Produced by Tapio Riikonen

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 1: JOULUN VIETTO

Kirj.

Johannes Häyhä

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1893.

SISÄLLYS:

Johannes Häyhän omaelämäkerta
Johdatus
Joulunalus
Tuomaan päivä
Joulun aatonaatto
Jouluaatto
Joulupäivä
Tahvanan päivä
Joululeikit
Kolmas joulupäivä
Neljäs joulupäivä eli lasten päivä eli viimeispyhä
Uusi joulu
Loppiainen eli kolmen kuninkaan joulu

Johannes Häyhän omaelämäkerta

Olen syntynyt 17 päivänä kesäkuuta vuonna 1839 Häyhän kylässä,
Rautjärven pitäjässä ja Viipurin läänissä. Isäni nimi oli Juhana. Hän
oli vanhin poika kuudesta lapsesta, äitini talollisen tytär Maria
Matintytär Pajari oli kotoisin saman pitäjän Miettilän Pajarista.

Kun äitini tuli naimisiin, oli Häyhässä vain kaksi taloa, joissa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä kumpaisessakin talossa. Elämä molemmissa taloissa oli patriarkallinen. Sinä keväänä, kun synnyin, erkani meidän talo kolmeksi eri taloksi. Isoisäni ollen vanhinta kantaa jäi poikineen ja veljineen asumaan vanhalle, vaan nuoremman kannan perheet saivat siirtyä uudispaikoille. Nyt on Häyhässä 8 taloa.

Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin 15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta, vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja, arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan huokaili: "Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan lukemaan." Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.

Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä. Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.

Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan käteeni ja aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä minun lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua kiitettäisiin, vaan minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan. Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja seuraavana aamuna, kun äitini tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä tavoin ahkeroituani opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin rentonaan mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä minulta kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana talvena tuli meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi minua käsittämään luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen jälkeen kokonaan toisen tolan.

Kun kerran pääsin isoisäni kanssa kirkkoon, pälkähti minulle päähän ruveta saarnamieheksi. Kotiin tultuani ilmoitin aikomukseni naapurin Juhalle, joka oli puolenkymmentä vuotta minua vanhempi ja osasi muutamia virsiä. Hän yhtyi mielellänsä tuumaani ja kylän lapset kutsuttiin meille jumalanpalvelukseen. Tuvan orteen sidottiin aisakello, jolla soitettiin lapset sisälle. Tuoli nostettiin kolpitsalle (uuninrinnan penkille), ja aloin siinä saarnakirjasta lukea korkealla äänellä niinkuin kuulin papin tekevän. Tämä oli meidän perheestä jotain uutta ja ihmeellistä. Pian levisi tieto minun saarnataidostani naapuritaloihin, ja hekin tulivat seuraavana sunnuntaina kuulemaan minun saarnaani.

Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko saarnakirjasta, Huutavan äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta. Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani, niinkuin edellisinä aikoina kerettiläisiä sakotettiin väärän opin levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin, että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet ylipuhuttelivat.

Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: "Te älkää antako sen lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi saarnaa." Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä. Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.

Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan. Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän kirjoittamaan jonkunlaisia "harakanvarpaita". Kesällä paimenessa käydessäni oli minulla eväspussissani taulunpalanen, johon kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.

Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan "nuorelle herralle", ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun. Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä luvuilla.

Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: "Oppisit ehkedes sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi voimia." Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun laittaminen sinä syksynä.

Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.

Seuraavana vuonna, kun isoisäni joulun aikana kuoli, ei enää voinut olla puhettakaan minun koulunkäynnistäni, kun talon pönkä oli kaatunut. Mutta Ilmeen eversti ei ollut niitä miehiä, jotka tuumansa jättävät kesken. Hän kehotti vaan minua menemään kouluun. Minä kerroin hänelle kaikki meidän kotiasiat, mm. että isoisäni oli kuollut ja minun isäni, joka oli hiljainen mies, ei ole isäntänä talossa, vaan taloa hallitsee isoäitini tahdosta Tuomas-setäni, joka ei tahdo kustantaa minua kouluun. Tämän kuultuaan laittoi Tavast minut kotiini ja pyysi molemmat vanhempani luokseen hoviin. Mitä kaikkea hovin herra lienee heille puhunutkin, en tiedä, vaan sieltä tultuaan äitini itki, otti minut syliinsä ja sanoi: "Nyt rakas lapseni täytyy meidän erota. Hovin herra lupasi laittaa sinut Viipuriin kouluun omalla kustannuksellaan." Isänikin oli kovin liikutetulla mielellä, mutta ei puhunut mitään.

Seuraavana päivänä Tavast-herra puheli minulle kouluun menosta ja lupasi pitää huolen toimeentulostani koulussa. Evääksi antoi hän minulle ruplan rahaa, kolme reikäleipää ja kymmenkunta hailia, sekä suosituskirjeen serkulleen, Viipurin lääninkirjuri Tavastille, joka asui Viipurissa omassa talossaan Keisarinkadun varrella. Isäni puolestaan antoi ainoat rahansa, joita oli noin puolen ruplan verran, sekä lainasi naapurilta ruplan vielä lisää ja antoi ne minulle. Tuomassetäni, jolla meidän talon rahat olivat, ei antanut äyriäkään. Äitini saattoi minua ja kantoi eväspussiani Miettilään asti. Siinä jätimme hellät jäähyväiset ja itkimme erotessamme.

Näin läksin ulos avaraan maailmaan 3. päivänä syyskuuta vuonna 1856 ja astuin eväspussi selässä maantietä pitkin. Laitilan kylässä Jääsken pitäjässä, johon meiltä tulee lähes kolmekymmentä virstaa, olin ensimmäisen yön. Seuraavana aamuna olivat jalkani niin kovin kipeät, etten olisi mitenkään voinut kävellä, kun vanha kenkä oli hangannut jalkani rikki. Minun täytyi siis ottaa kengät kainalooni ja kävellä avojaloin Vuokselle asti. Lautassa sattui menemään yli minun kanssani eräs vanginkuljettaja joka meni tyhjillään Viipuriin, ja lupasi viedä minut kärryissään puolesta ruplasta. Minun oli pakko suostua tarjoukseen. Illalla olivat lyhdyt jo palamassa, kun saavuimme kaupunkiin. Katarinankadulla erosin kyytimiehestäni ja maksoin kyytipalkan. Ensimmäisen yöni Viipurissa vietin Ilmeen herran vävyn, kirjakauppias Alftanin kartanon renkituvassa yhdessä rengin ja luteiden kanssa.

Seuraavana aamuna menin Tavast-herran luokse ja annoin hänelle kirjeen, jonka luettuaan hän sanoi veljelleen: "Tässä on nyt se maisteri Häyhä, josta Ilmeen herra minulle kertoi." Minua harmitti ja hävetti moinen pilanteko, vaan ei auttanut mitään virkkaminen. Kortterin sain pesutuvassa, velvollisuudella kiillottaa joka aamu herran saappaat ja kalossit sekä lakaista kahdesti viikossa katuosa ja kartanomaa. Minä sain asua yksin siinä.

Samana päivänä vei Tavast-herra minut Rahvaankouluun, jota silloin pidettiin vanhassa gymnaasion kartanossa Ala- eli Karjakadun varrella. Koulun johtajana ja ensimmäisenä opettajana oli entinen ylioppilas Jaakko Innanen, toisena opettajana pastori Otto Vilhelm Segersvärd ja laulun opettajana Gustaf Saxbeck. Koulun kaitsijana ja johtokunnan esimiehenä oli lukion rehtori rovasti Carl Henrik Ståhlberg. Minut asetettiin toiselle osastolle kun osasin jo kirjoittaa ja laskea. Rahvaankoulussa olivat samat oppiaineet kuin kansakoulussa nykyään, paitsi voimistelua ja käsitöitä. Myöskin luettiin ruotsia. Uskonto ja matematiikka olivat mieliaineitani. Koulunkäyntini menestyi hyvin ja sain kiitettävät todistukset sekä ahkeruuteni palkinnoksi Lasten Suomettaren v. 1856.

Näinä aikoina alkoivat monet oppineet ja sivistyneet pitää huolta rahvaan sivistämisestä. Niiden joukossa oli Karl Alftan Horttanan ja Korpelan hovin omistaja Viipurin pitäjässä. Hän laittoi omalla kustannuksellaan alustalaistensa lapsille sunnuntaikoulun, jossa opetettiin sisälukua, uskontoa, kirjoitusta ja laskentoa sekä selitettiin päivän evankeliumi ja epistolatekstit. Koulua pidettiin kuusi tuntia joka sunnuntai. Tähän kouluun opettajaksi hankki herra Alftan konrahtori N.G. Coranderin. Corander, joka oli tullut minun tuntemaan, otti minut apulaisekseen Koprala-Horttanan sunnuntaikouluun ja maksoi minulle puolitoista ruplaa pyhältä sekä vapaan kyydin edestakaisin. Tämä tulo, niin vähäinen kuin se olikin, riitti minulle elatukseksi kouluajalla 1857.

Kesälupa-ajan 1857 opetin Ilmeen herran pyynnöstä hänen hovinsa palvelijoita joka sunnuntai kolme tuntia ja sain palkakseni 25 kopeekkaa ynnä päivällisen ja kahvit. Syksyllä kouluun lähtiessäni sain taas everstiltä matkarahaa. Sen jälkeen en enää koskaan saanut tavata isällistä holhoojaani, Tavast-herraa, sillä marraskuussa 1858 kuoli tuo jalo kansalainen ja hellä ihmisystävä. Vähää ennen kuolemaansa oli hän kaivannut minua ja kutsunut minua rakkaaksi pojakseen. Hänen kuollessaan olin Viipurissa koulussa ja sain kuulla asiasta vasta perästä päin.

Toukokuun alussa 1858 tarjosi rehtori Ahrenberg minulle opettajan paikan Tervajoki-Kiiskilän Rahvaankoulussa, jota kustansivat rehtorin rouva Ahrenberg, maanviljelijän ja tehtailijan rouva Bülzov, entisen kauppiaan rouva Krohn, vapaaherran rouva Mendt, everstinrouvat Mendt ja Rippas, kauppiaan rouva Seseman ja tohtorin leskirouva Örn, sekä neidit Mendt ja Seseman. Minä otin kiitollisuudella tarjouksen vastaan. Lauantai-iltapuolella opetin kaksi tuntia ja sunnuntai-aamupuolella kolme tuntia. Siitä maksettiin minulle palkkaa kolme ruplaa kerralta. Muun ajan sain jatkaa lukujani kaupungissa.

Kevätlukukauden loputtua pyysi rehtori Ahrenberg minua kotiopettajaksi hänen ynnä muiden herrasväen lapsille Vainikan hoviin Viipurin pitäjässä. Minä suostuin ja käytyäni kotona vanhempiani tervehtimässä, matkustin Vainikkaan. Rehtori A:n perhe oli ensimmäinen Viipurissa, jossa lapsilla oli äidinkielenä suomi. Siksi heitä lapsena kutsuttiin suomalaisilla nimillä. Ne lapset, joita opetin, eivät ehkedes osanneetkaan ruotsia. Lasten kanssa luin kolme tuntia jokaisena arkipäivänä. Lauantai-iltapäivänä ja sunnuntai-aamupuolella kävin opettamassa Tervajoen koulussa.

Tämä kesälupa-aika oli ihanin aika elämässäni. Ei mitkään leipähuolet, eikä muut elämän murheet rasittaneet mieltäni. Talossa minua kohdeltiin perheenjäsenenä ja sain rehtorin herrasväen kanssa käydä tervehtimässä Krohnin herrasväkeä Kiiskilässä sekä Rippasin, Bützovin, Mendtin ja Örnin herrasväkeä Tervajoella. Joka paikassa, paitsi Örnillä oli nuorta väkeä, joista jokainen äitinsä kielen ohella osasi suomea. Meillä nuorilla oli siis suomi seurakielenä. Vanhempi herrasväki puhui tavallisesti saksaa. Ruotsia ei kuultu seurassa milloinkaan. Sillä aikaa kun vanhempi herrasväki seurusteli sisällä oli meillä nuorilla omat leikkimme ja seuramme ulkona. Etenkin Kiiskilän suuri puutarha oli meillä mieluisana huvipaikkana. Väliin kävimme purjehtimassa, uimassa, metsästämässä ja urheilemassa. Sydämellinen ystävyys, jossa ei vilppiä ollut, yhdisti meidät. Ylioppilaat Julius Krohn, hänen veljensä Leopold sekä vänrikki Rippas ynnä rehtori Ahrenbergin pojat, kaikki me olimme hyviä toveruksia. Myös Lövgrenin poikien kanssa, jotka aina välistä kävivät Vainikassa, tutustuin pian. Niistä oli paras minun mielestäni Viktor Lövgren. Julius Krohn antoi minulle monta tarpeellista neuvoa ja ohjausta koulun pidossa, lainakirjaston hoidossa ym. Minä taasen puolestani selittelin hänelle itäsuomen murretta ja lausetapoja. Täten tulimme me herttaisimmiksi ystäviksi. Vielä yliopiston opettajana ollessaankin hän kävi minua tervehtimässä Viipurissa käydessään.

Syyskuun alussa muutin Viipuriin ja menin kouluun. Tervajoella kävin niinkuin ennenkin koulua pitämässä lauantai-iltapuolella ja sunnuntai-aamupuolella. Näin kului syyslukukausi v. 1858 ja lukukauden loputtua ilmoitti johtaja Innanen minulle, että minun olisi parasta jatkaa opintojani muissa kouluissa, jos vaan varat riittävät. Muuten olisi parasta muuttaa Tervajoelle asumaan, kun siellä oli virkapaikka. Varojen puutteessa täytyi minun jättää kouluhommani ja muuttaa Tervajoelle asumaan. Siellä muutettiinkin koulu jokapäiväiseksi, ja minulle maksettiin vissi palkka sekä vapaa kortteeri ja valo koulukartanossa.

Oloni Tervajoella oli ikävin aika elämässäni sillä seudun asukkaat olivat sangen alhaisella sivistysasteella, eivätkä osanneet muusta puhua kuin rahdinvedosta, päivätöistä ym. jokapäiväisistä askareista. Pyhäaikoina oli juominki, kortinlyönti ja tanssi tavallisena ajanviettona. Minä en tietysti voinut sellaisissa seuroissa viihtyä, vaan oleskelin itsekseni. Voimani mukaan koettelin muuttaa heidän mielipiteitään ja tapojaan, mutta totuttu tapa ei hevillä häviä. Kuitenkin sain muutamia nuorukaisia tulemaan pyhäkouluun ja lauluharjoituksiin, joita pidin sunnuntai-iltana. Heille lainailin hyödyllisiä kirjoja luettavaksi. Sunnuntaievankeliumin selityksissä oli kuulijoita koulusalin täydeltä. Pitkinä talvi-iltoina koettelin edistää tietojani. Varsinkin halukkaasti lueskelin historiaa ja Murmannin Sedän opetuksia sielutieteessä.

Kesäaika kului minulta rattoisasti Tervajoella, kun entiset tuttavani muuttivat maalle asumaan. Silloin taasen oli hauska elämä. Vihdoin paisui kouluni Tervajoella niin suureksi, että piti ottaa apuopettaja, joka ohjaili pienempiä lapsia sisäluvussa ja kirjoituksessa.

Kun Viipurin kaupungissa ei ollut muita suomalaisia kouluja, kuin rahvaan koulu, karttui tähän kouluun niin paljon oppilaita, jotteivät kaksi opettajaa ehtineet niitä opettaa. Kaupungin hallitus valtuutti koulun johtokunnan ottamaan kolmannen opettajan Rahvaan kouluun, kahden sadan ruplan vuosipalkalla. Sitäpaitsi määrättiin opettajalle vapaa kortteri ja polttopuut. Koulun entisten opettajain Innasen ja Segersvärdin ehdotuksesta ja rehtori Ahrenbergin puoltolauseella päätti koulun johtokunta kutsua minut kolmanneksi opettajaksi 1861 syksyllä.

