuin tavallisesti. Tiedättehän, naapuri, että vanhalta tuttavaltani Anna-Deteltä oli kuollut lapset, samoin kuin mieskin, ja hän asui mökissä tässä vastapäätä ainoan tyttärensä Mari-Seplin kanssa, joka oli iloluontoinen tyttönen. Siitä voi olla noin yksitoista tai kaksitoista vuotta, kun Trevillo ensi kerran tuli tänne. Hän oli työssä Malojassa ja tuli tuon tuostakin tänne kumppaneineen, ja tuskin Mari-Sepli ja hän olivat nähneet toisensa, kun he jo päättivät mennä naimisiin. Ja se täytyy sanoa Trevillosta, ettei hän ainoastaan ollut kaunis mies, joka miellytti kaikkia, vaan oli myöskin siivo ja kunnon ihminen, josta Anna-Detekin piti paljon. Hän olisi vain suonut, että nuoret olisivat jääneet asumaan hänen luoksensa mökkiin, ja siihen olisi Trevillokin kernaasti suostunut, sillä hän tuli hyvin toimeen äidin kanssa ja Mari-Seplin tahtoa hän kaikessa noudatti. Nuoret lähtivät usein yhdessä kävelylle Malojaan asti, ja mies oli näyttänyt tytölle tien, joka sieltä lähtee eteläänpäin ja joka näkyy aina kauas laaksoon saakka, ja kertonut minkälaista hänen kotipuolellaan on. Ja silloin oli Mari-Sepli saanut päähänsä, että sinne hän tahtoo, eikä auttanut, vaikka äiti kuinka paljon rukoili ja vaikeroi ja sanoi, etteivät he siellä voi tulla toimeen. Mutta silloin oli Trevillo sanonut, ettei äidin siitä tarvitse huolehtia, sillä hänellä, Trevillolla, on siellä kotipuolella oma pieni maapaikka ja pieni asuinrakennus, vaikka häntä huvitti lähteä maailmaa katsomaan. — Pian sai hän Mari-Seplin puolelleen, ja heti paikalla häiden jälkeen tahtoi tämä lähteä vuoristosta. Tuon tuostakin kirjoitti hän sitte äidilleen, että he menestyvät hyvin ja että Trevillo on paras mies koko maailmassa.

"Mutta noin viisi tai kuusi vuotta takaperin astui Trevillo eräänä päivänä Anna-Deten luokse tupaan; pientä poikaa hän talutti kädestä ja sanoi: 'Tämä, äiti, on ainoa, mitä minulla Mari-Seplistä on jäljellä; hän itse lepää haudassaan toisten lapsukaistensa vieressä. Tämä oli hänen ensimäisensä ja rakkaimpansa.'

"Tämän kaiken on Anna-Dete minulle kertonut. Ja sitte oli Trevillo istuutunut samalle penkille, missä hän ensin oli nähnyt Mari-Seplin ja sanonut haluavansa pienen poikansa kanssa jäädä tänne asumaan, jos äiti vain suostuisi siihen; sillä tuolla alhaalla hän ei enää jaksanut elää.

"Tämähän oli Anna-Detelle samalla iloksi ja suruksi. Pikku Riko oli silloin noin neljän vuoden vanha, hiljainen ja miettiväinen lapsi, joka ei melunnut eikä juonitellut. Mutta viimeinen ilo se oli Anna-Detelle, sillä vuoden päästä hän jo kuoli, ja ihmiset neuvoivat Trevilloa ottamaan Anna-Deten sisaren hoitamaan taloutta ja lasta."

"Vai niin, vai niin", sanoi opettaja, kun mummu oli lopettanut kertomuksensa, "tätä kaikkea en ole tiennyt. Ehkä vielä joskus ilmestyy Trevillon sukulaisia, joita voimme pyytää tekemään jotain pojan hyväksi."

"Sukulaisia!" huokasi mummu. "Onhan tämä tätikin sukulainen, mutta ei poika häneltä saa montakaan hyvää sanaa vuodessa."

Opettaja nousi vaivoin seisomaan. "Alaspäin olen minäkin menossa", sanoi hän päätään pudistaen; "en tiedä, mihin voimani ovat hävinneet".

Mummu koki lohduttaa häntä ja sanoi: "Tehän olette vielä nuori mies minun rinnallani." Mutta ihmetellen hän sittenkin jäi katselemaan, kuinka hitaasti opettaja jatkoi matkaansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän".

Nyt tuli kauniita kesäpäiviä, ja mummu koetti niin paljon kuin mahdollista hankkia Stinelille tuon tuostakin jonkun vapaahetken; mutta kodissa karttui työtä yhä enemmän. Riko seisoi pitkät ajat kotinsa kynnyksellä ja katseli vastapäistä ovea, odotellen, että Stineli pian tulisi.

Syyskuussa, kun ihmiset usein istuivat asuntojensa edustalla iloiten viimeisistä lämpimistä illoista, istui opettajakin joskus oman ovensa luona; mutta hän näytti laihtuneelta, ja henkeä ahdisti yhä enemmän. Eräänä aamuna, kun hän aikoi nousta vuoteeltaan, eivät voimat riittäneetkään, ja hän vaipui takaisin päänalukselleen. Siinä hän sitte makasi aivan hiljaa ja alkoi ajatella miten kävisi, kun hänen täytyi kuolla. Hänellä ei ollut lapsia, ja hänen vaimonsa oli aikoja sitten kuollut; taloutta hoiti vain vanha palvelija. Pääasiallisesti hän tuumaili, mihin hänen tavaransa joutuisivat, kun häntä ei enää olisi, ja kun hän tuli katsoneeksi viuluaan, joka riippui seinällä aivan vastapäätä, sanoi hän itsekseen: "Tuokin minun täytyy jättää." Ja hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin Riko oli seisonut hänen edessään viulua soittamassa, ja hän olisi paljon kernaammin suonut viulunsa pojalle kuin eräälle kaukaiselle sukulaiselle, joka ei lainkaan osannut soittaa. Sitte hän ajatteli, että ehkäpä Riko voisi ostaa viulun, jos se olisi saatavissa huokealla hinnalla; ehkä isä sittekin oli jättänyt pojalle hiukan peruja. Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että jos hänen kerran on luovuttava viulusta, ei hänellä rahoistakaan enää ole hyötyä. Mutta voiko hän noin vaan ilmaiseksi lahjoittaa pois soittokoneen, joka oli hänelle maksanut kaksitoista hohtavaa hopearahaa? Näin hän yhä tarkemmin tuumaili, miten tässä olisi meneteltävä; kuinka mahdotonta hänen oli ihan ilmaiseksi antaa pois viulunsa ja kuinka siitä toki olisi jotakin saatava. Mutta lopulta selvisi aina, että mihin ei voinut viedä viulua mukanaan, sinne ei voinut viedä muutakaan tavaraa, vaan kaikki oli jätettävä tänne.

Sillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön vaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja asioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat häntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä ajatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän tahtoi tehdä jonkun hyvän työn.

Hän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui huoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan koululle; mutta hänen oli tultava heti.

Pian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti kuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: "Olkaa hyvä ja ottakaa tuo viulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen hänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin."

Mummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: "Mitähän nyt Riko tekee? Mitähän Riko sanoo?"

Sitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta, ikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti hyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin pääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi tietää onnestaan.

Tuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen, ja hän juoksi vanhusta vastaan.

"Katsopas, Riko", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, "tämän lähettää opettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun".

Riko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu todella ojensi hänelle viulua.

"Ota se, Riko, se on nyt sinun", sanoi mummu taas.

Vapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen käsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se vielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.

"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin", täydensi mummu saamaansa tehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui hänestä tämä varoitus. "Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä milloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin sairas."

Nyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa, missä hän aina sai olla yksin.

Sinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen ja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni portaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: "Huomenna saat syödäksesi, tänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa."

Rikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin aamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni sentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi nyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän näki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun mummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää polttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan Rikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän oli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: "Nyt se on sinun! Nyt se on sinun!"

Melun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja sanoi: "Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin sairas?"

Mummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin sairaalta; sitte sanoi hän: "Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi", ja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät koulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli hiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei hän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.

Opettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi viuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat niin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti poikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko astui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: "Mummu, minulle olisi mieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa."

Samassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin, samoin teki mummukin ja rukoili "Isä meidän". Sitte oli huoneessa ihan hiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät umpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi hiljaa hänen mukanaan huoneesta.

KAHDEKSAS LUKU.

Sils-järven rannalla.

Sulasta ilosta ei Stineli päässyt tasapainoon koko viikkona; hänestä tuntui aivan kuin tässä viikossa olisi ollut kymmenen päivää, sillä sunnuntai vain ei ottanut tullakseen.

Mutta kun se vihdoinkin tuli ja kultainen päivänpaiste valaisi syksyisiä vuoria, ja kun hän taas pääsi Rikon kanssa kukkulalle honkien alle ja kimalteleva järvi oli heidän edessään, silloin oli hän niin täynnä iloa, että hänen täytyi hyppiä sammalikossa ja huutaa riemusta. Ja sitte hän istui jyrkänteen äärimäiselle reunalle voidakseen oikein nähdä kaiken tämän ihanuuden: päivänpaisteiset kukkulat ja järven ja avaran sinitaivaan.

Siinä hän huusi: "Tule, Riko, nyt me laulamme, kauan, oikein kauan!"

Silloin Riko asettui istumaan Stinelin viereen ja viritti viulunsa; sillä se oli tietysti otettu mukaan.

Sitte alkoivat lapset laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan" —

Kaikki värssyt he lauloivat; mutta Stineli ei vieläkään saanut kyllikseen.

"Lauletaan vielä", sanoi hän ja alkoi itse sepittää:

"Hoi, vuorelle, lampaat, nyt joutuisaan; Jo aurinko nousi, käy tuulemaan!"

Rikokin lauloi mukana ja oli iloinen ja sanoi: "Laula vielä."

Stineli oli aivan haltioissaan ilosta; hän katseli ylöspäin ja alaspäin ja lauloi taas:

"Te lampaat, te lampaat — sinitaivahan nään ja nurmella niityn punakukkasen pään."

Ja Riko soitti viulua ja lauloi mukana ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin katseli Stineli nauraen Rikoa ja lauloi:

"Tyttö naurua täysi, poika murheissaan. — No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Jo nauroi Rikokin ja lauloi ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin Stineli taas alkoi ja Riko soitti viuluaan. Ja Stineli lauloi:

"Kas lampaat, kas lampaat, ne hyppielee — vaan riemunsa syytä ken ymmärtänee?

Ja poika ja tyttö ne rannalla on. — Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Sitte he taas alkoivat alusta, lauloivat kaikki värssyt perättäin ja olivat hyvin mieltyneitä lauluunsa; ja kun se oli lopussa, alkoivat he jälleen alusta, sitte vielä kerran, ja niin kymmeniä kertoja, ja jota useammin he sitä lauloivat, sitä enemmän he siihen mieltyivät.

Sitte Riko vielä soitti muutamia säveleitä, jotka hän oli oppinut isältään, mutta vähän ajan päästä he tarttuivat taas omaan lauluunsa.

Kesken kaikkea herkesi Stineli laulamasta ja huusi: "Nyt johtui mieleeni miten sinä voit mennä katsomaan sitä omaa järveäsi, vaikkei sinulla olekaan rahaa."

Riko herkesi äkkiä soittamasta ja katsoi uteliaasti Stineliä.

"Näetkös", jatkoi tyttö innokkaasti, "nyt sinulla on viulu ja nyt sinä osaat laulun. Kun näet ravintolan, täytyy sinun asettua oven ulkopuolelle laulamaan lauluasi |a soittamaan viuluasi; silloin ihmiset antavat sinulle ruokaa ja yösijaa, sillä he näkevät, ettet ole kerjäläispoika. Sillä tavalla voit kulkea aina järvelle saakka ja kotimatkalla voit taas tehdä samalla tavalla."

Riko kävi hyvin miettiväiseksi; mutta Stineli ei antanut hänelle tuumaamisen aikaa, sillä hän tahtoi heti laulaa vielä kerran.

Laulaessaan he eivät kuulleet rukouskellon soittoa, ja vasta kun alkoi hämärtää, huomasivat he, että oli aika mennä kotiin; jo kaukaa he näkivätkin mummun, joka huolissaan odotteli heitä.

Mutta tällä kertaa oli Stineli niin innostunut, ettei huolet häntä masentaneet. Hän juoksi mummun luo ja huusi: "Ette usko, mummu, kuinka hyvin Riko osaa soittaa viulua. Ja meillä on nyt oma laulu, ihan oma. Me laulamme sen heti teille."

Ja ennenkuin mummu sai sanaakaan suustansa, lauloivat he helein äänin viulun säestäminä koko laulunsa alusta loppuun, ja mummu kuunteli kernaasti lasten raikkaita ääniä. Hän oli taas istuutunut pölkylleen, ja kun lapset olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tule tänne, Riko, nyt sinun vielä on soitettava minulle laulunen ja me laulamme sen kaikki yhdessä. Osaatko sinä laulun: 'Nyt mielin, kielin laulamaan'?"

Riko sanoi ehkä joskus kuulleensa sen, vaan ei oikein muistavansa; mutta jos mummu kerran laulaa sen, niin koettaa hän hiljaa soittaa säveltä viulullaan, ehkä hän sitte jo osaakin.

"No, minä, vapiseva-ääninen, rupean sitte esilaulajaksi", sanoi mummu; mutta hän lauloi kuin lauloikin vallan hyvillään yhden värssyistä, ja vaikka ääni vapisikin, oli sävel aivan oikea, ja Riko oppi sen pian, sillä hän oli tosiaan jo ennen sen kuullut.

Nyt he pääsivät alkamaan, ja värssy värssyltä lausui mummu lapsille ensin sanat, ja sitte he kaikki iloisesti lauloivat:

"Nyt mielin, kielin laulamaan käyn Luojan kiitosta. Min Herrastani tiedän vaan sen tahdon kertoa!

Mä tiedän, kallis Herramme on ikiarmon vuo, mi myöhään, varhain kaikille niin paljon hyvää suo.

Kuin nurkua siis sydän voi, yöt, päivät surra vaan, kun Herra, joka meidät loi, on altis auttamaan!

Ei erhetysten pelkoa, kun Herra johdattaa. Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa.

Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen."

"Kas niin", sanoi mummu tyytyväisenä, "se oli oikea iltasiunaus; nyt, lapset, voitte lähteä rauhassa levolle".

YHDEKSÄS LUKU.

Salaperäinen tapaus.

Kun Riko saapui kotiinsa tavallista myöhemmin — sillä laulun jälkeen hän oli vielä viipynyt ulkona noin puoli tuntia — syöksähti täti hänen eteensä.

"Joko sinä taas alat elää entiseen tapaasi?" huusi hän. "Ruoka odotti pöydällä koko tunnin; nyt se on viety pois. Mene heti huoneeseesi ja jos sinusta tulee maankulkuri ja renttu, niin ei se ole minun syyni. Kernaimmin tekisin vaikka mitä, kuin hoitaisin sinun kaltaistasi poikaa."

Riko ei milloinkaan ollut vastannut halaistua sanaa, kun täti häntä soimasi; mutta tänä iltana hän katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne, täti."

Täti työnsi säpin ulko-oven eteen niin että paukahti; sitte hän töytäsi tupaan ja paiskasi oven kiinni. Riko kapusi pimeään huoneeseensa. —

Seuraavana päivänä, kun naapurin koko suuri perhe, vanhemmat, mummu ja kaikki lapset istuivat iltasta syömässä, tuli täti juosten ja huusi tuvan ovelta, että tiedetäänkö täällä missä Riko on? Hän ainakaan ei tiedä pojasta mitään.

"Kylläpä tuo tulee, kun illallisaika on käsissä", sanoi isä levollisesti.

Mutta nyt täti tuli järkiään tupaan; hän näet oli vain aikonut huutaa poikaa pois sieltä, sillä siellähän tämä muka tietysti oli! Nyt hän kertoi, ettei Riko ollut tullut aamiaista syömään eikä päivällistäkään, eikä hän viime yönä ollut maannut vuoteessaan, sillä se oli aivan samassa kunnossa kuin eilen illalla, ja hän, täti, uskoi varmasti, että poika jo ani varhain aamulla oli lähtenyt tyhjänpäiväisille retkilleen, sillä kun hän aikoi avata ovea, oli säppi vedetty pois sisäpuolelta; mutta hän oli ensin arvellut, että ehkä hän itse vihoissaan oli unohtanut lukita oven, sillä ei kukaan ihminen tiennyt, kuinka paljon harmia hänellä oli pojasta.

"Hänelle on jotain tapahtunut", arveli isä. "Ehkä hän on pudonnut rotkoon ylhäällä vuorilla; sellaista sattuu usein pienille pojille, jotka kiipeilevät kaikkialle. Teidän olisi pitänyt ilmoittaa tämä vähän aikaisemmin", jatkoi hän hitaasti. "Häntä on etsittävä, mutta yöllä ei näe mitään."

Mutta nyt suuttui täti ja nosti kauhean melun. Jo hän oli arvannutkin, että häntä tästä vietä soimataan; mutta niinhän aina käy, kun vuosikausia vain kärsii eikä edes valita.

"Ei kukaan ihminen usko", huusi hän — ja lausui suoraan totuuden — "miten salakavala, petollinen ja paatunut tuo poika on ja kuinka raskaaksi hän on tehnyt elämäni näinä neljänä vuotena; kulkuri hän on, maankiertäjä ja pahanpäiväinen renttu."

Mummu oli jo aikoja sitten lakannut syömästä. Hän oli noussut pöydästä ja asettunut tädin eteen, joka yhä vielä pauhasi.

"Lakatkaa jo, naapuri, lakatkaa", oli mummu jo pariin kertaan sanonut, ennenkuin sai toisen vaikenemaan. "Minäkin tunnen Rikon ja olen tuntenut hänet aina siitä saakka, kun hän pienenä poikana tuotiin mummunsa luokse. Teidän sijassanne en enää sanoisi sanaakaan, vaan kävisin hiukan miettimään, eikö poika, jota tapaturma on voinut kohdata ja joka ehkä tällä hetkellä seisoo Jumalan kasvojen edessä, eikö hän siellä voisi syyttää erästä, joka huolimattomuutensa lisäksi vielä pahoilla puheillaan tekee hänelle suurta vääryyttä."

