KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 1: JOULUN VIETTO

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1893.

SISÄLLYS:

Johannes Häyhän omaelämäkerta Johdatus Joulunalus Tuomaan päivä Joulun aatonaatto Jouluaatto Joulupäivä Tahvanan päivä Joululeikit Kolmas joulupäivä Neljäs joulupäivä eli lasten päivä eli viimeispyhä Uusi joulu Loppiainen eli kolmen kuninkaan joulu

Johannes Häyhän omaelämäkerta

Olen syntynyt 17 päivänä kesäkuuta vuonna 1839 Häyhän kylässä, Rautjärven pitäjässä ja Viipurin läänissä. Isäni nimi oli Juhana. Hän oli vanhin poika kuudesta lapsesta, äitini talollisen tytär Maria Matintytär Pajari oli kotoisin saman pitäjän Miettilän Pajarista.

Kun äitini tuli naimisiin, oli Häyhässä vain kaksi taloa, joissa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä kumpaisessakin talossa. Elämä molemmissa taloissa oli patriarkallinen. Sinä keväänä, kun synnyin, erkani meidän talo kolmeksi eri taloksi. Isoisäni ollen vanhinta kantaa jäi poikineen ja veljineen asumaan vanhalle, vaan nuoremman kannan perheet saivat siirtyä uudispaikoille. Nyt on Häyhässä 8 taloa.

Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin 15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta, vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja, arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan huokaili: "Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan lukemaan." Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.

Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä. Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.

Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan käteeni ja aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä minun lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua kiitettäisiin, vaan minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan. Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja seuraavana aamuna, kun äitini tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä tavoin ahkeroituani opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin rentonaan mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä minulta kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana talvena tuli meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi minua käsittämään luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen jälkeen kokonaan toisen tolan.

Kun kerran pääsin isoisäni kanssa kirkkoon, pälkähti minulle päähän ruveta saarnamieheksi. Kotiin tultuani ilmoitin aikomukseni naapurin Juhalle, joka oli puolenkymmentä vuotta minua vanhempi ja osasi muutamia virsiä. Hän yhtyi mielellänsä tuumaani ja kylän lapset kutsuttiin meille jumalanpalvelukseen. Tuvan orteen sidottiin aisakello, jolla soitettiin lapset sisälle. Tuoli nostettiin kolpitsalle (uuninrinnan penkille), ja aloin siinä saarnakirjasta lukea korkealla äänellä niinkuin kuulin papin tekevän. Tämä oli meidän perheestä jotain uutta ja ihmeellistä. Pian levisi tieto minun saarnataidostani naapuritaloihin, ja hekin tulivat seuraavana sunnuntaina kuulemaan minun saarnaani.

Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko saarnakirjasta, Huutavan äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta. Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani, niinkuin edellisinä aikoina kerettiläisiä sakotettiin väärän opin levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin, että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet ylipuhuttelivat.

Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: "Te älkää antako sen lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi saarnaa." Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä. Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.

Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan. Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän kirjoittamaan jonkunlaisia "harakanvarpaita". Kesällä paimenessa käydessäni oli minulla eväspussissani taulunpalanen, johon kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.

Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan "nuorelle herralle", ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun. Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä luvuilla.

Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: "Oppisit ehkedes sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi voimia." Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun laittaminen sinä syksynä.

Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.

Seuraavana vuonna, kun isoisäni joulun aikana kuoli, ei enää voinut olla puhettakaan minun koulunkäynnistäni, kun talon pönkä oli kaatunut. Mutta Ilmeen eversti ei ollut niitä miehiä, jotka tuumansa jättävät kesken. Hän kehotti vaan minua menemään kouluun. Minä kerroin hänelle kaikki meidän kotiasiat, mm. että isoisäni oli kuollut ja minun isäni, joka oli hiljainen mies, ei ole isäntänä talossa, vaan taloa hallitsee isoäitini tahdosta Tuomas-setäni, joka ei tahdo kustantaa minua kouluun. Tämän kuultuaan laittoi Tavast minut kotiini ja pyysi molemmat vanhempani luokseen hoviin. Mitä kaikkea hovin herra lienee heille puhunutkin, en tiedä, vaan sieltä tultuaan äitini itki, otti minut syliinsä ja sanoi: "Nyt rakas lapseni täytyy meidän erota. Hovin herra lupasi laittaa sinut Viipuriin kouluun omalla kustannuksellaan." Isänikin oli kovin liikutetulla mielellä, mutta ei puhunut mitään.

Seuraavana päivänä Tavast-herra puheli minulle kouluun menosta ja lupasi pitää huolen toimeentulostani koulussa. Evääksi antoi hän minulle ruplan rahaa, kolme reikäleipää ja kymmenkunta hailia, sekä suosituskirjeen serkulleen, Viipurin lääninkirjuri Tavastille, joka asui Viipurissa omassa talossaan Keisarinkadun varrella. Isäni puolestaan antoi ainoat rahansa, joita oli noin puolen ruplan verran, sekä lainasi naapurilta ruplan vielä lisää ja antoi ne minulle. Tuomassetäni, jolla meidän talon rahat olivat, ei antanut äyriäkään. Äitini saattoi minua ja kantoi eväspussiani Miettilään asti. Siinä jätimme hellät jäähyväiset ja itkimme erotessamme.

Näin läksin ulos avaraan maailmaan 3. päivänä syyskuuta vuonna 1856 ja astuin eväspussi selässä maantietä pitkin. Laitilan kylässä Jääsken pitäjässä, johon meiltä tulee lähes kolmekymmentä virstaa, olin ensimmäisen yön. Seuraavana aamuna olivat jalkani niin kovin kipeät, etten olisi mitenkään voinut kävellä, kun vanha kenkä oli hangannut jalkani rikki. Minun täytyi siis ottaa kengät kainalooni ja kävellä avojaloin Vuokselle asti. Lautassa sattui menemään yli minun kanssani eräs vanginkuljettaja joka meni tyhjillään Viipuriin, ja lupasi viedä minut kärryissään puolesta ruplasta. Minun oli pakko suostua tarjoukseen. Illalla olivat lyhdyt jo palamassa, kun saavuimme kaupunkiin. Katarinankadulla erosin kyytimiehestäni ja maksoin kyytipalkan. Ensimmäisen yöni Viipurissa vietin Ilmeen herran vävyn, kirjakauppias Alftanin kartanon renkituvassa yhdessä rengin ja luteiden kanssa.

Seuraavana aamuna menin Tavast-herran luokse ja annoin hänelle kirjeen, jonka luettuaan hän sanoi veljelleen: "Tässä on nyt se maisteri Häyhä, josta Ilmeen herra minulle kertoi." Minua harmitti ja hävetti moinen pilanteko, vaan ei auttanut mitään virkkaminen. Kortterin sain pesutuvassa, velvollisuudella kiillottaa joka aamu herran saappaat ja kalossit sekä lakaista kahdesti viikossa katuosa ja kartanomaa. Minä sain asua yksin siinä.

Samana päivänä vei Tavast-herra minut Rahvaankouluun, jota silloin pidettiin vanhassa gymnaasion kartanossa Ala- eli Karjakadun varrella. Koulun johtajana ja ensimmäisenä opettajana oli entinen ylioppilas Jaakko Innanen, toisena opettajana pastori Otto Vilhelm Segersvärd ja laulun opettajana Gustaf Saxbeck. Koulun kaitsijana ja johtokunnan esimiehenä oli lukion rehtori rovasti Carl Henrik Ståhlberg. Minut asetettiin toiselle osastolle kun osasin jo kirjoittaa ja laskea. Rahvaankoulussa olivat samat oppiaineet kuin kansakoulussa nykyään, paitsi voimistelua ja käsitöitä. Myöskin luettiin ruotsia. Uskonto ja matematiikka olivat mieliaineitani. Koulunkäyntini menestyi hyvin ja sain kiitettävät todistukset sekä ahkeruuteni palkinnoksi Lasten Suomettaren v. 1856.

Näinä aikoina alkoivat monet oppineet ja sivistyneet pitää huolta rahvaan sivistämisestä. Niiden joukossa oli Karl Alftan Horttanan ja Korpelan hovin omistaja Viipurin pitäjässä. Hän laittoi omalla kustannuksellaan alustalaistensa lapsille sunnuntaikoulun, jossa opetettiin sisälukua, uskontoa, kirjoitusta ja laskentoa sekä selitettiin päivän evankeliumi ja epistolatekstit. Koulua pidettiin kuusi tuntia joka sunnuntai. Tähän kouluun opettajaksi hankki herra Alftan konrahtori N.G. Coranderin. Corander, joka oli tullut minun tuntemaan, otti minut apulaisekseen Koprala-Horttanan sunnuntaikouluun ja maksoi minulle puolitoista ruplaa pyhältä sekä vapaan kyydin edestakaisin. Tämä tulo, niin vähäinen kuin se olikin, riitti minulle elatukseksi kouluajalla 1857.

Kesälupa-ajan 1857 opetin Ilmeen herran pyynnöstä hänen hovinsa palvelijoita joka sunnuntai kolme tuntia ja sain palkakseni 25 kopeekkaa ynnä päivällisen ja kahvit. Syksyllä kouluun lähtiessäni sain taas everstiltä matkarahaa. Sen jälkeen en enää koskaan saanut tavata isällistä holhoojaani, Tavast-herraa, sillä marraskuussa 1858 kuoli tuo jalo kansalainen ja hellä ihmisystävä. Vähää ennen kuolemaansa oli hän kaivannut minua ja kutsunut minua rakkaaksi pojakseen. Hänen kuollessaan olin Viipurissa koulussa ja sain kuulla asiasta vasta perästä päin.

Toukokuun alussa 1858 tarjosi rehtori Ahrenberg minulle opettajan paikan Tervajoki-Kiiskilän Rahvaankoulussa, jota kustansivat rehtorin rouva Ahrenberg, maanviljelijän ja tehtailijan rouva Bülzov, entisen kauppiaan rouva Krohn, vapaaherran rouva Mendt, everstinrouvat Mendt ja Rippas, kauppiaan rouva Seseman ja tohtorin leskirouva Örn, sekä neidit Mendt ja Seseman. Minä otin kiitollisuudella tarjouksen vastaan. Lauantai-iltapuolella opetin kaksi tuntia ja sunnuntai-aamupuolella kolme tuntia. Siitä maksettiin minulle palkkaa kolme ruplaa kerralta. Muun ajan sain jatkaa lukujani kaupungissa.

Kevätlukukauden loputtua pyysi rehtori Ahrenberg minua kotiopettajaksi hänen ynnä muiden herrasväen lapsille Vainikan hoviin Viipurin pitäjässä. Minä suostuin ja käytyäni kotona vanhempiani tervehtimässä, matkustin Vainikkaan. Rehtori A:n perhe oli ensimmäinen Viipurissa, jossa lapsilla oli äidinkielenä suomi. Siksi heitä lapsena kutsuttiin suomalaisilla nimillä. Ne lapset, joita opetin, eivät ehkedes osanneetkaan ruotsia. Lasten kanssa luin kolme tuntia jokaisena arkipäivänä. Lauantai-iltapäivänä ja sunnuntai-aamupuolella kävin opettamassa Tervajoen koulussa.

Tämä kesälupa-aika oli ihanin aika elämässäni. Ei mitkään leipähuolet, eikä muut elämän murheet rasittaneet mieltäni. Talossa minua kohdeltiin perheenjäsenenä ja sain rehtorin herrasväen kanssa käydä tervehtimässä Krohnin herrasväkeä Kiiskilässä sekä Rippasin, Bützovin, Mendtin ja Örnin herrasväkeä Tervajoella. Joka paikassa, paitsi Örnillä oli nuorta väkeä, joista jokainen äitinsä kielen ohella osasi suomea. Meillä nuorilla oli siis suomi seurakielenä. Vanhempi herrasväki puhui tavallisesti saksaa. Ruotsia ei kuultu seurassa milloinkaan. Sillä aikaa kun vanhempi herrasväki seurusteli sisällä oli meillä nuorilla omat leikkimme ja seuramme ulkona. Etenkin Kiiskilän suuri puutarha oli meillä mieluisana huvipaikkana. Väliin kävimme purjehtimassa, uimassa, metsästämässä ja urheilemassa. Sydämellinen ystävyys, jossa ei vilppiä ollut, yhdisti meidät. Ylioppilaat Julius Krohn, hänen veljensä Leopold sekä vänrikki Rippas ynnä rehtori Ahrenbergin pojat, kaikki me olimme hyviä toveruksia. Myös Lövgrenin poikien kanssa, jotka aina välistä kävivät Vainikassa, tutustuin pian. Niistä oli paras minun mielestäni Viktor Lövgren. Julius Krohn antoi minulle monta tarpeellista neuvoa ja ohjausta koulun pidossa, lainakirjaston hoidossa ym. Minä taasen puolestani selittelin hänelle itäsuomen murretta ja lausetapoja. Täten tulimme me herttaisimmiksi ystäviksi. Vielä yliopiston opettajana ollessaankin hän kävi minua tervehtimässä Viipurissa käydessään.

Syyskuun alussa muutin Viipuriin ja menin kouluun. Tervajoella kävin niinkuin ennenkin koulua pitämässä lauantai-iltapuolella ja sunnuntai-aamupuolella. Näin kului syyslukukausi v. 1858 ja lukukauden loputtua ilmoitti johtaja Innanen minulle, että minun olisi parasta jatkaa opintojani muissa kouluissa, jos vaan varat riittävät. Muuten olisi parasta muuttaa Tervajoelle asumaan, kun siellä oli virkapaikka. Varojen puutteessa täytyi minun jättää kouluhommani ja muuttaa Tervajoelle asumaan. Siellä muutettiinkin koulu jokapäiväiseksi, ja minulle maksettiin vissi palkka sekä vapaa kortteeri ja valo koulukartanossa.

Oloni Tervajoella oli ikävin aika elämässäni sillä seudun asukkaat olivat sangen alhaisella sivistysasteella, eivätkä osanneet muusta puhua kuin rahdinvedosta, päivätöistä ym. jokapäiväisistä askareista. Pyhäaikoina oli juominki, kortinlyönti ja tanssi tavallisena ajanviettona. Minä en tietysti voinut sellaisissa seuroissa viihtyä, vaan oleskelin itsekseni. Voimani mukaan koettelin muuttaa heidän mielipiteitään ja tapojaan, mutta totuttu tapa ei hevillä häviä. Kuitenkin sain muutamia nuorukaisia tulemaan pyhäkouluun ja lauluharjoituksiin, joita pidin sunnuntai-iltana. Heille lainailin hyödyllisiä kirjoja luettavaksi. Sunnuntaievankeliumin selityksissä oli kuulijoita koulusalin täydeltä. Pitkinä talvi-iltoina koettelin edistää tietojani. Varsinkin halukkaasti lueskelin historiaa ja Murmannin Sedän opetuksia sielutieteessä.

Kesäaika kului minulta rattoisasti Tervajoella, kun entiset tuttavani muuttivat maalle asumaan. Silloin taasen oli hauska elämä. Vihdoin paisui kouluni Tervajoella niin suureksi, että piti ottaa apuopettaja, joka ohjaili pienempiä lapsia sisäluvussa ja kirjoituksessa.

Kun Viipurin kaupungissa ei ollut muita suomalaisia kouluja, kuin rahvaan koulu, karttui tähän kouluun niin paljon oppilaita, jotteivät kaksi opettajaa ehtineet niitä opettaa. Kaupungin hallitus valtuutti koulun johtokunnan ottamaan kolmannen opettajan Rahvaan kouluun, kahden sadan ruplan vuosipalkalla. Sitäpaitsi määrättiin opettajalle vapaa kortteri ja polttopuut. Koulun entisten opettajain Innasen ja Segersvärdin ehdotuksesta ja rehtori Ahrenbergin puoltolauseella päätti koulun johtokunta kutsua minut kolmanneksi opettajaksi 1861 syksyllä.

Asuntoni sain nk. vanhassa kymnasin kartanossa. Se kun oli liian iso yhden miehen kortteriksi, otin asuntotoverikseni Johanneksen kirkkoherran pojat Taavi ja Gabriel Halin, jotka kävivät kymnaasikoulua. Näiltä, varsinkin Taavilta sain enemmän oppia nuottitieteessä. Sittemmin oli minulla asuinkumppanina pastori Malinen, jolta sain oppia monessa aineessa, varsinkin uskonnossa.

Kun Viipurin sunnuntai- ja iltakoulun valmisteleva osasto tuli niin suureksi, että siihen tarvittiin toinen opettaja, otettiin minut siihen virkaan v. 1863. Opetin kolme tuntia sunnuntai- ja kaksi tuntia keskiviikko- sekä lauantai-iltapuolella. Kun sama koulu vuonna 1886 muuttui käsityöläiskouluksi, jäin siihen edelleen opettajaksi vuoteen 1889 asti.

Kun pastori J.V. Murmanin pois muuton tautta jäi rouva Julia Krohnin tyttökoulun uskonnonopettajan virka avonaiseksi vuonna 1863 niin annettiin sekin toimi minulle, ja hoidin sitä vuoteen 1869. Opetusta oli siinä kaksi tuntia viikossa.

Vuodesta 1864 olen ollut jäsenenä Viipurin Kirjallisuusseurassa.

Kun rouva Krohnin koulu oli ainoa suomalainen tyttökoulu Viipurissa, niin tulvasi siihen enempi oppilaita, kun voitiin vastaanottaa. Siitä syystä perustivat asiaa harrastavat naiset Rouvasväen yhtiön ja laittoivat ns. köyhäin tyttökoulun, jossa oli johtajatar ja kaupungin nuoria neitiä opettajattarina. Minulle tarjottiin siinäkin koulussa uskonnonopettajan toimi, jota pidin palkatta kaksi lukukautta, syyslukukauden 1867 ja kevätlukukauden 1868 kaksi tuntia viikossa. Nälkävuosina 1867-1868, kun kulkulaiskansaa keräytyi suuret joukot Viipuriin, laittoivat armeliaat ihmiset näille nälkään nääntyville ihmisparoille työhuoneen, jota pidettiin ensin yksityishuoneessa syksyllä 1867, ja sittemmin kaupungin pakkahuoneessa talvella 1868. Siinä annettiin työtä ja ruokaa puutteen alaisille miehille, naisille ja lapsille. Minua pyydettiin siihenkin laitokseen uskonnonopettajaksi ja opetin siinä keskiviikko- ja lauantai-iltapuolilla, sekä sunnuntai-aamupuolilla.

Milloinkaan tätä ennen en ollut tuntenut todellista väsymystä, mutta tällä ajalla olin melkein joka ilta aivan väsyksissä ylenpalttisesta työstä. Lopulla lukukautta vuonna 1868 olin niin heikko, että tahdoin oikein nääntyä, sillä nuo 46 opetustuntia viikossa, jotka minulla tähän aikaan oli, uuvuttivat minut niin, että töintuskin voin työtaakkaa kestää. Sen suloisemmalta tuntui kesälupa.

Vuonna 1872, kun Viipurin kaupungin rahvaankoulu muutettiin kansakouluksi, ehdottelivat minun entiset opettajani ja virkatoverini Innanen ja Segersvärd, että minä paremmin kyetäkseni olemaan opettajana kansakoulussa menisin Jyväskylän kansakouluopettajaseminaariin oppimaan uudempiaikaisia opetustapoja. Sen teinkin, ja pyysin ja sain vuodeksi virkavapautta. Jyväskylässä tutkin opetustapoja sekä seminaarissa että mallikoulussa. Väliaikoina lueskelin ahkerasti kasvatus- ja opetusoppia sekä fysiikkaa ja kemiaa. Lukukauden lopussa antoi herra Leinberg minulle todistuksen, jossa hän kiitoksella mainitsi ahkeruuteni.

Kun syksyllä 1873 palasin Viipuriin, olivat siellä jo koulut toisella kannalla. Kansakoulun johtokunnan ehdotuksesta otettiin minut opettajaksi yläpoikakansakouluun, jossa olin opettajana ja luokan johtajana v:teen 1889.

Vuonna 1883 annettiin minulle Viipurin kaupungin Lukusalin hoitajan virka, jota toimitin vuoteen 1889. Vuosina 1881-1889 olin jäsenenä Viipurin kaupungin uuden kirkon rakennustoimikunnassa ja 1886-1887 olin ensin jäsenenä, sittemmin vara- ja vihdoin esimiehenä Viipurin kansallisseurassa.

Vuonna 1887 ehdottelin Viipurin Kansallisseurassa, että tännekin perustettaisiin kansallismuseo. Seura hyväksyi ehdotukseni niin, että jo samassa kokouksessa valittiin väliaikainen toimikunta, jonka tuli ryhtyä alustaviin toimiin ja laatia sääntöehdotus museolle ja Seuran ne tarkastettua ja hyväksyttyä hakea niille vahvistus. Tähän toimikuntaan valitsi Kirjallisuusseura minutkin. Me teimme käskyn mukaan, ja nyt on kansallismuseo Viipurissa. Olen keräillyt vanhoja esineitä tähän museoon Rautjärveltä, Ilmeeltä, Hiitolasta ja Ruokolahdelta. Vieläkin olen (1897) museon asiamiehenä tällä paikkakunnalla.

Viitenä viimeisenä vuonna minulla oli 50 virkatuntia viikossa, kansakoulussa 30, käsityöläiskoulussa 7 ja lukusalissa 13. Siihen tulivat vielä päälle päälliseksi monet muut toimet, niin että väsyin vihdoin sekä sielun että ruumiin puolesta sen ylenmääräisen työtaakan alle, ja olin pakotettu pyytämään ensin virkavapautta ja sittemmin virkaeroa. Monien toimieni ja palveluksieni tähden, sekä lääkärin antaman kivuloisuustodistuksen nojalla, annettiin minulle virkaero syyskuun 1. päivänä vuonna 1889 ja täysi eläke Suomen valtiolta. Sen ohessa Viipurin kaupunki, jonka hyväksi minä olin voimani ja terveyteni uhrannut, antaa minulle vuosittain 200 markan ylimääräisen eläkkeen. Myös Eelis Holmin kassasta saan lisäeläkettä 120 markkaa vuodessa.

Muutettuani asumaan Rautjärvelle annettiin sielläkin minulle monenlaisia luottamustoimia. Niinpä esim. olin kuntakokouksen esimiehenä 1890-1892, josta sitten pyynnöstäni sain eron. Vuodesta 1891 olen ollut jäsenenä ja varaesimiehenä lainakirjaston johtokunnassa Rautjärvellä. Vuosina 1890-1895 olin jäsenenä ja varaesimiehenä Rautjärven kansakoulun johtokunnassa, josta sitten pyynnöstä sain eron. 1891 olin jäsenenä ja varapuheenjohtajana siinä komiteassa, jonka tuli laatia ehdotus seurakunnan laajentamisesta. Vuosina 1892-1894 olin esimiehenä Oras-nimisessä Rautjärven raittiusseurassa. 1893 olin esimiehenä Rautjärven jyvälainamakasiiniin uusia sääntöehdotuksia laativassa komiteassa ja vuonna 1895 jäsenenä Antrean maanviljelysnäyttelyn toimikunnassa.

Paitsi näitä olen ollut valtiopäivämiesehdokkaana eli valitsijamiehenä rautjärveläisten puolesta kolmessa viimeisessä valtiopäivämiesvaalissa Jääsken kihlakunnassa. Nykyään olen kutsuttuna jäseneksi Viipurin läänin maanviljelysseuraan, sekä Kaunokirjailijayhdistykseen Helsingissä.

Kerron vielä vähän perheoloistani. Naimisissa olen ollut kaksi kertaa. Ensi kerralla menin avioliittoon Joutsenon lukkarin tyttären Anna Josefina Kairion kanssa 16. päivänä tammikuuta 1866. Hän synnytti minulle pojan 3. päivänä helmikuuta 1867, mutta kuoli lapsivuoteeseen 7. päivänä samaa kuuta 24 vuoden vanhana. Samana päivänä, kun äiti haudattiin, kastettiin lapsi ja hän sai nimekseen Johannes Esikko. Poika kuoli kuukauden perästä keltatautiin.

Toisen kerran menin naimisiin 22.12.1868 talollisen tyttären Anna Häyhän kanssa (syntynyt 22.2.1851) Rautjärven Häyhästä. Tästä avioliitosta on meille syntynyt:

1. Poika Johannes Väinö, syntynyt 6.6.1870, kävi 9 vuotta koulua ja on nykyään käräjäkirjurina Äyräpään kihlakunnassa.

2. Tytär Naima Hiepra, syntynyt 12.10.1872, hän kävi koulua 13 vuotta, on opettajattarena Hollolan Paimelassa ja naimisissa kansakoulunopettaja Viktor Frimanin kanssa.

3. Poika Viljo Armas, syntynyt 14.6.1881, on nyt lyseon III luokalla.

4. Tytär Hilja Lyyli, syntynyt 13.8.1883, on kansakoulun viimeisellä luokalla.

5. Tytär Helmi Hiipi, syntynyt 24.3.1885, on kansakoulun kolmannella luokalla.

Vuonna 1870 2. päivänä helmikuuta kuoli isäni 56 vuoden vanhana ja vuonna 1894 heinäkuun 7. päivänä kuoli äitini 78 vuoden vanhana. Vuonna 1885 ostin maatilan Rautjärven Häyhästä 2500 markalla. Tila oli rappiolla, ja olen sitä korjatessani ja lapsia kouluttaessani velkaantunut.

Talvella 1856 pyysi Ilmeen hovin herra R. Tavast minua kirjoittamaan kertomusta täkäläisistä naimatavoista, jotka hänestä olivat outoja. Sen minä tein ja kyhäykseni painettiin Sananlennätin-nimisessä sanomalehdessä. Siitä otettiin jälkipainos nimellä Selitys millä tavalla naiminen tapahtuu Itä-Suomessa, jonka "Patu" (konrehtori A.G. Corander) evästi lyhyellä esipuheella. Se oli painettu Viipurissa Johannes Alftanin kirjapainossa v. 1856.

Se suosio, jonka tämä ensimmäinen yritykseni saavutti, kehotti minua jatkamaan työtäni. Kirjoitin joutohetkinäni paperille ne sadut, sananlaskut, arvoitukset, loitsut, runot, laulut ja kansan vanhat tavat ja kerrassaan kaikki, mitä vaan satuin muistamaan. Kun vihdoin omat tietovarani loppuivat, aloin tiedustella ensin naapureiltani, sittemmin muilta asiantuntevilta, etenkin vanhemmilta ihmisiltä. Näin saamiani tietoja aloin sitten sommitella yhteen. Tätä tehdessäni havaitsin, että eri paikkakunnilla käytettiin vähän erilaisia tapoja. Tämä kehotti minua tiedustelemaan asioita muiltakin paikkakunnilta. Tätä varten matkustelin opettajaksi päästyäni, kun jo vähän alkoi karttua varoja, omilla varoillani kesälupa-aikana naapuriseurakunnissa Ilmeellä, Hiitolassa, Kurkijoella, Parikkalassa, Joutsenossa, Ruokolahdella, Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Jo Tervajoella ollessani kokoelin tietoja Viipurin pitäjästä ynnä Säkkijärven rajakylistä. Useammat ihmiset kotiseudullani ynnä muuallakin kyllä nauroivat minun vähämielisyydelleni, kun menetin aikani ja rahani tyhjän "kaiken maailman lorotuksia ja lörpötyksiä" keräillessäni ja kirjoitellessani, mutta minä en niistä välittänyt. Äitinikin oli samaa mielipidettä toisten kanssa ja sanoi minulle: "Jos minä olisin tiennyt, että sinusta sellaisten lörpötysten kirjoittaja tulee, niin en olisi sinua kouluun laskenutkaan." Mutta minun intoni oli niin suuri, etten voinut sitä vastustaa.

Muutamat oppineet kehottivat minua näitä tietojani julkaisemaan kuivina tietoina, so. tieteellisinä teoksina vain; mutta minä olen ajatellut toisin asiaa. Vihdoin kysyin neuvoa arvosaita ystävältäni, professori Julius Krohn-vainajalta. Hänkin oli alussa samaa mieltä kuin tiedemiehet. Mutta kun minä tarkemmin selitin ajatukseni, niin hän täydellisesti hyväksyi mielipiteeni. Siitä pitäin olen saamani tiedot pukenut kertomuksen tavoin. Näin luulen voivani tarkemmin kuvailla, ei ainoastaan kansamme tapoja, vaan myös yleensä karjalaisen luonnetta. Ja paitsi sitä, kun tieteelliseen tapaan kirjoitettu teos ei voi miellyttää muita kun tiedemiehiä, josta kansa kokonaisuudessaan ei olisi paljon nauttinut, niin päätin laatia teokseni kertomustapaan, jolloin sitä voivat lukea koko suomalainen yleisö, pitäen tarkalla silmällä, ettei tieteellisyys tulisi siitä mitään kärsimään.

Kansanvalistusseuran kustannuksella ovat ilmestyneet: Joulunvietto, Maahanpaniaiset, Kylänluvut, Talvitoimet, Kesäaskareet, Naimistavat. Näiden perästä tuli vielä "Suottamuori sekä Mauno-sedän kertomuksia" useampi vihko.

Aineksien keräilemistä varten näihin teoksiin en ole saanut enkä pyytänytkään penniäkään rahoja, vaan olen omilla varoillani matkustellut, paitsi tänä keväänä Hänen Ylhäisyytensä Vapaaherra ja Senaattori Herra Y.S. Yrjö-Koskinen antoi minulle 100 mk, joilla kävin Itä-Karjalassa, Sortavalan ja Impilahden pitäjässä keräilemässä pääasiassa itkuvirsiä kreikanuskoisilta kansalaisiltamme. Saalis oli kyllä hyvä, mutta runot olivat niin outoa vertauksellista kieltä, että ne täytyi sommitella kirjakielelle, ennen kuin muut suomalaiset niitä ymmärtävät.

Miten lienen työssäni onnistunut, ei ole minun tuomittavani. Sen vain voin varmasti vakuuttaa, ettei hyvää tahtoa suinkaan ole puuttunut; kyvyn ja voiman puute on taasen anteeksi annettava. Minä olen varma siitä, että niin kauan kun Suomen kansa on pitävä esi-isäinsä muistoa arvossa, niin kauan on sille vähäpätöisinkin teos, joka kansamme entisyyttä valaisee, tervetullut. Minun toivoni olisi tyydytetty, jos näillä lähteillä voisin olla avullinen vauraimmille kirjailijoille, jotka työskentelevät historiamme, kielitieteen, kauno- ja kansallisnäytelmäkirjallisuuden aloilla.

Ottakoon siis armas Suomen kansa suosiollisesti vastaan vähäpätöisen poikansa yksinkertaisen ja koruttoman kyhäyksen esivanhempaimme tavoista. Elähyttäköön nykyistä sukupolvea se yksimielisyys ja hellyys, joka on esivanhemmillamme ollut!

Silloin voimme ominaisena kansana pysyä mahtavain rinnalla suuressa sivistyksen työssä!

"Soisin Suomeni hyväksi, Karjalani kaunihiksi, Hyvin ain' elettäväksi, Kunnialla kuoltavaksi, Laiskat Lappihin menevän, Muut veltot Viron vesille."

Johdatus

Siinä niemimaassa, jota Aitjärvi ja Luorikko rajoittavat, oli vielä tämän yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella kylä nimeltä Niemelä, jossa oli viisi taloa, nimittäin Lahtela, Mäkelä, Mattila ja Perätalo. Vaikka koko kylän nimi oli Niemelä, kutsuttiin kuitenkin varsinaisesti Niemeläksi sitä taloa, joka oli niemen kärjessä, ja niin mekin kertomuksessamme sitä nimitämme.

Niemelä oli koko kylässä ja ehkäpä koko niillä seuduin isoin ja rikkain talo, jossa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä. Vanhinta kantaa oli talon isäntä, kihlakunnan lautamies Mikko Niemelä. Hänen vaimonsa nimi oli Riitta. Heidän lapsensa olivat Antti, Kaisa, Eerikka ja Mikko. Isännän veli oli Yrjö, Yrjön vaimon nimi oli Liisa. Heillä oli tytär Anni ja viisi pienempää lasta. Isännän ja Yrjön setä oli Mauno, jota koko perhe tavallisesti kutsui Mauno-sedäksi. Hän oli leskimies, eikä hänellä ollut yhtään poikaa, ainoastaan pari tytärtä, jotka olivat kylässä naimisissa. Talossa eli myös isännän sisar Mari, jota kutsuttiin Mari-tädiksi. Isännän vanha äiti Kaisa-ämmä oli pääemäntänä talossa.

Nuorempaa kantaa oli ukko-Lauri, jonka vaimo Helka-ämmä oli leipäemäntänä. Heillä oli kaksi poikaa, Matti ja Tuomas, joiden vaimot olivat Elli ja Heti. Näillä oli useampia lapsia. Talossa oli myös Mari-ämmä, ukko-Laurin veljen leski, jolla oli kuusi poikaa ja kolme tytärtä.

