Produced by Tapio Riikonen

ALKUPERÄISIÄ KERTOMUKSIA ENTISILTÄ AJOILTA I

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Oy Kansa, 1911.

AINEHISTO:

Rohvessyöri.
Kupernyöri.
Lautamies.
Turha pelko.
Herrasmies.
Uskollinen kuolemaan asti.
Harakanvarpaat.

R0HVESSYÖRI.

Yhdeksännentoista vuosisadan viidennellä vuosikymmenellä osti Viipurin tullikamarin päällikkö, evestiluutnantti Rafael Tavast Ilmein hovin kreivi Armfeltiltä, joka sen taas aikoinaan oli ostanut surullisen kuuluisalta kenraali Kopieffiltä, jota kansa kutsui Kapiovaksi.

Sitä ennen maksettujen rahaverojen asemesta määräsi Tavast alustalaisensa tekemään päivätöitä hoviin, kunkin veronsa ja tilustensa mukaan.

"Jos talonpojat kuleksivat rahaa pyytämässä ympäri maailmaa, niin jäävät tekemättä sekä hovin, että omatkin työt. Mutta jos he työllänsä saavat suorittaa veronsa, niin tekevät he siinä sivussa omatkin työnsä ja oppivat, hovista saadulla käytännöllä, järjellisesti maata viljelemään", saneli tuo ymmärtäväinen ja kunnon isäntä alustalaisilleen.

Tavastin aikana vauristuivatkin Ilmeiläiset kaikin puolin, sekä varallisuudessa että myöskin sivistyksessä. Lukutaito nousevassa nuorisossa edistyi nopein askelin, kun sinne saatiin uusi lukkari, joka samalla oli koulumestarikin, lapsia opettamaan. Vanhoista tosin ei "konkaria" tullut, mutta hekin saivat oppia pesemään silmänsä ja siivoamaan itsensä, jota he sitä ennen eivät juuri pitäneet velvollisuutenansa — ei ainakaan arkisina aikoina.

Muuten elämä Ilmeillä muuttui siivommaksi: juopumus, ynnä sitä seuraavat paheet jäivät vähitellen pois, kun uusi isäntä kielsi alustalaisiltaan kotiviinan polton.

Tavast-herra oli ankara mies: mitä hän käski, se täytyi tehdä, ja mitä hän kielsi, se piti totella, ken ei sitä totellut, se sai hauskia havulinnaan. Eikä hän mitään ylellistä vaatinutkaan: siivollisuus ja ahkeruus olivat hänen päävaatimuksensa.

Pienemmät riidat alustalaistensa kesken ratkasi herra itse, vaan suuremmissa rikkeissä saivat he mennä kihlakuntaan. Vielä nytkin, vuosikymmenien kuluttua, muistelee vanhempi sukupolvi kunnon evestiä ja hänen hyviä töitään. [Evestiluutnantti Rafael Tavast kuoli Ilmeillä v. 1858.]

Muiden hyödyllisten toimien ohessa laittoi evesti sunnuntaikoulunkin hoviinsa. Siinä opetettiin sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja laulua. Ensimältä laittoivat alustalaiset siihen lapsiansa, mutta vähitellen ne tippuivat pois, kun joku pahansuopa oli levitellyt sellaisia huhuja, että lapsia opetetaan sitä varten, jotta he suuriksi tultuaan kelpaisivat sotapalvelukseen. Evesti tietysti julisti moiset juorupuheet perättömäksi, mutta se ei auttanut, lapsia ei vaan laitettu kouluun.

Vihdoin loppui evestin kärsivällisyys. Hän pakoitti omat palvelijansa, sekä piiat, että rengit, kouluun, ja niin jatkettiin koulun käyntiä, ensin huonommalla, sitte paremmalla menestyksellä. Palvelijat, kun olivat pakolla kouluun ajetut, eivät ensimältä tahtoneet mitään oppia, josta opettaja valitti evestille. Seuraavina pyhinä tuli herra itse kouluun ja oli siellä koko opetusajan. Se auttoi. Vähitellen kasvoi opin halu ja niin se meni eteenpäin.

Tämä olkoon kuvauksena kerrottu sen aikuisista oloista. Nyt kerron varsinaisesta aineestani "rohvessyöristä."

Eräänä päivänä, kun evesti oli saanut postin ja vilkaillut sanomalehtiä, sanoi hän emännöitsijällensä, vanhalle Vagertin-mamselille:

"Parin viikon perästä tulee meille vieraiksi minun hyvä ystäväni, professori Lönnrot, jonka minä tulin tuntemaan ollessani platsmajurina Helsingissä. Onkos meillä juottovasikkaa, tahi jotain muuta semmoista, josta sopisi niin arvokkaalle vieraalle ruokaa valmistaa?"

"Herra evesti saa olla huoletta; kyllä minä ruasta huolen pidän, kun näin ajalla sain tiedon", vastasi emännöitsijä.

"Professori Lönnrot lähtee runon keräysmatkalle ja hän on päättänyt käydä Ilmeilläkin. Minä kirjoitan hänelle tässä postissa, että hän tulkoon minua tervehtimään. Siksi meidän pitää varustaida häntä vastaanottamaan, niinkuin ylhäistä vierasta ainakin", selitti evesti.

Pian levisi tieto koko hovin palvelusväelle, että Helsingistä tulee vieraiksi korkea herra. Sisäpiika Johanna kuvitteli mielessään, kuinka hän koettaa hyvin passata tuota korkeaa vierasta ja niiata hänelle aivan uusimuotisesti, jonka tavan hän äsken oli Viipurista oppinut. Tiettävästi antaa se korkea herra hänelle suuren "juomarahan". Mutta mitä hän rahalla sitte tekee, se jääköön päättämättä siksi, kun hän tuumii kyökki-Miinan kanssa.

"Varmaanhan se korkia herra, joka meille tulee vieraiksi, ajaa omilla vaunuillaan ja parilla, jos ei kolmella kyytihevoisella", sanoi Kustaa renki päivällistä syödessään. "Tiettävästi kun hän tulee meille postihevoisilla, niin hän laittaa ne pois, koska hän täällä viipyy useampia päiviä. Ja jos ei hänellä ole omaa kuskia keralla, niin pääsen minä häntä kuskaamaan joko Heponiemeen taikka Rajanotkoon, kun hän Miettilästä tulee ja jatkaa matkaansa Karjalaan. Kas sitte pojalle pistetään rupla juomarahaa kouraan, niinkuin ei mitään."

"Välttäähän kun puolikin saat", vastasi renki Antti.

"Älä lörpöttele", virkkoi Kusti vihaisesti. "Eihän korkiat herrat kehtaa ruplaa vähempää antaa. Muistatkos kun minä toissa kesänä kyytisin senatööriä, niin ruplan hänkin pisti minulle kouraan, vaikka sisäpiika moitti häntä saituriksi."

"Mikähän virkamies tuo korkia herra mahtanee olla, joka tulee meille vieraiksi?" kysyi hovin ruotu-ukko.

"Rohvessyöriksihän tuo karja-Tiina kuului häntä karahteeranneen, mutta minä en tiedä mikä virka hänellä sitte lieneekään. Kas, pehtoori tulee tänne, kysytäänpäs häneltä", vastasi Aapo.

Pehtoorin tultua sisään, kysyivät rengit häneltä: "mikä virkamies rohvessyöri on?"

"Rohvessyöri on yläopiston lehtoori", vastasi pehtoori.

"Mikä se yläopisto sitte on?" kysyi Aatoltti.

"Yläopisto on korkein koulu Helsingissä, jossa papit vihitään, tuomarit ja muut virkamiehet vannotetaan. Kun ei kimnaasin opettajat ketä saa oppimaan, niin laittavat he ne yläopistoon. Kas siellä sitte pojat opetetaan ja selät pehmitetään. Yläopiston opettajia kutsutaan lehtooriksi sen tähden, kun he hakevat lehdosta vitsat, joilla poikia vatsivat (pieksävät), eikä ne pelkää lyödessään, olkoon kuinka suurten herrain poikia tahansa, ne vaan sivaltelevat", selitti pehtoori, ollen tyytyväinen, kun hän oli renkejä viisaampi.

"Mutta kun yläopiston opettajia sanotaan lehtooriksi niin mikäs se rohvessyöri sitte on?" kysyi Kusti.

"Ne lehtoorit jotka jaksavat ankarasti teinejä eli tutentteja, niinkuin niitä nyt sanotaan, kurittaa vissit vuodet, pääsevät vihdoin rohvessyöreiksi ja niillä on kentraalin arvo ja palkka juoksee tunnittain", selitti pehtoori.

"Pieksävätköhän ne muita ihmisiä, kuin teinejä?" kysyi Aappo vähän hämillään.

"Eiköhän ne makson edestä vatkanne ketä tahansa", vastasi Aatoltti ja nikkasi silmää toisille.

"Ei ne sinua pieksä, ole huoletta. He ovat liian suurelliset talonpoikia kurittamaan", lohdutti pehtoori.

Hovin palvelusväeltä saivat alustalaisetkin tietää, että hoviin kohta tulee eräs korkea herra Helsingistä, jota sanotaan rohvessyöriksi. Mitä kummallisimpia juttuja alkoi liikkua rahvaan seassa rohvessyöristä. Muun muassa levisi piiskaamisjuttuja siihen määrään, että muutamat olivat jo tietävinään hovin herran kutsuneen Helsingistä rohvessyörin kurittamaan niitä alustalaisia, jotka ovat olleet niskurit, tahi jättäneet päivätyönsä laimin. Varsinkin Mäkäläisen Lauri oli kauhussaan, kun hän, epärehellisyytensä tautta, oli käsketty tilalta pois muuttamaan, jonka tähden hänen omatuntonsa oli levoton.