Asuntoni sain nk. vanhassa kymnasin kartanossa. Se kun oli liian iso yhden miehen kortteriksi, otin asuntotoverikseni Johanneksen kirkkoherran pojat Taavi ja Gabriel Halin, jotka kävivät kymnaasikoulua. Näiltä, varsinkin Taavilta sain enemmän oppia nuottitieteessä. Sittemmin oli minulla asuinkumppanina pastori Malinen, jolta sain oppia monessa aineessa, varsinkin uskonnossa.

Kun Viipurin sunnuntai- ja iltakoulun valmisteleva osasto tuli niin suureksi, että siihen tarvittiin toinen opettaja, otettiin minut siihen virkaan v. 1863. Opetin kolme tuntia sunnuntai- ja kaksi tuntia keskiviikko- sekä lauantai-iltapuolella. Kun sama koulu vuonna 1886 muuttui käsityöläiskouluksi, jäin siihen edelleen opettajaksi vuoteen 1889 asti.

Kun pastori J.V. Murmanin pois muuton tautta jäi rouva Julia Krohnin tyttökoulun uskonnonopettajan virka avonaiseksi vuonna 1863 niin annettiin sekin toimi minulle, ja hoidin sitä vuoteen 1869. Opetusta oli siinä kaksi tuntia viikossa.

Vuodesta 1864 olen ollut jäsenenä Viipurin Kirjallisuusseurassa.

Kun rouva Krohnin koulu oli ainoa suomalainen tyttökoulu Viipurissa, niin tulvasi siihen enempi oppilaita, kun voitiin vastaanottaa. Siitä syystä perustivat asiaa harrastavat naiset Rouvasväen yhtiön ja laittoivat ns. köyhäin tyttökoulun, jossa oli johtajatar ja kaupungin nuoria neitiä opettajattarina. Minulle tarjottiin siinäkin koulussa uskonnonopettajan toimi, jota pidin palkatta kaksi lukukautta, syyslukukauden 1867 ja kevätlukukauden 1868 kaksi tuntia viikossa. Nälkävuosina 1867-1868, kun kulkulaiskansaa keräytyi suuret joukot Viipuriin, laittoivat armeliaat ihmiset näille nälkään nääntyville ihmisparoille työhuoneen, jota pidettiin ensin yksityishuoneessa syksyllä 1867, ja sittemmin kaupungin pakkahuoneessa talvella 1868. Siinä annettiin työtä ja ruokaa puutteen alaisille miehille, naisille ja lapsille. Minua pyydettiin siihenkin laitokseen uskonnonopettajaksi ja opetin siinä keskiviikko- ja lauantai-iltapuolilla, sekä sunnuntai-aamupuolilla.

Milloinkaan tätä ennen en ollut tuntenut todellista väsymystä, mutta tällä ajalla olin melkein joka ilta aivan väsyksissä ylenpalttisesta työstä. Lopulla lukukautta vuonna 1868 olin niin heikko, että tahdoin oikein nääntyä, sillä nuo 46 opetustuntia viikossa, jotka minulla tähän aikaan oli, uuvuttivat minut niin, että töintuskin voin työtaakkaa kestää. Sen suloisemmalta tuntui kesälupa.

Vuonna 1872, kun Viipurin kaupungin rahvaankoulu muutettiin kansakouluksi, ehdottelivat minun entiset opettajani ja virkatoverini Innanen ja Segersvärd, että minä paremmin kyetäkseni olemaan opettajana kansakoulussa menisin Jyväskylän kansakouluopettajaseminaariin oppimaan uudempiaikaisia opetustapoja. Sen teinkin, ja pyysin ja sain vuodeksi virkavapautta. Jyväskylässä tutkin opetustapoja sekä seminaarissa että mallikoulussa. Väliaikoina lueskelin ahkerasti kasvatus- ja opetusoppia sekä fysiikkaa ja kemiaa. Lukukauden lopussa antoi herra Leinberg minulle todistuksen, jossa hän kiitoksella mainitsi ahkeruuteni.

Kun syksyllä 1873 palasin Viipuriin, olivat siellä jo koulut toisella kannalla. Kansakoulun johtokunnan ehdotuksesta otettiin minut opettajaksi yläpoikakansakouluun, jossa olin opettajana ja luokan johtajana v:teen 1889.

Vuonna 1883 annettiin minulle Viipurin kaupungin Lukusalin hoitajan virka, jota toimitin vuoteen 1889. Vuosina 1881-1889 olin jäsenenä Viipurin kaupungin uuden kirkon rakennustoimikunnassa ja 1886-1887 olin ensin jäsenenä, sittemmin vara- ja vihdoin esimiehenä Viipurin kansallisseurassa.

Vuonna 1887 ehdottelin Viipurin Kansallisseurassa, että tännekin perustettaisiin kansallismuseo. Seura hyväksyi ehdotukseni niin, että jo samassa kokouksessa valittiin väliaikainen toimikunta, jonka tuli ryhtyä alustaviin toimiin ja laatia sääntöehdotus museolle ja Seuran ne tarkastettua ja hyväksyttyä hakea niille vahvistus. Tähän toimikuntaan valitsi Kirjallisuusseura minutkin. Me teimme käskyn mukaan, ja nyt on kansallismuseo Viipurissa. Olen keräillyt vanhoja esineitä tähän museoon Rautjärveltä, Ilmeeltä, Hiitolasta ja Ruokolahdelta. Vieläkin olen (1897) museon asiamiehenä tällä paikkakunnalla.

Viitenä viimeisenä vuonna minulla oli 50 virkatuntia viikossa, kansakoulussa 30, käsityöläiskoulussa 7 ja lukusalissa 13. Siihen tulivat vielä päälle päälliseksi monet muut toimet, niin että väsyin vihdoin sekä sielun että ruumiin puolesta sen ylenmääräisen työtaakan alle, ja olin pakotettu pyytämään ensin virkavapautta ja sittemmin virkaeroa. Monien toimieni ja palveluksieni tähden, sekä lääkärin antaman kivuloisuustodistuksen nojalla, annettiin minulle virkaero syyskuun 1. päivänä vuonna 1889 ja täysi eläke Suomen valtiolta. Sen ohessa Viipurin kaupunki, jonka hyväksi minä olin voimani ja terveyteni uhrannut, antaa minulle vuosittain 200 markan ylimääräisen eläkkeen. Myös Eelis Holmin kassasta saan lisäeläkettä 120 markkaa vuodessa.

Muutettuani asumaan Rautjärvelle annettiin sielläkin minulle monenlaisia luottamustoimia. Niinpä esim. olin kuntakokouksen esimiehenä 1890-1892, josta sitten pyynnöstäni sain eron. Vuodesta 1891 olen ollut jäsenenä ja varaesimiehenä lainakirjaston johtokunnassa Rautjärvellä. Vuosina 1890-1895 olin jäsenenä ja varaesimiehenä Rautjärven kansakoulun johtokunnassa, josta sitten pyynnöstä sain eron. 1891 olin jäsenenä ja varapuheenjohtajana siinä komiteassa, jonka tuli laatia ehdotus seurakunnan laajentamisesta. Vuosina 1892-1894 olin esimiehenä Oras-nimisessä Rautjärven raittiusseurassa. 1893 olin esimiehenä Rautjärven jyvälainamakasiiniin uusia sääntöehdotuksia laativassa komiteassa ja vuonna 1895 jäsenenä Antrean maanviljelysnäyttelyn toimikunnassa.

Paitsi näitä olen ollut valtiopäivämiesehdokkaana eli valitsijamiehenä rautjärveläisten puolesta kolmessa viimeisessä valtiopäivämiesvaalissa Jääsken kihlakunnassa. Nykyään olen kutsuttuna jäseneksi Viipurin läänin maanviljelysseuraan, sekä Kaunokirjailijayhdistykseen Helsingissä.

Kerron vielä vähän perheoloistani. Naimisissa olen ollut kaksi kertaa. Ensi kerralla menin avioliittoon Joutsenon lukkarin tyttären Anna Josefina Kairion kanssa 16. päivänä tammikuuta 1866. Hän synnytti minulle pojan 3. päivänä helmikuuta 1867, mutta kuoli lapsivuoteeseen 7. päivänä samaa kuuta 24 vuoden vanhana. Samana päivänä, kun äiti haudattiin, kastettiin lapsi ja hän sai nimekseen Johannes Esikko. Poika kuoli kuukauden perästä keltatautiin.

Toisen kerran menin naimisiin 22.12.1868 talollisen tyttären Anna Häyhän kanssa (syntynyt 22.2.1851) Rautjärven Häyhästä. Tästä avioliitosta on meille syntynyt:

1. Poika Johannes Väinö, syntynyt 6.6.1870, kävi 9 vuotta koulua ja on nykyään käräjäkirjurina Äyräpään kihlakunnassa.

2. Tytär Naima Hiepra, syntynyt 12.10.1872, hän kävi koulua 13 vuotta, on opettajattarena Hollolan Paimelassa ja naimisissa kansakoulunopettaja Viktor Frimanin kanssa.

3. Poika Viljo Armas, syntynyt 14.6.1881, on nyt lyseon III luokalla.

4. Tytär Hilja Lyyli, syntynyt 13.8.1883, on kansakoulun viimeisellä luokalla.

5. Tytär Helmi Hiipi, syntynyt 24.3.1885, on kansakoulun kolmannella luokalla.

Vuonna 1870 2. päivänä helmikuuta kuoli isäni 56 vuoden vanhana ja vuonna 1894 heinäkuun 7. päivänä kuoli äitini 78 vuoden vanhana. Vuonna 1885 ostin maatilan Rautjärven Häyhästä 2500 markalla. Tila oli rappiolla, ja olen sitä korjatessani ja lapsia kouluttaessani velkaantunut.

Talvella 1856 pyysi Ilmeen hovin herra R. Tavast minua kirjoittamaan kertomusta täkäläisistä naimatavoista, jotka hänestä olivat outoja. Sen minä tein ja kyhäykseni painettiin Sananlennätin-nimisessä sanomalehdessä. Siitä otettiin jälkipainos nimellä Selitys millä tavalla naiminen tapahtuu Itä-Suomessa, jonka "Patu" (konrehtori A.G. Corander) evästi lyhyellä esipuheella. Se oli painettu Viipurissa Johannes Alftanin kirjapainossa v. 1856.

Se suosio, jonka tämä ensimmäinen yritykseni saavutti, kehotti minua jatkamaan työtäni. Kirjoitin joutohetkinäni paperille ne sadut, sananlaskut, arvoitukset, loitsut, runot, laulut ja kansan vanhat tavat ja kerrassaan kaikki, mitä vaan satuin muistamaan. Kun vihdoin omat tietovarani loppuivat, aloin tiedustella ensin naapureiltani, sittemmin muilta asiantuntevilta, etenkin vanhemmilta ihmisiltä. Näin saamiani tietoja aloin sitten sommitella yhteen. Tätä tehdessäni havaitsin, että eri paikkakunnilla käytettiin vähän erilaisia tapoja. Tämä kehotti minua tiedustelemaan asioita muiltakin paikkakunnilta. Tätä varten matkustelin opettajaksi päästyäni, kun jo vähän alkoi karttua varoja, omilla varoillani kesälupa-aikana naapuriseurakunnissa Ilmeellä, Hiitolassa, Kurkijoella, Parikkalassa, Joutsenossa, Ruokolahdella, Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Jo Tervajoella ollessani kokoelin tietoja Viipurin pitäjästä ynnä Säkkijärven rajakylistä. Useammat ihmiset kotiseudullani ynnä muuallakin kyllä nauroivat minun vähämielisyydelleni, kun menetin aikani ja rahani tyhjän "kaiken maailman lorotuksia ja lörpötyksiä" keräillessäni ja kirjoitellessani, mutta minä en niistä välittänyt. Äitinikin oli samaa mielipidettä toisten kanssa ja sanoi minulle: "Jos minä olisin tiennyt, että sinusta sellaisten lörpötysten kirjoittaja tulee, niin en olisi sinua kouluun laskenutkaan." Mutta minun intoni oli niin suuri, etten voinut sitä vastustaa.

Muutamat oppineet kehottivat minua näitä tietojani julkaisemaan kuivina tietoina, so. tieteellisinä teoksina vain; mutta minä olen ajatellut toisin asiaa. Vihdoin kysyin neuvoa arvosaita ystävältäni, professori Julius Krohn-vainajalta. Hänkin oli alussa samaa mieltä kuin tiedemiehet. Mutta kun minä tarkemmin selitin ajatukseni, niin hän täydellisesti hyväksyi mielipiteeni. Siitä pitäin olen saamani tiedot pukenut kertomuksen tavoin. Näin luulen voivani tarkemmin kuvailla, ei ainoastaan kansamme tapoja, vaan myös yleensä karjalaisen luonnetta. Ja paitsi sitä, kun tieteelliseen tapaan kirjoitettu teos ei voi miellyttää muita kun tiedemiehiä, josta kansa kokonaisuudessaan ei olisi paljon nauttinut, niin päätin laatia teokseni kertomustapaan, jolloin sitä voivat lukea koko suomalainen yleisö, pitäen tarkalla silmällä, ettei tieteellisyys tulisi siitä mitään kärsimään.

Kansanvalistusseuran kustannuksella ovat ilmestyneet: Joulunvietto,
Maahanpaniaiset, Kylänluvut, Talvitoimet, Kesäaskareet, Naimistavat.
Näiden perästä tuli vielä "Suottamuori sekä Mauno-sedän kertomuksia"
useampi vihko.

Aineksien keräilemistä varten näihin teoksiin en ole saanut enkä pyytänytkään penniäkään rahoja, vaan olen omilla varoillani matkustellut, paitsi tänä keväänä Hänen Ylhäisyytensä Vapaaherra ja Senaattori Herra Y.S. Yrjö-Koskinen antoi minulle 100 mk, joilla kävin Itä-Karjalassa, Sortavalan ja Impilahden pitäjässä keräilemässä pääasiassa itkuvirsiä kreikanuskoisilta kansalaisiltamme. Saalis oli kyllä hyvä, mutta runot olivat niin outoa vertauksellista kieltä, että ne täytyi sommitella kirjakielelle, ennen kuin muut suomalaiset niitä ymmärtävät.

Miten lienen työssäni onnistunut, ei ole minun tuomittavani. Sen vain voin varmasti vakuuttaa, ettei hyvää tahtoa suinkaan ole puuttunut; kyvyn ja voiman puute on taasen anteeksi annettava. Minä olen varma siitä, että niin kauan kun Suomen kansa on pitävä esi-isäinsä muistoa arvossa, niin kauan on sille vähäpätöisinkin teos, joka kansamme entisyyttä valaisee, tervetullut. Minun toivoni olisi tyydytetty, jos näillä lähteillä voisin olla avullinen vauraimmille kirjailijoille, jotka työskentelevät historiamme, kielitieteen, kauno- ja kansallisnäytelmäkirjallisuuden aloilla.

Ottakoon siis armas Suomen kansa suosiollisesti vastaan vähäpätöisen poikansa yksinkertaisen ja koruttoman kyhäyksen esivanhempaimme tavoista. Elähyttäköön nykyistä sukupolvea se yksimielisyys ja hellyys, joka on esivanhemmillamme ollut!

Silloin voimme ominaisena kansana pysyä mahtavain rinnalla suuressa sivistyksen työssä!

"Soisin Suomeni hyväksi,
Karjalani kaunihiksi,
Hyvin ain' elettäväksi,
Kunnialla kuoltavaksi,
Laiskat Lappihin menevän,
Muut veltot Viron vesille."