Kun siihen aikaan enemmiten viljeltiin kaskea, niin karja perheeseen nähden oli pieni. Niemelässäkin oli ainoastaan viisikolmatta nautaa, härät ja hiehot siihen luettuina, saman verran lampaita, viisi hevosta, kaksi isoa koiraa sekä pari emäsikaa ja puolikymmentä tallukkaa ynnä joukko kanoja ja kukko.

Asuintupa oli iso: puolikuudetta syltä pitkä ja viisi syltä leveä, varustettuna viidellä ikkunalla, joista toiset olivat neliruutuiset, vaan pöydänpään ja pöydänlatvaikkuna olivat kuusiruutuiset. Tuvan iso pöytä oli yhdestä ainoasta kuusesta, joka oli juurineen muodostettu pöydäksi. Tyvipuoli oli ympyräinen ja kahta kyynärää leveä; latvapuoli oli yhden kyynärän levyinen; koko pöydän pituus oli neljä kyynärää.

Atrian aikana istui isäntä pöydän päässä ja hänen vieressään Mauno-setä ja sitten Yrjö. Pöydän takana istui ukko-Lauri ja hänen alapuolellaan nuoremmat miehet ikänsä jälkeen. Naiset söivät eri pöydillä omin joukkoinensa kukin. Naisten kanssa söivät myös alaikäiset pojat. Suurelta pöydältä noudettiin leipäpalaset pienille pöydille. Pidoissa ja juhlatilaisuuksissa istuivat vieraat naiset pöydän päässä ja miesvieraat alempana. Talonväki, jos ei mahtunut yhtä aikaa vierasten kanssa, söi perästäpäin.

Paitsi pöytiä oli tuvassa leveät, honkapuusta tehdyt vankat penkit ympäri tupaa seinäin vieressä sekä iso pöytäjakku eli pöytärahi. Sänkyjä ei tuvassa muita ollut kuin isännän, Mauno-sedän ja ukko-Laurin sängyt. Nuoremmat ihmiset makasivat joko penkillä tahi lattialla, olkien taikka lisujen päällä. Joka naisella oli myös oma jakkunsa (rahinsa). Ovensuussa pihtipielisessä oli ruokakaappi ja toisessa pihtipielisessä oli astiahylly.

Asuntotuvan edessä oleva tupanen oli saman levyinen kun tupakin, vaan vähän lyhempi. Siinä ei ollut alkusiaan yhtään lasi-ikkunaa, vaan ikkunarei'issä oli juoksulaudat. Nyt oli juoksulautoihin pantu pari pientä lasiruutua, joista himmeä valo levisi tupaseen. Reppana oli oven päällä liki lakea. Tämä oli ennen aikaan ollut asuintupana. Lattian alla oli syöntäomenakuoppa (potaattikuoppa). Ovensuun nurkassa oli käsijauhinkivi lautasineen. Muuten tupasessa pidettiin sellaisia ruoka-aineita, jotka kylmämistä pelkäsivät, sekä kaikenlaista puuastiarojua, niin kuin olutpuolikoita, kaljatortoja (suuria tiinuja), huhmareita, viinankeittokapineita ym.

Asuintuvan ja tupasen välillä oli porstua, jossa oli kaksi ovea. Toinen oli karjapihan ja toinen tanhuan puoleisella sivulla, josta mentiin huoneisiin, aittoihin ja muihin kylmiin suojiin. Porstuan perässä, tupasenpuolimmaisessa nurkassa oli kammari vallasvieraita varten. Siinä oli nikkarin tekemät huonekalut, kaikki punaisiksi maalatut. Pöytä oli ikkunan alla, sen molemmissa päissä olivat tuolit. Sänky makuuvaatteineen oli toisella sivuseinällä ja sängyn päässä tuoli. Toisella sivuseinällä oli kaappi, jossa talon kalleimmat kalut säilytettiin. Kaapin vieressä oli tuoli. Ovensuun nurkassa oli pieni tiilistä tehty pystyuuni. Myös oli ovensuuseinällä vaatenaulat. Ikkunan pielessä seinällä oli peili, jonka alapuolella naulassa riippui puhdas, valkoinen silmäpyyhe, jonka molemmat päät oli punaisella ja ruohonpäisellä langalla kirjaeltu. Kaisa, isännän tytär, piti puhtaana ja lämpimänä kammarin. Muuten tämä oli se huone, jossa vain isännällä ja hänen joukollaan oli asiaa käydä, muu talonväki ei koskaan kutsumatta tänne tullut.

Pihan puolella oli karjakartano. Kaksi isoa lehmäläävää oli vastakkain ja niiden välillä kuja, kaikki yhdessä katossa. Toisen lehmäläävän sivun vastassa oli myöskin iso läävä, joka väliseinän jakamana oli kahdessa osassa: toinen hieho- ja toinen lammasläävä. Lammas- ja lehmäläävien välillä oli myöskin kuja, jonka perässä oli sikopahna. Hieholäävän takana oli talli, jonka toisella sivulla oli iso olkilato ja toisella sivulla rekikatos. Rekikatoksen sivulla oli rouhekölsä, jossa säilytettiin rouheita: omenan (potaatin) varsia, nauriin ja lantun naatteja, kitkentäheiniä ym. keittoheiniä. Se oli jaettu useampaan karsinaan, niin että eri ruohot olivat eri karsinoissa.

Tanhuan puolella oli iso makuu- ja vaatehuonerivi. Siinä oli kymmenkunta eri huonetta, joka parikunnalla oma huoneensa. Jos poika joutui naintaikään, niin hän rakensi uuden huoneen omin käsin. Kuka ei kyennyt sitä tekemään, sai teettää vieraalla ja maksaa omasta puolestaan saamatta taloudesta muuta kuin rakennustarpeet. Tavallisesti suorittivat he työllään huoneen tekopalkan, jos kellä ei sattunut erinomaista rahaa olemaan. Sitä poikaa, joka ei itse kyennyt huonetta rakentamaan, pidettiin typeränä, ja se joutui hänelle naimakontiksi.

Makuuhuone oli sisustettu siten, että peränurkassa oli hyvin leveöistä laudoista tehty syvä rovatti (sänky), jonka pää ja kuve olivat laudoista ja toisena kupeena ja alapäänä olivat huoneen seinät. Päänpuolimmaisessa kulmassa oli koristeltu patsas, josta oli laitettu päälauta seinään. Päälaudalla säilytettiin kaikenlaisia pieniä kapineita. Peräseinällä oli seinän pituinen parvilauta ja oven yläpuolella samanlainen lauta. Huoneen sivuseinillä kummallakin puolella olivat vaateorret, erikseen miehille ja naisille. Laessa olivat pienet orret, joissa virsukahat, tuohitohvelit, kengät, sukat, kalsut, pohjalliset ynnä muut jalkineet säilytettiin. Parvilla säilytettiin kaikenlaisia kangaskapineita niin kuin pirtoja, niisiä, reikuloita, kiinnitysvaajoja, sukkulaisia, sydänvarpasia, päällys- ja tiuhtapuikkoja, hiulia, kaiteita ym. kuin myöskin keloja, käpyjä, kalvosia, koirasia, rihma- ja tuohikeriä ja käähkäröitä ja muuta pientä rihkamaa. Sivuorsilla säilytettiin pitovaatteita, niin kuin paitoja, housuja, liivejä, takkeja, ristlappeja, turkkeja, viittoja, vöitä ym. Vaatetiinussa naiset säilyttivät huntunsa, liinaviittansa, esiliinansa, pääpyyhkeensä, kintaansa, lapasensa, sormikkaansa, hienot ompeluvyyhtinsä, keskentekoiset nypläystyönsä niin kuin nyytingit, teko- ja makkarakaulukset, viipulavyöt, tertut, sukkanauhat ym. Lippaassa säilytettiin nastat, tinavyöt, palmikot, liikaset, tuohisykeröt, yliset, hienot hunnut, soljet, sormukset, kirkkovöyliset ynnä muut pienet rihkamat. Miehillä oli lukolliset kirstut, joissa he säilyttivät omia pieniä tavaroitaan.

Huonerivin päässä oli jauhoaitta. Ulompana oli kaksi vilja-aittaa. Loitompana mäen törmällä oli riihi ja kylkiäinen, jossa säilytettiin ruumenia. Järven rannalla oli sauna ja kota. Kun vielä mainitsemme romuhuoneen, jossa kangaspuut, kerinlaudat, seinänaulat, kehät, syrjät, sukset, vokit (rukit), lipsut, loukut ym. puukolittimet säilytettiin, sekä lehtikölsän, jossa lehtiä ja tukkuja säilytettiin, niin olemme kartanon luetelleet. Ulompana rannassa olivat merta- ja nuottalavat.

Toisissa taloissa oli pienemmät tuvat ja neliruutuiset pienet ikkunat. Myös oli niissä pienempi perhe ja sen mukaan muukin talous pienempi. — Luorikon toisella puolella sijaitsi Tinnon kylä, jossa oli kaksi isoa taloa. Ne kuuluivat Niemeläisten kanssa yhteen nuottakuntaan.

Joulun vietto

Joulunalus

Sisältö: Viljain lesettäminen. Kaupungissa käynti. Räätäli. Suutari. Joulupuut. Riistan teko. Viinan keitto. Lasten toivo.

Koska "Anterus pyhät aloittaa, hyvä Tuomas joulut tuopi", niin aloitamme mekin kertomuksemme Anteruksesta seuraten Niemeläisten toimia joulutarpeita varustaessa.

"Antti käypi avain kädessä, Tuomas tuoppi kainalossa", sanoo sananlasku. Niinpä Niemelän lautamieskin otti Antin päivänä avaimet, meni aittaan ja mittasi kolme säkkiä (tynnyriä) otria, joista kaksi säkkiä vietiin järveen likoon; niistä laitettiin maltaita jouluviinoiksi ja olueksi. Kolmas säkki lesetettiin kotona ja jauhatettiin myllyssä joululeiväksi; sillä jouluna piti olla "leipä lesty, tupa pesty".

Lesettäminen kävi siten, että otrat pantiin astioihin uuniin kuivamaan yöajaksi ja aamupuhteella otettiin sieltä, kaadettiin osa huhmareeseen ja osa saiveihin. Miehet sotkivat huhmareissa petkeleillä ja naiset ken korennolla, ken otinlapion varrella ja mikä mitäkin asetta tapasi. Toiset naiset sikäli puohtivat. Puohdetut tököteltiin sitten vielä uudestaan erikseen. Kun kaikki oli lesetetty, jauhatettiin ne myllyssä hyvin hienoiksi ja näin saatiin otralestyä. Ruislesty valmistettiin samalla tavalla.

Kun "Simo siltoja teki, Martti maita vahvisteli", niin "Antti jo aisoilla (reellä) ajeli". Siksipä kelin hyvänä ollessa läksi Niemelän lautamies kyselemään naapureiltansa, eikö ketä haluttaisi matkakumppaliksi Viipuriin. Kaikki, sekä Niemelän että Tinnon isännät lupasivatkin lähteä joulutarpeiden ostoon ja suolan saantiin. Kun matkaeväät oli paistettu, pantiin reki reilaan jo iltasilla. Reen pohjalle pantiin kaksi säkkiä kauroja ja pytty voita myytäväksi, eväsheinät ja matkakaurat pantiin päällepäin ja sidottiin nuoralla kiinni.

Aamulla sangen varhain, kun kukko vasta oli kaksi kertaa laulanut, valmistausi lautamies matkalle. Yrjö laittoi eväskontin ja retukan reen päälle ja levitti hevosloimen niiden yli. Antti valjasti hevosen sillä aikaa kun isänsä pukeutui. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, nousi lautamies kuormansa päälle, otti ohjakset, kohotti hattuaan jäähyväisiksi, alkoi ajaa ja rukoilla:

Tepposeni tiejumala ainoa avittajani! Kun minä kotoa kuljen isäni ilopihoilta, maammoni makuusijoilta: käyös kanssani keralla kuleksimaan kujasilla, maan on tietä matkustamaan vierahilla veräjillä, oudoilla tuvanovilla, jottei keksis kierosilmä, kadesilmä sinkahuttais! Pidä tiellä tervehenä, matkan päässä mairehena. Saata kauniisti kotihin omille olo majoille, isän tuomille tuville, emon saunan lämpimille.

Neljän päivän perästä palausi matkaseurue kotiin. Tienpuolesta pellonpäästä taittoi lautamies kolme lepänoksaa, jotka kotiin tultuaan viskasi tantereelle ja lausui:

Terveytän tienottani, maireutan mannertani! Terve maa, terve manner, terve tervehyttäjälle! Akka mantereen alainen, manun eukko, maan emäntä! Älä visko vihojasi, älä pura puhkujasi kohti miestä meikäläistä, emon lasta laadullista, eikä herttaista hevosta, Luojan luontokappaletta!

Nuoret miehet huomattuaan isännän kartanolla riensivät heti vastaanottamaan häntä. He riisuivat hevosen, kantoivat suolasäkit ja raudat aittaan ja muut pienemmät rihkamat tupaan. Isännän tultua tupaan meni hänen tyttärensä Kaisa riisumaan häntä. Vanha emäntä otti eväskontista kaksi vehnäleipää, jotka hän leikkeli palasiksi ja jakoi kaikille talon lapsille, naisille ja nuorille pojille. Kahvipussin, sokurikäärön ja siirappiputelin antoi lautamies vaimolleen, joka ne korjasi kammarin kaappiin. Rukkaset antoi hän Tuomaalle ja kalmuukkisen pussakon (vyön) Eerikka-pojalleen. Sitten istausi hän penkille tupakoimaan. Mauno-setä hiihennäisiin lautamiehen luo ja kysyi kuulumiset. Isäntä kertoi tarkoin, mitä matkalla oli tapahtunut ja kuinka kauppias oli häntä pettää sukaista pumakan (punaisten pumpulilankain) kaupassa, mutta hän huomasi sen, joten ei yritys onnistunut. Naisille hän ilmoitti sen uutisen, että kaikki naapurin isännät olivat ostaneet itselleen kahvipannun ja kupit, joita ei heillä tähän asti ollut, mutta Perätalon isäntä jätti ne vielä ostamatta tällä kertaa.

Seuraavana päivänä tuli ompelija-Yrjö taloon, jossa häntä ensin syötettiin ja juotettiin. Sitten kantoi talonisäntä suuren joukon tehtyjä lammasnahkoja, joista Yrjö teki turkkeja sekä miehille että naisille. Muu turkki tehtiin harmaista nahkoista, vaan miesten turkkien kaulukseksi pantiin mustaa nahkaa ja naisten pitkiin turkkeihin laitettiin revonkoipiset ja lyhyviin turkkeihin jäniksennahkaiset puuhkot. Turkit valmiiksi saatuaan ompeli räätäli lyhyitä ja pitkiä viittoja sekä miehille että naisille. Puolikasvuisille pojille tehtiin sarssista vaatteet. Kun iltanen oli syöty ja vanhemmat ihmiset menivät maata, kokoontuivat nuorukaiset pöydän ympärille kuuntelemaan räätälin kaskuja, joita hänellä oli yllin kyllin kerrottavana. Väliin laulettiin runoja ja oltiin arvoituksilla. Täten kului aika rattoisasti liki puolta yötä. Kun Mikolle, isännän nuorimmalle pojalle, räätäli ompeli uutta sarssista katsaveikkaa (päällystakkia), niin ei Mikko malttanut olla muualla kun räätälin luona. Hän valvoi räätälin kanssa illasta myöhään ja aamusta varhain. Yöllä maatessaankin sanoi hän uneksineensa uudesta harmaasta katsaveikastaan. Joka kerta kun räätäli sai uuden nutun valmiiksi, käski hän sen omistajan koettaa sitä. Räätäli oli itse ensimmäinen mies kiittämään työtään. Tavallisesti sanoi hän aina:

— No se käypi niinkuin valettu. Jos olisi vielä parempi tullut, niin olisi ihan pilalla. Sinä näytät puolta kauniimmalta tuossa uudessa nutussasi; katso vain, jos ei sinua luultaisi herraksi.

Tällaiset lauseet tiettävästi ilahduttivat nuoria ja ehkäpä kevytmielisiä vanhempiakin ihmisiä.

Kahta viikkoa ennen joulua tuli suutari-Jaakko Niemelään, jossa hän teki nuorille miehille saappaita, vanhemmille naisille ruohinkenkiä, nuoremmille naisille ummiskenkiä ja tytöille lipokkaita. Uilot (lapikkaat) ja kurpposet (paulakengät) osasivat talon miehet itsekin tehdä. Tyttöjen lipokkaiden suupäärmeeksi ommeltiin punaista sahviaania ja päällisille laitettiin ruohonpäisestä ja punaisesta sahviaanista erityiset pykäläreunaiset koristukset. Saatuaan lipokkaat valmiiksi sanoi Jaakko-suutari:

— Jos ei näiden kenkäin aikana teitä naitane, niin sitten tulen minä uudelleen ja teen kahta komeammat kengät.

Jota likemmä joulu läheni, sitä kiirumpi tuli jokaiselle. Otrat nostettiin järvestä, tuotiin tupaan ja pantiin koreihin imeloitumaan penkkien alle. Naiset hämmentelivät niitä illoin aamuin ja panivat lunta sekaan, kun ne rupesivat lämpenemään.

Antti valmisteli uutta kirkkorekeä. Toiset nuoret miehet läksivät niin varhain aamusilla salosta kaskipuita hakemaan, että ennättivät murkinalle kotiin, ja päivällä kävivät he vielä toisen kerran. Ukko-Lauri ja Mauno-setä hakkasivat ison pinon tupa-, toisen kota-, kolmannen sauna- ja neljännen riihihalkoja sekä pirottelivat pärehalkoja, jotka toivat tuvan päreorsille sulamaan ja joista sitten yöaikoina kiskoivat suuret röykyt päreitä, jotka sitoivat olkisiteillä miehenpaksuisiin vihkoihin, ja ne vietiin tupaseen joulun varaksi. — Naiset sotkivat poukkunsa ja hajoittivat (levittivät) hienommat vaatteet tuvan lakalle ja paksummat pellon aidalle kuivamaan ja liinastumaan.

Kun maltaat olivat kylliksi imeloituneet ja tulleet itusuulle, irroiteltiin itämisestä tulleet läntit toisistaan ja vietiin saunaan mallaslautasille kuivamaan. Mallassauna lämmitettiin hyvin variksi kuivilla koivuisilla kaskipuilla. Mallasten kuivaksi tultua vietiin ne myllyyn ja jauhatettiin. Sitten teki Mauno-setä saunankodassa riistan suureen tortoon (tiinuun). Sen valmiiksi saatuaan hän otti riistaa pyttyyn, johon hän hämmensi hiivaa sekaan, ja vei sen tuvan uunin leualle käymään. Kun käyte rupesi käymään, vei Mauno-setä sen kotaan ja Mikko seurasi häntä näyttäen valkeata. Kaataessaan käytettä riistatortoon hän lausui:

Käyös käyte käskemättä, nouse neste nostamatta, liiku liikuttelematta, ja kihaja kiehuttamatta, hievahtele hierimettä, pyörähtele pyörtämättä! Kohise kuin Kaarran koski, kellitä kuin Kerman koski, vangu niinkuin Vuoksen virta iki kuuluisa Imatra!

Sitten hän paiskasi käyteastian alassuin riistatortoon ja kiljaisi niin kovasti "iu", että Mikko pelästyi ja pudotti päreet kädestään lattialle.

Riistan kyllin käytyä pani Mauno-setä, jolla ukko-Lauri oli apuna, vaskisen viinapannun tulelle. He mättivät kapalla riistaa pannuun, jonka hatussa olevat torvet he yhdistivät piipputiinun lävitse juokseviin torviin, ja liitokset tahastettiin tiiviisti. Piipputiinuun pantiin kylmää vettä ja jäätä. Kun riista pannussa varistui, se nousi pienoisina pisaroina pannun hattuun ja sieltä torvia myöten se juosta liritteli torvien alla olevaan pyttyyn. Aika välistä lisäilivät ukot jäitä piipputiinuun sikäli kun entiset sulivat, mättäen joskus lämminneen veden tiinusta pois. Arvaten riistan kyllin juosseen he koettelivat tuon tuostakin harakkaa (juoksevaa nestettä) kynnellään polttaa, ja kun se ei enää palanut, he lakkauttivat juoksun, ottivat hatun pannun päästä, kaasivat pannussa olevat ruvat (rankin) eri tiinuun ja mättivät uutta riistaa pannuun. Näin riistan kaikki juoksutettuaan käänsivät he niskat nurin, so. puhdistivat pannun, johon panivat ennen juosseen harakan, ja juoksuttivat sen samalla tavalla kuin riistankin.

Kun kylänukot kuulivat lautamiehen talossa olevan niskat kaksin kerroin, he tulivat sinne paniaisille. Mauno-setä otti savivadista niveräisellä kauhalla viinaa ja antoi ukkomiehille paniaisia. Oman talon väelle, so. vanhemmille, sekä miehille että naisille, annettiin tuvassa paniaisia. Ryypätessään sanoi vanha emäntä:

— Jumala siunatkoon viinaviljaa edeskinpäin ja antakoon onnea ja menestystä.

Sikäli kuin viina oli valmistunut, mittasi lautamies sen, pani lekkereihin ja rakkoihin (suuriin puteleihin) jotka vei huoneeseensa joulua odottamaan. Yhteen rakkoon hän sekoitti siirappia viinan sekaan, josta sitten tuli makeaa tahi niin kuin sitä toisin kutsuttiin punaista viinaa.

Joulunalusviikolla oli lapsilla jo hyvin ikävä joulua. He laskivat jokaisen päivän, kuinka mones aatonaatto milloinkin oli. Välistä he olivat rinkisillä ja lauloivat:

Tule meille Tuomas kulta tuopa joulu tullessasi! Tule aatto, joudu joulu, sekä Tahvana tavoita! Meill on leivät leivottuina, sekä piiraat paistettuina, olut oottaa puolikossa, viina leroo lekkerissä. Onpa kystä aitassamme, paljon pantua eloa: sirkan siivet, torakan koivet, permusen peräpakurat.

Tuomaan päivä

Sisältö: Tuomaan päivä. Oluen pano. Nuotan veto. Kynttiläin teko. Ryynin teko.

Tuomaan päivä pidettiin puolipyhänä, eivätkä silloin varsinkaan naiset mitään suurempia töitä toimitelleet, ainoastaan pienempiä nypläystöitä ja muita keveimpiä tehtäviä toimiteltiin. Siksipä jo ani varhain Tuomaan päivän aamuna korjasivat naiset vokkinsa tupaseen, jossa ne saivat olla jälelle joulun, ensimmäiseen kehruuviikkoon asti.

Niemelässä noudatettiin tarkoin sananpartta: "Tuomas käypi tuoppi kainalossa", sillä jo sangen varhain Tuomaan päivän aamuna oli Mauno-setä liikkeellä. Hän hiipsehti jo muiden maatessa monta kertaa tupasessa, jonne Matti ja Tuomas jo iltasella olivat kantaneet monta saavia vettä kaivosta. Mauno-setä varisti veden, jolla hän ukko-Laurin avulla pesi suuren riistatorron. Sitten hän varusti puisen kahvan, jonka keskikohta oli kuperoitettu, pani sen tortoon tapin kohdalle ja sen päälle hän latoi pirkaleita ympäri torron pohjaa, noin parin tuuman verran toisistaan siten, että jokaisen pirkaleen toinen pää tuli kahvan päälle ja toinen torron laitaan. Pirkaleiden päälle hän levitti puhtaita olkia ja niiden päälle ripisteli mallasjauhot. Sitten hän alkoi mättää padasta tortoon kuumaa vettä. Tätä hän teki siihen asti, kunnes joka mallasjauhokapalle tuli vissi määrä vettä. Sitten hän aukaisi torron tapin ja alkoi laskea vierrettä pyttyyn, jonka kaasi takaisin tortoon. Hän laski ja kaasi niin kauan, että näki panoksensa olevan sekaisin, jättäen sitte sen hautumaan ja jäähtymään. Nyt nosti hän vierrettä torrosta pyttyyn, johon hän hämmensi hiivaa sekaan, ja vei sen tekeytymään tuvan uunin leukakivelle. Iltapuolella oli vierre jo niin imeloitunut, että se maistui makealle. Nyt laski Mauno-setä pyttynsä täyteen vierrettä, vei sen tupaan ja antoi jokaisen maistaa. Ojentaen pytyn takaisin Mauno-sedälle sanoi vanha emäntä:

— Hyvä on meidän oluen vierre, hyvä; ei se ole ollenkaan kilapoitunut (hapahtunut). Minä kävin äsken Mattilassa ja maistoin heidän vierrettänsä, mutta se ei ollut läheskään näin hyvää kuin meidän; Pekka raiska oli laskenut vierteensä kilapoitumaan.

Kun käyte oli valmistunut, otti Mauno-setä sen uunin leualta ja vei tupaseen. Kaataessaan käytettä tortoon hän saneli:

Mehiläinen meidän lintu, mesisiipi, simasuinen! Sivalluta siivelläsi, koskettele kielelläsi mun pienoisen panostani, otran olvivierrettäni, jotta kävis käskemättä, kupluttelis kutsumatta tässä tiinussa tihisis, tässä torrossa tohisis, ett saisin suloisen juoman, oivakuntoisen oluen, joka miehet miellyttäisi sekä naiset naurattaisi tänä juhlana jalona, suuren joukon juominkina.

Oluen kyllin torrossa käytyä se laskettiin puolikkoihin, joiden runtukat kitkastettiin (tahastettiin) lujasti.

Kun Tuomaan päivänä sattui olemaan nuoska (suoja) ilma, niin Tinnon Lauri tuli Niemelän kyläläisiä pyytämään nuotan vetoon, että saataisin jouluksi verestä kalaa. Se oli Niemeläisistä hyvä tuuma. Toisista taloista läksi yksi mies kustakin, kun heillä oli vain puoli miesosaa, mutta Niemelästä, jolla oli koko miesosa, läksi kaksi miestä, Yrjö ja Matti, jäätä syytämään (avantoja hakkaamaan).

Iltahämärissä mentiin nuotalle, mies kustakin talosta, vaan Niemelästä kaksi, nimittäin Mauno-setä ja lautamies. Lautamies pani sukat ja uilot jalkaansa, mutta Mauno-setä kääri lankaiset hattarat jalkainsa ympärille ja pani parkkikiskoiset sianvillapaulavirsut. Jokainen pani jääkengät jalkapohjainsa alle, jottei lankeaisi liukkaalle jäälle. Käsineinä oli jokaisella jouhikkaat (jouhista tehdyt kintaat) ja niiden sisässä tuplikkaat (sarasta tehdyt kintaat). Kukin pisti evästä kalakonttiinsa. Rantaan mentyä otettiin lavasta nuotta, pantiin rekeen, vedettiin miehissä apajalle ja potkittiin (laskettiin) laskimesta sisään, niin että kivekset ja lavukset kalisivat. Potkiessa lausui Mauno-setä:

Työnnän verkkoni vesille, ahvenien asunnoille. Ahti aaltojen kuningas, veen on vankan vallitsija! Aukaise salainen salpa, väännä vetinen veräjä: anna juosta joukon suuren, kalalauman lasketella tämän kierroksen kehään aluell tämän apajan! Annoit ennen, annoit eilen, anna nytkin nytkähytä!

Nuotan järveen potkittuaan menivät nuottamiehet Pölhölahteen maalle, tekivät nuotion rannalle ja söivät illallisensa. Sitten he uittivat nuotan ja vetivät saattimesta (nostoavannosta) ylös. Nuotan perää nostaessa liikkuivat miehet tavallista varmemmasti. Kun nuotan perä aukaistiin, oli siellä koko joukko särkiä ja ahvenia. Nuotta potkittiin uudestaan samaan apajaan, ja potkiessa saneli Mauno-setä:

Vellamo veen emäntä, puhdas muori muo'ollinen! Lyöte lykkyvaattehisin, antipaitoihin paneite minun pyyntipäivinäni, sinun anti aikoinasi. Onhan sulla antamista kaikenlaisia kaloja: sinerviä siikasia, levehiä lahnasia, kiiskiä kinokaloja, ahvenia ruotaisia, matehia mutaisia, norssia nopelopäitä.

Toisesta ja kolmannesta apajasta saivat he pelkkää norssia. Kalat pantiin kontteihin, säkkeihin ja viimeiset rekeen ja tuotiin Niemelään, jossa kalamiehet vähän aikaa levähtivät ja sitten jakoivat saaliinsa. Mari-muori toi elohurstin ja levitti sen lattialle, johon kalamiehet tyhjensivät konttinsa. Koko talon väki kokoutui katsomaan saalista. Mauno-setä määrättiin kalojen jakajaksi. Hän valitsi yhtä suuret kalat, jotka jakoi kahdeksaan yhtä suureen osaan, joista toiset nuottamiehet vuoronsa perään ottivat osansa, vaan kaksi viimeistä osaa otti Mauno-setä itselleen, kun Niemelän talolla oli koko miesosa. Pienemmät kalat ja norssit (kuoreet) jaettiin korilla edellä kerrotulla tavalla. Noppoessaan viimeisiä kaloja hurstilta sanoi Mauno-setä:

— Taitaa norssin saalis tästäpuoleen haristaa, kun onikansilmiä on tullut nuotassa.

Sitten vei kukin osansa kotiinsa. Nostaessaan kalakonttia olallensa sanoi Tinnon Heikki:

Suuret kalat suolaan, pienet kalat kattilaan.

Kalamiesten mentyä kävivät Niemelän naiset rahvaalla (joukolla) kaloja ruokkimaan. Kukin laji pantiin eri astiaan. Kun kalat oli ruokittu, sanoi isäntä:

Ahvenet syödään ajallaan, vaan säret pannaan säästöön.

Ahvenista laitettiinkin murkinaksi serpa (soppa). Tuvan lämpiämisen perästä kuivattiin norssit tuvan uunissa kapakaloiksi. Muut kalat suolattiin.

Tuomaan päivänä aamupuhteella toi isäntä aitasta talivarastonsa tupaan ja punnitsi sen. Sitten laski hän lukua, kuinka monta kynttilää niistä saapi, kun kuusi kynttilää luetaan naulalle. Selon saatuaan otti hän entiset kynttiläpuikot, jotka pisteli seinänrakoon vierekkäin. Ukko-Lauri toi huoneesta aivinaista, puhtaaksi pestyä vanhaa verkkoa, jonka hän leikkeli keritsimillä kaksi vertaa niin pitkiin sirokkeihin kuin kynttilät olivat, asetti sirokkeet keskosistaan puikoille ja kiersi yhteen molemmat päät, jotka sitten voiteli talilla. Näitä kynttilänsydämiä asetti hän neljä kullekin puikolle. Kun isäntä muilta töiltään joutui, hän kävi ukko-Laurin avuksi.

Saatuansa kynttilänsydämiä tehdyksi tarpeellisen määrän vei ukko-Lauri ne tupaseen, otti kaksi pirkaletta, joiden toiset päät hän asetti pienelle pöydälle ja toiset päät sorvauspenkille. Poikittain pirkaleiden välille asetti hän kynttiläpuikot siten, että puikkojen molemmat päät tulivat pirkaleiden päälle, joten kynttiläin sydämet saivat vapaasti riippua puikoissaan pirkaleiden välillä.

Sillä aikaa kun ukko Lauri kynttilänsydämiä sijalteli, vuoli lautamies puukollaan talin pieniksi murukkeiksi, jotka sitten pani vaskikattilaan, jossa hän ne sulatti vienolla tulella.

Talin valistuessa ukko-Lauri toi aitasta tupaseen kynttiläkirnun, asetti sen sopivalle paikalle ja kaasi varia vettä kirnun puolilleen. Lautamies täytti kirnun sulatulla talilla aivan piripinnalleen. Nyt otti ukko-Lauri pöydänreunimmaisen kynttiläpuikon, pisti siinä riippuvat kynttilänsydämet kirnuun niin juurta myöten, että puikon päät koskettivat kirnun laitaan, vetäisi heti ne jälleen ylös, tiputti niihin tarttuneen liian talin kirnuun ja asetti kynttiläpuikon jälleen paikalleen. Seuraavat kynttilät kastoi hän samalla tavalla ja teki sitä järjestyksessä aina sorvauspenkinlaitimmaiseen päähän saakka. Sitten hän aloitti taas kastamisen uudestaan pöydänpuoleisesta päästä ja pitkitti toiseen päähän saakka lisäten tuon tuostakin varia talia kirnuun, sikäli kuin tarve vaati. Aika välistä leikkasi hän kynttilöiden alapäähän kasvaneen liian talin kirnuun sulamaan. Vihdoin joutui isäntäkin ukko-Laurin avuksi ja kastamista pitkitettiin yhdessä entisellä tavalla siihen asti kun kynttilät saivat tavallisen vahvuuden. Pienet pojat olivat laittaneet itselleen muutamia kynttilänsydämiä, jotka he kastoivat perästäpäin, ja niin saivat hekin omatakeisia kynttilänpipeloita, joita he jouluna polttelivat pienillä pöydillä. Sitten veivät isäntä ja ukko-Lauri kynttilät aittaan ja laittoivat ne kynttiläkoloon, joka oli yhdestä puusta tehty ja vetokannella varustettu kaukalo.