"Sitä minä en vielä tällä syöntiäni usko, että meidän herra evesti olisi niin julma, että hän Helsingistä saakka kutsuisi rohvessyörin tänne ihmisiä kurittamaan. Eipäs hän itse, eikä hänen pehtoorinsa, saatikka sitte muut palvelijat, ole saaneet alustalaisia kurittaa, niinkuin Kapiovan aikana, jolloin ei huolinut olla paljon rikettäkään, kun jo sai kasakan pamppua maistaa. Muistanhan minä aivan hyvin, kun evesti meidät, isäntämiehet, ensi kerran hoviin kutsui, piti meille puheen ja virkkoi muun muassa näin:

"Minua säälittää, että te olette olleet alaspoljettuna ja saaneet kärsiä väkivaltaa entiseen aikaan. Mutta Jumalan kiitos, nyt ovat ajat muuttuneet. Minä tahdon teitä kohdella ihmisinä ja tehdä jokaiselle oikeutta; sillä maa on lailla hallittava, eikä väkivallalla. Koettakaa tekin puolestanne olla rehelliset ja tehdä aina oikein, niin meidän välimme tulee olemaan aina hyvä."

"Kuinkasta hän nyt olisi ryhtynyt sellaisiin toimiin, joita hän on tähän asti inhonnut", selitteli Kermisen Samuli toisille lampuodeille.

"Enkä minäkään joutavia jaarituksia visko, että meidän herra tahtoisi meitä kurittaa", arveli Jorosen Pekka. "Mutta se voipi olla paljon mahdollista, että se korkia herra matkustelee tiedustelemassa miten virkamiehet täyttävät velvollisuutensa ja miten he kohtelevat kansaa. Jos hän havaitsee kenessä olevan vilppiä, tahi röyhkeästi kansaa kohtelevan, niin suittaa hän sille antaa selkään, tahi eroittaa virasta, sen minä pikemmin uskon."

"Hän mahtaa olla hyvin vahva mies, kun hän jaksaa täyskasvuisia ihmisiä kurittaa", tuumaili Juosun Sipretti. "Onhan niitä väkeviäkin virkamiehiä, jotka kyllä jaksavat mieheltä puolensa pitää, esim. meidän vallesmanni on sellainen pukari, että kyllä se mieheltä puolensa pitää."

"Oletko sinä niin yksinkertainen että luulet rohvessyörin itsensä kurittavan? Etkös tiedä, että saapihan työ tekijänsä ja leipä syöjänsä. Hän palkkaa miehet kurittamaan ja itse katselee vaan päältä. Voitetaanhan karhukin rahvailla, saatikka sitte yksi mies, olkoonpahan kuinka vahva tahansa", selitteli Juho Akkanen.

"Saisi antaa meidän vallesmannille aika selkäsaunan, kun hän niin tylysti kohtelee kansaa", tuumaili valaja Matti. "Ei kunnon ihminen elukoitansa niin röyhkeästi kohtele, kuin hän kohtelee talonpoikia. Hänellä on aina kasakanletti naulassa, ja onneton se, joka horjahtaa puheessaan, tahi sanoo sanankin vastaan. Kas, silloin hän mulkauttaa nalisilmänsä, jotka ovat niinkuin palavat kekäleet, tempaisee letin naulasta, ottaa miestä niskasta kiinni, ja alkaa mätkittää täydellä voimallansa pampulla selkään, minkä enimmän kerkeää. Saisi sen rymätty saada itse samalla mitalla, jolla hän on muille mitannut."

"Tiettävästi hän tulee saamaankin, jos vaan joku uskaltaa sille korkealle herralle ilmoittaa meidän nimismiehen kujeet ja julmuuden", arveli Revonhännän Samuli.

"Kyllä minä ilmoitan, jos vaan on mahdollista päästä sen korkean herran puheille", uhkaili ompelija Yrjö. "Minä en pelkää nimismiestä, enkä hänen vihojaan. Ei hän minulta vatsaa halkaise, eikä hevosta hankeen aja."

"Sinun sopii kaivatakin, kun olet yksinäinen mies, eikä sinulla ole maata ei mantua, ei kotia eikä kontua, minkäpähän nimismies sinulle mahtaa", virkkoi Akkanen.

"Saattaahan rohvessyörille kaivata kahden kesken kenen päälle tahansa; ei suinkaan hän mene sitä virkkamaan kuka kaipasi. Sittehän ei kukaan uskaltaisi mennä herrojen päälle kantelemaan, jos hän vaan ilmoittaisi kantelijan nimen", arveli Samuli.

"Mutta minäpä uskallan", kehasi ompelija Yrjö. "Tässä on poika, joka ei pelkää mörköjä, kummituksia, halteita, eikä pieniä pirujakaan, sen vähemmin nimismiestä."

Sillä aikaa kun alustalaiset tällaisia arvelujuttuja puhelivat, puuhattiin hovissa ahkeraan ja laitettiin kaikki reilaan, mitä korkea-arvoisan vieraan vastaanottamiseksi tarvittiin. Renki Kusti laitettiin Parikkalaan viemään kirjettä majuri Lagervallille.

Määräpäivänä saapuikin majuri hoviin, evestin kanssa vierasta odottamaan, mutta ikävällä odotettua vierasta ei vaan kuulunut. Vihdoin tulivat herrat levottomaksi, arvellen ystävänsä joko sairastuneen, tahi jonkun muun onnettomuuden häntä kohdanneen. Tätä valitti evesti pehtoorilleen, kysellen samalla häneltä, tiesikö hän kylälle ilmestyneen ketään vierasta herrasmiestä.

"Minä en suinkaan ole kuullut mitään herraa kylällä olevan", vastasi pehtoori, "mutta tänä aamuna kertoi Mäkäläisen Lauri, että hänen kotiinsa tuli toissa iltana eräs mies kontti selässä, Savon lapikkaat (pieksut) jalassa ja harmaa sarssipaltto yllä, ja pyysi yösijaa ja maksun edestä illallista. Lauri ei sanonut uskaltavansa ottaa kirjatonta miestä yöksi, kun muka evesti on sen kieltänyt. Silloin oli vieras sanonut itsellään olevan kirjoja jos kuinka paljon, näyttäen samalla suurta paperitukkua."

"Illallista syödessä oli vieras alkanut kysellä, eikö täällä kuka muistaisi vanhoja runoja, lauluja, sananlaskuja, arvoituksia ja satuja. Seuraavana aamuna oli emäntä haettanut Kukkurais-Vemin, jonka tiesi taitavan vanhoja runoja. Kun kyläläiset kuulivat täällä kirjoiteltavan vanhanaikaista lorua, niin riensivät sinne kilvalla kaikki ne, jotka vanhoja runoja muistivat, vaikka vaan jonkunkin pätkän. Heti kun ihmisiä alkoi sinne tulla, pyysi vieras emäntää keittämään suuren pannun kahvia, josta hän juotti kaikkia, kuka vaan jonkunkaan runon hänelle lauloi. Ukko Tiippanakin on ollut siellä loitsujansa antamassa."

Nämä tiedot saatuaan ei evesti enää malttanut mieltään, vaan käski pehtoorin satuloida hevosen, jolla ratsasti kiiruusti Mäkäläiseen. Siellä istui Lönnrot pöydän päässä ja kirjoitti, suuri joukko ihmisiä ympärillä.

"Hyvää päivää, kunnon veli!" huusi evesti ja riensi Lönnrotille syliin.

Lönnrotin vastattua hyvään päivään, kysyi Tavast:

"Mitä sinä, hyvä veli, tällä lailla kujeilet? Miks'et tullut heti hoviin? Me olemme majuri Lagervallin kanssa sinua odottaneet jo kaksi päivää. Vihdoin sain kuulla täällä jonkun kirjoittelevan vanhoja runoja, niin arvelin sinun täällä olevan. Valmista nyt veikkonen itsesi, minä lähetän vaunut noutamaan sinua."

"Kiitoksia, hyvä veli!" vastasi Lönnrot. "Jos minä olisin ensin hoviin tullut ja sitte vasta ruvennut runoja keräilemään, niin en olisi saanut mitään; mutta nyt on minulla jo koko joukko kirjoitettu. Tekisit, hyvä veli, minulle suuren palveluksen, jos palajaisit kotiisi. Näetkös, kuinka rahvas on hämmästynyt sinun tulostasi. He ovat vetäytyneet ovensuuhun ja porstuaan. Pian voivat he poistua kotiinsa, ja minun runon-saaliistani ei tule mitään."

Tämän kuultuaan katsahti Tavast ympärilleen ja huomasi Lönnrotin sanat todeksi. Hän alkoi kehoittaa kansaa olemaan vapaasti niinkuin ennenkin, mutta kansa ei niin pian häntä totellut. Sen huomattuaan tunsi evesti olevansa liikaa ja teki poislähtöä.

"Milloin saan lähettää hevoiset sinua noutamaan?" kysyi Tavast lähtiessään.

"Minä pyydän, ett'et lähetä ensinkään hevoisia", vastasi Lönnrot. "Minä tulen kun vaan joudun. Käveleminen tekee minulle hyvää, kun olen tässä paikoillani istunut. Siksi älä laita hevoisia minua varten. Ole hyvä ja sano Lagervallille terveisiä! Tänä iltana tulen minä hoviin. Hyvästi!"

"Hyvästi!" sanoi evesti mennessään.

Porstuassa seisovalle rahvaalle hän sanoi:

"Menkää vaan tupaan ja älkää kaippoko mitään. Sanelkaa vaan professorille mitä tiedätte, niin hän kirjoittaa ne paperille."

Kuultuaan professorin nimen, pelästyivät ihmiset niin, että vilunväreet kävivät läpi ruumiin. Talonemäntäkin oli vähällä pudottaa puulautasen kädestään, niin säpsähti hänkin.