Johdatus

Siinä niemimaassa, jota Aitjärvi ja Luorikko rajoittavat, oli vielä tämän yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella kylä nimeltä Niemelä, jossa oli viisi taloa, nimittäin Lahtela, Mäkelä, Mattila ja Perätalo. Vaikka koko kylän nimi oli Niemelä, kutsuttiin kuitenkin varsinaisesti Niemeläksi sitä taloa, joka oli niemen kärjessä, ja niin mekin kertomuksessamme sitä nimitämme.

Niemelä oli koko kylässä ja ehkäpä koko niillä seuduin isoin ja rikkain talo, jossa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä. Vanhinta kantaa oli talon isäntä, kihlakunnan lautamies Mikko Niemelä. Hänen vaimonsa nimi oli Riitta. Heidän lapsensa olivat Antti, Kaisa, Eerikka ja Mikko. Isännän veli oli Yrjö, Yrjön vaimon nimi oli Liisa. Heillä oli tytär Anni ja viisi pienempää lasta. Isännän ja Yrjön setä oli Mauno, jota koko perhe tavallisesti kutsui Mauno-sedäksi. Hän oli leskimies, eikä hänellä ollut yhtään poikaa, ainoastaan pari tytärtä, jotka olivat kylässä naimisissa. Talossa eli myös isännän sisar Mari, jota kutsuttiin Mari-tädiksi. Isännän vanha äiti Kaisa-ämmä oli pääemäntänä talossa.

Nuorempaa kantaa oli ukko-Lauri, jonka vaimo Helka-ämmä oli leipäemäntänä. Heillä oli kaksi poikaa, Matti ja Tuomas, joiden vaimot olivat Elli ja Heti. Näillä oli useampia lapsia. Talossa oli myös Mari-ämmä, ukko-Laurin veljen leski, jolla oli kuusi poikaa ja kolme tytärtä.

Kun siihen aikaan enemmiten viljeltiin kaskea, niin karja perheeseen nähden oli pieni. Niemelässäkin oli ainoastaan viisikolmatta nautaa, härät ja hiehot siihen luettuina, saman verran lampaita, viisi hevosta, kaksi isoa koiraa sekä pari emäsikaa ja puolikymmentä tallukkaa ynnä joukko kanoja ja kukko.

Asuintupa oli iso: puolikuudetta syltä pitkä ja viisi syltä leveä, varustettuna viidellä ikkunalla, joista toiset olivat neliruutuiset, vaan pöydänpään ja pöydänlatvaikkuna olivat kuusiruutuiset. Tuvan iso pöytä oli yhdestä ainoasta kuusesta, joka oli juurineen muodostettu pöydäksi. Tyvipuoli oli ympyräinen ja kahta kyynärää leveä; latvapuoli oli yhden kyynärän levyinen; koko pöydän pituus oli neljä kyynärää.

Atrian aikana istui isäntä pöydän päässä ja hänen vieressään Mauno-setä ja sitten Yrjö. Pöydän takana istui ukko-Lauri ja hänen alapuolellaan nuoremmat miehet ikänsä jälkeen. Naiset söivät eri pöydillä omin joukkoinensa kukin. Naisten kanssa söivät myös alaikäiset pojat. Suurelta pöydältä noudettiin leipäpalaset pienille pöydille. Pidoissa ja juhlatilaisuuksissa istuivat vieraat naiset pöydän päässä ja miesvieraat alempana. Talonväki, jos ei mahtunut yhtä aikaa vierasten kanssa, söi perästäpäin.

Paitsi pöytiä oli tuvassa leveät, honkapuusta tehdyt vankat penkit ympäri tupaa seinäin vieressä sekä iso pöytäjakku eli pöytärahi. Sänkyjä ei tuvassa muita ollut kuin isännän, Mauno-sedän ja ukko-Laurin sängyt. Nuoremmat ihmiset makasivat joko penkillä tahi lattialla, olkien taikka lisujen päällä. Joka naisella oli myös oma jakkunsa (rahinsa). Ovensuussa pihtipielisessä oli ruokakaappi ja toisessa pihtipielisessä oli astiahylly.

Asuntotuvan edessä oleva tupanen oli saman levyinen kun tupakin, vaan vähän lyhempi. Siinä ei ollut alkusiaan yhtään lasi-ikkunaa, vaan ikkunarei'issä oli juoksulaudat. Nyt oli juoksulautoihin pantu pari pientä lasiruutua, joista himmeä valo levisi tupaseen. Reppana oli oven päällä liki lakea. Tämä oli ennen aikaan ollut asuintupana. Lattian alla oli syöntäomenakuoppa (potaattikuoppa). Ovensuun nurkassa oli käsijauhinkivi lautasineen. Muuten tupasessa pidettiin sellaisia ruoka-aineita, jotka kylmämistä pelkäsivät, sekä kaikenlaista puuastiarojua, niin kuin olutpuolikoita, kaljatortoja (suuria tiinuja), huhmareita, viinankeittokapineita ym.

Asuintuvan ja tupasen välillä oli porstua, jossa oli kaksi ovea. Toinen oli karjapihan ja toinen tanhuan puoleisella sivulla, josta mentiin huoneisiin, aittoihin ja muihin kylmiin suojiin. Porstuan perässä, tupasenpuolimmaisessa nurkassa oli kammari vallasvieraita varten. Siinä oli nikkarin tekemät huonekalut, kaikki punaisiksi maalatut. Pöytä oli ikkunan alla, sen molemmissa päissä olivat tuolit. Sänky makuuvaatteineen oli toisella sivuseinällä ja sängyn päässä tuoli. Toisella sivuseinällä oli kaappi, jossa talon kalleimmat kalut säilytettiin. Kaapin vieressä oli tuoli. Ovensuun nurkassa oli pieni tiilistä tehty pystyuuni. Myös oli ovensuuseinällä vaatenaulat. Ikkunan pielessä seinällä oli peili, jonka alapuolella naulassa riippui puhdas, valkoinen silmäpyyhe, jonka molemmat päät oli punaisella ja ruohonpäisellä langalla kirjaeltu. Kaisa, isännän tytär, piti puhtaana ja lämpimänä kammarin. Muuten tämä oli se huone, jossa vain isännällä ja hänen joukollaan oli asiaa käydä, muu talonväki ei koskaan kutsumatta tänne tullut.

Pihan puolella oli karjakartano. Kaksi isoa lehmäläävää oli vastakkain ja niiden välillä kuja, kaikki yhdessä katossa. Toisen lehmäläävän sivun vastassa oli myöskin iso läävä, joka väliseinän jakamana oli kahdessa osassa: toinen hieho- ja toinen lammasläävä. Lammas- ja lehmäläävien välillä oli myöskin kuja, jonka perässä oli sikopahna. Hieholäävän takana oli talli, jonka toisella sivulla oli iso olkilato ja toisella sivulla rekikatos. Rekikatoksen sivulla oli rouhekölsä, jossa säilytettiin rouheita: omenan (potaatin) varsia, nauriin ja lantun naatteja, kitkentäheiniä ym. keittoheiniä. Se oli jaettu useampaan karsinaan, niin että eri ruohot olivat eri karsinoissa.

Tanhuan puolella oli iso makuu- ja vaatehuonerivi. Siinä oli kymmenkunta eri huonetta, joka parikunnalla oma huoneensa. Jos poika joutui naintaikään, niin hän rakensi uuden huoneen omin käsin. Kuka ei kyennyt sitä tekemään, sai teettää vieraalla ja maksaa omasta puolestaan saamatta taloudesta muuta kuin rakennustarpeet. Tavallisesti suorittivat he työllään huoneen tekopalkan, jos kellä ei sattunut erinomaista rahaa olemaan. Sitä poikaa, joka ei itse kyennyt huonetta rakentamaan, pidettiin typeränä, ja se joutui hänelle naimakontiksi.

Makuuhuone oli sisustettu siten, että peränurkassa oli hyvin leveöistä laudoista tehty syvä rovatti (sänky), jonka pää ja kuve olivat laudoista ja toisena kupeena ja alapäänä olivat huoneen seinät. Päänpuolimmaisessa kulmassa oli koristeltu patsas, josta oli laitettu päälauta seinään. Päälaudalla säilytettiin kaikenlaisia pieniä kapineita. Peräseinällä oli seinän pituinen parvilauta ja oven yläpuolella samanlainen lauta. Huoneen sivuseinillä kummallakin puolella olivat vaateorret, erikseen miehille ja naisille. Laessa olivat pienet orret, joissa virsukahat, tuohitohvelit, kengät, sukat, kalsut, pohjalliset ynnä muut jalkineet säilytettiin. Parvilla säilytettiin kaikenlaisia kangaskapineita niin kuin pirtoja, niisiä, reikuloita, kiinnitysvaajoja, sukkulaisia, sydänvarpasia, päällys- ja tiuhtapuikkoja, hiulia, kaiteita ym. kuin myöskin keloja, käpyjä, kalvosia, koirasia, rihma- ja tuohikeriä ja käähkäröitä ja muuta pientä rihkamaa. Sivuorsilla säilytettiin pitovaatteita, niin kuin paitoja, housuja, liivejä, takkeja, ristlappeja, turkkeja, viittoja, vöitä ym. Vaatetiinussa naiset säilyttivät huntunsa, liinaviittansa, esiliinansa, pääpyyhkeensä, kintaansa, lapasensa, sormikkaansa, hienot ompeluvyyhtinsä, keskentekoiset nypläystyönsä niin kuin nyytingit, teko- ja makkarakaulukset, viipulavyöt, tertut, sukkanauhat ym. Lippaassa säilytettiin nastat, tinavyöt, palmikot, liikaset, tuohisykeröt, yliset, hienot hunnut, soljet, sormukset, kirkkovöyliset ynnä muut pienet rihkamat. Miehillä oli lukolliset kirstut, joissa he säilyttivät omia pieniä tavaroitaan.

Huonerivin päässä oli jauhoaitta. Ulompana oli kaksi vilja-aittaa. Loitompana mäen törmällä oli riihi ja kylkiäinen, jossa säilytettiin ruumenia. Järven rannalla oli sauna ja kota. Kun vielä mainitsemme romuhuoneen, jossa kangaspuut, kerinlaudat, seinänaulat, kehät, syrjät, sukset, vokit (rukit), lipsut, loukut ym. puukolittimet säilytettiin, sekä lehtikölsän, jossa lehtiä ja tukkuja säilytettiin, niin olemme kartanon luetelleet. Ulompana rannassa olivat merta- ja nuottalavat.

Toisissa taloissa oli pienemmät tuvat ja neliruutuiset pienet ikkunat. Myös oli niissä pienempi perhe ja sen mukaan muukin talous pienempi. — Luorikon toisella puolella sijaitsi Tinnon kylä, jossa oli kaksi isoa taloa. Ne kuuluivat Niemeläisten kanssa yhteen nuottakuntaan.

Joulun vietto

Joulunalus

Sisältö: Viljain lesettäminen. Kaupungissa käynti. Räätäli.
Suutari. Joulupuut. Riistan teko. Viinan keitto. Lasten toivo.

Koska "Anterus pyhät aloittaa, hyvä Tuomas joulut tuopi", niin aloitamme mekin kertomuksemme Anteruksesta seuraten Niemeläisten toimia joulutarpeita varustaessa.

"Antti käypi avain kädessä, Tuomas tuoppi kainalossa", sanoo sananlasku. Niinpä Niemelän lautamieskin otti Antin päivänä avaimet, meni aittaan ja mittasi kolme säkkiä (tynnyriä) otria, joista kaksi säkkiä vietiin järveen likoon; niistä laitettiin maltaita jouluviinoiksi ja olueksi. Kolmas säkki lesetettiin kotona ja jauhatettiin myllyssä joululeiväksi; sillä jouluna piti olla "leipä lesty, tupa pesty".

Lesettäminen kävi siten, että otrat pantiin astioihin uuniin kuivamaan yöajaksi ja aamupuhteella otettiin sieltä, kaadettiin osa huhmareeseen ja osa saiveihin. Miehet sotkivat huhmareissa petkeleillä ja naiset ken korennolla, ken otinlapion varrella ja mikä mitäkin asetta tapasi. Toiset naiset sikäli puohtivat. Puohdetut tököteltiin sitten vielä uudestaan erikseen. Kun kaikki oli lesetetty, jauhatettiin ne myllyssä hyvin hienoiksi ja näin saatiin otralestyä. Ruislesty valmistettiin samalla tavalla.

Kun "Simo siltoja teki, Martti maita vahvisteli", niin "Antti jo aisoilla (reellä) ajeli". Siksipä kelin hyvänä ollessa läksi Niemelän lautamies kyselemään naapureiltansa, eikö ketä haluttaisi matkakumppaliksi Viipuriin. Kaikki, sekä Niemelän että Tinnon isännät lupasivatkin lähteä joulutarpeiden ostoon ja suolan saantiin. Kun matkaeväät oli paistettu, pantiin reki reilaan jo iltasilla. Reen pohjalle pantiin kaksi säkkiä kauroja ja pytty voita myytäväksi, eväsheinät ja matkakaurat pantiin päällepäin ja sidottiin nuoralla kiinni.

Aamulla sangen varhain, kun kukko vasta oli kaksi kertaa laulanut, valmistausi lautamies matkalle. Yrjö laittoi eväskontin ja retukan reen päälle ja levitti hevosloimen niiden yli. Antti valjasti hevosen sillä aikaa kun isänsä pukeutui. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, nousi lautamies kuormansa päälle, otti ohjakset, kohotti hattuaan jäähyväisiksi, alkoi ajaa ja rukoilla:

Tepposeni tiejumala ainoa avittajani! Kun minä kotoa kuljen isäni ilopihoilta, maammoni makuusijoilta: käyös kanssani keralla kuleksimaan kujasilla, maan on tietä matkustamaan vierahilla veräjillä, oudoilla tuvanovilla, jottei keksis kierosilmä, kadesilmä sinkahuttais! Pidä tiellä tervehenä, matkan päässä mairehena. Saata kauniisti kotihin omille olo majoille, isän tuomille tuville, emon saunan lämpimille.

Neljän päivän perästä palausi matkaseurue kotiin. Tienpuolesta pellonpäästä taittoi lautamies kolme lepänoksaa, jotka kotiin tultuaan viskasi tantereelle ja lausui:

Terveytän tienottani, maireutan mannertani! Terve maa, terve manner, terve tervehyttäjälle! Akka mantereen alainen, manun eukko, maan emäntä! Älä visko vihojasi, älä pura puhkujasi kohti miestä meikäläistä, emon lasta laadullista, eikä herttaista hevosta, Luojan luontokappaletta!

Nuoret miehet huomattuaan isännän kartanolla riensivät heti vastaanottamaan häntä. He riisuivat hevosen, kantoivat suolasäkit ja raudat aittaan ja muut pienemmät rihkamat tupaan. Isännän tultua tupaan meni hänen tyttärensä Kaisa riisumaan häntä. Vanha emäntä otti eväskontista kaksi vehnäleipää, jotka hän leikkeli palasiksi ja jakoi kaikille talon lapsille, naisille ja nuorille pojille. Kahvipussin, sokurikäärön ja siirappiputelin antoi lautamies vaimolleen, joka ne korjasi kammarin kaappiin. Rukkaset antoi hän Tuomaalle ja kalmuukkisen pussakon (vyön) Eerikka-pojalleen. Sitten istausi hän penkille tupakoimaan. Mauno-setä hiihennäisiin lautamiehen luo ja kysyi kuulumiset. Isäntä kertoi tarkoin, mitä matkalla oli tapahtunut ja kuinka kauppias oli häntä pettää sukaista pumakan (punaisten pumpulilankain) kaupassa, mutta hän huomasi sen, joten ei yritys onnistunut. Naisille hän ilmoitti sen uutisen, että kaikki naapurin isännät olivat ostaneet itselleen kahvipannun ja kupit, joita ei heillä tähän asti ollut, mutta Perätalon isäntä jätti ne vielä ostamatta tällä kertaa.