Kun illallinen oli syöty, pantiin piirakasotrat uuniin kuivamaan yönajaksi. Seuraavana aamuna kun murkina oli syöty ottivat naiset otrat uunista, lesettivät ja puohtivat ne ja ukko-Laurin miniät Elli ja Heti menivät tupaseen käsikivellä ryynejä jauhamaan. Ensi kerralla laskivat he otrat niin karkeiksi, että jyvä meni poikki, toinen halki ja kolmas jäi kokonaiseksi. Tytöt ajoivat kivenlautasilta listimat tuohivakkoihin ja toivat ne tupaan seulottaviksi. Yrjön vaimo Liisa seuloi listimat harvalla seulalla tuvan pöydällä olevaan seulikanteen. Sohvi, Mari-ämmän tytär, levitti elohurstin lattialle, jolle hän puohtimella puohtaen erotti akanat niistä kokonaisista ja poikkinaisista otrista (listimoista), jotka eivät Liisan seulan läpi kulkeneet. Toiset tytöt, Kaisa ja Anni, veivät listimat tupaseen uudestaan jauhettaviksi, tuoden sieltä toisia listimoita seulottaviksi ja puohdettaviksi. Seitsemän kertaa laskettiin otrat kiven läpi, ennen kuin kaikki saatiin ryyneiksi.

Kun isännän vaimo Riitta sai alustaneeksi joululeipätaikinan, tuli hänkin avuksi. Hän otti Liisan seulikannesta suurimot, seuloi niistä erikseen hienot ryynit tiheällä seulalla toiseen seulikanteen ja kaasi seulaan jääneet piirakkaryynit tuohivakkaan. Riitan seulikannesta otti Mari-ämmä seulikkeet (hienot ryynit) ja seuloi ne hienolla seulalla omaan seulikanteensa. Seulaan jääneet hienot ryynit kaasi hän ihokiskoiseen tuohivakkaan. Seulikanteen jäivät kantajauhot.

Katsellessaan naisten puuhaa sanoi Mauno-setä:

Työ jauhaminen, työ puohtaminen, se työ, kun seulominen.

Kun kaikki oli saatu valmiiksi, laskettiin säkkiin piirakasryynit, joista sitten tehtiin joulupiirakoita, seulikkeet laskettiin eri säkkiin ja niistä keitettiin velliä seipään vinkuessa (talven sydännä), akanat ja kantajauhot korjattiin rouhekölsään eläinten veteen pantavaksi.

Ikäpuolella leivottiin ja paistettiin joululeipiä puhtaista ruisjauhoista. Huomiseksi pantiin ruislestytaikina.

Joulun aatonaatto

Sisältö: Tuvan sillanaluksen puhdistaminen. Veden kanto. Riihessä olo. Tuvan pesu.

Päivän tultua joulun aatonaattona aukaisi Mauno-setä kaksi palkkia tuvan lattiasta ja talon tytöt kaskiviitat yllänsä mennä pujahtivat sillan alle ottaen tyhjät korit, joihin he ajoivat kaikki ne töryt ja rikat, mitkä sinne olivat juhannuksesta asti keräytyneet. Lapset näyttivät heille pärevalkeaa. Korit täyteen saatuaan he nostivat ne lattialle, josta Elli ja Heti kantoivat korit ulos, tyhjensivät ne karjapihaan ja toivat tyhjät korit takaisin tytöille, jotka ne taas täyttivät. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes sillanalus tuli ruokituksi. Samalla tavalla puhdistettiin tuvan uuninalus, jota käytettiin kananhäkkinä. Kun kaikki oli saatu reilaan pani Mauno-setä lattiapalkit paikoilleen.

Päivällä leipoivat ja paistoivat emännät ruislestyä ja panivat huomiseksi otralestytaikinan.

Iltahämärissä toivat miehet ison torron ja kaksi tiinua tupaan. Yrjö ja Tuomas veivät saavit kaivolle, nostivat ne vettä täyteen, ja nuoremmat miehet kantoivat kolmella saavilla vettä tupaan, kaasivat tortoon ja tiinuihin sekä tupaseen kahteen suureen rouhepataan. Noin parikymmentä saavillista ammennettiin ja kannettiin vettä tuvan pesua varten. Naiset varustelivat tuvanpesukapineitaan: varpaluudat pantiin pitkiin varsiin, tuohivihkot, vastat, pesupytyt, hiekat ynnä muut tarpeet varattiin, ja tupasessa tehtiin tuli suurien patojen alle, joissa varistettiin tuvanpesuvettä. Miehet korjailivat tuvan orsilta jalakset, kaplaat, vempeleet ja muut kolittimensa. Naiset kantoivat nuttunsa osaksi ulkohuoneeseen, osaksi riiheen, jonka Mauno-setä oli lämmittänyt lämpimäksi.

Illallinen syötiin tavallista aikaisemmin. Syödessään olivat kaikki päällysvaatteissaan ja syödä hoklivat sukkelaan, niin kuin muinoin matkaan kiiruhtavaiset Israelin lapset Egyptistä lähteissään.

Illallisen perästä menivät miehet, vanhimmat naiset ja lapset yöksi riiheen, jonne Mattilasta myös tuli samanlaista perettä. Lapsilla oli sangen hauska, kun he pääsivät yhteen. Kolme kynttilän tynkää palaa nykytti riihessä ja pari pärettä uunin edessä. Miehillä näytti jokaisella olevan kiiru ja makaamisesta ei ollut puhettakaan. Mauno-setä tervasi uudet uilonsa ja nosti ne riihen parsille kuivamaan. Lautamies ompeli itselleen uuden tupakkakukkaron, jonka tereeksi hän pani punaista sahviaania. Ukko Lauri teki kannen uuteen tuohiseen taulikkaansa (nuuskarasiaansa). Antti laitteli hevosenvaljaita: teki uudet hamutat ja uuden karhunnahkaisen koppanan sekä voiteli sianihralla mäkivyöt ja nosti ne kaikki ahdinlaudalle. Mattilan Pekka-ukko laittoi läkin uuteen niveriäiseen piippuunsa ja lakkasi sen keltaiseksi sekä ompeli itselleen uuden säävelin (tupakkapussin) ankereen nahkasta. Hänen poikansa Simo ompeli uuden tupen sisarensa uusiin vöylisiin. Mattilan isäntä laittoi itselleen uuden nahkaisen tuluskukkaron, pani tulukset sisään ja kiinnitti sen vaskisella napilla vyöhönsä. Kaikki reilaan saatuaan hän sanoi:

— Nyt on valmis

taula, rauta, pii, tuliskuppi, kukkaro, nappi.

Pienet poikaset valmistelivat itselleen ja sisarilleen puiset veitset, joilla jouluna sopi voita mokata, ja haarukoita, joilla on hyvä omenia (potaatteja) toskaroida. Mari-ämmä valmisteli poikansa pienelle pojalle uusia sukkia, ja Mattilan muori parsi tuohitohvelinsa. Mattilan Antti valmisti nuorikolleen uuden puulusikan ja sitten paikkasi äitinsä kirkkokengät.

Näin oli riihi muuttunut työhuoneeksi, jossa jokaisella työntekijällä oli puolenkymmentä katsojaa. Niemelän pieni Anni esimerkiksi katsoi niin hartaasti mummonsa käsiin, kun tämä laittoi vaskiset hakaset Annin uuteen tankkiin (kolttuun), että vesi suusta valahti, ja tankin päällensä saatuaan hän näytteli sitä jokaiselle siksi kunnes hän väsyneenä turvistui riihen saviselle lattialle.

Vihdoin toi ukko-Lauri riiheen kaksi kupoa olkia, jotka levitettiin lattialle pitkin seinävieriä makuutiloiksi, ja kukin pani päällysvaatteensa pääalaisikseen. Kun vuoteet oli saatu valmiiksi, lapset istahtivat niille, nostivat polvensa kokkaan paitansa sisään ja lauloivat:

Joulu tulee jongertaa, voikuppi vongertaa, lihakäpälä lingertää, viinapullo vingertää.

Sitten lapset kuukistuivat vuoteille yksi toisensa perästä nukkumatin kanssa seurustelemaan. Riihessä paloi tuli koko yön. Kukin makasi ja valvoi miten vain halutti. Kun toiset vielä valvoivat iltaa, niin toiset jo nousivat aamua.

Katsahtakaamme nyt tupatoimiin. Miesten, vanhain naisten ja lasten riiheen mentyä korjasivat naiset ruuan, pukivat riihikot yllensä ja vanhat hunnut päähänsä, peittivät hurstilla taikinapytyn, nostivat pöydät keskilattialle, ottivat pitkävartiset luutansa ja nousivat pöydille ja penkeille asetetuille raheille ylettääksensä luudilla lakea nuohtoa. Naisten luudat liikkuivat sukkelaan ja noki karisi alas laesta. Pian täyttyi tupa noen tuoksusta, vaikka ovi ja reppana olivat auki. Harva oli niin väljähenkinen, että voi yhelmäkseen kestää sitä kitkerää katkua, joka täytti silmät, korvat, suun ja sieraimet. Useammat, varsinkin tytöt, pistäysivät aika välistä joko tupaseen tahi porstuaan hengittämään raittiimpaa ilmaa. Tuoksun vähemmäksi hälvettyä he tulivat tupaan takaisin, jossa toiset naiset nauroivat heille soimaten heitä ahdashenkisiksi mamseleiksi, jotka eivät muka siedä talonpoikaista kitkaa. Sitten nuohdottiin orret, uuninpäällys, kakkuli, uunin solat, hölkki, liesi ja tuvan seinät. Yläpuolelta laskeutunut karsta lakaistiin pöydiltä, penkeiltä, raheilta ja lattialta, mätettiin koreihin ja vietiin pihalle.

Sitten alkoi tuvan pesu. Tupasesta tuotiin saavilla varia vettä, jota naiset ottivat kappoihinsa, nousivat penkeille seisomaan ja alkoivat tuohivihkoilla pestä höstätä seiniä, ensin niin ylhäältä kuin suinkin ylettivät alaspäin, aina penkkeihin saakka, ropsien tuon tuostakin hiekkaa märille vihkoilleen. Maatjalkaiset (lyhyet) naiset, jotka eivät ylettäneet ylhäältä seiniä pestä, hankailivat ikkunan kamanoita, naamalautoja ja raameja. Lasit pestiin omatekoisella saippualla vastan kanssa. Sitten pestiin uunin patsas, pankon laidat, sidehirsi, pilliorsi, pykäläorsi, jalas-, päre- ja hurstiorret. Isännän vaimo toi suuren joukon kaikenlaisia kolittimia, joista tytöt pesivät kaulauskartut, pulikat, papelot, härkkimet, hierimet, kapustat (leivit), suolatolkit, kapat, kirnut ja pytyt. Toiset naiset pesivät otin- ja leipälapiot, päänaluslaudat, leipälaudat, saavit, ämpärit ja tupakkapölkyt. Sen jälkeen pestiin pöydät jalkoineen, rahit, tuolit, penkit ja niiden alukset ja vihdoin lattia, jota pestiin niin että naiset ripsivat hiekkaa laattialle, ottivat jalkaansa joko virsu- tahi tuohitohveliranit, joilla hankasivat siksi, että palkit näyttivät punaiselle. Sitten huuhdottiin lattia kylmällä vedellä, joka toimitettiin siten, että osaavammat naiset lyödä roikkasivat vettä kapoilla lattialle ja toiset hankasivat luudilla ja johdattivat veden lattian alle.

Jouluaatto

Sisältö: Leipominen. Piirakasten teko. Viinan lasku. Saunan lämmittäminen. Vierasten vastaanotto. Saunan kylpy. Joulun tuojat. Illallinen.

Kun tuvan pesu oli päättynyt, muuttausivat naiset toisiin vaatteisiin ja menivät lepäämään, ken riiheen, ken tuvan penkeille ja mikä mihinkin. Kukon kolmannen kerran laulaessa tulivat emännät tupaan. Helka-ämmä, leipäemäntä, alusti itse taikinan ja Mari-ämmä pani uunin lämpiämään. Sitten leivottiin leivät ja pantiin kerkeämään haapaisiin leipävateihin.

Emännät, joita Mari-täti ja Mari-ämmä olivat auttamassa, toivat maitohuoneesta kaksi isoa, jäätynyttä maitopyttyä ja panivat ne kiukaanportaalle (uunin parvilaudalle) hiukenemaan. Mari-täti pesi suuren keittopadan, johon emäntä pani suuren kupillisen voita. Maidon hiuottua otettiin alas pytyt, joista Mari-täti ja Mari-ämmä syytivät jäätyneen maidon pataan, joka nostettiin liedelle, ja uunista vedettiin kekäleitä ja hiiliä padan alle. Maidon valistuttua pantiin ryynit kiehumaan pataan, jota Mari-täti hämmenteli. Helka-ämmä luuti uunin, otti leipälapion, jolle toiset naiset kaasivat leipävadeissa kerenneet leivät, ja pani leivät uuniin, teki leipälapiolla ristinmerkin uunin suulla, lyykistäysi ja sanoi:

— Herra Jeesus Kristus siunatkoon!

Sitten hän asetti laudan uunin suulle ja pani pirkaleen laudan pöngäksi.

Samassa tuli isäntä tupaan, toi kuvon närtteenkateolkia, jotka levitti kynnyksen alle jalkojen pyyhkimeksi. Kuusen havuja hän pani porstuaan, tuvan ja porstuan kynnyksien alle. Emännät nostivat lattialle ryynipadan, jonka tyhjensivät maitopyttyihin ja veivät ne tupaseen jäähtymään. Leivät otettiin uunista ja pantiin penkille syrjälleen. Emäntä viskasi koivuisen halon uuniin heti kun leivät oli otettu. — Uunin tyhjänä oleminen ennusti talon köyhtymistä. Siksi ei uunia koskaan pidetty aivan tyhjänä. — Isäntä toi sitten pari lammaskäpälää tuvan uuniin lämpenemään. Mari-täti herätti tuvan pesijät suuruspalalle ja piirakasten tekoon. Helka-ämmä pani vettä taikinapyttyyn ja Riitta meni aitasta noutamaan piirakasten kuorijauhoja. Vakan täytettyään hän nosti savakolla kolme kertaa jauhoja vakasta takaisin salvoon ja sanoi:

— Kolmekertainen on Jumalan köysi; siunatkoon Luoja kolminkertaisesti sijaan.

Emännän hämmennettyä jauhot taikinaan ruvettiin suurukselle. Atrian lopussa tulla tömähtivät lapsetkin riihestä tupaan. Heitä neuvottiin pyyhkimään jalkojansa, etteivät he likaisi lattiata. Lapset kävivät myöskin ruualle. Syödessään he sanoivat.

— Ai, jos aina saisimme näin hyvää leipää kuin tämä rukiinen leipä on. Tuo kaurainen leipä, jota tähän asti olemme syöneet, maistuu tätä vastaan niin vihavalta kuin tois vuotinen nevettileipä.

Mauno-setä tupaan tultuaan laittoi suuren pöydän jalat paikoilleen ja nosti naisten kanssa pöydän sen päälle alaspäin. Riitta alusti piirakaskuoritaikinan, ripisteli ruisjauhoja pöydälle, nosti osan taikinasta pöydälle, hieroi siinä pyöritteli nostettua taikinaa, ensin pyöreäksi ja sitten pöydän pituiseksi pötköksi, jonka leikkeli niin pieniksi palasiksi, että niistä kustakin tuli piirakkaan kuori. Tytöt ottivat leikatut palat, taputtelivat niitä käsillään latuskaisiksi ja pulikalla pyörittelivät ne niin litteiksi kun tarve vaati. Toiset naiset ottivat tyttöjen valmistamat kuoret, panivat ryynisydämet niiden päälle ja laittoivat valmiiksi piirakkaat, jotka latoivat pienille alaspäin käännetyille pöydille, leipä- ja päänaluslaudoille. Sillä aikaa kun naiset piirakkaita valmistivat, toivat nuoret pojat halkoraksilla tupaan halot, jotka Helka-ämmä mätti uuniin ja sytytti palamaan. Uunin jouduttua luuti Liisa uunin ja Riitta otti otinlapion, jolle tytöt kantoivat piirakkaat, ja pani ne hyvään järjestykseen uuniin paistumaan. Tuon tuostakin hän katsoi sitten piirakkaita, ja havaittuansa ne kypsiksi otti ne uunista pois ja pani penkille jäähtymään.

Päivän valjetessa varistettiin eilinen kaalintähde, joka syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Sitten menivät hevosmiehet heiniä hakemaan. Mauno-setä ja ukko-Lauri korjasivat liiat kolittimet porstuasta ja raaputtivat rautalapioilla jäätikkönystyrät sekä porstuasta että rappusilta. Nuoret pojat noutivat kuopasta omenia (potaatteja), nauriita ja lanttuja. Riitta kaasi omenat saaviin, pani vettä päälle ja vatkasi härkkimellä niin, että multa ja osaksi kuoretkin irtaantuivat. Kaikki naiset ja nuorukaiset istaantuivat Riitan kehotuksesta saavin ympärille omenia ruokkimaan kuorimalla ja raaputtamalla. Sitten ne pantiin pataan ja kiehutettiin kypsiksi. Kun vesi oli kaadettu padasta, hillottiin omenat hierimellä, pantiin sulattua maitoa sekaan ja hämmennettiin visusti. Näin saatiin omenahillaa, jota syötiin päivälliseksi, ja jäännöksestä tehtiin omenapiirakkaita. Lantut ja nauriit kuorittiin; niistä keitettiin aattolohko, johon myös omenia pantiin sekaan. Maustimeksi pantiin lohkoon raavaan- ja sianlihaa sekä kapakaloja. Emännät voitelivat ryynipiirakkaiden kuoret murukkeisella voisuolavedellä ja panivat ne pienelle pöydälle vaatteen alle pehmenemään. Illan suussa kannettiin piirakkaat tupaseen.

Kun hevosmiehet olivat heinät luhtiin ajaneet, niin naiset laskivat lehmät pihalle heinäkaristeita syömään. Kun halot oli kannettu tupaan, eläimet korjattu ja kaikki ulkotyöt toimitettu, kävi koko perhe tupatöihin. Naiset laittelivat ja kaulailivat omia, lastensa ja miesten vaatteita. Miehet hakkailivat joulutupakkansa, ken laudalla, ken tupakkapölkyssä. Ukko-Lauri jauhoi nuuskaa puisessa tupakkapullissaan. Saatuaan sen hienoksi hän seuloi sen hienolla jouhiseulalla, pani vähän poroa (tuhkaa) ja muutaman pisaran vettä nuuskan sekaan kostukkeeksi, hämmensi huolellisesti ja korjasi osan tuohiseen taulikkaansa ja loput nuuskasarveensa.

Isäntä vei viinarakon huoneesta kammariin ja kaasi siitä ensin lerikko-, pohja- ja törikköputelit täyteen, sitten tohvin vähän ylemmä kuin puolilleen, täytti sen siirapilla, pudisteli visusti sekaisin, ja niin oli makea- eli siirappiviina valmis. Sitten ilmoitti hän toisille miehille olevansa viinaa laskemassa, ja jokainen kuljetti taskulasinsa isännälle, joka kaasi vanhempain miesten taskulaseihin oikeata vaan nuorempain siirappiviinaa. Jokainen korjasi taskumattinsa huoneeseensa, ja isäntä pisti talon putelit kammarin kaappiin.

Tytöt puhdistivat ja kirkastivat lankaisilla räsyillä ja tuhkalla neljä vaskista ja yhden rautaisen kaksihaaraisen kynttilänjalan sekä lakkisen kynttiläkruunun ynnä kolme puista kynttilänjalkaa ja viimeiseksi kahdeksansärmäisen lasilyhdyn. Sitten he panivat saunan lämpiämään, keittivät saunan kodassa lipeän, jonka he valmiiksi saatuaan selvittivät kahteen saaviin, jotka nostivat saunaan ovensuuhun. Padan puhdistettuaan he panivat kylpyvettä varistumaan. Pojat hakkasivat kasvettuneen jäätikön kaivonkannelta jättäen runtukan ympärille jääkehikon, nostivat saunaveden, jonka kaasivat kotaan menevään ränniin, jota myöten se juoksi rännitiinuun, sitten hakkasivat ja puhdistivat kaivon korvalla olevan eläinten juottoakaan. Tytöt toivat tallinluhdista vastat, jotka he panivat rännitiinuun kostumaan.

Emäntä laittoi huoneessansa suuresta säästöpytystään kymmeneen puukuppiin voita joulun tarpeeksi. Mari-ämmä järjesteli ja luki lusikat sekä omalle perheelle että tuleville jouluvieraille varustaen liikoja lusikoita satunnaisia vieraita ja tahvananajajoita varten. Helka-ämmä kokosi kaikki talosta löytyvät neliskulmaiset puulautaset ja asetti ne järjestykseen tupasen parvelle (hyllylle).

Iltahämärissä korjasivat naiset omenapiirakkaat tupaseen ja siivosivat tuvan. Isäntä käänsi veljensä Yrjön kanssa suuren pöydän ylöspäin ja asetti sen paikoilleen. Antti keräili kaikki talossa olevat miesten veitset ja korjasi ne pöytänurkkakaappiin. Mauno-setä istutti kynttilät jalkoihin, joista isäntä vei toiset kammarin ikkunalle, vaan yhden kynttilän hän laski tuvan pöydälle ja sytytti sen palamaan. Yrjö ripusti kynttiläkruunun tuvan orteen, suuren pöydän kohdalle.

Tahvo tullen ulkoa tupaan sanoi:

— Jouluvieraita tulee; taisi olla Savolaisen ukko emäntineen, joka ajoi pihalle.

Liisa ja Yrjö menivät vieraita vastaan. Liisa saattoi vieraat tupaan ja Yrjö jäi hevosta riisumaan. Tultuaan tupaan sanoivat vieraat sillan liitoksen kohdalla:

— Hyvää iltaa!

— Jumala antakoon, vastasi isäntä, meni vieraita vastaan, tervehti ja kysyi kuulumiset.

Vieras vastattuaan isännän kysymykseen otti poveltaan tuomislasinsa (taskumattinsa) ja ojensi sen isännälle, joka kiittäen otti sen vastaan ja vei pöydälle. Anni tuli siihen, tervehti vieraita likistämällä ja alkoi päästää vyötä auki Savolais-ukolta, joka ensin otti piippunsa ja tupakkakukkaronsa poveltaan, laski ne ikkunalle ja sitten vasta antoi aukaista vyönsä ja heittää päällysvaatteensa, jonka jälkeen hän istahti penkille. Sohvi riisui Savolaisen emännän. Koko talon perhe kävi vieraita tervehtimässä, ensin vanhimmat miehet, jotka kättelivät Savolais-ukkoa ja likistivät emäntää. Samoin tekivät nuoremmatkin miehet. Naiset likistivät kumpaakin vierasta.

Isäntä istahti Savolais-ukon viereen, otti pöydältä tuomislasin käteensä ja sanoi:

— Tulkaa meidän miehet maistamaan vieraan tuomisia.

Heti kokoontuivat talon vanhimmat miehet vieraan luokse. Isäntä ottaen käteensä vieraan taskulasin nyökäytti päätään vieraalle ja sanoi:

— Terve tulemastas!

— Terve teillekin, vastasi vieras nyökäyttäen päätään.

Nyt maistoi isäntä vieraan taskulasin suusta, kiitti vierasta ja antoi taskulasin Mauno-sedälle, joka teki samanlaisen tervehdyksen kuin isäntäkin, ryyppäsi ja antoi taskulasin ukko-Laurille, joka antoi sen taasen vuorostaan Yrjölle. Näin kulki vieraan tuomislasi kaikkein vanhain miesten käsissä, vaan nuoremmat miehet eivät tulleet likitienoillekaan.

Sillä aikaa kun miehet maistelivat vieraan tuomisia, antoi Savolaisen emäntä tuomissäkkinsä talon emännälle, joka kiittäen otti sen vastaan. Tuomisina oli viisi ryynipiirakasta, yksi rukiinen ja kaksi otraista leipää, voiaski ja lammaskäpälä. Muut tuomiset emäntä jakoi naisille ja lapsille, vaan lihan korjasi hän talteensa.

Sitten toi isäntä kammarista lerikkopohjaputelin ja viklakinttupullin, tuli Savolais-ukon eteen, kaasi viinaa pullin täyteen ja ojensi sen vieraalle.

Vieras otti ryypyn käteensä, nyökäytti päätään isännälle ja sanoi:

— Saas tästä! ja ryyppäsi.

— Nauttios terveydekses, vastasi isäntä, otti tyhjän pullin vieraalta, meni Savolaisen emännän eteen, kaasi viinaa pulliin, ojensi sen vieraalle ja sanoi:

— Maistakaas meidänkin vihavaa.

Vieras maistoi ja kiitti, jonka jälkeen isäntä korjasi ryyppyneuvot pöydänpään ikkunalle.

Kun Savolais-ukko pisti tupakkaa piippuunsa, niin Kaisa toi hänelle tulen päretikulla, jota hän piti ukon piipun päällä niin kauan että tupakka syttyi. Ukko nyökäytti päätään ja kiitti Kaisaa, joka vei tulitikun lieteen ja sammutti sen tuhkaan. Näin oli tyttöjen tapana tehdä kaikille vieraille.

Nyt tulivat toiset jouluvieraat: Kurrosen ukko, Mauno-sedän lanko emäntineen ja suutarin Pekka, Yrjön kälymies, myös emäntänsä kanssa. Heitä otettiin vastaan samalla tavalla kuin edellisiäkin vieraita.

Talon tytöt korjasivat vierasten päällysvaatteet huoneeseen ja menivät sitten saunaan, jossa valmistivat kaikki reilaan, tulivat tupaan ja ilmoittivat saunan olevan kylvettävän. Sitten he riisuivat ensin jouluvierasten ja sen jälkeen omain ukkomiesten ja vanhain naisten jalat, solmisivat nauhoista yhteen kunkin sukat, jotka nostivat orrelle kuivamaan, ottivat kenkäin sisältä olkitullot, joilla pyyhkivät kenkien pohjat, ja korjasivat ne penkin alle. Vaimot antoivat miehilleen ja tytöt veikoilleen puhtaat palttinapaidat. Tytöt ottivat päreitä uunista ja menivät niiden kanssa saunaan, jossa puhalsivat valkean kiukaasta päreesen ja asettivat sen palamaan uunin eteen pistäen toisen pään uunin kivien väliin. Pojat juosta kipaisivat palttinapaidat kainalossa tyttöjen perästä saunaan, jossa viskasivat paitansa kainalostaan penkille ja menivät lautasille, kylpeä ropsivat vähän aikaa, tulivat alas ja istahtivat penkille. Tytöt pesivät lipeällä ja maasaippualla poikien päät, jonka jälkeen pojat menivät uudestaan lautasille, peseisivät, tulivat alas, panivat puhtaat paidat päällensä ja juoksivat tupaan. Sitten menivät vanhemmat miehet ja niiden perästä naiset lapsineen saunaan, jossa kylpeminen kävi samalla tavalla. Ainoastaan pienemmät lapset itkeä porasivat, kun heitä pestiin ja kylvetettiin.

Sillä aikaa kun naiset olivat saunassa, leikkasi Antti poikamiesten tukat. Vanhat miehet pitivätkin pitkiä tukkia. Tultuansa saunasta kampasivat kaikki päänsä niin hyvin talon perhe kuin vieraatkin. Tytöt veivät ulos miesten leikatut tukat. "Miesten tukka tuuleen, vaimon tukka valkeaan", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin.

Kun kaikki olivat valmistuneet juhlaa vastaanottamaan, isäntä otti nutun yllensä, kuiskasi jotain Tuomaalle ja niin he menivät yhdessä ulos olkilatoon. Kumpikin otti kahmalollisen olkia, joiden latvat he sitoivat nupukalle, ja asettivat ne päähänsä sillä tavoin, että nupukka tuli pään päälle ja olkien tyvipuolet peittivät kokonaan yläpuolen ruumista. Ottivat sitten kumpikin olkikuvot vasempaan käteensä ja astuivat tupaan, jonne tultuaan sanoivat:

— Hyvää iltaa!

— Jumal antakoon, vastasi ukko-Lauri.

— Mitäs te olette miehiänne ja kuta urohianne, kun niin eriskummaiset hatut ovat päässä? kysyi Mauno-setä.

— Me olemme joulun tuojia ja ilosanoman ilmoittajoita. Suvaitaanko tähän taloon joulua ja jouluvieraita?

— Sellaiset vieraat ovat meille tervetulleet; mutta kuinka kauan aikaa teidän joulunne kestää? sanoi Savolaisen ukko.

— Hiiva-Nuutiin asti, vastasi Tuomas.

— Hyvä on; antakaa sitten joulumerkit tänne, virkkoi Kurrosen ukko.

Isäntä otti olkihatun päästään ja ojensi sen ukko-Laurille, joka kiittäen otti sen vastaan ja pani pöydänpään nurkkaan pystyyn. Tuomas antoi jouluhattunsa Savolais-ukolle, joka myös kiitti ja nosti sen pöydänpäähän orrelle seinää vasten.

Joulun tuojat heittivät olkikuvot kädestään lattialle sanoen:

— Kas, näistä saatte joulukekoja laittaa!

Mauno-setä aukasi kupojen siteet kirveellä, otti pivollisen olkia, joiden latvat solmisi, viskasi sen ylös tyvipuolet edellä kurkiaisen ja laen väliin, jonne se jäi riippumaan. Viskatessaan hän sanoi:

— Minä teen keon Niemen pellolle.

Toiset talonmiehet sekä vieraat viskasivat myöskin kekoja lakeen nimittäen kukin viskatessaan sen pellon tahi kasken nimen, johon viime syksynä oli rukiita kylvetty. Nuoret pojat, jotka eivät muuten saaneet kekojansa laessa pysymään, panivat päretikut olkien nuppuun ja nousivat penkille seisomaan, joten paremmin ylettivät viskata. Heidän kekonsa tulivat riippumaan tyvet alaspäin. Niitä nimitettiin ahopellon keoiksi. Sitten hajoitettiin jäännösoljet tuvan lattialle.

Kun kaikki toimet olivat loppuneet, käytiin illalliselle. Emäntä kantoi kolme isoa ruisleipää pöydälle ja asetti ne päällekkäin, jossa ne olivat koko joulunpyhät. Samat leivät korjattiin joulun kuluttua aittaan, ruissalvoon, josta ne otettiin ja syötiin vasta keväillä, touonalkajaisissa. — Isäntä asetti rautaisen kaksihaaraisen kynttilänjalan leipien päälle ja sytytti kynttilät. Tytöt ja nuoremmat naiset kantoivat illallisen pöytään. Vieraita varten tuotiin kaksi voi- ja kaksi silakkakuppia sekä tyhjät puulautaset. Talonväelle oli aattolohko varustettu.

Kun ruoka oli saatu pöytään ja veitset ja lusikat varustettu, isäntä sanoi:

— Nouskaas vieraat iltaselle!

Miesvieraat menivät pöydän taakse ja naiset pöydänpäähän. Isäntä kävi pöydän sarvennelle Savolaisen emännän viereen ja muut talonmiehet istautuivat ikänsä jälkeen. Talon naiset söivät eri pöydissä. Isäntä luki ruokaluvut ja ukko-Lauri aloitti veisata:

Suo Jumal meit tällä juhlall mieltäs myöten iloll olla. Suosioll, sovinnoll, rakkaull sinua ylistää sydämell, suull. Kiitos korkian Jumalan Jumala syntyi ihmiseks, jo Jumala leppyi ihmisill.

(Vvk. 127:9)

Kaikki ottivat veisuun osaa, niin hyvin miehet kuin naisetkin. Veisun loputtua pani jokainen kätensä ristiin, nojausi pöytään päin ja siunasi hiljaisuudessa.

Sitten isäntä otti ryyppyneuvot ikkunalta, kaasi viinaa putelista pulliin ja ojensi sen Savolaisen emännälle, joka maistettuaan antoi pullin vieressään istuvalle Kurrosen emännälle, joka siitä vähän maistoi ja antoi sen taas vuorostaan suutarin emännälle, joka istui hänen vieressään. Vähän maistettuaan suutarin emäntä ojensi pullin isännälle. Täytettyään pullin isäntä antoi sen Savolais-ukolle, joka nyökäyttäen päätään sanoi "saas tästä", kallisti ryypyn pohjaan ja ojensi sen isännälle takaisin. Samalla tavalla jaettiin ruokaryypyt sekä toisille vieraille kuin myöskin talon vanhemmille miehille. Isäntä itse ryyppäsi viimeiseksi ja antoi sitten ryyppyneuvot emännälle, joka jakeli ruokaryyppyjä vanhemmille naisille ja toi taasen neuvot takaisin ikkunalle. Mauno-setä otti veitsensä tupestaan, leikkasi leipää ja pani palasia ensin nais- ja sitten miesvierasten eteen. Yrjö leikkasi toisesta leivästä omille miehille. Isäntä nosti vadista lihapalasia ensin nais- ja sitten miesvierasten eteen lautasille. Vieraat ottivat veitset tupestaan ja alkoivat syödä.