Tädin mieleen oli jo monesti johtunut kuinka Riko edellisenä iltana oli katsonut häneen ja sanonut: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne." Unohtaakseen tämän oli hän juuri melunnutkin niin kauheasti. Nyt ei hän rohjennut katsoa mummua silmiin, sanoi vaan lähtevänsä pois; ehkä Riko jo oli tullut kotiin, jota hän nyt todella hartaasti toivoi.

Siitä päivin ei täti koskaan sanonut mummulle pahaa sanaa Rikosta, eikä muutenkaan puhunut pojasta hänelle. Hän uskoi, niinkuin kaikki muutkin, että poika oli kuollut, ja oli hyvillään siitä, ettei kukaan tiennyt mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä iltana.

Seuraavana päivänä Rikon häviämisen jälkeen meni Stinelin isä tarhasta hakemaan seivästä. Hän oli sanonut pyytävänsä pari naapuria mukaansa hakemaan Rikoa vuorilta ja jäätiköiltä.

Stineli oli hiipinyt isän luokse ja tämä sanoi: "Hyvä on, tule sinä vain mukaan hakumatkalle; sinä voit paremmin kuin minä pujahtaa joka soppeen."

Vasta kun isä oli saanut käsiinsä pitkän papuseipään, sanoi Stineli: "Mutta isä, jos Riko onkin lähtenyt kävelemään pitkin maantietä, niin ei suinkaan hän sitte ole voinut pudota rotkoihin?"

"Ehkä hän sittekin on voinut pudota", sanoi isä. "Tuollaiset ymmärtämättömät pojat voivat poiketa tieltä, ja huomaamattaan joutua vaaranpaikkoihin; ja Riko kulki aina niin mietteissään."

Stineli tiesi kyllä tämän paremmin kuin kukaan muu ja siitä saakka hän joutui suureen sydäntuskaan, ja tämä tuska yltyi päivä päivältä, niin ettei hän lopulta voinut syödä eikä nukkua, ja kaikki toimensa hän suoritti ikäänkuin hän ei itse olisi ollut niissä mukana.

Rikoa ei löytynyt, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Häntä ei enää etsitty ja ihmiset koettivat lohduttautua sanomalla: "Parasta se olikin orpopojalle. Turvaton raukka hän oli, jolla ei ollut ketään omaisia."

KYMMENES LUKU.

Alkaa hiukan selvitä.

Mutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku lapset huusivat: "Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää naura." Äitikin sanoi isälle: "Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole ensinkään entisellään." ja isä sanoi: "Siitähän se tulee, kun hän kasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä vuohenmaitoa."

Mutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana Stinelin huoneeseensa ja sanoi: "Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin, ettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä Jumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se ihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme näkemään."

Silloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan ennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: "Ei hyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden täytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa lähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut, ja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni." Ja Stineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.

Mummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli alituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut poikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi kuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä syttyi uusi toivo.

Hän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa kaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka Riko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa ja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli aivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän puhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.

Mummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: "Tule tänne, Stineli", sanoi hän hellästi, "minun täytyy selittää sinulle asia. Muistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä iltana lauloimme Rikon kanssa?"

"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"

"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt tämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti kuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain menoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän kuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on sinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy, kun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista eivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä mummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on hyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että kaikki vielä päättyy hyvin.

"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä nyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat rukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko olette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon olla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei hyvä Jumala ole hyljännyt häntä."

Siitä päivin oli Stineli taas iloinen, ja vaikka hän joka askeleella kaipasi Rikoa, ei entinen tuska eivätkä omantunnon soimaukset enää vaivanneet häntä, ja joka päivä hän katseli tietä pitkin, odotellen että Riko tulisi Malojasta päin. Näin kului aika, mutta Rikosta vain ei kuulunut mitään.

YHDESTOISTA LUKU.

Pitkä matka.

Riko oli tuona sunnuntai-iltana istuutunut tuolille pimeässä huoneessaan. Siinä päätti hän istua siksi, kunnes täti oli mennyt nukkumaan.

Stinelin keksimä matkustustapa oli tuntunut Rikosta hyvin helpolta, ja hän alkoikin heti tuumata, milloin olisi paras lähteä matkalle, sillä hän aavisti, ettei täti päästäisi häntä menemään, vaikka hän samalla tiesi, ettei häntä suurestikaan kaivattaisi.

Kun hän sitte kotiin tullessaan sai noin kovat nuhteet, ajatteli hän: "Minäpä lähden heti paikalla, kun täti vain on mennyt vuoteeseen."

Pimeässä huoneessa istuissaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka hauskaa olisi, jos ei moneen päivään tarvitsisi kuulla tädin torumisia ja kuinka hän kotiin tullessaan toisi Stinelille suuren vihkon punaisia kukkia. Samassa hän taas näki selvästi edessään päivänpaisteisen rannan ja sinervät vuoret, ja niitä ihaellen hän nukkui.

Mutta hän ei ollut varsin mukavassa asennossa, sillä hän piti vielä viulua kädessään; sentähden hän heräsi, kun vielä oli aivan pimeä. Nyt hänelle kerrassaan selvisi miten oli meneteltävä. Hänellä oli vielä yllään pyhänuttu; sehän oli hyvä. Lakkikin oli vielä päässä. Viulun hän pisti kainaloonsa ja hiipi hiljaa alas portaita, veti säpin ovesta ja astui ulos kylmään aamu-ilmaan.

Vuoren yläpuolella näkyi jo vieno päivän sarastus ja Silsessä kaakottivat kanat. Hän käveli reippaasti eteenpäin, jotta pian pääsisi ohi talojen ja joutuisi kylästä suurelle tielle. Nyt hän jo saavuttikin sen ja kulki sitte tyytyväisenä eteenpäin; kaikki oli niin tuttua, sillä hän oli usein käynyt täällä isän kanssa. Ei hän oikein tiennyt kauanko kesti, ennenkuin hän saapui Malojaan, mutta pitkältä matka tuntui; ehkä hän oli hyvinkin astunut pari tuntia.

Mutta nyt oli vähitellen tullut kirkas päivä ja kun hän vihdoin saapui Malojan ravintolan edustalle, mistä hän isän seurassa usein oli katsellut alaspäin vievää tietä, silloin aamu-aurinko valaisi vuoria, ja honkien latvat olivat kuin kultaa.

Riko istahti maantien viereen. Hän oli hyvin väsynyt, ja vasta nyt tuntui, ettei hän ollut syönyt sitte kuin eilen sai päivällistä. Mutta ei hän siltä ollut allapäin, sillä täältähän matka vei alaspäin ja tästä puoleen siis järvi voi milloin tahansa sukeltaa esiin. Hänen siinä istuissaan tulla rämistivät suuret kyytivaunut ylös mäkeä. Riko oli jo monesti nähnyt nämä vaunut, kun ne kulkivat Silsen läpi ja aina hän oli silloin arvellut, että kuski varmaankin on onnellisin ihminen maailmassa, hän kun saa piiska kädessä istua korkealla istuimellansa ja sieltä hallita viittä hevostaan. Nyt hän kerran sai nähdä tämän onnellisen miehen aivan läheltä, sillä kyytivaunut seisahtuivat ravintolan edustalle. Riko ei siirtänyt silmiään tästä merkillisestä miehestä, joka astui alas korkealta istuimeltaan ja meni sisään. Pian hän palasi, kädessään suunnattoman suuri kappale ruisleipää, jonka päällä oli tavattoman paksu juustokimpale.

Nyt veti ajaja esille terävän veitsen; sillä hän alkoi leikellä leipää kappaleiksi, joista sitten pisteli vuoron perään hevostensa suuhun. Tuon tuostakin tuli hänen omakin vuoronsa, mutta hänen leipäpalaselleen osui aina mehukas juustosirpale. Kun he nyt siinä tyytyväisinä syödä mukelsivat, katseli ajaja hiukan ympärilleen ja samassa hän huusi: "Hei, pieni soittaja, tahdotko sinäkin osasi? Tulepas tänne lähemmäksi?"

Vasta nähdessään muiden syövän oli Riko tuntenut kuinka kova nälkä hänen oli. Mielihyvällä noudatti hän kutsua ja meni ajajan luokse. Tämä leikkasi hänelle hämmästyttävän suuren juustopalasen, jonka hän pani vielä paljon suuremmalle leipäpalaselle, niin että Riko tuskin tiesi miten siihen oli ryhdyttävä.

Hänen täytyi laskea viulunsa hetkeksi maahan. Ajaja katseli mielihyvällä kuinka Riko haukkasi aamiaistaan, ja samalla kun hän itse jatkoi tointaan, sanoi hän:

"Sinä näytät olevan pieni viulunsoittaja. Osaatko sinä myöskin soittaa jotain?"

"Osaan, kaksi laulua ja sitten vielä yhden isältä oppimani."

"Vai niin, ja mihin sinä nyt olet menossa pienine jalkoinesi?" jatkoi ajaja kuulusteluaan.

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko totisesti.

Nyt pääsi ajajalta niin suuri nauru, että Riko hämmästyneenä katsoi häneen.

"Olet sinä hyvä matkamies", nauroi ajaja, "et taida tietää kuinka pitkä matka sinne on, ja että tuollainen pieni soittoniekka saa juosta kenkänsä anturat puhki, ennenkuin on saanut nähdä tippaakaan Gardajärven vettä? Kuka lähettää sinut tuonne kauas?"

"Minä läksin vain itsestäni", sanoi Riko.

"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut", nauroi hyväluontoinen ajaja. "Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?"

"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta", vastasi Riko hyvin totisena.

"Onpa sekin vastaus!" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta kerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen, pyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä, vakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta kuin mielihyvällä katsella häntä.

Niin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja sitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi ystävällisesti: "Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se olekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat minulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?"

Riko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa vaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut ajatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?

"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa", sanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.

"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään", nauroi ajaja. "Mutta nyt me nousemme istuimelle — ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle."

Riko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli pyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin olivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä myöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut ylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo toivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan välillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä kulki.

Mutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi kiidättää eteenpäin.

"Sanopa minulle, sinä pieni matkamies, missä sinun isäsi on?" kysyi hän ja lyödä läimäytti lujasti hevosia piiskallaan.

"Hän on kuollut", vastasi Riko.

"Vai niin, ja missä on äitisi?"

"Hän on kuollut."

"Vai on, mutta onhan sinulla kuitenkin iso-isä ja iso-äiti. Missä he ovat?"

"He ovat kuolleet."

"Vai niin, vai niin, mutta onhan sinulla varmaan veli tai sisar; missä ne ovat?"

"He ovat kuolleet", oli Rikon yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Kun ajaja huomasi että kerrassaan kaikki olivat kuolleet, ei hän sen enempää kysellyt pojan sukulaisia, vaan virkkoi nyt: "Mikä oli isäsi nimi?"

"Enrico Trevillo Peschierasta Gardajärven tienoilta", vastasi Riko.

Ajaja alkoi mielessään punnita näitä asioita ja ajatteli sitte: Poika poloinen on jollain tavalla joutunut tänne vuoristoon ja hyvä on, kun hän pääsee takaisin kotipuolelleen. Ja silleen se asia sitte jäi.

Kun sitte oli kuljettu ensimäinen, jyrkästi viettävä taival vuoristotiestä ja tie oli muuttunut tasaisemmaksi, sanoi ajaja: "Kuulehan, soittaja, nyt saat soittaa meille oikein iloisen laulun."

Silloin Riko veti esille viulunsa ja iloisena istuessaan siinä korkealla istuimella ja sinitaivaan alla kiitäessään eteenpäin, alkoi hän helein äänin kaikin voimin laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan!"

Mutta vaunujen katolla istui kolme ylioppilasta, jotka olivat lähteneet huvimatkalle; ja kun Riko iloissaan ja innossaan soitteli ja lauloi kaikki Stinelin sepittämät värssyt, alkoi vaunujen katolta kuulua kovaa melua ja naurua, ja ylioppilaat huusivat: "Hoi, viuluniekka, alahan laulusi alusta; mekin tahdomme laulaa kanssasi!"

Silloin Riko taas alkoi alusta, ja ylioppilaat yhtyivät lauluun ja lauloivat täyttä kurkkua:

"Te lampaat, te lampaat —"

Aina välillä he nauroivat niin tavattomasti, ettei Rikon soitosta kuulunut vähääkään. Sitte he taas yhtyivät lauluun, ja yksi heistä lauloi yksin:

"Ken mitään ei mieti, on mnrheeton!"

Sitte toiset taas yhtyivät häneen ja lauloivat niin kovaa kuin ikänä jaksoivat:

"Te lampaat, te lampaat —"

Siten jatkettiin pitkät ajat, mutta kun Riko vihdoin lakkasi soittamasta, huusivat ylioppilaat: "Jatka, viuluniekka, älä lakkaa!" ja viskasivat hänelle pieniä rahoja, joita Rikolle karttui lakkiin koko kasa.

Vaunuissa istuvat matkustajat avasivat kaikki vaunujen ikkunat ja pistivät ulos päänsä kuullaksensa iloista laulua. Silloin Riko taas alkoi laulunsa alusta ja ylioppilaat lauloivat mukana. Yksi lauloi juhlallisesti sooloa:

"No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Ja sitte taas:

"Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Ja sillä välillä lauloivat toiset kuorona kaikin voimin:

"Te lampaat, te lampaat —"

Ja sitte he taas nauroivat ihan kuollakseen, niin etteivät pitkään aikaan naurultaan voineet laulaakaan.

Mutta vihdoin ajaja seisautti vaunut, sillä nyt oli levähdettävä ja syötävä päivällistä. Kun Rikon oli laskeuduttava maahan, piti ajaja huolellisesti hänen lakkiaan kädessään, sillä siinähän oli kaikki hänen saamansa rahat, ja Rikolla oli kyllin tekemistä viulunsa hoitamisessa.

Ajaja oli varsin tyytyväinen, kun hän laski lakin Rikon käteen ja sanoi: "Sepä hyvä, että nyt voit saada päivällisen."

Ylioppilaatkin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen vaunujen katolta, ja kaikki tahtoivat nyt nähdä viuluniekkaa, sillä he eivät oikein selvästi voineet nähdä häntä ylhäiseltä istuinpaikaltaan, ja kun he nyt näkivät hinterän miehenalun, syntyi entistä suurempi ihmettely ja ilo; hyvästä lauluäänestä päättäen olivat he luulleet laulajaa paljon suuremmaksi; ja nytpä vasta syntyi aika ilonpito. He ottivat pojan keskellensä ja astuivat laulaen ravintolaan. Kauniisti katettuun ruokapöytään istutettiin Riko kahden ylioppilaan välille, ja he sanoivat pitävänsä häntä vieraanaan. Kaikki kolme latoivat kilvan makupaloja hänen lautaselleen, sillä ei toinen tahtonut olla toista tarkempi, ja sellaista päivällistä ei Riko ikänään ennen ollut syönyt.

"Keltä sinä, pikku viuluniekka, olet oppinut kauniin laulusi?" kysyi muuan ylioppilaista.

"Stineliltä; hän on itse sepittänyt sen", sanoi Riko totisesti.

Nuo kolme katsoivat toisiinsa ja taas syntyi uusi, äänekäs naurunrähäkkä.

"Onpa se Stineli aika näppärä", huusi eräs, "nyt me huudamme 'eläköön!' ja juomme hänen terveydekseen."

Rikon täytyi kilistellä lasiaan heidän kanssansa ja ilomielin hän tekikin sen Stinelin terveydeksi.

Nyt oli lepoaika kulunut, ja kun taas seisottiin vaunujen vieressä, tuli Rikon luo mies, jolla oli kädessään niin suunnattoman suuri sauva, että olisi luullut hänen repäisseen maasta nuoren, kasvavan puun. Yllään hänellä oli paksu keltaisenruskea vaatepuku.

"Tule tänne, pienokainen", sanoi hän. "Sinähän olet laulanut varsin kauniisti. Minäkin kuulin laulusi tuonne vaunuihin, ja minä olen myös tekemisissä lammasten kanssa, niinkuin sinäkin. Näetkös, minä olen lammaskauppias, ja koska sinä olet laulanut niin kauniisti lampaista, täytyy sinun saada jotain minultakin." Näin sanoen pisti hän kauniilla hohtavan hopearahan Rikon käteen, sillä lakki oli jo tyhjennetty ja rahat pantu taskuun.

Sitte nousi mies vaunuihin, ajaja nosti Rikon taas entiselle paikalleen ja kohta lähdettiin ajamaan.

Kun vain ei kuljettu varsin kovaa vauhtia, tahtoivat ylioppilaat aina kuulla soittoa ja Riko soitti kaikki sävelmät, mitkä ennen oli isältään oppinut, ja viimeiseksi hän soitti:

"Nyt mietin, kielin laulamaan!"

Tätä säveltä kuunnellessaan olivat ylioppilaat varmaankin makeasti nukahtaneet, sillä oli syntynyt hiljaisuus. Leppoisa iltatuuli humisi ja tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, kunnes niitä tuikki kaikkialla mihin ikään Riko käänsi silmänsä. Poika ajatteli Stineliä ja mummua ja heidän hommiaan, ja hänen mieleensä johtui, että näihin aikoihinhan rukouskello soi ja nuo molemmat rukoilevat "Isä meitää". Niin hänkin tahtoi tehdä; silloin tuntui ikäänkuin hän olisi ollut heidän luonansa. Hän pani kätensä ristiin ja saneli tähtien tuikkeessa hartaasti "Isä meidän" rukouksen.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kuljetaan eteenpäin.

Rikokin oli nukahtanut. Hän heräsi siitä, että ajuri tarttui häneen nostaakseen hänet alas. Nyt astuivat kaikki muutkin vaunuista ja nuo kolme ylioppilasta tulivat Rikon luo, pudistivat hänen kättänsä ja toivottivat hänelle onnellista matkaa. Eräs heistä huusi: "Sano ystävälliset tervehdyksemme Stinelille!"