Tämän kaiken huomasi Lönnrot. Hän kehoitti kansaa olemaan niinkuin ennenkin; mutta juopa näytti syntyneen heidän välillensä, eikä enää koskaan tarkoin umpeen kutistunut.

Usein uudistetulla pyynnöllä sai Lönnrot seppä-Jussin lopettamaan keskenjääneet verensulkusanat. Mutta uutta ei enää tullut mitään lisään. Töin tuskin uskalsivat laulajat tulla kahviakaan juomaan. Tämä harmitti Lönnrotia. Hän saneli itsekseen:

"Johan minä sen arvasin, kun Tavast tuli tänne, että nyt saalis loppuu, ja niin se kävikin."

Vähitellen läksivät ihmiset tuvasta yksi toisensa perään ja Lönnrot jäi vihdoin kahden kesken emännän kanssa. Kotvan vaiti oltua, ja vieraan konttia järjestellessä, rohkasi viimein emäntä itsensä ja kysyi:

"Tekö, hyvä herra, olette se rohvessyöri, jota meidän hoviin on odotettu?"

"Jos lienen, mitä sitte?" vastasi Lönnrot.

"Olkaa, laupias herra, meille armollinen", rukoili emäntä ja purskahti itkemään.

"Minä en ymmärrä, mikä teille on tullut ja miten minä voisin teitä armahtaa?" kysyi Lönnrot, josta emännän käytös oli niin kummallinen.

Vähän ajan vaitiolon perästä selitti emäntä, että hovinherra oli heidän käskenyt muuttaa konnulta pois ensi Marian aikana, sekä mainitsi syyn, miksikä niin oli tapahtunut. Sitte rukoili hän Lönnrotia pyytämään hovin herraa armahtamaan heitä ja antamaan heidän elää paikoillaan. He puolestaan koettavat olla rehelliset ja uskolliset alustalaiset ja palkita vaikka kymmenen kertaisesti sen vahingon, minkä he olivat evestille saattaneet.

Lönnrot lupasi puolestaan tehdä mitä suinkin voi, heidän edukseen. Maksoa kysyttyään, mitä oli talossa kuluttanut, harkitsi Lönnrot lähtöä. Emäntä ei sanonut mitään ottavansa, jos vaan rohvessyöri olisi hyvä ja puolustaisi heitä, se olisi paras palkinto. Vihdoin jätti Lönnrot makson pöydälle, otti kampsunsa, luki kiitokset ystävällisestä kohtelusta, sanoi jäähyväiset ja läksi.

Illansuussa läksivät Ilmein hovista evestiluutnatti Tavast ja majuri Lagervall kävelemään kylälle päin, vierasta vastaan. Kukkuraisen kohdalla tuli professori Elias Lönnrot heitä vastaan, kantaen tuohikonttia ja nahkalaukkua. Tervehdys oli molemmin puolin sydämmellinen. Vähän aikaa tiellä puheltuaan alkoivat he kävellä hoviin päin. Lagervall otti kontin olalleen ja Tavast otti laukun kainaloonsa. Toiset herrat kävelivät Lönnrotin kahden puolen ja puhelivat ahkeraan.

Hoviin päästyä, huomasi heidät ensin Kusti renki, joka otti hatun päästään, kumarsi herroja ja toivotti heille hyvää iltaa. Herrain mentyä Kustin sivuitse, juoksi tämä renkitupaan ja sanoi toisille palvelijoille:

"Tulkaa nyt katsomaan sitä korkiaa herra rohvessyöriä, jota meidän evesti niin ikävällä odotti, hän on nyt tuossa ampaarin (vilja-aitan) ja pienen pytingin välillä."

Pian riensivät kaikki rengit ulos tuvasta katsomaan vierasta. Vähän aikaa tähystettyä, sanoi Antti:

"Jos tuo nyt on se korkia herra rohvessyöri, niin tämä maailma on mullin mallin."

"Niinhän tuo on kuin suutarin sälli, joka on juonut saappaansa ja kävellä lötystelee uloissa", virkkoi Aatu ja nauraa hihutti, katsellessaan vierasta.

"Ei tuo mies ole ijässään vaunuissa ajanut", jatkoi ruotu-ukko. "Näetkös, miten sillä on suuret jalat, joka todistaa, että hän on jalkaisin kävellä tallustellut. Siihen raukesi, Kusti, sinun toivosi saada häntä vaunuissa kulettaa ja ottaa rupla juomarahaa."

"Joku erinomaisempi mieshän se mahtaa olla", tuumaili Antti. "Näettekös nyt, kuinka meidän evesti taputtelee sitä ystävällisesti olkapäille. Kas nyt, kuinka majuri kyyristää pitkän vartalonsa, kuullakseen mitä vieras sanoo."

Palvelijat katselivat siksi, kunnes herrat menivät sisälle. Sitte hekin kääntyivät tupaan, jonne Mäkäläisen Laurikin saapui, tultuansa pehtoorin luota päivätöitänsä kuittaamasta.

"No, Lassi, nyt on se teidän vieras meillä vieraina", ilmoitti Kusti.

"Ole lemmoilla; milloin hän tänne tuotiin?" kysyi Lauri säikähtäen.

"Lieneekö tuota kuka tuonut, itsehän se näkyi tulleen omilla jaloillaan. Nyt se on toisten herrain keralla suuressa pytingissä", vastasi Kusti.

"Sinä Kusti et näy tietävän mitään: johan meidän evesti kävi rohvessyöriä perässä Mäkäläisessä, mutta silloin ei hän tullut, vasta nyt tuli illansuussa", selitti Antti.

Sitte alkoivat rengit kysellä Laurilta yhtä ja toista siitä kummallisesta rohvessyöristä, jota ei kukaan ymmärtänyt mitä hän oli miehiänsä ja kuta urohiansa.

"En minäkään sen paremmin tiedä, kuin tekään, vaikka hän meillä oli", vastasi Lauri. "Kun hän meille tuli, niin minä kysyin: 'mistä vieras on?'"

"Uudelta maalta, Etelä-Suomesta", vastasi hän.

"Mistä sitä tullaan?"

"Tullaan, tullaan."

"Mihinkä sitä mennään?"

"Mennään, mennään."

Moiset vastaukset lopettivat minulta kärsivällisyyden ja minä tiuskasin vihaisesti:

"Mistä tullaan ja mihin mennään?"

"Etelästä tullaan ja itään mennään", vastasi hän tyynesti.

"Vasta illallista syödessä selitti hän keräilevänsä vanhoja runoja, ynnä muuta lorua. Minä en tiedä muuta koko miehestä, enkä minä arvannut häntä ehk'edes herraksikaan kunnioittaa."

"Tottahan se lienee muita miehiä merkillisempi, koska majuri
Lagervallikin tuli häntä tapaamaan", arveli Kusti.

"Missäs harakka, jos ei siantappajaisissa", sanoi Aatu nauraen. "Ainahan majuri on meillä, olkoot täällä mitkä rehkajaiset hyvänsä. Hänen tulonsa ei siis merkitse mitään, Mutta se suuri puuha ja valmistus, mitä meillä tehtiin rohvessyöriä varten, se todistaa, että hän on muita merkillisempi mies."

Siinä sitten arveltiin miesten kesken sinne tänne, mutta ei perille päästy, miksi niin korkea herra käypi noin prostoissa (halvassa) puvussa.

Ylihuomenna kutsutti hovin herra Mäkäläisen Laurin luoksensa. Vaaleana, kuni kuoleman kuva, astui Lauri evestin työhuoneeseen, jossa kolme herraa istuivat. Lauri kumarsi ja niiasi yht'aikaa oikein syvään.

Evesti nousi seisaalleen ja lausui juhlallisella äänellä:

"Tämän minun korkea-arvoisan ystäväni, herra professorin pyynnöstä, annan minä sinulle Lauri anteiksi sinun epärehellisyytesi ja törkeän rikoksesi ja sinä saat asua entisellä paikallasi ja viljellä tilaa niinkuin ennenkin. Mutta sinun on palkittava se vahinko, minkä minulle olet tuottanut, viidellä ruplalla. Ja muista nyt Lauri se, jos minä täst'edes havaitsen joko sinussa tahi sinun perheessäsi petollisuutta ja epärehellisyyttä, niin ajan minä sinut armotta pois koko Ilmeiltä."

Hämmästyksissään seisoi Lauri hetken ääneti. Vihdoin sai hän sanotuksi:

"Minä kiitän nöyrimmästi herra evestiä ja minä kiitän nöyrimmästi herra rohvessyöriä. Kyllä minä täytän kaikki aivan rehellisesti mitä herra evesti minulta vaatii."

Sen sanottuaan läksi Lauri kumartaen ja niiaten jäähyväisiksi.

Parin päivän kuluttua läksi Lönnrot Lagervallin kanssa Parikkalaan.

Monta vuotta jälkeenpäin muistelivat Ilmeiläiset sitä eriskummallista rohvessyöriä, joka oli niin herttainen mies, eikä ketään kurittanut, vaikka he suotta pelkäsivät.

Renki Kusti jäi kyllä juomarahoitta, mutta ei hän sitä nureksinut. Emme tiedä lieneekö sisäpiikakaan saanut mitään, mutta kunnioituksella hekin muistelevat hyvää rohvessyöriä.

KUPERNYÖRI.

Kun
"vuonna kuusikymment' kuus'
tuli Suomeen laki uus':
Viinaa kieltiin keittämäst'
juomapäivii viettämäst',"

niin se asetus oli "kansalle tiettäväksi tehtävä" ennen uutta vuotta; sillä uudelta vuodelta kuusikymmentä kuusi alkoi se jo olemaan voimassa ja vaikutuksessa.