Vähän aikaa syötyä isäntä otti vierestään penkiltä olutkapan, joi ensin itse ja pitäen vasemmalla kädellään kapanuurteesta kiinni tarjosi sen Savolaisen emännälle, joka vasemmalla kädellään otti kapan korvasta vastaan ja oikealla kädellään antoi kättä isännälle sanoen "terve!" johon isäntä vastasi "terve teillekin!" Juotuansa antoi Savolaisen emäntä samalla tavalla olutkapan viereisellensä, ja niin kulki olutkappa kädestä käteen ympäri pöydän. Sitten isäntä otti taas ryyppyneuvot ja antoi sekä vieraille että omille vanhoille miehille silakkaryypyt. Taas vähän aikaa syötyä laittoi isäntä olutkapan kulkemaan ympäri pöydän samalla tavalla kuin ensi kerrallakin. Sitten isäntä jakeli taas viinaa hampaiden huuhtojaisiksi. Viimeiseksi isäntä laittoi kolmannen kerran olutkapan kulkemaan ympäri pöydän.

Kun kaikki olivat syöneet, luki Mauno-setä "Kiitos ruuan jälkeen", jonka jälkeen Savolaisen ukko alkoi veisata toisten keralla:

Tule toivottu turva tänn neitseen synnyttämist näyttämään ihmeeks ihmisten maailmall, se syntymys sull sopei, Jumal.

(Vvk. 111:1)

Sitten kaikki panivat kätensä ristiin, nojausivat pöytään päin ja sanoivat itsekseen "kiitos Jumalan!", jonka jälkeen jokainen nousi yhtä aikaa pöydästä ja vieraat sanoivat "suur kiitosta!", johon isäntä vastasi "terveydekses".

Kun ruoka oli korjattu, tytöt toivat tupaan olkikuvot, joista tehtiin vuoteet lattialle. Olkien päälle hajoitettiin puhdas hursti ja päänalaisiksi pantiin päänaluslaudan päälle ensin pitovaatteita ja sitten pillin (ruokojen) päistä tehdyt pussit (tyynyt). Isäntä toi aitasta lampaanlihaa, jonka pani savivateihin yöksi uuniin paistumaan. Mauno-setä varusti pöydälle savivadin, jonka sisään pani kynttilänjalan ja sytytti siinä olevan kokonaisen kynttilän yöksi palamaan. Sitten kävivät kaikki levolle.

Joulupäivä

Sisältö: Aamurukous. Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Karjan konstaaminen. Kahvinjuonti. Hartaushetki.

Jouluaamuna kukon ensi kerran laulaessa kävi ukko-Lauri ulkona sekä tähysti Otavaa ja muita taivaan merkkejä. Tupaan tultuaan hän niisti hyppysillään kynttilän, nuuskasi ja kävi jälleen makaamaan. Kun kukko toisen kerran räpsytteli siipiään ja huusi "kukko kiekuu", nousivat sekä vieraat että talon perhe vuoteeltaan. Makuutilat korjattiin, alusoljet sidottiin kuvoille, työnnettiin penkin alle ja laitettiin päänalaislaudat eteen.

Tytöt laittoivat pesuvettä vanhaan puuvatiin, jonka he panivat pienelle rahille ja asettivat sen ovenpieleen ukko-Laurin sängyn päähän, panivat raavaan saavin rahin viereen ja saippuapalan rahille sekä pyyhikkeen sängyn laidalle. Savolais-ukko pesi ensin silmänsä: hän otti vettä vadista, pesi kätensä saavin päällä ja samaten silmänsä ilman saippuata. Samaten tekivät toiset vanhemmat ihmiset, vaan nuoremmat pesivät saippuan kanssa. Silmiänsä pyyhkiessään vanhemmat ihmiset lyykistäysivät ja siunasivat itsensä. Sitten kukin kampasi päänsä.

Mauno-setä toi neljä kynttilää, joiden paksummat päät hän hiuotti pärevalkeassa, istutti ne kynttiläkruunuun ja sytytti palamaan. Isäntä toi kynttilät naisten pöydille, pankonpäähän ja kiukaan (uunin) rinnan ikkunalle ja sytytti ne palamaan. Myös joululeipien päällä olevat kynttilät sytytettiin.

Sitten isäntä istausi pöydän päähän, otti vaskisankaiset silmälasinsa, lipaisi kielellään kumpaakin lasia molemmin puolin, kuivasi ne pyyhkeellänsä ja nosti nenällensä. Otti sitten suuren virsikirjansa, lataili sitä vähän aikaa ja käänsi muutamain lehtien kolkat kaksin kerroin. Toiset miehet, niin hyvin vieraat kuin omatkin, tulivat yksi toisensa perästä pöydän ympärille samaan järjestykseen kuin syödessäkin. Naiset ja lapset asettausivat seisomaan ympäri tupaa penkkien viereen. Nyt isäntä nousi seisoalleen ja jokainen seurasi hänen esimerkkiään. Mauno-setä aloitti veisata

Ilon kans veisatkaamm. (Vvk. 126)

Tähän yhdisti jokainen äänensä. Virren loputtua istausivat kaikki miehet pöydän ympärille, panivat kätensä ristiin pöydälle ja kumarsivat päänsä käsiensä päälle. Naiset kävivät polvilleen penkkien viereen lattialle ja panivat kätensä ristiin penkille kumartaen päänsä käsiensä päälle. Isäntä luki virsikirjastaan "Rukouksen armon ja hengen lahjasta oikein rukoilla", "Kristuksen syntymisestä", "Rukous kirkkoon mennessä", "Isä meidän" ja "Herran siunauksen", jonka jälkeen Yrjö aloitti veisata "O kuinka olen iloinen", johon toisetkin ottivat osaa.

Rukousten jälkeen naiset kantoivat ruokaa pöytään: kahdenlaista leipää, rukiista ja otraista, ja kahdenlaisia piirakkaita, joita tuotiin tuohivakoilla, toisessa omena- (potaatti-) ja toisessa oikeita (ryyni-) piirakkaita, jotka pantiin päällekkäin pöydälle. Emännät toivat voita, kuusi kuppia suurelle ja kaksi kuppia kullekin naisten pöydälle. Isäntä otti uunista liha-astiat, jotka naiset kantoivat pöydälle: suurelle pöydälle neljä ja pienille pöydille yhden astian kullekin pöydälle. Ruuan siunaaminen ja ruokailu kävi samalla tavalla kuin aattoillallakin sekä koko joulunpyhinä.

Syödessä tuumailtiin kirkkoon menosta. Mauno-setä ehdotteli, että kun nyt on kahdeksan hevosta, viisi omaa ja kolme vierasta, ja jouluna tavallisesti käypi rekeen henki kaplaalle, niin johan sillä tavoin pääsee jokainen kykenevä henkilö kirkkoon. Poikamiehet panivat tätä vastaan sanoen tahtovansa ajaa sisarensa kanssa kukin. Vanhat taas puolestaan vastustivat poikien tuumaa, mutta isäntä sanoi:

— Antaa nuorten rihata, nythän heillä on se aikakin.

Vihdoin sovittiin niin, että kolmeen rekeen tuli kaksi ja kahteen neljä henkeä kuhunkin sekä kolme henkeä kuhunkin vieraan rekeen.

Ruualta päästyä tuotiin kirkkovaatteet tupaan lämpiämään. Tytöt toivat vierasten ja toiset naiset omain miesten sekä omat vaatteensa. Lapset itkien pyrkivät keralle, vaan heidät luvattiin viedä vasta silloin kirkkoon, kun "leppä tulee lehdelle ja punainen paarma laulamaan".

Mari-täti lupasi myös lähteä kirkkoon ja meni huoneesta kirkkovaatteitaan noutamaan.

— Kenenkä rekeenhän Mari-täti varustaiksee, koska aikoo kirkkoon lähteä? kysyi Eerikka.

— Luullakseni tuumaa hän käydä sinun rekeesi, vastasi Savolais-ukko.

— Mutta minäpä en ota enkä rupea jouluaamuna vanhojapiikoja vetelemään, sanoi Eerikka äkäisesti.

— No, ei vainen sinun tarvitsekaan, lohdutti ukko. Minä en menekään kirkkoon, vaan isäsi menee minun hevosellani Mari-tädin ja ämmäni kanssa.

Sillä aikaa kun kirkkomiehet, naiset ja vanhemmat miehet laittausivat, pojat sytyttivät pari pärettä ja menivät niiden kanssa riiheen, jossa jokainen sitoi kulkusen (kalkalon) länkien harjustimeen. Sitten he valjastivat hevoset pihalla ja köyttivät kellon aisaan kukin, tulivat tupaan ja pukeusivat. Isäntä toi kammarista punaisella viinalla täytetyt taskulasit, jotka jakoi vanhoille naisille kirkkoevääksi. Vanhat miehet pistivät kukin oman taskulasinsa povelleen kirkkoon lähteissään. Emäntä kantoi ison joukon piirakkaita pöydälle, josta vaimot ottivat ken pari ken kolme piirakasta keralleen antaaksensa kirkon luona tahi kirkossa sukulaisilleen ja tuttavilleen tuomisia. Kun kaikki oli saatu reilaan, läksivät kirkkomiehet ajamaan: nuoret edellä kelloissa ja kalkaloissa ja vanhemmat perästä.

— Kanna maa, älä katkea, tuota meidän nuorten prameutta, virkkoi emäntä ulkoa tultuaan. Oikein kauhistuttaa tuo kellojen ja kulkusten romina.

— Niin sitä ajoimme mekin ennen hempeimmillään ollessamme, vaikka emme nyt enää sellaisista välitä. Ja mitäpä vanhain ilosta, kunhan vain saapi leipää ja lämmintä, virkkoi Savolais-ukko vastimeksi.

Menomatkalla ajoivat kirkkomiehet maltillisesti, tasaisilla ja myötämaissa ajettiin juosten vaan vastamaissa käyden. Kun useampia kylän teitä yhtyi yhteen, niin karttui pitkä jono kirkkoväkeä. Vastamaissa nousivat miehet astumaan, tupakoimaan ja toistensa taskulaseista maistelemaan.

— Taitaa ensi kesänä Jumala antaa hyvän vuoden, kun metsä on jouluna noin ryöpeä, sanoi Tinnon Heikki tultuaan Niemelän lautamiehen luokse pitkässä Korisevan rinnassa ja tarjoten taskulasinsa lautamiehelle.

— Suotavahan tuo olisi, vastasi lautamies ryypättyään. Ikävää sekin on, kun maamiehen vaivat ja toivo turhaan raukeavat, niin kuin tästä muutamia vuosia takaperin, jolloin halla vei viljan ja saatiin syödä pettua, vehkaa, nevettiä, karpeita ja jos jotakin törkyä.

Yhtäkkiä pysähtyivät hevoset niin, että olivat vähällä toistensa rekeen kompsahtaa.

— Mitä siellä tapahtui? kysyi lautamies edellisiltä kirkkomiehiltä.

— Ei muuta mitään, vaan sepän Matilta katkesi saverikko, vastattiin lautamiehelle.

— Mölö on aina mölö, tiuskaisi lautamies. Eikös hän, sen vetelys, olisi saanut kotonaan katsoa kapineitaan, niin etteivät ne olisi kirkkotiellä ripsahtaneet. Kääntäkää hänet tiepuoleen, näpelöiköön siellä vaikka koko joulun aisansa tyyriä!

Sepän Matti käänsi itse hevosensa tiepuoleen, jossa hän ohjaksien peristä laittoi saverikon. Jokainen sivumenijä pisti hänelle jonkun pilkkapuheen mennessään.

Kirkon luokse päästyä riisuttiin hevoset ja mentiin pitäjän tupaan lämmittelemään. Tupa oli väkeä ja tupakansavua aivan täynnä. Ulos ja sisään marhaaminen saattoi koko väen liikkeelle. Rautin Pekko ja Pellisen Jaakko olivat jo täydessä seilissä ja pitivät suurempaa melua kun toiset.

Aamukellojen soitua alkoi rahvas mennä kirkkoon, jossa sadoittain paloi kynttilöitä. Aamuvirren jälkeen meni kaksi pappia alttarille yllänsä kirjavat messuhaat. Unilukkari (suntio) käveli ympäri kirkkoa paikasta toiseen kädessä pitkä ruohonpäinen keppi, jonka päässä oli rengas. Hän ajoi sillä koirat ulos kirkosta ja havahdutti saarnavärssyä laulettaessa Huutsen Simon, joka herättyään alkoi laulaa "halee, halee". Sitten suntio kömpi ylös parville, jossa pitäjän väkevimmät pojat Kiisken Juni ja Ryönin Mahaili puijasivat reunapuulla koettaen työntää toisiaan penkistä pois. Suntion kehotuksesta he asettuivat paikalleen ja olivat alallansa. Kun rovasti saarnatessaan näki muutamain miesten torkkuvan, hän torui ja sanoi:

— Virren alla virkku ja saarnan alla torkku, ei se ole oikeaa Jumalan palvelusta.

Saarnan aikana meni joukko poikia ulos kirkosta. Suuret pojat tiedustelivat toisiltaan, missä olisi tyhjiä tupia, joissa sopisi joululeikkiä pitää. Pienet pojat soittelivat aisakelloja saadakseen tietää, kenellä parhain kello oli. Sitten he alkoivat viskellä toistensa hattuja; vihdoin seurasi tukkanuotan veto ja tappelu. Pörö Pentti, Pohjalaisen Noska (Niilo) ja joitakuita muitakin ukkoja oli istumassa pitäjäntuvassa, jossa he viipyivätkin koko kirkkoajan maistellen toistensa taskulaseista, tupakoivat ja haastelivat niitä näitä.

Kirkosta päästyä tarjoilivat vanhat miehet sukulaisilleen ja tuttavilleen "vihavaa" taskulaseistaan. Nuoremmat naiset antoivat myöskin toisilleen joko piirakan, otraisen tahi kotipellon kasvuisen vehnäleivän taikka osan siitä. Vanhemmat naiset maistelivat toistensa punaista viinaa.

Sitten valjastettiin hevoset ja lähdettiin ajamaan kotiin. Jäälle päästyä jokainen käänsi hevosensa tiepuoleen ja alkoi ajaa kilpaa, niin ettei tielle jäänyt muita kuin joku ukon kötys. Kilpaajat ajoivat ensin ravia, vaan kun se ei piisannut, niin sitten täyttä laukkaa. Miehet hosuivat hevosiaan selkään ja naiset pitelivät hurstutta kasvoinsa edessä, ettei lumi ja jää päässyt silmiä sokaisemaan. Maamatkalla ajettiin hiljaa, mutta jäälle taas päästyä ajettiin kilpaa. Kiusallista oli Mustanlammin ja Vekaruksen välisellä taipaleella, kun Vilhon Pekka-ukko sattui eellimäiseksi ja hän niin kuin vanhat miehet ainakin ajaa lutusti hiljalleen. Jäälle päästyä sai ukko jäädä yksinään tielle mankimaan. Katsellessaan hurjaa ajoa sanoi Pekka emännällensä:

— Joka mies jouluna ajaa, se mies, ken pääsiäisnä.

Jättäkäämme kirkkomiehet kilpailemaan ja katsahtakaamme jouluaamun kotitoimia.

Kirkkomiesten mentyä korjattiin ja järjestettiin tupa. Sitten emäntä toi tupaan suuren rukiisen leivän, jonka hän veitsellä leikkeli möllyksi seulaan, sytytti kynttilän lyhtyyn ja meni lyhty toisessa ja leipäseula toisessa kädessä läävään, jossa hän laski lyhdyn lattialle. Keskellä läävää oli patsas pystytettynä ja sen ympäri emäntä kiersi leipäseulaa kolme kertaa myötä- ja saman verran vastapäivään. Kiertäessään hän rukoili:

Kaitse kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja, varjele vahingon tieltä, kaitse kaikista pahoista! Jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä.

Sitten hän pani seulan kädestään lattialle, otti siitä yhden leipämöllyn (palan), meni vasemmalla ovenpielessä olevan lehmän luokse, kiersi leipäpalasella ympäri lehmän kolme kertaa myötäpäivään ja lausui:

Heru hertta lehmäseni, anna maito mielelläsi! Ellös pidätä pilalle maidon antoo aamusella, murkinalla voimuruista, ehtoosella einettäni! Pidä piimässä perettä, syötä voilla vierahia.

Sen jälkeen hän antoi leipäpalan lehmän suuhun ja jatkoi samaa tointa jokaisen lehmän luona siksi, kunnes kaikki lehmät olivat kierretyt ja saaneet leipäpalan. Sitten hän meni toiseen lehmäläävään, jossa toimitti samat temput. Kun emäntä oli tullut tupaan, niin meni Elli ja antoi kaikille lehmille heiniä suuruspalaksi.

Mari-muori vei toisella seulalla leipämöllyjä lampaille. Antaessaan leipäpalan lampaan suuhun hän lausui:

Piti, piiti piiroseni, oma oiva uuhiseni! Siitä suureksi sukusi, kaksin, kolmin kantamasi. Käyös villamättähällä, villavuori vastassasi!

Sen perästä hän antoi heiniä lampaille ja meni tupaan.

Kun eläimet oli ruokittu, naiset panivat tuvan uunin lämpiämään, ja sen herettyä toi Mauno-setä lampaan lihaa uuniin paistumaan. Kanat laskettiin häkistä ja tuvan perämaalta paljastettiin lattia oljista. Siihen ripisteltiin otria kanoille syötäväksi. Kanakaukaloon pantiin vettä juotavaksi. Kanojen syötyä ja juotua ne ajettiin jälleen häkkiin. Näin tehtiin jokaisena joulupäivänä.

— Tuossa liedellä kiehuisi hyvästi kahvi, mutta me emme osaa sitä keittää. Yrjö ainoastaan taitaa meidän talossa sen toimittaa, sanoi emäntä Savolais-ukolle.

— Minä en semmoisesta lasten juomasta välitä, eikä meillä vielä ole koko kahvikapineitakaan. Olen minä sentään tuota joskus juonut, vaan minusta tuntuu kuin joisi varia hiivaa, vastasi Savolais-ukko.

— Samat sanat sanon minä, ehkä hiukan hiljempaa, virkkoi Mauno-setä. Paras on, kun otamme ryypyt.

Ryypättyään kävivät ukot vähäksi aikaa levolle. Noustuaan he lukivat joulupäivän epistolat ja evankeliumit sekä veisailivat muutamia jouluvirsiä.

— Kirkkomiehet jo palajavat, koska kelloin ja kulkusten romina kuuluu aivan selvästi, ilmoitti Helka-ämmä ulkoa tultuaan.

Kaikki kotona olijat riensivät ulos katsomaan kirkkomiehiä, jotka ajoivat kilpaa Aitjärven jäällä.

Eerikka ajaa rellatteli eellimäisenä kotiin. Hevonen oli valkeassa vaahdossa ja vapisi riisuttaissa; valjaista päästyään se kaatui pitkälleen maahan.

— Miksi sinä noin tavattomasti ajaa syöhkäsit? kysyi Mauno-setä vihaisesti Eerikalta. Kas nyt, hevonen kuolee! Ja sinä, Kaisa, mikset sinä kieltänyt Eerikkaa niin kovasti ajamasta?

— Minkäs minä voin, vastasi Kaisa. Mitä enemmän minä kielsin, sen kovemmasti hän ajaa hätisti. Minä en enää milloinkaan käy sellaisen rehvanan rekeen.

Eerikka seisoi hämeissään kuin tuomittu, sitten korjaili hevosvaljaita ja käveli alla päin, pahoilla mielin. Kun toiset kirkkomiehet tulivat, nousi jo Eerikan hevonen seisoalleen ja alkoi mennä huojua kaivolle.

— Ei saa antaa varistuneille hevosille kylmää vettä, sanoi Mauno-setä tupaan mennessään. Ei niille annettukaan, ennen kuin jäähtyivät.

Tupaan päästyään naiset jakelivat toisilleen kirkkotuomisia mainiten mitä keltäkin olivat saaneet. Miehet taasen kirkkoryypyt otettuaan juttelivat, mitä uutta olivat kuulleet ja nähneet kirkon luona.

— Maistas, Anni, Latun tätisi vehnäsiä, sanoi Liisa ojentaen tyttärelleen palasen.

— Latun täti on tainnut käydä leivänkuoren välissä kerjäläisiä paossa, kun leipänsä kuori on kohonnut noin irralleen, virkkoi nauraen Anni ottaessaan vehnäspalan.

— Tekijältä tulee monta, vaan tekemättömältä ei mitään, vastasi Liisa.

Sitten syötiin päivällinen ja sen perästä Eerikka juotti hevoset.

— Lähtekääs nyt ottamaan hevosillenne kauroja, niin vieraat kuin omatkin miehet, sanoi lautamies ottaessaan aitan avaimen naulasta.

Hevosmiehet hankkivat jokainen astian, johon kauroja ottivat, ken ämpärin, ken saavin, vakan ja mitä vain kukin tapasi, ja menivät astioinensa aittaan, jossa isäntä mittasi salvosta kapan kauroja joka hevosta kohti. Kaurat miehet veivät hevosten syödä. Tupaan tultua isäntä antoi viinan maistajille tohuryypyt.

Vähän aikaa niitä näitä haasteltua kävivät vanhemmat ihmiset päivällislevolle ja nuoremmat lukivat kirjaa. Lapset menivät kylälle, josta tultuaan tekivät selkoa, kuinka monta oikeaa ja kuinka monta ahopellon kekoa kussakin talossa oli tuvan laessa. Aikaihmiset eivät joulupäivinä käyneet toisissa taloissa.

Vanhusten maatessa teki Riitta tulen tupasen lieteen ja Yrjö pani kahvipavut pataan paahtumaan hämmentäen niitä vispilällä. Tarpeeksi niitä paahdettuaan hän otti ne padasta, jäähdytti ja pani kahvihuuhmareeseen, jossa kirvesvarren ponnella survoa muksutteli ne hienoksi. Sitten hän pani keittopadan tulelle, mittasi siihen kahvikupilla veden, jonka saattoi kiehumaan, ja pani kahvijauhot pataan, kupillisen jokaiselle kahdelletoista kupille, ja vähän sikuria sekaan. Hän kiehutti sitä niin kauan, kunnes vaahto hävisi päältä, ja niin kahvi oli valmis. Kahdenkymmenen kupin kattilalla kannettiin kahvia pöytään, johon Riitta oli varustanut kupit ja vadillisen kylmettynyttä maitoa. Isäntä otti sokurin uunilta, hakkasi palasia ja pani ne läkkiseen tuusaan. Tarpeellisen määrän saatuaan isäntä havautti sekä vieraat että talonväen kahville tarjoten ensin vanhuksille uniryypyt. Riitta kantoi kahvikattilan pöytään. Isäntä kaasi kupit täyteen ja kutsui vieraat kahville. Jokainen otti lusikalla vadista maitoa kuppiinsa ja joi sitten sokurin kanssa. Talonväki joi perästä päin, ensin miehet, sitten naiset ja suuremmat lapset. Norrikupit laitettiin perästä päin. Niitä ryyppäsivät vanhukset, sekä miehet että naisetkin vähän maistoivat.

Vähän aikaa niitä näitä pakinoidessa alkoi jo ilta hämärtää, jolloin Kaisa isännän kehotuksesta puhalsi liedestä tulen päretikkuun, jolla isäntä sytytti kynttilät palamaan. Nyt kokousivat kaikki vieraat ja omia ihmisiä sen verran kuin mahtui suuren pöydän ympärille, jossa he lauloivat jouluvirsiä ja lukivat päiväsaarnan postillasta "Se taivaallinen valkeus, pyhäsä opisa ja elämäsä". Sitten syötiin illallinen, pidettiin ehtoorukoukset, valmistettiin vuoteet ja käytiin levolle.

Tahvanan päivä

Sisältö: Tahvananajo. Joululeikkituvan pyynti. Joululeikkiin meno. Niemelän Kaisan ja Lippolan Juhanan liitto.

— Hyvää huomenta! Onkos Tahvana kotona? lausui Perätalon seppä tultuansa Tahvanan päivän aamuna Niemelän pimeään tupaan sangen varhain ihmisten maatessa.

— Jumal antakoon! Kotona on Tahvana, kotona, vastasi Niemelän isäntä. Varhainpas naapuri on liikkeellä, vai lienemme me maanneet liian kauan, jatkoi isäntä ja haki tuluksensa, iski tulen, pani palavan taulan rikkikuppiin, puhalsi hiljalleen tulen liehmeelle ja sytytti siinä hienon tikun tuleen, jolla taas sytytti kynttilän.

— Aikaista ei jätetä, ajattelin itsekseni ja siksi läksin varhain liikkeelle, sanoi seppä käydessään istumaan pöytäjakulle (rahille). Kyllähän tämä vielä lienee hyvin aikaista, koska ihmiset makaavat.

— Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa, vastasi isäntä ojentaen sepälle ryypyn.

— Eihän makaava kissa hiirtä saa eikä laiska tiedä lykkyään, vastasi seppä ottaessaan ryypyn.

Nyt alkoi Niemelän väki yksi toisensa perästä nousta vuoteeltaan. Isäntä jakeli vanhuksille aamuryyppyjä. Yrjö meni tupaseen kahvia keittämään sillä aikaa kun vuoteita korjattiin ja silmiä pestiin. Aamurukouksen jälkeen käytiin suurukselle.

Juuri kun jouluvieraat ja talonväki olivat pöytään istahtaneet, ajoi Nikkarin Samuli joukkoineen pihalle aisakello vempeleessä ja kaksi rautakelloa kumpasessakin reen aisassa. Hän astui tupaan seiväs kädessä ja karjaisi:

— Hyvää huomenta, Niemelän naapurit! Onkos Tahvana kotona, vai pitääkö minun uuni maahan kaataa? pistäen seipäänsä uunin suuhun.

— Jumala antakoon tahvanavieraille hyvää huomenta! Kyllä meillä on Tahvana kotona; anna vaan uunin olla rauhassa, vastasi Mauno-setä.

Samuli viskasi seipäänsä pankon alle ja kävi penkille istumaan. Häntä pyydettiin heittämään vaatteensa ja käymään yhteen neuvoon, so. ruokailemaan.

Kun ruoka oli siunattu ja alettiin syödä, tuli Kosenpään Pärtty-ukko tupaan turkki nurin päällä ja punainen vyö ristiin kaulan ja vyötäisten ympäri.

— Hyvää huomenta! Siunaa Jumala ruokaa; syöjiä näyttää olevankin kyllä. Nyt ei mun tarvitse Tahvanaa kysyä, koska se näkyy noin rehakasti pöydällä rehenteleivän, lateli Pärtty-ukko.

— Sitä Jumala tehköön! vastasi isäntä nousten pöydästä vierasta tervehtimään.

— Vieras kiittää jalkojaan, sanoi isäntä. Höplitä vyös, heimo, ja käy tänne yhteen neuvoon!

Riisuttuaan turkkinsa kävi Pärtty-ukko pöytään ja sanoi kätellessään pöydässä olijoita:

— Ei näet lintu tule liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Ken varhain on yllä, sill ruokaa on kyllä.

— Niinhän se on: eihän laiska tiedä lykkyään, virkkoi Mauno-setä vastaukseksi.

— Sanotaan ettei jouda joulun alla, pyhän alla pyllylleen, sanoi seppä, mutta kyllä sitä ei malteta maata joulunakaan. Minäkin olin jo tänä aamuna puolesta öin liikkeellä ja tuo ukko-Pärtty on jo ehtinyt näin varhain Kosenpäästä astikka tänne tulla.

— Kenen ei anna malkki maata eikä lekkeri levätä, sen täytyy hiiskehtiä läpi yöt, sanoi Kurrosen ukko nauraen.

— Juodahan jouluna pitää, lihaa syödä laskiaisna, sanoi seppä, ja siihen se pakina päättyi.

Kun oli syöty ja ruoka korjattu, tuli Matelin Pekko tahvananajoon. Hänelle tarjottiin ensin "kylmästä tultua" ja sitten ruokaa. Mauno-setä läksi Mari-tädin ja Kurrosen ukon kanssa Hallikaiseen ja Yrjö meni perheineen Lattuun tahvananajoon. Muu perhe jäi kotiin vierasten kanssa seurustelemaan, vaan murkinan perästä läksivät nuoret miehet naapurin taloihin tahvananajoon.

— Mikä lie tapana tässä talossa: pitäneekö odottaa käskyä vai käskemättä lähteä? kysyi seppä.

— Ken kutsumatta tuli, se käskemättä lähteköön, vastasi Pärtty-ukko.

— Koirathan kutsuin kulkevat, hyvät vieraat kutsumatta, virkkoi seppä.

— Älä hyvä naapuri ole kiireissäs. Taitais talo olla muuten hyvä, vaan on pitkät ryypynvälit, saneli isäntä tarjoten ryyppyä vieraille.

Nyt toi Riitta kahvipannun pöytään ja laittoi kupit pöydälle. Isäntä kaasi kupit täyteen ja pyysi vieraita nauttimaan kahvia. Samassa tuli Mattilan isäntä tahvananajoon. Hänelle seppä sanoi leikillisesti:

— Olisi täällä tultu toimeen sinuttakin.

— Uudet edes otetaan, vanhat poies laitetaan, vastasi Mattilan isäntä.

Kahvinjuonnin jälkeen tuottiin taas ruokaa pöytään ja kaikki vieraat ynnä talon isäntä kävivät murkinalle, jonka jälkeen muut tahvananvieraat paitse Mattilan isäntä alkoivat tehdä lähtöä kotiinsa. Isäntä kielteli vieraita jäämään ehk'edes päivään asti, vaan vieraat vastasivat:

— Kylä hyvä on heittäminen, koti huono muistaminen.

— Mitähän näistä kieltelee; antaa meneväin mennä, työntää tuulta purjeisihin, ilvensi Mattilan isäntä.

Isäntä antoi lähtöryypyt vieraille. Ryypättyään sanoi seppä:

— No, Mattilan isäntä, nyt meistä pääset; pääse vaan omista tavoistasi.

— Ollaan tässä päästy paremmistakin, vastasi Mattila.

— Ja eletty pahempienkin kanssa, virkkoi Nikkarin Samuli.

— Tuskinpa meitä parempia lieneekään, sanoi Matelin Pekko. Ihmiset ovat minuakin niin hyvänä pitäneet, että ovat antaneet minulle kolme nimeä: Matelin Pekko, Ronttakopra ja Punasvaaran ukko. Eivätköhän nämä toiset liene toki vähän etevämmät minua?

— Minä en ymmärrä, lieneekö se etevyyden vai tyhmyyden merkkinä, kun minuakin on kutsuttu Kosenpään Partyksi, Kontiaiseksi ja välin Akkaseksikin, saneli Pärtty-ukko.

— Mutta sanopas sinä moniniminen mies, mikä sinun oikea sukunimesi on? kysyi seppä.

Silloin oon ma Akkanen, kun on talvipakkanen; vaan kun lentää sontiainen, niin mä olen Kontiainen,

vastasi Pärtty-ukko leikillisesti.

— Hyvinhän olette leikkisät, hyvät vieraat; otetaas nyt sitten piiskaryypyt, kun et enää malta viipyä, sanoi isäntä jaellen ryyppyjä vierailleen.

— Jääpihän tätä kieltä matojenkin syödä, vaikka häntä pieksää välistä riskimmästikin, vastasi seppä.

— Lupa on leikkiä puhua, vaikkei tarvis irvistellä, myönsi Mattilan isäntä.

Vieraat jättivät jäähyväiset koko tupaväelle ja aikoivat lähteä, vaan isäntä sanoi:

— Erojaisryypyt vielä ja sitten Herran rauhaan.

— Rauha lakia, leipä makia, viina kelpaa kaikin ajoin, vastasi Pärtty-ukko ryypätessään.

— Älkäähän meidän pahuutta muistelko, jos olemme tässä jotakin lotajaneet, pyysi Matelin Pekko ja ryyppäsi.

— Kah, ystäväiseni! Eihän tässä ole mitään muistelemista. Jos ollaan leikkiä laskettu, niin eihän kukaan leikistä suuttune. Ja ken taas syyttä suuttuu, kyllä se lahjoitta leppyy. Sanokaahan paremmasti olleen kuin olikaan, virkkoi isäntä.

Vielä kerran kiitettyään ja anteeksi pyydettyään, kun olivat kutsumatta tulleet, läksivät tahvanavieraat tuvasta.