Seuraavana päivänä tuli ompelija-Yrjö taloon, jossa häntä ensin syötettiin ja juotettiin. Sitten kantoi talonisäntä suuren joukon tehtyjä lammasnahkoja, joista Yrjö teki turkkeja sekä miehille että naisille. Muu turkki tehtiin harmaista nahkoista, vaan miesten turkkien kaulukseksi pantiin mustaa nahkaa ja naisten pitkiin turkkeihin laitettiin revonkoipiset ja lyhyviin turkkeihin jäniksennahkaiset puuhkot. Turkit valmiiksi saatuaan ompeli räätäli lyhyitä ja pitkiä viittoja sekä miehille että naisille. Puolikasvuisille pojille tehtiin sarssista vaatteet. Kun iltanen oli syöty ja vanhemmat ihmiset menivät maata, kokoontuivat nuorukaiset pöydän ympärille kuuntelemaan räätälin kaskuja, joita hänellä oli yllin kyllin kerrottavana. Väliin laulettiin runoja ja oltiin arvoituksilla. Täten kului aika rattoisasti liki puolta yötä. Kun Mikolle, isännän nuorimmalle pojalle, räätäli ompeli uutta sarssista katsaveikkaa (päällystakkia), niin ei Mikko malttanut olla muualla kun räätälin luona. Hän valvoi räätälin kanssa illasta myöhään ja aamusta varhain. Yöllä maatessaankin sanoi hän uneksineensa uudesta harmaasta katsaveikastaan. Joka kerta kun räätäli sai uuden nutun valmiiksi, käski hän sen omistajan koettaa sitä. Räätäli oli itse ensimmäinen mies kiittämään työtään. Tavallisesti sanoi hän aina:

— No se käypi niinkuin valettu. Jos olisi vielä parempi tullut, niin olisi ihan pilalla. Sinä näytät puolta kauniimmalta tuossa uudessa nutussasi; katso vain, jos ei sinua luultaisi herraksi.

Tällaiset lauseet tiettävästi ilahduttivat nuoria ja ehkäpä kevytmielisiä vanhempiakin ihmisiä.

Kahta viikkoa ennen joulua tuli suutari-Jaakko Niemelään, jossa hän teki nuorille miehille saappaita, vanhemmille naisille ruohinkenkiä, nuoremmille naisille ummiskenkiä ja tytöille lipokkaita. Uilot (lapikkaat) ja kurpposet (paulakengät) osasivat talon miehet itsekin tehdä. Tyttöjen lipokkaiden suupäärmeeksi ommeltiin punaista sahviaania ja päällisille laitettiin ruohonpäisestä ja punaisesta sahviaanista erityiset pykäläreunaiset koristukset. Saatuaan lipokkaat valmiiksi sanoi Jaakko-suutari:

— Jos ei näiden kenkäin aikana teitä naitane, niin sitten tulen minä uudelleen ja teen kahta komeammat kengät.

Jota likemmä joulu läheni, sitä kiirumpi tuli jokaiselle. Otrat nostettiin järvestä, tuotiin tupaan ja pantiin koreihin imeloitumaan penkkien alle. Naiset hämmentelivät niitä illoin aamuin ja panivat lunta sekaan, kun ne rupesivat lämpenemään.

Antti valmisteli uutta kirkkorekeä. Toiset nuoret miehet läksivät niin varhain aamusilla salosta kaskipuita hakemaan, että ennättivät murkinalle kotiin, ja päivällä kävivät he vielä toisen kerran. Ukko-Lauri ja Mauno-setä hakkasivat ison pinon tupa-, toisen kota-, kolmannen sauna- ja neljännen riihihalkoja sekä pirottelivat pärehalkoja, jotka toivat tuvan päreorsille sulamaan ja joista sitten yöaikoina kiskoivat suuret röykyt päreitä, jotka sitoivat olkisiteillä miehenpaksuisiin vihkoihin, ja ne vietiin tupaseen joulun varaksi. — Naiset sotkivat poukkunsa ja hajoittivat (levittivät) hienommat vaatteet tuvan lakalle ja paksummat pellon aidalle kuivamaan ja liinastumaan.

Kun maltaat olivat kylliksi imeloituneet ja tulleet itusuulle, irroiteltiin itämisestä tulleet läntit toisistaan ja vietiin saunaan mallaslautasille kuivamaan. Mallassauna lämmitettiin hyvin variksi kuivilla koivuisilla kaskipuilla. Mallasten kuivaksi tultua vietiin ne myllyyn ja jauhatettiin. Sitten teki Mauno-setä saunankodassa riistan suureen tortoon (tiinuun). Sen valmiiksi saatuaan hän otti riistaa pyttyyn, johon hän hämmensi hiivaa sekaan, ja vei sen tuvan uunin leualle käymään. Kun käyte rupesi käymään, vei Mauno-setä sen kotaan ja Mikko seurasi häntä näyttäen valkeata. Kaataessaan käytettä riistatortoon hän lausui:

Käyös käyte käskemättä, nouse neste nostamatta, liiku liikuttelematta, ja kihaja kiehuttamatta, hievahtele hierimettä, pyörähtele pyörtämättä! Kohise kuin Kaarran koski, kellitä kuin Kerman koski, vangu niinkuin Vuoksen virta iki kuuluisa Imatra!

Sitten hän paiskasi käyteastian alassuin riistatortoon ja kiljaisi niin kovasti "iu", että Mikko pelästyi ja pudotti päreet kädestään lattialle.

Riistan kyllin käytyä pani Mauno-setä, jolla ukko-Lauri oli apuna, vaskisen viinapannun tulelle. He mättivät kapalla riistaa pannuun, jonka hatussa olevat torvet he yhdistivät piipputiinun lävitse juokseviin torviin, ja liitokset tahastettiin tiiviisti. Piipputiinuun pantiin kylmää vettä ja jäätä. Kun riista pannussa varistui, se nousi pienoisina pisaroina pannun hattuun ja sieltä torvia myöten se juosta liritteli torvien alla olevaan pyttyyn. Aika välistä lisäilivät ukot jäitä piipputiinuun sikäli kun entiset sulivat, mättäen joskus lämminneen veden tiinusta pois. Arvaten riistan kyllin juosseen he koettelivat tuon tuostakin harakkaa (juoksevaa nestettä) kynnellään polttaa, ja kun se ei enää palanut, he lakkauttivat juoksun, ottivat hatun pannun päästä, kaasivat pannussa olevat ruvat (rankin) eri tiinuun ja mättivät uutta riistaa pannuun. Näin riistan kaikki juoksutettuaan käänsivät he niskat nurin, so. puhdistivat pannun, johon panivat ennen juosseen harakan, ja juoksuttivat sen samalla tavalla kuin riistankin.

Kun kylänukot kuulivat lautamiehen talossa olevan niskat kaksin kerroin, he tulivat sinne paniaisille. Mauno-setä otti savivadista niveräisellä kauhalla viinaa ja antoi ukkomiehille paniaisia. Oman talon väelle, so. vanhemmille, sekä miehille että naisille, annettiin tuvassa paniaisia. Ryypätessään sanoi vanha emäntä:

— Jumala siunatkoon viinaviljaa edeskinpäin ja antakoon onnea ja menestystä.

Sikäli kuin viina oli valmistunut, mittasi lautamies sen, pani lekkereihin ja rakkoihin (suuriin puteleihin) jotka vei huoneeseensa joulua odottamaan. Yhteen rakkoon hän sekoitti siirappia viinan sekaan, josta sitten tuli makeaa tahi niin kuin sitä toisin kutsuttiin punaista viinaa.

Joulunalusviikolla oli lapsilla jo hyvin ikävä joulua. He laskivat jokaisen päivän, kuinka mones aatonaatto milloinkin oli. Välistä he olivat rinkisillä ja lauloivat:

Tule meille Tuomas kulta tuopa joulu tullessasi! Tule aatto, joudu joulu, sekä Tahvana tavoita! Meill on leivät leivottuina, sekä piiraat paistettuina, olut oottaa puolikossa, viina leroo lekkerissä. Onpa kystä aitassamme, paljon pantua eloa: sirkan siivet, torakan koivet, permusen peräpakurat.

Tuomaan päivä

Sisältö: Tuomaan päivä. Oluen pano. Nuotan veto. Kynttiläin teko.
Ryynin teko.

Tuomaan päivä pidettiin puolipyhänä, eivätkä silloin varsinkaan naiset mitään suurempia töitä toimitelleet, ainoastaan pienempiä nypläystöitä ja muita keveimpiä tehtäviä toimiteltiin. Siksipä jo ani varhain Tuomaan päivän aamuna korjasivat naiset vokkinsa tupaseen, jossa ne saivat olla jälelle joulun, ensimmäiseen kehruuviikkoon asti.

Niemelässä noudatettiin tarkoin sananpartta: "Tuomas käypi tuoppi kainalossa", sillä jo sangen varhain Tuomaan päivän aamuna oli Mauno-setä liikkeellä. Hän hiipsehti jo muiden maatessa monta kertaa tupasessa, jonne Matti ja Tuomas jo iltasella olivat kantaneet monta saavia vettä kaivosta. Mauno-setä varisti veden, jolla hän ukko-Laurin avulla pesi suuren riistatorron. Sitten hän varusti puisen kahvan, jonka keskikohta oli kuperoitettu, pani sen tortoon tapin kohdalle ja sen päälle hän latoi pirkaleita ympäri torron pohjaa, noin parin tuuman verran toisistaan siten, että jokaisen pirkaleen toinen pää tuli kahvan päälle ja toinen torron laitaan. Pirkaleiden päälle hän levitti puhtaita olkia ja niiden päälle ripisteli mallasjauhot. Sitten hän alkoi mättää padasta tortoon kuumaa vettä. Tätä hän teki siihen asti, kunnes joka mallasjauhokapalle tuli vissi määrä vettä. Sitten hän aukaisi torron tapin ja alkoi laskea vierrettä pyttyyn, jonka kaasi takaisin tortoon. Hän laski ja kaasi niin kauan, että näki panoksensa olevan sekaisin, jättäen sitte sen hautumaan ja jäähtymään. Nyt nosti hän vierrettä torrosta pyttyyn, johon hän hämmensi hiivaa sekaan, ja vei sen tekeytymään tuvan uunin leukakivelle. Iltapuolella oli vierre jo niin imeloitunut, että se maistui makealle. Nyt laski Mauno-setä pyttynsä täyteen vierrettä, vei sen tupaan ja antoi jokaisen maistaa. Ojentaen pytyn takaisin Mauno-sedälle sanoi vanha emäntä:

— Hyvä on meidän oluen vierre, hyvä; ei se ole ollenkaan kilapoitunut (hapahtunut). Minä kävin äsken Mattilassa ja maistoin heidän vierrettänsä, mutta se ei ollut läheskään näin hyvää kuin meidän; Pekka raiska oli laskenut vierteensä kilapoitumaan.

Kun käyte oli valmistunut, otti Mauno-setä sen uunin leualta ja vei tupaseen. Kaataessaan käytettä tortoon hän saneli:

Mehiläinen meidän lintu, mesisiipi, simasuinen! Sivalluta siivelläsi, koskettele kielelläsi mun pienoisen panostani, otran olvivierrettäni, jotta kävis käskemättä, kupluttelis kutsumatta tässä tiinussa tihisis, tässä torrossa tohisis, ett saisin suloisen juoman, oivakuntoisen oluen, joka miehet miellyttäisi sekä naiset naurattaisi tänä juhlana jalona, suuren joukon juominkina.

Oluen kyllin torrossa käytyä se laskettiin puolikkoihin, joiden runtukat kitkastettiin (tahastettiin) lujasti.

Kun Tuomaan päivänä sattui olemaan nuoska (suoja) ilma, niin Tinnon Lauri tuli Niemelän kyläläisiä pyytämään nuotan vetoon, että saataisin jouluksi verestä kalaa. Se oli Niemeläisistä hyvä tuuma. Toisista taloista läksi yksi mies kustakin, kun heillä oli vain puoli miesosaa, mutta Niemelästä, jolla oli koko miesosa, läksi kaksi miestä, Yrjö ja Matti, jäätä syytämään (avantoja hakkaamaan).

Iltahämärissä mentiin nuotalle, mies kustakin talosta, vaan Niemelästä kaksi, nimittäin Mauno-setä ja lautamies. Lautamies pani sukat ja uilot jalkaansa, mutta Mauno-setä kääri lankaiset hattarat jalkainsa ympärille ja pani parkkikiskoiset sianvillapaulavirsut. Jokainen pani jääkengät jalkapohjainsa alle, jottei lankeaisi liukkaalle jäälle. Käsineinä oli jokaisella jouhikkaat (jouhista tehdyt kintaat) ja niiden sisässä tuplikkaat (sarasta tehdyt kintaat). Kukin pisti evästä kalakonttiinsa. Rantaan mentyä otettiin lavasta nuotta, pantiin rekeen, vedettiin miehissä apajalle ja potkittiin (laskettiin) laskimesta sisään, niin että kivekset ja lavukset kalisivat. Potkiessa lausui Mauno-setä:

Työnnän verkkoni vesille, ahvenien asunnoille. Ahti aaltojen kuningas, veen on vankan vallitsija! Aukaise salainen salpa, väännä vetinen veräjä: anna juosta joukon suuren, kalalauman lasketella tämän kierroksen kehään aluell tämän apajan! Annoit ennen, annoit eilen, anna nytkin nytkähytä!

Nuotan järveen potkittuaan menivät nuottamiehet Pölhölahteen maalle, tekivät nuotion rannalle ja söivät illallisensa. Sitten he uittivat nuotan ja vetivät saattimesta (nostoavannosta) ylös. Nuotan perää nostaessa liikkuivat miehet tavallista varmemmasti. Kun nuotan perä aukaistiin, oli siellä koko joukko särkiä ja ahvenia. Nuotta potkittiin uudestaan samaan apajaan, ja potkiessa saneli Mauno-setä:

Vellamo veen emäntä, puhdas muori muo'ollinen! Lyöte lykkyvaattehisin, antipaitoihin paneite minun pyyntipäivinäni, sinun anti aikoinasi. Onhan sulla antamista kaikenlaisia kaloja: sinerviä siikasia, levehiä lahnasia, kiiskiä kinokaloja, ahvenia ruotaisia, matehia mutaisia, norssia nopelopäitä.

Toisesta ja kolmannesta apajasta saivat he pelkkää norssia. Kalat pantiin kontteihin, säkkeihin ja viimeiset rekeen ja tuotiin Niemelään, jossa kalamiehet vähän aikaa levähtivät ja sitten jakoivat saaliinsa. Mari-muori toi elohurstin ja levitti sen lattialle, johon kalamiehet tyhjensivät konttinsa. Koko talon väki kokoutui katsomaan saalista. Mauno-setä määrättiin kalojen jakajaksi. Hän valitsi yhtä suuret kalat, jotka jakoi kahdeksaan yhtä suureen osaan, joista toiset nuottamiehet vuoronsa perään ottivat osansa, vaan kaksi viimeistä osaa otti Mauno-setä itselleen, kun Niemelän talolla oli koko miesosa. Pienemmät kalat ja norssit (kuoreet) jaettiin korilla edellä kerrotulla tavalla. Noppoessaan viimeisiä kaloja hurstilta sanoi Mauno-setä:

— Taitaa norssin saalis tästäpuoleen haristaa, kun onikansilmiä on tullut nuotassa.

Sitten vei kukin osansa kotiinsa. Nostaessaan kalakonttia olallensa sanoi Tinnon Heikki:

Suuret kalat suolaan,
pienet kalat kattilaan.

Kalamiesten mentyä kävivät Niemelän naiset rahvaalla (joukolla) kaloja ruokkimaan. Kukin laji pantiin eri astiaan. Kun kalat oli ruokittu, sanoi isäntä:

Ahvenet syödään ajallaan, vaan säret pannaan säästöön.