Sitte he hävisivät tien mutkaan ja Riko kuuli kuinka he vieläkin kerran lauloivat:

"Te lampaat, te lampaat —"

Siinä nyt Riko seisoi yön pimeydessä eikä aavistanut missä hän oli tai mitä nyt oli tehtävä. Silloin hän muisti, ettei hän edes ollut kiittänyt ajajaa, joka oli antanut hänen ajaa näin kauas, ja hän tahtoi heti sen tehdä.

Mutta ajaja hevosineen oli hävinnyt ja ylt'ympärillä oli pilkkopimeätä; kaukaa vain loisti lyhdyn valo, ja sitä kohden meni Riko. Lyhty riippui tallin ovella, ja hevoset oli viety talliin. Oven edustalla seisoi tuo vahvasauvainen mies ja näytti hänkin odottavan ajajaa. Rikokin asettui oven edustalle odottamaan.

Lammaskauppias ei nähtävästi ensin pimeässä tuntenut poikaa, mutta sitte sanoi hän hämmästyksissään: "Mitä! Oletko sinäkin, pienokainen, täällä? Missä aiot viettää yösi?"

"En tiedä", vastasi Riko.

"Jopa jotakin! Tuollainen pieni pojannassikka kello yhdentoista aikaan yöllä ja vieraalla maalla —"

Lammaskauppiaan täytyi suorastaan puhaltaa sanat suustansa, sillä mielenliikutus salpasi häneltä hengen. Mutta hän ei tullut päättäneeksi lausettaan, sillä ajaja tuli samassa tallista ja Riko juoksi hänen luoksensa ja sanoi: "Minä haluaisin vielä kiittää teitä, kun otitte minut mukaanne."

"Hyvä on, että vielä tulit; hevosia korjatessani unohdin sinut äsken, mutta haluaisin kuitenkin jättää sinut jonkun tuttavan turviin. Teiltä, hyvä ystävä, tahtoisin kysyä", jatkoi ajaja kääntyen lammaskauppiaan puoleen, "ettekö tahtoisi ottaa poikaa mukaanne, koska kuitenkin lähdette Bergamoon. Hän on matkalla Gardajärven tienoille, jonnekin; hän on noita, jotka kulkevat sinne tänne — ymmärrättehän."

Lammaskauppiaan mieleen johtui kaikenmoiset kertomukset varastetuista ja hukkuneista lapsukaisista; lyhdyn valossa hän katseli säälien Rikoa ja sanoi puoliääneen ajajalle: "Näyttääkin siltä kuin tuo ei olisi oikeassa kuoressaan. Herraskaapu hänelle oikeastaan kuuluu. Minä otan hänet mukaani."

Sitte kun hän vielä oli keskustellut ajajan kanssa eräästä lammaskaupasta, jättivät he toisilleen hyvästit, ja kauppias viittasi Rikoa tulemaan mukanaan.

Vähän aikaa astuttuaan meni mies erääseen taloon ja suoraan suureen ravintolahuoneeseen, jonne asettui Rikon kanssa istumaan.

"Katsotaanpa nyt paljonko rahaa sinulla on mukanasi, jotta tietäisimme mihin varat riittävät. Mihin paikkaan olet menossa?"

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko niinkuin ennenkin. Hän otti nyt esille kassansa, jossa oli koko joukko pieniä rahoja ja yksi suurempi hopearaha.

"Onko sinulla vain yksi ainoa suurempi raha?" kysyi kauppias.

"On tämä, jonka sain teiltä", vastasi Riko.

Miestä näytti miellyttävän, että hän yksin oli antanut suuremman rahan, ja että poika sen hyvin muisti; hänessä heräsi halu antaa hänelle lisää. Kun sitte oli tuotu ruokaa pöytään, nyykäytti hyvinvoipa mies pienelle kumppanilleen ja sanoi: "Tämän minä maksan ja yösijan myöskin, niin tulet huomenna paremmin omillasi toimeen."

Riko oli niin väsynyt kaikesta laulamisesta, soittamisesta ja matkustamisesta, jota oli kestänyt koko päivän, että hän tuskin jaksoi syödä, ja tuskin oli hän tullut suureen huoneeseen, jossa hän suojelijansa kanssa vietti yönsä, ja päässyt vuoteeseen, ennenkuin hän vaipui raskaaseen uneen.

Varhain seuraavana aamuna ravisti voimakas käsi Rikon hereille. Poika hyppäsi kiireesti vuoteestaan. Hänen kumppaninsa seisoi vieressä matkapuvussa ja sauva kädessä. Ensin he menivät ravintolahuoneeseen, jossa kauppias huusi kahvia. Sitte kehotti hän poikaa nauttimaan sitä runsaasti, sillä nyt oli lähdettävä pitkälle matkalle, ja vieläpä sellaiselle, joka antoi ruokahalua.

Kun tämä toimi oli tyydyttävästi suoritettu, lähtivät matkustajat pois ja jonkun matkaa astuttuaan ja tehtyään eräässä nurkkauksessa äkki käänteen, ilmestyi heidän eteensä suuri, välkkyvä järvi. Nytkös Rikon silmät repesivät suuriksi ja liikutettuna hän huusi: "Gardajärvi!"

"Ei vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Tämä on vasta Comojärvi", selitti hänen suojelijansa. Nyt he menivät laivaan ja kulkivat monta tuntia järvellä, Riko katseli milloin päivänpaisteisia rantoja, milloin siintäviä aaltoja, ja hänestä tuntui niin kodikkaalta. — Sitte laski hän hopearahansa pöydälle.

"Mitä, mitä, onko sinulla rahaa liiaksi?" kysyi kauppias, joka molemmin käsin sauvaansa nojautuen katseli pojan hommia.

"Tänäänhän minun on itse maksettava", sanoi Riko. "Niinhän te eilen sanoitte."

"Sinä, näemmä, otat huomioon, mitä sinulle sanoo, ja se on hyvä; mutta ei ole tapana noin vain laskea rahaa pöydälle. Anna se minulle."

Sitte kauppias nousi ja lähti suorittamaan maksua laivamatkasta. Mutta kun hän veti esiin pullean nahkakukkaronsa, joka oli aivan täynnä samanlaisia rahoja, — sillä hän oli kauppamatkalla — niin ei hän hennonut antaa pois pojan ainoata hopearahaa, vaan toi sen hänelle takaisin, samalla kuin antoi hänelle matkalipun ja sanoi:

"Tuossa saat rahasi; ehkä hyvinkin tarvitset sen huomenna. Tänään olet vielä minun luonani, mutta ei tiedä kuinka sinun sitte käy. Kun saavut perille enkä minä enää ole luonasi, niin tiedätkö taloa, minne mennä?"

"En", vastasi Riko.

Kauppiaan valtasi suuri hämmästys, ja pojan kohtalo tuntui hänestä hyvin salaperäiseltä. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä kysynyt sen enempää; hän näet arveli, ettei hän siten kuitenkaan pääse asioista selville. Postivaunun ajaja saa joskus selittää kaikki; hän varmaan tietää asiat paremmin kuin pikku poika itse. Poikapoloista hän suuresti sääli, sillä pian tämän oli jäätävä yksikseen.

Kun laiva seisahtui rantaan, tarttui mies Rikoa käteen ja sanoi: "Nyt en heitä sinua, jotta et jäisi jälkeen; täytyy kulkea joutuisasti, sillä uusi hevonen ei odota meitä."

Rikolla oli täysi työ juostessaan miehen rinnalla. Ei hän ennättänyt katsoa oikealle eikä vasemmalle, ja pian saavuttiinkin paikalle, missä seisoi jono kummallisia vaunuja. Pieniä portaita myöten hän nousi kauppiaan kanssa erääseen niistä, ja nyt Riko ensi kerran eläissään ajoi rautatiellä. Kun oli kuljettu noin tumiin verran, nousi kauppias ja sanoi: "Nyt minä olen perillä, sillä kohta tulemme Bergamoon; mutta sinä saat istua rauhallisesti, siksi kunnes tullaan viemään sinua ulos, sillä minä olen pitänyt huolta kaikesta. Silloin astut pois junasta ja olet perillä."

"Olenko silloin Peschierassa Gardajärven rannalla?" kysyi Riko. Mies myönsi. Silloin Riko hartaasti kiitti suojelijaansa, sillä hän oli hyvin ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää tämä oli hänelle tehnyt. Sitte he erosivat toisistaan, ja ikävältä tuntui kumpaisestakin.

Riko istui aivan hiljaa nurkassaan; miettimiseen hänellä oli kyllin aikaa, sillä ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Liikkumattomana hän istui ainakin kolme tuntia, kunnes juna taas seisahtui, niinkuin monta kertaa ennenkin.

Samassa astui eräs junailija vaunuun, otti Rikoa käsipuolesta, veti hänet kiireesti ulos ja ohjasi alas portaita. Sitte hän viittasi läheistä ylänköä kohden ja sanoi "Peschiera" ja samassa oli hän taas vaunusillalla, ja juna lähti jyristen eteenpäin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kaukaisen, kauniin järven rannalla.

Riko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna oli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä aukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle aivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän ajatteli itsekseen: "En ole tullut oikeaan paikkaan." Suruissaan hän kulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki äkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden eikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa päivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen, sen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli päivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat tänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt. Tuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä oli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä ei ollut siinä.

Mutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla loistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä. Tuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen kivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä ei voinut nähdä.

Äkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä myöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri tämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä — äiti se oli.

Samassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen, moneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin silmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin milloinkaan ennen koko elämässä.

Pienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki ääneen: "Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?"

Näin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi ilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja jäykistyneeksi.

Kun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko kultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu rusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä muistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon kauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän siinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli hän yhtä mittaa: "Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!"

Nyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi ja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten kukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku. Tuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti puutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa kasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.

Puutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa kulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi suuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun säveltä.

Riko katseli kukkasia ja ajatteli: "Kunpa Stineli voisi nähdä nämä!" ja liikahtamatta hän seisoi kauan aitauksen luona.

Nyt katsoi nuorukainen häneen ja huusi: "Tulepas sisäpuolelle, viuluniekka, ja soita kaunis laulu, jos osaat!"

Tämän lausui nuorukainen italiankielellä ja Rikosta tuntui hyvin kummalliselta: hän ymmärsi mitä kuuli; mutta hän ei olisi osannut puhua sitä kieltä. Hän meni puutarhaan, ja nuorukainen alkoi puhutella häntä, mutta kun hän huomasi, ettei Riko osannut vastata, viittasi hän kohden avonaista ovea ja selitti, että siellä tuli Rikon soittaa.

Riko lähestyi ovea, joka vei suoraan asuinhuoneeseen. Siellä oli pieni vuode ja sen ääressä istui rouva, joka valmisti jotain punaisesta punonnaisesta. Riko asettui oven edustalle ja alkoi soittaa ja laulaa mielilauluaan:

"Hoi, lampahat pienet!"

Kun hän oli lopettanut, kohosi vuoteesta pienen pojan kalpea pää, ja ääni huusi:

"Soita vielä!"

Riko soitti toisen sävelmän.

"Soita vielä!" kuului taas vuoteesta.

Näin kävi viisi, kuusi kertaa ja aina vain kuului vuoteesta: "Soita vielä!"

Nyt ei Riko enää osannut mitään uutta. Hän otti viulun käteensä ja aikoi lähteä pois. Mutta silloin alkoi pienokainen huutaa: "Älä mene, soita vielä, soita vielä!" Rouva nousi ja tuli Rikon luo. Hän pisti jotain Rikon käteen, mutta poika ei ymmärtänyt mitä rouva tahtoi. Samassa hän kuitenkin muisti mitä Stineli oli sanonut: "Kun sinä soitat viulua oven edustalla antavat ihmiset sinulle jotain." Sitte rouva ystävällisesti kysyi mistä poika oli ja mihin hän oli menossa? Riko ei osannut vastata. Rouva kysyi taas oliko hän tullut tänne vanhempiensa kanssa? Riko pudisti kieltäen päätänsä. Oliko hän sitte yksin? Riko nyökäytti myöntäen päätänsä. Mihin hän aikoo mennä yöksi? Riko pudisti taas surullisena päätään. Silloin rouva sääli pientä muukalaista; hän huusi luokseen nuorukaista ja käski hänen viedä Riko "Kultainen aurinko" nimiseen ravintolaan. Isäntä ehkä ymmärtää pienen soittoniekan puhetta, sillä hänkin on ollut kaukaisissa maissa. Isännälle olisi sanottava, että hän antaisi yösijan pojalle, niin rouva sen kyllä maksaa. Ja aamulla hänen pitäisi neuvoa pojalle tie sinne, minne tämä on maikalla, sillä poikahan on vielä niin nuori — "vain muutamia vuosia minun poikaani vanhempi" — jatkoi rouva säälien — ja ruokaakin olisi pojalle annettava.

Mutta pienokainen huusi taas vuoteestaan: "hänen täytyy vielä kerran soittaa!" eikä hän herennyt huutamasta, ennenkuin äiti sanoi: "Tuleehan hän uudestaan huomenna, mutta nyt hänen täytyy mennä nukkumaan, niinkuin sinunkin."

Nuorukainen lähti nyt Rikon edellä, ja tämä tiesi hyvin mihin mentiin, sillä hän oli ymmärtänyt rouvan puheen.

Pieneen kaupunkiin oli täältä noin kymmenen minuutin matka. Siellä poikkesi nuorukainen kaitaisen kadun varrella olevaan taloon ja meni suoraan ravintolahuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja jossa joukko miehiä istui pöytien ympärillä.

Nuorukainen toimitti asiansa ja isäntä sanoi: "Hyvä on." Samassa tuli siihen emäntäkin ja molemmat tarkastivat Rikoa kiireestä kantapäähän. Mutta kun lähimmän pöydän ääressä istuvat vieraat näkivät viulun, huusivat monet heistä: "Nytpä saamme soittoa", ja muuan huusi: "Soitapas, pienokainen, jotain iloista!" Ja näin he huusivat kilvan, jotta isäntä tuskin pääsi kysymään mitä kieltä Riko puhui ja mistä hän tuli. Riko vastasi nyt omalla kielellään, että hän oli tullut yli Malojan ja että hän ymmärsi kaikki, mitä täällä puhuttiin, mutta ei osannut puhua tätä kieltä. Isäntä ymmärsi hänen kieltänsä ja kertoi itsekin olleensa vuoristossa, ja sanoi vasta puhelevansa pitemmältä Rikon kanssa, mutta nyt tulisi pojan soittaa viuluaan, sillä vieraat yhä huusivat haluavansa soittoa.

Riko totteli ja alkoi nyt niinkuin ainakin soittaa ja samalla laulaa omaa lauluaan. Mutta vieraat eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan, ja sävel tuntui heistä kovin yksinkertaiselta. Toiset alkoivatkin rupattaa ja meluta, toiset taas huusivat tahtovansa kuulla jotain muuta, tanssisäveltä tai muuta kaunista.

Siitä välittämättä lauloi Riko laulunsa loppuun, sillä kun hän kerran oli pannut sen alulle, tahtoi hän myöskin laulaa sen kokonaisuudessaan. Kun se oli tehty, alkoi hän tuumailla. Tanssi-säveltä ei hän voinut soittaa, sillä hän ei osannut sellaisia; mummun laulu oli soitettava vieläkin hitaammassa tahdissa, eivätkä nämä ymmärtäisi senkään sanoja. Mutta nyt hän muisti ja alkoi laulaa:

"Una sera In Peschiera —"

Tämän sulosointuisen laulun ensimäiset säveleet olivat tuskin kajahtaneet, ennenkuin syntyi täydellinen hiljaisuus ja samalla alkoi sieltä täältä ja vihdoin joka pöydän äärestä ääniä yhtyä lauluun ja syntyi niin kaunis kuoro, ettei Riko moista milloinkaan ennen ollut kuullut; hän joutuikin aivan haltioihinsa ja soitti yhä tulisemmin ja miehet lauloivat yhä innokkaammin, ja kun yksi värssy loppui, alkoi hän voimakkaasti soittaa toista, sillä hän oli isältä oppinut milloin laulu päättyi. Ja kun vihdoin loppu tuli, syntyi kauniin laulun jälkeen sellainen melu, ettei Riko sellaistakaan ollut milloinkaan kuullut. Kaikki ihmiset huusivat ja rähisivät kilvan ja puivat pelkästä ilosta nyrkkiä pöytään, ja sitte he kaikki lasit kädessä töytäsivät Rikon luo, ja joka lasista täytyi hänen juoda ja kaksi pudisti häntä kädestä ja yksi hartioista ja kaikki huusivat kilvan, saaden pelkällä ilon-vimmallaan Rikon pelon ja tuskan valtaan, niin että hän kävi yhä kalpeammaksi. Mutta hänpä olikin soittanut heidän oman Peschieralaulunsa, joka kuului yksinomaan heille, ja jota ei yksikään muukalainen voinut oppia, ja hän oli soittanut sen voimakkaasti ja puhtaasti ikäänkuin hän olisi ollut peschieralainen; tätä nämä vilkasluontoiset peschieralaiset eivät voineet kyllin ihailla, eikä kyllikseen iloita tästä ihmeellisestä viuluniekasta, jonka kanssa he nyt tahtoivat juoda veljenmaljoja.

Mutta samassa tuli emäntä kädessä lautanen täynnä riisiä ja ylinnä suuri kimpale kananlihaa. Hän viittasi Rikon luoksensa ja vieraille hän sanoi, että poika on jätettävä rauhaan; hänen täytyi nyt päästä syömään, sillä hän, raukka, on aivan kalpea pelkästä ponnistuksesta. Sitte hän asetti lautasensa nurkkapöydälle ja istui itse pojan viereen ja kehotti häntä syömään vahvasti, sillä niin laihalle pojalle se tekee vain hyvää.

Rikolle maistuikin illallinen mainion hyvältä, sillä siitä saakka kun hän ani varhain aamulla oli juonut kahvia, ei hän ollut muruakaan nauttinut, ja tänään oli hän kuitenkin paastonsa ohessa kokenut varsin paljon.

Kun lautanen oli tyhjä, painuivatkin hänen silmänsä väsymyksestä umpeen. Isäntäkin oli tullut pöydän luokse ja kiitti Rikon soittoa ja kysyi kenen poika hän oli ja mihin hän oli menossa. Riko, vaivoin kokien pitää silmiänsä auki, sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia ja ettei hän aikonut mennä mihinkään.