Isäntä, saattaessaan vieraita pihalle, sanoi:

— Vieläkös hyviä ystäviä, heimoja ja naapureita pitäisi kutsua! Koira on kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton.

Vierasten rekeen käydessä jatkoi isäntä:

— Viekää terveisiä kotiinne!

— Kepeät kuormat! Käykää meilläkin ja jääkää hyvästi! vastasivat vieraat.

— Jumalan kanssa! muistakaahan tekin jälkenne! huusi isäntä vierasten mennessä.

Vierasten lähdettyä panivat naiset tuvan lämpiämään. Päivän tultua noutivat pojat kuopasta omenia (potaatteja), jotka naiset huuhtoivat, raaputtivat kuoret ja panivat saviastioihin sianlihan kanssa uuniin paistumaan päivälliseksi.

Iltapuolella tuli Lippolan kirkonmiehen vanhin poika Juhana kelloissa ja kulkusissa Niemelään. Tupaan tultuansa hän tervehti tavallisesti ja sitten sanoi isännälle:

— Isäni laittoi lautamiehelle paljon terveisiä ja pyysi teitä tänään tulemaan meille. Hän sanoi kyllä luvanneensa tulla tänne ja olisi jo tullutkin, mutta kun lukkari ja suntio tulivat meille kirkosta päästyään, niin ei hänen sopinut jättää vieraitaan ja tulla tänne.

— Terve tuojalle, terve lähettäjälle! Jumala häntäkin terveenä pitäköön! vastasi lautamies. Suur kiitosta kutsumastas, hyvä poikani! Kyllä minä menen teille ja paikalla lähdenkin. Jos sinulla ei liene muualle kiirettä, niin jää meille täksi päiväksi. Onhan sinulla täällä kumppalia, vaikka minä menen pois.

— Kiitoksia paljon! Eihän minulla ole mihinkään kiirettä, vastasi Juhana.

Talon tytöt seisoivat perämaalla ja supisivat keskenään, että olisi mentävä vierasta riisumaan, vaan kun se oli poikamies, niin ei kukaan juljennut mennä, ennen kuin isäntä sanoi:

— Kah, eikös meidän tytöt tule riisumaan vierasta?

— Kyllähän näin nuori mies saattaa itsekin riisuutua, virkkoi Juhana ja alkoi päästää vyötään auki.

Nopeasti kuin piiliäinen sipsahti Kaisa riisumaan vierasta. Punainen hohde Kaisan poskilla ilmasi, ettei riisuttavansa ollut hänen mielestään tavallinen vieras, ja siksi hänen kätensä vähän vapisivat vyötä irti päästäessä. Riisuttuaan katsahti hän kysyväisesti vieraan silmiin ja punastui vielä enemmän. Vieras ymmärsi Kaisan äänettömän kysymyksen ja vastasi:

— Ei mun nuttujani (vaatteitani) tarvitse huoneeseen viedä; en minä tule täällä yötä olemaan.

Kaisa pani vieraan vyön ja turkin naulaan ja meni itse ulos jäähdyttämään liikaa kuumuuttansa.

Sitten istautui vieras tupakoimaan. Sohvi kiepsahti heti pankon luokse, puhalsi tulen liedestä päretikkuun, jonka antoi pienelle Annille ja käski hänen viemään tulta vieraan piippuun. Vieras sytytti piippunsa, kiitti pientä tulen tuojaa, silitti sen päätä ja antoi hänelle viiden kopekan rahan. Tyttö kiitti ja juoksi iloisesti näyttämään äidilleen saalistansa.

Sitten syötiin päivällinen ja kauroitettiin hevoset. Lautamies läksi äitinsä ja vaimonsa kanssa Lippolaan tahvananajoon. Mauno-setä tuli Hallikaisesta kotiin ja toi tullessaan tahvananvieraita, joita syötettiin ja juotettiin. Kylän nuoriso kokoontui Niemelään joululeikeistä tuumimaan.

Kun Tinnossa tiedettiin olevan tyhjä tupa, jossa ei muita ollut kotona kuin Martti nuorikkonsa kanssa, niin arveltiin siellä saatavan joululeikkejä pitää. Lupaa Tinnon Martilta laitettiin Niemelän Simo kysymään. Pian palasi Simo takaisin murramielin, kun asiansa ei onnistunut. Vähän aikaa keskusteltua menivät Mattilan Simo ja Lahtelan Jaakko Tinnoon, vaan pitkällä nenällä hekin palasivat.

Iltahämärissä tuli Kemppisen Tolja (Tuomas), jota leikkikontioksi sanottiin, Niemelään toisten Keskikylän poikain kanssa. Kohta valitettiin Toljalle, ettei Tinnon Martti antanut lupaa tuvassansa joululeikkejä pitää, vaikka oli kahdesti käyty kysymässä. Sitten vasta hän lupasi antaa, kun osataan oikeittain pyytää. Mattilan Simo ja Lahtelan Jaakko koettivat kyllä panna kaikki kielet liikkeelle, mutta Martti sanoi vain nauraen:

— Ette te osaa oikeittain lupaa pyytää, menkäät matkaanne!

Tolja mietti vähän aikaa ja sitten hän sanoi:

— Kääntäkää minun hevoseni ympäri sukkelaan. Lippolan Juhana ja Sikasen Martti lähtekööt minun kerallani vieraiksi miehiksi.

Sanottuja tehty. Pian käännettiin hevonen ympäri, kolme poikaa kävi rekeen ja niin ajettiin täyttä laukkaa Tinnon mäelle. Mäkirinteessä huusi Tolja:

— Äyskis äprään (äyrään) pojat, kun parkasee penkereen pojat. Pois köyhät kerjäläisen tieltä!

Pihalle tultuaan ärjäisi Tolja:

— Auki se tie, mistä minä kuljen! Pois halot jaloista!

Hevosen pysähdettyä riensi Tolja aika vauhtia porstuaan, tempaisi tuvan oven auki, jätti sen selkosen selälleen, hyppäsi tasajaloin yli kynnyksen, alkoi tanssia ja laulaa:

Täytyykö tätä tupoa, lainataanko lattiata tanssia tasasten miesten, nuorten miesten notkutella? Kun ei täytyne tupoa, lainattane lattiata, ulos meidät uksi viepi, poies porstua vetääpi; teemme tanssin tanhualla, jalan iskun iljangolla, siell ei pää lakehen koske, otsa ortehen kolahda.

Tinnon Martti istui nuorikkonsa kanssa pöydän päässä kirjaa lukien. Nähdessään ja kuullessaan Toljan tanssin ja laulun pani hän kirjansa kiinni, tuli lattialle, alkoi tanssia Toljalle vastaan ja laulaa:

Täytyypi tätä tupoa, lainataankin lattiata tanssia tasasten miesten, nuorten miesten notkutella.

Sitten he tanssivat vastakkain ja lauloivat yhdessä:

Nuorten miesten miel tekevi, sulhaisten sydän sytevi oven suussa orren alla, perämaalla penkin alla, kerran keskilattialla, silloin sillan liitoksessa.

Tanssia jatkettiin vielä vähän aikaa ja Tolja lauloi yksinään:

Kiitoksia luvastanne, luvastanne, tuvastanne, kunnon miesi, kunnon naisi: älköön ilo menkö poisi.

Nyt vasta he tervehtivät toisiaan, kävivät istumaan ja tuumivat leikkijärjestyksestä, tuvan valaisemisesta ym. Martti sanoi antavansa tarvittavat kynttilät, jotka Tolja lupasi maksaa siten, että hän kerää kaikilta pojilta rahan.

Iloisina ajoivat pojat takaisin Niemelään, jossa vieraat ja talonväki istuivat pöydän ympärillä jouluvirsiä veisaten.

Illalliselle talonväen, joulu- ja tahvanavierasten kanssa käskettiin myös puolenkymmentä Keskikylän poikaa, jotka sattuivat tuvassa olemaan. Vieraat pojat kyselivät tyttöjen äideiltä lupaa saada viedä tyttöjä leikkipaikkaan Tinnoon. Vähän aikaa niitä näitä tekosyitä esteeksi pannen antoivat vihdoin äidit luvan. Lippolan Juhana vaihtoi pari sanaa Kaisan kanssa, noin sivumennen vain, puheli vähän aikaa Antin keralla ja meni sitten Mari-ämmän luo, jolta pyysi lupaa saada viedä Kaisaa leikkipaikkaan. Mari-ämmä ei sanonut olevansa mikään luvan antaja, ei äiti eikä mummo. Juhana koki selittää, että kun Kaisalla ei ole kotona äitiä eikä mummoa, niin jonkunhan pitää lupa antaa, muuten Kaisan täytyy olla kotona. Vihdoin sanoi Mari-ämmä suostuvansa Juhanan pyyntöön, jos vain Helka-ämmä antaa luvan. Juhanan ei muu auttanut kuin mennä Helka-ämmää pokkuroimaan. Helka-ämmä sanoi puolestaan antavansa hyvin mielellänsä luvan Kaisalle mennä Juhanan kanssa, kun hän muka oli vanhuudestaan talon sukulainen.

Tytöt valmistivat vuoteet lähteissään, pukivat päällysvaatteet yllensä, pistivät taskuunsa liitupalaset, joilla leikkipaikassa valkaisivat sukkiansa, jos ne tavalla tahi toisella sattuivat likaantumaan.

Seitsemällä hevosella lähdettiin Niemelän kylästä joululeikkiin kelloissa ja kulkusissa. Kussakin reessä istui tyttöjä poika ja yhdessä oli pari kumpiakin. Pienemmät pojan rasikaiset ajaa rellittelivät perästä eri hevosella. Jäällä ajettiin kilparavia.

— Niin kauan kuin olen sinut tuntenut, olet sinä mielestäni paras tyttö armaan aurinkomme alla, sanoi Lippolan Juhana kiertäen vasemman kätensä Niemelän Kaisan ympäri jäärannassa. Minä pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tässä matoisessa maailmassa.

— Niinhän pojat tavallisesti sanovat kaikille tytöille, vastasi Kaisa nauraen.

— Ja minäkään en ole sitä sanonut kenellekään muille kuin sinulle, enkä tule sanomaankaan.

— Onko siinä puheessasi perää?

— On kyllä, eikä vitsainen perä olekaan.

— Voipi niinkin olla.

— Niin se on, sen saat uskoa. Mutta kuules Kaisa, joko sinä menet ensi keväinä rippikouluun, ja onko sinua kukaan käskenyt? — Jos ketä tyttöä ei sulhanen käskenyt rippikouluun, se jäi useimmiten vanhaksipiiaksi. —

— Johan minun nyt pitää mennä, kun ensi laskiaisena täytän kahdeksantoista vuotta, josko käskettäis tahi kiellettäisi. Jos olisin käskyn perästä käynyt, olisin saanut jo viime keväänä mennä, vaan eipä tuo tullut mennyksi.

— Varmaankaan ei ollut mieleisesi käskijä?

— Eihän se tainnut olla.

— Olisitkos mennyt, jos minä olisin käskenyt?

— Mikset koettanut; turhaa on perästä puhua.

— Menetkös nyt ensi keväinä, jos minä käsken?

— Johan minä sanoin, että ensi keväinä menen käskemättäkin. Käsketäänhän minua jo rippikouluun kylän luvussa.

— Ja sitten syksyllä, saanko luvan?…

— Minkä luvan?

— Kosioida sinua?

— Kunhan syksy ensin tulee; onhan sittenkin aikaa niistä puhua.

— Sano Kaisa kulta selkeästi, pidätkö minusta?

— Saman verran kuin sinäkin minusta.

— Sitten meistä tulee pari.

— Jos Jumala niin tahtoo.

— Pidätkö sanasi, Kaisa kulta?

— Pidän kyllä; mutta muista sinäkin, mitä olet luvannut.

— Kyllä minä en unohda sitä koskaan. Minulla olisi taskussani tuomisia, tahdotko ottaa.

— Kyllä aivan mielelläni, hyvä Juhana, mutta minulla ei ole sellaista taskua, mihin panisin. Pidä sinä vain luonasi ja sitten takaisin tullessa annat.

— Olkoon niin, armaani. Sitten sinä olet minun ja minä sinun, virkkoi Juhana ja puristi Kaisaa itseään vastaan.

— Niin se saa olla minun puoleni ainakin, vastasi Kaisa.

Näissä puheissa he tulivat leikkipaikkaan. Tolja nousi reestään, katseli ympärilleen ja sanoi:

— Täällä on väkeä ympäri mäkeä.

Joululeikit

Sisältö: Vastakkaistanssi. Rinkitanssi. Laivasilla olo. Vuorotanssi.

Leikkitupaan päästyään heitti leikkinuoriso päällysvaatteensa ja tytöt istausivat ovensuun penkille. Tinnon Martti sytytti pöydälle kaksi kynttilää sekä päreorren nenälle, astiaparvelle ovensuuhun, uunin patsaalle ja perämaan ikkunalle kynttilän kuhunkin.

Tolja ja Juoppi alkoivat ensin kahden kesken vastakkaistanssin. Tolja meni peräpuolelle ja Juoppi oven puolelle tupaa. He tanssivat kaarteessa ja tulivat sillanliitoksessa vastakkain, perivät takaisin ja toisen kerran vastakkain tanssittuaan vaihtausivat niin, että Juoppi tuli peräpuolelle ja Tolja ovenpuolelle tupaa. Pojat rallattivat.

Nyt meni Lippolan Juhana tanssien tyttöjen luokse ja nyökäytti päätään Niemelän Kaisalle. Kaisa punastui, nousi ja alkoi tanssia Juhanan kanssa. Mattilan Simo teki samaten Niemelän Annille, niin myös Lahtelan Jaakko Niemelän Sohville, niin että kukin tanssi ensimmäisen vastakkaistanssin sen tytön kanssa, jonka hän oli tuonut leikkipaikkaan. Vaikka tupa oli suuri, ei kumminkaan vastakkaistanssia voinut tanssata kuin neljässä parissa, niin suuret olivat kaarteet. Toiset tytöt rallattivat poikien kanssa sillä aikaa, kun toiset tanssasivat.

Kun kukin oli tanssinut vastakkaistanssin, niin käytiin rinkitanssiin. Pojat alkoivat kävellä peräkkäin ympäri tuvan lattiaa ja tytöt seurasivat heitä. Kun näin oli saatu rinki, kävi Tolja ringin sisään. Nyt alettiin yksituumaisesti laulaa:

Kosk juhlapäivä on kädess, käykääm siis iloiten edes, ain yhdessä pyörii leikkiä lyömme, se on nyt meidänkin työmme.

Liikkukoon kukin nopiast, vaikka vaatteet oisit hopiast, se kyllä loistaa, loistaa ja paistaa, sun silmäs rakkaalle maistaa.

Tuoll näkyy puoliso rakas ringissä, niin kuin takass; sen sydämest soisin ett juosta voisi, ja pääsisi takasta poisi.

Seuraavaa värssyä laulettaessa otti Tolja rinkiin ja alkoi tanssia sen keralla.

Tule kuitenkin rakkain tänne, ojenna sun kätesi mulle, ja ringissä pyöri, pyöri ja hyöri, mun kanssain kauniisti hääri. Viel hyppää ympäri kerran, jonk ilo kehottaa verran, ja huuda: ralla, hale pralla, pralla, saat nähdä iloisen illan.

Loppiaisena laulettiin tämä viimeinen säe:

Saat nähdä viimeisen illan.

Laulun loputtua läksi Tolja ringistä ja Vappu jäi yksin rinkiin. Hänelle laulettiin:

Etsi yhtä ystävätä sekä toista tuttavata, käis sun kanssas tanssimaan, kerallasi keikkumaan. Joll on kengät kelvolliset sekä sukat siivolliset: ei juo viinaa eikä polta tupakkaa, ei syö moikkaa eikä kanna kapakkaa.

Vappu valitsi itselleen Sikasen Martin, jolle ojensi kätensä laulaen:

Anna kätes minulle, lupaan luotus sinulle.

Martti antoi kätensä ja meni rinkiin laulaen:

Sä oot minun valinnut, mä oon sinuun suostunut!

Sitten he alkoivat tanssia ja toiset lauloivat:

Siskon silmät suuret niinkuin linnut metsäss, sä oot hänen kultasens, hänen kulta lintusens; hän on suostunut sinuun, sä oot mieltynyt häneen: kahden on ilo elää, kahden olla kaunihimpi, kaksin kalatkin vedessä, kaksin ilman lintusetkin. Jo ois aika yhdess olla ilman pahoit ihmisittä maailman häjyn kaltaisitta: tahtoot teitä erottaa, rakkaudest vierottaa. Hänell on ihanat silmät, sinull on sydän suloinen. Jos sen tietäisit, tuota hänell tekisit; silmät hänelt pesisit, kihlat käteen kantaisit. Kantais paidan kaulattuna, kaulattuna, rullattuna: hihaniekan, helmaniekan sekä kaikki kaulusniekan; ommeltu oravan kynsill, näädän kynsill nastattuna, tinaneulalla tikattu, vaskineulalla valettu, vasaralla vahvistettu.

Leikatkaamme kauraa, kyllä jaavel jauhaa aamulla varhain, illalla myöhään. Ehtooll kauniill kukkasell. Kuka meitä sikelee, kuka meitä jakelee kepiällä kielellä, makialla mielellä? Sitte se on tallell, kenen käsivarrell, taikka herran kukkaross, talonpojan rukkasess.

Katsos tuota kaalimaata, kun ei kasva kaalii eikä tunge tupakkaa. Se vaan kasvaa kantturoi, hoi, roi, kantturoi! Minä käsken erään, etsi kultas perään.

Nyt kävi Vappu ringistä ja Martille laulettiin:

Martti se keskellä erää etsii hänen kultansa perään: etsi yhtä, etsi toista, ihanaista, kaunokaista, oman muotosi näköistä, jolle sinä kätesi annat.

Martti antoi kätensä Lahtelan Liisalle, joka tuli hänen kanssaan tanssimaan.

Sydämessäsi kannat: sentähden iloitkaamme suurest. Monta vuotta, maassa matona makaa. Tahdot sinä, niinkuin minä olla ihana kukka? Tahdot sinä, niinkuin minä olla aviosukka? Itse kukin kultans kanssa rakkahasti ringiss tanssaa.

Nyt kävi Martti ringistä jättäen Liisan rinkiin. Jotta jokainen olisi saanut tanssata, niin kävi Toljan kehotuksesta Niemelän Kaisa myöskin rinkiin. He ottivat seuraavan laulun neljättä säettä laulaessa itselleen tanssikumppalit: Liisa Niemelän Antin, Kaisa Lippolan Juhanan ja niin tanssattiin kahdessa parissa.

Neitset ovat ringissä, käyvät sulkkukengässä. Pane sinä hattus naulaan, julkisesti karkaa kaulaan: Hyvä olet lintusein, kaikkein paras mielestäin; et oo minua hyljännyt etkä yksin jättänyt. Omakses oot ottanut, kullakses oot kutsunut. Minä riipun sinussa, niinkuin lintu oksassa, värisevät lehdet puuss, suuren tuulen tuskass. Serennai, kuttennai, saravuoren kuttennai kuningasten kartanoiss mene ilmass metsään.

Tytöt kävivät ringistä ja pojat valitsivat itselleen uudet tytöt tanssikumppaliksi, jolloin laulettiin seuraava laulu kerraten joka säe.

Lauloin pielekset pihalle, haito haitolei, tammit keskitanhualle, haito haitolei. Tammiss on tasaset oksat, haito haitolei, joka oksassa omena, haito haitolei, omenassa kultapyörä, haito haitolei, kultapyörässä käkönen, haito haitolei. Kuin käkö kukahtelevi, haito haitolei, niin sydän pakahtelevi, haito haitolei, sydän syttyvi tulelle, haito haitolei, pää palolle paukahtavi, haito haitolei.

Nyt oli poikien vuoro erota ja rinkiin jääneille tytöille laulettiin:

Monta lintuu metsäss lentää, niin myös neitset ringissä; neitset ovat niinkuin linnut, käyvät sulkkukengässä.

Heitä huivis, laske naulaan, katso kauniin pojan pääll, pikaisesti karkaa kaulaan, vaadi kanssas tanssimaan.

Nyt ottivat tytöt itselleen tanssikumppalit.

Kätensä hän minull antaa sanomalla suloisell: en mä sinust luovu suotta, vaikka juuri pikaisest veri muuttuis, niin kuin vesi, sen mä tiedän totisest. Iloitkaam siis iäll nuorell, vanhall iäll väsyneet. Nuoruus ikä, vanhuus vakaa: kuolema on kylmä vieras! Eipä tiedä kuka meistä erokirjan kirjoittaa.

Tytöt läksivät ringistä ja jäljelle jääneet pojat alkoivat laulaa:

Jäin minä yksin kuin kyyhkynen rannall, lentävä lintu taivahan alla. Olen minä oksilla huojuvilla, meren rannalla kuohuvilla. Ai, ai, ai, kun vettä on jäällä, kolminkertainen kohma on päällä. Oi, oi, oi, kun tekee mun mielein istua kauneiden tyttöjen viereen. Ai, ai, ai, kun maantie on pitkä, maantie on pitkä ja sannoitettu, tytöt on pojille vannoitettu. Raila, ralla, ralla, rallallah.

Laulun loputtua ottivat pojat itselleen tanssiparit ja nyt laulettiin:

Tanssikaamme me tasaiset, notkukaamme nuorukaiset tällä inhalla ijällä, kasvavalla kannikalla.

Me kuin kukat kaunokaiset, huvitusta halavaiset, laadullensa laulakaamme, taitavasti tanssikaamme.

Nyt on aika ilotella, leikkii lyödä lepetellä: jalka nousee nopiasti, tanssi sujuu taitavasti.

Nuoruusaika, ilon aika, eipä meitä suru haita: huolta ei oo huomisesta eikä elon einehestä.

Me kuin linnut liverrämme, leppäkertut leikitsemme: iloitsemme iltasella, ajelemme aamusilla.

Niin kuin perho pienokainen imee kukkaa, kaunokainen, niin myös mekin leikitsemme, iäll nuorell iloitsemme.

Aika kuluu arvollensa, vanhuus tulee vaivonensa, vaikk en iloitsis ikänä, kuuna kullan valkeana.

Tähän lopetettiin rinkitanssi. Tolja ja Tinnon Martti keskustelivat vähän aikaa keskenään. Sitten kutsui Tolja Mattilan Simon ja kuiskasi hänelle jotain. Vihdoin Tolja sanoi:

— Nyt saatte, hyvä leikkirahvas, vähän aikaa levähtää; sitten saadaan nähdä, mitä seuraa.

Sillä puheen ottivat kaikki kolme turkkinsa, hattunsa ja vyönsä ja menivät tupaseen.

Tupasessa laittoivat Tolja ja hänen kumppaninsa itselleen parran pellavista, panivat turkit nurin päällensä, laittoivat vatsan kohdalle turkin sisään ken tyynyn, ken muuta vaatetta, että muka vatsa näyttäisi suuremmalle, sitoivat vyön kaulansa ja vyötäistensä ympäri ristiin, panivat hattunsa nurin päähänsä ja varustivat kepit käteensä.

Näissä tamineissa tuli Martti tupaan, vaan toiset jäivät tupaseen. Martti käski nuorison käydä laivasille. Käskyn kuultuaan istausi Lippolan Juhana peräpenkin viereen selkä penkkiin kiinni, jalat haaralleen, ja kutsui Niemelän Kaisan, joka istautui Juhanan syliin samalla tavalla. Kaisa kutsui Antti-veljensä, tämä taas Törmälän Marin jne. Tällä tavalla kävi koko nuoriso istumaan: tyttö pojan ja poika tytön syliin. Heitä tuli niin pitkä jono, että se ylettyi peräpenkistä liki ovensuuta.

Kun kaikki oli reilassa, alkoi laiva Martin käskystä soutaa heiluttaen molempia käsiään niinkun airoja soutaessa laulaen samalla:

Soudan, soudan laivaa, soudan Saksan satamasta alle Viipurin vihannan, alle suuren Suomen linnan.

Laulun kuultuaan tulivat Tolja ja Simo laivan ostajina tupaan. Tolja kysyi laulamalla:

Kuinka laiva kutsuttanee, millä nimetään nimellä?

Tähän Martti laivan isäntänä viitaten kädellään laivaa vastasi myös laulamalla:

Tuo sorea Suomen pursi, Kalevalan kaunis laiva kutsutahan kukkaseksi, sanotahan Samposeksi.

Tolja taas kysäisi laulamalla:

Kuka laivosen kyhäsi, kuka veisteli venosen?

Martti vastasi niin ikään laulamalla:

Laivasen on laatinunna itse seppo Ilmarinen.

Taas kysyi Tolja:

Mist on laiva laadittuna, kusta kyhätty venonen?

Martin viittauksesta vastasivat laivasilla olijat laulaen ja heiluttaen käsiään:

Antura on Auran tammi, pohja Peipsen petäjätä, laidat Lapinmaan närettä. Keula vaskesta valettu, taiten kullan kirjaeltu. Mastot on mahonkipuusta, punapuusta purjeorret. Silta tehty siilin luista, permanto on peuran luista.

Vielä kysyi Tolja:

Mitä Sammossa sisällä, mikä lasti laivosessa?

Johon laivassa vastattiin:

Onhan yhtä sekä toista tavaraa meren takaista: Saksanmaalta saippuoita, kuparia Kuurinmaalta, siniviittoja Virosta, haljakoita Hampurista, hedelmiä Hiidenmaalta, Saarenmaalta marjasia, sekä Ruotsista romua, kapinetta kaikenlaista.

Taas kysäisi Tolja:

Kuka laivan kuljettaja? kenpä aluksen isäntä?

Tähän vastattiin:

Laakko laivan kuljettaja itse aluksen isäntä. Perämies on Pertin Pekko, merimiehet Miettiläiset, Kunttu kokkina keralla Runttu ruuan laittajana.

Vihdoin kysyi Tolja:

Mitä maksaa meren kukka, kuta Samponen sorea?

Tähän Martti vastasi toisten kanssa:

Kaksi kattilan rania, kolme lehmän kompsukkata, viisi Viipurin rahoa, kuusi kultatynnyriä.

Tolja käveli laivan ympäri, tarkasteli sitä joka taholta ja lauloi kävellessään:

Kyll on pursi purjeinensa sorea kun Suomen sorsa. Sen on kaula kaarellansa niin kuin neidon kenokaula. Sen on laidat laadullansa kupuva kuin taivaan kaari. Mastot ovat muhkeammat, korven kuusta korkeammat. Hinta vain on hiukan kallis, makso suuri suoritella. Jos mä ostaisin orosen tahi viljaa aitallisen: pian ois syöty saatu riista, ajettu hyvä hevonen, vaan kun ostan oivapurren, lunastan sorean Sammon, sillä saanen mä satoja, tuon kotia tuhansia. Hauska on elellä merellä, ulapalla aukealla: siell ei sänki säärtä lyötä, savu silmiä sokaise, eikä viedä viertämähän, panna ei palon tekohon.

Näyttäen kepillään liedellä olevia patoja sanoi Tolja Martille:

Tuoss on laivan lunnahaksi kaksi kattilan rania.

Ojentaen keppinsä navettaan päin hän jatkoi:

Tuolla pihamaan perässä nautoja navetta täysi: ota sieltä omaksesi kolme lehmän kompsukkata.

Ottaen kukkarostaan viisi rahaa Tolja ojensi ne Martille ja sanoi:

Ota Laakko laivan hinnaks viisi Viipurin rahoja.

Sitten hän ojensi keppinsä tupaseen päin ja lausui:

Tupanen on tynnyriä, puolikoita puolillansa, kaikki kultaa kukkuroillaan. Ota sieltä omaksesi kuusi kultatynnyriä.

Nyt löivät Tolja ja Martti kättä kaupan päättäjäisiksi ja Simo erotti kädet. Sitten katseli Martti laivaa ja sanoi kauppaansa katuen:

Voi minä poloinen poika, hassu rahalle halukas! Kun mä luovuin laivastani, soreasta Sammostani! Ken nyt mua keikuttelee noilla vienoilla vesillä, siintävän meren selällä, lakkapäillä lainehilla, ulapalla aukealla!

Nämä laulettuaan otti Martti hatustaan pyyhkeensä, jolla pyyhki silmiänsä, ja saneli itkusuulla:

Hyvästi nyt sorja Sampo, meren kuulu, veen valio.

Nyt Martti pyörähti ulos tuvasta ja Simo seurasi häntä. Tolja, uusi laivan isäntä, käski soutamaan laivaa ja laulamaan:

Soudan, soudan laivaa jne.

Laivan soutaessa ja laulaessa tulivat Martti ja Simo laivaa ostelemaan. Nyt oli Simo ostajana ja Tolja myyjänä. Kaikki kävi ennen kerrotulla tavalla.

Laivasilla olon perästä tanssattiin vähän aikaa vastakkaistanssia ja sitten aloitettiin Tinnon Martin esityksestä vuorotanssi, joka tapahtui siten, että tytöt kävivät vieretysten seisomaan toiselle ja pojat toiselle puolelle tupaa. Martti kävi poikien puolelle ensimmäiseksi ja hänen nuorikkonsa tyttöjen puolelle. Kun kaikki olivat asettuneet järjestykseen, alkoi nuorikko miehensä viittauksesta tanssia hänen luokseen. Sitten alkoi nuorikko tanssia takaperin paikallensa ja laulaa:

Tullin lullin, tullin lullin, tulemais sun pitää, ei sun ole minun kanssain tekemistä mitään.

Martti seurasi nuorikkoansa tanssien ja laulaen:

Kyytiin, kyytiin kultajain ja kyytiin kotiin asti, kyllä kultain palkan maksaa, jos ei nyt, niin vaste.

Paikalleen päästyään nuorikko seisattui paikalleen ja hänen viereisensä, Mäkelän Vappu, alkoi tanssien kyyditä Marttia ja laulaa:

Kyytiin, kyytiin jne.

Martti tanssi takaperin paikallensa laulaen:

Tullin lullin jne.

Martin viereinen poika, Tolja, kyyditsi Vapun paikalleen ja Vapun viereinen tyttö kyyditsi Toljan jne.

Nuorikko kun näki että jo kolmas pari oli liikkeessä, aloitti taas uudestaan tanssin miehensä luokse, joka kyyditsi hänet takaisin jälleen. Täten kertyi tanssi täyteen vauhtiin, niin että vähän ajan perästä sai jokainen olla sekä kyyditsijänä että kyydittävänä. Aikansa levähdettyään alkoivat he taas toisia leikkejä, joista tulevassa luvussa tarkemmin kerromme.

Kun kukko toisen kerran lauloi, alkoi leikkinuoriso tehdä kotiin lähtöä. Pojat kävivät jokainen maksamassa Tinnon Martille kynttilöistä ja sitten lähdettiin. Jokainen poika kyyditsi kotiin sen tytön, jonka kanssa oli leikkipaikkaan tullutkin. Luorikon jäälle päästyä sanoi Lippolan Juhana Niemelän Kaisalle:

— Jokos nyt otat tuomiset?

— Otan kyllä jos vaan annat, vastasi Kaisa.

— Aivan mielelläni minä annan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan sinut omakseni, niin kuin illalla lupasit.

— Sitä en voi sanoa.

— Mikset voi?

— Siksi kun en tiedä, saanko minä sinut omakseni; eihän siitä ollut mitään puhetta illalla.

— Sehän on luonnollista: eihän meistä muuten voisi paria tullakaan.

— Mutta kuules, hyvä Juhana: meidän täytyy pitää tää asia niin salassa, ettei virkkaa kellenkään. Lupaatkos sen?

— Sen olen minä tekevä; sillä minä tiedän ettemme voi yhteen käydä, ennen kuin syksyllä.

Niemelän pihalla nousi Kaisa reestä, puristi hellästi Juhanan kättä jäähyväisiksi ja kiirehti sykkivin sydämin tupaan. Juhana käänsi hevosensa ympäri ja ajoi kotiinsa iloisempana kuin sodassa voittanut sankari.

Niemelässä oli jo talonväki valveilla nuorison kotiin tullessa. Mitään puhumatta kävivät leikistä tulleet makaamaan. Toiset nukkuivat pian, vaan Kaisa, jota outo, suloinen tunne valtasi, ei voinut saada unta silmiinsä. Hän ajatteli sitä onnellisuutta, jonka hän oli Juhanan kanssa saavuttava. Hyvän aikaa valvottuansa nukkui hänkin viimein.

Kolmas joulupäivä

Sisältö: Sudennuotan veto. Paistisilla olo. Laulun ja ulkoluvun kilpailu. Joululeikkejä. Rinnakkaistanssi. Panttisillaolo. Joulusaarna.

Kolmantena joulupäivänä päivän valjetessa tuli lautamies kotiin ja toi vieraita tullessaan, Lippolan lautamiehen emäntineen, lukkarin ja suntion. Toiset vieraat tulivat tupaan, vaan lukkari ja suntio vietiin kammariin, jossa heille annettiin tuliaisiksi siirappi viinaa ja sitten kahvia.