Mutta kun "hitaat ovat herrojen kiireet", niin tämänkin asetuksen "ulosantaminen" ja kansalle "tiettäväksi tekeminen" viivähtyi aivan joulunaluspäiviin vuonna kuusikymmentäviisi, niin ett'ei tavallinen posti kerennyt kulettaa asetusta jokaiseen pitäjään ennen uutta vuotta, saarnastuolissa "ylösluettavaksi", vaan täytyi laittaa useampia pikaposteja, joihin tiettävästi tarvittiin "extra" postiljooneja, ynnä muita "kuriireja", jotka lennättää hoihkasivat uusia asetuksia ympäri laveaa lääniä niin kiivaasti minkä vaan "hevosen käpälästä lähti." Onneksi olivat toki tie ja keli niin mainion hyvät, että sai laskettaa aika vauhtia.

Siihen "vanhaan hyvään aikaan" oli vielä se muoti — tahi ainakin sanottiin olleen — että kun kiireellisissä hallituksen asioissa täytyi ajaa kovasti, niin jos hevonen sattui kaatumaan ja kuolemaan, niin ruunu sen maksoi, mutta nyt ovat "uudet huonot ajat ja vetelät ruuat" siinäkin suhteessa, että jos koni sattuu liiallisesta ajosta eteen kaatumaan ja kuolemaan, niin ei muu auta kun maksa pois, vaikka kulkisit kuinka kiireellisissä ruunun asioissa ja olisit kuinka korkia virkamies tahansa.

Niin, olihan se joulunalus vuonna yksi tuhatta kahdeksansataa kuusikymmentä viisi. Silloin kutsutti hänen ylhäisyytensä — tahi hänen "ankaruutensa", niinkuin Gottlund on suomentanut arvonimen "hans excellens" — Viipurin läänin kuvernööri luoksensa Adam H. nimisen kivalterin, antoi hänelle tukun paperia ja käski joutuin saattamaan ne niille nimismiehille, jotka myötä seuraavassa, erityisessä listassa olivat mainitut.

Kumartaen alamaisen tavoin, otti Aatami paperitukun ja lupasi täyttää "herra kenraalin" käskyn.

"Ötmuukkaste seenare", sanoi hän, nöyrästi kumartaen lähtiessään, esimiehensä luota.

"Adjö, adjö", vastasi kuvernööri.

Kotiin tultuaan laittoi Aatami piikansa "postitallista" tilaamaan kaksi hevoista yhden reen eteen. Sillä aikaa otti hän itse "pitkän naukun", haukkasi leipää ja paistettua suolakalaa. Sitte pisti hän jalkaansa koirannahkaiset päällyssaappaansa ja puki yllensä "rakkalin unihvormun" — niinkuin tuolla lystikkäällä miehellä oli tapana kutsua kiiltonappista virkapukuansa, — sekä sen päälle lammasnahkaisen, sarkapäällyksisen turkin, joka vyötettiin punaisella vyöllä. Näissä tamineissa oli mies valmis matkalle.

Jo ennen pidetyn puheen mukaan läksi Aatamin keralla eräs "kimnasisti", sekä "puotipuukhollari." Viime mainitut herrat istausivat reen perään, vaan Aatami kävi ajajan viereen kuskilaudalle.

Niinkuin jo mainitsin, oli keli mainion hyvä ja "tie kierä niinkuin tiaisen pääluu", joten matka sujui sangen hyvin. Ja aika vauhtia sitä kulettiinkin, niin ett'ei yksi puu kahdesti näkynyt, sillä

"hepo juoksi, tie helisi, reki rautainen rämisi, vemmel piukkui pihlajainen."

Pian sitä jouduttiinkin Jäppisen majataloon, jossa tuttu, lihava isäntä antoi "valtakunnan virkamiehelle" kylmästä tultua ryypyn paloviinaa, oikein omaa keittoa. Tarjosipa hän sitä vielä toisille herroillekin, mutta nämä "nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat" eivät ottaneet, vaan kiittivät isäntää hyväntahtoisesta tarjouksesta.

"Nyt, velikulta, laita pari parasta hevosta, mitä tallissa löytyy", sanoi Aatami. "Kiiru on kuin jeekkuri, saattaissa tärkeitä kuulutuksia nimismiehille. Ne pitää olla ennen uutta vuotta saarnastuolissa kuulutettu ja uudelta vuodelta pitää niitä ruveta seuraamaan. Ne ovat uudet viina-asetukset, jotka tuiskussa pitää saatettaman kansalle tiedoksi."

Pian antoi isäntä käskyn hollitupaan, ja tultuansa jälleen vieraiden luo, kysäsi hän:

"Mitkä uudet viina-asetukset nyt ovat tulossa? Pidennetäänkö polttolupa-aikaa, vai mitä?"

"Ei velikulta sinnepäinkään, vaan talonpojilta otetaan koko viinanpoltto-oikeus pois ja annetaan se vaaprikoille", selitti Aatami. "Niin, velikulta, kuuluivat herrat päättäneen viime valtiopäivillä. Tästä puoleen saamme siis ryypätä vaaprikan leroa, niinkuin Venäläiset. Ja kas, se ei päätä pyörrytä eikä miestä visko, vaikka häntä latkisi niinkuin 'vaarin kaljaa' tahi tavallista taaria."

— "Hyvähän herrojen on talonpojilta viinanpoltto-oikeus kieltää, kun he itse tuottavat ulkomailta rommia, konjakkia ja jos jotain likööriä ja lökööriä, jota sitte juovat kuin porsaat ja ovat humalassa kuin siat. Mutta menepäs heille sanomaan, että he ovat humalassa, niin saat kuulla nimesi. Jos he ovat humalassa hyvällä päällä niin sanovat he olevansa 'iloisella tuulella.' Jos taas ovat kiukkuisat, niin ovat he 'toisella päällä.' Kun ei kieli enää tahdo kääntyä suussa, niin ovat he 'hieman rahteerattuja', ja vihdoin kun eivät jalat enää kannata, niin ovat he 'väsyneitä', vaan humalaisia eivät he milloinkaan sano olevansa. Mutta kyllä he meitä talonpoikia osaavat haukkua, jos me vaan hiukan olemme 'toisilla kymmenillä'."

— "Mutta eikös talonpoikia valtiopäivillä ollutkaan ja eivätkö he vastustaneet moista päätöstä?"

— "Kyllähän siellä oli talonpojan nimellisiä hovin herroja ja rusthollareita, mutta varsinaisia talonpoikia lienee siellä ollut tuskin nimeksikään. Ja arvaahan sen, mitä suuntaa he kulkivat."

— "Voi tulen korvennettava, kun en minä päässyt valtiopäiville, niin minä olisin siellä näyttänyt herroille oikian talonpojan kurassin ja opettanut heitä tietämään kuka on mikä ja kumpainen on toinen. Ei silloin olisi teidän tarvinnut mokomia asetuksia ympäri Karjalaa kiidätellä ja ruunun rahoja kylvää pitkin maantietä, niinkuin nyt saatte tehdä."

Aatami katsahti akkunasta ulos ja sanoi:

"Kas niin, hevoset ovat rappujen edessä ja nyt ei muuta, kun suti, puti matkaan. Hyvästi nyt hyvä isäntä."

"Piiskaryyppy vielä ja sitte Herran rauhaan", pyysi isäntä.

Sen saatua sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Rappusille tultua vastasi Aatami hollimiehen tervehdykseen:

"Raisalai." [Jonkunlainen venäjänkielinen tervehdyssana.]

"Räisälastä ollaan, hyvät herrat, Räisälästä", vastasi hollimies, nosti hattuansa ja kumarsi.

Rekeen istuttua sanoi Aatami:

"Anna luistaa Rautaselle, minkä vaan hevoiset kerkeävät laputtaa. Kiiru on kuin tuli."

"Kyllä, kyllä, hyvät herrat, minä annan teille Könösen kyytiä", vastasi hollimies.

Hyvää vauhtia sitä kiidettiinkin aina Telasillan torpalle saakka. Siinä käski Aatami pysäyttää hevoset ja sanoi kyytimiehelle:

"Tules ukko minun perästäni tänne mökkiin, niin minä annan sinulle tilkan huuleen, jotta on rattosampi kulkea."

Mitään virkkaamatta seurasi kyytimies kyydittävää torppaan, josta he vähän ajan kuluttua palasivat jälleen rekeen. Hevoiset saivat sillä aikaa puhaltaa ja sitte jatkettiin matkaa uudella vauhdilla Rautasen majataloon.

Rautasessa ei näkynyt ketään ihmistä olevan saapuvilla. Vihdoin tuli emäntä, jota herrat pyysivät toimittamaan ruokaa ja sen jälkeen hevoisia. Kotvasen odotettua joutui ruoka, jota matkalaiset söivät hyvällä halulla. Lyhyt päivä oli jo loppumaisillaan ja ilta alkoi hämärtää. Sitte tuli emäntä, jolle matkustajat maksoivat syönnöksensä ja kysyivät, olivatko hevoiset jo valjaissa. Emäntä ei sanonut mitään tietävänsä siitä asiasta, vaan lupasi laittaa isännän herrojen puheille.

Vähän ajan perästä tulikin isäntä, vanha ukko, ja näytti olevan "täydessä seilissä."

"Moron, moron", sanoi isäntä möräkällä äänellä ja piteli oviraudasta kiinni, pysyäkseen tasapainossa.

"Me tahdomme pari hevoista ja ne pitää valjastaa joutuin; sillä meillä on sangen kiiru."

"Mutta jos minulla ei ole antaa kun yksi hevonen, niin mitäs siihen sanotte, hyvät herrat? Täytyy kai matkustaa silläkin", vastasi ukko ja irvisteli ikeniään pilkallisesti.

Aatami otti päiväkirjan, katsoi siihen ja sanoi:

"Päiväkirjan mukaan pitää olla kaksi hevoista ja molemmat täytyy valjastaa yhden reen eteen. Ymmärrätkös, moukka?"