Silloin rohkaisi isäntä ystävällisesti poikaa ja arveli että nyt on vain huoletta mentävä nukkumaan. Huomenna voi hän uudestaan mennä rouva Menotin luo, joka oli lähettänyt hänet tänne; tämä rouva on varsin hyvä ja voi ehkä ottaa hänet juoksupojakseen, koska hän ei tiedä mihin olisi mentävä.

Mutta emäntä nykäisi kaiken aikaa miestään käsipuolesta ikäänkuin estääkseen häntä puhumasta. Isäntä puhui kuitenkin asiansa selville, sillä hän ei ymmärtänyt mitä toinen tahtoi.

Nyt miehet pöytien äärestä taas alkoivat meluten huutaa, että he tahtoivat uudestaan kuulla laulunsa. Mutta emäntä huusi: "Ei, ei, vasta sunnuntaina se soitetaan. Eihän poika pelkästä väsymyksestä enää pysy pystyssä." Sitte tarttui hän Rikon käteen ja vei hänet suureen huoneeseen. Siellä riippui valjaita seinillä, ja erääseen nurkkaan oli levitetty viljaa ja toisessa oli vuode. Ei aikaakaan niin lepäsi Riko vuoteessa ja nukkui raskaasti ja makeasti.

Myöhemmin, kun talossa vallitsi hiljaisuus, istui isäntä sen pienen pöydän ääressä, missä Riko oli syönyt, ja emäntä seisoi hänen vieressään — sillä hän siivosi parastaikaa — ja puhui innokkaasti: "Tätä poikaa et saa lähettää pois rouva Menotin luokse; juuri sellaisen pojan minä tarvitsisin kaikenmoisiin toimiin. Etkö huomannut, kuinka hyvin hän soittaa viulua? Kaikkihan olivat ihan hurjia ihastuksesta. Pane vain merkille, tästä tulee vielä parempi viulunsoittaja kuin ne kolme, jotka meillä on nykyään. Tanssisäveleitä hän pian oppii soittamaan, niin että saat hänestä ilmaiseksi soittajan kaikkia tanssipäiviä varten ja voit vielä vuokrata hänet muillekin. Tätä et enää saa päästää käsistäsi, hän näyttää siivolta ja miellyttää minua; me pidämme hänet."

"On se minustakin parasta", sanoi mies. Hän älysi heti, mitä etua vaimon esityksestä tulisi olemaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.

Seuraavana aamuna seisoi emäntä ulko-ovella ja tarkasteli ilmaa ja mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Silloin tuli rouva Menotin nuori palvelija pitkin tietä; hän oli samalla isäntä ja renki rouvan kauniilla, hedelmärikkaalla maatilalla, — hän oli, näet, perehtynyt puutarha- ja peltotyöhön. Hän hallitsi ja vallitsi ja piti huolta kaikesta ja hänen oli hyvä olla. Sentähden hän yhtä mittaa viheltelikin.

Kun hän nyt saapui emännän eteen, herkesi hän hetkeksi viheltämästä ja sanoi, että jos tuo eilinen nuori soittoniekka ei vielä ole lähtenyt pois, saisi hän taas tulla rouva Menotin luo, sillä pikku poika tahtoisi vielä kuulla hänen soittoaan.

"Voihan poika tulla, kun ei rouva Menotti vain liikoja vaadi", sanoi emäntä ja pani samalla molemmat kätensä puuskaan ikäänkuin merkiksi siitä, ettei tässä kovin suurta kiirettä pidetä. "Parastaikaa makaa soittoniekka tuolla ylhäällä hyvässä vuoteessaan ja ottaa makeita unia, ja minä suon mielelläni hänelle sen levon. Voitte sanoa rouva Menotille, että vielä minä hänet sinne lähetän; hän ei lähde täältä pois, sillä minä olen ottanut hänet turviini. Hän on turvaton orpopoika, joka ei tiedä mihin hänen on mentävä, ja nyt hänestä on pidetty huolta."

Nuorukainen läksi näine tietoineen.

Emäntä antoi Rikon nukkua kyllikseen, sillä hän oli hyväluontoinen nainen; tosin ajatteli hän aina ensin omaa etuaan, mutta sitte myöskin toisten. Kun Riko vihdoin itsestään heräsi, oli hän nukkunut pois kaiken väsymyksen, ja tuli nyt reippaana alas. Silloin emäntä viittasi häntä kyökkiin ja asetti suuren maljan kahvia hänen eteensä pöydälle ja viereen kauniin, keltaisen maissileivän. Sitte hän sanoi: "Tällaista voit saada joka päivä, jos vain tahdot, ja päivälliseksi ja illalliseksi vielä paljon parempaa, sillä missä keitetään vieraille, siellä jää aina tähteitä. Sitte saat vain juosta minun asioillani, ja sen ohessa tarvittaissa soittaa viulua. Meillä saat kodin ja oman huoneen eikä sinun enää tarvitse kiertää maailmaa. Nyt saat vain sanoa, tahdotko jäädä tänne."

Silloin Riko tyytyväisenä vastasi: "Tahdonhan minä jäädä", sillä niin paljon hän toki osasi emännän kieltä.

Sitte emäntä heti kuljetti häntä läpi koko talon, käytti vajassa ja tallissa, kasvitarhassa ja kanapihassa, ja joka paikasta näytti hän pojalle ympäristöä ja selitti mistä mentiin kauppapuotiin, mistä suutariin ja muiden tärkeämpien ihmisten luokse. Riko kuunteli tarkasti, ja koetellakseen häntä, lähetti emäntä hänet kohta kolmeen, neljään eri paikkaan hakemaan kaikenlaista tavaraa, kuten olutta, saippuaa ja lankaa sekä noutamaan suutarista korjattavaksi lähetetyn saappaan; sillä hän oli huomannut, että Riko kyllä osasi lausua yksityisiä sanoja.

Riko toimitti kaikki asiat oikein; tämä miellytti emäntää suuresti ja illemmällä hän sanoi: "Nyt saat mennä viuluinesi rouva Menotin luo ja olla siellä koko illan."

Siitä Riko tuli hyvin iloiseksi, sillä nyt hän taas sai kulkea pitkin järven rantaa, ja mennä sinne, missä kauniit kukkaset kasvoivat.

Järven luokse tultuaan juoksi hän jälleen pienelle sillalle ja istui vähäksi aikaa sen läheisyyteen, sillä siellä levisi taas kaikki entinen ihanuus hänen eteensä; vesi ja vuoret olivat nytkin hienon kulta-udun verhoamia, ja Riko tuskin malttoi lähteä paikaltaan.

Mutta joka tapauksessa hän jatkoi matkaansa, koska hän tiesi, että nyt oli noudatettava emännän käskyä, sillä sitä vartenhan hän sai asua ravintolassa.

Kun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen — ovi näet oli aina auki — ja tämä huusi: "Tule taas soittamaan!"

Rouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei hänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis puutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan vastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja kauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni sänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin poika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka päivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku sairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja tuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä sauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä seisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän ollut milloinkaan niitä käyttänyt.

Kun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran avulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän päässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä sairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja niin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä pojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi katselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään jotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista, katseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pikku poika ensin.

"Riko", oli vastaus.

"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?" jatkoi hän kyselyään.

"Kohta yhdentoista."

"Kohta minäkin olen yhtä vanha", kertoi poika.

"Voi, Silvio, mitä puhut", sanoi siihen äiti. "Sinähän täytät vasta neljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu."

"Soita taas!" sanoi nyt pikku Silvio.

Äiti istui paikalleen vuoteen viereen, ja Riko asettui vähän etäämmälle ja alkoi soittaa viuluaan. Silvio ei tuntunut saavan siitä kyllikseen; niin pian kun Riko oli saanut kappaleen soitetuksi, kuului vuoteesta taas: "Soita vielä!"

Näin soitti Riko kaikki kappaleensa ainakin kuuteen kertaan; sitte lähti äiti pois, ja kun hän tuli takaisin, toi hän mukanaan lautasellisen kullankeltaisia viinirypäleitä ja sanoi, että nyt on Rikon levättävä ja istuttava tuolille vuoteen viereen ja syötävä rypäleitä Silvion seurassa.

Sitte äiti läksi hetkeksi puutarhaan katsomaan kasvejaan, ja oli varsin hyvillään siitä, että kerrankin voi poistua pienokaisen vuoteen äärestä; tavallisesti ei hän voinut mennä mihinkään, sillä Silvio ei häntä päästänyt luotansa, vaan alkoi heti surkeasti huutaa, jos äiti vähänkin jätti hänet yksikseen.

Sillä aikaa molemmat lapset tulivat mainiosti toimeen keskenään; sillä Silvion kysymyksiin osasi Riko varsin hyvin vastata; sitäpaitsi sai hän helposti Silvion ymmärtämään itseään silloinkin, kun ei tiennyt oikeita sanoja, ja tällainen seurustelu oli pikku sairaalle suureksi hauskuudeksi. Äiti sai käydä katsomassa ei vain kukkamaitaan, vaan myöskin viiniköynnöksiään, kauniita viikunapuitaan ja kaikkea muuta sekä puutarhassa että pellolla, ilman että Silvio kertaakaan oli huutanut häntä.

Kun hän taas tuli huoneeseen, ja kun alkoi hämärtää ja Riko nousi lähteäkseen, nosti Silvio kovan melun, piti molemmin käsin kiinni Rikon nutusta eikä tahtonut päästää häntä irti, ennenkuin tämä olisi luvannut tulla takaisin huomenna ja joka päivä. Mutta rouva Menotti oli varovainen nainen; hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä emäntä tervehdyksellään oli tarkottanut. Sentähden koetti hän rauhoittaa Silviota ja lupasi heti seuraavina päivinä mennä puhuttelemaan emäntää ja pyytää häneltä Rikolle lupaa; sillä ei Riko itse voinut mitään luvata, hänen täytyi totella emäntäänsä.

Vihdoin päästi pienokainen irti nutun, antoi Rikolle kättä, ja tämä lähti vastenmielisesti pois. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt tänne, missä oli niin hiljaista ja niin kaunista ja Silvio ja äiti niin ystävällisiä hänelle. —

Muutamien päivien päästä tuli rouva Menotti pyhävaatteisiinsa puettuna illalla "Kultaiseen aurinkoon", ja emäntä juoksi häntä vastaan ja vei hänet yläkerran saliin. Sitte rouva Menotti kohteliaasti kysyi, olisiko emännälle siitä haittaa, jos Riko noin pari iltaa viikossa tulisi hänen poikansa luokse, sillä hän osasi niin hyvin huvittaa pikku sairasta; hän, rouva Menotti, olisi valmis palkitsemaan tämän avun sillä tavalla kuin emäntä vain suvaitsisi määrätä.

Emäntää miellytti suuresti, että arvoisa rouva Menotti näin tuli pyytämään häneltä palvelusta, ja heti tehtiin sellainen sopimus, että Riko saisi viettää siellä kaikki vapaat iltansa ja korvaukseksi rouva Menotti pitäisi huolta Rikon puvusta. Tähän oli emäntä varsin tyytyväinen; sillä nyt ei hänellä ollut pojasta edes penninkään menoja, puhdasta voittoa vain. Siten molemmat rouvat kaikessa ystävyydessä erosivat. —

Näin kului Rikolta aika. Pian hän osasi italiankieltä niin sujuvasti kuin olisi hän aina sitä puhunut. Pienenä hän olikin jo puhunut sitä; sentähden se sana sanalta vaivatta muistui hänen mieleensä, ja kun hänellä oli hyvä korva, puhui hän pian yhtä puhtaasti kuin syntyperäinen italialainen, niin että kaikki ihmiset ihmettelivät.

Emäntä voi käyttää häntä apunaan paremmin kuin ikänään oli voinut toivoa, sillä hän suoritti työnsä näppärämmin ja kunnollisemmin kuin emäntä itse, joka oli luonteeltaan kärsimätön. Ja kun oli varustettava juhlia joskus häitäkin varten, niin oli Rikon ryhdyttävä työhön, sillä hän tiesi mikä oli kaunista ja osasi koristaa. Kun hänet lähetettiin asioille, tuli hän takaisin ennen kuin emäntä osasi aavistaakaan, sillä hän ei turhia vitkastellut. Kun joku alkoi kysellä hänen asioitaan, jätti hän kysyjän siihen paikkaan, ja riensi pois. Kun emäntä tuli tämän perille, miellytti se häntä suuresti, ja hän rupesi siihen määrin kunnioittamaan pojan arkatuntoisuutta, ettei hän itsekään tiedustellut hänen entisiä olojaan, ja siitä johtui, ettei oikeastaan kukaan tiennyt kuinka hän oli tullut Peschieraan. Siellä oli yleisesti levinnyt sellainen käsitys, että Riko oli turvaton orpopoika, jota vuoristossa oli huonosti hoidettu ja pahasti kohdeltu, jonkatähden hän oli karannut pois ja pitkällä matkallaan joutunut monenmoisiin vaaroihin, mutta vihdoin saapunut tänne, missä ihmiset eivät ole niin raakoja kuin vuoristossa ja missä hän viihtyy hyvin. Ja kun emäntä kertoi tämän kertomuksen, lisäsi hän aina lopuksi, että Riko olikin sellainen poika, jonka sieti käydä hyvin ja saada suojaa hyvän emännän katon alla.

Kun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui "Kultaiseen aurinkoon" niin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki saataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä soittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä, tulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.

Emäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina kuin hän itse olisi muuttunut "kultaiseksi auringoksi", ja aina kun hän tapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: "Enkö sanonut sitä sinulle?"

Riko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti tanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja pian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun tanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät, sillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.

Lopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu kyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa siihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: "Nyt he karkaavat toistensa kimppuun ja tappavat toisensa." Mutta kaikki tämä oli vain ystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä mielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: "Jospa nuo pian vaikenisivat!" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin suuri melu.

Illalla sanoi emäntä isännälle: "Oletko huomannut? Ensi kerralla tarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa."

Isäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: "Meidän täytyy antaa pojalle vähän rahaa."

Kahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin sinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun edestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei laulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko ajatteli alusta loppuun: "Jospa tämä vain pian loppuisi!"

Hän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja lukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne olivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin omenakakkukimpaleen.

Seuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa Riko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä, missä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman, jonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina Peschieraan saakka.

Iltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen järven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: "Jospa saisin kulkea tästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka olemassaoloa hän ei edes uskonut!"

Mutta sielläkin alkoi entinen melu, ja Riko toivoi taas pääsevänsä pian pois, sillä oli paljon kauniimpaa hiljaisuudessa katsella Rivaa ihanassa iltavalaistuksessa toiselta rannalta, kuin olla täällä keskellä melskettä.

Mutta kun ei ollut tanssipäiviä, sai Riko aina iltaisin mennä pikku Silvion luokse ja viipyä siellä kauan, sillä emäntä tahtoi olla rouva Menotille avulias. Sinne meni Riko mielellään ja oikein ilolla. Kun hän kulki järven ohi, poikkesi hän aina pienelle kivisillalle ja istui hetkeksi maahan; tämä oli, näet, ainoa paikka, missä hän tunsi ehkä olevansa kotona. Silloin muistui hänen mieleensä elävimmin, miten kaikki oli silloin, kun hänellä tosiaan oli koti täällä. Sillä minkä hän nyt näki, sen hän oli silloinkin nähnyt, ja täällä hän kaikkein selvimmin voi nähdä äitinsäkin. Tuossa rannalla oli äiti seisonut ja pessyt jotain, tuontuostakin katsonut Rikoaan ja lausunut hänelle rakkaita sanoja, ja nyt hän istui juuri samalla paikalla, missä oli istunut silloinkin. Tämän kaiken hän tiesi tarkoin. Sitten hänen täytyi riistäytyä irti ja mennä pois, sillä hän tiesi Silvion odottavan. Rouva Menotti oli tavallaan ystävällisempi hänelle kuin kukaan muu, sen hän hyvin tunsi; hän sääli suuresti turvatonta "orpoa", joksi hän aina nimitti Rikoa; sillä hänkin oli kuullut kerrottavan pojan pakenemisesta. Hän ei koskaan tiedustellut Rikolta hänen mennyttä elämäänsä vuoristossa, sillä hän pelkäsi sen herättävän surullisia muistoja. Hän tiesi myöskin, ettei Riko nyt saanut sitä hoitoa, minkä hänen ikäisensä tyyniluontoinen lapsi olisi tarvinnut; mutta kun hän ei voinut auttaa asiaa, koetti hän vain pitää Rikoa luonaan niin paljon kuin mahdollista. Useasti laski hän kätensä Rikon pään päälle ja sanoi säälien: "Orporaukka!"

Pienelle Silviolle tuli Riko päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi. Jo aamulla alkoi hän ruikuttaa ja ikävöidä häntä, ja kun tuskankohtaukset sattuivat, huusi hän kahta kauheammin eikä ottanut rauhoittuakseen, jollei Riko vain voinut tulla. Sillä siitä saakka kun Riko oli oppinut puhumaan sujuvasti, oli Silviolle avautunut ehtymätön ilonlähde: Rikon kertomukset.

Riko oli ruvennut kertomaan Silviolle Stinelistä, ja kun aine häntä itseään miellytti ja hän kertoi koko sydämestään, niin hän kertoissaan muuttui niin hilpeäksi ja huvittavaksi, että häntä tuskin enää voi tuntea. Hän osasi satoja kertomuksia Stinelistä: kuinka hän kerrankin sieppasi kiinni Sami-veikkonsa säärestä, kun tämä oli pudota syvään vesilätäkköön, ja kaikin voimin kannatti siitä poikaa, samalla huutaen apua, ja kuinka Samikin parkui lätäkössä, kunnes isä vihdoin rauhallisesti kävellen tuli paikalle; sillä isä otaksui aina, että lapset huutavat vain huvikseen eikä hädissään. — Ja kuinka Stineli Peterli-veikolleen saksilla leikkasi ihmisiä ja eläimiä ja Ursli-siskolle laittoi huonekaluja jos jostakin aineesta, niinkuin puusta, sammalista ja ruohonkorsista. — Ja kuinka kaikki lapset sairaina ollessaan huusivat Stineliä luokseen, koska unohtivat kipunsa, kun Stineli huvitteli heitä. Sitte kertoi Riko, kuinka hän Stinelin kanssa lähti huvimatkoille ja kuinka hauska heillä silloin oli, ja hänen silmänsä loistivat, ja koko Riko oli niin hämmästyttävän eloisa, että pikku Silviokin joutui ihan haltioihinsa ja yhä tahtoi kuulla lisää. Ja kun Riko vihdoin herkesi kertomasta, huusi Silvio heti: "Kerro vielä Stinelistä!"