Kun ruoka oli laitettu tuvan pöydälle, niin tulivat lukkari ja suntio atrioimaan toisten kanssa. Heitä tervehdittiin kunnioittavasti: miehet kumarsivat ja naiset lyykistäysivät (niiasivat). Lapset kuiskailivat keskenään arvellen lukkarin luettavan itseään; siksi ei hän ollut lapsista mieluinen vieras ollenkaan. Isäntä luki ja lukkari lauloi ruokasiunaukset.

Murkinan jälkeen niitä näitä vähän aikaa pakinoituansa menivät lukkari ja suntio kammariin lepäämään vähäksi aikaa. Aikansa levättyään he tulivat tupaan kahville. Juotua Savolais-ukko sanoi:

— Suvaitseeko kanttori käydä vetämään sudennuottaa?

— Aivan mielelläni, aivan mielelläni, mutta kukas käypi peräkokaksi? vastasi kanttori.

— Kyllä minä käyn, vastasi Savolais-ukko.

Sen sanottuaan hän otti molemmilla käsillään peräpenkistä kiinni. Mauno-setä kiersi molemmat kätensä Savolais-ukon ympäri vyötäisten kohdalta ja piti vakavasti kiinni. Suntio otti Mauno-sedästä kiinni samalla tavalla, lukkari suntiosta, kirkonmies lukkarista, lautamies kirkonmiehestä, ja niin kävivät kaikki aikamiehet yhteen jonoon pitäen toisistaan navakasti kiinni; sitten naiset ja nuorukaiset yhtyivät samaan toimeen. Jokainen koetti vetää niin vankasti toistansa, kuin suinkin jaksoi, pyytäen edellänsä olijan käsiä laukeamaan. Naisten kädet laukesivat ensin ja he mennä myllähtivät lattialle. Sitä rymäkkää seurasi raikas nauru. Sitten heltyivät lukkarin kädet ja miehet kaatua rojahtivat. Se taasen antoi naurun aihetta. Kolmen kesken vetää nyhtivät jäljelle jääneet siksi, kunnes Savolais-ukon kädet herposivat ja ukot kellahtivat selälleen lattialle könöksi niinkuin kantturakoko. Leikkiä uudistettiin ja Mauno-setä kävi peräkokaksi. Kolmannella kerralla oli kirkonmies ja sitten lautamies peräkokkana jne. Joka kerralla, kun jonkun kädet irtaantuivat ja väki kaatua romahti, nauraa hohotettiin oikein sydämellisesti.

Kun päivällinen oli syöty, miehet tupakoivat ja juttelivat niitä näitä vähän aikaa. Sitten käytiin paistisille. Mauno-setä punoi oljista letin, nosti tuolin keskelle lattiaa ja kävi paistiksi. Hän istahti tuolille, painoi hatun silmilleen, ettei mitään nähnyt, pitäen olkilettiä kädessään. Savolais-ukko hiipi hiljaa takaapäin ja kosketti kädellään Mauno-setää. Nyt tavoitti Mauno-setä kiireen kaupalla lyödä Savolais-ukkoa letillään, vaan ei tavannut. Lukkari seurasi Savolais-ukon esimerkkiä, mutta häneen sattuikin letti käymään. No, ei muuta kuin lukkarin täytyi käydä paistiksi.

— Aha, nyt onkin koko pitäjän kirkon kukko paistina, ja sitä ei saa säästää, sanoi kirkonmies ja kosketti kädellään lukkaria, joka tavoitti letillään kirkonmiestä, vaan ei tavannut. Vihdoin kävi letti suntioon, joka kävi paistiksi.

— Nyt on kirkon kana paistina ja se syödään kirvoineen karvoineen, virkkoi lukkari ja kosketti suntiota.

— En minä mikään kana enkä hanhi ole, vastasi suntio. Kirkonkana on lukkarin rouva.

— Eikö mitä! Nyt velikulta erehdyit: etkö muista, että lukkari on papin lakkari ja lukkarin muori on papin lakkarin vuori? virkkoi lukkari ja nauraa rotkotti.

— Oli kana tahi hanhi, mutta syödään sitä nyt, sanoi kirkonmiehen emäntä ja läppäsi kämmenellään suntiota olkapäälle. Samassa kosketti letti emäntää, joka taas kävi paistiksi.

— Etpäs saanutkaan luisua lahjaksi, ilkkui suntio nousten tuolilta.

— En sattunut saamaan, vastasi emäntä ja kävi tuolille istumaan sitoen huivin silmilleen.

Leikin loputtua ryypättiin ja ukko Lauri sanoi lukkarille:

— Mitenkäs kanttori laulaa tuon virren "Lauluja nyt laskekaamm?" (Vvk. 120) Minä en sitä ole koskaan kuullut kirkossa laulettavan.

Kanttori rykäisi pari kertaa ja veisasi koko virren alusta loppuun. Useita muitakin virsiä pyydettiin lukkaria veisaamaan ja hän täytti pyynnön mielellään. Useat toisetkin veisasivat, miten he olivat oppineet. Ukko-Lauri koetteli veisata "Joka korkeimman turviss istuu" (Vvk. 72), mutta loppupuolella ensimmäistä värssyä meni nuotti penkin alle.

— Kanttori taitaa osata kaikki virret ulkoa, koska ei näy kirjaa tarvitsevan, sanoi Suutarin Pekka ja katsoi lukkaria vähän viekkaan näköisesti.

— En juuri kaikkia, mutta ensimmäisen värssyn joka virrestä minä kyllä osaan; sillä lukkarinkoulussa ollessani, kun jokaisen virren ensimmäistä värssyä täytyi moneen kertaa laulaa hangata, ennen kuin nuotin tarkkaan oppi, niin siinä tuli muistamaan koko värssyn ulkoa, vastasi lukkari.

— Pekka puhuu sen tähden ulkoluvusta, kun hän kuuluu osaavan kaikki virret ulkoa, sanoi Yrjö.

— Tuo ei ole mikään suuri taito, osata virret ulkoa, mutta kun minun vaimoni osaa joka sanan ulkoa, mitä virsikirjassa on: virret, epistolat, evankeliumit, rukoukset, Jerusalemin hävitykset, messut, kasteet ja "plitanniat" ja kerrassa sanoen kaikki, mitä kirjan kansien sisällä on, se on toista, lateli Pekka.

— Sinun vaimosi on, kuulen ma, kirjanoppinut ja sinä itse taidat olla piehariseus, sanoi Kurrosen ukko nauraen.

— Mikäs se piehariseus sitten on? kysyi lukkari.

— Variseustahan Kurrosen ukko tarkoitti, vaikka ei osannut pohjalleen sanoa, vastasi suntio.

— Etkä sinäkään sitä ihan pohjalleen osaa sanoa, vaikka olet osaavinasi. Se on fariseus eikä variseus, selitti lukkari.

— Variseushan se on, ja niinhän minä sen sanoin, eikä meidän talonpoikain kieli käänny sen pohjallempaan sitä sanomaankaan, siitä voitte olla varma, vastasi suntio vähän närkästyneenä.

— Kun nyt ollaan tässä koolla, sekä kirjanoppineet, että variseukset, niin kukas voipi sanoa mikä numero se on virsikirjassa, jossa on yksi virsi, yksi värssy ja yksitoistakymmentä äksää? kysyi Savolais-ukko.

— Kuka sinun äksiäsi lienee lukenut, jos heitä on yksi tahi toistakymmentä, vastasi Mauno-setä.

— Otapas Yrjö virsi yksi sata yksikymmentäviisi, ja lue se, niin saatte kuulla että siinä on yksitoistakymmentä äksää, käski Savolais-ukko.

Yrjö otti sanotun virren ja luki:

Tapahtui täällä, täin päivän päällä ihmeellinen ihme. On tullut tänne Jumal its yhdex ihmisex täydex, ihmisten ilox, ijäisex elox, toivotux turvax, autuudex ainoax: kaikk siis iloitkaam, Herraa kunnioittakaam, Jesu Christ kiitett, Ihmisex siinnyt, syntyn, Isä ylistett, Henki kunnioitett.

— Kah, niinhän se näkyy olevan, vaikka minä en ole tähän asti huomannut. Niinhän se on: ken useamman päivän elää, se useamman kärpäsen näkee. Mutta kukas teistä osaa sen virren veisata? kysyi lukkari.

— Isävainajani lauloi sen näin, vastasi Savolais-ukko ja veisasi koko virren.

— Kyllä se meni jotenkin sinnepäin, vaikka ei aivan tarkkaan. Viides karteessi oli epäselvä, selitti lukkari.

Sitten pyydettiin lukkaria laulamaan sama virsi ja sen hän tekikin. Laulun loputtua sanoi isäntä:

— Ei jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa, ja kaasi viinaa pulliin, antoi ensin lukkarille ja sitten muille vanhoille miehille.

Ryypättyään sanoi lukkari:

— Nyt ei muuta kun valakka valjaisiin ja suti, puti matkaan.

Isäntä koetteli pidätellä heitä yötä talossa, mutta lukkari sanoi luvanneensa mennä Törmälään yöksi ja lupaus on velkaa pahempi, käski valjastaa hevosensa ja aikoi lähteä tuota pikaa, vaan isäntä sanoi:

Ei suuruksetta suden jälille.

Illallisen jälkeen läksivät lukkari ja suntio Törmälään ja nuoriso meni joululeikkiin. Vanhukset kävivät makaamaan.

Leikit aloitettiin nyt niin kuin eilisiltanakin vastakkaistanssilla, sitten seurasi rinkitanssi, jonka perästä Toljan kehotuksesta käytiin rinnakkaistanssiin.

Pojat seisoivat rinnakkain toisella puolella ja tytöt samalla tavalla toisella puolella tupaa. Poikien puolella oli Tolja ja tyttöjen puolella Törmälän Mari ylimmäisenä Toljaa vastassa. Tolja alkoi laulaa vastakkaisellensa tytölle ja kaikki pojat lauloivat keralla:

Maria kopia neito, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle vanhan sulhon, vanhan sulhon, harmaapään.

Tähän vastasi Mari toisten tyttöjen kanssa laulamalla:

En taida tanssia enkä vissist veisata: vilu käsi, vilu jalka, vilu kaikki muu ihoni; ei oo voimaa säärissäni, käsivarsissa väkeä.

Nyt lauloivat tytöt puolestaan Toljalle:

Tolja sä kopia sulho, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle vanhan piian, vanhan piian, homekorvan.

Tähän pojat vastasivat Toljan puolesta laulamalla:

En taida tanssia, enkä vissist jne.

Sitten pojat taas lauloivat Marin viereiselle tytölle samalla tavalla kuin Marillekin, johon tytöt vastasivat edellä kerrotulla tavalla.

Nyt tytöt lauloivat Toljan viereiselle pojalle samaten kuin Toljallekin, johon pojat vastasivat, niin kuin edellä on kerrottu. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes jokaiselle oli laulettu ja vastattu.

Sen jälkeen alkoi Tolja laulaa toisten poikien keralla vastakkaisellensa Marille:

Mari kopia neito, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle sulhon, nuoren sulhon, sulkkukengän.

Nyt tanssivat kaikki tytöt rinnakkain poikien luo ja peräysivät sieltä samaten jälleen paikoillensa laulaen tanssiessaan:

Taidan, taidan tanssia, sekä vissist veisata: lämmin käsi, lämmin jalka, lämmin kaikki muu ihoni; onpa voimaa säärissäni, käsivarsissa väkeä!

Paikalleen päästyä alkoivat tytöt laulaa:

Tolja sä kopia sulho, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle nuoren sulhon, nuoren sulhon, sulkkusängyn.

Pojat tanssivat rinnakkain etuperin tyttöjen luokse ja sieltä takaperin paikallensa laulaen:

Taidan, taidan tanssia, sekä vissist veisata jne.

Näin pitkitettiin tanssia ja laulua vuoroin tytöt ja vuoroin pojat siksi, kunnes jokaisen puolesta oli laulettu ja tanssittu.

— Nyt saamme käydä jotain istumaleikkiä, kun olemme koko illan hyppineet, virkkoi Tinnon Martti.

— Käymme panttileikkiä ja Tinnon Martti saa olla panttien kokoojana, ehdotteli Tolja.

Siihen suostuivat kaikki ja koko leikkirahvas istautui penkeille ympäri tupaa. Martti otti rahin, jolle istausi keskelle nuorisoa, ja sanoi:

Sarvet, sarvet, lehmän sarvet

nostaen kätensä ylös. Toiset nostivat myös kätensä, vaan Tolja ei hoksannut niin pian nostaa käsiään. No, ei muuta kuin Toljan täytyi antaa pantiksi piippunsa, jonka Martti pisti hattuunsa. Sitten Martti taas sanoi:

Sarvet, sarvet, hevosen sarvet

ja nosti kätensä pystyyn. Lippolan Juhana ja Niemelän Kaisa, jotka istuivat vierekkäin ja keskenään kuiskailivat, eivät huomannetkaan mikä oli puheena, vaan ajattelematta nostivat kätensä.

— Onkos hevosellakin sarvet, koska Juhana ja Kaisa nostivat kätensä? Pantti pois, hyvät ystävät, ei muu auta, huusi Martti.

Juhana antoi vyönsä ja Kaisa kampansa ja Martti korjasi ne hattuunsa.

Näin pitkitettiin panttien ottoa siksi, kunnes kaikki kotieläimet oli lueteltu.

Kun ei tällä tavoin karttunut pantteja kylliksi Martin mielestä, otti hän toisen keinon pantteja kootaksensa. Hän alkoi laulaa istuessaan:

Aatamill oli seitsemän lasta, seitsemän eli kahdeksan; ei he tienneet mitä he tekivät, niin he tekivät, näin he tekivät Aatamin lapset kaikki,

ja nousi nyt äkkiä seisomaan. Toiset nousivat myöskin jokainen ylös, vaan Niemelän Simo jäi jäljemmäksi istumaan ja hänen täytyi antaa pantti. Sitten lauloi Martti saman laulun uudestaan ja kävi yhtäkkiä kyykkysilleen. Kuka ei kerennyt heti niin tehdä, sen täytyi antaa pantti.

Aikansa näin erilaisilla ruumiinliikkeillä pantteja koottuansa katsoi Martti hattuunsa ja sanoi:

— Ei vielä piisaa, pannaanpas uudet keinot liikkeelle.

Sitten hän sytytti päretikun, käänsi palavan pään ylöspäin, antoi sen Toljalle ja sanoi:

— Sinun tulee pitää tätä tikkua kädessäsi niin kauan, että ennätät sanoa:

Niks, naks repo kuoli, kuka nahasta rahan maksaa?

Anna se sitten vierimmäisellesi ja hän tehköön samaten ja antakoon seuraavalle. Kenen käteen tuli sammuu, hän antakoon pantin.

Tuli sammui Lahtelan Jaakon käteen ja hän antoi pantin. Jaakko sytytti uudestaan tikun palamaan, antoi sen Mäkelän Vapulle ja sanoi:

— Sinun tulee sanoa yhdessä hengenvedossa:

Hattulan pappilan apupapin papupata pankolla pauhaa.

Jos erehdyt sanoessasi tahi tuli sammuu sinun käteesi, niin pantti pois. Anna sitten viereisellesi ja hän tehköön samaten. Tuli sammui Juotun Juopin käteen hänen väärin sanoessaan. Kun Martin hattu tuli pantteja täyteen, niin hän pyysi toisen hatun, johon pani uusia pantteja. Sitten hän sytytti päretikun, antoi sen Tinnon nuorikolle ja käski sanoa yhdessä hengenvedossa:

Ruokolahden nuoren lukkarin rukkaset repesivät.

Ken erehtyi sanoessaan, sen täytyi antaa pantti, samaten sen, jonka käteen tuli sammui. Vihdoin määräsi Martti sanottavaksi:

Reslareki, reslareen liisteet.

Se tuotti monta panttia, kun viimeinen sana sukkelaan sanoessa usealta meni väärin. Vihdoin kun pantteja kylliksi kertyi, lopetettiin panttien otto. Sitten alkoi Martti niitä jaella kutsuen Toljan määräämään ansiotyöt, joilla pantti saatiin takaisin. Martti otti hatusta pantin, antoi sen Toljalle, joka nosti sen korkealle kaikkein nähtäväksi ja määräsi ansiotyön. Ensimmäiseksi antoi Martti Toljalle vyön, jonka Tolja nosti korkealle ja sanoi:

— Joka tuntee ja tunnustaa tämän omakseen, hänen täytyy sanoa kolme totta ja kolme valetta.

— Se on minun, virkkoi Lippolan Juhana. Vähän aikaa mietittyään hän lausui:

Miehelään on neidon mieli, naisen mieli naimisihin, lapsen mieli leikkimähän.

Poika piili piikasia, havukka kylän kanoja, susi sian porsahia.

— Mainiosti suoritettu, sanoi Tolja ja antoi pantin Juhanalle.

Sitten Martti antoi vöyliset Toljalle, joka näytti niitä ja sanoi:

— Kuka tuntee ja tunnustaa nämä omakseen, sen pitää nauraa huohula valkeaksi.

— Ne ovat minun, sanoi Tinnon nuorikko, meni uunin luo, otti tuhkaa liedestä ja viskasi sen nauraen uunin huohulaan, joka siitä tuli valkeaksi, ja niin hän sai panttinsa pois.

Sen jälkeen seurasi piippu, jonka Tolja tunnusti omakseen, mutta hän ei kelvannut itselleen määräämään ansiotyötä, vaan Tinnon Martti käski hänet vetämään kolme hirttä. Tolja suoritti tehtävänsä siten, että veti otsallaan kolmen seinähirren poikki, ja niin hän sai panttinsa.

Sitten seurasi kampa, jonka omistaja käskettiin, jos se oli poika niin tytön kanssa, tahi jos oli tyttö niin pojan kanssa kävelemään käsikkäin ympäri tuvan kolme kertaa. Kamman tunnusti omakseen Niemelän Kaisa ja hän otti veljensä aikoen kävellä hänen kanssaan. Tätä ei Tolja sallinut, vaan käski Kaisan ottaa vieraan pojan. Kaisa otti heti paikalla ja arvelematta Lippolan Juhanan, jonka kanssa käveli kolme kertaa tuvan ympäri, ja niin hän sai panttinsa pois. Samalla tavalla kävi panttien lunastus siksi, kunnes kaikki olivat saaneet omansa.

— Nyt voitte vähän aikaa tanssia, sitten saatte nähdä, mitä seuraa, sanoi Tolja leikkinuorisolle. Sitten jutteli hän vähän aikaa Tinnon Martin kanssa ja he menivät yhdessä tupaseen, jonne Mattilan Simo seurasi heitä. Siellä Tolja pukeusi mustaan viittaan. Ison tyynyn hän sijoitti vatsallensa ja sitoi sen vyöllä kiinni. Näin hän näytti paksuvatsaiselle. Elohurstista laitettiin kappa selkään ja paperista lipero leuan alle. Martti ja Simo tulivat edeltäpäin tupaan ja käskivät nuorison lakata tanssista sanoen kohta papin tulevan saarnaamaan. Heti kuuluikin kopina porstuasta ja Simo lukkarina alkoi laulaa saarnavärssyä toisten keralla:

Meidän pappi paaravatsa, hoi koleena! Kirkkoherra kirkaspöksy, hoi koleena!

Tämän laulun aikana nousi papiksi pukeutunut Tolja uunille, pani kirjansa uunin patsaan päähän, rykäisi pari kertaa, katsahti ympärilleen ja alkoi saarnata paukuttaa koko pitkän, runopukuun puetun saarnan jokseenkin viatonta sisältöä. Eikä sitä ollenkaan käsitetty kirkonmenon pilkkana, vaikka kenties joku arkatuntoinen nykyään olisi valmis sen siltä kannalta ottamaan. Vaikka runossa olikin moniaat kyllä sukkelat käänteet, jätämme sen sen tähden painamatta.

Tinnon Martti joka oli olevinaan suntio, nousi saarnan loputtua uunin rinnan penkille ja ojensi paperilapun Toljalle, joka sitä vähän aikaa katseltuaan alkoi lukea:

Terveenä kun olla saamme, sairaita myös muistakaamme: joista Auno Anolasta sairastaapi rakkaudesta jne.

Lopuksi hän lausui:

Naimisiin aikovat: Sinä ja minä, Liitosen Liisa, ja Kaurasen Kaisa, Paavolan Pentti ja Aution Antti, Aholan Auno ja Kokkolan Kauno.

Onni olkoon kaikill heill, jotka käyvät naimateill. Konttieukot kuolkoot pois, ettei nuorten tiellä ois.

Kuuloitus:

Herra vallesmanni tietää antaa näin: että hollikyytiä tulee seisomaan ensi lauantaina, joka on se 31 päivä sisäll olevaa joulukuuta, niinkuin seuraa:

Matti Muikkulainen Nipukkaniemeen yhell hevosell, Tuomas Työntäjäinen Vermalahteen kaheli hevosell ja Antti Alkajainen Kainalon keskievariin yhell hevosell.

Tämän jälkeen laulettiin seuraava:

Viimeiseksi pyytäisin isännältä lupaa kokoontua huomenna tähän tupaan pitämään pikkuinen leikki, sekä Mari, Helka ja Heikki, Pekka, Pärtty, Lauri ja Liisa: kyllä meillä väkeä piisaa?

Tähän vastasi Tinnon Martti:

Terve tultuanne tänne, ootte vasta, niinkuin ennen.

Tämän perästä vielä tanssittiin ja leikittiin muita leikkejä. Vihdoin lähtöringin tanssittuaan leikkinuoriso hajosi kukin kotiinsa.

Neljäs joulupäivä eli lastenpäivä eli viimeispyhä

Sisältö: Hiirisillä olo. Sikasilla olo. Seulanjuoksu. Parisilla olo. Neito kammiossa. Vanhan joulun loppu.

Jo ani varhain lastenpäivän aamuna teki lautamies lähtöä Törmälään, jonne lukkari ja suntio jo illalla olivat menneet, kun yhtäkkiä tulla tupsahti taloon vieraita kolmella hevosella: Holttolan kirkonmies emäntineen (lautamiehen appi ja anoppi) sekä lautamiehen lankomiehet, Saarelan ja Kalpiin isännät emäntineen, ja niin keskeytyi lautamiehen Törmälään meno. Vieraat otettiin sydämellisesti vastaan. Syödessä sanoi Savolais-ukko vastatulleille vieraille leikillään:

— Mikä teitä nyt tänne kannusti, kun ette tulleet oikeaan aikaan? Toissa päivänä oli oikea Tahvana, eilen Lantus-Tahvana, vaan tänä päivänä ei enää ole mikään Tahvana.

— Emme me tahvananajoon tulleetkaan, vaan tulimme joulutervehdykselle, vastasi Holttolan kirkonmies.

— Se lienee toista vettä taarille, sanoi Savolais-ukko.

Päivän tultua, kun murkina oli syöty, sanoi Savolais-ukko toisille vieraille:

— Ei tässä leikittä leipää saa syödä, vaan täytyy tässä jotain leikkiä pitää. Ei joulua ole joka päivä eikä toisin päivin pääsiäistä. Eilen vedimme sudennuottaa ja olimme paistisilla; käydään nyt vaikka hiirisille.

Tähän suostuttiin, ja talonväki sekä vieraat istaantuivat lattialle yhteen piiriin. Mauno-setä otti verkkokerän, jonka antoi Savolais-ukolle käyden itse piirin sisälle kissaksi. Savolais-ukko viskasi hiiren (verkkokerän) Holttolan emännälle, joka sen taas puolestaan viskasi miehellensä. Mauno-setä kissana tavoitti kyllä kaapata hiirtä kiinni, mutta kun hän yhdestä kohden tavoitti, oli hiiri jo kekkinyt (vierinyt) toiseen paikkaan. Viimein hän onnistui tapaamaan sen ukko-Laurin edestä. Nyt täytyi ukko-Laurin käydä kissaksi. Kaikki rehahtivat nauramaan, kun ukko-Lauri röymi köntyröi lattialla tavoitellen hiirtä. Mutta hän olikin siinä onnellisempi kuin olisi kukaan voinut uskoakaan. Mattilan isäntä näet aukaisi oven ja tuli tupaan. Kaikki katsastivat tulijata, ja ukko-Lauri kaappasi sillä aikaa hiiren Saarelan emännän edestä, jonka täytyi käydä kissaksi. Mattilan isäntä kutsuttiin myös leikkiin. Hän istausi piiriin ja alkoi laulaa nuorten siihen osaa ottaessa:

Juokse, juokse hiiri, ettei kissa miiri sua saavuttais. Älä pelkää mennä, mutta juosta lennä, ettei kissa sais.

Etsi pieni rako, jonne menet pakoon kissan kynsiä: ei hän sua säästä eikä poies päästä, hän on ynsiä.

Kissa peto häijy aina sua väijyy, pyytää surmata. Vaikka olet arka, niskaasi hän karkaa, tahtoo murhata.

Ole varovainen, eläin pikkarainen. Älä nakerra lihaa eikä leipää, älä myöskään reikää salvoon kaverra.

— Kah, mistäs sinä olet sellaisen laulun saanut, jota ei kukaan vanha osaa laulaa, ainoastaan nuoret? kysyi Kalpiin isäntä.

— Meidän lapsilta minä sen opin, kun he laulavat sitä melkein joka päivä, vastasi Mattilan isäntä.

Aikansa leikittyään ukkomiehet nousivat ryypiskelemään ja tupakoimaan; nuoret vielä jatkoivat leikkiä kauemmin.

— Minä läksin kutsumaan sekä tämän talon isäntää kuin myöskin kaikkia vieraita meille päivälliselle, tehkää niin hyvin ja älkää kutsua ylenkatsoko, sanoi Mattilan isäntä.

— Mutta meitä on niin paljon, kun on kuudesta eri talosta vieraitakin, vastasi Savolais-ukko.

— Se ei tee mitään; sen hauskempi, mitä enempi, virkkoi Mattilan isäntä.

Vähän esteltyään menivät kumminkin kaikki vieraat sekä talon isäntä emäntineen Mattilaan päivälliselle ja palasivat sieltä vasta iltahämärissä, ja uudetkin vieraat jäivät taloon yöksi. Heidän tullessaan Mattilasta oli talonväki ynnä naapurin nuoriso sikasilla Niemelässä. No ei muuta kuin suurennettiin piiri ja vastatulleet kävivät yhteen leikkiin. Yrjö sattui silloin olemaan sikana piirin sisässä. Hän koetteli tunkeilla ulos piiristä, mutta piirissäolijat seisoivat niin liki toisiaan, ettei siitä ollut helppo päästä pois. Piirissäolijat lauloivat:

Huis sika metsään, ole kaiken kesää, tule jouluks kotiin: tuo puolaa tullessas punaisesssa pussissa, sinisessä silkissä, koriassa kontissa vaskisessa vadissa, kultaisessa kupissa, maalatussa maljassa. Saisit lapset syödäkseen, marjahuttuu keittääkseen, marjaviinaa juodakseen.

Vihdoin Yrjö sattui Saarelan isännältä pääsemään piiristä ulos, ja Saarelan isännän täytyi käydä siaksi. Häntä ahdistettiin ulos piiristä ja laulettiin sama laulu kuin Yrjönkin sikana ollessa. Leikkiä pitkitettiin siksi kunnes käytiin illalliselle. Illallisen perästä kävivät vanhemmat ihmiset makaamaan, vaan nuoremmat läksivät joululeikkiin Tinnoon.

Leikkipaikassa leikittiin jo ennen kerrotuita leikkejä. Tavallisesti aloitettiin joululeikit aina vastakkaistanssilla; sitten seurasi piiritanssi ja sen perästä muita leikkejä, joskus, mutta ei aina, siinä järjestyksessä kuin minä olen kertonut. Järjestys riippui kokonaan johtajasta. Niinpä nytkin viimeispyhäiltana otettiin muiden leikkien ohessa myöskin seulanjuoksu.

— Käydäänpäs nyt seulanjuoksua, ehdotteli Tinnon Martti. Minä käyn oikeaan ja akkarapukkani käyköön vasempaan päähän. Vaan pienemmät tytöt ja pojat pysykööt poissa. Kenen kädet laukeavat, se pääsee leikistä pois.

Nuoriso kävi seisomaan, tyttö pojan ja poika tytön viereen, ottaen toisiaan käsistä kiinni. Kun kaikki oli valmiina, alkoi Martti tanssien mennä oikean rintaman sivua ja hänen viereisensä seurasivat häntä järjestyksessä. He kulkivat hyppien koko kaarteen rintaman etupuolitse laulaen:

Tilli lilli likkasii, tilli puna poski: kyllä näyttäät nätille, vaan ei oo lupa koskii.

Kun Martti pääsi nuorikkonsa kohdalle rivin päähän, nostivat nuorikko ja hänen viereisensä Tolja kätensä ylös, luullen Martin, kuten tavallisesti tapana oli, menevän heidän käsiensä alaitse, vaan Marttipa ei siitä mennytkään, mutta pujahti tuvan ovesta ulos, ja koko leikkirahvas pitäen lujasti toistensa käsistä kiinni seurasi häntä järjestyksessä. He juoksivat tanhuanpuolimmaisesta porstuanovesta ulos, ympäri tuvan ja tulivat pihanpuolimmaisesta porstuanovesta takaisin ja asettuivat tuvassa entiseen asemaansa. Nyt vasta Martti teki kierteen uudestaan ja meni nuorikkonsa ja Toljan käsien alaitse ja kiersi koko kaarteen takapuolitse paikallensa.

Nuorikko alkoi vuorostaan tanssia oman rintamansa sivuitse ja laulaa:

Nyt tuleepi meitin vuoro talla, ralla, ralla, kuin kylälle kyydin vuoro, talla, ralla, ralla.

Koko kaarteen etupuolitse kierrettyään he tulivat Martin luokse, joka viereisensä Lahtelan Liisan kanssa nosti kätensä. Siitä nuorikko ynnä häntä seuraava nuoriso meni kaarteen taitse takapuolitse paikalleen.

Nyt kävivät Martti ja hänen nuorikkonsa kaarteen ulkopuolelle seisomaan ja Liisa johdatti joukkoa samaten kuin Marttikin pujahtaen Toljan ja hänen viereisensä tytön käsien alaitse. Tolja taasen vuorostaan meni samalla tavalla Liisan ja hänen viereisensä pojan käsien alaitse. Sitten kävivät Tolja ja Liisa kaarteesta ulkopuolelle seisomaan, Tolja nuorikon ja Liisa Toljan eteen.

Kaarteen päihin jääneet johtivat taas vuorostaan joukkoa, samaten kuin edellisetkin, ja kävivät sitten ennen päässeiden luokse jonoon. Tällä tavalla jono kasvoi kasvamistaan ja kaarre väheni vähenemistään siksi, kunnes kaikki vihdoin tulivat samaan jonoon, poika tytön ja tyttö pojan viereen. Mäkelän Vappu jäi viimeiseksi kaarteesta yksinään jäljelle.

Nyt järjestettiin jono keskelle lattiaa ja Vappu, tullen Lippolan Juhanan eteen, joka seisoi jonon etupäässä, sanoi:

— Hyvää iltaa!

— Siinä on silta, jos tahdot, niin tallaa päälle, sanoi Juhana ja kysäisi samalla:

— Mitä kuuluu?

— Takaa tuulee, eestä löyhöttää, vastasi Vappu.

— Mitäs läksit? kysäisi taas Juhana, johon Vappu vastasi:

Kävin minä, kun kävinkin siemeniä seulomahan. Seula suljahti kädestä, läksi villi vieremähän. Sitä olen etsinnynnä, kysellyt kylä kylältä, vaan en ole löytänynnä

Tähän vastasi Juhana:

Seulas kekki keikutteli meidän ovesta sisälle. Meidän ehtoisa emäntä keksi seulan kekkiväisen. Otti seulan sylihinsä perämaalta, penkin alta, taikinapytyn takanta. Seulan seinälle asetti naulaan peräkammarihin. Käyös sieltä katsomahan.

Vappu meni jonon toiseen päähän, jossa Tinnon Martti oli seulana. Päästyään Martin luo tavoitti Vappu häntä kiinni, vaan Martti lähti juoksemaan jonon ympäri minkä ennätti ja Vappu kipaisi perästä. Näin juostiin jonon ympäri aika vauhtia, eikä Vappu saavuttanut Marttia, vaikka kaiken voimansa pani liikkeelle. Vihdoin keksi Vappu keinon: hän pyörähti ympäri, juoksi Martille vastaan ja otti hänet syliinsä. Vappu kävi Juhanan eteen jonon etupäähän. Martti rupesi seulan etsijäksi ja hänen nuorikkonsa jonon toisessa päässä oli seulana. Martti kysyi ja Vappu vastasi edellä kerrotulla tavalla. Sitten läksi Martti tavoittamaan nuorikkoansa, joka juosta vitmasi edellä minkä vain ennätti. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes jokainen oli sekä seulana että seulan hakijana.