"Ymmärrän tahi olen ymmärtämättä, mutta te ette saa kahta hevoista, kun minulla ei ole antaa kuin yksi. Toisen hevoisen on meidän armollinen vallesmanni käskenyt pitää häntä varten, kun hän tämän yön seudussa tulee kreisuumaan Viipuriin. Siinä on selitys ja te saatte ajaa nyt yhdellä hevoisella", vastasi ukko pönäkästi.

Nyt loppui Aatamilta kärsivällisyys. Hän riisui turkkinsa ja näytti ukolle virkapukunsa kiiltävine nappeineen, polkasi jalkaa ja sanoi kiivaasti:

"Tunnetkos minua, kurja, kuka minä olen? Minä olen hänen Majesteettinsä, meidän armollisen keisarimme kuriiri ja minulla on valta ottaa hevonen mistä tahansa ja minun täytyy ajaa kovasti. Jos hevonen kaatuu ja kuolee, niin ruunu sen maksaa. Ja ensimäinen talonpoika, joka vastaan sattuu, on velvollinen antamaan minulle hevosensa ajettavaksi. Ymmärrätkös nyt, mikä mies minä olen. Jos et sinä anna minulle kahta hevoista paikalla, niin uudelta vuodelta et sinä enää ole kestikievari Rautasessa. Ja paitsi sitä, tulet sinä saamaan humaluussakon ensi käräjissä sekä edesvastaukseen minun viivytyksestäni. Ymmärrätkös nyt?"

Tämän kuultuansa kumarsi ukko syvään ja sanoi rukoilevalla äänellä:

"Vorloot, armolliset vapaasukulaiset! En minä tiennyt, että te olette niin mahtavia herroja. Kyllä hevoset joutuvat pian. Suokaa anteiksi minun tuhmuuteni!"

Samassa läksi hän hevosia laittamaan. Pian oli kolme miestä hevosia valjastamassa ja heidän kiireellistä häärintäänsä katselivat matkustajat jonkunmoisella huvilla.

Kun kaikki oli reilassa, istautui eräs vanhanpuoleinen mies kuskilaudalle herroja odottamaan. Hänellä oli iso lammasnahkainen turkki päällä, iso "kilapanhäntäinen" (ilveksennahkainen) hattu päässä ja koirannahkaiset rukkaset kädessä.

Kohta tulivat herrat ja istausivat rekeen: toiset reen perään, vaan
Aatami kävi entiselle paikalleen, ajajan viereen.

"Anna hevosten polkea lujasti", käski Aatami.

Kyytimies otti ohjakset tiukalle, lyödä roikkasi hevosia ja sanoi:

"Heh huijaa, kyyti luijaa nyt täytyy antaa, minkä kavio kantaa."

"Kah, osaathan sinä runoillakin! mitenhän osannet ajaa paria hevosta?" virkkoi Aatami kyytimiehelle.

"Kyllähän minä osaan ajaa vaikka roikkaa (kolmea hevosta), jos niikseen sattuu. Olenhan minä ollut kahdesti kupernyörin hollissakin", vastasi kyytimies.

"Kyllä minäkin suurilla teillä osaan ajaa, vaan näin pienillä ja äkkinäisillä teillä en minä mielelläni ottaisi ajaakseni pariakaan hevosta, varsinkin näin pimeään aikaan", sanoi Aatami.

"Minulle taas ovat nämä tiet niin tutut, että minä muistan jokaisen suuremman kivenkin, mikä tiepuolessa on, saatikka sitte mäet, polvekkeet, notkot, ja muut kumpareet", vastasi kyytimies.

Näin kulettiin hyvää vauhtia eteenpäin. Eevalammilta kun alkavat korkeat mäet, niin kysyi Aatami niiden mäkien nimeä kyytimieheltä, johon tämä vastasi:

"Nämä ovat Syvienhautojen mäet ja ulottuvat Vuokselle saakka."

"Nämä ovat oikeastaan Äyräpäänselännemäkiä", selitti kimnasisti.

"Vai Käyräpään mäet nämä ovat kartoissa ja kirjoissa. Olkoot vaan Käyräpään mäet minunkin puolestani, mutta jyrkät nämä ryötykset ovat", vastasi kyytimies ja antoi hevosten kävellä vastamäessä.

Mäen päälle päästyä, ei kyytimiehellä näyttänyt olevan halua ajaa juosten, vaan antoi hevosten kävellä.

"Anna, veikkonen, hevosten juosta, meillä on kiiru", käski Aatami.

"Ei kiireellä hätää ole", vastasi kyytimies, eikä kiiruhtanut hevosia.

"Jos sinä ukko paha tietäisit, keitä sinulla on kunnia kyyditä, niin et noin hiljaa ajaisi", virkkoi Aatami.

"Keitä nämä sitte ovat?" kysyi kyytimies.

"Kyllä se on Kuopion kupernyöri, tuo isompi herra, joka reenperässä istuu, ja tuo toinen on Kuopion lanssihteeri hänen vieressään; minä olen heidän kuskinsa", vastasi Aatami.

"Ole hitolla", virkkoi kyytimies ja roikkasi hevosia selkään.

"Niin kyllä se on, ystäväiseni", selitti Aatami. "Ja siksi tulee sinun olla varallasi. Jos et sinä aja hyvästi, tahi olet epäkohtelias, niin se kaipaa Viipurin kupernyörille ja silloin sinä, jos olet ruunun talonpoika, saat jättää tilasi ja laputtaa perheinesi avaraan maailmaan. Jos taas olet perintö-talonpoika, niin saat suuren sakon ja joudut esivallan vihoihin, ja silloin ei sinun ole hyvä elääksesi, sen sinä hyvin ymmärrät. Kyllä hollikirjoista saadaan tietää, kuka tällä viikolla on ollut hollia seisomassa Rautasessa ja kuka tänään on kyydinnyt näitä herroja Pieppolaan."

"Armahtakaa minua miesparkaa, jos lienen mitä tyhmyyksiä haastellut, tahi en ole ajanut herrojen mieltä myöten. Minä olen ruunun talonpoika Antrean pitäjästä", virkkoi kyytimies hätäisellä äänellä.

"Ei tähän asti ole vielä mitään tyhmyyttä tapahtunut, jota sopisi moittia. Ja paitsi sitä, niin on meidän herra kupernyöri niin helkkarin hyvä mies, ett'ei hän juuri aivan vähästä otakaan onkeensa, vaan katsoo läpi sormien yksinkertaisen talonpojan typeryyden, kun ei se vaan ole tahallista ilkeyttä", sanoi Aatami, lohdutellen säikähtänyttä kyytimiestä.

Kyytimies kohennaisin istualleen ja ajoi aika vauhtia. Eikä matkalla mitään erinomaista tapahtunutkaan. Mutta Haukan mäestä laskettaessa laukesivat hilohevosen valjaat ja hevonen tipsahti tiepuoleen; tätä ei kyytimies heti huomannut, mutta Aatami sen pian hoksasi ja sanoi:

"Kah, eihän meillä olekaan kun yksi hevonen, toinen on jo pudonnut tiepuoleen. Pidätäpäs ukko ja käy hakemassa toinen hevonen jäleltä, ei se vielä etäällä ole."

"Ai lempo, nyt tuli lujat, kun niin hullusti kävi. Ne pojat vekarat kestikievarissa valjastivat hevoset niin löysästi, että valjaat laukesivat. Täytynee minun mennä kadonnutta etsimään. Olkaa te niin hyvä ja ajakaa tällä hevosella Vuoksen kestikievariin, tahi odottakaa minua tässä", pakisi hämmästynyt kyytimies, pidätti hevosen, nousi reestä ja läksi hakemaan kadonnutta hevosta.

"Kuules ukko", sanoi Aatami kyytimiehelle. "Sinä kun menet etsimään kadonnutta hevosta ja löydät sen, niin kavahda hevoselle selkään ja aja kievariin. Me vähän viivähdämme tiellä; sillä minun pitää antaa muutamia tärkeitä papereita Jääsken nimismiehelle. Nämä herrat istuvat niin kauan reessä tuossa kujaistensuussa, kunnes minä ehdin asiani toimittaa; kun se ei sovellu mitenkään heidän arvollensa että he menisivät nimismiehen kotiin, siksi he ennen istuvat reessä ja odottavat minua. Jos siis sinä ennen ennätät, niin aja vaan sivuitse ja sano Pieppolan isännälle, että hän laittaa kaikki reilaan ja varustaa pari hyvää hevosta meitä varten."

Nämä neuvot saatuaan läksi ukko etsimään kadonnutta hevosta, jonka hän pian löysikin, kavahti sille selkään ja ajoi täyttä laukkaa herrojen sivu Pieppolan majataloon, jossa hän sanoi isännälle:

"Kuopion kupernyöri tulee erään toisen korkean herran kanssa. Minä kyyditsin heitä Haukan mäkeen asti, mutta siinä valjaat laukesivat, ja minä kävin hilohevosen selkään ja ajoin tänne, heidän tuloansa ilmoittamaan. He laittoivat kuskinsa herra vallesmannin luokse jollekin asialle ja istuvat nyt itse reessä vallesmannin solaisten suussa niin kauan kunnes kuski palajaa. Kohtasillään suittavat he olla täällä. Heille pitää varustaa kaksi hyvää hevosta ja en tiedä sanoa, mitä muuta he tarvitsevat."

Majatalon isäntä, joka kuleksivana suutarin sällinä oli oppinut useampia kieliä puhumaan, juoksi sisään huoneeseen, huusi palvelijoitansa ja määräsi kullekin tehtävänsä. Kynttilät laitettiin palamaan etehiseen, saliin, vierastenkamariin, ja kaikki koetettiin laittaa reilaan, kuin vaan suinkin näin vähässä ajassa ennätettiin. Isäntä sytytti lyhdyn kynttilän ja meni portille lyhty kädessä, hatuttapäin vieraita vastaanottamaan.