Eräänä iltana kiihtyi Silvio ihan suunniltaan, kun Riko aikoi lähteä pois ja samalla kertoi, ettei hän voi tulla huomenna eikä sunnuntainakaan. Silvio ratkesi huutamaan äitiä, ikäänkuin talo olisi ollut ilmitulessa ja hän itse liekkien keskellä. Kun äiti kauhistuneena syöksyi puutarhasta sisään, huusi poika yhtä mittaa: "Riko ei enää saa lähteä ravintolaan; hänen on jäätävä tänne! Hänen on aina oltava täällä! Sinun täytyy olla täällä! Sinun täytyy, Riko, sinun täytyy!"

Silloin sanoi Riko: "Olisinhan minä kernaasti, mutta minunhan täytyy mennä."

Rouva Menotti oli varsin neuvoton. Hän tiesi hyvin, minkä arvoinen Riko oli ravintolanpitäjille, tiesi etteivät nämä millään ehdoin tahtoneet luopua pojasta. Hän koetti sentähden rauhoittaa Silviota, ja Rikon hän veti luokseen ja sanoi säälien: "Voi sinua orporaukkaa!"

Silloin Silvio vihoissaan huusi: "Mikä se orpo on? Minäkin tahdon olla orpo!"

Mutta nyt rouva Menottikin kiihtyi ja huusi: "Voi Silvio, älä puhu noin pahasti! Näetkös, orpo on sellainen lapsiraukka, jolla ei ole isää eikä äitiä eikä hänellä missään koko maailmassa ole kotia."

Riko katsoi rouvaan tummin silmin, jotka tulivat yhä synkemmiksi, mutta rouva ei sitä huomannut. Hän ei vähääkään ollut muistanut Rikoa, kun hän liikutettuna oli selittänyt asiaa Silviolle. Riko hiipi hiljaa ovelle ja riensi pois. Rouva Menotti ajatteli, että hän hävisi noin hiljaa, jottei pienokainen uudestaan tulisi pahoilleen, ja se oli rouvasta hyvä. Hän istahti pienen vuoteen viereen ja sanoi: "Kuulehan, Silvio, minä selitän sinulle tämän asian ja sitte sinä et enää saa meluta. Näetkös, poikia ei voi noin vain ottaa toiselta; sillä jos minä yrittäisin ottaa emännältä Rikon, voisi hän tulla ja ottaa minulta Silvioni. Silloin et koskaan enää saisi nähdä puutarhaa ja kukkia ja sinun täytyisi maata yksin huoneessa, missä riippuu valjaita seinillä ja minne Rikokin menee niin vastenmielisesti ja josta hän jo monesti on kertonut sinulle. Mitähän sinä sitte tekisit?"

"Tulisin kotiin takaisin", sanoi pienokainen arvelematta. Mutta hän oli siitä saakka siivosti ja laskeutui hiljaa levolle.

Riko kulki läpi puutarhan ja pitkin maantietä järven rantaan. Siellä hän istahti tavalliselle paikalleen, laski päänsä käsiensä varaan ja lausui toivottomasti: "Nyt sen tiedän, äiti; koko avarassa maailmassa ei minulla ole missään kotia, ei missään!"

Näin istui hän suuressa surussaan aina yöhön saakka, ja kaikkein mieluimmin hän olisi jäänyt siihen ainiaaksi istumaan; mutta vihdoin viimein täytyi hänen kuitenkin nousta ja mennä huoneeseensa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Silvio toivoo oikein pontevasti.

Pikku Silvion kiihtynyttä mieltä kesti yhä edelleen, ja kun hän nyt tiesi, ettei Riko kahteen päivään voisi hetkeksikään tulla, alkoi hän jo ani varhain aamulla tuskitella ja valittaa: "Nyt ei Riko tulekaan! Nyt ei Riko tulekaan!" Tätä hän pitkitti kaiken päivää aina iltaan asti, ja aikaisin seuraavana päivänä alkoi sama valitus. Kolmantena päivänä oli hän pelkästä ikävöimisestä niin kiihdyksissä, että hän oli kuin kuiva heinätukko, jonka pieni kipinä saa syttymään ilmiliekkiin.

Illemmällä tuli sitte Riko vielä täynnä inhoa edellisten iltojen tanssimelskeestä. Siitä saakka kun hän sai tietää, ettei hänellä ollut missään kotia, oli hän yhä useammin tullut ajatelleeksi Stineliä ja tuumi itsekseen: "Koko avarassa maailmassa ei ole ketään muuta kuin Stineli, jonka oma olisin tai joka välittäisi minusta." Ja hänet valtasi suuri kaipuu Stinelin luo. Tuskin oli hän sitte istuutunut Silvion vuoteen viereen, kun hän sanoi: "Näetkö, Silvio, Stinelin luona vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla." Tuskin oli hän lausunut nuo sanat, kun pienokainen samassa ponnahti istumaan ja huusi kaikin voimin: "Äiti, minä tahdon tänne Stinelin! Stinelin pitää tulla tänne; vain Stinelin luona on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"

Äiti tuli vuoteen viereen, ja kun hän usein oli suurella mielihyvällä kuullut Rikon kertovan Stinelistä ja hänen pienistä siskoistaan ja veikoistaan, tiesi hän heti mistä oli puhe ja sanoi: "Niin, niin, olisihan se minullekin mieleistä, jos saisin tänne sellaisen Stinelin auttamaan sinua ja minua; mutta mistäpä sen saisin!"

Mutta tällaiseen epämääräiseen lausuntoon ei Silvio ottanut tyytyäkseen; hän oli itse pelkkää tulta ja innostusta.

"Nythän voit saada Stinelin", huusi hän taas. "Rikohan tietää missä hän on; Rikon on mentävä hakemaan häntä; minä tahdon Stinelin tänne kaikiksi päiviksi ja ainiaaksi. Huomenna on Rikon lähdettävä tuomaan häntä."

Kun äiti huomasi pienokaisen ihan tosissaan miettivän asiaa ja toivovan sen toteuttamista, koki hän kaikin tavoin saada häntä luopumaan tuumastaan; sillä hän oli monet kerrat kuullut kerrottavan, kuinka arvaamattoman suuriin vaaroihin Riko oli joutunut matkallaan; kuinka oli ilmeinen ihme, että hän elävänä oli saapunut Peschieraan ja kuinka hirveän hurja vuoriston kansa oli. Sentähden hän otaksui, ettei kukaan ihminen voisi lähteä hakemaan tyttöä sieltä, ei ainakaan sellainen hentoinen poika kuin Riko. Moisella matkalla voisi poika poloinen ihan joutua surman suuhun, ja hän, rouva Menotti, saisi sen omalletunnolleen. Sitä hän ei millään muotoa tahtonut; hänellä oli jo ennestään kyllin syntiä omallatunnollaan.

Äiti selitti Silviolle, kuinka mahdoton asia oli, ja kertoi hänelle monta kauhistuttavaa tapausta ja kuinka pahat ihmiset voisivat ajaa takaa Rikoa ja surmata hänet. Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut. Asia oli tarttunut lujemmin pikku Silvion päähän kuin konsanaan mikään muu; sillä vaikka äiti olisi kuinkakin puhunut ja vaikka hän pelkästä huolesta joutui aivan kiihdyksiin, aina Silvio vain sanoi: "Rikon täytyy hakea tänne Stineli; Riko tietää missä hän on."

Silloin sanoi äiti: "ja vaikka hän tietäisikin, niin luuletko Rikon tahtovan antautua vaaroihin ja siten kiusata Jumalaa, nyt kun hänen täällä on hyvä olla eikä hänen enää ole pakko mennä pahojen ihmisten luo?"

Silloin katsoi Silvio Rikoa ja kysyi: "Tahdotko mennä hakemaan Stineliä vai etkö?"

"Tahdon", sanoi Riko päättävästi.

"Voi toki, mikä tästä tuleekaan! Nyt on Rikokin yhtä järjetön!" huusi rouva Menotti varsin säikähtyneenä. "Mikä tässä nyt neuvoksi tulee. Ota, Riko, viulusi ja ala soittaa ja laulaa; minun on mentävä puutarhaan", ja rouva Menotti juoksi kiireesti hedelmäpuittensa luo, sillä hän otaksui, että Silvio parhaiten unohtaisi oikkunsa, kun hän ei enää voisi kärttää siitä äidillensä.

Mutta nuo hyvät ystävykset eivät soittaneet eivätkä laulaneet, he vain kuumeisella innolla puhelivat siitä, kuinka Stineli oli haettava ja kuinka kaikki sitte oli asetettava, kun hän tulee. Riko ihan unohti lähteä pois, vaikka oli tullut pimeä; ja rouva Menotti ei tahtonut tulla huoneeseen, sillä hän toivoi Silvion sitä ennen nukkuvan. Vihdoin hän kuitenkin tuli sisään ja Riko lähti heti pois; mutta Silvion kanssa sai äiti vielä kestää vaikean hetken. Poika ei millään ehdoin tahtonut suikea silmiänsä, ennenkuin äiti lupaisi, että Rikon on haettava Stineli. Sitä äiti ei voinut luvata, ja Silvio ei ottanut rauhoittuakseen, ennenkuin äiti sanoi: "Ole nyt vain hyvällä mielellä; yön kuluessa kaikki kyllä selviää!" Sillä äiti ajatteli, että hän nyt, kuten monesti ennen, yön kuluessa unohtaa toivomuksensa ja joku muu asia juolahtaa hänelle mieleen.

Silvio tyyntyikin ja nukkui. Mutta äiti oli erehtynyt. Tuskin oli poika seuraavana aamuna herännyt, kun hän jo huusi vuoteestaan: "Onko kaikki selvinnyt, äiti?"

Kun ei äiti parhaalla tahdollaankaan voinut sitä vakuuttaa, nosti Silvio sellaisen mellakan, ettei äiti milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin suunniltaan. Tätä meteliä kesti kaiken päivää aina iltaan asti ja seuraavana aamuna hän jatkoi taas eilistä elämöimistään.

Näin itsepintaisesti ei Silvio milloinkaan ennen ollut pysynyt vaatimuksissaan. Pojan meluamiset voi äiti vielä kestää; mutta vaikeampaa oli, kun pienokainen sai kovat tuskankohtauksensa ja silloin yhtä mittaa vaikeroiden uikutti: "Stinelin luona vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"

Tämä vihlaisi äidin sydäntä ja tuntui ikäänkuin moitteelta, koska hän muka ei tahtonut toimittaa sairaalle tätä lievitystä. Mutta miten voisi hän edes ajatella koko asiaa? Olihan hän itse kuullut, kuinka Silvio kysyi Rikolta: "Tiedätkö oikean tien Stinelin luo?" Ja kuinka Riko vastasi: "En tiedä, mutta saan minä sen selville."

Päivä päivältä toivoi äiti, että joku uusi vaatimus juolahtaisi Silvion mieleen, sillä näin kauan ei mitään mielitekoa ollut kestänyt. Äiti oli näet huomannut, että jos poika terveempänä ollessaan oli jotain halunnut, unohtui se aina, kun tuskanpuuska tuli. Mutta tällä kertaa kävi toisin, ja siihen olivat syynä Rikon kertomukset Stinelistä. Rikon ylistyspuheet olivat saaneet herkkämielisen, sairaan Silvion siitä lujasti vakuutetuksi, että kaikki hänen tuskansa loppuisivat, jos Stineli vain olisi hänen luonansa. Sentähden kesti Silvion vaikeroimista päivä päivältä, eikä hänen äitinsä lopulta tiennyt mikä neuvoksi tulisi.

KUUDESTOISTA LUKU.

Neuvo, joka oli monelle iloksi.

Näinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta, kun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun miehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha pastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva hypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: "Katsopas, Silvio, tuolla tulee hyvä herra pastori!" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä vielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!"

Mutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei pastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun pastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi pahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut. Silvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa: "Puhuin minä sittekin tosissani."

Pastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan vuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi hän: "Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi laita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin pikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä Stinelillä tarkotat?"

Nyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria kohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen, laihan kätensä ja sanoi: "Rikon Stineliä."

Nyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti hämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti kertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio nyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos ei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin typeräksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä kaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut lähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä eleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin hentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin kuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla tolalla — lisäsi rouva Menotti — olisi hän valmis maksamaan vaikka kuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen avuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon työtä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka muuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi olla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja jos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin hyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei tiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.

Pastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan, ennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan ollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään aikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli tukehtua omaan sanatulvaansa.

Kun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen nuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:

"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat ajatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen kun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä kauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä olisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä."

Tässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua nuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: "On olemassa kaikellaisia kauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee vuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava ja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos te, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla avuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan voisin kenties ryhtyä hommiin."

Rouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei laisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan vapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet päivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä mielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi voinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko taakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa Silviotakin kääntymään toivomuksineen.

Koko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut pastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi pienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin olisi sanonut: "Nämä tuumat minä hyväksyn." Pastori lupasi ilmoittaa asiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville oliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava vaatimuksistaan.

Nyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli toivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään huvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli kuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä ilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle entistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä virkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut lähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken oli oppinut.

Ainoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa, korkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin hiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää, eikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä milloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko yhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän ajatteli: "tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa". Mutta tämähän ei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja sitte oli aina lähdettävä pois.

Mutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen emäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen, rikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: "Viepäs, Riko, tämä kanoille!" — silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet taaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin, ja sanoi tyynesti: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi sen!"

Ja kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen, jotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja sanoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne."

Mutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä tapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli muuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon hyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän huolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi näyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle hyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi ja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja likaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu. Tämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että Riko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan, tyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan näyttänyt vaativan niistä osaansa.

Hän toikin kotiin yhä suurempia rahamääriä, siliä hän ei soittanut vain tanssisävelmiä niinkuin muut, vaan tanssin jälkeen pyydettiin häneltä aina lauluja ja mitä muuta hän osasi. Sentähden tahtoi emäntä kernaasti pitää Rikon luonaan, ja siksi kanat ja vanhat kenkärajat saivat hänen puolestaan jäädä rauhaan ja muiden hoidettaviksi.

Näin oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Riko tuli Peschieraan. Hän oli nyt neljäntoista vanha nuorukainen, ja kuka vain hänet näki, se mieltyi häneen.

Taas loisti kultainen syyspäivyt yli Gardajärven ja sininen taivas kaareili yli hiljaisen aallokon. Puutarhassa riippui köynnöksissä kultaisia rypäleitä ja punaiset oleanderikukkaset helottivat kirkkaassa päivänpaisteessa. Silvion huoneessa vallitsi hiljaisuus, sillä äiti oli mennyt puutarhaan poimimaan rypäleitä ja viikunoita illalliseksi. Silvio kuunteli Rikon askeleita, sillä tähän aikaan hänen oli määrä tulla. Nyt narisi portti; Silvio kiepsahti istumaan. Pitkä, musta kauhtana näkyi käytävällä; tulija oli herra pastori. Tällä kertaa Silvio ei piiloutunut; hän ojensi kätensä niin kauas kuin voi pastoria vastaan, vaikka tämä vielä oli kaukana puutarhan käytävällä. Tämä vastaanotto miellytti vierasta; vaikka hän kyllä näki äidin etäämmällä puutarhassa, tuli hän heti huoneeseen Silvion vuoteen viereen ja sanoi: "Oikein tehty, poikani! Miten on terveytesi laita?" — "Hyvin", vastasi Silvio nopeasti. Suuresti jännitettynä hän katsoi herra pastoria ja kysyi sitte hiljaa: "Milloin voi Riko lähteä?"

Pastori istuutui vuoteen viereen ja sanoi juhlallisella äänellä: "Huomen aamulla kello 5 lähtee Riko, pikku poikani."

Samassa tuli rouva Menottikin huoneeseen ja alkoi innokkaasti kysellä ja ihmetellä; pastori töin tuskin sai hänet niin paljon vaikenemaan, että häiritsemättä sai ruveta kertomaan mitä oli saanut toimitetuksi. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja heti jutun alusta kiinnitti Silvio katseensa kertojaan kuin pieni varpusenpoika.

Herra pastori tuli juuri Bergamosta, jossa oli ollut kaksi päivää. Siellä hän oli erään ystävänsä avulla tavannut hevoskauppiaan, joka noin 30 vuoden kuluessa on joka syksy tullut Bergamoon, ja tuntee vuoriston kaikki tiet ja paikkakunnat, vieläpä paljon etäämmätkin kuin se, jonne Rikon oli mentävä. Hän tiesi myöskin miten vuoristoon on matkustettava yhtä painoa tarvitsematta koko matkalla astua ajoneuvoista tai etsiä yösijaa. Tällaiselle matkalle lähtee kauppias itse ja on luvannut ottaa Rikon mukaansa, jos tämä huomen aamuna saapuu Bergamoon ensimäisellä junalla. Tämä mies tunsi myöskin kaikki ajajat ja junailijat ja lupasi pyytää näitä ottamaan pojan ja hänen matkakumppaninsa suojaansa ja hoitoonsa myöskin paluumatkalla, niin että he voivat kulkea aivan turvallisesti.

Pastorin mielipide oli siis, että nyt voitiin rauhallisella mielellä lähettää Riko menemään, ja hän puolestaan antoi hänelle siunauksensa matkalle.

Mutta kun hän sitte lähti ja oli jo ennättänyt puutarhaportille, kääntyi rouva Menotti, joka oli saattanut häntä, vielä kerran hänen puoleensa ja kysyi huolestuneena: "Voi, herra pastori, eihän Riko vain mahda joutua hengenvaaraan matkalla tai eksyä noilla monimutkaisilla teillä ja niin jäädä harhailemaan jylhään vuoristoon?"

Pastori koetti vielä kerran rauhoittaa rouvaa, ja tämä palasi huoneeseen ja alkoi ajatella millä tavalla Rikoa nyt oli varustettava matkalle. Samassa Rikokin astui puutarhaan, ja Silvio tervehti häntä sellaisella ilohuudolla, että Riko hämmästyneenä riensi vuoteen ääreen katsomaan mikä oli tapahtunut.