Ahvenista laitettiinkin murkinaksi serpa (soppa). Tuvan lämpiämisen perästä kuivattiin norssit tuvan uunissa kapakaloiksi. Muut kalat suolattiin.

Tuomaan päivänä aamupuhteella toi isäntä aitasta talivarastonsa tupaan ja punnitsi sen. Sitten laski hän lukua, kuinka monta kynttilää niistä saapi, kun kuusi kynttilää luetaan naulalle. Selon saatuaan otti hän entiset kynttiläpuikot, jotka pisteli seinänrakoon vierekkäin. Ukko-Lauri toi huoneesta aivinaista, puhtaaksi pestyä vanhaa verkkoa, jonka hän leikkeli keritsimillä kaksi vertaa niin pitkiin sirokkeihin kuin kynttilät olivat, asetti sirokkeet keskosistaan puikoille ja kiersi yhteen molemmat päät, jotka sitten voiteli talilla. Näitä kynttilänsydämiä asetti hän neljä kullekin puikolle. Kun isäntä muilta töiltään joutui, hän kävi ukko-Laurin avuksi.

Saatuansa kynttilänsydämiä tehdyksi tarpeellisen määrän vei ukko-Lauri ne tupaseen, otti kaksi pirkaletta, joiden toiset päät hän asetti pienelle pöydälle ja toiset päät sorvauspenkille. Poikittain pirkaleiden välille asetti hän kynttiläpuikot siten, että puikkojen molemmat päät tulivat pirkaleiden päälle, joten kynttiläin sydämet saivat vapaasti riippua puikoissaan pirkaleiden välillä.

Sillä aikaa kun ukko Lauri kynttilänsydämiä sijalteli, vuoli lautamies puukollaan talin pieniksi murukkeiksi, jotka sitten pani vaskikattilaan, jossa hän ne sulatti vienolla tulella.

Talin valistuessa ukko-Lauri toi aitasta tupaseen kynttiläkirnun, asetti sen sopivalle paikalle ja kaasi varia vettä kirnun puolilleen. Lautamies täytti kirnun sulatulla talilla aivan piripinnalleen. Nyt otti ukko-Lauri pöydänreunimmaisen kynttiläpuikon, pisti siinä riippuvat kynttilänsydämet kirnuun niin juurta myöten, että puikon päät koskettivat kirnun laitaan, vetäisi heti ne jälleen ylös, tiputti niihin tarttuneen liian talin kirnuun ja asetti kynttiläpuikon jälleen paikalleen. Seuraavat kynttilät kastoi hän samalla tavalla ja teki sitä järjestyksessä aina sorvauspenkinlaitimmaiseen päähän saakka. Sitten hän aloitti taas kastamisen uudestaan pöydänpuoleisesta päästä ja pitkitti toiseen päähän saakka lisäten tuon tuostakin varia talia kirnuun, sikäli kuin tarve vaati. Aika välistä leikkasi hän kynttilöiden alapäähän kasvaneen liian talin kirnuun sulamaan. Vihdoin joutui isäntäkin ukko-Laurin avuksi ja kastamista pitkitettiin yhdessä entisellä tavalla siihen asti kun kynttilät saivat tavallisen vahvuuden. Pienet pojat olivat laittaneet itselleen muutamia kynttilänsydämiä, jotka he kastoivat perästäpäin, ja niin saivat hekin omatakeisia kynttilänpipeloita, joita he jouluna polttelivat pienillä pöydillä. Sitten veivät isäntä ja ukko-Lauri kynttilät aittaan ja laittoivat ne kynttiläkoloon, joka oli yhdestä puusta tehty ja vetokannella varustettu kaukalo.

Kun illallinen oli syöty, pantiin piirakasotrat uuniin kuivamaan yönajaksi. Seuraavana aamuna kun murkina oli syöty ottivat naiset otrat uunista, lesettivät ja puohtivat ne ja ukko-Laurin miniät Elli ja Heti menivät tupaseen käsikivellä ryynejä jauhamaan. Ensi kerralla laskivat he otrat niin karkeiksi, että jyvä meni poikki, toinen halki ja kolmas jäi kokonaiseksi. Tytöt ajoivat kivenlautasilta listimat tuohivakkoihin ja toivat ne tupaan seulottaviksi. Yrjön vaimo Liisa seuloi listimat harvalla seulalla tuvan pöydällä olevaan seulikanteen. Sohvi, Mari-ämmän tytär, levitti elohurstin lattialle, jolle hän puohtimella puohtaen erotti akanat niistä kokonaisista ja poikkinaisista otrista (listimoista), jotka eivät Liisan seulan läpi kulkeneet. Toiset tytöt, Kaisa ja Anni, veivät listimat tupaseen uudestaan jauhettaviksi, tuoden sieltä toisia listimoita seulottaviksi ja puohdettaviksi. Seitsemän kertaa laskettiin otrat kiven läpi, ennen kuin kaikki saatiin ryyneiksi.

Kun isännän vaimo Riitta sai alustaneeksi joululeipätaikinan, tuli hänkin avuksi. Hän otti Liisan seulikannesta suurimot, seuloi niistä erikseen hienot ryynit tiheällä seulalla toiseen seulikanteen ja kaasi seulaan jääneet piirakkaryynit tuohivakkaan. Riitan seulikannesta otti Mari-ämmä seulikkeet (hienot ryynit) ja seuloi ne hienolla seulalla omaan seulikanteensa. Seulaan jääneet hienot ryynit kaasi hän ihokiskoiseen tuohivakkaan. Seulikanteen jäivät kantajauhot.

Katsellessaan naisten puuhaa sanoi Mauno-setä:

Työ jauhaminen, työ puohtaminen, se työ, kun seulominen.

Kun kaikki oli saatu valmiiksi, laskettiin säkkiin piirakasryynit, joista sitten tehtiin joulupiirakoita, seulikkeet laskettiin eri säkkiin ja niistä keitettiin velliä seipään vinkuessa (talven sydännä), akanat ja kantajauhot korjattiin rouhekölsään eläinten veteen pantavaksi.

Ikäpuolella leivottiin ja paistettiin joululeipiä puhtaista ruisjauhoista. Huomiseksi pantiin ruislestytaikina.

Joulun aatonaatto

Sisältö: Tuvan sillanaluksen puhdistaminen. Veden kanto. Riihessä olo. Tuvan pesu.

Päivän tultua joulun aatonaattona aukaisi Mauno-setä kaksi palkkia tuvan lattiasta ja talon tytöt kaskiviitat yllänsä mennä pujahtivat sillan alle ottaen tyhjät korit, joihin he ajoivat kaikki ne töryt ja rikat, mitkä sinne olivat juhannuksesta asti keräytyneet. Lapset näyttivät heille pärevalkeaa. Korit täyteen saatuaan he nostivat ne lattialle, josta Elli ja Heti kantoivat korit ulos, tyhjensivät ne karjapihaan ja toivat tyhjät korit takaisin tytöille, jotka ne taas täyttivät. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes sillanalus tuli ruokituksi. Samalla tavalla puhdistettiin tuvan uuninalus, jota käytettiin kananhäkkinä. Kun kaikki oli saatu reilaan pani Mauno-setä lattiapalkit paikoilleen.

Päivällä leipoivat ja paistoivat emännät ruislestyä ja panivat huomiseksi otralestytaikinan.

Iltahämärissä toivat miehet ison torron ja kaksi tiinua tupaan. Yrjö ja Tuomas veivät saavit kaivolle, nostivat ne vettä täyteen, ja nuoremmat miehet kantoivat kolmella saavilla vettä tupaan, kaasivat tortoon ja tiinuihin sekä tupaseen kahteen suureen rouhepataan. Noin parikymmentä saavillista ammennettiin ja kannettiin vettä tuvan pesua varten. Naiset varustelivat tuvanpesukapineitaan: varpaluudat pantiin pitkiin varsiin, tuohivihkot, vastat, pesupytyt, hiekat ynnä muut tarpeet varattiin, ja tupasessa tehtiin tuli suurien patojen alle, joissa varistettiin tuvanpesuvettä. Miehet korjailivat tuvan orsilta jalakset, kaplaat, vempeleet ja muut kolittimensa. Naiset kantoivat nuttunsa osaksi ulkohuoneeseen, osaksi riiheen, jonka Mauno-setä oli lämmittänyt lämpimäksi.

Illallinen syötiin tavallista aikaisemmin. Syödessään olivat kaikki päällysvaatteissaan ja syödä hoklivat sukkelaan, niin kuin muinoin matkaan kiiruhtavaiset Israelin lapset Egyptistä lähteissään.

Illallisen perästä menivät miehet, vanhimmat naiset ja lapset yöksi riiheen, jonne Mattilasta myös tuli samanlaista perettä. Lapsilla oli sangen hauska, kun he pääsivät yhteen. Kolme kynttilän tynkää palaa nykytti riihessä ja pari pärettä uunin edessä. Miehillä näytti jokaisella olevan kiiru ja makaamisesta ei ollut puhettakaan. Mauno-setä tervasi uudet uilonsa ja nosti ne riihen parsille kuivamaan. Lautamies ompeli itselleen uuden tupakkakukkaron, jonka tereeksi hän pani punaista sahviaania. Ukko Lauri teki kannen uuteen tuohiseen taulikkaansa (nuuskarasiaansa). Antti laitteli hevosenvaljaita: teki uudet hamutat ja uuden karhunnahkaisen koppanan sekä voiteli sianihralla mäkivyöt ja nosti ne kaikki ahdinlaudalle. Mattilan Pekka-ukko laittoi läkin uuteen niveriäiseen piippuunsa ja lakkasi sen keltaiseksi sekä ompeli itselleen uuden säävelin (tupakkapussin) ankereen nahkasta. Hänen poikansa Simo ompeli uuden tupen sisarensa uusiin vöylisiin. Mattilan isäntä laittoi itselleen uuden nahkaisen tuluskukkaron, pani tulukset sisään ja kiinnitti sen vaskisella napilla vyöhönsä. Kaikki reilaan saatuaan hän sanoi:

— Nyt on valmis

taula, rauta, pii, tuliskuppi, kukkaro, nappi.

Pienet poikaset valmistelivat itselleen ja sisarilleen puiset veitset, joilla jouluna sopi voita mokata, ja haarukoita, joilla on hyvä omenia (potaatteja) toskaroida. Mari-ämmä valmisteli poikansa pienelle pojalle uusia sukkia, ja Mattilan muori parsi tuohitohvelinsa. Mattilan Antti valmisti nuorikolleen uuden puulusikan ja sitten paikkasi äitinsä kirkkokengät.

Näin oli riihi muuttunut työhuoneeksi, jossa jokaisella työntekijällä oli puolenkymmentä katsojaa. Niemelän pieni Anni esimerkiksi katsoi niin hartaasti mummonsa käsiin, kun tämä laittoi vaskiset hakaset Annin uuteen tankkiin (kolttuun), että vesi suusta valahti, ja tankin päällensä saatuaan hän näytteli sitä jokaiselle siksi kunnes hän väsyneenä turvistui riihen saviselle lattialle.

Vihdoin toi ukko-Lauri riiheen kaksi kupoa olkia, jotka levitettiin lattialle pitkin seinävieriä makuutiloiksi, ja kukin pani päällysvaatteensa pääalaisikseen. Kun vuoteet oli saatu valmiiksi, lapset istahtivat niille, nostivat polvensa kokkaan paitansa sisään ja lauloivat:

Joulu tulee jongertaa, voikuppi vongertaa, lihakäpälä lingertää, viinapullo vingertää.

Sitten lapset kuukistuivat vuoteille yksi toisensa perästä nukkumatin kanssa seurustelemaan. Riihessä paloi tuli koko yön. Kukin makasi ja valvoi miten vain halutti. Kun toiset vielä valvoivat iltaa, niin toiset jo nousivat aamua.

Katsahtakaamme nyt tupatoimiin. Miesten, vanhain naisten ja lasten riiheen mentyä korjasivat naiset ruuan, pukivat riihikot yllensä ja vanhat hunnut päähänsä, peittivät hurstilla taikinapytyn, nostivat pöydät keskilattialle, ottivat pitkävartiset luutansa ja nousivat pöydille ja penkeille asetetuille raheille ylettääksensä luudilla lakea nuohtoa. Naisten luudat liikkuivat sukkelaan ja noki karisi alas laesta. Pian täyttyi tupa noen tuoksusta, vaikka ovi ja reppana olivat auki. Harva oli niin väljähenkinen, että voi yhelmäkseen kestää sitä kitkerää katkua, joka täytti silmät, korvat, suun ja sieraimet. Useammat, varsinkin tytöt, pistäysivät aika välistä joko tupaseen tahi porstuaan hengittämään raittiimpaa ilmaa. Tuoksun vähemmäksi hälvettyä he tulivat tupaan takaisin, jossa toiset naiset nauroivat heille soimaten heitä ahdashenkisiksi mamseleiksi, jotka eivät muka siedä talonpoikaista kitkaa. Sitten nuohdottiin orret, uuninpäällys, kakkuli, uunin solat, hölkki, liesi ja tuvan seinät. Yläpuolelta laskeutunut karsta lakaistiin pöydiltä, penkeiltä, raheilta ja lattialta, mätettiin koreihin ja vietiin pihalle.

Sitten alkoi tuvan pesu. Tupasesta tuotiin saavilla varia vettä, jota naiset ottivat kappoihinsa, nousivat penkeille seisomaan ja alkoivat tuohivihkoilla pestä höstätä seiniä, ensin niin ylhäältä kuin suinkin ylettivät alaspäin, aina penkkeihin saakka, ropsien tuon tuostakin hiekkaa märille vihkoilleen. Maatjalkaiset (lyhyet) naiset, jotka eivät ylettäneet ylhäältä seiniä pestä, hankailivat ikkunan kamanoita, naamalautoja ja raameja. Lasit pestiin omatekoisella saippualla vastan kanssa. Sitten pestiin uunin patsas, pankon laidat, sidehirsi, pilliorsi, pykäläorsi, jalas-, päre- ja hurstiorret. Isännän vaimo toi suuren joukon kaikenlaisia kolittimia, joista tytöt pesivät kaulauskartut, pulikat, papelot, härkkimet, hierimet, kapustat (leivit), suolatolkit, kapat, kirnut ja pytyt. Toiset naiset pesivät otin- ja leipälapiot, päänaluslaudat, leipälaudat, saavit, ämpärit ja tupakkapölkyt. Sen jälkeen pestiin pöydät jalkoineen, rahit, tuolit, penkit ja niiden alukset ja vihdoin lattia, jota pestiin niin että naiset ripsivat hiekkaa laattialle, ottivat jalkaansa joko virsu- tahi tuohitohveliranit, joilla hankasivat siksi, että palkit näyttivät punaiselle. Sitten huuhdottiin lattia kylmällä vedellä, joka toimitettiin siten, että osaavammat naiset lyödä roikkasivat vettä kapoilla lattialle ja toiset hankasivat luudilla ja johdattivat veden lattian alle.

Jouluaatto

Sisältö: Leipominen. Piirakasten teko. Viinan lasku. Saunan lämmittäminen. Vierasten vastaanotto. Saunan kylpy. Joulun tuojat. Illallinen.

Kun tuvan pesu oli päättynyt, muuttausivat naiset toisiin vaatteisiin ja menivät lepäämään, ken riiheen, ken tuvan penkeille ja mikä mihinkin. Kukon kolmannen kerran laulaessa tulivat emännät tupaan. Helka-ämmä, leipäemäntä, alusti itse taikinan ja Mari-ämmä pani uunin lämpiämään. Sitten leivottiin leivät ja pantiin kerkeämään haapaisiin leipävateihin.