Kohta tulivatkin matkustavaiset majataloon, ja heille sanoi isäntä ruotsin kielellä:

"Terve tuloa, korkea-arvoisat herrat!"

Mutta huomattuaan, ett'eivät tulijat olleetkaan ne odotetut korkeat herrat, sanoi isäntä naispalvelijalleen, joka seisoi rappusilla:

"Johdata nämä herrat kulmakamariin."

Päästyä sisään, kysäsi Aatami palvelijalta:

"Sanopas piijuseni, mitä merkitsee kaikki tämä erinomainen loisto, kun joka huoneessa valkea palaa ja isäntä itse on hattuttapäin portilla lyhty kädessä. Ketä te oikeastaan odotatte tänne tulevaksi?"

"Me odotamme Kuopion kupernyöriä, ynnä muita korkeita herroja, jotka hänen seurassaan ovat. Rautaselta tullut hollimies sanoi niitä kyydinneensä Haukalle asti ja heidän tulevan pian tänne."

Nyt vasta juohtui Aatamille mieleen, kuinka hän oli narrannut kyytimiestä, saadakseen häntä ajamaan kovemmasti. Kyytimies oli kaiken tämän kertonut viattomassa yksinkertaisuudessaan majatalon isännälle ja siten saattanut suuren kiireen ja hälinän rauhalliseen taloon. Häntä, vanhaa tuttavaa, säälitti talolaisten moinen puuha ja touhu. Hän käski piian kutsumaan isännän puheillensa.

Kun isäntä saapui kamariin, kysäsi Aatami häneltä:

"Ketä sinä, Rocklin veikkonen, oikeastaan odotat, kun lyhty kädessä ja hattu kourassa portilla seisot?"

"Kuopion kupernyöriähän minä odotan. Hänen pitäisi saapua tänne pian", vastasi isäntä.

"Tässähän ne hyvät herrat ovatkin, eikä niitä tarvitse enää odottaa", sanoi Aatami nauraen.

Isäntä katseli hyvin pitkään jokaista vierasta ja sanoi vihdoin:

"Mitä narrinpeliä tämä oikeastaan on? Etkös sinä ole vanha veli Aatami
H., ja nuo toisetkin minä hyvin tunnen? Minä pyydän selitystä asiassa."

"Sen kyllä tulet saamaan, vanha hyvä veikko. Anna vaan sammuttaa liiat tulet ja toimita tänne kolme pottua olutta ja käske keittämään iso pannu kahvia, niin minä kerron sinulle koko seikan, ja luulen, että sinä olet tyytyväinen meidän, tahi oikeastaan minun kujeeseeni. Ainakin sen kuuleminen sinua huvittaa", vastasi Aatami.

Nämä kaikki toimitti isäntä pian ja Aatami kertoi olutlasin ääressä koko jutun niin hauskalla tavalla, että isäntää nauratti aika lailla. Kyytimiehelle ei luvattu hiiskua koko asiasta mitään. Hän sai palvelijan kautta kyytipalkan ja ajoi matkaansa. Kauan aikaa jälkeenpäin, kun vaan Aatami sattui Pieppolan keskievarissa käymään, muistelivat ystävykset Kuopion kupernyöriä.

LAUTAMIES.

Köyhän talollisen poika, Heikki Hilkkonen, ei ollut muita lapsia nerokkaampi, vaikka viekkaampi oli hän, kuin moni muu hänen ikäisensä, josta syystä isänsä piti häntä hyvinkin veiteränä, kun hän osasi tehdä monellaisia kepposia ja kujeita. Näitä isänsä mielellänsä kertoi vieraillensa, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Silloin Heikin äiti tavallisesti huo'aten virkkoi:

"Kavaluus ei ole viisaus ja petollisuus ei ole toimeliaisuus."

Eräänä syksynä, kun Pitkäjärven jää ei ollut vasta kun yhden yön vanha, meni Heikki iltahämärissä liukua laskemaan. Kohta tuli sinne myöskin samassa kylässä asuva loismies Simo, verkkojansa korjaamaan talviteloille, mertalavaan. Heikki, nähtyänsä Simon, jota koko kyläläiset kutsuivat Simosedäksi, päätti narrata häntä.

Kun Heikki huomasi Simosedän aikovan lähteä kotiinsa, alkoi hän huutaa minkä jaksoi:

"Simosetä, älä jätä, mull' on hätä: jää on mätä!"

Simo-ukko, joka luuli Heikin uppoavan heikkoon jäähän, kääntyi takaisin ja huusi Heikille:

"Pitelei, poikaseni, jääkielekkeestä kiinni siksi, kunnes minä haen nuottalavasta nuottasalon ja ojennan toisen pään sinulle. Tartu sitte nuottasalon päähän, niin minä vedän sinut rannalle."

Heikki huusi luikahutti pari kertaa, niinkuin hukkuva ainakin, ja sillä aikaa kun Simo setä nuottasalkoa haki, juosta kipelsi Heikki maalle ja pistäytyi piiloon rannalla olevain pensaiden sekaan. Simosetä tuli salkoineen sille kohdalle, jossa kuuli Heikin viimeisen kerran huutaneen, ja työnsi nuottasalon jäälle, kehoittaen Heikkiä tarttumaan nuottasalon päähän. Mutta jäältä ei enää kuulunut mitään ääntä, vaikka Simosetä olisi kuinka huutanut. Nyt arveli Simosetä Heikin vajonneen ahvenien valtakuntaan ja läksi sitä kylälle ilmoittamaan.

Tiedon saatuaan kokousi kylän väki, ken vaan kynnelle kykeni, rannalle, hukkunutta hakemaan. Kun nyt jo alkoi pimeä päälle pakata ja jää oli heikko, niin haettiin kylältä päreitä ja lautoja. Päreet sytytettiin palamaan, ja niiden valossa laudat työnnettiin jäälle, joten poikamiehet uskalsivat lautoja myöten mennä etsimään kadonnutta. Heikki vaan katseli pensasten välistä miesten kiirua ja naisten hätää sekä nauroi itsekseen, kun oli saattanut koko kyläväen liikkeelle.

Kun etsiminen pimeällä kävi mahdottomaksi, niin päättivät kylänmiehet kokoontua huomenna päivän valetessa uudestaan etsimään hukkunutta. Siksi toivoivat he jäänkin vahvistuvan yön aikana, kun taivas oli pilvetön ja pakkanen tuntui kiihtyvän. He menivät siis jokainen kotiinsa siinä varmassa vakuutuksessa, että Heikki oli hukkunut. Vähän ajan perästä meni Heikkikin muun rahvaan perästä kylään.

Nyt pälkähti Heikille uusi tuuma päähän. "Kun kuolleiden sanotaan kummittelevan, niin minäkin tästä heittäydyn kummitukseksi ja peloittelen kyläläisiä aikalailla", tuumi ja saneli Heikki itsekseen, ja niin hän tekikin.

Likinnä järveä oli se talo, jossa Simosetä oli läksiämenä. Heikki hiipi sen talon tuvan ikkunan luo, pani kasvonsa ikkunan ruutua vasten ja katseli lasin läpi tupaan. Pian huomasi joku tuvassa olija nainen Heikin, vaan ei heti tuntenut kuka se oli. Vihdoin, kun hän tarkemmin katsoi, huomasi hän akkunassa olijan hukkuneeksi Heikiksi ja kirkasi:

"Ai, ai, Hilkkosen Heikki on tuolla akkunassa!"

Kaikki tuvassa olijat kavahtivat katsomaan kummitusta, vaan silloin Heikki läksi livistämään toiseen taloon, niin ett'eivät katsojat ennättäneet kun vilaukselta nähdä häntä.

Toisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja juoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja luulivat kuolleen kummittelevan.

Vielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni tuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan, sytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti siitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt muuta kun vilahdukselta nähdä häntä.

Tupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti perheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos yksinänsä.

"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin", virkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.

"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat", sanoi talon emäntä.

Jokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset kiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat häntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.

"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon miestä tullut", arveli Mikkolan Antti.

"Konnan tavalla hän eli ja koiran tavalla hän kuoli", sanoi Antin vaimo.

Heikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi viimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis vihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin nähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti olevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän narrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta tulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä oli todellisesti aivan elävänä.

"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä tulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät laati ja koko kylää juoksutti ja narrasi", sanoi Heikin äiti miehellensä vakaisesti.

"Moisesta asiasta minun pitäisi piiskata lastani, en ensinkään", vastasi isä. "Joshan kyläläiset juoksivat rannassa, niin tämäpähän on asia. Siinähän heidänkin aikansa meni rattosammasti. Olihan tämä jotakin vaihetta heidän yksitoikkoiselle elämälleen. Kas minäpäs en kuritakaan poikaani näin mitättömästä asiasta."

"Tuo minusta on kumma, että pahuutta ei tunnusteta pahuudeksi, vaan puolustetaan sitä. Tässä käypi toteen raamatun lause: 'Jumalaton tekee pahaa ja kerskaa siitä.' Ehkäpä vielä saat tuta, että se on tosi: joka vitsaansa säästää, hän vihaa lastansa, vaan joka sitä rakastaa, hän aikanansa sitä kurittaa", virkkoi äiti pahoilla mielin.

"Vaikka lue koko raamattu ulkoa, niin en minä sittenkään poikaa rankaise", päätti isä.

Tuntien miehensä luonteen kovuuden, ei äiti enää virkannut mitään, vaikka mielensä oli monen makuinen poikansa tähden.

Seuraavana aamuna saattoi Heikin isä sanan kylälle, ett'ei Heikki hukkunutkaan, vaan on terveenä kotona, kertoen entiseen tapaansa mielihyvällä poikansa kepposista.