"Mikä sinulle tuli? Mikä sinulle tuli?" kysyi Riko hätäytyneenä, ja Silvio taas huusi minkä jaksoi: "Minä tahdon kertoa! Minä tahdon kertoa!" Sillä hän pelkäsi, että äiti ehtisi ennen häntä kertoa tuon suuren uutisen. Mutta äiti jätti pojat kahdenkesken iloitsemaan ja lähti omiin toimiinsa, sillä nepä nyt olivatkin tärkeimmät. Hän haki esille matkalaukun ja pisti pohjalle suunnattoman suuren kappaleen savustettua lihaa ja leipäpuolikkaan ja suuren käärön kuivattuja luumuja ja viikunoita. Sitte tuli laukkuun vaatteita: kaksi paitaa, sukka- ja kenkäpari ja nenäliinoja. Matkalaukkua sääliessään tuntui rouva Menotista kuin olisi Riko lähdössä maailman etäisimpään maanosaan, ja nyt hän vasta huomasi kuinka rakas Riko oli hänelle, niin että hän tuskin tuli toimeen ilman häntä.

Kesken työtään täytyi hänen tuon tuostakin istuutua ja ajatella: "Jospa tästä vain ei koituisi onnettomuutta!"

Nyt toi hän laukun Rikolle ja neuvoi häntä heti menemään ravintolaan ja tarkoin kertomaan emännälle kaikki ja pyytämään häneltä lupaa lähteä matkalle; laukun voisi hän sitte heti viedä rautatieasemalle.

Riko hämmästyi suuresti näistä matkatavaroistaan; mutta hän totteli heti ja läksi emännän luokse. Hän kertoi tälle, että hänen oli matkustettava vuoristoon noutamaan Stineliä, ja että pastori oli esittänyt, että hänen olisi lähdettävä jo huomenaamuna kello viideltä.

Kun emäntä kuuli, että pastorillakin oli tämän asian kanssa tekemistä, tuli hän heti myöntyväiseksi. Hän halusi vain tietää kuka Stineli oli, ja minkälainen; hän ajatteli heti, että ehkä tuo olisi hänelle sopiva. Mutta hän sai heti tietää että Stineli oli tyttö, jonka nimi oli Stineli ja että hän oli tuotava rouva Menotin apulaiseksi. Silloin hän suostui asiaan, sillä rouva Menottia hän ei tahtonut vastustaa; hän oli, näet, hyvillään siitä, että tämä antoi hänen pitää Rikoa palveluksessaan. Hän otaksui Stinelin olevan Rikon sisaren, vaikkei poika sitä sanonut; mutta eihän tämä muutenkaan koskaan puhunut perhe-oloistaan.

Samana iltana kertoikin emäntä kaikille vierailleen, että Riko seuraavana aamuna lähtee hakemaan sisartaan, sillä hän on tullut huomaamaan, kuinka täällä on hyvä olla.

Nyt hänkin puolestaan tahtoi näyttää kuinka hyvää hän soi Rikolle. Hän toi ullakolta suuren kopan ja ahtoi sen aivan täyteen makkaroita ja juustoa ja munia ja leipäpilppuja, joiden väliin pani sormenpaksulta voita. Rikolle hän sitte sanoi: "Et sinä saa nähdä nälkää matkalla, ja loput saat syödä perillä; siellä taidat tavata tyhjänpuoleiset paikat ja kotimatkalla tarvitset myöskin hiukan evästä. Sillä tulethan sinä, Riko, aivan varmasti takaisin?"

"Tulen", sanoi Riko. "Viikon päästä olen taas täällä."

Nyt Riko vielä vei viulunsa rouva Menotin luo, sillä muiden hoitoon ei hän sitä olisi uskonut, ja sitte hän heitti heidät viikoksi hyvästi; sillä jos kaikki kävi hyvin, toivoi hän palaavansa sen kuluttua.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Vuorien poikki takaisin.

Seuraavana aamuna seisoi Riko rautatieasemalla jo kauan ennen kello viittä ja tuskin malttoi odottaa junan lähtöä. Nyt hän taas oli vaunussa, aivan kuin kolme vuotta takaperin. Silloin hän pelonalaisena istua kyyrötti viuluineen nurkassa; nyt hän oli ottanut haltuunsa koko penkin; sillä hänen vieressään oli matkalaukku ja koppa, ja ne veivät suuren tilan. Bergamossa hän tapasi välipuheen mukaan hevoskauppiaan, ja nyt he yhdessä jatkoivat matkaa ensin hyvän aikaa samassa vaunussa ja sitte laivalla yli järven. Sitte he astuivat maihin ja lähtivät erääseen ravintolaan; sen edustalla oli suuret postivaunut, hevoset täysissä valjaissa. Rikon mieleen muistui selvästi kuinka hän oli yöllä seisonut täällä ypö yksin sitte kun ylioppilaat olivat lähteneet astumaan tuonne poispäin. Ja tuolta kauempaa näkyi tallin ovi, mistä lyhdyn valo oli loistanut, ja missä hän oli uudestaan tavannut lammaskauppiaan.

Nyt oli jo ilta ja kohta noustiin vaunuihin ja lähdettiin kulkemaan vuoristoa kohden. Tällä kertaa matkusti Riko kumppaninsa kanssa itse vaunuissa. Tuskin hän oli päässyt mukavasti istumaan nurkkaansa, kun hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä mielenliikutukseltaan hän ei edellisenä yönä ollut nukkunut vähääkään. Nyt tämä vahinko oli korvattava; ja kertaakaan heräämättä nukkui Riko nukkumistaan, kunnes aurinko oli noussut korkealle ja vaunut kulkivat hyvin hiljaa. Kun Riko pisti päänsä ulos ikkunasta, huomasi hän sanomattomaksi hämmästyksekseen, että vaunut kulkivat sitä polveilevaa tietä, joka vei ylös Malojaan ja jonka hän niin hyvin tunsi.

Ikkunasta ei hän voinut nähdä paljoa, senverran vain, että tie tuon tuostakin teki äkkikäänteen; mutta hän olisi kernaasti tahtonut nähdä koko seudun. Nyt vaunut seisahtuivat; oli saavuttu kukkulalle. Tuossa oli ravintola; tuossa tiepuolessa hän oli istunut ja puhellut ajajan kanssa. Kaikki matkustajat astuivat hetkeksi vaunuista, hevosia syötettiin. Rikokin astui vaunuista; hän meni ajajan luo ja kysyi nöyrästi: "Saisinkohan ajaa teidän kanssanne ajaja-istuimella Silseen saakka?"

"Totia kai", sanoi ajaja.

Ja nyt nousivat kaikki taas vaunuihin ja iloista kyytiä kuljettiin ensin alas ja sitten tasaista tietä eteenpäin. Nyt näkyi järvi. Tuolla oli metsäinen niemi ja tuolla — tuolla näkyivät Silsen valkoiset talot ja taustassa Sils-Maria. Pieni kirkko loisti aamuauringon valossa ja vuoren juurella näkyivät molemmat pienet mökit.

Rikon sydän alkoi sykkiä rajusti. Missähän Stineli oli? Vielä muutamia askeleita, ja postivaunut pysähtyivät Silseen.

Rikon katoamisen jälkeen oli Stineli kokenut monta kovaa päivää. Lapset olivat varttuneet suuremmiksi, työtä oli karttunut yhä enemmän ja suurin osa siitä joutui Stinelin suoritettavaksi; sillä hän oli lapsista vanhin ja aikaihmisistä nuorin. Sentähden sanottiin aina: "Stineli tehköön tämän; johan hän on siksi vanha"; ja kohta senjälkeen taas: "Tämän voi Stineli tehdä, koska hän vielä on niin nuori." Siitä saakka kuin Riko joutui pois, ei hän enää voinut oikein jakaa iloaankaan kenenkään kanssa, jos joku lyhyt vapaahetki joskus olisikin sattunut hänen osalleen.

Edellisenä vuonna oli hyvä mummu kuollut, ja siitä saakka ei Stinelin osalle tullut vapaahetkiä ensinkään; sillä aamusta iltaan oli niin paljon työtä, ettei sitä milloinkaan saatu loppumaan, vaan täytyi aina olla samassa työtouhussa.

Mutta Stineli oli säilyttänyt reippaan mielensä, vaikka hän olikin hartaasti itkenyt mummua ja vieläkin monesti joka päivä tuli ajatelleeksi: "Ilman mummua ja Rikoa ei tämä maailma enää ole niin kaunis kuin kerran ennen."

Päivänpaisteisena lauantai-aamuna tuli hän ladosta suuri olkitukko pään päällä; hän aikoi ruveta tekemään hyviä olkihuiskuja iltapäivän siivousta varten. Päivä paistoi ihanasti Silseen vievälle kuivalle tielle, ja tyttö jäi seisomaan ja katselemaan. Silsestä päin tuli nuorukainen, jota Stineli ei tuntenut; sen hän toki heti huomasi, ettei se ollut silseläinen. Kun nuorukainen tuli lähemmäksi, jäi hän seisomaan ja katsoi Stineliä, ja tämäkin katsoi tulijaa ja näytti hämmästyneeltä. Mutta samassa tyttö heitti olkitaakkansa kauas luotansa ja juoksi seisovan nuorukaisen luo ja huusi: "Oi Riko, elätkö sinä vielä? Oletko tullut takaisin? Mutta suureksipa olet kasvanut, Riko! Ensin en ollut tuntea sinua, mutta kun näin kasvosi, tunsin sinut heti; eihän kellään ihmisellä ole sellaisia kasvoja kuin sinulla!"

Ja Stineli seisoi ilosta hehkuvan punaisena Rikon edessä, ja Riko seisoi liikutuksesta valkeana kuin palttina eikä aluksi saanut sanaa suustansa, katsoi vain katsomistaan Stineliä. Sitten sanoi hän: "Sinäkin olet kasvanut suuremmaksi, Stineli, mutta muuten sinä olet aivan samanlainen kuin ennen. Jota lähemmäksi kotianne tulin, sitä tuskallisemmalta tuntui, kun pelkäsin sinun tulleen toisenlaiseksi."

"Oi, kuinka hauskaa, Riko, kun taas olet täällä!" riemuitsi Stineli. "Voi, jospa mummu tietäisi! Mutta sinun on tultava sisään, Riko; kylläpä nyt kaikki hämmästyvät!" Stineli juoksi edeltä ja avasi oven ja Riko astui tupaan. Lapset pujahtivat heti piiloon toistensa taakse ja äiti nousi ja tervehti Rikoa kuin vierasta ainakin ja kysyi mitä hän halusi. Sillä ei äiti eikä yksikään lapsista tuntenut Rikoa. Samassa tulivat myös Trudi ja Sami ja tervehtivät hekin ohimennen.

"Ettekö sitte tunne häntä?" huusi Stineli; "Rikohan tämä on!"

Nytkös kaikki rupesivat ihmettelemään, ja samassa tuli isäkin ruualle.

Riko meni häntä vastaan ja ojensi kätensä. Isä tarttui siihen ja katsoi nuorukaista.

"Nyt ei isäkään tunne häntä", sanoi Stineli hiukan loukkautuneena. "Sehän on Riko, isä."

"Niinkö? Aivan oikein!" sanoi isä ja katseli häntä uudestaan kiireestä kantapäähän; sitte sanoi hän taas: "Sinua tosiaan kannattaa katsella; oletko opetellut jotain ammattia? Tule istumaan kanssamme ruoalle ja kerro mitä sinulle on tapahtunut."

Riko ei käynyt istumaan, katseli vain yhtä mittaa ovelle päin; vihdoin hän kysyi empien: "Missä mummu on?" Isä kertoi, että mummu lepää Silsessä, vanhan opettajan läheisyydessä. Riko oli tuskin uskaltanut kysyä tätä, sillä hän pelkäsi vastausta, kun ei mummua missään näkynyt. Nyt hän istui ruoalle toisten kanssa; mutta aluksi oli hän aivan ääneti, eikä voinut syödäkään, sillä mummu oli ollut hänelle hyvin rakas.

Mutta nyt halusi isä kuulla mihin hän oli joutunut silloin, kun häntä täällä etsittiin vuoren rotkoista, ja mitä hänelle tuolla kaukana oli tapahtunut. Silloin Riko kertoi kaikki ja pääsi piankin puhumaan rouva Menotista ja Silviosta ja selvitti nyt minkätähden hän oikeastaan oli tullut ja kuinka hän Stinelin kanssa aikoi palata Peschieraan, jos isä ja äiti vain suostuisivat siihen. Stineli kuunteli Rikon kertomusta silmät pystyssä, sillä olihan tämä kaikki hänellekin uutta. Sydämessä leimahti kuin ilonliekki: Rikon kanssa hänen kauniin järvensä rannalle, joka päivä olemaan hänen seurassaan hyvän rouvan ja sairaan Silvion luona, joka niin suuresti toivoi häntä luoksensa!

Isä oli ensin jonkun aikaa aivan ääneti, sillä hän ei koskaan liikoja hätiköinyt; sitte hän sanoi: "Hyvä on; kun pääsee vierasten luo, oppii aina jotakin. Mutta Stineli ei voi lähteä; siitä ei kannata puhua. Hänet tarvitsemme täällä kotona. Mutta voihan joku toisista lähteä, ehkäpä Trudi."

"Niin, niin, sehän on parempi", sanoi äiti. "Ilman Stineliä minä en tule toimeen." Silloin Trudikin nosti päätään ja sanoi: "Niin on minustakin parempi; eihän täällä kotona milloinkaan ole muuta kuin lastenhuutoa."

Stineli ei sanonut sanaakaan, katsoi vain jännityksellä Rikoa: Sanoisikohan tämä vielä jotain, kun isä noin jyrkästi oli kieltänyt, vai suostuisikohan hän ottamaan Trudin mukaansa? Mutta Riko katsoi isää rohkeasti silmiin ja sanoi:

"Ei se niinpäin sovellu. Sairas Silvio tahtoo ainoastaan Stineliä luokseen eikä ketään toista, ja hän kyllä tietää mitä tahtoo; hän lähettää Trudin heti paikalla kotiin ja tämä saa tehdä matkansa aivan turhanpäiten, Sitte on rouva Menotti myöskin sanonut: Jos Stineli tulee Silvion kanssa hyvin toimeen, saa hän joka kuukausi lähettää kotiin kymmenen frangia, jos vanhemmat sitä vaativat. Ja kyllähän Stineli hyvin tulee Silvion kanssa toimeen, sen tiedän niin varmasti kuin olisin jo nähnyt sen."

Isä työnsi lautasensa pois ja pani lakin päähänsä. Hän oli lopettanut syömisensä ja piti kernaasti lakkia päässään, kun oli tarkkaan mietittävä; ajatukset tuntuivat siten pysyvän paremmin koossa.

Nyt hän punnitsi mielessään miten paljon hän sai ahertaa, ennenkuin sai ansaituksi yhdenkään frangin ja sitte hän ajatteli: "Kymmenen frangia jok'ainoa kuukausi tuohon käteen, tarvitsematta liikuttaa sormeaankaan." Sitte hän työnsi lakin ensin toiselle ja sitte toiselle korvalle ja sanoi: "Menköön sitte; ehkäpä joku toinenkin voi tehdä jotain täällä kotona."

Stinelin silmät loistivat. Mutta äiti katsoi hiukan huokaillen kaikkia noita pieniä päitä ja lautasia; kukahan tästä puoleen auttaa näiden puhtaana pitämisessä? ja Trudi töykkäsi Peterliä kyynärpäällään ja sanoi: "istuhan kerrankin hiljaa!" vaikka tämä tällä kertaa söi papujaan aivan ääneti.

Mutta isä oli vielä kerran korjannut lakkiaan; eräs asia oli taas johtunut hänen mieleensä. "Mutta eihän Stineli vielä ole käynyt rippikoulua", sanoi hän. "Minusta hänen pitäisi ensin suorittaa se asia."

"Vastahan minun kahden vuoden päästä oli määrä käydä rippikoulua", sanoi Stineli innoissaan. "Voinhan varsin hyvin lähteä kahdeksi vuodeksi ja sitte taas tulla kotiin."

Se oli hyvä ehdotus, ja nyt olivat kaikki tyytyväisiä. Isä ja äiti ajattelivat: "Vaikka kaikki Stinelin lähdettyä kävisikin hullusti, niin eihän tuota ainaisesti kestä; lähteköön nyt ja tulkoon sitte takaisin." — Ja Trudi ajatteli: "Kun Stineli tulee takaisin, lähden minä, ja sittepähän nähdään, milloin minä tulen takaisin." Mutta Riko ja Stineli katsoivat toisiaan, ja puhdas ilo loisti heidän silmistään.

Kun isä nyt piti asian päätettynä, nousi hän pöydästä ja sanoi: "Huomenna voitte lähteä, niin tiedämme millä kannalla asiat ovat."

Mutta silloin alkoi äiti surkeasti vaikeroida ja sanoi, ettei heidän toki niin pian tulisi lähteä, ja niin kauan hän voivotteli, kunnes isä sanoi: "Menkööt sitte vasta maanantaina", sillä kauemmaksi ei isä tahtonut lähtöä siirtää, koska hän hyvin tiesi suruvirsien soivan siksi, kunnes matkalle oli lähdetty.

Stinelillä oli nyt paljon tehtävää; Riko ymmärsi sen hyvin ja sentähden hän kääntyi Samin puoleen ja kertoi lähtevänsä katsomaan oliko Sils-Mariassa kaikki entisellään, ja koska hän aikoi Silsestä tuoda matkalaukun ja kopan, pyysi hän Samia mukaansa kantamaan toista niistä. Yhdessä he sitte lähtivät matkalle. Ensin jäi Riko seisomaan entisen kotimökkinsä edustalle; siinä hän katseli vanhaa ulko-ovea ja kanakoppelia. Hän kysyi Samilta kuka siellä asui ja elikö täti siellä yksikseen. Mutta täti oli aikoja sitte muuttanut pois, Silvaplanaan, eikä kukaan ollut häntä sittemmin tavannut, sillä ei hän milloinkaan enää käynyt Sils-Mariassa.