— Kaikkihan tässä jalat herpoavat (väsyyvät), käydään nyt jotain istumaleikkiä, sanoi Tinnon nuorikko.

— Käydään parisille, ehdotteli Tolja.

Siihen suostuivat kaikki, ja pojat valitsivat parikseen sen tytön, jonka kukin halusi. Sitten käytiin penkille istumaan tyttö pojan ja poika tytön viereen.

Tolja otti naulasta vyön, jonka hän punoi letiksi ja tuli Mattilan Simon luokse, joka istui Tinnon nuorikon vieressä. Tinnon Martti seurasi Toljaa palava kynttilä kädessä.

— Haluatko vaihtaa? kysyi Tolja.

— Nyt on Simo sillä päällä, se myöpi ja vaihtaa, vastasi Simo.

— Kuinka paljon pitää välirahaa olla? kysyi Tolja.

— Kuusi markkaa, vastasi Simo ja ojensi kätensä.

Tolja löi letillä Simon kämmenelle kuusi kertaa. Martti näytti tulta ja kävi ympäri koko leikkinuorison sanoen:

— Meillä on ja annetaan, jos loppuu niin lainataan; valitse parasta.

Simo katseli vähän aikaa, meni Lippolan Juhanan luo, joka istui Niemelän Kaisan vieressä, ja otti Juhanan kädestä kiinni. Mitään virkkamatta Juhana nousi ja meni nuorikon viereen istumaan. Simo istausi Kaisan viereen. Martti ja Tolja seurasivat Juhanaa, jolta kysyivät:

— Tahdotkos vaihtaa?

— Jospa häntä vaihtaisi, vastasi Juhana ojentaen kätensä. Minä tahdon viisi markkaa väliä.

Tolja löi Juhanan kämmenelle viisi kertaa ja Juhana meni jälleen entiselle paikalleen, otti Simon kädestä ja Simon täytyi nousta. Juhana kävi Kaisan viereen istumaan.

— Peri hyvä maa omasi, nuorikko sanoi nauraen Simolle.

— Siltä se näyttää, vastasi Simo ja kävi nuorikon viereen istumaan.

— Vieläkös Simo vaihtaa? kysyi Tolja.

— Enkä vaihdakaan enää, vastasi Simo.

— Näytä sitten rakkautesi, käski Tolja.

Simo laski kätensä nuorikon kaulaan ja sillä se oli tehty. Tolja ja Martti menivät Juosun Juopin luokse, joka istui Niemelän Sohvin vieressä. Juoppi sanoi vaihtavansa ja laittoi Lippolan Juhanan Kaisan vierestä Sohvin viereen. Juhana taas puolestaan vaihtoi ja meni Kaisan viereen uudestaan. Nyt punastui Kaisa ja kuiskasi jotain Juhanalle korvaan.

Kun toiset pojat näkivät, että Juhana niin mielellään tahtoi istua Kaisan vieressä, he vaihtoivat ja ajoivat Juhanan pois. Kun Kaisa oli Juhanalle kuiskannut, ei hän enää mennytkään Kaisan viereen, vaan istui missä sattui.

Tolja ja Martti kävivät pari parilta rivin loppuun asti. Kun pojat olivat kyllikseen vaihdelleet, tuli sitten tyttöjen vuoro vaihtaa. Tinnon nuorikko aloitti. Kaisa ei mennytkään Juhanan viereen koko vaihtoaikana, vaan istausi Sikasen Martin viereen rivin päähän. Kun kaikki olivat vaihtaneet ja Kaisa oli viimeinen vaihtaja, niin hän meni silloin vasta Juhanan viereen ja jäikin siihen istumaan.

Kun vaihteleminen oli päättynyt, Martti istausi nuorikkonsa viereen, otti kukkarostaan pienen rahan, pani sen huuliensa väliin ja käski nuorikkonsa ottaa sen suullansa, jonka toinen tekikin ja antoi sen taas viereisellensä pojalle samalla tavalla. Martti ja Tolja seurasivat rahan kulkua kynttilän kanssa. Ken episteli ottaa rahaa, se sai lettiä. Kaisa ensin vähän epakoisi, vaan kun näki letin jo ojennettuna, otti sukkelaan rahan Juhanan suusta ja niin antoi ensimmäisen muiskun sulhasellensa. Kun raha oli koko rivin kulkenut päästä päähän, päättyi parisilla olo.

— Nyt saatte vähän aikaa tanssia, sitten otamme taas uudet leikit, sanoi Tinnon Martti.

Sillä aikaa kun nuoriso huvitteli itseään tanssilla, Martti ja Tolja pystyttivät puut peränurkkaan ja laittoivat hurstista kammion, johon jätettiin pikkuinen ikkuna. Kaikki reilaan saatuaan sanoi Tolja:

— Kenellä naisista on kimein ääni itkeä, se käyköön neidoksi kammion.

Naiset tuumailivat vähän aikaa keskenään ja sanoivat sitten:

— Mäkelän Vappu käypi neidoksi kammioon; mutta te saatte määrätä muut toimitusmiehet.

Tolja määräsi Tinnon Martin isäksi, hänen nuorikkonsa emoksi, Lahtelan Martin veikoksi, Perätalon Riitan siskoksi, Juosun Juopin sedäksi, Mattilan Aunon tädiksi, Mattilan Simon enoksi ja Lippolan Juhanan sulhoksi. Törmälän Mikko pääsi linnan voudiksi ja Tolja sitten kävi linnan päälliköksi ja istuutui pöydän päähän. Vouti sai ehdotella ja toimitella päällikön käskyjä. Neidon sukulaisista käveli kukin vuoronsa "pitkin meren rantaa" (uunin rinnan väliä). Laulettiin:

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki isänsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä isä, rakas isä lunasta mua täältä!

Isä: Millä mä sun lunastan, kun on vähän varaa?

Neito: Onhan sulla kolme ruunaa: pane paras pantiksi.

Isä: Ennen mä luovun tyttärestäin, ennen kuin parhaasta ruunastain.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa, näki emonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä emo, rakas emo, lunasta mua täältä!

Emo: Millä mä sun lunastan, kun on vähän varaa?

Neito: Onhan sulla kolme lehmää: pane paras pantiksi.

Emo: Ennen mä luovun tyttärestäin, ennen kuin parhaasta lehmästäin.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa, näki veljensä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä veikko, rakas veikko, lunasta mua täältä!

Veikko: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme miekkaa: pane paras pantiksi!

Veikko: Ennen mä luovun siskostani, ennen kuin parhaasta miekastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki siskonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä sisko, rakas sisko, lunasta mua täältä!

Sisko: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolmet silkit: pane paraat pantiksi.

Sisko: Ennen mä luovun siskostani, ennen kuin parhaista silkeistäni.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki setänsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä setä, rakas setä, lunasta mua täältä!

Setä: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme sikaa: pane paras pantiksi!

Setä: Ennen mä luovun veljeni tytöstä ennen kuin parhaasta siastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki tätinsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä täti, rakas täti, lunasta mua täältä!

Täti: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa!

Neito: Onhan sulla kolme uuhta: pane paras pantiksi.

Täti: Ennen mä luovun neidostani, ennen kuin parhaasta uuhestani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki enonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä eno, rakas eno, lunasta mua täältä!

Eno: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme laivaa: pane paras pantiksi.

Eno: Ennen mä luovun siskoni tytöstä, ennen kuin parhaasta laivastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa, näki sulhonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä sulho, rakas sulho, lunasta mua täältä!

Sulho: Kyllä mä sun lunastan, jos vaan onpi varaa.

Neito: Onhan sulla kolme kontua, pane paras pantiksi.

Sulho: Ennen mä luovun kaikesta muusta, ennen kuin armaasta neidostani.

Nyt sulho meni kammion ikkunan alle. Hänelle neito kertoi kovan kohtalonsa:

Kun minua käskettihin kaupuksille kaupunkihin, niin mä sousin suotuisasti venosella pienoisella, kuutilla kuparisella noilla vienoilla vesillä, lakkapäillä lainehilla, saavuttaa tämän sataman.

Tuli vouti vonkanokka, kierosilmä, kelkkavatsa, tahtoi mua taivutella, otti kiinni olkapäistä, kaappoi kainaloisistani. Minä huusin huikeasti kohti kurkkuuni kovasti, jotta kaiku kauas kuului itse linnan isännälle. Kohta juoksi jalo herra, saapui tuonne satamahan. Tälle vouti vänkänokka, valehteli vaivattava omin luvin ottaneeni ryytimaasta marjasia.

Minä puhuin puolestani sekä selvitin asiat, vaan ei uskottu minua, annettu ei oikeutta. Tänne minut teljettihin niin kuin varas, vangittihin.

Käi (kävi) isoni, käi emoni kävi kaikki mun sukuni katsomassa, kuulemassa minun kurjan kujerrusta, vajavaisen valitusta; vaan ei auttaneet minua, ei luvanneet lunnahia. Vasta sinä sulo sulho, oma armas Anttiseni kuulit kultas kujerruksen, vastaan otit valituksen ja lupasit lunnahaksi antaa kolme kontuasi.

Käy nyt linnan kartanohon itse isännän puheille: selittele seikat kaikki, lupaa lunnaat suoritella.

Kuules sulo sulhaseni, armas oma Anttiseni! Älä heitä herttaistasi, auttamatta armastasi, vaikka menkööt maat ja mannut, maat ja mannut, kodit, konnut: onhan meillä oiva kädet, terve ruumis työskennellä. Minä pyydän puolestani hyvyyttäsi hautaan asti aina palkita paraiten.

Tähän sulho vastasi vakuuttaen:

Älä kultani kujerra, älä mieltäni murenna! Sen mä tehnen, minkä voinen sinun pääsi päästimeksi, henkesi lunastimeksi. Jos ei ensin raha riitä, sitten vasta muu varasto. En mä heitä herttaistani enkä luovu linnustani, vaikka menis maat ja mannut, maat ja mannut, kodit, konnut.

Näillä sanoin läksi sulho linnan isännän pakinoille. Sillä aikaa neito toivotteli:

Kostonpäivä koitukohon, maksun aika auetkohon tuolta taivahan navalta, yliseltä ilman päältä isolleni, emolleni, veikolleni, siskolleni, sedälleni, tädilleni, enolleni, sulholleni. Iso heitti, emo heitti, heitti muu sukuni suuri: vaan ei heitä herttaseni, hylkää oma ystäväni.

Isän ruunat uupukoot parhaan touon aikana. Emon lehmät ehtykööt parhaan maidon aikana. Veikon miekat katketkoot parhaan sodan aikana. Siskon silkit revetkööt parhaan nainta-aikana. Sedän siat susi syököön parhaan tappoaikana. Tädin uuhet uhveltukoot (nääntykööt) parhaan villa-aikana. Enon laivat hukkukoot parhaan purjeaikana. Sulhon konnut kasvakoot täyden joka aikana. Sulhon toiveet toteutukoot, menestykööt mielin määrin aina joka aikana!

Heti kun neito oli puheensa päättänyt, tuli vouti, aukaisi kammion oven ja käski neidon tulla linnan isännän eteen. Täällä asia tutkittiin ja neito kertoi samat sanat kuin hän oli sulholleen kertonut. Linnan isäntä julisti neidon vapaaksi ja määräsi voudin vangittavaksi lausuen:

Tämän seikan selvillensä olen tullut tietämähän: syy on voudin Ventolaisen, kun hän kurja koetteli viekotella viatonta. Siksi hänet heitettäköön, tuonne kurja työnnettäköön kammottavaan kammiohon, jossa neittä kiusaeli, moisen miehen morsianta.

Kohta otettiin vouti kiinni ja vietiin kammioon. Sulho ja neito kiittelivät linnan isäntää, sanoivat jäähyväiset ja läksivät käsi kädessä kotiinsa. Siihen päättyivät tämän illan leikit.

Seuraavana aamuna, joka oli ensimmäinen arki, läksivät toiset vieraat kotiinsa Niemelästä. Heille emäntä pani tuomisiksi piirakoita, ohrasia ja voita. Vasta päivällisen jälkeen läksivät jouluvieraat kotiinsa. Niin kauan kuin vieraat olivat talossa, eivät miehet vielä mihinkään jokapäiväisiin tehtäviin ryhtyneet; ainoastaan naiset neuloivat ja nastasivat. Missä talossa ei jouluvieraita ollut, siellä ajettiin joulupahnat murkinan aikana ja alettiin joka-aikaisia askareita toimitella. Aattolohko varistettiin murkinaksi ja se syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Joululeivät, jotka olivat koko joulupyhät olleet suurella pöydällä, vietiin viljasalvoon aittaan. Sieltä ne vasta touonalkajaisissa otettiin ja syötiin. Niemelässä alettiin vasta arkisia töitä toimitella vierasten pois lähdettyä, jolloin joulupahnat korjattiin ja "joulu ajettiin tuvasta ulos". Joulumurut korjasi emäntä pieneen pussiin, jonka pani omaan talteensa. — Koko jouluna ei pöydältä viety leipämuruja minnekään, vaan ne pyyhittiin joululeipäin alle, josta ne vasta korjattiin silloin kun joululeivätkin. Näitä muruja annettiin eläimille touonalkajaisissa. — Sillä tavoin tuli joulua kestämään Niemelässä sekä toisissakin taloissa lähes viisi päivää. "Ken kyllin kesällä kyntää, se jouten joulua pitää, päätäkauten pääsiäistä", ja niin sitä tehtiinkin.

Uusi joulu

Sisältö: Pienet pyhät. Uudenjoulunvieraat. Tinan valaminen. Uudenvuoden taikoja. Tyttöjen unet. Kirkossa käynti. Joululeikkejä. Hanhisilla olo. Rahanjuoksu. Läppäysrinki. Voutisilla olo.

Uutta joulua ja loppiaista kutsutaan Itä-Suomessa pieniksi pyhiksi. Vanhaa joulua vietettiin neljä vuorokautta, vaan jos viides päivä sattui olemaan sunnuntai, niin meni se yhtenä jouluna ja siis viidentenä joulupäivänä. Uutta joulua vietettiin vain tavallisesti yksi päivä, mutta jos sunnuntai sattui olemaan seuraavana päivänä, niin se meni yhdessä möysissä joulun jatkona. Loppiaista vietettiin myös yksi päivä pääpyhänä, ja sen jälkeinen päivä, Hiiva-Nuuti, oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisimpiin kovempiin askareihin ryhdytty, toimiteltiin pienempiä käpellyksiä. Oikeastaan lapsista tuntui Hiiva-Nuuti surujuhlalta, kun se korjasi iloisen joulun; Sillä Hiiva-Nuutista alkoi sininen talven selkä, jolloin oli toimeen tultava kauraisella leivällä ja keitoksella; sillä ylellinen jouluelämä kulutti särpimet, ja mitä jäljelle jäi, ne nautittiin pyhä- ja juhlapäivinä kotona, sekä miehet talven pitkään rahdin vedossa. Siitä syystä olikin lapsilla ja nuorisolla mieli paha, olo apea. Siksi sanottiinkin:

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuuti pois ajaapi.

Niinkuin tunnettua on, rakastivat esi-isämme pitkiä pyhiä ja muita juhlia. Tämä tapa näyttää olleen yleinen kaikilla Itämaan kansoilla. Häät ja muut pidot kestivät useampia päiviä. Häiden perästä käytiin jouluvieraina niillä sukulaisilla, jotka olivat häissä olleet. Kuinka monta henkeä oli kustakin talosta häissä, niin monta henkeä tuli häätalosta jouluvieraiksi. Uusille jouluille kutsuttiin talon tyttäret miehineen (vävyt). He viipyivät kaksi, useasti kolmekin vuorokautta, jos nim. pyhä sattui olemaan uudenvuoden huomenna. Kenellä ei ollut nuoria vävyjä tahi jos talonmiehen oli toiseen paikkaan mentävä uusille jouluille, niin kutsuttiin vävyt vasta loppiaisena uusille jouluille. Varsin vanhoja tyttäriä ei enää käytetty uusilla jouluilla kuin ani harvoin nuorempain keralla.

Pieniksi pyhiksi, samoin kuin vanhaksi jouluksikin, leivottiin ja paistettiin. Ainoastaan olutta ja viinaa varattiin jo joulun alla niin paljon, että niitä riitti pieniksi pyhiksikin. Oli myös monta muuta tointa ja varusta, niinkuin esim. kynttilän teko, tuvan pesu ym., joita ei enää pieniksi pyhiksi huolinut hommata, kun ne oli jo joulun edellä toimitettu.

Kun Niemelään oli kutsuttu uusille jouluille kolme talon vävyä, niin täytyi varata enemmän heiniä kotiin sekä paistaa ja leipoa enempi vierasten varalle. Iltahämärissä tulivat jo vieraat: Mauno-sedän vävyt Variksen Matti ja Mierolan Rusi molemmat vaimoineen sekä Mari-ämmän vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa. Heitä otettiin vastaan, niin kuin jo olemme jouluvieraiden vastaanotosta kertoneet.

Kylvettyä toi ukko-Lauri valinkauhan ynnä koko joukon tinaromua tupaan. Pöydän vierestä nostettin rahi pankonpäähän ja Mauno-setä istausi rahille. Kapallinen vettä tuotiin rahille ja kolme pärettä sytytettiin palamaan. Valinkauhaan pantiin tinaa, joka sulatettiin pärevalkealla. Tinan sulaksi saatuaan heitti Mauno-setä sen vesikappaan mainiten heittäessään sen henkilön nimen, jolle tinaa sulattiin. Tavallisesti sulattiin ensiksi talon vanhimmalle henkilölle. Niinpä nytkin ensimmäiseksi sulattiin talon vanhalle emännälle, Kaisa-ämmälle. Tina muodostui aivan pitkulaiseksi. Kun emäntä otti sen vedestä, oli hän hyvin liikuttunut.

— Nyt meidän äidillä ei enää ole pitkiä elonpäiviä, kun tina on noin pitkulaiseksi valahtanut; aivanhan tuo on kuin ruumisarkku, sanoi isäntä.

Samaa todistivat kaikki. Emäntä mietti vähän aikaa ja sitten hän lausui:

Käyköön Herra tahtos jälkeen: en pane tähän määrää päälle; tiedät tott kumman tarvinnen, elää, eli kuolla pois täältä; tott minull tapahtuu tahtos perään, elän eli käyn kuoleman erään: yksi kaikk, omas olen, Kriste. (Vvk. 309:8).

Sen jälkeen valettiin ukko-Laurille, Helka-ämmälle, Mari-ämmälle, Mauno-sedälle, isännälle jne. jokaiselle ikänsä jälkeen. Kun isännän tyttärelle Kaisalle valettiin ja tina muodostui räsäiseksi ja ikään kuin kruunun kaltaiseksi, niin ennustivat kaikki Kaisan joutuvan naimisiin. Kaisa punastui kuni leppälastu eikä virkkanut sanaakaan. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että hän luuli vieressään seisovan Anni-serkkunsa sen kuulevan. Siksi hän pani kätensä sydämensä päälle ja meni penkille istumaan. Hän tunsi hervotusta ruumiissaan ja muisti mitä hän oli Lippolan Juhanalle luvannut. Tinan valamista pitkitettiin niin kauan, että jokaiselle perheenjäsenelle tuli valetuksi. Sitten valettiin uusijouluvieraille. Kun valettu tina meni venheen muotoon, se ennusti hyvää kalavuotta, korren tahi tähkän muoto hyvää viljavuotta jne.

Kun tina oli valettu, tuottiin jouluoljet tupaan ja käytiin ilalliselle. Syödessään katsahti pieni Jaakko ikkunaan, parkaisi kovasti ja nousi äitinsä syliin.

— Mikä sinulla on, lapseni, kun noin parut ja vapiset? kysyi Heti lapseltaan.

— Mörkö on tuolla ikkunassa ja katsoo tänne, vastasi Jaakko.

Nyt kaikki kurkistivat ikkunaan katsomaan ja Jaakon isä sanoi:

— Ei lapseni siellä mitään mörköä ole, se on vain joku toisen talon poika, joka katsoo meidän perettä niiden länkien lävitse, jotka ovat olleet kolme kertaa hevosen kaulassa ruumista hautaan viedessä. Jos hän huomaisi jonkun meistä olevan päätönnä illallista syödessä, niin se ihminen kuolisi ensi vuonna.

Sen kuultuaan Jaakko koetteli kädellään päätänsä ja sanoi:

— Paikallaan minun pääni on; en minä suinkaan vielä kuole.

Kaikki rehahtivat nauramaan ja toisetkin lapset koettelivat kädellään, oliko pää paikallaan vai oliko se poissa. Tämä tietysti herätti naurua enemmän. Ukko-Lauri oli hyvin vakainen ja sanoi:

— Käypäs sinä Simo Mattilassa suotta aikojaan tiedustamassa, kuka meidän ikkunasta kurkisteli, ja huomasiko hän kenenkään olevan päätönnä.

Simo teki käskyn mukaan. Tultuaan takaisin hän sanoi:

— Mattilan Aatu sanoi katsoneensa meidän ikkunasta, vaan hänet huomattiin, ennen kuin hän ennätti tarkastaa joka henkeä, ja siksi ei hän kerennyt nähdä mitään, vaan hänen täytyi kiiruhtaa pois.

Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tytöt ottivat pöydälle jääneet pienet luupalaset ja pistivät ne makuutilansa päänalusiin, että muka näkisivät unta tulevasta sulhostaan.

Kun vuoteet oli tehty ja kaikki päivän askareet toimitettu, menivät tytöt pihalle koiran haukuntaa kuuntelemaan. Vähän aikaa siellä oltuaan he kuulivat vihdoin koiran haukunnan Kukkurais-mäeltä päin. Kohta he riensivät jyväaitan seinähirsiä lukemaan. Ensimmäisen hirren nimi oli koppa, joka merkitsi köyhää sulhoa; toisen hirren nimi rasia, merkitsi toimeentulevaa, ja kolmannen nimi arkku, merkitsi rikasta sulhoa. Rasia sattuikin viimeisen hirren nimeksi, ja tytöt olivat siihen tyytyväiset.

Mutta ei ilo ilolle tuntuisikaan, jollei sitä saa lähimmäiselle ja varsinkin hyvälle ystävälle ilmoittaa. Niinpä nämäkin tytöt tiedot saatuaan riensivät kammariin, jonne Sohvi nouti sisarensa Korjuksen Marin, nuorikon, jolle he kertoivat kaiken. Mari naurahti ja sanoi:

— Olispahan rikas tahi köyhä, kunhan vain muuten on mieluinen; mieheenhän vihitään, mutta ei rikkauteen; sillä

rikas ei ole aina rikas, eikä köyhä aina köyhä. Rakas on aina arvollaan.

Jätämme naiset kammariin puhelemaan lempiseikoistaan; me pistäymme tupaan kuuntelemaan miesten pakinaa, kun he illallisen syötyään istuvat suuren pöydän ympärillä ja niitä näitä keskenänsä juttelevat.

— Ei sitä ennen vanhaan näin ristissä käsin istuttu uudenvuodenaattona, vaan tahdottiin taikatempuilla tiedustella tulevan vuoden tuloa, pakisi ukko-Lauri. Muistan hyvin, kun setävainajani ynnä muiden meidän ja toisen talon miesten kanssa meni Ristitierintaan, jossa kolme tienhaaraa erkanee toisistaan. Setävainajallani, joka oli talonisäntä ja vanhinta kantaa kylässämme, oli uuniluuta keralla. Sillä hän teki piirin tienristeyksille ja me kaikki kävimme piirin sisään. Tämän piirin sisään eivät pahat henget uskaltaneet tulla. Me heittäysimme pitkällemme kuuntelemaan, vaan setävainajani seisoi meidän keskellämme ja heilutti uuniluutaa neljälle ilmansuunnalle. Jos joku meistä kuuli jonkinlaista ratinaa, niin se merkitsi hyvää viljavuotta. Vaan jos ei mitään kuulunut, niin silloin oli katovuosi odotettavana. Joskus luulimme kuulevamme huokauksia ja voihkimisia. Silloin saatiin olla varmat, että joko sota, rutto tahi joku muu räähkävuosi oli tulossa.

— Pitivätkö ne merkit aina paikkansa? kysyi Korjuksen Risto.

— Tiettävästi ne pitivät. Jos joskus ei sattunut käymään luulomme mukaan, niin ei suinkaan ollut syy siihen merkeissä, vaan meissä jotka emme kylliksi tarkkaan ja hartaasti merkkejä ja ennustuksia kuulleet tahi kuunnelleet, vastasi ukko-Lauri.

— Eikö tämmöiset taikatemput olleet teistä syntiä? kysyi Risto.

— Eikö mitä, vastasi ukko-Lauri. Ovathan ennen vanhaankin rohveetat ja muut pyhät miehet tiedustelleet ja ennustelleet tulevaisia asioita.

Risto katsahti Anttiin ja naurahti. Tämän huomasi ukko-Lauri ja sanoi:

— Kyllä minä tiedän, ettet sinä Risto etkä sinä meidän Antti enempää kuin Lippolan kirkonmiehen Juhanakaan usko taikatemppuja. Te kun olitte sen pappilan maisterin koulussa vähän aikaa, niin hän teille opetti sellaista uutta oppia, jota eivät meidän esi-isämme tunteneet emmekä mekään tahdo tuntea. Mutta elämä on todellinen koulu, se opettaa teidät ajan pitkään uskomaan mitä esi-isät ovat uskoneet; muuten ette tässä elämässä toimeen tule.

Risto ja Antti eivät näin juhla-aattona tahtoneet käydä kiistelemään vanhan miehen kanssa, semminkin, kun he kokemuksesta jo tiesivät, ettei peritystä luulosta niin hevillä luovuta, vaan moinen kiista saattaisi synnyttää eripuraisuutta vanhain ja nuorten välillä. Siksi he eivät puhuneet mitään, vaan vaikenivat ja kuuntelivat vanhain tarinoita. Kun iltaa oli jo kulunut pitkälle, niin tehtiin tilat ja käytiin makaamaan. Mauno-setä laittoi savivatiin yöksi kynttilän palamaan.

Uuden joulun aamuna ei tarvinnut nousta niin varhain kuin vanhan joulun aamuna, sillä uutena jouluna ei menty niin varhain kirkkoon kuin vanhana jouluna. Kukko jo lauloi kolmannen kerran, ja sitten vasta noustiin.

Kun aamutoimet oli tehty, alettiin tehdä kirkkoon lähtöä. Sillä välin menivät tytöt kammariin kertomaan näkemiänsä unia toisilleen. Sinne tuli Korjuksenkin nuorikko. Vanhemmat tytöt kertoivat unensa ja arvostelivat niiden merkitystä, mutta ne eivät näyttäneet mitään huomiota herättäneen. Sitten he kyselivät Kaisan unta. Kaisa ensin vähän episteli, mutta virkkoi viimein:

— Lippolan Juhana vei meiltä karitsan ja minä itkin sitä.

— Sinä itse oletkin se karitsa, jonka Juhana viepi, sanoivat toiset tytöt.

— Eihän teilläkään entinen haittaa, jos hän vienee jommankumman teistä, virkkoi Kaisa.

— Saapi nähdä, mitä merkitystä on Kaisan unella. Minä kun ensimmältä koettelin kertoa miehelleni untani, niin hän nauroi ja sanoi minulle: Älä rupea narriksi; sillä joka unia uskoo, hän ajaa tuulta takaa. En minä voi ihan sentään uskomatta olla, sanoi Korjuksen Mari.

— Samanlainen uskomaton on Antti veljenikin, todisti Kaisa.

— Ei taida Lippolan Juhanakaan sen uskovaisempi olla. Viime kesänä kun kerrottiin, että Lahtelan vasikka on metsän peitossa, niin Juhana ja meidän Antti tekivät pilkkaa koko asiasta, virkkoi Anni.

Juuri kun tyttöjen pakinat alkoivat päästä leveimmilleen, tultiin heitä käskemään laittautumaan, jos tahtoivat kirkkoon mennä. Tarinat saivat jäädä toiseen kertaan ja kirkkoon piti kiirehtiä.

Niemelästä lähdettiin kahdeksalla hevosella kirkkoon niin kuin vanhana joulunakin. Nuorilla oli kellot ja kalkalot, vaan vanhoilla ei niitä ollut. Hämärissä päästiin kirkolle.

Kirkonmäellä toivottelivat lukkari, silta- ja jahtivoudit, kirkon- ja lautamiehet sekä muut herraslehdellä olijat toisilleen hyvän huomenen ohessa onnellista uuttavuotta. Rahvas kokonaisuudessaan ei tästä tavasta mitään tiennyt.

Kun jahtivouti tapasi lukkarin, joka oli vanhapoika, niin hän sanoi:

— Onnellista uuttavuotta, akkavuotta, lapsivuotta.

Tähän lukkari vastasi:

— Ja minä toivotan sinulle: leskivuotta, läskivuotta, autuasta armovuotta!

Aamukellon soitua kokoontuivat kaikki pitäjän oltavimmat miehet sakastiin. Kun rovasti tuli myös sinne, niin kaikki yksituumaisesti kumarsivat hänelle ja sanoivat yhdestä suusta:

— Onnellista uuttavuotta, rauhaa ja terveyttä!

Rovasti kumarsi vastaan ja sanoi:

— Onnellista uuttavuotta teillekin, hyvät ystävät! ja kätteli heitä kaikkia.

Kirkonmenon aikana pojat tiedustelivat toisiltaan, missä olisi soveliain paikka illan leikeille. Kukin kyläkunnassaan kuului tietävän jonkun semmoisen. Varsin pienissä kylissä, joissa ei tyttöjä ollut kylliksi, ei päätetty pitää leikkejä, vaan pojat tuumivat tulla johonkin suurempaan kylään ja tuoda parhaat piiat mukanaan; rasimukset saivat jäädä kotiin makaamaan.

Kirkossa taasen ei mitään niin hartaasti kuunneltu kuin väkiluvun muutoksia viime vuonna. Varsinkin tytöt ja pojat panivat tarkoin mieleensä, kuinka monta paria vihittiin avioliittoon viime vuonna.

Kotiin mennessä ajettiin kilpaa samoin kuin vanhana joulunakin.

Päivällisen perästä vanhemmat ihmiset kävivät ruokalevolle, vaan nuoremmat lukivat kirjaa ja puhelivat päivän tapauksia.

Illan suussa kokoontui kylän nuoriso Niemelään. Tytöt keskustelivat hiljaa ja salaisuutenaan viime yönä näkemänsä unet, jotka antoivat aihetta milloin rehakkaan nauruun, milloin ihmettelemiseen ja milloin mihinkin mielenosoitukseen sen jälkeen millainen uni oli. Pojat taasen keskustelivat pääasiallisesti joululeikeistä ja missä talossa minkin kylän nuoriso leikkinsä piti ja minkä kylän pojat olivat aikoneet mihinkin kylään leikkiin mennä. Sitten he kävivät Mäkelästä kysymässä lupaa saada siellä pitää leikkejä. Sen saatuaan he kysyivät tyttöjen äideiltä luvan saada viedä tyttöjä leikkipaikkaan. Illallisen perästä kokoontui nuoriso leikkipaikkaan: likimmistä naapureista käveltiin jalkaisin, vaan pitempimatkaisia tyttöjä haettiin hevosella. Korjuksen Risto meni myös keralle nuorikkonsa kanssa.

Kun yhtä ja toista oli ensin leikitty, käytiin Toljan kehotuksesta hanhisille. Lippolan Juhana kävi seisomaan selin peräpenkkiä vasten. Hänen eteensä kävi Niemelän Kaisa, Kaisan eteen kävi Tolja ja Toljan eteen Mäkelän Vappu jne. niin että poika tuli tytön ja tyttö pojan eteen. Kun jono oli sillä tavoin muodostettu, kävi Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa rivin eteen ottaen toisiaan kädestä kiinni ja niin he muodostivat portin. Jonossa olijat olivat hanhia olevinansa ja porttina olijat joutsenia. Joutsenet kysyivät yhtaikaa molemmat ja hanhet taasen vastasivat yhtaikaa kaikki. Sekä kysymykset että vastaukset sanottiin laulamalla, joka tapahtui näin:

Joutsenet: Mistäs tulet, kustas tulet, hanhoseni valkea?

Hanhet: Meren rannalta, meren rannalta, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mitä sieltä tekemästä, hanhoseni valkea?

Hanhet: Poikiani pesemästä, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Pesitkös minunkin pojat, hanhoseni valkea?

Hanhet: Olithan siellä itsekin, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Vai et pessyt poikiani, hanhoseni valkea?

Hanhet: Niin, en pessyt poikiasi, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun merehen upotan, hanhoseni valkea!

Hanhet levittäen kätensä, ikään kuin lintu siipensä:

Kyllä siipeni kannattavat, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Minä sun tulessa poltan, hanhoseni valkea!