Kun kylänvanhin, joka asui toisessa päässä kylää, sai tietää Heikin kujeet, meni hän Hilkkolaan ja sanoi vakavasti Heikin isälle:

"Kuules, hyvä naapuri! Sinun poikasi on monta kertaa valehdellut ihmisiä ja sinä vaan kuulut nauravan hänen kujeillensa, etkä ensinkään rankaise häntä pahoista teoistansa. Ja kun tämä eilinen tepponen on jo julkista petosta, niin minä, kylänvanhimman viran puolesta, vaadin sinua rankaisemaan poikaasi. Tahi jos et sinä sitä tee, niin minä ilmoitan asian rovastille ja hän saa tehdä mitä hän hyväksi näkee. Heikkisi ilkeys käy jo sietämättömäksi."

Tämän uhkauksen kuultuaan lupasi Hilkkonen rangaista poikaansa. Mutta kylänvanhin ei sanonut ennen tyytyvänsä, ennenkuin oli omin silminsä nähnyt pojan saavan selkäänsä, muuten hän sanoi kaipaavansa rovastille.

Kun Hilkkonen näki asian olevan niin kireellä, ett'eivät mitkään verukkeet auttaneet, kutsui hän poikansa, selitti hänelle yhdessä kylänvanhimman kanssa valheen ja petoksen vahingollisuuden, sekä antoi samalla aimo selkäsaunan eilisistä ja muista kujeista. Itkussa silmin lupasi Heikki parantaa itsensä.

Heikki kasvoi ja vauristui vähitellen, eikä hän enää sen perästä mitään suurempaa kepposta tehnyt. Vallaton hän tosin oli, mutta ei pahanilkinen, eikä siis muita nuorukaisia pahempi.

Kahdeksantoista vuotias oli Heikki ijältään, kun hän meni rippikouluun. Siellä ei hän ollut ollenkaan "selvien kirjoissa." Sisältä hän tosin osasi lukea, mutta ulkoluku oli niin ja näin. Jos hän milloin malttoi kuunnella papin selityksiä, niin osasi hän vastailla "ymmärryksen perään", mutta milloin ei kehdannut kuunnella, niin vastaili hän "puita heiniä", jolle toiset rippikoulupojat saivat nauraa.

Tämä tietysti harmitti pappia ja hän sanoi vakaisesti Heikille:

"Sinä, Hilkkonen, näyt olevan aika näsäviisas: kun et viitsi kuunnella minun selitystäni, niin sinä latelet omiasi ja luulet niiden kelpaavan vastaukseksi. Jos tätä menoa kestää ja ei tule parannusta, niin saat käydä kymmenen koulua, ennenkuin ripille pääset."

Tämän jälkeen alkoi Heikki olla ahkerampi, joten hän pääsi kun pääsikin ensi koululla ripille.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pääsi Heikki kotivävyksi rikkaan Kanalan taloon, vaikka morsian ei ollut hänestä oikein mieluinen. Mutta arvo päästä rikkaan talon ainoaksi perilliseksi miellytti toiselta puolen Heikkiä, joten hän suostui naimiskauppoihin Kanalan valkean Annin kanssa, joka otti Heikin ilomielellä; sillä Heikki oli pulska poika ja sukkela kuin vedenkala.

Kanalan talo oli maantien varrella, mäen töyryllä, josta oli kaunis näköala Pitkällejärvelle. Aina, kun pitäjän vallasväki kulki joko kaupungissa tahi naapuripitäjässä, kävivät he Kanalassa, jossa heitä syötettiin ja juotettiin. Heikki, joka oli nuori ja nopsa, sai ottaa vieraita vastaan, riisua niiden päällysvaatteet tultua ja pukea ne lähtiessä, juottaa ja korjata vierasten hevoset, sekä toimittaa monta muuta pientä palvelusta. Tästä toimesta sai hän vierailta vähän juomarahaa, josta Heikki hattua nostaen luki kiitokset.

Pitäjän nimismies, paksu ja pitkä nalisilmä herra, kävi usein Kanalassa ja oli tuttu talossa. Matkustellessaan ryöstöretkillä, maantien syynillä, ynnä muilla virkamatkoillaan, kävi hän aina Kanalassa syömässä ja juomassa. Siinä tuli hän tuntemaan talon vävyn, Heikki Hilkkosen.

Kerran hyvällä tuulella ollessaan sanoi nimismies Kanalan isännälle:

"Kuules, hyvä ystävä, mitä minä olen tuuminut?"

"Mistäs minä sen voisin arvata, mitä herra vallesmanni tuumaa? Meidän, tuhmain talonpoikain on mahdoton tietää herrojen tuumia", vastasi isäntä.

— "Minä olen miettinyt näin: Kun sinä olet jo vanha mies, ja 'vanhasta ei enää tule konkaria', mutta tuo sinun vävysi näyttää olevan viksi poika, niin minä olen ajatellut tehdä hänestä lautamiehen. Se on hyvä virka, joka tuottaa rahoja taloon. Entäs arvo sitte? Se se vasta jotain maksaa. Mutta ennenkun hän siihen virkaan soveltuu, pitää hänen oppia vähän kirjoittaa höngertämään. Ei lautamiehen kirjoitus tarvitse niin kaunista ja hyvää olla, kuin herrojen, mutta pitää se sentään olla sellainen, että siitä selvä saadaan. Lautamiehen, näetkös hyvä ystävä, pitää osata kirjoittaa syynikirja, manuukirja, joka tuvan oven päälle naulataan niille lurjuksille, jotka karkua käyvät, sekä manuutodistus. Siitä nyt näet, hyvä ystävä, ett'ei lautamies voi mitenkään tulla toimeen ilman kirjoituskonstia."

— "Johan minäkin olen salaisesti sitä ajatellut ja vähän toivonutkin, että meidän Heikistä pitäisi tulla joko kirkonmies, lautamies tahi joku muu oltava mies, kun hän on luonnostaan niin näppärä; mutta en ole tohtinut ajatustani ilmoittaa kenellekään, en ehk'edes teillekään, armollinen herra vallesmanni, vaikka me olemme jo monta vuotta olleet tuttavat. Olkaa niin hyvä ja toimittakaa meidän Heikki lautamieheksi, niin kyllä minä koetan teille kunniallisesti ja rehellisesti palkita."

— "Kyllä minä teen mitä vaan suinkin voin. Asia näet hyvä ystävä on sellainen, että Rönkkään herrastuomari on jo niin vanha mies, ett'ei hän enää jaksa itse toimittaa tärkeää tehtäväänsä, josta syystä hän olisi jo aikaa sitte heittänyt virkansa, vaan meidän tuomari ei ole hänen eropyyntiinsä suostunut, kun ei ole tunnettu toista sellaista miestä, jota olisi voinut sijaan ottaa. Mutta jos teidän Heikki tahtoo siihen virkaan valmistaida, niin minä jo tulevana vuonna ehdottelen Laagmanille hänet Rönkkään sijaan lautamieheksi, ja siinä tapauksessa sinä, hyvä ystävä, et kehtaa minulta kieltää tuota mustaa orittasi."

Tämä viimeinen ehdotus ei ollut Kanalan isännästä oikein mieluinen. Hän oli toivonut saavansa oriillaan vähintäinkin sata ruplaa, ja nyt se menisi ihan ilmaiseksi. Se pani isännän pään niinkuin vähän pyörälle. Siksi hän, vähän aikaa ääneti oltuansa, sanoi:

"Kyllähän me herra vallesmannin kanssa palkinnosta sovimme, kun vaan asia ensin toimeen tulee."

"Ei, veli kulta, se niin saa olla", virkkoi nimismies, ja taputti isäntää olkapäälle. "Rehellisillä miehillä ei saa koskaan olla mitään epärehellistä mielessä. Jos sinä luovut oriistasi, niin saat vävysi lautamieheksi, ja minä saan oriin vaivoistani. Sehän pitää meillä olla selvillä kumpaisellakin, mitä me kumpikin siitä tulemme voittamaan. Jos lautamiehen arvo ja virka on sinusta niin halpa, ett'ei se yhtä oriin pukeroa maksa, niin pidä oriisi ja minä taas hankin oriin itselleni mistä tahansa, tahi olen ilman. Minun ehdotukseni on rehellistä, eikä siinä ole mitään salaperäistä."

"Jätetään se asia toiseen kertaan ja päätetään sitte", ehdotteli isäntä. "'Ensin pitää asia miettiä ja sitte nukkua, ja huomenna tehdä lopullinen päätös', sanoi ennen isävainajani ja niin hän tekikin. Minä olen koettanut noudattaa hänen esimerkkiänsä."

Lopullinen päätös jätettiin siis toiseen kertaan ja erottiin ystävällisesti. Heikki auttoi turkin nimismiehen ylle, ajoi hevosen rappusten eteen, kääri peiton hyvästi nimismiehen jaloille, antoi ohjakset käteen ja nosti hattuaan jäähyväisiä sanoessaan. Nimismies pisti kymmenen kopekan hopearahan Heikin kouraan ja ajoi matkaansa.

Seuraavana iltana kutsui Kanalan isäntä kammariin emäntänsä ja vävynsä, joille hän jutteli mitä he olivat vallesmannin kanssa tuumineet ja nyt tahtoi kuulustella heidän mielipidettään. Tähän virkkoi emäntä:

"Minä olen lautamiehen tytär ja tiedän aivan hyvin mitä lautamiehen virka vuosittain antaa. Siinä virassa ei tarvitse montakaan vuotta olla, kun ansaitsee oriin hinnan. Ja entäs arvo sitte? Meidän taloa sanottaisiin Kanalan lautamiehen taloksi. Sinä, ukkoseni, olisit lautamiehen appi, niinkuin nyt jo olet lautamiehen vävy. Ei pidä oikeassa asiassa olla milloinkaan liian kitsas. Mitä tällä rikkaudella tekee, kun ei ole arvoa? Voivathan moukatkin olla rikkaita, vaikk'ei heillä ole mitään arvoa ymmärtäväisten ihmisten parissa. Asiassa näet tarvitaan miestä, vaan puita hakkaa pöllömpikin."