Mökissä asui nyt väkeä, jota Riko ei ensinkään tuntenut. Joka paikassa mihin Riko tuli, näki hän vanhoja, tuttuja taloja, mutta ikkunoista kurkisti outoja ihmisiä; ei kukaan tuntenut häntä. Kun he sitte illemmällä tulivat Silseen, poikkesi Riko hautuumaalle, sillä hän halusi käydä mummun haudalla, mutta Sami ei varmasti tiennyt missä se oli.

Matkalaukkua ja koria kantaen he palasivat hämärissä kotiin. Siellä seisoi Stineli vielä kaivon luona ja puhdisti navettasankoa viimeistä kertaa, ja kun Riko jäi hänen viereensä seisomaan, sanoi hän ilosta ja siivoamisinnosta loistavana: "Tuskin vielä voin uskoa sitä todeksi, Riko."

"Mutta minä uskon", sanoi Riko niin varmasti, että Stineli hämmästyneenä jäi katsomaan häneen. "Mutta, näetkös, Stineli, sinä et olekaan yhtä kauan ajatellut tätä asiaa kuin minä."

Mutta Stinelin täytyi vielä pitempäänkin ihmetellä sitä, että Riko noin varmasti voi sanoa sanottavansa; sitä hän ei ennen osannut tehdä.

Rikolle oli tehty vuode ullakkohuoneeseen; sinne vei hän tavaransa, sillä vasta huomenna aikoi hän purkaa esille tuomisensa. Seuraavana aamuna, joka oli kirkas, kaunis sunnuntaipäivä, tuli Riko kun kaikki istuivat ruokapöydässä ja latoi ihan Urslin ja Peteriin eteen niin suuren kasan luumuja ja viikunoita, etteivät nämä olleet mokomaa milloinkaan nähneet, ja viikunoita he eivät ennen olleet edes maistaneetkaan. Keskelle pöytää latoi Riko suuret määrät makkaroita ja lihaa ja munia. Kun suuri hämmästys hiukan oli asettunut, alkoivat sellaiset pidot, ettei niiden vertaisia ennen oltu tässä talossa pidetty, ja ihan iltaan saakka syödä nakertelivat lapset mielihyvällä makeita viikunoita.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kaksi iloista matkamiestä.

Maanantaina oli vasta illalla lähdettävä matkalle, sen oli hevoskauppias aivan selvästi ilmoittanut Rikolle, niin että tämä varmasti tiesi kuinka oli meneteltävä silloin ja koko matkalla. Kun siis oli heitetty hyvästit, lähtivät Riko ja Stineli astumaan Silseen, ja kodin edustalla seisoi äiti ja kaikki pienet lapsukaiset hänen ympärillään katsomassa poislähteviä. Sami kulki heidän rinnallaan ja kantoi päänsä päällä matkalaukkua; koria kantoivat Riko toiselta ja Stineli toiselta puolelta. Molemmat olivat Stinelin vaatteita täynnä.

Silsen kirkon luona sanoi Stineli: "Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät! Meidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?" Riko suostui siihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen, vaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.

Kun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan: "Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle? Kuulustelin heitä jo eilen!"

Hevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi: "Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te olette nuoria."

Sitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla, ajaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja kääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.

Ensi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken ja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden kuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan alusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko yönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä. Aamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin kolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti astumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen ennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti Stineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen sillan luo.

Siinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja Stineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli juuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä tällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli joka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja huusi vihdoin täynnä ihastusta: "On tämä vielä paljon kauniimpi kuin Silsjärvi!"

Ei Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun hän Stinelin kanssa istui sen rannalla.

Kaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa — sitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan osannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan odottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven rannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi näyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja missä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he yhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä kädestä.

"Mutta minne hän sitte meni?" kysyi Stineli. "Etkö milloinkaan ole löytänyt taloa, johon hän meni?"

"En", sanoi Riko. "Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu kuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon portailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole taloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä nähnyt."

Vihdoin he nousivat ja lähtivät puutarhaan päin. Riko kantoi laukkua ja Stineli koppaa. Kun he astuivat puutarhaan, täytyi Stinelin huutaa ääneen: "Oi, kuinka kaunista! Oi, kuinka kauniita kukkia!"

Silloin Silvio äkkiä ponnahti istumaan. Hän huusi kaikin voimin: "Riko tulee Stinelin kanssa!"

Äiti luuli kuumeen taas ahdistavan poikaa; hän viskasi kaikki tavaransa sikin sokin kirstuun, jossa hän parastaikaa oli myllännyt, ja tuli juosten apuun.

Mutta samassa silmänräpäyksessä astui Riko ilmielävänä huoneeseen, ja hämmästyksestä ja ilosta oli hyvä rouva miltei kaatua; sillä tähän hetkeen saakka oli häntä yhtä mittaa vaivannut salainen pelko, että Riko tällä matkalla heittää henkensä.

Rikon takaa ilmestyi huoneeseen tyttö, jolla oli niin ystävälliset kasvot, että rouva Menotti heti paikalla mielistyi häneen, sillä hän oli hyvin herkkätunteinen. Mutta pelkästä ilosta täytyi hänen ensin molemmin käsin tarttua Rikon käteen, ja sillä välin meni Stineli pienen vuoteen luo tervehtimään Silviota. Hän kietoi käsivartensa pienen pojan hentosen vartalon ympärille ja katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin, ikäänkuin he jo kauan olisivat olleet hyvät tuttavat, ja Silvio otti heti tyttöä kaulasta ja veti hänet puoleensa. Sitte laski Stineli vuoteelle lahjan, jonka hän oli pistänyt taskuunsa, jotta se olisi käsillä. Se oli taideteos, joka aikoinaan oli tuottanut Peterlille suurempaa iloa, kuin mikään muu lelu: petäjänkäpy, näet, jossa jokaisesta pienestä aukosta, joita on kovien suomujen välissä, oli pujotettu hieno lanka, joka langan päähän oli kiinnitetty korkista valmistettu, hullunkurisen näköinen pieni nukke. Kaikki nämä pienet nuket hyppelivät vastatusten ja kumarsivat toisilleen niin mukavasti, ja niillä oli kaikilla punamaalilla ja hiilellä niin lystikkäästi maalatut kasvot, että Silvio nauroi nauramasta päästyäänkin.

Sillä välin oli äiti lyhimmittäin Rikolta kuullut kuinka hyvin ja onnellisesti matka oli käynyt. Nyt hän kääntyi Stinelin puoleen ja tervehti häntä ystävällisesti, ja Stineli vastasi enemmän ystävällisillä silmillään kuin suullaan; sillä hän ei osannut italian kieltä ensinkään, vaan hänen täytyi käyttää omaansa. Mutta Stineli ei juuri ottanut asioita raskaasti ja mukautui heti olosuhteisiin, niin että kun hän ei osannut puhua, selitti hän asiat sormillaan ja kaikenmoisilla merkeillä, jotka olivat Silviosta niin huvittavia, että kaikki oli hänestä kuin hauskaa leikkiä vain, jossa yhtä mittaa oli jotain arvattavaa.

Nyt meni rouva Menotti kaapin luo, jossa oli kaikki mitä ateriaa varten tarvittiin: lautaset ja pöytäliina ja kylmää kanaa ja hedelmiä. Kun Stineli sen huomasi, juoksi hän heti paikalla apuun, kattoi pöydän ja toi kaikki ruuat ja oli niin hämmästyttävän sukkela toimissaan, ettei rouva Menotti ennättänyt muuta kuin ihmetellen katsella tätä menoa; ja ennenkuin rouva ennätti tuumata mitä nyt olisi tehtävä, oli Silviolla jo kaikki tarjottimella edessään ja ruuat valmiiksi leikattu ja sievästi valmistettu. Tämä nopea tarjoilu oli Silviolle hyvin mieleen.

Silloin istui rouva Menotti ruokapöydän ääreen ja sanoi: "Näin mukavaa elämää ei minulla milloinkaan ennen ole ollut; mutta tulehan sinäkin, Stineli, nyt istumaan meidän kanssamme ruualle."

Nyt istuivat he kaikki iloisina pöytään ja söivät yhdessä, ja tuntui kuin he olisivat kaiken ikänsä olleet toistensa kanssa ja tästä puoleenkin aina kuuluisivat samaan perheeseen. Sitte alkoi Riko kertoa matkan vaiheita, ja Stineli nousi hiljaa ja raivasi kaikki paikoilleen kaappiin, sillä hän tiesi jo missä mitäkin tavaraa pidettiin. Sitte istui hän aivan lähelle Silvion vuodetta, ja alkoi notkeilla sormillaan muodostaa kuvioita, joista syntyi varjokuvia seinälle, ja Silvio nauroi yhtä mittaa ihan ääneen ja huusi: "Jänis! Sarviniekka eläin! Pitkäkoipinen hämähäkki!"

Näin kului ensimäinen ilta niin nopeasti, ettei kukaan voinut ymmärtää mihin aika oli vierähtänyt, kun kello löi kymmenen. Riko nousi, sillä hän tiesi, että hänen nyt oli lähdettävä pois; mutta hänen kasvojaan synkisti kolkko pilvi. Hän sanoi jyrkästi: "Hyvää yötä!" ja läksi. Mutta Stineli juoksi hänen jälessään, ja puutarhassa hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Nyt et saa olla murheissasi, Riko; täällähän on niin kaunista, enkä voi sanoa, kuinka tämä kaikki miellyttää minua ja kuinka iloinen olen, ja kaikesta tästä saan kiittää sinua, ja huomenna sinä taas tulet tänne ja joka päivä. Etkö iloitse siitä, Riko?"

"Iloitsen", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. "Mutta joka ilta, kun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu kenellekään."

"Voi, et saa ajatella noin", sanoi Stineli rohkaisevasti. "Mehän olemme aina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä aikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti oli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin aina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka mitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella tämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!"

"Tahdonhan minä", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan hänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet tasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko lähti puutarhasta.

Kun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle "hyvää yötä", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla tahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: "Stinelin täytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo niin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään."

Ei mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: "No, pidä sitte Stinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän sitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä saa nähdä häntä moniin aikoihin." Silloin päästi Silvio irti Stinelin käden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:

"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!"

Sen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen huoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu tunkeutui avonaisen ikkunan kautta.

Päivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle; kun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän olikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki kaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään kärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin tulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei ollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta päivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.

Stinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän vain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin miellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut hoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää tyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin keinoin.

Siten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta huvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen kytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta italialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun hän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se Silviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen hauskuudekseen keksitty.

Joka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina kiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain tahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko hetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon tuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin milloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei laisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa: Silvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki leikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle itselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän puhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän perehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli tuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin sunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin kiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.

Kun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat ystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut erota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa saanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut Mutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta iloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja huolissaan hän ajatteli itsekseen: "Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma olisi tulossa."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Pilviä kauniilla Gardajärvellä.

Tuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit. Rikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut viettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat puhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei voinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian hauskojakin puolia. "Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven ja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa", oli hän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana sunnuntaina olevan tanssit.

Riko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli kuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa jälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet itsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin kuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.

Mutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut läheskään kymmenen ja sanoi: "Nyt minä lähden."

Rouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt mikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt häntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: "Minä lähden saattamaan sinua vähän matkaa."

"Älä lähde!" huusi Silvio. "Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!"

"Jää vain, Stineli", sanoi Rikokin. "Jää tänne ja anna minun mennä!"

Näin sanoessaan hän näytti juuri samanlaiselta kuin silloin, kun hän tuli opettajan luota halkopinon taakse ja sanoi: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli meni Silvion vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Ole nyt kiltti, Silvio. Huomenna kerron sinulle kaikkein hauskimmat kertomukseni Peterlistä, jos vain et nyt melua."

Silvio ottikin ollakseen aivan hiljaa, ja Stineli lähti Rikon kanssa. Kun he sitte seisoivat puutarhan aituuksen luona, kääntyi Riko, osoitti valaistua taloa, joka täältä puutarhasta näytti niin miellyttävältä ja sanoi:

"Mene takaisin, Stineli; sinne sinä kuulut, ja siellä on kotisi; minun kotini on maantie. Minähän olen ja tulen aina olemaan koditon; anna minun sentähden mennä menojani."

"En anna, en, en, näin en voi päästää sinua menemään, Riko. Mihin sinä nyt olet menossa?"

"Järven rantaan", sanoi Riko ja lähti sillalle päin. Stineli lähti hänen mukaansa. Kun he saapuivat äyräälle, kuulivat he aaltojen hiljaista loisketta, jota kuuntelivat hetkisen. Sitte sanoi Riko: "Näetkös, Stineli, jos sinä et olisi täällä, lähtisin pois, kauas pois, vaikka en tiedäkään minne. Minunhan täytyy aina olla koditon raukka, ja kaiken ikäni soittaa ravintoloissa, missä ihmiset meluavat ikäänkuin olisivat hulluja, ja nukkua huoneessa, johon mieluummin en enää milloinkaan palaisi. Sinun kotisi on noiden luona, jotka asuvat tuossa kauniissa talossa, mutta minulla ei ole kotia missään. Ja tiedätkö, kun katson alas syvyyteen, ajattelen: jospa äitini ennen kuolemaansa olisi heittänyt minut tuonne, niin minusta ei olisi tullut tällainen koditon poika poloinen."

Stineli oli sydämen surulla kuunnellut Rikon puhetta; mutta samalla kun hän lausui viimeiset sanansa, valtasi tytön suuri kauhu ja hän huusi: "Voi, Riko, et saa puhua tuollaista! Sinä et varmaankaan ole pitkiin aikoihin rukoillut 'Isä meitääsi'. Sentähden on sinussa herännyt näin pahoja ajatuksia."

"En olekaan enää rukoillut sitä, enkä edes enää osaa sitä."

Tämä oli Stinelistä ihan kauheata.

"Voi Riko, tietäisipä vain mummu tämän", vaikeroi hän, "niin kyllä olisi hän kovin pahoillaan sinusta. Tiedätkö kuinka mummu sanoi: 'Joka unohtaa 'Isä meitänsä', hänen käy huonosti!' Oi, Riko, sinun täytyy oppia se uudestaan, minä opetan sen sinulle heti. Kyllä sinä pian opit sen."

Ja Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän saneli kahdesti perättäin "Isä meidän" rukouksen. Kun tyttö nyt syvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta niissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:

"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan hän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin voi antaa sen sinulle."

"Mutta, Stineli", vastasi Riko, "jos hyvällä Jumalalla on minulle koti valtakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän, ettei hän siis tahdo antaa."

"Mutta sinun tulee ajatella", jatkoi Stineli, "että hyvä Jumala voi sanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän joskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'."

Siihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:

"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen uudestaan."

Stineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan oikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon täytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.

Mutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän nöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa, että Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan ollut Jumalalta niitä rukoillut.

Stineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään, voisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia Rikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin vastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei hän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan. Silvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja epätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla oli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria tuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo oli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt äitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan, sanoi hän: "Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa sinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni, että toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet tosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt paljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle tästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita on. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on parantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on Jumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet ja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan anastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.

"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin — hän oli tuonut minut tänne Rivasta, missä isäni vielä elää — oli Menotilla täällä hyvä ystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli täällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää maa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä tehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei paljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta samoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen sopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan; vuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi takaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän oli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja sentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna alettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja rautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman korvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana hyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla saamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo entinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän omaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa vain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja sanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa takaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan osansa.'

"Sitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen vaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme toisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä minusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä ja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä, kuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei palannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä tuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun ajatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta; täytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte taas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän yltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään."

Stineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä tuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta ei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi hänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme sovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla hyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka me olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme oikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa mummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt auttamaan itseään.

Sitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän oli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi pojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä oli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän Jumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se keventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin ajatella: "Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa."

Stinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt lähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt hänelle hyvää.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Vihdoin kotona.

Kun kultainen sunnuntai-aamu heloitti yli puutarhan ja sen punaisien kukkien, astui rouva Menotti ulos ja kävi istumaan turvepenkille aituuksen viereen. Hän katseli ympärilleen ja omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Tässä oli oleanderikukkia ja niiden takana laakeripensasto, tuolla viikunapuita hedelmiä täynnä ja niiden välillä kultaisia viiniköynnöksiä. Silloin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos pääsisin vapaaksi omantunnon soimauksista; mutta toista näin kaunista paikkaa en mistään löydä."

Samassa tuli Riko puutarhaan; hänenhän oli tänään iltapäivällä lähdettävä pois. Mutta ei hän kuitenkaan jaksanut kaiken päivää olla käymättä täällä. Kun hän nyt oli menossa suoraa päätä huoneeseen, huusi rouva Menotti häntä ja sanoi:

"Istu vähän aikaa tässä luonani; kuka tietää kauanko saatamme istua vieretysten!"

Riko pelästyi.

"Kuinka niin, rouva Menotti? Ettehän te toki lähde pois?"

Nyt täytyi rouva Menotin kääntää puhe toisaalle, sillä eihän hän voinut kertoa Rikolle huoltansa. Hän muisti mitä Stineli eilen illalla oli kertonut Rikosta, mutta hänen mielensä oli silloin niin täynnä omia huolia, ettei hän ollut oikein päässyt tytön kertomuksesta selville. Nyt häntä hiukan oudostutti, kun asia taas johtui hänen mieleensä.

"Kerropas minulle, Riko", alkoi hän, "oletko joskus ennen ollut täällä Peschierassa, koska sinä uudestaan halusit nähdä tätä järveä? Stineli, näet, kertoi siitä minulle eilen illalla."

"Olinhan täällä pienenä ollessani", sanoi Riko. "Sitte jouduin pois täältä."

"Kuinka sinä pienenä ollessasi sitte jouduit tänne?"

"Minä olen täällä syntynyt."

"Mitä? Täällä syntynyt? Mikä sinun isäsi sitte oli, koska hän tuli tänne vuoristosta?"

"Ei hän ollut vuoristosta. Äiti vain oli sieltä."

"Mitä puhut, Riko?" huusi rouva. "Ei suinkaan isäsi ollut täältä kotoisin?"

"Olipa niinkin!"

"Tätä kaikkea et ole milloinkaan kertonut, ja se on kuitenkin hyvin merkillistä! Eihän sinulla edes ole meikäläistä nimeä. Mikä oli isäsi nimi?"