Hanhet lyöden käsiään, niin kuin lintu siipiään:

Kyllä mä sammutan tulesi, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun hirtän hirsipuuhun, hanhoseni valkea!

Hanhet haaristaen sormensa niinkuin lintu kyntensä:

Kyllä kynteni ratkasevat, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun portista pujotan, hanhoseni valkea!

Hanhet: Jo oon siitä ennen käynyt, joutseneni ylpeä.

Samassa ryntäsi Lahtelan Jaakko, joka oli rivin etupäässä, porttia vasten. Portti supistettiin niin ettei ryntääjä ensi kerralla päässyt. Hän yritti toisella kerralla ja onnistui. Sitten tuli Niemelän Annin vuoro. Hän oli jonossa seisonut Jaakon takana. Kovan ponnistuksen perästä Anni pääsi vihdoin portin lävitse. Risto nuorikkonsa kanssa meni penkille istumaan ja Jaakko Annin kanssa kävi portiksi. Sitten he alkoivat laulun edellä kerrotulla tavalla. Kun taas Jaakkoa ja Annia seuraava pari oli portista päässyt, he kävivät portiksi ja Jaakko Annin kanssa pääsi penkille istumaan. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes kaikki jonossa olijat saivat olla sekä joutsenena että hanhena tahi toisin sanoen jonossa ja portissa.

Sitten käytiin istumaleikkiä: rahanjuoksua. Pitkä pöytärahi nostettiin uunin rinnan ja peräpenkin välille ja pitkä lauta pantiin jatkoksi, niin että se ulottui penkkiin kiinni. Siihen piiriin istahti nuoriso, poika tytön ja tyttö pojan viereen. Tolja, joka seisoi keskellä piiriä, antoi kopeekan rahan Ristolle. Risto ynnä toiset piirissä olijat levittivät kätensä polvilleen siten, että tytön käsi tuli pojan ja pojan käsi tytön käteen. Sitten he hierasivat käsiä vastakkain ja muuttivat rahan kädestä toiseen. Jokaisen hierauksen perästä he nostivat kätensä ylös ja läppäsivät vastakkain muuttaen rahan toiseen käteen. Tolja koetteli seurata rahan juoksua, joka kulki kädestä toiseen. Toljan eksyttämiseksi laitettiin välistä raha kulkemaan edestakaisin. Vihdoin Tolja älysi rahan olevan Tinnon Kaisan kädessä. Mitään virkkamatta Kaisa nousi ja rupesi rahan hakijaksi. Tolja istautui Kaisan paikalle ja leikkiä jatkettiin samalla tavalla. Jokainen koetteli rahaa säilyttää niin, ettei hakija olisi sitä hoksannut. Kenellä vain hakija luuli rahan olevan ja ilmoitti sen, hänen täytyi avata kätensä ja näyttää, oliko raha hänellä tahi ei. Useasti kyllä hakija erehtyi, mutta se ei haitannut mitään. Tarkastuksesta huolimatta pitkitettiin leikkiä ja laulettiin seuraava uudenvuodenruno:

Jo on mennyt mennyt vuosi, viime vuosi vierinynnä; menköhön tämäkin vuosi muiden vuosien mukana! Kuluneet ovat kuukaudet, kulukoon tämäkin kuuhut! Moni viikko vierähtänyt, vierähtäköön tääkin viikko! Monta päivää perätysten eletty on tätä ennen. Menköön vielä tämä päivä muiden päivien mukana! Mene, päivä, viere viikko, alene Jumalan aika

Tule tänne tyttöseni, tule potra poikaseni! Laulakaamme, soitelkaamme, tehkäämme iloinen ilta. Ei tässä surulla syödä eikä huolin haukkaella, tässä syödähän surutta, haukatahan huoletonna. Ei eletä huolen kanssa, eletähän huoletonna.

Mikä meidän eläessä kun on kyllältä varoa: kellarit teloja täynnä, telat täynnä tynnyriä, tynnyrit olutta täynnä, puolikot on puolillansa. Leipää kaikki laarit täynnä, voita viisi leiviskätä, liikkiö sianlihoa, karpio kananmunia, härän potka päälliseksi, lammasnivuiset lisäksi.

Täss on soitot seinimillä, ilopillit ikkunoilla, harput huilut kammarissa, kanteleet kamanan päällä, porokellot portin päällä, rämppäkellot räystähillä. Tanner täysi tanssijoita keskipiha keikkujoita.

Sopineeko miesten soitto, miesten soitto, naisten laulu? Kyllä sopii miesten soitto, miesten soitto, naisten laulu: tyttö tanssivi somasti, poika polkevi kovasti. Tyttö sievä ja soria, poika potra ja koria. Voisi nuo pariksi panna.

Musta valkian varaksi, lyhyt pitkän puolisoksi, pieni suuren vastimeksi, tuomi tuopin vanteheksi, kapan lauaksi kataja.

Kun rahanjuoksuleikki oli päättynyt, sanoi Tolja:

— Käydäänpäs nyt läppäysrinkiä, jota emme ole koko joulunpyhinä vielä leikkineet.

— Tehdään niin, johan tässä ollaan istumaleikkiä pidettykin, vastasi Risto toisten puolesta.

Nuoriso kävi seisomaan piiriin tyttö pojan ja poika tytön viereen. Korjuksen nuorikko jäi piirin ulkopuolelle. Hän käveli muutaman kerran piirin ympäri. Vihdoin hän läppäsi kämmenellään miestään selkään ja alkoi juosta edelleen minkä vain jaksoi. Risto läksi heti juoksemaan toisaanne päin kuin nuorikkonsa. He koettivat kilvata, kumpiko ennen ennättäisi aukinaiselle paikalle. Nuorikko ennätti ensin ja Risto jäi läppääjäksi. Vähän aikaan käveltyänsä Risto läppäsi nuorikkonsa sisarta Niemelän Sohvia, joka alkoi juosta ja juoksikin niin rivakasti, että ennätti aukinaiselle paikalle ennen Ristoa, jonka täytyi jäädä läppääjäksi uudestaan. Nyt hän koitteli varmistaida, ettei enää kolmatta kertaa jäisi läppääjäksi, ja siinä hän onnistuikin, sillä Törmälän Mari, jota Risto läppäsi, ei hoksannut äkkipikaa lähteä juoksemaan, kun hän puheli Niemelän Antin kanssa, joten Risto ennätti ennemmin aukinaiselle paikalle ja Mari jäi läppääjäksi. Sillä tavoin jatkettiin leikkiä niin kauan kuin halutti. Vihdoin Tolja sanoi:

— Huvitelkaa nyt itseänne vähän aikaa tanssilla; sitten otamme toiset leikit. Hän viittasi Ristolle, joka meni Toljan perästä tupaseen. Toiset tanssivat sillä aikaa, kun Tolja ja Risto laittoivat itsensä asuun. Tolja käänsi turkkinsa nurin, laittoi tyynyn vatsallensa ja sitoi sen vyöllä kiinni. Sääriinsä hän sitoi pieniä tiukuja ja vyöllensä kulkusia. Käteensä hän otti kepin, jonka päähän hän laittoi vöyliset. Risto puki riihikon yllensä ja sitoi olkisen vyön vyöllensä. Käteensä hän otti kepin ja selkäänsä tuohikontin.

Tolja tuli ensin tupaan ja sanoi:

— Koko leikkirahvas kokoontukoon peräpuolelle tupaa, nyt käydään voutisille.

Liikaten ja sauvansa nojassa kulkien tuli Ristokin tupaan, heitti hatun päästään, meni Toljan luo, kumarsi ja valitti:

Minä, minä köyhä vouti, köyhä vouti, vaivainen vouti, möin maani, join rahani. Ei oo aittaan asiata eikä tietä kellarihin; niin mä jouduin kulkemahan, kulkemahan, kerjäämähän. Tytär varrelle valuvi, toinen miehelle menevi: ei oo sukkoa sukua, eikä lakkia lajia eikä halvinta hametta, paitoa pahaistakana. Lehmä kaatui, lammas kuoli, kuoli valkoinen vasikka. Apua anna rikas vouti!

Tolja rikkaana voutina käveli edes takaisin, jotta kulkuset ja kellot rämisivät. Toinen käsi oli puuskassa (lantioilla), toisella hän kopisteli keppiä, jossa vöyliset helisivät, ja vastasi pönäkästi:

Minä, minä rikas vouti, rikas vouti, pramia vouti, mull on rahaa, riistaa kyllä, tavaroita tallellani: on olutta puolikossa, kivisessä kellarissa, tammisen tapin takana, sekä aitassa eloa yllin kyllin syödäksemme, syödäksemme, juodaksemme, iloleikki lyödäksemme. Paljon on vaatetta varalla kaikille kasukkapäille: pojilla on pulskat paidat, tyttärillä tyyniverat. Jos tavara loppuu, lehmän korva leikataan, hevon häntä tylsätään.

Sitten rikas vouti antoi köyhälle voudille minkä mitäkin antimia niin kuin lakkeja, kintaita ym. Ne köyhä vouti pisti konttiinsa, meni ulos ja tuli vähän ajan perästä uudestaan. Rikas vouti sillä aikaa kohteli röyhkeästi kansaa, joka vähitellen luopui hänestä; yksi toisensa perästä meni köyhän voudin puolelle. Vihdoin yksin jääneenä rikas vouti häpesi tyhmää kopeuttaan ja mennä töytäisi ulos tuvasta. Siihen loppui se leikki.

Kun lähtörinki oli tanssittu, leikkinuoriso läksi kotiinsa.

Seuraavana päivänä oli vielä jonkunlainen puolipyhä, varsinkin niissä taloissa, joissa oli uudenjoulunvieraita. Vasta päivällisen syötyään läksivät vieraat kotiinsa, minkä perästä joulupahnat korjattiin. Niistä taloista, joissa ei jouluvieraita ollut, korjattiin joulupahnat jo murkinan jälkeen.

Loppiainen eli kolmen kuninkaan joulu

Sisältö: Uusille jouluille lähtö. Kirkossa käynti. Iltapuolen vietto. Kivenpeitto. Nauriisilla olo. Hyttysillä olo. Myllysillä olo. Kurki. Nimikkoleikki. Lähtörinki.

Loppiaiseksi leivottiin ja paistettiin rukiista ja ohrasta leipää ja tehtiin kahdenlaisia, oikeita (ryyni-) ja omena- (potaatti-) piirakoita. Uudenjoulunvieraita tuli niihin taloihin, joilla oli vävyjä, jotka eivät olleet syystä tahi toisesta voineet käydä uusilla jouluilla.

Niemelästä läksivät uusille jouluille Yrjö perheineen Savolaiseen, Matti perheineen Velloseen ja Tuomas perheineen Peräkylään. Kaikki alkoivat jo tehdä lähtöä puolelta päivältä, ja päivällisen perästä oltiin valmiit matkaan. Isäntä antoi tuomislasin jokaiselle parikunnalle: miehille oikeaa ja naisille punaista viinaa. Emäntä laittoi puolestaan tuomisiksi rukiisen ja ohraisen leivän, puolenkymmentä oikeaa piirakasta, rasiallisen voita ja lammasjalan.

Isäntää oli myös kutsuttu perheineen Holttolaan, mutta hän lupasi vasta kirkolta sinne mennä loppiaisena.

Loppiaisen aattona pestiin tuvan pöydät, penkit ja rahit sekä lämmitettiin sauna. Heiniä haettiin kotiin juhlan varaksi, halot kannettiin tupaan, osa pantiin huohulaan kuivamaan ja osa jätettiin pankon alle. Päreitä laitettiin kuivamaan sekä uuniin että hölkkiin. Kuivat päreet pidettiin päreorsilla ja puolikuivat uunilla.

Saunan jälkeen tuotiin jouluoljet tupaan, hajoitettiin ympäri lattiaa, syötiin illallinen ja käytiin makaamaan.

Kun aamutoimitukset oli tehty, lähdettiin Niemelästä kahdella hevosella kirkolle, lautamies äitinsä ja vaimonsa kanssa sekä ukko-Lauri vaimonsa ja Mari-ämmän keralla. Nuoret jäivät kotiin.

Kirkossa paloivat kynttilät alttarilla, saarnastuolilla ja lukkarin lehterillä. Väkeä oli kirkko täynnä, enemmiten vanhuksia, lapsia ja niitä jotka eivät vanhana eivätkä uutena joulunakaan olleet päässeet kirkkoon.

Kirkosta päästyä koki jokainen niin pian kuin mahdollista valjastaa hevoset ja ajaa kotiin. Lautamies seuralaisineen meni Holttolaan, vaan toiset Niemeläiset ajoivat kotiinsa. Jäälle päästyä ajoivat nuoret ja vähämieliset vanhemmatkin miehet kilpaa niin hurjasti, että muutamain reet vierivät yhteen ja kaatuivat kumoon sellaisella vauhdilla, että reessä olijat mennä hoilahtivat jäälle. Maltillisemmat hevoset heti pysähtyivät, vaan houkimmat juoksivat jäärantaan, jossa toiset kirkkomiehet ottivat ne kiinni ja pidättivät siksi, kunnes omistajat tulivat niitä noutamaan.

Kotiin päästyään kertoivat kirkkomiehet kuulumisensa. Siinä kyseltiin ja virkeltiin ketä sukulaisia ja tuttavia oli ollut kirkossa ja mitä virsiä veisattiin, kuka pappi oli saarnaamassa ja kuka alttarilla. Naiset jakelivat tuomisiaan toisilleen ja virkkoivat, keneltä olivat minkin piirakan tahi leipäpalan saaneet. Niitä sitten maisteltiin ja kiiteltiin.

Iltapuolella kokoontui useampia naapurin miehiä Niemelään. Nuoret kertoivat kilpa-ajosta ja kokivat tehdä selkoa, kenen hevonen oli kerkein ravaamaan ja kenen vikkelin nelistämään. Huutsen Antin sanottiin olleen ensimmäisenä jäärannassa ja hän oli ylpeästi huutanut:

— Meitä on kaksi varmaa, minä ja meidän harmaa, tarkoittaen sillä harmaata hevostaan.

Ukkomiehet taasen muistelivat jouluilmoja kokien niiden johdosta tehdä selkoa tulevan kesän ilmoista.

Vähitellen alkoi kokoontua vieraan kylän poikia Niemelään. Illan suussa kävivät nuoret leikkimään kivenpeittoa. Nuoriso istausi perä- ja uunin rinnan penkeille. Lippolan Juhana haki kiven ja kätki sen kouraansa niin, ettei kukaan sitä nähnyt. Sitten hän kävi koko rivin päästä päähän, oli kätkevinään kiven jokaisen syliin ja sanoi jokaiselle erikseen:

— Peitä kivi, peitä hyvästi.

Kun Juhana oli saanut kiven peittäneeksi, hän käski ensin reunimmaisen pojan arvata kenellä kivi oli. Se kun ei sattunut arvaamaan, niin sai seuraava tyttö arvata, aina vuoronsa perään kukin. Joka arvasi, kenellä kivi oli, hän sai käydä kiven peittäjäksi. Leikkiä pitkitettiin niin kauan kuin halutti.

Leikin loputtua pyysivät pojat lupaa saada viedä tyttöjä leikkiin. Ämmät kyllä antoivat siihen luvan, mutta Mauno-setä sanoi:

— Kas tänä iltana eivät saa meidän tytöt eikä pojat mennä vieraisiin tupiin leikkimään. Jos toiset tytöt ja pojat tahtovat meidän nuorten kanssa leikitellä, niin tulkoot meidän tupaan. Kestäähän meidänkin tuvan lattia keikkua.

— Suur kiitosta hyvä Mauno-setä luvastasi! Jos vain totta puhut, niin mielellämme me tulemme tänne, vastasivat pojat.

— Oikein totta se on. Menkää vain kotiinne illalliselle ja tulkaa sitten tänne jälleen. Lippolan Juhana, joka on talon sukulainen, saa syödä täällä illallisen ja sitten jäädä meille yöksi, virkkoi Mauno-setä. Ja niin tapahtuikin. Mari-ämmä ja Helka-ämmä menivät naapuritaloon yöksi ja ukko-Lauri kävi omaan sänkyynsä makaamaan. Mauno-setä laittoi tarpeellisen määrän kynttilöitä palamaan, katseli vähän aikaa nuorten leikkiä ja meni sitten kammariin makaamaan.

Kun leikkinuoriso oli ringissä, niin tulla tupsahtivat Miettilän pojat kolmella hevosella Niemelään joululeikkiin. He tanssivat ensimmäisen rinkitanssin päällysvaatteissa ja sitten vasta ringin loputtua heittivät turkkinsa. Kun poikia oli näin muodoin karttunut liian paljon ja tyttöjä oli vähän, niin haettiin Tinnon tytöt lisäksi leikkiin. Näin paljoa leikkirahvasta ei ollut moneen aikaan ollut koolla kuin nyt. Kun oli yhtä ja toista ensin leikitty, käytiin sitten nauriisille.

Nuoriso kävi istumaan lattialle piiriin, tyttö pojan ja poika tytön viereen. Tolja otti korennon käteensä, käveli piirin ympäri, koputteli korentoa lattiaan ja lauloi:

Teen, teen aitaa: rautaisilla aidaksilla, vaskisilla vitsaksilla, teräksisill seipäillä: ettei varas pääse.

Ympäri käytyänsä hän pysähtyi, käänsi korennon vaakasuoraan, nosti sen vyötäistensä kohdalle ja sanoi:

— Noin korkeaksi varkaan veräjä; joko se piisaa?

— Ei vielä piisaa, vastasi Tinnon Martti.

Tolja nosti yhä korkeammalle korentoansa väliin kysyen.

— Jokos piisaa?

— Jo piisaa, vastasi Martti viimein.

Sitten Tolja sanoi:

Tähän minä panen kultaisen kurikan, vaskisen vasaran, hopeaisen nuijan ja rukiisen leivän.

Jos joku tulee varastamaan, niin ne putoavat muksahtavat päähän, jotta varas kuolee siihen patuiseen paikkaan.

Sitten tuotiin taikinapytty tuvan lattialle ja Tinnon nuorikko kävi emännäksi tuvan penkille makaamaan. Tolja tuli varkaaksi ja pari poikaa koiraksi naurismaata vartioimaan.

Varas tulla hiipi koirien haukkuessa emännän luo, nykäisi häntä ja sanoi:

— Emäntä, emäntä, pääsi palaa, taikinasi happanee.

Emäntä kavahti istualleen, alkoi sammuttaa päätään ja kysyi varkaalta:

— Mitäs läksit?

— Meiltä hävisi valkea karitsa ja minä läksin sitä etsimään, eikös emäntä ole sattunut sitä näillä mailla näkemään? virkkoi varas.

— Tuolla se näkyi murkinan aikana kävelleen meidän naurismaan aidan vieressä. Mutta muista: naurista älä suinkaan varasta. Siihen on pantu portin päälle

Kultainen kurikka, vaskinen vasara, hopeainen nuija ja rukiinen leipä,

ne kun pudota puksahtavat päällesi, niin paikalla kuolet kurnahdat; ei siinä auta mikään, sanoi emäntä ja meni taikinaansa hämmentämään.

Varas lähti kävelemään naurismaan ympäri, vaan koirat häyheltivät eivätkä tahtoneet laskea häntä kulkemaan. Nyt oli varas ottavinaan taskustaan päistäriä ja heittävinään niitä koirain silmille sanoen:

Sulje hiisi haukun suuta, lempo koiran leukaluuta, laita sulku suun etehen, haitta hammasten välihin, ettei ennen ääntä päästä, miehen mentyä sivuitse.

Samassa koirat vaikenivat ja kävivät makaamaan. Nyt varas otti yhden nauriista ja kuljetti sen perämaan penkille. Vähän ajan perästä tuli emäntä katselemaan naurismaata ja sanoi:

Täss on käynyt kämppäkäsi, varas vaaninut saloa, ottanut omin lupinsa, nakertanut naurihini, kyllä minä keinon keksin: panen aidan uudestaan.

Sitten pani emäntä uudestaan aidan samalla tavalla kuin ensi kerrallakin. Varas taasen tuli niin kuin ennenkin, ja vei nyt kaksi naurista (pojan ja tytön) kerrallaan. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes naurismaalta nauriit katoamistaan katosivat, jonka jälkeen leikki lopetettiin.

Vähän aikaa tanssittua sanoi Tolja:

— Nyt käydään hyttysille.

Pojat ja tytöt kävivät rinnakkain seisomaan rinkiin. Tinnon nuorikko otti lapasensa käteensä, leksi (telkki) yhdellä jalallaan ympäri ringin ja lauloi:

Hyttyy kannan, hyttyy kannan, enkä virka kelle annan.

Sitten hän pudotti salaa lapasensa miehensä taakse. Toisen kerran leksittyään ringin ympäri ja päästyään miehensä kohdalle hän kavahti miehensä selkään. Nyt hänen miehensä kantoi hänet ympäri ringin samalle paikalle, josta he olivat lähteneetkin. Nuorikko kävi miehensä sijalle seisomaan ja mies läksi hyttyä kantamaan, jota hän teki samalla tavalla ja kavahti Mäkelän Vapulle selkään. Vappu taas kantoi Martin ringin ympäri omalle paikalleen ja kävi itse hytyn kantajaksi. Nuoremmille tytöille ja niille, joilla oli heikompi ruumis, eivät pojat käyneet kannettavaksi, vaan laskivat takaapäin kumpaisenkin kätensä tytön kaulaan ja niin menivät peräkkäin ympäri ringin, pojan kädet tytön kaulassa. Tytöt kavahtivat jokaikinen sen pojan kannettavaksi, jonka taakse olivat hytyn heittäneet. Kukaan ringissä olija ei saanut katsahtaa taakseen. Jos joku uskalsi sen tehdä, hän sai armotta jäädä ringistä pois. Ringissä olijat pojat lauloivat tavallisesti: "Minun kultani kaunis on" sekä myöskin:

Kuin mä laulan, niin mä laulan, laulan lystikseni, minä otan sievän tytön omaksi kullakseni.

Minun kultain valkoinen, se on kuin maitosieni, muuten hän on mukava, vaikk onpi vallan pieni.

Ei oo tytön pienuudesta, kun on muuten nöyrä, rakkaus on rikkautta, vaikk ois kuinka köyhä.

Mitä onpi rikkaus rakkautta vastaan? Maasta kulta kotoisin, vaan sydän taivahasta.

Älä kultain sitä sure, ettei aikoin tulla: minulla on rikkautta, rakkautta sulla.

Sinussa mun sydämeni kiinni riippuu aina: milloin saanen omanani rintaani sun painaa.

Elää sinun kanssasi ois mulla onni suuri: rakkaus on lujempi kuin vankka linnan muuri.

Jos vain sinut omakseni saavuttaa mä voisin: silloin minä maailmassa onnellisin oisin.

Kun mä katson silmihisi, joista lempi loistaa, silloin voin mä mielestäni surut, huolet poistaa.

Elä kultain ilolla ja kulje kunnialla: kunniaton neito on kuin halmehessa halla.

Elä siinä uskossa, jott mä en sua heitä: jos en satu kuolemaan ja multa mua peitä.

En voi sua mielestäni koskaan unehuttaa, enkä tätä ajatusta voi mä koskaan muuttaa.

Kun hyttysillä oloa oltiin kyllin leikitty niin käytiin myllysille. Keskelle lattiaa nostettiin pitkä pöytärahi, jonka alle pantiin pata. Tolja kävi vatsalleen rahille ja otti käteensä palikan, jota hän pyöritti ympäri pataa sikäli kun mylläri käski. Se oli myllyn jauhamista. Pari poikaa kävi seisomaan vastakkain pitäen korentoa olallaan. Joka tahtoi jauhattaa, hän nousi korennolle kaksin haaroin istumaan ja piti lujasti käsillään korennosta kiinni. Nyt kysyi Tinnon Martti, joka oli myllärinä, korennolla olijalta, montako säkkiä hän tahtoi jauhattaa. Kuinka monta säkkiä toinen sanoi jauhattavansa, niin monta kertaa mylläri löi jauhattajaa tyynyllä kintuille, niin että tämä heilahti korennon ympäri pää alaspäin. Kun se oli tehty, mylläri käski myllyn jauhamaan. Ani harvat voivat pysyä pystyssä, kun tyynyllä kintuille lyötiin, vaikka kokivatkin pitää lujasti kiinni sekä käsillään että reisillään. Muutamat putosivat tykkönään korennolta alas. Olivatpa muutamat tytötkin niin rohkeat, että uskalsivat nousta korennolle jauhattamaan. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin jauhattajia riitti. Kun ei enää kukaan tahtonut jauhattaa, lopetettiin se leikki. Raikas nauru seurasi joka kerta, kun joku korennolta hoilahti alas päin tahi tykkönään putosi lattialle.

— Nyt saatte vähän aikaa tanssia, sitten aletaan uudet leikit, sanoi Tolja ja meni Tinnon Martin kanssa ulos tuvasta tupaseen, jossa turkki käännettiin nurin ja käärittiin vyöllä Toljan ympärille. Tolja pisti oikean kätensä turkin hihaan ja otti käteensä härkkimen, jonka ylä- ja alapuolelle oli sidottu pari päretikkua. Toinen hiha käärittiin kiinni. Nyt oli kurki valmis, ja hihaan pistetty käsi toimitti kurjen kaulan virkaa. Härkin oli nokka ja päreet suu. Päreitä hän joko aukaisi erilleen toisistaan tahi sulki yhteen niin kuin lintu nokkaansa. Tällaisena tuli kurki tupaan ja Martti, joka aukaisi tuvan oven sanoi leikkinuorisolle:

— Älkää pelästykö: nyt tulee kurki tattarihalmeeseen. Kaikki kahahtivat katsomaan kurkea, joka ojenteli pitkää kaulaansa ja availi nokkaansa tahtoen nyt yhtä, nyt toista nokata. Väki pakeni sikäli kuin kurki kulki. Tytöt ja nuoremmat pojat nousivat penkeille seisomaan ja rääkyivät peloissaan. Pojat koettivat ajaa kurkea pois halmeesta, mutta kurki vain torjui vastaan ja tavoitti nokallaan poikia. Kun oli aikansa näin temmelletty, ajettiin vihdoin miesvoimalla kurki ulos, ja niin oli se leikki lopussa.

— Nyt käykööt tytöt peräpenkille ja pojat pöydänpään penkille istumaan ja sitten käydään nimikkoisille, sanoi Tolja käskevästi. — Nimikkoisilla oloa sanotaan paikoin haalisilla oloksi.

Sanottu ja tehty. Tytöt istausivat peräpenkille ja pojat pöydänpään penkille. Sitten tuli Tolja poikien luo, katsoi tyttöihin ja kuiskasi Tinnon Martille korvaan:

— Sinun nimikkosi on oma nuorikkosi. Ja niin hän virkkoi hiljaa jokaiselle kuka tyttö kunkin pojan nimikko oli.

Sitten Tolja meni tyttöjen luo ja sanoi:

— Nyt armaat neitoseni saatte kunnian käydä poikia kumartamassa; Tinnon nuorikko alkakoon.

Nuorikko meni poikien luo, katsoi miestään vähän viekkaanlaisesti silmiin ja kysäisi:

— Sano hyvä Marttiseni, oletko sinä minun nimikkoni?

— Kunhan kumarrat, niin sittehän sen näet, vastasi Martti nauraen.

Nuorikko kumarsi miestään ja tämä kumarsi vastaan. Nuorikko meni paikalleen ja sitten tuli seuraava tyttö kumartamaan. Hän kumarsi, mutta ei osannutkaan omaa nimikkoansa. Hänelle polkaistiin jalalla ja taputettiin käsillä. Hän meni nolona pois. Niin käytiin järjestyksessä kumartamassa. Ken yhtyi nimikkoansa kumartamaan, sille nimikkonsa kumarsi vastaan, ken kumarsi toisen nimikkoa, sille tämä koputti jalkaansa tahi läppäsi käsiänsä. Kun koko rivi oli ensi kerran käynyt järjestyksessä kumartamassa, niin toisella kerralla kävivät ainoastaan ne, jotka eivät ensi kerralla onnistuneet. Jos ei silloinkaan vielä onnistuttu, niin käytiin kolmannen ja neljännen kerran tahi niin usein, että viimein yhdytettiin oma nimikko.

Kun tytöt jokainen olivat löytäneet omat nimikkonsa, niin virkettiin tytöille nimikot ja pojat kävivät tyttöjä kumartamassa samalla tavalla. Leikin kuluessa laulettiin:

Tuo on mun kultani, tuo valkotukka, tuon posket hohtaa kuin mesimarjan kukka. Ei ole maailmassa suloisempaa mulla, kuin oman kultani ääni on kuulla jne.

Kun tämä leikki oli loppunut, tanssittiin vähän aikaa vastakkaistanssia ja viimein tehtiin lähtörinki.

Tolja alkoi kävellä tuvan lattialla ja kutsui luokseen Tinnon nuorikon, joka kutsui miehensä, tämä taas kutsui Niemelän Kaisan. Kaisa kutsui Lippolan Juhanan jne., poika tytön ja tyttö pojan. Sillä tavoin tuli koko nuoriso piiriin. Toljan määräyksestä kävivät ensiksi piirin sisään nuorikko ja Kaisa. Piirissä kuljettiin verkalleen eteenpäin ja laulettiin:

Etsi omas nyt tästä joukosta, etsi omas nyt tästä ringistä; etsi nyt sinun hyväis ja hyväis.

Nuorikko otti miehensä ja Kaisa otti Lippolan Juhanan piirin sisään, jossa he tekivät laulun mukaan:

Hyvää iltaa nyt sinun linnulles, hyvää iltaa nyt sinun kullalles, hyvää iltaa nyt sinun hyväis ja hyväis.

Anna kättä nyt sinun linnulles, tanssi, tanssi nyt sinun lintus kanssa, seiso, seiso nyt sinun lintus kanssa, polvin maahan nyt sinun lintus kanssa, liken, liken nyt sinun lintujais, kädet kaulaan nyt sinun lintus kanssa, likistä nyt sinun lintujas, suuta suikkaa nyt sinun linnulles, nouse ylös nyt sinun lintus kanssa, tanssi, tanssi nyt sinun lintus kanssa,

ero ota nyt sinun linnultas, ero ota nyt sinun kullaltas, ero ota nyt sinun hyväis ja hyväis.

Viimeistä säettä laulaessa antoivat parit kättä jäähyväisiksi, ja nuorikko sekä Kaisa läksivät piirin sisältä. Martti ja Juhana, jotka jäivät piirin sisään, ottivat itselleen uudet parin puoliskot ja tekivät laulun mukaan samat temput kun ensi kerrallakin. Sitten erosivat he taas vuorostaan ja jäljelle jääneet ottivat taas uudet. Näin pitkitettiin leikkiä kukonlauluun asti. Tällä leikillä lopetettiin koko joulut sekä pienet pyhät.

— Nyt ei muuta kuin jokainen kotiin, riihikot päälle ja sitten riihtä tappamaan, sanoi Tolja.

Kaikki leikissä olijat pukivat päällysvaatteet yllensä ja läksivät kotiinsa, kukin sen kanssa kuin oli tullutkin.

Kun vieraat olivat talosta lähtenet Antti sanoi:

— Tuokaas tytöt ruokaa; haukataan tässä vähän ennen maatapanoa. Minun suoliani nälkä kurnii ja nälkäistä ei nukuta. Sitten saamme maata pökötellä päivään asti. Ei meillä ole vielä riihen puimista täksi aamuksi varustettu.

Tytöt tekivät käskyn mukaan ja sitten haukattiin halulla, sekä oman talon nuoriso kuin myöskin Lippolan Juhana, joka oli jäänyt taloon Mauno-sedän pyynnöstä.

Seuraavana päivänä, Hiiva-Nuutina, kävivät ukkomiehet naapureista "hiivoja kolistelemassa". Sitten vasta lekkerein pohjat lerottiin ja puolikoita pyllisteltiin, tasailtiin viimeiset jouluviinat ja laskettiin hiivaiset oluet. Lapset ja nuorukaiset näyttivät olevan pahoillaan, kun joulut loppuivat. Miehet puhelivat viimeisiä viinoja ryyppiessään rahtiin lähdöstään, kotitöistään jne. Naiset taasen juttelivat käsitöistään ja karjastaan. Nuorukaisilla oli paljon puhumista joululeikeistä, kuka tyttö kenenkin pojan kanssa oli tanssinut ym.

Iltapuolella korjattiin joulu-ukko pöydänpään nurkasta, karistettiin keot laesta ja vietiin navettaan karjanalaisiksi. Illan suussa tulivat sekä uusijouluvieraat kuin myöskin muut kylässä olijat kotiinsa. Kun lapset virkkoivat isäntäväelle Niemelässä olleen joululeikit loppiaisiltana sanoi vanha emäntä:

— Kun on kissat poissa, niin on hiiret valloillaan.

Illalliseksi syötiin aattolohkon tähde ja kylvettiin sauna. Näin lopetettiin sekä vanhat joulut että pienet pyhät. Täten päättyi joulunvietto.