Emännät, joita Mari-täti ja Mari-ämmä olivat auttamassa, toivat maitohuoneesta kaksi isoa, jäätynyttä maitopyttyä ja panivat ne kiukaanportaalle (uunin parvilaudalle) hiukenemaan. Mari-täti pesi suuren keittopadan, johon emäntä pani suuren kupillisen voita. Maidon hiuottua otettiin alas pytyt, joista Mari-täti ja Mari-ämmä syytivät jäätyneen maidon pataan, joka nostettiin liedelle, ja uunista vedettiin kekäleitä ja hiiliä padan alle. Maidon valistuttua pantiin ryynit kiehumaan pataan, jota Mari-täti hämmenteli. Helka-ämmä luuti uunin, otti leipälapion, jolle toiset naiset kaasivat leipävadeissa kerenneet leivät, ja pani leivät uuniin, teki leipälapiolla ristinmerkin uunin suulla, lyykistäysi ja sanoi:

— Herra Jeesus Kristus siunatkoon!

Sitten hän asetti laudan uunin suulle ja pani pirkaleen laudan pöngäksi.

Samassa tuli isäntä tupaan, toi kuvon närtteenkateolkia, jotka levitti kynnyksen alle jalkojen pyyhkimeksi. Kuusen havuja hän pani porstuaan, tuvan ja porstuan kynnyksien alle. Emännät nostivat lattialle ryynipadan, jonka tyhjensivät maitopyttyihin ja veivät ne tupaseen jäähtymään. Leivät otettiin uunista ja pantiin penkille syrjälleen. Emäntä viskasi koivuisen halon uuniin heti kun leivät oli otettu. — Uunin tyhjänä oleminen ennusti talon köyhtymistä. Siksi ei uunia koskaan pidetty aivan tyhjänä. — Isäntä toi sitten pari lammaskäpälää tuvan uuniin lämpenemään. Mari-täti herätti tuvan pesijät suuruspalalle ja piirakasten tekoon. Helka-ämmä pani vettä taikinapyttyyn ja Riitta meni aitasta noutamaan piirakasten kuorijauhoja. Vakan täytettyään hän nosti savakolla kolme kertaa jauhoja vakasta takaisin salvoon ja sanoi:

— Kolmekertainen on Jumalan köysi; siunatkoon Luoja kolminkertaisesti sijaan.

Emännän hämmennettyä jauhot taikinaan ruvettiin suurukselle. Atrian lopussa tulla tömähtivät lapsetkin riihestä tupaan. Heitä neuvottiin pyyhkimään jalkojansa, etteivät he likaisi lattiata. Lapset kävivät myöskin ruualle. Syödessään he sanoivat.

— Ai, jos aina saisimme näin hyvää leipää kuin tämä rukiinen leipä on. Tuo kaurainen leipä, jota tähän asti olemme syöneet, maistuu tätä vastaan niin vihavalta kuin tois vuotinen nevettileipä.

Mauno-setä tupaan tultuaan laittoi suuren pöydän jalat paikoilleen ja nosti naisten kanssa pöydän sen päälle alaspäin. Riitta alusti piirakaskuoritaikinan, ripisteli ruisjauhoja pöydälle, nosti osan taikinasta pöydälle, hieroi siinä pyöritteli nostettua taikinaa, ensin pyöreäksi ja sitten pöydän pituiseksi pötköksi, jonka leikkeli niin pieniksi palasiksi, että niistä kustakin tuli piirakkaan kuori. Tytöt ottivat leikatut palat, taputtelivat niitä käsillään latuskaisiksi ja pulikalla pyörittelivät ne niin litteiksi kun tarve vaati. Toiset naiset ottivat tyttöjen valmistamat kuoret, panivat ryynisydämet niiden päälle ja laittoivat valmiiksi piirakkaat, jotka latoivat pienille alaspäin käännetyille pöydille, leipä- ja päänaluslaudoille. Sillä aikaa kun naiset piirakkaita valmistivat, toivat nuoret pojat halkoraksilla tupaan halot, jotka Helka-ämmä mätti uuniin ja sytytti palamaan. Uunin jouduttua luuti Liisa uunin ja Riitta otti otinlapion, jolle tytöt kantoivat piirakkaat, ja pani ne hyvään järjestykseen uuniin paistumaan. Tuon tuostakin hän katsoi sitten piirakkaita, ja havaittuansa ne kypsiksi otti ne uunista pois ja pani penkille jäähtymään.

Päivän valjetessa varistettiin eilinen kaalintähde, joka syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Sitten menivät hevosmiehet heiniä hakemaan. Mauno-setä ja ukko-Lauri korjasivat liiat kolittimet porstuasta ja raaputtivat rautalapioilla jäätikkönystyrät sekä porstuasta että rappusilta. Nuoret pojat noutivat kuopasta omenia (potaatteja), nauriita ja lanttuja. Riitta kaasi omenat saaviin, pani vettä päälle ja vatkasi härkkimellä niin, että multa ja osaksi kuoretkin irtaantuivat. Kaikki naiset ja nuorukaiset istaantuivat Riitan kehotuksesta saavin ympärille omenia ruokkimaan kuorimalla ja raaputtamalla. Sitten ne pantiin pataan ja kiehutettiin kypsiksi. Kun vesi oli kaadettu padasta, hillottiin omenat hierimellä, pantiin sulattua maitoa sekaan ja hämmennettiin visusti. Näin saatiin omenahillaa, jota syötiin päivälliseksi, ja jäännöksestä tehtiin omenapiirakkaita. Lantut ja nauriit kuorittiin; niistä keitettiin aattolohko, johon myös omenia pantiin sekaan. Maustimeksi pantiin lohkoon raavaan- ja sianlihaa sekä kapakaloja. Emännät voitelivat ryynipiirakkaiden kuoret murukkeisella voisuolavedellä ja panivat ne pienelle pöydälle vaatteen alle pehmenemään. Illan suussa kannettiin piirakkaat tupaseen.

Kun hevosmiehet olivat heinät luhtiin ajaneet, niin naiset laskivat lehmät pihalle heinäkaristeita syömään. Kun halot oli kannettu tupaan, eläimet korjattu ja kaikki ulkotyöt toimitettu, kävi koko perhe tupatöihin. Naiset laittelivat ja kaulailivat omia, lastensa ja miesten vaatteita. Miehet hakkailivat joulutupakkansa, ken laudalla, ken tupakkapölkyssä. Ukko-Lauri jauhoi nuuskaa puisessa tupakkapullissaan. Saatuaan sen hienoksi hän seuloi sen hienolla jouhiseulalla, pani vähän poroa (tuhkaa) ja muutaman pisaran vettä nuuskan sekaan kostukkeeksi, hämmensi huolellisesti ja korjasi osan tuohiseen taulikkaansa ja loput nuuskasarveensa.

Isäntä vei viinarakon huoneesta kammariin ja kaasi siitä ensin lerikko-, pohja- ja törikköputelit täyteen, sitten tohvin vähän ylemmä kuin puolilleen, täytti sen siirapilla, pudisteli visusti sekaisin, ja niin oli makea- eli siirappiviina valmis. Sitten ilmoitti hän toisille miehille olevansa viinaa laskemassa, ja jokainen kuljetti taskulasinsa isännälle, joka kaasi vanhempain miesten taskulaseihin oikeata vaan nuorempain siirappiviinaa. Jokainen korjasi taskumattinsa huoneeseensa, ja isäntä pisti talon putelit kammarin kaappiin.

Tytöt puhdistivat ja kirkastivat lankaisilla räsyillä ja tuhkalla neljä vaskista ja yhden rautaisen kaksihaaraisen kynttilänjalan sekä lakkisen kynttiläkruunun ynnä kolme puista kynttilänjalkaa ja viimeiseksi kahdeksansärmäisen lasilyhdyn. Sitten he panivat saunan lämpiämään, keittivät saunan kodassa lipeän, jonka he valmiiksi saatuaan selvittivät kahteen saaviin, jotka nostivat saunaan ovensuuhun. Padan puhdistettuaan he panivat kylpyvettä varistumaan. Pojat hakkasivat kasvettuneen jäätikön kaivonkannelta jättäen runtukan ympärille jääkehikon, nostivat saunaveden, jonka kaasivat kotaan menevään ränniin, jota myöten se juoksi rännitiinuun, sitten hakkasivat ja puhdistivat kaivon korvalla olevan eläinten juottoakaan. Tytöt toivat tallinluhdista vastat, jotka he panivat rännitiinuun kostumaan.

Emäntä laittoi huoneessansa suuresta säästöpytystään kymmeneen puukuppiin voita joulun tarpeeksi. Mari-ämmä järjesteli ja luki lusikat sekä omalle perheelle että tuleville jouluvieraille varustaen liikoja lusikoita satunnaisia vieraita ja tahvananajajoita varten. Helka-ämmä kokosi kaikki talosta löytyvät neliskulmaiset puulautaset ja asetti ne järjestykseen tupasen parvelle (hyllylle).

Iltahämärissä korjasivat naiset omenapiirakkaat tupaseen ja siivosivat tuvan. Isäntä käänsi veljensä Yrjön kanssa suuren pöydän ylöspäin ja asetti sen paikoilleen. Antti keräili kaikki talossa olevat miesten veitset ja korjasi ne pöytänurkkakaappiin. Mauno-setä istutti kynttilät jalkoihin, joista isäntä vei toiset kammarin ikkunalle, vaan yhden kynttilän hän laski tuvan pöydälle ja sytytti sen palamaan. Yrjö ripusti kynttiläkruunun tuvan orteen, suuren pöydän kohdalle.

Tahvo tullen ulkoa tupaan sanoi:

— Jouluvieraita tulee; taisi olla Savolaisen ukko emäntineen, joka ajoi pihalle.

Liisa ja Yrjö menivät vieraita vastaan. Liisa saattoi vieraat tupaan ja Yrjö jäi hevosta riisumaan. Tultuaan tupaan sanoivat vieraat sillan liitoksen kohdalla:

— Hyvää iltaa!

— Jumala antakoon, vastasi isäntä, meni vieraita vastaan, tervehti ja kysyi kuulumiset.

Vieras vastattuaan isännän kysymykseen otti poveltaan tuomislasinsa (taskumattinsa) ja ojensi sen isännälle, joka kiittäen otti sen vastaan ja vei pöydälle. Anni tuli siihen, tervehti vieraita likistämällä ja alkoi päästää vyötä auki Savolais-ukolta, joka ensin otti piippunsa ja tupakkakukkaronsa poveltaan, laski ne ikkunalle ja sitten vasta antoi aukaista vyönsä ja heittää päällysvaatteensa, jonka jälkeen hän istahti penkille. Sohvi riisui Savolaisen emännän. Koko talon perhe kävi vieraita tervehtimässä, ensin vanhimmat miehet, jotka kättelivät Savolais-ukkoa ja likistivät emäntää. Samoin tekivät nuoremmatkin miehet. Naiset likistivät kumpaakin vierasta.

Isäntä istahti Savolais-ukon viereen, otti pöydältä tuomislasin käteensä ja sanoi:

— Tulkaa meidän miehet maistamaan vieraan tuomisia.

Heti kokoontuivat talon vanhimmat miehet vieraan luokse. Isäntä ottaen käteensä vieraan taskulasin nyökäytti päätään vieraalle ja sanoi:

— Terve tulemastas!

— Terve teillekin, vastasi vieras nyökäyttäen päätään.

Nyt maistoi isäntä vieraan taskulasin suusta, kiitti vierasta ja antoi taskulasin Mauno-sedälle, joka teki samanlaisen tervehdyksen kuin isäntäkin, ryyppäsi ja antoi taskulasin ukko-Laurille, joka antoi sen taasen vuorostaan Yrjölle. Näin kulki vieraan tuomislasi kaikkein vanhain miesten käsissä, vaan nuoremmat miehet eivät tulleet likitienoillekaan.

Sillä aikaa kun miehet maistelivat vieraan tuomisia, antoi Savolaisen emäntä tuomissäkkinsä talon emännälle, joka kiittäen otti sen vastaan. Tuomisina oli viisi ryynipiirakasta, yksi rukiinen ja kaksi otraista leipää, voiaski ja lammaskäpälä. Muut tuomiset emäntä jakoi naisille ja lapsille, vaan lihan korjasi hän talteensa.

Sitten toi isäntä kammarista lerikkopohjaputelin ja viklakinttupullin, tuli Savolais-ukon eteen, kaasi viinaa pullin täyteen ja ojensi sen vieraalle.

Vieras otti ryypyn käteensä, nyökäytti päätään isännälle ja sanoi:

— Saas tästä! ja ryyppäsi.

— Nauttios terveydekses, vastasi isäntä, otti tyhjän pullin vieraalta, meni Savolaisen emännän eteen, kaasi viinaa pulliin, ojensi sen vieraalle ja sanoi:

— Maistakaas meidänkin vihavaa.

Vieras maistoi ja kiitti, jonka jälkeen isäntä korjasi ryyppyneuvot pöydänpään ikkunalle.

Kun Savolais-ukko pisti tupakkaa piippuunsa, niin Kaisa toi hänelle tulen päretikulla, jota hän piti ukon piipun päällä niin kauan että tupakka syttyi. Ukko nyökäytti päätään ja kiitti Kaisaa, joka vei tulitikun lieteen ja sammutti sen tuhkaan. Näin oli tyttöjen tapana tehdä kaikille vieraille.

Nyt tulivat toiset jouluvieraat: Kurrosen ukko, Mauno-sedän lanko emäntineen ja suutarin Pekka, Yrjön kälymies, myös emäntänsä kanssa. Heitä otettiin vastaan samalla tavalla kuin edellisiäkin vieraita.

Talon tytöt korjasivat vierasten päällysvaatteet huoneeseen ja menivät sitten saunaan, jossa valmistivat kaikki reilaan, tulivat tupaan ja ilmoittivat saunan olevan kylvettävän. Sitten he riisuivat ensin jouluvierasten ja sen jälkeen omain ukkomiesten ja vanhain naisten jalat, solmisivat nauhoista yhteen kunkin sukat, jotka nostivat orrelle kuivamaan, ottivat kenkäin sisältä olkitullot, joilla pyyhkivät kenkien pohjat, ja korjasivat ne penkin alle. Vaimot antoivat miehilleen ja tytöt veikoilleen puhtaat palttinapaidat. Tytöt ottivat päreitä uunista ja menivät niiden kanssa saunaan, jossa puhalsivat valkean kiukaasta päreesen ja asettivat sen palamaan uunin eteen pistäen toisen pään uunin kivien väliin. Pojat juosta kipaisivat palttinapaidat kainalossa tyttöjen perästä saunaan, jossa viskasivat paitansa kainalostaan penkille ja menivät lautasille, kylpeä ropsivat vähän aikaa, tulivat alas ja istahtivat penkille. Tytöt pesivät lipeällä ja maasaippualla poikien päät, jonka jälkeen pojat menivät uudestaan lautasille, peseisivät, tulivat alas, panivat puhtaat paidat päällensä ja juoksivat tupaan. Sitten menivät vanhemmat miehet ja niiden perästä naiset lapsineen saunaan, jossa kylpeminen kävi samalla tavalla. Ainoastaan pienemmät lapset itkeä porasivat, kun heitä pestiin ja kylvetettiin.

Sillä aikaa kun naiset olivat saunassa, leikkasi Antti poikamiesten tukat. Vanhat miehet pitivätkin pitkiä tukkia. Tultuansa saunasta kampasivat kaikki päänsä niin hyvin talon perhe kuin vieraatkin. Tytöt veivät ulos miesten leikatut tukat. "Miesten tukka tuuleen, vaimon tukka valkeaan", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin.

Kun kaikki olivat valmistuneet juhlaa vastaanottamaan, isäntä otti nutun yllensä, kuiskasi jotain Tuomaalle ja niin he menivät yhdessä ulos olkilatoon. Kumpikin otti kahmalollisen olkia, joiden latvat he sitoivat nupukalle, ja asettivat ne päähänsä sillä tavoin, että nupukka tuli pään päälle ja olkien tyvipuolet peittivät kokonaan yläpuolen ruumista. Ottivat sitten kumpikin olkikuvot vasempaan käteensä ja astuivat tupaan, jonne tultuaan sanoivat:

— Hyvää iltaa!