"Sama kuin minunkin: Enrico Trevillo."

Rouva Menotti syöksähti penkiltään ikäänkuin joku äkkipuuska olisi häntä kohdannut.

"Mitä sanot, Riko?" huusi hän. "Mitä sanoit äsken?"

"Mainitsin isäni nimen", sanoi Riko tyynesti.

Mutta rouva Menotti ei sitä enää kuullut; hän oli jo juossut ovelle.

"Stineli, tuo minulle huivi!" huusi hän ovelta. "Minun on heti paikalla mentävä pastorin luo. Joka jäseneni vapisee."

Hämmästyneenä toi Stineli huivin,

"Tule vähän matkaa saattamaan minua, Riko", sanoi rouva Menotti lähtiessään. "Minulla on vielä vähän kyselemistä sinulta."

Rikon oli vielä kaksi kertaa sanottava mikä hänen isänsä nimi oli, ja kolmannen kerran kysyi rouva Menotti vielä pastorin portailla, tiesikö hän tämän asian ihan varmasti. Sitte hän meni sisään. Riko lähti pois ja ihmetteli suuresti rouva Menotin kiihtymystä.

Riko oli tuonut viulun mukanaan, sillä hän tiesi Stinelin aina olevan hyvillään soitosta. Kun hän nyt saapui Silvion huoneeseen, tapasi hän sekä tämän että Stinelin mitä parhaimmalla tuulella. Lupauksensa mukaan oli Stineli kertonut kaskuja Peterlistä ja siten saanut sekä itsensä että kuuntelijansa varsin iloiselle mielelle. Kun Silvio nyt näki viulun, huusi hän heti: "Nyt me laulamme, nyt me laulamme Stinelin kanssa: 'Hoi, lampahat' —."

Stineli ei ollut kuullut lauluaan siitä saakka kuu hän sen sepitti, eikä hän ollut edes muistanut koko laulua, sillä Riko soitti nykyään niin paljon muuta kaunista. Sentähden olikin Stineli ihmeissään, kun pikku Silvio tahtoi laulaa tätä saksankielistä laulua, sillä eihän hän voinut tietää, että Riko kolmena vuonna oli satoja kertoja laulanut sen Silviolle. Stinelille oli suureksi iloksi, kun vielä kerran sai laulaa vanhan laulunsa Rikon kanssa. Alettiin, ja kas: Silvio lauloi kaikin voimin mukana; vaikkei hän ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa, oli hän kuitenkin oppinut kaikki värssyt. Mutta tällä kertaa oli Stinelin vuoro nauraa, sillä Silvio äänsi ne niin hullunkurisesti, ettei tyttö naurultaan voinut ensinkään laulaa. Ja kun Silvio näki Stinelin nauravan naaman, nauroi hänkin mukana, ja lauloi sitte taas entistään selvemmin ja kovemmin, jotta Stinelin täytyi nauraa vieläkin sydämellisemmin, ja Riko soitti voimainsa takaa: "Hoi, lampahat" —.

Moinen laulu ja nauru kajahti kaukaa rouva Menottia vastaan, kun hän lähestyi puutarhaansa. Hänen oli vaikea käsittää, kuinka näin tärkeällä hetkellä voitiin pitää tuollaista melua. Kiireesti kulki hän läpi puutarhan ja astui huoneeseen; mutta hänen täytyi heti istahtaa lähimmälle tuolille, sillä säikähdys ja ilo ja juoksu ja odotettavissa olevat asiat olivat niin vallanneet hänet, että hänen täytyi ensin saada tointua. Laulajat hämmästyivät ja katsoivat ihmeissään äitiä. Nyt hän olikin jo tointunut.

"Riko", sanoi hän tavallista juhlallisemmalla ääneltä. "Riko, katso ympärillesi! Tämä rakennus, tämä puutarha, tämä pelto, kaikki minkä näet ja mitä et voi nähdä on katosta lattiaan asti sinun; sinä olet sen omistaja; se on kaikki isäsi jättämää perintöä. Tämä on sinun kotisi. Sinun nimesi on kastekirjassa. Sinä olet Enrico Trevillon poika, ja hän oli mieheni paras ystävä."

Ensimäiset sanat kuultuaan oli Stineli jo käsittänyt koko asian, ja sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Riko istui kuin kivettyneenä tuolillaan, eikä saanut sanaa suustansa. Mutta Silvio, joka nähtävästi aavisti, että tästä vielä voi syntyä suurtakin hauskuutta, alkoi riemuita ja huusi:

"Nyt tämä talo on kerrassaan Rikon. Missä hänen täytyy nukkua?"

"Täytyy? Täytyy? Silvio!" sanoi äiti. "Hän saa olla kaikissa huoneissa missä vain tahtoo. Hän voi vielä tänä päivänä ajaa meidät kaikki kolme ulos, jos häntä vain haluttaa ja jäädä tänne ypö yksikseen."

"Silloin minäkin mieluimmin lähtisin ulos teidän luoksenne", sanoi Riko.

"Oi sinua, hyvää Rikoa!" huudahti rouva Menotti. "Jos sinä tahdot pitää meidät täällä, niin jäämmehän me mielellämme! Tiedätkö, kotimatkalla minä jo hiukan suunnittelin miten ehkä voisimme järjestää asiat. Minä voisin antaa sinulle puolet tästä rakennuksesta ja samoin puutarhasta ja koko alueesta. Siten tulisi puolet kaikesta olemaan sinun ja toinen puoli Silvion omaisuutta."

"Sitte minä annan osani Stinelille!" huusi Silvio.

"Hänelle minäkin annan osani", sanoi Riko.

"Ohoh! Nyt on sitte kaikki Stinelin omaa", nauroi pienokainen iloisesti, "puutarha ja rakennus ja kaikki mitä siinä on: tuolit ja pöydät ja minä ja Riko ja hänen viulunsa. Nyt on meidän taas laulettava."

Mutta Riko ei voinut pitää asioita niin pian päätettyinä kuin Silvio. Hän oli tällä välin mielessään miettinyt rouva Menotin sanoja, ja nyt hän arasti kysyi:

"Mutta miten voi Silvion isän talo joutua minulle, vaikka isäni olikin hänen ystävänsä?"

Nyt vasta tuli rouva Menotti ajatelleeksi, ettei Riko vielä tiennyt mitään asiain menosta, ja hän alkoi heti kertoa koko tapausta alusta alkain ja vielä paljoa laveammin kuin eilen illalla Stinelille. Kun hän oli lopettanut, olivat kaikki kolme täydellisesti käsittäneet asian, ja ääretön riemu valtasi heidät, sillä eihän mikään estänyt Rikoa heti paikalla muuttamasta taloonsa asumaan ja ikipäiviksi jäämästä sinne.

Mutta keskellä riemuhuutoja sanoi Riko:

"Jos kaikki on näin, rouva Menotti, niin eihän minkään siltä tarvitse muuttua talossa; minäkin tulen vain tänne ja tämä on minunkin kotini, ja näin me saamme olla yhdessä ja te olette meidän äitimme."

"Oi Riko, että tämä joutuikin juuri sinulle! Onpa hyvä Jumala johtanut kaikki hyvin! Nyt saan antaa tämän kaiken sinulle ja kuitenkin hyvällä omallatunnolla jäädä tänne! Minä tahdon mielelläni olla äitisi, Riko; olenhan jo kauan rakastanut sinua kuin omaa lastani. Tästä puoleen on sinun sanottava minua äidiksi ja samoin Stinelin ja me olemme onnellisin perhe koko Peschierassa."

"Nyt meidän on laulettava laulumme loppuun", huusi Silvio, joka tahtoi sävelissä päästää ilonsa ilmoille; ja Riko ja Stineli yhtyivät suurimmalla ilolla uudestaan laulamaan, sillä heidänkin sydämensä oli riemua täynnä. Kun he pääsivät loppuun, sanoi Stineli:

"Nyt tahtoisin laulaa toisenkin laulun sinun kanssasi, Riko; tiedätkö minkä?"

"Tiedän", vastasi Riko, "ja sen minäkin lautan mielelläni. Alotamme suoraan mummun mielivärssystä." Hän pani sävelen alulle ja lauloi kauniimmin ja hartaammin kuin milloinkaan ennen. Stineli yhtyi häneen kaikesta sydämestään:

"Ei erhetysten pelkoa, kun Herra johdattaa. Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa.

Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen!"

Mutta Rivaan ei Riko lähtenyt sinä päivänä. Äiti Menotti neuvoi häntä heti menemään emännän luo kertomaan muuttuneista olosuhteistaan, pyytämään häntä lähettämään toisen viulunsoittajan Rivaan, ja vielä tänään muuttamaan taloonsa asumaan. Tämä ehdotus miellytti Rikoa ja hän riensi heti pois. Emäntä kuunteli suurimmalla hämmästyksellä Rikon tiedonantoja. Kun Riko oli lopettanut kertomuksensa, huusi emäntä miestänsä saapuville, osoitti suurta iloa ja toivotti Rikolle kaikenpuolista siunausta talossaan, ja tekikin sen täydestä sydämestä. Hän olisi hyvin kernaasti edelleenkin pitänyt Rikoa luonaan, ja viime aikoina hän oli hautonut mielessään sellaista epäluuloa, että "Kolmen kruunun" emäntä tavoitteli Rikoa itselleen ja koki tehdä tämän nurjamieliseksi emäntäänsä kohtaan; ja sitä ei emäntä voinut sietää. Nyt nämä tuumat ainakin raukesivat tyhjiin, ja kernaasti hän soi Rikosta tulevan maatilanomistajan; sillä emäntä oli aina suonut hänelle kaikkea hyvää. Mies puolestaan iloitsi erityisesti tästä, sillä hän oli tuntenut Rikon isän eikä nyt laisinkaan voinut käsittää miksei hän jo ennen ollut huomannut kuinka Riko oli hiuskarvalleen isänsä näköinen. Näin Riko ystävällisesti erosi tästä talosta, ja kun emäntä vielä kerran oven edustalla antoi hänelle kättä, suositteli hän itseään Rikolle siltä varalta, että tämä ehkä tulevaisuudessa viettäisi jotain juhlaa oman kotinsa ulkopuolella. Vielä samana iltana tiesi koko Peschiera Rikon elämäntarinan; kuinka emäntä oli pitänyt hänestä huolta ja paljon muuta sen lisäksi. Jokainen soi kernaasti Rikolle tämän onnen, ja he sanoivat toinen toiselleen: "Hän sopiikin pienen maatilansa haltijaksi niin hyvin kuin hän olisi juuri sitä varten luotu."

Mutta äiti Menotti ei oikein tiennyt kuinka hän olisi järjestänyt talon kyllin hyvin uutta omistajaa varten. Hän pani häntä varten kuntoon yläkerrassa suuren huoneen, jonka molemmat ikkunat olivat puutarhaan ja järvelle päin. Huoneen seiniä kaunistivat sievät, pienet, valkoiset marmorikuvat, pöydälle pantiin hyvältä tuoksuava kukkavihko. Koko huone oli niin soman ja juhlallisen näköinen, että Riko hämmästyneenä jäi ovelle seisomaan, kun hän Stinelin saattamana tuli yläkertaan, missä äiti Menotti oli häntä vastaanottamassa. Mutta kun tämä otti häntä kädestä ja vei ikkunan luo, josta hän näki välkkyvän järven ja sinipunervat vuoret sen taustassa, tuli Rikon sydän niin tulvilleen iloa ja kiitollisuutta, ettei hän voinut kuin hiljaa sanoa:

"Oi, kuinka kaunista! Nyt saan vihdoinkin olla kotona!"

Alakerran miellyttävässä huoneessa, jonka avonainen ovi johti puutarhaan, vallitsi siitä illasta asti, kun Riko muutti taloonsa, sellainen ilo ja puhdas onni, ettei yksikään sen neljästä asukkaasta huomannut kuinka nopeasti aika kului.

Päivällä kulki Riko viheltävän palvelijansa mukana katsomassa viikunapuita ja maissipeltoja, sillä hänen täytyi oppia hoitamaan viljelyksiään. Silloin palvelija ajatteli itsekseen: "Minäpä osaan enemmän kuin herrani", ja ylpeys nousi hänelle hieman päähän. Mutta iltaisin kuului valaistusta huoneesta puutarhaan niin kauniita, liikuttavia säveleitä, että palvelija nojautui aitausta vasten ja kuunteli tuntimääriä; hän piti, näet, soitosta enemmän kuin mistään muusta. Silloin hän sanoi itsekseen: "Minun herrani osaa kuitenkin enemmän kuin minä", ja hän alkoi suuresti kunnioittaa herraansa.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Päivänpaistetta Gardajärvellä.

Näin oli kaksi vuotta lentämällä kulunut, toinen päivä aina toistansa hauskempana. Silloin tiesi Stineli,. että nyt oli hänen lähdettävä. Kovin täytyi hänen ponnistella alakuloisuutta vastaan, sillä hyvin raskasta oli ajatella lähtöä kotiin, josta ehkei enää saisi palata tänne. Rikokin tiesi, minkä nyt täytyi tapahtua ja moneen päivään hän ei puhunut muuta kuin kaikkein välttämättömimmistä asioista. Tämä tuntui äiti Menotista varsin salaperäiseltä, ja hän alkoi tiedustella syytä, sillä hän oli aikoja sitten unohtanut koko Stinelin rippikoulun. Kun tuo huolestuttava asia tuli ilmi, sanoi rouva Menotti rauhoittaen: "Varmaan voimme odottaa vielä vuoden." Ja niin elettiin iloisesti vielä vuosi eteenpäin.

Mutta kolmantena vuonna tuli Bergamosta sana, että sinne oli saapunut vuoristosta muuan, joka oli saanut toimekseen viedä Stineli mukanaan kotiin. Nyt täytyi lähdön tapahtua. Pikku Silvio käyttäytyi kuin hullu, mutta ei mikään auttanut; kohtaloa hän ei voinut muuttaa. Äiti Menotti sanoi kolmen viimeisen päivän kuluessa yhtä mittaa: "Tule vain takaisin, Stineli; lupaa isälle mitä ikänä hän tahtoo, kun hän vain laskee sinut tulemaan."

Riko ei sanonut sanaakaan. Sitte lähti Stineli matkoihinsa, ja siitä päivin tuntui kuin taloa olisi varjostanut harmaa, raskas pilvi, vaikka päivä paistoi ulkona yhtä kauniisti kuin ennenkin. Tätä kesti marraskuusta aina pääsiäiseen saakka, jolloin kaikki ihmiset pitivät ilojuhlaa; mutta ystäviemme talossa vietettiin hiljaista elämää, Kun juhla oli ohi ja koko puutarha kukki ja tuoksui vielä entistä ihanampana, istui Riko eräänä iltana Silvion vieressä ja soitteli kaikkein surullisimpia säveleitään, joista pikku Silvio tuli varsin alakuloiseksi. Mutta samassa kuului puutarhasta ääni: "Riko, Riko, eikö sinulla ole iloisempaa vastaanottoa minua varten?"

Silvio parkaisi kuin olisi ollut suunniltaan. Riko viskasi viulunsa vuoteelle ja juoksi ulos. Äiti syöksyi säikähtyneenä huoneeseen. Silloin ilmestyi ovelle Riko Stinelin kanssa. Ja kun Stinelin silmät taas hymyilivät huoneessa — silloin palasi kadoksissa ollut päivänpaiste ja jälleennäkemisen ilo oli suurempi kuin yksikään heistä olisi eronhetkenä voinut edes aavistaa. Siinä he taas istuivat pöydän ympärillä Silvion vuoteen vieressä, ja nyt kyseltiin ja kerrottiin ja juteltiin ja yhä uudestaan riemuittiin, kun raskas eron aika oli päättynyt. Ja siitäpä syntyi juhla-ilta sellainen, että olisi voinut luulla näiden neljän ihmisen saavuttaneen maailman korkeimman onnen. Mutta Rikosta tuntui toisin. Keskellä toisten riemua hän alkoi taas miettiä niinkuin muinoin; ei sitä kuitenkaan kestänyt niin kauan kuin silloin. Nähtävästi hän jotakuinkin pian tuli tyydyttävään lopputulokseen, sillä äkkiä miettiminen loppui, ja hyvin päättävästi hän lausui:

"Stinelin täytyy heti paikalla ruveta minun vaimokseni, muuten hän vielä kerran lähtee luotamme, ja sitä me emme kestä."

Silvio joutui aivan haltioihinsa tästä ehdotuksesta, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki olivat yksimielisiä siitä, että niin oli asia järjestettävä eikä toisin. —

Ihanana toukokuun päivänä kulki pitkä juhlasaattue kirkosta kohden "Kultaista aurinkoa". Etunenässä asteli komea, pitkä Riko ja hänen rinnallaan ilosilmäinen Stineli tuore kukkaseppele päässä. Sitte tuli kahden peschieralaisen pojan vetämissä, pehmeiksi päällystetyissä vaunuissa pikku Silvio, ilosta loistavana niinkuin mikäkin voitonsankari ja hänen jäljessään kulki kahisevassa juhlapuvussaan äiti Menotti hyvin liikutettuna. Hänen takanaan astui palvelija suuren, koko rintaa peittävän kukkavihkon koristamana, ja sitte seurasi koko Peschiera äänekkäin myötätunnon osoituksin, sillä kaunista pariskuntaa tahtoi jokainen nähdä ja juhlia. Koko Peschieran väestöllä oli kuin yhteinen perhejuhla, kun kadonnut ja takaisin tullut Peschieran poika nyt perusti oman kodin omalla synnyinseudullaan.

Mahdotonta on kuvailla "Kultaisen auringon" emännän voitonriemua, kun hän näki kulkueen tulevan taloonsa! Milloin ikään sittemmin oli puhe muiden, joko ylhäisten tai alhaisten, häistä, silloin emäntä aina sanoi halveksivasti:

"Tuo kaikki ei ole mitään Rikon häiden rinnalla, jotka vietettiin 'Kultaisessa auringossa'."

Kukkatarhatalosta ei päivänpaiste sittemmin koskaan kadonnut; mutta Stineli pitikin huolta siitä, ettei "Isä meidän" rukousta siellä milloinkaan unohdettu, ja joka sunnuntai-ilta soi "mummun laulu" heleänä yli puutarhan.