"Mutta jos onni seuraa, niin voipihan meidän Heikki päästä lautamieheksi ilman orittakin ja oriilla me saamme vähintään sata ruplaa. Ajattelepas sitä, eukkoseni", vastasi isäntä.

Tähän virkkoi emäntä kiivaasti:

"Sinulla, ukkoseni, on monta sataa ruplaa velkana ihmisten takana ja ne eivät sinua kutsu muuten kuin Kanalan Tommiksi, paitsi silloin, kun joku tulee sinulta rahoja lainaamaan, tahi sovittelemaan ett'et käräjään menisi velkatuomiota tekemään. Silloin he sanovat sinua isännäksi, mutta vaan silloinkin sinulle itsellesi, miellyttääksensä sinua. Mutta jos olisit lautamies, niin jokaisen täytyisi sinua karahteerata virkanimeltä, oisi hän sitte ystäväsi tahi vihamiehesi. Eikä meidän taloa nyt sano kenkään lautamiehen taloksi, vaikka meillä olisi sata tuhannen ruplan maksavaa oritta. Ja sinä, ukkoseni, hyvin tiedät, että vallesmannin sana on kuin Jumalan sana. Sitä kuulevat sekä herrat että narrit. Kun hän kerran esittää ja kiittää meidän Heikkiä laakmannille, niin Heikki otetaan lautamieheksi. Jos ei taas vallesmanni ketä puolusta, niin ei se pääse lautamieheksi, vaikka antaisi kymmenen oritta. Ymmärrätkös nyt! Ei suinkaan Laakmanni tunne ketään niin tarkoin, että hän tietäisi sanoa, kuka siihen virkaan kelpaa ja kuka ei. Hänen täytyy siis uskoa muita. Ja se on tunnettu asia, ett'ei hän siinä suhteessa usko ketään muita niin hyvin kuin vallesmannia. Sen sinä, ukkoseni, kyllä hyvin ymmärrät, vaikka tämän maailman mammona pitää sinua niin orjanansa, ett'et pidä lukua muusta kuin siitä. Jokainen tunnollinen vanhempi soisi lapsillensa parempaa kuin itsellensä. Eikö tuo olisi kaunis kuulla, kun meidän Annia sanottaisi lautamiehen emännäksi?"

"Heitä tuossa vihdoinkin saarnasi ja anna suunvuoro muillekin", sanoi isäntä. "Mitä sinä, Heikki, sanot siihen asiaan?"

"Minulla ei ole oritta, eikä siis toivoa päästä lautamieheksi. Jos minä saisin asiassa päättää, niin kyllä minä raatsisin oriin vaihettaa lautamiehen virkaan", vastasi Heikki.

"Täytynee minun sitte vanhalla iälläni antaa ylpeyden valloittaa itseni ja luopua oriistani, tyydyttääkseni teidän kunnianne himoa", virkkoi isäntä alakuloisesti.

"Ei suinkaan, hyvä appiseni, ei ainakaan minun tauttani tarvitse sinun luopua oriistasi. Minä olen yhtä tyytyväinen olemaan mikä nyt olen, talon vävynä, kuin lautamiehenäkin", sanoi Heikki.

"Mutta minäpä en olekaan yhtä tyytyväinen", huusi emäntä. "Minä olen tähän taloon tuonut myötäjäisinä tuhatta ruplaa ja minulla pitää oleman myöskin sananvaltaa jossakin asiassa. Minä olen tähän asti aina tyytynyt siihen mitä sinä, ukkoseni, olet sanonut; mutta nyt en anna perää, vaikka maa revetköön. Jos sinä, sen natale, et raatsi antaa oritta vallesmannille, niin minä 'käännän turkkini nurin' ja sitte saat nähdä kuinka monta oriin hintaa menee tuulille ja pohjoisille. Jokos nyt älyät, vai jatkanko minä puhettani?"

"Tukkia nyt jo leipälaukkusi ja anna ihmisten järjellisesti keskustella asiasta", sanoi isäntä tyynesti. "Jos nyt päättäisimme asian ja Heikki aikoisi lautamieheksi, niin miten sinä oppisit kirjoittamaan?"

"Kyllähän siihen keinon keksimme", vastasi Heikki. "Minä hankin kirjoitus-aapisen ja taulun ja alan opetella kirjoittamaan. Voinhan pyhinä käydä koulumestarin luona. Kyllähän hän opettaa minua maksoa vastaan."

Niin tapahtuikin. Heikki harjoitteli ahkeraan ja oppi viimein kirjoittamaan jotenkin hyvin. Hän näytti kirjoituksensa nimismiehelle, joka sanoi:

"Tämä on jo liiankin hyvää lautamiehen kirjoitukseksi. Kyllä sinä nyt pääset lautamieheksi."

Seuraavissa käräjissä otti herrastuomari virkaeron ja nimismiehen ehdotuksesta otettiin lautamieheksi Heikki Hilkkonen. Se kun ilmoitettiin saarnastuolista, niin moni sitä ihmetteli. Kanalan kylänvanhinkin pudisti päätänsä ja sanoi:

— Sen se rikkaus ja herrojen tuttavuus vaikuttaa, että

"Tyhmätkin ne pääsee herroiksi ja kihlakunnan lautamiehiksi: kas se, se maa on onnellinen."

Muutama aika sen jälkeen, kun nimismies kulki virkamatkoillaan, poikkesi hän Kanalaan ja sanoi isännälle:

"Huomenna, kun minä palajan, niin varusta minulle orit ja sata ruplaa rahaa."

"Hyvä on", virkkoi isäntä, mutta säpsähti nyt kumman tulleen, kun mokomasta virasta, kuin lautamiehen ammatista, pitää antaa orit ja sata ruplaa rahaa. Kuitenkaan ei hän hiiskunut kenellekään koko asiasta.

Huomenna tuli nimismies takaisin ja sanoi Kanalan isännälle:

"Annatko nyt oriin minulle, niinkuin puheemme oli?"

"Sanasta miestä ja sarvesta härkää", vastasi isäntä.

"Hyvä on, jos niin on", virkkoi nimismies. "Mutta meidän tulee kaikissa asioissa olla varovaiset, jos tahdomme maineemme säilyttää. Laita sinä nyt kutsumaan pari ystävätäsi hevoisharjakaisille. Sillä aikaa sinä annat minulle sata ruplaa. Me sitte vierasten miesten läsnäollessa hieromme hevoskauppoja ja sovimme vihdoin sataan ruplaan. Minä annan sinulle rahasi takaisin ja vien oriin mennessäni. Sitte ei kenkään voi sanoa, että sinä ostit vävyllesi lautamiehen viran oriillasi, eikä myöskään, että minä otin oriin lahjaksi, vaan kaikki käypi niinkuin tavallinen hevoskauppa."

Isäntä teki neuvon mukaan. Vierasten miesten nähden antoi nimismies isännälle sata ruplaa oriin hintaa ja niin oli hevoskauppa päätetty. Harjakaisia juotiin aikalailla. Lähteissään vei nimismies oriin kerallaan ja niin se juttu päättyi.

Lautamieheksi päästyään ei Heikki enää pitänyt talon töistä niin suurta lukua kuin ennen. Hän kulki kylillä "virkamatkoillaan". Isäntä renkien kanssa toimitti talon tehtävät. Ensi alussa antoi lautamies apellensa kaikki rahat, mitä hän sai ansaituksi. Tämä oli isännästä hyvä ja pian hän unohutti sadan ruplan maksavan oriin, jonka oli nimismiehelle antanut.

Kylillä kulkiessaan, kun yksi ja toinen tarjosi lautamiehelle ryyppyjä, oppi hän vähitellen maistelemaan vihovaa. Hän koetteli sitä tehdä niin salaisesti, ett'ei kotoperhe siitä mitään tiennyt. Isäntä tosin oudostui Heikin lihomista, mutta Heikki selitti sen tulevan siitä, että oli helpommalla työnteolla, ja siis jouti paremmin lihomaan.

Nimismiehen neuvosta ei Heikki ensimmäisissä käräjissä paljon puhunut oikeuden istunnossa. Vastasi vaan silloin kun kysyttiin. Muuten oli hän ääneti ja kuunteli asiain menoa. Tästä syystä piti käräjäkirjuri Mellin uutta lautamiestä typeränä ja haukkui häntä seläntakana pölkkypääksi.

Olipa Hermelinillä, kuten lautamiehet häntä kutsuivat, toinenkin syy, jonka tähden hän Hilkkosta hammasti. Mellin nim. tahtoi lautamieheksi pitäjän pääpohattaa Huikkolan Heikkiä, joka puolestaan lupasi Mellinille antaa vaimoksi ainoan tyttärensä. Mutta kun asia kävi toisin, niin suuttui Mellin siitä, ja oli, vaikka syyttä, vihainen Hilkkoselle, joka viran sai.

Kun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille loppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä meni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun herrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies olivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä omalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:

"Kas tuota jäkkäniskaa, pölkkypäistä, sen vatsaa paksua ja ympyräistä."

Tämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja sanoi ainoastaan:

"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen enempää, sanonhan vaan:

"Sä olet köyhä kirjuri, ja halpa ompi säätysi; vaan ihminenhän siekin oisit, jos vähemmän vaan viinaa joisit."

Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.

Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle, mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.

Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän, että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi, eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä. Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä uskaltanut katsoa taaksensa.

Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon vaimonsa sanoi:

"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja sitte sinä olet hukassa."

Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:

"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan. Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus kumartelee."

Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli. Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi olleen pehkon juurella, seipään luona.