— Jumal antakoon, vastasi ukko-Lauri.

— Mitäs te olette miehiänne ja kuta urohianne, kun niin eriskummaiset hatut ovat päässä? kysyi Mauno-setä.

— Me olemme joulun tuojia ja ilosanoman ilmoittajoita. Suvaitaanko tähän taloon joulua ja jouluvieraita?

— Sellaiset vieraat ovat meille tervetulleet; mutta kuinka kauan aikaa teidän joulunne kestää? sanoi Savolaisen ukko.

— Hiiva-Nuutiin asti, vastasi Tuomas.

— Hyvä on; antakaa sitten joulumerkit tänne, virkkoi Kurrosen ukko.

Isäntä otti olkihatun päästään ja ojensi sen ukko-Laurille, joka kiittäen otti sen vastaan ja pani pöydänpään nurkkaan pystyyn. Tuomas antoi jouluhattunsa Savolais-ukolle, joka myös kiitti ja nosti sen pöydänpäähän orrelle seinää vasten.

Joulun tuojat heittivät olkikuvot kädestään lattialle sanoen:

— Kas, näistä saatte joulukekoja laittaa!

Mauno-setä aukasi kupojen siteet kirveellä, otti pivollisen olkia, joiden latvat solmisi, viskasi sen ylös tyvipuolet edellä kurkiaisen ja laen väliin, jonne se jäi riippumaan. Viskatessaan hän sanoi:

— Minä teen keon Niemen pellolle.

Toiset talonmiehet sekä vieraat viskasivat myöskin kekoja lakeen nimittäen kukin viskatessaan sen pellon tahi kasken nimen, johon viime syksynä oli rukiita kylvetty. Nuoret pojat, jotka eivät muuten saaneet kekojansa laessa pysymään, panivat päretikut olkien nuppuun ja nousivat penkille seisomaan, joten paremmin ylettivät viskata. Heidän kekonsa tulivat riippumaan tyvet alaspäin. Niitä nimitettiin ahopellon keoiksi. Sitten hajoitettiin jäännösoljet tuvan lattialle.

Kun kaikki toimet olivat loppuneet, käytiin illalliselle. Emäntä kantoi kolme isoa ruisleipää pöydälle ja asetti ne päällekkäin, jossa ne olivat koko joulunpyhät. Samat leivät korjattiin joulun kuluttua aittaan, ruissalvoon, josta ne otettiin ja syötiin vasta keväillä, touonalkajaisissa. — Isäntä asetti rautaisen kaksihaaraisen kynttilänjalan leipien päälle ja sytytti kynttilät. Tytöt ja nuoremmat naiset kantoivat illallisen pöytään. Vieraita varten tuotiin kaksi voi- ja kaksi silakkakuppia sekä tyhjät puulautaset. Talonväelle oli aattolohko varustettu.

Kun ruoka oli saatu pöytään ja veitset ja lusikat varustettu, isäntä sanoi:

— Nouskaas vieraat iltaselle!

Miesvieraat menivät pöydän taakse ja naiset pöydänpäähän. Isäntä kävi pöydän sarvennelle Savolaisen emännän viereen ja muut talonmiehet istautuivat ikänsä jälkeen. Talon naiset söivät eri pöydissä. Isäntä luki ruokaluvut ja ukko-Lauri aloitti veisata:

Suo Jumal meit tällä juhlall mieltäs myöten iloll olla. Suosioll, sovinnoll, rakkaull sinua ylistää sydämell, suull. Kiitos korkian Jumalan Jumala syntyi ihmiseks, jo Jumala leppyi ihmisill.

(Vvk. 127:9)

Kaikki ottivat veisuun osaa, niin hyvin miehet kuin naisetkin. Veisun loputtua pani jokainen kätensä ristiin, nojausi pöytään päin ja siunasi hiljaisuudessa.

Sitten isäntä otti ryyppyneuvot ikkunalta, kaasi viinaa putelista pulliin ja ojensi sen Savolaisen emännälle, joka maistettuaan antoi pullin vieressään istuvalle Kurrosen emännälle, joka siitä vähän maistoi ja antoi sen taas vuorostaan suutarin emännälle, joka istui hänen vieressään. Vähän maistettuaan suutarin emäntä ojensi pullin isännälle. Täytettyään pullin isäntä antoi sen Savolais-ukolle, joka nyökäyttäen päätään sanoi "saas tästä", kallisti ryypyn pohjaan ja ojensi sen isännälle takaisin. Samalla tavalla jaettiin ruokaryypyt sekä toisille vieraille kuin myöskin talon vanhemmille miehille. Isäntä itse ryyppäsi viimeiseksi ja antoi sitten ryyppyneuvot emännälle, joka jakeli ruokaryyppyjä vanhemmille naisille ja toi taasen neuvot takaisin ikkunalle. Mauno-setä otti veitsensä tupestaan, leikkasi leipää ja pani palasia ensin nais- ja sitten miesvierasten eteen. Yrjö leikkasi toisesta leivästä omille miehille. Isäntä nosti vadista lihapalasia ensin nais- ja sitten miesvierasten eteen lautasille. Vieraat ottivat veitset tupestaan ja alkoivat syödä.

Vähän aikaa syötyä isäntä otti vierestään penkiltä olutkapan, joi ensin itse ja pitäen vasemmalla kädellään kapanuurteesta kiinni tarjosi sen Savolaisen emännälle, joka vasemmalla kädellään otti kapan korvasta vastaan ja oikealla kädellään antoi kättä isännälle sanoen "terve!" johon isäntä vastasi "terve teillekin!" Juotuansa antoi Savolaisen emäntä samalla tavalla olutkapan viereisellensä, ja niin kulki olutkappa kädestä käteen ympäri pöydän. Sitten isäntä otti taas ryyppyneuvot ja antoi sekä vieraille että omille vanhoille miehille silakkaryypyt. Taas vähän aikaa syötyä laittoi isäntä olutkapan kulkemaan ympäri pöydän samalla tavalla kuin ensi kerrallakin. Sitten isäntä jakeli taas viinaa hampaiden huuhtojaisiksi. Viimeiseksi isäntä laittoi kolmannen kerran olutkapan kulkemaan ympäri pöydän.

Kun kaikki olivat syöneet, luki Mauno-setä "Kiitos ruuan jälkeen", jonka jälkeen Savolaisen ukko alkoi veisata toisten keralla:

Tule toivottu turva tänn neitseen synnyttämist näyttämään ihmeeks ihmisten maailmall, se syntymys sull sopei, Jumal.

(Vvk. 111:1)

Sitten kaikki panivat kätensä ristiin, nojausivat pöytään päin ja sanoivat itsekseen "kiitos Jumalan!", jonka jälkeen jokainen nousi yhtä aikaa pöydästä ja vieraat sanoivat "suur kiitosta!", johon isäntä vastasi "terveydekses".

Kun ruoka oli korjattu, tytöt toivat tupaan olkikuvot, joista tehtiin vuoteet lattialle. Olkien päälle hajoitettiin puhdas hursti ja päänalaisiksi pantiin päänaluslaudan päälle ensin pitovaatteita ja sitten pillin (ruokojen) päistä tehdyt pussit (tyynyt). Isäntä toi aitasta lampaanlihaa, jonka pani savivateihin yöksi uuniin paistumaan. Mauno-setä varusti pöydälle savivadin, jonka sisään pani kynttilänjalan ja sytytti siinä olevan kokonaisen kynttilän yöksi palamaan. Sitten kävivät kaikki levolle.

Joulupäivä

Sisältö: Aamurukous. Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo.
Karjan konstaaminen. Kahvinjuonti. Hartaushetki.

Jouluaamuna kukon ensi kerran laulaessa kävi ukko-Lauri ulkona sekä tähysti Otavaa ja muita taivaan merkkejä. Tupaan tultuaan hän niisti hyppysillään kynttilän, nuuskasi ja kävi jälleen makaamaan. Kun kukko toisen kerran räpsytteli siipiään ja huusi "kukko kiekuu", nousivat sekä vieraat että talon perhe vuoteeltaan. Makuutilat korjattiin, alusoljet sidottiin kuvoille, työnnettiin penkin alle ja laitettiin päänalaislaudat eteen.

Tytöt laittoivat pesuvettä vanhaan puuvatiin, jonka he panivat pienelle rahille ja asettivat sen ovenpieleen ukko-Laurin sängyn päähän, panivat raavaan saavin rahin viereen ja saippuapalan rahille sekä pyyhikkeen sängyn laidalle. Savolais-ukko pesi ensin silmänsä: hän otti vettä vadista, pesi kätensä saavin päällä ja samaten silmänsä ilman saippuata. Samaten tekivät toiset vanhemmat ihmiset, vaan nuoremmat pesivät saippuan kanssa. Silmiänsä pyyhkiessään vanhemmat ihmiset lyykistäysivät ja siunasivat itsensä. Sitten kukin kampasi päänsä.

Mauno-setä toi neljä kynttilää, joiden paksummat päät hän hiuotti pärevalkeassa, istutti ne kynttiläkruunuun ja sytytti palamaan. Isäntä toi kynttilät naisten pöydille, pankonpäähän ja kiukaan (uunin) rinnan ikkunalle ja sytytti ne palamaan. Myös joululeipien päällä olevat kynttilät sytytettiin.

Sitten isäntä istausi pöydän päähän, otti vaskisankaiset silmälasinsa, lipaisi kielellään kumpaakin lasia molemmin puolin, kuivasi ne pyyhkeellänsä ja nosti nenällensä. Otti sitten suuren virsikirjansa, lataili sitä vähän aikaa ja käänsi muutamain lehtien kolkat kaksin kerroin. Toiset miehet, niin hyvin vieraat kuin omatkin, tulivat yksi toisensa perästä pöydän ympärille samaan järjestykseen kuin syödessäkin. Naiset ja lapset asettausivat seisomaan ympäri tupaa penkkien viereen. Nyt isäntä nousi seisoalleen ja jokainen seurasi hänen esimerkkiään. Mauno-setä aloitti veisata

Ilon kans veisatkaamm. (Vvk. 126)

Tähän yhdisti jokainen äänensä. Virren loputtua istausivat kaikki miehet pöydän ympärille, panivat kätensä ristiin pöydälle ja kumarsivat päänsä käsiensä päälle. Naiset kävivät polvilleen penkkien viereen lattialle ja panivat kätensä ristiin penkille kumartaen päänsä käsiensä päälle. Isäntä luki virsikirjastaan "Rukouksen armon ja hengen lahjasta oikein rukoilla", "Kristuksen syntymisestä", "Rukous kirkkoon mennessä", "Isä meidän" ja "Herran siunauksen", jonka jälkeen Yrjö aloitti veisata "O kuinka olen iloinen", johon toisetkin ottivat osaa.

Rukousten jälkeen naiset kantoivat ruokaa pöytään: kahdenlaista leipää, rukiista ja otraista, ja kahdenlaisia piirakkaita, joita tuotiin tuohivakoilla, toisessa omena- (potaatti-) ja toisessa oikeita (ryyni-) piirakkaita, jotka pantiin päällekkäin pöydälle. Emännät toivat voita, kuusi kuppia suurelle ja kaksi kuppia kullekin naisten pöydälle. Isäntä otti uunista liha-astiat, jotka naiset kantoivat pöydälle: suurelle pöydälle neljä ja pienille pöydille yhden astian kullekin pöydälle. Ruuan siunaaminen ja ruokailu kävi samalla tavalla kuin aattoillallakin sekä koko joulunpyhinä.

Syödessä tuumailtiin kirkkoon menosta. Mauno-setä ehdotteli, että kun nyt on kahdeksan hevosta, viisi omaa ja kolme vierasta, ja jouluna tavallisesti käypi rekeen henki kaplaalle, niin johan sillä tavoin pääsee jokainen kykenevä henkilö kirkkoon. Poikamiehet panivat tätä vastaan sanoen tahtovansa ajaa sisarensa kanssa kukin. Vanhat taas puolestaan vastustivat poikien tuumaa, mutta isäntä sanoi:

— Antaa nuorten rihata, nythän heillä on se aikakin.

Vihdoin sovittiin niin, että kolmeen rekeen tuli kaksi ja kahteen neljä henkeä kuhunkin sekä kolme henkeä kuhunkin vieraan rekeen.

Ruualta päästyä tuotiin kirkkovaatteet tupaan lämpiämään. Tytöt toivat vierasten ja toiset naiset omain miesten sekä omat vaatteensa. Lapset itkien pyrkivät keralle, vaan heidät luvattiin viedä vasta silloin kirkkoon, kun "leppä tulee lehdelle ja punainen paarma laulamaan".

Mari-täti lupasi myös lähteä kirkkoon ja meni huoneesta kirkkovaatteitaan noutamaan.

— Kenenkä rekeenhän Mari-täti varustaiksee, koska aikoo kirkkoon lähteä? kysyi Eerikka.

— Luullakseni tuumaa hän käydä sinun rekeesi, vastasi Savolais-ukko.

— Mutta minäpä en ota enkä rupea jouluaamuna vanhojapiikoja vetelemään, sanoi Eerikka äkäisesti.

— No, ei vainen sinun tarvitsekaan, lohdutti ukko. Minä en menekään kirkkoon, vaan isäsi menee minun hevosellani Mari-tädin ja ämmäni kanssa.

Sillä aikaa kun kirkkomiehet, naiset ja vanhemmat miehet laittausivat, pojat sytyttivät pari pärettä ja menivät niiden kanssa riiheen, jossa jokainen sitoi kulkusen (kalkalon) länkien harjustimeen. Sitten he valjastivat hevoset pihalla ja köyttivät kellon aisaan kukin, tulivat tupaan ja pukeusivat. Isäntä toi kammarista punaisella viinalla täytetyt taskulasit, jotka jakoi vanhoille naisille kirkkoevääksi. Vanhat miehet pistivät kukin oman taskulasinsa povelleen kirkkoon lähteissään. Emäntä kantoi ison joukon piirakkaita pöydälle, josta vaimot ottivat ken pari ken kolme piirakasta keralleen antaaksensa kirkon luona tahi kirkossa sukulaisilleen ja tuttavilleen tuomisia. Kun kaikki oli saatu reilaan, läksivät kirkkomiehet ajamaan: nuoret edellä kelloissa ja kalkaloissa ja vanhemmat perästä.

— Kanna maa, älä katkea, tuota meidän nuorten prameutta, virkkoi emäntä ulkoa tultuaan. Oikein kauhistuttaa tuo kellojen ja kulkusten romina.

— Niin sitä ajoimme mekin ennen hempeimmillään ollessamme, vaikka emme nyt enää sellaisista välitä. Ja mitäpä vanhain ilosta, kunhan vain saapi leipää ja lämmintä, virkkoi Savolais-ukko vastimeksi.

Menomatkalla ajoivat kirkkomiehet maltillisesti, tasaisilla ja myötämaissa ajettiin juosten vaan vastamaissa käyden. Kun useampia kylän teitä yhtyi yhteen, niin karttui pitkä jono kirkkoväkeä. Vastamaissa nousivat miehet astumaan, tupakoimaan ja toistensa taskulaseista maistelemaan.

— Taitaa ensi kesänä Jumala antaa hyvän vuoden, kun metsä on jouluna noin ryöpeä, sanoi Tinnon Heikki tultuaan Niemelän lautamiehen luokse pitkässä Korisevan rinnassa ja tarjoten taskulasinsa lautamiehelle.

— Suotavahan tuo olisi, vastasi lautamies ryypättyään. Ikävää sekin on, kun maamiehen vaivat ja toivo turhaan raukeavat, niin kuin tästä muutamia vuosia takaperin, jolloin halla vei viljan ja saatiin syödä pettua, vehkaa, nevettiä, karpeita ja jos jotakin törkyä.

Yhtäkkiä pysähtyivät hevoset niin, että olivat vähällä toistensa rekeen kompsahtaa.

— Mitä siellä tapahtui? kysyi lautamies edellisiltä kirkkomiehiltä.

— Ei muuta mitään, vaan sepän Matilta katkesi saverikko, vastattiin lautamiehelle.

— Mölö on aina mölö, tiuskaisi lautamies. Eikös hän, sen vetelys, olisi saanut kotonaan katsoa kapineitaan, niin etteivät ne olisi kirkkotiellä ripsahtaneet. Kääntäkää hänet tiepuoleen, näpelöiköön siellä vaikka koko joulun aisansa tyyriä!

Sepän Matti käänsi itse hevosensa tiepuoleen, jossa hän ohjaksien peristä laittoi saverikon. Jokainen sivumenijä pisti hänelle jonkun pilkkapuheen mennessään.

Kirkon luokse päästyä riisuttiin hevoset ja mentiin pitäjän tupaan lämmittelemään. Tupa oli väkeä ja tupakansavua aivan täynnä. Ulos ja sisään marhaaminen saattoi koko väen liikkeelle. Rautin Pekko ja Pellisen Jaakko olivat jo täydessä seilissä ja pitivät suurempaa melua kun toiset.

Aamukellojen soitua alkoi rahvas mennä kirkkoon, jossa sadoittain paloi kynttilöitä. Aamuvirren jälkeen meni kaksi pappia alttarille yllänsä kirjavat messuhaat. Unilukkari (suntio) käveli ympäri kirkkoa paikasta toiseen kädessä pitkä ruohonpäinen keppi, jonka päässä oli rengas. Hän ajoi sillä koirat ulos kirkosta ja havahdutti saarnavärssyä laulettaessa Huutsen Simon, joka herättyään alkoi laulaa "halee, halee". Sitten suntio kömpi ylös parville, jossa pitäjän väkevimmät pojat Kiisken Juni ja Ryönin Mahaili puijasivat reunapuulla koettaen työntää toisiaan penkistä pois. Suntion kehotuksesta he asettuivat paikalleen ja olivat alallansa. Kun rovasti saarnatessaan näki muutamain miesten torkkuvan, hän torui ja sanoi:

— Virren alla virkku ja saarnan alla torkku, ei se ole oikeaa
Jumalan palvelusta.

Saarnan aikana meni joukko poikia ulos kirkosta. Suuret pojat tiedustelivat toisiltaan, missä olisi tyhjiä tupia, joissa sopisi joululeikkiä pitää. Pienet pojat soittelivat aisakelloja saadakseen tietää, kenellä parhain kello oli. Sitten he alkoivat viskellä toistensa hattuja; vihdoin seurasi tukkanuotan veto ja tappelu. Pörö Pentti, Pohjalaisen Noska (Niilo) ja joitakuita muitakin ukkoja oli istumassa pitäjäntuvassa, jossa he viipyivätkin koko kirkkoajan maistellen toistensa taskulaseista, tupakoivat ja haastelivat niitä näitä.

Kirkosta päästyä tarjoilivat vanhat miehet sukulaisilleen ja tuttavilleen "vihavaa" taskulaseistaan. Nuoremmat naiset antoivat myöskin toisilleen joko piirakan, otraisen tahi kotipellon kasvuisen vehnäleivän taikka osan siitä. Vanhemmat naiset maistelivat toistensa punaista viinaa.

Sitten valjastettiin hevoset ja lähdettiin ajamaan kotiin. Jäälle päästyä jokainen käänsi hevosensa tiepuoleen ja alkoi ajaa kilpaa, niin ettei tielle jäänyt muita kuin joku ukon kötys. Kilpaajat ajoivat ensin ravia, vaan kun se ei piisannut, niin sitten täyttä laukkaa. Miehet hosuivat hevosiaan selkään ja naiset pitelivät hurstutta kasvoinsa edessä, ettei lumi ja jää päässyt silmiä sokaisemaan. Maamatkalla ajettiin hiljaa, mutta jäälle taas päästyä ajettiin kilpaa. Kiusallista oli Mustanlammin ja Vekaruksen välisellä taipaleella, kun Vilhon Pekka-ukko sattui eellimäiseksi ja hän niin kuin vanhat miehet ainakin ajaa lutusti hiljalleen. Jäälle päästyä sai ukko jäädä yksinään tielle mankimaan. Katsellessaan hurjaa ajoa sanoi Pekka emännällensä:

— Joka mies jouluna ajaa, se mies, ken pääsiäisnä.

Jättäkäämme kirkkomiehet kilpailemaan ja katsahtakaamme jouluaamun kotitoimia.

Kirkkomiesten mentyä korjattiin ja järjestettiin tupa. Sitten emäntä toi tupaan suuren rukiisen leivän, jonka hän veitsellä leikkeli möllyksi seulaan, sytytti kynttilän lyhtyyn ja meni lyhty toisessa ja leipäseula toisessa kädessä läävään, jossa hän laski lyhdyn lattialle. Keskellä läävää oli patsas pystytettynä ja sen ympäri emäntä kiersi leipäseulaa kolme kertaa myötä- ja saman verran vastapäivään. Kiertäessään hän rukoili:

Kaitse kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja, varjele vahingon tieltä, kaitse kaikista pahoista! Jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä.

Sitten hän pani seulan kädestään lattialle, otti siitä yhden leipämöllyn (palan), meni vasemmalla ovenpielessä olevan lehmän luokse, kiersi leipäpalasella ympäri lehmän kolme kertaa myötäpäivään ja lausui:

Heru hertta lehmäseni, anna maito mielelläsi! Ellös pidätä pilalle maidon antoo aamusella, murkinalla voimuruista, ehtoosella einettäni! Pidä piimässä perettä, syötä voilla vierahia.

Sen jälkeen hän antoi leipäpalan lehmän suuhun ja jatkoi samaa tointa jokaisen lehmän luona siksi, kunnes kaikki lehmät olivat kierretyt ja saaneet leipäpalan. Sitten hän meni toiseen lehmäläävään, jossa toimitti samat temput. Kun emäntä oli tullut tupaan, niin meni Elli ja antoi kaikille lehmille heiniä suuruspalaksi.

Mari-muori vei toisella seulalla leipämöllyjä lampaille. Antaessaan leipäpalan lampaan suuhun hän lausui:

Piti, piiti piiroseni, oma oiva uuhiseni! Siitä suureksi sukusi, kaksin, kolmin kantamasi. Käyös villamättähällä, villavuori vastassasi!

Sen perästä hän antoi heiniä lampaille ja meni tupaan.

Kun eläimet oli ruokittu, naiset panivat tuvan uunin lämpiämään, ja sen herettyä toi Mauno-setä lampaan lihaa uuniin paistumaan. Kanat laskettiin häkistä ja tuvan perämaalta paljastettiin lattia oljista. Siihen ripisteltiin otria kanoille syötäväksi. Kanakaukaloon pantiin vettä juotavaksi. Kanojen syötyä ja juotua ne ajettiin jälleen häkkiin. Näin tehtiin jokaisena joulupäivänä.

— Tuossa liedellä kiehuisi hyvästi kahvi, mutta me emme osaa sitä keittää. Yrjö ainoastaan taitaa meidän talossa sen toimittaa, sanoi emäntä Savolais-ukolle.

— Minä en semmoisesta lasten juomasta välitä, eikä meillä vielä ole koko kahvikapineitakaan. Olen minä sentään tuota joskus juonut, vaan minusta tuntuu kuin joisi varia hiivaa, vastasi Savolais-ukko.

— Samat sanat sanon minä, ehkä hiukan hiljempaa, virkkoi Mauno-setä.
Paras on, kun otamme ryypyt.

Ryypättyään kävivät ukot vähäksi aikaa levolle. Noustuaan he lukivat joulupäivän epistolat ja evankeliumit sekä veisailivat muutamia jouluvirsiä.

— Kirkkomiehet jo palajavat, koska kelloin ja kulkusten romina kuuluu aivan selvästi, ilmoitti Helka-ämmä ulkoa tultuaan.

Kaikki kotona olijat riensivät ulos katsomaan kirkkomiehiä, jotka ajoivat kilpaa Aitjärven jäällä.

Eerikka ajaa rellatteli eellimäisenä kotiin. Hevonen oli valkeassa vaahdossa ja vapisi riisuttaissa; valjaista päästyään se kaatui pitkälleen maahan.

— Miksi sinä noin tavattomasti ajaa syöhkäsit? kysyi Mauno-setä vihaisesti Eerikalta. Kas nyt, hevonen kuolee! Ja sinä, Kaisa, mikset sinä kieltänyt Eerikkaa niin kovasti ajamasta?

— Minkäs minä voin, vastasi Kaisa. Mitä enemmän minä kielsin, sen kovemmasti hän ajaa hätisti. Minä en enää milloinkaan käy sellaisen rehvanan rekeen.

Eerikka seisoi hämeissään kuin tuomittu, sitten korjaili hevosvaljaita ja käveli alla päin, pahoilla mielin. Kun toiset kirkkomiehet tulivat, nousi jo Eerikan hevonen seisoalleen ja alkoi mennä huojua kaivolle.

— Ei saa antaa varistuneille hevosille kylmää vettä, sanoi Mauno-setä tupaan mennessään. Ei niille annettukaan, ennen kuin jäähtyivät.

Tupaan päästyään naiset jakelivat toisilleen kirkkotuomisia mainiten mitä keltäkin olivat saaneet. Miehet taasen kirkkoryypyt otettuaan juttelivat, mitä uutta olivat kuulleet ja nähneet kirkon luona.

— Maistas, Anni, Latun tätisi vehnäsiä, sanoi Liisa ojentaen tyttärelleen palasen.

— Latun täti on tainnut käydä leivänkuoren välissä kerjäläisiä paossa, kun leipänsä kuori on kohonnut noin irralleen, virkkoi nauraen Anni ottaessaan vehnäspalan.

— Tekijältä tulee monta, vaan tekemättömältä ei mitään, vastasi
Liisa.

Sitten syötiin päivällinen ja sen perästä Eerikka juotti hevoset.

— Lähtekääs nyt ottamaan hevosillenne kauroja, niin vieraat kuin omatkin miehet, sanoi lautamies ottaessaan aitan avaimen naulasta.

Hevosmiehet hankkivat jokainen astian, johon kauroja ottivat, ken ämpärin, ken saavin, vakan ja mitä vain kukin tapasi, ja menivät astioinensa aittaan, jossa isäntä mittasi salvosta kapan kauroja joka hevosta kohti. Kaurat miehet veivät hevosten syödä. Tupaan tultua isäntä antoi viinan maistajille tohuryypyt.

Vähän aikaa niitä näitä haasteltua kävivät vanhemmat ihmiset päivällislevolle ja nuoremmat lukivat kirjaa. Lapset menivät kylälle, josta tultuaan tekivät selkoa, kuinka monta oikeaa ja kuinka monta ahopellon kekoa kussakin talossa oli tuvan laessa. Aikaihmiset eivät joulupäivinä käyneet toisissa taloissa.

Vanhusten maatessa teki Riitta tulen tupasen lieteen ja Yrjö pani kahvipavut pataan paahtumaan hämmentäen niitä vispilällä. Tarpeeksi niitä paahdettuaan hän otti ne padasta, jäähdytti ja pani kahvihuuhmareeseen, jossa kirvesvarren ponnella survoa muksutteli ne hienoksi. Sitten hän pani keittopadan tulelle, mittasi siihen kahvikupilla veden, jonka saattoi kiehumaan, ja pani kahvijauhot pataan, kupillisen jokaiselle kahdelletoista kupille, ja vähän sikuria sekaan. Hän kiehutti sitä niin kauan, kunnes vaahto hävisi päältä, ja niin kahvi oli valmis. Kahdenkymmenen kupin kattilalla kannettiin kahvia pöytään, johon Riitta oli varustanut kupit ja vadillisen kylmettynyttä maitoa. Isäntä otti sokurin uunilta, hakkasi palasia ja pani ne läkkiseen tuusaan. Tarpeellisen määrän saatuaan isäntä havautti sekä vieraat että talonväen kahville tarjoten ensin vanhuksille uniryypyt. Riitta kantoi kahvikattilan pöytään. Isäntä kaasi kupit täyteen ja kutsui vieraat kahville. Jokainen otti lusikalla vadista maitoa kuppiinsa ja joi sitten sokurin kanssa. Talonväki joi perästä päin, ensin miehet, sitten naiset ja suuremmat lapset. Norrikupit laitettiin perästä päin. Niitä ryyppäsivät vanhukset, sekä miehet että naisetkin vähän maistoivat.

Vähän aikaa niitä näitä pakinoidessa alkoi jo ilta hämärtää, jolloin Kaisa isännän kehotuksesta puhalsi liedestä tulen päretikkuun, jolla isäntä sytytti kynttilät palamaan. Nyt kokousivat kaikki vieraat ja omia ihmisiä sen verran kuin mahtui suuren pöydän ympärille, jossa he lauloivat jouluvirsiä ja lukivat päiväsaarnan postillasta "Se taivaallinen valkeus, pyhäsä opisa ja elämäsä". Sitten syötiin illallinen, pidettiin ehtoorukoukset, valmistettiin vuoteet ja käytiin levolle.

Tahvanan päivä

Sisältö: Tahvananajo. Joululeikkituvan pyynti. Joululeikkiin meno. Niemelän Kaisan ja Lippolan Juhanan liitto.

— Hyvää huomenta! Onkos Tahvana kotona? lausui Perätalon seppä tultuansa Tahvanan päivän aamuna Niemelän pimeään tupaan sangen varhain ihmisten maatessa.

— Jumal antakoon! Kotona on Tahvana, kotona, vastasi Niemelän isäntä. Varhainpas naapuri on liikkeellä, vai lienemme me maanneet liian kauan, jatkoi isäntä ja haki tuluksensa, iski tulen, pani palavan taulan rikkikuppiin, puhalsi hiljalleen tulen liehmeelle ja sytytti siinä hienon tikun tuleen, jolla taas sytytti kynttilän.

— Aikaista ei jätetä, ajattelin itsekseni ja siksi läksin varhain liikkeelle, sanoi seppä käydessään istumaan pöytäjakulle (rahille). Kyllähän tämä vielä lienee hyvin aikaista, koska ihmiset makaavat.

— Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa, vastasi isäntä ojentaen sepälle ryypyn.

— Eihän makaava kissa hiirtä saa eikä laiska tiedä lykkyään, vastasi seppä ottaessaan ryypyn.

Nyt alkoi Niemelän väki yksi toisensa perästä nousta vuoteeltaan.
Isäntä jakeli vanhuksille aamuryyppyjä. Yrjö meni tupaseen kahvia
keittämään sillä aikaa kun vuoteita korjattiin ja silmiä pestiin.
Aamurukouksen jälkeen käytiin suurukselle.

Juuri kun jouluvieraat ja talonväki olivat pöytään istahtaneet, ajoi Nikkarin Samuli joukkoineen pihalle aisakello vempeleessä ja kaksi rautakelloa kumpasessakin reen aisassa. Hän astui tupaan seiväs kädessä ja karjaisi:

— Hyvää huomenta, Niemelän naapurit! Onkos Tahvana kotona, vai pitääkö minun uuni maahan kaataa? pistäen seipäänsä uunin suuhun.

— Jumala antakoon tahvanavieraille hyvää huomenta! Kyllä meillä on
Tahvana kotona; anna vaan uunin olla rauhassa, vastasi Mauno-setä.

Samuli viskasi seipäänsä pankon alle ja kävi penkille istumaan. Häntä pyydettiin heittämään vaatteensa ja käymään yhteen neuvoon, so. ruokailemaan.